Ei ole koiraa karvoihin katsominen

Vaikka jo esi-isämme ovat tämän viisaan lausahduksen sanoneet, niin kuitenkaan me suomalaiset

emme osaa tuon ohjenuoran mukaan elää. Tarkasteltaessa suhtautumisiamme toisiin ihmisiin, on

suomalainen ollut jo vuosisatoja - ehkä kauemminkin – varauksellinen kaikkeen uuteen. Useat

meistä muistavat kertomuksen uudisraivaajasta, joka kotijokensa rannalla näki yläjuoksulta

lipuvan kirveellä veistetyn lastun. Mies otti oman kirveensä ja lähti niiltä jalansijoilta katsomaan,

kuka on rohjennut tulla hänen virralleen. Emmekä me ole kovin paljon noista ajoista muuttuneet,

vaan kaiken uuden pelko ja vastustaminen elänee meissä syvässä. Jorma Eton runo

suomalaisesta, yksinäisestä ähisijästä, pitää enemmän kuin osapuilleen paikkansa.

Asiakaspalvelun puitteissa törmää usein näihin vanhoihin, tiukassa istuviin ennakkoluuloihin.

Meille ymmärtämätöntä kieltä puhuvat tai toisen väriset ulkomaalaiset tarjoavat

ennakkoluuloillemme parhaan mahdollisen kasvualustan. Valitettavan usein kuuleekin tarinoita

siitä, kuinka itärajan toisella puolella asuvat heimoveljemme kiertävät kaukaa tiettyjä

kauppaliikkeitä, koska siellä heidät kaikki leimataan mafioosoiksi ja varkaiksi.

Nuorisolta kuulee kommentteja, että heitä syrjitään kaupoissa tai palvelu on huonompaa kuin

muiden kohdalla. Syyksi tähän he arvelevat ikänsä, ulkoasunsa tai varojen puutteen. Nämä

tulevaisuuden kuluttajat kuitenkin usein omaavat paljon enemmän käyttörahaa kuin työssäkäyvät

aikuiset.

Mielipiteiden tarkisteluun olisi varmaan ollut mahdollisuuksia jo aiemminkin, mutta nykyaikana

suhtautumisen kanssaeläjiin tulee perustua totuuteen eikä pelkkiin mielikuviin. Oikeastaan se on

ainoa edellytys koko elinkeinoelämällemme. Asiakkaan tarpeet on tunnistettava ja palvelun tulee

olla tasalaatuista olipa sen ajankohta, asiakkaan äidinkieli tai vaikkapa rahapussin paksuus mikä

tahansa.

Suomalaisesta liike-elämästä parhaat karikatyyrit on minusta tehnyt Spede Pasanen jo klassiseksi

muodostuneessa Rautakauppa-sketsissään. Tosin se on arvioni mukaan saamassa vankan

kilpailijan viime kesänäkin pyörineestä tv-spotista, jossa ”avulias” myyjä kertoo etsittävän

makkaran löytyvän lihatiskistä. Vanhan ajan helppoheikitkin – tuohon aikaan aliarvostettu

ammattikunta – ovat nykypäivän markkinoilla yksi suosituimpia vetonauloja. Jälleen kerran

ennakkoasenteet joutuvat väistymään: Niin se maailma muuttuu, Eskoseni.

Ennakkoluuloisista asenteista on edesmennyt professori Matti Kuusi, Helsingin yliopiston

arvostettu kansanrunouden professori, kertonut oivallisen anekdootin runsaat kaksikymmentä

vuotta sitten julkaistussa kirjassaan suomalaisesta kansanhuumorista. Suoranaiseksi

opastukseksi, tai ainakin varoitukseksi, hän kertoo 60-lopulla muistiin kirjoitetun tarinan

härmäläisestä liikennöitsijä Helanderista. Helander pukeutui aina sarkavaatteisiin ja käyttäytyi

varsin rempseän, reiluun jätkämäiseen tyyliin. Yhdellä Helsingin-matkallaan hän oli melkoinen

hämmästyksen aihe ilmestyessään sarkavaatteissa, pussihousuissa ja lapikkaissa paikalliseen

autokauppaan. Myyjä yritti kysellä ja kuunnella, mutta suoritti nopean henkilöarvion: ”auton

ostajaksi ei tuosta isännästä olisi” ja käännytti Helanderin kilpailevan autokauppiaan puoleen.

Hekottelu muuttui kuitenkin sen jälkeen, kun kilpailija puolittain ihmeissään soitteli ja kiitteli

hyvästä yhteistyöstä. Helander kun oli kerralla ostanut matkaansa kuusi uudenuutukaista linja-

autoa.