Ilmainen lukunäyte

Suomentanut Kari Koski

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

V A R J O J E N H U O N E

3

Tanska, 1994

Ei kesä milloinkaan saavu, jos kukaan työhön ei käyja tee tänne pikkuisen kesäisempää. Muuten ei kukkia näy.Minä saan kukkaset kukkaan, vihreäksi teen lehmihaan.Nyt kesä on viimeinkin tullut, kun lumesta puhdistin maan.

Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja.Lintujen rääkynään ja aaltojen kohinaan hän oli

tottunut, mutta ison ja ohuen sinisestä muovista tehdyn tuulensuojan kahina ärsytti Madeleinea. Sen takia oli vaikea saada nukutuksi.

Hän makasi vatsallaan, ja aurinko korvensi hä­nen ruumistaan. Hän oli taitellut ison kylpypyyh­keen siten, että se peitti pään, mutta jättänyt pie­nen raon, josta hän saattoi pää sivuttain nähdä mitä tapahtui.

Kymmenen legohahmoa.Ja Karlin ja Annetten pikku tyttö, joka leikki

huolettomana vesirajassa.Kaikki olivat alasti paitsi sikatilallinen, koska

4

hän oli sanonut että hänellä oli ihottumaa eikä hän sietänyt aurinkoa. Hän oli rannassa pitämässä tyttöä silmällä. Hänen koiransakin oli siellä, iso rottweiler, johon Madeleine ei ollut koskaan op­pinut luottamaan.

Hän imeskeli hammastaan. Se ei näköjään tah­tonut millään lakata vuotamasta verta, mutta silti se ei irronnut.

Häntä lähimpänä istui tavalliseen tapaan hänen kasvatus isänsä. Tuon tuostakin mies sipaisi kädel­lään hänen selkäänsä tai voiteli häntä aurinko­voiteella. Kaksi kertaa hän oli pyytänyt Madelei­nea kääntymään ja asettumaan selälleen, mutta tyttö teeskenteli että nukkui eikä kuullut mitään.

Kasvatusisän vieressä istui nainen, jonka nimi oli Regina, ja hän ei puhunut mistään muusta kuin lapsesta, joka potki hänen vatsassaan ja ha­lusi vain ulos.

Pojan nimeksi tulisi Jonathan. Se oli hepreaa ja tarkoitti että hän oli Jumalan lahja.

Nainen oli kaunis, hänellä oli pitkät, tummat hiukset ja kasvot kuin valokuvamallilla. Jollaiselta halusi itsekin näyttää.

Mutta naisen vatsa oli inhottava. Napa oli pu­ristunut ulospäin pieneksi, punaiseksi turvon­neeksi palleroksi. Lisäksi siitä kulki pikimusta

5

karvajuova alaruumiiseen. Niin paljon karvaa hän oli aiemmin nähnyt vain miehillä eikä hän halun­nut nähdä enempää.

Hän käänsi päätään kylpypyyhkeen alla ja kat­soi toiseen suuntaan. Siellä ranta oli täysin autio, pelkästään hiekkaa aina sillalle ja kauempana nä­kyvälle punavalkoiselle majakalle asti. Sillä suun­nalla oli kuitenkin enemmän lokkeja, ehkä siksi, ettei joku uimari ollut siivonnut kunnolla jäl­kiään.

”Käänny nyt selällesi.” Miehen ääni oli lempeä. ”Sinähän voit polttaa itsesi.”

Hän totteli vaieten ja sulki silmänsä samalla kun kuuli miehen ravistelevan aurinkoöljy pulloa. Mie­hen kädet olivat lämpimät, eikä hän tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Se oli samalla kertaa ihanaa ja inhottavaa, aivan kuin hammaskin. Se kutitti jotenkin kihelmöivästi, ja kun hän vei kie­len hampaan tyveen, sen karheus puistatti häntä samalla tavoin kuin miehen käsien kosketus.

Hän tiesi, että hänen ruumiinsa oli kehitty­neempi kuin monilla hänen ikätovereillaan. Hän oli paljon pitempi kuin he, ja hänelle oli vieläpä alkanut kasvaa rinnat. Ainakin hän uskoi niin, koska ne tuntuivat turvonneilta ja niitä kutitti, ikään kuin ne kasvaisivat. Samasta syystä häntä

6

kutitti myös pian irtoavan hampaan juuresta. Siellä odotti uusi hammas, joka kasvaisi esiin van­han alta, aikuisten hammas.

Mies lakkasi koskettamasta häntä aiemmin kuin hän oli luullut.

Vaimea naisääni pyysi miestä käymään ma­kuulle, ja hän kuuli kuinka miehen kyynärpäät porautuivat hiekkaan.

Hän käänsi varovasti päätään. Kylpypyyhkeen raosta hän huomasi, että lihava nainen, Fredrika, oli istahtanut hymyillen miehen viereen.

Hän ajatteli legohahmoja. Pieniä muovisia ih­misiä, joille saattoi tehdä mitä halusi ja jotka vain hymyilivät silloinkin kun ne sulatti uunissa.

Hän ei voinut lakata katsomasta, kun nainen kumartui miehen vyötäröä vasten ja avasi suunsa.

Raosta näkyi pian kuinka naisen pää liikkui hitaasti ylös ja alas. Nainen oli juuri käynyt ui­massa, hiukset olivat liimaantuneet kiinni hänen poskiinsa, ja kaikki näytti märältä. Punaiselta ja märältä.

Hän ajatteli sitä kun he olivat käyneet Skage­nissa ja hänen kasvatusisänsä oli lyönyt häntä en­simmäisen kerran. Rannalla oli ollut paljon vä­keä, ja kaikilla oli ollut uima­asu päällä. Hän oli mennyt erään miehen luo, joka oli istunut yksin

7

viltillään juomassa kahvia ja polttamassa tupak­kaa. Hän oli vetänyt uima pukunsa alas miehen edessä, koska oli luullut että mies halusi nähdä hänet alastomana.

Mies oli vain hymyillyt hänelle vinosti puhal­taessaan savun suusta, mutta he olivat olleet ihan raivona, ja Peo­isä oli raahannut hänet hiuksista pois. ”Ei täällä”, he olivat sanoneet.

Nyt kaikki olivat vain uteliaita, ja aurinko alkoi peittyä heidän ruumiidensa varjoihin.

Hammasta kutitti, ja hän tunsi kuinka kyl­mäksi ilma muuttui kun aurinko katosi.

He katselivat ja hän katseli. Ei ollut mitään hä­vettävää.

Yksi uusista, vaaleatukkaisista naisista otti ka­meransa. Se oli sellainen joka pysäytti kuvat ja syl­käisi ne ulos saman tien. Polarkameraksi sitä sa­nottiin. Se sai molekyylit jähmettymään.

Tuulensuoja kahisi, ja hän sulki taas silmänsä, kun kamera napsahti.

Silloin hammas irtosi yhtäkkiä.Ikenessä olevassa kolossa tuntui kylmä vihlaisu,

ja hän pyöritteli hammasta suussaan samalla kun katseli.

Se kutitti ja maistui vereltä.

8

Södermalm

Lopun alku on palava sininen auto Tantobergetin korkeimmalla kohdalla.

Jeanette Kihlberg ei olisi arvannut, että palava vuori keskellä Södermalmia olisi se rakennuskivi joka täydentäisi koko naisuuden. Kun hän ja Jens Hurtig ajavat kovaa vauhtia Hornstullin ohi ja Tantoberget ilmestyy heidän näkyviinsä, se näyt­tää aivan tulivuorelta.

Ennen kuin Ringvägenin ja Årstavikenin väli­sestä alueesta tehtiin puisto, Tantoberget oli ol­lut käytännöllisesti katsoen kaatopaikka, ihmis­ten jätteiden hautausmaa, ja nyt romut ja jätteet ovat jälleen kerran ottaneet paikkansa siellä.

Tulipalo puiston korkeimmalla kohdalla näkyy suureen osaan Tukholmaa, ja roihahtaneesta au­tosta leimahtavat liekit ovat tarttuneet syksyisen kuivaan koivuun. Se kipunoi ja räti see, ja tuli uh­kaa levitä kymmenisen metriä kauempana oleviin pieniin siirtolapuutarhamökkeihin.

9

Juuri nyt Jeanettella ei ole aavistustakaan siitä, että tämä on lopun alku ja että kaikki mikä kuu­luu tavalla tai toisella yhteen saa pian selityksensä. Mutta hänhän on kaikesta huolimatta vain ihmi­nen, ja siksi hän saa tietää vain murto­osan koko­naisuudesta.

Hannah Östlund on yhdessä Sigtunan huma­nistisen lukion aikaisen luokkatoverinsa Jessica Fribergin kanssa etsintäkuulutettu epäiltynä to­dennäköisin syin neljästä murhasta. Auto, joka joutuu parhaillaan liekkien nielemäksi mäen hui­pulla, on rekisteröity Hannah Östlundin nimiin, ja siksi Jeanette on kutsuttu paikalle.

Kun Jeanette avaa auton oven noustakseen ulos, hän tuntee kuuman, myrkyllisen ja mustan savun.

Se lemuaa öljylle, kumille ja sulaneelle muo­ville.

Auton etupenkillä, tappavan kuumien liekkien keskellä, hän erottaa siluettina kaksi elotonta ruu­mista.

10

Barnängen

Iltataivas kylpee Tukholman keskustan valosaas­teiden keltai sessa hohteessa, ja vain Pohjan tähti erottuu siitä paljaalla silmällä. Katulamppu­jen, loisteputkien ja hehkulamppujen tuottama keino valo saa Skanstullsbronin alla levittäytyvän avoimen tilan näyttämään pimeämmältä kuin jos kaupunki olisi kokonaan pimennetty ja tähtitai­vas ainoa valaistus.

Yksittäiset yön kulkijat, jotka kävelevät Skans­bronin yli ja vilkaisevat Norra Hammarbyham­nenin suuntaan, näkevät vain valoa ja varjoja milloin häikäisevänä, milloin sokaisevana valo­myrkytyksenä.

He eivät näe kumaraa hahmoa, joka kulkee pit­kin vanhan, käytöstä poistetun rautatien kiskoja; he eivät näe että hahmo kantaa mustaa muovisäk­kiä, kääntyy pois raiteilta ja asettuu laiturin reu­nalle, missä se katoaa sillan varjoihin.

Kukaan ei myöskään näe säkin katoavan mus­taan veteen.

11

Hahmo avaa auton oven ja asettuu kuljettajan paikalle, sytyttää valon ja ottaa hansikaslokerosta nipun papereita. Parin minuutin kuluttua valo sammuu ja auto käynnistyy.

Autossa istuvalle naiselle taivaalla hohtava sairaal­loisen keltainen valo on tuttu muista paikoista.

Hän näkee sen mitä muut ihmiset eivät näe.Teollisuusraiteen vieressä laiturilla hän on näh­

nyt pienten vaunujen kalisevan ohi lastattuina täyteen kuolleita ihmisiä. Selällä hän on nähnyt Neuvostoliiton lipun alla purjehtivan fre gatin ja tiennyt, että miehistö oli sairastunut keripukkiin palveltuaan kuukausia Mustallamerellä. Taivas Sevastopolin yllä Krimin niemimaalla oli ollut yhtä sinapinkeltainen kuin täälläkin, ja siltojen alla varjoissa lojuivat pommitettujen talojen rau­niot ja kuonakasat, joissa oli ohjustehtaiden jä­tettä.

Säkissä olevan pojan hän oli löytänyt metsäisen Babij Jarin rotkon lähellä olevalta metro asemalta Kiovasta yli vuosi sitten. Asemalla oli sama nimi kuin keskitysleirillä, jonka natsit olivat perusta­neet paikalle sodan aikana ja jossa niin monet hä­nen tutuistaan oli tapettu.

Syrets.Hän tuntee vieläkin pojan maun suussaan. Se

12

on keltainen, haihtuva maku, joka muistuttaa rapsiöljyä; kuin valosaasteiset taivaat ja viljapellot.

Syrets. Pelkkä sana tihkuu keltaista makua.Maailma on jakautunut kahtia, ja vain hän tie­

tää sen. Maailmoja on kaksi, ja ne eroavat toisis­taan samalla tavoin kuin röntgenkuva ihmisruu­miista.

Muovisäkissä oleva poika on juuri nyt kummas­sakin maailmassa. Kun hänet löydetään, nähdään miltä hän näytti yhdeksänvuotiaana. Hänen ruu­miinsa on säilynyt kuin valokuva menneisyydestä, palsamoituna kuin muinainen lapsikuningas. Ikuinen lapsi.

Autossa istuva nainen jatkaa matkaa kaupungin halki pohjoiseen. Näkee ohi kulkevat ihmiset.

Hänen aistinsa ovat herkistyneet äärimmilleen, ja hän tietää, ettei kukaan osaa edes aavistaa mitä hänen sisällään on. Kukaan ei tiedä mitä hänen sisällään tapahtuu. Hän näkee ahdistuksen, joka vaanii koko ajan ihmisen lähellä. Hän näkee ih­misten pahat ajatukset maalattuina heitä ympä­röivään ilmaan.

Hän itse ei näy. Hänellä on kyky olla näkymät­tömänä huoneessa joka on täynnä ihmisiä, hänen kuvansa ei tartu heidän verkkokalvoilleen. Mutta hän on aina läsnä nykyhetkessä, tarkkailee ympä­

13

ristöään ja ymmärtää sitä. Eikä koskaan unohda yksiäkään kasvoja.

Hetkeä aiemmin hän oli nähnyt yksinäisen nai­sen kävelevän Norra Hammarbyhamnenin laitu­rille. Naisella oli ollut vuodenaikaan nähden epä­tavallisen ohuet vaatteet, ja hän oli istunut veden äärellä vajaat puoli tuntia. Kun nainen oli viimein noussut lähteäkseen takaisin ja katulampun valo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, autossa istuva nainen oli tunnistanut hänet.

Victoria Bergmanin.On yli kaksikymmentä vuotta siitä kun hän oli

viimeksi nähnyt Victorian, ja silloin tytön silmät olivat olleet palavat, lähestulkoon kuolematto­mat. Niissä oli näkynyt suunnaton voima.

Nyt hän näki niissä uupumuksen, eräänlaisen väsymyksen, joka oli levinnyt Victorian koko ole­mukseen, ja hänen kokemuksensa ihmiskasvoista kertoo hänelle, että Victoria Bergman on jo kuol­lut.

14

Saksa, 1945

Nacht und Nebel -määräyksessä todetaan, että kuole-manrangaistus odottaa siviilihenkilöitä, jotka syyllistyvät Kolmannen Valtakunnan turvallisuuden vaarantaviin rikoksiin. Kaikki ne, jotka rikkovat Nacht und Nebelin säädöksiä tai salaavat tietoja vihollisen toiminnasta, mää-rätään pidätettäväksi.

Gilah Berkowitzilla oli taskussaan asiakirja, jossa hänen vahvistettiin olevan Tanskan kansalainen, ja hänellä oli oikeus saada hoitoa Neuengammen leirillä Hampurin lähistöllä ja saada edelleen kul­jetus Tanskaan pidettäväksi karanteenissa. Totuus oli kuitenkin ollut hänelle niin pitkään suhteel­linen käsite, ettei hän enää uskonut mihinkään. Mikään ei ollut valheellisempaa kuin totuus.

Hänellä oli taskussaan myös peukaloruuvi, pieni puinen puristin, jonka hän oli saanut vartio­päälliköltä kivun karkottamista ja siirtämistä var­

15

ten. Se oli auttanut sekä päänsärkyyn että vatsa­kouristuksiin, ja nyt se auttoi alapäässä tuntuvaan jomotukseen. Hän kiinnitti ruuvin peukaloonsa ja kiristi. Kierroksen toisensa jälkeen samalla kun katseli ympärilleen bussissa.

Löyhkä ja pelko olivat samaa kuin Dachaussa.Gilah sulki silmänsä ja yritti ajatella vapautta,

mutta tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollut eikä koskaan olisikaan. Ei ollut mitään ennen Dachauta eikä sen jälkeen. Muistikuvat olivat ole­massa, mutta ne eivät tuntuneet hänen omiltaan.

Hän oli saapunut Lembergiin Länsi­Ukrainaan kaksi vuotta sitten, kolmetoistavuotiaana, jolla oli kuitenkin kaksikymmenvuotiaan miehen ruumis. Hän oli varastanut laukun saksalaisten sotilasbus­sista, joutunut Gestapon vangitsemaksi ja pääty­nyt yhdeksi tuhansista NN­vangeista, jotka toi­mitettiin kuolemanleireille.

Saksalaiset eivät olleet tutkineet häntä inter­noinnin yhteydessä, olivat vain viskanneet hänelle hakun ja työvaatteet. Mitään terveystarkastusta ei tarvittu. Hän oli terve ja vahva.

Hän oli pitänyt pakkotyöstä, oli kyse sitten ojankaivuusta tai koneenosien ruuvaamisesta ko­koon. Alussa ruumis oli vain vahvistunut, ja hän oli nauttinut nähdessään vankitoveriensa meneh­

16

tyvän yksi toisensa jälkeen. Hän oli ollut kovempi kuin yksikään leirin aikuisista miehistä.

Loppua kohti se oli käynyt vaikeammaksi, mutta hän oli kestänyt siihen asti, kunnes valkoi­set bussit saapuivat.

Vain pohjoismaiden kansalaiset haettaisiin pois, ja kun viimeinen tanskalaisista nimistä oli huudettu, Gilah Berkowitz oli nostanut kätensä.

He olivat pukeneet hänelle harmaan päällysta­kin ja merkinneet sen valkoisella ristillä merkiksi siitä, että hän oli vapaa ihminen.

17

Vita bergen

Sofia Zetterlund kävelee Renstiernas gataa ja kat­soo oikealla puolen kohoavaa kallioseinämää. Peruskallioon kolmekymmentä metriä Sofian kirkon alapuolelle on louhittu Ruotsin suurin palvelinhalli. Höyry leijuu valkoisena harsona ka­dun yllä, ja syysillan viileät tuulenpuuskat levittä­vät sen karkealle kivijyrkänteelle.

Liikalämpöä. Ikään kuin luolassa kiehuisi.Hän tietää, että kallion uumenissa toimivat

muuntajat ja dieselgeneraattorit varmistavat sen, että kaikki Ruotsin viranomaisten tietokoneelle tallentamat tiedot selviävät katastro fista. Niiden joukossa salaiseksi määrätyt tiedostot hänestä it­sestään. Victoria Bergmanista.

Hän kulkee sakean, kostean höyryn läpi, ja nä­kyvyys katoaa hetkeksi.

Pian sen jälkeen hän seisoo talonsa oven edus­

18

talla. Hän vilkaisee kelloaan. Viittätoista yli kym­menen, mikä tarkoittaa, että hän on ollut käve­lyllä runsaat neljä ja puoli tuntia.

Hän ei muista katuja eikä paikkoja mistä on kulkenut; hän muistaa tuskin omia ajatuksiaan kävelyn ajalta. On kuin yrittäisi palauttaa mie­leensä unta.

Minä kuljen unissani, hän ajattelee näppäilles­sään ovikoodin.

Hän nousee portaat ylös, ja saappaankorko­jen terävä kaiku saa hänet hereille. Hän puistelee sade pisarat takiltaan, pörröttää hiuksiaan, kohen­taa kosteaa puseroaan, ja kun hän viimein työn­tää avaimen lukkoon, hän ei muista mitään pit­kästä kävelystään.

Sofia Zetterlund ei muista, että hän oli istu­nut toimistossaan ja kuvitellut Södermalmin la­byrintiksi, jonka sisäänkäynti oli hänen toimis­tonsa ovella S:t Paulsgatanilla ja uloskäynti hänen asuntonsa ovella Vita bergenissä.

Hän ei muista, että varttituntia myöhemmin hän oli hyvästellyt sihteerinsä Ann­Britt Eriksso­nin ja poistunut vastaanotolta.

Hän ei myöskään muista miestä, jonka hän ta­pasi Clarion­hotellin baarissa Skanstullilla ja jota hän seurasi tämän huoneeseen; ei myöskään sitä

19

että mies hämmästyi, kun hän ei halunnut ottaa maksua. Hän ei muista, että sitten hän hoiperteli hotellin aulan poikki, kulki Ringvägeniä itään ja Katarina Bangataa pitkin Norra Hammarbyham­neniin tuijottamaan vettä, proomuja ja vastapäi­sen laiturin makasiineja, eikä sitä että hän käveli takaisin Ringvägenille, joka kaartuu pohjoiseen, muuttuu Renstiernas gataksi ja kulkee Vita ber­genin jyrkkien kallionseinämien ohi.

Eikä hän muista, kuinka hän löysi kotiin, laby­rintin uloskäynnille.

Labyrintti ei ole Södermalm, se on unissakul­kijan aivot, sen kanavat, viestintäjärjestelmä ja hermosto loputtomine kiemuroineen, tienhaa­roineen ja umpikujineen. Vaellus pitkin katuja auringon laskiessa, unissakävijän unessa.

Avain rahisee lukossa, hän kääntää sitä kaksi kierrosta oikealle ja avaa oven.

Hän on löytänyt ulos labyrintista.Sofia katsoo kelloaan eikä halua tehdä nyt

muuta kuin nukkua.Hän riisuu päällysvaatteet ja menee olohuo­

neeseen. Pöydällä lojuu paperi pinoja, kansioita ja kirjoja. Koko hänen yrityksensä auttaa Jeanet­tea laatimaan tekijäprofiilia mur hattujen maahan­muuttajapoikien tapauksessa.

20

Turhanpäiväistä, hän miettii ja kääntelee ha­jamielisesti muutamia papereita. Eihän se ollut edes johtanut yhtään mihinkään. He olivat pääty­neet sänkyyn, eikä Jeanette ollut maininnut koko asiasta Gamla Enskedessä vietetyn yön jälkeen. Ehkä se oli ollut pelkkä tekosyy päästä tapaamaan?

Hän tuntee olonsa tyytymättömäksi, koska työtä ei ole saatettu päätökseen, eikä Victoria auta häntä, ei näytä hänelle muistikuvia. Ei yh­tään mitään.

Hän tietää että on tappanut Martinin.Entä muut? Nimettömät lapset ja valkovenä­

läinen poika?Ei muistikuvia. Pelkkiä jomottavia syyllisyyden

tunteita.Hän menee kirjahyllylle, joka kätkee taakseen

äänieristetyn huoneen. Kun hän avaa haan siir­tääkseen hyllyn sivuun, hän tietää, että huone on tyhjä. Siellä on jälkiä vain hänestä itsestään ja hä­nen oman hikensä haju.

Gao Lian ei ole koskaan istunut kuntopyörällä, mutta Gaon hiki on virrannut hänen hiuksis­taan, pitkin hänen selkäänsä ja käsivarsiaan. Hän on pyöräillyt monta kierrosta maapallon ympäri muttei ole liikkunut senttimetriäkään eteenpäin. Hän on vain polkenut paikallaan.

21

Gao Lian Wuhanista on läsnä kaikkialla huo­neessa, vaikka häntä ei ole olemassa. Piirustuk­sissa, lehtileikkeissä, muistikirjan lehdillä ja apteekkikuitissa, josta hän on ympyröinyt tuot­teiden alkukirjaimet, niin että niistä muodostui sana Gao.

Gao Lian Wuhanista tuli hänen luokseen, koska hän tarvitsi jonkun, johon kanavoida syyl­lisyytensä. Joka maksaisi laskun, jonka hän oli vel­kaa ihmiskunnalle.

Hän oli uskonut, että kaikki tekstit, kaikki leh­tileikkeet kuolleista lapsista olivat kertoneet hä­nestä itsestään. Samalla kun hän oli seurannut ta­pahtunutta, hän oli etsinyt selityksiä ja löytänyt ne itsestään.

Hän ymmärtää miksi oli keksinyt Gaon. Sen li­säksi, että Gao oli hänen syyllisyydentunteidensa vaatima korvike, tämä oli myös korvike lapselle, jota hän ei saanut pitää.

Jossakin välissä hän oli kuitenkin menettänyt Gaon hallinnan.

Gaosta ei tullut sitä mitä Sofia oli toivonut hä­nestä tulevan, ja siksi hän lakkasi viimein ole­masta, eikä Sofia enää usko häneen.

Gao Liania Wuhanista ei ole koskaan ollutkaan.Sofia menee takaisin salattuun huoneeseen, ot­

22

taa esiin rullalle käärityt iltapäivälehtien lööpit, levittää ne auki ja laskee ne lattialle. ”Pensaikosta löytyi muumio!” ja ”Kammottava löytö Tukhol­man keskustassa”.

Hän lukee Juri Krylovin murhasta, Molodetš­nosta Valko­Venäjältä tulleen orpopojan, joka oli löydetty kuolleena Svartsjölandetista, ja hän on eri­tyisen kiinnostunut siitä mitä oli itse alleviivannut artikkelista. Yksityiskohdista, nimistä ja paikoista.

Olenko minä tehnyt sen? hän miettii.Hän kääntää vanhaa patjaa. Ilmavirta lennättää

lisää papereita ja pikkulappusia leijumaan hänen edessään. Paperikuitupöly pistelee nenässä.

Irti revittyjä lehtiä Zbarskin venäläistä palsa­mointitaitoa käsittelevän katsauksen saksankieli­sestä painoksesta. Tulos teita internetistä. Seikkape­räinen kuvaus Vladimir Iljitš Uljanovin, Leninin, palsamoinnista, jonka suoritti professori Vorobjov Harkovan anatomian laitokselta Ukrainasta.

Sofia laskee artikkelit kädestään samaan aikaan, kun hänen puhelimensa soi ja hän huomaa että soittaja on Jeanette. Hän nousee vastaamaan ja katselee ympärilleen huoneessa.

Lattiaa peittää paksu kerros papereita, eikä juuri missään ole vapaata tilaa. Mutta tarkoitus, selitys, suuri Miksi?

23

Vastaus on täällä, hän miettii ja nostaa kuu­lokkeen.

Ihmisen ajatukset revittyinä hajalle pieniksi paperinpala siksi.

Räjähtäneet aivot.