Ester Ulrica Lundén ja pohjoispohjalaisen säätyläistön elämäntapa

Oulun yliopisto

Historiatieteet

Tutkimusaiheen esittely

Lauantaiseminaari/Lasaretti

22.-23.3.2013

Sari Alajoki

1. Tutkimusaihe

Väitöskirjatutkimukseni kohteena on Pohjois-Pohjanmaalla Kalajoella 1800-luvun ensimmäisellä

puoliskolla elänyt säätyläisnainen ja hänen yhteisönsä. Tutkimukseni keskeinen lähdemateriaali on

naisen jälkeensä jättämät päiväkirjat, joita on yhteensä 5 kpl. Pienikokoiset, ruotsiksi kirjoitetut

päiväkirjat ajoittuvat vuosille 1823-1850. Niissä on merkintöjä lähes joka päivälle ja sivumäärä

lähentelee tuhatta. Päiväkirjat ovat melko ainutlaatuinen dokumentti; 1800-luvun alkupuolelta ei

tietääkseni (Sara Wacklinia lukuunottamatta) ole säilynyt tämänkaltaista, pohjoissuomalaiseen

keskisäätyyn kuuluneen naisen tuottamaa kirjallista aineistoa näin pitkältä ja yhtenäiseltä

ajanjaksolta.

2. Tutkimuksen tausta

Tutkimukseni aihe löytyi kotiseudulta, jonne paluumuutin kymmenen vuotta sitten. Työni kautta

pääsin perehtymään paikallishistoriaan ja mm. arkistoissa säilyneisiin runsaisiin

valokuvakokoelmiin. Valokuvat herättivät mielenkiintoni ihmisiin, jotka olivat eläneet Kalajoella,

mutta joista pitäjänhistorioissa mainittiin vain vähän tai ei lainkaan. Monet kuvien henkilöistä olivat

painuneet unohduksiin. Suurin osa tutkimistani valokuva-albumeista oli Kalajoella ennen 1900-

luvun alkua asuneiden säätyläisten jäämistöistä. Rakennuskulttuuriiin kohdistuneen työni myötä

tutustuin myös komeaan, asumattomaan pohjalaistaloon, josta myöhemmin tuli hyvän ystäväni koti.

Ryhdyin tutkimaan talon rakennuttajan, nimismies Nils Sandmanin (1791-1867) taustoja, perhettä

ja elämää Kalajoella. Kirkkohistorian tarjoama melko yksipuolinen kuva Sandmanista heränneiden

ilmiantajana ja Kalajoen herännäiskäräjien (1838-39) alkuunpanijana muuttui paljon

monipuolisemmaksi. Samalla avautui uusia näköaloja sekä Kalajoen 1800-luvun historiaan, että

laajemmin Suomen historiaan. Sandmanin jälkipolvet ovat jättäneet monenlaisia jälkiä Suomen

kulttuuri-, elinkeino- ja sivistyshistoriaan. Tutkimukseni Sandmanin perheen parissa johdatti minut

heidän aikalaisensa Ester Ulrican jäljille.

3. Ester Ulrica Lundén

Päiväkirjat kirjoittanut Ester Ulrica Lundén (1776-1859) oli Vaasassa toimineen,

tukholmalaissyntyisen värjärimestari Jonas Lundénin (1737-1779) ja Saarijärven-Viitasaaren

nimismiehen tyttären Ingeborg Cautonin (1737-1798) tytär. Perhe asui (vanhan) Vaasan VII-

korttelissa numerossa 245. Ester Ulrica avioitui vuonna 1800 Vaasassa Pohjanmaan rykmentin

kapteenin ja Kalajoen Marttilan puustellin haltijan, Lars Roosin (1763-1824) kanssa. Roosit olivat

Satakunnasta Pohjanmaalle (Bergholm, 1984) 1600-luvun lopulla levinnyt virkamies- ja

pappissuku. Larsin isä ja isoisä olivat toimineet pappeina Lapväärtissä. Lars kirjoittautui Vaasan

tirviaalikouluun 1776 ja antautui sen jälkeen sotilasuralle. Hän osallistui mm. Porrassalmen

taisteluun Kustaan sodassa. Suomen sodassa 1808-09 hän taisteli pääosin Sandelsin prikaatissa

Savossa. Hänen mainitaan ansioituneen Virtain taistelussa (Petander, 1978).

Kalajoelle Lars Roos oli muuttanut rippikirjan mukaan vuonna 1798 ja hän jäi Marttilan

sotilasvirkatalon viimeiseksi viranhaltijaksi. Virkatalo oli valmistunut jo 1737. Viimeisenä ruotuun

järjestäytyneelle Pohjanmaalle perustettiin jalkaväkirykmentti vasta vuonna 1734. Kalajoen alue

kuului Pyhäjoen ja Lohtajan komppanioihin. Pyhäjoen komppanian luutnantin virkataloksi

valikoitui Pohjankylän Marttila (nro 15). Katselmusasiakirjoista käy ilmi, että Lars Roos osti

puustellin päärakennuksen omaksi vuonna 1799, muu osa puustellia jäi edelleen kruunulle.

Miehensä kuoleman jälkeen leski teki vuokrasopimuksen tilan hoidosta saloislaisten veljesten Matti

ja Jaakko Tolosten kanssa – itse hän asui puustellissa kuolemaansa saakka. Rippikirjoista selviää,

että taloon muutti 1860-luvun alussa Kalajoelle valittu uusi nimismies Fredrik von Nandelstadh.

Hän kuoli 1868 ja pian sen jälkeen Marttilan numeron 15 kohdalle vaihtui apteekkari Jurvelius.

Siitä lähtien puustellin vanha päärakennus lienee palvellut apteekkina. Toloset pysyvät puustellin

arentaattoreina 1900-luvulle saakka.

Larsilla ja Ester Ulricalla ei ollut omia lapsia, mutta he kasvattivat isännän orvoksi jääneen

veljenpojan Johan Daniel Roosin (1801-1885). Johan Danielin vanhimman tyttären Elisabetin (k.

1912) kautta päiväkirjat ovat säilyneet jälkipolville. Valokuvissa hymytön ja körttipukua kantava

Elisabet avioitui ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin olleen Johan Löfqvistin kanssa. Hänestä

tuli Kalajoella merkittävä kauppias ja kunnallisvaikuttaja. Heidän pojastaan Reguelista kasvoi

fennomaani ja yksi lääketieteen uranuurtajista Suomessa. Reguel Löfqvistin panos Mehiläisen

sairaalan perustamisessa Helsinkiin vuonna 1909 oli keskeinen ja hän toimi laitoksen johtajana

lähes kuolemaansa saakka.

Johan Danielin molemmat vanhemmat olivat kuolleet sotavuonna 1809. Kymmenvuotias poika

saapui Kalajoelle 1811. Kasvattiperhe koulutti pojan Raahessa ja sieltä palattuaan vuonna 1825

hänet nimitettiin Kalajoen Plassin markkinapaikalle tervahovinhoitajaksi. Hänestä tuli myöhemmin

Kalajoen herännäisliikkeen johtohahmo ja yksi käräjillä 1839 tuomituista. Neljä vuotta miehensä

kuoleman jälkeen Ester Ulrica otti luokseen serkkunsa tyttären, 16-vuotiaan Anna Ulrica Radinin.

Myös Anna liittyi Kalajoella heränneisiin ja oli tuomittujen joukossa. Hän kuoli pian käräjien

jälkeen. Tämän jälkeen Ester Ulrican luona asui vielä Johan Danielin veljen tytär Maria Roos. .

4. Päiväkirjat aikalaisdokumenttina ja lähteenä

Päiväkirjat alkavat tammikuun 1. päivä 1823, Ester Ulrica oli tuolloin 47-vuotias. Viimeinen

säilynyt merkintä on 21.7.1850 ja vaikuttaa hyvin todennäköiseltä, että päiväkirjan pito on jatkunut

tuon päivämäärän jälkeenkin. Päiväkirjojen sivuilta avautuu sekä kirjoittajan että hänen

elinympäristönsä elämänpiiri hyvin monipuolisesti. Päivittäiset merkinnät ovat pääosin lyhyitä ja

toteavia. Toistuvia teemoja ovat päivän säätila, omat ja palvelusväen talousaskareet ja seuraelämä,

vierailut ja vastavierailut. Erityisesti taloudenpidon osalta samat työt toistuvat vuodesta toiseen

samaan aikaan. Päiväkirjat valaisevat kodinhoitoon, sisustukseen ja asuinkulttuuriin,

rakennuskulttuuriin ja rakennusten kunnossapitoon, ruokatalouteen, karjanhoitoon, maatalouteen,

vaate- ja tektiilihuoltoon ja niiden valmistukseen liittyviä käytäntöjä. Sivuilta löytyy myös ruoka- ja

leivontaohjeita.

Taloudenpidon ohella kirjojen keskeinen sisältö liittyy sosiaaliseen elämään, joka oli hyvin vilkasta.

Sivuille on tarkkaan kirjattu kuka kävi vierailulla, missä kirjoittaja itse vieraili ja kuka lähipiiristä

oli matkustanut mihinkin. Ester Ulrican ja pitäjän säätyläisten elämä näyttää olleen jatkuvaa

vierailujen sarjaa. Milloin kahviteltiin, juotiin teetä, syötiin tai muuten vain pistäydyttiin

tervehtimässä. Kesällä kahvit saatettiin juoda ulkona puutarhassa Miesvieraat saattoivat nauttia

totilasillisen ja polttaa piipullisen. Seuraelämän muodoista kyläilyjen lisäksi mainitaan mm. erilaiset

assembleét, musiikki- ja peli-illat, vene- ja marjaretket, markkina- ja kaupunkimatkat ostoksineen ja

tuomisineen.. Myös kirjoittajan omasta matkasta synnyinkaupunkiinsa Vaasaan, jonne hän palaa 25

vuoden jälkeen, on seikkaperäinen kuvaus. Kirjoittajan koti vaikuttaa olleen suosittu yöpymis- ja

pistäytymispaikka myös matkustavaisille vielä isännän kuolemankin jälkeen – siellä yöpyivät monet

kruunun virkamiehet ja muut viran puolesta matkaavat. Toisaalta kirjoittajan seurustelupiiriin

kuuluu säätyläisten lisäksi myös joitakin talollisia ja käsityöläisiä.

Päiväkirjamerkinnät kertovat syntymistä, avioitumisista, sairastumisista ja kuolemista ja niihin

liittyvistä tavoista sekä pitäjään tai sieltä pois muuttaneista. Merkinnät valaisevat myös kirjoittajan

suhtautumista palveluskuntaan, läheisiinsä ja muihin elämänpiiriinsä kuuluneisiin ihmisiin.

Merkinnöistä välittyy tuttavallinen, jopa tasa-arvoinen suhde palvelusväkeen. Heidät mainitaan aina

omalla nimellään ja heistä pidetään huolta kuten perheenjäsenistä.

Päiväkirjamerkintöjen perusteella voi päätellä myös jotakin kirjoittajan persoonallisuudesta ja

luonteesta. Kirjoittaja vaikuttaa varsin sivistyneeltä ja lukeneeltakin naiselta. Päiväkirjan lisäksi hän

kirjoittaa kirjeitä ja vastaanottaa niitä. Hän lukee kirjoja ja sanomalehtiä (mm. Åbo Tidning) ja osasi

soittaa klaveeria. Päiväkirjojen sisältö on paikoin hyvinkin henkilökohtainen. Hän suree pitkään

miehensä kuolemaa, mutta myös kahden lemmikkikoiransa, Bellan ja Petítin menetystä hyvin

modernilla tavalla - päiväkirjoista löytynee Suomen histrorian ainoa kuvaus koirien hautaustavasta.

Koirien kuolemat ja suru niiden poismenosta kuvataan päiväkirjoissa hyvin seikkaperäisesti. Sen

sijaan lähipiirin lasten kuolemat mainitaan vain hyvin lyhyesti. Arkisten aiheiden kuvailujen

lomassa kirjoittaja pysähtyy toisinaan pohtimaan iäisyyskysymyksiä: kaiken katoavaisuutta,

ihmisen pienuutta ja nöyrää alistumista vastoinkäymisten edessä. Päiväkirjan sivuilla on myös

paljon runoja ja mietteitä, useimmat niistä uskonnollissävytteisiä. Hän saattoi sepittää niitä myös

itse. Usein niissä on syvällinen sanoma; kuten runossa Rosen i fönstret: I mitt fönstret, vid dess ruta,

rosen i sin blomning står. Ute winterns andar tjuta, stormen snön i hvirflar slår. Här är lif och där

den vilda, Döden far i stormens ras. lif och död så äro skilda, Endast av ett bräckligt glas.

5. Näkökulmia tutkimusaiheeseen

Päiväkirjat ovat merkittävä pohjoissuomalaisen elämäntavan ja arjen dokumentti, mutta ne tarjoavat

myös laajempia näkökulmia Suomen historiaan. Päiväkirjoista paljastuu paljon luultua

monipuolisempi kuva pohjoisen, vaikkakin vauraan ja laajan rannikkopitäjän säätyläistön

aineellisesta ja henkisestä tasosta. Päiväkirjat valaisevat hyvin kirjoittajan perheen ja koko pitäjän

vilkasta sosiaalista kanssakäymistä ja erityisesti säätyläistön sosiaalisia suhdeverkostoja. Ester

Ulrican elämänpiiriin kuuluivat kirkkoherrat, kappalaiset, apupapit, siltavoudit, kyytirättärit,

henkikirjoittajat, nimismiehet, sotilasvirkamiehistö, maanmittarit, lääkärit ja apteekkarit,

lähikaupunkien porvarit ja näiden näiden lesket – mutta myös talonpojat, käsityöläiset,

palvelusväki, itselliset ja muu työväestö.

Päiväkirjat tarjoavat merkittävän mikro- ja sosiaalihistoriallisen lähteen. Dokumentin pienten,

mitättömienkin mainintojen kautta yhteisön arkipäivä herää eloon. Kirjoittaja saattaa mainita

puustellin hevosen, joka oli joutunut petojen raatelemaksi metsälaitumella ja jota sitomaan

kutsuttiin asiaan erikoistunut henkilö, porsaan, joka piti lopettaa sen jäätyä hevoskärryn alle, kanan,

joka oli kivitetty kuoliaaksi, poikineen lehmän sairastelun ja ilon siitä, kun lehmä saadaan jälleen

jaloilleen – lehmiäkin puhutellaan niiden omilla (suomenkielisillä) nimillä. Samalle päivälle on

voitu kirjata sekä renkien juopottelu että kappalaisen rouvan vaikea kaksossynnytys. Mainitsemisen

arvoisia ovat markkinoilla näytteillä ollut leopardi ja paikkakunnalla vieraillut italialainen

musikanttiryhmä.

Päiväkirjojen kautta avautuu näköala sen kirjoittajan yhteisön tapoihin, arvoihin, normeihin,

käsityksiin ja myös laajemmin koko Suomen historiaan. Päiväkirjat ajoittuvat herännäisyyden

nousuun Pohjanmaalla ja siten tarjoavat myös mielenkiintoisen aikalaiskuvauksen erityisesti

Kalajokilaakson herännäisproblematiikkaan, tarjoten sen syiden ja kulun tulkintoihin uusia

näkökulmia. Päiväkirjojen kirjoittaja eli tapahtumien keskiössä, koska perheen kasvattipoika,

Kalajoen markkinapaikan tervahovinhoitaja Johan Daniel Roos tuomittiin yhtenä päätekijänä

käräjillä - kuten myös leskeksi jääneen Ester Ulrican luona asunut sukulaistyttö Anette Radin. Ester

Ulricaa sen sijaan ei tuomittu – siitä huolimatta, että tämä suhtautui myönteisesti

herännäisliikkeeseen ja osallistui myös laittomina pidettyihin hartaustilaisuuksiin (herännäisyyden

noususta erit. Heikki Ylikangas (1979), Körttiläiset tuomiolla. Massaoikeudenkäynnit heränneitä

vastaan Etelä-Pohjanmaalla 1830- ja 1840-lukujen taitteessa).

Päiväkirjamerkinnät eivät toimi lähteenä ainoastaan ajan elämäntapoihin, niiden välityksellä on

myös mahdollista tutustua kauan sitten eläneeseen henkilöön, hänen ajatus- ja

kokemusmaailmaansa. Kirjoittaja ei ollut vain yhteisönsä jäsen, vaan hänellä oli oma menneisyys,

kokemukset ja elämänpolku. Päiväkirjojen perusteella kirjoittaja vaikuttaa eläneen melko vapaata ja

itsenäistä elämää leskenä, myös taloudellisesti turvattua. Katovuodet eivät juuri näkyneet kapteenin

lesken taloudessa. Henkilökohtaista tai aviomiehen nauttimaa arvostusta osoittaa, että Lars Roosin

kuoleman jälkeen häntä kävi henkilökohtaisesti tervehtimässä mm. Oulun läänin maaherra von

Born.

6. Säätyläispiiri 1800-luvun alun Kalajoella

Kalajoella vaikutti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla monia merkittäviä säätyläissukuja ja –

perheitä, joista kerrotaan myös päiväkirjojen sivuilla. Kalajoki oli toki muiden ympäristön pitäjien

lailla enemmistöltään agraariyhteisö, josta säätyläisten osuus oli hyvin pieni. Säätyläistön vaikutus

ympäristöönsä saattoi kuitenkin olla merkittävä.

Päiväkirjankirjoittajan elämänpiiriin kuuluneiden henkilöiden osalta olen parhaiten perehtynyt jo

mainittuun nimismies Nils Sandmanin perheeseen. Nils Sandmanin isä oli ruotsalaista sukua kuten

Ester Ulricankin. Nilsin isä, yhdeksänlapsisen suutarin poika Jonas Sandman muutti Skellefteåsta

Raaheen vuonna 1789 ja yleni tullivahtimestariksi. Perheen pojat koulutettiin hyviin ammatteihin.

Nils Sandman meni naimisiin raahelaisen kauppiaan ja raatimiehen Gabriel Joachim Branderin

tyttären Catharina Sophian kanssa. Catharinan äidinpuoleinen isoisä oli raahelainen mahtiporvari

Matts Sovelius, jonka rakennuttama vihreä puutalo seisoo Raahessa edelleen, nykyisin

museokohteena. Nils Sandman nimitettiin toimeen vain 22-votiaana ja hän hoiti Kalajoen alapiirin

nimismiehen virkaa lähes viisi vuosikymmentä. Päiväkirjojen perusteella perheet seurustelivat

kiinteästi toistensa kanssa, etenkin Nils Sandman vaikuttaa tukeneen Ester Ulricaa leskeyden

alkuvaiheessa, mm. tukemalla kasvattipojan Johan Danielin koulunkäyntiä ja ammattiin

sijoittumista. Perheet liittyivät toisiinsa myös avioliiton kautta. Johan Daniel nai Nils Sandmanin

vaimon serkun, Oulussa syntyneen Elisabet Soveliuksen. Perheiden kanssakäyminen ei loppunut

käräjöintiin, vaikka he olivatkin jutussa vastakkaisilla puolilla. Seuraava sukupolvi liittyi toisiinsa

vielä avioliiton kautta.

Kalajoella vaikutti tuohon aikaan myös kaksi vaikutusvaltaista ja merkittävää pappisperhettä,

Frosterukset ja Alceniukset. Johan Frosterus (1751-1838) oli yksi aikansa merkittävimpiä

kirkkoruhtinaita, joka ehti kuolla ennen herännäiskäräjien alkua. Hän oli kaksi kertaa naimisissa ja

yhteensä 15 lapsen isä. Elias Robert Alcenius (1796-1875) tuli Kalajoen kappalaiseksi 1826.

Hänet tunnetaan ennen kaikkea Suomen sukututkimuksen isänä ja Genealogia Sursilliana –kirjan

tekijänä. Molempien talouteen kuului ydinperheen lisäksi lukuisa ja vaihtuva määrä sukulaisia ja

muita sukupiiriin kuuluvia jäseniä. Herännäispapeista Kalajoella vaikuttivat Lagus, Malmberg,

Durchman, Laurin ja Hemming.

Tiikkalan vääpelin virkatalossa asuivat Edgrenin veljekset, joiden äiti oli Anders Chydeniuksen

sisar. Maanmittareista Kalajoella vaikutti tuohon aikaan Jacob Johan Garvoli ja hänen vävynsä

Carl Fredrik Basilier, sekä Carl Erik Stenroth, jolle Ester Ulrica joutui luovuttamaan rakkaan

klaveerinsa velkojen pantiksi. 1830-luvulla Kalajoelle muutti myös Nils Sandmanin maanmittari-

veli Zachris Sandman perheineen. Lähimpiä perheystäviä Rooseille oli maanmittari Carl Henrik

Hårdh , joka asui Plassin markkinapaikan lähellä, ja jonka kotona myös heränneiden

hartaustilaisuuksia pidettiin.

Kalajoella vaikutti myös tuohon aikaan muutamia aatelisia, joista kaikki olivat naisia: Roosia

edeltäneen Marttilan puustellin haltijan Reinhold von Pollin kaksostyttäret, Pohjanmaan rykmentin

kapteenin kreivi Polycarpus Cronhielmin tytär, kreivitär Lovisa Regina Forshaell, sekä

aatelissukuun naitu Christina Elisabet Tavaststjerna, pastori Alceniuksen vaimon leskeksi jäänyt

sisar (ja jonka poika nai Nils Sandmanin tyttären).

Lisäksi Ester Ulrican tuttavapiiriin kuului mm. Pohjois-Suomen köyhäinkoulujen

alkuunpanijanakin tunnettu Saloisten tuomiokunnan tuomari Zachris Alopaeus, asessori,

hovineuvos Gabriel Bergbom ja Raahen piirin piirilääkäri ja kaupunginlääkäri Anders Jakob

Hjertman (hänellä myös ruotsalainen isä). Ester Ulrica myös kirjoitti säännöllisesti serkulleen

Jämsään, ystävättärelleen, raatimies Petter Roundellin vaimolle Vaasaan ja rouva Turdinille. Lisäksi

hän piti kirjeitse yhteyttä joihinkin Kalajoelta pois muuttaneisiin naisiin.

Etenkin monet rippikirjoissa säätyläisotsakkeen alle luetellut naiset, usein lesket ja heidän

tyttärensä, saattoivat olla hyvinkin varattomia, jotkut mainitaan jopa ruotuvaivaisina. Päiväkirjojen

perusteella nämä naiset elättivät itsensä suorittamalla varakkaammille säätyläisille erilaisia

askareita, mm. kutomalla ja neulomalla.

7. Tutkimuksen tarkoitus ja tavoite

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella Ester Ulrican elämän kautta säätyläisten elämäntapaa

yleisemminkin pohjoissuomessa. Kalajoki oli 1800-luvulla vilkas kauppapitäjä, jolla oli pitkät

perinteet markkinapaikkana ja tervakaupan keskittymänä ja jossa vauraiden merenkulku- ja

kauppakaupunkien Raahen, Kokkolan ja Oulun vaikutus näkyi monella tavalla. Kauppapaikan

luonteesta johtuen Kalajoki oli risteyspaikka, jonne virtasi vaikutteita monesta suunnasta.

Päiväkirjojen avulla voi selvittää, minkälaisen verkoston säätyläiset muodostivat

lähiympäristössään ja minne verkostot ulottuivat ja miten esim. avioliittomarkkinat toimivat. Miten

maalaissäätyläistön elämäntapa erosi paremmin tunnetusta ja tutkitusta talonpoikaisesta

elämäntavasta ja mikä asema ja rooli oli kapteeninlesken tapaisella naisella tässä yhteisössä.

Minkälainen oli puustellinemännän arki ja keinot selviytyä itsenäisesti taloudenpidosta. Mitkä

olivat yhteisön ja säätyläisverkoston arvot, normit ja maailmankuva. Mielenkiintoinen kysymys on

myös se, erosiko pohjoissuomalaisen säätyläistön elämäntapa enemmän tutkitusta

eteläsuomalaisesta, levisivätkö henkiset ja aineelliset uutuudet hitaammin Pohjois-Suomeen.

Allekirjoittaneelle oli esim. yllätys, että Kalajoella toimi 1800-luvulla pitkään ammattipuutarhuri.

Tämä Fredrik Lindh (kirkonkirkoissa Trädgårdsmästare) oli syntynyt Turussa 1781

puutarhurimestarin poikana. Hänet oli vihitty Lopella kalajokislähtöisen naisen kanssa 1810 ja

samana vuonna he muuttavat Kalajoelle. Ester Ulricalla oli puustellin ympärillä iso puutarha kasvi-

ja kukkamaineen, ja hän käytti Lindhin palveluksia säännöllisesti. Ester Ulrica kertoo hyvin

yksityiskohtaisesti puutarhanhoidon käytännöistä, mitä koristekasveja ja -pensaita – myös

huonekasveja – hänellä oli, mitä keittiö- ja yrttikasveja hän kasvatti ja miten ja milloin puutarha

muokattiin, kylvettiin ja sato korjattiin. Lieneekö Lindhin ansiota, että perusteellisen tutkimuksen

pohjoissuomalaisesta puutarhakulttuurista tehnyt A. A. Parvela (joka oli saanut tutustua myös

päiväkirjoihin, ennen kuin ne luovutettiin arkistoon) mainitsee Kalajoen ”vanhastaan

puutahaviljelyksen kulttuurikeskukseksi, joka on ollut ympäristönsä muita pitäjiä kehittyneempi.”

Puutarhanhoitoon rinnastettavaa oli myös päiväkirjoista avautuva hautausmaakulttuuri.

8. Aikaisempi tutkimus ja sijoittuminen tutkimuskenttään

Mikrohistoriallista ja arjen historiaa käsitteleviä tutkimuksia on viime vuosina ilmestynyt runsaasti.

Myös suomalaista säätyläiskulttuuria koskevaa. Vanhempi, säätyläistutkimuksen klassikko on

Kaarlo Wirilanderin (1974) Herrasväkeä: Suomen säätyläistö 1721–1870. Wirilander on

kirjoittanut myös tämän tutkimuksen kannalta keskeisiä ruotujakolaitosta ja upseeristoa käsitteleviä

tutkimuksia: Suomen upseeristo 1700-luvulla: sosiaalihistoriallinen tutkimus Suomen armeijan

jakopalkkaisesta upseeristosta (1950) sekä Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718 –

1810. Virkatalohaltijoiden luettelot (1953).

Anna-Maria Åström (1993) on tarkastellut väitöskirjassaan Sockenboarne Savon kartanokulttuuria

1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Keskisäädyn perhehistoriaa kirjeenvaihdon valossa on

tutkinut Kai Häggman (1994) kirjassaan Perheen vuosisata: Perheen ihanne ja sivistyneistön

elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Tuoreempia tutkimuksia ovat mm. Kirsi Vainio-Korhosen

naishistorialliset tutkimukset (Sofie Creutzin aika 2008 ja Sofie Munsterhjelmin aika 2012) ja

ruotsalaista ylhäisaatelistoa käsitteleva Johanna Ilmakunnaksen (2011) Kartanot, kapiot, rykmentit.

Hieman aikaisempaan ajankohtaan sijoittuu kaupunkiporvariston elämäntapaa kuvaava Jessica

Parland-von Essenin (2010): Ammatti, avioliitto ja arvostus. Helsinkiläinen eliitti 1740-1820.

Aihetta sivuavia opinnäytetöitä olen löytänyt joitakin, mm. Pekka Hirvosen lisensiaattitutkimus

(2003): Papin pojasta suurteollisuusmieheksi. Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset

verkostot 1800-luvun Suomessa, Heli Kohosen pro gradu- tutkimus (2000): Yhteisön pelko on

viisauden alku. Virkamiesten, toimenhaltijoiden ja rahvaan elämäntapojen kohtaaminen Keuruun

käräjäkunnassa 1830- ja 1840-luvuilla ja Jenni Toivasen (2005): Lesken elämää. Leskeys naisen

elämän osana ja sosiokulttuurisena ilmiönä 1700-luvun lopun sisäsuomalaisella maaseudulla.

Suomalainen säätyläiskulttuurin tutkimus on keskittynyt maantieteellisesti pitkälti Etelä-Suomeen,

jonne säätyläisten enemmistö ja mm. kartanolaitos sijoittui. Tutkimus on myös pitkälti kohdistunut

joko aatelistoon tai kaupunkien porvaristoon. Sen sijaan maalaissäätyläistöä, etenkään

pohjoissuomalaista koskevaa tutkimusta ei juuri pitäjänhistorioiden suppeiden mainintojen lisäksi

löydy. Tätä tutkimusvajetta täyttämään Ester Ulrica Lundénin päiväkirjat tarjoavat merkittävän

lähteen.

9. Tutkimuksen tämänhetkinen vaihe

Olen käynyt läpi kokonaisuudessaan päälähteeni, eli Ester Ulrica Lundénin päiväkirjat.

Päiväkirjojen läpikäyminen on ollut hidasta, koska dokumentti on monin paikoin teknisesti

hankalalukuinen. Kirjat itsessään ovat pienikokoisia ja myös niiden teksti on paikoittain hyvin

pienikokoista ja tiiviisti kirjoitettua. Käytännössä lukeminen on onnistunut siten, että olen

valokuvannut sivut ja lukenut niitä suurennettuna tietokoneen näytöltä. Myös kirjoittajan

ruotsinkieli on toisin paikoin vaikeaselkoista ja kirjoittaja on käyttänyt paljon lyhenteitä – myös

henkilöiden nimissä. Lyhenteet ovat auenneet pikkuhiljaa lukemisen edetessä, aukotonta tekstin

tulkinta ei kuitenkaan ole ollut. Teksti ei myöskään ole kaikilta osin kielioppi- ja

oikeinkirjoitussääntöjen mukaista. Olen suomentanut lähes koko päiväkirjan.

Ester Ulrican, hänen perheensä ja lähipiirin taustoihin olen perehtynyt sukututkimusmenetelmiä

käyttäen. Olen myös käynyt läpi Kalajoen osalta kirkollista asiakirja-aineistoa, kuten rippi- ja

historiakirjoja, sekä henkikirjoja. Näiden meteriaalien avulla olen selvittänyt säätyläisten

lukumäärää, statusta, taustoja, perherakennetta, liikkumista ja avioliittoja. Asiakirjojen ja

paikallistuntemuksen avulla olen myös pystynyt sijoittamaan perheet maantieteellisesti pitäjän

kartalle ja taloihin. Apuna tässä olen käyttänyt myös maanmittaushallituksen kartta-aineistoa. Olen

löytänyt tutkimuksen kannalta hyödyllistä tietoa lisäksi mm. Kansalliskirjaston digitaalisesta

sanomalehtiarkistosta (mm. Ester Ulrican eläkepäätöksen ja hänen testamenttinsa

toimeenpanoilmoituksen) ja ansioluetteloista sekä Oulun maakunta-arkiston peruluetteloista ja

kauppakirjoista. Valaisevia ovat olleet mm. Lars Roosin, Ester Ulrican, Johan Danielin ja Nils

Sandmanin ja hänen vaimonsa Katharina Sofia Branderin peruleuttelot.

Lars Roosin ja Ester Ulrican asumismuodosta ja taloudesta olen saanut paljon tietoa

Kansallisarkistossa ja Oulun maakunta-arkistossa säilytettävistä Marttilan puustellia koskevista

asiakirja-aineistoista. Tiedot rakennuksista, tiluksista, metsistä, niityistä ja kalavesista kirjattiin

säännöllisesti pidettyjen katselmustoimitusten pöytäkirjoihin. Niiden avulla puustellin talous

rakennuksineen ja viljelyksineen on avautunut melko yksityiskohtaisesti. Päällystön asumistaso

määriteltiin sotakollegion teettämillä ja kuninkaan vahvistamilla, pääasiassa päärakennuksia

koskevilla mallipiirustuksilla. Marttilan päärakennus noudatti vuoden 1731 luutnantin virkataloille

annettua mallipiirustusta, jossa oli suuri päätysali, kaksi kamaria, keittiö ja eteinen (Puustellien

rakennuskulttuurista ja rakentamistavasta mm. Svante Dahlström (1914) Antecningar om militära

boställen 1681-1809 ja Irma Lounatvuori (1996) Mallin mukaan maan tavalla. Mallipiirustukset ja

sotilasvirkatalojen rakentaminen 1687-1810.

Olen onnistunut jäljittämään myös Ester Ulricalle ja muillekin perheenjäsenille kuulunutta

omaisuutta. Kirjoittajan koti, eli Marttilan puustelli, löytyi sattumalta, kun keskellä Kalajoen

kirkonkylää, puustellin paikalla sijainnutta, apteekkinakin toiminutta vanhaa rakennusta ryhdyttiin

purkamaan siirtoa varten. Tutkimuksissa paljastui, että se kätkikin sisäänsä 1737 valmistuneen

Marttilan puustellin. Rakennus ei ollut koskaan hävinnytkään, sen käyttötarkoitus ja ulkomuoto oli

vain muuttunut aikojen kuluessa. Museokokoelmista löytyivät Ester Ulricalle kuulunut

merkkausliina, jonka hän on tehnyt Vaasassa 9-vuotiaana, sekä kaksi potpourri-ruukkua. Kalajoella

on myös säilynyt Ester Ulricalle kuulunut piironki, joka tuli allekirjoittanutta vastaan erään

kalajokisen sukutalon tuvassa jo ennen kuin tiesin sen taustoista mitään. Sittemmin löysin

Suupohjan Työmies -sanomalehdestä 30.10.1884 matkakuvauksen, jossa sen vaasalainen kirjoittaja

kertoo vierailleensa samassa talossa ja jossa hänelle oli esitelty sama piironki. Tarina kertoi, että

isäntä, valtiopäivämies Jaakko Merenoja, oli ostanut sen Ester Ulrica Roosin kuolinpesän

huutokaupasta.

Tekstissä tarkemmin mainitsemattomia lähteitä:

Ester Ulrica Roosin päiväkirjat. Kansalliskirjasto signum coll. 536. Parvela, A.A. (1930), Oulun läänin viljelyskasvit. Niiden historia ja nykyinen levinneisyys. I yleinen osa. Suomalaisen eläin- ja kasvitieteellisen seuran vanamon julkaisuja osa 13, nro 1. Petander, C.-B. J., 1978, Kungliga Österbottens regemente under slutet av svenska tiden. Svensk-Österbottniska Samfundet, Vasa. Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja. I-II. Axel Bergholm, toim. Helsinki 1892-1901. Uusintapainos: Jyväskylä 1984.