1

JEESUS - ISLAMIN PROFEETTALaupiaan Armahtajan Allahin nimeen.

s.1 Muhammad 'Ata ur-Rahimin esipuhe

Eräs kristinuskon historiaan perehtynyt oppinut tiedemies on myöntänyt, että nykypäivän kristinusko on "naamio" Jeesuksen kasvoilla. Hän jatkaa kuitenkin, että naamiota on pidetty jo niin kauan, että se ansaitsee oman elämänsä ja tulee hyväksyä sellaisena kuin se on. Muslimit uskovat historiaan sijoittuvaan Jeesukseen ja kieltäytyvät hyväksymästä "naamio" -teoriaa. Tämä on pähkinänkuoressa ollut kristinuskon ja islamin välinen suurin ero viimeisten 1400 vuoden ajan. Jopa ennen islaminuskon alkua, areiolaiset, paulikialaiset sekä gootit, vain muutamia mainitakseni, tunnustivat Jeesuksen, mutta torjuivat "naamion" olemassaolon. Pyhän Rooman keisarit pakottivat kristityt ajattelemaan samalla tavalla. Jotta tämä mahdottomalta tuntuva tavoite olisi saavutettu, miljoonia kristittyjä surmattiin. Kastillo, Servituksen ihailija, on todennut, ett' "ihmisen tappaminen ei vahvista oppijärjestelmien lainvoimaisuutta." Tikarin avulla ei ihmisiä saada omaksumaan vakaumusta.

Tietyillä tahoilla on ehdotettu, että Englanti saataisiin yhtenäisemmäksi jos muslimit sovittaisivat kaksi pääjuhlaansa kristittyjen joulun ja pääsiäisen mukaan. Ne, jotka ehdottavat tällaista, ovat unohtaneet, että nämä olivat myös esikristittyjen pakanallisia juhlia. Toinen näistä on auringonjumalan muinainen syntymäpäivä ja toinen taas on vanha anglosaksien hedelmällisyyden jumalattaren pyhä juhla. Tässä tilanteessa voidaan myös pohtia, kuka "anti-Kristus" mahtaa olla todellisuudessa.

Tässä kirjassa pyritään ehkä ensimmäistä kertaa tutkimaan Jeesuksen elämää käyttäen kaikkia mahdollisia saatavilla olevia lähteitä, näihin mukaanluettuna mm. Kuolleen Meren kääröt, kristinuskon pyhät kirjoitukset, uusimmat tutkimustulokset sekä Koraani ja Hadith. Kristinuskon tutkijat, jotka pyrkivät kirjoittamaan Jeesuksen historiasta, eivät koskaan kykene täysin vapautumaan Jeesuksen jumalallisuuden ideasta. Jos he eivät onnistu todistamaan Jeesuksen jumalallisuutta, he saattavat tulla siihen johtopäätökseen, että Jeesusta ei ollut ollenkaan olemassa tai että hän on "kaikkea kaikille". Objektiivisen tutkimuksen suorittaminen on mahdotonta kaikille niille, joiden mielessä on tällainen viitekehys. Tämä kirja lähtee siitä perusolettamuksesta, että Jeesus oli olemassa. Hän oli ihminen ja Allahin profeetta.

Tämä teos on 30 vuotta kestäneiden tutkimusten tuloksena. Osoitan kiitokseni mm. Amatur Raquibille, joka näki vaivaa etsiäkseen kustantajilta loppuunmyytyjä kirjoja, joita myytiin monien kaupunkien kaduilla USA:ssa. Näitä kirjoja ei ollut saatavilla myöskään Karachin kirjastoista, joten hänen tarjoamansa apu oli erittäin arvokasta.

Hänen ylhäisyytensä Ahmad Jamjoom Jeddasta vieraili luonani Karachissa ja hän muisti antaa minulle tukea ja rohkaisua aina kun kohtasin vaikeuksia työssäni.

2

Haluan kiittää myös Hänen ylhäisyyttään Sheikki 'Abd al-Qadir as-Sufia. Joka askeleella hän muisti ojentaa auttavan kätensä minulle. Hänen avullaan aloitimme myös yhteistyön Ahmad Thomsonin kanssa, joka auttoi minua keräämään materiaalia ja ilman häntä koko työn suorittaminen olisi ollut tuskallisen hidasta. Myöskin Hajj 'Abd al-Haqq Bewley oli aina valmiina auttamaan tekemällä hyödyllisiä ehdotuksia ja antamalla neuvoja.

Tri Ali Aneizin kanssa solmimaani lämminhenkistä ystävyyttä ja molemminpuolista arvonantoa on vaikea sanoin kuvata, sen voi vain tuntea.

Lopuksi, Koraanin sanoin, Kykenen antamaan jotain vain Allahin avulla

Muhammad 'Ata ur-Rahim

Lontoo, 7 Jumada al'Awal, hidzran vuonna 1397.

JOHDANTO

Tämän kirjan tekijällä, Muhammad 'Ata ur-Rahimilla, oli vahva tunne siitä, että jos vain kristittyjen maiden kansoilla olisi edes jonkin verran tietoa islamin uskosta, sekä realistista tietoa Jeesuksesta profeettana (olkoon rauha hänen kanssaan), suuri osa tarpeettomasta kärsimyksestä ja ahdistuksesta voitaisiin välttää tulevaisuudessa. Kirjan tekijä loistavana kosmopoliitti-tiedemiehenä ei tunnusta mitään valtiollisia rajoja, kun kyseessä on ihmisten onnellisuus sekä hyvinvointi. Hänen väittämänsä mukaan eri kulttuurien keskinäinen tiedon puute on suurin yksittäinen syy nykypäivän kärsimyksiin sekä vaikeuksiin.

Näin ollen tämä kirja on kirjoitettu ensisijaisesti länsimaita varten, mutta samalla myös kaikkia niitä varten, jotka etsivät selvennystä Jeesuksen syntymää, hänen tehtäväänsä sekä hänen kuolemaansa ympäröivien keskenään ristiriitaisten ajatusten vyyhteen. Muhammad 'Ata ur-Rahim on tarttunut sekavaan tilanteeseen käyttäen historioitsijan selkeää logiikkaa. Hänen mielestään suurin osa sekasorrosta johtuu niistä kahdesta dogmista, joita ei voida rationaalisesti selittää - Jeesuksen oletetusta jumalallisuudesta sekä Kolminaisuuden opista.

Tämä teos tuhoaa suuren osan niistä myyteistä, joihin kristitty kirkko tukeutuu, ja esittää Jeesuksen erittäin puhdasoppisena juutalaisena, jollainen hän itse asiassa oli; unitaarisen uskon opettajana, jonka Allah oli lähettänyt sanansaattajaksi maan päälle tuhoamaan ne peruselementit, jotka olivat saaneet valtavat mittasuhteet juutalaisten pappien keskuudessa.

En kuitenkaan halua tämän johdannon olevan katsaus kirjaan, joka olisi täysin omaehtoinen. Kirjan tekijä on kirjoittanut tämän vain yhtenä osana kokonaisvaltaista toivettaan edesauttaa ei-islaminuskoisia kohti totuutta sekä vähentääkseen useimpien kristittyjen islamia kohtaan tuntemaansa taikauskoista pelkoa.Muslimeina me tiedämme, kuinka perusteettomia tällaiset pelot ovat. Olemme varmoja tiedossamme Allahista ainoana armahtajana, ihmisen hyväntekijänä inhimillisten ominaisuuksien ja rajoitteiden ulottumattomissa: "Ei ole mitään Hänen vertaistaan; Hän on kuuleva, näkevä. " (Koraani; XLII:11).

3

Olemme varmoja tiedossamme Hänen profeetoistaan, olkoon rauha heidän kanssaan; varmoja olemme myös heidän Allahista meille välittämässään tiedossamme sekä Allahin meidän kanssamme tekemästään sopimuksesta seurata Häntä maan päällä. Muslimit, jotka seuraavat kumoamatonta ja täydellistä Pyhää Koraania, tietävät kaiken tämän, mutta on mahdollista, että he eivät aina onnistu saamaan myös muita vakuuttuneeksi tästä. Tämän kirjan tekijä on ollut kaikkia ihmisiä, erityisesti vähemmän onnekkaita, kohtaan tuntemansa sympatian ansiosta hyvin tietoinen tästä kommunikaatiokatkosta. Hän on myös ollut tietoinen islaminuskon keskuudessa syntyneistä monista erilaisista alueellisista perinteistä. Nämä perinteet ovat omiaan saattamaan ymmälle ne, jotka tarkastelevat meitä pelon muurin ylitse ja voivat aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärryksiä myös eri kansakuntien alueella elävien muslimien kesken.

Ainoastaan vankka päättäväisyys sekä suuri myötätuntoisuus saattavat toteuttaa kansakuntien välisen veljeyden ja yhteisymmärryksen, kun tuntemattoman pelko on suurimpana esteenä. Monet länsimaiden kadotettuja moraalisia arvoja tarkkailevat muslimit tuntevat, että olisi melko yksinkertaista tuodaislamin usko länsimaissa vallitsevaan henkiseen tyhjiöön, mutta tällaiset toiveet lienevät kuitenkin pilvilinnojen rakentamista. Länsimaisen teknologian ja teollisuuden kasvun edellyttämä ihmisten massakoulutus on osoittanut heille aivan liian selvästi, että uskonto sellaisena kuin he sen tuntevat, pohjautuu dogmeihin ilman selviä faktoja. Tämän seurauksena ei ole suurikaan ihme, että teollisuusyhteiskuntamme älyllinen eliitti oli ensimmäisenä vetämässä pois tukensa kirkolta ja koki suuren vapauden tunteen uudessa riippumattomuudessaan kristityn kirkon monopoliaseman saavuttaneesta papistosta, joka vuosisatojen ajan oli ollut vastuussa sivistyksen eteenpäin levittämisestä. Nämä ihmiset pitivät uskontoa, olipa sen nimi sitten mikä tahansa, ei ainoastaan vanhentuneena taikauskona, vaan myös rajoittavana voimana sekä esteenä tieteellisen tiedon etsinnässä. Muslimit, jotka eivät olleet tottuneet ristiriitoihin oman itsensä ja Allahin välillä, eivät selvästikään pitäneet tilanteesta, entisille kristityille uskonpuute taas oli vain ikään kuin ihmisen keksimän filosofian hylkäämistä, filosofian, joka menneisyydessä oli ollut jossain määrin tarkoituksenmukaista lain ja järjestyksen ylläpitämisen menetelmänä.

Ennen kuin islam voisi täyttää länsimaiden henkisen tyhjiön, tulisi nämä tällä hetkellä täysin materialistiset ihmiset saada vakuuttuneeksi Allahin todellisuudesta sekä siitä, että Häntä koskeva tietous on täysin riippumatonta heidän hylkäämänsä pappishierarkian hyväksymisestä. Heille tulisi myöskin voida antaa esimerkkinä toimien täysin uusi kuva muslimikansoista.

Jos muhamettilaiset maat eivät olisi lähestulkoon yhdessä yössä saavuttaneet suuria rikkauksia, länsimaat olisivat todennäköisesti olleet täysin tietämättömiä islaminuskosta paljon pidempään. Asioiden ollessa niin kuin ne ovat, koko Eurooppa, Venäjä mukaanluettuna, sekä Amerikka joutuu nyt kohtaamaan uskonnon, josta he eivät tiedä mitään, ja lisäksi vielä uskonnon, jonka taustavoimana on se hyödyke, jonka he hyvin tuntevat - eli raha, ja vielä valtavissa määrin. Raha merkitsee myös valtaa ja voimaa, joka heidän tulee kyetä voittamaan.

Ei ole ollenkaan yllättävää, että tätä voimaa todellakin pelätään. Siitä on kulunut jo kauan aikaa, kun muslimimaailmalla oli hallussaan tieteellisen tiedon monopoliasema, ja on jo täysin unohdettu, että länsimainen teknologia perustuu itämaiden tieteeseen. Arabikansakunnat ovat vasta vähän aikaa sitten löytäneet oman kansallistunteensa. Pakistania on osana pientä mannerta pidetty länsimaisten teollisuusvoimien vallan

4

alaisena aivan viime vuosiin saakka. Kuitenkin nyt nämä samat islaminuskoiset kansat ovat osoittamassa länsimaille kykynsä vaikuttaa heidän yhteiskuntaansa vaikka heidän yhteiskuntansa pystyisikin kävelemään kuun päällä, tuottamaan koeputkilapsia ja lähes kaksinkertaistamaan tämänhetkisen arvioidun eliniän.

Uudestisyntyneet kristinuskoiset maat, jotka ovat taistelleet hyvinkin ankarasti vapauttaakseen itsensä ja omat maansa roomalaisten pappien herruudesta ja lainkäytöstä ja korvatakseen nämä siviilioikeudella ja -hallituksella, havaitsevat nyt mahdollisuuden tämän vapauden poistamiseksi.

Ellei islaminusko tieteenä, joka huolella suunnataan kansalle, samoin kuin tämä Muhammad 'Ata ur-Rahimin teos, kykene luomaan läheistä kommunikaatiolle avointa ilmapiiriä länsimaiden kanssa, pelon sävyttämästä tilanteesta voi olla seurauksena vain konflikteja. Muslimimaiden harteilla, etenkin niiden, joilla on paljon rahan tuomaa valtaa, on valtavan suuri vastuu toimia esimerkkinä muille. Toivon mukaan yliopistojen ja kulttuurikeskusten kasvu ja moninkertaistuminen länsimaissa ja myös muslimimaissa itsessään, luo uusia ja parempia mahdollisuuksia islaminuskon vakavalle ja rakentavalle tutkimukselle ja tieteen harjoittamiselle ja sitä kautta voitaisiin, mikäli Allah sen suo, vähitellen voittaa nämä pelot.

Muslimeina me tiedämme, että kaikki tulevat seuraamaan Allahin esimerkkiä, mutta se ei tarkoita sitä, että me voisimme vetäytyä itsetyytyväisyyden tilaan. Meille on annettu suurena lahjana Profeetta Muhammedin esimerkki, Allahin rauhaa ja siunausta hänelle, sekä Pyhän Koraanin kumoamattomat ohjeet innoituksen antajana ja opastajana. Mutta yksi ohje on selvä: meidän tulee toimia Allahin tahdon mukaisesti, jos haluamme saavuttaa rauhan tässä elämässä ja hänen hyväntahtoisen palkintonsa seuraavassa elämässämme.

ANDREW DOUGLAS-HAMILTON

Jumada al-Thani, 1399 A.H.Huhtikuu, 1979 A.D.

TEKSTI

Ensimmäinen luku

UNITAARINEN NÄKEMYS JA KRISTINUSKO

Historiantutkimus osoittaa, että primitiivisten kansojen sielu-usko ja epäjumalien palvonta näyttää kaikissa tapauksissa olevan taantumista alkuperäisestä yksijumaluususkosta ja, että juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin usko yhteen ainoaan Jumalaan on ollut ikään kuin monijumalaisuuteen kohdistunut vastareaktio, sen sijaan että se olisi kehittynyt niiden pohjalta. Näin ollen kaikissa uskontoperinteissä puhtain oppi löytyy niiden alkuvaiheista ja kaikki se mikä tulee myöhemmin, merkitsee taantumista. Myöskin kristinuskon historiaa tulee tarkastella tästä näkökulmasta. Sehän alkoi uskolla yhteen ainoaan Jumalaan ja rappeutui kolminaisuusopin hyväksymisen myötä. Seurauksena oli hämmennys, joka johti ihmisten terveen arvostelukyvyn heikkenemiseen.

5

Jeesuksen seuraajat jatkoivat Jumalallisen Ykseyden julistamista koko hänen poismenoaan seuranneen vuosisadan ajan. Tämä käy ilmi mm. siitä tosiseikasta, että kirkko piti (noin vuonna 90 j.Kr.) kirjoitettua Hermaksen kirjaa Paimen ilmestyskirjana. Ensimmäinen mainitun kirjan sisältämistä 12 käskystä alkaa seuraavasti:

'Kaikkein ensimmäiseksi, usko että Jumala on Yksi ja että Hän loi kaiken olevan ja järjesti ne ja loi olemattomasta kaikki esineet. Hän itsessään sisältää kaiken, mutta Häntä itseään ei mikään voi sulkea piiriinsä ...'

Theodore Zahnin mukaan uskontunnustus kuului aina noin vuoteen 250 j.Kr. "Uskon Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen." Vuosien 180 ja 210 A.D. välillä siihen lisättiin sana "Isä" sanan "Kaikkivaltias" edelle. Eräät kirkon johtajista vastustivat tätä ankarasti.Piispat Viktor ja Zephysius ovat päätyneet historiankirjoihin tuomittuaan tämän uudistuksen. Heidän mielestään oli pyhäinhäväistystä ajatellakaan sellaista, että Pyhiin Kirjoituksiin olisi lisätty tai niistä olisi poistettu yhtäkään sanaa. He myös vastustivat suuntausta, jonka mukaan Jeesusta pidettiin jumalallisena. He painottivat Jumalan Ykseyttä sellaisena kuin se oli ilmoitettu Jeesuksen alkuperäisissä opetuksissa ja pitivät kiinni siitä, että vaikka Jeesus olikin profeetta, hän ensisijaisesti oli ihminen samoin kuin muut ihmiset. Olkoonkin, että hänen Herransa oli hänelle erityisen suosiollinen. Samaa uskokäsitystä edustivat myös Pohjois-Afrikkaan ja Länsi-Aasiaan syntyneet kirkkokunnat.

Kun Jeesuksen opetukset levisivät yhä laajemmalle, joutuivat ne kosketuksiin muiden kulttuurien kanssa, joutuen samalla konflikteihin valtaapitävien kanssa. Mainitut kulttuurit alkoivat omaksua ja sulauttaa opetuksia itseensä. Valtaapitävien vainojen välttämiseksi opetuksia muunneltiin. Etenkin Kreikassa Jeesuksen opetukset kokivat muodonmuutoksen. Yhtäältä siksi, että ne ensimmäistä kertaa esitettiin uudella kielellä, ja toisaalta siksi, että ne muotoiltiin kreikkalaisen filosofian ja kulttuurin mukaisiksi. Kreikkalainen monijumalaisuus on vaikuttanut selvästi Kolminaisuusopin muotoutumiseen. Samansuuntainen vaikutus oli sillä, että eräät julistajat (Paavali Tarsolainen etunenässä) alkoivat asteittain kohottaa Jeesuksen asemaa profeetasta Jumalaksi.

Vasta vuodesta 325 jKr. alkaen Kolminaisuusoppia on alettu julistaa kristinuskon puhdasoppisena opinkappaleena. Vielä silloinkaan eräät niistä, jotka p.o. uskontunnustuksen allekirjoittivat, eivät uskoneet siihen. He eivät mielestään kyenneet löytämään todisteita sille Pyhistä Kirjoituksista. Eipä edes Athanasius, jota pidetään tämän opinkappaleen isänä, ollut täysin vakuuttunut sen totuudellisuudesta. Hän myöntää, että "Aina kun hän pakottautui mietiskelemään Jeesuksen Jumalallisuutta, hänen työläät ja tuloksettomat ponnistelunsa törmäsivät toisiinsa - samoin mitä enemmän hän kirjoitti, sitä vähemmän hän kykeni ilmaisemaan ajatuksiaan." Eräässä kohdassa hän on jopa kirjoittanut, "Ei ole kolmea, vaan vain YKSI JUMALA." Hänen uskonsa Kolminaisuuden oppiin ei siis perustunut vakaumukseen, vaan poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen.

Tuo historiallinen päätös perustui siis yhtä paljon poliittiseen laskelmointiin kuin vääränlaiseen filosofian tulkintaan. Tätä ilmentää myös se, että Konstantinus, Rooman pakanallinen keisari toimi Nikean kirkolliskokouksen johtajana. Konstantinus pyrki karttamaan kristittyjen yhä kasvavan yhteisön vastustusta, koska se olisi varmasti heikentänyt hänen keisarikuntaansa. Sen sijaan kristittyjen antama tuki olisi korvaamattoman arvokasta valtakunnan vahvistamiseksi. Muokkaamalla kristinuskoa uudelleen, hän toivoi sekä voittavansa kirkon tuen puolelleen että samalla löydettävän

6

ulospääsy kirkon sisällä ilmenneestä sekasortoisesta tilanteesta, asetelmasta joka puolestaan oli ollut muiden konfliktien lähde hänen keisarikunnassaan.

Menetelmää, jonka avulla Konstantinus (osittain) saavutti tarkoitusperänsä, voidaan havainnollistaa tapahtumalla, joka sattui toisen maailmansodan aikana. Muslimien 'Id-juhlan alkaessa lähestyä, Tokiosta alettin levittää propagandaa koskien 'Id-rukoustilaisuutta, joka oli määrä järjestää silloisessa, japanilaisten miehittämässä Singaporessa. Etukäteen oli puhuttu, että se tulisi olemaan historiallisesti merkittävä tilaisuus ja että sen vaikutukset olisivat havaittavissa kaikkialla muslimimaailmassa. Tämä yhtäkkinen rukoustilaisuuden merkityksen korostaminen kuitenkin loppui muutaman päivän kuluttua. Mysteeri saatiin selville vasta kun eräs taistelussa vangiksi joutunut japanilainen vanki häntä kuulusteltaessa kertoi, että Tojo, Japanin hallituksen päämies, oli aikonut ryhtyä nykyajan suurimmaksi islamin uudistajaksi. Hänen suunniteli sovittavansa islamin opetukset vastaamaan nykyajan vaatimuksia. Tämän vuoksi hänen mukaansa oli tärkeää, että muslimit alkaisivat rukoilla Mekan sijaan Tokion suuntaan, josta tulisi myös uusi islamin keskus (Tojon johdolla). Muslimit torjuivat islamin uudistuksen ja koko projekti unohdettiin. Seurauksena oli myös, että 'Id-rukoustilaisuutta ei sinä vuonna saatu järjestää Singaporessa. Tojo oli ymmärtänyt islamin merkityksen ja hän halusi käyttää sitä keinona edistääkseen imperialistisia pyrkimyksiään, mutta epäonnistui tässä kuitenkin. Konstantinus sen sijaan onnistui siinä, missä Tojo epäonnistui. Rooma korvasi Jerusalemin Paavalin levittämän kristinuskon keskuksena.

Monijumalaisen kristinuskon hyväksyminen johti kiistatta Jeesuksen puhdasoppisen julistuksen rappeutumiseen. Kehityksen hyväksyminen ei suinkaan tapahtunut ilman vastaväitteitä. Kun Kolminaisuusoppi vuonna 325 j.Kr. virallisesti esiteltiin puhdasoppisena kristinuskon opinkappaleena, Arius, yksi Pohjois-Afrikan kristittyjen johtajista, ryhtyi vastustamaan Konstantinuksen ja katolisen kirkon yhteistä mahtia ja muistutti heitä siitä, että Jeesus oli aina puhunut Jumalallisen Ykseyden puolesta. Konstantinus yritti murskata kiusallisen yksijumalaisen kansan turvautumalla kaikkeen käskyvaltansa ulottuvilla oleviin voimaan ja raakuuteen, mutta hän epäonnistui. Oli kohtalon ironiaa, että Konstantinus itse kuoli yksijumalaisuuteen tunnustauvana. Tästä huolimatta Kolminaisuusopista tuli loppujen lopuksi Euroopan virallisesti hyväksytyn kristinuskon perusta . Doktriini on aiheuttanut myös paljon hämmennystä ihmisten keskuudessa. Käskettiinhän monia heistä uskomaan siihen sellaisenaan, edes pyrkimättä ymmärtämään sitä. Siltikään ei voitu estää älyllisiä yrityksiä selittää tai todistella doktriinia . Sitä varten kehittyi kaikkiaan kolme eri oppisuuntausta. Ensimmäinen syntyi 300-luvulla eläneen, Pyhän Augustinuksen ympärille. Hänen mielestään doktriinia ei voitu todistaa oikeaksi, mutta sitä voitiin havainnollistaa. Pyhä Viktor, joka eli 1100-luvulla, yhdistetään taas toiseen oppisuuntaukseen. Hän puolestaan uskoi, että opinkappale voidaan sekä todistaa oikeaksi että havainnollistaa. 1300-luvulla syntyi kolmas koulukunta. Sen mukaan Kolminaisuusoppia ei voitu todistaa eikä havainnollistaa - se tulee hyväksyä sellaisenaan ja uskoa siihen sokeasti.

Huolimatta siitä, että Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia sisältäneet kirjat oli joko kokonaan tuhottu tai kielletty tahi niitä oli muunneltu opinkappaleiden välisten silmiinpistävien ristiriitaisuuksien välttämiseksi, jäljelle jääneetkin sisälsivät suuren määrän aluperäistä totuutta. Jotta uskoa Kolminaisuusoppiin olisi voitu ylläpitää, siirrettiin opetuksen painopistettä siitä mitä Pyhissä Kirjoituksissa sanottiin, siihen mitä kirkon johtajat sanoivat. Vakuutettiin, että doktriini perustui kirkolle, "Jeesuksen morsiamelle" annettuun erityiseen ilmoitukseen. Tämän johdosta esimerkiksi paavi nuhteli Fra Fulgentiota kirjeessään sanoen: "Pyhien Kirjoitusten saarnaaminen on epäilyttävää. Se joka pitäytyy vain Pyhissä

7

Kirjoituksissa saattaa raunioittaa koko katolisen uskon." Seuraavassa kirjeessään paavi oli vieläkin selväsanaisempi, varoittaen Pyhien Kirjoitusten liian suuresta painottamisesta: " ... se on kirja, johon ei saisi liikaa pitäytyä, koska se saattaa täysin tuhota koko katolisen kirkon."

Jeesusten opetusten tehokas hylkääminen oli paljolti seurausta hänen historiallisen todellisuutensa täydellisestä pimittämisestä. Kirkko ei tehnyt uskonnosta ainoastaan riippumatonta Pyhistä Kirjoituksista, vaan myös riippumatonta Jeesuksesta. Seurauksena oli, että ihminen Jeesus sekoitettiin mytologiseen Kristukseen. Usko Jeesukseen ei kuitenkaan välttämättä merkitse uskoa kuolleista heränneeseen Kristukseen. Kun Jeesuksen välittömät seuraajat olivat ottaneet elämänsä perustaksi hänen esimerkkinsä, Paavalin kristinusko perustui uskoon Kristukseen hänen oletetun ristiinnaulitsemisensa jälkeen. Tällöin Jeesuksen elämä ja hänen elinaikanaan antamat opetukset eivät enää olleetkaan niin merkittäviä.Kun asemansa vakiinnuttanut kirkko etäännytti itsensä yhä edelleen Jeesuksen opetuksista, kirkon johtajat alkoivat yhä enemmän olla tekemisissä maan valtaapitävien kanssa. Kun erot Jeesuksen opetusten ja vallassaolleitten suosiman opin välillä alkoivat tulla epäselvemmiksi ja vähitellen sulautua toisiinsa, kirkko alkoi - vakuuttaessaan erillisyyttään valtiosta - yhä selvemmin samaistua siihen ja tätä kautta myös kasvattaa omaa valtaansa. Kun varhaisina aikoina kirkko keisarillisen vallan alaisena, sen asema oli nyt lukuisten kokonaisvaltaisten kompromissien seurauksena, aivan päinvastainen.

Poikkeamiset Jeesuksen opetuksista herättivät aina vastustusta. Kun kirkosta itsestään tuli yhä mahtavampi, alkoi olla hyvin vaarallista kieltää Kolminaisuuden oppi, sillä sellainen olisi melko varmasti johtanut kuolemaan. Vaikka Luther jättikin Rooman kirkon, hän kapinoi vain paavin auktoriteettiasemaa vastaan, sen sijaan että olisi kapinoinut Rooman katolisen kirkon perustana olevia opinkappaleita vastaan. Tuloksena oli, että hän perusti oman kirkkonsa ja ryhtyi sen johtajaksi. Lähes kaikki katolisuuden perustana olleet kristinuskon opinkappaleet hyväksyttiin ja ne säilyivät. Esimerkki johti uusien reformoitujen kirkkojen ja lahkojen perustamiseen, mutta esireformoitu kristinusko jäi entiselleen. Nämä kaksi Paavalin kirkon päärunkoa ovat yhä edelleen olemassa vielä nykypäivänäkin.

Pohjois-Afrikassa ja Länsi-Aasiassa suurin osa ihmisistä hyväksyi Ariuksen opetukset ja he myös ottivat innokkaasti islamin vastaan, kun he joutuivat myöhemmin kosketuksiin tämän uskonnon kanssa. Koska he olivat uskoneet yhden Jumalan oppiin sekä Jeesuksen opetuksiin puhtaimmillaan, he pitivät myös islamia totuutena.

Eurooppalaisen kristinuskon piirissä unitarismin ideaa ei koskaan ole unohdettu ja suuntaus on jopa voimistunut ja kestänyt kirkkolaitoksen jatkuvan, raa'an vainoamisen menneisyydessä sekä nykyisen välinpitämättömän asenteen.

Yhä useammat ihmiset ovat nykyään tietoisia siitä, että heidän tuntemallaan kristinuskolla on vain vähän tekemistä Jeesuksen alkuperäisten opetusten kanssa. Viimeisten kahden vuosisadan ajan historioitsijoiden tutkimukset eivät juurikaan ole jättäneet tilaa kristinuskon mysteereitä koskevalle uskolle. Eipä myöskään se, paikkansapitävästi todistettu seikka, että kirkkolaitoksen Kristuksella ei ole juuri mitään yhteistä historiallisen Jeesuksen kanssa sinänsä auta kristittyjä kohti oikeaa totuutta. Kristittyjen tämänhetkistä dilemmaa kuvaavat hyvin meidän vuosisatamme kirkkohistorioitsijoiden kirjoitukset. Perusongelma on, kuten Adolf Harnack sen esittää, että "300-luvulle saavuttaessa elävä evankeliumi oli naamioitu kreikkalaiseen filosofiaan. Historioitsijoiden tehtävänä oli kiskaista naamio pois ja siten

8

paljastaa, kuinka erilaisia sen alla piilevän uskon alkuperäiset ääriviivat olivat olleet." Mutta Harnack tuo esille myös tämän tehtävän toteuttamisen vaikeuden mainitsemalla, että opinkappaleita koskevaa naamiota on pidetty niin kauan, että se on todennäköisesti muokannut uudelleen myös uskonnon alkuperäisiä kasvoja:

Naamio on saanut myös oman elämänsä - kolminaisuusopin, Kristuksen kaksi olemusta, kumoamattomuuden sekä kaikkia näitä dogmeja tukevat puolustukset, tuloksia historiallisista päätöksistä tilanteissa, jotka olisivat saattaneet näyttää aivan erilaiselta ... kuitenkin ... ennemmin tai myöhemmin, pidetään dogmia sitten tuotteena tai uudelleenmuokkaavana voimana, se pysyy sellaisena kuin se alunperin on ollut, älyllistämisen mukanaan tuomana huonona tapana, jonka kristityt omaksuivat kreikkalaisilta paetessaan juutalaisia.

Harnack jatkaa edelleen samasta aiheesta toisessa kirjassa, jossa hän myöntää:

... neljäs evankeliumi ei ole lähtöisin eikä sen edes väitetä olevan lähtöisin apostoli Johannekselta, sitä ei siis voida pitää historiallisena auktoriteettina ....

neljännen evankeliumin tekijä toimi vailla estoja, vaihtoi tapahtumia keskenään ja saattoi ne outoon valoon. Hän myös tekaisi keskusteluja ja havainnollisti suuria ajatuksia keksityillä tilanteilla.

Hän viittaa edelleen kuuluisan kristityn historioitsijan David Straussin teoksiin. Tämä on näillä (Harnackin mukaan) "lähestulkoon tuhonnut ei ainoastaan neljännen vaan myös kolmen ensimmäisen evankeliumin historiallisen uskottavuuden."

Johanned Lehmannin, toisen historioitsijan mukaan neljän hyväksytyn evankeliumin kirjoittajat kuvaavat Jeesuksen aivan erilaiseksi kuin oli se henkilö, joka voidaan tunnistaa historiallisten tosiseikkojen perusteella. Lehmann lainaa Heinz Zahrntia, joka tuo esiin tämän tosiseikan seuraamukset:

Jos historiallinen tutkimuksen avulla voitaisiin todistaa, että historiallisen Jeesuksen ja saarnoissa kuvatun Kristuksen välillä vallitsee kumoamaton ristiriita ja että sen vuoksi vallitseva usko Jeesukseen ei saa tukea Jeesukselta itseltään, tämä ei olisi ainoastaan hyvin kohtalokasta teologisesta näkökulmasta, kuten N.A.Dahl toteaa, vaan se tarkoittaisi myös koko kristinuskon loppua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että me teologit kykenisimme tällöinkin löytämään ratkaisun - onko sellaista aikaa ollut, jolloin emme olisi kyenneet? - joka tapauksessa joko valehtelemme nyt tai tulisimme valehtelemaan siinä tapauksessa.

Samalla kun e.o. lyhyet lainaukset havainnollistavat kristinuskon nykypäivän dilemmaa, Zahrntin sanat tuovat esiin myös jotain vakavampaa, joka piilee tämän kaiken pohjalla: sen, että on mahdollista sotkeutua niin pahasti yksityiskohtiin, kiisteltäessä siitä, mikä oli Jeesuksen opetusta ja mikä kirkon, mikä niiden lahkojen, joita syntyi Jeesuksen jälkeen, että hänen opetustensa alkuperäinen tarkoitus joko unohtuu tai sitä ei huomata lainkaan. Tämän vuoksi Theodore Zahn esimerkiksi kuvailee asemansa vakiinnuttaneen kirkkolaitoksen sisäisiä katkeria konflikteja. Hän mainitsee myös, kuinka roomalaiskatoliset syyttävät kreikkalaiskatolista kirkkoa siitä, että nämä olisivat muokanneet uudelleen Pyhien Kirjoitusten tekstiä lisäämällä ja ottamalla pois jotakin päämäärien ollessa sekä hyviä että huonoja. Kreikkalaiskatoliset taas osoittavat omasta puolestaan, kuinka katoliset ovat paikoittain joutuneet hyvinkin kauas alkuperäistekstistä. Huolimatta näistä eroista, he ovat

9

valmiita yhdessä syyttämään vapaakirkollisia kristittyjä siitä, että nämä ovat poikenneet "oikealta tieltä" ja tuomitsevat heidät kerettiläisinä. Nämä kerettiläiset taas syyttävät omasta puolestaan katolisia siitä, että he ovat "muunnelleet totuutta kuten vääränrahantekijät ikään." Lopuksi hän toteaa johtopäätöksenä "Eivätkö tosiseikat tuekin näitä syytöksiä?"

Jeesus itse unohdetaan täysin. Ne, jotka ovat tietoisia tästä meneillään olevasta rappeutumisesta ja jotka vilpittömästi toivovat voitavan elää Jeesuksen alkuperäisten opetusten mukaan ja että niihin voitaisiin palata, ovat täysin voimattomia. Alkuperäisiä opetuksia ei kokonaisuutena enää ole olemassa, ne ovat kadonneet ja niitä on mahdoton enää saada takaisin.

Erasmus on kirjoittanut tästä aiheesta:

Esi-isät pohdiskelivat hyvin vähän jumalallisia asioita ... Entisaikoina usko oli pikemminkin elämässä itsessään kuin uskontunnustusten julistuksessa ... Kun usko alkoi elää enemmän kirjoituksissa kuin sydämissä, oli lähes yhtä monta uskoa kuin oli ihmisiä. Uskonkappaleet lisääntyivät ja vilpittömyys väheni. Väittelyistä tuli yhä kiivaampia ja rakkaudesta yhä viileämpää. Kristuksen opinkappale, johon aluksi ei sovellettu hiustenhalkomista, alkoi vähitellen tulla riippuvaiseksi filosofian apukeinoista. Tämä oli ensimmäinen vaihe kirkon rappeutumisessa.

Näin ollen kirkko pakotettiin selittämään sen, mitä ei voitu ilmaista sanoin ja molemmat puolet perääntyivät keisarin tukemana. Erasmus jatkaa kommentoiden tätä tapahtumaa:

Keisarin auktoriteettiasema ei suurestikaan edesauttanut uskon vilpittömyyttä ... Kun usko sijaitsee enemmän suussa kuin sydämessä, kun Pyhien Kirjoitusten vankka tuntemus puuttuu meiltä, me kuitenkin hirmuvallan avulla pakotamme ihmisiä uskomaan sellaista, mihin he eivät usko, rakastamaan sellaista mitä he eivät rakasta, tietämään sellaista, mitä he eivät tiedä.Sellainen, joka on pakollista, ei voi olla vilpitöntä.

Erasmus ymmärsi, että ensimmäiset kristityt, Jeesuksen välittömät seuraajat, olivat tunnustaneet ykseyden, eikä heidän koskaan tarvinnut tuoda sitä julki. Kun Jeesuksen opetukset levisivät laajemmalle ja kirkkojen välinen konflikti laajeni, oppineita pakotettiin selittämään käsityksensä Tosiolevaisesta. He eivät kuitenkaan enää tällöin muistaneet Jeesuksen opetuksia kokonaisuudessaan eivätkä myöskään niihin liittyvää Ykseyden kieltä. Näin ollen he joutuivat turvautumaan kreikkalaisten filosofien sanastoon ja terminologiaan.Tämä puolestaan ei tukenut Ykseyden ideaa, vaan puolsi kolmijakoista olemassaolon käsitystä. Tällä tavoin yksinkertainen ja puhdas usko ja luottamus Tosiolevaiseen tuli väistämättä puetuksi Jeesukselle vieraan kielen asuun.Tämä taas johti Kolminaisuusopin muotoutumiseen, Jeesuksen kohottamiseen Jumalan asemaan sekä ideaan Pyhästä Hengestä. Kun ihmiset kadottivat tuntumansa olemassaolon ykseyden ideaan, seurauksena oli väistämättä hämmennys ja hajaannus.

Tämän ymmärtäminen on välttämätöntä jokaiselle, joka haluaa oppia tietämään, kuka Jeesus oli ja mitä hän todella opetti. Samoin on tajuttava, että ihmiset joutuvat eksyksiin, jos he eivät enää kykene palaamaan siihen profeetan päivittäiseen toimintaan, joka muodosti hänen opetustensa rungon. Siitä ei auta ulos usko Kolminaisuusoppiin tahi huulilla tehty tunnustus uskosta Yhteen Jumalaan.

10

Toinen luku

HISTORIALLINEN KERTOMUS JEESUKSESTA

Mitä enemmän ihmiset ovat yrittäneet etsiä tietoja siitä, kuka Jeesus todellakin oli, sitä selvemmin on havaittu, kuinka vähän hänestä oikeasti tiedetään. Hänen opetuksistaan sekä joistain hänen teoistaan on jäljellä niukkoja muistiinmerkintöjä, mutta hyvin vähän tiedetään siitä, kuinka hän todellisuudessa eli elämäänsä eri hetkinä sekä millä tavoin hän suoritti päivittäiset askareensa muiden ihmisten keskuudessa.

On varmaa, että monien ihmisten Jeesuksesta antamat kuvaukset -koskien hänen persoonaansa sekä tekojaan - ovat vääristyneitä. Vaikka niissä voi piillä jonkin verran totuutta, on todistettu, että neljää hyväksyttyä evankeliumia ei ole ainoastaan muutettu ja sensuroitu aikojen kuluessa, vaan lisäksi ne eivät ole silminnäkijöiden tekemiä raportteja. Varhaisin evankeliumi on Markuksen evankeliumi, joka kirjoitettiin noin v. 60 -75 AD. Hän oli Pyhän Barnabaan sisaren poika. Matteus oli veronkantaja, alempi virkamies, joka ei matkustanut ympäriinsä Jeesuksen kanssa. Luukas oli Paavalin lääkäri ja samoin kuin Paavali, ei koskaan tavannut Jeesusta. Johanneksen evankeliumi pohjautuu aivan eri lähteisiin ja kirjoitettiin vielä myöhemmin, noin v. 100 A.D. Häntä ei tulisi sekoittaa opetuslapsi Johannekseen, joka on aivan eri henkilö. Kahden vuosisadan ajan väiteltiin kiivaasti siitä, tulisiko tämä evankeliumi hyväksyä todenmukaisena raporttina Jeesuksen elämästä ja tulisiko se sisällyttää Pyhiin Kirjoituksiin.

Kuuluisien Kuolleen Meren kääröjen löytäminen kertoi lisää siitä yhteiskunnasta, johon Jeesus oli syntynyt. Barnabaan evankeliumi kattaa Jeesuksen elämän perusteellisemmin kuin muut evankeliumit ja Koraani ja Hadith selventävät vielä tarkemmin kuvaa Jeesuksen todellisesta persoonasta.

Havaitsemme, että hän ei ollut "Jumalan poika" sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaan kuten Aabraham ja Moses ennen häntä ja Mohammed hänen jälkeensä, sanansaattaja, joka muiden ihmisten tavoin söi ruokaa ja kävi torilla ostoksilla.

Havaitsemme myös, että hän väistämättä löysi itsensä tappelemesta niiden ihmisten kanssa, joiden edut olivat ristiriidassa hänen opetustensa kanssa. He eivät joko hyväksyneet saamaansa johdatusta, tai vaikka he tiesivät sen olevan totta, kuitenkin päättivät olla piittaamatta siitä jatkaen vaikutusvallan, rikkauksien sekä oman maineen himoamista.

Lisäksi havaitsemme, että Jeesuksen elämä maan päällä oli olennainen osa juutalaisten historiaa ja jotta voisi ymmärtää hänen tarinaansa, on syytä tutkia tät historiaa. Koko elämänsä ajan Jeesus oli puhdasoppinen harras juutalainen ja hän ryhtyi uudestaan julistamaan sekä herättämään henkiin Mooseksen alkuperäisiä opetuksia, joita oli muutettu vuosien aikana.

Lopuksi tajusimme, ettei Jeesusta itseään ristiinnaulittu, vaan se oli joku muu, joka muistutti häntä.

Lentulus, roomalainen virkailija, kuvailee Jeesusta seuraavasti:

11

Hänellä oli pähkinänruskeat hiukset, jotka olivat tasaiset korvien kohdalla muodostaen pehmeitä kiharoita ja ulottuen olkapäille saakka runsaine suortuvineen . Hänellä oli jakaus keskellä päätä, mikä oli muodissa nasaretilaisten keskuudessa. Hänellä oli sileä, tasainen otsa sekä punertavat kasvot ilman ryppyjä tai läikkiä. Nenä ja suu olivat virheettömät. Hänellä oli täyteläinen, runsaskasvuinen parta, joka oli samaa sävyä kuin hänen

hiuksensa ja siinä oli jakaus keskellä. Hänellä oli siniharmaat silmät, jotka olivat epätavallisen ilmeikkäät. Hän oli pituudeltaan keskitasoa, 15,5 nyrkkiä pitkä. Hän oli iloinen omalla vakavalla tavallaan. Joskus hän nyyhkytti, mutta kukaan ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan.

Muslimiperinteen mukainen kuvaus on kuitenkin hieman erilainen. Tämän lähteen mukaan Jeesus oli seuraavanlainen:

Hän oli punertavaihoinen, lähes kalpea. Hänellä ei ollut pitkiä hiuksia. Hän ei koskaan voidellut päätään. Jeesuksella oli tapana kävellä paljain jaloin, eikä

hän ottanut vastaan majoitusta, koristeita, esineitä, vaatteita, elintarvikkeita jne., ainoastaan päivän ateriansa. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja hänen

kasvonsa olivat pienet. Hän eli hyvin askeettisesti tässä maailmassa, kaivaten seuraavaan maailmaan ja palvoi innokkaasti Allahia.

Jeesuksen tarkkaa syntymäpäivää ei tunneta. Luukaksen mukaan se on liitetty väestänlaskentaan, joka järjestettiin 6 A.D. On myös väitetty, että hän olisi syntynyt Herodeksen hallitusaikana. Herodes kuoli vuonna 4 eKr. Vincent Taylor on kuitenkin päätellyt, että hänen syntymäaikansa olisi voinut olla niinkin aikaisin kuin 8 eKr, koska Herodeksen määräys, jonka mukaan kaikki vastasyntyneet lapset Beetlehemissä tulisi surmata, minkä liikkeellepanevana voimana olivat uutiset Jeesuksen jo tapahtuneesta tai lähestyvästä. Ilmeisesti tämä on siis edeltänyt Herodeksen kuolemaa. Vaikka seuraisimme Luukaksen kertomusta, ero kahden jakeen välillä samassa evankeliumissa on 10 vuotta. Useimmat kommentoijista uskovat jälkimmäiseen jakeeseen, josta on päätelty, että Jeesus syntyi 4 eKr eli neljä vuotta "ennen Kristusta".

Ihmeen kautta tapahtunut hedelmöittyminen sekä Jeesuksen syntymä on herättänyt paljon keskustelua. Jotkut ihmiset uskovat, että Jeesus oli pelkästän Joosefin pojan lihaa ja verta. Toiset taas uskovat neitseelliseen hedelmöittymiseen ja päättelevät siksi, että Jeesus oli "Jumalan poika", mutta ovat edelleen eri mieltä siitä, tuleeko tämä termi ymmärtää kirjaimellisesti vai kuvaannollisesti. Luukas kirjoittaa:

Jumala lähetti enkeli Gabrielin neitsyen luokse ... neitsyen nimi oli Maria. Enkeli tuli hänen luokseen ja sanoi: "Olet hyvin

Samaa tapausta kuvaillaan Koraanissa seuraavasti:

Ja katso, enkelit sanoivat: "Maria, Jumala on totisesti valinnut, puhdistanut ja pyhittänyt sinut; Hän on korottanut sinut koko luomakunnan naisten yli. ... Maria, Jumala ilmoittaa sinulle hyvän sanoman, että hänen Sanansa tulee

sinulle. Hänen nimensä on oleva Messias, Jeesus, Marian poika, hän on kuuluisa tässä ja tulevassa elämässä, yksi niistä, jotka korotetaan Jumalan läheisyyteen ... " Maria sanoi: "Herra, kuinka minä voin saada lapsen, kun ei yksikään ihminen ole

12

minuun koskenut?" Enkeli vastasi: "Jumala luo, mitä tahtoo, kun hän päättää jonkun asia, sanoo hän vain; "Tapahtukoon!' ja niin tapahtuu." (Koraani, 3:42-45)

Neljässä evankeliumissa Markus ja Johannes eivät käsittele Jeesuksen syntymää ja Matteus mainitsee sen vain ohimennen. Luukas taas puhuu ristiin selvittäessään Jeesuksen inhimillisiä sukujuuria, Markus ja Johannes eivät mainitse tästä mitään. Matteus mainitsee nimeltä 26 henkilöä Aatamin ja Jeesuksen välillä, kun taas Luukkaalla on 42 nimeä listallaan. Heidän luetteloissaan on siis 16 henkilön ero. Jos henkilön keskimääräinen elinikä tuohon aikaan oli noin 40 vuotta, Matteuksen ja Luukkaan Jeesusta koskevien oletettujen sukutaulujen välillä on 640 vuoden ero!

Koraanin opinkappaleissa ei ole näin suuria ristiriitaisuuksia neitseellistä hedelmöittymistä tai Jeesuksen ihmesyntymää koskien. Kuitenkin Koraani kieltää vahvasti Jeesuksen jumalallisuuden, mikä käy ilmi seuraavasta Jeesuksen syntymää seuraavien tapahtumien kuvauksesta:

Sitten hän palasi kansansa luokse kantaen lastaan. He huudahtivat: "Oi Maria, totisesti sinä olet tehnyt sangen pahasti. Oi Aaronin sisar, sinun isäsi ei ollut kelvoton mies eikä äitisi huono nainen." Mutta hän vain osoitti lastaan. He sanoivat: "Kuinka voisimme puhua sellaiselle, joka on vielä kehdossa oleva lapsi?" Poika vastasi: "Totisesti, minä olen Jumalan palvelija. Hän on antanut minulle Kirjan ja Hän on tehnyt minut profeetaksi. Hän antaa minulle siunauksensa missä tahansa olenkin, ja Hän on määrännyt minun

tehtäväkseni rukoilemisen ja almut niin kauan kuin elän. (Hän on luonut minut) hyväksi äitiäni kohtaan, eikä Hän ole tehnyt minua kapinalliseksi, onnettomaksi. Rauha

ylläni sinä päivänä, jolloin synnyin, sinä päivänä, jolloin kuolen sekä sinä päivänä, jolloin minut herätetään kuolleista." Tällainen on Jeesus, Marian

poika. Tämä on tosi sanoma, josta he kuitenkin kiistelevät. Jumalan ei ole soveliasta hankkia itselleen poikaa; kunnia olkoon Hänelle! Kun Hän päättää jonkin

asian, Hänen tarvitsee vain sanoa: "Tapahtukoon!" ja se tapahtuu.

(Koraani: 19:27 - 35)

Aatamin syntymä oli suurin ihme, koska hän syntyi ilman äitiä tai isää. Eevan syntymä oli myöskin suurempi ihme kuin Jeesuksen syntymä, koska hän syntyi myös ilman äitiä. Koraanissa sanotaan:

Katso, Jeesus on Jumalan edessä samankaltainen kuin Aadam; Hän loi hänet (Aadamin) maan tomusta, sitten Hän sanoi hänelle: "Ole!" ja hän oli (elävä sielu). (Koraani: 3:59)

On hyvin tärkeää, että Jeesuksen elämää tarkastellaan sen yhteiskuntansa poliittisten ja sosiaalisten tapahtumien kontekstin valossa, jossa hän syntyi. Aikakaudelle oli leimaavaa suuret levottomuudet juutalaisten kesken.

Juutalaiset olivat koko historiansa aikana joutuneet poljetuksi eri valloittajiensa jalkojen alle lukuisten eri hyökkäysten ketjussa. Asiaan syvennytään jatkossa tarkemmin. Heidän avuttomuudestaan johtuvien jatkuvien tappioiden vuoksi vihan liekki paloi taukoamatta heidän sydämissään. Mutta jopa synkimmän epätoivon hetkillä suurin osa juutalaisista

13

kykeni säilyttämään henkisen tasapainonsa ja jaksoi uskoa uuden Mooseksen tulemiseen, joka apujoukkoineen kykenisi ajamaan valloittajat pois, jolloin Jehovan lait astuisivat voimaan. Tämä henkilö olisi Messias, voideltu.

Juutalaisten kansan keskuudessa oli aina myös joukko, joka palvoi jokaista nousevaa aurinkoa ja kohensi purjeitaan kestämään kaikenlaisia tuulia vastaan saadakseen eniten voittoa huonoistakin kaupoista. He hankkivat itselleen varallisuutta ja sekä maallista että uskonnollista asenaa, mutta suurin osa juutalaisista vihasi heitä ja piti heitä kavaltajina.

Näiden kahden ryhmän lisäksi oli myös kolmas ryhmä juutalaisia, joka erosi selvästi edellisistä ryhmistä. He vetäytyivät turvapaikkaan erämaahan, jossa he saattoivat harjoittaa Tooran mukaista uskontoa ja valmistautua taistelemaan valloittajia vastaan, milloin vain tilanne sitä vaatisi. Tämän periodin aikana roomalaiset tekivät useita epäonnistuneita yrityksiä löytääkseen heidän piilopaikkansa. Näistä saimme ensimmäisenä tietoa Josefukselta.

Hän kutsui näitä kolmea juutalaisten ryhmää nimillä farisealaiset, saddukealaiset sekä essealaiset.

Essealaisten olemassaolosta tiedettiin, mutta ei yksityiskohtaisesti. Tätä ryhmää ei myöskään mainita kertaakaan evankeliumeissa. Sittemmin löydettiin dramaattisen yllättäen Jordanin vuoristosta Kuolleen meren läheltä Kuolleen meren kääröjen nimellä tunnetut asiakirjat. Tämä löytö saattoi koko älymystön sekä kirkollisen maailman sekasorron valtaan. Se, miten nämä asiakirjat löydettiin, vaatinee hieman selvennystä.

Vuonna 1947 eräs arabipoika, joka oli paimentamassa laumaansa Kumranin lähellä, huomasi että yksi lampaista puuttui. Hän päätti kiivetä läheiselle vuorelle löytääkseen kadoksissa olevan eläimen. Etsiessään lammasta hän tuli luolan suulle ja ajatteli, että lammas oli ehkä mennyt sinne. Hän heitti luolaan kiven ja odotti kuulevansa äänen, joka syntyy kun kivi iskeytyy toiseen kiveen. Sen sijaan kivestä syntyikin kilahtava ääni, ikään kuin se olisi osunut saviastiaan. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata. Hänen mieleensä juolahti, että hän oli ehkä törmännyt aarrelöytöön. Seuraavana aamuna hän palasi paikalle ystävänsä kanssa ja he menivät luolaan sisään. Aarteen sijaan he löysivät useita saviruukkuja rikkinäisten keramiikkapalasten keskeltä. He ottivat yhden niistä ja veivät leiriin, jossa he asuivat, ja olivat katkerasti pettyneitä huomatessaan, että kaikki mitä he löysivät, oli vain tunkkaiselta haiseva nahkainen käärö. He käärivät sen auki, kunnes se ulottui teltan yhdeltä sivulta toiselle. Tämä oli yksi niistä kääröistä, joita myöhemmin myytiin 250 000 dollarin hintaan. He myivät käärön parista shillingistä syyrialaiselle kristitylle, jonka nimi oli Kando. Kando oli suutari ja hän oli kiinnostunut kääröstä koska siitä saattaisi olla käyttöä vanhojen kenkien pohjien paikkaamisessa. Kando huomasi kuitenkin, että nahkapalaan oli kirjoitettu joitain hänelle tuntemattomia kirjaimia. Katsottuaan sitä lähemmin hän päätti näyttää sitä Jerusalemin Pyhän Markuksen luostarin Syyrian metropoliitalle. Nämä kaksi henkilöä kuljettivat sitten kääröä maasta toiseen toivoen tekevänsä sillä rahaa.

Jordanian amerikkalaisessa itämaiden tutkimusinstituutissa käärön todettiin olevan vanhin tunnettu kopio Vanhan testamentin Iisakin kirjasta. Seitsemän vuotta myöhemmin Israelin hallitus sijoitti kääröt Kirjan temppeliin Jerusalemiin.

14

Jordan-joen rinteessä on karkeasti arvioiden noin 600 luolaa. Näissä luolissa asuivat essealaiset, ihmisyhteisö, joka oli kääntänyt selkänsä maailmalle, koska oikea juutalainen voi heidän mukaansa elää vain Jehovan vallan alaisena, eikä ollut sallittua totella mitään muuta auktoriteettia kuin Häntä. Näin ollen heidän uskonsa mukaisesti juutalainen, joka eli Rooman keisarin vallan alaisena pitäen häntä hallitsijanaan, teki syntiä.

Kyllästyneenä maailman turhuuteen ja prameuteen ja lannistuneena sen hallitsemattomissa olevasta vallankäytöstä, joka aina väistämättä johti konflikteihin ja itsetuhoon, he etsivät pakopaikan Kuolleen Meren rantojen yllä nousevien rantakallioiden hiljaisuudesta. He vetäytyivät yksinäisyyteen kallion luoliin, jotta he voisivat keskittyä elämään puhtaudessa ja näin saisivat pelastuksen. Toisin kuin monet temppelissä rukoilevat juutalaiset, he eivät käyttäneet Vanhaa testamenttia rahan ansaitsemiseen, vaan yrittivät elää sen opetusten mukaisesti. Tällä elämäntyylillään he toivoivat saavuttavansa täydellisyyden ja pyhyyden. Heidän tavoitteenaan oli myös toimia esimerkkinä muille juutalaisille ja osoittaa, kuinka he kykenivät pakenemaan tuhoon johtavalta tieltä, joka heidän tietämänsä mukaan oli nopeasti lähestymässä, elleivät juutalaiset alkaisi noudattaa Jumalan sanaa.

He kirjoittivat gnostikkolauluja, jotka liikuttivat kansan sydämiä hyvin syvästi sanoillaan. Gnostikon elämä on kuin laiva myrskyssä, sanotaan yhdessä laulussa. Toisessa taas gnostikkoa kuvaillaan ikään kuin matkustajaksi leijonia täynnä olevassa metsässä, ja jokaisen leijonan kieli on kuin miekka. Tiensä alussa gnostikko kokee ahdistusta ikään kuin nainen, joka on synnyttämässä ensimmäistä lastaan. Jos hän onnistuu kestämään tämän ahdingon, Jumalan täydellinen valo saavuttaa hänet. Hän tajuaa silloin, etttä ihminen on turha ja tyhjä luontokappale, joka on muovattu tomusta ja vedestä. Kun hän on päässyt ohi kärsimyksen tulikokeen ja sietänyt epäilyksen ja ahdistuksen rajat, hän saavuttaa rauhan myrskyn keskellä, ilon surussa ja uuden onnellisen elämän tuskan keskellä. Hän havaitsee myös olevansa kiedottu Jumalan rakkauteen. Tässä vaiheessa hän tajuaa nöyrästi kiittäen, kuinka hänet on tempaistu pois kuopasta ja asetettu korkealle tasangolle. Kävellessään Jumalan valossa, hän seisoo suorana taipumatta maailman raakuuden edessä.

Ennen kuin Kuolleen meren kääröt löydettiin essealaisista tiedettiin vain hyvin vähän. Plinius ja Josefus mainitsevat heidät, mutta myöhemmät historioitsijat jättävät heidät lähes kokonaan huomiotta. Plinius kuvailee heitä heimona, joka on omasta mielestään merkittävämpi kuin mikään muu ryhmä maailmassa:

Heillä ei ole vaimoja, he ovat luopuneet seksuaalisesta rakkaudesta, heillä ei ole rahaa ... Heidän lukumääränsä kasvaa jatkuvasti, koska yhä useammat ihmiset ovat alkaneet kiinnostua heidän elämäntavastaan ... tämän vuoksi heidän

yhteisönsä on ollut olemassa jo satoja vuosia, vaikka he eivät ole synnyttäneet yhtäkään ihmistä.

Josefus, joka aloitti elämän essealaisena on kirjoittanut, että essealaiset "uskovat, että sielu on kuolematon. Tämä on Jumalan lahja. Jumala puhdistaa itse jotkut ihmiset poistaen kaikki tahrat heidän lihastaan. Tällä tavoin täydelliseksi tehty ihminen saavuttaa pyhyyden vapaana kaikista epäpuhtauksista."

Nämä luolanasukkaat elivät edelleen elämäänsä, ilman että valloittajien hyökkäykset olisivat koskettaneet heitä, samalla kun juutalaisten temppeli tuhottiin ja heidän maansa

15

valloitettiin useita kertoja. Heidän elämänsä erämaassa ei ollut pakoa jokaisen juutalaisen velvollisuudesta taistella uskontonsa puhtauden puolesta ja vapauttaa Juudaan maa vieraiden kansojen vihamielisistä hyökkäyksistä. Päivittäisten rukoustensa ja Pyhien kirjoitusten tutkimisen ohella osa heistä muodosti tehokkaat voimajoukot, jotka eivät ainoastaan saarnanneet Mooseksen johdatusta, vaan olivat myös valmiita taistelemaan vapauden puolesta voidakseen elää opetusten osoittamalla tavalla. Tämän vuoksi he saattoivat taistella vain Jumalan palvelemiseksi, ei saavuttaakseen valtaa tai muita henkilökohtaisia etuja. Näiden taistelujoukkojen jäseniä vihollinen kutsui nimellä Zelotit. He olivat järjestyneet oman lipun alle, mutta kullakin heimolla oli oma sotalippunsa. Zelotit olivat jakaantuneet neljään divisioonaan ja kullakin divisioonalla oli oma päällikkönsä. Kuhunkin divisioonaan kuului miehiä kolmesta Israelin heimosta. Tällä tavoin kaikki 12 juutalaisten heimoa oli järjestetty yhden lipun alle. Johtajan tuli olla leviitta. Hän ei ollut ainoastaan sotilaskomentaja, vaan myös lainopettaja. Kullakin divisioonalla oli oma Midrash (koulu), ja leviitan tuli paitsi suorittaa sotilaskomentajan velvollisuudet, myöskin antaa säännöllisesti oppitunteja (darsh) koulussa.

Eläessään luolissaan erämaassa essealaiset siis pyrkivät karttamaan nautintojen etsimistä, halveksivat avioliittoa, eivätkä piitanneet varallisuudesta. He muodostivat salaisen liiton ja heidän salaisuuksiaan ei koskaan paljastettu muille kuin jäsenille. Roomalaiset tiesivät heidän olemassaolostaan, mutta eivät kyenneet tunkeutumaan heitä ympäröivän salaisen ilmapiirin lävitse. Jokaisen seikkailunhaluisen juutalaisen haaveena oli päästä tämän salaliiton jäseneksi, koska tämä oli ainoa konkreettinen keino, jonka avulla ulkomaisia valloittajia vastaan olisi voinut taistella.

Esseialaiset, kuten jo tiedämme Pliniuksen kirjoituksista, halveksuivat avioliittoa, mutta he adoptoivat kuitenkin muiden lapsia näiden ollessa vielä oppimisille ja kasvattamiselle alttiissa iässä, hyväksyen heidät sukulaisikseen ja kasvattaen heitä oman elämäntapansa mukaan. Tällä tavoin, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, esseialainen yhteiskunta oli kyennyt pysymään hengissä vuosisatojen ajan, vaikkei kukaan ollut koskaan syntynyt yhteisön sisällä. Näin ollen esimerkiksi Zakarias, Salomonin temppelin ylipappi saadessaan pojan vielä vanhoina päivinään, lähetti hänet esseialaisten luokse erämaahan, jossa lapsi sitten kasvatettiin. Historiasta tunnemme hänet Johannes Kastajan nimellä.

Tietäessämme nyt esselaisen yhteisön olemassaolosta erämaassa, on Zakariaan teko täysin ymmärrettävä. Hän ei lähettänyt rakasta poikaansa yksin autiomaahan, vaan sen sijaan uskoi hänet mitä luotettavimman yhteisön huostaan, yhteisön, joka pyrki elämään Jehovaa miellyttävällä tavalla. Zakariaalla oli sen sijaan kasvattina Maria, Zakariaan vaimon Elisabetin serkku, koska hänet tuotiin temppeliin hänen äitinsä tekemän juhlallisen valan vuoksi. Tämä oli se ympäristö ja puitteet, joiden vallitessa Jeesus syntyi.

Juutalaisten joukossa odotettiin Messiaan tulemista, uuden johtajan, joka olisi heidän kastettu ja voideltu kuninkaansa. Juutalaisten keskuudessa liikkuva huhu hänen neitseellisestä syntymästään johti Herodeksen käskyyn tappaa kaikki Beetlehemissä syntyneet lapset, jossa perinnetiedon mukaan Messiaan oli määrä syntyä. Zakarias laittoi essealaisten vahvan salaliiton asialle ja Marian onnistui paeta roomalaisia sotilaita. Hän lähti Jeesuksen kanssa Egyptiin, jossa essealaisilla oli toinen yhdyskunta.

Jeesuksen ja Marian yhtäkkinen katoaminen ja heidän turvassa tapahtunut pakenemisensa roomalaisten viranomaisten keskeltä, oli Kuolleen meren kääröjen löytöön

16

saakka mysteeri ja kiistelyjen kohde. Yhdessäkään evankeliumeista ei selvitetä tätä välikohtausta. Essealaisen yhteisön olemassaolo selittää, miten heidän oli mahdollista väistää takaa-ajajiaan niinkin onnistuneesti huolimatta Jeesuksen syntymää ympäröineestä kohusta ja julkisuudesta. Muunlaisissa olosuhteissa lapsi, joka puhui johdonmukaisesti ja arvovaltaisest kehdosta, ja jota paimenet ja tietäjät kävivät katsomassa, ei olisi voinut kadota niin helposti.

Vuonna 4 eKr kun Jeesus oli kolmen tai neljän vuoden ikäinen, Herodes kuoli. Tämän seurauksena Jeesuksen elämää uhannut välitön vaara poistui ja hän saattoi liikkua vapaasti. Hänet kasvatettiin mitä ilmeisimmin essealaisten opettajien kovan kurin alaisena ja koska hän oli hyvin älykäs oppilas, hän oppi Tooran hyvin nopeasti. Kun hän oli 12 vuoden vanha, hänet lähetettiin temppeliin ja havaittiin, että sen sijaan että hän olisi opiskelijana toistanut läksyjään, hän puhui jo hyvin itsevarmasti ja arvokkaasti. Monien muslimien perimätietojen perusteella tiedetään, että Jeesukselle oli jo hänen elämänsä alkuvaiheessa annettu erinomaisia kykyjä ja lahjoja. Seuraavassa kertomus Thalabin Stories of the Prophets teoksesta:

Wahb sanoi: Ensimmäinen merkki, jonka ihmiset näkivät Jeesuksesta, oli että hänen äitinsä asui kylän päämiehen talossa Egyptin maalla, jonne puuseppä Joosef oli hänet vienyt hänen menneessään Marian kanssa Egyptiin. Köyhänä miehenä Joosef maksoi korjaamalla kylän päämiehen taloa. Sattui niin, että kulän päämieheltä varastettiin jonkin verran rahaa hänen kassastaan, mutta

hän ei epäillyt näitä köyhiä, ja Maria suri kylän päämiehen onnettomuutta. Kun Jeesus näki äitinsä surun hänen isäntänsä onnettomuuden vuoksi, hän sanoi äidilleen, "Äiti, haluatko minun antavan hänelle neuvon, missä hänen rahansa saattavat olla? " Hänen äitinsä vastasi: "Kyllä poikani." Jeesus sanoi: " Pyydä häntä kutsumaan koolle kaikki köyhät tässä kylässä." Maria sanoi tämän päämiehelle ja hän kutsui köyhät koolle. Kun he olivat koolla, Jeesus meni kahden luokse heidän joukossaan, toinen heistä oli sokea ja toinen rampa.

Hän nosti ramman miehen sokean hartioille ja sanoi tälle: "Nouse ylös tämä mies hartioillasi." Sokea mies vastasi: "Olen liian heikko siihen." Jeesus sanoin hänelle, "Miten sitten saatoit eilen olla tarpeeksi vahva tehdäksesi niin?" Kun

he kuulivat Jeesuksen sanovan näin, he löivät sokeaa miestä, kunnes hän nousi ylös ja kun hän oli seisaaltaan, rampa mies saattoi ulottua ikkunaan kassan

ulottuville. Silloin Jeesus sanoi päämiehelle, "Tällä tavoin he juonittelivat anastaakseen omaisuuttanne eilen, sokea mies käytti apunaan voimaansa ja rampa mies silmiään." Silloin sokea mies ja rampa mies sanoivat, " Hän puhuu totta Jumalan nimessä!", ja he antoivat palauttivat kaiken ottamansa rahan päämiehelle. Hän otti sen ja laittoi takaisin kassaansa ja sanoi, "Maria, ota puolet rahasta." Maria vastasi: "Minun ei ole tarkoitus ottaa siitä." Päämies sanoi, "Anna se sitten pojallesi." Maria sanoi: "Hän on arvossa korkeammalla kuin minä." Siihen aikaan Jeesus oli 12-vuotias.

Toinen kertomus:

Kuten Sadi kertoo: Kun Jeesus, olkoon rauha hänen kanssaan, oli koulussa, hänellä oli tapana kertoa pojille, mitä heidän isänsä olivat tehneet ja hän

saattoi sanoa jollekin pojista: "Mene kotiin, sillä vanhempasi ovat syöneet sitä ja sitä ja he ovat valmistaneet sinulle sitä ja sitä ja he syövät nyt sitä ja sitä." Kun poika

sitten meni kotiin vanhempiensa luokse ja hän itki ja huusi, kunnes he antoivat

17

hänelle, mitä hän pyysi. Hänen vanhempansa kysyivät silloin, "Kuka kertoi sinulle, että meillä oli tätä?" ja poika sanoi, "Jeesus." Silloin he sulkivat poikansa taloon ja kun Jeesus tuli etsimään heitä, he sanoivat: "Pojat eivät ole täällä." Jeesus sanoi heille, "Mitä tässä talossa sitten on?" He vastasivat: "Sikoja." Hän sanoi, "Olkoon he sitten sikoja." Kun he sitten avasivat oven pojille, niin katso kummaa! he olivat sikoja. Israelin lapset alkoivat tulla levottomaksi Jeesuksen vuoksi, joten koska hänen äitinsä pelkäsi hänen puolestaan, hän otti hänet mukaansa ja lähti Egyptiin ...

Ata' kertoo: Kun Maria oli ottanut Jeesuksen pois koulusta, hän ehdotti tälle useita eri ammatteja, ja viimeinen, jota hän Jeesukselle tarjosi, oli värjääjän ammatti; hän vei Jeesuksen päällikön luokse, jotta tämä voisi ottaa oppia häneltä. Miehellä oli yllään monenlaisia vaatteita, ja hän joutui lähtemään matkalla, joten hän sanoi Jeesukselle: "Sinä olet oppinut nyt tämän ammatin. Minä lähden matkalle, josta en palaa ennen kuin 10 päivän päästä. Nämä vaatteet ovat kaikki eri värisiä ja olen merkinnyt jokaisen niistä sillä värillä, jolla se tulisi värjätä. Haluan, että teet nämä valmiiksi ennen kuin palaan."

Sitten hän lähti ulos. Jeesus, olkoon rauha hänen kanssaan, täytti yhden värjäysastian yhdellä värillä ja laittoi kaikki vaatteet siihen ja sanoi vaatteille: "Olkaa, Jumalan sallimuksella, sen värisiä kuin teidän tulee olla." Värjäri tuli takaisin ja

näki kaikki vaatteet samassa värjäysastiassa, jolloin hän sanoi, "Voi Jeesus, mitä olet mennyt tekemään?" Jeesus vastasi: "Vaatteet ovat jo valmiita." Mies kysyi: "Missä ne ovat?" Hän vastasi: "Värjäysastiassa."Mies sanoi: "Kaikkiko?" Jeesus vastasi: "Kyllä." Värjäri sanoi: "Miten ne voivat olla kaikki samassa

värjäysastiassa? Sinähän olet pilannut nuo vaatteet." Jeesus vastasi: "Nosta ne ylös ja katso." Joten hän nousi ja Jeesus otti ylös keltaisen vaatekappaleen ja

vihreän vaatekappaleen ja punaisen vaatekappaleen, kunnes hän oli ottanut ylös kaikki vaatteet, jotka olivat juuri sen värisiä, kuin niiden pitikin olla. Silloin

värjäri alkoi ihmetellä tapahtumaa, ja hän tajusi, että tämä oli Jumalan, Kaikkivaltiaan ja Mahtavan, tekoja. Silloin värjäri sanoi ihmisille: "Tulkaa katsomaan, mitä Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, on tehnyt." Silloin

hän ja hänen seuraajansa, jotka olivat hänen opetuslapsiaan, uskoivat häneen, ja siihen, että Jumala, Kaikkivaltias ja Mahtava, tietää parhaiten.

Jeesuksen ollessa nuorukainen alkoi liikkua huhu siitä, että Johannes olisi jättänyt essealaisen yhteisön ja ryhtynyt elämään yksin erämaassa. "Hän on alkanut pukeutua yksinkertaiseen kamelinkarvaiseen vaatekappaleeseen nahkavyö vyötäisillään. Hän syö vain heinäsirkkoja ja villihunajaa. Hän on alkanut saarnata ihmisjoukoille suoraan, eikä halunnut suorittaa pitkää oppivelvollisuutta, joka vaaditaan henkilöiltä, jotka haluavat täysvaltaisen jäsenyyden essealaisten veljeskunnassa. Hän kehotti kaikkia kääntymän Jehovan puoleen ja vakuutti heille, että Jumalan Kuningaskunta perustettaisiin kohta.

Tähän liittyen on mielenkiintoista lukea Josefuksen kirjoittamaa historiikkia erakosta, jonka opetuslapsi tämä historioitsija oli. Josefus oli viettänyt kolme vuotta autiomaassa askeetikkona. Tänä aikana häntä opasti Bannus-niminen erakko, joka puki hänet puista löytämiinsä lehviin, söi ainoastaan villinä kasvavaa ruokaa ja harjoitti itseään puhtauteen toistuvien kylmien kylpyjen avulla. Oli siis ilmeistä, että Johannes noudatti erakkojen omaksumia perinnetapoja.

18

Erämaa oli ollut pakopaikka myös Daavidille ja muillekin profeetoille ennen häntä. Se oli paikka, jossa juutalaiset saattoivat vapautua vieraiden valloittajiensa säännöistä ja epäjumalien vaikutukselta. Erämaassa ei tarvinnut miellyttää pakanajohtajia. Tässä ympäristössä oltiin riippuvaisia vain Luojasta ja palvottin yksinään häntä. Se oli monoteismin kehto. Autiomaan villeys ei jättänyt myöskään tilaa väärälle turvallisuuden tunteelle ja ihminen oppi luottamaan yksin totuuteen: "Erämaan karuudessa kaikki turva katoaa ja ihminen on alastomana Yhden Jumalan, Voiman ja koko elämän Jatkuvan Lähteen sekä kaiken turvallisuuden Alkulähteen edessä." Kamppailulla erämaassa on näin ollen kaksi aspektia. Ensinnäkin se tapahtuu sellaisten ihmisten sydämissä, joiden on täytynyt taistella itsensä kanssa, jos he haluavat elää tavalla, joka miellyttäisi heidän Herraansa. Toiseksi, kuten olemme jo havainneet, tämän toimintatavan valinta on väistämättä ollut seurauksena konfliktista niiden kanssa, jotka ovat halunneet elää muulla tavoin. Ensimmäisessä kamppailussa oli kysymys uskosta Jehovaan, ja se edusti henkistä voittoa riippumatta siitä voitettiinko toinen kamppailu vai hävittiinkö se.

Johanneksen taisteluun kutsu alkoi kiinnostaa yhä suurempaa väkijoukkoa. Hän oli lakannut noudattamasta yhtä tärkeää säännöstä essealaisten käyttäytymiskoodistossa: "älä paljasta yhtäkään lahkon salaisuutta muille, vaikka sinut kidutettaisiin hengiltä." Tämän säännön noudattamatta jättäminen antoi roomalaisille tilaisuuden soluttaa lahkoon vakoojia. Profeetan kyvyillään Johannes kykeni kuitenkin näkemään heidän valeasunsa lävitse ja kutsui heitä "kyykäärmeiksi". (Matteus 3:7). Jeesus, hänen nuorempi serkkunsa, liittyi lahkoon ja oli todennäköisesti ensimmäinen, joka kastettiin. On myös todennäköistä, että Barnabas, joka oli hänen pysyvä seuraajansa, kastettiin samaan aikaan kuin Jeesus, samoin kuin hänen toinen seuraajansa, Matias.

Johannes tiesi, että "kyykäärmeet" aikoivat hyökätä, ennen kuin hän oli edes aloittanut taistelua ja sen vuoksi Jeesuksen kastaminen antoi hänelle suuren tyydytyksen tunteen, sillä nyt hän oli varma, ettei lahkon toiminta päättyisi hänen kuolemansa jälkeen. Johannes kykeni näkemään ennakolta, että kuningas Herodes tulisi mestaamaan hänet ja Jeesuksesta tulisi hänen manttelinperijänsä.

Jeesus oli nyt 30-vuotias. Hänen tehtävänsä suorittaminen ei kestänyt kuin kolme vuotta. Hän ymmärsi, että hänen valmistautumisaikansa oli ohitse. Hänen elämänsä merkityksellinen vaihe oli alkanut. Jotta osaisimme täysin arvostaa tämän periodin kokonaismerkitystä, meidän tulee tarkastella Jeesusta hänen historiallista taustaansa vasten ja erityisesti juutalaisten historiallista taustaa vasten. Tämä selventää edelleen jo hahmottumisvaiheessa olevaa kuvaa sittä, kuinka essealaisen yhteisön olemassaolo, Johanneksen teot ja lopulta Jeesuksen ja roomalaisten välinen konflikti olivat kaikki osana kuviossa, joka toistuisi yhä uudelleen juutalaisten koko historian aikana. Joka tapauksessa, se mikä loppujen lopuksi ajoi juutalaiset kapinoimaan vieraita valloittajia vastaan oli näiden hallitsijoiden pyrkimys saada juutalaiset palvomaan omaa Herraansa. Heidän ehdottomana sääntönään oli usko Jumalalliseen Ykseyteen ja siihen, ettei ollut muuta palvonnan kohdetta kuin Herra.

Johtajina juutalaiset osoittivat selvää valtiomiestaidon puutetta, vaikka he tulivat hyvin toimeen poliittisessa orjuudessa. Historiamme alkuaikoina juutalaiset juonittelivat omaa kuningastaan vastaan, koska hän teki kaikkea sellaista, mikä "on pahaa Herran silmissä." (Toinen Kuningasten Kirja 13:11) Babylonian Nebukadnesar otti Jerusalemin haltuunsa. Temppeli jätettiin rauhaan, mutta uusi hallitsija anasti aarteet sekä temppelistä että kuninkaanpalatsista. Juutalaiset eivät juurikaan uhranneet aikaansa kapinointiin

19

Babylonian päämiestä vastaan. Tämä yllytti babylonialaisia myös toiseen hyökkäykseen, jonka kuluessa sekä temppeli että kaupunki tuhottiin.

Onnenpyörä sai uuden käänteen, kun persialaiset valloittivat Kyyroksen johdolla Babylonian. Juutalaiset juonittelivat jälleen kerran hyökkääjien eduksi. Kyyrus ymmärsi heti, kuinka vaarallista oli, että Babylonian valtakunnassa oli niinkin suuri muukalaisten joukko ja pyysi juutalaisia palaamaan Jerusalemiin. Heille annettiin myöskin lupa jälleenrakentaa temppelinsä.

Jerusalemiin päin menossa olevassa kulkueessa oli 42 360 juutalaista. Lisäksi he toivat mukanaan 7 337 palvelijaa ja palvelijatarta. Joukkoon kuului myös 200 mies- ja naisveisaajaa. Koko karavaania kuljetti 736 hevosta, 245 muulia, 435 kamelia ja 6 720 aasia (Esra 2: 64-69) Lisäksi oli eläimiä, jotka kantoivat heidän keräämäänsä rahakirstua.

Saapuessaan Jerusalemiin he alkoivat suunnitella temppelin jälleenrakentamista ja tätä varten he keräsivät 61 000 dareikkia kultaa ja 5000 miinaa hopeaa. Nämä olivat heidän Babylonista tuomansa rahakirstun lisänä eli 30 kullalla ja tuhannen hopealla lastatun hevosen lisänä. Lisäksi oli vielä 5400 kulta- ja hopea-astiaa, jotka oli tarkoitus sijoittaa temppeliin. (Esra 1:9 -11) Pakkosiirtolaiset, jotka palasivat Jerusalemiin olivat lisääntyneet sekä lukumääräisesti että rikkauksilla mitattuna.

Jerusalemin hallitsijoina juutalaiset eivät saaneet kauaa nauttia rauhan ajoista. Aleksanteri Suuren valloitusretki oli ulottunut Intiaan, ennen kuin hän kuoli v. 323 eKr. Hänen kenraalinsa jakoivat keisarikunnan keskenään hänen kuolemansa jälkeen. Ptolemaios otti Egyptin hallittavakseen pääkaupungin sijaitessa Aleksandriassa. Seleukuksen kuningaskunta jaettiin kahteen osaan - Antiokiasta tuli pohjoisen kuningaskunnan pääkaupunki ja Aleksanterin keisarikunnan loppuosan keskukseksi tuli Babylonia. Ptolemaioksen ja Seleukuksen hallitsijat kävivät jatkuvia heimosotia ja yhdessä heidän varhaisemmista yhteenotoistaan Jerusalem joutui Egyptin kreikkalaisten käsiin. Uudet hallitsijat eivät olleet kovin tyytyväisiä juutalaisten suuren määrään Israelissa, minkä vuoksi heitä siirrettiin pakkokeinoin suuria joukkoja Egyptiin. Tuloksena syntyi suurin juutalaisten siirtokunta Israelin ulkopuolella. Egyptissä juutalaiset myös joutuivat kosketuksiin Kreikan kulttuurin kanssa ja heprealaisia kirjoituksia alettiin kääntää kreikan kielelle. Ptolemaiolaiset hallitsijat pitivät Israelia vain kaukaisena siirtokuntana ja juutalaiset jätettiin pitkälti omiin oloihinsa, sen jälkeen kun he olivat maksaneet vuotuisen pakkoveronsa.

Vuonna 198 eKr. seleukialaiset hallitsijat valloittivat Jerusalemin ptolemaiolaisilta. Heidän näkökulmastaan Jerusalem oli paljon lähempänä ja siksi he alkoivat olla myös kiinnostuneempia Jerusalemin kansan asioista kuin edelliset hallitsijat. Kun hellenismi oli vallannut vähitellen alaa omalla luonnollisella tahdillaan Ptolemaioksen hallituskauden aikana, uudet hallitsijat alkoivat nyt kiihdyttää sen leviämistä tietoisena tavoitteenaan yrittää saada juutalaiset omaksumaan omat elintapansa. Tämä pakkokeinoin toteuttu kulttuurinen yhdenmukaistaminen saavutti huippunsa Antiokius Epeplianuksen hallituskaudella. Hän teki kuitenkin sen virheen, että hän asetti Zeuksen patsaan Salomonin temppeliin. Tämä sai juutalaiset raivon valtaan ja he alkoivat kapinan Juuda Makkabealaisen aikana. Heidän kapinansa tunnuksena oli vasara. Kreikkalaiset työnnettiin pois Jerusalemista. Voittoisat juutalaiset löysivät kuitenkin temppelinsä raunioina, pyhäkkö tuhottuna, alttari häväistynä ja temppelin portti poltettuna. He rakensivat temppelin uudelleen noudattaen Tooran sääntöjä. Uudet hallitsijat olivat niin suosittuja, että heistä tuli sekä temppelin ylipappeja että Israelin kuninkaita. Kun valta keskittyi näin samoihin käsiin,

20

alkoivat hallitsijat olla hyvin tiukkoja lain sovelluksessaan ja kansa alkoi kaivata vierailta hallitsijoilta hyväntahtoisempaa hallitsemista. Havaitessaan, että kansa ei ollut tyytyväinen heidän hallintoonsa, makkabealaiset muuttuivat yhä röyhkeämmiksi ja ylimielisemmäksi. Juutalaiset alkoivat jälleen kerran juonitella hallitsijoitaan vastaan, millä oli merkittävä roolinsa roomalaisten vallan tullessa Jerusalemiin.

Niihin aikoihin kun Jeesus syntyi roomalaiset toistivat edeltävien hallitsijoiden tekemät virheet. He pystyttivät suuren kultaisen kotkan temppelin pääportin yläpuolelle. Tämä raivostutti suuresti juutalaisia ja seurauksena oli joukko kapinoita roomalaisia vastaan. Kaksi makkabealaisten jälkeläistä oli ensimmäisenä käärimässä kapinalippuja auki laskoksistaan. Heidän päämääränään oli tuhota kotka. Roomalaisille tämä ei merkinnyt ainoastaan kapinamielialan lietsomista vaan he kokivat sen myöskin loukkauksena uskontoaan kohtaan. Kapina saatiin tukahdutettua vasta suuren verenvuodatuksen jälkeen. Kaksi kapinajohtajaa vangittiin ja poltettiin hengiltä. Pian tämän jälkeen roomalaiset joutuivat kohtaamaan jälleen uusia kapinaliikkeitä. Tällä kertaa taisteltiin juutalaisia vastaan ja 2000 kapinallista ristiinnaulittiin.

Vaikka kansa oli kärsinyt tappion, mielialat olivat vielä korkealla , kun keisari Augustus määräsi v. 6 A.D. juutalaisten väestönlaskennan veronkantoa helpottaakseen. Verojen maksaminen jumalaksi korotetulle keisarille oli vastoin Tooran opetuksia, koska juutalaiset tunnustivat vain yhden kuninkaan, Jehovan. Seurauksena oli levottomuuksia. Maltillisemmat osapuolet ymmärsivät, että konflikti johtaisi todennäköisesti koko juutalaisten kansan verilöylyyn ja ehdottivat siksi kompromissia ja suostuivat maksamaan veroja säästääkseen kansansa tekemästä järjetöntä itsemurhaa. Rauhan tällä hinnalla ostaneet johtajat eivät olleet enää kovin suosittuja ja juutalaisten kansakunta alkoi pitää heitä pettureina.

Jeesuksen syntymän aikakauden yhteiskunnallista ja arkipäivän tilannetta samoin kuin Johanneksen kuolemaan johtaneita tapahtumia on jo kuvattu ja olemme nyt siinä vaiheessa, jossa koko vastustusliike oli keskittynyt Jeesuksen Jumalalta voimaa saaneen persoonan ympärille.

Ennen kuin Jeesus ryhtyi tekemään yhtään mitään, hänen tuli kestää 40 päivän ajanjakso eläen ja rukoillen erämaassa. Hän oli nyt 30-vuotias. Juutalaisten lakien mukaan tässä iässä mies vapautui isänsä määräysvallasta. Toisin kuin Johannes, hän ei puhuessaan väkijoukoilleneuvonut avoimesti, että kansan tulisi ryhtyä vastustamaan roomalaisia hallitsijoita. Sen sijaan hän turvautui hienovaraisempiin toimenpiteisiin. Edelliset yritykset olivat nimittäin osoittautuneet tuhoon tuomituiksi ja äskettäinen Johanneksen kuolema oli vielä tuoreena Jeesuksen mielessä. Kaukokatseisesti ja varovaisesti hän ryhtyi valmistamaan ja organisoimaan juutalaisten toimenpiteitä. Hän ei antanut yhdellekään kastetta. Tämä olisi turhaan herättänyt liikaa roomalaisten huomiota ja olisi ollut myös vaarallista, koska hän ei ollut kyennyt estämään "kyykäärmeiden" soluttautumista vastarintaliikkeeseen. Hän nimitti 12 opetuslasta, joka oli perinteinen lukumäärä edustaen Israelin 12 heimoa. Lisäksi he pestasivat 70 isänmaanystävää, joiden oli määrä palvella heidän käskynalaisinaan. Farisealaiset olivat aina pitäneet Am Al Arezit, kylissä asuvat voimakasrakenteiset juutalaiset loitolla. Jeesus otti heidät huostaansa. Näistä maalaisista, joista monet kuuluivat essealaisten yhteisöön, tuli Jeesuksen innokkaita seuraajia ja he olivat aina valmiita asettamaan henkensä alttiiksi yhteisen päämäärän vuoksi. Heitä kutsuttiin selooteiksi. Raamatun mukaan ainakin kuusi 12 opetuslapsesta on tunnetusti ollut

21

selootteja. Jeesus, joka oli tullut vahvistamaan, ei kieltämään Mooseksen opetuksia, toisti Vanhan testamentin kehotuksen: Suuri joukko alkoi pestautua, mutta heidät pidettiin maan alla ja valmennus suoritettiin erämaassa. Heitä kutsuttiin myöskin nimellä Bar Yonim, joka tarkoittaa "erämaan pojat". Niitä jotka olivat oppineet käyttämään tikaria kutsuttiin nimellä Sicarii (tikarimiehet). Seuraava valikoitu miesjoukko muodosti eräänlaisen henkivartioston ja heidät tunnettiin nimellä Bar Jesus eli "Jeesuksen pojat". Historiallisissa lähteissä mainitaan suuri joukko henkilöitä, jotka on tunnettu nimellä Bar Jesus, mutta eräänlainen mysteerinomainen verho ympäröi kuitenkin näitä miehiä, eikä heistä tiedetty kovin paljoa. Tämä oli aivan ymmärrettävää -hehän kuuluivat Jeesuksen seuraajien lähimpään piiriin ja heidän henkilöllisyytensä tuli olla visusti salattu roomalaisilta vakoojilta.

Jeesus antoi käskyn seuraajilleen: "Mutta nyt, jolla on kukkaro, ottakoon sen mukaansa; niin myös laukun. Ja jolla ei ole, myyköön vaippansa ja ostakoon miekan." (Luukas 22:36) Samalla hänen opetuksistaan ja ihmeteoistaan innostunut seuraajien joukko kasvoi. Lopputuloksena kaikista näistä valmisteluista oli Pilatuksen seuraajan Sossianus Hierokleen täysin spontaani lausahdus, jonka mukaan Jeesus oli noin 900 maantierosvon liigan johtaja. Keskiaikainen hepreankielinen kopio Josefuksen teoksen hävinneestä versiosta mainitsee myös, kuinka Jeesuksella oli noin 2000 - 4000 aseistettua seuraajaa.

Jeesus oli hyvin huolellinen välttääkseen poikkeamasta essealaisten opetuksista, mikä tiedetään siitä tosiseikasta, että "evankeliumien ja kirjeiden määräämät rituaalit ja säännöt löytyivät lahkon kirjojen jokaiselta sivulta." Tehtävänsä aikana Jeesus ei kuitenkaan paljastanut kaikkia opetuksiaan suurimmalle osalle seuraajistaan. Koko totuuden hän kertoi vain harvoille ja valituille:

Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa. Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänestä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaiset hän teille julistaa.

(Johannes 16:12 - 14)

Hän ei etsinyt maallista valtaa maan hallitsijana tai Pyhien Kirjoitusten ja farisealaisten suljetun hierarkian sisällä. Kuitenkin hänen suosionsa tavallisen kansan parissa sekä hänen kannattajiensa suuri lukumäärä sai roomalaiset ja häntä kannattavat papit pelkäämään, että hänellä olisi ehkä saattanut olla tällaisia aikomuksia. Tämä heidän valta-asemiinsa kohdistuva ilmeinen uhka yllytti heitä yritykseen saada hänet syrjäytettyä.

Jeesuksen tarkoituksena oli yksinomaan vakiinnuttaa Herran palvonta sitä tapaa noudattaen, jonka Herra oli itse säätänyt ja määrännyt. Hän ja hänen seuraajansa olivat valmiita taistelemaan ketä tahansa vastaan, joka yritti estää heitä elämästä siten kuin Herra toivoi heidän elävän.

Ensimmäisessä taistelussa oli mukana myös roomalaisille uskollisia juutalaisia. Sitä johti Bar Jesus Barabbas ja tuloksena oli juutalaisten ryhmässä kurin höltyminen, kun heidän johtajansa tapettiin välikohtauksessa. Bar Jesus Barabbas pidätettiin.

Seuraavana kohteena oli itse temppeli. Roomalaisilla oli vahva ase käytettävissään jo heti alkuun, koska oli vuosittaisen juhlan ajankohta ja pääsiäisjuhla oli lähestymässä. Roomalaiset, jotka olivat tuohon vuodenaikaan aina valmiita pienehköihin välikohtauksiin,

22

olivat tällä kertaa tavallistakin valppaampia. Lisäksi temppelin vartijat vartioivat jatkuvasti pyhäkköä. Jeesuksen tekemä sisääntuloaukko oli kuitenkin niin hyvin suunniteltu, että se yllätti täysin roomalaiset sotilaat ja Jeesus sai temppelin haltuunsa. Tätä välikohtausta kutsutaan myös nimellä "temppelin puhdistus." Johanneksen evankeliumi kuvailee tapahtumaa seuraavin sanoin:

Niin hän tapasi pyhäkössä ne, jotka myivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä, ja rahanvaihtajat istumassa. Ja hän teki nuorista ruoskan ja ajoi ulos pyhäköstä heidät kaikki lampaineen ja härkineen ja kaasi vaihtajain rahat maahan ja

työnsi heidän pöytänsä kumoon.

(Johannes 2: 14-15)

Carmichael kommentoi sanoja "teki nuorista ruoskan" sanoen että:

sanat viittavat kiistatta väkivaltaan ja samoin yhtä kiistatta ne edustavat eräänlaista maltillisen kuvauksen minimiastetta tapahtumasta, jonka todellisuudessa on täytynyt olla hyvinkin kiivas episodi. Jos vain edes kuvittelemme temppelin kokoa ja kymmeniä tuhansia pyhiinvaeltajia tungeksimassa sisään ja kulkemassa sen läpi, lukuisia palvelijoita, vartijoita, roomalaisia sotilaita samoin kuin jo härkäajureiden normaalia reaktiota, puhumattakaan rahanvaihtajista, ymmärrämme, että kaiken tämän

suorittaminen on täytynyt herättää paljon muutakin kuin pelkkää hämmästystä. Tapahtumakenttä tämän neljännen evankeliumin fragmentaarisen kuvauksen takana on täytynyt olla täysin erilainen. Kronikoitsija on siloitellut kuvaa "hengellistämällä" sen kauaksi todellisuudesta.

Eräs jokaisen vapaustaistelijan oppima tosiseikka on, että paikalliset poliisit tuntevat sympatiaa isänmaanystäviä kohtaan, ei suinkaan valloittajien armeijaa kohtaan.Tämä on saattanut olla yksi myötävaikuttava tekijä temppelin puolustuksen täydellisessä romahtamisessa.

Roomalaiset kärsivät tilapäisen takaiskun, mutta heidän mahtiaan ei vielä suinkaan ollut murskattu. He kutsuivat koolle lisäjoukkoja ja uudet joukot alkoivat siirtyä kohti Jerusalemia. Jerusalemin portin puolustus kesti muutamia päiviä, mutta lopulta kuitenkin roomalaisten armeija osoittautui liian vahvaksi patriooteille ja Jeesuksen seuraajat lähtivät pakoon. Jopa opetuslapsetkin pakenivat ja jättivät Jeesuksen yksin vain muutamien miesten ympäröimäksi. Jeesus piiloutui maan alle ja roomalaiset aloittivat hyvin intensiiviset etsinnät löytääkseen hänet.

Termejä "pidätys", "oikeudenkäynti" ja "ristiinnaulitseminen" ympäröi niin monet ristiriitaisuudet ja väärät tulkinnat, että on äärimmäisen vaikeaa selvittää niiden merkitystä ja päästä niistä perille siinä määrin, että saisimme tietää mitä todella tapahtui. Tiedämme, että Rooman hallituksen onnistui käyttää hyväkseen juutalaisten pienen vähemmistön palveluksia, koska sillä oli hyvät syynsä tukea roomalaisten vallan jatkuvuutta Jerusalemissa.

Juudas Iskariot, Jeesuksen opetuslapsi, saatiin ylipuhuttua lupaamalla 30 hopearahaa, että Jeesus voitaisiin pidättää hänen avustuksellaan. Jotta voitaisiin välttää muut mahdolliset ongelmat, toimeen päätettiin ryhtyä yöllä. Kun saavuttiin siihen paikkaan,

23

jonne Jeesus oli mennyt joidenkin seuraajiensa kanssa, Juudasta pyydettiin suutelemaan Jeesusta, jotta vieraat roomalaiset sotilaat olisivat voineet tunnistaa hänet. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui. Kun sotilaat tulivat näkyville pimeydestä, seurauksena oli mellakka. Kaksi juutalaista ei enää erottunut pimeydessä ja sotilaat pidättivät epähuomiossa Juudaan Jeesuksen sijasta, jonka seurauksena Jeesus pakeni. Koraanissa sanotaan:

... mutta eivät he ole surmanneet häntä eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan heistä näytti siltä.

(Koraani 4:155)

Kun vanki tuotiin Rooman maaherran Pilatuksen eteen, tapahtumien saama dramaattinen käänne tyydytti kaikkia läsnäolijoita. Suurin osa juutalaisista oli tyytyväisiä, koska kuin ihmeen kautta kavaltaja seisoi syytetyn paikalla Jeesuksen sijaan. Roomalaisisa kannattavat juutalaiset olivat myös iloisia, koska Juudaan kuoleman myötä, todiste heidän syyllisyydestään tuhoutuisi. Lisäksi, kun Jeesus olisi nyt laillisesti kuollut, hän ei kykenisi toimimaan enää vapaasti ja aiheuttamaan heille ongelmia.

Pontius Pilatuksen, Rooman maaherran, esittämää roolia on vaikea määritellä tarkkaan. Hänen päättämättömyytensä, sellaisena kuin sitä on kuvattu Raamatussa, hänen puolueellisuutensa juutalaisia johtajia kohtaan ja samalla kuitenkin hänen Jeesusta kohtaan tuntemansa myötätunto, kaikki nämä saavat tarinan tuntumaan vaikeasti uskottavalta. Tämä saattaa myös olla tuloksena evankeliumien kirjoittajien pyrkimyksestä vääristää tosiseikkoja siirtääkseen vastuun "ristiinnaulitsemisesta" koko juutalaisten kansakunnan ylle ja siten vapauttaa roomalaiset kokonaan osallisuudestaan Jeesuksen oletettuun kuolemaan. Ainoa keino, jolla Jeesuksen elämää koskeva virallinen selonteko voisi kestää ja jäädä henkiin, olisi kuvailla sitä tavalla, joka ei halventaisi vieraan vallan hallitsijoita tai sitten jättämällä mainitsematta, vääristelemällä tai jopa muuttamalla niitä yksityiskohtia, jotka määräysvallan omaavat saattaisivat kokea epämiellyttävinä.

Sitkeä perinnetieto tarjoaa myös toisen selityksen, jonka mukaan Pilatus oli lahjottu suurella lahjuksella, jonka arvo lähenteli 30 000 puntaa. Jos se mitä evankeliumeissa kuvataan, on totta, on ilmeistä, että Pilatuksella ei ollut kovin hyviä perusteita näytellä rooliaan sinä päivänä Jerusalemissa esitetyssä draamassa.

Lopuksi voidaan otta esille vielä yksi merkittävä tosiseikka. Koptisen kirkon pyhimysten kalenterissa Pilatus ja hänen vaimonsa ovat "pyhimyksiä" sekä Egyptissä että Etiopiassa. Tämä voisi olla mahdollista ainoastaan, jos me hyväksymme Pilatuksen tietäen samalla aivan hyvin, että hänen sotilaansa pidättivät väärän miehen ja tietoisesti tuomitsivat Juudaan Jeesuksen sijaan ja sallivat Jeesuksen siis paeta.

Barnabaan antamassa selonteossa meille kerrotaan, että pidätyksen hetkellä Luoja muutti Juudaan ulkonäköä siten, että jopa hänen äitinsä ja hänen lähimmät seuraajansa luulivat hänen olevan Jeesus. Vasta kun Jeesus ilmestyi heille hänen oletetun kuolemansa jälkeen, heille kerrottiin, mitä todella oli tapahtunut. Tämä selittäisi myös, minkä vuoksi senhetkisiä tapahtumia ympäröi niinkin suuri sekasorto ja miksi eräissä selonteoissa, jotka ovat ihmisten kirjoittamia, jotka eivät edes olleet läsnä tapahtumien sattuessa, tuetaan virheellistä oletusta, jonka mukaan nimenomaan Jeesus olisi ristiinnaulittu.

24

Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, oliko ristiinnaulittu henkilö Jeesuksen oletettu kavaltaja. Korinttilaiset ja myöhemmin basilidianit, jotka olivat ensimmäisten kristittyjen joukossa, kieltäytyvät uskomasta siihen, että Jeesus ristiinnaulittiin, mutta uskovat kuitenkin siihen, että hänen sijaansa ristiinnaulittiin Simon Kyrenialainen. Kerintus, Pietarin, Paavalin ja Johanneksen aikalainen, kieltää myös Jeesuksen ylösnousemuksen. Karpokraatit, jotka olivat toinen varhainen kristittyjen lahko, uskoivat, että Jeesusta ei ristiinnaulittu, vaan sen sijaan yksi hänen seuraajistaan, joka paljolti muistutti häntä. Plotinus, joka eli 300-luvulla, on kertonut lukeneensa kirjan nimeltä The Journeys of the Apostles (Apostolien matkat), jossa kerrotaan Pietarin, Johanneksen, Andreaksen, Tuomaksen ja Paavalin teoista. Muun muassa siinä väitetään, että Jeesusta ei ristiinnaulittu, vaan sen sijaan joku toinen hänen tilallaan, ja tämän vuoksi he nauroivat niille, jotka uskoivat että hänet oli ristiinnaulittu. Näin ollen, vaikka tiedetään, ettei Jeesusta ristiinnaulittu, lähteiden tiedot ovat joko ristiriitaisia, tai sitten niissä ei kerrota tarkkaan, kuka ristiinnaulittiin hänen tilallaan. Joidenkin mielestä on vaikea uskoa mihinkään:

Kun pohtii sitä, että roomalaisten sotilaiden syyksi luettu ilkitöiden luettelo toistuu lähes sanasta sanaan tietyissä Vanhan testamentin kappaleissa ...

alkaa epäillä, että koko kohtaus on silkkaa mielikuvitusta.

Siitä mitä Jeesukselle tapahtui "ristiinnaulitsemisen" jälkeen, ei ole muita tunnettuja historiallisia raportteja kuin kertomukset Barnabaan evankeliumissa sekä Koraanissa. Näissä molemmissa kuvaillaan tapahtumaa, joka tunnetaan neljässä hyväksytyssä evankeliumissa taivaaseenastumisen nimellä, jolloin Jeesus otettiin pois tästä maailmasta.

Kolmas luku

BARNABAAN EVANKELIUMI

Barnabaan evankeliumi on ainoa tiettävästi jäljelle jäänyt Jeesuksen opetuslapsen kirjoittama evankeliumi.Sen on toisin sanoen kirjoittanut henkilö,joka vietti suurimman osan ajastaan Jeesuksen seurassa niiden kolmen vuoden aikana, jolloin tämä julisti sanomaansa. Barnabaalla on, toisin kuin neljän hyväksytyn (kanonisoidun) evankeliumin kirjoittajilla, ollut välitöntä tietoa ja kokemuksta Jeesuksen opetustoimesta.Ei kuitenkaan tiedetä, milloin hän kirjoitti muistiin Jeesuksesta ja hänen opetuksestaan muistamansa asiat. Merkitsikö hän tapahtumat ja keskustelut muistiin sellaisina kuin ne tapahtuivat vai kirjoittiko hän ne ylös vasta sitten kun Jeesus oli lähtenyt pois tästä maailmasta, peläten että tällöin osa hänen opetuksistaan saattaisi kadota tai muuntua? On myös mahdollista, että hän ei kirjoittanut muistiin mitään, ennen paluutaaan Kyprokselle Johannes Markuksen kanssa. Nämä kaksi tekivät tämän matkan hieman sen jälkeen, kun Jeesus oli lähtenyt tästä maailmasta erottuaan ensin Paavali Tarsolaisesta.Tämä kieltäytyi tekemästä matkoja Barnabaan kanssa, mikäli Markus olisi mukana. Riippumatta evankeliumin kirjoittamisen ajankohdasta ja huolimatta siitä, että myös tämä, samoin kuin neljä hyväksyttyä evankeliumia, on väistämättä kärsinyt monille eri kielille kääntämisestä, on se ainakin silminnäkijän kertomus Jeesuksen elämästä.

25

Aleksandrian kirkoissa Barnabaan evankeliumi tunnustettiin kanoniseksi evankeliumiksi aina vuoteen 325 jKr. saakka. Tiedetään myös, että sitä levitettiin Jeesuksen syntymän jälkeisillä 1. ja 2. vuosisadalla Iraneuksen (130 - 200 jKr.) kirjoitusten mukana. Iraneus oli kirjoittanut puolustaakseen Jumalan ykseyttä. Hän asettui myös vastustamaan Paavalia, jota hän syytti roomalaisten pakanauskonnon ja platonisen filosofian sulauttamisesta Jeesuksen alkuperäisiin opetuksiin. Hän käytti lukuisia lainauksia Barnabaan evankeliumista näkemystensä tukena.

Vuonna 325 jKr. pidettiin kuuluisa Nikean kirkolliskokous. Kolminaisuusoppi julistettiin paavalilaisen kirkon viralliseksi doktriiniksi.Eräs tämän päätöksen seurauksista oli myös se, että neljä - noin 300:sta silloin olemassa olleesta evankeliumista -valittiin kirkon virallisiksi evankeliumeiksi. Muut, Barnabaan evankeliumi mukaanlukien, määrättiin kokonaan tuhottavaksi . Samalla määrättiin myös, että kaikki heprean kielellä kirjoitetut evankeliumit tuli tuhota. Lisäksi säädettiin edikti, jonka mukaan kuka tahansa, jonka hallusta löydettäisiin laiton evankeliumi, saisi kuolemanrangaistuksen. Tämä oli ensimmäinen huolellisesti organisoitu yritys tuhota kaikki Jeesuksen alkuperäisistä opetuksista jäljelle jäänyt perimätieto, olipa sitten kyse ihmisistä tai kirjoista, jos ne vain olivat ristiriidassa Kolminaisuusopin kanssa. Barnabaan evankeliumin tapauksessa nämä määräykset eivät täysin tehonneet, koska p.o. evankeliumista on olemassa mainintoja vielä nykypäivänäkin.

Paavi Damasuksen (304 - 384 jKr.), josta tuli paavi vuonna 366 jKr., tiedetään määränneen asetuksella, että Barnabaan evankeliumia ei saisi lukea. Tätä asetusta kannatti myös vuonna 325 kuollut Korintin piispa Gelasus. Evankeliumi kuului myös ns. apokryfisten kirjojen listalle. Apocrypha merkitsee yksinkertaisesti "kansalta piilotettu". Evankeliumi ei siis tässä vaiheessa enää ollut kaikkien saatavilla, mutta kirkon johtajat kuitenkin yhä edelleen viittasivat siihen. Itse asiassa tiedetään, että paavi varasi vuonna 383 jKr.itselleen kopion Barnabaan evankeliumista ja säilytti sitä yksityiskirjastossaan.

Oli olemassa myös muita asetuksia, joissa viitattiin tähän evankeliumiin. Esimerkiksi Läntisten kirkkojen asetuksessa se kiellettiin v. 382 jKr., samoin Paavi Innocentius kielsi sen vuonna 465 jKr. Glasialaisessa asetuksessa vuodelta 496 jKr. Evangelium Barnabe kuului kiellettyjen kirjojen listalle. Hormisdas, joka oli paavina vuosina 514 - 523 jKr., saattoi tämän asetuksen uudestaan voimaan. Kaikista näistä asetuksista on maininnat B.de Montfauconin (1655 - 1741) laatimassa kreikkalaisten käsikirjoitusten luettelossa kansleri Seguierin (1558 - 1672) kirjastossa.

Barnabas mainitaan myös Niceforuksen Stichometry -teoksessa:

Sarja no 3, Barnabaan epistola ... 1300 riviä

ja samoin ns. 60:n kirjan luettelossa:

Sarja no 17. Apostolien matkat ja opetuksetSarja no 18. Barnabaan epistolaSarja no 24. Evankeliumi Barnabaan mukaan.

Tämä kuuluisa lista tunnettiin myös nimellä Index, ja kristittyjen ei oletettu lukevan yhtäkään näistä kirjoista ikuisen rangaistuksen uhalla.

Kotelerius, joka luetteloi käsikirjoituksia Ranskan kuninkaan kirjastossa, merkitsi Barnabaan evankeliumin vuonna 1789 laatimaansa Pyhien kirjoitusten luetteloon (Index de Scriptures). Evankeliumi mainitaan myös Oxfordin Bodleian kirjaston Baroccian-kokoelman 206. käsikirjoituksessa. Barnabaan evankeliumin kreikkalaisesta versiosta on myös tallella yksittäinen palanen, joka on tällä hetkellä Ateenan museossa. Jäännös on kaikki, mikä jäi jäljelle poltetusta kopiosta:

Keisari Zenon hallituskauden neljännen vuoden aikana 478 A.D. löydettiin Barnabaan ruumiin jäännökset. Hänen rinnaltaan löydettiin kopio hänen omin käsin kirjoittamastaan evankeliumista. Tästä on merkintä Acta Sanctorumissa, Boland Junii, Osa II, sivut 422 - 450, joka on julkaistu Antwerpenissä vuonna 1698. Roomalaiskatolinen kirkko väitti kuitenkin, että Barnabaan haudalta löydetyn evankeliumin olleen Matteuksen. Kopion julkistamiseksi ei ole ryhdytty minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Vatikaanin 40 km pitkän kirjaston sisältö on yhä edelleen yleisöltä suljettuna.

26

Se käsikirjoitus, jonka pohjalta Barnabaan evankeliumin englantilainen käännös tehtiin, oli alunperin Paavi Sixtuksen (1589 - 1590) omaisuutta. Hänellä oli ystävä, Fra Marino -niminen munkki, joka luettuaan ensin Irenaeuksen kirjoituksia (joissa evankeliumia oli siteerattu ahkerasti) kiinnostui suuresti Barnabaan evankeliumista. Eräänä päivänä hän meni tapaamaan paavia. He söivät lounasta yhdessä ja aterian jälkeen paavi nukahti. Isä Marino alkoi selailla paavin yksityiskirjastossa olevia kirjoja ja löysi italialaisen käsikirjoituksen Barnabaan evankeliumista. Piilottaen sen munkin kaapunsa hihaan hän poistui Vatikaanista käsikirjoitus mukanaan. Tämä käsikirjoitus siirtyi sittemmin henkilöltä toiselle, kunnes se joutui "erään hyvin nimekkään ja vaikutusvaltaisen henkilön" käsiin Amsterdamissa, "tämän henkilön kuultiin useaan otteeseen elämänsä aikana painottavan tämän käsikirjoituksen erittäin suurta arvoa." Hänen kuolemansa jälkeen käsikirjoituksen sai haltuunsa J.E.Cramer, Preussin kuninkaan kansleri. Vuonna 1713 Cramer esitteli käsikirjoituksen kuuluisalle bibliofiilille, Savoijin prinssi Eugenelle. Vuonna 1738 käsikirjoitus päätyi yhdessä prinssin kirjaston kanssa Wienin Hofbibliothekiin, jossa sitä nykyään säilytetään.

Toland, alkukirkon ajan huomattava historiantutkija, sai käsikirjoituksen käsiinsä ja viittaa siihen teoksessaan Miscellaneous Works, joka julkaistiin postuumina vuonna 1747. Hän toteaa p.o. evankeliumista, että "Se noudattaa tarkalleen pyhien kirjoitusten tyyliä," ja jatkaa:

Jeesuksen tarinaa ei siinä ole ainoastaan kerrottu monessa suhteessa hyvin eri lailla kuin muissa evankeliumeissa, vaan samalla myös paljon täydellisemmin ... ja tämä evankeliumi on erityisesti paljon lähempänä kuin muut evankeliumeistamme. Joku voisi pitää tätä sen ansiona, sillä kaikkia asioita voidaan kommentoida parhaiten välittömästi niiden tapahtumisen jälkeen. Mitä kauemmaksi alkuperäisestä tapahtumasta siirrytään, sitä epätarkemmaksi kaikki muuttuu.

Tolandin tälle käsikirjoitukselle antama julkisuus sai sen välttymään kohtalolta, joka koitui toisen, kerran olemassaolleen espanjankielisen evankeliumin käsikirjoituksen osaksi. Tuo käsikirjoitus esitettiin Englannissa erään collegen kirjastolle suurin piirtein samoihin aikoihin kuin italialainen käsikirjoitus luovutettiin Hofbibliothekille. Se ei kauaakaan ehtinyt olla Englannissa, kun se yhtäkkiä mystisesti katosi.

Italialaisen käsikirjoituksen käänsivät englanniksi Canon ja rouva Ragg. Kirjan painoi ja julkaisi Oxford University Press vuonna 1907. Englanninkielisen käännöksen lähes koko painosmäärä katosi kuitenkin yhtäkkiä mystisesti markkinoilta. Vain kaksi tämän käännöksen kopiota on tiettävästi jäljellä, toinen on British Museumissa, toinen taas kongressin kirjastossa Washingtonissa. Kongressin kirjaston kappaleesta saatiin sittemmin mikrofilmikopio ja uusi englantilaisen käännöksen laitos painettiin Pakistanissa. Tämän laitoksen kopiota käytettiin myös Barnabaan evankeliumin korjatun version painamiseen.

Nykyään katsotaan yleisesti, että ne kolme jo varhain hyväksyttyä evankeliumia, jotka tunnetaan nimellä synoptiset evankeliumit, on laadittu varhaisemman, meille tuntemattoman evankeliumin pohjalta. Nykypäivän tutkijat käyttävät siitä (paremman nimen puutteessa) nimitystä "Q".Voidaan myös kysyä, olisiko Barnabaan apokryfinen evankeliumi itse asiassa tuo kadonnut evankeliumi. On syytä muistaa, että Johannes Markus, jonka evankeliumi on ensimmäinen neljästä hyväksytystä evankeliumista, oli Barnabaan sisarenpoika. Hän itse ei koskaan ollut tavannut Jeesusta. Näin ollen muiden ihmisten on täytynyt kertoa hänelle sen, mitä Jeesuksen elämästä ja opetuksista hänen evankeliumissaan kerrotaan. Uuden testamentin kirjoista tiedetään, että hän seurasi Paavalia ja Barnabasta monilla heidän lähetysmatkoillaan aina siihen saakka, kunnes heidän välilleen kehkeytyi vakava riita.Sen seurauksena Barnabas ja Markus lähtivät yhdessä Kyprokselle. Lisäksi on epätodennäköistä, että Markus olisi kovin suuressa määrin luottanut Paavaliin tietolähteenä, eihän Paavalikaan koskaan ollut tavannut Jeesusta. Ainoa järkevältä tuntuva johtopäätös lienee se, että hänen on täytynyt toistaa setänsä Barnabaan kertomukset Jeesuksesta. Joidenkin mukaan hän taas on toiminut Pietarin tulkkina ja kirjoittanut muistiin ne asiat, jotka oli kuullut Pietarilta. Tämä saattanee pitää paikkansa, sillä Markuksen on täytynyt olla tekemisissä muiden opetuslapsien kanssa, silloin kun hän ei ollut matkoilla Barnabaan tai Paavalin kanssa. Goodspeed osoittaa kuitenkin tutkimuksissaan, että mitä tahansa Markus lie saanutkin tietää Pietarilta, ei se missään tapauksessa ole voinut ollut kovin perinpohjaista:

Hän oli toiminut Pietarin tulkkina ja kirjoittanut muistiin täsmällisesti, vaikkei mitenkään järjestelmällisesti, kaiken sen minkä hän tiesi Herran sanoneen tai tehneen. Tämä siksi, että Markus itse ei ollut kuullut eikä seurannut Herraa, mutta myöhemmin, kuten jo mainitsin, hän seurasi Pietaria.Tämä taas muokkasi opetuksensa kuulijoiden tarpeiden mukaan, ilman että hänen tarkoituksenaan olisi edes ollut antaa yhtenäistä ja kattavaa selontekoa Herran sanoista ja teoista.

27

Myöskään Luukas, joka kirjoitti myös apostolien teot, ei koskaan ollut tavannut Jeesusta. Hän oli Paavalin henkilääkäri. Matteus, joka ei myöskään koskaan tavannut Jeesusta, oli veronkantaja.

On esitetty, että Markuksen evankeliumi saattaisi olla "Evankeliumi Q" - ja että Matteus ja Luukas olisivat käyttäneet hänen evankeliumiaan kirjoittaessaan omaansa. Kuitenkin he mainitsevat yksityiskohtia, joita Markus taas ei mainitse, joka viittaisi siihen, että Markuksen evankeliumi ei ole voinut olla heidän ainoana lähteenään. Jotkut ovat sanoneet, että asialla ei ole suurtakaan merkitystä, koska tiedetään, että Markuksen evankeliumi kirjoitettiin ensin heprean kielellä, käännettiin ensin kreikan kielelle ja sittemmin latinaksi. Kaikki heprean-kuten myös varhaiset kreikankieliset versiot Markuksen evankeliumista on tuhottu. Sen vuoksi voidaan vain spekuloida sillä, kuinka paljon evankeliumi on muuttunut tai värittynyt välittyessään kieleltä toiselle. On myös mielenkiintoista panna merkille se seikka, että evankeliumeja on pyritty yhdenmukaistamaan ja siten yritetty palata niiden alkulähteisiin, koska niiden välillä ilmenevät ristiriitaisuudet ovat ajoittain osoittautuneet hieman kiusallisiksi kirkkolaitokselle. Toisella jälkikristillisellä vuosisadalla elänyt Titian yritti yhdistellä neljää Paavalin kirkon omimaa ja Pyhiksi kirjoituksiksikseen virallistamaa evankeliumia. Tämän evankeliuminsa Titian kokosi käyttäen 96 % Johanneksen evankeliumista, 75 % Matteuksen evankeliumista, 66 % Luukaksen evankeliumista ja 50 % Markuksen evankeliumista. Loput lähteet hän hylkäsi. Huomattakoon, että hän luotti niinkin vähän varhaisempiin evankeliumeihin, antaen eniten painoarvoa viimeisimpänä kirjoitetulle evankeliumille. Hänen syntetisoimansa evankeliumiversio ei kuitenkaan osoittautunut menestyksekääksi.

On näin ollen kyseenalaista, voidaanko Markuksen evankeliumia pitää kolmen synoptisen evankeliumin yhteisenä lähteenä. Sen sijaan kaikki kolmessa synoptisessa evankeliumissa mainitut tapahtumat sisältyvät myös Barnabaan evankeliumiin.

Käyttivätpä nämä kolme hyvin erilaisista taustoista lähtenyttä miestä samaa tietolähdettä vai eivät, Barnabasta koskeva käsky kuului kuitenkin:

"Jos hän tulee teidän tykönne, niin ottakaa hänet vastaan."

(Paavalin kirje kolossalaisille 4:10)

Neljäs luku

HERMAKSEN KIRJA PAIMEN (kreik. Pimen)

Hermas kirjoitti Paimen -nimisen teoksensa vuosien 88 ja 97 A.D. välillä Patmoksessa, lähellä Efesosta. Samoin kuin Barnabaan evankeliumissa, myös siinä tunnustetaan Jumalan Ykseys.Tämän vuoksi se pyrittiin tuhoamaan sen jälkeen, kun Kolminaisuusoppi oli juurrutettu, asemansa silloin jo tiukasti vakiinnuttaneeseen Paavalin kirkkoon. Teos oli myös yksi niistä kirjoista, jotka kiellettiin Nikean kirkolliskokouksessa (vuonna 325 jKr.) tehdyllä päätöksellä.

On ilmeistä, että Hermas kirjoitti Paimen -teoksensa suurin piirtein samoihin aikoihin, kuin Johannes kirjoitti evankeliumiaan. Tosin joidenkin mielestä Paimen (Pimen) kirjoitettiin ennen tätä. Siitä ollaan kuitenkin yksimielisiä, ettei Hermas ollut lukenut eikä nähnyt yhtäkään Uuden testamentin neljästä evankeliumista. Jotkut uskovat, että 'Paimen' olisi saanut vaikutteita varhaisesta, ns. Hebrealaisevankeliumista, jota ei ole enää olemassa. Hermaksen oma selostus siitä kuinka hän ryhtyi kirjaa kirjoittamaan, ei kuitenkaan tue tällaista väitettä.

Aina Nikean kirkolliskokoukseen saakka kirja hyväksyttiin ja Jeesuksen ensimmäiset seuraajat käyttivät kirjaa laajalti pitäen Hermasta profeettanaan. Toisen jälkikristillisen vuosisadan loppupuolelle tultaessa Klemens Aleksandrialainen hyväksyi sen osaksi Uutta testamenttia. Origenes (185 - 254 jKr.) hyväksyi kirjan ilmoitettuna kirjana ja se liitettiin sen

28

Codex Sinaiticus -sarjan loppuosaan, joka oli käytössä neljännen vuosisadan puoliväliin saakka. Tertullianus (160 - 220 Jkr.) hyväksyi sen aluksi, mutta myöhemmin kieltäytyi tunnustamasta sitä hänen käännyttyään Montanistiksi. Ireneus (130 - 200 jKr.) hyväksyi kirjan Pyhänä Kirjoituksena. Korintin Eusebius kielsi kirjan, mutta Athanasius hyväksyi sen 367 jKr., koska hänestä se soveltui hyvin uusietn käännynnäisten yksityiseen opiskeluun. Manichaeaus, joka oli persialainen kristitty, vei sen kauas itämaihin. Myös Dante piti teosta hyvin vaikuttavana.

Kaiken kaikkiaan Paimen - teosta voidaan pitää kirjana, jota ei voida jättää huomiotta ja jonka suurin osa varhaisista kristityistä ajattelijoista ja Jumalan rakastajista tunnusti ilmoitettuna kirjana. Teos kirjoitettiin, kun pyrkimykset saattaa Jeesuksen opetukset hellenistisen kulttuurin mukaiseksi olivat vielä lapsenkengissään ja kun monet Jeesuksen seuraajista olivat vielä tietoisia siitä, että Jeesus oli tullut saattaakseen voimaan ja levittääkseen Mooseksen juutalaisille antamia opetuksia. Jeesuksen tavoin he olivat aktiivisia juutalaisia ja Jeesuksen heille välittämä tietous sai heidät yhä paremmin ymmärtämään, mitä heidän tuli tehdä. He uskoivat ja seurasivat yhä edelleen Vanhan testamentin kirjoituksia. Koska 'Paimen' vahvisti jo heidän aiemmin tuntemiaan asioita, hyväksyivät he Hermasin kirjan Pyhien Kirjoitusten joukkoon.

Ne, erityisesti Paavalin ja myös eräiden muiden, opetukset, joiden mukaan kristityn ei tarvitsisi seurata juutalaisten lakeja, kärjistivät ristiriitoja vastakirjoitettujen Pyhien Kirjoitusten kokoelman, jotka sittemmin tunnetaan Uuden testamentin nimellä, sekä Vanhan testamentin välillä. Kuitenkin kirkkolaitos päätti pitää Vanhan testamentin edelleen voimassa huolimatta näistä ristiriitaisuuksista, koska monet ihmiset olisivat pitäneet kertakaikkista Vanhan testamentin torjumista itse Jeesuksen torjumisena. Seurauksena oli väistämätön hämmennystila. Kun samanaikaisesti yritettiin sekä hyväksyä että hylätä Vanha testamentti, alkoi ilmetä ristiriitoja myös Uuden testamentin sisällä. Senhän piti olla "uutta" ilman että se olisi kuitenkaan avoimesti kumonnut vanhaa. Kirkon varhaisina aikoina ei kuitenkaan toden teolla pyritty muodollisesti järjestämään kirjoja siten, että olisi edes pyritty varmistamaan kaikkien kertomusten ja opinkappaleitten yhteensopivuus. Ensimmäisten kristittyjen yhteisöjen johtajat olivat kuitenkin vapaita käyttämään omaa harkintakykyään ja he saatoivat viitata niihin Pyhiin Kirjoituksiin, jotka heidän omasta mielestään parhaiten kertoivat Jeesuksen opetuksista.

Kolminaisuusopin kehittymisen, formuloinnin ja virallisen hyväksymisen jälkeen (v. 325 jKr.) tällainen toimintavapaus ei enää tullut kyseeseen asemansa jo vakiinnuttaneen Paavalin kirkon piirissä. Näin ollen valittiin ja kanonisoitiin neljä evankeliumia ja kaikki muut Jeesuksen syntymän jälkeen kirjoitetut Pyhät Kirjoitukset julistettiin kielletyiksi. Ne Paavalin kirkon johtajista, jotka eivät olleet täysin tyytyväisiä tuolloin muotoutumassa olleeseen "mysteerioppiin" ja jotka olivat tunnustaneet tiettyjen kiellettyjen kirjojen arvon, toivoivat voivansa säilyttää muutamia näistä kirjoista, vaikkakin ne olivat selvässä ristiriidassa kirkon uuden doktriinin kanssa. Nuo kirjat koottiin yhteen ja niihin pääsivät käsiksi enää vain kirkon piirissä vallassa olevat henkilöt. Näitä kirjoja alettiin kutsua nimellä Apocrypha ("kansalta piilotettu"). Ne poistettiin myöskin Raamatusta ja vain hyvin harvoille jäi kopiota niistä kirjoista, jotka tuhottiin julkisesti.Samoin kävi niille henkilöille, joiden hallussa tällaisia kirjoja (luvatta) oli. Tämä kohtalo koitui myös Hermaksen Paimen -teoksen samoin kuin Barnabaan evankeliumin osaksi. Kirja poistettiin Uudesta testamentista. Koska se oli herättänyt hämmennystä niiden ihmisten mielissä, joiden käskettiin uskoa Kolminaisuusopiin, kirja pyrittiin tuhoamaan täydellisesti.

29

Nämä yritykset eivät kuitenkaan onnistuneet. Kirjaa koskevia viittauksia ja muistiinmerkintöjä on säilynyt, mutta kenelläkään länsimaissa ei ollut pitkiin aikoihin mahdollisuutta lukea itse kirjaa. Sitten yhtäkkiä vuonna 1922 löydettiin 200-luvulta peräisin oleva tekstin papyrus-käsikirjoitus.

Havaittiin, että Hermaksen käyttämä kreikan kieli oli hyvin kansanomaista. Tavallinen kansa kykeni ymmärtämään kieltä joten kirja oli kirjoitettu kaikelle kansalle, eikä vain älymystöeliitille. Hermaksen tyyli oli suoraa ja epävirallista. Hänen ilmaisunsa oli hyvin omaperäistä, minkä vuoksi kirjaa on ollut helppo lukea.

Hermas kertoo aluksi neljästä näkemästään näystä, joista viimeistä hän kutsuu ilmestykseksi, koska enkeli vieraili hänen luonaan paimeneksi pukeutuneena. Enkeli kertoi Hermakselle, että hänet oli lähettänyt "enkeleistä kaikkein kunnianarvoisin" eli enkeli Gabriel. Enkelin oli määrä elää Hermaksen kanssa tämän elämän loppuun asti.Enkeli käski sen jälkeen Hermasta kirjoittamaan ylös kaikki "käskyt ja vertaukset". Koska enkeli oli sanellut nämä Hermakselle ja selittänyt vain välittävänsä ne "kaikkein kunnianarvoisimman enkelin" toimeksiannosta, pitivät varhaiskristityt kirjaa ilmestyskirjana.

Hänen käskettiin kirjoittaa seuraavat käskyt muistiin:

I.Ensinnäkin usko siihen, että Jumala on Yksi ja että Hän loi ja järjesti kaikki asiat ja siitä, mikä ei ollut olemassa, hän teki kaikki asiat olevaiseksi, ja Hän sisältää kaikki asiat, mutta Häntä itseään ei sisällä mikään. Sen vuoksi Luota Häneen ja pelkää Häntä sekä opi itsehillintää Hänen pelossaan. Noudata tätä käskyä ja torjut luotasi kaiken pahan ja omaksut kaikki oikeamielisyyden hyveet. Noudattamalla tätä käskyä elät Jumalan mielen mukaisesti.

II.Ole vilpitön ja koruton.Älä puhu kenestäkään pahaa, äläkä kuuntele muita, jos he puhuvat toisista pahaa.Tee niin kuin on oikein ja anna avokätisesti.

III.

Rakasta totuutta.

IV.

Noudata puhtautta. Ole puhdas ei ainoastaan teoissa vaan myös ajatuksissa.

V.

Ole kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Herra asuu kärsivällisyydessä, paholainen taas pahantuulisuudessa.

VI.

30

Luota siihen mikä on oikein, älä luota siihen, mikä on väärin. Oikeamielisyyden tie on suora ja tasainen, mutta synnin tie on vino ja kuoppainen. Ihmisiä seuraa kaksi enkeliä, oikeamielisyyden ja pahuuden enkeli.

VII.

Pelkää Herraa ja noudata Jumalan käskyjä.

VIII.

Hillitse itsesi sen suhteen, mikä on väärin, äläkä tee sellaista, mikä on väärin.Älä hillitse kuitenkaan itseäsi sen suhteen, mikä on oikein, vaan tee sellaista, mikä on oikein. Pysy erossa kaikesta pahasta ja seuraa oikeaa tietä.

IX.Heitä pois kaikki mielessäsi liikkuvat epäilykset.Pyydä Herralta ilman epäilyä ja tulet saamaan kaikkea.Jumala ei ihmisten tavoin kanna kaunaa, vaan Hän on anteeksiantavainen ja tuntee sääliä luotujaan kohtaan.Puhdista siis sydämesi tämän maailman turhuudesta.

X.

Torju itsestäsi surumielisyys, sillä se on epäilyjen ja pahantuulisuuden sisar.

XI.

Ihminen,joka kysyy neuvoa väärältä profeetalta on epäjumalanpalvoja ja jää vaille totuutta.

Hermas kysyi enkeliltä, kuinka hän pystyisi erottamaan oikean profeetan väärästä.Enkeli vastasi, että ihminen, jonka henki on kotoisin ylhäältä, on jalomielinen, hiljainen ja nöyrä. Hän pidättäytyy kaikesta pahuudesta ja turhista maanpäällisistä toiveista...(Hän) ei puhu omiaan... ja puhuu silloin kun Jumala toivoo hänen puhuvan...sillä kaikki valta kuuluu Herralle.

Väärä profeetta korottaa itsensä muiden yläpuolelle ja varaa itselleen eturivin paikan. Hän on röyhkeä, häpeämätön ja suulas, elää hyvin ylellisesti ja ottaa vastaan palkkioita profetoimisestaan. Voiko Jumalaa palveleva sielu todella hyväksyä palkkioita profetoimisesta? Väärä profeetta välttelee oikeamielisiä ihmisiä ja tarrautuu niihin, jotka ovat epäileviä ja turhamaisia; hän kertoo heille kaikesta virheellisesti myötäillen heidän toiveitaan. Tyhjä astia muiden tyhjien joukossa ei mene rikki, vaan on sopusoinnussa muiden kanssa. Ota kivi ja heitä se taivasta kohti, yritä tavoittaa se. Maallinen on heikkoa ja vailla voimaa. Luota sensijaan ylhäältä tulevaan voimaan. Raekuuron rakeet ovat pieniä, mutta miten kivuliaalta tuntuukaan niiden osuminen ihmisen päähän! Tai katso vesipisaraa, joka tippuu katolta maahan kuluttaen kiveen reiän. Samalla tavoin Jumalallinen Voima, joka tulee ylhäältäpäin, on mahtava ja voimakas.

XII.

31

Pane pois mielestäsi kaikki pahat mieliteot ja pukeudu hyviin ja pyhiin toiveisiin.Jumala loi maailman ihmistä varten ja teki koko luomakunnan ihmisen alamaiseksi antaen ihmiselle täydet valtuudet hallita kaikkia olevaisia taivaan alla. Ihminen, jolla on Herra sydämessään, kykenee hallitsemaan kaikkea.

Käyttäydy kuin olisit Jumalan orja. Paholainen ei kykene hallitsemaan Jumalan orjia. Paholainen tosin kykenee heitä kampeamaan, muttei heitä kaatamaan.

Viides luku

BARNABAS JA VARHAISET KRISTITYT

Barnabas tai Bar-nabe, joka tarkoittaa "lohdutusta tuova poika" tai "varoittava poika", oli juutalainen ja syntyi Kyproksella. Hänet tunnettiin nimellä Jooses tai Joosef, mutta Jeesuksen opetuslapset antoivat hänelle hänen uuden nimensä. Vaikka hänet mainitaan vain ohimennen neljässä hyväksytyssä evankeliumissa, eräistä muista Uuden testamentin kirjoista käy ilmi, että hänestä tuli yksi opetuslapsien johtajista Jeesuksen lähdettyä tästä maailmasta. Erityisesti juuri hän pyrki pitäytymään Jeesuksen opetuksiin puhtaimmillaan ja vastusti kaikkia uudistajia, etenkin Paavali Tarsolaista. Luukas, joka kirjoitti myös Apostolien teot, oli Paavalin henkilääkäri ja kannatti sen vuoksi Paavalin näkemyksiä. Tämä selittää myös sen, että hän mainitsee Barnabaan vain ohimennen selostaessaan Paavalin kertomuksia. Valitettavasti Paavalin kirkko tuhosi mm. sellaiset teokset kuin Apostolien matkat ja opetukset (The Travels and Teachings of the Apostles) sen jälkeen kun Kolminaisuuden opin doktriini oli hyväksytty, koska pyrkimyksenä oli eliminoida kaikki mahdolliset dokumentit, jotka olivat ristiriidassa tämän opinkappaleen kanssa. Tämän vuoksi moni asia, joka ennen tiedettiin Barnabaasta ja varhaisista kristityistä, on hävinnyt. Tämä Kolminaisuuden opin kannattajien noudattama toimintalinja selvittää mitä ilmeisimmin sen tosiseikan, että kaikki mahdolliset viittaukset Barnabakseen Jeesuksen tehtävän suorittamisen aikana ovat oudosti kadonneet neljästä hyväksytystä evankeliumista ja että Barnabas, joka Luukaksen mukaan oli merkitykseltään yhtä tärkeä kuin kuka tahansa muukin heti Jeesuksen poislähdön jälkeen, katoaa historian sivuilta heti kun hänen ja Paavalin välillä ilmeni erimielisyyksiä ja he erosivat toisistaan.

Barnabas ryhtyi Jeesuksen seuraajaksi heti Jeesuksen tehtävänsä suorittamisen alkuvaiheista alkaen. Hänen evankeliuminsa tuo selvästi julki hänen suuren lojaalisuutensa Jeesusta kohtaan ja hänen Jeesusta kohtaan tuntemansa rakkauden. Barnabas ei ollut ainoastaan hänen uskollinen seuralaisensa, vaan hän myöskin syventyi täysin hänen opetuksiinsa ja säilytti ne visusti mielessään, minkä vuoksi hän hyvin pian sai mm. Apostolien teoissa kerrotun maineen miehenä, jolla oli suuri kyky välittää eteenpäin Herraltaan oppimiaan asioita. Opetuslasten hänelle antama nimi kertoo hänen voimastaan puhujana, sillä hän oli todellinen lohdun ja rohkaisun tuoja. Hän oli yhtä vilpitön kuin myöskin avokätinen. Tavattuaan Jeesuksen hän myi kaiken omistamansa ja antoi rahat Jeesuksen seuraajien käyttöön. Jeesuksen ja opetuslasten häntä kohtaan osoittaman kiintymys käy ilmi mm. lukuisista hänelle annetuista nimistä. Kun apostolit päättivät valita

32

uuden apostolin Juudaksen tilalle niiden henkilöiden joukosta, jotka olivat jatkuvasti seuranneet Jeesusta "Johanneksen kasteesta alkaen," he valitsivat kaksi, joiden välillä he aikoivat tehdä valinnan: "Joosefin, jota kutsuttiin Barsabbaaksi, lisänimeltä Justukseksi, ja Mattiaan." (Apostolien teot 1:22-23) Jeesuksen seuraajien joukossa ei ollut muita Joosef-nimisiä, joihin olisi viitattu Uudessa Testamentissä kuin se henkilö, joka yleisesti tunnettiin nimellä Barnabas. Tämän vuoksi on erittäin todennäköistä, että Barsabas - joka, kuten Goodspeed on kuvaillut, kerran joi kuolettavaa myrkkyä, mutta ei kokenut mitään vastenmielistä - ei voinut olla kukaan muu kuin Barnabas. Mikäli näin on, se osoittaa myös sen, että jos Barnabas ei ollut yksi ensimmäisestä 12 opetuslapsesta, oli hän varmasti ensimmäisten 70 opetuslapsen joukossa. Häntä siis arvostettiin siinä määrin, että hänet katsottiin soveliaaksi korvaamaan yhtä 12 ensimmäisestä apostolista. Tätä tosiseikkaa tukee myöskin Mariaa, Jeesuksen äitiä, koskeva perinnetieto, jonka mukaan hän kuolinvuoteellaan olisi kutsunut avuksi apostoleita ja Barnabas oli yksi niistä, jotka tulivat hänen luokseen. Aleksandrian Klementus on myös usein kirjoituksissaan viitannut häneen apostolina.

On siis ollut todennäköistä, että Jeesus kasvatettiin essealaisten yhteisössä. Perimätiedon mukaan Barnabas oli Gamalielin, kuuluisimman puhdasoppisen juutalaisuuden opettajan, oppilas tuohon aikaan. Jeesuksen ja Barnabaan tapaaminen merkitsi sitä, että essealaisten gnostilaisen opetuksen parhain osa sekä Temppelin juutalaisuuden puhdasoppisuus sulautui yhteen. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä olisi johtanut harmoniseen yhteisymmärrykseen heidän välillään. Koska Barnabas oli leviitti hän on hyvin saattanut olla myös seloottien divisioonan komentaja.

Vaikka Barnabaasta tiedetään melko vähän, viimeisimmät historialliset tutkimukset ovat vähitellen alkaneet tuoda esille hänen suuren merkityksensä Jeesuksen toimiessa vielä maan päällä. Tällä hetkellä esimerkiksi yleisesti hyväksytään se teoria, jonka mukaan Viimeinen ehtoollinen nautittiin Barnabaan sisaren talossa. Albert Schweitzer kirjoittaa teoksessaan The Kingdom of God and Primitive Christian Belief (Jumalan valtakunta ja kristittyjen varhaisuskonto):

Apostolien tekojen perusteella voidaan päätellä, että opetuslapset ja Galilean uskovaiset tapasivat Johannes Markuksen äidin talossa. Johannes Markus seurasi sittemmin Barnabasta ja Paavalia ensimmäisillä lähetysmatkoilla (Apostolien teot 12:25) .. Uskovaisten tapaamispaikka oli "yläsali", mikä tarkoitti huonetta, joka sijaitsi välittömästi tasakaton alapuolella (Apostolien teot I:12-14). Huoneen on täytynyt olla suuri, jotta sinne olisi mahtunut koko seurue. Tässä huoneessa uskovaiset olivat myös "kaikki yhdessä koolla" helluntaipäivänä (Apostolien teot 2:1). Miten on sitten mahdollista, että sitä pidettiin myös samana huoneena, jossa Jeesus söi Viimeistä ehtoollista opetuslasten kanssa?

Kun Jeesus lähetti Betaniasta kaksi opetuslastaan kaupunkiin käskien heitä valmistamaan hänelle pääsiäisateria, hän pyysi heitä seuraamaan miestä, jonka he tapaisivat kantamassa vesiastiaa. Hän johdattaisi heidät taloon, jossa on suuri ryijymatoilla koristettu huone yläkerrassa, jossa heidän oli määrä valmistaa ateria. Tämä tärkeä tiedonjyvänen on kerrottu meille Markuksen evankeliumissa (Markus 14:13 - 15), joka perustuu Johannes Markukseen liittyvään perimätietoon. Matteus kertoo meille vain, kuinka Jeesus lähetti kaksi opetuslasta kaupunkiin käskettyään heitä kääntymään siellä tietyn henkilön puoleen, "Opettaja sanoo: Minun aikani on lähellä; sinun luonasi minä syön

33

pääsiäisaterian opetuslasteni kanssa." (Matteus 26:8) Theodore Zahn esitti yhtenä ensimmäisistä sen ajatuksen, että talo, jossa Jeesus nautti Viimeisen ehtoollisen opetuslastensa kanssa, saattoi olla sama, jossa Johannes Markuksen äiti asui ja jossa opetuslapset olivat kokoontuneet Galilean uskovaisten kanssa.

Vaikka Schweitzer mainitsee tässä, että talo oli Johannes Markuksen äidin talo, hän ei mainitse sitä, että Markuksen äiti oli Barnabaan sisar. Koska Barnabas oli tähän mennessä myynyt jo kaiken omistamansa tavaran, on todennäköistä, että hän olisi asunut sisarensa kanssa ollessaan Jerusalemissa, etenkin jos hänen sisarensa talossa oli niin suuri huone, että kaikki opetuslapset mahtuivat kokoontumaan sinne. Mahdollisesti syy siihen, että Uudessa testamentissa ei kovin selkeästi mainita asiasta, on että opetuslapset toivoivat voivansa pitää tapaamispaikkansa salassa tuohon aikaan, koska heitä jo silloin vainottiin heidän uskonsa vuoksi.

Voidaan myös kysyä, miksei neljässä hyväksytyssä evankeliumissa mainita Barnabasta lainkaan Viimeistä ehtoollista koskevissa kuvauksissa, koska onhan melko selvää, että hän olisi toiminut isäntänä miesten kokoontuessa hänen sisarensa talossa. Joko hänestä on ollut mainintoja, mutta ne on poistettu tai sitten hän ei yksinkertaisesti ollut läsnä. On myös mahdollista, että hän oli tällöin vankilassa, eikä siksi kyennyt olemaan paikalla. Kerrotaan nimittäin, että mies nimeltään Barabbas hyökkäsi apujoukkojensa kanssa roomalaisia kannattavan juutalaisjoukon kimppuun ja tämä olisi tapahtunut hieman ennen pääsiäisjuhlaa. Juutalaisten johtaja tapettiin taistelussa, mutta Barabbas pidätettiin ja pantiin vankilaan. Heinrich Holtzman, joka on yksityiskohtaisesti tutkinut tätä tappelua koskevia merkintöjä, on maininnut, että pidätettyjen joukossa oli "kuuluisa Barabbas, joka oli varmasti patriootti ja poliittinen "profeetta" ja jota koeteltiin suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Jeesusta." Koska Barnabas oli leviitti ja yksi Jeesuksen ensimmäisistä opetuslapsista, hän olisi hyvinkin voinut olla yksi seloottien divisioonien päälliköistä. Nämä neljä divisioonaa, joista tiedämme Kuolleen Meren kääröjen perusteella, olivat oleellinen osa essealaista yhteisöä ja niiden tehtävänä oli vapauttaa maa vieraan vallan hyökkäyksiltä ja heidän kannattajiensa vallasta. Ainoastaan seloottien joukkue olisi kyennyt tuohon aikaan järjestämään tarkkaan suunnitellun hyökkäyksen roomalaisia kannattavien juutalaisten kimppuun ja sen vuoksi on hyvin todennäköistä, että Barabbas ja Barnabas olivat yksi ja sama henkilö. On myös aivan mahdollista, että muiden muutosten ohella Paavalin kirkko joko poisti tai ainakin muutti Barnabaan nimeä, kun hänen mainitaan sellaisen tapahtuman yhteydessä, joka ei ollut osa Paavalin kertomusta. He eivät voineet noudattaa tätä menettelytapaa kuitenkaan joka kerta, kun Barnabas mainitaan Uuden testamentin kirjoissa, koska kuten Apostolien teoissa mainitaan, ilman Barnabaan Paavalille antamaa tukea kirkkolaitoksen varhaisina aikoina, Paavalilla ei ehkä olisi ollut minkäänlaista sijaa kristinuskon historiassa.

Siitä mitä Jeesuksen läheisille seuraajille tapahtui hänen poislähtönsä jälkeen, on jäänyt hyvin niukkoja merkintöjä. On ilmeistä, että monet heistä hajaantuivat hänen oletetun ristiinnaulitsemisensa jälkeen. Jonkin ajan kuluttua he alkoivat kuitenkin kerääntyä uudelleen Jerusalemiin. Kuinka monta 12 opetuslapsesta ja 70 lähimmästä seuraajasta palasi, ei ole tiedossa. On kuitenkin varmaa, että ne jotka palasivat, olivat todella vilpittömiä, rohkeita ja varmoja uskossaan ja tunsivat hyvin syvää rakkautta Jeesusta kohtaan. Barnabaan huomattava asema miehenä, joka oli ollut hyvin lähellä Jeesusta, teki hänestä merkittävän jäsenen opetuslasten pienessä ryhmässä. He noudattivat edelleen juutalaista elämäntapaa ja Jeesuksen heille opettamia käytännön ohjeita totellen profeettojen lakia, jota Jeesus ei ollut tullut "kumoamaan, vaan täyttämään." (Matteus

34

5:17) Heidän mieleensä ei sen sijaan juolahtanut ollenkaan, että Jeesuksen opetuksia olisi voinut pitää uutena uskontona. He olivat vain rehellisiä uskontoaan harjoittavia juutalaisia ja he erosivat lähimmäisistään vain siinä mielessä, että he uskoivat Jeesuksen sanomaan. Näinä varhaisina aikoina he eivät myöskään muodostaneet mitään erillistä lahkoa, eikä heillä myöskään ollut omaa synagoogaansa. Jeesuksen sanomassa ei ollut heidän ymmärtämänsä mukaan mitään sellaista, joka olisi ollut ristiriidassa Mooseksen antaman johdatuksen jatkuvuuden ja olemassaolon kanssa. Juutalaisten ja Jeesuksen seuraajien välisen konfliktin panivat alulle ne juutalaiset, jotka olivat soveltaneet Mooseksen sanomaa omiin tarkoitusperiinsä sopivaksi ja jotka pelkäsivät aivan oikeutetustikin, että Jeesuksen seuraajien tuki olisi kiistatta saanut heidät menettämään nauttimansa varallisuuden, vallan ja aseman. Juutalaisten ylemmän luokan tekemä sopimus roomalaisten kanssa tarkoituksenaan turvata heidän suurpääomansa ja jo vuosisatoja nauttimansa etuoikeudet, oli vaatinut heidän poikkeamistaan melko kauas heidän saamastaan johdatuksesta. Tämä juutalaisten ryhmä tuki aktiivisesti roomalaisia näiden vainotessa niitä uskovaisia, joiden teot ja sanat olisivat voineet saattaa uhanalaisiksi heidän etunsa. Tästä seurasi se, että Jeesuksen seuraajat hyväksyivät Jeesuksen opit, kun taas juutalaiset torjuivat ne. Aikakausi ei todellakaan ollut kovin helppo Jeesuksen varhaisille seuraajille: yhtäältä heitä vainottiin roomalaisten taholta, koska nämä pitivät heitä poliittisen valtansa uhkana ja toisaalta heitä ajoivat takaa myös juutalaiset, jotka pelkäsivät, että Jeesuksen seuraajat olisivat mahdollisesti kaivaneet maata heidän oman "uskonnollinen auktoriteettinsa" alta. Seuraavien vuosien aikana kuilu niiden juutalaisten välillä, jotka kieltäytyivät tunnustamasta Jeesusta ja niiden välillä, jotka seurasivat häntä, kasvoi yhä edelleen. Jerusalemin piirityksen aikana vuonna 70 A.D. Jeesuksen seuraajat lähtivät kaupungista.

Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat eivät niinkään ottaneet esille Jeesuksen alkuperää, hänen olemustaan ja hänen Jumala-suhdettaan koskevia kysymyksiä, joista myöhemmin kehkeytyi kiivas kiistelynaihe. Se tosiseikka, että Jeesus oli profeetta ja että Jumala oli suonut hänelle monia kykyjä ja lahjoja, hyväksyttiin ilman väittelyitä. Mikään Jeesuksen sanoissa tai hänen maanpäällisen elämänsä aikana sattuneissa tapahtumissa ei saanut heitä luopumaan heidän tuntemastaan varmuudesta. Aristideen mukaan, joka oli yksi varhaisimmista apologeetoista, varhaisimpien kristittyjen Jumalan palvonta oli vielä puhtaammin monoteistista kuin juutalaisten palvonta oli koskaan ollut.

Paavali Tarsolainen ilmaantui sittemmin tähän vilpittömien Jeesuksen seuraajien piiriin. Hän ei ollut koskaan tavannut Jeesusta, eikä hän ollut koskaan varsinaisesti tutustunut yhteenkään Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista. Hänen maineensa mukaan hän oli yksi Jeesuksen pahimmista vihollisista. Hän oli mukana järjestämässä Stefanuksen kivitystä. Stefanus oli ollut "mies, joka oli täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä," (Apostolien teot 6:5) ja mukansa siinä yhä monilukuisemmaksi kasvavasta väkijoukosta, joka oli liittynyt Jeesuksen seuraajiin hänen poislähtönsä jälkeen. Kun Paavalin oma opettaja, kuuluisa Gamaliel, yritti asettua suojelemaan Stefanusta, hänet kivitettiin myöskin hengiltä. Kerrotaan myös, että Paavali, jota tällöin kutsuttiin nimellä Saulus oli vastuussa "suuresta vainosta Jerusalemin seurakuntaa vastaan" tuohon aikaan ja että hän "raateli seurakuntaa, kulki talosta taloon ja raastoi ulos miehiä ja naisia ja panetti heidät vankeuteen." (Apostolien teot 8: 1 - 3). Paavali myöntää tämän myös itse:

Olettehan kuulleet ... että minä ylenmäärin vainosin Jumalan seurakuntaa ja sitä hävitin - ja että edistyin juutalaisuudessa pidemmälle kuin monet samanikäiset heimossani ja ylen innokkaasti kiivailin isieni perinnäissääntöjen puolesta.

35

(Paavalin kirje galatalaisille I:13 - 15)

Myös Apostolien teoista kerrotaan seuraavaa (9:1):

Mutta Saulus puuskui yhä uhkaa ja murhaa Herran opetuslapsia vastaan ja meni ylimmäisen papin luo ja pyysi häneltä kirjeitä Damaskon synagoogille, että keitä hän vain löytäisi sen tien vaeltajia, miehiä tai naisia, ne hän saisi tuoda sidottuina Jerusalemiin.

Nimenomaan tällä matkallaan Damaskukseen Paavalin kerrotaan kohdanneen Jeesuksen näyssä, jonka seurauksena hän liittyi Jeesuksen seuraajiin.

Kerrotaan, että vain hieman ennen näitä tapahtumia Paavalin oli sanottu halunneen mennä naimisiin Popea-nimisen naisen kanssa, joka oli juutalaisten ylipapin viehättävä, mutta kunnianhimoinen tytär. Hän oli unohtumattoman kaunis, mutta luonteeltaan hän oli hyvin juonittelunhaluinen. Hän piti kyllä Paavalista, mutta kieltäytyi hänen kosinnoistaan ja lähti Roomaan ryhtyäkseen näyttelijättäreksi. Hän aloitti uransa näyttämöllä ja pääsi vähitellen eteenpäin ja päätyi lopulta Neron sänkyyn. Lopulta hän meni myöskin naimisiin tämän kanssa, jolloin hänestä tuli Rooman keisarikunnan keisarinna. Paavalilla oli näin ollen hyvä syy olla suuttunut sekä juutalaisille että roomalaisille. Paavalin kääntymys sattui myös samoihin aikoihin kuin Popea oli hänet torjunut, minkä vuoksi hänen tunne-elämänsä ja henkinen tasapainonsa oli ollut sekavassa tilassa. On siis hyvin mahdollista, että tämä kriisitilanne hänen elämässään vaikutti hänen yhtäkkiseen päätökseensä kääntyä juutalaisten lakien yhdestä innokkaimmista kannattajista yhdeksi sen suurimmista vihollisista.

Kääntymisensä jälkeen Paavali liittyi Damaskuksessa olevien Jeesuksen seuraajien joukkoon ja "kohta hän saarnasi synagoogissa Jeesusta, julistaen, että hän on Jumalan Poika." (Apostolien teot 9:20) Tämän johdosta hän alkoi itsekin ymmärtää mitä vainon kohteeksi joutuminen merkitsi, kun hän tähän saakka oli ollut vain vainoajien puolella. Mikäli hän todellakin alkoi käyttää Jeesuksesta nimitystä "Jumalan Poika", tämä ilmeisesti nimenomaan aiheutti juutalaisten suuttumisen. Ajatus siitä, että Jumalalla voisi olla lapsi, oli juutalaisten mielestä vastenmielinen, koska he uskoivat lujasti Jumalan Ykseyteen.

Paavali lähti sittemmin pois Damaskuksesta ja sen sijaan, että hän olisi hakeutunut Jeesuksen muiden seuraajien luokse, hän meni Arabian autiomaahan, jossa hän oleskeli piiloutuneena kolmen vuoden ajan. On todennäköistä, että hän nimenomaan siellä alkoi muotoilla omaa versiotaan Jeesuksen opetuksista. Tähän liittyi juutalaisten lakien hylkääminen, mikä taas vuorostaan merkitsi sen tosiseikan kieltämistä, että koko elämänsä ajan Jeesus oli ollut uskontoaan harjoittava juutalainen ja pyrkinyt aina noudattamaan Mooseksen ennen häntä ilmoittamiaan opetuksia.

Tämän pitkän autiomaahan eristäytymisen jälkeen Paavali saapui sitten apostolien luokse Jerusalemiin. Paavalin yhtäkkinen saapuminen aiheutti enemmän epäluuloja kuin yllättymistä. Kertomukset hänen Jeesuksen seuraajien vainoamisesta olivat mitä ilmeisimmin vielä tuoreena heidän muistissaan. Voiko leopardi vaihtaa nahkaansa? Vaikutti siltä, että opetuslapsilla ei ollut minkäänlaista hyvää syytä hyväksyä häntä heidän joukkoonsa. Hän ei ollut ollut ainoastaan heidän vainoojansa, vaan hän väitti nyt yhtäkkiä tietävänsä mitä Jeesus oli opettanut, vaikka hän ei ollut koskaan edes nähnyt tätä ja viettänyt vain vähän aikaa, jos ollenkaan, niiden kanssa, jotka olivat Jeesusta seuranneet.

36

Sen sijaan että Paavali olisi yrittänyt ottaa oppia niiltä, jotka olivat olleet läheisessä yhteydessä Jeesukseen hänen ollessaan vielä maan päällä, halusi Paavali nyt opettaa heitä. Myöhemmin Paavali antoi perusteluja tälle lähestymistavalleen kirjeessään galatalaisille, jossa hän toteaa:

Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut.

(Paavalin kirje galatalaisille I:10-12)

Paavali siis väitti, että Jeesus olisi ilmoittanut hänelle jotain sellaista, jota ei ollut ilmoitettu Jeesuksen lähimmille seuraajille Jeesuksen vielä ollessa maan päällä. Paavalille kerrotut opetukset eivät myöskään olleet täysin yhtäpitäviä sen kanssa, mitä apostolit olivat kuulleet Jeesuksen huulilta. On ymmärrettävää, että he tämän vuoksi tunsivat epäluuloa Paavalin kääntymystä kohtaan, eivätkä pitäneet hänen "ilmestyksiään" luottamuksen arvoisina. Monet epäilivät myös ilmeisesti, että Paavali oli pelkkä vakooja, joka yritti vain esittää olevansa Jeesuksen seuraaja. Väittely siitä, tuliko Paavali hyväksyä joukkoon vai ei, oli näin ollen kiivas ja väittelyn tulos näytti olevan itsestään selvä. Barnabas, joka perimätiedon mukaan oli ollut Paavalin luokkatoveri Gamalielin opissa, puuttui kuitenkin asiaan ja puhui Paavalin puolesta. Huolimatta muiden yksimielisestä vastustuksesta, hänen onnistui kuitenkin hyväksyä Paavali Jeesuksen seuraajien joukkoon. Tämä seikka osoitti myös selvästi Barnabaan suuren vaikutusvallan apostolien suhteen ja ilmentää myös hänen läheisiä välejään Jeesukseen hänen ollessaan vielä maan päällä. Paavalin täytyi myös ymmärtää, että hänet oli hyväksytty Barnabaan vaikutusvallan ja hyväntahtoisuuden ansiosta, eikä suinkaan omien ponnistelujensa tuloksena. Todennäköisesti hän oli myöskin hieman pettynyt asioiden saamaan käänteeseen. Tämä saattoi myös olla yksi niistä syistä, joiden takia hän pian tämän jälkeen palasi Tarsoon, kotikaupunkiinsa, vaikka on myös kerrottu hänen lähteneen, koska hänen henkensä oli vaarassa.

Jeesuksen seuraajia vainottiin siis nyt sekä roomalaisten että juutalaisten taholta ja tämä pakotti monia heistä hajaantumaan eri puolille maata. Osa apostoleista siirtyi Antiokiaan, jossa he toivoivat olevansa turvassa Paavalin ja hänen seuraajiensa tulevilta vainoilta. Seleucus Necatorin perustama Antiokia oli kasvanut kooltaan niin paljon, että se oli nyt Rooman keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Se oli aikoinaan ollut Kreikan valtakunnan pääkaupunki ja kasvanut sittemmin suureksi kaupan keskukseksi. Varallisuuden karttuessa ihmiset siellä olivat omaksuneet ylellisen ja myös dekadentin elämäntavan, jonka vuoksi kaupunki sai maineen rikkaiden ja joutilaiden asukkaiden tyyssijana . Tässä kaupungissa tämä ryysyihin pukeutunut muukalaisten pieni ryhmä alkoi viettää jumalaapelkäävää elämäänsä yksinkertaisesti ja hurskaasti. Ne, jotka olivat kyllästyneitä moraalittomaan elämäntyyliin, alkoivat kerääntyä heidän ympärilleen, mutta suurin osa heidän tapaamistaan ihmisistä kohteli heitä halveksivasti ja piti heitä naurettavina ja he antoivat heille lisänimen "kristityt". Joidenkin ihmisten mielestä tämä olisi saattanut olla jopa kunnioittava nimitys, mutta suurimmalle osalle ihmisistä termi merkitsi vihaa ja herjausta. Tähän saakka Jeesuksen seuraajat oli nimittäin tunnettu nimellä nasaretilaiset. Tämän sanan hepreankielinen kantasana tarkoittaa "pitäytyä" tai "vartioida". Adjektiivi siis ilmensi heidän tehtäväänsä Jeesuksen heille ilmoittaman johdatuksen vartijoina ja ylläpitäjinä. Libanius kertoo, että Antiokiassa asuvilla juutalaisilla oli tapana rukoilla kolme kertaa päivässä: "Langeta Jumalan kirous nasaretilaisten ylle."

37

Profery, toinen historioitsija, joka oli aina vastustanut nasaretilaisia, kuvaili heidän elämäntapaansa "raakalaismaiseksi, uudeksi ja omituiseksi uskonnoksi." Celsus mainitsee kuinka Jeromen mukaan kristittyjä kutsuttiin "kreikkalaisiksi huijareiksi ja pettureiksi" koska he käyttivät samoja kreikkalaisia viittoja, joita myös Kreikan temppelipapit käyttivät.

Huolimatta kohtaamastaan vastustuksesta ihmiset olivat kuitenkin kiinnostuneita vieraista muukalaisista ja halusivat tutustua heihin ja heidän lukumääränsä kasvoi. Rohkaistuneena heitä kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta Antiokian opetuslapset lähettivät sanan Jerusalemiin pyytäen apostoleja lähettämään miehen, joka voisi auttaa heitä levittämään Jeesuksen opetuksia ja totuutta heitä ympäröivien pakanoiden keskuuteen. Opetuslapset valitsivat Barnabaan sopivimmaksi henkilöksi tähän tehtävään ja Barnabaasta tuli näin kristinuskon historian ensimmäinen lähetyssaarnaaja. Barnabas saapui Antiokiaan ja saavutti odottamatonta menestystä. Hänen ponnistelujensa ansiosta "Herralle lisääntyi paljon kansaa," (Apostolien teot 11:24) sillä "hän oli hyvä mies ja täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa." Vuoden kuluttua hän päätti, että aika oli tullut laajentaa toimintakenttää myös Antiokian ulkopuolelle. Hän oli varma, että Paavali olisi hyvä avustaja ja tämä mielessään hän lähti Tarsoon ja toi Paavalin mukanaan. Jälleen kerran Paavali joutui kuitenkin kasvokkain niiden ihmisten kanssa, jotka olivat kärsineet hänen vainostaan hänen käsissään ja jälleen kerran hän kohtasi vihamielisyyttä ja vastustusta. Jälleen kerran myöskin Barnabaan merkitystä ja häntä kohtaan tunnettua arvostusta tulee korostaa, sillä omilla keinoillaan hän sai Paavalin hyväksyttyä yhteisöön. Todennäköisesti Barnabas muisti entisen luokkatoverinsa parhaat puolet ja tunsi, että Paavalin innostus ja antaumus, jotka olivat tehneet hänestä niinkin innokkaan vainoojan, tuli kanavoida uudelleen ja hänestä tulisi todennäköisesti huomattava ja vertaansa vailla oleva Jeesuksen seuraaja.

Kaikki apostolit eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä hänen kanssaan ja mm. Pietari asettui avoimesti vastustamaan Paavalia. Paavalin aiemmat teot herättivät heissä vihamielisyyttä ja lisäksi kahdesta muusta seikasta ilmeni mielipide-eroavuuksia. He eivät kyenneet olemaan samaa mieltä siitä, kenelle Jeesuksen opetukset tuli osoittaa ja mitä tuli opettaa. Pietarin mielestä Jeesus oli tullut herättääkseen henkiin juutalaisille annetun johdatuksen ja sen vuoksi hänen opetuksiaan tuli opettaa vain juutalaisten keskuudessa. Paavalin mielestä taas totuutta tuli levittää kaikkien ihmisten, ei vain juutalaisten keskuuteen, ja lisäksi hän ilmoitti, että Jeesus oli antanut hänelle lisätietoja maan päältä lähtönsä jälkeen. Hänen mielestään opetuksia tuli lisäksi tarpeen mukaan muokata vastaamaan ajan ja paikan ilmiselviä vaatimuksia. Barnabas puolusti keskitietä näiden kahden eri näkemyksen välillä. Hänen mielestään tuli opettaa vain niitä asioita, joita Jeesus oli heille opettanut, mutta hänen mielestään Jeesuksen johdatus tuli saattaa niiden kaikkien keskuuteen, jotka voisivat siitä hyötyä ja jotka olivat vastaanottavaisia, olivatpa he sitten juutalaisia tai eivät. Sekä Barnabas että Pietari pitivät saamaansa johdatusta juutalaisuuden jatkona ja laajennuksena. He eivät pystyneet hyväksymään Paavalin opetuksia siinä suhteessa kuin se erosi siitä, mitä he itse olivat kuulleet Jeesukselta. He uskoivat, että Paavalin uusi uskonto oli pääasiassa hänen omaa täysin henkilökohtaista keksintöään. Albert Schweitzer mainitsee kirjassaan Paavali ja hänen tulkitsijansa (Paul and His Interpreters), että "Paavali ei koskaan vedonnut Herran sanoihin tai käskyihin."

Barnabas toivoi todennäköisesti kahden äärimielipiteen voivan pehmentyä ja lähestyä toisiaan ja että erityisesti Paavali olisi voinut Jeesuksen seuraajien keskuudessa luopua omista ajatuksistaan sen tiedon edessä, jonka Jeesuksen seuraajat olivat saaneet ja jota edelleen voitiin pitää melko täydellisenä oppina ja ideana siitä, mitä Jeesus todella oli opettanut. On selvää, että Barnabaan tuki oli hyvin tärkeä Paavalille tässä vaiheessa,

38

koska Barnabas piti hänen puoltaan ja suojeli häntä apostolien yksimieliseltä vastustukselta. Barnabaan ja Paavalin välisestä suhteesta kerrotaan Apostolien teoissa 13: 1 -2:

Ja Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, jota kutsuttiin Nigeriksi ja Lukuis, kyreneläinen ja Manaen, neljännysruhtinas Herodeksen kasvinkumppani ja Saulus. Ja heidän toimittaessaan palvelusta Herralle ja paastotessaan Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa minulle Barnabas ja Saulus siihen työhön, johon minä olen heidät kutsunut."

Seuraajien luettelossa Luukas mainitsee Barnabaan ensimmäiseksi ja Paavalin viimeiseksi. Koska heidät oli valittu työskentelemään yhdessä, he lähtivät matkaan Barnabaan sisarenpoika Johannes Markus seuranaan Kreikkaan levittääkseen Jeesuksen opetuksia. Marian ja Joosefin pojan Jaakobin annettiin toimia Jeesuksen seuraajien johtajana, kun taas Pietari pysytteli taka-alalla.

Apostolien teoissa kerrotaan, että vaikka näitä kahta lähetyssaarnaajaa kivitettiin joissain paikoissa, kaiken kaikkiaan matka oli onnistunut. Heidän maineensa Totuuden miehinä levisi kauas ja laajalle. Kun he saavuttivat Ikonionin ja paransivat ramman Lystrassa, huhuttiin että:

... Jumalat ovat ihmishahmossa astuneet alas meidän luoksemme. Ja he sanoivat Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermeeksi, koska hän oli se, joka puhui. Ja kaupungin edustalla olevan Zeuksen temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä porttien eteen ja tahtoi väkijoukon kanssa uhrata. Mutta kun apostolit Barnabas ja Paavali sen kuulivat, repäisivät he vaatteensa ja juoksivat ulos kansanjoukkoon, huusivat ja sanoivat: "Miehet, miksi te näin teette? Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te, ja julistamme teille evankeliumia, että te

kääntyisitte noista turhista jumalista elävän Jumalan puoleen, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on."

(Apostolien teot 14: 11 - 15)Sikäli kun tämä Kreikan asukkaiden reaktio kertoo tyypillisestä asennoitumsesta, toimii se hyvänä esimerkkinä niistä käytännön hankaluuksista, joita Barnabas ja Paavali matkallaan kohtasivat. Oikea juutalainen olisi välittömästi tunnistanut Jeesuksen opetukset vahvistuksena Mooseksen opetuksille. Mutta monille pakanoille kaiken tämän on täytynyt vaikuttaa uudelta ja oudolta ja ehkä myös hieman monimutkaiselta. Useimmat pakanoista uskoivat yhä moniin jumaliin, jotka uskoman mukaan elivät yhdessä ihmisten kanssa ja olivat heidän ystäviään ja osallistuivat kaikkiin ihmiselämän osa-alueisiin. Tavallisten kreikkalaisten mielestä kaikki kuvaukset Jeesuksesta ovat varmasti vaikuttaneet ikään kuin heidän jumaliensa kuvaukselta ja todennäköisesti he olivat aivan valmiita hyväksymään Jeesuksen tässä mielessä. Aina löytyi tilaa yhdelle jumalalle. Jeesuksen todelliset opetukset kielsivät kuitenkin kaikki heidän omat jumalansa, koska niissä vahvistettiin Jumalainen Ykseys. Tätä eivät tietenkään monet epäjumalanpalvojista voineet hyväksyä suosiolla. Lisäksi Jeesuksen johdatukseen olennaisena osana kuuluva käytösnormisto olisi edellyttänyt välitöntä ja laajakantoista muutosta kaikkien niiden elämäntavassa, jotka päättivät seurata Jeesuksen opetuksia, ellei tämä henkilö ollut uskontoaan aktiivisesti harjoittava juutalainen, jota nämä pakanat tietenkään eivät olleet. Ne, jotka eivät olleet

39

juutalaisia, eivät yleensä juuri lainkaan pitäneet juutalaisista, joita pidettiin rahanlainaajien kansakuntana. Toland kertoo kirjassaan Nasaretilaiset (The Nazarenes):

... ei-juutalaisten joukossa juutalaisiin kohdistuva viha oli niin syvään juurtunutta, että mikä tahansa heidän havaitsemansa seikka, olipa se millään lailla

järkevä tai oleellinen, oli ei-juutalaiselle käännynnäiselle riittävä syy uskon torjumiseksi.

Kelle tahansa muulle, joka ei olisi ollut niin hurskas ja järkkymätön kuin Barnabas, Jeesuksen elämäntavan vakiinnuttaminen Kreikkaan tekemättä minkäänlaisia kompromisseja, olisi ollut aivan liian työläs tehtävä. Paavalin mielestä, joka oli jo tuonut julki halukkuutensa muokata hänen tiedossaan olevia opetuksia, oli nyt mitä tärkeintä tehdä tarvittavia muutoksia jotta Jeesuksen opetukset olisi voitu tehdä tavallista kansaa miellyttäviksi. Kreikka oli nyt osa Rooman keisarikuntaa. Roomalaisten jumalat olivat huomattavan samankaltaisia kreikkalaisten jumalien kanssa ja niihin uskominen ilmensi vain samoja väärinkäsityksiä, joita uskominen kreikkalaisiin jumaliin oli tuonut mukanaan. Paavali oli aiemmin viettänyt jonkin aikaa Roomassa ja oli myös Rooman kansalainen. On mahdollista, että hänen omaan ajatteluunsa oli vaikuttanut myös paljon hänen kosketuksensa roomalaisten elämänmuotoon. Hän oli erittäin tietoinen kreikkalais-roomalaisten uskontojen vahvasta otteesta tavalliseen kansaan Rooman keisarikunnan sisällä. On selvää, että hänen mielestään ei ollut mahdollista muuttaa heidän tapojaan ilman että jouduttaisiin myös itse muuttamaan asioita. Barnabas taas tiesi, kuten Matteuksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksesta (5:18), että hänen Luojansa ei toivonut Hänen lakiaan muutettavan tai siitä poistettavan "pienintäkään kirjainta, tai ainoatakaan piirtoa." Tämän vuoksi hän pitäytyi tiukasti siinä johdatuksessa, joka hänelle oli annettu.

Tässä vaiheessa kristinuskon levittämistä tärkein kiistelynaihe ei ollut suinkaan luonteeltaan metafyysinen. Älymystön esittämät hienovaraiset argumentit ja terävät erittelyt tulivat esille vasta kehityksen myöhemmässä vaiheessa. Ne teemat, joista Barnabas ja Paavali olivat eri mieltä, olivat ne. jotka vaikuttivat ihmisten jokapäiväiseen olemassaoloon ja elämänmuotoon. Paavali ei halunnut tehdä mitään jyrkkiä muutoksia kreikkalaisten tavoissa, joita he olivat mitä ilmeisimmin pitäneet itsestään selvinä ennen hänen ja Barnabaan saapumista Kreikkaan. Sen vuoksi hän toivoi voivansa jättää väliin Mooseksen antamat käskyt esim. siitä, mitä oli lainmukaista syödä ja miten eläin tuli uhrata. Hän toivoi myös voivansa luopua, sikäli kuin se oli tarkoituksenmukaista, Aabrahamin antamasta ympärileikkausta koskevasta käskystä. Näiden Jeesuksen opetusten kohtien toteuttamista ja juurruttamista koskevat käytännön hankaluudet kuitenkin enemmänkin korostivat kuin vähensivät Paavalin ja Barnabaan välisiä erimielisyyksiä.Vielä tässä vaiheessa erimielisyyksiä ei vielä tuotu korostetusti esille. Sekä Paavalilla että Barnabaalla oli tarpeeksi tekemistä Jeesuksen elämänmuodon vakiinnuttamisen kohtaamien käytännön haasteiden kanssa. Jumalaisen Ykseyden tärkeyden opettaminen oli luonnollisest oleellinen osa, mutta jo alusta alkaen oli tärkeää saada hyväksyttyä käyttäytymismalli, jonka on täytynyt olla monessa eri mielessä täysin erilainen kuin mihin pakanat olivat tottuneet. Luonnollisesti nämä uudet tavat oli vain opittava ja saatava vähitellen sulautettua heidän jokapäiväisen elämänsä kuvioihin. Yksikään pakanayhteisö ei olisi voinut yhdessä yössä ottaa vastaan koko sitä toimintakenttää, joka liittyi Jeesuksen opetuksiin. Muistiinmerkintöjen perusteella Barnabas ja Paavali eivät koskaan viipyneet kovin pitkää aikaa yhdessä paikassa. He eivät olisi mitenkään pystyneet välittämään Jeesuksen kaikkia opetuksia kovin lyhyen ajanjakson aikana. Tämän vuoksi heidän täytyi ensin opettaa ne asiat, jotka vaikuttivat tärkeimmiltä tarkoituksenaan palata myöhemmin ja

40

kertoa kansalle sitten lisää opettamistaan asioista. Kun Barnabas halusi välittää Jeesuksen kaikki opetukset, Paavali oli valmistautunut myös jättämään kokonaan väliin monia näkökohtia, koska hänen uuden doktriininsa mukaan nämä kohdat eivät enää olleet tarpeellisia. Palatessaan sittemmin Jerusalemiin he puolustivat kumpikin omaa toimintasuunnitelmaansa erilaisilla argumenteilla. Huolimatta heidän yhdessä suorittamistaan ihmeteoista, olivat he yhä edelleen pohjimmiltaan eri mieltä asioista ja lopulta seurauksena oli teiden eroaminen.

Kerrotaan, että he riitaantuivat toistensa kanssa, koska Paavali kieltäytyi ottamasta Johannes Markusta mukaan seuraaville matkoille, kun taas Barnabaan mielestä Johannes Markuksen tuli ehdottomasti jatkaa heidän mukanaan. Apostolien teoissa kerrotaan (15:39 - 40), että "he kiivastuivat niin, että erkanivat toisistaan, ja Barnabas otti mukaansa Markuksen ja purjehti Kyproon," joka oli Barnabaan syntymäpaikka. Se tosiseikka, että Johannes Markus seurasi Barnabasta, osoittaa selvästi, että hänen uskonsa oli sama kuin hänen setänsä. Tämä oli myös todennäköisesti yksi niistä syistä, joiden vuoksi Paavali ei ollut halukas jatkamaan hänen seurassaan. Barnabaasta ei tämän jälkeen löydy juuri mitään mainintoja Raamatusta.

On kuitenkin mielenkiintoista panna merkille, että kuten Apostolien teoissa mainitaan, Pyhä Henki oli valinnut Barnabaan, mutta Paavali torjui hänet. Paavalista tuntui, ettei hän enää tarvinnut Barnabasta. Hänen kristittynä olonsa alkuaikoina kukaan ei olisi luottanut häneen kuultuaan, ettei hän ollut seurannut Jeesusta. Nyt kun hän oli saavuttanut vakiintuneen aseman yhteisössä, tilanne ei enää ollut tällainen. Hänen maineensa oli jo niin vahva, että hän uskoi voivansa mennä ulos saarnaamaan omaa oppiaan ilman että hänen tarvitsisi pelätä tulevansa torjutuksi. Hän ei myöskään halunnut Barnabaan hillitsevän olemuksen kontrolloivan häntä aina kun hän poikkesi Jeesuksen alkuperäisistä opetuksista. Paavali oli Rooman kansalainen, hänen oli siis täytynyt oppia myös Rooman kieli ja todennäköisesti hän puhui myös kreikkaa, joka oli hänen synnyinseutunsa virallinen kieli. Hänen myöhemmin kristittyjen yhteisölle Kreikassa kirjoittamansa kirjeet hän mitä ilmeisimmin kirjoitti näiden äidinkielellä. Tämä tarkoitti myös sitä, että hän saattoi matkustaa Kreikassa ja todennäköisesti myös Italiassa ilman minkäänlaisia kielellisiä ongelmia. Barnabas taas ei puhunut kumpaakaan näistä kielistä. Johannes Markus, joka puhui kreikkaa, oli ollut mukana ensimmäisellä lähetysmatkalla Kreikkaan ja toiminut hänen tulkkinaan. Jos Barnabas olisi täytynyt lähteä sinne yksin, hän ei olisi mitenkään kyennyt tekemään itseään ymmärretyksi. Tämän vuoksi Paavalin kieltäytyminen matkustamisesta Johannes Markuksen kanssa oli mahdollisesti myös kiertotie, jolla hän varmisti sen, että Barnabas kieltäytyisi matkustamasta hänen kanssaan. McGiffert on kommentoinut heidän välirikkoaan kirjassaan Kristinuskon historia apostolien aikana (History of Christianity in the Apostolic Age):

Se, että Barnabas ... joka oli saanut Jerusalemista oikeuden työskennellä harhaoppisten parissa --- olisi vetäytynyt ja lähtenyt omille teilleen, on hyvin omituista. Barnabas ei kannattanut täysin Paavalin oppia mm. kristittyjen lakeja koskevasta täydellisestä vapaudesta ... Apostolien tekojen kirjoittaja väittää Paavalin ja Barnabaan eron syynä olleen Markusta koskevan erimielisyyden, mutta todellinen syy varmaankin piili jossain syvemmällä ... Barnabas oli sitäpaitsi se mies, joka oli aina seisonut lähimpänä Paavalia ja oli läheisimmässä yhteydessä häneen tämän kristityn uran varhaisimpien vuosien aikana. Barnabas oli myös ollut Jerusalemin kirkon jäsen sen alkuajoista lähtien ---Hänen ystävyytensä merkitsi Paavalille paljon ja epäilemättä myötävaikutti myös

41

melkoisesti hänen kristittyjen keskuudessa voittamaansa vaikutusvaltaan ja luottamukseen. Barnabas tuki Paavalia hänen uransa alkuvaiheista lähtien, kun muisto hänen kristittyjä kohtaan harjoittamastaa vainosta oli vielä hyvin kirkon muistissa.

Muutos Barnabaan asenteissa Paavalia kohtaan oli mitä ilmeisimmin seurausta hänen kokemuksistaan Paavalin kanssa matkustamisesta. Kaikki toiveet siitä, että Paavali olisi muuttanut mielipiteitään ja että hänestä olisi tullut Jeesuksen todellinen seuraaja, tuntuivat valuvan tyhjiin sen perusteella mitä tapahtui ensimmäisen lähetysmatkan aikana. Mahdollista on myös, että Barnabas ymmärsi, kuinka turhaa oli yrittää levittää harhaoppisten joukkoon johdatusta, joka oli alun perin tarkoitettu vain juutalaisille ja tajutessaan tehtävänsä mielettömyyden, hän olisi luopunut siitä. Ennen kuin hän oli tehtävää ryhtynyt suorittamaan, hänestä oli tuntunut, että Jeesuksen sanoman levittäminen harhaoppisten joukkoon oli ollut täysin toteuttamiskelpoinen ajatus. Lisäksi hänen Antiokiassa saamansa kokemukset olivat olleet paljon menestyksekkäämpiä, koska siellä harhaoppiset olivat tulleet Jeesuksen seuraajien luokse ja pyytäneet tulla hyväksytyiksi kristittyinä. Sen sijaan, kun hän ja Paavali olivat menneet Kreikkaan, he olivat joutuneet pyytämään harhaoppisia kääntymään kristityiksi.

Siitä, mitä Barnabaalle tapahtui hänen palattuaan Kyprokselle, ei ole mitään muistiinmerkintöjä, mutta tiedetään, että kuten monet muut, jotka kannattivat uuden profeetan opetuksia, myös hän kuoli marttyyrinä. Huolimatta siitä, että Barnabas on jätetty pois monilta Raamatun sivuilta, on kuitenkin ilmeistä, että hän on saanut tärkeän osan kristinuskon historiassa, eikä häntä sen vuoksi saa unohtaa. Hän oli valmis puolustamaan ja opettamaan avoimesti Jeesukselta oppimiaan asioita kirkon varhaisina aikoina, samaan aikaan kun jopa ne, jotka olivat olleet Jeesuksen lähimpiä seuraajia, pelkäsivät tunnustaa olleensa tekemisissä hänen kanssaan. Sekä Barnabaan ystävät että vihamiehet ovat joutuneet tunnustumaan hänen lojaalisuutensa Jeesusta kohtaan. Jeesus myös nautti viimeisen pääsiäisateriansa juuri hänen sisarensa talossa ja sama paikka oli myös mitä ilmeisimmin Jeesuksen seuraajien tapaamispaikka Jeesuksen poismenon jälkeen. Barnabaan vaikutusvalta apostoleihin ja muihin Jeesuksen seuraajiin nähden on osoitettu myös Raamatussa itsessään. Häntä kutsuttiin profeetaksi, opettajaksi ja Paavalille kiistatta lojaali Luukas kutsui häntä myös apostoliksi. Ennen kaikkea hänet muistetaan miehenä, joka ei suostunut muuttamaan tai tekemään kompromisseja Jeesuksen opetusten suhteen.

Barnabaan lähdettyä Kyprokselle Paavali jatkoi siitä, mistä oli aloittanut. Vaikka hän jo tähän mennessä oli ollut niin monien varhaiskristittyjen seurassa, että hänet hyväksyttiin yhdeksi heistä, oli hän yhä edelleen tietoinen asemansa epävakaudesta. Häntä saatettiin nyt kutsua Jeesuksen apostoliksi, kuitenkaan se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että hän ei ollut koskaan elämänsä aikana tavannut Jeesusta. Vaikka hän väitti saaneensa yhteyden Jeesuksen saamansa ilmestyksen kautta, hän yhä edelleen tarvitsi jonkun Jeesuksen kanssa eläneen henkilön seurakseen matkoilleen harhaoppisten pariin. Silminnäkijän seura antaisi hänelle tarvittavaa ja antaisi hänen argumenteilleen lisäauktoriteettia. Tämän vuoksi hän taivutteli Pietarin seuraamaan itseään.

Saattaa tuntua yllättävältä, että nämä kaksi henkilöä, jotka olivat vastustaneet toinen toistaan niinkin kiivaasti menneisyydessä, nyt aloittaisivat työskentelemisen yhdessä. Tilanne oli kuitenkin muuttunut. Yhä useammat hyväksyivät Paavalin nyt kristittyjen joukkoon, eikä häntä enää pidetty mahdollisena vakoojana tai vainoojana. Kreikkalainen

42

filosofi ja kristittyjen terävä arvostelija Celsus on todennut, että näiden kahden välisen erimielisyyden perimmäisen syynä Antiokiassa oli ollut Paavalin tuntema kateus Pietarin suosiota kohtaan. Mitä ilmeisimmin Paavalin kateus oli nyt laantunut, samalla kun hänen oma maineensa oli kasvanut erityisesti harhaoppisten keskuudessa. Kristittyjen vainoaminen oli todennäköisesti myös osasyy heidän alkavalle yhteistyölleen. Roomalaisten ja heitä kannattavien juutalaisten harjoittama vaino oli nimittäin jo melko ankaraa. Pietari oli jo tuonut julki heikkoutensa silloin, kun hän painostuksen alaisena tai välittömän hengenvaaran uhatessa oli kieltänyt olleensa Jeesuksen seuraaja Jeesuksen oletetun oikeudenkäynnin ja ristiinnaulitsemisen yhteydessä. Nyt hän oli kuitenkin selvästikin suostuvainen kannattamaan Paavalin lähestymistapaa Jeesuksen sanomaan, koska muutosten toteuttaminen siellä täällä merkitsisi myös vähemmän vainoamista.

Tilanne oli siis näinä varhaisina aikoina sellainen, että joidenkin mielestä olisi ollut tarkoituksenmukaista muuttaa ja mukailla Jeesuksen sanomaa, ei ainoastaan siten, että ei-juutalaiset olisivat hyväksyneet sen, vaan myös siten, että opit eivät loukkaisi tai näkyvästi uhkaisi niitä, joilla oli käskyvalta maassa. Tämä arvostelukyvytön hallitsijoiden politiikkaa totteleva toimintalinja, riippumatta siitä olivatko lait yhtäpitäviä Maailmankaikkeuden Luojan lakien kanssa, käy ilmi mm. Pietarin ensimmäisestä kirjeestä 2:13-18:

Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden, niin hyvin kuninkaalle, joka on yli, kuin käskynhaltijoille, jotka hän on lähettänyt pahaa tekeville rangaistukseksi, mutta hyvää tekeville kiitokseksi; sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä - niinkuin vapaat, ei niinkuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niinkuin Jumalan pavlelijat. Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä, peljätkää Jumalaa, kunniottakaa kuningasta. Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin.

Paavali matkusti länteen Pietarin kanssa. Ilman Barnabaan hurskautta ja hillitsevää vaikutusta hän kohtasi todennäköisesti vain vähän vastustusta levittäessään uusia oppejaan ja sovitti sen mukaan menettelytapansa. Paavalin kirjeessä roomalaisille 15:20-21, hän kirjoittaa:

... ja sillä tavoin, että olen pitänyt kunnianani olla julistamatta evankeliumia siellä, missä Kristuksen nimi jo on mainittu, etten rakentaisi toisen laskemalle perustukselle, vaan niinkuin kirjoitettu on: "Ne, joille ei ole julistettu hänestä, saavat hänet nähdä, ja jotka eivät ole kuulleet, ne ymmärtävät."

Jos Paavali olisi levittänyt Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia, "toisen laskema perustus" olisi ollut sama kuin hänen. He olisivat molemmat olleet mukana rakentamassa samaa rakennusta. Ihmiset, jotka tulivat kuuntelemaan kerrottavan Jeesuksesta tai pikemminkin Kristuksesta ensimmäistä kertaa Paavalin huulilta, eivät kyenneet vertailemaan hänen kertomuksiaan apostolien kertomuksiin, jotka yhä edelleen pitäytyivät Jeesuksen opetuksiin. Paavalin versio oli ainoa, joka heille kerrottiin.

Eräs Appolokseksi kutsuttu oppinut juutalainen Aleksandriasta auttoi Paavalia paljon tämän levittäessä sanomaansa. Appolos koki suurta menestystä levittäessään Paavalin ajatuksia kansan keskuuteen. Sanottiin, että Paavali kylvi ja Appolos kasteli. Viimekädessä

43

edes Appoloskaan ei aina voinut hyväksyä kaikkia Paavalin keksintöjä, ja Barnabaan tavoin heillekin tuli välirikko.

Paavali poikkesi yhä kauemmas Jeesuksen alkuperäisistä opetuksista ja painotti yhä enemmän Kristuksen hahmoa, joka hänen mukaansa oli ilmestynyt hänelle hänen näyssään. Häntä syytettiin siitä, että hän muutti liikaa Jeesuksen antamaa johdatusta, mutta hänen puolustuksenaan oli, että hänen saarnojensa alkulähde oli hänen suoraan Kristukselta saamissaan ilmestyksissä. Tämä antoi Paavalille Jumalallista auktoriteettia. Tämän "auktoriteetin" turvin hän väitti, että evankeliumin siunaus ei ollut tarkoitettu vain juutalaisille, vaan kaikille uskovaisille. Lisäksi hän vakuutti, että Mooseksen lakien vaatimukset eivät olleet ainoastaan tarpeettomia, vaan itse asiassa aivan päinvastaisia sille, mitä hänelle oli Jumalan taholta suoraan ilmoitettu. Oikeastaan nämä lait olivat hänen mukaansa kirous. Tällä Paavali ei ainoastaan herättänyt Jeesuksen seuraajien vihan vaan myöskin juutalaisten vihan, koska hän oli kieltänyt molemmat heidän profeettansa. Oli siis selvää, miksi Paavali ennen kaikkea levitti opetuksiaan niiden ihmisten joukossa, jotka vihasivat juutalaisia, eivätkä olleet kuulleet totuutta Jeesuksesta.

Paavali antoi oikeutuksen uusille opeilleen käyttämällä seuraavaa vertausta:

Vai ettekö tiedä, veljet - minä puhun lain tunteville - että laki vallitsee ihmistä, niin kauan kuin hän elää? Niinpä sitoo lakin aidun vaimon hänen elossa olevaan

mieheensä; mutta jos mies kuolee, on vaimo irti tästä miehen laista. Sentähden hän saa avionrikkojan nimen, jos miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle; mutta jos mies kuolee, on hän vapaa siitä laista, niin ettei hän ole avionrikkoja, jos

menee toiselle miehelle. Niin, veljeni, teidätkin on kuoletettu laista Kristuksen ruumiin kautta, tullaksenne toisen omiksi, hänen, joka on kuolleista herätetty, että me kantaisimme hedelmää Jumalalle.

(Paavalin kirje roomalaisille 7:14)

Tämä analogia tuo selvästi esille sen, että Paavali erotti Jeesuksen ja "Kristuksen" toisistaan. Hänen ajattelunsa mukaan se laki, joka oli sitonut Jeesusta ja hänen seuraajiaan ei enää ollut tarpeellinen, koska Jeesus oli kuollut. Nyt he eivät enää olleet "naimisissa" Jeesuksen kanssa, vaan Kristuksen kanssa, joka oli tuonut uudet lait. Sen vuoksi oli tärkeää seurata Kristusta, eikä enää Jeesusta. Näin ollen ne, jotka olivat pitäytyneet Jeesuksen opetuksiin, olivat eksyneet tieltä. Tätä ajattelumallia käyttäen hän kiteytti pelastusta ja sovitusta koskevan doktriininsa, teorian, jollaista Jeesus ei todellakaan ollut koskaan opettanut. Oppi saavutti suurta menestystä, koska siinä saarnattiin monisanaisesti, että ihminen voisi tehdä mitä halusi ja välttyä tekojensa väistämättömiltä seurauksilta edellyttäen, että hän päivän päätyttyä sanoi "Uskon Kristukseen." Lisäksi se perusta, jolle Paavali sijoitti opetuksensa, oli väärä, koska Jeesusta ei ristiinnaulittu eikä hän noussut kuolleista. Hänen doktriininsa pelastuksesta ja sovituksesta olivat näin ollen virheellisiä.

Paavalin ajatuksilla oli kaksi tärkeää seurausta. Tuloksena ei ollut ainoastaan Jeesuksen opetuksia koskevat lisämuutokset, vaan samalla avattiin tie täydellisille muutoksille mitä tuli ihmisten Jeesusta koskeviin käsityksiin. Hän muuttui ihmisestä ihmisten mielessä olevaksi käsitykseksi. Jo silloin kun Jeesus oli ollut maan päällä, eräät hänen sanojaan ja ihmetekojaan ihailleet ihmiset olivat korottaneet hänet jumalaiseen asemaan ja jotka virheellisesti pitivät häntä profeettaa suurempana. Jotkut hänen vihollisistaan olivat myös

44

levittäneet huhua, jonka mukaan hän olisi ollut "Jumalan poika" toivoen samalla herättävänsä puhdasoppisten juutalaisten vihan häntä kohtaan yhdistämällä hänet Jumalan kanssa. Näin ollen jopa ennen hänen lähtöään maan päältä, oli ilmennyt pyrkimyksiä hänen todellisen olemuksensa muuntamiseksi ja Jeesuksen jumalallisuuteen korottamiseksi. Tämä kuvitteellinen kuva Kristuksesta, joka mitä ilmeisimmin oli tarpeeksi vahva peruuttaakseen Jeesuksen aiemmat opetukset, ei selvästikään vastannut kuvaa tavallisesta kuolevaisesta ja sen vuoksi monet väistämättä sekoittivat hänet Jumalaan. Tästä kuvitteellisesta kuvasta tuli myös palvonnan kohde ja hänet yhdistettiin Jumalaan.

Painopisteen muutos Jeesuksesta ihmisenä uudeksi jumalalliseksi Kristuksen kuvaksi mahdollisti sen, että Kreikan ja Rooman älymystö pystyi yhdistämään Paavalin ja hänen seuraajansa saarnaamat opit omaan filosofiaansa. Heidän näkökulmansa oli kolmijakoinen ja Paavalin kirkon puheiden lisäksi "Isä Jumalasta"ja "Jumalan pojasta" tarvittiin enää "Pyhän Hengen" mukaanottaminen, jotta saatiin heidän oppejaan vastaava Kolminaisuuden oppi. Ajan kuluessa nämä kaksi kuvaa sulautuivat yhdeksi ja Kolminaisuuden oppi oli syntynyt. Tuohon aikaan Kreikassa vallitsevien filosofisten ideoiden lisäksi, jotka värittivät heidän opetuksiaan, myöskin kreikan kieli itsessään vaikutti opetusten ilmiasuun värittäen ja rajoittaen sen merkityksiä. Kreikan kielellä pystyttiin hyvin ilmaisemaan kreikkalaisten filosofiaa, mutta se ei ollut riittävän laaja tai taipuisa tuomaan julki Jeesuksen sanomaa. Näin ollen edes Jeesuksen todellinenkaan seuraaja, joka puhui sujuvaa kreikkaa, ei olisi pystynyt ilmaisemaan Jeesuksen kaikkia opetuksia tällä kielellä. Sanamuoto tuli siis uusia. Kun tuli ajankohtaiseksi kääntää heprealaiset evankeliumit kreikan kielelle, nämä rajoitteet tulivat pysyviksi ja lopulta ne sinetöityivät, kun lähes kaikki hepreankieliset evankeliumit tuhottiin.

Vaikka Paavali ei varsinaisesti koskaan saarnannut Jeesuksen jumalallisuuden puolesta, eikä myöskään Kolminaisuuden opin puolesta, hänen ilmaisutapansa sekä hänen tekemänsä muutokset avasivat portin näille molemmille väärinkäsityksille ja tasoitti tien doktriinien vakiintumiselle Euroopassa. Juuri näiden doktriinien vuoksi Marialle annettiin mahdottomalta tuntuva asema "Jumalan äitinä".

On ilmeistä, että Paavali järkiperäisti tekojaan ajattelemalla, että Jeesuksen elämän ja hänen oman elämänsä ajanjakson välillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä. Ajat olivat muuttuneet ja nyt vallitsevat olosuhteet olivat sellaiset, että Jeesuksen opetukset olivat vanhentuneita, eikä niitä enää voinut soveltaa. Sen vuoksi oli osoittautunut tarpeelliseksi löytää uusi perusta etiikalle. Paavali teki tilannekatsauksen silloisista olosuhteista ja opetti sen, mikä hänestä näytti uskon arvoiselta:

Kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.

(I korinttolaiskirje 7:12)

Paavali ei ainoastaan torjunut Moosesta ja Jeesusta, vaan väitti myös olevansa laki itselleen. Monetkaan ihmiset eivät tietenkään voineet hyväksyä tätä. Paavali vastasi sanoen:

Sillä jos Jumalan totuus tulee minun valheeni kautta selvemmin julki hänen kirkkaudekseen, miksi sitten minutkin vielä syntisenä tuomitaan?

(Paavalin kirje roomalaisille 3:7-8)

45

Tästä väitteestä käy ilmi, että vaikka Paavali tiesi valehtelevansa, hänen mielestään keinot pyhittivät päämäärän, mutta on kuitenkin vaikea ymmärtää, miten totuus tulisi selvemmin julki valheen kautta. Tämän ajatteluketjun mukaan, jos ihminen Jeesus voitiin samaistaa Jumalaan, mitä vastaväitteitä voisi Jeesuksen seuraaja esittää?

Paavali kehitti uskonnon, joka piti sisällään monia eri ristiriitaisia elementtejä. Juutalaisilta hän omaksui unitarismin ja sulautti sen pakanoiden filosofiaan. Tämä sekoitus yhdistettiin osittain Jeesuksen opetuksiin ja osittain siihen, mitä Paavali väitti Kristuksen hänelle ilmoittanen. Paavalin teologia perustui hänen henkilökohtaisiin kokemuksiinsa, jotka oli tulkittu sen ajan kreikkalaisten filosofien ajatusten valossa. Jeesuksesta tehtiin Jumalan kaltainen ja Platonin sanat laitettiin hänen pyhitettyyn suuhunsa. Pelastuksen teoria oli vielä lapsenkengissä Paavalin ajatuksissa ja tämä edusti uskoa, joka oli täysin tuntematon Jeesukselle ja hänen opetuslapsilleen. Se perustui uskoon "perisynnistä", "ristiinnaulitsemisesta" ja "pelastuksesta" - yhdelläkään näistä ei ollut mitään perusteita. Tällä tavoin kehitettiin synteettinen uskonto: kristinusko - matemaattisesti absurdi, historiallisesti virheellinen, mutta kuitenkin psykologisesti vaikuttava. Uuden uskonnon upeaan temppeliin, jota Paavali oli innolla mukana pystyttämässä, rakennettiin ovia joka puolelle. Tuloksena oli se, että ihmiset, jotka ensi kertaa kohtasivat hänen kristinuskonsa symbolin kokivat astuessaan temppeliin sen vaikutelman, että he palvoivat samaa jumaluutta, jota he olivat aina palvoneet, olivatpa he sitten juutalaisia tai harhaoppisia. Kun Paavalin kehittämä perustavaa laatua oleva väärinkäsitys vakiintui monet ihmiset, jotka luulivat seuraavansa Jeesusta, seurasivatkin tietämättään Paavalia.

Näin ollen Heinz Zahrntin sanoille hänen kutsuessaan Paavalia "Jeesuksen evankeliumin turmelijaksi" löytyy katetta, samoin Werden sanoille hänen kutsuessaan Paavalia "kristinuskon toiseksi perustajaksi." Werde toteaa, että Paavalin vuoksi:

... kuilu historiallisen Jeesuksen ja kirkon Kristuksen välillä kasvoi niin suureksi, että mitä tahansa ykseyttä niiden välillä olisi ollut hyvin vaikea tunnistaa.

Schonfield kirjoittaa:

Paavalin harhaopista tuli kristityn puhdasoppisuuden perusta ja laillinen kirkko taas kiellettiin vääräoppisena.

Barnabaasta tuli näin ollen kaikista pahimmin harhaoppinen.

Jeesuksen seuraajien näkökulmasta totuuden tie oli samoin kuin geometrinen suora viiva, pitkä mutta kapea. He eivät suostuneet muuttamaan Jeesuksen opetuksia vain koska se olisi ollut tarkoituksenmukaista. Heille Jeesuksen opetukset merkitseivät totuutta ja vain totuutta. Barnabas ja hänen seuraajansa jatkoivat Jeesukselta itseltään opitun kristinuskon saarnaamista ja harjoittamista. Heille oli aina ollut ja yhä edelleenkin oli tunnusomaista suuri vahvuus. Heidän joukostaan myös nousi kristinuskon kaikkien lahkojen kunnioittamat pyhimykset ja tiedemiehet.

Kuitenkaan Jeesuksen ja Barnabaan seuraajat eivät koskaan perustaneet omaa keskusjärjestöään, mutta johtajien totuudelle antautumisen johdosta heidän lukumääränsä kasvoi nopeasti. Nämä johtajat olivat viisaita ja oppineita miehiä, jotka rakastivat ja pelkäsivät Jumalaa. He lähtivät autiomaihin ja vuorille. Kunkin pyhimyksen ympärille

46

muodostui pieniä yhteisöjä. He olivat myös riippumattomia toinen toisistaan paljolti johtuen heitä ympäröivästä karusta maastosta. Järjestyneen organisaation puuttuminen oli heille voiman lähde, koska vainoojien ei tämän vuoksi ollut helppoa löytää heitä. Paavalin versio kristinuskosta levisi Kreikkaan ja sieltä Eurooppaan, kun taas nämä Jumalan miehet levittivät tietämystään etelään ja lopulta myös suoraan Pohjois-Afrikkaan. Heidän perustamissaan yhteisöissä pidättäydyttiin Jeesuksen elämänmuodossa. Ne, jotka yhä noudattivat Jeesuksen opetuksia, välittivät todennäköisesti paljon tiedoista eteenpäin perimätietona henkilöltä toiselle. Heidän käyttäytymistään jäljiteltiin ja doktriini siirtyi eteenpäin suullisessa muodossa. He vannoivat yhä Jumalaisen Ykseyden nimiin. Jeesuksen poismenon jälkeisten ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneistä eri lahkoista on jäänyt merkintöjä, näitä olivat mm. ebioniitit, kerintit, basilidialaiset, karpokraatit ja hypisistarialaiset, jotka kieltäytyivät palvomasta Jumalaa isänä. He kunnioittivat Jumalaa Maailmankaikkeuden Kaikkivaltiaana hallitsijana, sekä Kaikken Korkeimpana, jonka kaltaista toista ei ollut.Tähän mennessä Jeesuksen elämää koskevia erilaisia kirjallisia selontekoja oli jo monia käytössä. Jeesus oli käyttänyt puhuessaan arabian murteen aramian kieltä, joka oli harvinainen kirjakielenä. Ensimmäiset evankeliumit oli tämän vuoksi kirjoitettu hepreaksi. Näinä varhaisina aikoina yhtäkään niistä ei ollut vielä virallisesti hyväksytty tai hylätty. Kunkin varhaisen kristittyjen yhteisön oma tehtävä oli päättää, mitä kirjoja käytettäisiin. Opettajansa mukaan kukin lahko valitsi aina eri lähteen. Ne jotka olivat seuranneet Barnabaan esimerkkiä, valitsivat yhden lähteen, ne jotka olivat seuranneet Paavalia, valitsivat taas toisen.

Melko pian Jeesuksen maan päältä lähdön jälkeen ilmeni siis selvä ja yhä laajeneva hajaantuminen Jeesuksen seuraajien ja Paavalin kirkon välillä. Jälkimmäistä alettiin sittemmin kutsua nimellä Roomalais-katolinen kirkko. Näiden kahden väliset erot eivät ilmenneet ainoastaan heidän elämänmuodossaan ja uskossaan, vaan ne erosivat toisistaan myös maantieteellisesti. Samalla kun Paavalin kirkko vakiinnutti edelleen asemaansa, sen asenne Jeesuksen seuraajia kohtaan muuttui yhä vihamielisemmäksi. Se asettui yhä selvemmin puoltamaan Rooman keisarikunnan hallitsijoita ja vainoaminen, joka aluksi oli kohdistunut kaikkiin itseään kristityiksi kutsuneisiin, alkoi nyt kohdistua pääasiassa niihin, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen. Heidät yritettiin myös saada muuttamaan uskoaan ja ne, jotka kieltäytyivät näin tekemästä raivattiin väkipakolla tieltä samoin kuin heidän käyttämänsä kirjat. Suurin osa varhaisista marttyyreista oli yksijumalaisuuden kannattajia. Mitä laajemmin Kolminaisuuden oppi alettiin hyväksyä, sitä selvemmin sen kannattajat vastustivat niitä, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen. Kun keisari Julius tuli valtaan, tämä kamppailu oli saavuttanut jo sen vaiheen, että hän joutui toteamaan: "Mitkään villipedot eivät ole niin vihamielisiä toiselle ihmiselle kuin kristittyjen lahkot ovat toinen toisilleen."

Luonnollisesti ne jotka poikkesivat Jeesuksen opetuksista, olivat valmiita muuttamaan myös Pyhiä Kirjoituksia ja he esittivät jopa väärennettyjä kirjoituksia mielipiteittensä tueksi. Toland toistaa kirjassaan Nasaretilaiset Iraniuksen sanat. Iranius oli yksi varhaisimmista yksijumalaisuutta kannattavista marttyyreista:

Hämmästyttääkseen yksinkertaisia ja Totuuden Kirjoituksista tietämättömiä ihmisiä, he tyrkyttävät heille sanoinkuvaamattoman suuria määriä epäilyttäviä, väärennettyjä, itse keksimiään kirjoituksia.

Toland jatkaa:

47

Tiedämme jo tässä vaiheessa, kuinka usein huijaus ja herkkäuskoisuus kulki käsi kädessä kristityn kirkon alkuaikoina, jälkimmäiset olivat yhtä valmiita ottamaan vastaan kirjoja kuin ensimmäiset olivat valmiita niitä väärentämään... Tämä julkeus kasvoi sittemmin vielä suuremmaksi, kun munkit saivat tehtäväkseen toimia ainoina puhtaaksikirjoittajina ja ainoina sekä hyvien, että huonojen kirjojen säilyttäjänä, jolloin ajan myötä kävi lähes yhtä mahdottomaksi erottaa historiankirjoitus sadusta kuin kristinuskon alkuperäisiä muistomerkkejä koskevat totuudet niitä koskevista valheista...

Kuinka apostolien välittömät seuraajat saattoivatkin niin törkeästi sekoittaa oppi-isiensä alkuperäiset opetukset sellaiseen, jota aivan virheellisesti pidettiin heidän kirjoittamanaan? Samoin koska he alkuvaiheessa tiesivät niin vähän näistä asioista, miten myöhemmässä vaiheessa tulleet kirjoitukset olivat heistä niin

selkeitä? Tällaiset väärät apokryfiset kirjat asetettiin usein samalle jalustalle kuin oppi-isien kanoniset kirjat ja näitä edellisiä kutsuttiin Pyhiksi Kirjoituksiksi yhtä suuressa määrin kuin jälkimmäisiä ja joskus he jopa myös hylkäsivät sellaiset kirjat, joita me pidämme nyt pyhinä. Esitän vielä kaksi lisäkysymystä: Miksi Aleksandrian Klementuksen, Origenin, Tertullianuksen ja muiden vastaavien kirjoittajien aidoiksi mainitsemia kirjoja ei voitu pitää yhtä lailla autenttisina? Kuinka paljon painoa sitten tuli antaa niiden isien kirjoituksille, jotka eivät ainoastaan puhuneet ristiin toistensa kanssa vaan olivat lisäksi epäjohdonmukaisia kirjoittaessaan eri yhteyksissä täysin samoista asioista?

Toland jatkaa todeten, että kun näitä kysymyksiä esitetään "puisille papeille ja jumaluusoppineille" he sen sijaan, että ryhtyisivät esittämään argumentteja, alkavat herjata kysymyksiä esittäneitä "kerettiläisiksi tai piiloateisteiksi." Hän jatkaa:

Tämä käytöstapa saa heidät epäilemään kaiken olevan huijausta ja väärennöstä, koska ihminen luonnostaan kiljaisee, jos häntä kosketaan arkaan paikkaan ... Yksikään ihminen ei suutu sellaisesta kysymyksestä, johon hän pystyy vastaamaan ...

Lopuksi Toland kysyy:

Kaikki kirkon historioitsijat tunnustavat yksimielisesti nasaretilaisten ja ebioniittien olleen ensimmäisiä kristittyjä samoin kuin niiden, jotka uskoivat juutalaisten piirissä Kristukseen. Heidän, oman kansansa keskuudessa, Kristus eli ja kuoli ja kansa toimi hänen tekojensa todistajina ja heidän joukostaan tulivat myös kaikki apostolit. Tietäessäni kaiken tämän ihmettelen, kuinka on mahdollista, että he kaikkein ensimmäisinä (sillä heistä tehtiin myös ensimmäisiä kerettiläisiä) omaksuivat vääriä käsityksiä Jeesuksen opeista ja ajatuksista? Mistä tulivat ne harhaoppiset, jotka alkoivat uskoa Jeesukseen Hänen kuolemansa jälkeen, kun ihmiset, jotka eivät koskaan olleet tunteneet Jeesusta, saarnasivat heille väittäen tietävänsä asioista suuremman totuuden, kun he olisivat yhtä hyvin voineet saada Jeesuksesta tietoa Häneen uskovilta juutalaisilta?

Kuudes luku

48

KRISTINUSKON ENSIMMÄISET UNITARISTIT

Jeesuksen ja Barnabaan seuraajia alettiin kutsua nimellä apostoliset kristityt. Heidän joukostaan nousi pyhimyksiä ja tiedemiehiä, joiden hurskautta ja oppineisuutta kunnioitetaan ja ihaillaan vielä nykypäivänäkin. Pyhien kirjoitusten apostolinen tai yleisesti nimitettynä myös antiokialainen eksegetiikka oli historiallista ja toisin kuin nykyinen puhdasoppinen lähestymistapa, ei etsinyt tekstistä piilotettuja allegorisia merkityksiä, vaan hyväksyi innoituksen saaneen profeetan puheiden merkitykset sellaisenaan. He olivat myös kriittisiä ja pitivät tiettyjä osia Raamatusta arvokkaampina kuin toisia. He pitivät myös Jumalan Ykseyttä suuressa arvossa ja kammosivat kaikkea dogmeja, joissa vain viitattiinkin kolmioppiin. He korostivat historiallisen Jeesuksen merkitystä ja välttivät käyttämästä termiä "Poika" puhuessaan Jeesuksesta. He pyrkivät myös noudattamaan Jeesuksen itse noudattamaa elintapaa ja käyttäytyivät samoin kuin hän oli käyttäytynyt. Monet heistä asuivat Pohjois-Afrikassa. Eräitä tärkeimpiä Jeesuksen seuraajien seuraajista olivat mm:

Iranaeus (130 - 200 A.D.)

Iranaeuksen syntyessä antiokialainen kristinusko oli levinnyt jo Pohjois-Afrikkaan, Espanjaan sekä Etelä-Ranskaan. Hänet mainitaan ensimmäisen kerran hänen viedessään anomusta Pothinuksen, Lyonsin piispan puolesta Rooman Elutherus-paaville. Anomuksessa paavia pyydettiin lopettamaan Paavalin kirkon kanssa eri mieltä olevien kristittyjen vainoaminen. Iranaeus oli edelleen Roomassa, kun hän kuuli, että kaikki toisinajattelevat kristityt, piispa Pothinus mukaanluettuna, oli surmattu. Palattuaan takaisin Iranaeus sai Lyonsin piispan arvon Pothinuksen jälkeen.

Vuonna 190 A.D. hän kirjoitti henkilökohtaisesti piispa Viktorille lopettaakseen kristittyjen joukkomurhan, koska kristittyjä tapettiin tuohon aikaan pelkästään erilaisen uskontonsa vuoksi. Sama tarina toistui jälleen ja Iranaeus murhattiin vuonna 200 A.D. koska hän oli ottanut hoitaakseen paavin kieltävien kristittyjen asian.

Iranaeus uskoi Yhteen Jumalaan ja kannatti Jeesuksen inhimillisyyden tunnustavia oppeja. Hän arvosteli kiivaasti Paavalia siitä, että tämän vastuulla oli ollut pakanauskontojen oppien sekä platonisen filosofian sulauttaminen kristinuskoon. Iranaeus esitti lukuisia lainauksia Barnabaan evankeliumista. Nimenomaan luettuaan Iranaeuksen kirjoituksia Fra Marino alkoi kiinnostua tästä evankeliumista, mikä taas vuorostaan johti hänet Barnabaan evankeliumin italialaisen käsikirjoituksen jäljille Paavin kirjastossa.

Tertullian (160 - 220 A.D.)

Tertullian kuului Afrikan kirkkoon. Hän oli syntyperäinen karthagolainen. Hän uskoi Jumalan Ykseyteen ja samaisti Jeesuksen juutalaisten Messiaaseen. Hän vastusti paavi Callistuksen opetuksia siitä, että kuolemansynnin sai anteeksi kanonisen katumusharjoituksen jälkeen. Hän painotti sydämen ykseyttä olemassaolon kanssa.

Hän kirjoitti: "Tavalliset ihmiset pitävät Kristusta ihmisenä."

49

Nimenomaan hän myös alkoi ensimmäisenä käyttää termiä "trinitas" (kolminaisuus) latinalaisissa kirkollisissa teksteissään hänen kirjoittaessaan tästä uudesta vieraasta doktriinista. Termiä 'kolminaisuus' ei käytetä kertaakaan Jumalalta saaduissa Pyhissä Kirjoituksissa.

Origen (185 - 254 A.D.)

Origen oli syntyjään egyptiläinen. Hän syntyi todennäköisesti Aleksandriassa. Hänen isänsä Leonidas perusti opintokeskuksen ja nimitti kuuluisan teologi Klementuksen sen johtajaksi. Origen sai täällä koulutuksensa. Paavalin kirkko ei kuitenkaan hyväksynyt Leonidaan opettamaa uskontoa, joka pitäytyi apostoliseen kristinuskoon ja kieltäytyi hyväksymästä Paavalin tulkintoja ja keksintöjä. Hänet murhattiin vuonna 208 A.D. Origen koki tämän tapahtuman niin kuohuttavana, että hän halusi myös itse tarjoutua kuolemaan marttyyrina, mutta hänen äitinsä esti häntä tekemästä näin.

Havaitessaan henkensä olevan vaarassa hänen opettajansa Klementus pakeni Aleksandriasta. Origenin isä oli nyt kuollut, hänen opettajansa oli paennut ja sen vuoksi Origen katsoi, että hänen täytyi nyt itse puuttua tapahtumien kulkuun. Koulun uutena johtajana hän hankki itselleen pian mainetta oppineena ja rohkeana miehenä. Hurskautensa ja liiallisenkin innostuksensa johdosta hän jopa silpoi itseään Matteuksen evankeliumin sanojen mukaan 19:12:

Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi. Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon.

Vuonna 230 A.D. hänet vihittiin papin virkaan Palestiinassa, mutta piispa Demerius pani hänet viralta ja karkotti hänet maasta. Hän löysi turvapaikan Caesareasta vuonna 231 A.D. Isänsä esimerkkiä seuraten hän perusti koulutuskeskuksen Caesareaan ja myös tästä koulusta tuli hyvin kuuluisa.

Hieronymus, kuuluisan Raamatun Versio Vulgatan kirjoittaja ja ensimmäinen kreikkalaisen raamatun kääntäjä latinan kielelle, tuki aluksi Origenia, mutta myöhemmin hän alkoi uskoa Kolminaisuuden opin doktriiniin ja muuttui Origenin vihollisten joukkoon. Hieronymus oli yrittänyt saada kirkon tuomitsemaan Origenin, mutta Origenin saavuttaman kansansuosion vuoksi piispa Johannes ei uskaltanut tehdä näin. Itse asiassa Hieronymus itse karkotettiin maasta. Hieronymus onnistui kuitenkin hankkeessaan vuonna 250 A.D. ja Aleksandrian kirkolliskokous tuomitsi Origenin. Hän joutui vankilaan ja joutui myös pitkällisen kidutuksen kohteeksi, mikä lopulta johti hänen kuolemaansa vuonna 254 A.D. Syy hänen vankeusrangaistukseensa oli se, että hän oli torjunut Kolminaisuuden opin doktriinin ja saarnannut Jumalan Ykseyden puolesta. Hän uskoi, että Jumala oli Kaikkivaltias ja että Jeesus ei ollut Jumalan kanssa tasaveroinen, vaan Hänen orjansa.

Origen kirjoitti noin 600 traktaattia ja tutkimusta. Häntä on kutsuttu "yhdeksi kirkon historian miellyttävimmistä henkilöhahmoista." Koko elämänsä ajan, nuoruudestaan viimeisiin hetkiin saakka, hän oli osoittanut epätavallisen suurta pelottomuutta. Hän oli myös hyvin kärsivällinen ja tunnollinen. Hänellä oli kaikki hyvän ja oikeamielisen opettajan ominaisuudet ja hänen oppilaansa pitivät hänestä paljon. Hänen terävä arvostelukykynsä,

50

luova energiansa ja ennakkoluulottomuutensa tietoa kohtaan olivat vertaansa vailla kristittyjen keskuudessa.

Diodorus

Diodorus oli Tarson piispa. Häntä pidetään yhtenä kristinuskon antiokialaisen ryhmän tärkeimmistä johtajista.

Hänen mielestään maailmassa tulisi tapahtumaan monia muutoksia, mutta että muutos itsessään oli olotila, joka ennakoi uutta alkua ja vaati ihmisiä tunnustamaan, että muutoksen takana piilee jatkuvuus. Lisäksi muutoksessa itsessään ilmenevä elämän moninaisuus ja viisaus viittaa perustana olevaan alkuperäiseen ykseyteen, mikä taas todistaa Luojan ja Kaitselmuksen olemassaolon. Tällaisia Luojia saattoi olla olemassa vain yksi.

Diodorus painotti Jeesuksen täydellistä inhimillisyyttä. Jeesuksella oli hänen mukaansa ihmisen sielu ja ruumis.

Lucian (kuoli vuonna 312 A.D.)

Lucianin maine Jumalaa pelkäävänä oli yhtä suuri kuin hänen maineensa oppineena miehenä. Hän hallitsi sekä heprean että kreikan kielen. Hän pysytteli kirkon uskonyhteisön ulkopuolella vuosina 220 - 290 A.D. Hänen syvällinen ja hurskas tietoutensa herätti kiinnostusta monissa ihmisissä ja hänen koulustaan tuli pian arialaisen doktriinin tyyssija. Arius oli nimittäin yksi hänen oppilaistaan.Lucian uskoi Pyhien Kirjoitusten kieliopilliseen ja kirjaimelliseen eksegetiikkaan. Hän vastusti suuntausta etsiä kirjoituksista symbolistisia tai allegorisia merkityksiä ja piti sen sijaan empiiristä ja kriittistä lähestymistapaa parempana. Tällaisen kiistan syntyminen viittaa siihen, että tällöin ihmiset olivat alkaneet yhä enenevässä määrin luottaa Pyhiin Kirjoituksiin ja yhä vähemmin luotettiin Jeesuksen opetusten suulliseen perimätietoon. Tämä osoittaa myös sen, kuinka nopeasti Jeesuksen opetukset kaiken kaikkiaan unohtuivat

Lucian oli erittäin etevä tiedemies. Hän tarkisti mm. septuaginta -raamatunkäännöksen. Hän myös poisti monia evankeliumeihin tehdyistä muutoksista, jotka oli tehty niiden kreikaksi kääntämisen yhteydessä, ja hänen sanojensa mukaan hänen työnsä lopputuloksena oli neljä aitoa ja oikeaa evankeliumia. Nämä evankeliumit eivät olleet samoja kuin nykyiset neljä Paavalin kirkon hyväksymää evankeliumia.

Lucian uskoi, että Jeesus ei ollut Jumalan vertainen, vaan hänen alamaisensa. Nimenomaan tämän vuoksi hän joutui Paavalin kirkon epäsuosioon ja monien kidutusjaksojen jälkeen hänet lopuksi tuomittiin kuolemaan vuonna 312 A.D.

Arius (250 - 336 A.D.)

51

Ariuksen elämä on kietoutunut siinä määrin yhteen keisari Konstantinuksen elämän kanssa, ettei ole mahdollista ymmärtää toisen elämää ilman tietoja toisesta. Konstantinus joutui ensimmäistä kertaa tekemisiin kristityn kirkon kanssa Roomassa.

Konstantinus oli alkanut tuntea kateutta vanhinta poikaansa ja perijäänsä Crispusta kohtaan. Nuori prinssi oli tullut hyvin suosituksi komean ulkonäkönsä, miellyttävän käytöksensä ja taistelukentillä osoittamansa urheuden vuoksi. Varmistaakseen asemansa keisarina Konstantinus määräsi hänet murhattavaksi. Crispuksen kuolema heitti synkän varjon koko valtakunnan ylle. Tiedettiin, että Crispuksen äitipuoli oli halunnut oman poikansa seuraavan Konstantinusta valtaistuimella. Hänellä olisi näin ollen ollut motiivi Crispuksen surmaamiseen. Konstantinus syytti siis häntä tekemästään murhasta ja tappoi myös äitipuolen upottamalla hänet kiehuvaa vettä täynnä olevaan ammeeseen. Konstantinus toivoi näin voivansa lieventää yhden rikoksen tekemällä toisen. Tulos oli kuitenkin juuri päinvastainen kuin mitä hän oli kaavaillut - surmatun kuningattaren kannattajat kokosivat joukkonsa kuolleen pojan seuraajien kanssa ja aikoivat yhdessä kostaa tapahtuneen. Epätoivoisena Konstantinus kääntyi Rooman Zeus-temppelin pappien puoleen pyytääkseen apua, mutta hänelle kerrottiin, että ei ollut olemassa sellaista uhria tai rukousta, joka voisi vapauttaa hänet kahden murhan teosta. Konstantinus alkoi tuntea olonsa Roomassa lopulta niin epämiellyttäväksi, että hän päätti lähteä Bysanttiin.

Saavuttuaan sinne hän nimesi kaupungin uudelleen oman nimensä mukaan, ja kaupunkia alettiin kutsua nimellä Konstantinopoli. Tässä kaupungissa hän sai kokea odottamatonta menestystä Paavalin kirkon taholta. Hänelle sanottiin, että jos hän suorittaisi katumusteot heidän kirkossaan, hänen syntinsä annettaisiin anteeksi. Konstantinus osasi heti taitavasti käyttää hyväkseen tätä mahdollisuutta. Sen lisäksi, että hänen kätensä olivat tahriintuneet kahden murhan verestä, hänellä oli myös paljon ongelmia keisarikuntansa hallitsemisessa. Puhdistettuaan omatuntonsa ripittäytymällä, edessä oleva elämä ei enää huolettanut häntä siinä määrin kuin aiemmin ja hän alkoi enemmän keskittyä keisarikuntansa asioihin. Hän huomasi myös mahdollisuuden käyttää kirkkoa omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi edellyttäen että hän kykeni ensin voittamaan kirkon lojaalisuuden itselleen ja näin ollen hän alkoi tukea innokkaasti kirkon toimintaa. Tämän odottamattoman tuen ansiosta kirkosta tuli melkein yhdessä yössä voimakas ja vaikutusvaltainen ja Konstantinus tajusi pian, kuinka hyötyä tilanteesta kokonaisvaltaisesti. Välimerta ympäröivässä valtiossa oli siellä täällä hajallaan kristittyjen kirkkoja ja keisari hyötyi niistä paljon alueella käymissään sodissa. Monet kirkkojen papeista suorittivat hänelle hyvin arvokasta tiedustelupalvelutyötä ja heidän apunsa oli ensiarvoisen tärkeää keisarin pyrkimyksissä yhdistää Eurooppa ja Lähi-itä hänen hallituskautensa aikana. Osittain kiitollisuudenosoituksena, osittain taas vähentääksen roomalaisten pappien valtaa Zeuksen temppelissä, koska nämä olivat kieltäytyneet tukemasta häntä, Kosntantinus rohkaisi ja yllytti kristittyjä perustamaan kirkkonsa Roomaan. Konstantinuksesta itsestään ei kuitenkaan tullut kristittyä, koska monet hänen alamaisistaan yhä edelleen uskoivat Zeukseen ja muihin Rooman Pantheonilla asuviin jumaliin. Vähentääkseen alamaistensa mahdollisia epäluuloja hän teki useita ratkaisuja, jotka näyttivät todistavan, että hän myöskin palvoi roomalaisten jumalia. Kaikki vaikutti sujuvan erittäin hyvin, kunnes vanha riita Paavalin ja apostolien kirkon välillä leimahti jälleen liekkiin.

Apostolien kirkon johtaja, joka yhä edelleen vakuutti uskoaan Yhteen Totuuteen, oli tähän aikaan Ariuksen nimellä tunnettu presbyteeri. Hän oli syntyperältään libyalainen. Hän valoi uutta uskoa ja voimaa apostolien kirkkoon. Hän seurasi Jeesuksen opetuksia ilman

52

kompromisseja ja kieltäytyi hyväksymästä Paavalin toteuttamia muutoksia. Ariuksen mottona oli "Seuraa Jeesusta sen mukaan, mitä hän saarnasi". Hänen merkitystään voidaan arvioida sillä seikalla, että hänen nimensä on yhä nykypäivänäkin unitarismin synonyymi.

Paavalin kirkko sai kokea rajun kolauksen Ariuksen taholta. Hän ei ollut suinkaan pelkkä "touhukas juonittelija", kuten hänen vihollisensa hänet kansalle esittelivät, ja heidän oli loppujen lopuksi myönnettävä, että hän oli vilpitön ja moitteeton presbyteeri. Niihin aikoihin, kun Jeesuksen opetukset hengissä pitänyt suullinen perimätieto alkoi heikentyä ja kun muistiin kirjoitetun tekstin ymmärtämys alkoi vähetä, Arius sai taas molemmat kukoistamaan ja hän myös täydensi niitä tarmollaan ja viisaudellaan. Hän myös pysytteli erillään kirkkolaitoksen keisari Konstantinuksen kanssa solmimastaan liitosta.

Arius oli Paavalin kirkon pahimman arvostelijan, kunnioitetun marttyyri Lucianin oppilas tuohon aikaan. Lucian oli tunnettu suuresta oppineisuudestaan ja hänet surmattiin edeltäjiensä tavoin siitä syystä, että hän kannatti Paavalin kirkon kieltämiä näkemyksiä. Arius oli näin ollen täysin tietoinen niistä vaaroista, jotka piilivät sellaisen uskon julkituomisessa, jota Paavalin kirkko ei hyväksynyt. Vaikka hänen varhaiset vuotensa ovat salaisuuden peitossa, kerrotaan, että vuonna 318 A.D. hän toimi Baucalis-kirkon johtajana Aleksandriassa. Kirkko oli kaupungin vanhin ja yksi sen tärkeimmistä kirkoista.

Vähäisten jäljelle jääneiden merkintöjen perusteella tiedetään, että Arius oli pitkä ja laiha. Häntä olisi voinut sanoa komeannäköiseksi, ellei hän olisi näyttänyt niin riutuneelta ja hänen kasvojensa väri olisi ollut niin kalmankalpea ja ellei hänen katseensa olisi aina ollut alasluotu, minkä taas kerrottiin johtuvan hänen heikosta näkökyvystään. Hänen asunsa ja käytöksensä olivat tyypilliset asialleen omistautuneelle askeetikolle. Hänellä oli yllään pitkä, lyhythihainen takki. Hänen hiuksensa roikkuivat takkuisena. Hän oli yleensä vähäpuheinen, mutta tilaisuuden tullen hän saattoi puhua hyvinkin kiihkeästi ja innostuneesti. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen tyylinsä vakava, mutta valloittava ja tämä kiehtoi niitä, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Häntä pidettiin yhtenä Aleksandrian huomattavimmista presbyteereistä ja kuka tahansa, joka hänet tapasi, arvosti häntä suuresti:

Hänen maineensa vakavissaan olevana työntekijänä ja voimakkaana saarnaajana, joka vietti ankaraa ja askeettista elämää ja kertoi rohkeasti ja suoraan uskon suurista periaatteista, levisi pian myös Aleksandrian ulkopuolelle. Hän oli lahjakas ja taitava keskustelija ja hänen käytöksensä valloitti puolelleen. Hän kykeni myöskin tartuttamaan muihin oman innostuksensa. Kuten kaikki muut maailman suuret uskonnolliset johtajat, myös hän oli vilpitön fanaattisuuteen saakka ja hänen saarnaamansa oppi oli elinvoimaista ja hedelmällistä.

Tiedetään myös, että hänen seuraajiensa joukossa oli peräti 700 kristittyä naista Aleksandriassa.

Tähän mennessä kristinuskoon ei ollut käännytty painostuksen alaisena. Eri lahkojen välillä oli ajoittain jopa syviäkin ja katkeria erimielisyyksiä, mutta mitä uskoa kukin yksilö sitten tunnustikin, se perustui hänen omaan henkilökohtaiseen vakaumukseensa ja vilpittömyyteen. Jeesuksen maan päältä lähdön jälkeen pyhimykset ja marttyyrit olivat ilomielin luopuneet elämästään sen sijaan, että olisivat tehneet myönnytyksiä uskonsa suhteen. Maassa valtaa käyttävät olivat hallinneet miekan avulla ja heidän tarkoituksenaan

53

oli ollut hävittää eri uskonlahkot, eikä suinkaan tukea niitä. Kun Konstantinus teki ensimmäisen liittonsa kirkon kanssa, tilanne muuttui dramaattisesti. Vaikka Konstantinus oli yhä edelleen Pontifex Maximus ja hän edelleen hallitsi pakanauskoista valtiota, hän ryhtyi avoimesti tukemaan kristittyä kirkkoa ja näki tällöin ilmeisesti vain pieniä eroja Paavalin ja apostolien kirkkojen välillä. Tämä suosionosoitus saattoi kristinuskon aivan uuteen valoon ja siitä tuli käytännöllisesti katsoen ainoa virallinen Rooman keisarin hyväksymä jumalanpalvonta. Monille ihmisille kristinuskosta oli yhtäkkiä tullut oman edun tavoittelun ja taktikoinnin pyhittämä asia. Ne, jotka aluksi vastustivat, liittyivät mukaan hallituksen pienellä painostuksella. Tästä seurasi se, että monet kristinuskoon kääntyneet eivät tehneet sitä sydämen käskystä. vaan heidän vakaumuksensa oli aivan eri lajia. Kristinuskosta oli tullut massaliike. Liike painotti kuitenkin edelleen Paavalin kirkon ja apostolien kirkon välistä välirikkoa. Ne, jotka kääntyivät kristinuskoon oman edun tavoittelun vuoksi, valitsivat luonnollisesti Paavalin kirkon vähemmän jyrkän vaihtoehdon. Apostolien kirkkoon taas liittyivät ne, jotka vilpittömästi halusivat seurata Jeesuksen viitoittamaa tietä.

Konstantinus, joka itse ei ollut perehtynyt kristinuskoon, eikä uskonut siihen, havaitsi kuitenkin ne polittiset edut, jotka hänelle tarjoutuisivat sen kautta, että kirkko olisi yhtenäinen ja tottelisi häntä ja että kirkon keskus olisi Roomassa eikä Jerusalemissa. Kun apostolien kirkon jäsenet kieltäytyivät noudattamasta hänen näitä toiveitaan, hän yritti pakottaa heidät siihen pakkokeinoin. Painostus ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Osa apostolien kirkon yhteisöistä kieltäytyi yhä edelleen tunnustamasta Rooman piispan yliherruutta. He pitivät tätä siirtoa vain vieraan hallitsijansa salajuonena, joka oli täysin ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa.

Ensimmäinen kapinayritys tapahtui Pohjois-Afrikan berberiyhteisöissä. Sitä ei johtanut Arius vaan Donatus-niminen mies. Berberit ovat kautta aikojen säilyttäneet tietyt perususkomukset ja vahvimpana heidän uskossaan oli usko Jumalaiseen Ykseyteen. He uskoivat Jeesukseen profeettana, mutta eivät koskaan Jumalana. Koska Jeesus ei koskaan ollut maininnut Roomaa opetuksiensa keskuspaikkana, he eivät saattaneet puolustaa tällaista ajatusta, koska tällaista ajatusta ei voinut edes jälkikäteen pitää Jeesuksen esittämänä. Vuonna 313 A.D. Donatus valittiin tämän kansan keskuudesta heidän piispakseen. 40 vuoden ajan hän toimi heidän kirkkonsa johtajana, joka alkoi kukoistaa vastustaen samalla Rooman piispaa. Hieronymuksen mukaan "donatismista" alkoi vähitellen tulla yhden sukupolven aikana lähes koko Pohjois-Afrikan uskonto, eikä heidän uskoaan voitu muuttaa pakkokeinoin eikä argumentteja esittämällä.

Rooman piispa yritti sijoittaa yhden omista piispoistaan Karthagoon Donatuksen paikalle. Hänen nimensä oli Cacealian. Konstantinuksen arvovalta oli niin suuri, että seurauksena olleessa konfliktitilanteessa, molemmat osapuolet vetosivat häneen. Oli ilmeistä, että kumpi hänen tukensa saisikaan, lisätaisteluja ei olisi tarvinnut sen jälkeen enää käydä. Tämä pyrkimys voittaa Konstantinuksen suosio puolelleen toi mukanaan hyvin tärkeän muutoksen kristinuskon historiassa. Ensimmäistä kertaa uskon hajaannuksesta ja harhaoppisuudesta oli tullut maallisen lain rangaistavissa oleva rikkomus. Maallisen vallan vaakuna oli kenen tahansa tukena, joka pystyi osoittamaan itsensä oikeaoppiseksi ja sitä voitiin näin ollen käyttää niitä vastaan, jotka eivät noudattaneet uusia puhdasoppisuuden normeja. Konstantinus teki päätöksen Cacealianin eduksi. Karthagon väestö kokoontui rooman prokonsulin virkarakennuksen eteen ja tuomitsi Cacealianin. Heidän tekonsa suututti Konstantinusta mutta hän kutsui tuomioistuimen kuitenkin koolle Rooman piispan johdolla kuullakseen molempia osapuolia. Donatus ei kuitenkaan ollut läsnä, eikä paikalla

54

ollut ketään häntä puolustamassa. Päätös tehtiin häntä vastaan hänen poissaollessaan. Apostolinen kirkko Arfikassa kieltäytyi hyväksymästä Rooman piispan ex parte -tuomiota. Konstantinus oli järkyttynyt siitä, että "Jumalan lähettiläät riitelivät keskenään samoin kuin tavalliset oikeudenkäynnin asianosaiset." Pettymyksestään huolimatta hän kutsui koolle uuden tuomioistuimen Arlesiin. Kummankin osapuolen käskettiin saapua paikalle eri teitä matkustaen, jotta olisi vältetty mahdolliset yhteenotot ennen oikeuskäsittelyn alkamista. Donatistit hävisivät jälleen jutun. Päätöksenä oli että "piispa havaitsi joutuneensa tekemisiin vaarallisten miesten kanssa, jotka eivät kunnioittaneet virkavaltaa eivätkä perinteisiä tapoja. Heidät saattoi ainoastaan tuomita laillisesti." Pohjoisafrikkalaisten kristittyjen mielestä tämä ei ollut yhtään sen hyväksyttävämpi päätös kuin edellinen. Tilannehan oli se, että he eivät juurikaan kunnioittaneet Rooman prokonsulia tai muita keisarillisia virkamiehiä. Jo sukupolvien ajan kristityt olivat nyt saaneet kärsiä vainoista heidän taholtaan ja he olivat alkaneet pitää näitä saatanan lähettiläinä. Aikaisemmin heitä oli vainottu, koska he olivat kristittyjä. Nyt heitä vainottiin, koska he eivät olleet oikeanlaisia kristittyjä. Pohjois-Afrikan kristityt eivät pystyneet hyväksymään sitä, että Rooman keisarikunnan virkamiehistä oli tullut Jumalan palvelijoita yhdessä yössä vain siitä syystä, että he pyrkivät laajentamaan Rooman Paavalin oppia tunnustavan piispan valtaa. Tähän saakka Donatus oli ollut heidän piispansa. Nyt hänestä oli tullut myös heidän kansansa johtaja.

Tästä merkittävästä miehestä tiedetään kuitenkin kovin vähän. Roomalaiset sotilaat polttivat kaikki hänen kirjoittamat kirjansa ja hänen arvokkaan käsikirjoituskokoelmansa. Roomalaiset tekivät nämä teot Rooman kristityn kirkon nimissä, joka pakanakeisarin tuella alkoi nyt vähitellen saada lisää valtaa ja voimaa. Donatuksen taustasta, ulkoisesta olemuksesta, ystävistään ja hänen elämänvaiheistaan on siis vain hyvin vähän tietoja jäljellä. Tiedetään, että Donatus oli erittäin hyvä puhuja sekä taitava kansanjohtaja. Hän kohtasi niin suurta suosiota mihin tahansa hän menikin, että hänen aikojaan muisteltiin vielä pitkään hänen kuoltuaankin. Hänen seuraajillaan oli tapana vannoa hänen "valkoisten hiustensa" kautta. Hän osoitti esimerkillään vääräksi yleisen maallisia saarnaajia kohtaan tunnetun vastenmielisyyden, jonka mukaan saarnaajat pitivät varmana pelastustaan sekä tässä elämässä että seuraavassa, jos he vain suorittivat tarvittavat ja oikeat rituaalit. Sekä hänen ystävänsä että vastustajansa joutuivat molemmat tunnustamaan hänen suuren rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hänet tunnettiin uskonnollisena uudistajana "joka vapautti ja puhdisti Karthagon kirkon suuresta virheestä". Kansa piti häntä ihmeiden tekijänä ja pyhimyksenä, joka oli Danieliakin viisaampi. Hän seisoi vakaana kuin kallio vastustaen kaikkia yrityksiä muuttaa tai vääristellä Jeesuksen alkuperäisiä opetuksia.

Konstantinus kirjoitti kirjeen molemmille kirkoille vaatien näitä unohtamaan erimielisyytensä ja yhdistymään hänen suosimansa kirkon sisällä. Kirje on siinä mielessä merkittävä, että Konstantinus katsoi itse olevansa kirkon yläpuolella, olipa kirkon muoto mikä hyvänsä ja lisäksi kaikki mahdolliset viittaukset Jeesukseen loistivat poissaolollaan. Kirjeellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta kehenkään, ja mitään edistysaskeleita ei saavutettu Arlesin tuomioistuimen tekemien päätösten toimeenpanon suhteen.

Heinäkuussa 315 A.D. keisari palasi Roomaan. Hänen oli tärkeää lähteä Milanoon estämään frankkien maahanhyökkäykset, jotka olivat käynnistyneet Pohjois-Italiassa. Kun hänellä jälleen oli jonkin verran omaa aikaa, hän nimitti valtuuskunnan, jonka oli määrä matkustaa Afrikkaan tutkimaan tilannetta ja sovittelemaan riitaa. Kun valtuuskunta saapui, sen toimintaa boikotoitiin ja tuloksena oli niin väkivaltainen mellakka, että valtuuskunnan

55

jäsenet pakotettiin palaamaan Italiaan ilman että he olivat saaneet mitään konkreettista aikaiseksi. Nämä levottomuutta herättävät uutiset saapuivat Konstantinuksen korviin vuonna 316 A.D. Hän päätti lähteä Pohjois-Afrikkaan henkilökohtaisesti ja määräsi itse tarkat säännöt, joita noudattaen Korkeinta Jumaluutta tuli palvoa.

On mielenkiintoista, että Konstantinus katsoi olevansa kykenevä tällaisen määräyksen antamiseen. Molemmille kirkoille kirjoittamassaan kirjeessä hän päättelee:

Mitä muuta voisin tehdä kuin että säännöllisten uskonharjoitusteni ja hallitsijan virkani valtuuttamana korjattuani tehdyt virheet ja välttämällä hätiköityjä johtopäätöksiä, pyrkisin saamaan kaikki ihmiset neuvottelemaan keskenään, jotta he seuraisivat todellista uskoa ja noudattaisivat yksinkertaista elämäntyyliä ja palvoisivat Kaikkivaltiasta Jumalaa, kuten Häntä tulee palvoa.

On selvää, että kun kerran Jeesuksen antama esimerkki oli unohdettu tai siitä ei piitattu, "todellisesta uskosta" tuli mielipidekysymys. Samoin oli selvää, että Konstantinus ei ollut millekään muulle näkemykselle niin suosiollinen kuin omilleen. Vain omaksumalla tällaisen lähestymistyylin kristinuskoon Konstantinus saattoi tuntea niin suurta kiinnostusta uskonnon sisäisiin asiohin, varsinkaan kun hän ei edes itse noudattanut tätä uskontoa. Konstantinus piti itseään henkilönä, joka puhui suuremman auktoriteetin valtuuttamana kuin kirkolliset johtajat ja mitä ilmeisimmin piti itseään enemmänkin Jumalan omana pappina kuin tavallisena kuolevaisena. Paavalin kirkon piispat, jotka olivat istuneet Arlesin tuomioistuimen edustajina, olivat ilmeisesti samaa mieltä Konstantinuksen kanssa. He väittivät, että he olivat saaneet perintönsä "Pyhän Hengen ja Hänen enkeliensä läsnäollessa." Kuitenkin jos heidän päätösvaltansa ei ollut riittävä, he kääntyivät keisarin puoleen avun saamiseksi.

Kävi kuitenkin niin, että Konstantinus ei tehnytkään Afrikkaan suunnittelemaansa matkaa. Hänelle kerrottiin, että donatisteista oli tullut niin voimakkaita, että ei ollut kovin suositeltavaa sotkeutua henkilökohtaisesti Donatuksen ja Cacaelianin välisiin kiistoihin. Myöskin mikäli hänen henkilökohtainen väliintulonsa olisi mahdollisesti epäonnistunut, olisi se merkinnyt melkoista iskua hänen arvovallalleen. Sen sijaan hän antoi käskyn, jolla Donatus tuomittiin ja hänen huomionsa kohdistettiin "niihin etuihin, joita tarjoituisi Korkeimman Jumaluuden palvomisesta oikealla tavalla." Mikäli tätä määräystä ei noudatettu, "erittäin ankara laki" tultaisiin toimeenpanemaan Afrikassa: Donatistien kirkot tuli takavarikoida ja heidän johtajansa tuli karkottaa maasta. Cacaelian yritti ensin lahjoa donatistien kirkon johtajat, mutta ilman menestystä. He uhmasivat keisarillista käskyvaltaa, eivät piitanneet lahjuksista ja saattoivat vain rahatarjoukset julkisuuden tietoon. Cacaelian leimattiin "teurastajaa julmemmaksi ja tyrannia raaemmaksi mieheksi."

Rooman kirkko, joka oli tähän mennessä saanut lisänimen "katolinen", mikä osoitti sen universaalia lähestymistapaa Jumalan palvontaan, vetosi donatisteihin, jotta nämä olisivat yhdistyneet heidän kirkkoonsa. Vetoomuksella ei ollut minkäänlaista tehoa ja Donatus kieltäytyi luovuttamasta kirkkojaan Cacaelianille. Lopulta Rooman armeija otti ohjat käsiinsä. Seurauksena oli ihmisjoukkojen massateurastus. Kuolleita ruumiita heitettiin kaivoihin ja piispoja murhattiin kirkoissa. Kaikesta huolimatta jäljelle jääneet donatistit pysyivät edelleen lujina ja jos jotain muutosta tapahtui, oli se liikkeen tuleminen yhä vahvemmaksi kuin aiemmin. The nimittivät kirkkoaan "Marttyyrien kirkoksi". Nämä tapahtumat laajensivat yhä edelleen donatistien ja katolisen kirkon välistä kuilua. Koska katolinen kirkko työskenteli yhteistyössä pakanatuomarien ja heidän sotilaittensa, alettiin

56

katolisia kutsua nimellä "hajaannuksen lietsojat" ja heidän kirkkojaan alettiin nimittää "kirotuiksi epäjumalanpyhäköiksi".

Konstantinus, joka oli etevä hallitsija, tajusi pian kuinka hyödytöntä olisi pyrkiä aikaansaamaan uskonnollista harmoniaa ja yhtenäisyyttä pakkokeinoin. Hän päätti, että varovaisuus saattaisi aikaansaada parempia tuloksia, joten hän jätti Pohjois-Afrikan kansan omiin oloihinsa. Kuitenkin nimenomaan nämä tapahtumat ja niiden seuraukset vaikuttivat hyvin paljon hänen myöhempään päätökseensä kutsua kuuluisa Nikean kirkolliskokous koolle.

Ennen kuin palaamme jälleen Ariuksen tarinaan, joka juuri tässä vaiheessa alkoi saada äänensä kuuluville, saattaisi olla kiinnostavaa luoda lyhyt katsaus donatistien historiaan ennen islamin uskon tuloa: Konstantinus oli siis kääntänyt huomionsa pois Pohjois-Afrikasta ja keskittynyt enemmän muihin keisarikuntansa ongelmiin, jolloin donatistien vainot vähenivät merkittävästi ja heidän lukumääränsä alkoi kasvaa jälleen nopeasti. Heistä tuli niin voimakkaita, että kun keisari rakennutti kirkon Pohjois-Afrikan katolisille vuonna 330 A.D. donatistit ottivat sen haltuunsa. Keisari raivostui tästä, mutta ei kuitenkaan kyennyt tekemään muuta kuin lupaamaan katolisille tarpeeksi rahaa, jotta nämä olisivat voineet rakentaa itselleen toisen kirkon. Donatistien liike levisi jopa Roomaan saakka. Heilläkin oli oma Rooman piispansa, mutta häntä pidettiin arvoasteikossa Karthagon ja Nicomedian piispan alapuolella.

Donatus saavutti Karthagossa suvereenin auktoriteettiaseman. Kansanjoukot katsoivat hänen olevan tavallisten kuolevaisten yläpuolella. Häntä ei koskaan kutsuttu piispan nimellä, vaan sen sijaan hänet tunnettiin nimellä "Karthagon Donatus". Augustus valitti kerran, että donatistit reagoivat kiivaammin Donatusta vastaan tehtyyn loukkaukseen kuin Jeesuksen pilkkaan, minkä selittää monien katolisten kova ja tyly kielenkäyttö heidän puhuessaan Donatuksesta.

Kun Konstantinuksen hallituskausi alkoi olla lopuillaan, donatistit jatkoivat edelleen työtään kirkkonsa itsenäisyyden edistämiseksi ja he vastustivat yhä edelleen keisarin tai hänen viranhaltijoidensa puuttumista heidän uskonasioihinsa. He eivät kuitenkaan olleet ahdasmielisiä lahkolaisia. Augustus itse pani merkille myös sen, että donatistit eivät koskaan olleet painostaneet katolisia vaikka heillä olisi ollut ylivoima. Katoliset, jotka olivat aina valmiita vaatimaan suvaitsevaisuutta itseään kohtaan, eivät olleet kuitenkaan valmiita suomaan sitä donatisteille, kun jälleen kerran keisarilliset joukot lähetettiin nujertamaan näitä pelottomia ihmisiä. Kuitenkin huolimatta näistä jatkuvista vainoista donatistit kieltäytyivät hyväksymästä keisarin pyrkimyksiä muuttaa heidän Jumalan palvontatapojaan. Heidän mielestään "katoliset olivat huonoja maallisten kuninkaiden kanssa työtä tekeviä pappeja. Turvautuessaan kuninkaalliseen suosionn, he olivat samalla hylänneet Kristuksen."

Donatuksen kuoleman jälkeen Pohjois-Afrikan kansa jatkoi hänen esimerkkinsä viitoittamalla tavalla ja hänen opetuksiaan Jeesuksen teoista seurattiin peräti 300 vuoden ajan. Kun islam tuli tämän kansan keskuuteen, he ottivat sen innokkaasti vastaan, koska he olivat niin hyvin valmistautuneet siihen, mikä loppujen lopuksi merkitsi heille vain jatketta ja lisävahvistusta heidän jo siihen saakka seuraamalleen johdatukselle.

57

Etelä-Egyptissä oli myös toinen melko samantapainen uskonnollinen liike kuin Donatuksen liike, joka ilmeni samanaikaisesti, mutta oli kuitenkin aivan riippumaton tästä. Konstantinus oli juuri suunnittelemassa uutta siirtoa purkaakseen Pohjois-Afrikan kristittyjen ongelmavyyhteä, kun hänen huomionsa kiinnittyi Egyptiin, maahan, joka kuohui tyytymättömyyden ja kapinayritysten vallassa. Kun Diocletianuksen kristittyihin kohdistuma vaino oli huipussaan, monet olivat päättäneet tehdä kompromissiratkaisuja välttääkseen vainot. Meletiukseksi kutsuttu pappi ilmoitti, että niitä pappeja, jotka olivat julkisesti kieltäneet Kristuksen, tulisi estää ryhtymästä enää suorittamaan papin tehtäviään. Hänestä tuntui, että heiltä tulisi myös kieltää pääsy puhtaan uskonnon jumalanpalvelustilaisuuksiin, jolleivät he kyenneet osoittamaan tarpeeksi selvästi katumustaan. Pietari, joka tuolloin toimi Aleksandrian patriarkkana, suositteli lievempää menettelytapaa. Suurin osa ihmisistä kannatti kuitenkin Meletiusta. Kun Aleksanteri astui piispan istuimelle, hän ajoi Meletiuksen maanpakoon.

Meletiuksen palatessa monet hänen seuraajistaan kokoontuivat hänen ympärilleen. Hän vihki ja nimitti piispoja, pappeja ja diakoneja ja vastasi myös monien kirkkojen rakentamisesta. Hänen seuraajansa kieltäytyivät tottelemasta vainoojia. Meletius kutsui kirkkoaan nimellä "marttyyrien kirkko" vastakohtana Aleksanterin seuraajille, jotka kutsuivat itseään katolisiksi ja seurasivat Paavalin versiota kristinuskosta. Meletiuksen kuoleman jälkeen Aleksanteri kielsi hänen seuraajiaan järjestämästä jumalanpalveluksia. Tätä määräystä vastustaen he lähettivät valtuuskunnan Konstantinuksen luokse. He onnistuivat pääsemään keisarin puheille vain Nikomedian Eusebiuksen avulla. Heidän läsnäolonsa hovissa oli kuitenkin jälleen yksi syy siihen, miksi Konstantinus kutsui Nikean kirkolliskokouksen koolle. Eusebius oli Ariuksen ystävä ja tässä kokouksessa Ariuksen ja Meletiuksen johtamat liikkeet joutuivat ensi kertaa tekemisiin keskenään.

Ariuksen johtama liike toimi näiden kahden Marttyyrikirkon taustaa vasten. Kaikki Ariuksen puolesta kirjoitettu materiaali samoin kaikki objektiiviset arviot hänen johtamastaan liikkeestä on käytännöllisesti katsoen tuhottu. Lähes kaikki Ariusta käsittelevät, vielä nykyään olemassa olevat kirjat, ovat hänen vihollistensa kirjoittamia. Sen vuoksi on lähes mahdotonta tarkoin selostaa hänen elämänvaiheitaan. Kun jäljelle jääneitä tiedonmuruja yhdistellään toisiinsa, saadaan esille seuraavanlainen kuvio: Aleksandrian piispa Pietari nimitti Arianin diakoniksi, mutta julisti hänet kuitenkin myöhemmin pannaan. Achillas, Pietarin seuraaja, nimitti hänet jälleen papiksi. Ariuksesta tuli sittemmin niin suosittu, että kun Achillas kuoli, hänellä olisi ollut kaikki mahdollisuudet päästä hänen paikalleen. Arius ei kuitenkaan ollut kiinnostunut asettumaan ehdokkaaksi minkäänlaisissa vaaleissa, joten piispan istuimelle valittiin Aleksanteri. Ariuksesta tehtiin valitus hänen saarnaamiensa asioiden vuoksi. Hänen kilpakumppaninsa sai toimia hänen tuomarinaan ja seurauksena oli, että Arius julistettiin jälleen kirkonkiroukseen.

Tähän mennessä kristittyjen uskossa oli vallinnut suuri liikkumavapaus. Nyt kuitenkin monet itseään kristityiksi kutsuvat alkoivat tunnustaa Kolminaisuuden oppia, mutta kukaan ei ollut aivan varma siitä, mitä se loppujen lopuksi tarkoitti. Jotkut hyväksyivät opin sokeasti, toiset taas, kuten Meletius ja Donatus, torjuivat sen kiivaasti, ja ne, jotka olivat näiden kahden ääripään välissä, olivat vapaita ymmärtämään Kolminaisuuden oppia parhaaksi katsomallaan tavalla. Yli kaksi vuosisataa kestäneiden kiistelyjen jälkeen, kukaan ei vieläkään kyennyt selittämään oppia käyttäen tarpeeksi yksiselitteisiä termejä. Arius nousi ylös ja haastoi kenet tahansa määrittelemään opin. Aleksanteri oli täysin ymmällään. Mitä enemmän hän pyrki selittämään opinkappaletta, sitä enemmän

58

hämmentyneeksi hän tunsi itsensä. Arius todisti järkeilemällä sekä nojautuen Pyhien Kirjoitusten auktoriteettiin doktriinin vääräksi.

Arius aloitti Aleksanterin selitysten kumoamisen viittaamalla Jeesukseen: hän väitti, että jos Jeesus oli todellisuudessa "Jumalan poika", siitä seurausi, että isän oli täytynyt olla olemassa ennen poikaansa. Sen vuoksi oli välttämättä ollut aika, jolloin poikaa ei vielä ollut olemassa. Tästä taas seurasi, että poika oli olento, joka oli luotu aineesta tai olevaisesta, jota ei ollut aina ollut olemassa. Koska Jumala oli olemukseltaan ikuinen ja ollut aina ja iankaikkisesti olemassa, Jeesus ei saattanut olla samaa olevaista kuin Jumala.

Arius vetosi säännöllisesti järkeen ja logiikkaan ja koska Aleksanteri ei kyennyt muovaamaan yhtäkään järkevää vasta-argumenttia, hän lopulta menetti aina malttinsa. Esitettyään premissit Arius sanoi yleensä: "Missä kohtaa päättelyni on virheellinen ja missä syllogismini katkeaa?" Vuoteen 321 mennessä A.D. Arius oli saavuttanut kansansuosiman kapinallisen papin aseman ja oli täysin luottavainen ja varma uskostaan.

Koettuaan tämän henkilökohtaisen takaiskun Aleksanteri kutsui koolle maakunnan kirkolliskokouksen voidakseen tuomita Ariuksen doktriiinin. Noin sata egyptiläistä ja libyalaista piispaa osallistui tähän kokoukseen. Arius pysyi rohkeasti kannassaan ja puolusti hyvin taitavasti omaa näkemystään: oli olemassa aika, jolloin Jeesusta ei ollut olemassa, kun taas Jumala oli ollut olemassa jo silloin. Koska Jumala loi Jeesuksen, hänen olemuksensa oli äärellinen ja sen vuoksi hänellä ei voinut olla ikuisuuden lahjaa. Vain Jumala pystyi olemaan ikuinen. Koska Jeesus oli vain luontokappale, hän oli myös muutosten lain alainen, kuten kaikki muutkin järjelliset luontokappaleet. Ainoastaan Jumala oli muuttumaton. Tämän vuoksi hän väitti, että Jeesus ei voinut olla Jumala. Arius vetosi argumenttiensa tukemiseksi sekä järkeilyyn että moniin Raamatun jakeisiin, joissa ei missään kohtaa opeteta Kolminaisuuden oppia. Koska Jeesus sanoi: "Isä on minua suurempi," Jumalan ja Jeesuksen pitäminen tasaveroisena oli Ariuksen väittämän mukaan Raamatun totuuden kieltämistä.

Ariuksen väittämät olivat kumoamattomia, mutta Aleksanteri julisti hänet kuitenkin pannaan käyttäen asemansa tuomaa arvovaltaa. Ariuksella oli kuitenkin niin sankat kannattajajoukot, että Paavalin kirkko ei täysin voinut jättää häntä huomiotta, erityisesti kun monet Idän piispoista eivät hyväksyneet Aleksanterin julistusta. Kiista, joka oli kytenyt jo lähes kolmen sadan vuoden ajan, tuli jälleen pinnalle. Aleksanteri oli huolestunut ja suuttunut siitä, että niin monet Idän piispoista tukivat Ariusta, jonka tärkein liittolainen oli Nikomedian Eusebius. Hän oli Ariuksen vanha ystävä, sillä he olivat molemmat olleet Lucianin oppilaita. Luciania arvostettiin maailmanlaajuisesti hänen puhdasoppisuutensa ja laajan tietämyksensä tähden. On mahdollista, että Lucianin marttyyrius vuonna 312 A.D. auttoi myös lujittamaan ystävyyttä sekä molemmille yhteistä ratkaisua.

Arius kirjoitti Eusebiukselle kirjeen Konstantinopolissa sen jälkeen, kun Aleksanteri oli julistanut hänet pannaan. Kirje on yhä edelleen olemassa. Arius valitti Aleksanterin häneen kohdistamaa vainoa Aleksanterin yrittäessä karkottaa hänet Aleksandriasta jumalattomana ateistina, koska hän ja hänen ystävänsä eivät voineet hyväksyä piispan julistamia törkeän vääriä opinkappaleita: "Meitä vainotaa, koska me sanomme, että Jeesuksella on alkunsa, kun taas Jumalalla ei ole." Tämän tuloksena Arius sai yhä enemmän tukea Eusebiukselta, jolla oli paljon vaikutusvaltaa, ei ainoastaan tavallisen kansan parissa, vaan myös itse keisarillisessa palatsissa. Huolimatta tästä taustavoimastaan Arius oli kuitenkin aina

59

taipuvaisempi sovitteluratkaisuun kuin suoraan vastustukseen, sikäli kuin oli kyse järjestyksestä kirkon sisällä.

Valitettavasti tästä kiistasta on jäänyt jäljelle vain kovin vähän merkintöjä, mutta muutmia kirjeitä on kuitenkin vielä olemassa, joista käy ilmi, että Ariuksen aikomus oli pelkästään pitää Jeesuksen opetukset puhtaina ja säästää ne muutoksilta, eikä aiheuttaa hajaannusta kristittyjen keskuuteen. Toisaalta Aleksanterin kirjoittamista kirjeistä ilmenee, että piispa käytti aina hyvin rajua kieltä Ariusta ja hänen kannattajiaan käsitellessään. Yhdessä kirjeessä hän kirjoittaa: "He ovat Paholaisen vallassa. Paholainen asuu heissä yllyttää heitä raivoon. He ovat taikureita ja huijareita, viekkaita noitia, joiden sanat ovat houkuttelevia; he ovat rosvoja, jotka lymyilevät luolissa, joissa he kiroavat Kristusta öin ja päivin ... he saavat käännynnäisiä kaupungin nuorten irtolaisnaisten välityksen kautta." Patriarkan käyttämä näinkin raju ja häpäisevä kielenkäyttö herättää epäilyksiä myös siitä, että hänkin lienee ollut hyvin tietoinen heikosta asemastaan.

Eusebius oli erittäin suuttunut Aleksandrian patriarkan äänensävystä. Hän kutsui koolle Idän piispojen kirkolliskokouksen ja esitteli asian kokonaisuudessaan heille. Tuloksena tästä kokoontumisesta oli kaikille Idän ja Lännen piispoille lähetetty kirje, jossa pyydettiin heitä taivuttelemaan Aleksanteria ottamaan Ariuksen takaisin kirkkoon. Aleksanteri vaati kuitenkin Ariuksen täydellistä antautumista. Arius palasi Palestiinaan ja piti edelleen jumalanpalveluksia kannattajilleen. Aleksanteri laittoi kiertämään pitkän kirjeen, joka oli osoitettu "kaikille Katolisen kirkon kanssatyöntekijöille," ja jossa hän jälleen hyökkäsi Ariuksen kimppuun. Hän viittasi kirjeessä myös purevasti Eusebiukseen mainiten hänet nimeltä ja syyttäen häntä siitä virheellisestä luulosta, jonka mukaan "Kirkon hyvinvointi riippuisi hänen hyväksyvästä nyökkäyksestään." Hän lisäsi, että Eusebius tuki Ariusta, ei siksi että hän uskoi vilpittömästi Ariuksen doktriiniin, vaan ainoastaan edistääkseen omia kunnianhimoisia pyrkimyksiään. Kirkollinen kiista aleni siis henkilökohtaisen konfliktin tasolle Idän ja Lännen piispojen välillä.

Kiistan aiheena olleet kysymykset levisivät piispojen piiristä myös tavallisen kansan keskuuteen. Nyssean Gregorius kirjoittaa:

Jokaisessa kolkassa Konstantinopolissa käytiin tätä keskustelua: kaduilla, torilla, rahanvaihtajien liikkeissä, kapakoissa. Kun kauppiaalta kysyi, kuinka monta obolia hän tahtoi jostain myytävänä olevasta tuotteesta, hän vastasi käyttäen

vertauskuvana kysymystä lihallisesta ja ei-lihallisesta olevaisuudesta. Kun kysyit senhetkistä leivän hintaa, leipuri sanoi: "poika on isänsä alamainen." Kun kysyit palvelijaltasi, onko kylpysi valmis, hän vastasi: "Poika syntyi ei-mistään." Katoliset julistivat: "Suuri on Jumalan ainoasyntyinen Poika", ja Arius lisäsi: "Mutta suurempi on Hän, joka Pojan synnytti."

Ihmiset kysyivät naisilta, oliko mahdollista, että poika oli olemassa ennen syntymäänsä. Kiista ylemmissä kirkollisissa piireissä oli yhtä kiivasta ja katkeraa. Muistiin on kirjoitettu, että "kaikissa kaupungeissa piispat joutuivat pitkälliseen konfliktiin toisten piispojen kanssa. Ihmiset kiistelivät toisiaan vastaan ... jo joutuivat kiivaaseen oppiristiriitaan toistensa kanssa."

Konstantinukselle kävi tämän asian suhteen vielä huonommin. Hänen oli käytännössä pakko puuttua asiaan ja hän kirjoitti kirjeen sekä Aleksanterille että Ariukselle. Hän mainitsi siinä, että hänen intohimoinen toiveensa oli saavuttaa yksimielisyys uskontoa koskevassa

60

kysymyksessä, sillä se oli paras tae rauhan säilymiselle valtakunnassa. Koska hän oli syvästi pettynyt Pohjois-Afrikan tapahtumien suhteen, hän oli odottanut asioiden olevan paremmin Idän suunnassa, josta oli noussut "Jumalallisen valon aamunkoitto". Sitten hän jatkoi:

Mutta oi suurenmoinen, jumalainen Sallimus, kuinka silmiäni ja sydäntäni haavoittikaan, kun kuulin, että teidän keskuudessanne ihmiset olivat jakautuneet vielä katkerammin toisiaan vastaan kuin Afrikassa ; joten te, joiden avulla toivoin voivani parantaa toiset kiistelevät ryhmät, tarvitsettekin vielä kipeämmin

parantavaa voimaa kuin he. Sitäpaitsi otettuani tarkkaan selkoa näiden keskusteluiden alkuperästä, havaitsin, että syy oli itse asiassa täysin merkityksetön ja täysin suhteeton tällaisen kiistan aikaansaamiseksi ... Olen ymmärtänyt, että tämänhetkinen ristiriita sai alkunsa seuraavasti: sinä Aleksanteri kysyit kaikilta presbyteereiltä, mitä mieltä he olivat tietystä Pyhien Kirjoitusten kappaleesta tai pikemminkin, mitä mieltä he olivat tietystä näkökulmasta typerään kysymykseen; ja sinä Arius esitit ilman tarkempaa harkintaa ajatuksia, joita ei koskaan olisi pitänyt pukea sanoiksi tai jos ne olisi puettu sanoiksi, ne olisi pitänyt haudata hiljaisuudessa ja siksi teidän kahden kesken syntyi eripuraa - uskonyhteys kiellettiin ja useimmat ihmiset jakauduttuaan kahteen vastapooliin, eivät enää kyenneet noudattamaan yhteisen ruumiin ykseyttä.

Keisari kehotti sen jälkeen heitä unohtamaan ja antamaan anteeksi varomattoman kysymyksen ja harkitsemattoman vastauksen:

Asiaa ei koskaan olisi pitänyt ottaa käsiteltäväksi, mutta aina löytyy joutilaille käsille jotain pahaa tekemistä ja joutilaille aivoille pahaa ajateltavaa. Erimielisyys teidän välillänne ei syntynyt minkään Pyhissä Kirjoituksissa olevan perustavaa laatua olevan opinkysymyksen vuoksi, eikä mitään uutta opinkappaletta ole myöskään tuotu esille. Teillä molemmilla on yksi ja sama näkemys. Näkemyksien yhdistäminen on siksi helpostikin mahdollista.

Keisari jatkoi lainaamalla esimerkkiä pakanafilosofeista, jotka suostuvat olemaan eri mieltä yksityiskohdista kuitenkin olemalla yleisistä periaatteista samaa mieltä. Kuinka tällöin voi olla oikein se, että veljet käyttäytyvät toisiaan kohtaan ikään kuin he olisivat vihollisia pelkkien vähäpätöisten sanallisten erimielisyyksien vuoksi. Tälläinen käytös oli hänen mielestään:

rahvaanomaista, lapsellista ja röyhkeää, ja sopi huonosti Jumalan papeille sekä viisaille miehille. Tällainen oli Paholaisen metkuja ja kiusausta. Yrittäkäämme päästä asian ohitse. Jos emme kaikki kykene ajattelemaan samoin kaikista asioista, voimme ainakin olla yksimielisiä suurista ja oleellisista kysymyksistä. Mitä tulee Jumalaiseen Sallimukseen, olkoon meillä yksi usko ja yksi ymmärrys sekä yksi yksimielinen mielipide Jumalasta.

Kirjeessä päätellään lopuksi:

Antakaa minulle näin ollen rauhalliset ja hiljaiset päiväni sekä huolettomat yöni takaisin, jotta saisin takaisin elämäniloni sekä rauhallisen elämän nautinnon. Muutoin joudun vaikeroimaan ja viettämään elämäni kyynelehtien, enkä saa mielen rauhaa ennen kuin kuolen. Sillä niin kauan kuin Jumalan kansa, minun alamaiseni,

61

on jakautunut kahteen toisiaan vastustavaan ryhmään lainvastaisen ja turmiollisen ristiriidan vuoksi, kuinka mitenkään voisin olla mieleltäni rauhallinen?

Tämä kirje osoittaa keisarin syvällisen tietämättömyyden ei ainoastaan kristinuskon suhteen vaan myös minkä tahansa uskonnon suhteen, sillä siinä oletetaan, että on samantekevää, palvooko ihminen Jumalaa siten kuin häntä itseään huvittaa vai siten kuin Jumala hänelle on ilmoittanut. Myöskin Aleksanterin ja Ariuksen välisen ristiriidan nimittäminen pelkäksi sanakiistaksi tai vähäpätöiseksi ja epäolennaiseksi riidaksi on täysin järjetöntä. Se, että Konstantinus piti heidän kahden välistä erimielisyyttä vain "pintapuolisena" osoittaa myös selvästi, ettei hän varsinaisesti ymmärtänyt, mistä hän puhui. Varma usko Jumalaiseen Ykseyteen toisaalta sekä usko Jumalan Kolminaisuuteen toisaalta, ei olisi voinut olla selvemmin tai syvällisemmin asetettu vastakkain. Kirja osoittaa myös, että Konstantinusta ei niinkään huolettanut Todellisuuden oikea luonne vaan lähinnä hänen oma mielenrauhansa. Ei siis ole yllättävää, että tämän kirjeen saavuttama teho oli täysin mitätön. Sen vei Aleksandriaan Hosius Cordobasta. Lyhyen oleskelun jälkeen hän palasi takaisin tyhjin käsin ilmoittaakseen tehtävänsä epäonnistumisen keisarille.

Samalla kun tämä tapahtui, Konstantinus iski taistelukentillä yhteen lankonsa Licinuksen kanssa ja Licinus sai surmansa. Licinus oli ollut Ariuksen kannattaja ja hänen kuolemansa heikensi edelleen Ariuksen asemaa keisarin hovissa. Konstantinus tajusi kuitenkin, että oli hyvinkin mahdollista voittaa sota, mutta silti menettää rauha. Hosiuksen tehtävän suorittamisen jälkeen tilanne idässä oli muuttunut hyvin epävakaaksi. Ariuksen laulut ja väittelyt olivat johtaneet verenvuodatukseen Aleksandriassa ja yleinen levottomuus oli levinnyt kaikkialle keisarikunnan itäisimpiä osia myöten. Myöskin Pohjois-Afrikassa oli sekasortoista. Konstantinus ymmärsi, että hänen ystävänsä Paavalin kirkossa eivät olleet tarpeeksi voimakkaita voidakseen voittaa yhtäkään näistä ongelmista. Hänen kokemuksensa taisteluista pohjoisafrikkalaisten kanssa, minkä seurauksena hän osaltaan oli siirtynyt itään päin lähes tulkoon poltettuaan laivansa Roomassa, oli antanut hänelle ainakin yhden opetuksen: älä koskaan avoimesti asetu toisen puolelle. Siksi hän päätti kutsua koolle kristityt piispat kokoukseen voidakseen saattaa asian kertakaikkiaan päätökseen. Hänen asemansa pakanana oli hänen mukaansa suuri etu, sillä koska hän ei kuulunut mihinkään uskonlahkoon, hän kykenisi olemaan puolueeton tuomari. Tämä ratkaisisi ongelman, joka oli vaivannut piispoja siihen saakka, sillä he eivät olleet voineet toistaiseksi valita yhtäkään kristittyä johtamaan tällaista kokousta ikään kuin välimiehekseen. Tätä piispojen kokoontumista yhteen Konstantinuksen johdolla, kutsutaan nykyään Nikeian kirkolliskokoukseksi.

Kutsukirjeet lähetettiin kiireesti ja Konstantinus maksoi kaikki kulut valtion rahastosta. Suurin osa kutsutuista ei kuitenkaan ollut kovinkaan tietorikkaita asian suhteen, jos ei oteta lukuun kahden kiistelevän puolueen johtajia. Esimerkiksi Donatuksen kirkosta ei kutsuttu ketään, vaikkakin Cacaelia, Donatuksen suurin vastustaja kutsuttiin. Kirkolliskokoukseen osallistuneiden tärkeiden piispojen joukossa olivat mm.:

Caesarian Eusebius, joka oli kirkkohistorian isä. Hänen kirjansa on tärkein eri perinteitä koskevien muistiinmerkintöjen aarreaitta, joka kytki 300-luvun kristinuskon ensimmäiseen vuosisataan. Hänen vaikutusvaltansa ei perustunut ainoastaan hänen suureen tietomääräänsä vaan myös siihen tosiseikkaan, että hän yksin Idän prelaateista pystyi kertomaan, mitä keisarin mielessä kullakin hetkellä liikkui. Tämä johtui siitä, että hän toimi keisarin tulkkina, henkilökohtaisena kappalaisena sekä rippi-isänä. Sydämeltään hän oli ariuslainen ja nautti Palestiinan piispojen enemmistön tukea.

62

Nikomedian Eusebius, joka oli syntyisin aristokraattiperheestä, oli ollut Lucianin seuraaja samaan aikaan kuin Ariuskin. Hänen hengellinen etevyytensä tunnustettiin kaikkialla. Tuohon aikaan oli siis olemassa kaksi huomattavaa Jumalan palvelijaa, joilla oli sama nimi. Tämä tosiseikka on aiheuttanut paljon sekaannusta joidenkin tuon ajan historioitsijoiden mielessä. Nikomedian Eusebius oli Ariuksen kaikkein määrätietoisimpia kannattajia. Ariuksen seuraajat kutsuivat häntä lisänimellä "suuri". Häntä pidettiin myös ihmeiden tekijänä. Alun perin hän toimi Beyruthin piispana, mutta myöhemmin hän sai siirron Nikomediaan, itäisen keisarikunnan pääkaupunkiin. Hän oli ollut myöskin keisarin langon ja kilpakumppanin Licinuksen hyvä ystävä ja sitä kautta hänellä oli vaikutusvaltaa Konstantinaan, Konstantinuksen sisareen. Licinus oli juuri hieman aikaisemmin taistellut keisaria vastaan ja menettänyt henkensä. Miehensä kuoleman jälkeen Konstantina siirtyi asumaan keisarilliseen palatsiin. Konstantinan sekä oman etäisen sukulaisuussuhteensa ansiosta keisarilliseen perheeseen Eusebiuksella oli tietynlainen ote hoviin, minkä hän onnistui myös säilyttämään. Juuri hänen vaikutusvaltansa ansiota oli se, että keisari hyväksyi kristinuskon Ariuksen kirkon piirissä ja lopulta kuoli uskoen Jumalaiseen Ykseyteen.

Athanasius oli Kolminaisuuden opin teologian nuori ja kiihkeä kannattaja. Aleksanteri, joka tunsi itsensä jo vanhaksi, ja joka oli Ariuksen vuoksi joutunut jo niin monta kertaa aikaisemmin matkustamaan, päätti lähettää Athanasiuksen Nikeiaan edustajakseen, sen sijaan että olisi mennyt sinne itse.

Hosius oli keisarin pääneuvonantaja. Hän oli tärkeä henkilö siksi, että hän edusti Paavalin kirkkoa lännessä, jossa keisarin vaikutusvalta oli heikoimmillaan. Hosiusta pidettiin syvällisenä teologian oppineena omien ansioidensa vuoksi. Historian kirjoissa hänet tunnetaan kunnianarvoisana vanhana miehenä, jota Athanasius kutsui "pyhäksi". Hänen korkea-arvoinen persoonansa oli kaikkien tuntema ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi yhä lisää sen jälkeen kun hänet nimitettiin keisarin läheiseksi neuvonantajaksi.

Lukuunottamatta näitä muutamia poikkeuksia, kirkolliskokoukseen osallistui lähinnä miehiä, jotka olivat saavuttaneet mainetta hurskaudellaan, mutta eivät niinkään oppineisuudellaan, ja joiden sydämet olivat kyllä puhtaat, mutta joiden kielet eivät aina olleet kovinkaan kaunopuheisia:

Spiridem oli yksi karkeista, yksinkertaisista, lähes lukutaidottomista piispoista, jotka muodostívat kuitenkin silloisen kirkon piispojen enemmistön. Lähempi hänen persoonaansa koskeva tarkastelu kertoo, minkälaisia miehiä he varsinaisesti olivat. Hän oli lammaspaimen, joka oli joutunut vainotuksi, mutta silti pysynyt lujana uskossaan. Hänen tietämyksensä uskontoa koskevasta politiikasta oli hyvin pinnallista. Hänet oli nimitetty piispaksi, koska häntä pidettiin monien ihmeiden tekijänä. Tultuaan piispaksi hän ei ollut vaihtanut karkeaa ja käytännöllistä maalaistyylistä pukeutumistapaansa. Hän liikkui aina jalkaisin. Muut Paavalin kirkon "prinssit" eivät juurikaan pitäneet hänestä ja huolestuneita siitä, ettei hän vain sattuisi osumaan Nikeiaan juuri kirkolliskokouksen aikoihin. Hänellä oli matkassaan vain yksi seuralainen, kun taas muilla piispoilla oli mukanaan kokonainen saattue. He matkasivat kahden muulin selässä, toinen oli valkoinen, toinen kirjava. Eräänä iltana he päättivät jäädä yöksi erääseen majataloon, jonne saapui myös piispoja, jotka olivat yhä epävarmoja siitä, oliko Spiridem oikea henkilö ottamaan osaa kirkolliskokouksen neuvotteluihin. Aikaisin seuraavana aamuna, kun Spiridem vielä nukkui, he leikkasivat heidän muuleiltaan pään poikki ja pakenivat. Kun

63

Spiridem heräsi, hän pyysi palvelijaansa ruokkimaan ja satuloimaan muulit. Palvelija löysi muulit kuolleina ja kertoi menetyksestä Spiridemille. Spiridem pyysi palvelijaansa laittamaan muulien päät niiden muun ruumiin viereen. Pimeydessä palvelija laittoikin vahingossa kunkin pään väärän eläimen viereen, Tehtyään tämän muulit heräsivät jälleen eloon ja he jatkoivat matkaansa. Jonkin ajan päästä he saivat piispat kiinni. Nämä luulivat jättäneensä Spiridemin jo kauas taakseen ja olivat varmoja, ettei hän ehtisi Nikeiaan ajoissa. Heidän ihmetyksensä oli vielä suurempi, kun he havaitsivat, että valkoisella muulilla oli kirjava pää ja kirjavalla muulilla valkoinen pää.

Patammon, joka oli erakko.

Oesius, joka tunnettiin ainoastaan puritaanisesta innostaan.

Myser Nicholaksesta, jonka nimi on säilynyt kirkkohistorioitsijoiden kirjoituksissa lähinnä sen vuoksi, että kun Arius puhui, Myser löi häntä korville.

Kirkolliskokoukseen osallistui siis pääasiassa piispoja, jotka olivat uskossaan rehellisiä ja vilpittömiä, mutta jotka eivät olleet älyllisesti juurikaan tietoisia uskonnäkemyksensä perusteista. Nämä miehet joutuivat nyt yhtäkkiä kasvokkain heidän aikansa nokkelimpien ja oppineimpien kreikkalaisen filosofian edustajien kanssa. Heidän esitystapansa oli lisäksi sellainen, että piispat eivät kyenneet tajuamaan heidän sanomansa merkitystä. Koska he siis eivät kyenneet antamaan järjellisiä selityksiä oppiaan koskien tai ryhtymään väittelyihin vastustajiensa kanssa, he joko pysyivät hiljaa omassa uskossaan tai olivat samaa mieltä kaiken sen kanssa, mitä keisari päätti.

Kaikki osanottajat saapuivat Nikeaiaan jo paria päivää ennen kuin kirkolliskokouksen oli määrä alkaa. He kokoontuivat yhteen pieniksi ryhmiksi ja niissä puitiin julkisesti kiistanalaisia kysymyksiä vilpittömästi ja tunnepitoisesti. Nämä kokoontumiset pidettiin joko isossa hallissa tai ulkona avoimessa paikassa ja kreikkalaiset filosofit iskivät hyvin taitavasti ja tehokkaasti väitteillään ja pilkkasivat muiden oppeja. Tämä oli omiaan herättämään suurta hämmennystä osanottajien joukossa.

Vihdoin saapui suuri päivä ja kaikki kokoontuivat kirkolliskokouksen avajaisiin, jotka oli keisarin itsensä määrä suorittaa. Kokousta varten varattu huone oli pitkä suorakaiteen muotoinen halli keisarinpalatsissa. Huoneen keskelle oli asetettu kopioita kaikista tunnetuista evankeliumeista, joita tuohon aikaan oli peräti noin 300. Kaikkien katseet kohdistuivat keisarin valtaistuimeen, joka oli puusta veistetty ja runsaiden kultausten peitossa. Se oli sijoitettu hallin ylempään päähän kahden toisiaan vastakkain olevan penkkirivin väliin. Syvää hiljaisuutta häiritsi vain etäisen juhlakulkueen vaimea ääni. Kulkue oli lähestymässä palatsia. Hovimiehet astuivat sisään yksi kerrallaan ja vihdoin ulkoa annettu merkki ilmoitti, että keisari itse oli lähestymässä. Kaikki kokouksen osanottajat nousivat ylös ja ensimmäistä kertaa kohdistivat ihmettelevän tuijotuksensa Konstantinukseen, Valloittajaan, Augustukseen, Suureen. Hänen jättiläismäinen kokonsa, hyvinmuodostunut olemuksensa, leveät hartiansa ja komeat kasvonpiirteensä sopivat hyvin yhteen hänen korkea-arvoisen asemansa kanssa. Hänen esiintymisensä oli niin vaikuttava, että monet luulivat hänen olevan Apollon, roomalaisen auringonjumalan, ruumiillistuma. Moniin piispoihin teki suuren vaikutuksen myös hänen pukunsa häikäisevä, joskin barbaarinen loisto. Hänen pitkiä hiuksiaan kruunasi keisarillinen helmidiadeemi. Hänen tulenpunainen pukunsa kimalteli jalokivin ja kultakoruompeluin koristeltuna. Hänellä

64

oli jalassaan tulenpunaiset kengät, joita siihen aikaan sai käyttää ainoastaan keisari ja nykyään paavi.

Hosius ja Eusebius istuutuivat keisarin molemmille puolille. Eusebius aloitti asian käsittelyn kääntymällä ensin keisarin puoleen. Keisari vastasi lyhyellä puheella, joka käännettiin latinasta kreikaksi, jota vain hyvin harvat ymmärsivät keisari itse mukaanlukien, sillä hänen kreikan kielen tuntemuksensa oli hyvin vähäinen. Kokouksen edetessä erimielisyyden aiheuttanut ristiriita pääsi jälleen täysin valloilleen. Konstantinus keskitti murteellisella kreikallaan kaikki voimansa yhteen asiaan eli päätöstä koskevan yksimielisyyden saavuttamiseen. Hän ilmoitti kaikille, että hän oli polttanut kaikki anomukset. jotka hän oli saanut eri vastapuolilta muutamaa päivää aiemmin. Hän vakuutti, että koska hän ei ollut lukenut yhtäkään niistä, hänen mielensä oli edelleen avoin, eikä hän halunnut taipua kummankaan puolelle.

Paavalin kirkon edustaja halusi asettaa kolme Jumalan "osaa" Jumalaiselle valtaistuimelle, mutta kykeni esittämään Raamatusta löytämiään argumentteja vain kahden tueksi. Tästä huolimatta kolmas "osa" Jumalasta, nimittäin Pyhä Henki, julistettiin olevan kolmas Kolminaisuuden henkilöitymä, vaikkei tämän keksinnön tueksi voitu esittää varsinaisia perusteluja. Lucianuksen oppilaat sen sijaan olivat varmoja omasta kannastaan ja pakottivat Kolminaisuuden opin kannattajia siirtymään yhdestä mahdottomalta vaikuttavasta asetelmasta toiseen.

Kolminaisuuden opin kannattajat havaitsivat olevan hyvin vaikeaa määritellä kristitty sillä tavoin, että voitaisiin kumota Ariuksen ja muiden ykseyden kannattajien määritelmät, erityisesti sen vuoksi, että uskoa Kolminaisuuden oppiin, joka heidän mukaansa oli tärkein erottava tekijä kahden vastapuolen välillä, ei koskaan varsinaisesti mainita evankeliumeissa. He sanoivat, että "Poika" oli "Jumalasta". Ariuslaiset vastasivat, että he itse olivat "Jumalasta", koska niin oli Raamattuun kirjoitettu, "Kaikki olevainen on Jumalasta". Siksi jos tätä argumenttia käytettiin, se todisti samalla myös kaikkien luontokappaleiden jumaluuden. Paavalilaiset piispat esittivät sitten, että Jeesus ei ainoastaan ollut "Jumalasta", vaan myös "Jumalan olemuksesta". Tämä huomautus herätti suurta vastustusta kaikkien puhdasoppisten kristittyjen taholta, sillä, kuten he sanoivat, näitä sanoja ei voitu löytää Raamatusta. Näin ollen tämä yritys todistaa Jeesuksen Jumalallisuus yhä edelleen etäännytti kristittyjä toisistaan sen sijaan, että olisi yhdistänyt heitä. Epätoivoisina Kolminaisuuden opin kannattajat esittivät, että Raamatussa sanotaan, että "Jeesus on Isän ja Todellisen Jumalan iänkaikkinen kuva." Ariuslaiset vastasivat, että Raamatussa sanotaan myös, että "Me ihmiset olemme Jumalan kuva ja ylistys." Sen vuoksi jos tätä argumenttia haluttiin käyttää, olisivat Jeesuksen lisäksi myös kaikki muutkin ihmiset osa Jumaluutta.

Keskustelu jatkui ei ainoastaan kokoussalissa, vaan myös muualla Keisarillisessa palatsissa: Helena, kuningataräiti, oli Paavalin kirkon puolella. Hän oli hankkinut paljon kokemusta politiikassa ja hallinnollinen omanedunhakuisuus oli hänellä verissä. Toisaalta taas Konstantina, keisarin sisar, uskoi Jumalaiseen Ykseyteen ja tuki Ariusta. Hänen mielestään Arius seurasi oikein Jeesuksen opetuksia. Hän inhosi politiikkaa ja rakasti ja pelkäsi Jumalaa. Väittely levisi kaikkialle hovissa. Se mikä oli alkanut kirkolliskokouksena, oli nyt kehittynyt palatsijuonittelun asteelle, jossa keisarillisilla eunukeilla sekä palatsin kokilla oli merkittävä rooli. Taktikoinnin mestarina keisari itse pysytteli erillään kahdesta riitelevästä osapuolesta ja piti kaikkia arvailujen asteella. Koska hän oli pakana, hän ei kuulunut kumpaankaan uskonlahkoon ja tämä oli hänen vahvin etunsa.

65

Väittelyn jatkuessa molemmille osapuolille tuli selväksi, että mitään selkeää, riidan halkaisevaa päätöstä ei saataisi aikaiseksi kirkolliskokouksen istuntosalissa. Kuitenkin he molemmat toivoivat puolelleen keisarin tukea, sillä Paavalin kirkolle tämä merkitsisi vallankasvua ja Pohjois-Afrikan kirkolle se merkitsisi vainoamisen loppumista. Säilyttääkseen Konstantinuksen suosion kaikki läsnäolevat piispat olivat valmiita tekemään pieniä muutoksia oman uskontonsa piirissä. Prinsessa Konstantina oli antanut Nikomedian Eusebiukselle neuvon, että keisari toivoi hyvin voimakkaasti kirkon jälleen yhdistyvän, koska erilleen jakautunut kirkko asetti hänen valtakuntansa vaaralliseen asemaan. Kuitenkin jos kirkon piirissä ei saavutettaisi minkäänlaista sopimusta, hän saattaisi menettää kärsivällisyytensä ja kokonaan luopua kristinuskolle antamastaan tuesta. Mikäli hän tekisi näin, kristittyjen tilanne olisi jopa vielä pahempi kuin aiemmin ja kirkon opetukset vaarantuisivat vielä enemmän. Kun Eusebius sitten vuorostaan valisti Ariusta ja hänen kannattajiaan, he omaksuivat passiivisen roolin, mutta eivät suostuneet hyväksymään seuraavia muutoksia, joita säädettiin kirkolliskokouksen aikana: koska Rooman auringonjumalan palvonta oli hyvin suosittua valtakunnassa tuohon aikaan ja koska keisaria pidettiin auringonjumalan maanpäällisenä ruumiillistumana, Paavalin kirkko:

- julisti Rooman auringonpäivän kristittyjen sapattipäiväksi;- hyväksyi auringonjumalan perinteen mukaisen syntymäpäivän, joulukuun 25. päivän, Jeesuksen syntymäpäiväksi;- lainasi auringonjumalan tunnuksen, valoristin, kristinuskon tunnukseksi;- päätti yhdistää kaikki auringonjumalan syntymäpäivien juhlimiseksi suoritetut seremoniat omiin juhlamenoihinsa.

Konstantinusta varmastikin lohdutti suuresti nähdä kristinuskon sekä valtakunnan uskonnon välisen kuilun kapenevan näinkin merkittävissä määrin. Hänen kirkkoa kohtaan tuntemansa arvostus kohosi aivan varmasti ja se todennäköisyys, että hän ryhtyisi tukemaan kirkkoa, mikä aiemmin oli ollut melko heikko, muuttui nyt lujemmaksi.

Lopulta myös Kolminaisuuden opin uskonkappale hyväksyttiin osaksi kristinuskon perusdoktriinia. On mahdollista, että tässä vaiheessa osa kirkon kannattajista yhä edelleen tunnusti Jumalaisen Ykseyden ja oli sen puolella. Heille Kolminaisuuden opin doktriini edusti ei enempää tai vähempää kuin keinoa, jonka avulla he pyrkivät kuvailemaan sitä, jonka todistajina he itse olivat. Koska Jeesuksen käyttämä Ykseyden kieli oli tähän mennessä kadonnut, he olivat turvautuneet neoplatonisten filosofien käyttämään terminologiaan, ja vaikkei se oikeastaan ollut kovin riittävä heidän tarkoituksiinsa, se oli kuitenkin ainoa mitä heillä enää oli jäljellä, jotta he voisivat osoittaa tietämyksensä. Tämä lähestymistapa oli mahdollinen kuitenkin vain hyvin harvoille. Mm. Apuleius kirjoitti "Sivuutan hiljaa nämä ylevät platoniset doktriinit, joita vain harvat hurskaiden joukossa ymmärtävät ja jotka ovat aivan tuntemattomia maallikoille." Plato on sanonut, että "Luojan löytäminen oli vaikeaa, mutta sen selittäminen rahvaalle oli mahdotonta." Pythagoras sanoi vastaavasti, "Ei ole turvallista kertoa Jumalasta miehille, jotka ovat päinvastaista mieltä. Totuuden tai valheen kertominen on aivan yhtä vaarallista."

Vaikkakin tämän terminologian käyttö oli perusteltua niiden mielestä, jotka pyrkivät selittämään Jumalaisen Ykseyden syvintä luonnetta, tämä pyrkimys oli kuitenkin käytännössä tuomittu epäonnistumaan. Kreikkalaisten "theos" -käsitteeseen, joka ei perustunut mihinkään ilmoitettuun sanomaan, ei millään keinoin saatu onnistuneesti vastaamaan Jeesukselle ilmoitettuja korkeampia opetuksia. Vasta Paavalin ja hänen

66

kannattajiensa tekemien uudistusten avulla saatiin tämä liitto ensi kertaa vaikuttamaan edes mahdolliselta. Ne, jotka eivät kyenneet tajuamaan kreikkalaisten filosofien ideoita, joutuivat vain yhä enemmän hämmennyksen valtaan tilanteen vuoksi. Näin kävi suurimmalle osalle niistä ihmisistä, jotka joutuivat tekemisiin Kolminaisuuden opin kanssa. Heidän neuvottomuutensa johti lisäksi loputtomiin spekulaatioihin, samoin kuin tapahtumien kulku itse kirkolliskokouksessa oli osoittanut. Kuitenkin itse doktriinin muotoutuminen on täysin ymmärrettävää, samoin kuin sen hyväksyminen, joka aluksi tapahtui epävirallisesti ja sittemmin virallisesti Nikeian kirkolliskokouksessa. Doktriinin aiheuttaman hämmennystilan vuoksi on myös selvää, miksi Arius vaati kristinuskon alkulähteille palaamista saadakseen johdatusta, sen sijaan että olisi turvautunut kreikkalaisten filosofien ajatuksiin, koska nämä eivät olleet lähtöisin profeetta Jeesuksen ilmestyksistä.

Kun nämä muutokset sitten vahvistettiin Nikeian kirkolliskokouksessa, oli samalla otettu myös seuraavaa askel poispäin Jeesuksen opetuksista ja samalla laadittiin nykyään Nikealaisena uskontunnustuksena tunnettu oppi ja sen kirjallisina todistajina olivat tuossa tilaisuudessa läsnäolleet keisari Konstantinuksen tuella. Siinä säilytettiin Kolminaisuuden opin kannattajien näkemys ja siihen liitettiin seuraava pannajulistus, jossa suoraan torjuttiin Ariuksen opetukset:

Ja ne jotka sanovat, "Oli aika, jolloin häntä ei ollut, ja ennen syntymäänsä häntä ei ollut, ja että hän tuli olevaiseksi ei mistään," tai jotka väittävät, että Jumalan Poika on eri verta tai ainetta, tai on luotu, tai on muutoksille altis - nämä henkilöt katolinen kirkko julistaa pannaan.

Uskontunnustuksen allekirjoittaneista osa uskoi siihen, osa ei tiennyt mihin he laittoivat nimensä, ja suurin osa kirkolliskokouksen osanottajista, jotka eivät olleet samaa mieltä Kolminaisuuden opin doktriinin kanssa, kirjoitti kuitenkin nimensä miellyttääkseen keisaria, mutta tietyllä varauksella. Yksi heistä sanoi: "Sielu ei ole yhtään pahempi pienen mustemäärän vuoksi." Tähän väittämään viitaten professori Gwatkin valittaa, että tämä kohtaus ei ollut historioitsijalle yhtään miellyttävä. Ehkä tämä johtuu siitä, että professori Gwatkin ei kirjoittanut historioitsijan ominaisuudessa, vaan asianajajana, joka hyväksyy paavinkirjeen puolustaakseen heikoilla kantimilla olevaa asiaa!

Nämä ihmiset siis päättivät pakanakeisarin aikana, millainen olisi puhdasoppisen kristityn koetus. Tulos oli yhtä suuri yllätys Kolminaisuuden opin kannattajille kuin Ariuksen puolustajille. Kukaan ei ollut odottanut asioiden saavan tällaisen käänteen. Ajatus universaalista koettelemuksesta oli mullistava muutos, mutta kaikki eivät siitä pitäneet. Ariuslaisuuden suora tuomitseminen oli vielä vakavampi askel. Jopa ne, jotka olivat suostuneet todistamaan uskontunnustuksen, tekivät sen epäilevin mielin. Kun heidän tuli allekirjoittaa sellaisen termin puolesta, jota ei voitu löytää Pyhistä Kirjoituksista ja ilman Jeesuksen tai hänen kannattajiensa auktoriteettia, he todistelivat itselleen, että he olivat allekirjoittaneet pakon alaisena. Kirkolliskokous, joka oli alkanut niinkin suurin seremonioin, ei todellisuudessa ollut onnistunut saavuttamaan yhtään mitään.Ainoa henkilö, joka tiesi mitä oli tekemässä oli keisari. Hän tiesi kyllä, että uskontunnustusta, joka ei perustunut vakaumukseen, vaan äänestykseen, ei voitu ottaa vakavasti. Ihminen saattoi uskoa Jumalaan, mutta ei voinut valita Häntä vaaleilla demokraattista äänestystapaa noudattaen. Hän tiesi myös, kuinka ja miksi piispat olivat allekirjoittaneet uskontunnustuksen. Hän oli päättänyt kuitenkin olla antamatta sitä vaikutelmaa, että hän olisi pakottanut piispat allekirjoittamaan vastoin heidän

67

vakaumustaan. Sen vuoksi päätettiin truvautua Jumalan ihmeeseen, jotta voitasiin puhua kirkolliskokouksen päätöksen puolesta ja tukea sitä: evankeliumit, jotka olivat kirjalliset dokumentit Jeesuksen opetuksista, lojuivat yhä edelleen hallin keskellä, johon ne oli asetettu kirkolliskokouksen alkaessa. Joidenkin lähteiden mukaan evankeliumista oli tuohon aikaan ainakin 270 eri versiot, kun taas toisten lähteiden mukaan niitä oli niinkin monta kuin 4000. Vaikka hyväksyttäisiinkin vain varovaisin arvio, lukumäärän on täytynyt olla melkoisen häkellyttävä tuon ajan lukutaitoisten kristittyjen mielestä. Sellaisen uskontunnustuksen laatiminen, joka ei sisältänyt evankeliumeista löydettävissä olevia ajatuksia ja joka joissain tapauksissa oli suoranaisessa ristiriidassa evankeliumien sanoman kanssa, varmasti saattoi asiat yhä hämmentävämmiksi joidenkin ihmisten mielestä. Lisäksi evankeliumien yhä jatkuva olemassaolo oli varmasti melko epämukavaa toisten ihmisten mielestä.

Päätettiin, että kaikki eri evankeliumit tuli asettaa kirkolliskokoushallin pöydän alle. Sen jälkeen kaikki poistuivat huoneesta ja ovi lukittiin. Piispoja pyydettiin rukoilemaan koko yö, jotta evankeliumien oikea versio ilmestyisi pöydän päälle. Aamulla Athanasiukselle mieluisin evankeliumi oli siististi asettunut pöydän päälle. Päätettiin, että kaikki edelleen pöydän alla olevat evankeliumit tuli polttaa. Mitään muistiinmerkintöjä ei ole siitä, kenen hallussa huoneen avain oli sinä yönä.

Vääränlaisen evankeliumin hallussapidosta tuli kuolemanrikos. Tämän vuoksi yli miljoona kristittyä surmattiin kirkolliskokouksen päätöksiä seuranneiden vuosien aikana. Tällä tavoin Athanasius pyrki saavuttamaan yhtenäisyyttä kristittyjen keskuuteen.

Palattuaan kirkolliskokouksesta piispat pian jälleen aloittivat vanhan kiistansa puimisen, jonka he olivat jättäneet sikseen keisarin kutsuttua heidät koolle. Taistelu alkoi uudestaan ja vanha konflikti jatkui. He unohtivat täysin allekirjoittaneensa uskontunnustuksen. Ariuksen kannattajat eivät halunneet kätkeä sitä tosiseikkaa, että he eivät pitäneet uskontunnustusta todistuksena todellisesta kristinuskosta. Ainoastaan Athanasius pysyi mahdollisesti lojaalina, mutta jopa hänen kannattajillaan oli omat epäilyksensä. Lännessä uskontunnustus oli lähes tulkoon täysin tuntematon.

Pyhimys Hillary ei tuntenut Nikealaisten uskontunnustusta vielä 30 vuotta Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen. Hän kirjoitti:

Me julistamme pannaan ne, joita me puolustamme. Me tuomitsemme joko muilta peräisin olevan doktriinin omassamme tai meidän omamme muissa ja vastaavasti repiessämme toisemme kappaleiksi olemme itse syynä toinen toistemme raunioitumiseen. Uskontunnustuksen käännös kreikasta latinaksi oli epätäydellinen, sillä Platonin filosofian kreikkalaiset termit, jotka kirkko on pyhittänyt, eivät onnistuneet kuvailemaan kristinuskon mysteerejä. Pyhien Kirjoitusten sanallisella tasolla olevat puutteet saattavat tuoda latinankieliseen teologiaan paljonkin virheitä ja epätietoisuutta.

Sabinas, yksi Traakian varhaisista piispoista, kuvaili kaikkia Nikeiassa läsnäolleita sanoilla tietämättömät typerykset. Hän kuvaa heidän julistamansa uskoa tietämättömien, älyä vailla olevien henkilöiden laatimaksi. Historioitsija Socritus vertaa kahta taistelukumppania armeijaan, joka on joutunut taisteluun keskellä yötä kummankaan tajuamatta toisen käyttämien sanojen merkitystä. Tohtori Stanley kirjoittaa, että jos Athanasius olisi jo

68

nuoruudessaan omaksunut vanhemmalla iällään osoittamansa maltillisuuden, katolinen kirkko ei olisi jakautunut kahtia ja paljon verenvuodatusta olisi voitu välttää.

Tuloksena oli siis, että kirkolliskokous, sen sijaan että olisi onnistunut rakentamaan sillan kristittyjen eri uskonlahkoja erottavan kuilun välillä, onnistuikin leventämään sitä ja heidän välinen katkeruus ei suinkaan pienentynyt, vaan sen sijaan kasvoi. Kirkon luonteenlaatu oli sellainen, että vastustaen järkeilyä ja taivuttelua, se turvautui sen sijaan voimankäytön tehokkuuteen ja tällä tavoin aloitettiin ariuslaisten ensimmäinen suuri verilöyly. Gootit ja lombardit "käännytettiin" samaa metodia käyttäen Seuraavaksi oli vuorossa ristiretkien seurauksena ollut hirvittävä henkien menetys. 30-vuotisen sodan aikana Euroopassa päätettiin, että edes usko Kolminaisuuden oppiin ei enää riittänyt: kirkkoa tuli totella. Uskonpuhdistuksen aikoihin mennessä tilanne oli sellainen, että Lutherin toimia ei edes yritetty ohjata siihen suuntaan, että olisi yritetty palata Jeesuksen todellisiin opetuksiin, vaan ne olivat osoitusta lähinnä pelkästä valtataistelusta.

Kun palataan takaisin välittömästi vuotta 325 A.D. seuranneisiin tapahtumiin, havaitsemme, että piispa Aleksanteri kuoli vuonna 328 A.D. Tätä seurasi Aleksandrian hiippakunnassa myrskyisät vaalit. Ariuslaisten sekä meletialaisten jyrkästi vastustaessa Athanasius julistettiin, valittiin ja vihittiin juhlallisesti piispaksi. Hänen valintansa oli hyvin riitaisa. Ne jotka vastustivat hänen valintaansa, tekivät valituksen vainoista, poliittisista juonitteluista ja jopa taikuudesta.

Samanaikaisesti Konstantinuksen hovissa Konstantina, hänen sisarensa, joka pelkäsi ja rakasti Jumalaa, yhä edelleen toi julki vastalausettaan kristittyjen surmaamiselle. Hän ei koskaan yrittänyt kätkeä sitä tosiseikkaa, että hänen mielestään Arius edusti todellista kristinuskoa. Hän vastusti myös Nikomedian Eusebiuksen kohtelua, koska keisari oli karkottanut hänet maasta hänen uskonsa vuoksi. Vihdoin viimein Konstantina sai tahtonsa läpi ja Eusebius sai luvan tulla takaisin. Hänen paluunsa merkitsi ankaraa iskua Athanasiuksen ryhmittymälle. Keisari alkoikin vähitellen siirtyä Ariuksen puolelle. Kun keisari kuuli uutisia siitä, että Athanasiuksen valinta oli hyvin riitaisa, hän kutsui uuden piispan pääkaupunkiin. Athanasius keksi kuitenkin jonkin syyn kieltäytyäkseen menemästä Konstantinopoliin. Vuonna 335 A.D. pidettiin Tyroksessa kirkolliskokous, jonka tarkoituksena oli juhlia Konstantinuksen hallituskauden 30-vuotispäivää. Athanasiuksen oli pakko osallistua tähän kokoukseen. Häntä syytettiin kirkollisesta tyranniasta ja ilmapiiri oli muutenkin niin selvästi tunnepitoisesti latautunut häntä vastaan, että hän poistui kirkolliskokouksesta ilman että olisi jäänyt kuulemaan, mitä päätöksiä siellä tehtiin. Hänet tuomittiin. Piispat kokoontuivat sitten Jerusalemiin, jossa Athanasiuksen tuomio vahvistettiin. Arius otettiin takaisin kirkon piiriin ja hän sai luvan osallistua ehtoolliselle.

Keisari kutsui Ariuksen ja hänen ystävänsä Euzousin Konstantinopoliin. Ariuksen ja keisarin välinen rauha oli käytännöllisesti katsoen täydellinen ja tämän tueksi piispat jälleen kerran tuomitsivat virallisesti Athanasiuksen. Epätoivoisesti Athanasius yritti kohdata leijonan tämän omassa luolassaan. Hän tuli henkilökohtaisesti Konstantinopoliin, jossa keisari myönsi hänelle audienssin. Nikomedian Eusebius oli läsnä tässä tilaisuudessa. Hän tiesi hyvin, että Nikeiassa tehty päätös tehtiin Ariusta vastaan poliittisista syistä. Joten sen sijaan, että olisi ryhdytty kirkolliseen väittelyyn, jota keisari ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, hän syytti Athanasiusta siitä, että tämä oli estänyt viljan toimitukset pääkaupunkiin. Tämä yllätti Athanasiuksen täysin. Hän havaitsi, että joku muu pystyi myös pelaamaan sitä peliä, jossa hän itse oli niin etevä. Syyte pystyttiin helposti todistamaan ja Athanasius lähetettiin pois Gallian Trieriin. Arius nimitettiin Konstantinopolin

69

piispaksi. Hän kuoli kuitenkin pian myöhemmin myrkytettynä vuonna 336 A.D. Kirkko kutsui tätä ihmeeksi, mutta keisari epäili murhaa. Hän nimitti toimikunnan tutkimaan kuolemaa, joka oli tapahtunut näin salaperäisellä tavalla. Athanasius voitiin osoittaa olevan vastuussa kuolemasta ja hänet tuomittiin syytettynä Ariuksen murhasta.

Keisari, joka oli hyvin liikuttunut Ariuksen kuolemasta, kääntyi kristinuskoon epäilemättä osittain sisarensa vaikutuksesta. Hänet kastoi Nikomedian Eusebius. Hän kuoli vain vuotta myöhemmin vuonna 337 A.D. Konstantinus, joka oli käyttänyt niin suuren osan hallituskaudestaan vainotakseen niitä, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen, kuoli tunnustaen surmaamiensa ihmisten uskoa.

Aríuksella oli eittämättä tärkeä merkitys kristinuskon historiassa. Hän ei ollut ainoastaan laajasti käsitettynä se syy, miksi Konstantinus vihdoin hyväksyi kristinuskon, vaan hän edusti myöskin niitä ihmisiä, jotka olivat pyrkineet seuraamaan ehdottomasti Jeesuksen opetuksia. Samoihin aikoihin, kun tämä johdatus oli vakavasti alkanut rappeutua ja kun muisto Jeesuksesta miehenä, joka oli oman oppinsa ruumiillistuma, oli alkanut himmentyä, Arius edusti ihmistä, joka ei ollut valmis hyväksymään tätä tapahtumien kulkua tyytyväisenä.

Hän uskoi, että Jumala oli ehdottomasti Yksi ja että sen vuoksi tämä usko oli ehdottoman yksinkertainen. Hän uskoi, että Jumala yksin oli ikuinen, yksin ilman alkua, yksin ei-synnytetty, yksin hyvä, yksin kaikkivaltias, yksin muuttumaton ja muuttamaton ja että Hänen Olemuksensa oli piilossa ikuisessa mysteeriossa kaikkien luontokappaleiden ulkoiselta silmältä. Arius vastusti mitä tahansa ajatusta, joka koski Jumalan inhimillisyyttä.

Hän painosti vilpittömästi Jeesuksen ehdottoman seuraamisen puolesta. Hän oli valmis tunnustamaan hänessä kaikki eristäytymisen sekä Jumalan Ykseyden puolesta puhuvat ominaisuudet, mutta kieltäytyi tekemästä kompromissia minkä tahansa idean puolesta, joka olisi johtanut uskoon moninaisesta jumaluudesta. Hän tunsi, että hänen oli pakko torjua mikä tahansa dogmi, jossa hyväksyttiin Jeesuksen jumalallisuus. Koska Jumalallisuuden tosin olemus on ei-lihallinen syntyminen, Jumalan Poikaa ei itse asiassa voinut olla olemassa sanan ankarimmassa ja ensisijaisessa merkityksessä.

Mikäli Jumala voidaan katsoa syntyneen lihallisesti, hän sanoi, se tuhoaisi Jumalan erikoislaatuisen olemuksen. Tästä seuraisi myös Jumalan ruumiillisuus sekä intohimoisuus, jotka ovat inhimillisiä ominaisuuksia ja viittaisi siihen, että Kaikkivaltiaalla olisi ihmisen perustarpeet, joita Hänellä ei ole. Näin ollen on mahdotonta käyttäen mitä perusteluja tahansa, pitää Jumalaa lihallisesti syntyneenä.

Arius väitti myös, että koska Jeesus on rajallinen, hän on jotain muuta kuin Jumala, joka on Ikuinen. On mahdollista hahmottaa aika, jolloin Jeesusta ei ollut olemassa, mikä taas jälleen osoittaa, että hän on jotain muuta kuin Jumala. Jeesus ei ole samaa ainetta kuin Jumala, mutta hän on kuitenkin Jumalan luoma, samoin kuin muut luontokappaleet, vaikkakin epäilyksettä hän on ainutlaatuinen ihmisten joukossa profeetan kyvyistään johtuen. Sen sijaan että hän jakaisi Jumalaisen Olemuksen, hän ei edes käsitä omaansa. Hänen täytyi olla riippuvainen kaikkien muiden luontokappaleiden tavoin Jumalan armosta, kun taas Jumala ei ollut riippuvainen mistään. Kuten koko ihmiskunnalla oli myös hänellä vapaa tahto sekä luonne, joka johdatti häntä Jumalaa joko miellyttäviin tai ei-miellyttäviin tekoihin. Kuitenkin vaikka Jeesus oli periaatteessa kykenevä toimimaan myös Jumalaa loukkaavalla tavalla, hänen oma hyveellisyytensä pidätti häntä niin tekemästä.

70

Nämä Ariuksen uskon perustana olleet opit ovat säilyneet nykypäiviin saakka ja ne ovat yhö edelleen monien Jumalan Ykseyteen uskovien kristittyjen uskon perustana.

Konstantinuksen kuoltua 337 A.D. seuraava keisari Konstantius hyväksyi myös Ariuksen uskon ja uskoa Jumalaiseen Ykseyteen oli yhä edelleen virallisesti hyväksytty puhdasoppiseksi kristinuskoksi. Antiokiassa pidetyssä konferenssissa vuonna 341 A.D. hyväksyttiin monoteismi kristinuskon todelliseksi perustaksi. Tämä sääntö vahvistettiin toisessa kirkolliskokouksessa, joka pidettiin Sirmiumissa vuonna 351 A.D., jälleen vallassa olleen keisarin myötävaikutuksella. Tämän seurauksena kristittyjen suuri enemmistö hyväksyi Ariuksen opetukset. Pyhä Hieronymus kirjoitti vuonna 359 A.D., että "koko maailma huokaisi ja ihmetteli havaitessaan itsensä ariuslaiseksi." Seuraavien vuosien aikana kolminaisuuden opin kannattajat kasvoivat lukumääräisesti, mutta vuonna 381 A.D. virallinen keisarin uskonto Konstantinopolissa julistettiin olevan Ariuksen uskonto. Kuitenkin Kolminaisuuden opin doktriini alkoi vähitellen tulla hyväksytyksi kristinuskon perustana lännessä. Eri "kirkolliskokousten" järjestämisilmiö sekä "virallisten" päätösten tekeminen osoittaa, kuinka kauas jopa puhdasoppinen kristinusko Euroopassa oli joutunut siitä, mitä Jeesus oli alun perin opettanut. Hän ei itse ollut koskaan turvautunut tämänlaisiin organisaatioihin, joita tavallisesti saattoi löytää hallitsijoiden hoveista.

Vuonna 387 A.D. Hieronymus sai valmiiksi kuuluisan Versio Vulgatan Raamatusta. Tämä oli ensimmäinen latinalainen käännös niistä Pyhistä Kirjoituksista, jotka oli käännetty kreikaksi heprealaisten tekstien pohjalta. Juuri tästä Raamatusta tuli pohja kaikille muille eri kielille käännetyille Raamatuille ja roomalaiskatolilainen ja myöhemmin protestanttinen kirkko hyväksyi teoksen viralliseksi kirjakseen. Kun kirja näin saavutti vakiintuneen aseman, kaikki muut evankeliumit sekä Pyhät Kirjoitukset, jotka eivät sisältyneet Hieronymuksen kokoelmaan, tuhottiin lähes täydellisesti näiden kahden kirkon sisällä yhdessä tai useammassa vaiheessa. Tällä tavoin kaikki yhteydet todelliseen Jeesukseen kadotettiin vähitellen.

Seuraava tärkeä hahmo oli Paavi Honorius. Hän oli profeetta Muhammadin aikalainen, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, ja havaitsi islamin nousevan voiman. Islamin opinkappaleet muistuttivat suuresti Ariuksen oppeja. Kristittyjen toinen toistensa surmaaminen oli vielä tuoreena hänen muistissaan ja mahdollisesti hän ajatteli, että sitä mitä hän oli kuullut islamista, voitaisiin ehkä soveltaa korjaamaan kristittyjen välisiä erimielisyyksiä. Kirjeissään hän alkoi kannattaa "yksimielisyyden" doktriinia Kolminaisuuden opin sisällä. Hän väitti, että jos Jumalalla olisi ollut kolme toisistaan riippumatonta mieltä, tuloksena olisi ollut kaaos. Looginen johtopäätös puhui myös Yhden Jumalan olemassaolon puolesta.

Chalcedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 A.D. oli määrätty, että Kristuksen luonne oli jakamaton. Tämä innoitti Honoriusta päättelemään, että Kristuksella oli yksi ainoa tahto. Sen vuoksi hän väitti, että Kristus otti itselleen ihmisluonteen, joka oli vapaa alkusynnin kirouksesta. Tämän näkemyksen mukaan Kristuksella oli inhimillinen tahto. Näin ollen usko Yhteen Jumalaan tuli epäsuorasti todistetuksi myös Paavalin kirkon sisällä. Se tosiseikka, että tällainen ristiriitaisuus ylipäänsä oli päässyt syntymään, oli osoitus siitä, kuinka vahvan otteen Paavalin keksinnöt olivat saaneet ihmisten mielissä ja saattaneet heidät hämmentyneiksi. Paavi Honorius kuoli lokakuussa vuonna 638 A.D. Samana vuonna keisari Heraclius hyväksyi virallisesti Honoriuksen doktriinin ja sääti määräyksen, jonka mukaan "Kaikkien keisarin alamaisten tuli tunnustaa Jeesuksen yksi tahto."

71

Konstantinopolin synodissa, joka myöskin pidettiin vuonna 638 A.D. tuettiin doktriinia, koska se "on todellisuudessa yhtenevä apostolien saarnojen kanssa". Honoriuksen doktriinille ei virallisesti löytynyt haastajaa noin puoleen vuosisataan. Vuonna 680 A.D., 42 vuotta paavi Honoriuksen kuoleman jälkeen, Konstantinopolissa pidettiin kirkolliskokous ja paavi julistettiin pannaan, koska hän "ei ollut osannut sammuttaa pakanallisten opetusten liekkiä sen alkutekijöissään vaan vaali sitä piittaamattoman asenteensa vuoksi," ja sen vuoksi "aiheutti sen, että tahraton usko likaantui." Tämä päätös, jolla paavin seuraaja tuomitsi edeltäjänsä kirkon tukemana, on ainutlaatuinen paavien historiassa.

Paavalin kirkko, tai pikemminkin roomalaiskatolinen kirkko, jolla nimellä se alettiin tuntea, kasvoi kooltaan ja sai lisää valtaa. Tämä johtui pitkälti sen yhteyksistä Rooman keisareihin. Mitä enemmän se teki kompromisseja vallassa olevien vuoksi, sitä laajemmin se alettiin yhdistää heihin. Nikeian kirkolliskokousta seuranneiden kahdeksan vuosisadan aikana roomalaiskatolinen kirkko saavutti lujasti vakiintuneen aseman ja sen pääpaikka ei enää ollut Jerusalemissa, vaan Roomassa. Se sai haltuunsa suuret määrät maata ja omaisuutta kaupungin sisällä sekä ulkopuolella. Niitä alettiin nimittää "Konstantinen lahjaksi". Kaikille ihmisille alkoi olla hyvin vaarallista olla eri mieltä roomalaiskatolisen kirkon kanssa, sillä sen tukena sattui olemaan keisarillinen armeija sekä sen oma mahti. Vuoden 325 A.D. jälkeen yli miljoona kristittyä surmattiin sen vuoksi, että he eivät hyväksyneet katolisen kirkon doktriineja. Tämä oli toden totta pimeä aikakausi ja vain harvat ihmiset Euroopassa uskalsivat avoimesti tunnustaa Jumalan Ykseyden puolesta.

Kun katolinen kirkko oli innokkaasti erottelemassa näitä toisinajattelijoita, jotka leimattiin "pakanoiksi", muslimit alkoivat tehdä itseään tunnetuksi kristityn maailman reuna-alueilla. Lähes kaikki Jeesuksen seuraajat Pohjois-Afrikassa tunnustivat islamin Herransa seuraavaksi sanomaksi, joka suoraan seurasi ja syrjäytti sen johdatuksen, jota he tähän mennessä olivat noudattaneet. Heistä tuli muslimeja. Vain Euroopan "kristinusko" jäi jäljelle.

Vatikaanin johtajat mitä todennäköisimmin huomasivat selvän samankaltaisuuden islamin sekä Ariuksen saarnaaman Jumalan Ykseyden välillä. Molemmissa Jeesus hyväksyttiin profeettana, joka kuitenkin oli yhä vain ihminen. Molemmissa uskottiin Neitsyt Maariaan sekä neitseelliseen hedelmöitykseen. Molemmissa hyväksyttiin Pyhä Henki. Molemmissa torjuttiin Jeesukselle annettu Jumalallisuus. Tämän vuoksi ariuslaisia kohtaan tunnettu viha kääntyi nyt muslimeja vastaan. Tästä näkökulmasta katsottuna ristiretket eivät niinkään olleet mikään erillinen ilmiö kristinuskon historiassa, vaan se oli suoraa jatkoa Paavalin kirkon aiemmin harjoittamalle ariuslaisten kokemalle verilöylylle.

Tänä aikakautena kirkko ei jättänyt huomiotta pientäkään sen omassa piirissä syntynyttä vastustusta. Elin, joka tunnettiin nimellä Inkvisitio, järjestettiin tutkimaan ja eliminoimaan kaikki mahdolliset jäljet kirkon vakiintuneiden doktriinien "poikkeamista". Ei tiedetä tarkalleen, kuinka monta ihmistä tämä ryhmittymä murhasi, mutta on varmaa että erittäin suuri määrä ihmisiä kärsi ja tuhoutui heidän käsissään.

Uskonpuhdistuksen tulo sekä sitä seuraava myös vahvojen protestanttisten kirkkojen perustaminen aiheutti sen, että Kolminaisuuden opin doktriini vakiintui yhä lujemmin, vaikkakin protestantit ja roomalaiskatoliset asettuivat kiivaasti vastustamaan toisiaan muiden aiheiden suhteen, kuten esim. sen dokumentin lainvoimaisuuden suhteen, jossa vahvistettiin "Konstantinen lahja". Eräät oppineet tarkastelivat asiakirjaa tarkemmin ja havaitsivat, että se oli väärennös. Tämän jälkeen Vatikaani lakkasi ylpeilemästä sillä.

72

Kuuluisa 30-vuotinen sota protestanttien sekä katolisten välillä oli myös yksi todistus siitä, että kirkkojen välisiä taisteluita ei käytä siinä tarkoituksessa, että Jeesuksen todellinen johdatus saatettaisiin voimaan maan päällä. Samoin kuin Paavalin kirkon viha Ariuksen seuraajia kohtaan ja myöhemmin muslimeja kohtaan, myös tämä sota osoitti selkeästi sen, että mitä kirkko tosiasiassa halusi, oli valtaa. Kaikissa näissä kolmessa tapahtumassa kirkko taisteli voidakseen vakiinnuttaa oman olemassaolonsa instituutiona, eikä suinkaan levittääkseen Jeesuksen opetuksia.

Kun islam jatkoi leviämistään, alettiin suunnitella suurta strategiaa, jonka avulla muslimien joukkoon voitaisiin käydä sekä idästä että lännestä. Toivottiin, että legendaarisen intialaisen kuninkaan avulla joukot saataisiin yhdistettyä ja voitaisiin valloittaa koko maailma. Pyrkiessään löytämään Intian, Kolumbus löysikin Amerikan ja Vasco da Gama taas löysi uuden meritien Intiaan. Molemmat näistä löydöistä osoittautuivat hyvin tuottoisiksi hankkeiksi taloudellisessa mielessä. Kristityt eivät löytäneet legendaarista kuningastaan, eivätkä he kyenneet poistamaan islamin uskoa, mutta he ottivat suuren osan maailmaa siirtomaikseen ja heidän johtajansa sekä kauppiaansa saavuttivat suurta vaurautta tämän ansiosta.

Huolimatta roomalaiskatolisen sekä protestanttisen kirkon suunnattomasta vallasta, he eivät kuitenkaan kyenneet hävittämään uskoa Jumalaiseen Ykseyteen. Tunnettiimpa se sitten areiolaisuutena tai sosianismina tai unitaarisuutena, on se kuitenkin säilynyt kristinuskon liikkeenä nykypäiviin saakka, kuten seuraavat, sen avopuheisimpien kannattajien lyhyet elämänkerrat osoittavat.

7. luku

KRISTINUSKON MYÖHEMMÄT UNITARISTIT

Mikael Servetus (1511 - 1553)

Mikael Servetus syntyi Villanuevassa Espanjassa vuonna 1511. Hän oli paikkakunnan tuomarin poika. Hän eli aikakautta, jolloin kirkon piirissä oli monenlaisia levottomuuksia, kautta, jolloin kaikki asettivat kristinuskon olemuksen kyseenalaiseksi. Vuonna 1517, kun Servetus oli 6-vuotias, Martin Luther aloitti kapinansa roomalaiskatolista kirkkoa vastaan. Tämän seurauksena hänet julistettiin pannaan ja hänestä tuli uuden reformoidun "protestanttisen" uskonnon johtaja. Tämä liike, joka nykyään tunnetaan nimellä Uskonpuhdistus, levisi tulipalon tavoin, ja jopa ne, jotka olivat eri mieltä Lutherin kanssa, eivät voineet välttää ottamasta häntä huomioon. Tämän konfliktin ohella sattui myös toinen kiista lähempänä Servetuksen kotikaupunkia: vaikka Espanjan muslimien ja kristittyjen väliset suhteet olivat olleet melko hyvät menneisyydessä, ristiretkien saavuttamat voitot Idässä aiheuttivat sen, että kristityt kohdistivat suuttumuksensa muslimeja vastaan Espanjassa. Espanjalaisen inkvisition nimellä tunnettu organisaatio otti tehtäväkseen käännyttää kaikki ihmiset, jotka eivät olleet kristittyjä, roomalaiskatolisiksi. Kaikenlainen huolimattomuus kirkon ulkoisten riittien noudattamisessa johti ankaraan rangaistukseen, jos ei peräti kuolemaan.

Kasvettuaan vanhemmaksi ja opittuaan lisää ympäröivästä maailmasta nuori Servetus kauhistui näin suurta verenvuodatusta. Maassa asui suuri määrä muslimeja ja juutalaisia

73

ja he säästyivät miekalta vain jos he julkisesti tunnustivat sitä uskoa, joka oli hyväksytty roomalaiskatolisessa kirkossa ja vahvistivat Kolminaisuuden opin kaavan. Voidaan kuvitella, kuinka kiihtyneeksi Servetus tuli, kun hän tutkittuaan Raamattua tarkemmin, havaitsi että Kolminaisuuden opin doktriinia ei löytynytkään mistään. Hän havaitsi lisäksi, että Raamattu ei aina tukenut sitä, mitä kirkko opetti. Hän oli vasta 20-vuotias, kun hän päätti kertoa koko maailmalle totuuden sellaisena kuin hän oli sen löytänyt, sillä hänen löytämistään tosiseikoista seurasi se, että jjos kristityt hyväksyivät, että oli olemassa vain Yksi Jumala, tällöin kaikki riidat kristittyjen ja muslimien välillä voitaisiin lopettaa ja molemmat uskonyhteisöt voisivat elää yhdessä rauhan vallitessa. Tämä herkkä, mutta kokematon nuorukainen, jonka mielikuvitus lensi intoa täynnä, tunsi että tämä tavoite voitaisiin aivan helposti saavuttaa Uskonpuhdistuksen toimeenpanijoiden avustuksella, jotka olivat loppujen lopuksi jo tehneet pesäeron katoliseen kirkkoon. Uudet protestanttiset kirkot muuttuisivat Ykseyden kannattajiksi ja heidän avullaan kristityt, muslimit ja juutalaiset voisivat elää yhdessä rauhan vallitesa. Suvaitsevaisuuden maailmasta tulisi mahdollinen ja se perustuisi Yhteen Jumalaan, ihmiskunnan perheen "Isään".

Servetus oli liian nuori ymmärtääkseen, että myös Uskonpuhdistuksen johtajien mielet olivat saman virheellisen metafysiikan pauloissa. Hän joutui toteamaan, että kumpikaan, Luther tai Calvin, eivät halunneet olla missään tekemisissä Jumalan Ykseyttä koskevien oppien kanssa. He pelkäsivät, että Uskonpuhdistus menisi tällöin liian pitkälle. Joukko katolisen kirkon seremonioista kyllä poistettiin, mutta he pelkäsivät löytää jälleen Jeesuksen alkuperäiset opetukset, koska tämä olisi lisännyt heidän vaikeuksiaan ja aiheuttanut heidän oman maineensa ja valtansa menettämisen. Ehkä he olivat myös epätietoisia siitä, kuinka pitkälle roomalaiskatolisen kirkon käytäntö oli poikennut Jeesuksen noudattamista tavoista. Luonnollisesti he näkivät paljon vaivaa säilyttääkseen myös reformoidun uskonnon katolisen puhdasoppisuuden puitteissa. He eivät niinkään riidelleet Rooman teologian kuin sen organisaation kanssa ja erityisesti kysymyksestä, kenen tulisi hallita kirkkoa. Servetuksen uskomukset merkitsivät uhkaa molemmille näistä organisaatioista ja oli ironista, että Servetuksen uskonpuhdistajiin kohdistava vetoomus saikin heidät yhdistämään voimansa katolisen kirkon kanssa suojellakseen yhteisiä etujaan. Nuori Servetus ei täysin kyennyt ymmärtämään mitään näistä asioista.

Hän asetti kaikki toivonsa Uskonpuhdistuksen toteuttajiin, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että roomalaiskatolisuus ei ollut Jeesuksen uskonto. Hänen opiskelunsa oli murskannut hänen uskonsa Kolminaisuuden opin doktriiniin ja seurauksena oli usko Yhteen Jumalaan ja siihen, että Jeesus oli yksi hänen profeetoistaan. Hänen vakaumuksensa oli vain lujittanut hänen oltuaan silminnäkijänä todistamassa Espanjan Kaarle V:n kruunajaisia paavin kruunatessa hänet kuninkaaksi. Vuonna 1527 Kaarle V hyökkäsi ja ryösti Rooman. Aluksi hän otti Paavin vangiksi, mutta sitten hän havaitsi, kuinka hyödyllistä olikaan ottaa Paavi liittolaiseksi. Vangittuna oleva Paavi tuskin vaikuttaisi ihmisiin sillä tavalla kuin hän toivoi, joten hän antoi tälle jonkin verran vapautta. Osoittaakseen, kuinka hyvissä väleissä he olivat, hän päätti ,e ttä Paavi saisi kruunauttaa hänet kuninkaaksi. Varsinaisesti tämä ei ollut lainkaan tarpeellista. Asia oli sama kuin, jos olisi järjestänyt kirkkohäät siviilivihkimisen jälkeen. Kuninkaan edeltäjät olivat katkaisseet tämän perinteen, mutta hänestä tuntui, että hän oli nyt tarpeeksi vahva ja Paavi taas oli tarpeeksi heikko, voidakseen elvyttää tämän perinteen. Seremonioita ei järjestetty Roomassa, vaan Bolognassa, koska kansanomaisen uskomuksen mukaan "missä Paavi on, siellä on Rooma." Servetus oli paikalla todistamassa tätä suurenmoista spektaakkelia ja tapahtuma täytti hänet inhon tunteilla katolista kirkkoa kohtaan. Hän kuvailee tapahtumaa seuraavasti:

74

Näillä silmilläni näin, kun häntä (Paavia) kannettiin loisteliaasti prinssien harteilla ja hän teki samalla kädellään ristinmerkin ja kaikki ihmiset palvoivat häntä katujen varsilla ja he polvistuivat niin syvään, että ne jotka kykenivät suutelemaan hänen jalkojaan tai kenkiään, pitivät itseeän onnekkaampina kuin muut ja julistivat, että he olivat saaneet haltuunsa monia aneita ja tämän johdosta pirulliset tuskat olisi annettu anteeksi moniksi vuosiksi. Voi sinä iljettävin kaikista pedoista, häpeämättömin kaikista portoista.

Servetuksen toivo siis kohdistui Uskonpuhdistuksen johtajiin. Hän oli varma siitä, että jos hän onnistuisi saamaan heidät näkemään Kolminaisuuden opin doktriinin virheet, he hylkäisivät varmasti tämän dogmin uskostaan. Tämä harhaluulo tuli maksamaan hänelle hänen elämänsä. Hän lähti Espanjasta ja asettui asumaan Toulouseen, jossa hän opiskeli lääketiedettä ja suoritti tohtorintutkinnon vuonna 1534. Seuraavien vuosien aikana hän jo pian aloitti työnsä lääkärinä, mutta koko tämän ajan, hänen mielenkiintonsa oli kohdistunut puhtaan kristinuskon uudelleen vakiinnuttamiseen. Hän ei viipynyt pitkiä aikoja samassa paikassa, vaan matkusteli laajalti ja kauas etsien ihmisiä, jotka olisivat tarpeeksi avarakatseisia kuunnellakseen sitä, mikä hänen mielestään oli varmasti Jeesuksen opettamaa todellista kristinuskoa.

Hän meni Baseliin tavatakseen kuuluisan Oeclompadiuksen, joka oli yksi Uskonpuhdistuksen johtajista. Hän tapasi tämän useita kertoja ja keskustelu kohdistui pääasiassa Kristuksen kahteen eri puoleen. Servetus kieltäytyi uskomasta, että Jeesus olisi ollut olemassa ennen maailman luomista. Hän toi esille, kuinka juutalaiset profeetat olivat aina puhuneet "Jumalan Pojasta" käyttäen futuuriaikamuotoa. Hän havaitsi kuitenkin, että Sveitsin protestantit eivät hyväksyneet hänen näkemyksiään, joten hän lähti Baselista vuonna 1530. Hän koki tämän suurena järkytyksenä, koska hän oli toivonut, että toisin kuin katolinen Ranska, protestantit olisivat kuunnelleet kärsivällisesti, mitä hänellä oli sanottavana Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan. Hän meni sen jälkeen Strasbourgiin havaitakseen kuitenkin, että hän ei pystynyt ansaitsemaan elantoaan siellä. Koska hän ei osannut saksan kieltä, hän ei voinut harjoittaa lääkärin ammattiaan ja sen vuoksi hänen oli pakko sirityä Lyoniin. Servetus oli myös ollut pitkään kirjeenvaihdossa Calvinin kanssa Espanjasta lähtönsä jälkeen, mutta hän ei ollut saanut minkäänlaista suosiollista palautetta Calvinilta, joka ei ollut lainkaan kiinnostunut Jeesuksen opetusten henkiinherättämisestä, vaan sen sijaan halusi pysyä uskonliikkeensä johdossa.

Koska kaikki Servetuksen yritykset vaikuttaa ihmisiin henkilökohtaisten kontaktien kautta olivat epäonnistuneet, hän päätti kirjoittaa kirjan nimeltä Kolminaisuuden opin virheet, jossa hän julkisti näkemyksensä. Kirja julkaistiin vuonna 1531. Saman vuonna hän julkaisi toisen kirjan nimeltä Kaksi Kolminaisuuden oppia koskevaa dialogia. Nämä kaksi kirjaa saivat koko Euroopan myrskyn valtaan. Kukaan ei ollut miesmuistiin kirjoittanut noin uskaliasta kirjaa aikaisemmin. Tuloksena oli se, että kirkko ryhtyi ajamaan Servetusta takaa paikasta toiseen. Servetuksen oli pakko vaihtaa nimensä, mutta hän ei vaihtanut mielipiteitään. Vuodesta 1532 kuolemaansa saakka hän eli käyttäen väärää nimeä. Servetuksella oli ilmeisesti yhä edelleen lapsenomainen usko Calviniin, joka luettuaan hänen kirjansa, alkoi suhtautua syvää vastenmielisyyttä tuntien tähän julkeaan nuoreen mieheen, joka rohkesi opettaa hänelle teologiaa. Servetus kirjoitti yhä edelleen jatkuvasti Calvinille ja tämän víha kasvoi yhä suuremmaksi hänen havaitessaan, että Servetus kieltäytyi hyväksymästä hänen näkemyksiään. Protestanttisen uskonliikkeen johtajat pelkäsivät, että koko liike saattaisi kokea takaiskun, jos tämä nuori intoilija tulisi tunnetuksi ihmisten keskuudessa. Uskonpuhdistajat pelkäsivät myös, että katolisen kirkón

75

vainoaminen saattaisi kiihtyä, jos protestanttinen doktriini poikkeaisi liian kauas katolisesta doktriinista. Tämän vuoksi Servetuksen toiminta pakotti heidät hyväksymään Kolminaisuuden opin doktriinin vielä innokkaammin, sen sijaan että hän olisi saanut protestantit käännytettyä hyväksymään omat näkemyksensä. Esimerkiksi Luther tuomitsi hänet julkisesti vuonna 1539.

Koko tämän ajan Servetus jatkoi lääkärin ammattinsa harjoittamista ja hänestä tuli hyvin suosittu lääkärinä. Huolimatta siitä, että lääkärin ammattin on hyvin aikaavievää, Servetus löysi kuitenkin aikaa valvoakseen Raamatun painamista. Se julkaistiin vuona 1540. Servetus kirjoitti siihen esipuheen, jossa hän kysyi, voisiko Pyhien Kirjoitusten teksteillä olla enemmän kuin yksi merkitys. Calvin kirjoitti takaisin ja vastasi kysymykseen myöntävästi, mutta Servetus oli eri mieltä hänen kanssaan. Nykyään kalvinistisessa kirkossa hyväksytään tulkinnan periaate, joka Calvinin väittämän mukaan oli yksi Servetuksen suurimpia loukkauksia puhdasoppisuutta vastaan. Servetus väitti, että hän seurasi varhaisien, kristinuskon antiokialaiseen kouluun kuuluneiden apostolien näkemyksiä.

On kuitenkin positiivista huomata, että tämän katkeran kiistan ollessa pahimmillaan, Servetus löysi aina pakopaikan ja rauhan vanhan ystävänsä, Peter Palmierin luota, joka oli tuohon aikaan Wienin roomalaiskatolinen arkkipiispa. Hän eli siellä 13 vuoden ajan nauttien vapaudesta harjoittaa lääkärin ammattiaan ja hänestä tuli erittäin maineikas lääkärinä. Hän oli yksi ensimmäisistä ihmisistä Euroopassa, joka kirjoitti verenkierron periaatteesta. Hän kirjoitti myös kirjan maantieteen alalta. Huolimatta saavutuksistaan kirjallisuuden alalla, olivat kristinuskoa koskevat kysymykset aina pääsijalla hänen ajatuksissaan. Hän kirjoitti yhä edelleen Calvinille edelleen toivoen voittavansa hänet puolelleen, mutta Calvin torjui päättäväisesti hänen kirjeissään esittämänsä opinkappaleet. Servetus kieltäytyi hyväksymästä Calvinin obiter dictaa. Calvinia pidettiin tuohon aikaan protestanttisen uskonnon tärkeimpänä ajattelijana ja hän katsoi voivansa ilmaista Servetusta kohtaan tuntemansa suuttumuksen sen vuoksi, että tämä uskalsi asettaa kyseenalaiseksi hänen perustamansa säännöt uskonnon alalla. Servetus kieltäytyi hyvksymästä Calvinia kiistattomana auktoriteettina uskonkysymyksissä. Calvin kirjoitti takaisin suuttuneena ja Servetus vastasi jälleen vuorostaan sarkastisesti. Servetus kirjoitti sittemmin jälleen uuden kirjan nimeltä Kristinuskon uudistus, ja lähetti Calvinille ennakkopainoksen käsikirjoituksesta. Kun kirja julkaistiin, siinä oli seitsemän lukua, joista ensimmäisessä ja viimeisessä käsiteltiin pelkästään kristinuskon doktriineja. Viidennessä luvussa oli kopiot 30 Servetuksen ja Calvinin kirjoittamasta kirjeestä. Niistä kävi ilmi, että mitä tahansa etuja Calvinilla olikaan, häneltä puuttui kuitenkin kristillinen lempeys. Kirjan julkaisemisen seurauksena Servetus tuomittiin jälleen sekä katolisen kirkon että protestanttisen kirkon taholta. He yhdistivät voimansa saadakseen hävitettyä kirjan kokonaan ja he olivatkin niin perusteellisia, että kirjasta tiedetään olevan nykypäivänä jäljellä vain kaksi kappaletta. Kirjasta julkaistiin näköispainos vuonna 1791, mutta myös tämän kirjan kopioita tuhottiin. Vuonna 1546 kirjoitetussa kirjeessä Calvin uhkaili Servetusta sanoen, että jos hän koskaan vielä uskaltaisi tulla Geneveen, hän ei päästäisi tätä pakenemaan elävänä. Servetus ei ilmeisesti uskonut häntä, mutta Calvin seisoi sanojensa takana. Kun Servetus myöhemmin tuli tapaamaan häntä Geneveen ja meni hänen luokseen yhä edelleen vakuuttuneena siitä, että ajatusten kohtaaminen oli mahdollista, Calvin järjesti roomalaiskatoliset pidättämään hänet ja hänet heitettiin vankilaan syytettynä pakanuudesta.

76

Servetuksesta oli tullut jo niin suosittu lääkärinä, että hän onnistui pakenemaan vankilasta eräiden vanhojen potilaidensa avustuksella. Hän päätti lähteä Napoliin. Hänen reittinsä kulki suoraan Geneven kaupungin lävitse. Hän luuli, että hän oli onnistunut kätkeytymään riittävän hyvin valeasuun voidakseen välttää paljastumisen, mutta hän oli väärässä. Kulkiessaan kaupungin halki, hänet tunnistettiin ja pidätettiin jälleen kerran. Tällä kertaa hän ei päässyt pakoon. Oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin syylliseksi pakanuuteen. Osa tuomitsemisesta tapahtui seuraavasti:

Servetus tunnustaa, että kirjassaan hän on kutsunut Kolminaisuuden oppiin uskovia trinitaareiksi sekä ateisteiksi. Hän on nimittänyt Kolminaisuutta paholaismaiseksi hirviöksi, jolla on kolme päätä ... Hän on myös nimittänyt lapsen kastamista paholaisen ja noitien keksinnöksi ... Tämä merkitsee monien sielujen murhaa ja raunioitumista. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjeen yhdelle papeista, jossa hän monien muiden herjausten ohella julistaa evankeliumisesta uskonnostamme puuttuvan Jumalan ja uskon ja että Jumalan sijaan meillä oli kolmepäinen Kerberos. Kääntyen Servetuksen puoleen tuomioistuin toteaa, että hän ei tunne häpeää eikä pelkoa asettuessaan vastustamaan Pyhän Kolminaisuuden Jumalaista Majesteetillisuutta ja sen vuoksi olet itsepäisesti yrittänyt saastuttaa maailmaan löyhkäävällä pakanallisella myrkylläsi ... Näiden ja muiden syiden vuoksi haluamme nyt puhdistaa Jumalan kirkon tästä saastasta ja päästä eroon sen turmeltuneesta jäsenestä ... joten me annamme kirjallisena viimeisen tuomion ja tuomitsemme sinut, Mikael Servetus, sidottavaksi ja vietäväksi kappeliin ja siellä sinut kiinnitetään paaluun ja poltetaan tuhkaksi kirjoinesi. Näin saat päättää päiväsi ja toimia esimerkkinä muillle, jotka tulevaisuudessa tekevät samoin kuin sinä.

Lokakuun 26. päivä 1553 Servetus sidottiin maahan kiinnitettyyn puunrunkoon ja hänen jalkansa koskettivat juuri ja juuri maata. Hänen päähänsä asetettiin oljista ja lehdistä tehty tulikivellä pirskotettu kruunu. Hänen jalkojensa ympärille kasattiin puita sekä vihreitä lehväisi' tammipuurisuja. Hänen ruumiinsa sidottiin paaluun rautaketjulla ja hänen kaulansa ympärille heitettiin vääntynyt köysi. Puu sytytettiin sen jälkeen palamaan. Tuli piinasi häntä, mutta se ei polttanut häntä pahasti. Tämän nähdessään muutamat katselijoista tunsivat myötätuntoa häntä kohtaan ja lisäsivät polttoainetta saadakseen hänen kärsimyksensä loppumaan. Erään silminnäkijän mukaan Servetus vääntelehti peräti kaksi tuntia ennen kuin hän kuoli. Kopio Kolminaisuuden opin virheet -kirjasta oli sidottu hänen vyötärölleen ennen kuin puut sytytettiin tuleen. Kerrotaan, että joku pelasti kirjan ja että tämä puoliksipalanut kirja olisi yhä edelleen olemassa. Celsus kertoo, että Servetuksen kestävyys roihuavan tulen keskellä sai monet vakuuttumaan hänen uskostaan. Calvin teki nimenomaisen valituksen siitä, että paikalla oli niin monia ihmisiä, jotka arvostivat ja kunnioittivat hänen muistoaan. Castillo, Servetuksen seuraaja, kirjoitti tapahtumasta: "Miehen polttaminen ei todista minkään doktriinin puolesta." Myöhempinä vuosina Geneven asukkaat pystyttivät patsaan, eivät Calvinin muistoksi, vaan sen miehen muistoksi, jonka elävänä polttamisesta Calvin oli vastuussa.

Cowper oli niin liikuttunut tapahtumasta, että hän kirjoitti seuraavat rivit:

He elivät tuntemattominaKunnes vainoaminen teki heidät kuuluisiksiJa ajoi heidät ylös taivaaseen. Heidän tuhkansa lensivätMikään marmorikivi ei kerro minne. Heidän nimiään Yksikään runoilija ei ole pelastanut unohduksesta

77

eikä pyhittänyt lauluaan heidän muistoillaan.Ja historia, joka on niin lämmin ikävämmistä asioista kertoessaan, on niin kylmä tämän suhteen.

Servetuksen kuolema ei millään muotoa ollut minkään erityistapaus. Tällaisia tapahtumia sattui kaikkialla Euroopassa tähän aikaan, kuten seuraava kappale Motleyn Hollannin tasavallan nousu -nimisestä kirjasta osoittaa:

15. helmikuuta 1568 Pyhän Inkvisition antama päätös tuomitsi kaikki Alankomaiden asukkaat kuolemaan kerettiläisinä. Tästä koko maan laajuisesta tuomiosta oli vain muutama erikseen nimeltä mainittu poikkeus. Espanjan kuningas Filip II:n antamassa julistuksessa, joka annettiin noin 10 päivää myöhemmin, vahvistettiin Inkvisition määräys ja käskettiin ryhtyä välittömästi päätöksen toimeenpanoon ... Kolme miljoonaa ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, tuomittiin mestauslavalle kolmen rivin tuomiossa. Myöskään uudessa säädöksessä ei teloitusten määrä yhtään vähentynyt. Sekä korkeimmissa että alimmissa virka-asemissa olevia miehiä raahattiin polttoroviolle joka päivä ja joka tunti. Yhdessä ainoassa Filip II:lle osoitetussa kirjeessään Alban herttua arvioi viileästi piinaviikon jälkeisten, välittömästi suoritettavaksi aiottujen teloitusten määrän "800:ksi pääksi".

Muutamia otteita Kolminaisuuden opin virheet -kirjasta, joka sai aikaan näin rajuja toimenpiteitä. Servetus kirjoittaa:

Filosofit ovat keksineet kolmannen erillisen olevaisen, joka olisi todellisuudessa ja reaalisesti erillään kahdesta muusta ja jota he kutsuvat kolmanneksi Henkilöksi, tai Pyhäksi Hengeksi ja tällä tavoin he ovat keksineet kuvitteellisen Kolminaisuuden opin, jonka mukaan on kolme olevaista yhdessä olennossa. Mutta todellisuudessa kolme Jumalaa tai yksi kolminkertainen Jumala, on vain väärin perustein tapahtuvaa huijausta ja Ykseyden nimissä ... Heidän mielestään on hyvin yksinkertaista, kun sanat ymmärretään niiden varsinaisessa merkityksessä, että on olemassa kolme olentoa, ja he sanovat niiden olevan kuitenkin tarkalleen, yksinkertaisesti ja tosiasiassa aivan erilaisia ja erillisiä, mutta kuitenkin yksi on syntynyt toisesta ja toinen on tullut henkiin muista ja kuitenkin kaikki nämä kolme on suljettu samaan astiaan. Koska en itse halua käyttää väärin sanaa Henkilöt, kutsun heitä ensimmäiseksi olevaiseksi, toiseksi olevaiseksi ja kolmanneksi olevaiseksi, sillä Pyhistä Kirjoituksista en löydä heille muuta nimitystä ... Myöntämällä sen tähden näiden kolmen olemassaolon, joita he muodikkaasti kutsuvat Henkilöiksi, he samalla vapaasti myöntävät olevaisten moninaisuuden,

entiteettien moninaisuuden sekä kun Jumalan sanaa tulkitaan kirjaimellisesti, he tunnustavat Jumalien moninaisuuden.

Hän jatkaa:

Jos näin on, miksi sitten syytetään tritoriitteja, jotka väittävät, että on kolme Jumalaa, sillä he ovat myöskin keksineet kolme Jumalaa tai yhden kolminkertaisen Jumalan. Nämä heidän kolminkertaiset Jumalansa muodostavat yhden

sekaolennon. Ja vaikka jotkut eivät halua käyttää tätä sanaa, joka viittaisi siihen, että nämä kolme on yhtä, he kuitenkin käyttävät sanaa, jonka mukaan he ovat

rakenteellisesti yhdessä ja että Jumala on rakentunut kolmesta eri olevaisesta. On siksi selvää, että he ovat tritoriitteja ja meillä on kolminkertainen Jumala. Meistä

78

on tullut ateisteja, ihmisiä ilman Jumalaa. Ja niin pian kuin me yritämme ajatella Jumalaa, meidät käännytetään näiden kolmen haamun puoleen, jotta minkäänlaista ykseyttä ei enää olisi ajatuksissamme. Mitä muuta on ilman Jumalaa oleminen kuin ettei kykene ajattelemaan Jumalaa, kun meidän ymmärrystämme vaivaa

jatkuvasti kolmen eri olevaisen ongelma, ja olemme ikuisesti harhautettuja luulemaan, että me ajattelemme Jumalaa... He tuntuvat elävän toisessa maailmassa, kun he unelmoivat tällaisista asioista, sillä Taivasten valtakunta ei tiedä mitään näistä typeryyksistä ja he eivät ole ollenkaan tietoisia siitä, että Pyhissä Kirjoituksissa puhuttaisiin Pyhästä Hengestä.

Hän lisää vielä:

Vain Jumala tietää, kuinka paljon muhamettilaiset ovat ah ja voi! nauraneet Kolminaisuuden opin perinteelle. Myös juutalaiset välttävät ottamasta kantaa tähän meidän kuvitelmaamme ja nauravat meidän typeryydellemme Kolminaisuuden

oppia koskien ja jumalanpilkkaa välttääkseen he kieltäytyvät uskomasta, että tämä olisi heidän laeissaan luvattu Messias. Ja vielä muhamettilaisten ja heprealaisten

lisäksi kaikki pedotkin uskon alueella tekevät meistä pilkkaa, jos he ymmärtävät meidän mielikuvituksellisen käsityksemme, sillä kaikki Herran työntekijät ylistävät vain Yhtä Jumalaa. ... Tämä kaikkein pahin vitsaus lisättiin ja määrättiin uusien, äskettäin tulleiden esi-isillemme tuntemattomien jumalien ominaisuudeksi. Tämän filosofian kirouksen toivat kreikkalaiset luoksemme, sillä he ovat enemmän kuin muut omistautuneet filosofialle, ja me olemme heidän sanoistaan riippuvaisena muuttuneet filosofeiksi. He eivät kuitenkaan koskaan ole oikein ymmärtäneet Pyhien Kirjoitusten kappaleita, joista he kuitenkin esittivät omia näkemyksiään.

Servetus painotti myös sitä, minkä hän uskoi olevan Jeesuksen todellinen luonto:

Jotkut pitävät skandaalina sitä, että kutsun Kristusta profeetaksi, koska he eivät itse ole sattuneet antamaan hänelle tätä lisänimeä. Siksi he kuvittelevat, että kaikkia jotka tekevät näin, voidaan syyttää juutalaisuudesta tai muhamettilaisuudesta, huolimatta siitä, että Pyhät Kirjoitukset sekä aiemmat kirjailijat kutsuivat häntä myös profeetaksi.

Mikael Servetus oli yksi vakiintuneen kirkkolaitoksen avopuheisimmista arvostelijoista tuohon aikaan. Tällä hän hankki itselleen sen omituisen rangaistuksen, että katoliset polttivat hänet hengiltä protestanttien avustamana. Hän yhdisti omassa persoonassaan kaiken sen, mikä oli parasta renessanssin ja uskonpuhdistuksen aikakaudessa ja oli hyvin lähellä aikansa ihanteen toteuttamista itsessään, millä tarkoitettiin "universaalin pansofisen tietämyksen omaavan henkilön" syntymistä. Hän oli erittäin taitava lääketieteen, maantieteen, raamattutieteen ja teologian aloilla. Hänen oppineisuutensa monialaisuus antoi hänelle näkemyksen laajuutta, mikä olisi ollut mahdotonta miehille, joilla oli vähemmän koulutusta. Ehkä merkittävin osa hänen elämästään oli hänen yhteentörmäyksensä Calvinin kanssa. Se oli ehdottomasti henkilökohtaisen tason konflikti, mutta se oli myös enemmän kuin pelkästään sitä. Se oli torjuntareaktio Uskonpuhdistukselle, joka oli valmis muuttamaan vain rappeutuneen kirkon muotoa, ei sisältöä. Se maksoi Servetukselle hänen elämänsä, mutta vaikka Servetus on kuollut, hänen uskonsa Jumalaiseen Ykseyteen elää silti vielä. Monet pitävät häntä yhä edelleen "modernin unitarismin perustajana."

79

Kaikki, jotka uskoivat samaan kuin Servetus, eivät kuitenkaan joutuneet kokemaan samaa kohtaloa kuin hän, mikä käy ilmi seuraavasta hänen aikalaisensa Adam Neuserin kirjeestä. Se on osoitettu muslimien johtajalle keisari Sulim II:lle Konstantinopoliin. Se kuuluu "Antiquities Palatinae" -kokelmaan, jota säilytetään nykyään Heidelbergin arkistoissa.

Minä, Adam Neuser, kristitty ja syntynyt Saksassa, olen saanut papin arvon Heidelbergissä, kaupungissa, josta löytyvät nykypäivän Saksan oppineimmat miehet. Minä pyydän kuitenkin pakopaikkaa Teidän Majesteettinne luota kaikella kunnioituksella ja nöyryydellä pyytäen teitä rakastamaan Jumalaa ja Profeettaanne, Jumalan rauha olkoon hänen kanssaan, vastaanottamaan minut alamaistenne joukkoon ja niiden joukkoon kansastanne, jotka uskovat Jumalaan. Sillä Kaikkivaltiaan Jumalan armolla tiedän, näen ja uskon koko sydämestäni, että teidän oppinne ja uskontonne on puhdas, kirkas ja Jumalan hyväksymä. Olen lujasti vakuuttunut siitä, että vetäytymiseni epäjumalia palvovien kristittyjen luota saa monet ihmiset harkitsemaan teidän uskonne ja uskontonne hyväksymistä, erityisesti koska jo nyt oppineimmat sekä merkittävimmät heistä ovat tuntevat tämän asian suhteen samoin kuin minä, ja tämän tulen kertomaan Teidän Majesteetillenne suusanallisesti. Mitä minuun tulee, olen varmasti yksi heistä, joista puhutaan Koraanin 13. luvussa: kristityt osoittavat meille suurempaa hyvää tahtoa kuin juutalaiset; ja jos teidän pappinne ja piispanne edellyttäen, etteivät he harkitsemattomia tai itsepäisiä, ymmärtävät Jumalan Profeetan antamat käskyt ja siten vahvistavat totuuden, sanovat he kyyneleet silmissä, oi Jumala! Me toivomme sydämestämme,e ttä koska uskomme samoihin asioihin kuin hyvät ihmiset, voitte Te myös antaa meidän tulla uskonyhteisöönne: Sillä miksi me emme uskoisi Jumalaan ja Häneen joka on meille ilmestynyt Totuudessa?

Varmasti, oi Keisari! Minä olen yksi heistä, jotka lukevat Koraania iloiten. Olen yksi heistä, jotka halajavat olla osa Teidän kansaanne ja minä vakuutan ennen Jumalaakin että Profeettanne doktriini, Jumalan rauhaa hänelle, on eittämätön Totuus. Tästä syystä rukoilen nöyrimmin Teidän Majesteettianne Jumalan rakkauden sekä Profeettanne nimissä armollisesti kuulemaan minua ja tietämään millä tavoin armahtava Jumala on minulle ilmoittanut tämän Totuuden.

Mutta ennen kaikkea Teidän Majesteettinne tulee olla täysin vakuuttunut siitä, että en turvaudu suojeluunne samasta syystä kuin monilla kristityillä on tapana, jotka rikosten, varkauksien, murhien tai aviorikkomusten vuoksi eivät kykene elämään truvallisesti omaa uskontoaan edustavien ihmisten parissa. Sillä minä olen

päättänyt jo yli vuosi sitten pyytää turvapaikkaa teidän luotanne ja etenin aikeideni vuoksi jo niin pitkälle kuin Presburgiin, mutta koska en ymmärtänyt unkarin kieltä, en

voinut edetä pitemmälle ja vastoin tahtoani olin pakotettu palaamaan kotimaahani, mitä en olisi uskaltanut tehdä, jos olisin paennut jotain rikosta. Lisäksi mikään ei pakota minua hyväksymään uskontoanne, sillä kuka voisi pakottaa minua, kun kansanne ei minua tunne ja kun olen niin kaukana siitä.

Joten Teidän Majesteettinne ei saisi asettaa minua niiden lukuisien kristittyjen asemaan, jotka alamaisenne valloittamana sekä vangitsemana tunnustaa

uskontonne ilman hyvää tahtoa ja jotka pian heti tilaisuuden tullen karkaavat ja luopuvat todellisesta uskostaan. Tämän vuoksi pyydän edelleen nöyrimmin Teidän Majesteettianne kiinnittämään huomionsa siihen, mitä aion sanoa ja olemaan

80

tietoinen niistä todellisista syistä, joiden takia etsin piilopaikkaa Teidän Valtakunnastanne.

Kun Pfalzin vaaliruhtinas, joka arvoltaan on lähinnä keisaria ja siksi mahtavin Saksan ruhtinaista, oli ylentänyt minut Saarnaajan virkaan kuuluisaan Heidelbergin yliopistoon, aloin punnita mielessäni keskittyneesti kristinuskomme lukuisia kiistoja sekä eri ryhmittymiä: sillä niin monta ihmistä kuin meidän joukossamme on, niin vastaavasti myös yhtä monta mielipidettä ja käsitystä. Aloitin tekemällä yhteenvedon kaikista Pyhien Kirjoitusten tohtoreista sekä tulkitsijoista, jotka olivat kirjoittaneet ja opettaneet profeetta Jeesus Kristuksen ajoista lähtien. Sitouduin itse uskomaan vain Mooseksen käskyjä sekä evankeliumia. Sitten vetosin sisimmässäni Jumalaan mitä suurimmalla uskonnollisella antaumuksella ja rukoilin häntä osoittamaan minulle oikean tien, jotta en olisi vaarassa johdattaa itseäni että kuulijoitani harhaan. Jumala oli suosiollinen ja ilmoitti minulle "Yhden Ainoan Jumalan avuksi huutamisen uskonkappaleet". Näiden uskonkappaleiden perusteella laadin kirjan, jossa todistin, että Jeesus Kristusta käsittelevä doktriini ei sisältänyt väitettä, jonka mukaan hän itse olisi ollut Jumala, kuten kristityt virheellisesti väittävät: mutta on olemassa vain yksi Jumala, jolla ei ole hänen kanssaan samaa olemusta olevaa poikaa. Omistin tämän kirjan Teidän Majesteetillenne ja olen aivan varma, että kyvykkäimmätkään miehet kristittyjen joukossa eivät pysty sitä kumoamaan sitä. Ja miksi ihmeessä minun pitäisikään yhdistää Jumalaan toinen Jumalan kaltainen? Jo Mooses oli kieltänyt tämän, eikä Jeesus Kristus koskaan opettanut mitään tällaista.

Myöhemmin vahvistin itseäni päivittäin Jumalan armolla ja ymmärsin, että kristityt käyttivät Jeesus Kristusta täysin vääriin tarkoituksiin samalla tavalla kuin juutalaiset olivat aiemmin käyttäneet pronssikäärmettä omiin tarkoituksiinsa .. Tein sen johtopäätelmän, että kristittyjen keskuudesta ei voinut löytää mitään puhdasta ja että kaikki oli väärennettyä. Tämä siksi että he olivat vääristelleet virheellisillä tulkinnoillaan lähes kaikki Mooseksen kirjoitukset sekä evankeliumin, ja kaiken tämän olin osoittanut omin käsin kirjoittamassani kirjassa ja jonka aion esittää Teidän Majesteetillenne. Kun sanon, että kristityt olivat väärentäneet ja turmelleet Mooseksen käskyt ja evankeliumin, tarkoitan vain sanoja ja merkitystä. Sillä Moosesta, Jeesusta sekä Muhammedia koskeva doktriini on yhdenmukainen, eikä ole millää tavoin ristiriitainen ... Koraanissa on myös hyvin hyödyllinen todistuskappale Mooseksesta ja Jeesus Kristuksesta. Mutta kirjan perusteella voidaan yhä edelleen väittää kristittyjen turmelleen Mooseksen käskyjä sekä

Jeesus Kristuksesta kertovia evankeliumeja virheellisillä tulkinnoillaan. Toden totta jos Jumalan Sana olisi uskollisesti tulkittu, ei olisi mitään eroa juutalaisten, kristittyjen

ja muhamettilaisten välillä. Näin ollen se mitä Koraanissa toistellaan monta kertaa on totta. Muhammedin doktriini kumoaa kaikki Pyhien Kirjoitusten vääristyneet tulkinnat ja opettaa meille oikean Jumalan Sanan merkityksen ...

Tämän jälkeen Jumalan armon avulla ymmärsin, että oli olemassa vain yksi Jumala ja että oli havainnut, että Jeesus Kristuksen doktriinia ei opetettu sellaisena kuin sitä olisi pitänyt opettaa ja että kaikki kristittyjen seremoniat olivat hyvin erilaisia kuin kristittyjen ensimmäiset instituutiot olivat olleet. Aloin ajatella, että olin mahdollisesti ainoa ihminen maailmassa, joka ajatteli näin. En ollut nähnyt Koraania ja meidän kristittyjen joukossa joka taholle levitettiin mahdollisimman huolellisesti niin häpäiseviä ja suurta pahennusta herättäviä raportteja

Muhammedin doktriinista ja siitä, kuinka ihmisraukat pakotetaan uskomaan asioita,

81

koska niin monet totuudet on pelottelemalla salattu ja he joutuvat suunniltaan Koraanin nimissä. Kuitenkin Jumalallisen Sallimuksen suotuisalla avustuksella kirja joutui käsiini, josta kiitokset Jumalalle. Jumalalle sanon, että ken tietää pyydänkö rukouksissani häntä avuksi Teidän Majesteettinne puolesta ja kaikkien niiden puolesta, jotka kuuluvat Teille. Mietin kaikkia mahdollisia tehokkaita tapoja välittää tieto näistä totuuksista kuulijoilleni ja siinä tapauksessa että he eivät haluaisi hyväksyä tätä doktriinia, pyytäisin lupaa vaaliruhtinailta jättää virkani ja lähteä Teidän luoksenne. Aloin myös hyökätä väittelynhaluisena kaikkien kirkkojen ja koulukuntien kimppuun käsitelläkseni tiettyjä kohtia doktriinissamme ja sain mitä oli halunnut: vein asian jopa siihen pisteeseen, että se alettiin tuntea kaikissa valtakunnan eri osavaltioissa ja sain myös puolelleni useita oppineita miehiä. Vaaliruhtinas, joka pelkäsi keisari Maksimiliuksen hyökkäystä ... erotti minut virastani ...

Tämä kirje joutui keisari Maksimiliuksen käsiin. Neuser pidetettiin yhdessä kahden ystävänsä Sylvanin ja Mathias Vehen kanssa. Heidät heitettiin vankilaan. 15. heinäkuuta 1570 Neuser karkasi, mutta hänet tuotiin pian takaisin vankilaan. Hän karkasi toisenkin kerran ja jälleen hänet pidätettiin. Heidän oikeudenkäyntinsä jatkui kahden vuoden ajan. Tässä vaiheessa Neuser karkasi jälleen. Tällä kertaa hän pääsi perille Konstantinopoliin ja kääntyi islamin uskoon.

Francis Davis (1510 - 1579)

Francis Davis syntyi Kolozsarissa, Transsylvaniassa vuonna 1510. Hän oli erittäin etevä opiskelija ja sai stipendin Wittenbergiin, jossa hän koulutti itseään katoliseksi papiksi neljän vuoden ajan. Palattuaan Kolozsariin hänet nimitettiin katolisen koulun rehtoriksi. Sen jälkeen hän kääntyikin protestanttiseen uskoon, jätti katolisen koulun ja vuonna 1555 hänestä tuli luterilaisen koulun rehtori. Kun uskonpuhdistusliike jakautui kahtia Lutherin ja Calvinin välillä, David liittyi kalvinistien ryhmään. Uskonpuhdistusliike oli vielä melko alkuvaiheissaan ja tämän vuoksi ilmapiiri oli suosiollinen tutkimukselle. Keskustelu sallittiin kaikista kristinuskon eri osa-alueista. Reformoitu kirkko ei ollut vielä omaksunut vakiintunutta doktriinia ja sen piirissä oli vielä tilaa vapaaseen ajatteluun. Tässä tilanteessa oli myös mahdollista puhua uskonvapauden puolesta, mikä tarkoitti että kukin yksilö oli vastuussa teoistaan vain Jumalalle.

Yleisön mielissä eniten hämmennystä aiheuttivat kaksi tiettyä dogmia, koska ne uhmasivat kaikkia rationaalisia selityksiä. Nämä kaksi dogmia olivat Jeesuksen Jumalallisuus sekä Kolminaisuuden oppi. Davidin mieltä nämä selittämättömät uskonkappaleet vaivasivat kovasti. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miksi ketään, joka uskoi näihin mysteereihin yrittämättä ymmärtää niitä, voitiin pitää hyvänä kristittynä. Hän ei ollut valmis seuraamaan uskoa sokeasti. Vähitellen hän pääsi siihen johtopäätökseen, että Jeesus ei ollut Jumalallinen ja lisäksi hän vakuutti uskovansa vain Yhden Jumalan olemassaoloon.

Tällä uskomuksella oli jo vankat kannattajansa Puolassa. Tällä ryhmällä oli kaksi johtajaa: Blandrata, hovilääkäri sekä Socianuksen nimellä tunnettu mies. Kun David yhä edelleen muotoili omaa uskonideaansa, Transsylvanian kuningas Johannes sairastui ja kutsui Blandratan hoitamaan itseään. David tapasi Blandratan tämän oleskellessa Transsylvaniassa ja tapaaminen vahvisti hänen käsitystään siitä, että usko Yhteen Jumalaan oli kristinuskon todellinen perusta. Vuonna 1566 David antoi

82

uskontunnustuksen, jossa hän asetti Kolminaisuuden opin dogmin siihen valoon, kuin se Raamatussa esitetään. Siinä hän myös kielsi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen skolastisen käsitteen. Blandrata taas julkaisi omasta puolestaan paperin, jossa oli muotoiltuna seitsemän väitettä, joissa nämä doktriinit kumottiin sekä positiivisella että negatiivisella tavalla. Samana vuonna kuningas Johannes Blandratan suosituksesta nimitti Davidin hovisaarnaajakseen. Tässä virassaan Davidista tuli unitaaripuolueen puhemies kuninkaan järjestämissä kansallisissa väittelyissä, joissa pyrittiin selittämään aikakauden uskonnollisia kysymyksiä. Hän vertaansa vailla oleva julkinen puhuja, jolla erään aikalaisensa mukaan "vaikutti olevan Vanha ja Uusi Testamentti kielensä päässä."

Tärkeimmät väittelyt Johanneksen hallituskautena käytiin Gyualafehervatissa vuosina 1566 ja 1568 sekä Nagyvaradissa vuonna 1569. Ensimmäisessä väittelytilaisuudessa ei päästy minkäänlaisiin tuloksiin. Kuninkaaseen Blandratan ja Davidin argumentit tekivät kuitenkin suuren vaikutuksen. Sen vuoksi hän vuonna 1567 julkaisi säädöksen uskonvapaudesta. Siinä julistettiin, että

saarnaajat saavat saarnata ja selittää evankeliumia kaikkialla sen mukaan kuinka he ovat sen ymmärtäneet ja jos seurakunta pitää siitä, niin kaikki on hyvin, jos ei,

kukaan ei saa pakottaa muita hyväksymään niitä ja tuloksena on se, että se saarnaaja saa jäädä, jonka doktriinin he hyväksyvät. Kukaan ei saa suututtaa tai käyttää saarnaajaa vääriin tarkoituksiin ... tai sallia ketään vangittavan tai rangaistavan ... hänen opetustensa perusteella, sillä usko on lahja Jumalalta.

Toinen synodi vuona 1568 kutsuttiin koolle, jotta voitaisiin päättää, opetettiinko Pyhissä Kirjoituksissa Kolminaisuuden opin doktriineja vai Jeesuksen ikuista jumaluutta. Davidin, joka oli erittäin vahva ja vakuuttava puhuja, esittämiä väitteitä ei kukaan kyennyt kumoamaan. Kun hänen vastustajansa tajusivat, että he olivat häviämässä väittelyn, he turvautuivat herjaukseen, mikä vain sai kuninkaan lisää vakuuttuneeksi siitä, että Davidin argumentit olivat oikeita. Väittelytilaisuus kesti 10 päivää. Se vakiinnutti unitarismin kansan uskoksi ja Davidin heidän sankarikseen.

Smaan aikaan Mikael Servituksen kirjoituksia, jotka lähes kokonaan oli jo hävitetty, saatiin salakuljetettua Transsylvaniaan ja ne käännettiin paikalliselle kielelle. Niitä luettiin laajalti ja ne auttoivat lujittamaan Itä-Euroopan unitaristista liikettä.

Kolmas synodi pidettiin Unkarissa vuonna 1569 ja se oli erään unkarilaisen historioitsijan mielestä "ratkaiseva väittelytilaisuus", jonka tuloksena oli "unitarismin lopullinen voitto." Kuningas itse toimi synodin puheenjohtajana ja siihen osallistuivat kaikkein korkea-arvoisimmat siviili- ja sotilasviranomaiset koko kuningaskunnasta. Davidin argumentit olivat seuraavanlaisia:

Paavin näkemys Kolminaisuuden opista Roomassa on itse asiassa uskoa neljään tai viiteen jumalaan: yksi olemus, Jumala, kolme eri henkilöä, josita kaikkia voidaan kutsua Jumalaksi, sekä yksi ihminen, Kristus, jota myös pidetään Jumalana. Francis Davidin mukaan Jumala on vain Yksi, Isä, ja kaikki on peräisin Hänestä ja Hänen luomaansa ja Hän on kaiken yläpuolella, Hän on luonut kaiken viisailla sanoillaan ja suunsa hengityksellä. Jumalan ulkopuolella ei ole muita jumalia, ei kolmea, eikä neljää, eikä olemuksena eikä henkilöinä, koska Pyhissä Kirjoituksissa ei missään vaiheessa opeteta kolminkertaisen Jumalan olemassaolosta.

83

Kirkon Jumalan Poikaa, jonka on oletettu syntyneen Jumalan olemuksesta iankaikkisuuden alkuvaiheissa, ei mainita missään Pyhissä Kirjoituksissa, eikä Jumalan Poika, jota on pidetty Kolminaisuuden opin toisena henkilönä, myöskään ole laskeutunut alas taivaasta ja tullut lihaksi. Tämä on vain ihmisten omaa keksintöä ja taikauskoa ja sellaisena se tulisi hylätä

Jeesus ei luonut itseään - Isä lahjoitti hänelle hänen suuren etevyytensä. Jumala sai hänet Pyhän Hengen synnyttämänä. Isä vapautti hänet synnistä.ja lähetti hänet tähän maailmaan.

Kristuksen suhden Jumalaan on ainoastaan sellainen, jonka Jumala on hänelle antanut, Jumala, joka Jumalaisessa Herruudessaan on aina kaikkien muiden yläpuolella.

Ajassa ei ollut mitään eroa ennen Jumalaa - sillä Jumalalle kaikki on nykyhetkeä - mutta Pyhissä Kirjoituksissa ei missään opeteta, että Jeesus olisi syntynyt iänkaikkisuuden alussa.

Väittely kesti viiden päivän ajan. Se oli jälleen ratkaiseva. Loppulauseenaan kuningas määräsi, että unitaristeille tuli antaa täysi omantunnonvapaus. Meliusta, luterilaisen puolueen johtaja, varoitettiin leikkimästä paavia, eikä polttamasta kirjoja, eikä käyttää voimakeinoja käännyttääkseen kansaa.

Myöhemmin David teki yhteenvedon väittelystä näillä sanoilla:

Seurasin Pyhien Kirjoitusten rivejä, mutta opponenttini piilotti kirjan; he toivat valoa pimeyteen tekemällä Isä Jumalasta kolme ja Kristuksesta kaksi. Heidän uskontonsa oli siinä määrin itsessään ristiriitainen, että edes he itse eivät voineet esittää sitä täydellisenä. Kuitenkin he tulevat näkemään, että jopa vasten heidän tahtoaan Jumala todistaa Totuutensa.

Väittelyn tuloksena lähes koko Kolozsarin kaupunki kääntyi uskomaan Yhteen Jumalaan. Uskomus levisi myös maaseudulle ja siitä tuli kansan suuren enemmistön uskonto siellä. Unitarismista tuli yksi neljästä virallisesti "hyväksytystä uskonnosta", eli lailla suojattu. Vuoteen 1571 mennessä Transsylvaniassa oli lähes 500 unitaarista seurakuntaa. Juuri sinä vuonna kuningas Johannes kuoli. Vaikka unitarismin suosio kasvoi entisestään, uusi kuningas Stefan, ei kannattanut kuningas Johanneksen uskonvapautta ja hän kumosi edeltäjänsä alullepaneman omantunnonvapautta suosivan politiikan. Elämä tuli hankalammaksi niille, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen ja asiat saivat vielä huonomman käänteen kun David riitaantui sekä Blandratan että Socianuksen kanssa. David oli unitaristi, joka ei suostunut tekemään kompromisseja, eikä voinut sietää sitä, että mitään yhdistettiin Jumalaan, edes epäsuorasti. Socianus teki eron Jeesukseen kohdistetun palvonnan ja rukoilemisen välillä. Häntä ei voitu rukoilla avuksi, mutta häntä voitiin palvoa. David ei kyennyt sietämään tällaista. Myös puolalaisten unitaristien mielestä ero oli liian vähäpätöinen, koska ero näiden kahden välillä oli kovin pieni. Yleisen ajattelutavan mukaan ja päivittäisen jumalanpalvonnan myötä ero oli muuttunut epäselvemmäksi ja palvontamenojen aikana ei voitu rehellisesti sanoa, oliko henkilö palvomassa vai rukoilemassa.

Roomalaiskatoliset nauttivat uuden kuninkaan tukea ja unitaristisen liikkeen johtajien erimielisyydet antoivat heille lisäpontta. Tordassa pidetyssä kokouksessa vuonna 1571

84

esitettiin se yleinen valitus, että tietyt papit olivat syyllistyneet uudistuksiin. Valitus toistettiin vuoden 1573, 1576 ja 1578 kokouksissa ja niistä tuli yhä täsmällisemmin määriteltyjä, kunnes ne nimenomaan osoitettiin Francis Davidille. Blandrata oli tällä välin solminut hyvin ystävälliset välit kuninkaan kanssa ja nautti tämän ystävyyden tuomasta maineesta ja varakkuudesta. Vuonna 1578 hän asettui avoimesti vastustamaan Davidia ja kehotti Davidia luopumaan uskostaan. David ei kuitenkaan ollut valmis hylkäämään vakaumustaan vain pelastaakseen nahkansa. Blandrata oli koko elämänsä ajan kamppaillut perustaakseen uskonsa Jumalaiseen Ykseyteen vakaalle pohjalle ja hän tunsi jo itsensä tässä vaiheessa vanhaksi ja heikoksi ja halusi lepoa. Hän ei halunnut ehdoin tahdoin hankkia uusia ongelmia itselleen ja ystävilleen. He ymmärsivät, että se mitä David oli tekemässä, oli vaarallista ja heistä tuntui, että asiat olisivat paljon helpompia heille kaikille, jos David olisi seurannut heidän esimerkkiään.

David pysyi kuitenkin järkähtämättömänä. Hän ei ainoastaan jatkanut saarnaamista, vaan alkoi myös kirjoittaa ja jakaa lehtisiä, joissa hän kertoi omasta uskostaan piittaamatta vastustavista asenteista. Blandrata kutsui Socianuksen Transsylvaniaan suostutellakseen Davidin muuttamaan mielipiteensä ja hyväksymään sen eron, jonka hän oli tehnyt Jeesuksen palvonnan ja rukoilemisen välillä. Socianus tuli ja viipyi Davidin vieraana. Hänen taivuttelustaan ei ollut mitään hyötyä, mutta silti sovittiin, että David tekisi kirjallisen yhteenvedon uskonopeistaan ja ne esitettäisiin Puolan unitaarisen kirkon synodille. David teki työtä käskettyä laatien seuraavat neljä kohtaa:

Jumalan ankaran käskyn mukaan ketään muuta ei tulisi rukoilla avuksi paitsi Jumalaa, Isää, Taivaan ja Maan Luojaa

Kristus, Totuuden opettaja, opetti, että ketään muuta ei tulisi rukoilla avuksi, paitsi taivaallista Isää

Todellinen rukoileminen on määritelty siksi, mikä annetaan Isälle hengessä ja totuudessa

Pelkät rukouskaavat on osoitettu ei Kristukselle, vaan Isälle.

Socianus kirjoitti näitä mielipiteitä vastaan ja David vastasi jälleen kirjoittamalla näkemystensä puolesta. Keskustelu alkoi käydä yhä kuumemmaksi ja vähitellen jopa katkeraksi ja henkilökohtaiseksi. Tuloksena oli se, että Blandrata ja David muuttuivat yhtäkkiä toistensa vihollisiksi. Tämä tarjosi katoliselle kuninkaalle sen tuen, jota hän tarvitsi ja hän määräsi Davidin kotiarestiin siten, että kukaan ei saisi nähdä häntä. David sai tietää määräyksestä ennen kuin se pantiin täytäntöön. Hän alkoi välittömästi saarnata niin monissa paikoissa kuin vain mahdollista, kirkoissa ja kaupungin torilla ja kertoi avoimesti ihmisille syyn lähestyvään arestiinsa. Hän julisti: "Mitä tahansa maailma yrittääkään tehdä, koko maailmalle tulee kuitenkin ymmärtämään, että Jumala on Yksi."

Arestin jälkeen David vietiin kirkolliskokouksen eteen ja Blandrata toimi sekä pääsyyttäjänä että myös päätodistajana oikeudenkäynnissä. Davidin kokema paine oli niin suuri, että hän sairastui. Häntä tuli kantaa tuolissa, sillä hän tuskin kykeni liikuttamaan käsiään ja jalkojaan. Hänet tuomittiin elinikäiseen vankeuteen ja hänet heitettiin korkean vuoren huipulle rakennetun linnan vankityrmään. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon hän kärsi niiden viiden kuukauden ajan, jotka hän siellä vietti. Hän kuoli marraskuussa 1579 ja hänet haudattiin rikollisena tuntemattomaan hautaan.

85

Hänen kuolemansa jälkeen hänen sellistään löydettiin seinään kirjoitettu runo. Osa siitä kuuluu seuraavasti:

Kaksi kertaa kymmenen vuotta olen vilpittömästi palvellut maataniJa olen todistanut uskollisuuttani ruhtinaalle.Mikä on se rikos, jota isänmaani niin vihaa?Se on yksin tämä: Olen palvonut "Yhtä Jumalaa, en kolmea"

Runon viimeiset rivit kuuluvat:

Ei valoa, ei ristiä, ei Paavin miekkaa, ei kuoleman näkyviä kasvoja,Ei mitä tahansa voimaa voi Totuuden eteneminen sietää.Mitä olen tuntenut, sen olen kirjoittanut, olen puhunut rehellisin sydäminKuolemani jälkeen valheen dogmi laskeutuu.

Vaikka David kuoli, hänen uskonliikkeensä jatkoi etenemistä, ja Transsylvanian unitaristeihin viitattiin todellakin monien vuosien ajan "Francis Davidin uskontona". Nykypäivänä hänen argumenttinsa hyväksytään "selkeinä, suorapuheisina ja raamatullisina. Kaikkien järkevien miesten mielipide puhuu Davidin puolesta." Blandratasta, joka oli vaikuttanut niin paljon Davidin kuolemaan, tuli hyvin suosittu katolisten ja heidän kuninkaansa keskuudessa. Hänestä tuli niin rikas, että hänen perillisensä ei jaksanut odottaa hänen luonnollista kuolemaansa, vaan murhasi hänet. Vaikka unitaristien vainoaminen jatkui, se ei tuottanut yleensä sitä tulosta, jota vainoajat olisivat odottaneet. David pyhitettiin pian marttyyriksi ja hänen esimerkkinsä antoi unitaristeille lisää voimaa ja innoitusta ja he kestivät sukupolvien ajan järjestelmällistä vainoamista.

Transsylvaniassa elävien unitaristien lukumäärä väheni huomattavasti, mutta alkoi kasvaa Unkarin eteläosissa, joka oli Turkin hallintovallan alainen, sillä muslimihallitsijat olivat Koraanin sääntöjen mukaan sallineet muita uskontoa tunnustavien elää rauhassa, edellyttäen että he eivät puuttuneet islamin uskonharjoituksiin. Turkkilaisen hallintokauden aikana kaikki kristityt siis nauttivat vapaudesta, jonka vertaista ei missään kristityissä maissa ollut. Heidän jopa sallittiin noudattaa omia henkilökohtaisia lakejaan. Tätä vapautta hyväksikäyttäen esimerkiksi eräs kalvinistinen piispa oli määrännyt erään unitaristin hirtettäväksi kerettiläisyydestä. Toinen unitaristi vei tämän asian Turkin kuvernöörin tutkittavaksi Budaan. Hän määräsi kalvinistisen piispan tulemaan luokseen ja oikeudenkäynnin jälkeen piispa ja hänen kaksi apulaistaan määrättiin kuolemanrangaistukseen murhasta. Unitaarinen ministeri puhui tuomitun piispan puolesta sanoen, että tarkoitus ei ollut kostaa, mutta että vastaavia tapahtumia ei saisi enää sattua jatkossa. Syyllisiä siis ei hirtetty, mutta heille annettiin kuitenkin suuret sakot.

Unitaristit saivat elää rauhassa Turkin hallintokauden lähes vuosisadan ajan. Maassa oli noin 60 turkkilaisten hallinnassa olevaa kirkkoa. Turkkilaisten hallinnon rappeuduttua, heidän nauttimansa uskonvapaus heikkeni myös ja ihmisiä pakotettiin edelleen kääntymään roomalaiskatolisiksi. Niitä, jotka kieltäytyivät, vainottiin väkivaltaisesti. 1800-luvun loppuun mennessä ei kuitenkaan enää ollut sallittua vainota ihmisiä avoimesti ja unitaristien lukumäärä alkoi jälleen kasvaa. Unitaarinen uskonliike on edelleen olemassa nykyajan Itä-Euroopassa ja Davidin vaikutus on edelleen havaittavissa tämän lukumäärältään kasvavan veljeskunnan sydämissä.

86

On myös spekuloitu sitä asiaa, kuinka paljon Francis David oli tekemisissä muslimien kanssa. Hänen uskonsa oli epäilemättä hyvin lähellä muslimien uskontoa ja ainakin eräässä kohdassa hän kirjoituksissaan avoimesti viittaa Koraaniin uskonsa tukena:

Koraanissa ei sanota syyttä, että Jeesus ei voi auttaa niitä, jotka palvovat häntä, koska he pitävät häntä Jumalana, mikä taas on vastoin hänen opetuksiaan ... he jotka opettavat, että meidän tulisi palvoa ja rukoilla Jeesusta, ovat siis ansainneet moitteensa; koska Jeesus itsekin opetti, että meidän tulee rukoilla Isää ... Jumala ei ole kolminkertainen, vaan Yksi.

Davidia oli herjattu monella lailla, mutta muslimiksi häntä ei ollut koskaan kutsuttu, mahdollisesti siksi että, sekä kalvinistit että katoliset pelkäsivät, että tämä syytös olisi voinut saada silloiset mahtavat turkkilaiset hallitsijat avustamaan unitaristeja. Turkkilaisten hallitsijoiden näennäinen välinpitämättömyytt unitaariliikettä kohtaan, vaikka unitaristien uskonto oli hyvin lähellä heidän omaansa, voidaan ehkä laskea johtuvan heidän oman islamin uskonsa rappeutumisesta. Yksi suurimmista Davidiin kohdistuvista kritiikin aiheista oli se, että mikäli hänen näkemyksensä hyväksyttäisiin, se olisi merkinnyt juutalaisuuden ja kristinuskon välisen eron katoamista, jolloin jälkimmäinen olisi sulautunut edelliseen. Jopa Blandrata pilkkasi Davidia avoimesti siitä, että hänen uskonsa merkitsi paluuta juutalaisuuteen. Hän ei koskaan kumonnut yhtäkään Davidin argumenttia, mutta yritti kuitenkin häpäistä häntä käyttämällä aseenaan kansan juutalaisuuden vastaisia tunteita, ja mitä ilmeisimmin unohti, että jokainen uusi profeetta antoi lisävahvistusta häntä edeltävien profeettojen opetuksille ja laajensi niitä. Francis Davisin merkitys onkin nimenomaan siinä, että vahvistamalla Jumalaisen Ykseyden, hän vahvisti myös Jeesuksen aseman profeettojen historiassa millään lailla kieltämättä häntä edeltävien tai häntä seuraavien profeettojen merkitystä. Lisäksi hän muistutti ihmisiä siitä, että todellinen usko ja luottamus Jumalaan yhdessä Jeesuksen esimerkkiä ja opetuksia noudattaen eletyn elämän kanssa riittivät tässä elämässä ja tätä seuraavassa elämässä.

Lelio Francesco Maria Sozini (1525 - 1562)

Lelio Sozini syntyi vuonna 1525 ja hänestä tuli juristi, jonka lain opinnon johdattivat hänet heprean kielen sekä Raamatun opiskeluun. Ollessaan nuori mies hän lähti Bolognasta ja muutti Venetsiaa ympäröivälle seudulle, jossa oli vielä olemassa jonkinasteinen uskonvapaus toisin kuin Italian muissa osissa. Servetuksen kirjoitukset olivat löytäneet tiensä tälle seudulle ja ne tekivät moniin suuren vaikutuksen. Wallace kirjoittaa Trinitarismia vastainen elämäkerta -teoksessaan, että Servetuksen uskon hyväksyvien joukossa oli "monia Venetsian kaupungin korkea-arvoisia sekä loistaviin saavutuksiin pystyneitä henkilöitä." Koska Senaatti ei avoimesti suvainnut tällaisia mielipiteitä esitettävän, niiden kannattajien tuli tavata vastedes salaisesti. Heidän aikomuksenaan oli opiskella kristinuskon totuutta ja vakiinnuttaa uudelleen Jeesuksen opetukset puhtaimmillaan. Lubinietsko kirjoittaa kirjassaan Uskonpuhdistuksen historia Puolassa:

He päätyivät siihen johtopäätelmään, että on olemassa vain yksi Jumala. Jeesus oli toden totta vain ihminen. Hän sai alkunsa Pyhän Hengen voimasta neitsyen koskemattomassa kohdussa. Kolminaisuuden opin doktriini sekä Jeesuksen jumalallisuus ovat pakanafilosofien esittämiä näkemyksiä.

87

Lelio tapasi näitä ihmisiä ja Wallacen kirjoittaman mukaan "pian ihastui näihin ajatuksiin ja hyväksyi ne omikseen nuoren mielen koko tulisuudella ja viattomuudella, joka keskittyi uskonnollisen totuuden etsimiseen ja hankkimiseen." Camilloksi kutsuttu gnostikko vaikutti häneen erityisen paljon. Uudenlaiset näkymät avautuivat hänen eteensä. Siihen saakka hänen ajatuksensa olivat olleet vakiintuneen kirkkolaitoksen jäykkien dogmien rajoittamia. Nyt hän tunsi uudenlaisen, ennen kokemattoman vapauden. Hänen elämänsä oli saanut uuden merkityksen ja hän toivoi voivansa omistautua totuuden etsimiselle. Tiedetään, että nykyään Vinecenzan Salaseuran nimellä tunnetun seuran jäsenmäärä oli yli 40. Kun tämän seuran olemassaolo vihdoin viimein keksittiin, osa sen jäsenistä pidätettiin ja määrättiin kuolemaan, kun taas toiset olivat riittävän onnekkaita ja pääsivät pakenemaan ja löysivät turvapaikan muista maista. Muita seuran tunnettuja jäseniä Lelio Sozinin lisäksi olivat Ochinus, Darius Sozini (Lelion serkku), Alciati sekä Bucalis. Perimätiedon mukaan kaksi viimeksi mainittua miestä olisivat loppujen lopuksi kääntyneet islamilaisiksi. Tri White kutsui Bromptonin luennoissaan Sozinin oppilaita "arabialaisen profeetan seuraajiksi."

Kun seuran olemassaolo yhä edelleen oli vielä salaisuus, Lelio Sozinin huomio kiinnittyi kahteen seuran ulkopuoliseen henkilöön. Toinen oli Servetus ja toinen Calvin. Servetuksella oli rohkeutta julsitaa avoimesti uskonsa Jumalaiseen Ykseyteen, kun taas Calvin oli tehnyt itsensä tunnetuksi uskonpuhdistajien piireissä vaikuttavana voimakkaana henkilönä.

Sozini päätti mennä ensin tapaamaan Calvinia. Kun Sozini tapasi hänet, hän oli erittäin pettynyt havaitessaan, että Calvin oli yhtä ahdasmielinen kuin kuka tahansa muu roomalaiskatolinen pappi. Tämä tunne muuttui myöhemmin inhon tunteiksi, kun hän kuuli, että Calvin oli itse myötävaikuttanut Servetuksen pidätykseen. Jatkossa Sozini luotti Servetuksen esimerkkiin ja Camillon innoitukseen tutkiessaan laajasti vakiintuneen kirkkolaitoksen hyväksyttyjä doktriineja.

Vuonna 1559 Sozini meni Zürichiin ja vietti elämänsä kolme viimeistä vuotta pohdiskellen ja opiskellen keskittyneesti. Hän kuoli vuonna 1562 ollessaan 37-vuotias.

Fausto Paolo Sozini (1539 - 1604)

Fausto Paolo Sozini, Lelio Sozinin veljenpoika, syntyi vuonna 1539. Hänen setänsä jätti hänelle perintönä kaiken sen, mitä hän oli saavuttanut lyhyen, mutta hyödyllisen elämänsä aikana. 23-vuotiaana nuoresta Fausto Sozinista tai Socianuksesta, jolla nimellä hänet alettiin tuntea, tuli ei ainoastaan Lelion manttelinperijä vaan myöskin Camillon tietämyksen ja Servetuksen oppineisuuden jatkaja. Hänen arvokkain perintönsä oli kuitenkin hänen setänsä jättämät lukuisat käsikirjoitukset sekä eksegeettiset muistiinpanot.

Socianus sai varhaisen kasvatuksensa syntymäkaupungissaan Sienassa. Iän karttuessa hän matkusti Lyoniin ja Geneveen. Hän palasi Italiaan vuonna 1565. Hän siirtyi Firenzeen ja meni Isabella de Medicin palvelukseen, jossa hän sai hyvän, kunnianarvoisan aseman. Isabella de Medicin kuoltua hän lähti pois Italiasta ja asettui Baseliin. Siellä nuori tutkija herätti pian kaikkien niiden huomion, jotka olivat kiinnostuneita teologian tutkimuksesta. Hän julkaisi nimettömänä yksityiseen jakeluun tarkoitetun kirjan, sillä oli hyvin vaarallista avoimesti olla eri mieltä kirkon opetuksien kanssa.

88

Hänen kirjansa sattui Blandratan käsiin hänen ollessaan hovilääkärinä Puolassa. Tässä vaiheessa Blandratalla oli vielä riittävästi rohkeutta, näkemystä, kykyjä sekä kunnianhimoa yrittääkseen vapauttaa tavallisen kansan mielet vakiintuneen kirkon kuristusotteesta. Puolan hallitsijoiden uskonnollinen suvaitsevaisuus oli tehnyt maasta houkuttelevan kaikille niille, jotka halusivat vapaasti keskustella uskonnosta ja jotka eivät halunneet seurata kirkon tukahtuneita dogmeja. Blandrata kutsui Socianuksen Puolaan ja hänen tarjouksensa hyväksyttiin mielihyvin. Socianus havaitsi paikan ilmapiirin olevan hyvin vapautunut sekä samanhenkinen hänen mielipiteidensä kanssa ja siellä hänellä oli vapaus kirjoittaa oma nimensä ilman minkäänlaista pelkoa kirkon taholta. Vaikka hänen oma persoonansa oli turvassa, hänen omaisuutensa Italiassa takavarikoitiin. Socianus meni naimisiin puolalaisen naisen kanssa ja katkaisi kaikki suhteet synnyinmaahansa.

Puolan hallitsijat eivät uskoneet Kolminaisuuden opin doktriiniin, mutta he hapuilivat silti vielä pimeydessä. He eivät tienneet, mihin toimenpiteisiin ryhtyä luodakseen positiivisen dogmin. Socianuksen läsnäolo poisti tämän puutteen ja se tuotti selvää tyydytystä sekä hallitsijoille että kansalle. Socianuksen sedän hänelle välittämä tieto yhdessä hänen omien opintojensa kanssa sulautui yhteen Socianuksen päässä ja hänen kirjoituksillaan oli voimakas vaikutus vakiintuneeseen kirkkoon.

Suuttuneena kirkko antoi määräyksen pidättää hänet tuomittiin poltettavaksi elävältä. Socianuksen kansan taholta saama tuki oli kuitenkin niin suuri, että tuomioisuin päätti määrätä hänet ns. vesikokeeseen antaakseen tuomiolleen enemmän painoarvoa. Kirkko oli ottanut käyttöönsä sekä vesikokeen että tulikokeen ja niille oli annettu nimi judicum dei, Jumalan tuomio, vaikka ne eivät koskaan olleet sisältyneet Jeesuksen tai edes Paavalin opetuksiin. Kokeen tuloksen sanottiin olevan Jumalan välitön tuomio. Vesikokeessa syytetty heitettiin syvään veteen ja jos hän hukkui, hän oli syyllinen. Koska tiedettiin hyvin, että Socianus ei osannut uida, virassa oleva pappi heitti hänet mereen. Hän kuitenkin pelastui hukkumiselta ja eli kuolemaansa saakka vuoteen 1604.

Vuonna 1605 hänen kirjoituksensa koottiin yhteen kirjaksi. Koska se julkaistiin Krakovassa, sitä alettiin kansan suussa kutsua nimellä Krakovalainen katekismus. Alunperin se julkaistiin puolan kielellä, mutta se käännettiin myöhemmin lähes kaikille Euroopan kielille. Samaan aikaan hänen opetuksensa levisivät kaikkialle ja hänen teologinen koulunsa alettiin tuntea nimellä socianismi. Harnack lukee socianismin teoksessaan Yleiskatsaus dogmien historiaan roomalaiskatolisuuden ja protestanttisuuden rinnalle kristinuskon dogmien viimeisenä vaiheena. On paljolti Socianuksen ansiota, että unitaareista tuli erillinen oma yhteisönsä nykyajan kristinuskossa. Harnack selitti, että socianismilla oli seuraavat ominaisuudet:

Siinä uskallettiin yksinkertaistaa todellisuutta ja uskonnon sisältöä koskevia kysymyksiä ja poistaa kirkollisen menneisyyden taakka.

Se rikkoi uskonnon ja tieteen sekä kristinuskon ja platonismin välisen sopimuskahleen.

Se auttoi levittämään ideaa, jonka mukaan uskonnollisen totuutta käsittelevän väittämän tuli olla selkeä ja ymmärrettävä, jotta se olisi myös luja.

Se yritti vapauttaa Pyhien Kirjoitusten tutkimisen vanhojen dogmien asettamista siteistä, koska niitä ei mainittu Pyhissä Kirjoituksissa. Joku on sanonut, että

89

"Maallikkojen tietämättömyys on pappien tulonlähde." Socianuksen opetukset pyrkivät pienentämään molempia.

Socianuksen uskonto levisi kautta koko Euroopan Englantiin saakka. Norwichilaisen piispa Hallin on kerrottu valittaneen sitä seikkaa, että "kristittyjen mielet oli johdettu harhaan ... ja syypäänä tähän oli paholaismainen Kolminaisuuden opin vastustajien sekä uusareiolaistne pakanaliike socianismi, joten kristinuskon lopullinen tuhoutuminen oli pelättävissä." Vuonna 1638 socianisteja alettiin vainota rajusti ja järjestelmällisesti. Heidän Krakovaan perustettu koulunsa kiellettiin ja Socianuksen kannattajilta riistettiin kaikki kansalaisoikeudet ja monet Jumalan Ykseyteen uskovat ihmiset poltettiin elävinä. Esimerkiksi vuonna 1639 Catherine Vogal, erään jalokivikauppiaan vaimo Puolasta, poltettiin 80-vuotiaana. Hänen rikoksensa oli se, että hän uskoi, että Jumala oli Yksi ja että Jumala oli sekä näkyvän että näkymättömän maailman Luoja ja että ihmisen älykkyys ei riittänyt Jumalan käsittämiseen. Tämä oli tietysti puhdasta islamilaista metafysiikkaa. Fuller on kirjoittanut, että "pakanoiden polttaminen hämmästytti tavallista kansaa ... koska rangaistukset olivat niin hirvittäviä ... ja he olivat valmiita löytämään myös hyviä ajatuksia kerettiläisten mielipiteistä, koska he sinetöivät ne niin urheasti verellään." Tämän vuoksi Wallacen mukaan "oli syytä pyrkiä tyydyttämään viehtymys tuhopolttoihin harmittomammalla käytännöllä eli polttamalla heidän kirjansa."

Vuonna 1658 ihmisille annettiin mahdollisuus joko hyväksyä roomalaiskatolisuus tai lähteä maanpakoon. Unitaristit hajaantuivat kaikkialle Eurooppaan. He levittivät samalla myös opetuksiaan ja muodostivat vielä pitkään oman erillisen yhteisönsä.

Krakovalaisen katekismuksen sisältämissä kirjoituksissa Socianus iski suoraan puhdasoppisen kristinuskon juurille kieltämällä sovituksen doktriinin. Vaikka hän ei tiennyt sitä tosiseikkaa, että Jeesusta ei ristiinnaulittu eikä hän noussut ylös taivaisiin ja siksi koko doktriini oli täysin vailla perusteita, Socianus kykeni kuitenkin osoittamaan doktriinin mahdottomuuden muilla perusteilla. Lyhyesti esitettynä sovituksen doktriinissa saarnataan, että ihminen on syntynyt synnissä Aatamin ensimmäisen väärän teon vuoksi ja että Jeesus (oletetulla) ristiinnaulitsemisellaan sovitti tämän alkusynnin ja kaikkien kasteen saaneiden ja häntä seuraavien synninteot. Puhdasoppisen kristinuskon mukaan kirkko on uskonnollinen veljeskunta, jumalaista alkuperää oleva yhteisö, jonka Kristus perusti ihmisille tekemällään sovitustyöllä. Sanotaan, että vain tämän uskonyhteyden avulla syntiset ihmiset voivat löytää tien Jumalan luokse. Kirkkoa pidettiin sen vuoksi tärkeämpänä ja ensisijaisempana yksilön uskoon verrattuna. Sozini kielsi tämän kaiken. Hän oli varma, että ihmisellä saattoi olla suora yhteys Jumalaan ilman että tarvittiin välittäjiä. Pelastuksen saavuttamiseksi kasteen sijaan tarvittiin "Oikea syy", eikä ollut lainkaan tarpeellista seurata sokeasti kirkkoa. Kieltämällä tämän doktriinin Socianus asetti kirkon koko auktoriteetin ja sen olemassaolon syyn kyseenalaiseksi. Tästä johtui paljolti se, että sekä katoliset että protestantit yhdistivät voimansa niinkin suurella innolla taistellakseen socianismia vastaan. Socianus todisti sovituksen doktriinin vääräksi seuraavin perustein:Kristus ei ollut voinut tarjota ikuista synnin uhria, koska evankeliumien kertojien mukaan hän kärsi vain lyhyen aikaa. Erittäin suuri kärsimys lyhyessä ajassa ei ollut mitään verrattuna ihmisen ikuiseen kärsimykseen. Jos sanotaan, että kärsiminen on suurempaa mikäli kärsijä on ääretön, niin tällöin myös voima kärsimyksen sietämiseksi on suurempi. Mutta jopa rajallisen olennon kärsimys ei voi asettua ikuisen kärsimyksen sijaan.

90

Jos myönnetään, että Kristus todellakin tarjosi ikuisen sovituksen mahdollisuuden, on mahdotonta puhua Jumalan anteeksiannosta tai ihmisen kiitollisuudesta Hänelle Hänen anteeksiantonsa vuoksi, koska Kristuksen nimessä kastettu ihminen sai automaattisesti sovituksen syntiensä vuoksi, ennen kuin Jumala saattoi antaa anteeksi rangaistusta synneistä. Doktriinin noudattaminen tarkoittaa, että Jumalan Laki ei enää sitonut Hänen palvelijoitaan, koska rangaistus kaikista hänen synneistään oli jo maksettu täysimääräisenä. Siksi ihminen on täysin vapaa tekemään mitä haluaa. Koska Kristuksen uhrilahja oli absoluuttinen ja ääretön, se sisälsi kaiken. Siksi siitä oli pakko seurata maailmanlaajuinen pelastus. Toisin sanoen Jumalalla ei ole oikeutta lisätä mitään lisäehtoja siihen, mitä hän vaatii ihmiseltä. Koko hinta on jo maksettu, menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden edestä, ja siksi kaikki velalliset ovat nyt vapaita. Sillä jos oletetaan, että joukko miehiä on velkaa suuren summan maanpäälliselle velkojalle ja joku on maksanut kaiken pois; mikä oikeus velkojalla silloin olisi vaatia lisää tai asettaa ehtoja näille miehille, jotka eivät enää ole velkasuhteessa häneen?

Socianus asetti sovituksen doktriinin kyseenalaiseksi myös epäsuorasti todistamalla, että Jeesus ei ollut Jumala, vaan ihminen. Tämä siksi, että ei ole mitään tapaa, jolla ihminen voisi sovittaa kaikki ihmiskunnan väärät teot. Tämä tosiseikka itsessään on riittävä kumoamaan tämän myyttisen doktriinin.

Socianus väitti, että Jeesus oli toden totta tavallinen kuolevainen ja neitsyt oli synnyttänyt hänet. Hän oli erilainen kuin muut ihmiset, koska hänen elämänsä oli pyhä. Hän ei ollut Jumala, mutta hän sai innoituksen Jumalalta. Hänellä oli näin ollen jumalallinen näkemys sekä voima, vaikka hän ei ollut itse niiden alkuperä. Jumala oli lähettänyt hänet ylimmän käskyvaltansa voimasta suorittamaan tehtävää ihmiskunnassa. Socianus puolsi näitä uskonkappaleita pitkillä Pyhistä Kirjoituksista ottamillaan lainauksilla sekä tärkeiden kappaleiden luotettavilla tekstiselityksillä. Hänen hienovarainen ja pätevä argumentointinsa antoi Kristuksen sanoille rationaalisen merkityksen. Jeesus ei ollut lihaksi tullut Sana. Hän oli mies, joka saavutti voiton lihallisessa elämässä tehdyistä vääristä teoista. Hän ei ollut olemassa, ennen kuin maailma sai alkunsa. Oli sallittua pyytää Jeesuksen apua rukouksessa kunhan häntä ei palvottu samalla tavalla kuin Jumalaa.

Socianus myönsi, että Jumala on kaiken ylin Herra. Kaikkivaltius ei ollut Hänen ainoa ominaisuutensa, mutta se hallitsi kaikkia muita ominaisuuksia. Jumalaa vastaan ei voitu esittää mitään kysymyksiä. Ääretöntä ei voinut mitata äärellisellä. Sen vuoksi kaikkia Jumalan luonnetta koskettelevia ihmisten käsityksiä tulee pitää riittämättöminä perusteina, joiden mukaan häntä yritetään arvioida kriittisesti. Jumalan tahto on vapaa, eikä se ole sidottu mihinkään lakeihin, joita ihmismieli voisi muotoilla. Hänen tarkoitusperänsä ja tahtonsa ovat ihmismieleltä kätkettyjä. Jumalan ylivalta koostuu oikeasta ja ylimmästä vallasta päättää mitä tahansa. Hän saa valita kaikesta, mikä koskettaa meitä ja kaikkia muita asioita. Hän voi lukea ajatuksemme, vaikka ne olisi kätketty sydämemme sisimpiin sopukoihin. Hän voi mielensä mukaan säätää lakeja ja päättää puhtauden palkitsemisesta että ihmisen tekemien rikkomusten rankaisemisesta. Ihmiselle on siis olento, jolle on annettu valinnan vapaus, mutta joka itse asiassa on voimaton.

Koska ei voi olla enempää kuin yksi olento, jolla on Socianuksen mukaan ylin valta kaikkeen nähden, kolmesta ylimmästä henkilöstä puhuminen on järjetöntä. Jumalan olemus on yksi, ei vain ainoa lajissaan vaan myös lukumääräisesti ainoa. Se ei millään tavoin voi sisältää henkilöiden moninaisuutta, koska yksittäinen henkilö ei ole mitään muuta kuin yksittäinen älykäs olento. Missä tahansa on olemassa lukumäärältään kolme

91

henkilöä, täytyy välttämättä olla myös kolme erillistä olemusta. Jos osoitetaan, että lukumääräisesti on vain yksi olemus, täytyy olla niin, että on myös vain yksi henkilö.

Socianus todisti myös kolminaisuuden opin doktriinin vääräksi sillä perusteella, että ei ollut mahdollista, että Jeesuksella olisi samanaikaisesti kaksi olemusta. Hän sanoi, että yhdessä henkilössä ei voisi yhdistyä kaksi olemusta, joilla olisi vastakkaisia ominaisuuksia ja tällaisia ominaisuuksia olivat mm. kuolevaisuus ja kuolemattomuus: alku ja alun puuttuminen, muuttuvaisuus ja muuttumattomuus. Myöskään kahta olemusta, joista kumpikin on taipuvainen muodostomaan erillisen persoonansa, ei voi ahtaa yhteen persoonaan. Tämä siksi, että välttämättömyyden pakosta syntyy kaksi henkilöä ja vastaavasti niistä tulee kaksi Kristusta, yksi jumalallinen ja yksi inhimillinen. Kirkko sanoo, että Kristus koostuu jumalaisesta ja ihmisen luonteesta samoin kuin ihminen on koostunut ruumiista ja sielusta. Socianus vastasi, että siinä tapauksessa se eroaa selvästi siitä uskosta, että kaksi luonnetta olisi Kristuksessa yhdistynyt siten, että Kristus koostuisi jumalaisesta ja inhimillisestä ruumiista. Ihmisessä ruumis ja sielu ovat liittyneet sillä tavoin yhteen, että ihminen ei ole sielu eikä ruumis. Sillä sielu tai ruumis eivät kumpikaan voi erillisenä muodostaa henkilöä, kun taas jumalainen olento jo itsessään muodostaa henkilön ja siitä seuraa, että pakostakin inhimillinen olento jo itsessään muodostaa oman erillisen persoonan.

Lisäksi Socianuksen sanoi, että on myös Pyhien Kirjoitusten mukaan ristiriitaista, että Kristuksella olisi jumalainen olemus: ensinnäkin Jumala loi Jeesuksen. Toiseksi Pyhissä Kirjoituksissa sanotaan, että Jeesus oli ihminen. Kolmanneksi, Pyhissä Kirjoituksissa todistetaan, että Jeesuksen kaikki erinomaiset ominaisuudet olivat Jumalan lahja. Neljänneksi Pyhät Kirjoitukset osoittavat selvästi, että Jeesus laski jatkuvasti kaikki tekemänsä ihmeet ei itsensä tai oman jumalaisen olemuksensa vaan Isänsä ansioiksi. Jeesus todisti itse Jumalaisen Tahdon puolesta.

Seuraava ote Krakovalaisesta katekismuksesta löytyy Relandin kirjasta "Historiallisia ja kriittisiä pohdintoja muhamettilaisuudesta ja socianismista":

Niiden mielipide, jotka pitävät jumalallisuutta Jeesus Kristuksn ominaisuutena, ei ole ainoastaan ristiriidassa terveen järjen kanssa, vaan lisäksi myös Pyhien Kirjoitusten kanssa ja ne, jotka uskovat, että ei ainoastaan Isä vaan myös Poika ja Pyhä Henki ovat kolme henkilöä yhdessä jumaluudessa, tekevät suuren virheen ... Jumalan olemus on mitä yksinkertaisin ja ehdottomasti vain yksi ja siksi on täysin ristiriitaista, että yksi tuo mukanaan toisen, jos he ovat kolme itsenäistä henkilöä. Meidän vastustajiemme surkea yritys todistaa, että Isä loi omasta olemuksestaa ainosyntyisen poikansa on naurettava ja hävytön ... Aina Nikeian kirkolliskokoukseen saakka ja sitä myöhempiin aikoihin, mikä käy ilmi aikalaisten kirjoituksista, Isä ... yksin tunnustettiin todelliseksi Jumalaksi ja niitä, jotka olivat vastakkaista mieltä, kuten esim. sabelliaaneja ja muita heidän kaltaisiaan, pidettiin kerettiläisinä ... Anti-Kristuksen henki ei ole tuonut vaarallisempaa erhettä Kristuksen kirkkoon kuin tämä doktriini, joka opettaa, että Jumalan yksinkertaisimmassa olemuksessa on kolme eri henkilöä, joista kukin on itse Jumala, ja että Isä ... ei ole ainoa tosi Jumala vaan että Poika ja Pyhä Henki täytyy yhdistää häneen. Ei ole mitään absurdimpaa tai mahdottomampaa ja vastenmielisempää terveelle järjelle.... Myös kristityt uskovat, että Jeesus Kristus kuoli ansaitakseen pelastuksen meidän tähtemme ja hyvittääkseen velat, joita me

92

synneillämme olemme tehneet, kuitenkin tämä mielipide on väärä, virheellinen ja erittäin turmiollinen."

Socianus sanoi, että yksi syys siihen, että Kolminaisuuden oppi hyväksyttiin oli pakanafilosofian vaikutus, mikä käy ilmi seuraavasta Tolandin "Nasarealaiset"-teoksen kappaleesta:

Socialaiset ja muut unitaristit vakuuttavat yhtä uskottavalla tavalla, että vastaavasti myös harhauskoiset toivat kristinuskoon aiemman uskontonsa monijumalaisuuden sekä kuolleiden ihmisten jumalaksi korottamisen: tällä tavoin he säilyttivät kristinuskon nimen, mutta muuttivat sen sisältöä sovittaen sen vastaamaan siihen aikaan muodissa olevia mielipiteitä ja tapoja omien etujensa tai asioiden tilan vaatimalla tavalla.

On ymmärrettävää, miksi Socianuksen kirjoitukset saavuttivat niinkin laajan hyväksynnän. Niissä ei ainoastaan annettu tarkempaa kuvaa Jeesuksen todellisesta olemuksesta ja hänen tehtävästään täällä, vaan ne myös osaltaan vähensivät kirkon liian suurta vaikutusvaltaa ihmisiin. Socianuksen työ oli myö siinä mielessä merkittävä, että hän muotoili selkeästi loogisen ja kuitenkin Raamattuun perustuvan teologisen oppisuunnan. Siksi hänen vastustajiensa oli hyvin vaikeaa kumota hänen kirjoituksiaan. Esimerkiksi kun vuonna 1680 pastori George Ashwell havaitsi, että Socianuksen kirjat olivat tulossa yhä suositummaksi hänen opiskelijoidensa joukossa, hän päätti kirjoittaa kirjan Socianuksen uskonnosta. Hänen Socianusta koskeva arviointinsa on mielenkiintoinen, sillä se on lähtöisin hänen vihollisensa kynästä:

Tämän uskonlahkon johtaja ja perustaja oli erittäin suuri persoona, hänessä yhdistyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka herättävät ihailua ja vetävät ihmisten huomion puoleensa; hän oli niin suuri että hän hurmasi eräänlaisella lumouksella kaikki, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja kaikkien mieleen jäi vahvasti ihailun ja rakkauden sävyttämä vaikutelma hänestä. Hän voitti kaikki muut älynsä ylevyydellä sekä luonnollisella kohteliaisuudellaan, niin vastaansanomaton oli hänen järkeilynsä ja kaunopuheisuudensa voima, niin loistavia olivat hänen hyveensä, jotka eivät jääneet keltään huomaamatta, kaikkea tätä hänellä oli hyvin suuressa määrin; myös hänen luonnonlahjakkuutensa oli niin mittava ja hänen elämäntapansa niin esimerkillinen, että hän vaikutti voittavan puolelleen koko ihmiskunnan kiintymyksen.

Sanottuaan tämän Ashwell päätteli, että Socianus oli "paholaisen hirvittävin ansa ja paula." Nykypäivänä kristityt eivät yleensä ole niin ristiriitaista mieltä Socianuksesta kuin pastori Ashwell. Socianismia ja liikkeen brutaalia lakkauttamistapaa kohtaan tunnetaan pääasiassa sympatiaa, kun taas kolminaisuuden oppeja kohtaan tunnetaan selvemmin vastustustusta. Monet ajattelevat kristityt vahvistavat Socianuksen uskon ja kieltävät Jeesuksen jumalaisuuden ja kaiken mikä viittaa siihen.

John Biddle (1615 - 1662)

John Biddle oli unitarismin isä Englannissa ja syntyi vuonna 1615. Hän eteni loistavasti opinnoissaan ja häntä kuvaillaan mieheksi, joka "ylitti opettajansa ja josta tuli oman itsensä ohjaaja." Hän aloitti opinnot Oxfordin yliopistossa vuonna 1634 ja suoritti B.A.-tutkinnon vuonna 1638 ja M.A.-tutkinnon vuonna 1641. Oxfordista lähdettyään hänet nimitettiin

93

opettajaksi Gloucesterin St.Mary de Cryptin vapaaseen kouluun. Siellä hän alkoi tutkia uudelleen uskonnollisia näkemyksiään ja alkoi epäillä Kolminaisuuden opin doktriinin pätevyyttä. Häneen vaikuttivat suuresti Euroopan muiden unitaristien ajatukset, sillä Socianuksen opetukset olivat tässä vaiheessa jo löytäneet tiensä Englantiin. Latinalainen versio Krakovalaisesta katekismuksesta oli lähetetty Englantiin James-kuninkaalle osoitetulla omistuskirjoituksella varustettuna. Pyöveli sai tehtäväkseen polttaa se julkisesti vuonna 1614. Vaikka kirja poltettiinkin, sen sisältö alkoi kiinnostaa suurta yleisöä. Ryhdyttiin toimenpiteisiin sen maineen häpäisemiseksi. John Owenin, joka oli saanut Cromwellin alaisen valtioneuvoston valtuutuksen kumota Socianuksen opetukset, kerrotaan sanoneen:"Älkää suhtautuko näihin asioihin ikään kuin ne vaikuttaisivat jossain kaukana, eivätkä koskettaisi teitä ollenkaan, paha on jo ovella; Englannissa ei ole yhtäkään kaupunkia, kuntaa, tuskin edes kylää, jonne tätä myrkkyä ei olisi jo kaadettu."

Nämä yritykset pitää voimassa kirkon hyväksymät dogmit kohtasivat vastustusta. William Chillingworth (1602 - 1644) tuomitsi "uskon ilkityöt, jotka johtivat vainoihin, ihmisten polttamiseen, kirkonkiroukseen, panetteluun, koska he eivät hyväksy muiden ihmisten sanoja Jumalan sanana." Väittely levisi laajemmalle ja vallanpitäjät ryhtyivät uusiin toimenpiteisiin suojellakseen Kolminaisuuden opin uskoa. Kesäkuussa vuonna 1640 Canterburyssa ja Yorkissa pidetyissä kokouksissa päätettiin kieltää Socianuksen kirjojen maahantuonti, painaminen ja levittäminen. Pappeja määrättiin olemaan saarnaamatta Socianuksen doktriineja ja kaikkia varoitettiin siitä, että kaikki jotka uskoivat näihin doktriineihin, julistettaisiin kirkonkiroukseen. Eräät kirjailijat ja ajattelijat arvostelivat ankarasti tätä päätöstä, mutta ilman minkäänlaista vaikutusta.

Tässä uudelleenarvioinnin ja uudenlaisen tutkimuksen ilmapiirissä myös Biddlen omat mielipiteet kokivat muutoksen, erityisesti Kolminaisuuden opin doktriinin suhteen. Hän puhui vapaasti uusista näkemyksistään ja tämän tuloksena tuomarit pyysivät häntä antamaan kirjallisen uskontunnustuksen vuonna 1644. Tämän hän teki käyttäen yksinkertaista kieltä: "Uskon että on vain yksi Kaikkivaltias Olento, jota kutsutaan Jumalaksi. Joten on vain Yksi henkilö, jolla on tämä Olemus."

Hän julkaisi myös pamfletin, jonka otsikkona oli tuohon aikaan "12 argumenttia Pyhän Hengen Jumalallisuuden kumoamiseksi". Pamfletti oli osoitettu "Kristityille lukijoille." Vuonna 1645 "12 argumentin" käsikirjoitus takavarikoitiin ja Biddle vangittiin. Hänet käskettiin Parlamentin eteen, mutta hän yhä edelleen kieltäytyi hyväksymästä Pyhän Hengen Jumalallisuutta. Hän painatti pamfletin uudestaan vuonna 1647. 6. syyskuuta samana vuonna Parlamentti määräsi, että pyövelin on poltettava pamfletti ja tämä pantiin toimeen. Toukokuun 2. päivä 1648 julkaistiin "Ankara käsky". Siinä määrättiin, että kkuka tahansa, joka kielsi Kolminaisuuden opin tai Jeesuksen tai Pyhän Hengen jumalallisuuden, tuomittaisiin kuolemaan. Papeille ei suotu erioikeuksia tästä käskystä.

Seuraavassa on yhteenveto "12 argumentista", joka aiheutti nämä radikaalit toimenpiteet:

1) Hän, joka on erotettu Jumalasta, ei ole JumalaPyhä Henki on erotettu JumalastaSen vuoksi Pyhä Henki ei ole Jumala.

Biddle selitti edelleen tätä syllogismia näillä sanoilla:

94

Ensimmäinen ja tärkein premissi on melko selvä sikäli kuin sanomme, että Pyhä Henki on Jumala ja kuitenkin erotettu Jumalasta, tässä on siis ristiriita. Toinen premissi, jonka mukaan Pyhä Henki on erotettu Jumalasta, voidaan vahvistaa yleisesti tunnettujen Pyhien Kirjoitusten avulla. Argumentti, jonka mukaan Pyhä Henki on erotettu Jumalasta, jos asiaa ei käsitetä persoonaan vaan olemukseen viittaavana, on järjenvastainen:

Ensinnäkin kaikkien ihmisten on mahdotonta erottaa Henkilöä Jumalan olemuksesta ja olla muodostamatta kahta Olevaista tai Asiaa mielessään. Tämän johdosta hänen on pakko tehdä se johtopäätös, että on olemassa kaksi Jumalaa.

Toiseksi, jos Henkilö erotetaan Jumalan Olemuksesta, Henkilö olisi jokin Itseänäinen Olento. Siksi se olisi joko äärellinen tai ääretön. Jos se olisi äärellinen Jumala olisi tällöin äärellinen, koska Kirkon mukaan kaikki Jumalassa on Itse Jumala. Joten johtopäätelmä on täysin absurdi. Jo se taas on ääretön, silloin Jumalassa olisi kaksi äärettömyyttä ja vastaavasti kaksi Jumalaa, mikä on argumenttina vielä absurdimpi kuin edellinen.

Kolmanneksi jos Jumalasta puhutaan persoonattomana, on tämä myös naurettavaa, koska kaikki myöntävät, että Jumala on sen Henkilön Nimi, joka absoluuttisella suvereenisuudella hallitsee kaikkea ... Kukaan muu kuin henkilö ei voi hallita muita, siksi Jumalan ymmärtäminen muutoin kuin henkilönä, on sama kuin että

Hänet ymmärrettäisiin jonain muuna kuin Hän on.

2) Hän, joka antoi Pyhän Hengen israelilaisille, on Yksin JehovaTälläin Pyhä Henki ei ole Jehova tai Jumala.3) Hän, joka ei puhu itsensä puolesta, ei ole Jumala.Pyhä Henki ei puhu itsensä puolesta.Siksi Pyhä Henki ei ole Jumala.4) Hän, jota opetetaan, ei ole Jumala.Häntä, joka kuulee muilta, mitä hänen tulee puhua, opetetaanKristus puhui, mitä hänen käskettiinSiksi Kristus ei ole Jumala.

Tässä kohtaa Biddle lainaa Raamattua (Johannes 8:26), jossa Jeesus sanoo: "Minkä olen kuullut häneltä, sen minä puhun maailman kuulla."

5) Johannes 16:14 Jeesus sanoo."Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille"Hän joka saa muilta, ei ole Jumala.6) Hän, joka on jonkun muun lähettämä, ei ole Jumala.Pyhä Henki on Jumalan lähettämä.Sen vuoksi Pyhä Henki ei ole Jumala.7) Hän, joka ei voi antaa kaikkia asioita, ei ole Jumala.Hän, joka on Jumalan lahja, ei ole kaiken antaja.Hän, joka on Jumalan lahja, on itse annettu.Lahja on antajan vallassa ja hänen määrättävissä.Siksi on järjetöntä kuvitella, että Jumala voisi olla toisten vallassa ja toisten määrättävissä.

95

Tässä kohtaa Biddle siteeraa Apostolien teoista 17 jae 25: "Jumala, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken."

8) Hän, joka vaihtaa paikkaa ei ole Jumala.Pyhä Henki vaihtaa paikkaa.Siksi Pyhä Henki ei ole Jumala.

Biddle selittää edelleen tätä syllogismia seuraavilla sanoilla: "Jos Jumala vaihtaisi paikkaa, silloin hän ei enää olisi siinä, missä hän on ennen ollut ja hän alkaisi olla siellä, missä hän ei ollut ennen, mikä taas on vastaoin hänen läsnäoloaan kaikkialla ja vastoin hänen Jumalallisuuttaan. Sen vuoksi Jumala ei tullut Jeesuksen luokse, vaan Enkeli, joka edusti Henkilöä Jumalan nimissä."

9) Hän, joka rukoilee Kristusta tuomitsemaan, ei ole Jumala.Pyhä Henki tekee näin.Siksi Pyhä Henki ei ole Jumala.10) Roomalaiskirjeissä 10:14 lukee näin: "Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?"Hän, johon ei uskota, ei ole Jumala.Ihmiset eivät uskoneet Pyhään Henkeen, kuitenkin he seurasivat sitä.Siksi Pyhä Henki ei ole Jumala.11) Hän, joka kuulee Jumalasta toisen käden eli Jeesus Kristuksen kautta, niin hänen puheensa merkitys on erillään Jumalasta.Pyhä Henki tekee niin.Siksi Pyhä Henki ei ole Jumala.12) Hän, jonka tahto on määrällisesti erillään Jumalasta ei ole Jumala.Pyhän Hengen tahto on määrällisesti erillään Jumalasta.Siksi Pyhä Henki ei ole Jumala.

Tässä Biddle lainaa Roomalaiskirjeitä 8:26-27, jossa sanotaan: "Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä."Biddle käsitteli myös Uuden Testamentin erästä jaetta, jonka kirkkolaitos oli esittänyt Kolminaisuuden opin näkemysten tueksi. Tämä jae on Johannes 5:7, jossa sanotaan: "Sillä taivaassa on kolme, jotka merkitsevät kaikki muistiin - Isä, Sana ja Pyhä Henki; ja nämä kolme ovat Yksi." Biddle sanoi, että jae oli terveen järjen vastainen. Se oli ristiriidassa Pyhien Kirjoitusten muiden jakeiden kanssa ja se merkitsi vain sopimusta ja liittoa, mutta sillä ei ollut sisältöä. Lisäksi jae ei ollut esiintynyt vanhoissa kreikankielisissä evankeliumien kopioissa, eikä syyrialaisissa käännöksissä, eikä myöskään kaikista vanhimmissa latinankielisissä käännöksissä. Siksi vaikutti siltä,e ttä jae oli väärennetty ja siksi sekä vanhan että nykyajan tulkitsijat jättävät sen huomiotta.

Huolimatta vuoden 1648 säädöksestä Biddle julkaisi kaksi muuta pamflettia ja hänet olisi todennäköisesti hirtetty tämän vuoksi, jolleivät eräät riippumattomat Parlamentin jäsenet olisi auttaneet häntä. Toinen hänen kirjoituksistaan oli nimeltään "Uskontunnustus Pyhästä Kolminaisuudesta Pyhien Kirjoitusten mukaan." Siinä oli kuusi artikkelia, joista kussakin oli lisänä otteita Raamatusta ja niissä tuettiin hänen omia argumenttejaan. Esipuheessa hän puhui rohkeasti Kolminaisuuden opin doktriinin uskon pahuudesta. Hänen mielestään

96

kolminaisuuden opin kannattajien käyttämät argumentit "sopivat paremmin noidille kuin kristityille." Seuraavassa on otos Biddlen "Uskontunnustuksesta":

Uskon, että on yksi Korkein Jumala, Taivaan ja Maan Luoja ja kaiken olevaisen alkusyy ja sen vuoksi Uskomme ja Palvontamme ylin kohde. Uskon Jeesukseen siinä mielessä, että hän voisi olla veljemme ja hän voisi tuntea myötätuntoa luonteen heikkoutemme vuoksi ja siksi hän voisi olla valmiimpi auttamaan meitä. Hänellä on vain ihmisen luonne.

Hän on Jumalan alamainen. Hän ei ole toinen Jumala. Ei ole olemassa kahta Jumalaa. Pyhä Henki on Enkeli, joka etevänä ja Jumalalle läheisenä, valittiin välittämään Hänen sanomaansa.

Toinen Biddlen tuohon aikaan julkaistu teos oli "Iraneuksen, Justin Marttyyrin jne. todistuksia Yhden Jumalan ja Pyhän Kolminaisuuden Henkilöiden puolesta."

Odotettuaan pitkään vankilassa eräs tuomari vihdoin asettui takuuseen Biddlen puolesta ja hänet vapautettiin. Tuomarin nimi pidettiin salassa, koska hän pelkäsi turvallisuutensa puolesta. Biddle ei saanut kovin pitkään nauttia vapaudestaan, kun hänet jälleen heitettiin vankilaan. Tuomari kuoli pian tämän jälkeen ja jätti pienen testamenttilahjoituksen Biddlelle. Vankilassa olon suuret kustannukset kuluttivat pian tämän lahjoituksen ja joksikin aikaa Biddlen ruoka vähennettiin pieneksi määräksi maitoa, joka tarjottiin aamuisin ja iltaisin. Hänen tilanteensa helpottui, kun eräs lontoolainen kustantaja otti hänet palvelukseensa uuden septuagintan, Raamatun kreikankielisen käännöksen, oikolukijaksi hänen ollessa vielä vankilassa . 16. helmikuuta 1652 annettiin amnestiamääräys ja Biddle vapautettiin. Englantilainen versio Krakovalaisesta katekismuksesta painettiin Amsterdamissa samana vuonna ja siitä tuli välittömästi hyvin suosittu Englannissa. Biddle painatti kirjansa unitarismismista vuonna 1654, jälleen Amsterdamissa, ja sitä luettiin laajalti Englannissa. Tämän vapauden periodin aikana Biddle alkoi tavata muita unitaristeja sunnuntaisin palvoakseen Jumalaa heidän noudattamalla tavallaan. Näihin tilaisuuksiin osallistuvat eivät uskoneet Perisynnin käsitteeseen tai Sovituksen doktriiniin. 13. joulukuuta 1654 Biddle, joka oli juuri julkaissut kaksi katekismustaan, pidätettiin jälleen ja lähetettiin vankilaan. Häntä kiellettiin käyttämästä kynää, mustetta tai paperia, eikä hänen luonaan saanut käydä vierailijoita. Kaikki kopiot hänen kirjoistaan määrättiin poltettavaksi. Hän teki valituksen tuomiostaan ja hänet vapautettiin 28. toukokuuta 1655.

Ei kestänyt kovin kauaa, ennen kuin Biddle jälleen kerran riitautui virkavallan kanssa. Tämä tapahtui julkisessa keskustelutilaisuudessa, puhuja aloitti väittelyn, kysymällä, oliko paikalla ketään, joka kielsi, että Kristus oli Ylin Jumala. Biddle julisti viivyttelemättä ja lujasti: "Minä kiellän sen." Hänen tukiessaan tätä väitöstään sellaisilla argumenteilla, joita hänen vastustajansa eivät kyenneet kumoamaan, päätettiin keskeyttää asioiden käsittely ja jatkaa jonain muuna päivänä. Biddlestä tehtiin samalla ilmoitus virkavallalle ja väittelyä edeltävänä päivänä hänet pidätettiin taas ja pantiin vankilaan. Aluksi Biddleä kiellettiin käyttämästä lakimiestä, mahdollisesti siksi, että oli epäselvää, oliko tuolloin sellaista lakia voimassa, jonka perusteella hänet olisi voitu tuomita. Hänen ystävänsä olivat hyvin tietoisia tästä ja he päättivät kääntyä suoraan Cromwellin puoleen. He laativat anomuksen ja lähettivät sen Cromwellille. Ennen kuin anomus annettiin Cromwellin käsiin, sitä muutettiin ja sen sisältö pilattiin siten, että sen kirjoittajien oli avoimesti myönnettävä se väärennökseksi.

97

Cromwell, joka oli aivan ymmällä, keksi ratkaisun vaikeaan tilanteeseen karkottamalla Biddle Scilly-saarille 5. lokakuuta 1655. Hänen oli määrä pysyä vankeudessa St.Maryn linnassa koko loppuelämänsä ja hänelle maksettaisiin vuotuinen 100 kruunun määräraha. Vankeutensa aikana Biddle kirjoitti runon, josta seuraavassa on muutama rivi:

Konklaavi kokoontui, tuomari asetettiin tehtäväänsä,Mies nousi Jumalan valtaistuimelle;Ja he tuomitsivat siellä asian,Joka kuuluu vain Jumalalle;Veljensä uskosta he tekivät rikoksen,Ja murskasivat ajatuksen synnynnäisen oikean ylevyyden.

Mitä enemmän hän kärsi, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli vakiintuneen kirkon vallitsevan uskonnon tekemistä virheistä. Thomas Firmin, joka oli myös aikaisemmin auttanut Biddleä, auttoi häntä edelleen lähettämällä hänelle rahaa, jotta hänen elämänsä vankilassa olisi tullut mahdollisimman mukavaksi. Samaan aikaan Biddleä kohtaan tunnettua myötätunto kasvoi laajalti. Hallitus pyysi tri John Owenia todistamaan Biddlen opetukset vääriksi. Selvitettyään tilannetta hän havaitsi, että suuri osa englantilaisista oli unitaristeja ja hän julkaisi vastineen Biddlelle vuonna 1655. Tavallaan Cromwellin toimenpiteet auttoivat Biddlea: avustuksen turvini Biddle saattoi olla turvassa vihollisiltaan ja hän saattoi viettää aikansa rukoillen ja mietiskellen. Hän pysyi vankina St. Maryn linnassa vuoteen 1658 saakka ja koska paineet hänen vapauttamisensa puolesta kasvoivat koko ajan, hänet vapautettiin vihdoin.

Heti kun hän oli päässyt ulos vankilasta, hän alkoi järjestää julkisia kokouksia, joissa hän tutki Pyhiä Kirjoituksia osoittaakseen Jumalan Ykseyden ja osoittaakseen Kolminaisuuden opin vääryyden. Nämä kokoukset kehittyivät säännöllisiksi unitaristien palvontatilaisuuksiksi heidän uskonsa mukaan. Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut Englannissa.

1. kesäkuuta 1662 Biddle pidätettiin jälleen yhdessä eräiden ystäviensä kanssa kesken heidän kokoustaan. Heidät kaikki pantiin vankilaan ja takaussumma kiellettiin. Mitään sellaista lakia ei löytynyt, jonka mukaan heitä olisi voinut rangaista, joten heitä syytettiin yleisen siviililain perusteella. Biddle sai sakkoja 100 puntaa ja hänet tuomittiin pysymään vankilassa, kunnes se oli maksettu. Hänen uskonveljensä saivat 20 puntaa sakkoja kukin. Biddlea kohdeltiin hyvin huonosti vankilassa ja hänet pidettiin eristyssellissä. Tämä sekä vankilan pilaantunut ilma saivat aikaan sen, että hän sairastui ja kuoli alle 5 viikon sisällä. Hän kuoli 22. syyskuuta 1662.

Biddlen kuolema sekä Yhtenäisyysjulistuksen voimaantulo tapahtui samana vuonna ja se tarkoitti sitä, että julkinen Biddlen ohjeita noudattava jumalanpalvonta ei enää ollut mahdollsita. Julistuksen vuoksi 2257 pappia erotettiin heidän virastaan ja heidän myöhempi kohtalonsa on tuntematon. Tiedetään kuitenkin, että noin 8000 ihmistä kuoli vankilassa, koska he olivat kieltäytyneet hyväksymäst Kolminaisuuden opin doktriinia tällä aikakaudella Englannissa. Biddlen muistelmien kirjoittaja pysyi omasta tahdostaan mieluummin nimettömänä turvallisuussyistä. Unitarismi oli kuitenkin edelleen olemassa filosofisena liikkeenä ja sen kannattajien lukumäärä nousi yhä. Kirkon turvautuminen voimakeinoihin auttoi usein vain saamaan ihmiset Socianuksen ja Biddlen oppien kannattajiksi ja monet sen ajan johtavista intellektuelleista, Milton, Sir Isaac Newton ja Locke mukaanluettuna, tunnustivat Jumalaisen Ykseyden.

98

Virkavallan tarmokkuutta saadakseen unitarismin hävitettyä kuvaa heidän säätämiensä lakien määrä: vuonna 1664 annettu asetus tuomitsi kaikki ne, jotka kieltäytyivät menemästä katoliseem kirkkon, maasta karkoitettaviksi. Jos tällainen henkilö palaisi, hänet hirtettäisiin. Rangaistuksia oli myös kaikille, jotka osallistuivat uskonnollisiin kokouksiin, joissa oli 5 tai sitä enemmän osanottajia ja jotka eivät olleet kirkon laillistamia. Mikäli joku syyllistyi tällaiseen rikokseen useammin kuin kerran, heidät karkoitettiin Amerikkaan ja mikäli he palaisivat tai yrittäisivät paeta rangaistusta, he saisivat kuolemanrangaistuksen ja tämä koski myös pappeja. Vuoden 1673 koeasetuksessa määrättiin lisäksi, että vuoden 1664 asetuksessa mainitun rangaistuksen lisäksi kuka tahansa henkilö, joka ei vastaanottanut sakramenttia Englannin kirkon tapojen mukaisesti, ei rangaistuksena saisi haastaa ketään oikeuteen tai viedä mitään asioita oikeuteen. Hän ei myöskään saisi enää olla lapsen huoltaja tai testamentin, lahjan tai luovutuskirjan jaon toimeenpanija tai vastaanottaja. Mikäli joku tämän lain syyttämä henkilö yrittäisi tällaista tehdä, hän olisi velvollinen maksamaan 500 punnan sakot. Vuonna 1689 julkaistiin vihdoin uskonvapauslaki. Uskonvapaus kiellettiin kuitenkin niiltä, jotka eivät hyväksyneet Kolminaisuuden oppeja. Unitaristit tuomitsivat uskonvapauslain suvaitsemattomuuden. Parlamentti vastasi tuomitsemalla unitarismin "vastenmielisenä kerettiläisyytenä". Rangaistus tästä rikoksesta oli kaikkien kansalaisoikeuksien menettäminen sekä kolmen vuoden vankeusrangaistus. Kuitenkaan sitä, minkä takana Biddle oli seissyt, ei voitu poistaa ihmisten sydämistä yhdellä asetuksella, vaikka lait estivät monia harjoittamasta avoimesti uskoaan. Ne, jotka eivät katsoneet voivansa uhmata lakia ja avoimesti kieltää Kolminaisuuden opin doktriinia, turvautuivat moniin keinoihin voidakseen tyynnyttää omatuntonsa moittivat äänet. Jotkut jättivät hiljaa lausumatta ne osat Athanasiuksen uskontunnustuksesta, joita he eivät voineet hyväksyä. Jotkut antoivat seurakunnan apupapin lukea sen. Erään papin kerrotaan osoittaneen uskontunnustuksen halveksuntaa, koska hän oli antanut seurakunnan laulaa sitä suositun metsästyslaulun sävelin. Toinen pappi oli sanonut ennen kuin ryhtyi lukemaan lain määräämää Athanasiuksen uskontunnustusta: "Veljet, tämä on Athanasiuksen uskontunnustus, mutta Jumala on kieltänyt sen sanoen, ettei se saisi olla kenenkään muun ihmisen uskontunnustus." Kuitenkin yleensä ne, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen, eivät uskaltaneet avoimesti julistaa uskoaan.

Biddle oli hyvin työteliäs oppinut ja hänen kirjoituksensa olivat tuloksena syvällisistä tutkimuksista. Hän oli vakuuttunut siitä, että voisi parhaiten palvella ihmiskuntaa todistaen pelottomasti totuuden puolesta, vaikka se olisi merkinnyt vainoamista ja arvostelua. Hän oli valmis hyväksymään köyhyyden, vankityrmän ja maastakarkoituksen. Hän halusi ihmisten jättävän kirkon, jota hän piti turmeltuneena ja luopuvan kaikesta ulkoisesta mukautumisesta väärään uskonjulistukseen. Hänellä oli marttyyrin rohkeus.

Milton (1608 - 1674)

Milton, joka eli samoihin aikoihin kuin Biddle ja oli samaa mieltä monista asioista hänen kanssaan, ei ollut yhtä avopuheinen kuin Biddle, vaan halusi mieluummin viettää elämänsä vankilan ulkopuolella. Hänen teoksessaan "Tutkielma todellisesta uskosta" hän sanoo "Ariuslaisia ja socianisteja syytetään Kolminaisuuden oppeja vastaan taistelemisesta." He vakuuttivat uskovansa Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen Pyhien Kirjoitusten sekä apostolisen uskontunnustuksen mukaisesti. Termit kolminaisuus, kolmiyhteisyys, yhteisolemus, kolmipersoonaisuus he torjuivat skolastisina käsitteinä, joita ei voinut löytää Pyhistä Kirjoituksista, jotka yleisen protestanttisen maksiimin mukaan

99

olivat siinä määrin pelkistettyjä ja selkeitä, että ne pystyivät tuomaan esille merkityksensä totuudenmukaisimmilla sanoilla koska samalla liittyen hyvin ylevään ja kaikille tärkeään aiheeseen eli sofistisen syvälliseen mysteeriin mutta Pyhinä Kirjoituksina ne edustivat selkeää doktriinia."

Toisessa kirjassaan hän oli suorempi. Hän sanoi, että paavien, kirkolliskokousten, piispojen ja presbyteerien käyttämä valta voitiin lukea tyrannioista inhottavimpiin ja vastenmielisimpiin. Hän jatkoi: "Kaikkien säädösten, seremonioiden ja doktriinien määrääminen on vastuutonta hyökkäystä Vapautta vastaan."

Runoilija ei avoimesti uhmannut maan siviilivirkavaltaa, vaan pysytteli omissa oloissaan protestina laitoskirkon kiihkoilulle ja suvaitsemattomuudelle. Kuten eräät johtavista intellektuelleista myös hän lakkasi käymästä kirkossa. Tri Johnson on sanonut Miltonista: "Hän ei millään lailla osallistunut protestanttien nimityksiin. Tiedämme paremmin, mitä hän ei ollut kuin mitä hän oli. Hän ei ollut Rooman kirkon puolella. Hän ei ollut Englannin kirkon puolella. MIlton ikääntyi harjoittamatta mitään näkyvää jumalanpalvontaa. Hänen päiväjärjestyksessään ei ollut sijaa rukouksille - hänen työnsä ja hänen mietiskelynsä toimivat hänen tavanomaisena rukouksenaan."

On selvää, ettei tri Johnson voinut ollut tietoinen Milton kirjoittamasta kirjasta, joka löydettiin lähes 150 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1823. Käsikirjoitus löydettiin vanhasta Valtion Paperivirastosta Whitehallista ja sen otsikkona oli "Jumalaan liittyvä tutkielma." Kirja oli kirjoitettu Miltonin ollessa Cromwellin latinan kielen sihteeri ja oli selvää, ettei hän ollut aikonut julkaista sitä elinaikanaan.

I kirjan 2. kappaleessa Milton kirjoittaa Jumalan ominaisuuksista ja erityisesti Jumalaisesta Ykseydestä:

Vaikka niitä, jotka kieltävät Jumalan olemassaolon ei ole vain muutamia: 'Hullu sanoo sydämessänsä: "Ei ole Jumalaa.", Psalmi 114:1, on Jumalallisuus kuitenkin jättänyt ihmismieleen niin monia kiistämättömiä merkkejä itsestään ja Hänen kättensä jäljet ovat niin selvästi havaittavissa koko luonnossa, että kukaan

järjissään oleva henkilö ei voi sulkea silmiään totuudelta. Ei ole epäilystäkään siitä, että kaikki maailma järjestelmällisyyden kauneudellaan tai siinä vallitsevan määritellyn ja hyödyllisen tarkoitusperänsä ilmeisyydellä, todistaa sen puolesta, että jonkinlainen ylin, tehokas Voima on täytynyt olla olemassa, ja tämän avulla kaikella on ennalta määrätty erityinen tarkoituksensa.

Kukaan ei kuitenkaan voi käsittää Jumalaa vain luonnon tai järjen yksinään toimiessa osviittana välittämättä Jumalan sanomasta tai viestistä ... Jumala on siksi ilmestynyt meille ja ilmoittanut sellaista, jota mielemme kykenee käsittämään tai luontomme heikkous pystyy sietämään ... Tätä Jumaluutta koskevaa tietoa hän on Itse omaa hyvyyttään ilmoittanut runsaasti, koska se on tärkeää ihmisen

pelastuksen kannalta ... Jumalan nimet ja ominaisuudet tuovat julki joko Hänen luontoaan tai Hänen jumalaista voimaansa ja erinomaisuuttaan..Milton luettelee sen jälkeen Jumalan eri ominaisuuksia: Totuus, Henki (Olen se mikä olen), äärettömyys ja rajattomuus, ikuisuus, muuttumattomuus (en muutu), lahjomattomuus, kuolemattomuus, ainainen läsnäolo, kaikkivaltius ja lopulta Ykseys, jonka hän sanoo

100

"seuraavan väistämättä edellä luetelluista ominaisuuksista." Milton luettelee sitten seuraavat Raamatusta otetut todistuskappaleet:

Herra on Jumala, eikä muuta jumalaa ole kuin hän.(Viides Mooseksen kirja 4:35)

Herra on Jumala ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä, eikä muuta jumalaa ole. (Viides Mooseksen kirja 4:39)

Minä, minä olen, eikä yhtäkään jumalaa ole minun rinnallani.(Viides Mooseksen kirja 32:39)

... niin että kaikki maan kansat tulisivat tietämään, että Herra on Jumala eikä muuta jumalaa ole. (I Kuningasten Kirja 8:60)

... Herra, Israelin Jumala, sinä yksin olet maan kaikkien valtakuntain Jumala. (II Kuningasten Kirja 19:15)

Onko muuta Jumalaa kuin minä? Ei ole muuta pelastuskalliota, minä en ketään tunne. (Jesaja 44:8)

Minä olen Herra, eikä toista ole. (Jesaja 45:5)

Paitsi minua ei ole yhtään jumalaa; ei ole vanhurskasta ja auttavaa jumalaa muuta kuin minä. (Jesaja 45:21)

Sillä minä olen Jumala, eikä toista ole. (Jesaja 45:22)

Ylläolevia jakeita kommentoidessaan Milton toteaa "tämä tarkoittaa, että yksikään henki, yksikään henkilö, yksikään olento paitsi Hän ei ole Jumala "kenellekään", ja tämä kielto kattaa koko maailman."

Minä olen Jumala, eikä toista ole; minä olen Jumala, eikä ole minun vertaistani.(Jesaja 46:9)

Milton jatkaa:

... mikä voisi ollakaan selkeämpää tai ilmeistä tai soveliaampaa tavallisten ihmisten ymmärtää ja yleisten sanontatapojen kannalta, kuin tähdentää Jumalan kansalle,

että määrällisesti on olemassa vain Yksi Jumala ja Yksi Henki, kun puhutaan ykseyden määrällisesti yleisessä merkityksessä? Oli totuuden kannalta soveliasta ja hyvin järkeenkäypää, että ensimmäinen ja vastaavasti suurin käsky, jota myös alhaisimpien ihmisten tuli omantunnontarkasti totella, annettiin niin selkeällä tavalla, että mitkään moniselitteiset tai epäselvät ilmaisut eivät johtaisi Hänen palvojiaan harhaan tai pitäisi heitä epäilyksen tai epätietoisuuden vallassa. Vastaavasti israelilaiset ja heidän profeettansa totellessaan lakia ymmärsivät sen aina merkitsevän sitä, että Jumala oli lukumääräisesti yksi Jumala, ja hänen rinnallaan ei ollut ketään muuta, vielä vähemmän ketään samanarvoista. Tässä vaiheessa ei vielä tunnettu niitä skolastikkoja, jotka luottamalla omaan viisauteensa tai pikemminkin puhtaasti ristiriitaisiin argumentteihinsa kiistivät Jumalan Ykseyttä

101

koskevan doktriinin kuitenkin samalla teeskennellen hyväksyvänsä sen. Mutta samoin kuin mikä koskee Jumalaisuuden kaikkialle ulottuvaa läsnäoloa, on myös yleismaailmallisesti hyväksytty, kuten aiemminkin on todistettu, että Jumala ei voi tehdä mitään sellaista, johon liittyy ristiriitaisuutta. On siis aina muistettava, että Yhdestä Jumalasta ei voida sanoa mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa Hänen Ykseytensä kanssa ja joka antaisi hänelle samanaikaisesti ykseyden ja moninaisuuden ominaisuuksia. Markus 12:29-32: "Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa." Niin kirjanoppinut sanoi hänelle: "Oikein sanoit, opettaja, totuuden mukaan, että yksi hän on, ja ettei ketään muuta ole, paitsi hän."

Milton jatkaa sitten käsittelemällä Pyhän Hengen olemusta. Pyhissä Kirjoituksissa ei juuri ole mainintaa sen luonteesta, sen olemassaolosta tai siitä, mistä se on tullut. Hän jatkaa:

On äärimmäisen järjenvastaista, jollei jopa vaarallista, että näin suurien vaikeuksien keskellä uskovia tulisi vaatia hyväksymään doktriini, jota sen puoltajat pitävät ensiarvoisen tärkeänä ja kiistämättömän varmana ja peräti Pyhien Kirjoitusten selkeimpänä todisteena ja tämä asia, joka käsitetään järjenvastaisena, tulisi kuitenkin pystyä ymmärtämään pelkän ihmisjärjen esittämien todisteiden tai oikeammin sanottuna epäilyttävien ja epäselvien väitösten perusteella.

Milton tekee sitten seuraavat johtopäätökset Raamatun tuntemuksensa perusteella: Pyhä Henki ei ole kaikkitietävä. Ei voida sanoa, että koska Pyhä Henki suorittaa Jumalan antamia tehtäviä, sitä kutsuttaisiin sen vuoksi Jumalan osaksi. Jo asia olisi näin, miksi Pyhää Henkeä kutsuttaisiin Puolustajaksi, joka tulee Jeesuksen jälkeen, joka ei puhu itsensä puolesta, eikä omissa nimissään ja jonka voima on siksi saatu muualta. (Johannes 16:7 - 14). On siksi selvää, että sen sijaan että hyväksyisimme termin "Puolustaja" sen ilmeisimmässä merkityksessä profeettana, joka tulee Jeesuksen jälkeen, hänen nimittämisensä Pyhäksi Hengeksi puhumattakaan Jumalaksi, saa aikaan loppumattoman sekaannuksen tilan.

Milton on samaa mieltä Ariuksen kanssa siitä, että Jeesus ei ollut ikuinen. Hän sanoo, että Jumalan vallassa oli luoda tai olla luomatta Jeesus. Hän päättelee, että Jeesus syntyi "ajan asettamissa rajoissa." Hän ei kykene löytämään yhtäkään kappaletta Pyhistä Kirjoituksista, jossa tuettaisiin "Jeesuksen ikuisen olemisen" periaatetta. Hypoteesi, jonka mukaan Jeeus olisi olennaisesti yhtä Jumalan kanssa, vaikka hän on persoonana ja lukumääräisesti toinen, on omituinen ja järjenvastainen. Dogmi ei ainoastaan ole ristiriidassa järjen kanssa vaan myös Pyhien Kirjoitusten antamien todisteiden kanssa. Milton on samaa mieltä "Israelin kansan" kanssa siitä, että Jumala on Yksi ja ainoa Jumala. On niin ilmeistä, että Jumala on yksin itsestään olemassaoleva Jumala, että se ei vaadi selityksiä; vastaavasti olento, joka ei ole itsestään olemassa, ei voi olla Jumala. Hän päättelee,

On ihmeellistä, kuinka turhanpäiväisillä syvällisyydellä tai pikemminkin kuinka hämäävillä tempuilla jotkut yksilöt ovat pyrkineet kiertämään tai sumentamaan Pyhien Kirjoitusten kappaleiden selkeän merkityksen.

Miltonin mukaan Pyhä Henki oli sekä Jumalan että Jeesuksen alapuolella, koska hänen tehtävinään oli välittää viestejä toiselta toiselle. Yksin hän ei olisi pystynyt tekemään mitään. Hän oli Jumalan palvelija ja totteli Häntä kaikessa. Hän oli Jumalan lähettämä, eikä hänelle ollut annettu mitään puhuakseen itsensä puolesta.

102

Miltonista tuntui, ettei hän voinut ilmaista näitä näkemyksiään avoimesti, sillä jos hän olisi niin tehnyt, hän olisi samalla vaarantanut oman henkilökohtaisen turvallisuutensa ja asettanut itsensä alttiiksi samalle kohtelulle kuin mitä Biddle ja monet muut olivat joutuneet kärsimään. Vuonna 1611 eli Miltonin elinaikana, kaksi miestä nimeltä Legatt ja Wightman poltettiin elävältä kuninkaan luvalla, koska he uskoivat, ettei jumaluuden Ykseydessä ollut olemassa henkilöiden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen Kolminaisuutta ja että Jeesus Kristus ei ollut Jumalan luonnollinen oikea poika, eikä samaa olentoa, ikuisuutta ja mahtavuutta Isänsä kanssa mitä tulee hänen jumaluuteensa; ja että Jeesus Kristus oli pelkästään ihminen ja luontokappale, eikä Jumala ja ihminen samassa ja yhdessä olennossa. Miltonin vaiteliaisuus hänen elinaikanaan on siksi ymmärrettävää.

John Locke (1632 - 1704)

John Locke, joka parhaiten tunnetaan yhteiskunnallista sopimusta koskevista tutkielmistaan, kannatti myös unitaristien näkemyksiä, mutta pelkäsi julistaa sitä avoimesti. Eräässä vaiheessa hänet pakotettiin lähtemään Englannista poliittisten mielipiteidensä vuoksi. Palattuaan vuoden 1688 vallankumouksen jälkeen, hän varoi loukkaamasta suoraan kirkon valtaa, koska hän pelkäsi tulevansa jälleen vainotuksi. Kirkko ei myöskään pitänyt hänen järkeä ylistävästä monografiastaan ja eräs toisen kirjoittamansa pamfletin hän joutui julkaisemaan nimettömänä. Tiedetään kuitenkin, että hän opiskeli Kristuksen varhaisten seuraajien opetuksia, eikä kyennyt löytämään mitään perusteita Kolminaisuuden opin puolesta. Hän oli Newtonin läheinen ystävä ja ilmeisesti keskusteli tästä silloin hyvin kiistellystä aiheesta Newtonin kanssa. Le Clere, joka oli Locken ja Newtonin ystävä, huomauttaa, että koskaan aiemmin ei ole lausuttu niin ristiriitaisia mielipiteitä asiasta, johon liittyi toisaalta niinkin paljon asiantuntemusta ja toisaalta niinkin paljon väärinymmärryksiä, sekaannuksia ja tietämättömyyttä. Perimätiedon mukaan Locke oli mukana neuvottelemassa vuoden 1689 uskonvapausasetuksen sisällöstä.

Sir Isaac Newton (1642 - 1727)

Pope, kuuluisa englantilainen runoilija, on kirjoittanut yleiskatsauksen Newtonin maineikkaasta elämästä näillä sanoilla:

Luonto ja luonnon lait lepäävät yön kätköissäJumala sanoi, "Tulkoon Newton." - ja valoa tuli kaikkialle.

Newton oli myöskin yksi niistä, joiden mielestä ei ollut kovin viisasta tunnustaa uskoaan avoimesti: vuonna 1690 hän lähetti John Lockelle pienen paketin, joka sisälsi hänen huomioitaan Uuden Testamentin tekstissä olevista virheistä viitaten Johanneksen evankeliumin 5:7 jakeeseen sekä Paavalin I kirjeeseen Timoteukselle 3:16. Hän toivoi Locken voivan auttaa häntä kääntämään käsikirjoituksen ranskan kielelle ja saamaan sen julkaistua Ranskassa, koska hänestä tuntui, että olisi ollut liian vaarallista painattaa sitä Englannissa. Kirjan nimenä oli "Historiallinen selonteko kahdesta merkittävästä virheestä Pyhissä Kirjoituksissa." Vuonna 1692 kirjan latinankielinen käännös yritettiin julkaista nimettömänä. Kuultuaan tästä Newton pyysi Lockea ryhtymään toimenpiteisiin estääkseen sen julkaisun, koska hänestä tuntui, ettei aika ollut kypsä siihen.

"Historiallisessa selonteossaan" Newton sanoo viitaten Johanneksen evankeliumin jakeeseen 5:7

103

Kolminaisuuden opista käydyssä kiihkeässä maailmanlaajuisessa ja pitkällisessä kiistelyssä Pyhän Hieronymuksen aikana sekä ennen ja pitkälle jälkeen hänen aikansa, ei kertaakaan ajateltu tätä tekstiä jossa puhutaan "kolmesta taivaassa".

Nyt se on kuitenkin kaikkien huulilla ja se on selitetty tärkeimmäksi tekstiksi, johon viitataan ja mikäli se olisi ollut myös heidän kirjoissaan asia olisi varmasti ollut samoin.

Hän jatkaa:

Annetaan niiden, jotka siihen kykenevät ottaa asiasta selkoa. Mitä minuun tulee, en siihen pysty. Mikäli meidän tulisi oman henkilökohtaisen arviomme

perusteella määrätä, mikä on osa Pyhiä Kirjoituksia ja mikä ei, myöntäisin sen paikoitellen virheelliseksi, mutta kiisteltyjen kohtien suhteen tyytyisin mielelläni siihen, miten asiat itse parhaiten tulkitsen. Ihmiskunnan kiivaiden ja taikauskoisten yksilöiden

luonteenlaadulle on ominaista, että he ovat uskonkysymysten suhteen aina tunteneet mielenkiintoa mysteereja kohtaan ja tästä syystä he ovat pitäneet eniten siitä, jota ovat vähiten ymmärtäneet. Tällaiset ihmiset voivat hyvin käyttää apostoli

Johannesta hyväkseen siten kuin parhaaksi näkevät, mutta minä itse kunnioitan häntä siinä mielessä, että uskon hänen kirjoittaneen järkevää tekstiä ja siksi pidän hänen omana tekstinään parhaita osia hänen evankeliumissaan.

Newtonin mielestä tämä jae esiintyi ensimmäistä kertaa Erasmuksen Uuden Testamentin kolmannessa painoksessa. Hän uskoi, että ennen tämän painoksen julkaisemista, Uudesta Testamentista ei löytynyt kyseistä "väärennettyä tekstiä" : "Kun he saivat Kolminaisuuden opin painokseensa, heittivät he käsikirjoituksensa pois, sikäli kuin sellaista oli olemassa, kuin vanhentuneen almanakan. Voivatko näin petolliset menettelyt olla tyydyttäviä omaa harkintakykyään käyttävien ihmisten mielestä?" Hän jatkaa: "On pikemminkin uhka kuin etu uskonnon kannalta antaa sen nojata katkenneeseen tukipilariin."

Viitaten Paavalin ensimmäiseen kirjeeseen Timoteukselle 3:16, Newton sanoo: "Kaikkina areiolaisen kiistan kiivaimpina ja pitkällisimpinä aikoinakaan, ei koskaan tullut ilmi ... että olisi siteerattu kohtaa "Jumala, joka on ilmestynyt lihassa", vaikka sen olisi pitänyt olla mitä relevantein ja ilmeisin tekstinkohta tähän aiheeseen liittyen."

Newton vastusti myös Vanhan Testamentin allegorista kaksinkertaista tulkintaa. Hän ei pitänyt Pyhien Kirjoitusten kaikkia kirjoja arvovallaltaan samanarvoisina. Whistonin mukaan Newton kirjoitti myös tutkielman kahdesta muusta Athanasiuksen väärentämästä tekstistä, mutta näistä ei ole enää jälkeäkään nykypäivänä.

Newton totesi lopuksi myös seuraavaa:

Jumaluuden sana tuo mukanaan herruuden ylivallan alamaisiin nähden ja sana Jumala merkitsee useimmiten Herraa. Jokainen herra ei kuitenkaan ole Jumala. Herruuden ylivalta muodostaa hengellisessä olennossa Jumalan. Jos tämä ylivalta on todellista, olento on todellinen Jumala; jos se on kuviteltua, on kyseessä epäjumala; jos se on kaikkein ylin, on kyseessä kaikkein ylin Jumala.

104

Thomas Emlyn (1663 - 1741)

Thomas Emlyn syntyi 27. toukokuuta 1663. Hän aloitti opinnot Cambridgessa vuonna 1678 ja päätettyään opintonsa palasi Dubliniin, jossa hänestä pian tuli hyvin suosittu saarnaaja. Hän piti ensimmäisen saarnansa presbyteeripappina vuonna 1682 ja seuraavien kymmenen vuoden aikana hänen hyvän saarnaajan maineensa kasvoi koko ajan. Noin vuonna 1702 eräs hänen seurakuntansa jäsenistä havaitsi, että Emlyn vältteli eräitä tunnettuja sanontoja saarnoissaan, samoin kuin tiettyjä yleisesti Kolminaisuuden opin puolesta esitettyjä argumentteja. Tämän seurauksena häneltä alettiin tiedustella, mitä mieltä hän oli Kolminaisuuden opin käsitteestä. Koska häneltä kysyttiin asiaa näinkin suoraan, Emlyn katsoi, että hänen oli pakko ilmaista mielipiteensä avoimesti ja varauksettomasti:

Hän myönsi uskovansa Yhteen Jumalaan. Hän julisti, että Jumala oli Yksin Ylin Olento ja että Jeesus oli saanut kaiken arvovaltansa ja voimansa yksin Häneltä. Hän lisäsi, että jos hänen seuraukuntalaisensa pitäisivät hänen mielipiteitään vastenmielisinä, hän olisi täysin valmis jättämään eroanomuksensa, jotta he voisivat valita tilalle sellaisen papin, joka tukisi heidän mielipiteitään. Seurakuntalaisten enemmistö ei halunnut näin käyvän, mutta tilanne oli sellainen, että hän kuitenkin jätti eroanomuksensa seurakuntalaisten murheeksi. Häntä neuvottiin lähtemään Englantiin joksikin aikaa, jotta tilanne olisi rauhoittunut ja näin hän myös teki.

Oltuaan Englannissa 10 viikkoa, hän palasi Dubliniin tuodakseen myös perheensä mukanaan Englantiin. Ennen kuin hän ehti tehdä näin, hänet pidätettiin vuonna 1703 ja häntä syytettiin kerettiläisyydestä. Oli saatu selville, että hän oli vastuussa unitarismia koskevan kirjan julkaisusta. Kirjan nimenä oli "Vaatimaton tutkimus Pyhien Kirjoitusten kertomasta Jeesus Kristuksesta" ja siitä saatiin riittävästi todistusaineistoa oikeudenkäyntiin. Koko kirja perustui pääasiallisesti Johanneksen evankeliumin jakeeseen 14:28, jossa Jeesus sanoo: "Isä on minua suurempi." Emlyn pyrki osoittamaan, että Jeesus toimi välittäjänä ihmisen ja Jumalan välillä. Samalla hän hienovaraisesti erotti Jeesuksen Jumalasta ja samalla kun hän teki näin, hän kumosi Kolminaisuuden opin idean.

Koska hänen vastustajiensa mielestä oli vaikeaa muotoilla häntä vastaan esitetty syyte, oikeudenkäyntiä lykättiin muutamalla kuukaudella ja tämän ajan hän vietti vankilassa. Kun oikeudenkäynti vihdoin alkoi, "pitkään kaapuun pukeutunut mieshenkilö" ilmoitti hänelle, että hänen ei ollut sallittua puolustautua, vaan että oli päätetty "saada hänet rautoihin kuin susi ilman lakeja tai muita metkuja." Ei siis ollut mitenkään hämmästyttävää, että hänet tuomittiin ja häntä pidettiin syyllisenä siitä syystä, että hän oli "kirjoittanut ja julkaissut häpeällisen ja herjaavan raamatun, jossa hän julistaa, että Jeesus Kristus ei ollut Ylin Jumala." Hänelle annettiin mahdollisuus valita vuoden vankeusrangaistuksen ta 1000 punnan sakkojen välillä. Hänen oli kuitenkin määrä olla vankilassa, kunnes sakot oli maksettu. Tuomiota seuranneiden valitusten vuoksi hänyä raahattiin tuomioistuimesta toiseen ja häntä esiteltiin yleisön edessä kerettiläisenä. Tämän epämiellyttävän kohtelun kuvailtiin kuitenkin olevan armeliasta, koska jos hän olisi ollut Espanjassa, hänet olisi varmuudella poltettu elävänä. Johtuen hallituksen taholta tulleesta painostuksesta, sakko alennettiin 70 puntaan. Sakko maksettiin ja Emlyn pääsi pois vankilasta ja lähti pois Irlannista. Hän kommentoi etevän papin taidoillaan kerettiläisten kohtelua seuraavasti: "vankityrmän ja sakkojen valaiseva voima on hyvin vakuuttava."

105

Emlyn liittyi siis niiden huomattavien pyhimysten joukkoon, jotka uskalsivat kieltää Kolminaisuuden opin ja tukea uskoa Yhteen ja ainoaan Jumalaan. Koraanin Jumalaisissa ilmestyksissä koko asia esitetään selkeästi. Hän on ylin, eikä ole ketään Hänen kaltaistaan. Ketään muuta ei mainita Jumalana.Valitettavasti asiaa ei esitetty yhtä selkeästi Raamatussa. Sen vuoksi Emlyn yritti selvittää tätä sekavaa kohtaa kirjassaan: Emlynin mukaan Jumala "merkitsi toisinaan Ylintä, Täydellisintä ja Ääretöntä Olentoa, joka on Yksin oma itsensä, eikä mikään Hänen Olemuksessaan tai Arvovallassaan tai missään muussa kuulu kenellekään muulle; tähän viitataan yleisimmin, kun tavallisessa puheessa, saarnassa tai kiitoksessa puhutaan Jumalasta; me viittaamme Jumalaan sanan ylevimmässä merkityksessä.

Emlyn jatkaa osoittamalla, että vaikka Raamatussa käytetään sanaa "Jumala", sitä käytetään usein merkitsemään henkilöitä, joille on myönnetty jonkinlainen alempi arvovalta ja voima verrattuna Ylimpään Olentoon: "Enkeleitä kutsutaan jumaliksi ...."Ja kuitenkin sinä teit hänestä lähes jumal'olennon ..." (Psalmi 8:6); tuomarit ovat jumalia (Toinen Mooseksen kirja 22:28, Psalmi 82:1, Johannes 10:34-35; joskus myös tiettyä henkilöä kutsutaan Jumalaksi, kuten esim. Moosesta kutsutaan kaksi kertaa Aaronin Jumalaksi ja myöhemmin myös faaraon Jumalaksi; Paholaista kutsutaan myös tämän maailman Jumalaksi eli maailman Ruhtinaaksi ja kaikkivaltiaaksi hallitsijaksi, joka epäoikeudenmukaisen vallananastuksen ja Jumalan luvalla pitää hallussaan tätä asemaa. Koska Hän, joka yksin on Jumala sanan varsinaisessa merkityksessä, on ehdottomasti kaiken tämän yläpuolella, pidämme me myös Häntä merkittävämpänä kuin kaikkia muita, joita kutsutaan Jumaliksi.

Selventääkseen edelleen tätä eroa Emlyn siteeraa Philoa, joka kuvailee Ylintä Olentoa "ei ainoastaan ihmisten Jumalana, vaan myös Jumalien Jumalana." Tämä on Jumalalle Vanhassa Testamentissa annettua ylin ja kunniakkain lisänimitys tarkoituksena mainita Hänen Suuruutensa ja Kunniansa suurenmoisimpana olentona.

Koska Raamatussa käytetään termiä "Jumala" sekä viittamaan Jumalaan että myös Jumalan alapuolella oleviin olentoihin, Emlyn pyrki edelleen ratkaisemaan tämän ongelman: "Kummassa sanan kahdesta merkityksestä sanotaan Kristuksen olevan Jumala Pyhissä Kirjoituksissa?" Hän päätteli, että Kristus on alempi olento verrattuna Jumalien Jumalaan, (ks. I korinttolaiskirje 8:5). Hän pääsi tähän johtopäätökseen kysymällä itseltään seuraavan ratkaisevan kysymyksen: "Onko Jeesus Kristuksella minkäänlaista sellaista Jumalaa yläpuolellaan, jolla on suurempi arvovalta ja joka kykenee suurempiin saavutuksiin kuin hän itse?" Vastaus tähän kysymykseen ratkaisisi Jeesuksen aseman suuntaan tai toiseen. Jos hänen yläpuolellaan oli Jumala, hän ei olisi Ehdottomasti Ylin Jumala. Emlynin vastauksena oli "Kyllä" ja hän kykeni esittämään kolme eri argumenttia vastauksensa tueksi:

Jeesus puhuu nimenomaan hänen yläpuolellaan olevasta Jumalasta. Hän myös hyväksyy Jumalan olevan hänen yläpuolellaan. Hän pyytää itselleen täydellisyyttä, sillä hänelle ei ole suotu sitä ylivoimaista ja rajatonta täydellisyyttä, joka kuuluu vain

Jumalalle, Ylimmälle Olennolle.

Emlynistä tuntui, että näitä kolmea seikkaa tuli käsitellä yksityiskohtaisemmin sillä tavalla, että myös tavalliset ihmiset ymmärtäisivät ne. Hän arvosteli terävästi niitä, jotka kirjoittivat Pyhistä Kirjoituksista siten, että kansa ei voinut sitä ymmärtää ja kuitenkin he odottivat

106

kansan uskovan kirjoituksissaan kuvailemiin dogmeihinsa. Emlyn kirjoitti lisää näihin asioihin liittyen:

Ensinnäkin Jeesus puhuu toisesta Jumalasta, joka on erillään hänestä itsestään. Voimme havaita hänen sanovan useita kertoja, "Jumalani, Jumalani" (Matteus 27:46), "Jumalani, Jumalani, miksi olet minut hyljännyt?"(Johannes 20:17). Varmastikaan hän ei tarkoittanut sanoa "Minä itse, Minä itse, miksi olet minut hyljännyt?" Hänen Jumalansa oli siis eri asia kuin hän itse, kuten hän selittää muissa jakeissa, mm. Johannes 8:42, jossa selvitetään, että hän ei erota itseään Hänestä Isän vaan Jumalan ominaisuudessa ja siksi kaiken tämän perusteella

hänen ei voida olettaa olevan samainen Jumala, josta hän itsensä erottaa ...

Toiseksi Jeesus tunnustaa ei ainoastaan jonkun muun olevan Jumala kuin hänen itse Jumala, vaan myös sen, että Jumala on hänen itsensä yläpuolella,

minkä myös hänen opetuslapsensa selkeästi antavat ymmärtää. Hän julistaa myös itse selkeästi monissa tilanteissa alamaisuuttaan Isälleen. Yleensä hän julistaa Isän olevan suurempi kuin hän itse on. Hän sanoo, ettei hän ole tullut tekemään itse mitään, vaan ainoastaan Isän nimissä ja hänen arvovaltansa avulla. Hän ei tavoittele omaa, vaan Jumalan ylistystä, eikä tee oman tahtonsa mukaan, vaan Jumala on hänen lakinsa. Noudattaen tätä alamaista asennoitumista hän tuli alas taivaista tähän maailmaan. Jälleen kerran hän tunnustaa riippuvuutensa Jumalasta, jopa niiden asioiden suhteen, joiden väitetään kuuluvan hänelle Jumalan ominaisuudessa, joita ovat esim. kyky tehdä ihmeitä, herättää kuolleita henkiin, maailmanlaajuisen tuomion toimeenpaneminen: kaikki ne asiat, joista hän sanoo, "omasta puolestani en pysty tekemään mitään."

Kolmanneksi Jeesus kiistää sen äärettömän täydellisyyden, joka kuuluu vain Jumalista Ylimmälle Jumalalle (rajaton voima, absoluuttinen hyvyys, ääretön tietämys). On myös aivan varmaa, että jos häneltä puuttuu yksikin näistä täydellisyyden ominaisuuksista, jotka kuuluvat olennaisena osana Jumaluuteen,

hän ei ole Jumala sanan varsinaisessa merkityksessä. Jos me havaitsemme hänen kiistävän yhdenkin näistä ominaisuuksista, hän ei voi asettaa itselleen haasteeksi toista, sillä se, että hän myöntää, ettei hänellä ole kaikkia Jumaluuden ominaisuuksia tai kieltää olevansa Ääretön Jumala, on sama asia.

Emlyn jatkoi esittämällä muutamia esimerkkejä viimeksimainitsemansa asian todisteeksi:

Eräs suuri ja erikoinen Jumaluuden ominaisuus on absoluuttinen ja rajaton kaikkivaltius. Hän, joka ei kykene tekemään kaikkia ihmeitä tai mitä tahansa haluamaansa, ei koskaan voi olla Ylin Olento, jos hän ei kykene tähän ilman jonkun muun apua. Hän on mitä ilmeisimmin epätäydellinen ja puutteellinen olento suhteellisesti mielessä, koska hän tarvitsee apua, ja pyytää lisävoimia joltain muulta kuin itseltään.

On siis mitä ilmeisintä, että Jeesus (olipa hänellä mitä voimia tahansa) tunnustaa yhä uudelleen, että hänellä ei itsellään ei ole rajatonta voimaa: "En minä itsestäni voi mitään tehdä." (Johannes 5:30). Hän on juuri puhunut suurista ihmeteoista, mm. kuolleiden henkiin herättämisestä ja maailmanlaajuisen tuomion toimeenpanemisesta ja hän tekee hyvin selväksi sen, että ihmisten tulisi tietää , että hänen kykynsä tällaisiin tekoihin johtui Jumalasta. Alussa hän sanoo, "Poika ei voi

107

tehdä mitään muuta, kuin sellaista, mitä hän näkee Isän tekevän." Puolivälissä hän sanoo uudestaan saman asian ja ikään kuin hän ei koskaan voisi liikaa teroittaa tätä suurta totuutta, hän lisää vielä uudestaan loppusanoissaan, "En voi itse tehdä

mitään ..." Varmastikaan tämä ei ole Jumalan, vaan ihmisen ääni! Suurin ja Korkein ei voi saada mitään keneltäkään. Häntä ei voi enää saattaa sen mahtavammaksi tai

viisaammaksi kuin hän on, koska absoluuttisessa täydellisyydessä ei voi olla mitään lisättävää. koska valta Jumalassa on ehdotonta Täydellisyyttä, siitä seuraa, että jos sitä voitaisiin johtaa muualle, olento olisi Häntä itseään, mikä taas on Suurimman ja Korkeimman pilkkaamista. Se, että hänen luetaan epäitsenäisten ja johdettujen olentojen joukkoon, merkitsisi käytännössä samaa kuin, jos Hänet todistettaisiin "Ei-Jumalaksi". Ylin Jumala on toden totta vain Hän, joka on ensimmäinen Alkusyy ja ehdottomasti kaiken alkuperä.

Emlyn tutki myös Markuksen evankeliumin jakeessa 13:32 olevaa Jeesuksen sanomaksi väitettyä lausuntoa. Hän puhuu Tuomiopäivästä ja toteaa: "Mutta siitä päivästä tai hetkestä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa, eikä myöskään Poika, vaan ainoastaan Isä." Emlyn huomauttaa, että kukaan, joka uskoi Jeesuksen Jumalallisuuteen, ei voisi väittää, että tämä lausunto pitäisi sisällään sen, että Jumalalla olisi kaksi luontoa tai kaksi erillistä tietoisuuden tilaa samanaikaisesti. Se asettaisi Hänet naurettavaan asemaan, jossa hän sekä tietäisi, sekä ei tietäisi jotain samanaikaisesti. Jos Jeesus olisi Jumalainen ja Jumalalla olisi tämä tietous, silloin Jeesus ei olisi lausunut tätä väitettä, koska jos myös hänellä olisi tämä ominaisuus, hänellä tulisi olla myös tämä tietous.

Thomas Emlyn oli hyvin tietoinen siitä, että lukuisat kristityt eivät tulisi ymmärtämään häntä. Puolustaessaan uskoaan hän selvensi "Kristinuskon uskontunnustustaan" sanomalla, että hän piti Jeesusta opettajanaan, jota hän ihaili ja rakasti enemmän kuin isäänsä, äitiään ja ystäviään. Hän jatkois "Tiedän, että Jeesus ei rakasta mitään muuta kuin Totuutta, eikä kukaan joka seisoo hänen sanojensa takana, voi häntä koskaan loukata, sillä "Isä on minua suurempi" (Johannes 14:28). Tämän lausunnon perusteella, Emlyn totesi, olisi vaarallista sanoa "Jumala ei ole suurempi kuin Jeesus."

Thomas Emlyn oli Jumalan oppinut mies, joka oli kuuluisa oppineisuudestaan ja vilpittömyydestään sekä lujuudestaan, jonka avulla hän kesti vainoamista sen sijaan että olisi tehnyt myönnytyksiä uskonsa suhteen. Hän kuuluu niiden pyhimysten loistavaan joukkoon, jotka uskalsi uhmata vastustajiaan. He joutuivat kärsimään vankeutta, kidutusta, jopa menettivät henkensä, mutta he eivät horjuneet Kirkon ja Valtion mahdin edessä, jotka niin usein yhdistyivät voidakseen saada heidät syrjäytettyä. Kaiken kaikkiaan kukin esimerkki vainoista vain lisäsi heidän viestinsä suosiota kansan piirissä. Tämä sanoma oli yksinkertaisesti,

Ei ole olemassa kolmea, vaan vain Yksi Jumala.

Emlyn oli yksi ensimmäisistä protestanttisista toisinajattelijoista, jolla oli rohkeutta julkisesti julistaa epäuskoaan Kolminaisuuden opin doktriiniin. Lukuisat presbyteeripapit liittyivät hänen joukkoonsa ja he tunnustivat Ariuksen sekä muiden unitaristien uskon 1700-luvun alkupuolella. 10 vuotta Emlynin oikeudenkäynnin jälkeen Englannin kirkon piirissä havaittu vaimea levottomuus, joka oli seurausta Jeesuksen oletetun jumalallisuuden kyseenalaistamisesta, räjähti valloilleen Samuel Clarken "Pyhien Kirjoitusten Kolminaisuuden oppia koskeva doktriinin" julkaisemisen myötä vuonna 1712. Tässä kirjassaan hän siteerasi 1251 kohtaa Pyhistä Kirjoituksista osoittaakseen, että Isä Jumala oli ylin ja Kristus ja Pyhä Henki olivat Häntä alempia. Clarke julkaisi myöhemmin uuden

108

painoksen anglikaanisen kirkon Rukous- ja rituaalikirjasta poistaen Athanasiuksen uskontunnustuksen ja muut Kolminaisuuden oppiin liittyvät kohdat.

Thomas Emlyn kuoli heinäkuussa 1741.

Theophilus Lindsey (1723 - 1808)

Theophilus Lindsey syntyi vuonna 1723. Hän oli ensimmäisen unitaarisen seurakunnan perustaja Englannissa. Hän otti käyttöön uudistetun jumalanpalvelusjärjestyksen, joka perustui Samuel Clarken 60 vuotta aiemmin esittämäänsä korjattuun laitokseen. Hän ei mm. käyttänyt perinteistä valkoista messupaitaa. Hän piti ensimmäisen jumalanpalveluksen huutokauppasalissa Essex Streetillä Lontoossa. Oli huhtikuun 17. päivä vuonna 1774. Jumalanpalvelukseen osallistui suuri joukko seurakuntalaisia, heidän joukossaan mm. Benjamin Franklin ja Joseph Priestley. Tässä on Lindseyn kertomus tästä tilaisuudesta, mikä sisältyy hänen seuraavana päivänä eräälle ystävälleen kirjoittamaansa kirjeeseen.

Olet varmaankin hyvilläsi kuullessasi, että kaikki meni erittäin hyvin eilen; yleisö oli paljon laajempi ja kunnianarvoisampi, kuin mitä olisin osannut odottaa, ja kaikki käyttäytyivät hyvin säädyllisesti ja kaiken kaikkiaan sain sen vaikutelman, minkä eräät ilmaisivat suoraankin, että he olivat hyvin tyytyväisiä koko jumalanpalvelukseen. Muutamia keskeytyksiä sattui, mutta ei mitään varsinaista häiriötä. Ainoa vika, jonka saattoi löytää, oli se että jumalanpalvelus oli liian lyhyt. Tilaisuuden perusteella tekemäni päätelmien, sekä yleisen hartauden ja tyytyväisyyden perusteella olen vakuuttunut siitä, että tämä kokeilu tulee Jumalan siunaamana olemaan ainutlaatuisen hyödyllinen. Tämän jumalanpalveluksen ja kirkon jumalanpalveluksen välinen vastakohtaisuus on silmiinpistävää. Suo anteeksi, jos sanon, että olisin punastunut joutuessani pukeutumaan valkoiseen paitaan. Kukaan ei näytä vähimmässäkään määrin kaipaavan sitä. Olen tyytyväinen myös siitä, ettei minulla olllut mitään varsinaisia esteitä tielläni - lisäksi olen täysin tyytyväinen koko jumalanpalvelukseen; tällaista tyytyväisyyttä en aiemmin ole

kokenut - minun täytyy sanoa vielä kerran, ja siunattu olkoon Jumala siitä syystä, että me onnistuimme erittäin hyvin. Ja lisäksi toivomme vain voivamme jatkaa samalla tavalla Hänen siunaamanaan ...

Essex Streetin seurakunnan muodostuminen innoitti pian myös muiden unitaaristen "kappelien" perustamiseen Birminghamissa, Manchesterissa ja muissa Englannin kaupungeissa. Kirkollinen riippumattomuus edisti doktrinaalista vapautta siinä määrin, että vuonna 1790 Lindsey esitti Oxfordin ja Cambridgen opiskelijoille osoittamassaan kirjelmässä seuraavat "kaikkien ymmärrykselle selkeät ja helppotajuiset tosiasiat ... jotka kaikki Pyhiin Kirjoituksiin uskovat ihmiset ennemmin tai myöhemmin joutuvat hyväksymään ja tunnustamaan todeksi:

On olemassa vain Yksi Jumala, yksi ainoa henkilö, joka on Jumala ja kaikkien asioiden yksinomainen Luoja ja täysivaltias Herra;

Pyhä Jeesus oli juutalaisten sukuun kuuluva mies, Jumalan palvelija ja Hänen korkeasti arvostama ja kunniottama henkilö;

109

Henki tai Pyhä Henki, ei ollut henkilö tai älyllinen olento, vaan ainoastaan Jumalan ainutlaatuinen voima tai lahja, joka suotiin Jeesukselle Kristukselle itselleen hänen elinaikanaan; ja myöhemmin opetuslapsille ja monille ensimmäisistä kristityistä ja tämän avulla he pystyivät saarnaamaan ja profetoimaan menestyksekkäästi evankeliumia (Apostolien teot 1:2) ja

Tämä oli Jumalaa, Kristusta ja Pyhää Henkeä koskeva doktriini, jota apostolit opettivat ja saarnasivat juutalaisille ja pakanoille.

Näiden lähes nykyaikaisten vakaumustensa avulla englantilainen unitarismi saavutti suurimman huippunsa.

Kirjoituksissaan Lindsey mainitsi seuraavat kohdat tehdäkseen selväksi sen tosiseikan, että Jeesus Kristus ei ollut Jumala:

Jeesus ei koskaan nimittänyt itseään Jumalaksi; eikä hän antanut pienintäkään vihjettä siihen suuntaan, että hän olisi ollut se henkilö jonka kautta kaikki olevainen olisi tehty.

Vanhan Testamentin kirjoituksissa puhutaan kautta linjan vain yhdestä Henkilöstä, yhdestä Herrasta, itse Jumalana, ja yksin kaiken Luojana. Viitaten Johanneksen evankeliumin jakeeseen 5:7 ei ole uskottavaa, että Johannes, hurskas

heprealainen, olisi yhtäkkiä tuonut esille toisen Luojan, uuden Jumalan, ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Ei tiedetä, milloin hän olisi esittänyt tämän oudon doktriinin tai minkä arvovallan valtuuttamana hän olisi näin tehnyt; etenkin, kun otamme

huomioon, että Mooseksen lain mukaan, jonka jumalaisen arvovallan Johannes myönsi, oli epäjumalien palvontaa ja jumalanpilkkaa osoittava rikos palvoa tai myöntää joku muu Jumalaksi kuin Jehova. Johanneksen herra ja opettaja, Jeesus, ei maininnut ketään muuta Jumalaa kuin Jehovan ja piti velvollisuutenaan olla puhumatta mitään vain omasta puolestaan. Hänen Isänsä, jonka sanansaattaja hän oli, antoi hänelle käskyn siitä, mitä hänen tuli sanoa ja mistä hänen tuli puhua. (Johannes 12:49)

Evankeliumien kirjoittajien historiassa puhutaan vain yhdestä jumalallisesta henkilöstä, Isästä, todellisena Jumalana. (Johannes 17:3)

Markus, Matteus ja Luukas kirjoittivat kysymättä neuvoa toinen toisiltaan. He eivät koskaan edes vihjaisseet siihen suuntaa, että Jeesus olisi ollut Jumala. Ei voida siis uskoa tai kuvitella, että nämä miehet, jos he olisivat tienneet Jeesuksen olevan Jumala tai maailman Luoja, olisivat olleet hiljaa tämän tärkeän asian suhteen.

Johannes, joka aloittaa evankeliuminsa sanomalla, että Sana oli Jumalan tykönä ja että Jeesus oli lihaksi tullut Sana, ei nimitä Jeesusta tällä nimellä kertaakaan evankeliuminsa loppuosassa.

Luukaksen evankeliumin tutkiminen osoittaa, että hän uskoi, ettei Jeesus ollut olemassa, ennen kuin hänen äitinsä Maria hänet synnytti, koska

Jakeissa 3:23-38 kerrotaan hänen sukunsa suoraan alenevassa polvessa.Jakeissa 4:24 ja 8:33 Jeesuksen tunnustetaan olevan Jumalan profeetta

110

Jakeissa 7:16 ja 24:19 Jeesusta kutsutaan profeetaksiJakeissa 3:13, 26 ja 4:27 ja 30 Pietari ja eräät muut opetuslapset kutsuvat Jeesusta Jumalan palvelijaksiJakeissa 17:24 ja 30 Luukas kuvailee Jeesusta "ihmisen poikana", joka on saanut tärkeän tehtävän Jumalalta, joka loi tämän maailman

Lindsey kusui heiltä, jotka palvoivat Jeesusta, kuinka he reagoisivat, jos Jeesus tulisi heidän luokseen ja kysyisi seuraavat kysymykset:

Miksi osoitat hartaudenharjoituksesi minulle? Olenko minä joskus neuvonut sinua tekemään niin tai ehdottanut itseäni uskonnollisen palvonnan kohteeksi?

Enkö minä yhdenmukaisesti lopuksi antanut esimerkin itsestäni rukoilemassa Isää, minun Isääni ja sinun Isääsi, minun Jumalaani ja sinun Jumalaasi? (Johannes

20:17)

Kun opetuslapseni pyysivät minua opettamaan heitä rukoilemaan (Luukas 11:1-2) opetinko heitä rukoilemaan itseäni tai jotain muuta henkilöä, vai Isääni?

Olenko koskaan kutsunut itseäni Jumalaksi tai kertonut sinulle, että olin maailman Luoja ja minua siksi olisi palvottava?

Rakennettuaan temppelinsä Salomon sanoi, "Mutta asuuko todella Jumala maan päällä? Katso, taivaisiin ja taivasten taivaisiin sinä et mahdu; kuinka sitten tähän temppeliin, jonka minä olen rakentanut!" (I Kuningasten Kirja 8:27)

Lindseyn usko Jumalaiseen Ykseyteen käy ilmi hänen seuraavista sanoistaan:

Ääretöntä Luojaa tulisi palvoa kaikkialla, sillä Hän on kaikkialla .... yksikään paikka ei ole sen pyhempi kuin toinenkaan, mutta jokainen paikka on pyhä rukoilijalle. Jumalanpalvoja tekee paikan pyhäksi. Aina kun on olemassa hurskas ja nöyrä mieli, joka katsoo Jumalan puoleen, Jumala on siellä. Synnistä vapaa mieli on Jumalan todellinen temppeli.

Joseph Priestly (1733 - 1804)

Joseph Priestly syntyi pienessä Fieldheadin kylässä kuusi mailia Leedsistä lounaaseen vuonna 1733. Hän oli puuvillakankaiden valmistajan vanhin poika. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan 6-vuotias. Kotona hänelle annettiin ankara kalvinistinen kasvatus, mutta koulussa hänen opettajansa vastustivat niitä pappeja, jotka eivät olleet samaa mieltä kaikista Englannin valtionkirkon doktriineista. Koska Joseph halusi tulla papiksi, hän opiskeli perusteellisesti latinan, kreikan ja heprean kielet. Kveekarien seurakunnan vanhimmat eivät hyväksyneet häntä joukkoonsa, koska hän ei osoittanut riittävää katumusta Aatamin syntien vuoksi. Myös yliopistot alkoivat kieltäytyä hyväksymästä henkilöitä, jotka eivät tunnustaneet kaikkia puhdasoppisen kirkon doktriineja oikeiksi. Sen sijaan hänet lähetettiin tunnettuun akatemiaan, jossa opettajat ja opiskelijat jakautuivat valtionkirkon puhdasoppisuuden kannattajiksi sekä Yhteen Jumalaan uskoviksi "harhaoppisiksi". Siellä Joseph alkoi vakavissaan epäillä kristityn kirkon perusdogmien totuutta, erityisesti Kolminaisuuden opin doktriinia. Mitä enemmän hän tutki Raamattua,

111

sinä vakuuttuneempi hän oli omien näkemystensä totuudesta. Ariuksen, Servetuksen ja Sozinin kirjoitukset tekivät häneen syvällisen vaikutuksen. Heidän tavoin myös hän tuli siihen tulokseen, että Pyhistä Kirjoituksista löytyi vain vähän ja niukasti tukea Kolminaisuuden opin ja Sovituksen puolesta. Tuloksena oli, että saatuaan opintonsa Akatemiassa päätökseen, hän lähti sieltä vannoutuneena ariuslaisena.

Hänet nimitettiin papin apulaiseksi 30 punnan vuosipalkalla. Kun kuitenkin havaittiin, että hän oli ariuslainen, hänet erotettiin. Vuonna 1758 hän onnistui saamaan toisen työpaikan Nantwichin pappina Cheshiressa. Hän työskenteli siellä kolme vuotta. Hänen tulonsa olivat vaatimattomat, mutta hän sai lisätuloja antamalla yksityisopetusta. Hän sai pian maineen hyvänä opettajana. Ariuslaiset olivat perustaneet Akatemian Warringtoniin vuonna 1757 ja lähdettyään Nantwichistä Priestly aloitti siellä opettajana. Hänellä oli tapana käydä Lontoossa lomiensa aikana ja erään tällaisen matkan aikana hän tapasi Benjamin Franklinin ensimmäistä kertaa. Vuonna 1767 hän siirtyi lähemmäksi vanhaa kotiaan ja hänestä tuli Mill Hillin pappi Leedsissä. Hän asui siellä 6 vuotta. Leedsissä Priestly painatti lukuisia pamfletteja ja pian hänestä tuli tunnettu avomielisenä ja arvovaltaisena unitarismin puolestapuhujana. Vapaa-aikanaan hän alkoi opiskella kemiaa merkittävällä menestyksellä. Hän voitti Royal Societyn tunnustuspalkinnon ja vuonna 1774 hän onnistui ensimmäisenä löytämään hapen, mikä teki hänet kuuluisaksi. Löytöä seuraavan tutkimusjakson aikana hän löysi muitakin uusia kaasuja, joita hänen edeltäjänsä eivät olleet onnistuneet löytämään. Hän oli kuitenkin edelleen kiinnostuneempi uskonnosta kuin luonnontieteistä ja piti näitä löytöjään teologin ajanvietteenä. Henkilökohtaisissa muistelmissaan hän sivuaa näitä saavutuksiaan vain sivun mittaisella maininnalla. Kerran hän kirjoitti, "Olen tehnyt löytöjä tietyillä kemian tieteen aloilla. En koskaan kiinnittänyt kovin paljon huomiota tieteenalan yleisiin rutiineihin ja tiedän myös kovin vähän alan yleisistä prosesseista. "

Seuraavaksi hän siirtyi Shellburnen jaarlin palvelukseen hänen kirjastonhoitajakseen sekä seuralaiseksi kirjallisuuden alalla. Hänelle annettiin erittäin avokätinen palkka sekä elinikäinen vuotuismaksu ja lisäksi hän sai vapauden tehdä, mitä hän halusi. Hän pysyi tässä toimessa 7 vuoden ajan viettäen kestä jaarlin maaseutukartanossa ja talvet Lontoossa. Hän myös seurasi jaarlia hänen matkoillaan Pariisiin, Hollantiin, Belgiaan ja Saksaan. Jaarli piti Priestlyn ystävyyttä Benjamin Frankliniin hämmentävänä, koska viimeksimainittu kannatti tuohon aikaan Ranskassa käynnissä ollutta vallankumousta. Priestly lopetti virallisesti ystävyyden Franklinin kanssa ja pian sen jälkeen siirtyi asumaan Birminghamiin. Hänen oleskelunsa tässä kaupungissa kesti 11 vuotta ja vaikka se päätyi musertavaan tragediaan, oli se kuitenkin ehkä onnellisin ajanjakso hänen elämässään. Hänen papinvelvollisuutensa siellä rajoittuivat sunnuntaihin, joten lopun ajan viikosta hän oli vapaa työskentelemään laboratoriossaan ja kirjoittamaan, mitä itse halusi.

Birminghamissa Priestly sai valmiiksi tärkeimmän ja merkittävimmän teoksensa Kristinuskon turmelluksen historian, joka sai kirkkolaitoksen hyvin suuttuneeksi. Teoksessaan hän ei ainoastaan kieltänyt Kolminaisuuden opin doktriinin oikeellisuutta, vaan myöskin tunnusti Jeesuksen inhimillisyyden. Hän sanoi, että Jeesuksen syntymää koskevat kertomukset eivät olleet keskenään yhtäpitäviä. Hän uskoi, että Jeesus oli ihminen, joka kaikissa suhteissa oli muiden ihmisten kaltainen, hänellä oli samat heikkoudet, hän oli samalla tavalla tietämätön, ennakkoluuloinen ja heikko. Jumala valitsi kuitenkin hänet luomaan moraalista järjestystä maailmaan. Hän sai opastusta tehtävänsä luonteen suhteen ja hänelle annettiin ihmeellisiä voimia. Jeesus lähetettiin ilmoittamaan

112

tärkeitä tietoja kuolemanjälkeisestä elämästä, jolla ihmisiä palkittaisiin sen mukaan, miten he olivat toimineet tässä elämässä, eikä suinkaa pelkästään sen perusteella, olivatko he saaneet kasteen vai eivät. Näistä mielipiteistä ei pitänyt hallitus eikä kirkko.

Priestly ei ainoastaan myöntänyt Jeesuksen inhimillisyyttä, vaan hän myöskin kielsi Jeesuksen neitseestä sikiämisen. Hän loi tällä tavoin perustan uudelle ajattelutavalle, minkä seurauksena unitarismista tuli eräänlainen laivamatka ilman peräsintä keskellä myrskyisää merta. Unitaarisen maailmankaikkeuden nimellä tunnetusta liikkeestä puuttui täysin suuntavaisto. Neitseestä sikiämisen kieltäminen johti täysin tarpeettomaan ja katkeraan kiistaan, josta oli seurauksena enemmän haittaa kuin hyötyä niille, jotka uskoivat Jumalaiseen Ykseyteen. Samanlainen uskonliike edesauttoi myös Ranskan Vallankumouksen sekä Hirmuhallituksen syntymistä. Tapahtumat Kanaalin toisella puolella saivat monet ihmiset levottomiksi Englannissa. Puhdasoppinen kirkko antoi ymmärtää, että Priestlyn opetukset voisivat johtaa samanlaiseen tragediaan Englannissa. Tämän vuoksi hänen ulko-ovelleen alkoi ilmestyä lukematon määrä loukkaavia ja uhkailevia kirjeitä ja hänen kuviaan poltettiin eri puolilla maata.

Kesäkuun 14. päivä 1791 joukko ihmisiä oli juhlimassa Bastillen valloittamisen vuosipäivää Birminghamin hotellissa. Meluava väkijoukko, jonka johtajina olivat kaupungin tuomarit, kokoontui hotellin ulkopuolelle ja koska he luulivat, että myös Priestly osallistui juhlintaan, he löivät hotellin ikkunat rikki. Tri Priestly ei kuitenkaan ollut mukana. Väkijoukko siirtyi sitten hänen talonsa luokse, joka "ryöstettiin ja poltettiin ilman minkäänlaista armoa", kuten Priestly itse kirjoittaa muistelmissaan. Hänen kirjastonsa, hänen laboratorionsa ja kaikki hänen paperinsa ja käsikirjoituksensa tuhoutuivat tulipalossa. Eräs Priestlyn ystävä oli varoittanut häntä ennakolta ja hän onnistui siksi juuri ja juuri pelastamaan henkensä. Seuraavana päivänä poltettiin kaikkien merkittävien unitaristien talot ja seuraavien kahden päivän aikana väkijoukko alkoi polttaa niiden ihmisten taloja, jotka eivät tunnustaneet unitaristien uskontoa, vaan jotka olivat vain suojelleet ja antaneet turvapaikan niille unitaristeille, jotka olivat nyt kodittomia. Koko tämän ajan Birminghamin asukkaat olivat täysin paniikin vallassa. Kaikki kaupat olivat kiinni ja ihmiset huusivat ja kirjoittivat talojensa seiniin "Kirkko ja kuningas" paetakseen väkijoukon raivoa. Mellakoitsijat saatiin vaimennettua vasta kun armeija kutsuttiin paikalle.

Priestlyn mielestä hänen oli nyt liian vaarallista jäädä Birminghamiin ja siksi hän siirtyi Lontooseen pukeuduttuaan ensin valeasuun. Kirjoittaessaan kokemuksistaan Birminghamissa hän kertoo, "Sen sijaan, että olisin paennut laitonta väkivaltaa, pakeninkin julkista oikeuslaitosta. Minua ei olisi voitu jahdata suuremmalla katkeruudella." Lontoossa hän ei kyennyt kävelemään avoimesti kaduilla, koska hänet olisi tunnistettu. Hänen isäntänsä taloon hyökättiin ja se tuhottiin. Jonkin ajan kuluttua hän vuokrasi talon. Vuokraisäntä pelkäsi kuitenkin, että mahdollisesti sekä Priestlyn talo, että hänen omansa tuhottaisiin.

Vuonna 1794 Priestly purjehti Amerikkaan Benjamin Franklinin kanssa. Siellä he avasivat yleisölle eräitä ensimmäisiä unitaristien kirkkoja Philadelphiassa sekä sen ympäristössä. Seuraavien vuosien aikana tilanne Englannissa helpottui hieman. Vuonna 1802 Priestlyn vanha seurakunta avasi kappelin ja Bilsham, johtava unitaristi, kutsuttiin saarnaamaan kaikille avoimeen saarnatilaisuuteen. Priestly jäi kuitenkin mielellään Amerikkaan, jossa hän kuoli vuonna 1804.

113

Joseph Priestlyn suurin merkitys Englannin unitaristien kannalta oli hänen Jumalan Ykseyden puolesta esittämänsä kattava, sekä historiallinen että filosofinen argumentointinsa. Se perustui Pyhiin Kirjoituksiin sekä vanhojen kristittyjen esi-isien kirjoituksiin, jotka oli tulkittu järjen avulla ja huolellisesti sovellettu sen ajan uskonnollisia ja poliittisia ongelmia vastaavaksi. "Vallan keinoin tuettu järjettömyys ei koskaan kykene puolustautumaan järjen käyttöä vastaan", hän kirjoitti. Kaikista hänen uskonnollisista töistään suurimman vaikutuksen teki kaksiosainen "Kristinuskon historian turmeltuneisuus", jossa hän pyrki tuomaan esille todellisen kristinuskon, joka ilmeni varhaisen kirkon uskossa ja joka oli unitaristinen sekä kaikki poikkeamat tästä uskosta olivat turmeltuneisuutta. Kirja raivostutti puhdasoppisia ja ilahdutti liberaaleja sekä Englannissa että Amerikassa. Se poltettiin julkisesti Hollannissa. Seuraavassa on Priestlyn oma yhteenveto kirjassa:

Kun tutkitaan kristinuskon järjestelmää, voisi kuvitella sen hyvinkin alttiiksi turmellukselle tai väärinkäytölle. Sen suurin idea on, että ihmiskunnan koko maailman kattava Isä antoi Jeesus Kristukselle tehtäväksi saada ihmiset noudattamaan hyvyyttä vakuuttamalla armoaan katuvaisille ja tällä oli tarkoitus antaa kaikille hyveellisille ja hurskaille ihmisille lahjana ikuinen elämä ja onnellisuus. Tässä asiassa ei pitäisi olla mitään sellaista, jonka voisi kuvitella johtavan niinkin suureen ja syvälliseen spekulointiin tai ainakaan mitään sellaista, joka voisi herättää katkeruutta. Doktriini itsessään on niin selkeä, että voisi kuvitella, että oppineet ja kouluja käymättömät olisivat samalla tasolla siihen nähden. Asioiden oikeaan tilaan perehtymätön henkilö ei kykenisi doktriinin julistamisen yhteydessä löytämään millään siitä mitään mahdollisia hirvittävän turmelluksen tai väärinkäytön alkulähteitä, mutta näitä on kuitenkin sittemmin hiipinyt tähän järjestelmään. Jeesus ja hänen opetuslapsensa ilmoittivat kuitenkin jo etukäteen, että doktriini tulisi selkeästi poikkeamaan totuudesta ja että kirkon sisällä tulisi syntymään jotain sellaista, joka olisi täysin erilaista kuin heidän opetuksensa ja jopa hyvin tuhoisia niiden kannalta.

Kuitenkin todellisuudessa oli jo olemassa perusteet tulossa olevalle turmellukselle ja vastaavasti vaikka kristityt vain tekivät luonnollista työtään, väärinkäytökset kohosivat täyteen mittaansa; ja mikä vielä ihmeellisempää, luonnollisten syiden vuoksi saimme nähdä väärinkäytöksiä vähitellen korjattavan ja kristinuskon toipuvan alkuperäiseen kauneuteensa ja suuruuteensa.

Rappeutumisen syyt sisältyivät lähes täydellisesti pakanallisen maailman vakiintuneisiin mielipiteisiin ja erityisesti niiden filosofisiin osiin. Sen vuoksi kun nämä pakanat ottivat kristinuskon vastaan, he sekoittivat siihen aiemmat opinkappaleensa ja ennakkoluulonsa. Sekä juutalaiset että pakanat pitivät myös

niin järkyttävänä sitä ajatusta, että he joutuisivat tavallisena pahantekijänä ristiinnaulitun miehen opetuslapsiksi, että kristityt olivat yleensä riittävän valmiita omaksumaan minkä tahansa mielipiteen, joka tehokkaasti mitätöisi tämän heidän uskoaan koskevan syytöksen.

Mielipide, jonka mukaan ihmisen sielulliset kyvyt kuuluivat erottamattomasti hänen ruumiistaan tai aivoistaan erilliseen olemukseen ja jonka mukaan tämä näkymätön hengellinen osa, tai sielu, kykeni olemaan olemassa ennen ja jälkeen ruumiin kanssa tekemäänsä liittoa, oli kaikkien filosofian koulukuntien syvällisimpänä periaatteena. Tämä mielipide soveltui myös loistavasti ratkaisemaan edellä esitetyn

114

ongelman. Tällä tavoin nimittäin kristityt kykenivät nyt antamaan Kristuksen sielulle minkä tahansa arvoaseman he vain halusivat hänen ollessaan vielä taivaan valtakunnassa ennen syntymäänsä. Gnostikot kehittivät edelleen tätä periaatetta ja he muokkasivat doktriininsa saatuaana vaikutteita idän filosofiasta. Myöhemmin filosofikristityt omaksuivat toisen periaatteen, jonka mukaan he ruumiillistivat Isä Jumalan viisauden tai sanan, joka oli heidän mukaansa tasaveroinen itse Isä Jumalan kanssa ...

Kristinuskon ehdottomien instituutioiden harjoittamat hirvittävät väärinkäytökset juonsivat juurensa näkemyksistä, joiden mukaan riittien ja seremonioiden hyveellisyys tuli puhdistaa ja pyhittää. Tämä oli toisaalta kaikien pakanoiden palvontamenojen perustana! Samanlaisia olivat juutalaisten uskonnon ilkityöt. Vastaavasti voimme nähdä pakanoiden mielipiteissä ja heidän noudattamissaan tavoissa munkkiyhteisöjen ankaran pidättyvyyden esiasteen, koska he halusivat puhdistaa ja ylentää sielun kiduttamalla ja kiusaamalla ruumistaan.

Mitä tulee kirkon hallinnon väärinkäytöksiin, ne on aivan yhtä helposti selitetty kuin siviilihallinnon väärinkäytöksetkin; ajatuksiltaan maalliset ihmiset ovat aina

olleet valmiita käyttämään hyväkseen mitä tahnsa tilaisuutta oman valtansa lisäämiseksi. Lisäksi keskiajan pimeinä aikoina kristityille papeille osui liiankin monia tilaisuuksia, joiden avulla he kykenivät hyötymään maallikoiden kustannuksella tässä suhteessa.

Kaiken kaikkiaan olen imarreltu siitä, että tarkkaavaiselle tämän teoksen lukijalle lienee selvinnyt, että kristinuskon turmeltuneisuus oli sen jokaisen uskonkappaleen ja uskonharjoituksen suhteen vain olosuhteista johtuva luonnollinen seuraus, jollaisena sitä myös julistettiin ja vastaavasti myös kristinuskon elpyminen tällaisesta turmelluksesta oli eri olosuhteista johtuva luonnollinen seuraamus.

Voidakseni esittää koko (vääristyneen kristinuskon tilan) tiiviinä yhteenvetona:

1) Yleisneuvosto antoi Pojalle saman olemuksen kuin Isälle.2) Pyhän Hengen sallittiin tulevan mukaan Kolminaisuuden oppiin3) Kristukselle annettiin ihmisen sielu, joka oli yhteydessä Jumalan Sanaan4) Perustettiin hypoteettinen Kristuksen jumaluuden ja ihmisluonteen välinen liitto5) Julistettiin,että tämän liiton seurauksena, kaksi olentoa muodostivat vain yhden persoonan

Vaatii melko hyvää muistia, jotta voisi pitää mielessään nämä erottavat tekijät, koska ne tehtiin vain sanojen tasolla ilman että ideat olisivat mitenkään liittyneet niihin.

Priestly kirjoitti myös toisen kirjan, jonka nimenä oli "Jeesus Kristuksen historia", josta seuraavassa osa:

Kun tutkimme minkä tahansa kirjan tai kirjasarjan doktriinia, olipa aihe sitten mikä tahansa, ja havaitsemme että tietyt kappaleet puolustavat erilaisia näkemyksiä, meidän tulisi kuitenkin pääasiallisesti pohtia, mikä on koko kirjan yleinen kannanotto tämän asian suhteen tai minkä vaikutelman kirjan huolellinen lukeminen ensimmäisen kerran jättäisi puolueettomaan lukijaan ...

115

Jos tutkimme Mooseksen luomiskertomusta, huomaamme, että hän ei mainitse kuin yhden Jumalan, joka loi maan ja taivaan, joka loi kasvit ja eläimet ja joka loi myös ihmisen. Monikkoa käytetään myöskin Jumalasta puhuttaessa, kuten esim. I Mooseksen kirjassa 1:26 "Tehkäämme ihminen kuvaksemme.", mutta tämä on selvästikin pelkkää fraseologiaa, koska välittömästi tämän jälkeen sanotaan yksikössä I Mooseksen kirja 1:27, "Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.", joten Luoja oli edelleen vain Yksi Olento. Myöskin kertomuksessa Baabelin tornin rakentamisesta, voimme lukea I Mooseksen kirjasta 11:7, että "Herra sanoi: Tulkaa, astukaamme alas ja sekoittakaamme siellä heidän kielensä."; mutta jo heti seuraavassa jakeessa huomaamme, että itse asiassa vain yksi olento suoritti

tämän.

Kun Jumala oli tekemisissä Aatamin, Nooan ja muiden esi-isien kanssa, ei koskaan mainittu muita kuin yksi olento, joka olisi tässä ominaisuudessan kääntynyt heidän puoleensa. Häntä kutsutaan välillä nimellä "Herra" ja välillä "Aabrahamin Jumala" jne. mutta epäilemättä voidaan ajatella, että tämä oli sama olento, joka ensimmäiseksi mainittiin käyttäen yleisnimitystä Jumala, ja jonka ansiona pidetään taivaan ja maan luomista.

Pyhissä Kirjoituksissa mainitaan myös usein "enkelit", jotka toisinaan puhuvat Jumalan nimessä, mutta heidät esitetään aina olentoina sekä Jumalan palvelijoina ... Missään tapauksessa näitä enkeleitä ei voida pitää "Jumalina", ylimmän herran kilpakumppaneina tai millään lailla hänen kanssaan samanarvoisina.

Vanhassa Testamentissa on useita selkeitä julistuksia Jumalan ykseyden puolesta ja niissä myös korostetaan, kuinka tärkeää siihen on uskoa. Ensimmäinen käsky 2. Mooseksen kirjassa 20:3 on "Älä pidä muita jumalia minun rinnallani." Tämä toistetaan hyvin painokkaasti 5. Mooseksen kirjassa 5:4 "Kuule, Israel, minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia." Minulla ei ole tilaisuutta toistaa, mitä

aiheesta sanotaan Vanhan Testamentin profeetoissa. Tämä on kuitenkin ilmiselvästi ollut juutalaisten keskuudessa hyvin tärkeä uskonkappale. He erottivat itsensä muista kansakunnista Jumalan korkeimman läsnäolon ja johdatuksen avulla ja he halusivat säilyttää keskuudessaan tiedon Jumalaisesta Ykseydestä, kun muu maailma palvoi samanaikaisesti epäjumalia. Tämän kansakunnan ansiosta ja sen kokeman rangaistuksen lopputuloksena oli että tämä suuri doktriini säilyi voimakkaana ihmisten keskuudessa ja on yhä edelleen nykypäivänä olemassa.

Mikäli jumalainen luonne olisi voitu jakaa osiin, kuten Kolminaisuuden opissa ehdotetaan, olisi tämä ollut vähintäänkin suuri loukkaus juutalaisen uskonnon perustana olevaa doktriinia vastaan ja tällaisena se olisi ainakin pitänyt tarkasti selittää ja doktriinia olisi pitänyt suojella opin seuraamuksilta. Mikäli iankaikkisella Isällä olisi ollut Poika ja myös Henki, joista kukin olisi ollut Hänen veroisensa voimiensa ja suuruutensa puolesta, kuitenkin heidän kaikkien olisi pitänyt olla jossain mielessä todellinen Jumala. Kuitenkin sanan varsinaisessa merkityksessä

oli olemassa vain yksi Jumala. Ilmeisin johtopäätös tämän kaiken perusteella olisi ollut ainakin se, että jos jokainen näistä kolmesta henkilöstä oli todellakin Jumala, he muodostaisivat tällöin yhdessä kolme Jumalaa. Koska kuitenkaan Vanhassa Testamentissa ei sanota mitään tämänkaltaista, eikä asiaa millään lailla kyseenalaisteta, eikä kerrota vastauksia, on ilmeistä, että ideaa ei koskaan ole edes

116

ollut esillä. Mikään ei tuohon aikaan viitannut siihen, että asiaan olisi liittynyt varsinaisia vaikeuksia.

Jos otamme ohjenuoraksi juutalaisten omissa pyhissä kirjoissaan hyväksymän merkityksen, voimme havaita, että niihin ei sisälly sellaista doktriinia kuin kristittyjen Kolminaisuuden oppi. Missään ei viitata siihen, että yksikään juutalainen, menneinä tai nykyisinä aikoina olisi päätynyt tällaiseen johtopäätökseen. Juutalaiset ovat aina tulkinneet pyhät kirjoituksensa opetuksina Jumalan Ykseyden puolesta, ilman jaottelua eri henkilöihin. Myöskin heidän mukaansa sama henkilö, joka loi maailman, puhui patriarkoille sekä profeetoille ilman että muut kuin enkelit olisivat puuttuneet asiaan.

Kristityt ovat kuvitelleet, että Messiaan oli tarkoitus olla Pyhän Kolminaisuuden toinen henkilö, mutta juutalaiset eivät koskaan olettaneet mitään tällaista, vaikka heillä olikin suuret odotukset Messiaan suhteen. Jos mietimme tätä suurta ja merkittävää henkilöä koskevia ennustuksia, voimme havaita, että ne eivät missään tapauksessa ole voineet johdattaa heitä odottamaan ketään muuta kuin ihmistä

tähän tehtävään. Uskottiin, että Messias ilmoitetaan esivanhemmillemme "vaimon siemenen" välityksellä (I Mooseksen kirja 3:15) ...

Jumala lupasi Aabrahamille I Mooseksen kirjassa 12:3, että "sinussa tulevat siunatuiksi kaikki sukukunnat maan päällä." Jos tämä millään lailla liittyy Messiaaseen, siitä voidaan tehdä ainoastaan se johtopäätös, että hänen

siemenensä ja jälkeläisensä ihmiskunnalle voidaan antaa suuri siunaus. Mitä muuta voisimmekaan siis odottaa Mooseksen Messiaasta antamasta kuvauksesta, kun

hän sanoi V Mooseksen kirjassa 18:18: "Profeetan minä olen herättävä heille heidän veljiensä keskuudesta, sinun kaltaisesi, ja minä panen sanani hänen suuhunsa, ja hän puhuu heille kaikki, mitä minä käsken hänen puhua."? Tässä ei millään lailla viitata Kolminaisuuden toiseen henkilöön, joka olisi tasavertainen Isän kanssa, vaan puhutaan pelkästään profeetasta, joka Jumalan nimissä tekee sen, mitä hänen on käsketty ...

Uudesta Testamentista löydämme saman Jumalaa koskevan doktriinin kuin Vanhasta Testamentista. Vapahtajamme vastasi kirjurille, joka tiedusteli, mikän on ensimmäinen ja suurin käsky, seuraavasti (Markuksen evankeliumi 12:29): "Ensimmäinen on tämä: 'Kuule Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa," jne. ja kirjuri vastasi hänelle, "Oikein sanoit, opettaja, totuuden mukaan, että yksi hän on, ja ettei ketään muuta ole, paitsi hän, " jne.

Kristus itse osoitti rukouksensa aina yhdelle Jumalalle, joka oli hänen Jumalansa ja Isänsä. Hän sanoi aina itse saavansa doktriinin ja voiman Häneltä ja jälleen kerran kielsi omaavansa minkäänlaista omaa voimaa (Johannes 5:19): "Niin Jeesus vastasi ja sanoi heille: 'Totisesti, totisesti minä sanon teille: Poika ei voi itsestänsä mitään tehdä." Kaldealaiset 14:10 "Sanat, jotka sanon teille, eivät ole minusta, vaan Isästä, joka asuu minussa, hän tekee ihmeteot,", Kaldelalaiset 20:17, "Mene veljieni luokse, ja kerro heille, että nousen Isäni, ja teidän Isänne, Jumalani ja teidän Jumalanne luokse." Ei ole mitenkään mahdollista, että Jumala olisi käyttänyt tällaista kieltä puhuessaan.

117

Apostolit puhuivat samaa kieltä käyttäen kirjoitustensa viimeisessä vaiheessa; he esittivät Isän ainoana todellisena Jumalana ja Kristuksen ihmisenä, Jumalan palvelijana, ja Jumala nosti Jeesuksen ylös kuolleista ja antoi hänelle kaikki hänen voimansa palkintona hänen tottelevaisuudestaan, Apostolien teot 2:22: "Te Israelin miehet, kuulkaa nämä sanat: Jeesuksen, Nasaretilaisen, sen miehen, josta Jumala todisti teille voimallisilla teoilla ja ihmeillä ja merkeillä, joita Jumala hänen kauttansa teki teidän keskellänne, jne. Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista." Paavali mainitsee myös I kirjeessään Timoteukselle 2:5: "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, ..."

Historian kirjoituksista käy ilmi, että tavalliset ihmiset, joille Uuden Testamentin kirjat kirjoitettiin, eivät havainneet niissä mitään sellaista, joka olisi viitannut kristuksen Jumalallisuuden tai hänen syntymäänsä edeltävän olemassaolon doktriiniin, josta kuitenkin niin monet ihmiset nykyään ovat aivan vakuuttuneita... Miksei Kolminaisuuden opin doktriinia opetettu yhtä selkeällä ja määrätietoisella tavalla edes Uudessa Testamentissa kuin Jumalaisen Ykseyden doktriinia opetetaan sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, jos se kerran olisi totuus? Miksi ykseyden doktriinista puhutaan aina niin avoimesti, ilman minkäänlaisia myönnytyksiä Kolminaisuuden opin puolesta, ja estetään tällä tavoin kaikki mahdolliset virhepäätelmät siihen suuntaan? Samoin tehdään nykyään puhdasoppisessa katekismuksessa, uskontunnustuksissa sekä aiheeseen liittyvissä saarnoissa. .. Jumaluusoppineet tyytyvät rakentamaan Kolminaisuuden oudon ja selittämättömän doktriinin pelkkien satunnaisten sanontojen perusteella tehtyjen päätelmien varaan, eivätkä he voi lähteissään viitata yhteenkään selkeään, täsmälliseen ja yksiselitteiseen tekstiin.

Pyhissä Kirjoituksissa on hyvin monia kappaleita, joissa Jumalaisen Ykseyden doktriinia korostetaan erittäin selkeällä ja painavalla tavalla. Onko Kolminaisuuden opin tueksi kirjoitettu yhtäkään kappaletta? Miksi meidän tulisi uskoa näin salamyhkäisiin asioihin, joiden puolesta meillä ei ole selkeitä ja täsmällisiä todisteita?

Niiden, jotka väittävät, että Kristus on joko Jumala tai maailman luoja Jumalan johdolla, olisi suositeltavaa pohtia myös erästä toista asiaa: se tapa, jolla Jeesus puhuu itsestään sekä siitä voimasta, jolla hän tekee ihmetekoja, on kielellisen ilmaisunsa puolesta ristiriitainen sen ajatuksen kanssa, että hänellä voisi olla varsinaista omaa voimaa sen enempää kuin tavallisilla ihmisillä.

Jos Kristus olisi ollut maailman luoja, hän ei olisi voinut sanoa, että hän itse ei olisi voinut tehdä mitään, että hänen puhumansa sanat eivät olleet hänen omiaan ja että hänen Isänsä teki nämä ihmeteot hänen kauttaan. Jos joku muu tavallinen

ihminen, joka käyttäytyy muiden ihmisten tavoin, olisi alkanut käyttää samaa kieltä 0sanoen, että hän ei itse puhunut tai tehnyt tekoja, vaan Jumala puhui ja teki ihmetekoja hänen kauttaan, ja että muutoin hän ei olisi kyennyt puhumaan tai toimimaan ollenkaan, emme olisi epäröineet sanoa, että hänen kielenkäyttönsä oli joko valheellista tai ainakin jumalanpilkkaa ...

Olisi myös kielellisesti virheellistä ajatella, että Kristus sanoessaan, että Isä oli suurempi kuin hän, olisi salaisesti tarkoittanut vain ihmisluonnettaan, ja että hänen Jumalallinen luontonsa olisi samanaikaisesti täysin tasaveroinen Isän kanssa. Matteuksen, Markuksen tai Luukkaan evankeliumeissa ei ole mitään sellaista, jonka

118

voisi sanoa puhuvan Kristuksen Jumallisuuden tai edes enkeleitä suuremman voiman puolesta. Vaikkai Johanneksen evankeliumin johdannossa voidaan mahdollisesti havaita viitteitä tähän suuntaan, on kuitenkin huomattava, että hänen evankeliumissaan on monia kohtia, joissa puhutaan selvästi Kristuksen ihmisyyden puolesta.

Evankelistat eivät voineet kuvitella, että joko juutalaiset tai pakanat, joille evankeliumit nimenomaan kirjoitettiin, eivät olisi näin tärkeää asiaa koskevan tiedon tarpeessa, vaikka se kuitenkin oli niin kaukana molempien käsityksistä. Tämä olisi myös tehokkaasti suojannut heitä ristin häpeältä, joka luettiin kristittyjen syyksi tuona aikana. Jos Kolminaisuuden doktriinit tai Kristuksen syntymää edeltävä olemassaolo olisivat totta, ne olisivat epäilemättä ensiarvoisen tärkeitä ja mielenkiintoa herättäviä. Koska evankelistat eivät kuitenkaan anna niiden puolesta minkäänlaisia varmoja tai nimenomaisia selityksiä, eivätkä mainitse mitään niiden tärkeydestä, voidaan melkoisella varmuudella päätellä, että he eivät tienneet näistä asioista mitään.

Tulee myös kysyä, kuinka apostolit pystyivät edelleen kutsumaan Kristusta ihmiseksi, kuten he jatkuvasti tekivät sekä Apostolien teoissa että kirjeissään, sen jälkeen kun he olisivat ymmärtäneet hänen olevan joko Jumala tai enkelien yläpuolella oleva olento sekä maailman luoja Jumalan johdolla. Sen jälkeenhän tämä olisi ollut erittäin halventavaa, luonnotonta ja sopimatonta huolimatta Jeesuksen ihmisenkaltaisesta olemuksesta... Yrittäkäämme asettua apostolien ja Kristuksen ensimmäisten seuraajien asemaan. He suhtautuivat häneen ja kohtelivat häntä ensisijaisesti sen oletuksen mukaan, että hän oli heidän kaltaisensa ihminen. Tästä ei voi olla minkäänlaista epäilystä. Heidän hämmästyksensä oli siksi yhtä suuri kuin meidänkin, kun heille kerrottiin, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan oikeastaan Jumala, tai jopa maailman luoja Jumalan johdolla. Miettikäämme sitten, miten meidän tulisi suhtautua ja käyttäytyä tällaisen henkilön suhteen ja millä tavoin meidän tulisi puhutella häntä. Olen vakuuttunut siitä, että kukaan ei koskaan kutsuisi ketään henkilöä ihmiseksi, sen jälkeen kun hän olisi tullut vakuuttuneeksi siitä, että hän oli joko Jumala tai enkeli. Hän puhuisi tästä henkilöstä aina vain hänen oikeaan arvoasemaansa sopivalla tavalla.

Olettakaamme sitten, että kaksi meidän tuntemaamme miestä paljastuisi arkkienkeli Mikaeliksi ja Gabrieliksi, kutsuisimmeko me heitä sen jälkeen enää ihmisiksi? Emme varmastikaan. Sanoisimme luonnollisesti ystävillemme, "nuo kaksi henkilöä, joiden me luulimme olevan ihmisiä, eivät olekaan ihmisiä, vaan valeasuisia enkeleitä." Olisi luonnollista ilmaista asia sanallisesti näin. Jos Kristus näin ollen olisi ollut joitain muuta kuin ihminen ennen maan päälle tuloaan ja erityisesti jos hän olisi ollut Jumala tai maailman luoja, häntä ei koskaan olisi voitu pitää ihmisenä hänen ollessaan täällä; tämä siksi että hän ei olisi voinut riisua yltään oikeaa, muita korkeampaa olemustaan. Vaikka hän olisikin ollut valepuvussa, hän olisi aina ollut todellisuudessa se, mikä hän oli ollut aiemmin ja ne, jotka tunsivat hänet todella, olisivat nimittäneet häntä sen mukaisesti.

Kaikkein vähiten olisi Kristusta voitu tällöin pitää ihmisenä hänestä puhuttaessa ja keskusteltaessa, vaikka hänen ulkoinen olemuksensa olisikin harhauttanut ihmisiä ja he olisivat sen vuoksi virheellisesti antaneet hänelle tämän nimityksen ...

119

Jokaista joka vähänkään perusteellisemmin tarkastelee Uuden Testamentin käyttämää fraseologiaa, hämmästyttää varmasti se, että termejä "Kristus" ja "Jumala" käytetään jatkuvasti vastakohtina toisilleen, samalla tavalla kuin "Jumalaa" ja "ihmistä". Jos pohdimme sanojen luonnollista merkitystä, voimme olla varmoja, että näin ei olisi tehty, jos edellinen olisi pitänyt sisällään jälkimmäisen, eli jos Kristus olisi ollutkin Jumala.

Sanomme "prinssi ja kuningas", koska prinssi ei ole kuningas. Jos hän olisi, meidän tulisi turvautua johonkin muuhun erottavaan tekijään, kuten esim. "suurempi ja pienempi", "vanhempi ja nuorempi", "isä ja poika" jne. Kun apostoli Paavali sanoi, että Korintin kirkko oli Kristuksen ja että Kristus oli Jumalan, ja kun tämä tapa puhua heistä toistuu useasti Uudessa Testamentissa, on ilmeistä, että hänellä ei voinut olla mielessäkään, että Kristus olisi ollut Jumalan sanan missään merkityksessä.

Kun Klementus Romanus vastaavasti kutsuu Kristusta "Jumalan Majesteettisuuden valtikaksi", myös tämä osoittaa meille riittävän selkeästi, että hänen ideansa valtikasta on yksi asia ja Jumala, jonka valtikka Kristus oli, on toinen asia. Sen vuoksi on ilmeistä, että asia myös ymmärrettiin näin, kun valittiin tämä sanamuoto.

Olemme siis tässä pyrkineet osoittamaan, että Pyhien Kirjoitusten kattava pääajatus ja sen perusteella tehdyt päätelmät eivät missään suhteessa tue Kolminaisuuden opin doktriinia tai Kristuksen Jumalallisuutta tai syntymää edeltävää olemassaoloa. Tästä seuraa myös toinen johtopäätös, johon on kiinnitetty vain vähän huomiota, mutta joka myös on selvästi näiden doktriinien vastainen ja tunnettiin jo apostolien aikana: Pyhissä Kirjoituksissa paljastettiin hyvin varovaisesti sekä apostoleille että juutalaisille todisteita sen puolesta, oliko Jeesus edes Messias. Pitkiin aikoihin Herra ei sanonut mitään selkeätä tämän asian suhteen, vaan sen sijaan antoi opetuslasten sekä juutalaisten koko kansan tehdä omat päätelmänsä näkemänsä perusteella. Näin ollen vain hän itse vastasi Johannes Kastajan hänen luokseen lähettämilleen sanansaattajille.

Ylipappi ilmaisi kauhunsa repimällä vaatteensa, kun Jeesus tunnusti hänelle olevansa Messias. Mitä hän olisi tehnyt, jos hän olisi kuullut tai epäillyt Jeesuksen esittäneen myös suurempia vaatimuksia kuin mitä hän nyt esitti? Jos hän olisi niitä esittänyt, hän olisi varmasti saanut kuulla niistä. Kun ihmiset nyt näkivät Jeesuksen tekevän ihmetekoja, he ihmettelivät ainoastaan, kuinka Jumala saattoi antaa tuollaisia voimia ihmiselle. Matteuksen evankeliumissa 9:8 sanotaan: "Mutta kun kansanjoukot sen näkivät, peljästyivät he ja ylistivät Jumalaa, joka oli antanut senkaltaisen vallan ihmisille." Kun Herodes kuuli hänestä, jotkut arvelivat, että hän oli Elias, toiset taas pitivät häntä profeettana ja jotkut luulivat, että hän oli kuolleista herännyt Johannes. Kukaan ei kuitenkaan kuvitellut, että olisi joko itse korkein ja suurin Jumala tai maailman luoja Jumalan johdolla. Kukaan ei myöskään ehdottanut, että Jeesus olisi suorittanut ihmetekojaan omia voimiaan käyttäen. Jos apostolit olisivat varsinaisesti saarnanneet Kristuksen Jumalallisuuden doktriinia ja kristityt juutalaiset olisivat yleisesti hyväksyneet tämän doktriinin, ei-kristityt juutalaiset olisivat varmasti olleet asiasta hyvin perillä. Eivätkö he, jotka tuohon aikaan ja sen jälkeenkin niin äärimmäisen kiihkeästi puolustivat Jumalaisen Ykseyden doktriinia, olisi aavistaneet pahaa ja esittäneet vastaväitteitä kristinuskoa vastaan sen vuoksi, että se opetti uskomaan useampiin Jumaliin kuin yhteen

120

apostolien aikana? Tämä siitä huolimatta, että Apostolien tekojen kertomuksissa tai missään muuallakaan Uudessa Testamentissa ei ole mitään tähän viittaavaakaan. Monien kristittyjen esi-isien kirjoituksissa on hyvin tärkeällä sijalla vastineen antaminen monijumalaisuuteen. Miksi emme apostolien ajalta kuitenkaan löydä mitään vastaavaa? Ainoa vastaus on se, että tällöin siihen ei ollut tarvetta, koska Kristuksen Jumalaisuuden doktriinia ei edes esitetty.

Mikä muu olisi voinut olla Stefanusta vastaan esitetty syytös kuin se, että hän puhui pilkkasanoja temppeliä ja lakia vastaan? Jos seuraamme apostoli Paavalia kaikilla hänen matkoillaan ja kuuntelemme hänen juutalaisille osoittamiaan puheitaan heidän synagoogissaan sekä otamme huomioon heidän Paavaliin kohdistamansa loputtoman ja itsepintaisen vainoamisen, emme kuitenkaan löydä mitään merkkejä siitä, että he olisivat epäilleet Paavalin saarnaavan uuden jumalallisuuden puolesta, sillä heidän mielestään Kristus oli aina ollut osa Jumalallisuutta ja niin asian täytyi myös olla.

Onko siis mahdollista antaa näille pohdinnoille niiden ansaitsema huomio ja jättä huomioimatta sitä, että apostoleille ei koskaan ollut opetettu doktriineja, joiden mukaan Kristus olisi ollut osa Jumaluutta tai että hän olisi ollut olemassa jo ennen hänen syntymäänsä? Jos heille olisi näin opetettu, meidän pitäisi varmastikin

pystyä määrittämään se ajankohta, jolloin heille näistä kerrottiin, koska doktriinit olivat melko uusia ja niiden on täytynyt vaikuttaa erikoislaatuisilta. Olisi ollut

hämmästyttävää, jos he olisivat ottaneet vastaan tiedon ilman minkäänlaista epäilystä sen totuudesta. Samoin jos he olisivat ottaneet doktriinin vastaan uskoen siihen järkähtämättä, he olisivat varmaankin opettaneet sitä muille, jotka taas eivät olisi olleet niin valmiita hyväksymään doktriinia sellaisenaan. He olisivat joutuneet kohtamaan epäilyä toisten taholta ja vastaväitteitä taas toisten taholta. Kuitenkaan koko heidän historiansa aikana heidän lukuisissa kirjoituksissaan emme kykene havaitsemaan jälkeäkään siitä, että he olisivat itse olleet hämmästyneitä tai epäileviä tai että muut ihmiset olisivat epäilleet tai hämmästelleet asiaa.

Kaikkien on myös tunnustettava, että rukousten varsinainen kohde on Jumala, meidän Isämme, jota kutsutaan Kolminaisuuden opin ensimmäiseksi henkilöksi. Pyhistä Kirjoituksista emme löydä mitään sellaista sääntöä tai esimerkkiä, joka antaisi meille oikeudet kääntyä jonkun muun henkilön puoleen. Sellaiset kohdat, joiden voidaan väittää puhuvan tämän asian puolesta, kuten esim. Stefanuksen

lyhyt puhe Kristukselle hänen nähtyään tämän näyssä, ovat hyvin merkityksettömiä. Jeesus itse oli aina osoittanut rukouksensa Isälleen sellaisella nöyryydellä ja alistuvaisuudella, jota vain toisesta henkilöstä erittäin riippuvainen ihminen teksii maan päällä. Jeesus puhutteli Jumalaa aina Isäksi tai Luojaksi ja hän ohjasi opetuslapsiaan rukoilemaan samaa olentoa, Yhtä Jumalaa, jota meidän hänen mukaansa tulee palvella.

Käytäntö, jonka mukaan osoitamme rukouksemme vain Herralle, on hyvin laajalle levinnyt kristittyjen kirkossa. Lyhyet Kristukselle osoitetut puhuttelut, kuten esim. liturgisessa rukouksessa kohta "Herra olkoon meille armollinen, Kristus olkoon meille armollinen,", ovat peräisin melko myöhäiseltä ajalta. Klementinuksen liturgisessa rukouksessa, joka on vanhin apostoliseen liturgiaan kuuluva vielä jäljellä oleva rukous, joka on kirjoitettu todennäköisesti 300-luvulla, ei ole merkkiäkään edellä mainitusta. Oregen kehottaa laajassa rukousaihetta

121

käsittelevässä tutkielmassaan hyvin vakavasti vain Isä Jumalalle, ei Kristukselle osoitettujen rukousten merkitystä. Koska hän ei millään lailla vihjaise siihen suuntaan, että julkisissa rukouksissa olisi jotain moitittavaa tässä suhteessa,

voimme luonnollisesti päätellä, että tuohon aikaan Kristukselle osoitetut rukoukset olivat täysin tuntemattomia kristittyjen julkisissa kokouksissa.

Voisimme nyt kiinnittää hieman enemmän huomiota tiettyihin yksityiskohtiin apostolien historiassa. Kun Herodes oli mestauttanut Jaakobin, Johanneksen veljen sekä vangituttanut Pietarin voimme lukea Apostolien teoista 12:5, että: "mutta seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen edestänsä.", eli he rukoilivat Kristusta, ei "häntä". Kun Paavali ja Silas olivat vankeina Filippissä, voimme lukea Apostolien teoista 16:25, että "he veisasivat ylistystä Jumalalle," ei Kristukselle. Kun Paavalia varoitettiin siitä, mikä häntä kohtaisi, jos hän menisi Jerusalemiin (Apostolien teot 21:14), hän sanoo "Tapahtukoon Herran tahto." Tämän voidaan olettaa tarkoittaneen Isä Jumalaa, koska Kristus itse käytti samaa kieltä tässä merkityksessä rukoillessaan Isää sanoen "Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun ..."

On siis voitu osoittaa, että Pyhissä Kirjoituksissa ei ole Kolminaisuuden oppia vastaavaa doktriinia. On myös osoitettu selvästi, että järkevän ihmisen on mahdotonta hyväksyä tai edes ymmärtää itse doktriinia, koska se sisältää niin paljon ristiriitaisuuksia, että siitä tulee sen vuoksi merkityksetön.Athanasiuksen Kolminaisuuden oppia käsittelevässä doktriinissa väitetään, että mikään Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä ei anna aihetta olettaa heistä kenenkään olevan todellinen ja oikea Jumala, koska he ovat kaikkia tasavertaisia iankaikkisuudessa ja kaikki he ovat Jumalallisen täydellisiä. Kuitenkin nämä kolme henkilöä eivät ole kolme eri Jumalaa, vaan ainoastaan yksi Jumala. He ovat sen vuoksi kaikki sekä yksi että monta - kussakin heistä on täydellinen Jumala. Tämä väittämä on kuitenkin eittämättä yhtä lailla ristiriitainen, kuin jos väitettäisiin, että Pietari, Jaakob ja Johannes, joissa kussakin on kaikki se, mitä vaaditaan olevan yhdessä miehessä, eivät olisikaan kolme eri henkilöä vaan vain yksi. Sanoihin "Jumala" ja "ihminen" liitetyt ideat eivät näissä kahdessa väitteessä eroaisi mitenkään toisistaan. Nikean kirkolliskokouksen jälkeen on ollut tapauksia, joissa Kolminaisuuden opin doktriinia on pyritty selittämään tällä tavoin. Kirkkoisät puolustivat tuohon aikaan erityisen innokkaasti näiden kolmen henkilön ehdotonta tasavertaisuutta ja samalla he kadottivat kyvyn hahmottaa heidän ykseytensä. Doktriinin eri selittämistavoilla ei siis ole niin suurta merkitystä, sillä yksi niistä täytyy aina uhrata toisen hyväksi. Koska ihmiset myös helposti sekoittavat sanojen "henkilö" ja "olento" käyttöerot, nämä tulisi ensin voida määritellä tarkkaan.

Termi "olento" voidaan liittää kaikkeen ja siksi myös jokaiseen Kolminaisuuden opin kolmesta henkilöstä. Jos sanotaan, että Kristus on esimerkiksi Jumala, mutta että ei ole olemassa sellaista olentoa tai olemusta, johon voitaisiin liittää Hänen

ominaisuutensa, tämä olisi ilmeisen järjetön väite; sen vuoksi kun sanotaan, että kukin näistä henkilöistä on itsessään Jumala, tämä tarkoittaisi, että Isä olisi erillinen olento ja Poika erillinen olento ja vastaavasti myös Pyhä Henki olisi erillinen olento. Näin ollen olisi olemassa kolme olentoa samoin kuin kolme henkilöä ja mitä

nämä kolme olentoa voisivat muuta olla kuin kolme Jumalaa, jos ei oletettaisi, että olisi olemassa "kolme tasavertaista henkilöä tai kolme Isää, kolme Poikaa ja

kolme Pyhää Henkeä?"

122

Lisäksi jos kerran tämä salaperäinen luomisen voima on ominaista Isä Jumalalle, miksi hän ei yhä edelleen käyttäisi sitä? Eikö Hän ole muuttumaton olento, sama nyt kuin mitä Hän on ollut alusta alkaen, Hänen täydellisyytensä edelleen sama ja ajattelunsa voima edelleen sama? Miksei siis ole olemassa enemmänkin poikia? Eikö Hän enää ole kykenevä luomaan heitä lisää, jota myös puhdasoppiset kirkkoisät ovat kysyneet, vai onko Hänen tahdostaan ja mielihalustaan riippuvaista, käyttääkö hän tätä luomisen voimaansa vai ei? Jos asia on näin, eikö Poika ole

yhtä lailla samanlainen luontokappale, joka on riippuvainen Luojan tahdosta kuin mikä tahansa muukin Hänen luomansa, vaikkakin toisella tavalla; ja eikö näin ole riippumatta siitä, onko hän sama olento kuin Jumala vai ei?

Tulee myös kysyä, millä tavoin Kolminaisuuden opin kolmas henkilö luotiin? Tapahtuiko se kahden ensimmäisen yhteisen ponnistelun tuloksena, heidän täydellisyytensä harkinnan tuloksena? Jos näin olisi, miksei saman toimenpiteen avulla luoda neljättä jne.

Joudutaan kuitenkin myöntämään, että tämä omituinen selonteko Kolminaisuuden opin luomisesta, jonka mukaan Pojan olemassaolo henkilönä välttämättä juontuu Isän voiman ja ymmärryksen käyttämisestä, viittaa väistämättä siihen, että Isä Jumala on Poikaansa korkeampi ja tärkeämpi. Tämän vuoksi voidaan sanoa, että mikään olento ei voi olla Jumala sanan varsinaisessa merkityksessä, jos on olemassa jokin korkeampi olento kuin hän. Sanalla sanoen tämä näkemys itse asiassa kumoaa täysin varsinaisen tasavertaisuuden doktriinin, samoin kuin kolmen henkilön ykseyden Kolminaisuuden opissa.

Tärkein Kominaisuuden opin doktriinia vastaan esitetty vastaväite on se, että se loukkaa Jumalan ykseyttä koskevaa doktriinia ainoana palvonnan kohteena, mikä kuitenkin oli Jumalaisen Ilmestyksen ensimmäinen ja tärkein sisältö. Mihin tahansa tämän doktriinin tai muun järjestelmän muuttamista koskevaan suunnitelmaan tulee siksi suhtautua epäillen siinä mielessä, että se tuo palvonnan kohteiksi suuren joukon eri kohteita, koska tätä voidaan silloin pitää epäjumalien palvontana.

Englannin unitaarisella liikkeellä oli suuri vaikutus Amerikassa. Se alkoi kalvinismin sivuhaarana, mutta 1600-luvulle mennessä se muuttui vähitellen perustaltaan uskonnollisiksi liitoiksi ja eri uskonkappaleita alettiin painottaa vähemmän. Oli siis avattu väylä asteittaisille muutoksille teologian alalla. Bostonilainen Charles Chauncy (1705-1757) antoi Jumalaisen Ykseyden uskon vakiinnuttamiselle lopullisen suunnan. James Freemanin 1759-1835 ) aikana kuninkaan kappelin seurakunta puhdisti anglikaanisen kirkon liturgian kaikista viittauksista Kolminaisuuden opin doktriiniin. Tämä tapahtui vuonna 1785. Tämä tarkoitti sitä, että ensimmäinen unitaarinen kirkko aloitti toimintansa Uudessa Maailmassa. Priestlyn doktriineja alettiin painaa ja levittää avoimesti. Suurin osa ihmisistä kääntyi tähän uskoon. Tuloksena oli se, että kaikki Bostonissa toimivat papit yhtä lukuunottamatta hyväksyivät unitarismin.

William Ellery Channing (1780-1842)

Wílliam Channing syntyi vuonna 1780. 23-vuotiaana hän saapui Bostoniin ja aloitti papin uransa, ja hänellä tuli olemaan hyvin suuri vaikutus unitaristien ajattelutapaan. Channing ei koskaan hyväksynyt Kolminaisuuden opin doktriinia, mutta tuohon aikaan ei vielä ollut

123

turvallista julistaa sitä avoimesti. Yhdessä muiden unitaristipappien kanssa häntä syytettiin siitä, että hän levitti salaa Kolminaisuuden opin doktriinia vastustavia näkemyksiään. Channing vastasi, että he eivät yrittäneet salata Kolminaisuuden oppia koskevia näkemyksiään, vaan he saarnasivat ikään kuin tätä doktriinia ei olisi koskaan tunnetukaan. Channingin mukaan he olivat omaksuneet tämän lähestymistavan, jotta he eivät olisi asettaneet kristittyjä toisiaan vastaan. Näin ollen tässä vaiheessa unitaristinen liike ei vielä ollut kovin avoimesti esillä.

Vuonna 1819 Channing piti puheen pastori Jared Sparksin pappisvihkimystilaisuudessa. Jäljittelemättömällä tyylillään hän hahmotteli unitaristisen uskon huomattavimmat ominaispiirteet. Channing sanoi, että Uusi Testamentti perustui Vanhaan Testamenttiin. Kristityille ilmoitetut opetukset olivat jatkoa juutalaisten uskonnolle. Se oli myös Sallimuksen suurisuuntaisten suunnitelmien täyttymys, mikä taas edellytti laajojen näkemysten ymmärtämistä.

Kun nämä asiat pidetään mielessä, hän vakuutti, että Jumala ei koskaan voisi sanoa yhdessä osassa Pyhiä Kirjoituksia jotain sellaista, joka olisi ristiriidassa hänen opetuksiensa kanssa toisessa kohdassa. "Hän ei koskaan kiistä ilmestyksissään sitä, mitä hän opettaa tekojensa sekä kaitselmuksensa kautta." Sen vuoksi me suhtaudumme epäillen kaikkiin sellaisiin tulkintoihin, jotka huolellisen tarkastelun jälkeen näyttävät olevan ristiriidassa vakiintuneen totuuden kanssa." Channing vaati itsepintaisesti, että ihmisten tulee käyttää omaa järkeään: "Jumala on antanut meille järjellisen luonteen ja hän käskee meitä myös käyttämään sitä. Me voimme antaa järkemme nukkua, mutta me teemme sen omalla vastuullamme. Ilmestykset on osoitettu meille järjellisinä olentoina. Saatamme laiskuuttamme toivoa, että Jumala olisi antanut meille rakennelman, joka ei vaatisi vertailua, rajoituksia tai päättelyä. Tällainen rakennelma olisi kuitenkin ristiriidassa koko nykyisen olemassaolomme luonteen kanssa. Se, että hyväksymme ilmestykset sellaisina kuin ne meille on annettu sekä niiden tulkitseminen kykyjemme rajoissa on osa viisauttamme. Näin meidän oletetaan kaikkialla tekevän ja tähän ne myös perustuvat." Hän jatkaa sanomalla, että "jos Jumala on rajattoman viisas, Hän ei voi laskea leikkiä luontokappaleidensa ymmärryksellä. Viisas opettaja tuo esille viisautensa mukautumalla itse oppilaitten kykyjen mukaan, eikä saata heitä ymmälle sillä, mikä ei ole järjellä ymmärrettävissä, eikä hän vaivaa heitä ilmeisillä ristiriitaisuuksilla ... Viisauden merkki ei suinkaan ole käsittämättömän termistön käyttäminen, kun kerrotaan siitä, mikä on kykyjemme yläpuolella tai ilmiselviin ristiriitaisuuksiin turvautuminen, mikä vain saa järkemme hämmentyneeksi ja epätietoiseksi... Ilmestys on valon lahja. Se ei voi tehdä pimeyttämme sankemmaksi eikä lisätä epätietoisuuttamme.

Näiden periaatteiden mukaisesti Channing jatkaa:

... ensisijaisesti uskomme Jumalan Ykseyden doktriiniin tai siihen, että on olemassa vain Yksi ainoa Jumala. Tätä totuutta pidämme äärettömän tärkeänä ja meistä tuntuu, että meidän tulee varoa, ettei kukaan ihminen pilaa uskoamme väärille filosofioilla. Väite, jonka mukaan on vain Yksi Jumala vaikuttaa meistä äärimmäisen selkeältä. Ymmärrämme tällä, että on vain Yksi Olemus, Yksi Mieli, Yksi Henkilö, Yksi Älyllinen Vaikuttava Voima ja vain Yksi, jonka alaisia me olemme ja jolle kuuluu ääretön täydellisyys ja herruus. Me uskomme, että nämä sanat eivät ole voineet välittää mitään muuta merkitystä niille yksinkertaisille ja sivistymättömille ihmiselle, jotka erotettiin muista ottaakseen vastaan ja säilyttääkseen tämän suuren totuuden ja jotka olivat täysin kyvyttömiä

124

ymmärtämään niitä hiuksenhienoja eroja olennon ja henkilön välillä, joita myöhempien aikojen viisaus on keksinyt. Emme löydä mitään sellaista vihjettä, jonka mukaan Jumalan ykseys olisi aivan eri asia kuin muiden älyllisten olentojen ykseys.

Me vastustamme Kolminaisuuden opin doktriinia, joka samalla kun se hyväksyy Jumalan ykseyden sanallisesti, se tosiasiallisesti kuitenkin kumoaa sen. Tämän doktriinin mukaisesti on olemassa kolme ääretöntä ja tasavertaista henkilöä, joilla kaikilla on ylimmän Jumalaisuuden ominaisuus ja joita kutsutaan Isäksi, Pojaksi ja Pyhäksi Hengeksi. Kullakin näistä henkilöistä on teologien mukaan oma yksilöllinen tietoisuus, tahto ja havainnointikyky. He rakastavat toisiaan, keskustelevat toistensa kanssa ja viihtyvät toistensa seurassa. Heillä on oma erityinen roolinsa ihmisen Pelastuksessa, kullakin heistä on oma tehtävänsä,

eivätkä he tee toisille kuuluvia töitä. Poika toimii välittäjänä, ei Isä Jumala. Isä on lähettänyt Pojan maan päälle, häntä ei itseään ole lähetetty; hän ei myöskään Pojan tavoin tietoisesti ole muuttunut lihalliseen muotoon. Meillä on siis tässä suhteessa kolme älyllistä vaikuttavaa voimaa, joilla kaikilla on eri tietoisuus, eri tahto ja eri havainnot, ja he suorittavat erilaisia tekoja ja ovat eri suhteissa toisiinsa nähden. Mikäli nämä eivät kuitenkaan muodosta tai sisällä kolmea eri sielua tai olentoa, olemme täysin hukassa yrittäessämme ratkaista, kuinka nämä kolme sielua tai olentoa tulisi muodostaa. Ominaisuuksien, tekojen ja tietoisuuden erot saavat meidät uskomaan erilaisiin älyllisiin olentoihin, ja jos tämä olettamus ei pidä paikkaansa, koko tietämykseltämme on pohja poissa, meillä ei minkäänlaisia todisteita sen puolesta, etteivätkö kaikki henkilöt ja voimat maailmankaikkeudessa olisi vain yksi ja sama sielu. Yrittäessämme kuvitella kolmea eri Jumalaa, emme voi olla hahmottamatta mielessämme kolmea eri olentoa, jotka eroavat toisistaan samojen ominaispiirteiden ja tuntomerkkien perusteella kuin Kolminaisuuden opin doktriinin eri henkilöt. Kun tavalliset kristityt näin ollen kuulevat näiden henkilöiden keskustelevan toistensa kanssa, rakastavan toisiaan ja suorittavan eri tekoja, kuinka he voisivat tehdä muuta kuin mieltää heidät erillisinä olentoina ja erillisinä sieluina?

Me protestoimme siis kaikella vakavuudella kuitenkaan veljiämme moittimatta, Kolminaisuuden opin doktriinin irrationaalisia ja Raamatun vastaisia kohtia. "Meille" samoin kuin apostoleille sekä ensimmäisille kristityille, "on olemassa vain yksi Jumala ja yksi Isä." Jeesuksen kanssa yhdessä me palvomme Isää, joka on ainoa todellinen, elävä Jumala. Meitä hämmästyttää se, että kukaan voi lukea Uutta Testamenttia ja välttyä tulemasta vakuuttuneeksi siitä, että Isä yksin on Jumala. Voimme jatkuvasti kuulla Vapahtajamme erotettavan Jeesuksesta jo hänen puhuttelumuotonsa keinoin. "Jumala lähetti Poikansa." "Jeesus on Jumalan voideltu." Kuinka omituisia ja selittämättömiä nämä Uudessa Testamentissa tiuhaan esiintyvät sanonnat olisivatkaan, jos tämä puhuttelumuoto kuuluisi yhtä lailla myös Jeesukselle ja jos Uuden Testamentin pääasiallinen tarkoitus olisikin paljastaa hänen olevan Jumala, joka jakaisi tasaveroisesti Korkeimman Jumaluuden Isä Jumalan kanssa! Annamme vastustajillemme haasteeksi esittää yksikin kappale Uudessa Testamentissa, jossa Jumalan sana tarkoittaisi kolmea henkilöä, eikä ole rajoitettu vain yhteen henkilöön ja jossa ei tarkoitettaisi Isä Jumalaa, mikäli sanaa ei käytetä muussa kuin sen tavallisessa merkityksessä. Voidaanko vielä selvemmin todistaa, että Jumalan kolmihenkilöisyyttä puoltava doktriini ei ole kristinuskon pohjana oleva doktriini?

125

Mikäli tämä doktriini olisi totta, se olisi täytynyt mainita erittäin selkeästi ja sitä tulisi suojella huolellisesti ja julistaa mahdollisimman suurella tarkkuudella doktriinin vaikeaselkoisuuden, omituisuuden sekä tärkeyden vuoksi. Mutta missä tämä väittämä esiintyy? Niiden lukuisien Jumalaa käsittelevien raamatunkohtien joukosta pyydämme mainitsemaan yhdenkin sellaisen, jossa meille kerrotaan, että Jumala on kolminkertainen olento tai että Hän olisi kolme eri henkilöä tai että Hän olisi Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tilanne on kuitenkin aivan päinvastainen: Uudessa Testamentissa, jossa odottaisimme olevan useita selkeitä lausuntoja asian puolesta, Jumalan julistetaankin olevan yksi, ilman että vähimmässäkään määrin yritettäisiin selittää sanat muuten kuin niiden tavallisimmassa merkityksessä. Jumalasta puhutaan aina ja häntä puhutellaan aina yksikössä eli käyttäen sellaisia termejä, joiden voidaam universaalisi ymmärtää tarkoittavan yhtä henkilöä ja joihin ei millään muotoa voida liittää mitään muuta merkitystä ilman nimenomaista käskyä tehdä näin. Pyhissä Kirjoituksissa pidätytään niin selvästi todistamasta Kolminaisuuden opin puolesta, että kun vastustajamme pyrkivät lisäämään sen uskontunnustuksiinsa ja ylistyslauluihinsa, heidän täytyy jättää Raamattu syrjään ja keksiä omia sellaisia sanontoja, joita Pyhien Kirjoitusten termistöön ei ole hyväksytty. Vaikeutena on siis se, että näinkin vieras, väärinkäsityksille altis ja kuitenkin tärkeä doktriini kuin sen väitetään olevan, joka vaatii hyvin huolellista tulkintaa, on jätetty niin hatarasti määritellyksi ja sen puolesta löytyy vain kovin vähäisiä todisteita ja niitäkin tulee etsiä erillisistä ja hajanaisista osista Pyhiä

Kirjoituksia tekemällä pitkälle meneviä päätelmiä. Tätä ongelmaa ei mikään järki kykene selittämään

On myös toinen hankala asia. On muistettava, että kristinusko luotiin ja se kehittyi tarkkanäköisten vihollisten keskuudessa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta yksikään kyseenalainen tai arveluttava osa uskonjärjestelmää ja he takertuivat epäilemättä erityisen innokkaasti doktriiniin, joka sisälsi niinkin suuria ristiriitoja kuin Kolminaisuuden oppi. Emme voi hyväksyä mielipidettä, jota Jumalan ykseydestä kiinnipitävät ja siitä ylpeitä olevat juutalaiset, olisivat nousseet yksimielisesti ja äänekkäästi vastustamaan. Miten sitten on mahdollista, että apostolien kirjoituksissa, jotka pitkälti liittyvät kristinuskoa vastaan tehtyihin vastaväitteisiin ja uskonnossa esiintyviin ristiriitaisuuksiin, ei sanallakaan mainita, että Kolminaisuuden opin doktriinin sisällä olisi esitetty Evankeliumien vastaisia väitteitä. Myöskään ei sanallakaan puolusteta tai selitetä tätä doktriinia tai sanallakaan yritetä suojella sitä moitteilta tai virhepäätelmiltä? Tällä väittämällä on jo melkoinen todistusvoima. Meille uskotellaan, että kristinuskon ensimmäiset saarnaajat olisivat ilmoittaneet meille kolme jumalallista henkilöä, jotka kaikki olisivat tasaveroisia ja äärettömiä, ja yksi heistä olisi Jeesus, joka sittemmin kuoli ristillä. Tämä kristinuskoon liitetty merkillinen uskomus olisi lähes tulkoon syrjäyttänyt kaiken muun ja apostolien suurena tehtävänä olisi ollut lähes pelkästään torjua opin herättämiä alituisia hyökkäyksiä. Tosiasia on kuitenkin se, että tietojemme mukaan apostolien aikana ei kristinuskoa vastaan esitetty mitään tähän viittaaviakaan vastaväitteitä. Paavalin kirjeissä emme myöskään ole voineet havaita jälkeäkään Kolminaisuuden oppia vastaan esitetyistä vastaväitteistä.

Doktriinia vastaan voidaan esittää myös muita vastaväitteitä, jotka johtuvat sen vaikutuksista käytännössä. Meidän mielestämme se ei edistä hartauden harjoittamista, koska se jakaa ja hajoittaa sielumme mitä tulee uskonyhteyteen Jumalan kanssa. Jumalan Ykseyttä koskevan doktriinin suurena ansiona on, että se

126

antaa meille vain yhden korkeimman kunnioituksen, palvonnan ja rakkauden kohteen, Yhden Iänkaikkisen Jumalan, Yhden olentojen Olennon, Yhden Alkuperäisen Alkulähteen, jonka ansioksi voimme lukea kaiken hyvän, ja johon kaikki meidän voimamme ja kiintymyksemme on keskittynyt ja jonka kunnianarvoisa ja jumaloitava olemus täyttää kaikki ajatuksemme. Todellisessa hurskaudessa on puhtautta, rehellisyyttä vain jos se osoitetaan jakamattomalla Jumaluudelle ja vain tällöin voi toteutua uskonnollinen kunnioitus ja rakkaus. Kolminaisuuden oppi tuo nyt yhtäkkiä eteemme kolme erillistä ylimmän palvonnan kohdetta: kolme ääretöntä henkilöä, jotka yhtä lailla vaativat sijaa sydämessämme; kolme jumalallista olentoa, joilla on eri tehtävät ja jotka tulee tunnustaa ja joita tulee palvoa eri yhteyksissä. Onko siis mahdollista, kuten voimme kysyä, että ihmisen heikko ja rajoittunut sielu pystyisi uskomaan heihin samalla voimalla ja ilolla kuin Yhteen Iankaikkiseen Isään tai Alkulähteeseen, jossa kaikki ylistykset ja ihmisen pelastus kohtaa keskipisteensä ja lähtökohtansa? Eikö hurskauden harjoittamista hankaloita kolmen tasavertaisen henkilön kilpailevat ja yhtä voimakkaat vaatimukset ja kristityn tunnollista, jatkuvaa palvontaa häiritse epävarmuus siitä, osoittaako hän kunnioitustaan oikeassa suhteessa vai jääkö joku näistä kolmesta vähemmälle?

Meidän mielestämme Kominaisuuden opin doktriini myös vahingoittaa hurskauden harjoittamista, ei ainoastaan siten, että Isän ohella on myös muita palvonnan kohteita vaan myös sitä kautta, että Isä Jumalalle kuuluvasta ja hänelle osoitetusta korkeimmasta rakkaudesta osa siirretään Pojalle. Tämä on erittäin tärkeä näkökulma. Ihmisen luonteen periaatteiden mukaisesti saattaisi historian esimerkkien perusteella odottaa, että jos Jeesus Kristus korotetaan iankaikkisen Jumaluuden paikalla, herättäisi hän tällöin ihmisissä enemmän kiinnostusta kuin Isä Jumala. Ihmiset haluavat itsensä kaltaisen palvonnan kohteen ja epäjumalanpalvonnan suuri salaisuus piilee nimenomaan tässä ihmisluonteen taipumuksessa. Jumala, joka on puettu meidän näköiseksemme ja joka pystyy meidän tavoin tuntemaan surua ja mieltymyksiä, puhuttelee heikkoa luontoamme vahvemmin kuin Isä Jumala taivaassa, henki, joka on näkymätön ja muun kuin asiaan syventyvän ja puhdistuneen sielun saavuttamattomissa. Myös meidän mielestämme kansanomaisen teologian mukaan Jeesuksen ansioksi katsottavien ihmetekojen vuoksi häntä voitaisiin hyvin pitää hyvinkin sopivana henkilönä Jumalan paikalle. Isä Jumala vastaa oikeudenmukaisuuden toteutumisesta,

puolustaa oikeuksia ja kostaa Jumaluuden lakien mukaisesti. Toisaalta Poika, jumalallisen armon kirkkaus, seisoo Jumalan suuttumuksen ja syyllisen ihmisyyden välissä ja pyrkii nöyryydellään vastustamaan vihan myrskyä ja asettaa itsensä

myötätuntoisena alttiiksi jumalaisen oikeuden toteutumiselle, ottaa kannettavakseen koko rangaistuksen taakan ja sovittaa verellään jokaisen siunauksen, joka tulee taivaasta maan päälle. Tarvitseeko meidän enää todistaa hänen näiden tekojensa vaikutusta tavallisten ihmisten mieliin, joita varten kristinusko ensisijaisesti luotiin ja joiden toivotaan pitävän Isä Jumalaa ylimpänä olentona?

Olen tässä pyrkinyt siis esittämään näkemyksiäni Jumalan ykseyden puolesta ja siirryn nyt seuraavaan vaiheeseen pohtiakseni, uskommeko Jeesus Kristuksen ykseyteen. Uskomme, että Jeesus on yksi mieli, yksi sielu, yksi olento, yhtä varmasti kuin mekin olemme, ja yhtä lailla hän on erillinen yhdestä Jumalasta. Kolminaisuuden opin doktriinin suhteen valitamme sitä, että se ei tyydy vain tekemään Jumalasta kolme eri henkilöä, vaan myös Jeesus Kristuksesta tehdään

127

kaksi eri henkilöä ja tällä tavoin saa ajatuksemme täysin sekaisin mitä tulee Jeesuksen olemukseen. Kristinuskon rappeutuneisuus on yhtä lailla ristiriidassa terveen järjen kuin Pyhien Kirjoitusten pääajatuksen kanssa ja se on myös merkittävä todistuskappale väärien filosofioiden voimasta niiden vääristellessä Jeesusta koskevaa yksinkertaista totuutta.

Tämän doktriinin mukaisesti Jeesus Kristus rakentuisi kahdesta sielusta ja kahdesta mielestä, joista toinen olisi jumalainen, toinen kaikkitietävä, sen sijaan että hän olisi yksi mieli ja yksi älyllinen ja tietoinen voima, ja olisi meidän ymmärryksemme rajoissa. Väitämme siis, että Kristuksesta tehdään näin kaksi eri olentoa. Se, että häntä nimitetään yhdeksi henkilöksi ja yhdeksi olennoksi ja kuitenkin samalla oletetaan hänessä olevan kaksi eri mieltä, jotka ovat täysin erilaisia, on kielellistä vääristelyä ja häpäisemistä ja merkitsee samaa kuin, josa kaikki käsityksemme älyllisyydestä heitettäisiin menemään. Yleisen doktriinin mukaan kullakin näistä Kristuksen mielistä on oma tietoisuutensa, oma tahtonsa ja oma havaintokykynsä. Niille ei itse asiassa olisi mitään yhteisiä ominaisuuksia. Jumalainen mieli ei tunne mitään ihmisten mielihaluja tai suruja vastaavaa ja ihmisyys taas on täysin erillään jumalaisuuden täydellisyydestä ja onnellisuudesta. Voiko kahta olentoa voi pitää enää enempää erillisinä maailmankaikkeudessa? Olemme aina luulleet, että

yhdessä henkilössä on vain yksi tietoisuus, joka on hänelle ominainen. Doktriini, jonka mukaan yhdellä ja samalla henkilöllä olisi kaksi toisistaan täysin erillistä tietoisuutta, tahtoa ja sielua, on liian vaikeatajuinen ihmisen ymmärrykselle ja uskolle.

Voimme sanoa, että jos doktriini, joka on näinkin omituinen, vaikea ja kaukana ihmisten aiemmista käsityksistä, on kuitenkin erittäin olennainen osa Jumalan antamia ilmestyksiä, tulisi sitä opettaa hyvin selkeästi ja pyydämmekin veljiämme mainitsemaan muutamia selkeitä, suorasanaisia kappaleita, joissa Kristuksen sanotaan koostuvan kahdesta täysin erillisestä mielestä, mutta kuitenkin muodostavan vain yhden henkilön. Emme löydä yhtään tällaista. Toiset kristityt ovat

kuitenkin kertoneet meille, että doktriini on tärkeä Pyhien Kirjoitusten sopusuhtaisuuden kannalta ja että joissain teksteissä Jeesuksella Kristuksella katsotaan olevan inhimillisiä ominaisuuksia, toisissa taas jumalallisia ominaisuuksia ja kun nämä sovitetaan yhteen, voidaan olettaa, että on olemassa kaksi eri mieltä, joihin nämä ominiaisuudet viittaavat. Toisin sanoen jotta voisimme saada tietyt vaikeat tekstinkohdat sovitettua yhteen ... meidän tulee luoda tämä vaikeatajuinen hypoteesi, mikä pitää sisällään suuren järjettömyyden. Meidän tulee kuitenkin löytää tiemme ulos labyrintistä sellaisen johtolangan avulla, joka vie meidät vielä sekavampaan labyrinttiin.

Jos Jeesus Kristuksesta tuntui, että hän koostui kahdesta sielusta ja että hän oli uskontonsa johtohahmo, olisi tämä seikka varmaankin heijastunut hänen

sanoissaan hänen kertoessaan itsestään. Ihmisten väliseen universaaliin kieleen sisältyy idea, jonka mukaan yksi henkilö on yksi henkilö, yksi mieli ja yksi sielu; kun

väkijoukko kuuli Jeesuksen käyttävän tätä kielellistä ilmaisua, he mitä ilmeisimmin ymmärsivät asian sen tavallisessa merkityksessään ja käsittivät hänen kaikkien sanojensa viittaavan yhteen yksittäiseen sieluun ellei heitä nimenomaisesti

kehotettu tulkitsemaan asia toisella tavalla. Mistä sitten löydämme tällaisia ohjeita? Mistä kohtaa Uudesta Testamentista voi löytää sanontoja, joita on niin runsaasti

Kolminaisuuden opista kertovissa kirjoissa ja jotka ovat väistämätön seuraus

128

Jeesuksen kahden olemuksen doktriinista? Missä kohtaa jumalaisen olevaisen opettaja sanoo, "Tämän sanon Jumalana ja tämän ihmisenä; tämä on totta vain minun mielessäni ihmisenä ja tämä taas Jumalan ominaisuudessa"? Mistä kohtaa Paavalin kirjeistä voimme löytää jälkiä tästä erikoislaatuisesta ilmaisutavasta? Emme mistään. Tällaisia sanontoja ei tarvittu tuohon aikaan, vaan vasta myöhempinä aikoina tehdyt virheet tekivät ne tarpeellisiksi.

Uskomme siis, että Kristus on yksi mieli, yksi olento ja lisään vielä, olento, joka on eri asia kuin yksi Jumala ... Me toivomme, että ne jotka ovat eri mieltä kanssamme, punnitsisivat mielessään erästä silmiinpistävää tosiasiaa. Jeesus puhui saarnoissaan jatkuvasti Jumalasta. Tuo sana oli alituisesti hänen huulillaan. Voimme siis kysyä, tarkoittiko hän tällä sanalla koskaan itseään? Vastaamme, ei koskaan. Päinvastoin, hän teki erittäin selväksi eron Jumalan ja hänen itsensä välillä ja samoin tekivät hänen opetuslapsensa. Vastustajiemme tulisi siis päättää, kuinka he voivat sovittaa tämän yhteen sen ajatuksen kanssa, että Kristuksen ilmenemismuoto Jumalana olisi kristinuskon ensisijainen ja tärkein opinkappale.

Jos tutkimme Raamatun niitä kohtia, joissa Jeesus erotetaan Jumalasta, voimme havaita, että he eivät ainoastaan puhuneet Jeesuksesta toisena olentona, vaan

niissä pyritään tuomaan esille myös hänen asemansa Jumalan alapuolella. Häneen viitataan jatkuvasti Jumalan Poikana, jonka Jumala on lähettänyt ja joka saa kaikki voimansa Jumalalta, joka tekee ihmetekoja vain, koska Jumala on hänen kanssaan, tekee oikeita tuomioita, koska Jumala on opettanut häntä, esittää vaatimuksia meidän uskomme suhteen, koska hän on Jumalan voideltu ja merkitsemä, mutta joka ei yksin kyennyt tekemään mitään. Uudessa Testamentissa on hyvin runsaasti tämäntyyppisiä viittauksia. Voimme siis nyt kysyä, mitä tarkoitusta varten nämä sanonnat on valittu ja mihin niillä pyritään? Voiko kukaa, joka kuulee nämä sanat, kuvitella, että Jeesus olikin itse Jumala, kun samalla niin tarmokkaasti julistetaan hänen olevan Jumalan alamainen, Jumalan, joka hänet lähetti maan päälle ja jolta hän ilmoitti saavansa sanomansa ja voimansa.

Kolminaisuuden opin kannattajat väittävät, että heidän tavastaan hahmottaa Kristus, koituu heille myös tärkeitä etuja. Tämän ansiosta heidän osalleen koituu rajaton sovitus, kun iankaikkinen olento kärsii heidän syntiensä puolesta. On hyvin

hämmästyttävää, kuinka suurella varmuudella tämä harhakuva otetaan yhä uudelleen esille. Kun heitä ahdistetaan kysymyksellä, uskovatko he todellakin, että iankaikkinen ja muuttumaton Jumala olisi kärsinyt ja kuollut ristillä, he myöntävät, että se ei sentään ole totta, vaan että yksinomaan Kristuksen ihmismieli kärsi nämä kuoleman tuskat. Miten meillä näin ollen voisi olla iankaikkinen kärsijä? Mielestämme nämä sanonnat ovat kielellisesti todellinen rasite tavallisten ihmisten ymmärrykselle ja hyvin halventavia Jumalan oikeudenmukaisuuden kannalta, aivan kuin viisastelun tai mielikuvituksen keinoin kykenisimme selittämään nämä Jumalan ominaisuudet ...

Vaikka Channing siis uskoi, että Jeesus ristiinnaulittiin ja että hän nousi ylös kuolleista, hän yhä edelleen kykeni havainnollistamaan sovituksen doktriinin järjettömyyttä vaikkei hän ollut ollenkaan tietoinen siitä tosiseikasta, että doktriinin perustana olevat tapahtumat eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneet. Channing todisti sovituksen doktriinin väitteet vääriksi seuraavin perustein:

129

Raamatusta ei löydy sellaista kohtaa, jossa meille kerrottaisiin, että ihmisen poika olisi iankaikkinen ja tarvitsisi iankaikkisen sovituksen. Doktriini opettaa meille, että Jumala loi ihmisen heikoksi, syntiseksi ja epätäydelliseksi olennoksi ja Luoja pitää ihmistä iankaikkisena lainrikkojana. Channingin mukaan ykseyden opin kannattajat uskoivat, että Jumala voi antaa synnit anteeksi myös ilman näitä ankaria ehtoja. Doktriini, jonka mukaan Jumalasta tulisi hänen omien kapinallisten alamaisensa uhri, on yhtä lailla järjetön ja Raamatun vastainen. Sovitus tulisi suorittaa Jumalalle, eikä niin että Jumala suorittaa sen. Jos iankaikkinen sovitus ylipäänsä oli tarpeellinen ja ainoastaan Jumala olisi siihen kykenevä, hänestä tulisi pakostakin kärsijä, joka ottaisi tuskamme ja surumme itselleen, mikä taas on ajatus, jota me emme kykene käsittämään. Jotta tämä vaikeus voitaisiin välttää, meille kerrotaan, että Kristus kärsikin ihmisenä, eikä Jumalana. Mutta jos ihminen kärsi vain lyhyen, rajallisen ajan, mikä tarkoitus iankaikkisella sovituksella sitten olisi? Jos meillä on taivaan Jumala, joika on äärettömän hyvä ja voimakas, emme tarvitse ketään

muuta iankaikkista henkilöä pelastamaan meitä. Lisäksi doktriinissa häpäistään Jumalaa, koska siinä väitetään, että ilman toisen ja kolmannen jumalallisuuden apua, Jumala ei kykenisi pelastamaan ihmistä. Jos ihmisen pelastukseen tarvittaisiin välttämättä iankaikkinen oikeudenmukaisuuden toteutuminen, tämä olisi varmasti ilmaistu selkeästi ja yksiselitteisesti ainakin yhdessä Raamatun kohdassa. Tämä doktriini on ikään kuin tuomari, joka tuomitsisi itsensä rikoksesta, jonka joku hänen

oikeussalissaan oleva syntinen on tehnyt.

Raamatussa sanotaan, "Kaikkien meidän pitää ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa." (Paavalin II kirje korinttolaisille 5:10). Samoin Paavalin kirjeessä roomalaisille 14:10: "Sillä kaikki meidät asetetaan Jumalan tuomioistuimen eteen." Jos Jeesuksen ristiinnaulitseminen olisi merkinnyt sitä, että Jumalan oikeuden edessä menneet, nykyiset ja tulevat synnit oli sovitettu, Jumala olisi menettänyt kaiken sen vallan, jolla hän käskee viettämään jumalaapelkävää ja hyveellistä elämää sekä rankaisee tottelemattomuudesta. Jos Jumala rankaisee syntistä Viimeisen Tuomion päivänä, se tarkoittaa siis selkeästi sitä, että joko Jumala pettää luottamuksemme tai sitten sovituksen doktriini ei pidä paikkaansa.

Vuoteen 1819 saakka unitaristien kokoukset pidettiin joko yksityisissä kodeissa tai sitten lääketieteellisen tiedekunnan aulassa Barclay Streetillä Bostonissa. Vuonna 1820 unitaristien jumalanpalveluksia varten ryhdyttiin rakentamaan omaa rakennusta. Se saatiin valmiiksi vuonna 1821. Vaikka tämä oli selvä todiste siitä, että heidän asemansa alkoi tulla yhä vakiintuneemmaksi, heitä kutsuttiin yhä edelleen "pakanajoukoksi, vääräuskoisiksi tai ateisteiksi." Tänä vuonna unitaristit kuitenkin muuttivat tähänastista varovaisen saarnaamisen toimintapolitiikkaansa. Channing oli tähän saakka hiljaa kärsinyt katkerista ja suvaitsemattomista hyökkäyksistä puhdasoppisen kirkon pappien taholta, mutta nyt hänestä tuntui, että aika oli kypsä ja hänen tuli suorittaa vastaisku kaikin käytettävissään olevin voimin ja puhua rohkeasti uskonsa puolesta ja puhdasoppisen kirkon ennakkoluuloja vastaan. Kirjassaan Unitarismin historia E.M. Wilber kirjoittaa Channingista, että "Hänen pääteemanaan oli se, että jos Pyhiä Kirjoituksia tulkitaan järkevästi, niissä opeteaan unitaristien doktriinin mukaisesti. Hän toi esille tärkeimmät doktriinit, joista unitaristit ovat eri mieltä kuin puhdasoppiset ja otti ne yksitellen esille tutkiakseen niitä tarkoin ... tuloksena oli kaunopuheinen ja ylevä vetoomus kalvinismin järjetöntä, epäinhimillistä ja synkkää oppia vastaan ... hän syytti sen ajan puhdasoppisuutta siitä, että se oli kansan järjen ja omantunnon vastaista."

130

Unitarismin asema parani entisestään Amerikassa Massachusettsissa vuonna 1823 pidetyn kokouksen ansiosta. Puhdasoppinen kirkko yritti huonolla menestyksellä määrätä doktriinia koskevan testin niille papeille, jotka halusivat saarnata unitaristien seurakunnissa. Tämä epäonnistuminen aiheutti kuitenkin sen, että unitaristiliike sai lisää julkisuutta ja lisäksi liikkeen jäsenet saatiin yhdistettyä puolustamaan heille yhteistä asiaa.

Vuonna 1827 avattiin toinen kirkko ja Channing piti kuuluisan puheen avajaistilaisuudessa. E.M. Wilber kirjoittaa, että Channingin ansioksi voidaan lukea ja hän oli ensisijassa vastuussa siitä, että "vaikkei Kolminaisuuden opin doktriinia ollut selitetty täsmällisesti, ja vaikka siihen edelleen uskottiin muodollisesti, se ei enää ollut puhdasoppisen uskon ydin, eikä sille enää annettu samaa painoarvoa kuin ennen; kalvinismin opin merkittävät doktriinit olivat saaneet uuden tulkinnan, jonka vanhat kirkkoisät olisivat torjuneet kauhulla." Tällainen kehitys ei kuitenkaan tapahtunut ilman vastustusta. Vuonna 1833 unitaristien kimppuun hyökättiin ja heitä kutsuttiin "kylmäverisiksi vääräuskoisiksi" , huudettiin myös sellaisia herjauksia "joiden vertaista ei ollut kuultu edes teologisen suvaitsemattomuuden ja kiihkohartauden aikoina." Lähteiden mukaan niinkin myöhään kuin vuonna 1924 30-40 unitaristia tapasi toisensa Bostonissa ja he muodostivat Nimettömän Yhdistyksen. Tämä osoittaa selkeästi sen, että vaikka ei ole todennäköistä, että heidän kohtalonsa olisi muistuttanut missään määrin aikaisempien unitaristien kohtaloa, yhä edelleen kristitty, joka uskoi Jumalaiseen Ykseyteen, joutui kohtaamaan tiettyjä riskejä ja vaaroja.

Channing pysyi uskollisena unitaristina elämänsä loppuun saakka. Hänen mielestään Jeesus oli vain ihminen, mutta myöskin Jumalalta innoituksen saanut profeetta. Toisin kuin Calvin, joka saarnasi ihmisen turmeltuneisuuden, Jumalan vihan ja Kristuksen sovitusuhrin doktriinien puolesta, Channing julisti "yhden ylevän idean" puolesta, jota hän määritteli "sielun suuruudeksi, Jumalan kanssa tekemäksi henkiseksi liitoksi, sielun kyvyksi vastaanottaa Jumalan henki, itseäänmuokkaavaksi voimaksi ja sen kuolemattomaksi määränpääksi, jota ei voi sanoilla kuvailla." Tämä kannanotto oli tuore ja raikas muutos verrattuna Priestlyn kylmän loogiseen ja elämystenvaraista maailmankuvaa liikaa painottavaan näkemykseen." Se puhalsi uutta henkeä unitaristiliikkeeseen, ei ainoastaan Amerikassa, vaan myös Englannissa. Priestly oli kuitenkin loppujen lopuksi tiedemies fysiikan alalla. Hänen argumentoinnissaan ei ollut mitään virheitä, mutta hänen elämänkatsomuksensa oli materialistinen. Channing kohotti näkemyksensä yleviin, hengellisiin korkeuksiin. Hänen sanansa tekivät syvän vaikutuksen ihmisiin molemmin puolin Atlantin valtamerta, kun hän sanoi, "ihmisen rationaalinen luonne on alunperin Jumalalta." Hän protestoi eri lahkojen ahdasmielisiä muotoja vastaan. Kuitenkin eri lahkoihin kohdistuva aggressio oli vierasta hänen luonteelleen ja myös muut liikkeen johtohenkilöt omaksuivat tämän asenteen. Liike saavutti huipentumansa, kun Harvardin yliopistoon perustettiin vuonna 1861 Ykseyden jumaluusopin koulu.

Koulun perustamiskirjassa lukee mm. "Kaikki ovat ymmärtäneet, että kristinuskon totuuden vakavaluonteista, puolueetonta ja vääristymätöntä tutkimista tulee rohkaista mahdollisuuksien mukaan. Opiskelijoita, professoreita tai opettajia ei vaadita hyväksymään minkään uskonlahkon erikoispiirteitä." Vuonna 1825 perustettiin amerikkalainen yhdistys, samana vuonna kuin Englannissa perustettiin vastaavanlainen yhdistys. Ralph Waldo Emerson (1803 - 1882) luopui pappeudestaan Bostonissa, jolloin välirikko vanhan ja uuden ajattelutavan välillä tuli lopulliseksi. Jeesuksen uskonnon julistettiin olevan Jumalan rakkautta ja ihmisen palvontaa ja tämän tuli olla "absoluuttinen uskonto."

131

Unitarismiliike on jatkanut olemassaoloaan kristinuskon piirissä nykypäivään saakka. Monet kristittyjen lahkoista uskovat Yhteen Jumalaan ja yrittävät elää Raamatun ohjeiden mukaisesti, huolimatta siinä ilmenevistä ristiriitaisuuksista ja vaikka he eivät kykenekään ymmärtämään Jeesuksen eksistentiaalista todellisuutta - sitä, kuinka hän käyttäytyi ihmisiä kohtaan ja suoritti ihmetekojaan heidän keskuudessaan, ja kuinka hän ylipäänsä teki eri asioita ja eli elämäänsä. Kuitenkin sovituksen, pelastuksen ja Kolminaisuuden opin doktriinit sekä varsinaisen todellisen johdatuksen puuttuminen sen suhteen, miten tulisi elää siten kuin Jeesus eli, on aiheuttanut nykyisin lähes täydellisen kristinuskon torjumisen. Nykypäivänä kirkot ovat entistä tyhjempiä.

8. luku

KRISTINUSKO NYKYPÄIVÄNÄJotta voitaisiin selostaa kristinuskon luonnetta nykypäivänä, on tärkeää pitää erillään se tieto, joka saavutetaan havainnoimalla sekä päättelemällä sekä toisaalta se tieto, joka on ilmoitettu ihmisille ilman heidän omaa asiaan puuttumistaan. Päättelemällä saatu tieto muuttuu jatkuvasti uusien havaintojen sekä uusien kokemusten mukaan. Siitä puuttuu sen vuoksi tiedon varmuus. Ilmoitettu tieto on peräisin Jumalalta. Jokaisessa ilmoitetussa sanomassa on sekä metafyysinen että aineellinen aspekti. Metafyysinen aspekti kertoo meille Jumalaisen Ykseyden luonteesta. Aineellinen osa kertoo meille käyttäytymissäännöt. Ilmoitettu tieto on tullut meille aina sanansaattajan välityksellä ja hän on antanut sanomalle sen muodon. Myös hänen omaksumansa elämäntapa on viesti. Jos käyttäytyy niin kuin sanansaattaja, saa selville sanoman välittämän tiedon ja tämä tieto on varmaa. Kristinuskon sanotaan nykypäivänää perustuvan ilmoitetulle tiedolle, mutta kuitenkaan missään Raamatun kohdassa Jeesuksen välittämä sanoma ei ole alkuperäisessä ja tarkkaan ottaen samassa muodossa kuin silloin kuin se Jeesukselle ilmoitettiin. Myöskään hänen käyttäytymissäännöistään on tuskin mitään merkintöjä. Uuden Testamentin kirjoissa ei edes ole silminnäkijöiden kertomuksia Jeesuksen teoista ja sanoista. Sen sijaan ne kirjoittivat muistiin henkilöt, jotka olivat hankkineet tietonsa toisen käden kautta. Nämä lähteet eivät näin ollen ole täysin luotettavia. Kaikki se, mitä Jeesus sanoi ja teki, ja jota ei ole merkitty muistiin, on kadonnut ikuisiksi ajoiksi.

Henkilöt, jotka pyrkivät osoittamaan Uuden Testamentin kirjoitukset oikeiksi, esittävät, että vaikkeivät ne millään muotoa olekaan kattavia, ovat ne ainakin tarkkoja. On kuitenkin merkillepantavaa, että kaikki vanhimmat vielä olemassaolevat Uuden Testamentin käsikirjoitukset, joiden pohjalta kaikki nykyiset Raamatun käännökset on tehty, kirjoitettiin vasta Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen. Codex Sinaiticus ja Codex Vaticanus ovat peräisin 300-luvun lopulta ja Codex Alexandrius 400-luvulta. Nikeian kirkolliskokouksen seurauksena lähes 300 muuta Jeesuksen elämästä kertovaa lähdettä, joista useat olivat silminnäkijöiden antamia todisteita, tuhottiin systemaattisesti. Nikeian kirkolliskokouksen tapahtumat osoittavat, että Paavalin kirkolla oli hyvät syynsä muuttaa jäljelle jääneiden neljän evankeliumin kertomuksia. On siis melkoisen selvää, että Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen kirjoitetut Uuden Testamentin käsikirjoitukset olivat erilaisia kuin kirkolliskokousten edeltävät käsikirjoitukset. On myös merkittävää, että tiettyjen Kuolleen Meren Kääröjen osien julkaisemisesta on luovuttu, koska ne eivät ole yhdenmukaisia Nikeian kirkolliskokouksen jälkeen julkaistujen käsikirjoitusten kanssa.

132

Evankeliumien epäluotettavuus myönnetään ilmeisesti jopa kirkon itsensä piirissä, koska nykyisen kristinuskon metafysiikka ei edes perustu evankeliumien teksteihin. Vakiintuneen kirkon opit perustuvat perisynnin, sovituksen ja pelastuksen sekä Jeesuksen ja Pyhän Hengen jumalallisuuden ja Kolminaisuuden opin doktriineihin. Yhtäkään näistä doktriineista ei voida löytää evankeliumeista, koska Jeesus ei niitä opettanut. Sen sijaan ne olivat Paavalin keksintöjen sekä kreikkalaisen kulttuurin sekä filosofian hedelmiä. Paavali ei ollut itse seurannut Jeesusta henkilökohtaisesti, eikä Jeesus ollut suoraan välittänyt sanomaa Paavalille. Ennen "kääntymistään" hän oli sen sijaan vainonnut sitkeästi Jeesuksen seuraajia ja senkin jälkeen voidaan sanoa, että oli Paavalin vastuulla, että Jeesuksen noudattama käyttäytymissäännöstö hylättiin hänen kertoessaan "kristinuskosta" Kreikan ja muiden seutujen ei-juutalaisille. "Kristuksen" hahmo, joka hänen omien sanojensa mukaan välitti hänelle uuden doktriinin, on pelkkää mielikuvitusta. Hänen opetuksensa perustuivat tapahtumiin, jotka eivät koskaan tapahtuneet, Jeesuksen oletettuun kuolemaan ja ylösnousemiseen.

Vaikka näiden doktriinien alkuperä on näinkin hämärä, ne muodostavat kuitenkin olennaisen osan kaikkien "kristillisen kasvatuksen" saavien ihmisten koulutuksesta. Vaikka monet ovatkin torjuneet osan tai kaikki näistä opeista, on niillä kuitenkin niin suuri maaginen voima, että ne jotka niihin uskovat, on johdatettu uskomaan pahamaineiseen periaatteeseen, jonka mukaan "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta". Kirkon metafyysisenä perustana on se, että sovituksen ja pelastuksen doktriinin mukaan Jumalasta tullut Kristus otti ihmisen hahmon ja hänestä tuli Jeesus, joka kuoli ihmiskunnan puolesta sovittaakseen kaikki ihmiskunnan synnit. Kirkko takaa syntien anteeksisaamisen sekä pelastuksen Tuomion Päivänä kaikille, jotka uskovat "Kristukseen" ja jotka seuraavat kirkon johdatusta. Lisäksi uskotaan, että kaikkien ihmisten on mahdollista tehdä tämä sopimus maailman loppuun saakka. Tämän uskon luonnollisena seurauksena on, että:

Ensiinäkin siitä seuraa, että ihminen ei itse ole vastuussa omista teoistaan ja että häntä ei vaadita tilille niistä kuoleman jälkeen, sillä mitä tahansa hän tekee, hän uskoo kuitenkin, että hän saa pelastuksen "Kristuksen uhriteon" vuoksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että maanpäällinen elämä olisi pelkkää iloa. Hänen uskonsa perisynnin doktriiniin, jossa väitetään, että Aatamin syntiinlankeemuksen vuoksi kaikki ihmiset ovat syntyneet syntisinä, tarkoittaa, että ihmisen eläessä hän on epätäydellinen ja arvoton. Tätä kristittyjen traagista elämänkuvaa valottaa seuraava kristityn J.G.Vosin lausunto, jossa hän vertaa islamia ja kristinuskoa:

Islaminuskosta ei löydy mitään sellaista, joka johdattaisi ihmisen sanomaan "Voi minua ihmisraukkaa, kuka vapauttaa minut ruumiini kuolemasta? tai "Tiedän, että minussa eli lihassani ei ole mitään hyvää." Uskonto, joka on asettanut itselleen järkevät, saavutettavissa olevat tavoitteet ... ei tuota synnintekijälle syyllisen omantunnon tuskaa eikä turhautumista sen vuoksi, että hän koskaan onnistumatta yrittäisi jatkuvasti käytännön elämässään täyttää absoluuttisen moraalin asettamien normien mukaiset vaatimukset. Lyhyesti sanottuna islaminuskon ansiosta ihmisellä on hyvä olo, kun taas kristinusko väistämättä aiheuttaa ensiksi ja usein myös myöhemmin ihmiselle huonon olon. Kristinusko on särkyneen sydämen uskonto, jota islam ei ole.

Toiseksi usko sovituksen ja pelastuksen doktriiniin johtaa kristityn hämmennyksen valtaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää sovittaa muut Jumalan ihmiselle ilmoittamat opetukset omaan uskoonsa. Niiden mukaan "Kristuksen uhri" ja "sanoma" ovat ainutlaatuisia ja

133

lopullisia ja siksi hän ei voi hyväksyä muiden profeettojen opetuksia. Samalla hän ei kuitenkaan voi kieltää niissä piilevää totuutta. Sen vuoksi kristitty, joka kieltää juutalaisuuden, hyväksyy kuitenkin Vanhan Testamentin, joka on kirjoitettu Mooseksen juutalaisille ilmoittamien opetusten perusteella. Hän asettaa siten itsensä mahdottomaan asemaan, koska hänen täytyy hyväksyä kaksi keskenään ristiriitaista uskoa samanaikaisesti. Tämä käy ilmi myös seuraavasta katkelmasta:

Myös ei-kristittyjen uskossa on ns. suhteellisen hyvän elementtejä. Kun Raamatussa kehotetaan pysymään erossa vääristä uskonnoista ja Pyhissä Kirjoituksissa

opetetaan pakanauskontojen paholaismaisuudesta ... on silti myönnettävä, että näissä uskonnoissa on havaittavissa rajoitetun, suhteellisen hyvän elementtejä. Vaikka on totta, että ne ovat luonteeltaan paholaismaisia, on myös totta ja Pyhien Kirjoitusten mukaista, että ne ovat syntyneet ihmisen tulkittua väärin Jumalan ilmoituksia.

Vaikka ne saattavat olla paholaisen tekoja, ne eivät silti ole pelkästään niitä vaan osittain myös seuraamuksia Jumalan yleisestä armosta sekä osittain tuloksena

siitä, että syntinen ihminen on käyttänyt Jumalan ilmoituksia vääriin tarkoituksiin.

On myös merkittävää, että Vos ei mainitse niitä kaikkia Raamatun läpikäymiä väärinkäytöksiä.

On myös pyritty välttämään sitä, että samanaikaisesti sekä hyväksyttäisiin että torjuttaisiin ei-kristityt uskomukset. Tämä on tehty esittämällä, että jotkut kristityt "ovat havainneet niissä 'kosmisen Kristuksen vaikutuksen, joka iankaikkisena Jumalan Sanana sekä Jumaluuden sanansaattajana on 'kaikki ihmiset valaiseva kirkkaus.' Tämän näkemyksen esitti tiivistetysti William Temple kirjoittaessaan: "Jumalan - eli Jeesus Kristuksen - sanan mukaan Jesaja, Platon, Zarahustra, Buddha ja Konfutse lausuivat ja kirjoittivat samoja totuuksia, joita he julistivat. On vain yksi Jumalan Valo ja se valaisee jokaista ihmistä hänen ansionsa mukaan." Tämän lainauksen järkeilyn pohjana on se oletus, että "yksi Jumalainen Valo" sekä "Kristus" ovat yksi ja sama asia. Jos "Kristus" on mielikuvitusta, doktriini ei pidä paikkaansa ja ongelma on edelleen ratkaisematta. Tämä voidaan välttää vain turvautumalla George Orwellin esittämään 'kaksoisajatteluun'. Hän muotoili ajatuksen seuraavasti:

Kaksoisajattelu tarkoittaa voimaa, jonka avulla voidaan samanaikaisesti uskoa kahteen keskenään ristiriitaiseen uskomukseen ja hyväksyä ne molemmat. Älyllinen puoli meissä tietää, että tällä tavoin rikotaan todellisuuden asettamia sääntöjä,

mutta kaksoisajattelua harjoittamalla hän voi myös hyväksyä sen, että todellisuus ei vääristy.

Kaksoisajattelun pohjana on kristittyjen perusolettamus, jonka mukaan Kristus on Jumala. Tämän olettamuksen ympärille on sitten kehittynyt ristiriitainen ajatus Jeesuksen kahdesta olemuksesta. Yhtenä hetkenä hän on inhimillinen, toisena taas jumalallinen. Ensin hän on Jeesus, sitten Kristus. Ainoastaan kaksoisajattelun avulla ihminen voi yhtaikaa uskoa näihin molempiin toisilleen ristiriitaisiin uskomuksiin. Samoin ainoastaan kaksoisajattelun avulla voidaan hyväksyä Kolminaisuuden opin doktriini.

Englannin valtionkirkon 39 artiklasta artikla VII alkaa näin: "Vanha Testamentti ei ole ristiriitainen Uuden Testamentin kanssa ..." Kuten jo Milton oli selvästi osoittanut, Vanha Testamentti on täynnä kohtia, joissa tunnustetaan Jumalan Ykseys. Sitä vastoin ei löydy yhtäkään kohtaa, jossa Jumalainen Todellisuus kuvattaisiin Kolminaisuuden opin doktriinin

134

terminologiaa noudattaen. Jos hyväksytään se, mitä Vanhassa Testamentissa ja evankeliumeissa sanotaan ja samalla hyväksytään Kolminaisuuden opin doktriini, on tämä ehkä paras esimerkki kaksoisajattelun periaatteen soveltamisesta nykypäivän kristinuskon sisällä. Samalla vakiintuneen kirkon metafyysinen logiikka, joka perustuu doktriineihin, joita Jeesus ei koskaan opettanut, ei ainoastaan tee Jeesuksen olemusta vaikeaksi hahmottaa, vaan yhtä lailla myös vaikeuttaa Jumalaisen Ykseyden ymmärtämistä. Nykypäivän kristinuskon metafysiikka on täysin ristiriitainen Jeesuksen opettaman metafysiikan kanssa. Jeesuksen välittämä fyysinen osa uskoa sekä hänen käyttäytymissääntönsä ovat lopullisesti menetettyjä nykypäivänä. Jos elää niin kuin Jeesus eli voi sitä kautta myös ymmärtää hänen sanomansa, mutta valitettavasti enää ei ole käytännöllisesti katsoen ole jäljellä merkintöjä siitä, miten Jeesus eli ja käyttäytyi. Lisäksi ei olla aina tietoisia niistä vähistäkään tiedoista, joita on jäänyt jäljelle. Jeesuksen tärkein tehtävä oli Luojan palvominen, ja se edusti hänelle ainoaa tarkoitusta, jonka vuoksi ihminen on luotu. On kuitenkin selvää, että yksikään kristitty ei nykypäivänä seuraa Jeesuksen noudattamia palvonnan muotoja. Jeesus rukoili tavallisesti synagoogassa. Hän rukoili aina tiettyinä aikoina päivän mittaan, aamulla, keskipäivällä ja illalla. Enää ei kuitenkaan ole jäljellä tarkkaa muotoa hänen rukouksestaan, mutta tiedetään, että se perustui Mooseksen välittämään rukoukseen. Jeesus sanoi, että hän oli tullut vahvistaakseen lain, eikä suinkaan tuhotakseen siitä pienintä hitustakaan. Jeesus sai koulutuksensa Jerusalemin synagoogassa 12. ikävuodestaan lähtien. Hän myös saarnasi synagoogassa. Hän noudatti ehdotonta siisteyttä synagoogassa ollessaan. Yksikään kristitty ei kuitenkaan nykypäivänä noudata Jeesuksen tapoja. Kuinka monet kristityt on myöskään ympärileikattu siten, kuin Jeesus oli? Nykypäivän kirkoissa pidetyt jumalanpalvelukset ovat kehittyneet paljon sen jälkeen, kun Jeesusta ei enää ollut. Monet niistä on suoraan muokattu pakanallisten kreikkalaiskatolisten mytologisten riittien pohjalta. Niissä käytetyt rukoukset eivät ole samoja, joita Jeesus suoritti. Niissä lauletut virret eivät myöskeen ole Jeesuksen laulamia ylistyslauluja Jumalalle. Paavalin ja hänen seuraajiensa keksintöjen vuoksi ei ole enää jäljellä mitään opetuksia, joiden perusteella tietäisi, mitä tulisi syödä ja mitä ei. Kuka tahansa "kristillisen kasvatuksen" saanut syö nykypäivänä mitä huvittaa. Kuitenkin Jeesus ja hänen todelliset kannattajansa söivät vain kosher-lihaa ja kieltäytyivät syömästä sianlihaa. Viimeinen ateria, jonka Jeesuksen tiedetään syöneen ennen katoamistaan maan päältä, oli Pääsiäisateria. Yksikään kristitty ei nykypäivänä noudata tätä vanhaa juutalaisten perinnettä, josta Jeesus niin tarkasti piti kiinni. Ei myöskään enää tiedetä, millä tavoin Jeesus söi ja joi, kenen kanssa hän halusi syödä ja kenen kanssa ei, mihin aikaan hän halusi syödä ja mihin aikaan ei. Jeesus paastosi, mutta ei kuitenkaan tiedetä, miten, missä ja milloin. Hänen paastoamistavoistaan ei ole jäänyt tietoja. Ei ole myöskään jäänyt merkintöjä siitä, minkälaisesta ruoasta hän piti erityisesti ja mistä hän ei pitänyt erityisesti. Jeesus ei mennyt naimisiin ollessaan maan päällä, mutta hän ei myöskään kieltänyt sitä. Evankeliumeissa ei ole sellaista kohtaa, jossa määrättäisiin, että Jeesuksen seuraajan tulisi tehdä selibaattilupaus. Ei ole myöskään mitään sellaista määräystä, jonka mukaan tulisi perustaa yhden sukupuolen yhteisöjä, kuten esim. luostareita, vaikka niiden alkuperä voisi juontaa juurensa esim. essealaisten yhteisöistä. Ne Jeesuksen varhaisista seuraajista, jotka olivat naimisissa, seurasivat ilmeisesti Mooseksen antamia avioliittoa koskevia käyttäytymissääntöjä. Heidän esimerkkiään ei kuitenkaan enää nykypäivänä seurata.

Perheyhteisön hajoaminen länsimaissa osoittaa, ettei kristittyjen avioliiton suhteen ole olemassa selkeätä käyttäytymisohjetta. Myöskään ei ole säädetty sitä, kuinka miehen tulisi käyttäytyä naisa kohtaan tai naisen miestä kohtaan. Mikäli evankeliumien perusteella pyrittäisiin hahmottamaan moraaliset periaatteet ja yritettäisiin elää niiden mukaan, ei se

135

kuitenkaan olisi sama asia kuin jos noudatettaisiin Jeesuksen samassa tilanteessa soveltamia käyttäytymismalleja. Yhtenä toiminnan ohjeena on enää vain päättelemällä saatu tieto ja toisaalta taas ilmoitettu tieto.

Ei ole myöskään jäänyt tietoja siitä, kuinka Jeesus käveli, istui, seisoi, miten hän piti itsensä puhtaana, miten hän meni nukkumaan tai heräsi, miten hän tervehti ihmisiä, kuinka hän käyttäytyi vanhempien ihmisten seurassa tai nuorten naisten seurassa tai muukalaisten seurassa, miten taas vieraiden seurassa tai vihollistensa seurassa, millä tavoin hän suoritti ostoksia torilla, kuinka hän matkusti ja mitä hänen oli sallittua tehdä, mitä taas ei.

Tiedot Jumalan Jeesukselle ilmoittamasta sanomasta ovat myös epätäydellisiä ja epätarkkoja. Niitä doktriineja, joihin kristinusko nykyään perustuu, ei löydy näistä lähteistä. Tiedot siitä, kuinka Jeesus itse asiassa toimi ja käyttäytyi, ovat lähes mitättömiä ja se vähä mitä tiedetään, ei ole laajalti tunnettua. Tästä huolimatta kirkko on instituutiona aina väittänyt olevansa muodossa tai toisessa Jeesuksen sanoman tulkitsija sekä säilyttäjä. Jeesus ei kuitenkaan perustanut kirkkoa. Hän ei perustanut papiston hierarkiaa toimimaan välittäjinä Jumalan ja ihmisen kesken. Kuitenkin asemansa vakiinnuttanut Paavalin kirkko opetti jo varhaisista ajoista alkaen kristityille, että heidän pelastumisensa olisi varmaa, jos he toimisivat ja uskoisivat kirkon opetuksia seuraten. Mistä kirkko sitten sai riittävän arvovaltaisen aseman?

Ääriesimerkki kirkon pyrkimyksestä vahvistaa auktoriteettiasemaansa löytyy mm. seuraavasta roomalaiskatolisen kirkon antamasta paavin erehtymättömyyttä koskevasta julistuksesta. Kardinaali Heenan on kiteyttänyt julistuksen seuraaviin sanoihin:

Kirkkomme ihmeellisen ykseyden salaisuutena on Kristuksen lupaus, jonka mukaan kirkko ei koskaan erehdy opettaessaan totuuden sanaa. Kun me kerran opimme, mitä kirkko opettaa, me hyväksymme sen. Tämä siksi, että me tiedämme, että sen täytyy olla totta ... Kaikki katoliset papit opettavat samaa doktriinia, koska he kaikki tottelevat Kristuksen käskynhaltijaa. Sana "käskynhaltija" viittaa "henkilöön, joka asettuu toisen paikalle." Paavi on Kristuksen käskynhaltija, koska hän on ottanut Kristuksen paikan ja on kirkon päämies maan päällä. Kirkko on yhä edelleen yksi, koska kaikki sen jäsenet uskovat samaan Uskoon. He uskovat siihen, koska Kirkko ei voi opettaa sellaista, mikä on väärin. Tätä me tarkoitamme puhuessamme Kirkon erehtymättömyydestä. Kristus lupasi johdattaa Kirkkoa. Yksi Kristuksen valitsemista tavoista johdattaa Kirkkoa oli se, että hän antoi käskynhaltijansa jäädä maan päälle, jotta hän voisi puhua hänelle. Sen vuoksi me sanomme, että myös Paavi on erehtymätön. Hän on erehtymättömän Kirkon päämies. Jumala ei voisi sallia sitä, että paavi johdattaisi kirkon vääryyteen.

On myös merkillepantavaa, että kardinaali Heenan puhuu ainoastaan "Kristuksesta", eikä Jeesuksesta. Hän ei myöskään viittaa evankeliumeihin väitteidensä tueksi.

Tämä dogmi on osoittautunut usein arkaluontoiseksi. Miten on esimerkiksi mahdollista, että Paavi Honorius tuomittiin pannaan, jos kerran kaikki paavit olivat erehtymättömiä? Tarkoittaako äskeinen paavin kiertokirje, jossa väitetään, että juutalaiset eivät olleet vastuussa Jeesuksen väitetystä ristiinnaulitsemisesta, etteivät kaikki aiemmat paavit olleetkaan loppujen lopuksi erehtymättömiä?

136

Monet nykypäivän roomalaiskatolisista ovat torjuneet väitteen, jonka mukaan "Kristus lupasi, että kirkko ei koskaan voisi epäonnistua totuuden opettamisessa", sillä tätä väitettä ei löydy yhdestäkään evankeliumista. Tämä suuri kuilu kirkon opetusten ja käytännön välillä on vaivannut mm. Cincinnatin arkkipiispaa Joseph L. Bernadinia. Hän totesi USA:n katolisen kirkon haastattelussa seuraavaa: "Hyvin monet pitävät itseään nykyään hyvinä katolisina, vaikka heidän uskonsa ja käytännön uskonharjoitukset ovat mitä ilmeisimmin ristiriidassa kirkon virallisten opetusten kanssa. On kehittynyt aivan uusi käsitys siitä, mitä tarkoittaa olla katolinen nykypäivänä ... Kun vuonna 1966 lihan syöminen perjantaisin muuttui lailliseksi, voitiin saman tien asettaa Paavin auktoriteettiasema kyseenalaiseksi, harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä, unohtaa papinvirka ja mennä naimisiin tai ylipäänsä tehdä mitä tahansa mikä huvitti." Greely kirjoittaa myös: "Se, että kieltäydyttiin lihan syömisestä perjantaisin, tarkoitti Jeesuksen paastoamisen seuraamista ja samalla myös Jeesuksen ristiinnaulitsemisen muistopäivän kunnioittamista. Tästä tuli lopulta myös kirkollinen sääntö ja vuosisatojen ajan se toimi eräänlaisena roomalaiskatolisen kirkon tunnuksena."

Kirjailija Doris Grumbach on kirjoittanut kritiikissään seuraavaa: "Vatikaanin II kirkolliskokous vuonna 1962 hämmästytti minua, koska se nosti esille mahdollisuuden useampiin kuin yhteen vastaukseen, sekä toi esille epäselviä kohtia sekä yksityisen omantunnon ja käyttäytymisen maailman. Kävi samoin kuin kaikilla muillakin inhimillisten sääntöjen ja kurinalaisuuden alueilla, kun ikkuna kerran avattiin, kaikki voitiin saman tien asettaa kyseenalaiseksi. Jäljelle ei jäänyt mitään pysyvää tai absoluuttista ja kirkosta tuli minulle kiistanalainen kysymys. Pitäydyn edelleen tiukasti evankeliumeihin, Kristukseen ja eräisiin hänen kannattajistaan elämäni keskipisteenä, mutta kirkko instituutiona ei ole minulle enää kovin tärkeä. En enää aio elää sen piirissä."

Kirkolla on kuitenkin edelleen jäljelle sen entinen auktoriteettiasema, joskaan ei voida enää väittää sen olevan täydellisen erehtymätön. Se on juurtunut jopa niihin kirkkoihin, jotka ovat kieltäneet Paavin auktoriteettiaseman. Kuitenkin kirkon auktoriteettiaseman oikeellisuus on nykypäivänä asetettu myös epäilyksenalaiseksi ja paikoitellen se on myös torjuttu selvästi voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. George Harrison kirjoittaa:

Kun olet nuori, vanhempasi vievät sinut kirkkoon ja sinulle tyrkytetään uskonnon opetusta koulussa. Sinuun yritetään vaikuttaa laittamalla päähäsi valmiita ajatuksia. Tämä tapahtuu ilmeisestikin siksi, että kukaan ei nykyään enää käy kirkossa, eikä kukaan enää usko Jumalaan. Miksi? Koska Raamattua ei ole osattu tulkita, niin kuin oli alunperin tarkoitus. En ole oikeastaan koskaan uskonut Jumalaan sillä tavalla kuin minulle opetettiin. Opetus oli aivan kuin suoraan jostain tieteisromaanista. Sinulle opetetaan, että tulee vain uskoa, sinun ei tarvitse mitenkään huolehtia asiasta, uskot vain, mitä sinulle kerrotaan.

Kirkkolaitoksen oppien luotettavuuteen Jeesuksen sanoman suojelijana voidaan suhtautua täysin hyväksyvästi tai täysin torjuvasti, mutta näiden kahden ääripään väliltä löytyy kaikenasteisia mielipiteitä siitä, mitä on olla kristitty. Wilfred Cantwell Smith kirjoittaa mm:

Kristityn kirkon piirissä on nykyään niin paljon eriäviä mielipiteitä, ristiriitoja ja sekaannusta, että vanha ihanne yhtenäisestä ja systemaattisesta kirkon totuudesta on jo täysin hävinnyt. Ekumeeninen liike on tämän asian suhteen liian myöhässä. Se mitä on tapahtunut, on että kristitty maailma on siirtynyt avoimen muuttuvuuden ja eri vaihtoehtojen vaiheeseen. Enää ei vaikuta olevan mahdollista, että

137

kenellekään kerrottaisiin, itse asiassa ei voida edes kuvitella, että jollekin kerrottaisiin, mitä tarkoittaa tai tulisi tarkoittaa muodollisesti ja yleisesti, että on kristitty. Hänen täytyy itse päättää - ja vain itse - mitä se tarkoittaa.

Tämä johtopäätös antaa ymmärtää, että nykypäivänä voi löytää yhtä monta versiota kristinuskosta kuin on kristittyjä ja että kirkon rooli instituutiona ja Jeesuksen sanoman suojelijana, on pitkälti lakannut olemasta olemassa. Eräs U.C.L.A.:n yliopiston opiskelija on kysynyt: "Mikä tarkoitus kirkolla on, kun se on aina omatuntoni kimpussa?" Kirkko on kuitenkin yhä edelleen olennainen osa länsimaiden kulttuuria nykyäänkin ja näiden kahden välinen suhde on mielenkiintoinen.

Länsimaissa on viime vuosisatojen aikana kirjoitettu valtava määrä kirjallisuutta pyrkimyksenä ymmärtää olemassaolon luonnetta. Ne tarjoavat yhteenvedon kaikista mahdollisista ajatusradoista, joihin ihmisen aivot voivat päätyä, kun ei kyetä löytämään varmaa annettua tietoa siitä, miten elää ja miten tulisi ymmärtää oma elämä. Eräät kirjailijat, esim. Pascal, ovat todenneet, että ihmisen mieli on rajallinen työkalu, mutta sydän on ihmisen olemuksen ydin ja todellisen tiedon tyyssija:

Sydämellä on omat syynsä, joista järki ei tiedä mitään ... Nimenomaan sydän on tietoinen Jumalasta, ei järki. Tämä on myös uskon ytimenä: Jumala teki havaintoja intuitiivisesti sydämellään, ei järjellä.

Pyrkiessään saavuttamaan sydämen tiedon monet ovat hylänneet kristinuskon ja kokeilleet muita keinoja:

Mystiikan on sanottu johtavan todelliseen tietoon maailmankaikkeutta koskevasta "totuudesta". Tätä totuutta ei voida kuvailla sanoin, mutta se voidaan tuntea. Välineenä voi olla esim. musiikki, huumeet, mietiskely jne.

Länsimaissa asuvat ihmiset ovat soveltaneet näitä vaihtoehtoisia muotoja Todellisuuden ymmärtämiseksi hyvin laajalla asteikolla, usein myös ainoastaan omana mielihyvän lähteenään.

Kirkko on pitkälti sopeutunut näihin länsimaisen kulttuurin uusiin trendeihin. Eräät papit ovat esimerkiksi turvautuneet pop-yhtyeisiin ja diskoihin pyrkiessään houkuttelemaan nuoria kirkon piiriin ja saadakseen kirkkoihin enemmän ihmisiä. Konservatiivisempaan makuun löytyy konsertteja, näyttelyitä ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä. Hyväntekeväisyysjärjestöt auttavat antamaan tarkoituksenmukaisuuden tunteen niiden toimintaan osallistuville. Nämä pyrkimykset, joiden tarkoituksena on nykyaikaistaa kirkkoa ja pitää se ajan tasalla, vastaavat pitkälti Paavalin kirkon perinteistä tendenssiä tehdä kompromisseja keinolla millä hyvänsä. Jos ei kyetä kertomaan Jeesuksen sanomaa eteenpäin, voidaan ainakin tarjota "yhteiskunnalle hyödyllinen toimintamuoto".

Taipumus kompromissien tekoon on johtanut erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana sekä kirkon jatkuvaan sulautumiseen kulttuuriin että kulttuurin sulautumiseen uudelleen kirkon muuttuvaan rakenteeseen. Tämä on kaksisuuntainen prosessi, joka on loputtomasti vaihdellut siitä lähtien kun Paavali ja hänen kannattajansa käynnistivät sen. Monet ihmiset ovat "palanneet kristinuskon piiriin" kokeiltuaan ensin musiikkia, huumeita ja mietiskelyä. He pyrkivät yleensä joko torjumaan täydellisesti nämä kokeilut ja omaksumaan hyvin puritaanisen kristinuskon muodon tai sitten he pyrkivät sisällyttämään uuden

138

elämäntapansa omaan uudistettun versioonsa kristinuskosta. Molemmat näistä trendeistä sisältävät myös Jeesuksen profeettana toimimisen. Hänet on joko ylennetty Jumalan paikalle tai häntä pidetään karismaattisena kulttihahmona, joka tarkoitti vain hyvää, mutta joka ymmärrettiin väärin.

Kirkko voidaan siis samastaa länsimaiden kulttuuriin ja tämä käy selvästi ilmi, kun tarkkaillaan, miten ihmiset elävät nykypäivänä. Lukuunottamatta niitä henkilöitä, jotka ovat vetäytyneet luostareihin Jumalan muistoksi, itseään kristityiksi kutsuvien elämäntyyli ei juurikaan eroa itseään agnostikoksi, humanistiksi tai ateistiksi kutsuvien elämäntyylistä. Heidän uskonsa saattaa olla erilainen, mutta käyttäytyminen yleisellä tasolla on samanlaista.

Länsimaiden "kristityissä" valtioissa voimassa olevia lakeja, joissa säädetään syntymästä ja kuolemasta, avioliiton solmimisesta ja purkamisesta, omaisuuden hallintaoikeudesta avioliiton sisällä ja sen ulkopuolella tai avioeron tai kuolemantapauksen sattuessa, lasten adoptoimisesta sekä holhouksesta sekä kaupasta ja teollisuudesta, ei voida löytää evankeliumeista. Nämä eivä tsiis ole Jumalan ihmisille ilmoittamia lakeja, vaan sen sijaan ne ovat päättelemällä saadun tiedon hedelmiä. Ne on joko peritty roomalaisesta lakijärjestelmästä tai ne perustuvat yleiseen käytäntöön, jota ihmiset ovat noudattaneet jo pitkiä ajanjaksoja tai sitten ne on demokraattisen menetelmän mukaan säädettyjä ja korjattuja asetuksia, joissa noudatetaan muinaisten kreikkalaisten perintöä. Kukaan ihminen ei voi nykyajan oikeussaleissa viitata evankeliumeihin sitovana auktoriteettina ollessaan riidoissa jonkun toisen ihmisen kanssa ja esittää asiansa hyväksyttävästi.

Nykyajan kristinuskoa ei voida mitenkään erottaa länsimaiden kulttuurista. Kristitty kirkko ja valtio ovat yksi ja sama asia. Yksilöt, jotka työskentelevät näiden instituutioiden alaisina, eivät elä niin kuin Jeesus eli. Kristinuskon täydellisen sairas luonne johtuu nykypäivänä siitä väistämättömästä tosiasiasta, että nykyajan kristityiltä puuttuu yhteiskunnan edellyttämä käyttäytymisen taito ja sen vuoksi he elävät elämään köyhinä ja puutteellisina ilman että he osaisivat valmistautua kuoleman jälkeiseen elämään. Wilfred Cantwell Smith kirjoittaa:

Kun sanotaan, että kristinusko on totta, on tämä sama kuin ei sanoisi mitään kovin merkityksellistä: ainoa kysymys, joka koskettaa joko Jumalaa tai minua tai lähimmäistäni on se, onko minun kristinuskoni totta vai onko sinun kristinuskosi totta. Tähän todella kosmiseen kysymykseen voidaan minun tapauksessani antaa ainoana pätevänä vastauksena murheellinen "ei kovin ..."

Kaiken tämän valossa on tuskin millään lailla hämmästyttävää, että kirkot ovat tyhjenemässä - sen sijaan islaminuskoisten maiden moskeijoissa käy yhä enemmän ihmisiä.

9. luku

JEESUS KORAANISSA

Luoja ilmoitti Koraanin, viimeisen Jumalallisista Kirjoista, sanansaattajista viimeiselle. Koraani on myöskin Jeesusta koskevan tiedon lähde, vaikka suurin osa kristinuskoa

139

opiskelevista ei tiedä siitä mitään. Koraani ei ainoastaan auta meitä ymmärtämään paremmin, kuka Jeesus oli, vaan myöskin uudenlaisen tiedon avulla voimme kunnioittaa ja rakastaa Jeesusta yhä enemmän. Viimeinen ilmestys, joka ilmoitettiin meille noin 600 vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen, kertoo meille mitä meidän tulee tietää Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Se sijoittaa myös Jeesuksen roolin profeettana niihin mittasuhteisiin, jotka olivat itse profeettana toimisen taustalla ja minkä unitaristitkin olivat ymmärtäneet.

Koraani ei selitä Jeesuksen elämäkertaa kattavasi eikä kerro yksittäisten tapahtumien yksityiskohtia. Siinä viitataan Jeesuksen tekemiin ihmetekoihin ja hänen saamiin voimiin, mutta lähinnä vain yleisesti. Vastaavasti Allahin hänelle ilmoittamaan kirjaan Ingeeliin, viitataan useita kertoja, mutta sen täsmällistä sisältöä ei kerrota. Koraani on kuitenkin hyvin täsmällinen kertoessaan Jeesuksen ilmestymisestä maan päälle, hänen merkityksestään, siitä kuka hän oli ja vastaavasti yhtä tärkeänä osana siitä, mitä hän ei ollut ja millä lailla hänen tehtävänsä päättyi.

Ennen kuin mietimme hänen elämäänsä, lienee hyödyllistä tutkia hieman sitä, mikä hänen tehtävänsä oli maan päällä ja millä tavoin hän soveltui niihin puitteisiin, jotka olivat olemassa ennen häntä ja jotka tulivat hänen jälkeensä: yhä uudestaan on osoitettu, että Jeesus oli yksi niistä monista profeetoista, joka lähetettiin tämän maailman kansojen keskuuteen, että hän oli sanansaattaja, jonka johdatus ja opetukset vahvistivat ja laajensivat häntä edeltävien profeettojen johdatusta ja valmistivat sitä johdatusta varten, joka saatiin hänen jälkeensä tulevilta profeetoilta.

Ensimmäinen maininta Jeesuksesta löytyy jo Koraanin alkusivuilta:

Olemmehan totisesti antanut Moosekselle Pyhän kirjan ja lähettänyt profeetat hänen jälkeensä, ja Me olemme antanut Jeesukselle, Marian pojalle, selvät todistukset ja tukenut häntä Pyhällä Hengellä..*) (2:87)

*) Pyhä Henki tarkoittaa Koraanissa enkeli Gabrielia.

Seuraavassa kappaleessa tuodaan esille ne sanansaattajat, joiden joukkoon Jeesus kuului. Aabrahamin mainitsemisen jälkeen se jatkuu seuraavasti:

Ja me annoimme hänelle Iisakin ja Jaakobin - kumpaakin Me johdatimme - ja Noakia olimme muinoin johdattaneet - ja hänen jälkeläisistään Daavidia, Salomonia, Jobia, Joosefia, Moosesta ja Aaronia - samoin kuin heidät palkitsemme ne, jotka hyvää tekevät. -Sakarias, Johannes, Jeesus, Elias, - kaikki olivat he vanhurskaita. Myös Ismael, Elisa, Joonas ja Loot; jokaisen näistä korotimm Me muiden aikalaistensa yläpuolelle. (6:84-86)

Tämä sanansaattajien luettelo ei missään tapauksessa ole täydellinen, sillä:

Toisista Jumalan lähettiläistä Me olemme sinulle maininnut, toisista emme ole sinulle maininnut... (4:164)

Itse asiassa Sayidina Muhammad, Allahin rauhaa hänelle, sanoi, että Jeesus oli yksi 124 000 profeetasta. Heidän keskuudessaan ei ollut minkäänlaisia ristiriitoja tai kiistoja. Allah antoi sanansaattajalleen seuraavan käskyn eräässä Koraanin kappaleessa:

140

Sano: "Me uskomme Jumalaan, siihen, mitä on ylhäältä ilmoitettu meille ja mitä on ilmoitettu Aabrahamille, Isamelille, Iisakille ja Jaakobille sekä (Israelin) sukukunnille, siihen, mitä Mooses, Jeesus ja profeetat ovat saaneet Herraltansa;

me emme tee mitään erotusta heidän välillään, ja Hänen tahtoonsa ja johdatukseensa olemme alistuneet." (3:84)

Kaikki profeetat ovat hyvin tietoisia siitä, että Allah lähetti heidät saman asian ja saman sanoman välittämisen vuoksi.

Aikoinaan Me olemme tehnyt liiton entisten profeettain samoin kuin sinun kanssasi, Nooan, Aabrahamin, Mooseksen ja Jeesuksen - Marian pojan - kanssa. Se oli luja liittosopimus, jotta Jumala sen perusteella voisi tutkia rehellisten totuutta; Hän on valmistanut epäuskoisille tuskallisen kurituksen. (33: 7-8)

Te, jotka olette lähettiläitä, syökää puhdasta ravintoa ja suorittakaa hyviä tekoja. Minä tiedän tarkoin, mitä te teette. Teidän seurakuntanne on ainoa uskovaisten seurakunta, ja Minä olen teidän Herranne, siksi palvelkaa Minua. (23: 51-52)

Hän on teille määrännyt saman uskonnon, jonka Hän asetti Nooalle, saman, jonka me olemme ilmoittanut sinulle ja määrännyt Aabrahamille, Moosekselle ja Jeesukselle ja joka kuuluu: "Pysykää kuuliaisina uskonnollenne ja välttäkää hajaannusta." (42:13)

Jeesuksesta ei siis anneta sellaista kuvaa, että hän olisi merkittävänä miehenä astunut ainutlaatuisen tapahtuman seurauksena muuten kaoottiseen maailmaan, vaan hänet kuvataan sanansaattajana, joka kuten kaikki muutkin sanansaattajat, lähetettiin hänelle kuuluvana ajankohtana osaksi ennalta määrättyä maailmanjärjestystä

Ja Me lähetimme profeettain jälkeen Jeesuksen, Marian pojan, vahvistaen sen, mikä ennen Häntä oli sanottu Toorassa; Hänelle Me annoimme evankeliumin, joka sisälsi

johdatuksen ja valkeuden sekä varmensi sen, mikä edellä oli sanottu Toorassa, - ollen myös johdatukseksi ja kehoitukseksi niille, jotka karttavat pahaa. (5:46)

Lisäksi ajalla oli rajansa ja Jeesus oli tästä hyvin perillä; hänen aikaansa rajasivat häntä edeltävä aika sekä hänen jälkeensä tuleva aika:

... Jeesus, Marian poika, sanoi: "Israelin lapset, totisesti olen sananjulistaja, jonka Jumala on lähettänyt teille vahvistamaan Toorasta sen, mikä annettiin ennen minua, ja ilmoittamaan ilosanoman sananjulistajasta, joka on tuleva minun jälkeeni ja jonka nimi on oleva Ahmad"... (61:6)

Jeesuksen syntymästä kerrotaan Koraanissa hyvin yksityiskohtaisesti. Aloitamme kuitenkin hänen äitinsä syntymästä ja kasvatuksesta, koska se selventää asioita ja auttaa meitä havaitsemaan, kuinka Allah valmisteli häntä Jeesuksen äidin tehtävään ja kuinka Allah hänet valitsi:

Entä kun Imraanin vaimo sanoi: "Herra, minä olen Sinulle luvannut ja kokonaan pyhittänyt, minkä kohdussani kannan; ota se siis vastaan minulta. Sinä olet totisesti kuuleva, tietävä". Ja kun hän oli synnyttänyt, sanoi hän: "Herra, katso, olen synnyttänyt tyttölapsen" - ja Jumalahan tiesi parhaiten, minkä hän oli synnyttänyt, sillä miespuolinen ei ole sama kuin naispuolinen lapsi - "ja olen antanut hänelle

141

nimen Maria ja minä asetan hänet ja hänen jälkeläisensä Sinun suojelukseesi, varjele heitä kirotulta Saatanalta". Niin vastaanotti hänen Herransa hänet (Marian) suosiollisesti ja antoi hänen kasvaa ihanasti, uskoen hänet Sakarian huostaan; ja joka kerta kun Sakaria astui hänen luokseen pyhäkköön, havaitsi hän ruokaa hänen edessään ja sanoi: "Maria, mistä tämä tulee sinulle?" Hän vastasi: "Se tulee Jumalalta; Jumala huolehtii kenestä tahtoo, määrää panematta". Siellä rukoili Sakaria Herraansa. Hän sanoi: "Herra, suo armostasi minulle siunattu perillinen! Sinä totisesti kuulet rukouksen." Ja niin huusivat enkelit hänelle sinne, missä hän seisoi pyhäkössä rukoilemassa: "Jumala iloksesi ilmoittaa sinulle (syntyvän) Johanneksen, josta tulee Jumalan totisen sanan vahvistaja, suuri, pidättyväinen ja vanhurskas profeetta". Ja Sakaria sanoi: "Herra, kuinka minä voin saada pojan, kun vanhuus on jo saavuttanut minut ja vaimoni on hedelmätön?" Enkeli vastasi: "Olkoonpa niinkin, Jumala tekee tahtonsa mukaan." Silloin hän sanoi: "Herra, anna minulle tunnusmerkki!" Hän vastasi: "Sinun tunnusmerkkisi olkoon, ettet voi kolmeen vuorokauteen puhua ilmisille muuten kuin viittomalla. Rukoile ahkerasti Herraasi ja ylistä Häntä illoin ja aamuin!" (3:35-41)

Jeesusta välittömästi edeltävä profeetta oli Johannes. Johanneksen ihmeellisestä syntymästä mainitaan Mariam-nimisessä suurassa:

Tämä on muistutus Herrasi laupeudesta palvelijaansa Sakariaa kohtaan, kun hän salassa huokasi Herrallensa. Hän lausui: "Herrani, totisesti minun ruumiini luut ovat heikentyneet ja ikäni vuoksi minun päässäni välkkyvät harmaat hiukset, mutta milloinkaan ei onni ole minua pettänyt rukoillessani Sinua, oi Herrani. Minä pelkään sukulaisiani, jotka tulevat perijöikseni; onhan vaimoni hedelmätön; sentähden lahjoita minulle jälkeläinen, joka perisi minut ja myöskin Jaakobin lapset, ja oi Herrani, tee hänestä Sinulle mieluisa." Oi Sakaria, totisesti, Me ilmoitamme sinulle ilosanoman pojasta, jonka nimi olkoon Johannes. Emme ole vielä luonut ketään sen nimistä, Hän sanoi: "Herra, kuinka minä voin saada pojan, kun vaimoni on hedelmätön ja itseni on korkea ikä jo heikentänyt?" Jumala vastasi: "Niin tapahtuu, sanoo Herrasi, se on helppo asia Minulle. Olenhan jo aikaisemmin luonut sinut tyhjästä." Hän sanoi: "Herra, anna minulle jokin tunnusmerkki!" Jumala lausui: "Se olkoon sinulle merkiksi, ettet voi kolmeen vuorokauteen puhua ihmisille mitään, vaikka olet aivan terve." Sen jälkeen hän astui ulos rukouskammiosta kansansa eteen ja puhui kansalleen merkkien avulla: "Julistakaa Hänen kunniaansa aamuin ja illoin." Ja hänen pojalleen sanottiin: "Oi Johannes, ota Kiraj vastaan halukkaasti!" Ja Me annoimme Hänelle viisautta, kun hän oli vielä lapsi. Annoimme hänelle myös innoitusta ja viattomuutta omastamme, ja hän kunnioitti vanhempiaan ja oli hyvä heitä kohtaan. Hän ei ollut kapinallinen eikä tottelematon. Rauha olkoon hänelle sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ja sinä päivänä, jolloin hän kuolee, sekä sinä päivänä, jolloin hänet herätetään kuolleista. (19: 2-15)

Kertomus Jeesuksen syntymästä mainitaan Koraanissa kahdessa eri kohdassa:

Ja katso, enkelit sanoivat: "Maria, Jumala on totisesti valinnut, puhdistanut ja pyhittänyt sinut: Hän on korottanut sinut koko luomakunnan naisten yli. Maria, ole hurskas Herrasi palvelija, heittäydy maahan ja kumarra niiden kanssa, jotka Häntä kumartavat." Tämä on, Muhammed, ilmoitus salatuista asioista, ja sinulle Me sen ilmaisemme, sillä sinä et ollut heidän kanssaan, kun he kirjoituspuikoillaan heittivät

142

arpaa siitä, kuka saisi huolehdittavaksensa Marian, etkä sinä ollut myöhemminkään heidän joukossaan, kun he kiistelivät keskenään. Ja katso, enkelit sanoivat: "Maria, Jumala ilmoittaa sinulle hyvän sanoman, että hänen Sanansa tulee sinulle. Hänen nimensä on oleva Messias, Jeesus, Marian poika, hän on kuuluisa tässä ja

tulevassa elämässä, yksi niistä, jotka korotetaan Jumalan läheisyyteen. Hän on puhuva ihmisille kehdostaan samoin kuin täysi-ikäisenä ja on oleva yksi vanhurskaista." Maria sanoi: "Herra, kuinka minä voin saada lapsen, kun ei yksikään ihminen ole minuun koskenut?" Enkeli vastasi: "Jumala luo, mitä tahtoo; kun hän päättää jonkun asian, sanoo hän vain: "Tapahtukoon!" ja niin tapahtuu. Ja Jumala on opettava hänelle Pyhän kirjan, viisauden, Lain ja Evankeliumin ja lähettävä hänet profeetaksi israelilaisten luo. Hän on sanova heille: "Olen tullut luoksenne tuoden tunnusmerkkejä Herraltanne. Katso, minä muovailen savesta teille linnun muotoisen ja puhallan siihen, ja siitä tulee Jumalan sallimuksesta elävä lintu; minä olen Jumalan tahdosta parantava sokeana syntyneen ja pitaalisen ja olen herättävä kuolleet eloon. Ja minä sanon teille, mitä te tulette syömään ja mitä panemaan tallelle taloissanne. Tässä on totisesti tunnusmerkki teille, jos olette uskovaisia. Samoin tulen vahvistamaan todeksi sen, mikä on ollut ennen minua kirjoitettuna Laissa, ja sallimaan teille osan siitä, mikä tähän asti on ollut teiltä kiellettyä; niin, minä tulen luoksenne tuoden tunnusmerkit Herraltanne. Pelätkää siis Jumalaa ja totelkaa minua! Jumala on totisesti minun Herrani ja teidän Herranne, palvelkaa siis Häntä. "Tämä on oikea tie." Ja kun Jeesus havaitsi heissä epäuskoa, sanoi hän: "Ketkä haluavat olla minun seuraajiani Jumalan työssä?" Opetuslapset vastasivat: "Me olemme Jumalan seuraajia, me uskomme Jumalaan; todista, että olemme Hänen tahtoonsa ja johtoonsa alistuneet. Herramme, Me uskomme siihen, mitä olet ilmoittanut, ja me seuraamme Sinun profeettaasi; merkitse meidät siis tunnustajien joukkoon." (3:42 - 53)

Tarina kerrotaan myös Mariam-nimisessä suurassa:

Mainitse Kirjassa myös Mariasta: Hän lähti perheensä luota yksinäiseen paikkaan idässä. Ja hän otti hunnun, joka verhosi hänet heidän katseiltaan. Sen jälkeen Me lähetimme henkemme*) (viittaa enkeli Gabrieliin) hänen luokseen, ja se ilmestyi hänelle aivan kuin ihmisolento. Maria lausui: "Totisesti, minä etsin sinua vastaan turvaa laupeimpaan (Jumalaan) luottaen, jos olet hurskas." Hän vastasi: "Minä olen vain Herrasi lähettiläs ja tuon sinulle viattoman pojan." Maria sanoi: "Kuinka minä voisin saada pojan, kun kukaan ihminen ei ole minuun koskenut enkä ole siveetön?" Hän vastasi: "Näin sanoo Herrasi: 'Se on helppo asia Minulle, ja se on oleva merkkinä ihmissuvulle ja armonosoituksena Meiltä; onhan asia jo ratkaistu.'" Silloin Maria vastaanotti hänen lupauksensa ja siirtyi kauas syrjäiseen paikkaan. Sitten synnytystuskat pakottivat hänet nojautumaan taatelipalmun runkoon. Hän lausui: "Voi, kun olisin kuollut ennen tätä ja minut olisi kokonaan unohdettu." Silloin ääni hänen altaan kutsui häntä ja sanoi: "Älä murehdi, totisesti Herrasi on asettanut lähteen jalkojesi juureen. Ravista palmun runkoa, niin sinulle putoilee kypsiä taateleita. Sen tähden syö ja juo ja kirkastukoon silmäsi. Ja jos näet jonkun ihmisen, niin sano hänelle: "Totisesti, minä olen Laupeimmalle luvannut paastota enkä siis voi puhua tänään kenenkään ihmisolennon kanssa." Sitten hän palasi kansansa luokse kantaen lastaan. He huudahtivat: "Oi Maria, totisesti sinä olet tehnyt sangen pahasti. Oi Aaronin sisar, sinun isäsi ei ollut kelvoton mies eikä äitisi

huono nainen." Mutta hän vain osoitti lastaan. He sanoivat: "Kuinka voisimme puhua sellaiselle, joka on vielä kehdossa oleva lapsi?" Poika vastasi: "Totisesti, minä

143

olen Jumalan palvelija. Hän on antanut minulle Kirjan ja Hän on tehnyt minut profeetaksi. Hän antaa minulle siunauksensa missä tahansa olenkin, ja Hän on määrännyt minun tehtäväkseni rukoilemisen ja almut niin kauan kuin elän. (Hän on luonut minut) hyväksi äitiäni kohtaan, eikä Hän ole tehnyt minua kapinalliseksi, osattomaksi. Rauha ylläni sinä päivänä, jolloin synnyin, sinä päivänä, jolloin kuolen sekä sinä päivänä, jolloin minut herätetään kuolleista." Tällainen on Jeesus, Marian poika. Tämä on tosi sanoma, josta he kuitenkin kiistelevät. Jumalan ei ole soveliasta hankkia itselleen poikaa; kunnia olkoon Hänelle! Kun Hän päättää jonkin asian, Hänen tarvitsee vain sanoa: "Tapahtukoon!" ja se tapahtuu. Totisesti, Jumala on minun Herrani ja myöskin teidän Herranne; palvelkaa siis Häntä; tämä on oikea tie." (19: 16 - 36)

Paikka, jossa Jeesus syntyi, mainitaan Koraanissa myös toisessa kohdassa:

Me asetimme myös Marian pojan ja hänen äitinsä tunnusmerkiksi ja annoimme heille suojaa eräällä ylängöllä, jossa oli sopiva lepopaikka ja kirkas lähde. ( 23:50)

Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruusiästä ei kerrota Koraanissa. Seuraavassa jakeessa kuvaillaan Jeesuksen opetuslapsiksi ryhtyneiden miesten vastausta:

Te uskovaiset, tukekaa Jumalan asiaa, niin kuin Jeesus, Marian poika, sanoi opetuslapsilleen: "Ketkä tahtovat olla auttajiani Jumalan asiassa?" Opetuslapset vastasivat: "Me olemme Jumalan auttajia." Ja osa Israelin lapsista uskoi, mutta osa ei uskonut ..." (61:14)

Samasta tapahtumasta kerrotaan seuraavassa yksityiskohtaisemmin:

Ja kun Minä annoin opetuslapsille ilmestykseni sanoen: "Uskokaa Minuun ja Minun lähettilääseeni!" he vastasivat: "Me uskomme ja tunnustamme, että me alistumme (Jumalan tahtoon)." Ja kun opetuslapset sanoivat: Jeesus, Marian poika, eikö Herrasi suostu lähettämään meille pöytää taivaasta?", niin Hän sanoi: "Pitäkää vaari velvollisuudestanne Jumalaa kohtaan, jos olette uskovaisia." He sanoivat; "Me haluamme ravita itsemme sen ruoalla, jotta meidän sydämemme saisi rauhan, jotta me uskoisimme sinun puhuneen meille totta ja jotta me voisimme sitä edelleen todistaa." Jeesus, Marian poika, sanoi: "Jumala, meidän Herramme! Lähetä meille pöytä taivaasta alati uudistuvaksi tyydytykseksemme, niin hyvin ensimmäiselle kuin viimeisellekin meistä, lähetä meille tunnusmerkki itsestäsi ja suo meille elatus! Sillä Sinä olet paras huoltaja." Jumala sanoi: "Totisesti lähetän Minä sen teille, mutta kuka ikinä teistä sen jälkeen horjuu uskossaan, häntä minä kuritan totisesti sellaisella rangaistuksella, jolla en ole ainoatakaan muuta kansaa kurittanut."(5:111- 115)

Kun Jeesuksen opetukset alkoivat levitä laajemmalle, osa ihmisistä hyväksyi ne johdatuksena, osa taas ei:

Kun Marian poika asetettiin esikuvaksi, nosti kansasi siitä melun, ja he sanoivat: "Mikä on parempi, meidän jumalamme vai hän?" Tämän he sanoivat sinulle vain saadakseen aikaan väittelyn; niin, he olivat riidanhaluista kansaa. Hän oli vain palvelija, jolle Me osoitimme armoamme ja jonka Me asetimme esikuvaksi Israelin lapsille. (43: 57 - 59)

144

...Me lähetimme sanansaattajia seuraamaan heidän jälkiään, ja myöhemmin Me lähetimme Jeesuksen, Marian pojan, ja Me annoimme hänelle evankeliumin. Me istutimme myös rakkauden ja armeliaisuuden niiden sydämiin, jotka seuraavat häntä. Luostarilaitoksen he ovat itse keksineet, - Me emme ole antanut heille muuta määräystä kuin että he etsisivät Jumalan mielisuosiota, mutta he eivät noudattaneet sitä niin kuin olisi pitänyt. Silloin annoimme palkkansa niille heistä, jotka uskoivat, mutta useimmat heistä ovat lainrikkojia. (57:27)

Hänen tuomansa viesti oli yksinkertainen:

Kun Jeesus tuli selvin todistuksin, hän sanoi: "Olen tullut luoksenne ja tuonut teille viisauden selvittääkseni teille osan siitä, mistä olette eri mieltä. Pitäkää siis huoli velvollisuudestanne Jumalaa kohtaan ja totelkaa minua. Totisesti on Jumala minun ja teidän Herranne; palvelkaa sen tähden Häntä. Tämä on oikea tie." (43: 63 - 64)

Hänen ihmetekonsa mainitaan jälleen:

Kun Jumala sanoo: "Oi, Jeesus, Marian poika! Muistatko Minun suosiotani sinua ja äitiäsi kohtaan, kun minä vahvistin (sinua) pyhällä ilmestyksellä *) (viittaa enkeli Gabrieliin); (niin että sinä puhuit) ihmisille sekä kehdossa että vanhempana; kun Minä opetin sinulle Kirjoitukset ja viisauden, joka on Toorassa ja evankeliumissa ja kun sinä (muovailit) savea linnun näköiseksi - minun luvallani -, sinä puhalsit hengen siihen ja minä sallin sen tulla linnuksi, ja kun minä hillitsin Israelin lapset sinun tullessasi heidän luokseen selvin todistein, jolloin epäuskoiset heidän joukossaan sanoivat: "Eihän tämä ole muuta kuin ilmeistä noituutta." (5:110)

Jeesuksen syntymään liittyneiden väärinkäsitysten vuoksi häntä pidettiin virheellsiesti "Jumalan poikana":

He sanovat: "Jumala on hankkinut itselleen lapsen." Hänelle olkoon kunnia. Hän on riippumaton. Hänelle kuuluu kaikki, mikä on taivaissa ja maan päällä. Teillä ei ole mitään valtuutta sanoa näin: vai puhutteko Jumalasta sellaista, mitä ette tiedä? (10:68)

Ja Jumala sanoi: "Jeesus, katso, Minä otan sinut, sitten olen ylentävä sinut luokseni ja vapauttava sinut niistä, jotka ovat uskottomia, sekä asettava ne, jotka sinua seuraavat, uskottomien yläpuolelle aina Ylösnousemuksen päivään saakka. Aikanaan on teidän kaikkien palattava minun luokseni, ja minä olen ratkaiseva sen, mistä te keskenänne kiistelitte. Mitä niihin tulee, jotka eivät uskoneet, olen kurittava heitä raskaalla rangaistuksella sekä tässä että tulevassa elämässä;

eivätkä he löydä ketään auttajaa." Mutta uskovaisille ja hyviä töitä harjoittaville Hän on antava heidän täyden palkkansa. Jumala ei rakasta väärintekijöitä. Tämän me

julistamme sinulle Muhammed, tunnusmerkkinä ja viisauden tietona, jotka ovat Koraanissa. Katso, Jeesus on Jumalan edessä samankaltainen kuin Aadam: Hän

loi hänet (Aadamin) maan tomusta, sitten Hän sanoi hänelle: "Ole!" ja hän oli (elävä sielu). (3:55 - 59)

Sanovatpa he: "Jumala on ottanut itselleen Pojan". Ei, Hänelle yksin kunnia! Totisesti kaikki taivaissa ja maan päällä on Hänen; kaikki ovat Hänelle kuuliaisia.

145

Hän on taivaan ja maan Luoja; kun Hän päättää jonkun asian, sanoo Hän ainoastaan: "Tapahdu!" ja niin tapahtuu. (2: 116 - 117)

He väittävät Laupeimman hankkineen itselleen pojan. Kunnia yksin Hänelle! He (enkelit) ovat vain kunnioitettavia palvelijoita. He eivät aloita puhetta ennen Häntä, vaan toimivat Hänen käskyään täyttäen. Hän tietää, mitä heillä on edessään ja mitä on heidän jäljessään, eivätkä he voi puoltaa ketään muuta kuin sellaista, jonka Hän hyväksyy; ja he pelkäävät Hänen epäsuosiotaan. Ja jos joku heistä sanoisi: "Totisesti, minä olen jumala kuten Hänkin", niin sellaiselle Me annamme palkaksi helvetin. Tällä tavoin Me palkitsemme vääryyden harjoittajat. (21:26 - 30)

He väittävät, että Armahtaja on hankkinut itselleen lapsen. Totisesti, te olette puhunut sangen pahasti. Taivaat saattavat puhjeta ja maa voi repeytyä kappaleiksi ja vuoret luhistua tomuksi, koska he väittävät Laupeimman hankkineen lapsen. Onhan sopimatonta, että Laupeimmalla olisi lapsi. Taivaissa ja maan päällä ei ole ainoatakaan, joka tulisi Laupeimman luo muuten kuin palvelijana. (19:88 - 93)

Koraanissa kielletään Jeesuksen jumalallisuus:

Ne ovat todella epäuskoisia, jotka sanovat: "Katso, Jumala on Messias, Marian poika." Sano heille: "Kuka sitten voi mitään Jumalaa vastaan, jos Hän tahtoo hukuttaa vaikkapa Messiaan, Marian pojan, ja hänen äitinsä ja ylipäänsä jok'ainoan maan päällä. Jumalan on herruus taivaissa ja maassa ja niiden välisessä avaruudessa. Hän luo mitä tahtoo, ja Jumala on kaikkivoipa. (5.17)

Ja kun Jumala sanoo: "Oi Jeesus, Marian poika! Oletko sanonut ihmisille: "Ottakaa minut ja minun äitini kahdeksi jumalaksenne Jumalan ohella", hän (Jeesus) vastaa: "Ylistys olkoon Sinulle, en voinut sanoa sellaista, johon minulla ei ollut oikeutta; jos olisin niin sanonut, Sinä olisit varmasti sen tietänyt; Sinä tiedät, mitä on minun mielessäni, mutta minä en tiedä, mitkä ovat Sinun aivoituksesi; totisesti olet Sinä suuri näkymättömien asioiden tuntija. En minä sanonut heille muuta, kuin minkä Sinä minulle uskoit: "Palvelkaa Jumalaa, minun Herraani ja teidän Herraanne! Ja minä pidin vaarin heistä niin kauan, kuin minä olin heidän keskuudessaan, mutta kun Sinä annoit minun kuolla, Sinusta tuli heidän kaitsijansa, ja Sinä olet kaiken tapahtuvan todistaja. Jos Sinä suvaitset kurittaa heitä, niin ovathan he totisesti Sinun palvelijoitasi, ja jos Sinä suvaitset heille anteeksi antaa, niin olethan Sinä mahtava ja viisas." (5: 116 - 118)

Juutalaiset sanovat: "Esra on Jumalan poika", ja kristityt sanovat: "Messias on Jumalan poika". Tätä he hokevat suullaan. He jäljittelevät niitä, jotka ennen olivat uskottomia. Jumalan ynseys heitä rasittakoon! Kuinka ovatkaan he etääntyneet! Paitsi Jumalaa ovat he ottaneet herroikseen kirjanoppineensa ja munkkinsa,

samaten Messiaan, Marian pojan, vaikka heidän tuli palvella vain yhtä ainoata Jumalaa. Ei ole muuta jumalaa kuin Hän. Ylistettäköön Häntä ja olkoon Hän kaukana siitä, minkä he asettavat hänen rinnalleen! Mielellään he puhaltaisivat sammuksiin

Jumalan valon, mutta Jumala ei hellitä ennen kuin on saattanut valonsa täydelliseksi, vaikka uskottomat närkästyisivätkin. (9:30-32)

Koraanissa torjutaan myös Kolminaisuuden opin käsite:

146

Te, joille on annettu Pyhä kirja, älkää menkö liiallisuuksiin uskonnossanne älkääkä sanoko Jumalasta muuta kuin totta. Messias, Jeesus, Marian poika, on ainoastaan Jumalan profeetta ja Hänen Marialle lähettämänsä Sana sekä Hänestä (hänen päällensä) tullut Henki; uskoaa siis Jumalaan ja Hänen lähettiläisiinsä älkääkä sanoko: "Kolminaisuus!" EI, lopettakaa (Kolminaisuudesta puhuminen) omaksi hyödyksenne! Jumala on yksi ainoa Jumala. Luoksepääsemätön on Hänen majesteettiutensa, jotta Hänellä soveltuisi olemaan poika. Hänelle kuuluu kaikki taivaissa ja maan päällä; Jumala yksin riittää Suojelijaksi. Messias ei koskaan ylenkatso osaansa: olla Jumalan palvelija, eivätkä sitä tee enkelitkään, jotka saavat lähestyä Häntä. Mutta ne, jotka ylenkatsovat Hänen palvelemisensa ja ovat röyhkeitä, Hän on kaikki kokoava eteensä. Ja silloin niille, jotka uskovat ja tekevät hyviä töitä, Hän on antava täyden palkan, lisäten vielä heille sulasta suosiostaan, mutta mitä niihin tulee, jotka ylenkatsoivat Hänet ja olivat röyhkeitä, niin Hän rankaisee heitä tuskallisella rangaistuksella, eivätkä he löydä ketään suojelijaa eikä auttajaa Jumalaa vastaan. (4: 171 - 173)

Koraanissa torjutaan myös Jeesuksen ristiinnaulitseminen, mutta hyväksytään Jeesuksen taivaaseenastuminen:

... ja sanoivat: "Me olemme totisesti surmanneet Messiaan, Jeesuksen, Marian pojan, Jumalan lähettilään" - mutta he eivät olleet surmanneet eivätkä ristiinnaulinneet häntä, vaan siltä vain näytti heistä, ja ne, jotka siitä kiistelevät, ovat

itsekin epätietoisia: heillä ei ollut varmaa tietoa, vaan he kehittelivät ainoastaan olettamuksia. Todellisuudessa he eivät ole surmanneet häntä (lopullisesti), vaan Jumala on ottanut hänet luokseen, sillä Jumala on mahtava ja viisas. (4:157 - 158)Lopulta todetaan, että:

Totisesti ne ovat harhauskoisia, jotka sanovat: "Jumala on Messias, Marian poika"; mutta Messias sanoi; "Oi, Israelin lapset! Palvelkaa Jumalaa, - minun Herraani ja teidän Herraanne." Totisesti, kuka ikinä rinnastaa (muita) Jumalaan, häneltä Jumala kieltää pääsyn autuuden puutarhaan, ja Hänen asuinsijansa on tuli; siellä ei ole auttajia väärintekijöille. Totisesti ne ovat harhauskossa, jotka sanovat: "Jumala on kolmas kolmesta." Eihän ole muuta jumalaa kuin ainoa Jumala, ja elleivät he lakkaa niin sanomasta, lankeaa tuskallinen kuritus niiden ylitse heidän keskuudessaan, jotka ovat väärässä uskossa. Eivätkö he aio kääntyä Jumalan puoleen ja anoa Häneltä anteeksiantoa? Onhan Jumala armahtavainen, laupias. Messias, Marian poika, on vain Jumalan lähettiläs; lähettiläät ennen häntä elivät vain aikansa; ja hänen äitinsä oli todellinen nainen; hehän sitäpaitsi molemmat söivät maallista ravintoa. Katso (Muhammed), miten Me teemme heille selviksi sanomamme, ja huomaa, miten he kääntyvät pois (totuudesta). (5:72 - 75)

Näistä lähettiläistä olemme eräille antanut korkeamman aseman kuin toisille. Ylennettyjen joukossa oli niitä, joiden kanssa Jumala on puhunut, ja toisia, jotka Hän on korkealle korottanut. Olemme antanut Jeesukselle, Marian pojalle, selvät todistukset ja tukenut häntä Pyhyyden hengellä (tarkoitetaan enkeli Gabrielia); ja jos Jumala olisi tahtonut, niin ne jotka seurasivat heitä, eivät olisi taistelleet toisiaan vastaan, sen jälkeen kuin selvät todistukset olivat tulleet heidän osakseen. Mutta he olivat eripuraisia: heidän keskuudessaan oli uskovaisia ja uskottomia; ja jos Jumala olisi tahtonut, eivät he olisi taistelleet toisiansa vastaan, mutta Jumala tekee, mitä haluaa. (2:253)

147

Mutta,

Kiivaimmat oikeauskoisten vihamiehet totisesti tapaatte juutalaisista ja monijumalaisista, ja oikeauskoisten ystävyyttä lähinnä olevissa varmasti tapaatte sellaisia, jotka sanovat: "Me olemme kristittyjä"; tämä johtuu siitä, että heidän joukossaan on pappeja ja munkkeja ja että he eivät käyttäydy pöyhkeästi. (5:82)

10. luku

JEESUS HADITH- JA MUSLIMIPERINTEESSÄ

Hadith-kirjoitukset muodostavat myös tiedonlähteen, josta kristinuskon opiskelijat eivät ole tienneet mitään. Hadith-kirjoituksiin on merkitty muistiin silminnäkijöiden kertomuksia siitä, mitä profeetta Muhammed, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, sanoi ja teki elämänsä aikana. Roomalaiskatolinen kirkko ja kristityt lähetyssaarnaajat perustivat viime vuosisadan puolella hyvin oppineen pseudotieteenalan, jonka tarkoituksena oli häpäistä muslimien hadith-kirjallisuuden maine, vaikka se oli jo ehtinyt läpäistä äärimmäisen yksityiskohtaiset tarkistukset ja kyetty osoittamaan todeksi jälkipolville säilyneiden tieteiden historian aikana. Toisin kuin Uuden Testamentin evankeliumit, hadithia ei voida hyväksyä, ellei perimäketjua voida jäljittää luotettavien lähteiden kautta sellaiseen henkilöön, jonka voidaan osoittaa olleen profeetta Muhammedin seuralainen, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, ja joka todella oli tapahtuman todistajana tai kuuli ne sanat, joista hadithissa kerrotaan. Luotettavimpia hadith-lähteitä ovat ne miehet, jotka eniten rakastivat ja pelkäsivät Allahia. Tärkeimmät Imam al-Bukharin sekä Salih Muslimin kirjoittamat hadit-kokoelmat koottiin yhteen noin 120 vuotta profeetta Muhammedin kuoleman jälkeen, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, ja ne kattoivat kaikki alueet hänen elämässään ja tiedoissaan. Hadith-kirjoitukset ovat tärkein osa Muhammedin opetuksia, Allahin rauhaa ja siunausta hänelle. Imam al-Bukharin ja Salih Muslimin kokoelmat kerättiin juuri profeetan aikoina eläneiden silminnäkijöiden kertomuksista.

Yhtä lailla kuin Hadithissa viitataan Jeesukseen, on myös muita muslimien perimätietoja, joissa kerrotaan Jeesuksen sanoista ja teoista. Jeesuksen varhaiset seuraajat kokosivat nämä alun perin yhteen, erityisesti ne tiedot, jotka sittemmin levisivät Arabiaan ja Pohjois-Afrikkaan. Kun profeetta Muhammed tuli, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, monet näiden Jeesuksen seuraajien seuraajista ottivat vastaan islamin uskon. He muistivat kaikki Jeesusta koskevat kertomukset, joissa myös mainittiin profeetta Muhammedin tulemisesta, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle. Nämä perimätiedot siirtyivät eteenpäin muslimien keskuudessa sukupolvelta toiselle ja monet niistä kerättiin lopulta yhteen Tha'labin teokseen Kertomuksia profeetoista sekä Al-Ghazzalin teokseen Elämän tieteiden uusi kukoistus. Voidaan panna merkille, että näiden perimätietojen perusteella voidaan saada hyvin selkeä ja yhtenäinen kuva askeettisesta profeetasta, joka valmisteli viimeisen sanansaattajan tuloa:

Ka'b al-Akbar sanoi: Jeesuksella, Marian pojalla, oli punertava, vaaleansävyinen iho; hänellä ei ollut pitkiä hiuksia ja hän ei koskaan voidellut päätään. Jeesuksella oli tapana kävellä paljain jaloin, hänellä ei ollut taloa, eikä koristeita, ei tavaroita, eikä vaatteita tai ruokaa, paitsi hänen päivittäinen ateriansa. Aina kun aurinko laski, hän järjesti jalkansa rukousasentoon ja oli siinä, kunnes aamu koitti. Hän paransi syntymästään saakka

148

sokeina olleita, spitaalisia ja herätti kuolleita Allahin luvalla. Hän kertoi ihmisille, mitä he söivät taloissaan ja mitä heillä oli varastossa seuraavaa päivää varten ja hän käveli vetten päällä merellä. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvonsa olivat pinet; maan päällä hän eli askeettisesta kaivaten elämää seuraavassa maailmassa ja palvoi innokkaasti Allahia. Hän oli pyhiinvaeltaja maan päällä siihen saakka, kunnes juutalaiset ottivat hänet kiinni ja halusivat tappaa hänet. Silloin Allah nosti hänet ylös taivaisiin ja Allah tietää parhaiten, mitä hän tekee.

Malik, Dinarin poika, kertoo: Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, ja hänen opetuslapsensa kulkivat koiran raadon ohitse. Opetuslapsi sanoi, "Mikä löyhkä tuosta koirasta lähteekään!" Silloin Jeesus (rauhaa ja siunausta hänelle) sanoi, "Kuinka valkoiset hänen hampaansa ovatkaan!"

Ma'ruf al Karkhin lähteiden perusteella kerrotaan Jeesuksen sanoneen kerran, rauha olkoon hänen kanssaan: "Muistakaa puuvillakangas, kun se laitetaan silmiesi eteen."

Perimätiedon mukaan (sanotaan myös), että Jeesus, Marian poika, rauha olkoon hänen kanssaan, tapasi kerran erään miehen ja sanoi hänelle, "Mitä olet tekemässä?" Hän vastasi, "Pyhitän itseni Jumalalle," Jeesus sanoi, "Kuka antaa sinulle sen, mitä tarvitset?" Hän sanoi, "Veljeni." Jeesus sanoi, "Hän osoittaa suurempaa hartautta Jumalalle kuin sinä."

Jeesus, Marian poika, rauha olkoon hänen kanssaan, sanoi kerran: "Maailma on muodostunut kolmesta päivästä: eilisestä, joka on jo kulunut, ja josta sinulla ei ole mitään jäljellä, huomisesta, josta et voi tietää, pääsetkö sinne asti vai et sekä tästä päivästä, jossa olet nyt, joten käytä se hyväksesi."

Opetuslapset sanoivat kerran Jeesukselle, rauha olkoon hänen kanssaan, "Miten on mahdollista, että pystyt kävelemään vetten päällä, mutta me emme?" Hän sanoi tällöin heille, "Mitä te ajattelette dinaareista ja dirhameista (rahoja). He vastasivat, "Ne ovat hyviä." Jeesus sanoi silloin "Ne ja muta ovat minulle aivan sama asia."

Kun Jeesukselta kysyttiin, "Miten voit tänä aamuna?", hän vastasi, "En kykene edesauttamaan sitä mitä toivon tai pääsemään eroon siitä, mitä pelkään, työni sitovat minua, kaikki hyvä, mikä minussa on, on toisen kädessä. Ei ole olemassa köyhempää miestä kuin minä."

Hän sanoi myös, "Maailma etsii ja myös sitä etsitään. Tämä maailma etsii sitä, joka etsii seuraavaa maailmaa, siihen saakka kunnes hänestä on pidetty tarpeeksi huolta; seuraava maailma etsii sitä, joka etsii nykyistä maailmaa, kunnes kuolema saapuu ja ottaa häntä niskasta kiinni."

Jos haluat, saat seurata häntä, joka oli Henki ja Sana, Jeesusta, Marian poikaa, rauha olkoon hänen kanssaan, sillä hänellä oli tapana sanoa, "Minun mausteenani on nälkä, alusvaatteenani on Allahin pelko, päällysvaatteenani on villa, takkatuleni talvisin ovat auringonsäteet, lamppuni on kuu, kulkujuhtani ovat jalkani, ruokani ja hedelmäni on se, mitä maa viljelemättä tuottaa. Yöllä minulla ei ole mitään, myöskään aamulla minulla ei ole mitään, kuitenkaan maan päällä ei ole ketään minua rikkaampaa.

149

Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, on sanonut, "Se, joka etsii maailmaa on kuin se, joka juo meren vettä; mitä enemmän hän juo, sitä suuremmaksi hänen janonsa tulee, kunnes se tappaa hänet."

Kerrotaan myös, että Messias, rauha olkoon hänen kanssaan, kulki vaellusmatkallaan vaippaansa kääriytyneen nukkuvan miehen; hän herätti miehen ja sanoi, "Oi nukkuja, nouse ylös ja ylistä Allahia! Kiitetty olkoon Hän!" Mies vastasi hänelle, "Mitä sinä haluat minulta?" Totisesti oolen hylännyt maailman ja antanut sen ihmisille." Silloin Messias sanoi hänelle, "Nuku sitten, ystäväiseni."

Obaid, 'Omarin poika, on sanonut, että Messiaalla, Marian pojalla, rauha olkoon hänen kanssaan, oli tapana käyttää jouhikankaisia vaatteita, syödä luonnonvaraisia hedelmiä, hänellä ei ollut poikaa, joka olisi voinut kuolla, eikä taloa, joka olisi voinut tuhoutua, eikä hän laittanut mitään säästöön huomispäivän varalle. Hän nukkui missä tahansa, jossa ilta hänet yllätti.

Jeesuksella, Messiaalla, rauha olkoon hänen kanssaan, oli yleensä mukanaan vain kampa ja ruukku. Hän näki kerran erään miehen kampaavan partaansa sormillaan, jolloin hän heitti kampansa pois; kerran hän näki toisen miehen juovat joesta vettä kämmenellään, jolloin hän heitti ruukkunsa pois.

Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, sanoi opetuslapsilleen, "Pitäkää Jumalan palvontapaikkoja kotinanne ja kotejanne valaistuina paikkoina; syökää luonnonvaraisia vihanneksia ja juokaa puhdasta vettä ja paetkaa maailmalta turvaan."

Jeesus, Marian poika, rauha olkoon hänen kanssaan, on sanonut, "Viimeisinä päivinä oppineet miehen tulevat opettamaan pidättyvyyden puolesta maailmassa, mutta he eivät itse noudata pidättyvyyttä, he opettavat ihmisiä nauttimaan vasta seuraavassa maailmassa, mutta eivät itse noudata tätä neuvoa, he myös varoittavat ihmisiä menemästä hallitsijoiden eteen, mutta eivät itse jätä menemättä sinne. He lähestyvät rikkaita, mutta pysyvät kaukana köyhistä; he ovat ystävällisiä suurmiehille, mutta kavahtavat vaatimattomia ihmisiä. He ovat paholaisten veljiä ja Armon vihollisia."

Seuraava kertomus perustuu Janirin lähteisiin, Laithin lähteiden pohjalta. Jeesusta, Marian poikaa, rauha olkoon hänen kanssaan, seurasi eräs mies ja sanoi: "Minä aion olla kanssasi ja aion seurata sinua." Niinpä he lähtivät liikkeelle ja saapuivat joen rannalle ja istuivat alas syödäkseen aamiaista. Heillä oli kolme leipää. He söivät kaksi leipää ja kolmas leipä jäi yli. Silloin Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, nousi ylös, meni joelle ja joi, minkä jälkeen hän palasi, mutta ei nähnyt enää kolmatta leipää. Silloin hän sanoi miehelle, "Kuka vei leivän?" Mies vastasi, "En tiedä." Silloin hän lähti liikkeelle seuralaisensa kanssa ja näki gasellin kahden varsansa kanssa. Kertojan mukaan hän kutsui toista niistä ja se tuli hänen luokseen; silloin hän leikkasi sen kurkun poikki ja paistoi siitä osan ja hän ja hänen seuralaisensa söivät sitä. Sitten hän sanoi nuorelle gasellille, "Nouse Allahin käskystä." Sen noustua ja mentyä pois, Jeesus sanoi miehelle, "Kysyn sinulta Allahin nimessä, joka on näyttänyt sinulle tämän merkin, kuka vei leivän?" Mies vastasi, "En tiedä." Jonkin ajan kuluttua he tulivat joenuoman kohdalle, jossa oli vähän vettä. Jeesus otti miestä kädestä ja he kävelivät veden päällä. Kun he olivat ylittäneet joen, hän sanoi miehelle, "Kysyn sinulta Jumalan nimessä, joka on näyttänyt sinulle tämän merkin, kuka vei leivän?" Mies vastasi, "En tiedä." He tulivat sitten autiomaahan ja istuivat alas ja Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, alkoi kerätä maata ja teki siitä hiekkakasan,

150

jonka jälkeen hän sanoi, "Muutu kullaksi Allahin käskystä, Ylistetty olkoon Hän!" Hiekka muuttui kullaksi ja hän jakoi sen kolmeen osaan ja sanoi, "Kolmannes siitä on minulle, kolmannes sinulle ja kolmannes hänelle, joka otti leivän." Silloin mies sanoi, "Minä olen se, joka otti leivän." Jeesus sanoi, "Olkoon se kaikki sinun." Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, jätti hänet sen jälkeen ja kaksi miestä tuli miehen luokseen autiomaassa ja näki hänellä olevan omaisuutta mukanaan ja he halusivat ottaa sen häneltä ja tappaa hänet. Mies sanoi, "Saakoon jokainen siitä kolmanneksen. Lähetetään toinen teistä kylään ostamaan meille ruokaa, jotta voisimme syödä." Kertojan mukaan yksi heistä lähti matkaan ja hän, joka oli lähtenyt, sanoi itselleen, "Miksi minun pitäisi jakaa tämä omaisuus näiden miesten kanssa? Laitan tähän ruokaan myrkkyä ja tapan heidät ja otan kullan kokonaan itselleni." Niin hän myös teki. Kaksi muuta miestä sanoivat, "Miksi meidän pitäisi antaa tuolle miehelle kolmannes kullasta? Kun hän palaa, me tapamme hänet ja jaamme kullan keskenämme." Kertoja kertoo: Kun mies sitten palasi, he surmasivat hänet, söivät ruoan ja kuolivat; kulta jäi autiomaahan ja kolme miestä jäivät makaamaan kuolleina sen viereen. Silloin Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, kulki heidän ohitseen heidän siinä maatessaan ja sanoi seuralaisilleen, "Tämä on maailma, joten varokaa sitä."

Kerrotaan myös, että Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, ohitti kerran kolme miestä, jotka näyttivät hyvin riutuneilta ja kalpeilta ja hän sanoi heille, "Mikä on saattanut teidät tuohon kuntoon?" He vastasivat, "Pelko tulta kohtaan." Hän sanoi, "Allahin tehtävänä on antaa turvaa pelkääville." Jonkin ajan kuluttua hän jätti heidät ja tuli kolmen muun miehen luokse ja katso! nämä olivat vielä riutuneempia ja kalpeampia, joten hän sanoi, "Mikä on saattanut teidät tuohon tilaan?" He vastasivat, "Halumme päästä Puutarhaan." Hän sanoi, "Allahin tehtävänä on antaa teille se, mitä toivotte." Sen jälkeen hän jätti heidät ja tuli kolmen muun miehen luokse ja katso! he olivat vielä riutuneempia ja niin kalpeita, että heidän kasvojensa yllä oli ikään kuin valopeili, joten hän sanoi, "Mikä on saattanut teidät tuohon tilaan?" He vastasivat, "Rakastamme Allahia, olkoon hän Suuri ja Ylistetty." Hän sanoi, "Te olette niitä, jotka olette lähimpänä Allahia; te olette niitä, jotka olette lähimpänä Allahia; te olette niitä, jotka olette lähimpänä Allahia."

Muhammedin, Abu Musan pojan, lähteiden perusteella kerrotaan Jeesuksesta, Marian pojasta, rauha olkoon hänen kanssaan, että hän kulki tuskissaan oleva miehen ohitse, kohteli häntä ystävällisesti ja sanoi, "Oi Allah, rukoilen Sinua parantamaan hänet." Silloin Allah, Ylistetty olkoon Hän, ilmoitti hänelle, "Kuinka voin parantaa hänet siltä, jolta parannan hänet?"

Kerrotaan, että Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, kulki kerran kukkulan ohitse ja näki siellä kammion. Hän meni lähemmäksi ja löysi sieltä Jumalan palvojan, jonka selkä oli kumara, ruumis riutunut ja jonka noudattama askeettisuus oli saavuttanut äärimmäiset rajansa. Jeesus tervehti häntä ja ihmetteli näkemiään todisteita miehen harjoittamasta Jumalan palvonnasta. Jeesus kysyi häneltä, "Kuinka kauan olet ollut tässä paikassa?" Hän vastasi, "70 vuoden ajan olen pyytänyt Häneltä erästä asiaa, jota Hän ei vielä ole minulle suonut. Ehkäpä sinä, Allahin Hengessä, voit puhua minun puolestani tämän asian suhteen; silloin se ehkä voidaan suoda minulle." Jeesus sanoi, "Mikä on toiveesi?" Hän vastasi, "Pyydän Häneltä, että saisin maistaa hiukkasen Hänen puhdasta rakkauttaan." Jeesus sanoi hänelle, "Rukoilen Allahia suomaan sinulle sen." Jeesus rukoili sitten miehen puolesta sinä yönä ja Allah, Ylistetty olkoon Hän, ilmoitti hänelle, "Olen hyväksynyt rukouksesi ja toteuttanut pyyntösi." Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, palasi hänen luokseen muutaman päivän jälkeen nähdäkseen, missä kunnossa Jumalan palvoja oli ja hän näki, että kammio oli romahtanut alas ja sen alapuolella olevaan maahan oli

151

ilmestynyt suuri halkeama. Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, meni tuohon halkeamaan ja kulki jonkin matkaa alaspäin ja näki vihdoin Jumalan palvojan kukkulan alla olevassa luolassa seisomassa suu auki, silmissään tuijottava katse. Silloin Jeesus, rauha olkoon hänen kanssaan, tervehti miestä, mutta hän ei vastannut. Kun Jeesus vielä seisoi siinä ihmetellen miehen kuntoa, joku huusi hänelle, "Oi Jeesus, hän pyysi Meiltä hiukkausta Meidän puhtaasta rakkaudestamme ja Me tiesimme, ettei hän kykenisi ottamaan sitä vastaan, joten Me annoimme hänelle 70. osan hivenestä ja hän hämmentyi siitä noin suuresti; mitä olisi tapahtunut, jos olisimme antaneet hänelle vielä enemmän?"

Abd'Allah bin Umar on kertonut Allahin sanansaattajan, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, sanoneen: "Viime yönä näin itseni näyssä Ka'bassa. Näin punertavaihoisen miehen, joka oli erittäin komean näköinen ja jolla kaunein mahdollinen kihara tukka. Hän oli kammannut sen auki ja siitä tippui vettä. Hän nojasi kahden miehen harteisiin ja hän kulki ympäriinsä Talossa. Kun kysyin, kuka hän oli, minulle kerrottiin, että hän oli Messias, Marian poika ... " (Bukharin ja Muslimin mukaan)

Abu Huraira on kertonut Allahin sanansaattajan, Allahin rauhaa ja siunausta hänelle, sanoneen, "Hän, jonka käsissä sieluni on, lähettää pian Marian pojan alas teidän joukkoonne oikeamieliseksi tuomariksi. Hän tulee rikkomaan ristejä, tappamaan sikoja ja poistamaan jizyan (yhteisön maksettavana oleva vero, jos se hyväksyy muslimihallitsijan suojelemisen, vaikka sen jäsenet eivät tunnustaisikaan islamin uskoa) ja varallisuutta tulee virtaamaan siinä määrin, että kukaan ei hyväksy sitä ja yksi sajda (muslimirukoilijan asento, jossa otsa koskettaa maata) voittaa koko maailman ja kaiken mitä siinä on." Abu Hurairalla oli tapana sanoa: Kerro, jos haluat, "Eikä Pyhän kirjan omaavien joukossa ole ketään, jolla ei olisi oikeata uskoa häneen ennen kuolemaansa..." - Koraani 4:159 (Bukharin ja Muslimin mukaan)

Abd'Allah bin Amr kertoi Sayyidina Muhammadin, Allahin rauhaa ja siunausta hänelle, sanoneen, "Jeesus, Marian poika, tulee laskeutumaan maan päälle, hän tulee menemään naimisiin, saamaan lapsia ja viipymään täällä 45 vuotta, jonka jälkeen hän kuolee ja hänet haudataan minun kanssani minun hautaani. Sen jälkeen Jeesus, Marian poika, ja minä nousemme ylös haudasta Abu Bakrin ja 'Umarin välistä." (Ibn al-Jauzi on kertonut tämän eteenpäin teoksessaan Kitab al-Wafa').

Abu Huraira on kertonut Allahin sanansaattajan, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, sanoneen, "Minä olen Jeesuksen, Marian pojan, lähin sukulainen tässä maailmassa ja seuraavassa. Profeetat ovat veljiä, mutta heidän isällään on ollut useita vaimoja. Heillä on siis eri äiti, mutta heidän uskontonsa on sama. Meidän välillämme ei ole ollut profeettoja." (Bukharin ja Muslimin mukaan)

Tässä kuuluisassa väittämässään, profeetoista ja sanansaattajista viimeinen, meidän Herramme Muhammed, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, esitti kaikesta yhteenvedon:

Profeetat ovat veljiä: he ovat kaiki samasta lähtökohdasta, siksi heidän välillään ei ole eroja.

Yhden isän poikia: he kaikki julistavat yhden doktriinin puolesta - La ilaha il'Allah. Ei ole muuta jumalaa kuin yksin Allah. Ketään ei voida yhdistää Häneen Hänen Jumalallisuudessaan.

152

Heillä on eri äiti: kukin profeetta on lähetetty tietyn kansan luokse tiettynä ajankohtana. Kunkin ajan profeetalle on ilmoitettu Sunna tai elämänohje, käytännön säännöt ja sosiaaliset muodot, joita noudattaen yhteisön tulisi elää. Kun uusi profeetta saapui kansan pariin, hän toi Sunnan uudessa muodossaan, jotta se sopisi uuteen aikaan. Tätä kutsutaan myös nimellä Shari'a tai profeettojen tie. Kun Sayyidina Muhammed tuli maan päälle, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, Jumalan Tehtävä oli täydellisesti suoritettu. Sanansaattajuus vahvistettiin viimeisessä ilmoitetussa Kirjassa, ylistetyssä Koraanissa.

Profeettana toiminen vahvistettiin Shari'an sekä myötätuntoisen Profeetta Muhammedin, rauhaa ja Allahin siunausta hänelle, välittämän Sunnan avulla.

Palvonnan tiede, joka itsessään on keino lähestyä Allahia, vahvistetaan Kirjassa sekä ensimmäisen Aadamin pojan, rauha olkoon hänen kanssaan välittämässä Sunnassa. Jeesuksen, islamin profeetan tie, on ohitse. Muhammedin, islamin profeetan tie, on alkanut.

Seuraava Koraanin ayat kertoo meille, että tämä mittasuhteiltaan valtavan suuri asia on saatu päätökseen:

Tänä päivänä olen saanut täydellisesti suoritettua saamani elämäntehtävän ja suorittanut palvelukseni sinulle ja olen valinnut sinulle elämäntyönäni AL-ISLAMIN.

TAKAKANSI:

Toiset uskovat, että hän oli ihminen, toiset taas, että hän oli Jumala, joidenkin mielestä hän on myytti. Mutta kuka ja mikä Jeesus oli?

Toisten mielestä dogmi Jeesuksesta on kumoamaton ja vakiintunut, toisten mielestä taas kyseessä on laaja aineisto ristiriitaista, metafyysistä fiktiota. Jotkut pitävät sitä pelkkänä "naamiona" Jeesuksen kasvoilla, jolla ei ole heidän mitään tekemistä Jeesuksen alkuperäisten opetusten kanssa. Mitä ja missä syntyi Jeesuksen uskonto, joka myös tunnetaan nimellä kristinusko?

Jeesus - Islamin profeetta -teos on kiitettävä pyrkimys Jeesuksen pyhää elämää tutkimiseksi, kun lähteenä on käytetty sekä kristittyjen että muslimien lähteitä. Syvällisenä ja oppineena tutkielmana siinä käydään läpi kristinuskon alkuperä tutkimalla todistusaineistoa perinpohjaisesti ja huolellisesti, jotta voitaisiin erottaa tosiasiat Jeesuksen persoonaa, roolia ja statusta koskevista myyteistä.

Muhammad 'Ata ur-Rahim ottaa askeleen eteenpäin T.S. Eliotin väittämästä, jonka mukaan "kristinusko muokkaa oppiaan sellaisten asioiden mukaan, joihin voidaan uskoa", väittämällä, että Paavalin kirkon koko filosofia perustuu "kompromissiin keinolla millä hyvänsä". Tästä "kaksoisajattelu"-näkökulmasta on ollut tuloksena "kirkon vähittäinen sulautuminen kulttuuriin ja kulttuurin uudelleen sulautuminen kirkon muuttuviin rakenteisiin", jonka avulla monet ihmiset ovat "palanneet kristinuskon piiriin".

153

Kysymykseksi jää kuitenkin, voidaanko tämän "kristinuskon" sanoa edustavan oikealla tavalla tai edes muistuttavan sitä, mitä Jeesus opetti ja miten hän itse eli.

Kaikkien näiden kuluneiden vuosisatojen ajan erityisesti kristinuskoa tunnustavilta lukijoilta on joko kielletty tai heitä on estetty lukemasta muslimien näkemystä asiasta. Tämän kirjan kiehtova kertomus avaa lukijoiden silmät ja siinä kerrottuja uusia havaintoja ei kukaan ajatteleva ihminen, olipa hän sitten kristitty tai muuta uskoa tunnustava, voi olla ottamatta huomioon.