joulusanoma 2013 - todistaja pdf final.pdf · odotimme pukin tuloa. siihen aikaan oli monissa...

Joulusanoma2013

Jarno Karjanlahti / Photo

Todistaja Joulusanoma 20132

Noin kaksi viikkoa ennen joulua al-koivat jouluvalmistelut. Tehtiin lipeä-kalaa, se oli minusta erikoista. Noin 50-60 cm pitkät kalat puhdistettiin. Nahka kuorittiin pois puukkoa ja

hohtimia käyttäen ja kala katkaistiin puoliksi ja saaviin, suolalla maustet-tuun veteen ja päälle pantiin uunista koivun tuhkaa ja hiiliä. Nyt oli aika myös kirjoittaa joulupukille. Äidiltä kysyimme, mitä voisi pyytää pukilta. Kyllähän äiti tiesi, mitä voisi saada. Kun kirje oli

valmis, äiti sanoi, että sen voi viedä ulos johonkin, mistä joulutonttu sen yöllä hakee. Kun aamulla menimme katsomaan, kirje oli pois. Varhain aatto-aamuna valjastim-

me hevosen reen eteen ja lähdimme hakemaan joulukuusta. Oli hauska päästä mukaan. Aatto oli muuten-kin kiireinen päivä. Sauna laitettiin lämpiämään aikaisin. Lehmät lyp-settiin ja hevoset illastettiin tavallista aikaisemmin, että pääsimme ajoissa viettämään jouluaattoa.

Kun kaikki väki oli käynyt sau-nassa, alkoi ruokapöydän kattaminen. Ja kyllä oli paljon ruokaa siihen ai-kaan, mutta suuret olivat perheetkin. Muistan, kun pappa sanoi: ”Joulu on vain kerran vuodessa. Minä haluan valvoa ja syödä yölläkin.” Niin sitten jätettiin määrättyjä ruokia pöytään. Ruuan jälkeen siirryimme salin puolelle, jossa kuusi oli koristeltu-na. Odotimme pukin tuloa. Siihen aikaan oli monissa paikoin tapana, että tupaan, jossa kuusi oli, laitettiin olkia lattialle. Se oli meistä lapsista erikoisen hauskaa. Sitten alkoi kuulua kellon soittoa ja kovaa kepillä kopu-

Elämäni

Jouluja Jaakko RocklinVictoria, BC

Jaakko VictoriassaJaakon isä kotitalonsa edessä

Taas kerran juhlimme Jeesuksen syntymää, ihmiskunnan ilosanoman päivää. Mieleeni tulee joulu sieltä lapsuuden päiviltä.Menen muistoissa-ni vuoteen 1938 ja sinne Karjalaan, josta minulla on niin paljon erilaisia muistoja. Lapsena odotimme kovasti joulua ja yritimme olla myös kilttejä, sillä uskoimme, että joulupukki tulee Korvatunturilta suuren lahjasäkkin-sä kanssa. Oli parasta olla kiltti.

Todistaja Joulusanoma 2013 3

tusta. Pukki tuli Korvatunturilta. Hän teki monia kysymyksiä. ”Olet-teko olleet kilttejä?” Lausuin pukille pienen runon, jonka olin opetellut ulkoa. Sitten pukki jakoi meille lah-joja. Huomasimme, että lahjat olivat niitä, joita olimme toivoneet, ja joku yllätyslahja myös. ”Nyt pojat nuk-kumaan, että jaksatte lähteä aamulla joulukirkkoon kello 7.” Voit arvata jos sinä yönä nukuttiin. Kirkko oli vastapäätä kotiamme joen toisella puolella. Lyhyt matka, menimme vain sillan yli. Aamulla kello kuusi alkoi kuulua aisakellojen ääniä, kun kirkkoväki ajoi hevosilla kotimme ohitse. Muistaakseni me-nimme kaikki kirkkoon. Se oli niin juhlavaa, kun oli pimeää ja kirkon valot loistivat. Jääsken kirkko oli suuri ja sinne mahtui 2000 ihmistä, siellä kävi paljon ihmisiä. Jouluna se oli aivan täynnä. Mahtavana kaikui-vat joululaulut urkujen säestyksellä. Minusta joululaulut ovat parhaita lauluja, niiden sanoma koskettaa ihmistä. Rovasti Lappalaisen saarnat olivat myös aina hyvin vaikuttavia, ja niitä kuunneltiin hartaina, jääske-läiset kyllä muistavat. Myöhemmin sain tietää, että hän rukoili joka päiva jokaisen seurakuntalaisen puolesta.Tulee mieleeni myös alttaritaulu, jo-hon taiteilija oli maalannut Jeesuksen kuvan. Taulun yläpuolella oli sanat. ”Tulkaat minun tyköni kaikki.” Ajatte-len nyt kuinka moni jääskeläinen on tullut Hänen tykönsä. Toivottavasti heitä on monia.

Sota muutti kaiken Sitten tuli aika, joka muutti kai-ken. Syttyi sota, joka toi meille kar-jalaisille kovan kohtalon. Jouduimme jättämään kotimme ja kaiken, jota ra-

kastimme ja josta olimme onnellisia.Tilanne oli kauhea karjalaisille. Oli pakko lähteä siirtolaiseksi ja omaksua sana ”evakko”. Ei ollut enää rauhaa päällä maan. Kuljimme paikasta toiseen. Elämän tyyli muuttui täysin. Ensimmäisen joulun evakossa vietimme Linnankylässä maatalon pirtissä, jossa iso avotakka keskellä pirttiä antoi lämpöä. Meitä oli pirtissä kolme perhettä. Lähinaapurimme ja toinen perhe, perukkalaisia hekin, olivat kanssamme viettämässä ensim-mäistä evakkojoulua. Nyt ei tehty mitään jouluvalmisteluja. Ruoka oli

hyvin yksinkertaista. Pöydällä oli leipää, perunaa ja soosia eli kastiketta. Ei ollut mitään joulun tuntua. Oli kova talvi. Pakkanen huiteli huippu-lukemia. Pahimmillaan lukema oli -40 Celsiusta. Vaikka meitä oli suuri joukko, niin emme päässeet joulu-tunnelmaan. Nukuimme kaikki siinä samassa pirtissä. Kaksikerroksiset la-verit oli yhdellä seinällä. Siinä sitä piti selvitä. Huhtikuun lopulla erosimme. Meidän perheemme muutti Nakki-laan.

Elämäni joulu

Sitten tuli elämäni erikoisin joulu. Joulun alla 3.12.1954 sain armon antaa elämäni Jumalalle. Nyt sain ko-kea elämäni ensimmäisen todellisen joulun. Olin saanut sisäisen rauhan ja ilon elämääni. Tämä joulu voitti rau-hanajan joulunvietonkin Jääskessä. Joulu on aina ollut minulle erikoisen rakas lauluineen, mutta uskoontuloni jälkeen joulun sanoma on alkanut elää. Vuodet ovat vierineet ja ne ovat kuljettaneet minua mukanaan maasta toiseen aina Kanadan Lännelle asti. Asustelen nykyisin perheeni kanssa Vancouverin saarella, Victorian kau-niissa kaupungissa. Olen käynyt 33 kertaa Jääskessä katsomassa Karjalan kotiani ja synnyinseutuani. Olen siellä muistellut niitä aikoja, kun oli rauha maassa ja me karjalaiset elimme onnellisina kodeissamme. Katselles-sani entistä kotiani tulin surulliseksi. Kaikki oli ränsistynyt ja kurjassa kunnossa. Kukaan ei välittänyt mis-tään. Kun siinä kotipihallani seisoin ja katselin ympärilleni, niin tunsin ikään kuin rakennukset, puut ja koko luonto olisivat puhuneet minulle: ”Tule, auta meitä. Siivoa, rakenna, korjaa, että kaikki tulisi entiselleen.” Tiedän, että minulla ei ole siihen mahdollisuutta. Sota sai tämän aikaan. Vihollisuus vei kaiken rem-palleen.Kotiani ja synnyinseutua on tullut asumaan vieras isäntä. Joskus haaveilen, että voisin vielä palata takaisin, mutta tämä ei koskaan toteudu. Mutta minulla on taivaalli-nen koti, johon eräänä päivänä saan muuttaa. Siirtolaisuus loppuu! Alkaa iankaikkinen elämä, rauhan maa. *

Jaakko veljensä Olavin kanssa


Vastaanottajien joukossa seisoo monia suomalaisia, kaikki aivan uusia Kanadan siirtolaisia. Odote-taan vierasta, joka ei olekaan aivan nuori, vaan 78 vuotias äitim-me serkku, joka on tulossa Norjas-ta kuuden kuukauden vierailulle Windsoriin.

Yhden ihmisen elämänkaareen mahtuu joskus uskomattoman paljon; monia vaikeita aikoja, suuria elämän-muutoksiakin, joihin ei itse ole voinut vaikuttaa. Maju-tätimme (Marie Tammelin Hanssen) elämään tämä soveltuu aivan kirjaimellisesti. Hän syntyi Viipurissa vuonna 1890, kävi siellä koulut, tuli ylioppilaaksi ja työs-kenteli pankissa johtavassa asemassa. Tsaarin aikaisessa Viipurissa elämä oli vilkasta. Vierailla Pietarissa ja Keski-Euroopan maissakin oli verrattain helppoa. Tätimme oppi puhumaan seitsemää eri kieltä, useita niistä aivan sujuvasti. Jossakin elämänvaiheessa häntä neuvottiin menemään Amerik-kaan joksikin aikaa. New Yorkissa, miljonääriperheessä hän sai työpai-kan. Siltä ajalta saimme kuulla monia mielenkiintoisia kertomuksia. Koti-maahan palattuaan hän avioitui Olaf Hanssenin, varakkaan, norjalaisen liikemiehen kanssa. Heille ei synty-nyt omaa lasta, mutta he adoptoivat pienen tyttövauvan. Perheen tuttava-

piiri oli kaupungin ”kermaa”, koti oli kaunis arvokkaine tauluineen. Syttyi sota. Se merkitsi perheelle kai-ken omaisuuden menettämistä. Koska hänen miehensä oli Norjan kansalainen, he jäivät ilman sota-korvauksia. Perhe muutti Norjaan ja joutui asumaan Ola!n sukulaisten taloon. Siellä tätimme joutui kovaan kouluun, oikeastaan heidän armoil-leen. Taloustöihin tottumattomana häntä kohdeltiin ilkeästi, jopa niin, että hänen miehensä kuolinvuoteel-laan oli sanonut: ”Minä niin pelkään mitä he voivat teille tehdä.” Silloin tuli Taivaallisen Isän apu todellise-na tätimme elämään. Päivittäinen rukous oli: ”Auta hyvä Jumala, että osaisin tehdä tämän työn tänään.” Ja apu myös tuli! Myöhemmin hän muutti tyttärensä perheeseen asu-maan ja hoiti siellä heidän lapsiaan monien vuosien ajan. **** Aivan kuin uusi lehti olisi kääntynyt, kun me, hänen serkkunsa tyttäret 60- luvun alussa muutimme per-heinemme Ruotsiin, Göteborgiin. Oslon läheltä oli helppo vierailla. Vierailut venyivät joskus pitempiai-kaisiksi tätimme jäädessä hoitamaan lapsiamme, Jounia ja Outia. Se oli rikasta aikaa niin meille kuin hänel-lekin. Suomessa ollessamme olimme

tavanneet toisemme vain pari kertaa. Hänellä oli nyt mahdollisuus olla mukana suomalaisissa hengellisissä kokouksissa. Ne olivat hänelle juhla-

hetkiä. Maju-täti oli mainio kertoja ja nyt oli aikaa kuunnella ja oppia. Viipurin aikainen elämä ennen sotaa, tapahtumat siellä tulivat eläviksi, nii-hin voi aivan kuin eläytyä mukaan. Oli tulossa joulu. Kymmenien vuosien jälkeen ”suomalainen jou-lu”, suuren perheen keskellä. Tuskin kukaan meistä sitä innokkaammin odotti kuin tätimme. Aaton vastaise-

”Etten vain viimeisellä rappusella horjahtaisi!” Airi Tomminen, Victoria, BC

Maju Hanssen kotonaan Norjassa91-vuotiaana


na yönä siskoni kodissa, ei uni tullut silmiin, kun ihana kinkun tuoksu tuli keittiöstä. Aattoiltana kokoon-nuttiin yhteiseen joulunviettoon. Jou-lulaulut, evankeliumin lukeminen, lahjat; kaikki nämä tekivät suuren vaikutuksen häneen. Mikä meille oli itsestään selvää, se oli hänelle uutta ja sai hänen silmänsä ”tuikkimaan” kauniisti. Koitti eron hetki, kun ”muutto-liike” Kanadaan sai siivet. Tyttärensä kodissa, Norjassa, Maju-tädillä oli vinttihuone, jonne johti jyrkät, kape-at rappuset. Viimeinen askel oli aina vaikea ja pelottava. Siinä hän usein ajatteli, etten vain elämäni viime het-killä horjahtaisi pois Taivaan tieltä.

**** Jälleennäkeminen Windsorissa oli iloinen tapahtuma puolin ja toisin. Meille uusille siirtolaisille tätimme opetti englantia ja puhui myös ruot-sia, ettei se kieli unohtuisi. Maju-täti maalasi kauniita, pieniä tauluja ja soitti pianokappaleita iloksemme.

Hengellisiä tilaisuuksia oli usein ja monet suomalaisperheet tulivat hänel-le tutuiksi. Eron hetki tuli. Suurim-malle osalle meistä se oli lopullinen, kirjeyhteys kuitenkin säilyi. Lähes 20 vuotta hän asui hyvässä eläkeläisasun-nossaan verrattain terveenä. Suomessa asuvia sukulaisia hän aina muisti lämmöllä, ja vielä vierailikin heidän luonaan. Näkö silmistä heikkeni eikä

leikkausta voitu suorittaa vasta kuin aivan loppuaikoina. Noin pari vuotta ennen kuolemaansa hän sai vielä näh-dä; lukea, mikä oli hänelle tärkeää. Surusanoma tuli keväällä 1987.

**** Erikoisesti on mieleeni jäänyt Maju-tädin kiitollisuus aivan ta-vallisistakin asioista. Kerran hänen syntymäpäivänään annoimme hänelle lahjan. Siitä yllättyneenä hän purs-kahti itkuun. Sanoin vain, että sehän on niin pieni. Silloin Outi tyttärem-me (noin 5-vuotias), käsitti asian vähän toisella tavalla, kiirehti hänen luokseen ja sanoi: ”Älä itke, vaikka se onkin niin pieni.” Tänä päivänä kun avaan Raamattuni, voin nähdä sen sivuilla kauniilla korukirjoituksella kirjoitettuja merkintöjä. Tämän Raa-matun hän sai lahjaksi meiltä kauan sitten. Hän halusi meidän saavan sen ja kun poikamme Jouni vieraili hä-nen luonaan Norjassa vuonna 1984, toi hän sen mukanaan.

Maju ja Olaf

Takarivi: Serkukset Maju ja Hagar Laesharju. Raina Salakka, Esko Laesharju, sisarukset Jouni Tomminen ja Outi Alopaeus Jatkuu sivulla 20


Airi ja Pentti Virtanen

Olimme hiljattain tulleet Kanadaan. Koimme sisäisesti kutsua kokoaikaiseen jumalanvaltakun-nantyöhön. Niin sitten kävi, että rukouksiimme tuli vastaus.

Vuonna 1976 Lauri Ahonen, joka oli Winnipegin rukouspiirin johtajana, ilmoitti, että rukouspiiri pyytää meitä työntekijöiksi hänen jälkeensä. Lupa-simme rukoilla asian puolesta ja antaa vastauksen Kesäkonferenssissa "under Bayssä. Pian tuli juh-lien aika ja matkustimme "under Bayhin, jonne saapui juhlijoita eri puolilta maata. Tapasimme Laurin, joka kysyi, että olemmeko tulossa Winni-pegiin. Sanoimme, että yritämme saada vastauksen pian. Päätimme mennä Pentin kanssa eri huoneisiin rukoilemaan. Kun tapasimme jälleen toisemme, olimme saaneet suurin piirtein yhtäaikaa varmuu-den, että paikkamme on Winnipeg. Tuo kaupunki on suuren preerian keskellä, joten avaruutta riitti. Saimme antaa myöntävän vastauksen Lauri Ahoselle. Sunnuntaina juhlakokouksessa meidät siunattiin kokoaikaiseen evankeliumintyöhön. Päämäärämme oli nyt selvä. Niin sitten muutimme Winnipegiin. Taloudellinen kannatus tuli osittain yhteisen sisälähetyskassan kautta ja osa paikallisseu-rakunnalta. Sisälähetyskassan avustus riippui sinne tulleista lahjoituksista. Joskus avustus viipyi, kun kassassa ei ollut varoja. Koko palkka ei ollut päätä-huimaava, mutta sydämen antautuminen työhön oli tärkeintä. Tuli joulu ja kassan avustus viipyi. Minä olin työssä, jossa sain minimipalkkaa. Silloin vielä perheemme nuori väki oli kotona ja siinä iässä, että joulu ja lahjat olivat tärkeitä. Niin meilläkin kyseltiin, mitä me saamme joululahjaksi. Koska olen aina yrittänyt olla totuu-denmukainen, sanoin: ”Isän kannatus on myöhässä.

Mutta kun tammikuu tulee, tulee myös hyvät alen-nukset.” Siihen oli tyytyminen. Pentillä ja minulla oli vielä toinenkin ongelma. Mitä laitamme joulu-pöytään? Jumalalla oli siihen vastaus. Muuten niin kitsas työpaikkani antoi joululahjaksi kalkkunan. Näin tuli se asia ratkaistua. Meillä on uskollisista uskollisin Herra vaikeuksien keskellä. Luukas 2:8-11. Ja sillä seudulla oli paimenia ke-dolla vartioimassa yöllä laumaansa. Niin heidän edes-sään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa.” Tahdon sanoa sinulle ystävä, älä pelkää, sinulle on syntynyt Vapahtaja, joka tietää kaiken ja auttaa meitä kaikissa tilanteissa. Siunattua joulurauhaa. *

Airi VirtanenKelowna, BC

Joulumuisto vuosien takaa


Elämässäni oli aika, jolloin kaipa-sin saada sellaista, joka ei muutu eikä häviä. Olin 11-vuotias, kun muutin vanhempieni ja sisarusteni mukana vieraaseen maahan, Kana-daan.

Edessä oli uusi kieli opittavana ja kaikenlaista muuta. Rakas, tuttu synnyinmaani oli jäänyt kauas, meren toiselle puolelle. Ja kylläpäs tuli ikävä kotiin. Kesä meni, tuli syksy ja talvi sekä joulu, joka oli aina ihana aika vuodessa. Ei joulukaan tuntunut sa-manlaiselta kuin Suomessa, koulun ja uskonystävien keskeinen joulujuhla. Kaikki nämä vaikutteet toivat tyhjän tunteen sisimpääni. Olin silloin 12-vuotias. Kotona kyllä pidimme tavan-omaisen joulun, johon olin tottunut Suomessa. Lauloimme joululauluja, isä luki jouluevankeliumin ja myös kiitimme Taivaan Isää joulun lahjas-ta, Jeesuksesta. Siinä sitten vanhempi veljeni kysyi, haluaisinko, että hän rukoilee puolestani. Ja tietenkin ha-lusin. Ymmärsin, että jokaisen täytyy ottaa joululahja vastaan sydämeensä henkilökohtaisesti. Itkien pyysin Jee-susta ottamaan minutkin omakseen ja antamaan syntini anteeksi. Tiesin, että Hän tulee ja antaa ilon ja rauhan sydämeeni. Jeesus on sama täällä kuin Suomessakin. Ei Hän jäänyt Suomeen. Siinä lämpeni sydämeni

iloitsemaan joulun tunnelmista. Vuosia on vierinyt. Monta asiaa on muuttunut. Olin päättänyt seu-rata Herraa myrskyssä ja tyvenessä. Kun kompastuksia tulee tiellä, silloin ristin juurella hoidetaan asiat. On ihanaa, että uudelleen ja uudelleen saamme rientää armoistuimen eteen ja selvittää asiamme Hänelle, eikä meidän tarvitse niitä enää muistella. Ne on anteeksi annettu. Jeesus ei koskaan työnnä meitä luotaan pois, vaan puhdistaa meidän sydämem-me luntakin valkeammaksi. Rakas lukijani. Jos sinä et ole vielä tehnyt tällaista ratkaisua elämässäsi, tee se pian! *

Ei Hän jäänyt Suomeen Maila Korhonen Sault Ste. Marie, ON

Maila Korhonen

Antoi Ainokaisen

Israeli yössään

Joulusanoman

nytkin sulle siellä

kuulen kertovan,

rakkaudesta Isän

näin meitä muistaen

antoi Ainokaisen

antoi Jeesuksen.

Israelin yössä

taivas todistaa

Messiaan syntymästä,

kun tähti johdattaa,

seimelle majan pienen

heinille härkien

sinne synnyit, sinne

Jeesus lapsonen.

Israelin yössä

Yhä viipyy odotus

sen syke ihmeellinen

ja täyttyy ennustus

kohta Kristuksesta

mi saapuu omilleen

pois tempaa

heidät maasta

kanssaan kirkkauteen.

Israelin yössä

kanssasi odotan

koska huuto kuuluu:

“Nouskaa Ylkää vastaan!”

Kuulethan sykkeen tämän

alla palmujen

tunnethan jännityksen

mi valtaa sydämen.

Tule Herra Jeesus!

Sinikka Lukkarinen

Broadview, SK


Isä, seison nyt sänkysi vieressä teho-osastolla. Ajatukseni myller-tävät mielessäni. Nytkö tapahtuu se mitä kauan olin pelännyt, että menetän sinut?

Eilen toin sinut sairaalaan ambulans-silla, samalla kun itse tulin päivystys-vuorooni leikkaussaliin. Kuulen vielä esimieheni äänen korvissani: ”Sinun on karaistava itsesi ja oltava mukana leikkauksessa.” Sinut leikattiin keskellä yötä. Katsoin turtuneena, kun vatsanpeit-teet avattiin ja vatsaontelosta löytyi märkäpesäkkeitä ja kokonaisia lääke-tabletteja. Se oli puhjennut vatsahaa-va. Kortisonitabletit olivat haurastut-taneet kudoksia, sinulla kun oli paha reuma, joka oli runnellut olemustasi. ”Vahva mies, joka ei valittanut”, sanoi kirurgi. ”En olisi uskonut, että asiat olivat näin.” Sinä et siitä leikkaukses-ta koskaan herännyt. Olisin tahtonut vielä kertoa, kuinka paljon sinua rakastin. Muistikuvat vyöryivät ylitseni, kova pakkanen, lunta melkein vyötäi-sille ja pimeä yö helmikuussa vuonna - 45, jolloin kuusihenkinen pakolais-perhe rämpi jäätyneen Torniojoen yli henkensä edestä. Nuorimmat, keskenkasvuiset pojat edellä, sinä ja äiti perässä, ja viimeisenä ukkini, joka lähenteli 90 vuotta ja jota veljeni joutuivat puolestavälistä hakemaan ja

tukemaan hänen kahlatessaan eteen-päin. Olitte yrittäneet ylimenoa Uudes-takaupungista. Kalastaja-aluksen piti viedä teidät yli Pohjanlahden, sinne toiselle puolelle, mutta teitä petettiin. Rahat maksettiin pienistä olemat-tomista rahoista, mutta viejää ei koskaan tullutkaan. Odotitte viikon piilopaikassanne turhaan. Pari vuotta aikaisemmin teitä

kierrätettiin pakolaisleireillä. Paldins-kin leiriolosuhteista teidät siirrettiin laivalla Hankoon ja sieltä Tampe-reen leireille. Teitä oli aitojen takaa katsottu uteliaasti niin kuin toisiakin pakolaisia, jonkinlaisina kummajaisi-na, kodittomina, pari matkalaukkua käsissä. Kaikki oli pakko jättää sinne jonnekin. Kotiseutu oli ollut sotatan-nerta jo vuosia. Tykit olivat pauk-kuneet ja pommikoneet pudotelleet pommejaan pihapiiriin, ja metsä tai perunakellari olivat useasti piilopaik-kana. Hengissä olitte säilyneet. Ja nyt sinä jätit minut ja meidät. Katsoin kalvenneita kasvojasi, liikkumatonta olemustasi. Sinä olit lähtenyt Taivaan kotiin ja maan-päällinen olemus jäi siihen. Erään Venäjän suomalaisen eli inkeriläisen mielenkiintoinen tuskien täyttämä taival oli päättynyt. Äitini ei ehtinyt hyvästellä, niin kiirettä sinä pidit lähtiessäsi. Äitini, joka urheana seisoi rinnallasi monien vaikeuksien keskellä, myös silloin, kun pääsitte Ruotsin puolelle ja saitte sieltä vihdoin turvapaikan. Hän myi Tampereella matkalaukustaan huive-ja, että rahatilanne vähän helpottaisi. Hän pesi ja puhdisti autiotorpan Värmlandin metsässä, josta tuli ensimmäinen kotimme ja jonne minä synnyin 47 täyttäneelle pakolaisäi-dille. Hänen sisimpänsä oli täynnä ahdistusta, tuskaa, pelkoakin, ja hän

Ingrid Sirkiä

Inkeristä Ruotsiin - pakolaismuistelmia Ingrid Sirkiä, Parola


sairasti vertavuotavaa vatsahaavaa. Hän painoi enää 34 kiloa.Hätäänsä hän oli jo pakolaismatkan aikana löytänyt lievitystä Jumalasta Tampereen tuomiokirkossa Frank Mangsin kokouksissa. Siellä hän tuli uskoon. Sisustus autiotorpassa oli yksin-kertainen. Pahvilaatikko toimi pöy-tänä. Lisänä oli pari matkalaukkua ja armeijan villahuopia. Savupiippuun katsottaessa näkyi taivas, uuni ei kai paljoakaan lämmintä pitänyt. Isäntä, jonka piti maksaa maatilatyöstä palk-kaa, pisti pakolaisten palkan omaan taskuunsa. Sitä ei edes pystytty mitenkään todistamaan. Jälleen piti lähteä etsimään uutta mahdollisuutta. Olit urhea! Kodinhoitaja jonka saitte, kun minä synnyin varasti lihat ja kermat, ja niin hän joutui lähtemään. Minua, vauvaa, hoiteli vanha Joonas-ukki, joka oli tullut uskoon jo Venäjällä ja joka oli perheessämme eräänlainen patriarkka. Varmaan hän monesti siunasi minua, tyttärensä pientä tytärtä. Äitini oli sairaalassa ja muut metsätöissä.Lopullinen kotipaik-ka löytyi Götebor-gista. Siellä löytyi myös usko Jee-sukseen. Tässä uskon täyttä-mässä kodissa sain kasvaa.Kaksikielisyys on ollut minulle suureksi hyödyk-si, isä. Kahdessa kulttuurissa kasva-minen on ollut rikka-us. Sinä olit huolestunut minusta, mutta kaikki on

kääntynyt parhain päin. Sinun aralle ja ujolle

tyttärellesi Juma-lalla on ollut oma suunnitelmansa. Saarnaajaperheen äitinä ja vaimona olen halunnut olla yhtä urheana kuin äitini sinun

rinnallasi. Sinun-kin esimerkkisi

on antanut minulle elämänrohkeutta. Näin

elämä kannustaa meitä kasvamaan. Pelon voi voittaa

ainoastaan kohtaamalla sen.Tulit itse uskoon Göteborgissa ensim-mäisten joukossa, kun suomenkielistä toimintaa aloitettiin. Olit vanhem-mistossa yksi kantavista voimista. Havahduin mietteissäni tämän päivän todellisuuteen. Lapsemme, joita sinä et koskaan tavannut, ovat jo poissa kodistamme. Nyt minulla on mahdollisuus toimia ammatis-sani. Opetan ensiapua ja sitä, miten pelastetaan ihmishenkiä. Sehän oli mukana sukumme aikaisemmissakin elämänvaiheissa. Sinä opiskelit lää-ketiedettä yliopistossa Dvinskissä ja toimit myöhemmin tsaarin armeijassa välskärinä. Tuttuja olivat sinullekin irronneet raajat, suuret verenvuodot, ruhjeet ja siihen aikaan eetterin kat-

Välskäri Aleksander oikealla 1915Ingrid Joonas-ukin hoidossa


ku. Ompelit haavoja umpeen, sidoit haavoittuneita keskellä sotatannerta seitsemän vuoden ajan. Kohtasit paljon elottomia ja tajuttomia. Kuljen tässäkin sinun jalanjälkiäsi. Mieheni Eino, jolle siirsit vas-tuun minusta, toi minut Suomeen ”sotasaaliina”. Hän oli innokas ja kokonaisvaltainen evankelista. Myös minun uskoontulooni hän vaikutti vahvasti 60-luvun alussa. Muistan, kun olin lähtenyt mukaan suomalai-sen seurakunnan kuorovierailumat-kalle Etelä-Ruotsiin Malmöön. Oli pimeä syysilta, kun palailtiin tilaus-bussilla. Yhtäkkiä selkäni takaa alkoi kuulua kovaäänistä laulua suomeksi: ”Jeesus on saapuva päälle maan, entä jos saapuis nyt. Löytäiskö hän sinut valmiina, jos tulis Jeesus nyt?” Olin kuin sähköiskun saanut. Tosiaan,

enhän minä ollut valmiina. Se oli mi-nun herätykseni, josta alkoi hapuilu Jumalan puoleen. ”Osasyyllinen” oli Eino, joka lauloi. En silloin osannut arvata, että tämän miehen kanssa tu-lisin myöhemmin jakamaan elämäni. Lähes 80 000 inkerinsuomalaisen

kohtalot ovat muodostuneet kovin erilaisiksi. Noin 55 000 inkeriläistä jouduttiin palauttamaan Neuvosto-liittoon vuoteen 1944 mennessä. Perhettäni lukuun ottamatta kaikki sukulaiseni olivat heidän joukossaan. Kotipaikkalupauksista huolimatta heidät kaikki hajotet-tiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Heimolaiseni, pastori Arvo Survon runo kuvaa sattuvasti Inkerin kansan hajotusta.

Inkeriä yhä itken,kaihoon kaunista kotia,

mitä mie en nähnytkään,

asun raukan raunioilla.Tuli kukko kohotellen,

harmaa haukka haikotellen.

Yhet kantoi Karjalahanrahtityötä raatamahan,toiset vei Venäjänmaalleventovierasten sekahan.

Kolmannet kotihin heittipahansuovan pilkkaella.

Vielä vei vähän Virohon,rippeitä rajoille Ruotsiin,Suomehenkin sirpaleita.

Aasiaankin asutteliVaraan hautaan hietaisien.

*

Pakolaisperhe Göteborgissa, Ingrid nukke sylissä


Joulu lähestyy ja joululaulut kaikuu useimmissa kaupoissa, autoissa ja kodeissa. Kun katselen ympärilleni huomaan monen laulun olevan tot-ta myös käytännön tasolla. Ainakin Thunder Bayssä ”on lunta tulvillaan ja raikas talvisää”.

Varmasti muuallakin ”lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.” Ja tänäkin vuonna ”joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihin-kin. Ja kuuset ne kirkkaasti luo lois-toaan jo pirtteihin pienoisihin.” On kuitenkin lauluja, joiden sanoitus on syvempi kuin muiden. Lauluja, joiden sanoman toivon toteutuvan käytän-nön tasolla sinun ja ystäviesi elämäs-sä. Lempijoululauluni, ”Sydämeeni Joulun teen”, on tuon kaltainen laulu. Sen kuuluisa kerto kaikuu ”sydä-meeni joulun teen… taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Jeesuksen syntyminen ei ollut sattuma. Jumala oli puhunut siitä profeettojen kautta vuosisatoja ennen ensimmäistä joulua. Jesaja ennus-ti (Jes. 7:14): ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.” Immanuel tarkoittaa ”Herra meidän kanssam-me”. Yli 700 vuotta myöhemmin Jeesus syntyi tallissa, koska hänen vanhempansa eivät löytäneet tilaa alueen hotelleista. Jeesuksen ensim-mäinen sänky oli seimi, eläinten syöttöastia. Kaikkivaltias Jumala olisi voinut tyhjentää majatalot hetkessä.

Hän olisi voinut valita paikallisen Hiltonin tai vähintään Super 8:in, mutta maailmankaikkeuden Herra valitsi nöyrän ja yksinkertainen alun. Heinän, hajun ja lian keskellä Imma-

nuel, Herra itse oli heidän kanssaan. Jumalan sydämensyke käy ilmi en-kelin ilmestyessä paimenille kedolla. Enkeli sanoo: ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja” (Luuk. 2:11). Hän oli sanatarkasti oikeassa. Jeesus oli tullut heidän luokseen, he löytäisivät Vapahtajan omalta takapihaltaan, lampaiden tallista. Joulun sanoman ytimessä Jumala tulee ihmistä lähelle.

Hetkeä myöhemmin enkelin rinnalle ilmestyy suuri joukko taivaallista sotaväkeä ja kaikkien aikojen ensim-mäinen joululaulu kajahtaa: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa

rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!” Ensimmäisen joulu-laulun sanoma on kenties se kaikkein syvin, Jumalan tahto meitä kohtaan on hyvä. Uskovaisinakin me joskus epäilemme Jumalan hyvyyttä. Helposti ajatte-lemme Jumalan hyvyyden olevan meidän teoistamme kiinni. Jos me käyttäydym-me hyvin, Jumalan tahto meitä kohtaan on hyvä. Jos me käyttäydymme huo-nosti, Jumala tahtoo meille pahaa. Tosiasiassa Jumalan hyvyys ei kuitenkaan ole meidän vaelluksestamme riippuvainen. Jumala on aina hyvä. Ensimmäisen joululaulun sanoma on

selvä, Jumalan tahto meitä kohtaan on hyvä. Kun joululaulun kehotusta seura-ten teet sydämeesi joulua, tee se tietä-en, että Jumalan tahto sinua kohtaan on hyvä. Valmista joulu kiitosmielel-lä, koska enkelien julistaman ilosa-noman ytimessä Vapahtaja on tullut ihmistä lähelle. Kun avaat sydämesi Hänelle, Jeesus astuu elämääsi. Siitä päivästä eteenpäin Jumala itse kulkee sinun kanssasi. *

Valmista joulu kiitosmielelläPekka Perho, Thunder Bay, ON

Pekka, Neea Linnea ja Adeline


Jouluaattona 2007 makasin yksin vatsataudin kourissa kotisohvallani. Paria kuukautta aikaisemmin olin saanut postissa tiedon, että aviomieheni oli hakenut lopullista eroa. Olin siis kirjeen mukaan tuomittu avioeroon ja tuomiolta se tuntuikin. Pieni 2-vuotias poikani Joonatan, oli isänsä kanssa joulua viettämässä. Seuranani koira, televisioruutu ja oksennusastia ajattelin, että elämä ei tästä kurjemmaksi voi enää mennä. En kuitenkaan vielä tiennyt, mikä järkytys oli odottamassa heti vuodenvaihteen jälkeen.

Koettelee, vaan ei hylkää Herra Teksti Maija Matilainen, Pieksämäki

Minä ja Joonatan silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja Joonatan terveenä (vajaan 2 v. ikäisenä)

Joulu 2005, paria vuotta aikaisemmin, oli mennyt onnen-huumassa. Ymmärsin niin konkreettisesti, kuinka Maria iloitsi pienestä ihmeestään. Minullekin oli syntynyt poika, esikoinen. Hänestä ei tulisi maailman pelastaja, mutta vähintään yhtä ihmeelliseltä hänen syntymänsä tuntui minulle. Joulu 2006 oli puolestaan kulunut ihmetellessä sitä, että maailman pelastaja Kristus oli saanut tulla myös omaan sydämeeni ja olin saanut kaikki syntini anteeksi. Pyhä Henki oli Raamatun ja kristillisen radiokanavan kautta avannut silmäni ymmärtämään, mitä Jeesuksen sovitustyö oikeasti tarkoittaa ja olin saanut vastaanottaa Jeesuksen omana Vapahtajanani. Joulu saikin nyt aivan uuden merkityksen. Voi kuinka ne tutut joululaulutkin ymmärsi nyt aivan eri tavalla. Olin saanut siirtyä pelastet-tujen joukkoon. Tuon surkean joulun 2007 jälkeen, vuosi 2008 al-koikin erittäin synkissä merkeissä. Joonatanille oli tullut kasvohermohalvaus ja sitä tutkittiin usealla eri lääkärillä. Syyksi luultiin pitkäaikaista korvatulehdusta, mutta huo-lellisesti tutkittuaan silmälääkäri huomasi pojalla myös karsastusta ja tämä viittasi johonkin paljon pahempaan. Heti seuraavana arkipäivänä oli magneettikuvaus, joka paljasti kauhean totuuden. Joonatanilla todettiin pikkuai-voissa kasvain, joka osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa syöpäkasvaimeksi. Syöpä! Kaksivuotiaalla! Minun kaksi-vuotiaallani! Alkoi taistelu tuota pahan ilmentymää vastaan. Suuret joukot ympäri Suomen ja maailman rukoilivat pikkuiseni puolesta ja kävimme, aina kun mahdollista, rukoiltavana. Leikkauksella poistettiin niin paljon kasvainta kuin pys-


Meidän hääkuva pikku Leevi pojan kanssa. 29.5.2011

tyttiin ja sytostaattihoidot aloitettiin lähes saman tien. Poika meni huo-noon kuntoon, mutta vaikutti siltä, että hoidot purevat hyvin. Jättihoito kantasolusiirtoineen kesällä piti olla viimeinen hoito, mutta kuvaukset osoittivatkin kasvaimen nostavan taas päätään. Alkoi viimeinen taisto lääke-tieteen keinoin, sädetys. Sekin auttoi hetkellisesti ja saimme rauhallisen Joulun 2008. Alkuvuodesta kuiten-kin oireet pahenivat ja kasvain oli lähtenytkin rajuun kasvuun. Meille ei annettu enää mitään toivoa.

Syytetty nousee seisomaan.Tuomari lukee tuomion:

Tuomitaan kuolemaan.Valitusoikeus evätään.

Syytetty katsoo ihmeissään,miksi äiti itket?

Syytetty on 3-vuotias.Rikosta ei ole.

Mutta tuomio pysyy.

Sinä maaliskuisena päivänä kerroin pienelle rakkaalleni, että hän tulisi kuolemaan. Sanoin, että kuoleminen tarkoittaa sitä, että ensin nukahdat syvään uneen, myöhemmin äitikin nukahtaa ja yhdessä heräämme ja pääsemme taivaaseen ja sitten sinä olet terve. Pikkuinen katsoi äitiä silmiin ja sanoi iloisesti: Sitten minä

voin taas syödä ranskalaisia! Syö-minen kun oli jo käynyt kasvaimen takia hankalaksi.

Joonatan


KasvainSinä pahuuden ilmentymä.

Nopeasti leviävä,tuskan aiheuttaja.

Aina kuolemaan astivoit pientä ihmistä kiduttaa.

Mutta siihen loppuu sinun valtasi.Kuoleman taa et pääse.

Ikuista elämää et voi riistää.

Maaliskuun 28. päivä 2009, paljon aiemmin kuin kukaan oli osannut aavistella, pikkuinen Joonatan pääsi Taivaan kotiin. Viimeiset pari päivää olivat olleet raskaita, hengitys oli käynyt hankalaksi ja kaikilla alkoi olla toive siitä, että Joonatan pääsisi pois. Toki viimeiseen asti rukoiltiin, että Jumala vielä tekisi ihmeen ja pa-rantaisi Joonatanin kokonaan. Siihen Hän pystyisi silmänräpäyksessä. Lau-antaipäivä oli kuitenkin Rakkaani viimeinen täällä maan päällä. Taistelu oli ohi. Jäi vain tyhjyys ja tuska. Sen

odottaminen, että pääsisi itse joskus perässä.

Siinä sinä olitja yhtäkkiä et ollutkaan.

Kuinka sen voi äidin sydän käsittää?

Kuinka voi käsittää, että sydämen lakattua lyömästäsinua ei enää ole?

Siinä sinä olet, edelleen, vaikkei sydän lyö.

Ja sinut, lapseni, sinut pitää luovuttaa kylmään.

Jättää sinne.Lähteä pois, niin kuin sinua ei

enää olisi. Kuinka sen voi äidin sydän

kestää?

Joonatan, ainoa lapseni oli pois-sa. Jäin yksin. Kävin uudelleen ja uudelleen läpi viimeisiä vaikeita päiviä ja pikkuhiljaa myös niitä hyviä päiviä, mitä meillä oli ollut. Joonatan

oli ollut aivan erityinen persoona. Jokainen varmasti ajattelee lapsestaan niin, mutta Joonatanilla oli ikään kuin halu elää elämänsä kiireellä, oppia kaikki mahdollinen nopeasti. Jo ennen kaksivuotissyntymäpäiviään hän puhui pitkiä ja selviä lauseita ja tunsi kaikki numerot. Heti kaksivuo-tissyntymäpäivien jälkeen hän tunsi kaikki kirjaimet ja osasi myös lukea muutamia sanoja. Myös tietokonetta hän osasi jo 2-vuotiaana käyttää, etsiä itse Pikkukakkosen Internet-sivut tai laskea yhteenlaskuja esikoulupe-lissä. Joonatan myös tykkäsi siitä, että luin hänelle iltaisin ihan oikeaa Raamattua ääneen. Ensin luimme lasten Raamattua, sitten vielä minun Raamattuani. Mitä hänestä olisikaan voinut vielä tulla?

Menikö hukkaankaikki ne taidot?

Kaikki se, mitä opit,nokkela lapseni?

Kaikki ne ajatukset,pienen miehen viisaudet?Ne uskomattomat kyvyt?

Menikö hukkaankaikki ne asiat,

jotka sinulle ehdin opettaa?Ei menneet,sillä niillä,

Sinä opetitkin meitä.

Pelkäsin hautajaispäivää. Pian huo-masin kuitenkin, että jokainen päivä oli minulle kuin hautajaispäivä. Joka päivä hautasin lastani mielessäni uudelleen ja uudelleen. Katsoin ennen hautajaisia tyhjää hautakuoppaa ja mietin, voisinko käydä sinne makaa-maan, hautaisivat lapseni syliini. Pää-sisimme molemmat pois. Tiesin kui-tenkin, etten voisi niin tehdä. Uskoni Jumalaan ei kuitenkaan horjunut,

Joonatanin arkku ja pehmoleluja


2-vuotias Joonatan (sytostaattihoitojen aikana) tietokoneella

Aurora tyttäremme

mitä muutakaan minulla enää oli. Kaikki muu oli otettu pois, jäi vain toivo jälleennäkemisestä. Hautajaiset olivat Joonatanin näköiset. Kukki-en sijaan tuotiin pehmoleluja, jotka sitten lahjoitettiin syöpäosastolle. Ruuaksi oli kalapuikkoja ja ranskalai-sia, Joonatanin lempiruokaa.

Joka ilta, yksinäisen,laittaa polvilleen.

Maahan asti pakottaa.Hyökyaaltona vyöryy päälle.

TuskaAukaisee silmät hetkeksi

näkemään todellisuuden.Pyyhkii pois korulauseet.

Mitätöi lohdutukset.

Kun tuska oli suurimmillaan, Jumala johdatti eräässä hengellisessä tapah-tumassa ihmeellisesti erään henki-lön keskustelemaan ja rukoilemaan kanssani. Pian ymmärsin, että hänkin oli menettänyt oman lapsensa jo vuo-sia aiemmin. Pyysin rukousta, että Jumala ottaisi minut pois tai sitten antaisi jotain syytä elää. Pikkuhiljaa aloin nousta jaloilleni tuskan keskellä. Aloin auttaa muita saman kokeneita järjestämällä sururyhmiä ja vertais-tukiryhmiä sekä henkilökohtaisesti keskustelemalla. Jotain kuitenkin vielä puuttui, halusin olla äiti myös elävälle lapselle.

Äiti,Se rakkaus jota tunnet,

älä anna sen mennä hukkaan.Minulla on täällä jo täydellinen

rakkaus osanani.Rakasta sinä niitä,

jotka siellä vielä ovat kanssasi.Äiti,

Tiedän että pystyt siihen.

Kävin haudalla päivittäin ja eräänä päivänä rukoilin siellä ollessani, että Jumala johdattaisi minut perheeseen, jossa tarvittaisiin äitiä. En tiennyt, että samaan aikaan eräs pieksämä-keläinen yksinhuoltajaisä rukoili poikansa kanssa perheeseensä äitiä. Mutta Jumala tiesi, ja Hän kuuli. Ke-sällä 2010 tiemme johdatettiin yhteen kristillisen Internet-palstan kautta. Timo oli hoitanut poikaansa ilman äidin läsnäoloa vastasyntyneestä asti. Voisi sanoa, että kärsimys yhdisti meidät. Ymmärsimme toistemme tus-kaa, koska emme kumpikaan olleet päässeet elämässä helpolla. Alkukesästä 2011 menimme naimisiin meren rannalla Floridassa ja nyt perheeseemme Pieksämäellä kuuluu Timon 9-vuotias Leevi-poika,

huhtikuussa 2013 syntynyt tyttä-remme Aurora sekä tietysti Joonatan, joka on näkyvästi läsnä kodissamme lukuisin kuvin ja muistoesinein. Äidin rakkaus omaan lapseen ei katoa kuolemankaan erottaessa, mutta rak-kautta riittää nyt myös muille jaetta-vaksi. Joulun 2013 odotus on täynnä kiitollista mieltä, vaikka tietynlaista haikeutta joulun aikaan aina nykyisin liittyykin. “Kaikella on tarkoituksensa”, kuulee usein sanottavan. Tuo hyvää tarkoittava sanonta on monelle lap-sensa menettäneelle kuin suolaa haa-

voille. Itse uskon, että pienen lapsen kärsimyksen ja kuoleman tarkoitus ei voi selvitä täysin tässä elämässä. Se selviää sitten, kun näemme Her-ramme kasvoista kasvoihin, taivaan kodissa. Siellä missä Joonatankin saa taas syödä ranskalaisia. *

16 Todistaja Joulusanoma 2013

Tämä on yksi suurimmista ilosano-mista. Taivaan kaikkivaltias Kunin-gas tulee meidän luoksemme, mei-dän koteihimme ja sydämiimme.

Juutalaiset torjuivat tämän Kunin-kaan, kun Hän ei tullut niin kuin he olisivat halunneet. Hän ei syntynyt Jerusalemin ylhäisökotiin, vaan vä-häiseen talliin Betlehemissä. Ihmisillä on kautta aikain ollut taipumus ar-vostaa ja kiinnittää huomiota sellai-seen, joka on mahtavaa ja näyttävää ja kauas kuuluvaa. Kuitenkin tuo alussa mainittu ennustus jatkuu: ”Kuningas tulee nöyränä ja hiljaisena.” Jos sinun on vaikea huomata tätä, niin pyydä armoa saada hiljentyä ja nöyrtyä het-keksi tämän sanoman edessä. Hän ei ole kenestäkään kaukana, mutta tämä levoton maailma, sen häly ja melu, tämä kiire ja touhu, saattavat estää meitä näkemästä tätä Kuningasta. Tässä sisäisessä hiljentymisessä voim-me mekin päästä kokemaan jouluyön ihmeen, taivas on täynnä enkeleitä: ”ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto!” Tämä Jumalan hyvän tahdon toteutuminen Kristus-Kuninkaan syntymisessä Betlehemin seimeen, on antanut meille joulun. Se on kuiten-kin lähtökohta vielä suurempaan Ju-malan suunnitelman toteutumiseen. Vanhassa joululaulussa sanotaan: ”Oi Betlehem, sun luotas Jeesus lähti tuhanten tuskain kahleet aukomaan.” Miten vaikea ja raskas se tie olikaan

heti alusta alkaen. Ei ollut sijaa majatalossa, vaan syntymäkehtonsa oli eläinten syöttökaukalo. Sitten Herodeksen miekkaa paossa Egyptis-

sä. Kuinka monta siirtolaisen vuotta siellä? Kaikessa Hänen oli kuljettava ihmisen tie, elettävä ihmisen osassa, että Hän voisi olla rinnallamme kai-kessa kiusattuna, kuitenkin auttajana. Mitä kertookaan meille Nasaret, tuo kaupunki, jossa Hän eli miehuu-tensa arkiset työvuodet. Tuo edellä- mainittu laulu jatkuu: ”Oi Nasaret, sun polkujasi kulkee Jumalan Poika nuoruusvuosinaan. Ken tiesi minkä sieluunsa Hän sulki, kun arjen työssä raatoi askartain. Hän, Jeesus, kantoi kuorman mik’ on meillä, sen Nasaret voi täysin todistaa. Ja meitä kuormain alla arkiteillä, Hän siksi ymmärtää ja armahtaa.” Jeesus Nasaretilainen - jota nimeä Raamattu Hänestä käyttää - kertoo meille, että Hän haluaa olla niiden-

kin luona, joilla ei ole joulun iloa ja rauhaa. Keskuudessamme elää paljon ihmisiä, joiden tie on syystä tai toisesta pimeä. Elämme niin mo-nenlaisessa elämän osassa. Tänäkin jouluna tunnetaan monessa kodissa totista huolta tämän ja huomisen päivän toimeentulosta. Tulevat päivät eivät näytä tuovan turvallisuutta, eikä antavan elämän uskoa. On niin paljon kysymyksiä. Miksi Jumala sallii pahan menestyvän? Miksi on niin paljon kärsimystä ja hätää? Miksi nälkää, köyhyyttä ja väkivaltaa? Nämä samat kysymykset olivat ihmisten mielissä jo silloin, kun Joosef ja Maria olivat matkalla Bet-lehemiin verolle pantaviksi. Historia kertoo niiden vuosien olleen raskaita ja väkivallan täyttämiä vuosia. Ja kuinka pimeitä olivatkaan ne päivät, kun Herodeksen miekka surmasi Betlehemin poikalapsia. Kaiken tuon syvän ja raastavan inhimillisen kärsi-myksen keskellä eli Jeesus Nasaretilai-nen ymmärtäen ja armahtaen ihmisiä. Ei ollut silloin, eikä ole tänäänkään kysymys vain ulkonaisesta hädästä. Synnin tuoma syyllisyys on se raskain kuorma, mikä monia ahdis-taa ja väsyttää. Siksi Jeesus, ihmisen Poikana sanoo meille: ”Tulkaa minun tyköni, minä annan teille levon.” Todellinen lepo ja joulurauha löytyy vain Hänen ristinsä luota. Hänen oli kuljettava tie Betlehemistä Golgatalle, vähempi ei riittänyt lunastusmaksuksi kuin Hänen kuolemansa ristillä. Siksi Betlehemin seimi ja Golgatan risti ja

Sanni Särkkä, Sudbury, ON

Katso, Kuninkaasi tulee (Sak.9:9)

Jatkuu sivulla 21

Varmaan jokainen elämän pol-kujen kulkija kantaa jotain muka-naan. Oma taakkani on ollut jotenkin erilainen, sillä harvapa kantelee selässään bassoviulua eli kontrabassoa. Se on suurempi kuin kantaja itse, mutta sillä soittami-nen on tosi antoisaa.

Yksin soitellen bassoviulun ääni ei kylläkään tunnu oikein miltään, mut-ta yhdessä toisten soittajien kanssa sen jymy kuuluu läpi isossakin joukossa. Ja basso on ehdottomasti oltava mu-kana, jotta syntyisi hieno harmonia ja rytmi. Vaikka basson kantaminen vaatii enemmän voimia, se ei siis ole mikä tahansa taakka, en suinkaan ole sen kantamiseen kyllästynyt. Juuri

basson soittamisen ansiosta elämään on tullut runsaasti kaikenlaisia rik-kaita kokemuksia vuosikymmenien aikana. Jo vanhassa maassa rytmittelin kitarakuoron lauluja seurakunnassa.

Elämäni rikkaimpiin muistoihin kuuluu ns. jälkikokoukset pyhäillan herätyskokousten lopussa. Sanaa oli saarnattu ja kuoro lauloi monia herkkiä kutsulauluja, jotka kertoivat Jeesuksesta ristillä, Vapahtajasta, joka antaa synnit anteeksi ja muuttaa koko elämän. Se kosketti kuulijoiden sy-dämiä. Kun sitten annettiin mahdol-lisuus tulla eteen rukoilemaan, alkoi itkeviä ihmisä tulla. He polvistuivat penkkien ääreen ja saarnamiehet, seu-rakunnan vanhimmat ja evankelista-

sisaret polvistuivat vierelle ohjaamaan heitä Jeesuksen luokse. Menneinä herätyksen aikoina tultiin usein suurella joukolla etsimään Herran apua. Jos milloin oli ilo soittaa bassoa kuorossa, tämä oli se hetki. Samalla kun jousi kosketti kieliä tai etusormi pompotteli ääniä nuottien mukaan, sydämessä soi kiitoslaulu, että näin Jumala toimii. Niistä taivaallisista hetkistä iloitsen vieläkin. 60-70 luvuilla monet suoma-laiset lähtivät siirtolaisiksi muihin maihin. Siinä joukossa lähdin myös minä ja perheeni. Ruotsin kautta muutimme aina Kanadan länsiranni-kolle Vancouveriin saakka. Kuuluisa kitaramestari Jaakko Noso rakenteli Vancouverissa kitaroiden lomassa


Tie on pitkä ja pölyinen, kuljen taakkaani kantaen

Leevi Myyrä - Vancouver, BC

Jatkuu sivulla 20


Kun muistelet jouluja vuosien varrella niin tuleeko si-nulle mieleen ikimuistoinen joulu, joka erottuu muiden joulujen joukosta?

Minulle se oli joulu 1984. Olin mennyt töihin pieneen kouluun noin 15 kilometrin matkan päähän Eldoret:sta Keniassa. Koko henkilökunta oli lähtenyt joululomalle ja tunsin itseni erittäin yksinäiseksi. Työnnyin yhteen, tungokseen asti täysinäiseen afrikkalaiseen pakettiautoon, aivan liian monien hikisten ihmisten ja kanojen sekaan ja pääsin perille afrikkalaisen kouluperheemme luo. He olivat aiemmin maininneet, että olisin tervetullut heille joulupäivänä, mutta en ollut valmistautunut sellai-seen päivään, mikä oli edessäni. Olin tottunut jouluna syömään paljon kalkkunaa ja jouluvanukasta. Saavuin perille ja arvelin saavani jonkunlaisen jouluaterian, vaikka se olisi ugali ja rasvainen muhennos. Kävelin oranssin väristä, pölyistä tietä ja näin aika-moisen näyn. Suuri lehmä makasi maassa verissään ja sitä paloiteltiin paloiksi, joita ihmiset tulivat monien mailien päästä hakemaan. Luultavasti se oli ainoa joululahja, minkä he saisivat. Oli hälinää ja jännitystä ilmassa, kun ihmiset saivat vastaanottaa tyhjiin käsiinsä tuon lahjan. Jo iloa tuntien liityin heidän joukkoonsa. Tämä oli selvästi hyvin kiireinen päivä näille naudan-lihan tuottajille. Joulupäivän tarkoitus heille oli tuottaa toisille iloa. He toivottivat minutkin tervetulleeksi jouk-koonsa, enkä enää tuntenut itseäni yksinäiseksi. Ajatellessani tätä joulua, se muistutti minua kuinka kii-reidenkin keskellä voimme ottaa aikaa joillekin yksinäisil-le, ulkopuolella oman sukulais- tai tuttavapiirin. Katsel-lessani äskettäin lapsuudenaikaisia, jouluisia perhekuvia, näin siellä Mrs. Largen hymyilevänä. Emme tavanneet häntä vuoden aikana, mutta hän oli isoäitini ystävä, em-

mekä tietenkään voineet jättää häntä viettämään joulua yksin. Sinä päivänä hän varmasti oli osa perhettämme. Tällä viikolla poikamme julkaisi kappaleen iTunes- sa nimeltään ”Not Alone”. Vaikka sanoissa on syvyyttä ja toivoa, kuitenkin ymmärsin että hän tuo julki jotain henkilökohtaisesti koettua. Jopa kristityssä perheessä ja seurakuntayhteydessä hän kärsi yksinäisyydestä. Se koski minua syvästi ajatellesssani, kuinka itse ollessani kiireinen seurakuntatyön ja nuorempien lastemme kanssa tunsi teini-ikäinen poikamme itsensä hyljätyksi. Onneksi tämä laulu todistaa: Jumala kohtasi häntä hädän hetkellä. Rukoilkaamme, että saisimme näkevät silmät, niin että voisimme nähdä ympärillämme heitä, jotka tarvit-

En ole yksin Margaret LiiraVictoria, BC

Margaret with her son James on his wedding dayKuvassa James hääpäivänään äitinsä kanssa


sevat tuntea olevansa rakastettuja juuri tänä jouluna. Saakoon Kristuksen rakkaus tulla esiin kaikessa mitä teemme!

Not AloneWhen you look back over the years do you have one Christmas that emerges from all the others as being especially memorable?

For me it has to be the Christmas of 1984. I had gone to work in a little school about 15 miles from Eldoret in Kenya and all the other sta# had left for their Christmas break. I was feeling intensely lonely. I squeezed myself into one of those crowded Af-rican vans, along with a few chick-ens and way too many hot, sweaty bodies, and made my way to a farm belonging to one of our African school families. "ey had previously mentioned that I would be welcome to join them for Christmas day, but I wasn’t prepared for the kind of day that lay ahead. Used to eating lots of turkey and Christmas pudding at Christ-mas, I arrived anticipating some kind of a meal, even if it were ugali and greasy stew. I walked the orange, dusty road and beheld quite a sight. A large cow lay in a pool of dark blood and was being butchered into chunks as people were gathered for miles around to collect a chunk of meat - probably the only Christmas gift they would receive. "ere was a buzz of excitement in the air as empty hands received their gift. I joined in with the festivities, caught up in the sense of celebration. "is was clearly a very busy day for these beef farmers, and their Christmas day was already all about

others, but they welcomed me in to their community and loneliness ceased to be my dominant emotion. Re$ecting on this Christmas reminded me that howe-ver busy we are, we can take the time to embrace others outside our immediate family or community who may be lonely. Looking through old family photos recently I found pictures of Christmases as a child and there was elderly Mrs. Large smiling from the photos. We didn’t see her all year, but she was a friend of my Grandmother and could not be left alone at Christmas. For that day she de!nitely became part of the family. "is week our son released a song on iTunes called, “Not Alone”, while the lyrics have great depth and are full of hope I also realized that he is sharing some of his own personal experience. Even in a Christian family andem-bracing church he su#ered a sense of deep loneliness in

his teens. It was sobering for me to realize that while busy with the church and our younger children our teenager was feeling isolated. "ankfully, as the song testi!es, God met him at his point of need. Let’s pray for the eyes to see those around us who need to feel loved, embraced and included this Christmas. May the love of Christ permeate everything we do! *

Opintomatka Rift Valley:lle


Joulurauhaa Lumihiutaleita laskeutuu hiljalleen lumen peittämään luontoon. Ilta alkaa hämärtyä ja yö on edessä. Kuu nousee taivaalle ja saa koko luonnon kimmeltämään valos-

saan. Tähdet tuik-kivat taivaalla. Kaikki on niin hiljaista ja juhlallista. On jouluyö. Sydä-meni kiittää sii-tä, että minäkin saan olla puhdas Jeesuksen sovin-totyön tähden. Hän syntyi, opetti ja sovitti

ihmiskunnan syntivelan. Olen saanut anteeksi menneet syntini, luntakin valkeammaksi. ”Oi kun Jeesus puhdistaa mun niin käyn lunta valkeammaksi.” Päivittäin saan turvautua Jeesuksen apuun ja tulevaisuudessakin hän on luvannut olla kanssani. Sydämeni täyttää suuri rauha. Olen kuin lasipallon sisällä. Tiedän, että ympärilläni on kiireisiä ihmisiä. Onhan joulu! Ostokset, lahjat ja ruuat täyttää monien mielen ja ajan. On luonnonmullistuksia, sotaa, hätää ja tuskaa monin paikoin. Vihollinen yrittää kaikkensa tuhotessaan ihmiskuntaa. Vain Jeesus voi antaa rauhan sydämeen kaiken rauhattomuuden keskellä. Toivon Joulurauhaa jokaiselle lukijalle.

Ritva SutinenWestbank, BC

myös bassoviuluja, ja yksi niistä oli päätynyt Bethel-seura-kuntaan. Ja niin tuli taas mahdollisuus päästä soittamaan bassoa. Sitä on jatkunut sitten tähän päivään asti. Mikä ilo onkaan soittaa yhdessä toisten muusikkojen kanssa yh-teisiä lauluja, kuoron mukana tai erilaisissa suomalaisten tapahtumissa. Muutama päivä sitten laulettiin juhlakokouksessa iki-ihanaa yhteislaulua ”Uskollisuutesi suuri on Herra”. Siinä on nuottien tekijä saanut aikaan loistavat kuviot bassolle. Kuinka sydämestäni vetelinkään jousella niitä tuttuja kuvioita. Jumalan uskollisuus valloitti koko miehen niin, että kyyneleitä tuli silmiin. Nyt kun ikää on tullut, ja joskus ei oikein kunnolla näe, onko tuo nuotti nyt viivalla vai viivojen välissä, niin on se niin huikaisevaa kokea, kuinka suuri on Taivaan Isän rakkaus ja uskollisuus pientä ihmistä kohtaan. Jumala kutsuu työhönsä amatöörejä ja ammattilaisia. Ja kun kaikki ’soittavat’ hyvässä yhteishengessä ja tarkasti Suuren Säveltäjän nuottien mukaan, silloin syntyy suuren-moinen harmonia. Sellainen musiikki nostaa suorastaan maasta taivaaseen. Ja Jumala saa kaikesta kunnian. *

Ymmärsimme, että tätimme elämään sisältyi monia raskaita aikoja. Kun kerran kysyin häneltä, onko hänen elämässään ollut onnellisia aikoja, niin vastaus oli hät-kähdyttävä. Surullisesti hän sanoi: ”Onhan niitäkin ollut, mutta myöhemmin tulin huomaamaan, etteivät ne aina sitä olleet.” Kaikki suuret menetykset eivät kuitenkaan olleet mitään sen rinnalla, että hän oli saanut kohdata Jeesuksen omakohtaisena Vapahtajanaan. Se toi hänen elämäänsä iloa ja voimaa jokaiselle päivälle, mikä myös ”loisti” missä ikinä hän liikkuikaan. Tavatessaan ihmi-siä hän aina lopuksi, kauniisti silmiin katsoen, toivotti Jumalan siunausta. Lähes sadan vuoden pituinen elämä ei jäänyt vaikutusta vaille. Se elämänmyönteisyys, aina vielä vanhanakin valmis uutta kokemaan ja näkemään ja ennen kaikkea se luotta-vainen suhde Taivaallisen Isään, oli meille esimerkki, mitä ei voi koskaan unohtaa. ”Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme ja hädässä aivan vahva” (Ps. 46:2) *

Jatkoa sivulta 17

Jatkoa sivulta 5

Tie on pitkä

”Etten vain viimeisellä


Joulusanoma 2013Julkaisija - Publisher Mission Press Society1920 Argyle Dr. Vancouver, BC Canada, V5P 2A8 HINTA $6.00 (HST incl.)

Editor: Outi Alopaeus Layout: Keijo Sakara Oikoluku: Helena Rantanen, Terttu Karhinen, Airi Tomminen, Erja Mononen Kansikuva: Jarno Karjanlahti

GST No. R 121903561 PublicaTioNS Mail aGReeMeNT No. 40028608 PublicaTioNS Mail ReGiSTRaTioN No. 40028608

Siunattua Joulurauhaa kaikilleVancouver, BC Bethel-seurakunta Kotikirkko Pastori Riku Tuppurainen (604) 620-6108VICTORIA, BC VICTORIAN KOTIKIRKKO Pastori Lauri Tomminen Puh. (250) 381-2418Calgary, AB Suomalainen Seurakunta Jorma Heinikainen (403) 248-9907Thunder Bay, ON Suomalainen Helluntaiseurakunta Pastori Pekka Perho (807) 472-5660

Broadview, SK Suomalainen Raamattupiiri Sinikka Lukkarinen (306) 696-2253 Sault Ste. Marie, ON Helluntaikirkko Wellu Suoperä (705) 542-3945

Sudbury, ON Sudburyn Suomalainen Helluntaiseurakunta Siion Sam Tuokkola (705) 522-2164 South Porcupine, ON Suomalainen Helluntaiseurakunta

Anna Annala Puh/Fax (705) 235-5025Toronto, ON Toronton Suomalainen Helluntaiseurakunta Saalem Pastori Paavo Korpela (647) 784-0854Lake Worth, FL Suomalainen Helluntaiseurakunta Kotikirkko Pastori Petri Kosonen (561) 252-5355Fitchburg, MA Bethel-seurakunta Liisa Liedes (978) 343-9659

JouluihmeOlimme tapaamassa sisareni anoppia Teerijärvel-lä. Tapanamme oli käydä jouluaaton käynnillä. Tyttäret lauloivat joululauluja, ja me veimme vähän joulusyötävää. Hän iloitsi vierailusta, vaikka puhui huonosti suomea. Tyttäret heläyttivät laulun ja sitten kysyin hänen lempilauluaan. Hän vastasi: ”Jul natt heliga natt”, suo-meksi ”Jouluyö, juhlayö”. Hyräilimme laulua, vaikka ruotsinkieliset sanat eivät kunnolla muistuneet mieleen. (Tytöt olivat laulaneet saksaksi sitä koulussa.) Ovikello soi, ja mamman avatessa oven postimies pyysi ruotsik-si anteeksi, että laukun pohjalle oli jäänyt yksi kortti.

Kun mamma toi kortin, siinä oli tuo laulu kokonaan ruotsiksi, nuotit ja kitara-akordit. Vanha nainen oli niin liikuttunut, että sekä ääni että kädessä oleva kortti vapisivat. Pian kantautui tyttärien kolmiääninen laulu kaik-kialle palvelutaloon, ja iso joukko kokoontui kuuntele-maan ”Jul natt, heliga natt” laulua oven luo käytävälle. Tämä jouluihme vahvisti meidän kaikkien uskoam-me. Jumala lähetti salamavastauksen, kun halusim-me ilahduttaa vanhusta hänen toivomallaan laululla. Ihmeellinen on Jeesus. Hän on paras laulujemme aihe. Hän haluaa joulunakin olla sydämemme valtias. Hän on todellinen juhlinnan aihe. Ylistäkäämme Joulun Herraa, ihanaa Vapahtajaamme!

VIENA MARIA HAUTANIEMI, KAUSTINEN

myös ylösnousemuksen kalliohautaovat ikuisesti yhdessä kertomassa meille tänäkin jouluna, mitä Jumala on meille lahjoittanut antamalla Poikansa. Meillä on suurin joulu-lahja koko elämäämme varten tässä Jumalan antimessa.

Betlehem todistaa Kristuksen syntymän, Nasaret Hänen arkisen työnsä ja myötäelämisensä kärsivien ja sairasten luona, Jerusalem Hänen kuolemaan tuomitsemisensa ja sitten Hänen uhritiensä päätöksen kertoo meille Golgatan teloituspaikka. Tuo vanha laulu päättyy sanoihin: ”Ei joulurauhaa pit-käperjantaitta, ei uhrikuolematta elämää. Jerusalem, sun Golgatasi kautta nyt yössä kodin portit häämöttää.” *

Katso, Kuninkaasi tulee


Jatkoa takasivulta Kolkuttavalle avataanvapauduttuamme reissasimme entistä enemmän. Pöydän yläpuolella olevalla seinällä on suurennettu valokuva, jossa Kummila ottaa Alaskan Kotzebuessa eski-monaiselta ostamansa hylkeennahka aamutossut vastaan vuonna 1971. Sohvanpuoleista seinää koristaa kehystetty kunniakirja, muistona siitä, kun vuonna 1988 kiipesimme Kilimanja-rovuoren huipulle Tansaniassa. Kaksikymmentä vuotta Kummilaa nuorempana, matkustan edelleen, mutta usein kaipaan pitkäaikaista matkatoveriani. Hänen vauhtinsa on hidastunut ja elämä rajoittuu pääasiassa neljän seinän sisälle. Se riipaisee sisintäni, kun katselen huonetta jossa Kummila on kuin lintu häkissä. Pelottaa vanheta, sillä ei

ole tietoa mihin “häkkiin” saattaa itsekin joutua iän kart-tuessa. Vanhenemisen prosessia ei voi kukaan pysäyttää vaikka yrittäjiä on paljon. Surumielisyyden keskellä aina tyytyväinen Kummila keventää ilmapiirin, kun muistelemme menneitä. Kum-milan uskonelämä ei ilmene sanatulvan kautta, mutta se puhuu hiljaista kieltä ihmisen sisäisestä ilosta ja tyytyväi-syydestä. Ensimerkiksi Timoteuksen 6:6: “Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa.” Palveluasunnoilla on nimet, ja se siipi missä Kummila asuu on sopivasti nimeltään Päivänsäde. Ilostun myös siitä kun sydämellisen oloinen hoitajatar kertoo: ”Luen sopivina hetkinä Kummilalle Kengännau-hakassalla maailman ympäri kirjaa.” Sen sivuille on tallen-nettu monia yhteisiä seikkailumatkojamme kuten, Kouvo-la-Hong Kong junalla, Kanootilla New Yorkiin, Yöllinen ryöstö Laosissa ja Ovet avautuvat Pohjois-Koreaan.

Kummila saa elää kirjan kautta uudestaan monet yhteiset matkamme, mutta hänellä on vielä paljon arvok-kaampi kirja, Pyhä Raamattu. Sen kautta hän saa eläytyä ajallisen ja taivaallisen elämän aarteisiin. Innostuksen pilke maailmanmatkaajan silmäkulmassa kertoo siitä, että Kummila haluasi vieläkin lähteä reissul-

le. Ennen hyvästelyä kysyn häneltä, mitä mieltä olet siitä jos kidnappaisin sinut täältä, menisimme Helsinkiin ja sieltä lentokoneella Vancouveriin. Hän miettii hetken verran ja sitten vastaa lähes nauruun purskahtaen: ”Se onkin hyvä ajatus.” Ajatustasolle jäävät meidän monien luonnonlakeihin sidottujen ihmisten toiveet täällä maan päällä. Odotamme pääsevämme täältä varjojen maasta ei vain nimelliseen, mutta taivaalliseen päivänsäteeseen. Kummilan rajoitettua olotilaa pahempi on olla sidottu-na kuin lintu häkkiin, jota vasten synnin muurit painavat ja murjovat sitä. Häkkiolotilasta meillä on Raamatun osoittama ovi vapauteen. Matt. 7:7,8 Kolkuttavalle avataan... Veikko Kummilaa hänen 90-vuotis syntymäpäivän johdosta onnittelee ja siunaa suuri ystäväpiiri Kanadasta, maasta, jossa päivänsankari vieraili neljättäkymmentä kertaa. *

Veikko Kummila nautti erikoisesti Kanadan pohjoisista erämaista. Kuvassa, Veikko Kummila ja Eero Sorila Alaskan tien varrella Yukonissa. Kanootti kulki auton katolla tuhansia kilometrejä ja vesistöillä se kulki kevy-esti varsinkin Kummilan meloessa. Hänellä oli jo Lapin matkoilta kokemusta vesillä liikkumiseen.

Sorila ja Kummila Kilimanjaron huipulla


Äiti oli lampaat kerinytVillat karstannut ja kehrännytJoista sukat, kintaat kutonut

Illan hämärässä niitä puuhaillutPukin konttiiin laittanut

Pyykit oli pesty saavissaKeitetty saunan kattilassa

Lipeä vedessäKuivattu tyhjässä vintissä

Tuoretta voitakin kirnuttiinPiparkakut piirakat paistettiinKinkkukin uuniin työnnettiin

Lanttu, maksalaatikko valmistettiinSitten ne pöytään kannettiin

Lumilyhty tuikki takaa ikkunanKauralyhde huojui oksalla puun

Pikku linnut kisaellen täytti lyhteenJyvät maahan putoellen

Oli ilo katsella leikkiä lintusten

Kuusi metsästä haettiinAattona sisään kannettiin

Namusilla, omenilla koristeltiinOksille oikeat kynttilät laitettiin

Jotka lämpöä, valoa toi sydämiin

Isä luki joulu evankeliuminSiunasi joulu ateriankin

Kaikki me hiljaa kuunneltiinKiitollisin mielin aterioitiin

Niin hyvältä ruoka maistuikin

Jännittynein mielin odotettiinMilloin kolkutus alkaa kuulumaanEi joulupukki pettänyt milloinkaan

Lämpimät, villasukat, kintaat lahjaksi saatiinPellavapää räsynukke suurin yllätys

Ei namuspussia pukki unohtanutkaan

Aamulla polle valjastettiinLapset rekeen lastattiin

Polle juoksi halki niittyjen ja metsienJoulu kirkkoon saavuttiin

Joulu laulut kauneimmat laulettiin

Oli joulut parhaat nuo lapsuudenVieläkin elää tahdon ne uudelleen

Ei kiirettä, hälinää, hulinaaEi markkina touhua kauppojen

Vaan joulu tunnelmaa aitoa rauhaisaa

Jota vieläkin kaipaa sydämiinOn lapsi syntynyt Betlehemiin

Oli sijaa vain heinillä härkien kaukalonJossa syntyi pelastus ihmisten

Jumalan Poika tuo ainoinen

Oi jos mekin rientäisimmeLuokse seimen lapsosen

Jonka syntymäjuhlaa me vietämmeHan lahjoittaa lahjan parhaimman

Joka vie meidät luokse seimen lapsosenYlä puolelle tähti taivasten

Lämmin Joulutervehdys, Terttu Sievänen, Vancouver, BC

Aito Lapsuuteni Joulu Kotona Karjalassa

Sieväsen perheen lapset: Else, Evi, Evelyn, Esther ja Jussi

Joulusanoma 2013 $6.00 (HST incl.)

Mitään elämän merkkiä ei näy tai kuulu. Onko Marjoniemen palvelusasunto Kouvolassa autioitunut. Onko kaikki ikäih-misasukkaat nuortuneet kuin lapset leikkimään ja palan-neet omiin koteihinsa. Se olisi toivottavaa. On laskeuduttava pilvistä maan pinnalle ja jatket-tava seisomista ja kolkuttamista oven ulkopuolella.

Pitkän odotuksen jälkeen oven sisäpuolelta kuuluu askelten ääntä.Vaaleaan uniformuun pukeutu-nut nuorehko naishenkilö avaa raskaan oven. Kerron hänelle vierailuni syyn: ”Olen Kanadas-ta käymässä, ja haluaisin tavata ystävääni Veikko Kummilaa.” Kiiltäväksi puunattuja käytäviä pitkin minut ohjataan ystäväni ovelle. Yksityishuone on pelkistetty mutta putipuhdas ja valoisa. Elo-kuinen auringon helo tulvii sisälle suuresta ikkunasta. Se pelaa valo - ja varjoleikkiä pian 90 vuotta täyttävän Kummilan kasvoilla. Hänen tyyni ja hymyn hälvettä tavoitteleva ilmeensä kruunaa tervehdyksemme. Yhteiset muistot vievät vuoteen 1970 jolloin Kummila vieraili Vancouverissa, ja tapasimme ensi kertaa. Matkus-tamisen into paloi kummassakin voimakkaana, eikä se ole vieläkään sammunut. Yhteinen Alaskan matka kesällä 1971 oli hyvin jännit-tävä ja antoisa. Siltä matkalta palaa mieleeni eräs tapaus. Ostimme ruokakaupasta evääksi kolhiintuneen ruokapur-kin, koska sen sai alennetulla hinnalla. Tiesimme että pavuista saa proteenia ja sitä me tarvit-

simme pitkällä matkalla. Liha olisi ollut myös proteenirikasta mutta Alaskassa niin kallista, ettei meille tullut mieleenkään sitä hankkia. Käveltyämme pitkän mat-kan, nälkä yltyi kuin Alaskan susilla ennen saaliin saamista. Istuimme erään tien ruohoiselle penkereelle ja kaivoimme esille aarteen repusta, kolhiintuneen papupurkin. Kehotin Kummilaa otta-maan ensimmäisen lusikallisen, mutta hän kieltäytyi. Ihmettelin sitä mutta sitten tajusin mistä kenkä puristi. Kummilan luon-teeseen kuuluu syvä hienotuntei-suus ja toisesta huolehtiminen: ”Itse en ota ennen kuin kaveri saa.” Hepr. 10:24: “Pitäkää huol-ta toinen toisestanne”… Kum-mila tässäkin toteutti Raamatun kehotusta, jopa äärimmäisyy-teen, ei sanoin mutta teoin. Ju-malan Sana kehottaa meitä myös itsensä hillitsemiseen (Gal. 3:2.). Kun vatsa kurnii tyhjyyttään niin onko vaikeampaa koetusta itsehillinnälle kuin kieltäytyä

syömästä. Kummila puhui jälleen esimerkillään saarnan ilman sanoja. Nälän kiihtyessä minun piti ottaa ensimmäinen lusi-kallinen, jonka jälkeen ruokailu pääsi vauhtiinsa. Purkin herkullinen sisältö tyhjeni tasa-arvoisesti muutamassa minuutissa. Alaskan matka avasi meille ovet 40 vuotta kestäväl-le seikkaulumatkailulle ympäri maapalloa. Kesälomat kuluivat tiiviisti matkustamisen merkeissä. Työelämästä

KolkuttavalleavataanTeksti ja Kuva:

Eero SorilaVancouver, BC

Soitan ovikelloa - kolkutan ovelle ja odotan suuren teräsoven takana.

Veikko Kummila on suuri junien ystävä. Niin-pä hänellä tuntui olevan pidättelemistä, ettei junassa matkustaessamme vllptön ilo puhjennut

matkalla Kouvolasta Siperian kautta Hong Kon-giin. Onko ihme että minä ja monet muut viih-tyvät Kummilan seurassa sillä kasvot ja elämä puhuu siitä tyytyväisyydestä ja sydämen ilosta, josta Sananlaskut 15 kertoo.

Jatkuu sivulla 22

joulusanoma 2013 - todistaja pdf final.pdf · odotimme pukin tuloa. siihen aikaan oli monissa...

Documents