1

Kaksiperintöä

2

3

VELI TUOMI

Kaksiperintöä

4

ISBN

Tekninen toteutus: Lievonen Tmi, Jyväskylä 2007

Kustantaja:

Juurikasvu-kustannus

Mankolantie 16 a

40200 Jyväskylä

Puh. (014) 633 334

www.juurikasvu.net

juurikasvu@kolumbus.fi

5

Sisällysluettelo

Lukijalle................................................................................. 8

1. LUKU ..................................................................................... 10

Lapsuusaika ........................................................................ 10

Kun jo muistan ..................................................................... 10

Sielunmaisema .................................................................... 15

Perinnäissäännöt ................................................................. 19

Pilkkaa ja pelkoja ................................................................. 26

2. LUKU ..................................................................................... 34

Perintöuskon taakka ........................................................... 34

Puristuksessa ...................................................................... 34

Syyllisyyttä ja taakkoja ......................................................... 41

Neuroosikristillisyyden maailma .......................................... 45

3. LUKU ..................................................................................... 50

Minustako mies?................................................................. 50

Maailman turuille .................................................................. 50

Vaimo ................................................................................... 52

Menetyksiä ja menestystä ................................................... 53

4. LUKU ..................................................................................... 60

Uudeksi luomukseksi ......................................................... 60

Kokous ................................................................................. 60

Mummo ................................................................................ 66

5. LUKU ..................................................................................... 72

Uuden elämän ongelmat .................................................... 72

6

Karu tosiasia ........................................................................ 72

Ihanat körtit .......................................................................... 78

Hylkytunkio .......................................................................... 81

Sielu ei kestä ....................................................................... 86

6. LUKU ..................................................................................... 91

Kristukseen kasvamista ..................................................... 91

Löytöjä ................................................................................. 91

Uusi profeetta ...................................................................... 94

Kauneimmat joululaulut ....................................................... 99

”Ekumeniaporukka”............................................................ 101

Sekalaista seurakuntaa ja huippujoukkoa ......................... 103

Ohjeita tulevaan ................................................................. 110

7. LUKU ................................................................................... 113

Särkyneeksi saviastiaksi ...................................................113

Vammaisen luovuus .......................................................... 113

Murusiksi Herran käsissä .................................................. 117

Mutta helvettiä se oli .......................................................... 118

Ensimmäinen välinäytös .................................................... 120

Seuraava episodi ............................................................... 124

Kolmas näytös ................................................................... 129

Paluu “normaaliahdistukseen” ........................................... 130

8. LUKU ................................................................................... 137

Herran työssä ................................................................... 137

Surunäkyjä ......................................................................... 137

Aikamme ”galatalaiset” ...................................................... 140

Totuuden ja valheen henki ................................................. 143

Työhönoppimista ................................................................ 146

Paranemisen rukousta ja Hengen johdatusta ................... 147

Yön jälkeen ........................................................................ 154

Kuolema tuli ....................................................................... 156

”Ihmistä ja eläintä sinä autat” ............................................ 157

7

Erilaisilla asioilla ................................................................ 159

9. LUKU ................................................................................... 163

Iankaikkinen evankeliumi ................................................. 163

Meidän perintömme ........................................................... 163

Kuolemasta elämään ......................................................... 172

10. LUKU ................................................................................. 173

Jumalan vanhurskaus ...................................................... 173

Vanhurskaus saadaan ilman ehtoja .................................. 173

Uudestisyntyminen uskon kautta ....................................... 177

Katolisen kirkon vanhurskauttamisoppi ............................. 178

Luterilainen vanhurskauttamisoppi .................................... 181

Ne siirretään meiltä pois .................................................... 187

Synnit heitetään Jumalan selän taakse ............................. 187

Synnit ovat maahan ja meren syvyyteen upotettuja .......... 187

Vanhurskautunut on Kristuksen verellä pesty ................... 187

Synnit ovat pois pyyhittyjä ja unohdettu ............................ 188

11. LUKU ................................................................................. 197

Vielä muutama sana ikävästä ja armosta ........................ 197

Odotan ja ikävöin ............................................................... 197

Ihaninta on armo ................................................................ 199

Jumalan pelastussuunnitelman ylistys .............................. 202

8

Lukijalle

Edellisessä kirjassani, Herran tulet, käytiin läpi 1800-luvun he-rätysten historiaa ja kuvattiin herätyksen synnyttämää elämääheränneiden ihmisten kokemana. Kirjassa käsiteltiin myös tuonajan herätysliikkeiden ongelmia ja syntyneitä ristiriitoja.

Uudessa teoksessa jatketaan matkaa 1940-luvun alkupuolel-ta tähän päivään asti.

Kirja kertoo oman elämäni selviytymistarinan ehkä harvinai-sellakin tavalla, jotta lukija saisi mahdollisimman aidon kuvansiitä, kuinka lakihenkinen kristillisyys voi sairastuttaa yksittäi-sen ihmisen ja jopa koko yhteisön. Teos kuvaa yhden ihmisenpelkoja, mielettömiä ahdistuksia, sairauksia ja taisteluja. Tällai-sista vammoista tervehtyminen voi kestää jopa vuosikymmenet.Vain aidon hengellisen elämän löytäminen voi parantaa yksityi-sen ihmisen ja uskonnollisen yhteisön vammat.

Teoksessa käsitellään erityisesti herännäisliikkeen muuntu-mista alkuperäisestä ja aidosta kristillisyydestä lakihenkisyydenvaiheiden kautta maailmoja syleilevään uskonnollisuuteen, kört-tihumanismiin. Nykyinenkin kausi liikkeessä edustaa suureltaosin edelleen lainomaista kristillisyyttä. Missä näet ei julistetaväärentämätöntä evankeliumia, siellä on vain lakia ja sen tuo-maa ahdistusta. Siksi evankeliumin synnyttämän Kristus-elämänlöytänee vain harva herännäisihminen. Moni joutuu vaeltamaanikävöivän uskon ja armonkerjäläisen karunkolkossa erämaassa,vaikka vielä pari sukupolvea sitten iloittiin löydetystä pelastuk-sesta, veisattiin kiitosvirsiä Herralle, itkettiin ja iloittiin. Herrantulet paloivat.

Se, mitä taistelujeni ja sairauksien täyttämien elämänvaiheit-teni kautta olen herännäisyyden ongelmista kirjoittanut, pätee

9

pääosin myös kirkkoon ja sen muihinkin kansanliikkeisiin. Pin-nallinen julistus ei osoita tietä elämän lähteelle. Uskonnollisetvaatimukset ja taakat kiusaavat monia aikamme ihmisiä. He uu-puvat vaatimuksien paineessa, koska opettajiltakin tie voimanlähteelle on pahoin kadoksissa. Hengellisesti kuoleva kristilli-syys tuottaa myös uskonnon uhreja.

Perintönä on saatu myös paljon hyvää. Siksi herännäisliik-keellä olisi tässäkin tilanteessa mitä ihanin tilaisuus ihmisten hen-gelliseen hoitamiseen. Liikkeen edustama alkuperäinen kristilli-syys on levollista ja yksinkertaista. Se ei vaadi mitään erikoi-suuksia ja ihmissuorituksia, jolloin myös huonolla matkamie-hellä on Kristuksen turvissa lepo ja virkistys. Tätä sanomaa ai-kamme nääntyneet sielut kaipaavat. Mutta juuri tämä sanoma onkadoksissa. Vapauden saarna ei tosin saa perustua valheellisuu-teen, vaan armoon ja totuuteen Kristuksessa. Juuri tämä sana te-kee vapaaksi.

Kirjani loppuosassa olen tuonut julki myös aitoa evankeliu-mia syntiselle. Armon evankeliumi on kuitenkin niin valtava,ettei sitä voi tyhjäksi ammentaa. Myös uskonvanhurskaus tuleeesille Raamatun esittämällä tavalla ja vastaavasti millaisena mo-net ihmisopit ovat sen aikoinaan esittäneet ja — sen turmelleet.

Tekstilainaukset ovat vuosien 1938 ja 1992 kirkkoraamatuistariippuen siitä, miten ne parhaiten ”ajavat” kyseessä olevaa asiaa.

Kerrotut kokemukset eivät ole olleet turhia, jos kirja antaatoivonsa menettäneelle toivoa ja luo kestävän pohjan elämän sy-viin vesiin joutuneelle.

Jään toivomaan ja rukoilemaan, että vielä nousisi SuomenSiioniin uudistunut kansa uusin leilein ja joka kestää myös uuttaviiniä pakahtumatta, mutta sortumatta silti sielullisuuteen.

Tällaisin ajatuksin jätän kirjani luettavaksi ja arvioitavaksi.

Sievissä joulun kynnyksellä 2007Veli Tuomi

10

1. LUKU

Lapsuusaika

Kun jo muistanVoimakas isku kohdistuu yhtäkkiä johonkin sydänalani seudul-le. Kuin tylppäpäinen raskas esine se jysähtää jonnekin ylävar-taloon. En saa kunnolla hengitettyä; ahmin henkeä hädissäni. Pahaolo ahmaisee minut syleilyynsä. Olen täynnä kauhua, ja pyriste-len vastaan. En tiedä missä olen. Haluan päästä pakoon, muttaolen kuin naulittu paikkaani.

Herään.Oliko kaikki unta?Pelkotilani jatkuu, mutta vähitellen pieni ymmärrykseni al-

kaa toimia: tajuan jo osittain pelkoni ja ahdistukseni syyn. Kuu-len, kuinka jostakin kantautuu pelottavaa, ryskyttävää ääntä.Tämä oli tullut häiritsemään minun lapsenuntani.

Joku pyrkii yösydämenä kotiimme. Ulko-oveen kohdistuuvoimakkaita repäisyjä niin että ääni kantautuu jopa peräkama-riin asti. Kuulen ne siitä huolimatta, että kätkeydyn peiton alle.Ulko-ovea kiinni pitävä haka saa aikaan lonksuttavaa ääntä. Sekuulostaa korvissani kaamealta.

Kuulen sitten kuinka isä nousee vuoteeltaan ja makuuhuo-neeseen syttyy valo. Hän mutisee jotakin itsekseen, menee siitäsitten tuvan puolelle. Kuulen ulko-oven aukeavan, ja joku tuleetupaan. On hetken hiljaista, mutta sitten kuulen isän äänen:

— On se sitte merkin kumma paikka, ettei sitä saateta tullaihimisten aikaan kotia! Paa nyt tervan kans mielees, että se saiolla viimmenen kerta!

11

Asiat alkavat valjeta. Vanhin veljeni oli tulossa kotiin ”yöhy-pystä”, ja siitä tämä yöllinen metakka johtui. Kestää vielä tovin,ennen kuin tajuan koko asiain tilan. Mieleni alkaa rauhoittua.Oikeastaan rauhoitun vasta sitten, kun kömmin isän ja äidin sän-kyyn, äidin viereen. Asetan pääni hänen käsivarrelleen ja pai-naudun hänen kainaloonsa. Pieni poikanen ei osaa vielä sanoasanaa ”käsivarsi”, se on liian pitkä ja vaikea sana, siksi pelkkä”varsi” on ihan sopiva sana. Käytän sitä sanaa aina kun haluanpäästä äidin turviin. Haluan silloin äidin ”varrelle”. Yritän nytrauhoittua äidin kainalossa. Hitaasti rauha palaa sieluuni. Alita-juinen pelkotila jää kuitenkin sisimpääni, vaikka saankin olla aa-mupuoleen asti äidin varrella. Mistä ainainen pelko ja ahdistuspienen pojan rinnassa olivat kotoisin? Milloin se asia selviää?Oikeastaan näitä kysymyksiä saatoin pohtia paremmin sitten kunnyt niin pieni käsityskykyni oli hieman kehittyneempi. Muttanämä olivat ensimmäisiä muistiin piirtyneitä tapahtumia, minunperintöäni ajalta, jolloin aloin hahmottaa erilaisia elämäni tapah-tumia, pelkoja ja — vammoja.

Vanhempani muuttivat Sieviin vuonna 1929 Ylivieskan Raudas-kylästä. Isäni syntymäkoti on siellä vieläkin. Äitini on kotoisinNivalan Pihlajaperältä.

Äitini vanhemmat ja suurin osa sisarista olivat kuolleet hä-nen ollessaan vielä lapsi. Hänen tätinsä oli ottanut hänet hoi-toonsa, mutta jo pienenä äitini oli joutunut lähtemään oman elan-tonsa hankintaan.

Samoin isäni joutui jo nuorena kotoaan muualle töihin. Omakoti ei kyennyt elättämään kaikkia lapsia. Yhteisessä työpaikas-sa vanhempani olivat löytäneet toisensa ja menneet aikoinaannaimisiin. Oman kodin perustamisen jälkeen he hankkivat pien-tilan Raudaskylän Löytynperältä, mutta varsinaisen elannon isähankki renkinä, metsätöissä ja parrunveistossa. Hän oli oppinut

12

tekemään myös maanviljelystöitä. Hän oli kätevä käsistään.Mutta sitten heille oli tarjottu uutta mielenkiintoista työtä

Sievistä; Raudaskylän kristillisen kansanopiston johtaja oli tästätyöpaikasta isälle kertonut. Sievin kirkkoherra oli käynyt jopavaimonsa kanssa vierailulla Linjalassa, kodissamme, tämän asi-an tiimoilta. Sopimus oli syntynyt. Eräiden tietolähteiden mu-kaan Sievin lestadiolaishenkinen kirkkoherra oli luottanut täl-laisissa kysymyksissä herännäishenkisiin ihmisiin, ja hän oli et-siskellyt sopivaa pariskuntaa näistä piireistä jo jonkin aikaa, janäin olivat vanhempani saaneet tämän työtarjouksen. Myöhem-min — näin kerrotaan — tämä kyseessä oleva kirkkoherra liittyikokonaan heränneisiin.

Sievin kirkonkylä, Haikolankylä, ei ollut järin mainittava liike-keskus vielä sotienkaan jälkeen. Yleisin kulkuväline hiekkapin-taisilla kyläteillä oli hevosen vetämät kärryt — vastaavasti tal-vella parireet. Milloin tiellä liikkui heinä- tai puukuorma, mil-loin jokin työkone, ne liikkuivat hevos- tai ihmisvoimin. Har-vemmin kylän läpi kulki kuorma- tai linja-auto. Useimmitenautot olivat vuokra-autoja eli pirssejä. Talvisunnuntaisin näkimyös hevosen vetämiä kirkkorekiä matkalla jumalanpalveluk-seen ja sieltä takaisin. Seuroissa kuljettiin talvisaikaan tällä ta-valla.

Nykyinen kirkko on rakennettu Sieviin vuonna 1861. Her-ralle pyhitetty puinen, suuri ristikirkko, sijaitsee aivan keskei-sellä paikalla Pekanmäellä, lähellä entistä Evijärven rantaa.

Vuonna 1654 rakennettiin ensimmäinen kirkko Sievinmäel-le, kauniille hiekkakankaalle, mutta vähitellen se sekä muut,myöhemmin rakennetut kirkot, osoittautuivat olevan pieniä japahasti sivussa, seurakunnan toisessa päässä. Syntyneen kirkko-riidan vaikutuksesta rakennettiin uusi ja tilavampi kirkko nykyi-selle paikalleen, pitkän pitäjän keskipaikkeille. Sievistä tuli tuol-

13

loin — uuden kirkon myötä — myös itsenäinen Sievin seura-kunta. Vanha kirkonkylä sai aikoinaan nimekseen, kuinka olla-kaan — Vanhakirkko.

Lapsuusaikani pappilan pihapiiriin tullaan, kun kävellään kir-kosta toistasataa metriä etelä-lounaaseen. Piha-alueeseen kuu-luu päärakennuksen lisäksi väentupa, pitempi aittarakennus, toi-nen aitta, niin sanottu kymmenysaitta, hieman kirkkoon päin, jasitten navetta ja liiterirakennus. Lapsuuteni kanttorila sijaitseepappilasta itään päin noin sata, ehkä parisataa metriä. Alempanapappilan pihapiiristä, etelärinteessä, on maakellari ja sauna. Kau-empana vainiolla sijaitsee vanha riihi. Peltoalueilla on myös useitalatoja heinän talvisäilömistä varten.

Seurakunnalla on lisäksi maa- ja metsäomaisuutta. Syytä onvielä panna merkille seurakunnan kolme hautausmaata lähelläkirkkoa ja vielä neljäs kalmisto, joka sijaitsee noin kymmenenkilometrin päässä kirkonkylästä luoteeseen, jossa olivat aiem-min mainitut Sievin edelliset kirkot.

Pekanmäen pohjoispuolella olevan kauniin ja kalaisan Evi-järven vanha loisto on nykyisin poissa. Järvi on kuivattu ja aluettaon kunnostettu lähinnä heinämaiksi. Entisestä järvestä saatiin tokituhatkunta hehtaaria uutta heinikkoa. Se oli tarpeen, sillä Sievinpitäjän maapohja on valtaosin muodostunut kivisistä metsämaistaja hiekkaharjuista. Viljelykseen sopivaa maata oli vähän. Nälkä-vuosien jälkeen virinnyt karjatalous vaati lisää heinänviljelystä.Osa järvikuiviosta on yhä veden vaivaamaa joutomaata. Maa-,metsä- ja karjatalous elättävät valtaosin pinta-alaltaan suureh-kon, mutta asukasluvultaan pienen pitäjän väestöä.

Lapsuudenkotini sijaitsee Sievin kirkonkylässä, pappilan piha-piirissä. Täällä vanhempani ja muu perheeni asuu. Vanhempaniovat vuokraviljelijöitä. Isääni sanotaan pappilan arenttimiehek-

14

si. Hän itse käyttää ammattinimikettä “arentaattori”.Täällä elän varhaislapsuuttani. Synnyin sota-aikana suojelus-

kunnan omistaman rakennuksen, ”Sukintalon” eli nykyisen kun-nantalon yläkerrassa. Rakennukseen oli perustettu sodan alla vä-liaikaissairaala, Suomen sairaala. Eipä se ollut kovin kummoi-nen paikka synnytyssairaalaksi. Rakennuksessa vilisi rottiakin.Äitini vartioi myös niiltä vastasyntynyttä poikaansa. Hän olikuullut, että eräältä lapselta oli nälkiintynyt rotta yrittänyt syödänenänpään. Äitini pelkäsi puolestani. Hän oli tosin aina pelännytjotakin. Jo nuorena hän oli saattanut juosta ulkorakennukseenpiiloon, kun taloon oli tullut vieraita. Hän oli pelon kasvatti.

Äitini ehti toivoa vuosikaudet itselleen vielä poikaa, koskahänelle oli kahden pojan jälkeen syntynyt peräkkäin seitsemäntytärtä. Unessa hänelle oli ilmoitettu, että hän saisi vielä kaksipoikaa. Hän odotti minua senkin vuoksi, että hänellä oli minullejo nimi valmiina. Sekin oli hänelle unessa kerrottu. Uni toteutui,ja minä synnyin ja sain nimekseni Veli Johannes.

Perheemme on kasvanut jo suureksi. Ensimmäisestä aviolii-tostaan isällä oli kaksi tytärtä. Vaimonsa kuoltua isä meni naimi-siin äitini kanssa. Kolmekymmentäluvulla yksi sisaristani, San-ni, kuoli muutaman kuukauden ikäisenä hinkuyskään. Yksi lap-sista, tyttövauva, syntyi kuolleena. Muut lapset sisarusparvestasaivat kasvaa aikuisikään. Meitä elossa olevia sisaruksia on nytviisitoista.

Sanni-tyttären menetys oli äidille ankara isku. Hän kävi jokapäivä Sannin kuolinkesänä pitkiä aikoja tyttärensä haudalla it-kemässä menetystään. Vasta kun isä haki hänet eräänä päivänäpois haudalta todeten: ”Elävät lapset tarvitsevat sinua enemmänkuin kuollut”, äiti jäi hoitamaan perhettään. Suru sai jäädä vainsisikuntaa vaivaavaksi asiaksi.

15

SielunmaisemaIhastelen vieläkin uudelleen tuota Jumalan kädenjälkeä, tuotahänen työtään, minkä poikasen silmät aistivat aikoinaan lapsuu-denmaisemassa: värit, tuulen, ilman lämmön, eläimet ja työtätekevät ihmiset. Lapsena tunsin luonnollisesti vain lähinnä tä-män maiseman. Sielunmaisemani alkoi Sievin pappilan väentu-van takaa etelään päin ja jatkui kauas metsänrantaan asti. Oike-astaan sitä maisemaa oli lähempänäkin: pappilarakennuksen ta-kaa avautuva puutarha oli jotakin niin ihmeellisen kaunista, ettäpieni poika suorastaan lumoutui. Oli outoja, vieraita puita ja pen-saita, syreenimaja puutarhan keskellä; hyvin hoidettu nurmikkoja polut ja monet muut ihmeellisyydet kuuluivat myös tuohonalueeseen. Meillä ei vain ollut asiaa sinne, ei ainakaan arenti-miehen pojalla. Niin tai oikeastaan, minä en vain uskaltanutmennä sinne, en ainakaan yksin.

Selvästi turvallisempi maisema avautui viljelystielle ja siitäkauas peltojen perälle. Vasemmalle jäi isän vuonna 1938 raken-tama sementtitiilinen navettarakennus. Navetan oven edessä olikaivo ja sen kannella metallinen pumppu. Laskeuduttaessa alem-maksi, viljelystien alkuun, vasemmalla oli ”kuoppa”, maakella-ri. Katolta saattoi laskea talvella mäkeä. Ei mäki niin järin suuriollut, mutta kelkka antoi siitä liukkaat kyydit. Vasemmalla olivielä pappilan saunarakennus. Se lämmitettiin pappilanväellelauantaisin, joskus muulloinkin, esimerkiksi riihipäivinä. Itsepääsimme saunaan melko myöhään illalla. Usein pikkupoika jonukahti, ennen kuin tuli oma vuoro. Kesäisin saunan takana olimeidän ryytimaa, niin ja isän kessumaa. Siinä lähellä muistanolleen myös joskus pellavapellon.

Jos poikasena uskalsi kauemmaksi tielle, tultiin riihitien ris-teykseen. Viljelystietä oli hieman hankala lapsen kulkea, silläsiinä oli kaksi raidetta, kärrynpyörien tekemiä. Keskellä tietä olitosin kolmaskin raide, hevosten kavioiden tekemä kavioura, mutta

16

siinä oli vielä hankalampi astella. Mutta nyt oltiin riihelle vie-vällä tiellä. Tietä oli ehkä viisikymmentä metriä, vähän yli, jasitten oltiin itse riihellä. Se oli jännittävä paikka. Riihi tuoksuiaina riiheltä. Tuo rakennus oli aivan elintärkeä, siinähän kuiva-tettu vilja puitiin varstoilla ja jyvät saatiin näin irti oljista ja täh-käpäistä. Jyvät puhdistettiin koneella, jota sanottiin ”rusamasii-naksi”. Suomenkielistä nimeä ei ollut. Riihirakennuksessa oli tilaamyös oljille ja ruumenille. Niitä tarvittiin lehmien ja hevostenkuivikkeeksi ja ruuantäytteeksi.

Nyt, poutaisena heinäkuun puolivälin päivänä, heinätyöt ovatkäynnissä. Heinä on kaadettu luo’oksi, ja sitten kuivunut heinäon ajettu haravakoneella ”palteille”. Sateisena kesänä heinä jou-duttiin seivästämään, jotta se kuivuisi seipäillä. Nyt oli poutaa jaheinät voitiin koota palteelta hieman enemmän kasaan ja kantaatakkavihdalla suojaan. Takkavihdas tai ehkä oikeammin taakka-vihdas tehtiin notkeasta vihdaksesta, johon heinätakka asetettiinkiristysotteella. Meillä oli käytössä myös hevosen vetämä hei-nälava, jolla oli nopea koota heinää talteen. Sillä saattoi ajaa ojien-kin yli turvallisesti. Aluksi lavalle asetettiin köysi perältä keu-laan päin kuorman alle. Kun heinälava tuli ladolle, ylimääräinenköysi heitettiin kuorman yli taaksepäin ja sidottiin ladon seinäänkiinni. Kun hevosia käsketettiin eteenpäin, heinäkuorma jäi pai-koilleen ja lava luisti alta pois, ja näin voitiin lähteä hakemaanuutta kuormaa. Kätevää!

Minulla ei ollut vielä osaa eikä arpaa näissä hommissa, olin-han viiden vanha, mutta saatoin kyllä osallistua uuden heinäsän-gen päälle asetetun viltin päällä ruokailuun ja kahvitteluun. Seoli poikaselle heinänteon parasta antia. Niin ja kyllä tyhjän hei-nälavan päällä saatu kyyti tuntui myös mukavalta.

Koko tämä suuri viljelysvainio kuului seurakunnan omistuk-seen. Meidän perheen tehtävä oli ”asua” sitä ja antaa sovitut osatpappilaan: maitoa voita, juustoa viljaa, lihaa…

17

Kauempana peltoalueella pappilan pihapiiristä alkava tie päät-tyi metsänrannassa oleville peltosaroille, joita nimitettiin hevos-haaksi. Se alue lienee ollut siis aikoinaan hevoslaitumena. Rii-helle kääntyvän tien jälkeen tuli vielä yksi risteys ja tie vei oike-alle, josta mentiin hieman koholla olevan kankaan kautta met-säiselle alueelle, jonka nimi oli Peltokangas. Tämän tien varres-sa kasvoi pieniä mäntyjä ja katajia. Maasto oli sen verran hiek-kaista, että sitä ei viljelty. Se oli peltosarkojen väliin jäävä pienikaistale joutomaata. Siinä sijaitsi kolmiosainen lato, Pitkälato.Tien päähän, tuonne metsäalueelle, Peltokankaalle, isä suunnit-teli meille omaa taloa, kunhan arentimiesvuodet päättyisivät. Pel-tokankaan alueella on ollut asutusta ennenkin. Myös metsänran-nan alueella on joutomaata. Se on korkeampaa kangasta, kivistäja viljelykseen sopimatonta. Alueella on männikköä ja katajik-koa.

Hieman kauempana, Toholammille menevän maantien toi-sella puolen, kaakon suunnassa, on toinen suuri viljelysalue. Senläpi kulkee pieni puro, Tolpanoja. Metsänrannan aluetta nimite-tään Kyhnylänperäksi. Monien kilometrien päässä idässä on vielämuitakin pappilan maita. Sitä aluetta nimitetään Lampinpääksi.Seurakunnalla on myös metsäalueita eri puolilla Sieviä.

Viljelysvainiosta, joka avautui pappilan takaa alaspäin, ete-lää kohti metsänrantaan asti, minä olin viehättynyt, sillä se olikotipihan lisäksi se ”minun maani”, se jonka minä tunsin ja jokaoli minun maailmani, minun Sievini. Se kaikki oli niin turval-lista aluetta kuin se vain saattoi pienelle, mutta jonkinlaista ah-distusta povessaan kantavalle miehenalulle olla. Tästä pienenpojan ahdistuksesta Herra kertoi minulle paljon myöhemmin.Tuntui kuin ahdistus olisi asunut minussa aina. Tässä maise-massa pieni poikanen liikkui ja kantoi jotakin vaivaa sielunsasopukoissa, tautia, jolle ei ollut nimeä, ei selitystä. Se vain oli.Mikä sen sinne oli pannut? Jokin outo tapahtumako, joka on

18

pyyhkiytynyt pojan muistikuvista pois mutta joka oli jättänytsyvän viillon ja arven tuon pienen miehen sieluun? Kukaan muuei siitä tiennyt. Minäkin pidin sitä luonnollisena jo lapsen elä-mään kuuluvana. Muutamat sisaruksistani kantoivat samanlais-ta taakkaa.

Metsäalue, joka hevoshaan metsänrannasta alkoi, ylettyy ainaToholammille asti. Sitä on syvyyssuunnassa noin parikymmentäkilometriä. Sitä sanotaan Sydänmaaksi. Länsi-itä-suunnassa tämäsuuri sydänmaa alkaa Kannuksesta ja ulottuu kauas Lestijärvensuuntaan. Tässä samassa suunnassa sydänmaan halkoo kapea-raiteinen, 1920-luvulla rakennettu metsärata. Se lähtee Kannuk-sen Eskolasta, jossa on rautatieasema, ja jatkuu Reisjärven jaLestijärven erämaihin asti. Radan varressa on useita hakkuukämp-piä, joissa hakkuumiehet asuivat hakkuupäivinä. Tuo alue antaatyötä monelle miehelle. Työ on aikuisten miesten työtä. Sinne eipoikasista ole. Oikein tyynellä ilmalla saattoi kuulla, kuinka täy-dessä puutavaralastissa oleva juna puuskutti kohti Eskolaa.

Tämän pappilanmäeltä näkyvän maiseman teki lapselle erikoi-sen turvalliseksi äidin ainainen veisuu, joka kantautui aamuvar-haisesta iltamyöhään kaikkialta missä hän liikkui. Milloin nave-tassa, milloin pihamaalla, milloin missäkin päivän kiireisissäaskareissa hän kulki, siellä kaikui hänen virtensä. Aina se tuntuikaikuvan, tuo Vanhan virsikirjan alakuloinen sointi. Nuo virretja Siionin virret hän taisi osata osin ulkoa. Tällä tavoin äitinipalveli Jumalaa. Niin ja kaikella sillä uhrautuvaisuudella, minkäsuuren perheen äidin osa toi mukanaan. Siihen osaan oli aika-naan kuulunut lasten synnyttäminen, sitten lapsijoukon ruokki-minen ja vaaliminen ja muut askareet: navettatyöt, mukanaolopellollakin, ja mitä kaikkea siihen osaan kuuluikaan. Jostakinlöytyi aikaa myös monille vierailuille, vieraiden kestitsemiselleja tuoreen leivän ja pullan viennille vähäosaisimmille lähinaa-

19

pureille. Tässä kaikessa olin mukana pikkumiehen ymmärryk-sellä ja käsityksellä. Jotakin pikkumieskin näki ja koki, jotakin,josta tuli osa henkistä ja hengellistä perintöäni.

Poikasena luin sanomalehdestä otsikon ”Haikola väitteli Lun-dissa”. Lauri Haikola oli sieviläistä syntyperää, ja hänen van-hempansa olivat perheystäviämme. En vain oikein ymmärtänyt,miksi ”Takalon Lassin” piti lähteä justiinsa sinne Ruotsiin intte-lemään selvistä asioista. Eikö täällä Suomessa olisi muka ollutihan tarpeeksi riitapukareita? Kuulin lisäksi vanhemmiltani, ettäLauri Haikola oli liittynyt Ruotsissa johonkin teologiseen virta-ukseen, jota sanottiin ”lundilaisuudeksi”. Vanhempani eivät täs-tä tempusta hänelle mitään erityispisteitä antaneet. Muistan isänselittäneen kotona jossakin yhteydessä, että ”lundilaisuus” tar-koitti sitä, että ne irrottavat siinä kristillisyyden tuonpuoleisestaja kaikesta Jumalan ilmoituksesta ja että jäljelle jää vain tämämaailma ja jonkinlainen lähimmäisen palveleminen. Itse asiassaJumala olikin nyt kuollut eikä vaikuttanut enää elämäämme. Enminä siitä tiedosta vielä silloin suuresti ymmärrystä saanut.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, Lauri oli puhumassa Sie-vin Herättäjäjuhlilla. Mutta kun ”hajamielinen professori” oli, hänsotkeutui tietenkin sanoissaan. Hänen piti puhua sieviläisiä maan-viljelijöitä usein kiusaavasta hallanvaarasta, mutta sanat menivätristiin ja hän puhuikin jostakin “vallanhaarasta”, joka oli sievi-läisten vaivana. Kansalla oli hauskaa, mutta siinä vierelläni sei-sova Laurin velimies oli pahasti käärmeissään: — Kaikellaisiaihimisiä sitä pannaanki puhumaan! hän kiukkuisena tokaisi.

PerinnäissäännötKristillisyytensä muodon vanhempani olivat perineet herännäis-henkisiltä vanhemmiltaan. He olivat kokeneet nuoruudessaanmyös omakohtaisen herätyksen, joten hengellisyys ei ollut heil-

20

lä vain omaa perintökalua. Kuitenkin herännäisliikkeen tavat jatottumukset olivat heilläkin uskonelämän pohjalla.

Heidän nuoruudessaan herännäisyys oli ollut kovin lakihen-kistä. Sellaista se oli toki vielä nytkin. Erityisesti pukeutumisensuhteen oltiin hyvin tarkkoja. ”Körttiröijy” oli juhla-asuna. Mie-het käyttivät suorien housujensa kanssa harmaata, kaulukseton-ta takkia. Takin takaliepeessä oli kolmiosainen taitos — körtit.Miesten tukka leikattiin takaa jyrkäksi.

Naisten puku oli musta, pitkähihainen ja pitkähelmainen. Si-leäksi, keskeltä jakaukselle kammatut hiukset oli koottu nuttu-raksi niskaan. Hiuksia peitti usein musta, siniraidallinen huivi.Tällaisia olivat tämän kansan pyhä- ja seura-asut ja tukkamuoti.Näistä ulkonaisista merkeistä ”oikea” herännyt tunnettiin. Jokuvanhimmista sisaruksistani saattoi tosin arvostella tällaista asi-aintilaa, kun kyseenalaistakin elämää viettävä ihminen voitiinjulistaa tosiheränneeksi, hänen saatuaan elämäänsä vain jonkin-laisen ”körttipukuherätyksen”. Vaikka usein väitetäänkin herän-näispukujen olevan suomalaisia kansanpukuja, totuus lienee toi-nen, sillä sitä ei ole ollut käytössä muun kansan keskuudessa.Juuri tällä erikoisella pukeutumisellahan haluttiin erottua muus-ta, jumalattomana pidetystä kansasta. Herännäispuvulla ei voi-nut mennä maailman lasten järjestämiin tilaisuuksiin. Sen arvel-tiin varjelevan kantajaansa maailmallisuudelta, joka koettiin ih-misen suurimmaksi synniksi ja josta tuli pysyä visusti erossa.Pukumalli oli tullut pietismin mukana Ruotsinmaalta.

Tämän kansan keskeltä kuului usein alakuloista valittelua.Oli paljon huonouden tunnetta, parannuksenteon heikkoudenvalitusta ja ahdistuneisuutta. Erityisesti vanhat huokailivat. ”Ahis-taa”, he sanoivat. Lapsen mieli ei vielä ymmärtänyt näitä asioita.Alakuloisessa ilmapiirissä ja valittelussa oli kuitenkin jotain pe-lottavaa. Jollain selittämättömällä tavalla sen koki pahaksi. Tätätäällä elettävää herännäisuskontoa voikin täydellä syyllä nimit-

21

tää ahdistuskristillisyydeksi.Tässä kristillisyyden muodossa myös minä kasvoin yhä lisään-

tyvän pelon maailmaan. Muutkin sisareni ja veljeni tunsivat tä-män taudin. Myös äiti kärsi peloista. Vanhimmat sisareni sanoi-vat sen johtuvan myös lapsuutemme ympäristöstä, pappilasta, jo-ten pelkät uskonnolliset perinnäissäännöt eivät sitä yksin aikaansaaneet. Sisarillani oli toki miellyttäviäkin muistoja lapsuusai-kansa pappilasta. Oli myös miellyttäviä pappeja puolisoineen.Monia pappilan työväkeen kuuluvia sisareni myös kehuivat.

Arentimiehen perheelle tuli siis paineita myös pappilan ta-holta. Äiti nimitti ”nokkapaisteiksi” niitä kohtauksia, jolloin olimentävä pappilaan nokitettavaksi. Oliko joku mennyt pieleen?Joku lapsistako oli käyttäytynyt huonosti? Ehkä jotain työtä eiosattu tehdä oikein? Mikä oli syynä milloinkin. Huomautettavaakyllä löytyi. Oli pitänyt mennä pappilaan moitittavaksi jo senkinvuoksi, kun joku lapsista oli sanonut erästä kasaa pellossa “pas-kaläjäksi”. Isä oli kuunnellut kirkkoherran säksätystä ja toden-nut sitten, että meidän perheessä sitä kasaa sanotaan paskaksi.Ei me muuta nimeä sille tiedetä. Kahta kovin erilaista kulttuuri-maailmaa yritettiin näin sovittaa yhteen. Asia jäi sillä kertaa sii-hen. Mutta myös tällaisten tapausten vuoksi elettiin pelkojen maa-ilmassa. Ihmispelot olivat siis eräs pelon muoto. Kaiken kaikki-aan pappilan ilmapiiri toi usein ahdistusta perheeseemme. Minäsairastuin jo silloin jonkinlaiseen auktoriteettikammoon ja -vi-haankin.

Äitini oli pelkuri. Missään tapauksessa hän ei uskaltanut läh-teä pimeällä yksin kotimme ulkopuolelle. Pidemmälle matkallehän otti aina jonkun tyttäristään ”tohiksi”. Hän pelkäsi erityises-ti kummituksia. Hän pelkäsi kuollakseen kotimme lähellä, Kirk-komäellä, sijaitsevaa ruumishuonetta. Pimeällä kirkkorakennus-kin oli hänelle jollain tavoin kammottava. Näitä paikkoja minä-kin pimeällä pelkäsin. Pelko oli tarttunut. Ihmisten kertomat kum-

22

mitusjutut olivat kammottavia. Iho meni niitä kuunnellessa ka-nanlihalle, ja mieleen jäi pimeänpelko. Äiti oli itsekin kauhujut-tujen mestari. Hän taisi pelätä jopa omia juttujaan.

Oman elämäni pelot tuntuivat tulevan myös isäni taholta.Kuva isästäni oli jonkin verran synkeä. Jo isoisästäni sanottiin,että häntä pelkäsi Raudasmäki, Löytynperä ja puoli Padinkia.Isäni oli saanut perintönä myös oman isänsä kiivaan luonteen.Pelkäsin joskus häntä. Pelkäsin, kun jouduin äidin pyynnöstä ha-kemaan häneltä rahaa kauppaostoksia varten. Sydämeni jyskyttisilloin haljetakseen. Ja kun isä suuttui, kuritus saattoi olla koh-tuutonta. Hän kopaisi lähimmällä käteen sattuvalla esineellä. Sesaattoi koskea kipeästi.

Suhde isääni oli ongelmallinen.Muistan erään tapauksen vuosien takaa. Isä oli perustanut

kahden muun sieviläisen kanssa puusepän verstaan. Menin ker-ran pikkupoikana tälle verstaalle. Minulla oli omakohtaista asi-aa isälle. Viheltelin iloisesti ja pyrin pakenemaan jännitystäni.En huomannut isäni työtoveria, joka oli “taaplaamassa” lautojarakennuksen ulkopuolella.

— Mitähän Ransu sanos, jos kuulis tuon, kuulin yllättäväntokaisun lautapinon takaa.

Sydämessä jysähti. Tiesin, että viheltäminen oli hirvittävääsyntiä. Sitä ei saanut kuulua körttipojan suusta. Tiesin myös, ettähuuliharpunsoitto oli syntiä. Tiesin sen, koska sain kerran sellai-sen lahjaksi kanttorin Yrjöltä, parhaalta ystävältäni, ja isä siep-pasi sen minulta tulistuneena pois. Nyt pelkäsin mennä sisällepuusepän verstaaseen. Jospa hän oli kuullut viheltämiseni? Pit-kän tovin kiertelin isän lähettyvillä, ennen kuin uskalsin esittääasiani:

— Mun pitäs saaha mun autoon semmoset lauvasta tehyt rat-taat, ko rangan päästä sahatut halakiaa aina, sain viimein kakais-tua suustani, ja nielaisin samalla.

23

Kesti kauan, ennen kuin huomasin isän aloittavan sen suun-taiset valmistelut, että pyörät syntyisivät. Nyt näytti hyvältä!Näytin hänelle peukalon ja etusormen avulla pyörien koon. Sit-ten tuli takaisku. Isä teki vain kahta pyörää! Hän ei muistanut,että kysymyksessä oli auto, eikä suinkaan hevoskärryt. Sydänhakkasi mielettömästi. Miten saisin asian sanotuksi isälle? Jossuuttuisi? Hyvin tukahtuneella äänellä sain soperretuksi, ettäautoisa on aina “nelijä” ratasta. Nyt se ei suuttunut. Ei kyllä pu-hunutkaan mitään. Teki sitten toiset kaksi pyörää ja sanoi:

— Heh.Jonkin jäyhän hengen koin isässäni. Jotenkin jo pikkupoika-

na ymmärsin hänen kristillisyytensä luonteen. Hänellä ei ollutedellytyksiä muuhun. Hän ilostui oikeastaan vasta sitten, kunNivalasta tuli körttiukkoja kyläilemään. Silloin kuulin puhutta-van myös “paskavitsejä”. Niissä oli käynyt joillekin tarpeente-ossaan tosi kakkamaisesti.

Eräs tärkeä vieras oli isäni veli, Lauri. Hän opiskeli tuolloinpapiksi. Joskus kesälomallaan, ja muulloinkin, hän kävi kylässäkotonani pappilassa. Hän piti silmiään puoliummessa puhues-saan. Toinen silmä oli vielä toista pienemmällä. Miltei aina hänhymyili. Hän ei pitänyt siitä, että isä sanoi itseään ”arentaatto-riksi”.

— Sanoisit vain että maanviljelijä, hän esitti.Mutta ei antanut isä tässä asiassa periksi.Muistan erään toisenkin käyntini isän puusepänverstaalla.

Lauri-setäni oli myös siellä. Hänellä oli kova yskä. Niinpä hänpyysi minua käymään puolestaan apteekissa yskänlääkeostok-silla. Koska hän arveli, etten muistaisi lääkkeen nimeä, hän et-siskeli paperia lunttilappua varten, mutta ei löytänyt. Sitten hänotti korvikkeeksi höylätyn kakkosnelosen pätkän ja kirjoitti lääk-keen nimen siihen, pani sen kainalooni, rahan kouraani ja laittoiasialle. Minua hävetti. Apteekkari nauroi lunttilapulleni. Yritin

24

lääkepullon saatuani livistää apteekista, mutta harmikseni apteek-kari huusi jälkeeni:

— Luntti jäi!Minun täytyi palata hakemaan tuo viheliäinen lankunpätkä.Pidin silti sedästäni.Isää nauratti makeasti hänen kertoessaan eräästä veli-Lauril-

le Ristijärvellä sattuneesta kommelluksesta. Setäni oli ollut tuol-loin siellä pappina, ja isäni oli ollut siellä kyläreissulla. Silloinse oli tapahtunut. Lauri-setä oli ollut virkamatkalla sivukyläntalossa, ja isäni oli ollut mukana. Hiihtäen olivat matkan teh-neet. Talosta lähdettäessä sedän karvalakki oli joutunut hukkaan.Pitkän etsinnän jälkeen se sitten vihdoin löytyi talon pissaämpä-ristä. Siellä se kellui. Lauri joutui ravistelemaan lakkinsa enim-mästä liemestä ja pistämään sen sellaisenaan päähänsä. Tosin,koska ulkona oli kova pakkasilma, pyyheliina jouduttiin ensinkiertämään pään ympärille ja sitten vasta lakki pantiin päähän.Tämän kertominen nauratti isää. Että Veli-Laurillakin, lukeneel-la miehellä, oli ollut tällainen kommellus! Vesi siinä ihan isänsilmistä sirisi, kun hän sitä Nivalan körttiukoille kertoili. Muu-toin kotioloissaan isä oli aika jörö. Paljon hän ei puhellut.

Äiti oli isääni paljon leppeämpi. Hänen kanssaan pärjäsinhyvin. ”Veli-kulta”, hän aloitti, kun tarvitsi apuani.

Äitini siis veisasi aina. Aamulla herättyään hän aloitti. Hänhyräili tai veisasi työtä tehdessään. Laulua se ei ollut. Kuulinaina missä äiti liikkui. Kirkossa minä, pieni poika, häpesin, kunäiti aloitti virrenveisuun. Koko kirkkokansa tiesi silloin, että äi-tini oli paikalla. Kirkas, korkea, falsetinomainen ääni vyöryi kaik-kien muiden äänten ylitse.

Väliaikaisen papin vaimo moitti myöhemmin, ettei saanutnukuttua kesäisin, jos ikkuna oli auki. Äitini veisuu alkoi kuu-lua kello viideltä aamulla ja kesti kymmeneen asti illalla hänentouhutessaan navetta-asioillaan. Ei ihme, jos ruustinnan uni häi-

25

riytyi.Isällä ei ollut luontaisesti nimeksikään nuottikorvaa. Hän väitti

joskus, että kaikissa Siionin virsissä oli sama nuotti.— Ooppa ny Ransu hilijaa, äiti tarkan sävelkorvan omaava-

na totesi sellaiseen puheeseen.Isä aloitti kuitenkin äidin johdolla virsien opiskelun. Kun hän

ajoi rankakuorman liiterin eteen, hän riensi tupaan ja komensivanhimmat veljeni kuormaa purkamaan, istui itse kiikkutuoliinja alkoi jollottaa Siionin virttä: ”On ahdas käydä taivaan tie...”Virsi lähti liikkeelle valittavalla ja epävakaalla nuotilla.

— Ny Ransu se virsi meni taas ihan penkin alle. Se menneeny taas sillä jäärävainaan nuotilla, äiti puuttui hellan luota isänveisuuseen.

Vuosien vieriessä ja ajan kuluessa isä veisasi kuitenkin virsi-ään jo kohtalaisen hyvin. Kykenipä hän seuroissa jopa aloitta-maan niitä. Mutta hänen seurapuheitaan me lapset, ehkä äitikin,häpesimme.

— Minä oon niin kurija isä. Minä oon niin viheliäinen värk-ki. Jos että usko, kysykää vaikka tuolta meijän Annulta, se tie-tää...

Tämä puhe oli kyllä totta. Isä ei voinut hillitä kiivauttaan jalakihenkisyyttään. Siitä seurasi lapsille usein “selekäsauna”. Isäkatui ja valitti tätä luonteenpiirrettään, mutta ei saanut luontoaankuriin.

Sisimpääni kehittyi vähitellen kapinamieli. Joskus epäoikeu-denmukaisen kurituksen jälkeen olin omissa maailmoissani jakehittelin muutosta tähän tilanteeseen. Suunnittelin olemassa-olooni jonkinlaista selviytymisstrategiaa. Päätän ajatuksissanilähteä kotoani karkumatkalle, jotta kukaan ei enää löytäisi mi-nua. Päätin, että kuolen tuolla matkalla jossakin onnettomuu-dessa. Sittenpähän saisivat kunnolla katua ja itkeä, haaveilin.Nautin haaveissani syntyneestä tilanteesta. “Kuolleena” ollessa-

1

26

ni kuulin isän valittavan, että hän oli ollut paha, ja muuttuisi ker-ta heitolla hyväksi, jos saisi vielä poikansa takaisin. Vaan eipäsaisi, päätin. Olinpas saanut kostaa ja olin tyytyväinen. Kaipamoni muukin lapsi haluaa haavemaailmassaan tällä tavoin kos-taa vanhemmilleen.

Koetut pelot ja ahdistukset eivät olleet vain minun tunteitani.Niin kuin olen jo aiemmin todennut, ne vaivasivat kai kaikkiasisaruksiani. Elämän kolhut ne synnyttävät sellaista.

Pilkkaa ja pelkojaMuutimme uuteen kotiin lähelle pappilaa vuonna 1947. Isän aren-timiehen työt olivat lopullisesti päättyneet. Meillä oli nyt omakoti. Alkoi uusi vaihe perheemme elämässä. Ainakin yksi orjuu-den muoto oli nyt poissa. Oli oma koti ja omat työt.

Mutta minua pilkattiin koulussa. Isä näet ajoi nuoremmanveljeni Arvin ja minun tukat körttimallisiksi ja pilkalta ei voinutvälttyä.

— Onkos isäs käyttäny kivikuppia mallina, ku leikkas suntukkas?

Minua ei varsinaisesti loukattu, häväisty, tai pilkattu kirkontai Jumalan vuoksi. Olisin paremmin ymmärtänyt sen, jos se oli-si tullut vaikkapa kirkossakäynnin vuoksi. Körttiläisyydestä mi-nua pilkattiin. Pilkka tuli vaatetuksesta, tukasta ja Siionin virsi-en uikutuksesta: ”Mii-nää vaa-ai-vai-nen oo-oon maa-too, maa-at-kaa-mies maan.” Kaverit matkivat näin körttiveisuuta. He osa-sivat hyvin virren uikuttavan niekutuksen.

Eräänä iltana muutamat pojat kävivät katsomassa elokuvanHärmän häjyistä. Elokuvassa ilmeisesti pilkattiin ja häväistiinkörttiseuroihin kokoontunutta kansaa. Se teki poikiin valtavanvaikutuksen. He olivat oppineet myös uusia pilkkasanoja. Tä-män jälkeen pilkkaamiseni oli vielä hurjempaa ja tapahtui nytEtelä-Pohjanmaan murteella.

27

Istuimme eräänä Vappuna maitolavan kannella ja seurasimmevappukulkuetta. Hei, tuossahan menee eräs tuttu mies, perheem-me parhaita ystäviä! Tiedän, että hän oli tullut aiemmin isän kautta”herätykseen”. Körttiröijyä ei isä ollut luvannut hänen itselleentehdä, vaikka hän oli sitä asiaa isältä tivannut. Nämä asiat tiedäntästä miehestä, ja muutakin. Hän osasi soittaa urkuja ja viulua.Hän osasi puhua hyvin viisaasti. Hänellä oli marssiessaan jokinkyltti kädessään. Jostain syystä — jota ei ollut minulle selitetty— hän oli SKDL:n miehiä. En tiennyt, oliko se hyvä vai pahaasia. Kipaisin alas telineeltä ja liityin hänen seurakseen. Katsoinhäneen ylöspäin ja yritin sovittaa askeleitani marssin tahtiin. Olimiehekästä kävellä siinä, ja yritin laulaakin: ”Työn orjat sorronyöstä nouskaa...”

Isä tuli vastaan!Hän oli tulossa verstaalta kotiin ruokatunnille, ”puoliselle”.

Hän näki minut kulkueessa. Silmänräpäyksessä hän tarttui mi-nua puseron kauluksesta ja housun takamuksesta kiinni ja heittitienposkeen.

— Se sai olla sitte viimmenen kerta!Kulku vasemmiston riveissä sai nolon lopun. Oloni työväen-

liikkeessä kesti vain pari minuuttia! Operaatio meni pahasti pie-leen. Oli tutustuttava siis paremmin körttikokoomuslaiseen aa-temaailmaan. Oli uudelleen palautettava mieleen se, kuinka kau-hean syntinen kapistus oli vaikkapa punainen vaate. Siitähän suo-rastaan löyhkäsi maailmanmielisyys. Tiesin olleeni hirveän maa-ilmallinen ja hekumallinen. Tietenkään en silloin tajunnut, ettäryssäviha ja uskonto olivat menneet heränneilläkin pahasti se-kaisin. Niinpä sekasotku sielussani vain paheni.

Isä ei koskaan kiroillut. Kotona ei ollut sellaista tapaa. ”Ka,jättiläistä!”, oli pahin voimasana, jonka isältä kuulin. No, kerranisä tosin sanoi: ”Voi peto!” Sen hän sanoi, kun oli jo tosi pahatilanne. Sisareni muisti, että sanoihan isä kerran myös kolman-

28

nenkin pahan sanan: “raato”!Tiedot maailmanmenosta saatiin radiosta ja Keskipohjanmaa-

lehdestä, joka oli maanviljelijäväestön lehti. Myöskään irstaitatai kaksimielisiä juttuja ei isä viljellyt. Raamattua hän luki. Sitäeivät monet heränneet tehneet, sillä hengellinen anti saatiin etu-päässä Siionin virsistä. Radiosta isä kuunteli vain hartaustilai-suudet, uutiset ja Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seik-kailut. Silmänräpäyksessä hän nappasi radion kiinni, jos sieltäalkoi kuulua maailmallista. Hirveintä hänen korvilleen lienee olluthanurimusiikki. Me lapset toki kuuntelimme tanssimusiikkia in-nolla, kun isä ei ollut paikalla. Äiti ei ollut aivan niin tarkka tästäsynninteosta.

Ulkopuoliset uskoivat, että heränneen kansan tiedot oli saatuperin suppealta alueelta.

— Hmmm, onko Ransu lukenu ”Sontasiionista”, että kohtatullee maailimanloppu, kysyi kylän “monttööri” isältä.

— Vai onko se sama sanottu niisä ”Siioninhyrinöisäki”?Hän teki kysymyksen pilkkamielessä. Sontasiionilla hän tar-

koitti maalaisliittolaista sanomalehteä ja Siioninhyrinät olivatSiionin virret. Sontasiioni ja Siioninhyrinät olivat hänen mieles-tään körttisten ainoat tietopankit.

Isä oli komeahko, pitkä mies. Hän oli seurapuhuja ja sielun-hoitaja. Hän oli silloin tällöin mukana kuolinvuoteella saatta-massa matkamiestä viimeisen veräjän läpi. Myös naisia oli isäl-lä ollut hoidettavana, ja he olivat piirittäneet isää tässä mielessä.Eräät naiset yrittivät tehdä äidistä mustasukkaista, mutta ei seottanut onnistuakseen. Äidillä oli vahva käsitys tästä asiasta:

— Kyllä yölintu aina päivälinnun voittaa!Asia oli näin loppuun käsitelty.Vaikka äiti oli hieman joustavampi pukeutumisen ja musii-

kin suhteen, myös hänellä oli selkeä käsitys maailmallisuudesta.Sehän juuri oli sitä varsinaista syntiä. Hänelle oli kauhistus nä-

29

kemänsä lyhythameinen nainen kylän raitilla. ”On siinä visuatehe hävyltä häntä katkastu”, hän sanoi valittavalla äänellä tyttä-relleen.

Säikähdin aina, kun opettaja tuli tiellä vastaan. Pujahdin vaikka-pa metsään. Silloin ei tarvinnut tervehtiä eikä hädissään vastataopettajan kysymyksiin. Mutta ei opettajissa sinällään mitään vi-kaa ollut. Hyviä opettajia he kaikki olivat.

Kesä 1949 oli ehtinyt jo niin pitkälle, että koulut olivat alka-neet, ja olin aloittanut kansakoulun toista luokkaa. Mutta juurinyt oli sunnuntaipäivä. Touhusin jotakin kotini pihamaalla, kunkuulin pesäpallokentältä huutoja, jotka vetivät minuakin hetipuoleensa. Siellä oli pesäpallo-ottelu kiihkeimmillään. Kohta olinjo menossa äänten suuntaan. Pappilan kohdalla opettajani tuleevastaan. En ehtinyt karata edes metsään, kun hän oli jo siinä edes-säni. Huomasin hänen olevan hyvin järkyttynyt. Kyyneleet va-luivat hänen poskipäilleen. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi väri-sevällä äänellä: ”Yrjö on kuollut.” Mitä? Lähdin juoksemaan pe-likentälle, missä kaikki oli tapahtunut. Siellä oli paljon kansaa,olihan pesäpallo-ottelu ollut parhaillaan menossa. Yrjö, minunparas kaverini, oli ollut leikkimässä kentän lähellä, omalla piha-alueellaan. Mutta miksi juuri tänä päivänä hän oli hoksannut säh-kölinjan johtimet ulkorakennuksen ikkuna-aukon alapuolella,johon ne olivat typerästi asennetut sirkkelöintiä varten? Yrjö olikiivennyt rakennuksen yläkertaan ja kurottautunut ulos avoimestaikkuna-aukosta ja ottanut kiinni yhdestä vaihejohtimesta. Hänoli todennut sen kutittavan mukavasti. Vaikka kaverit olivat va-roittaneet häntä, hän oli ottanut samanaikaisesti kiinni kohta jotoisestakin johtimesta. Hän kuoli välittömästi. Mitään ei voituenää tehdä asian hyväksi. Kun aikain päästä oli muuntajanhoita-ja tavoitettu ja jännite linjasta katkaistu ja Yrjö oli uskallettu ir-rottaa johtimista, kaikki oli todella myöhäistä, vaikka lääkäri oli

30

saatu paikalle. Sydän oli pysähtynyt jo ensimmäisten sekuntienaikana. Ei lääkärin antama ensiapu siinä tilanteessa enää autta-nut. Kun tulin paikalle, kuulin Yrjön vanhempien tuskanhuudotja näin kansan parveilun paikalla. Pesäpallo-ottelu oli keskeyty-nyt. Kaikki oli jotain kauheaa, jota ei heti oikein käsittänyt.

Voi, juuri äskettäinhän se oli, kun yritin pysyä Yrjön muka-na hänen monissa konnankoukuissaan. Paras ystäväni jo pikku-pojan vuosiltani oli poissa. Suuri suru astui joksikin aikaa elä-määni. Hänen äitinsä oli vauvana imettänyt minua, kun omaltaäidiltäni oli loppunut rintamaito. Siteet perheittemme välillä oli-vat lujat. Ennen hautajaisia kävimme luokkamme kanssa laula-massa hänen arkkunsa äärellä, joka oli asetettu hänen kotinsaerääseen huoneeseen.

Myöhemmin, paljon myöhemmin, ajattelin kuinka oma säh-köalan koulutukseni olisi ollut hyödyksi tuossa tapaturmassa.Minulla olisi ollut tieto, kuinka Yrjö olisi saatu välittömästi irtilinjasta ja olisin osannut aloittaa myös ensiavun. Mutta ei se-kään olisi Yrjöä saanut virkoamaan. Ja minulla oli tämä taitovasta kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin. Mutta saihan sitäunelmissaan auttaa ja parantaa.

Pelkäsin koulussa. Olin arka. Ei minua siellä sentään toki hir-veästi kiusattu. Mutta minua jännitti, kun minun oli usein aloi-tettava koulun aamuhartaudessa virsi. Kaikki opettajat eivät ol-leet kovin musikaalisia. Jouduin jo tuolloin jonkinlaiseksi kant-toriksi. Koulun henkiset kilpailut olivat tosi pahoja. Jouduin lau-lamaan niissä lähes aina. Epäonnistuin useimmiten. Vain kerranmuistan onneni olleen myötäinen. Opettaja ei ottanut minua sinävuonna mukaan. Muut lauloivat. Eräs poika kuitenkin sairastuiyllättäen ja opettaja juoksi kertomaan minulle: ”Nyt Veli pianlaulamaan.” Lähdin siltä siunaamalta juoksemaan toiselle kou-lulle, jossa kilpailut olivat, ja matkalla hyräilin eri lauluvaihto-

31

ehtoja. Astuessani hengästyneenä täpötäyteen koululuokkaankuuluikin komento:

— Se on sitte Velin vuoro.Juoksin korokkeelle ja aloitin: ”Nyt tuulet nuo viestin jo toi-

vat. Mä purtehen astua saan...”— Sait yheksäisen, sanoi laulujen arvostelijalta luntannut

Pentti.Missään vaiheessa en ollut ehtinyt jännittää ja — minä on-

nistuin! Tuli toinen palkinto Sievin koulujenvälisissä! Se oli jo-takin se. Oli mahtavaa tulla kotiin ja heittää palkintolusikka pöy-dälle ja sanoa: ”Antovat tuommosen!” Voiko asian leuhkemminilmaista! Meni kauan, ennen kuin laulamalla pääsin johonkinvastaavaan suoritukseen.

Mies kouraisee povitaskussa olevaa lääkepulloa. Onneksi se ontallella. Valtaisat aallot vyöryvät venettä päin yrittäen upottaasen. Sitä on vaikeaa hallita. On yritettävä pitää venettä vastenaaltoja. Joko seuraava aalto kaataa sen? Kuolemansairas vaimoodottaa kotona apua. Parantava lääke on hankittu apteekista,mutta selviääkö mies kotiin? Kauhu ja paniikki pyrkivät saamaanyliotteen. Voimat ovat käymässä vähiin. ”Herra armahda”, mieshuutaa tuuleen. Laineitten voima vain lisääntyy…

Hurjan pelon vallassa juoksen ulos omaan kolooni, pieneenitse tehtyyn autotalliin rauhoittumaan. Siellä olen turvassa myrs-kyltä. Radion kuunnelma muuttui liian jännittäväksi. Oli paetta-va. Miten lie miehen käynyt — ja sairaan vaimon?

Kuten olen todennut, kodissamme kuunneltiin säästeliäästiradiota. Jumalanpalvelukset, aamu- ja iltahartaudet sekä uutisetkuunneltiin. Tiistai-iltaisin kuunneltiin myös kuunnelmia. Envoinut aina kuunnella niitä, jos ne alkoivat käydä jännittäviksi.Nytkin oli sellaista kuunnelmaa kuunneltu. Kaikki olivat olleetkoolla katonrajassa olevan radion äärellä. Minä lienen ainoa, joka

32

ei kestänyt jännittävää ohjelmaa. Olinko jo vauvana peloteltupuolikuoliaaksi?

Mutta jotain onnellistakin koin välillä. Hyvä tunne tulvahtiaina sisikuntaani, kun näin paimenessa ollessani äidin kantavankahvikassia kotoapäin. Hyvältä sekin tuntui, kun isä joskus ottipolvelleen ja aloitti hokemansa: ”Körö, körö könnää...” Polvi-ensa välissä hän joskus liekutti meitä poikasia edestakaisin jalauloi monotonisella äänellä: ”Tiirin, taarin, tokka, Velillä puhasnokka. On kuin sokeritoppa. Tiirin...”

Toki siitä olen yhä kiitollinen, että olen saanut perintönä jotakin,joka lienee jonkinlaista jumalanpelkoa. Olen oppinut käymäänkirkossa. Isä vei meidät nuorimmat pojat sinne sunnuntaiaamui-sin. Ottipa hän mukaansa naapurinkin poikia. Näin tottuivatmuutamat naapurin pojatkin kirkossakäyntiin. Eräänä varhaise-na pyhäaamuna keittiön puulaatikon päälle ilmestyi poikanenpotkiskelemaan ja kyselemään. Kun äitini kyseli, mitä sitä Ka-lervolle kuuluu, hän vastasi:

— Tulin vain kahtoon, lähteekö se Ransu kirkkoon?Minulla oli jotakin, mikä monelta lapsuustoveriltani puuttui.

Minulla oli arka tunto Jumalan edessä. Osa tästä jumalisuudes-tani ei ollut tosin rehellistä. Jostakin syystä ajattelin, että olem-me hieman parempia ihmisiä kuin muut. Ja körttiset olivat ilmanmuuta parempia kuin muut ihmiset. Myöhemmin kuulin tämänsaman asian muidenkin herännäisnuorten kertomana. Samassaherännäisluuloissa hekin elivät. Tällainen käsitys saattaa syntyäherätysliikeihmisissä. Se syntyy väärästä opetuksesta, joka an-taa juuri tuon väärän kuvan omasta joukosta.

Väärä käsitykseni omasta ihmeellisyydestämme johtui myössiitä, että isä aina hallayön uhatessa rukoili pelloilla kävelles-sään ja äiti veisasi. Se oli vanhemmillani oleva ihailtava piirre.Usein halla kiersikin peltomme. Kuulin äidin kertovan näistä

33

tapauksista vieraillemme. Halla oli käynyt naapurin pelloilla, javaikka peltojen välissä oli ollut vain piikkilanka-aita, se oli jät-tänyt meidän viljamme koskematta. Koin jotenkin, että äiti ker-toi sen pieni ylpeys äänessään. Lapselle jäi kuva, että olemmeJumalan edessä erityisihmisiä. Vasta kova elämänkoulu riisuinämä hullut luulot.

Ainaiset kärsimykset, pelot, arkuus ja jonkinlainen ahdistu-neisuus kuuluivat luulojeni lisäksi oleellisena osana lapsuutenimaailmaan. Jumalan sanako oli tehnyt sen? Vai oliko se edesJumalan sanaa? Puhuiko siinä Mooses vai Jeesus? Tai olivatkone vain perinnäissääntöjä?

34

2. LUKU

Perintöuskon taakka

PuristuksessaLapsuuteni herännäiskristillisyyteen liittyi myös monenlaisiauskomuksia. Jotenkin oltiin yhä sidoksissa ajan luontouskontoi-hin. Se ilmeni erilaisina tapoina ja tottumuksina, jotka eivät saisikuulua raittiiseen kristillisyyteen. Oli tabuja, joiden vaikutuksenalaisina yhä elettiin. Minäkin imin ne itseeni.

Itse kannoin syyllisyyden taakkaa. Johtuiko se siitä, että tuonajan isillä ja äideillä oli kasvatuskeinona kuritusperiaate? Siihenei kuulunut neuvoja ja varsinaista opetusta, mutta kuritusta jaet-tiin, jos lasten elämä ei kohentunut toivotulla tavalla. Lapsia eisaanut myöskään kehua eikä kiitellä, se oli vankkumaton käsi-tys. Lapset tulisivat kehuista ”ylypeiksi”. Ei kyetty antamaan —niin kuin myöhemmin on totuttu sanomaan — positiivista pa-lautetta. Oikeaan nöyryyteen päästiin kurituksella ja moitteilla.Itsetuntoa ei saanut lapsella olla. Se saisi aikaan pahaa itseko-rostusta. Sen sijaan tuli valittaa omaa viheliäisyyttään. Päätä olisyytä pitää hieman alakenossa. Siitä tuli kehuja. Se oli oikeanöyryyden merkki. Näin toimiva ihminen oli nöyrä. Hän oli sa-malla huonoutensa tunteva ihminen ja juuri sen tähden hän oliniin nöyrän hyvä ja hurskas. Tällainen ihmeolento oli herännäi-syydessä aika hyvä malli-ihminen.

Näin sen vain oli. Tämä kuului ikävöivään ahdistususkon-toon.

Laki, käskyt, pelot, arkuus, syyllisyys, heikko itsetunto, ala-kuloisuus ja väsymystila olivat ainakin minulla jo tuolloin tuttu-

35

ja. Näin minä koin. En osannut toki kunnolla vielä käsitellä näitäasioita pienen pojan aivoillani, mutta jollain tavoin ne tämänuskonnollisuuden maailman ongelmia kuitenkin koko ajan työs-tivät.

Tästä kristillisyydestä näytti puuttuvan jokin hyvin tärkeäelementti. Olisiko se sanoma syntien anteeksisaamisesta? Enmuista sellaisesta puhutun. Tämä sana oli ainakin siellä äärim-mäisen syvällä. Monet herännäisihmiset kauhistelevatkin sitäsyntien anteeksiantamuksen julistusta, sitä veren evankeliumia,joka oli tuttua lestadiolaiselle ja evankeliselle julistukselle.

— Roiskivat Ristuksen verta pitkin seiniä, kuuluivat tuomi-on sanat tällaisesta julistuksesta.

— Parempi on olla vaikka tulipalokommunisti ko lestatialai-nen.

Sana ”pelastusvarmuus” tuntui olevan täysin vieras element-ti herännäisjulistuksessa.

— Puhuvat siitä kyllä noissa lahkouskonnoissa!— Kyllä se meilläkin on mukana, taaempana, yritti joku he-

rännäisoppinut asiaa puolustella.Syvällä aidon evankeliumin täytyi tässä liikkeessä olla. Ihan

perimmäisiä asioita sen täytyi olla. Jotenkin se on ymmärrettä-vääkin. Jos yritetään jonkinlaisella hurskauskilvoittelulla päästäJumalan suosioon, epäonnistutaan aivan varmasti. Eikä Sana täl-laista opeta. Ihmisenhän pitäisi herännäisnäkemyksessä olla lä-hes synnitön, että voisi olla edes jollakin lailla varma kristitty.Kukaan ei voi kuitenkaan sellaiseen yltää. Kilvoitus ei voi näinhyvin onnistua. Sen vuoksi oli rakennettava kristillistä elämäävain toivon varaan. Uskosta puhumista pidettiin ihmishurskaute-na ja tekopyhyytenä. Jos joku sanoi olevansa uskovainen, hänenarveltiin olevan ylpeä ihminen. Hän oli röyhkimys. Mutta kunkoetetaan ilman uskoa Herralle kelvata, epäonnistutaan kyllävarmasti, ja siksi valiteltiin ihmisen viheliäistä tilaa. Täytyi siis

36

vain toivoa. Uskoa ei uskallettu, koska sehän tämän oppikäsityk-sen mukaan johtaisi varmasti luulopelastukseen. Eläteltiin siisjonkinlaista määrittelemätöntä toivoa, ja puhuttiin toivon van-hurskaudesta. Samalla kyllä tultiin paljastaneeksi se, että oltiinvielä ilman Jumalan valtakunnan kansalaisoikeutta. Oli oltavatoivonkerjäläinen! Tämä kansa oli, niin järkyttävää kuin se oli-kin, Siinain erämaan kansaa. Muuten ei tätä puolta herännäisyy-destä voi selittää. Jo pienenä aavistin jotain tästä surkeudesta.

Minä en toki millään nuorena poikasena kyennyt näin suuriaasioita syvällisesti analysoimaan. Kuitenkin jokin hurja ristirii-ta tässä kaikessa ja samalla minun pienessä sisäisessä maailmas-sani vallitsi. Miten olisin voinutkaan vielä ymmärtää, ettei Uu-den testamentin sanoma ja aikani seuratupakristillisyys kohdan-neet ollenkaan toisiaan. Vanhempi sisareni siitä isällemme huo-mautteli. Siitä seurasi tuima taistelu heidän välillään. Tytär jäisiinä taistossa aina toiseksi, koska hänellä ei vielä ollut auktori-teettia ja oikeita eväitä näkemystensä tueksi. Eräänä päivänä si-sareni oli muuttanut kotoa pois, kun isä oli polttanut tyttärellerakkaan uuden lakin liian maailmallisena. Viikkojen päästä isäja äiti tapasivat vihdoin tyttärensä seuramatkalla. Äiti toivoi, ettälapsi palaisi kotiin, ja niin pinnallinen rauha palasi joksikin ai-kaa. Anteeksi ei pyydelty. Sehän ei kuulunut aitoon körttiläisyy-teen. Karua oli tämä ”totinen kristillisyys”.

Sisareni kertoi vaikeuksistaan myöhemmin tarkemmin:”Herännäiskodin lapseksi syntyneenä ja siinä hengessä kas-

vaneena oudoksuin, että jo lapsena, nuorena ja sitten vanhempa-nakin minulla oli paljon kapinamieltä monia kokemiani epäoi-keudenmukaisuuksia kohtaan. Rakastin kaikkea kaunista ihmi-sessä ja ympäristössäni. Etsin hellyyttä, hyvyyttä ja rakkauttakodistani, koska uskoin niiden kuuluvan heränneeseen kotiin.Ymmärsin kyllä, ettei yhdelle lapselle suuressa lapsilaumassapaljon näitä kaipaamiani arvoja heru. Jouduin silti törmäyskurs-

37

sille erityisesti isäni kanssa, koska nämä arvot tuntuivat häneltäkokonaan puuttuvan. Kaikkein epäoikeudenmukaisimpana koinvaatimukset vaatetuksesta. Kauneutta rakastavana yritin saadasalaa jotakin pientä kaunista kätkeytymään tummaan pukuuni,ettei koulussa ja nuorisojoukossa niin paljon pilkattaisi. Pilkante-ko oli raastavaa herkälle mielelleni. Siitä seurasi sitten joskuskova ja uhmakaskin mieli.

Sain kerran omaa rahaa ja ostin itselleni pienen lakin ja kau-laliinan. Isäni ja äitini mielestä ne eivät sopineet körttikodin tyt-tärelle. Isäni otti ne minulta pois ja tunki uuniin palamaan. Hänantoi tilalle mustan huivin, jota oli pakko käyttää. Koin tapahtu-neen niin suurena vääryytenä, että nousin kapinaan isääni vas-taan. Sanoin myös, että naapurin tytön mustan huivin alla saat-taa olla yhtä paljon syntiä kuin minullakin. Jäin toiseksi tässäväittelyssä. Sain isältä sellaisen selkäsaunan, että en pystynytistumaan pitkään aikaan. Pahinta olivat kuitenkin ne arvet, jotkasain sisimpääni. Ne eivät ole parantuneet. Silloin, ja nuoruudes-sani, hain rakkautta ja hellyyttä vääristä paikoista ja myös ou-doilta ovilta. Kaipasin kuitenkin kipeästi päästä äidin tahi isänsyliin itkemään elämäni tuskaa. Välillämme oleva muuri kuiten-kin esti sen. Lohduttauduin unelmilla, kun pieni elämäni tuntuiolevan sirpaleina.

Vieläkin enemmän unelmani, toiveeni ja haaveeni menivätsirpaleiksi jouduttuani kovaan ja ankaraan herännäishenkiseenkansanopistoon. Koska olin herännäiskodista, jouduin tarkkaanerityisvartioon. Koulun rehtori oli isäni hyvä ystävä. Tämän vuok-si minulta odotettiin aivan mahdottomia. Pukeutuminen oli siel-läkin silmätikkuna. Jouduin usein rehtorin puhutteluun, kun tuk-kani oli liian kiharainen, pukuni hihat olivat liian lyhyet tai pukuväärän värinen.

Pahin isku tuli kuitenkin, kun suunnittelimme matkaa Hel-sinkiin. Koulumme teki näet retken Helsingin Suurjuhlille. Reh-

38

tori määräsi kaikille körttikodin lapsille asuksi körttipuvun. Mi-nulla ei kuitenkaan, ehkä köyhyytemme vuoksi, sellaista ollut.Pyysin pukua lainaksi naapurin körttityttäreltä. Hän ei kuiten-kaan voinut antaa sitä, koska katsoi minut liian syntiseksi jamaailmalliseksi kantamaan sellaista pukua. Menin rehtorin pu-heille ja kerroin ongelmani ja sen mitä naapuri oli sanonut. ‘Pää-asia on se, miltä körttikodin tytär näyttää’, oli hänen vastauksen-sa. Sitten otettiin yhteys isääni ja puku hankittiin. Tämä puku olipantava päälle juhlille. Pilkantekoa, jonka kohteeksi jouduin, enole unohtanut. Se oli raastavaa. Nousin silloin kapinaan rehtoriaja jopa isäänikin vastaan. Koin kokemani vääräksi nöyryydeksi,jopa henkiseksi julmuudeksi. Uskalsin sanoa heille, ettei Jumalakatso pukua vaan sydäntä. Jumalan edessä minun ei tarvitse tees-kennellä eikä näytellä, mutta teidän edessänne joudun niin teke-mään. Tästä seurasi rehtorin taholta koko koulunaikainen viha,joka mursi osittain myös terveyteni. Tällaiset tapahtumat lap-suudessani ja nuoruudessani ovat jättäneet minuun vammat, jot-ka eivät ole parantuneet. Kannan niitä läpi elämäni.”

Eräät myöhemmät tapahtumat sisareni nuoruudesta kuvaa-vat lapsuutemme negatiivista puolta.

Sisareni oli tehnyt taasen jotakin sellaista, josta palkintonaseurasi selkäsauna. Isä otti kiivastuksissaan kepin ja aloitti hak-kaamisen. Äiti oli katsellut vähän aikaa sitä, ja hänen kävi pienityttö sääliksi. Hän meni keppiä heiluttavan isän luo, kietaisi ha-meen ylös korviinsa, pyllisti paljaan takapuolensa isälle ja to-kaisi:

— Hakkaa Ransu mieluummin tätä, sillä siinä on tarpeeksilääniä, äläkä tuota tyttöstä hakkaa. Sen persamuski on vielä niinku oravan pojalla.

Kepitys loppui sillä kertaa siihen.Vielä kerran isä katsoi aiheekseen pieksää ehkä silloin jo rip-

pikouluikäistä tytärtään. Silloin äiti antoi tulla rehevästä sanava-

39

rastostaan selvää tekstiä:— Ekkö sinä ny Ransu nää, että sun tyttös on jo ihan täyskar-

vane akka. Mitä sinä sitä ny ennää hakkaat. Eikö tuo nyj jo ossaapittää ihte asioistaan huolen!

Äiti osasi puhumisen taidon. Tämän jälkeen isä jätti tyttären-sä rauhaan. Ehkä isäni aggressioita aiheutti juuri se, että juuritämä tytär uskalsi parhaiten sanoa isälle, mitä ajatteli. Sanat kä-vivät kai kipeästi, olivathan ne harkittuja, oikeutettuja ja ilmei-sen tosia, ja vastaväitteitä oli vaikea esittää.

Sisareni saivat muutoinkin kokea monenlaista. Syntyi moniamuitakin välikohtauksia, kun he pukeutuivat ”maailmallisesti”.Eräs sisareni kertoi sairastaneensa selkävaivaa kauan aikaa senvuoksi, kun oli saanut isältä ”selkäänsä” aitaseipäästä. Lehmätolivat näet päässeet pieneltä paimentytöltä kaurapeltoon. Vihan-sa vallassa isä oli siepannut lähimmän aidasseipään lyöntiaseek-seen. Viikkoihin ei tytär voinut mennä saunaankaan, koska selkäoli niin verillä. Selkään jäi jokin vamma eliniäksi. Huonoksikoettiin myös kohtelu Raudaskylän kristillisellä opistolla. Hie-man katkerina sisareni siitä puhuivat.

Tässä kristillisyyden muodossa oli kerta kaikkiaan jokin asiapahan kerran kierossa.

Vanhemmalla iällään isäni toki kävi pyytelemässä muutamiltavanhimmilta lapsiltaan anteeksi kovuuttaan. Hänen suhtautumi-sensa lapsiinsa muuttui myöhemmin leppoisammaksi. Minä enkerinnyt paljonkaan nauttia tästä isän valoisammasta puolesta.

Kuolinvuoteellaan isäni tilitti eräälle perheen ystäväpapillepahaa oloaan ja tuntojaan. Isä oli kertonut myös rukoilleensa las-tensa puolesta, että he hänen huonosta esimerkistään huolimattalöytäisivät aidon kristillisyyden tien.

Vaikeaa se tien löytäminen on kuitenkin ollut. Oikeaa näkyäaidosta kristillisyydestä ei ole ollut helppo löytää. Vanhat körtti-mallit kummittelevat usein liiaksi. Isän rukoukset on kuitenkin

40

kuultu. Mutta herääminen, omakohtaisen uskon löytäminen jaelämän uudistus ovat löytyneet joskus vasta kovien tuskien jäl-keen. Lakikasvatus on saattanut tehdä niin syvät haavaumat,uhman, vieraantumisen ja muut vaivat, että paluu Armahtajanluokse on ollut tukalan taistelun takana. Kokonaan vieraantumi-nen, lähtö omille teilleen, tai pelkkä hengellisillä asioilla viisas-telu, onkin ollut suurelle joukolle helpompi vaihtoehto. Näin onkäynyt liian monille lakiuskontokotien lapsille. Ei oma kotini-kaan tässä mikään poikkeus ollut. Olen vain uskaltanut kodista-ni ja omista kokemuksistanikin puhua. Suurin osa kärsivistä vai-kenee. En osaa sanoa, mikä on muiden herännäiskotien lastenosa. Joissakin perheissä on ollut helpompaa, kun kristillisyyttäei ole otettu niin kovin todesta. Suruttomuus on ollut tässä mie-lessä, niin järkyttävää kuin se onkin, armeliaampaa. Usein anka-ra, lakihenkinen kristillisyys synnyttää syvemmät vammat kuinpintapuolinen jumalisuus. Mutta tiedän vielä vaikeammistakinkohtaloista. Silloin ei lapsella ole ollut aikuiseksi kasvettuaanmuuta mahdollisuutta kuin lähteä lopullisesti kotoaan, tai aina-kin herätysliikkeestään, maailman kolkoille teille, ehkä sikopai-meneksi asti, sikojen ruualle. Mutta sieltäkin toki voi nousta japarantua. Sielläkin voi mieli vielä murtua, ja sieltäkin tuhlaaja-lapsi voi palata Armahtajan luo, usein tosin aivan eri herätysliik-keen jäseneksi, jossa armeliaammat ihmiset voivat tarvittaessalääkitä haavoja.

Eräs sieviläinen nuorimies teki oman ratkaisunsa herännäi-syyteen nähden siinä elämänsä vaiheessa, kun uskalsi vihdoinolla jo oma itsensä. Hän otti pakosta kannettavakseen määrätynkörttipuvun, naulasi sen ladon seinään ja ampui haulikolla mo-lemmat piipulliset tyhjäksi tuon hänelle niin viheliäiseksi tul-leen vaateparren läpi.

On ollut välttämätöntä jo oman paranemisenkin vuoksi pen-koa näitä asioita. Uskon sen auttavan myös monia samanlaisten

41

kasvukipujen sairastamia ihmisiä. Heitä on paljon — liian pal-jon. Sairas uskonnollisuus, ja vastaavasti ahdas ideologia, ovatyhtä kauheita kasvupaikkoja. Vammautuneita on näissä molem-missa paljon.

Syyllisyyttä ja taakkojaKavereiden mukana eläminen syyllisti minua myös koko ajan.Se kuului osana elämääni. Monien asioiden tekeminen oli toisil-le luvallista ja helppoa. Minulle se ei ollut.

Mutta ei tällainen jumalisuus minusta mitään pyhimystä teh-nyt. Päinvastoin. Asia näyttää olevan niin, että kielletyt asiat nevasta oikein kiehtovia ovatkin. Koin tekeväni väärin, mutta pa-rempaa mallia ei ollut. Minä en tuntenut sellaista asiaa kuin an-teeksiantamus. Koin sen kuuluvan joillekin ”hihhuleille”. Kun-non körttihän ei sellaiseen höynähdä. Olisi kevytmielistä!

Syyllisyys kalvoi usein ja vei elämäniloni. Se vei voimani.Se kulutti kuin sairaus. Se synnytti ahdistusta, jota ei osannutselittää.

Minun oli monien muiden nuorten tavoin opeteltava tupa-kanpolttoa ja viinastenkin käyttöä. Lainomainen kristillisyyssuorastaan ajoi siihen. Piti tehdä sitä, mikä ei ollut hyväksyttyä.Mitä suurempi syyllisyys, sitä suurempi oli tarve antaa mennäkuin viimeistä päivää. Sellainen on Mooseksen laki.

Näin oli muidenkin sisarusteni kohdalla. Juoksimme muidennuorten tavoin sen ajan riennoissa, mutta yritimme salata nematkat äidiltä ja isältä. Ja voi sitä tuomiopäivän saarnaa, kunjäätiin kiinni synnin teillä juoksemisesta! Tätä saarnaa kuulin jopoikasena vanhempien sisarieni tai veljieni tullessa illalla kylil-tä kotiin. Isompana menin myös itse samoille teille. Joskus äitihuokaili omasta kamaristaan iltajuoksusta palaavalle pojalleen.Sieluuni kävi kipeästi hänen valituksensa:

— Älä ole Veli suruton.

42

Mutta mitäpä minä muuta osasin tehdä. Omassa kamarissa-kaan ei jaksanut yksin mököttää.

Äiti epäili joskus lastensa olevan suorastaan pirun kanssa lii-tossa, koska pääsimme yöllä sisälle, vaikka ulko-oven haka olikiinni. Mutta ei siinä asiassa mitään pirua ollut haudattuna. Ei setässä apuna ollut, vaan salaisuus piili kukkapenkissä olevassapöytäveitsessä, joka mahtui ovenrakoon ja jonka avulla ovi avau-tui helposti ulkoapäinkin.

Käskyt ja kiellot tunsin ja saarnat. Mutta käskyjen ja kieltojensanat eivät minua auttaneet. Sairaus vain paheni, ja ahdistuksenikasvoi. Omavoimainen hengenelämä on tosiraskasta.

Paljon myöhemmin luin Roomalaiskirjeestä: ”Kaiken minkälaki sanoo, sen se sanoo lain alaisille, että jokainen suu tukittai-siin ja kaikki tulisivat syyllisiksi Jumalan edessä.” Tässä elämäntilanteessani en vielä tällaista sanaa tuntenut. Kukaan ei opetta-nut. Koin masentavana sen, että tätä kristillisyyden muotoa, tätäköykkyyn painuneiden ihmisten lakiuskonnollisuutta, saatettiinpitää liikkeen sisällä aivan erityisjumalisena ilmiönä.

Keksin aikanaan jonkinlaisen puolustusmekanismin tähänristiriitaiseen maailmaani. Se piristi ankeutta. Se lääke oli hirte-hishuumori. Se toimi siten, että saatoin puhua asioista hetkenaivan oikein, oikeilla nimillä, mutta sitten lisäsin joukkoon niinsanottua ”Tupun puppua”. Kuulija ei heti huomannut missä men-tiin ”metsään”. Tarkkaava kuulija huomasi, ja nauroi tietenkin.Äitikään ei aina pysynyt mukana, ja hän totesi tuolloin haikeansurullisena:

— Ei se oo tuo Veli ihan terve.Elin nuorena omaa, eristäytynyttä elämää. Elin usein erillään

muista poikajoukoista. Minua kiehtoi tekniikka, ja minusta tulisen parissa askartelija. Rakentelin kidekoneita, radioita, pikku-autoja, -veneitä ja muuta sellaista. Tein jopa pienen puimako-

43

neenkin omiin tarpeisiini. Valokuvasin. Naapurin Eino oli kave-rini. Häntä kiinnostivat samat asiat. Kiinnostuin myös urheilus-ta. Seiväshyppy oli leipälajini. Sitä saattoi harrastaa yksinkin.Muut pelasivat muun muassa pesäpalloa. Siihen joukkoon enmennyt. Oli mahtavaa, kun pääsin jo yli kolmesta metristä oma-tekoisella seipäällä. En vain osannut selittää, miksi myös harras-tuksiini liittyi ainainen ahdistuneisuus.

Ehkä äitiäni vaivasi jokin samanlainen tila. Hän korjasi sen-hetkistä tilannetta monenlaisella ilon etsinnällä. Se oli hänellejonkinlaista puolustusmekanismia. Hän otti ilon irti monenlai-sista kepposista. Hän teki niitä isällekin. Me lapset emme sitäuskaltaneet, mutta naurattivat ne äidin kepposet myös meitä. Kunisä meni yksioikoisuudessaan äidin asettamaan ansaan, äiti olitikahtua nauruun. Ransu meni halpaan! Äiti nautti myös elämänpienistä tapahtumista. Kesäinen päiväkahvi tuvan päädyssä juu-ri paistettujen lättyjen kanssa tai viikoittainen, jatkuva huoneka-lujen siirtely eli ”mulukkaaminen” teki hänen elämästään sie-dettävää. Minä pidin tuosta liikalihavasta, iloisesta ja samallamurheellisesta maatiaisnaisesta — äidistäni. Opettaja hän ei ol-lut, mutta hänessä oli jotakin, jota sanotaan naisenergiaksi.

Hän ei osannut opettaa iltarukousta, vaikka kehotti minua sitälukemaan. Ei hän opettanut Sanaa eikä hengellisiä asioita. Vir-sillään hän kyllä puhui. Kun ukonilma tai muu mullistus uhkasi,äiti aloitti aina veisuunsa. Hän veisasi virret lapsen sydämeen.

Eräässä asiassa hän oli myös esimerkillinen. Se oli kristilli-nen palvelu. Hän ruokki kylän ihmisiä tuoreella leivällä. Hänjuoksutti naapureihin tuoretta pullaa. Aina hän oli johonkin päinmenossa nyyttinsä tai maitoastiansa kanssa. Hän muisti synty-mä- ja nimipäivät. Silloin mentiin veisaamaan päivänsankarille.Äidillä oli laaja seurakunta.

— Ko minä saarnaan, nii meijän Annu tekkee sitä sammaapalavelemalla, isä sanoi seurapuheessaan.

44

Isän 60-vuotisjuhlan muistan hyvin. Oli vuosi 1953. Seurois-sa oli paljon kansaa. Isää kehuttiin seuroissa. Se kuului tyyliin.Ei isä siitä pitänyt. Hän muistutti, ettei ole ollut pyhimys. Tämänvoisi tarkistaa ”Annulta”.

Kului aikaa hieman neljättä vuotta. Olin eräänä sunnuntainakirkossa. Olin rippikoululainen, ja senkin vuoksi oli käytävä kir-kossa ainakin kymmenen kertaa. Siitä sai ”pisteitä”. Nehän ovataina olleet niin äärimmäisen tärkeitä kristillisyydessäkin. Jo rip-pikoulussa opetettiin niiden merkitys. Katselin kirkossa penkke-jä ja seinäpintoja. Ajattelin isää, joka oli ollut täällä yhtenä kir-vesmiehenä edellisen peruskorjauksen yhteydessä. Muistan tuonajan. Olisi järkyttävää menettää isä nyt, kun moni asia oli vieläkeskustelematta hänen kanssaan. Tarvitsisin opetusta kasvaak-seni oikeaksi mieheksi. Näitä kysymyksiä pohdin kirkossa saar-nan aikana. Isä oli parasta aikaa sairaalassa huonojen keuhko-jensa vuoksi. Illalla olin keskustellut hänen kanssaan puhelimessa.Hän ilmoitti pääsevänsä kotiin keskiviikkona. Saisi tulla silloinhakemaan.

Tullessani kirkosta kotiin minua kohtasi järkytys: isä oli kuol-lut samaan aikaan radiojumalanpalvelusta kuunnellessaan, omas-sa huoneessaan sairaalassa. Sydänveritulppa!

En voinut mitenkään käsitellä tällaista asiaa. Torjuin asiankokonaan. Oli kai sattunut paha erehdys.

Kun isän ruumis tuotiin kotiin, oli tapahtunut uskottava. Sii-tä huolimatta en voinut sitä hyväksyä ja käsitellä. Suunnaton suru,joka kohtasi sisarusparvea ja ennen kaikkea äitiä, ei kovin pal-jon koskettanut minua. En voinut isän kuolemaa hyväksyä taiymmärtää. Se jäi pitkäksi aikaa käsittelemättä. Torjunta oli niintäydellinen!

— Kyllä se on kova tuo Veli. Ei kyyneltä silimäsä, vaikka onisä kuollu, sanoi joku.

Ei, ei, kovuutta se ei ollut. Minulla oli vain niin vaikea tun-

45

nevamma.Isän hautajaisissa oli paljon kansaa. Lähes tuhat henkeä seu-

rasi, kun isäni arkkua lähdettiin viemään kotipihalta kirkkoon.Isä oli ollut tunnettu henkilö. Kun joku ihmetteli väen määrää,äidillä oli oma selityksensä: ”Hautajaisvieraat täytyy tienata joeläessään.”

Äidin elämän alamäki alkoi isän kuolemasta. Hän istui iltai-sin kamarissaan ja itkeskeli. Hän veisasi valittavalla, nyt jo hei-kolla äänellään. Hänen kuntonsa ei enää palautunut entiselleen.Sairauskierre oli alkanut.

Neuroosikristillisyyden maailmaElämäni oli siis nuoresta pitäen hyvin ongelmallista. En oikeintiennyt, miten sitä kasvaisi terveesti aikuiseksi ja ennen kaikkeamieheksi. Henkinen isä ja isän malli puuttuivat. Miehenkäänmallia ei oikein ollut. Siinä kohdalla oli suuri aukko. Siitä seura-si myös erikoinen jumalasuhteeni. Jumalani oli vihainen, niinkuin monet aikuiset ihmiset sinä aikana. Erehdyksiä tällainenjumala ei salli. Vaatimuksissaan hän on tinkimätön ja pelottava.Auttaa hän ei tahdo. Kannettavaksi hän antaa mielellään koviaelämänkohtaloita. Kuinka kipeästi hän osasikin lyödä. On ras-kasta olla sellaisen jumalan lapsi. Voi, jospa hän edes joskus ar-mahtaisi. Mutta eipä armahda, koska hän on isättömän nuoru-kaisen herännäisjumala. Hän on sadisti! En tunne oikeaa Juma-laa, mutta juuri sitä minä en tiedä! Pitää jatkaa kerjäämistä. Pitääolla armon kerjäläinen. Näinhän monissa virsissäkin opetetaanja seurapuheissa. Kerjääminen lieneekin suorituskristillisyydenansaitsemistapa. Kerjäläinen ei saa mitään armosta. Hänen pitääansaita kaikki. Kerjäämällä on armo voitettava. Kun tarpeeksikerjää, Jumalan mieli muuttunee ja hän antaa jonkin pienen ar-monvilauksen. Jotenkin niin opetettiin. Niin minä sen kuulin.Siispä minä kerjäsin ja — kiroilin. Mutta syyllisyys ja jännitty-

46

neisyys, jotka kalvoivat ja jäytivät kuin syöpä, eivät väistyneet.Minä vihasin omaa jumalaani. Kuinka hirvittävä itse asiassa on-kaan sana armonkerjäläinen. Siinä on armo ja työntekijä yhdes-sä sanassa: lahja ja sen tienaaja. Ainakin tuhat kertaa olen kuul-lut, että saa ikävöidä Kristukselle, ja jos ei jaksa ikävöidä, niinsaa ainakin sairastaa. Se on kamalaa kuultavaa jo näännyksissäolevalle sairastajalle. Ah, miten upeaa ja hurskasta helvettiä tämätällainen saattaa olla.

Joku oman liikkeeni ihminen matki körttijulistajan “evanke-liumia”:

— Meillä herännäisyydessä on aina opetettu...— Me heränneet olemme aina ymmärtäneet...— Herännäiskansalla on erityisesti tämä rakkaus...— Herännäisyydessä ollaan pieniä Jumalan edessä...— Herännyt ihminen on kasvanut nöyryyteen...Kun puhuja ottaa vielä taatun köykkyasennon ja sanoo väri-

sevällä äänellä: ”Tämä se on se oikea asenne Jumalan edessä, seon tässä vaivanalaisuudessa, sillä herännyt ihminen on pieni Ju-malansa edessä”, silloin oltiin jo asian ytimessä. Kun tällaiseenpäästään, ollaankin jo aivan sielullisen suorituskristillisyydenhuipulla. Vaikea on enää tästä parempaan hurskauteen päästä.Ollaan perillä. Näin minä asiaintilan koin.

Näin syntyi kai minullekin tämä käsitys omasta erinomai-suudesta — luulonöyryydestä.

Joku eteläpohjalainen körttimies viisasteli kuitenkin: ”Ei meoo herännehiä, me oomma märännehiä.” Moni oikeinnäkevä kört-ti pilkkasikin oman liikkeensä fariseusten nöyryyspelleilyjä.

Minä en ollut ilmeisesti nöyräkään. Oli se minulle sanottu-kin. Jumala on niiden luona, joilla on nöyrä ja särjetty henki.Minulla ei ollut tämän vuoksi kovinkaan paljon toivoa. Vihasinopetusta siitä, kuinka siunauksellista on meitä kohtaava Juma-lan kuritus. Kuritus ilman armoa on kuitenkin pelkkää helvettiä.

47

— Kärsimyksen kivuissa vasta Jumala oikein kirkastuu.— Murheen alla veisaa Siion heleimmin Herralle kiitosta.— Jos et jaksa uskoa, ikävöi. Jos et jaksa ikävöidä, sairas-

ta…Jokainen kunnon körtti-ihminen osaa nämä riimit ulkoa, ja

kuitenkin niitä toistetaan lähes jokaisessa puheessa vuodestavuoteen. Tässä on todella jotakin hyvin sairasta ja äärimmäisenneuroottista. Tämä on aitoa lakiuskontoa. Mutta tällä tavoin eikenestäkään tule hurskasta. Miksi kukaan ei huuda jo täyttä kurk-kua: lopettakaa!

Eihän kukaan rehellinen, kärsivä, vammainen, ahdistunut jamaahan lyöty ihminen pysy terveenä tällaisessa suorituskristilli-syydessä! Mistä tällaiset opit ovat kotoisin? Terveenhän on helppohurskastella kärsimyksillä. Sairaan on toista. Minä voin pahoin.Tällaiseen jumalisuuteen ei todellisuudessa kukaan yllä. Näytte-lemisestä tämä on. Hirvittävää kristillisyyttä tämä tällainen on jaihmisten alistamista, mutta kuitenkin totta!

Hitaasti opin jo ajattelemaan asioita.Kuulin joskus puhuttavan uskovaisista. Yleensä sillä sanalla

tarkoitettiin lestadiolaisia, ”hihkuleita”. Mutta oli kai muitakin,niin kuin esimerkiksi nuo pintapuoliset ”heetperkiläiset”. Nämäkuulemma omistivat armon, eikä heidän tarvinnut sillä lailla ker-jätä kuin meidän körttiläisten piti tehdä. Kuuluivat jopa kiittä-vän. Herännäisjulistajat sanoivat heitä liian varmoiksi ja valmiik-si. Hirveää luulo- ja aivouskoa sellainen oli opettajiemme mie-lestä:

— Miten joku voi olla noin valmis?— Miten joku voi sanoa olevansa Jumalan lapsi?— Olivat onnistuneet parannuksessa!— Taitaa olla jotakin Amerikan herkkua?— Herra varjelkoon meitä tuollaiselta ylpeydeltä. Me olem-

me mieluimmin huonoja ja syntisiä.

48

— Kun minä tässä hiljaa pienenä kökötän, niin kyllä kai seJumala minut tästä löytää.

Ja kun sitten tekopyhä körttimummo aloittaa kuin höystöksikaiken päälle Siionin virren ”On tekemättä vielä mun parannuk-seni, ja aivan alussansa on kotimatkani”, ollaan todella jo ”ala-tiellä”, todella hyvällä paikalla.

Olin vihainen ja kärsin sisäisestä aggressiivisuudestani. Olin kuinnurkkaan ahdistettu eläin. Erityisesti minä vihasin auktoriteette-ja. Heitä on mahtunut pieneen elämääni liian paljon. Inhoan hei-tä. Tuntemani jumala on heistä pahin. Jumalan lempilause taitaaolla: ”Köyhät kyykkyyn!” Mitä enemmän ikääni karttui, sitäpahemmaksi ahdistukseni kasvoi. En sitä tosin tiedostanut ainakovin hyvin, koskapa ei ollut vertailukohdetta. Onko ihmiselä-mä vain on tällaista? Vai onko kohtalokseni tullut elää tällaistaherännäisyyden nurjaa puolta? Vai onko koko herännäisyys täl-laista? On kai siinä hyviäkin puolia? Onko? Sanokaa nyt! Her-ran tähden, sanokaa edes joku hyvä puoli!

Vieraantuminen kristillisyyden perusasioista, kuten evanke-liumin ihanasta sanomasta, levosta ja rauhasta Herrassa ja an-teeksiantamisen ja -saamisen ihanuudesta, on herännäisyydessäjohtanut siihen, että samalla on menetetty mitä ilmeisimmin jo-tain äärimmäisen arvokasta. Itse asiassa on menetetty lähes kaikki.Onko tässä jälleen kerran paikallaan se toteamus että ”Yksi si-nulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunte-minen”? Tällaisessa maailmassa kasvanut ei tahdo millään jak-saa uskoa hyvään Jumalaan ja hänen hyvään tahtoonsa ihmisiäkohtaan, vaikka sana sanoo: ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotkaminulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion aja-tukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huu-datte minua avuksenne, tulette ja rukoilette minua, ja minä kuu-len teitä. Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua

49

kaikesta sydämestänne. (Jer. 29:11-13.)Tällaista Herraa ei tuntemassani ahdistuskristillisyydessä tun-

neta, siellä kun ei suostuta pelastettaviksi. Näön vuoksi kylläKristuksesta jotakin puhutaan, mutta heidän ”Kristuksensa” onheidän omaa keksintöään. Tiedän tämän omasta kokemuksesta-ni liian kipeästi. Vai onko jollakin parempaa tietoa? Löytyyköjoku, joka osoittaa kokemukseni vääriksi?

Kuulostaa niin hiljaiselta…

50

3. LUKU

Minustako mies?

Maailman turuilleNuoruusaikani päättyi, kun menin 17-vuotiaana vapaaehtoisenasuorittamaan asepalvelusta ilmavoimiin. Siellä olo oli totuttele-mista tulemaan toimeen uudessa maailmassa, miessakissa.

Lapsuuteni kokemuspohjalta se ei ollut ollenkaan helppoa.Miten asiat olisi nyt tehtävä? Miten pitäisi suoriutua vähän suu-remmassa ”tuvassa”? Jotain tärkeää minulta puuttui. Koin epä-varmuutta, erityisesti sen vuoksi, että olin suuressa miesjoukos-sa. Naisten parissa olin pärjännyt paremmin. Minulla on yksi-toista siskoa. Heidän kanssaan olin kyllä selvinnyt. Heidän maa-ilmaansa jotenkin ymmärsin. Miesten maailma oli vähän vaike-ampi. Mies ei saa olla missään tapauksessa heikko. Jos sellainenon, on pelkkä akka. Tällaisia ovat miehisen maailman yleisim-mät käsitykset. Jo nuorten joukossa olin kokenut näin, saati sit-ten aikuisten miesten maailmassa. Ja kun joku pääsee siinä maa-ilmassa pomoksi, alistaminen alkaa heti. Tämän huomasin myösvarusmiesaikana. Erityisesti alokasaikana oli joku aina ”kuset-tamassa”. Itse asiassa nämä pikkuhitlerit niitä oikein pieniä mie-hiä vasta olivatkin. Puuttuva aikuisuus on korvattava toisten alis-tamisella. Usein se kaava menee sillä lailla.

Naiset, joita kohtasin armeija-aikana, eivät olleet sisarienikaltaisia. Mitenkäs näiden kanssa menetellään? Eipä ollut isäehtinyt opettaa. Eipä olisi kyennytkään opettamaan, vaikka olisiehtinytkin. Periaatehan silloin oli: ei seurusteluja, vaan suoraannaimisiin. Epävarmuutta tunsin vieraan naisväen seurassa. Toki

51

monelta hulluudeltakin taisin välttyä ihan sen vuoksi. Monelleehdotukselle oli tehtävä vain kohtelias kumarrus. Jostakin se lain-saarnakin pelastaa!

Ilmavoimissa minusta tuli puhelinkeskusmies. Se oli hyvähomma. Puhelinkeskusmiesten esimiehenä minulla oli moniavapauksia. Lentokentän kupeessa oleva puhelinkeskus oli hyväpaikka harjoitella aikuistumista, kun sai puhua akkaväen kanssavaltion piikkiin. Siinä sai kuulla muutakin ja kaikenlaista. Kan-tahenkilökunta soitteli naisilleen. Samoin toisinpäin. Oli pidet-tävä vain mölyt mahassa. Oli vaitiolovelvollisuus. Kuunteluvel-vollisuutta ei tietenkään ollut, mutta juttuja kuunneltiin sillointällöin.

Sen minä näistä omista puheluista opin, että olin perinyt äi-diltäni puheenlahjat. Mitään suurta näistä keskusteluista ei kui-tenkaan syntynyt. Muutamiksi kerroiksi jäivät minulta tapaami-set keskusneitien kanssa. Muistoksi niistä jäi kuitenkin suuri ku-dottu villatakki, jonka eräs puhelunvälittäjänainen kutoi minullepuheluseuran hyvitykseksi. Ilmoitin hänelle olevani suurikokoi-nen, komea mies. Takki ehti valmiiksi vasta armeija-aikani jäl-keen. Sain sen myöhemmin postissa kotiin. Se oli älyttömän iso.Se sopi vanhimmalle veljelleni kuin nakutettu. Hänelle minä sensitten lahjoitinkin. Hän risti sen “sotakorvauspusakaksi”.

Sotaväkiaika päättyi, ja menin ammattikouluun.Koulu johti sitten pian kodin ulkopuolelle työelämään. Enää

en ollut pelkkä maalaistalon poika. Minulla oli nyt oma ammat-ti. Olin sähköasentaja!

Lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin inhosin maa- jametsätöitä. Koin ne lähes orjan työksi. Nyt olin jo paremminoikealla alalla. Riittämättömyys vaivasi kuitenkin. Urakkatyötpahensivat tilannetta. Muut osasivat mielestäni paremmin. Muutolivat nopeampia. Mikähän minua vaivaa? Se oli myös epävar-muutta. Minuthan oli käsitykseni mukaan luotu hitaaksi. En osan-

52

nut tehdä asioita joustavasti, nopeasti. Tämä oli asia, jonka var-masti tiesin. Se oli kai taottu lujasti päähäni lapsuudessani januoruudessani. Sivullinen ei kai huomannut ongelmiani. Sainhyviä työtarjouksia. Lienen ollut kohtalaisen tunnollinen.

Kaipasin pian sähköasentajantyöstänikin muualle. Halusinjatkaa opiskeluani. Jokin asia, joka lienee ollut jonkinlaista edis-tymisen tarvetta, ajoi eteenpäin. Pyrin teknilliseen kouluun usei-ta kertoja. Jännitin aina liikaa. Olin todella puutteenalainen, ku-ten heränneet sanoivat.

Kerran sattui harmittava tapaus. Olin ollut tansseissa ja läh-din saattamaan erästä tyttöä kotiin. Jotenkin se hyvästijättö sit-ten venyi aamuun asti. Kun astuin ani varhain aamulla sivutieltämaantielle, ohitseni porhalsi taksi, jota ajoi sukulaismies Ylivies-kasta. Pahinta oli kuitenkin se, että setäni, sosiaalineuvos LauriTuomi, istui kyydissä. Olivat menossa Kokkolan kirkkoon, jos-sa sedälläni oli saarna. Harmittava takaisku. Kättä ehtivät nostaaja sinne menivät. Tällä tapaamisellamme setäni nyt ilkkui.

— Tästä epistolastako sinä seuroisa ny puhut, koetin vastatamahdollisimman rennosti.

Oletettiinko pojan olevan tilivelvollinen äidilleen aina nai-misiin menoonsa asti? Pitihän tämä kohdallani paikkansakin. Kunnimittäin tajusin, että oli aika avioitua, kysyin siihen ilman muu-ta lupaa äidiltäni. Se tosin nauratti häntä itseäänkin, koska olinsilloin jo 26-vuotias. Mutta tämän asian ymmärtänee paremmin,kun muistaa, että meidän lasten oli teititeltävä vanhempiamme.Se oli ehdoton sääntö. Kuulin tosin, että Anni-siskoni oli noinkuusikymmenvuotiaana tehnyt sinunkaupat äidin kanssa.

VaimoEräänä sunnuntaipäivänä lähdin ”kylille” hakemaan päivän sa-nomalehteä. Niskasen kahvilassa, johon pyhäpäivinä posti tuli,tapasin tutun miehen jolla oli uutta tietoa.

53

— ”Tiiäkkö, Veli, että tänne on tullu uusi kätilö?”— Mihin niin tullu?— No, tänne Sieviin, terveystalolle. Kuuluu ajelevan uuvella

Ooppelilla ja jätkät on katteellisia, ku eivät mopoilla pärijää, eikäainakaan hevospeleillä.

— Joo!Kun lähdin kahvilasta, käänsin suunnan terveystaloa kohti.

Koputin asunnon oveen. Kun ovi aukesi, sievännäköinen naisih-minen tuli avaamaan. Kysyin ensi töikseni:

— Paistaisko täälä joku mulle lättyjä?Hetken päästä kuului sanat:— Tuu tuppaan!Istuin keittiön pöydän taakse, otin lehden kainalosta ja aloin

lueskella siitä sarjakuvia. Vilkaisin nurkkasilmällä hellan luonapyörivää naista. Mitäpä suunnittelee? Otti siitä sitten porsliini-kupin kaapista, jauhopussin ja muuta tarvittavaa välinettä ja al-koi paistaa lättyjä. ”Taitaa olla ihan vaimotyyppiä”, ajattelin. Sii-nä joimme sitten ensimmäiset lättykahvit keskenämme.

Niin löytyi vihdoinkin ihminen, nainen, joka jaksoi odottaaja jarruttaa, kun minulla oli vielä vauhti päällä. Helvettiä se kaihänellekin oli. Mutta odotti silti, ja usein itki. Loppuivat ne vas-tustuksen voimat viimein minultakin. Pääsimme kuitenkin hy-viin naimisiin. Niiltä osin tuli rauha. Eipä olisi uskonut. Avioliit-toon en ollut tosin kypsä. Pitkä oli kuitenkin vaimoni vieteri.Kiitos hänelle!

Menetyksiä ja menestystäElämääni liittyi joitakin vanhoja naisia, jotka auttoivat minuaeteenpäin. Eräänä päivänä tuli luokseni tällainen auttava körtti-mummo. Hän otti yllättäen kyynelsilmin käsivarrestani kiinni.

— Kyllä, Veli, sun elämäs tullee vielä hyvvään järijestykseen.— Kiitos vaan, mutta!?

54

Olin suorastaan äimistynyt. Mitä hän muka minun elämästä-ni tiesi? Jotakin hän tiesi. Siitä hän lähti, ja minä jäin ihmettele-mään tapahtunutta. Tällainen käden ojennus antoi minulle pal-jon. Jospa ahdistus, masentuneisuus jännittyneisyys ja elämänsotkut tulevat vielä kerran jonkinlaiseen järjestykseen.

Toinenkin vanhus tuli tietämättäni elämääni.Nivalassa oli Herättäjäjuhlat. Oli vuosi 1966, ja juhlaportissa

luki Joosuan kirjan sanat ”Herra ei jätä, eikä hylkää sinua”. Tuosana oli kuin juuri minulle. Sen sanoman muistan noilta juhlilta— ja erään vanhan naisen.

Tämä vanhus asui juhlien aikana syntymäkodissani Sievissä.Sisareni oli tuonut hänet Kuortaneelta matkaseuranaan. Hämä-rästi hänet muistan kotini pihamaalta. Hänestä tuli kuitenkin esi-rukoilijani. Taivaan Isä oli antanut hänelle tämän tehtävän. ”Tuonnuoren miehen asiat ovat huonosti. Rukoile hänen puolestaan.Tiedät sitten, kun voit lopettaa.” Jotenkin tällaiset olivat olleettaivaalliset ohjeet. Siitä alkoi minulle merkillinen elämän ja kuo-leman vyöry. Siinä kaikki vasta sekaisin meni. Ja kuitenkin: hy-vyyskin seurasi minua.

”Oot menny niin laihaksi”, äiti hennolla äänellä huokaisi.Ne olivat hänen viimeiset sanansa minulle. Pari päivää aikai-

semmin näin hänet sairaalassa.Äiti oli sairastanut jo useita vuosia. Hän oli välillä halvaan-

tunut, ja luulimme hänen jo kuolevan. Äiti oli ollut hoidettavanaTilkan sairaalassa Helsingissä. Huonosti oli hoidettu. Siellä hänosittain halvautui. Sokeritaudin kontrolli oli pettänyt. Hän häilyikauan elämän ja kuoleman välillä. Kokoonnuimme Helsinkiinhäntä katsomaan. Olimme koolla eräänä iltana myös Lauri-se-tämme kotona. Hän pyysi hetken hiljaisuutta ja aloitti rukouk-sen äidin puolesta. Hän pyysi hartaasti, että me lapset saisimmevielä äitimme terveeksi ja kotiin. Rukous kuultiin, ja äiti palasi

55

tajuihinsa ja alkoi elpyä. Hän kuntoutui vähitellen. Hän jaksoielää vielä muutamia vuosia. Hän veisasi ja itki kamarissaan il-taisin. Äitini oli niin onneton ilman Ransua, miestään.

Nyt hän on kuollut.Syksyllä aloitin teknillisen koulun. Mutta sitten yhtäkkiä erääl-

lä oppitunnilla minulta meni näkö. Sitten iski valtava, läpi tun-keva päänsärky. Näkö palasi kohta, mutta oikea käsi lakkasi osit-tain toimimasta. Sieviläissyntyinen Mauri Reunanen otti minutvastaan lääkärikeskuksessa. Sain särkylääkityksen. Joululomanaikana menin tutkimuksiin. Kallonkutistajat eivät löytäneet pääs-täni vikaa. Mutta onneksi päänuppi oli terve. Oikea käsi oli yhähervoton. Häiriö oli pienmotoriikassa. Kynä ei pysynyt näpeis-sä. Kirjoittamisen yritykset aiheuttivat kovan kivun päähän. Opis-kelutoverini alkoi kopioida minulle luentoja. Niin jotenkin sel-visin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulin Maurilta, ettäolivat ihmetelleet vaivaani. Se ei ollut heille selvinnyt.

Valmistuin koulusta kurssin priimuksena. Käsittämätöntä! Pal-jon olin kuitenkin jaksanut työtä tehdä. Sekin oli kai sitä suori-tususkontoa.

Mutta kipu jatkui. Miltyl-tabletti kolmesti päivässä piti mi-nua pystyssä, mutta muuten tuska oli sietämätöntä. Käsi ei toi-minut vieläkään kunnolla. Olin koulun jälkeen kaksi vuottaasennustarkastajana sähkölaitoksella. Koko ajan oli vaikeaa. Enjaksanut kauan sen työpaikan ahdistavassa ilmapiirissä. Työnte-kijöistä se ei johtunut. Johtoporras eli kai vielä 1800-lukua! Sit-ten olin muutaman kuukauden Sievissä sähkösuunnittelijana.Hain kohta Nivalan ammattikoulun sähköosaston opettajan paik-kaa. Sisareni oli nähnyt ilmoituksen lehdessä. Olin joskus puhu-nut hänelle, että sellainen työ kiinnostaisi. Rehtori kutsui haas-tatteluun. Menin.

— Tuossa olisi tuo paperi. Siihen sitte nimi.— Mikä paperi?

56

— Tarvihten sulta suostumuksen, että oot sitte paikalla kokoulu alakaa!

— Miten nii?— Otin sinusta selevää.—?— Entä koulun liittohallitus, tai joku semmonen? Mitäs ne

sannoo?— Noh, minä hoijan sen puolen, sanoi rehtori.Taisin päästä taloon ”körttipapereilla”, sillä olin epäpätevä

opettajaksi. Vaikeuksistani en puhunut halaistua sanaa.En ymmärrä, miten selvisin alkukuukausista. Kaikki oli ope-

teltava. Ei ollut opettajanohjeita, ja olin sairas. Opettajatoveriniauttoi kyllä. Päivän menu oli: päänsärkyä, Miltyliä, opettelua,kyselemistä, ahdistusta.

Mutta vihdoin viitisen vuotta kestänyt tuskan maailmani päät-tyi, kun paikallisen fysikaalisen hoitolaitoksen lääkäri löysi syyn.

— Käyhän täällä viisitoista kertaa. Jossakin vaiheessa kipuon poissa ja käsi toimii.

Laupias isä! Se piti paikkansa. Kiitos lääkäri! Kiitos Jumala!Fysikaalisen hoitolaitoksen johtajan käsityksen mukaan se tautijohtui varsinaisesti entisestä sähköasentajan ammatistani. Harti-at olivat kuin yhtä kovaa lihasmöykkyä. Onneksi tällä lääkärilläoli tietoa. Minulta katosi aika lailla usko muihin lääkäreihin. Ym-märsin toki, että vuosikymmenten jännittäminen oli ehkä pahinsyy lihasten jumittumiseen. Tämäkin asia oli opittava, ja vastai-suudessa sitä tuli varoa.

Oli tullut aika lähteä Hämeenlinnaan pätevöitymään. Rehtorivastasi siitä, että vaikka paikkani epäpätevyyteni vuoksi tulikinauki, ketään muita ei tultaisi valitsemaan tilalleni.

Ei minulla ollut suuresti voimia opiskella. Jotenkin vain rii-puin mukana. Matkatessani junassa rukoilin. Ehkä Jumala aut-taisi. Suutuinkin hänelle:

57

— Jos et auta, et ole minun Jumalani! Mitä ihmettä minä teenJumalalla, joka ei auta? Jos et kolmessa päivässä auta, saat mennä.

Varmaan säikähti ja auttoi?Ei auttanut. Ei nöyrtynyt edessäni. Ei parantanut. Viheliäi-

nen Jumala! Löi vain lisää löylyä! Kirjakaupasta ostin kuitenkinkirjan ”Avun ja paranemisen rukouksia”.

Vaimoni sanoi usein mielipiteenään, ettei minua oltu luotutähän maailmaan.

— Oot niin hauras ja henkisesti heiveröinen.Selvisin opiskeluajastani kuitenkin kunnialla.Mutta missä olet Jumala? Tule takaisin! Enhän minä tosissa-

ni sinua pois ajanut! Kyllä kai sinä huumoria ymmärrät?Käännyin heikkoudessani papistonkin puoleen. He neuvoi-

vat minua kääntymään ”asiantuntijoiden” puoleen. Että sellai-nen oli tämä minun tapaukseni! Yhden asian opin, kun kävinkyselemässä neuvoja näiltä ”asiantuntijoilta”. Kun jouduin kes-kusteluissani sivuamaan isääni, sain kovan angstin, ahdistuskoh-tauksen. Isä liittyi siis osaltaan ongelmiini.

Kokeilin kaikenlaisia henkiparantajiakin. He vasta kaikkeinsurkeimpia olivat. Kaukoparantamista, henkisiä harjoituksia, ren-toutusta. Hölynpölyähän se sellainen oli. Mutta kun ihmisellä onkova sielun, ruumiin ja hengen hätä, kaikenlaiset poppamiehetosaavat jostakin syystä aina paikalle. Rahastuspuoli heillä oli ihanhyvässä kunnossa.

Sitten keksin mennä jopa psykiatrin puheille. Etsin hänethyvin kaukaa. En muista mitä minä hänelle höpötin, mutta hänsanoi yllättäen:

— Sinulla on hurjat rautavanteet ympärilläsi. Ei niitä psyki-atrian keinoin avata. Mutta hullu sinä et ole. Meidän konsteillasinä et parane. Joka tapauksessa aikaa kuluisi ainakin viisitoistavuotta ja sittenkin tulos voisi huono. Menisi vielä omakotitalonhinta kaikkeen tuohon ja paljon aikaa.

58

Rehellinen hän ainakin oli. Häneltäkään ei muuta apua tul-lut, vain joitain lääkkeitä.

Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?Kukaan ihminen ympärilläni ei tiennyt ahdistuksistani. Oi-

keastaan vaimoni jotakin tiesi, mutta en minä voinut enkä osan-nut kaikkea hänellekään kertoa. Ei sisäistä tuskaa voi kuvatakenellekään.

— Mitä sinä meet sinne seuroihin, kun tuut aina niin vihaise-na kotia, hän sanoi.

Hän oli huomannut sen kuvion. Tämä sai minut uudelleenajattelemaan asioita. Ahdistuneisuuteni ja uupumukseni liittyi-vät siis toden teolla tuntemaani uskontoon. Se minua niin siep-pasikin, kun itse raskaita taakkoja kantavat puhujat puhuivat toi-sille, samojen taakkojen painamille ihmisille, kykenemättä an-tamaan mitään apua. Eivät siinä taakat mihinkään poistu. Taisi-vat siirrellä niitä vain toinen toiselleen. Miten sellaiset puhujatvoivat auttaa, jotka itse näyttivät olevan kipeimmin avun tar-peessa. Vaimoni ymmärsi minua parhaiten. Hän oli itsekin saa-nut sisäisiä vammoja kouluaikanaan. Siksi hänellä oli oikeaameriittiä.

Tein sitten matkan Israeliin. Menin sinne opettajatoverieniryhmässä. Työtoverini oli ollut siellä työssä jo pari vuotta. Vie-railimme hänen luonaan. Tällä matkalla tapahtui jotakin, jostaseurasi pitkä prosessi. En käsittänyt tapahtunutta. Olin koko ajanjonkinlaisessa voimakeskuksessa. Itkeskelinkin salaa hotellihuo-neessani. Minulla oli matkanjohtajana oma huone Öljymäen rin-teessä olevassa Panorama-nimisessä hotellissa.

Katselin Betesdan lammikolle vieviä portaita. Vapahtaja olikerran kulkenut niitä. Katselin liikuttuneena Genetsaretin järvenrantoja. Näin jotenkin siellä Jeesuksen opetuslastensa kanssa.Kaikkien kansojen kirkossa sain polvistua pienelle alttarille. Näinsilmilläni sen maan, jossa Herra saarnasi ja paransi sairaita. Hei-

59

kot ihmiset juoksivat siellä hänen perässään ja kyselivät toisil-taan: ”Eihän se liene vain Kristus?” Sieluni silmin katselin sitäkaikkea. Voi tuota armeliasta Kristusta! Että jaksoi noin syntisiärakastaa! Jospa olisin saanut olla tuossa kaikessa mukana, oli-sinko saanut ehkä armon parantua. Mutta jotain minulle Israelis-sa kuitenkin tapahtui. Jumala oli lähellä. En vain yltänyt vieläkoskettamaan hänen kättään. En tuntenut vielä oikein hänen isän-sydäntään.

Mutta eräästä asiasta olin aivan varma: kyllä Jumala on ole-massa, mutta miten saisin hänet auttamaan itseäni, oli jo vaike-ampi kysymys. Kun vanhin tyttäremme täytti kymmenen vuot-ta, lähdin hänen kanssaan pohjoiseen autoretkelle. Olin sen hä-nelle luvannut. Mutta ehkä minä itse sain enemmän irti Lapin jaPohjois-Norjan maisemista kuin tyttäreni. Matka auttoi minuamyös hetkeksi irtautumaan kiireestä, joka kiusasi minua päivit-täin. Kilpisjärveltä ostin kirjan ”100 kysymystä Jumalasta”. Et-sin tosissani yhteyttä häneen matkallammekin. Ei auennut vielä!Ei kohdannut Jumala minua Lapissa eikä Norjassa! Missä hänyleensä asustaa?

Minun jumalakäsitykseni oli edelleen sen tapaista, että mi-nun on ruikuttamisellani ansaittava se, että tämä minun jumalanimuuttuisi ja alkaisi auttaa minua. Jostakin syystä hän ei vain teh-nyt omia hommiaan kunnolla ja antanut minulle armoaan. Tä-hän armoon tulisi kuulua ennen kaikkea minun parantumiseni.Hänen armonsa tuntuu olevan sellaista, että sitä tulee vain aikaajoin, tipoittain. On niin paljon sellaisia asioita, jotka joutuu itsesuorittamaan. Tämä kaikki lienee lukemattomien muidenkin us-kontoihmisten kokemus, ja tämä lienee heidänkin jumalakäsi-tyksensä. Olin siis ikävöivässä uskossa. Tällaisen perinnön olinsaanut. Onko se ainoa mahdollinen? Mistä löydän toisenlaisenJumalan, vai pitääkö minun loppujen lopuksi menehtyä?

60

4. LUKU

Uudeksi luomukseksi

KokousVanha ystäväni tuli käymään. Lakkasin paraikaa uuden kotim-me takkahuoneen kattoa. Paikat olivat hieman sekaisin. Olimmevasta muuttaneet.

— Terve uuteen talloon!— Ka, terve! Kahteleppas jostaki istunta. Minä täsä kans jo

lopettelen…Katselen kylään tullutta tuttavaa. Huomaan jotakin.— Kato, kato, mitäs sinä tuolla lailla virnuilet?— Mitä sanosit tästä.Hän ojentaa C-kasetin minulle.— Mikäs kasetti se oikein on?Hän ojentaa C-kasetin minulle naurussa suin.— Täsä yks ukko puhhuu aika kummia. Haluakko kuunnel-

la?— Pittää kuunnella, kuhan täsä vain ehitään.Ystävääni vaivasi samanlainen hengellinen tauti kuin minua-

kin. Hän oli samassa veneessä. Kovasti hänkin etsi. Panin kui-tenkin pensselin likoamaan ja etsiskelen jo kasettisoitinta. Kuun-neltiin. Kasetin puhujalla oli tosiaan sanomistakin. Puhetta tulisolkenaan. Joko hänen tai minun asiani eivät olleet oikealla to-lalla. Mies oli hullu, tai sitten hän oli tosi elävä. En saanut sel-vää. ”Pittääpä soittaa sille”, sanoin.

Soitin muutaman päivän perästä. Jännitti, kun en tiennyt,minkälainen hihhuli minulle vastaisi.

61

— Ookkos sää uskos, se kysyy, se jo kasetilta tutuksi tullutääni.

— Joo-o. Minä oon näitä körttejä.— En minä ny ihan sitä tarkottanu. Ookkos sää uuestisynty-

ny?— Joo-o. Varmaanki. Mut on kastettu ja muuta semmosta!— No, tuota, en minä ihan sitäkään kysyny, ja kyllä minä sen

sun kastees uskon, mutta eikös ne körtit kysele toisiltaan: ”Onkosulla Kristuksen sisällinen tunto”?

— No juu, joskus sata vuotta sitte kai puhuivat semmosta, eine ennää. En minä ossaa siitä mittään sanua. Ei meillä semmo-sesta ennää puhuta. Varovat nykyopettajat semmosta. Josaki his-toriankirijoisa kai niistä kirijotellaan. Ei meijän rohveetat ennääsemmosista... Ikävöinnistä puhuv…..

— Kuules, tuus tänne tännään illanvilikas. Minäpä uskon,että sunki tautis paranee täällä.

Jotain muutakin se selitteli. En minä juurikaan niitä juttujaymmärtänyt. Suljin puhelimen kummissani.

Tuli poltti. Tämä asia oli nyt pakko ratkaista. Olinhan minätosin oman ymmärrykseni mukaan täysuskovainen, ja vaikkamitä. Tosin eiväthän meikäläiset sitä sillä lailla sano, sehän vai-kuttaisi melko kornilta, se sellainen puhe. Kun on näinkin huo-no, ei sitä voi kerskata tuollaisilla asioilla. Sanovat meillä päinisouskoisiksi niitä, jotka ylpeilevät omalla uskollaan. Minä olenmuutaman kerran jopa puhunut seuroissa, ja käyn ahkerasti kir-kossa. Luen melko säännöllisesti Päivän tunnussana -kirjasta.Luen aina illalla iltarukouksen (tai melkein aina). Enkö siis olejo jonkinlainen uskovainen? ajattelin. Miten joku saarnamiessaattoikin epäillä minun uskovaisuuttani? Tai mikä sen tietää.

Palo vain paheni.— Voisinko päästä lähtemään kokkoukseen? Mulla on tuu-

raajaki, kysyin rehtorilta.

62

— Joo, kokkouksiin pittää aina mennä, hän vastasi.— Eipä rehtori arvannut, että tarkoitin hengellistä kokousta.

Istuin yömyöhällä autossani parkkipaikalla. Olin ollut siellä hen-gellisessä kokouksessa. Eivät olleet körttiseurat. Muutama yksi-tyiskohta jäi mieleeni. Kuulin minulle aika outoa opetusta. Siel-lä sanottiin, että jokaisen, aivan jokaisen oli tehtävä parannus,jossa tunnustetaan oma tila ja otetaan Jeesuksen Kristuksen so-vintotyö vastaan, jos mielii taivaaseen. Viitattiin myös Ilmestys-kirjan kohtaan, jossa sanotaan: “Katso, minä seison ovella jakolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minäkäyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan...” Sit-ten pyydettiin vielä Raamatun sanoin: “Hänen työtovereinaanme myös kehoitamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin,ettei se jää turhaksi...”

Ja minähän tein niin. Tein tarkalleen kehotusten mukaan. Olinvalmis, olin kuin kypsää kauraa, kun he kysyivät, halusiko jokupelastua sinä iltana.

Hädän hulluudessa ei kovin paljon kysellä, onko sellainenihmiselle mahdollista tai luvallista, tämä tällainen. TilallinenPaavo Ruotsalainen Nilsiästä, meidän oman liikkeemme pyhi-mys, oli aikoinaan sanonut, että herännyt ihminen on hätäinen jahullu. Olin kuullut Lutheriin vedoten selitettävän, ettei ihminenvoi ottaa vastaan, ei kääntyä eikä uskoa, kun meillä ihmisillä ontämä sidottu ratkaisuvalta näissä uskontokysymyksissä. Nämätäällä kokouksessa olevat julistajat olivat hieman eri linjoilla.He eivät puhuneet mitään ihmisen mahdollisuuksista. He puhui-vat vain Jumalan tahdosta ja hänen voimastaan. Taisivat perus-taa paremmin opetuksensa Raamattuun kuin meidän pyhimyk-set. He siteerasivat muun muassa raamatunkohtaa: ”... sillä Ju-mala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen,että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Tehkää kaikki nurisematta

63

ja epäröimättä…”Semmoista sanoivat. Paha oli vastaankaan sanoa, kun sanottu

oli Herran pyhää sanaa. Kumpihan osapuoli oli tässä asiassa oi-keassa, ihmisten perinnäissäännöt vai Jumalan sana, körttiteolo-gien sana vai Raamatun pyhä sana? Kumpi oli luotettavampi?Miten ratkaisisin? Päätin, että kyllä minä uskon enemmän Raa-matun todistukseen kuin kuolevaisten ihmisten oppeihin.

Toimin siis Sanan mukaan. Otin Herran vastaan, niin kuinlapsi, olihan Jeesus opettanut: ”Totisesti minä sanon teille: ellet-te käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakun-taan” (Matt. 18:3). Ja apostoli Johannes oli kirjoittanut: ”Muttakaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Ju-malan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh. 1:12). Ja kun on kirjoitettu: ”... ja kaikille kansoille, Jerusalemistaalkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntienanteeksiantamista” (Luuk. 24:47 ). Muistin jotenkin siinä vieläJeesuksen sanat: ”… mutta ellette tee parannusta, niin samoin tekaikki hukutte” (Luuk. 13:5).

Mitä sitten tapahtui?He julistivat minulle synnit anteeksiannetuiksi Jeesuksen ni-

messä ja sovintoveressä. En tarkemmin muista, mitä muuta erässielunhoitaja minulle vielä sanoi. Vaikutti aika tökeröltä se sie-lunhoitomies, jonka puheille lopuksi jouduin, vanha ukko kun jooli. Tuohon olisin minäkin yltänyt!

Mutta kuuliaisesti olin ottanut kehotuksen sanan vastaan.Erikoinen ilta se oli kaiken kaikkiaan ollut. Kaukana Siionin-virsiseurojen tavoista sen tyylit olivat todella olleet. Jotain täl-laista taisi körttienkin seuroissa toki 1800-luvun puolivälissä olla.Olin niitä tapauksia herännäisyyden historioista lukenut ja ih-metellyt.

Mutta taisipa olla nyt kuitenkin turha reissu tämä tämänker-tainenkin. Kaikki taakat olivat vielä niskassa painamassa. Jalat

64

olivat kuin yhtä pölkkyä. Vanha syyllisyys vaivasi entiseen ta-paan. Olin pyytänyt saarnamiehiltä, että myös ruumiillisten sai-rauksieni poisottamisesta rukoiltaisiin, mutta eivät olleet vaivatpoistuneet. Henkisistä vammoista en ollut kehdannut puhua sa-naakaan. Ajattelin: ”Voi surkeus, että sitä meikäläinen hairahtuukaikenmoiseen. Ne on monet saarnamiehet semmosia, että pitäskyllä varua... Kyllä körtit nauras, jos kuulisivat reissustani. Pa-pit haukkus pataluhaksi. Amerikan herkkuja! Löisivät Lutherillaja perinnäissäännöillä oikein olan takaa.” Näin minä motkotinitselleni.

Kaikkea tätä mietin yksin autossani. Harmitti… En tiedä,kuinka kauan tätä kaikkea siinä mietiskelin. Lähtisinkö paluu-matkalle ja etsimään muita mahdollisuuksia? Tosin tiesin, ettäkaikki muut mahdollisuudet oli jo kokeiltu.

Mutta sitten yhtäkkiä alkoivat tapahtumat vyöryä! Jokin rävähtikuin salama. Kirkas valo leimahti ympärilläni, ja jouduin johon-kin ilmestykseen. Mitä tämä on? Ei ollut ennen sattunut! Olinkonäkyjen maailmassa! Mitä tapahtuu? Jouduin johonkin. Missäolen? Kuva selvenee…

Näin, että istuin yksin vankisellissä. Katselin ihmeissäniympärilleni. Mitenkä minä täällä olin? Mikä se tämä paikka on?Kuulen jonkun sanovan, että olin ollut täällä jo monta vuosi-kymmentä. Sitten katseeni kohdistui avoimena olevaan sellinoveen. Katselin sitä ihmeissäni ja astuin varovasti ovelle ja siitäulos. Näin vankeja vartijoiden seurassa. Käytävän ulko-ovi oliauki. Tulin piha-alueelle, jossa vangit pelailivat joitain pelejä.Huomasin yllättäen, että myös ympärysmuurin ovi oli sepposenselällään. Muut vangit eivät näyttäneet huomaavan sitä. Vartijateivät kiinnittäneet minuun minkäänlaista huomiota, aivan kuinhe eivät näkisikään minua. Varovasti astuin vankilan muurinovelle ja ulos. Olin nyt ulkona…

65

Mitä nyt?Hurja vapauden tunne tulvahti samassa sisimpääni. Käsittä-

mätöntä! Kaikki kahleet lennähtivät siinä samassa päältäni kuinvaljaat hevosen selästä. Vuosikymmenten rautavanteet singah-telivat ympäriltäni kolahtaen ja olivat tipotiessään. Valtava rie-mu valtasi sydänalan. En ollut koskaan aiemmin kokenut tällais-ta, enkä sen jälkeen! Uskontokahleetko ne siinä singahtivat tai-vaan tuuliin, vai mitä helvettiperäisiä siteitä ne lie olleet?

MINÄ OLIN VAPAA! Vankila oli takanani! Olin nyt sellai-sessa voimakentässä, että tuntui kuin särkyisin sirpaleiksi siihenpaikkaan. Apua, minähän vapisen palasiksi! Samalla huomasinnauravani. Kykenin sentään nauramaan. Itkin ja nauroin. Nau-roin, nauroin ja nauroin! Vapaanhan kuuluukin nauraa. Se on kaisellainen tapa vapailla! Taakat olivat nyt taivaan tuulissa, kuor-mat ties missä. Tämä oli kai nyt sitä, mitä sanotaan Pyhällä Hen-gellä täyttymiseksi. Minulla oli nyt juhlat. Taisi olla ihan niinkuin helluntaipäivä menossa. Olin juovuksissa, täydessä seilis-sä. Malja oli täysi. Ei, ei vain täysi, vaan se oli ylitse kuohuvakuin ravistettu samppanjapullo. Ja minä nauroin yhä. Nauroinsillekin, että nauroin. Pelkäsin joutuvani autoni kanssa poliisinkynsiin. Löytäisinkö itseni kaiken lisäksi vielä paikkakunnanpoliisiputkasta? Mikä lie alkometrin lukema näin paljon PyhänHengen viiniä nauttineella?

“Minun maljani on ylitsevuotavainen”, lauloi kerran kunin-gas Daavid. Tätäkö hän tarkoitti? Juuri tätähän hän tarkoitti! Nyten ollut enää köyhä enkä kipeä! Ehdin ajatella, mitähän körttipa-pit sanoisivat. Nokanvartta pitkin kai katselisivat. Eivät äkki-päätä muuta osaisi. He eivät kyllä ikinä usko, että tällainen voiolla oikeaa. Unohdin heidät joksikin aikaa.

Lähdin ajamaan varovasti kotia kohti. Ne poliisit! No eipänäkynyt. Nauroin ja ajoin. Silläkin nauroin, kun auton kojelau-dan punainen merkkivalo syttyi ja tiesin jonkin olevan vialla.

66

Jokin pehmeä, lämmin ja sydämellinen ääni sanoi: ”Tuulettajanhihna se siinä vain lennähti pois päältä. Sepelinpala sen sai ai-kaan. Kyllä sinä hallitset tilanteen.” Että piti olla lämminhenki-nen puhuja! Voi ihmeitten ihme: sehän oli minun Herrani ja mi-nun Jumalani ääni! Kuulin sen kunnolla kai ensi kerran. Nyt mi-nulle oli vastattu! Hei, kuulkaa kaikki suruttomat Siionissa, Her-ra puhui minulle!

Asensin laturin hihnan takaisin paikoilleen. Ja välillä piti nau-raa rätkättää. Miten mahdan selvitä kotia...

Perillä piti herättää vaimo ja jo jotakin kertoa. Aamulla minullaoli valtaisa puheripuli. “Sydämen kyllyydestä suu puhuu.”

Tapasin myöhemminkin saman, virtaa täynnä olevan saarnamie-hen, jonka olin kohdannut kokouksessa.

— Sinun paikkas on siellä Sievin kirkkomäellä, jossa näensen teidän kirkonkin seisovan. Siellä on sulla tehtävää ja sielläkörttien joukossa. Julista, että Jeesuksen veressä on syntien an-teeksiantamus. Älä saarnaa perinnäissääntöjä! Saarnaa Jumalanvaltakuntaa. Kerro, että se on lähellä. Tosin se on niinki, että neheittävät sut ulos sieltä, ku meet sinne Raamattuines. Mee kui-teski. Joutuvat kerran vielä vastamaan Herralle tekosistaan, hänsanoi.

Herra sanoi minulle yllättäen: ”Sinun tulee saarnata vapauttaihmisille, minun vapauttani, sillä tämän kansan opettajat eivätpuhu minusta oikein, sillä itsestäänhän he etupäässä puhuvat.Siksi tämä kansa on erämaassa.” Niin tosiaan, onhan kirjoitettu:”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkäalistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1.)

Lähes jokaiselle vastaantulijalle piti nyt kertoa, mitä on sel-lainen Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Olikerrottava, kuinka synnit saadaan anteeksi. Oli kepeä askel, ja

67

reppu ei painanut. Tässä se oli sellainen mies, jolla ei ollut syn-nin ryppyä taakkanaan! Kaikki oli saatu anteeksi, ja uudemmat-kin synnit saisi anteeksi uskoa. Tämä oli uutta kokemusta ja siitäpitää ehdottomasti kertoa ja mahdollisimman monelle. Minä olinnyt ihan uusi luomus!

Ymmärsin pian sen, että sitähän kokemukseni ei tarkoitta-nut, että jokaisen olisi tultava uskoon juuri tällä minun tavallani.Minä olin vain niin loppuun ajettu ja raunioina, että Jumala an-toi minulle suuret juhlat. Niin ymmärsin. Jumala toimii aina täy-sin suvereenisti. Ei hänen tarvitse keneltäkään herätysjohtajaltakysellä, mikä olisi tarpeeksi luterilainen tai muuten oikeaoppi-nen menetelmä. Pääasia on, että jokainen saa todella tulla us-koon, tulipa sitten sekunnissa tai menipä siihen aikaa reilustienemmänkin. Mutta omavanhurskas ei voi tulla eikä suostu tu-lemaan uskoon, koska hän luulee jollakin muulla tavalla kelpaa-vansa Jumalalle. Näin asian ymmärsin.

”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sa-non teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kyke-ne.” (Luuk. 13:24.)

Myöhemmin opin yhä enemmän tästä asiasta. Ruotsissa asuvasisareni, joka luki siellä tuohon aikaan teologiaa, opasti minuaosaltaan. Hän näytti minulle erästä lukemaansa kirjaa. Siinä tun-nettu tanskalainen teologi ja ajattelija Søren Kierkegaard toteaa:“Kun ihminen ei tee ratkaisua, sekin on jo ratkaisu” (ruotsin-kielinen teos: Søren Kierkegaard, Antingen - eller s. 59. Alkupe-räisteos on tanskankielinen vuodelta 1843: Enten - eller, suo-meksi: Joko - tai.)

Jumala odottaa ihmiseltä tahdon eli mielen muutosta. Hän antaasiihen lupauksiensa mukaan täyden mahdollisuuden. Kukaan eivoi siis väittää, että kun kääntymys ihmistahdolla on mahdoton-

68

ta, se olisi mahdotonta myös Jumalalle. On huomattava, että ih-minen on tässä asiassa aina ratkaisun edessä, tahtoi tai ei. Hän eiole puolueeton tarkkailija.

Näinhän asia juuri on. Jonkin ratkaisun ihminen joutuu teke-mään, kun Herra kutsuu häntä. Kutsun hylkääminen on kohtalo-kas ratkaisu. Tottelematon ei kyllä taivasta voita.

Omalla kohdallani ymmärsin sen Jumalan viisauden, että hän eiantanut minun tulla uskoon ja Hengestä osalliseksi herätyskoko-uksen kestäessä. Kukaan ei voisi jälkikäteen sanoa minun joutu-neen jonkinlaisen suggeroinnin kohteeksi. Toista tosin myöhem-min väitettiin. Todellisuudessa sain istua hiljaa omassa autossa-ni kaiken tapahtuessa. Olin jopa motkottanut sitä, että olin edeslähtenyt tällaiselle matkalle. Ja juuri tällaisessa tilanteessa sainsiis tulla uskoon ja Herran veljeksi. Sain tulla hänen tykönsä.Mutta myös sen opin: jos ihminen suostuu Jumalan tahtoon jaottaa ehdoitta Kristuksen sovintotyön vastaan, Herra ottaa senpäätöksen todesta ja toimii lupaustensa mukaisesti. Tässä asias-sa hän ei koskaan petä.

”Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä,joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh. 6:37).

MummoSiskoni Kuortaneelta soitti.

— Juoruavat, notta sulle on tapahtunu ihan maharottomiaasioita?

— No, tiiäkkö että mitä?— Oot tullu uskohon?— Oon tullu.— Kuulesta, tuu nyt joutuin tänne Kuurtaneelle, sinua orote-

tahan jo!— ?

69

Kuortaneella, pienessä omakotitalon kamarissa, istui vanhanainen, kohta 90-vuotias. Muistan hänet jollakin tavoin kahden-toista vuoden takaa. Hän on vanhus, joka oli Nivalan Herättäjä-juhlilla siskoni mukana ja yöpyi meillä kotona. Hän se oli pyytä-nyt minua luokseen. Hän on yhtä hymyä.

— Oot tullu uskohon?— Varmasti! sanoo “lottovoittaja”.— Ny mä kerron sulle jotaki.Hän aloitti puheensa. Ällistyin. Hän kertoo nähneensä minut

kotini pihalla kesällä 1966, ja nyt on jo vuosi 1978.— Siellä teirän korissanne Herra puhu mulle: ”Tuo poika tuol-

la tarvitsee sinun esirukoustasi. Rukoile, lapseni, hänen puoles-taan, tiedät sitten, kun voit lopettaa.”

— Oon kakstoista vuotta rukoollu sun puolestas. Oon rukool-lu, notta löytäsit Herran. Näin kauan oon kamppaillu. Soon ollukovaa työtä. Uurelleen ja uurelleen vain Herran etehen polovil-leen... Nyt sinä oot sitte uurestisyntyny. Kuules, Veli, minä oonsut synnyttäny! Minä oon sun hengellinen äirees!

Hän kaappaa minut syliinsä kuin äiti ainakin, ja on täynnäliikutusta. Pitkä rukoustyö oli tullut nyt päätökseen. Rukoilijaoli saanut palkintonsa: hänestä oli tullut äiti. Odotusaika oli kes-tänyt kaksitoista vuotta! Niin sitkeä oli ollut minun, uskonnolli-sen miehen vastustuskyky. Juopon, porton tai jollakin muullatavoin heittiön tie saattaa olla helpompikin, heillä kun ei ole sel-laista omavanhurskautta, jota minulla oli ollut vaikka muille ja-kaa.

— Älä sentäs luule, että kaikki niin ilahtuneeta syntymises-täs on. Ei maailimaa vielä tällä evankelioora, hän sanoo.

Mummo nämä asiat taitaa tietää.Minulla oli nyt uusi äiti. Minulla oli nyt ihan oma hengelli-

nen äiti. Hän antoi hyviä, tarpeellisia neuvoja vuosien ajan.Hän puhui monista ihmisistä, jotka ovat yhä liian suuria mah-

70

tumaan ahtaasta portista sisälle ja elämän tielle. Tällaiset, oikeinsuuret ihmiset Jumala pienentää kärsimyskoulussa. Siinä ahjos-sa suuresta tulee pieni. Tämä koulu kasvattaa aitoa pienenemis-tä, ei opillista keikarointia. Rikas siinä köyhtyy. ”Silloin Jeesussanoi opetuslapsillensa: ‘Totisesti minä sanon teille: rikkaan onvaikea päästä taivasten valtakuntaan. Ja vielä minä sanon teille:helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästäJumalan valtakuntaan.’ ” (Matt. 19:23,24.)

Surin, kun ystäväni kuoli. Ehdin kuitenkin käydä useammankerran hänen luonaan. Muistan erään sellaisen matkan. Olin vä-hän aiemmin perehtynyt Melkisedekiin, Saalemin kuninkaaseenja Kristuksen esikuvaan Raamatun ja muunkin kirjallisuudenvälityksellä. Olin saanut mielestäni uutta ymmärrystä. Sitten erää-nä päivänä Herra sanoi minulle, että minun on lähdettävä “äi-din” luokse Kuortaneelle. Lähdin, vaikka en tiennyt miksi. Pe-rillä asia selvisi. Mummo oli poissa tolaltaan. Hänellä oli hen-gellinen ahdistustila. Hän kertoi, kuinka seurakunnan kirkkoherraoli tuonut hänen 90-vuotispäivänään seurakunnan tervehdykse-nä Heprealaiskirjeen nykysuomeksi. Sitä hän oli nyt lueskellut.Siinä puhuttiin eräästä henkilöstä, Saalemin kuninkaasta, Mel-kisedekistä, mutta mummo ei ollut ollenkaan selvillä, kuka hänoli. Ja juuri silloin oli sielunvihollinen iskenyt. Tämä pettäjä javalheen isä oli sanonut:

— Voi mummo rukka, sinäkinkö olet muka taivaaseen me-nossa, ja et edes tiedä kuka on Melkisedek!

Se oli nauranut makeasti mummolle, ja silloin olikin jo van-huksella vellit ja jauhot sekaisin.

Pitämäni esitelmä lienee ollut ensimmäinen raamattuluento-ni. Selvittelin hänelle tuon oudon miehen salaisuutta. Totesinmyös, että häntä oli karkeasti petetty. Taivaaseenhan pääsee, kuntuntee Jeesuksen Kristuksen ja pitää hänen sanansa. Ei hänenesikuviaan, kuten Melkisedekiä, tarvitse välttämättä tuntea. Sil-

71

loin hänen hetkellinen sokeutensa väistyi ja ilo oli taasen ylim-millään. Uskollista Jumalan ihmistä ei noin vain saatana olluthalunnut iankaikkiseen elämään päästää, vaan yritti vielä viimemetreillä kampata. Tämä oli yksi ystäväni kohtaamista “viimei-sistä kiusauksista”. Häntäkin Herra antoi seuloa niin kuin nisun-jyvää, mutta kyllä hän tästä huolimatta pelasti väsyneen lapsen-sa vihollisen kynsistä. Kiitos sinulle, Herra, esirukoilijastani!

Mutta minä juhlin. Olin löytänyt uuden elämän, uuden perinnönja uuden liiton! Se alkoi jo silloin kun Kristuksen kuolema olitoteen näytetty. ”Liitto on myös testamentti, ja testamentin teki-jän kuolema on aina voitava näyttää toteen. Testamenttihan as-tuu voimaan vasta sen tekijän kuoltua; tekijänsä eläessä sitä eivoida koskaan panna täytäntöön.” (Hepr. 9:16.) Minun kohdal-lani, ja miljoonien edellä vaeltaneiden pyhien kohdalla, uusi pe-rintö, uusi testamentti, astui henkilökohtaisesti voimaan, kunkuollut ja eläväksi tullut Herra Jeesus Kristus pääsi sydäntenvaltiaaksi. Vanhalla perinnöllä, sillä joka laista tulee, ei enää ol-lut arvoa, ei käyttöä. ”Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoit-taa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se, mikä on van-hentunut ja aikansa elänyt, häviää pian.” (Hepr. 8:13.)

72

5. LUKU

Uuden elämän ongelmat

Karu tosiasiaMiten ihminen saattoi olla niin naiivi. Miten sitä onkin niin lapsiKristuksessa. Sitä näet luuli, että kaikki ihmiset halusivat kuullakertomuksiani omasta uudestisyntymisestäni. Totta kai sellaistaihmettä jokainen halusi kuulla! Luulin, että jokaista kuulijaa kiin-nosti tulla tuntemaan, miten valtava asia on, kun löytää uudenelämän Kristuksessa. Halusin puhua siitä, miten huikaiseva erooli minun entisellä uskonnollisuudellani ja vastaavasti tällä uu-della uskonelämälläni, jonka Kristus oli minussa aikaan saanut.Ne, jotka tämän asian jo tunsivat omasta kokemuksestaan, kuun-telivat kyllä ihan kyynelsilmin, mutta ne jotka olivat vain, niinkuin nyt näin, ulkonaisesti uskonnollista väkeä, kirjanoppineitaja fariseuksia, he alkoivat katsella minua nenänvarttaan pitkin.Mutta eikö todistus uuden elämän löytämisestä pitäisi olla aina-kin herätysliikeihmisille mitä ihaninta kuultavaa? Herätysliik-keen pääasiallinen tehtävähän on saattaa ihmisiä Kristuksen tun-temiseen, Hänen iloonsa. Mutta ei, jotain kovin outoa olivat pu-heeni monille herätysliikeihmisille. Erityisesti tapakörttien seu-rakunta nousi heti takajaloilleen. He suuttuivat ensimmäisinä.Körttiteologit alkoivat hutkia ja tutkia minua. He tekivät sitä saar-noissaan, seurapuheissaan ja lehtiensä palstoilla. He syyttivätminua milloin mistäkin. Minunhan piti olla jo kasteestani lähti-en oikea kristitty ja Jumalan lapsi, mutta minä väitin vasta nyttulleeni oikeaksi kristityksi. Eikö tässä ollut nyt tullut paha ereh-dys? Ei toki, mutta puheeni ja todistukseni olivat tahtomattani

73

tuominneet monet omavanhurskaat näyttelijät toden teolla. He-hän eivät voineet omasta mielestään olla missään tapauksessaväärässä! He olivat niin täydellisen varmoja oikeassa olemises-taan. Kuitenkin tässä oli aivan sama tilanne kuin Raamatun fari-seusten suhteessa Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa — täydel-linen ristiriita ja sota. Sama tilanne syntyi myös silloin, kun Her-ran tulet syttyivät aikoinaan Pohjanmaalla ja Savossa. Herän-neitä vastassa oli maailman ja fariseusten viha. Tuon ajan herän-neet ihmiset osoittivat aikansa fariseukset pelkiksi uskonnolli-siksi näyttelijöiksi. Nyt tänä aikana tämän saman elämänliikkeenihmiset vihaavat vuorostaan nykypäivän kaikkia herätykseen jauskoon tulleita ihmisiä. Hyvä etteivät heitä ihan käräjille astivaadi. Tämän liikkeen ihmiset olivat itse muutama miespolvisitten Kalajoen käräjillä uskonsa vuoksi tuomittavina, mutta nytsaman liikkeen perilliset ovat pahimpia tuomareita, kun syntyyhengellistä herätystä. Mitään eivät ole entiset herätykset ja uu-distumisen ajat näiltä osin uusia sukupolvia opettaneet. Ainakotämä sama tilanne toistuu?

Nämä nykyfariseukset vaativat minulta toisaalta täydellisyyt-tä. Heidän lampailtaanhan sitä ei vaadita. Oma väki saa elää kuinsiat pellossa, mutta uskovan elämää tutkitaan suurennuslasinkanssa. Minunkin olisi pitänyt olla heti valmis ja virheetön, suo-rastaan enkelikristitty. Erehdyksiä ei sallittu. He vaativat uskoontulleilta samaa täydellisyyttä jota katsoivat itse edustavansa. Hesanoivat minun palanneen takaisin ”kasteen armoon”, jossa hemuka olivat koko ajan säilyneet. Raamatun sana ei näiltäkäänosin tuntunut koskevan heitä, vaikka ”kaikki ovat poikenneet pois,kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekeesitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:12; Ps. 14:3;Ps. 53:4; Jes. 53:6). He eivät olleet muka koskaan luopuneetkuvitellusta kasteen vanhurskaudestaan. He koettivat ottaa su-ruttomuutensa peitoksi kirkkomme Tunnustuskirjat, mutta eivät

74

ne auta ainuttakaan parannuksen tekemätöntä ihmistä. Että pitiolla naiivia tällainen selittely, mutta samalla jotenkin hauskaa-kin. Heillä ei tuntunut olevan pienintäkään käsitystä omasta it-sestään eikä siitä, millainen on herännyt ihminen. Kun he puhui-vat heränneestä ihmisestä, he puhuivat jostakin 1800-luvun ih-misestä ja kyselivät, eikö hän toiminut niin ja niin tällaisessatapauksessa. Tästä he eivät olleet tosin aivan varmoja itsekään.Tämän päivän kokemus heiltä puuttui kokonaan. Toisaalta mi-nua syytettiin myös liiallisesta tietämisestä ja lukeneisuudesta,olihan minulla paljon laajempi käsitys heräämisestä, uskoontu-losta, uudestisyntymisestä ja muusta tähän liittyvästä kuin heil-lä. He väittivät heräämisen, uudestisyntymisen ja uskoontulonkuuluvan yksinomaan kasteeseen. Heidän ”uskonsahan” on samakuin kaste. He eivät tunnu tietävän uskonvanhurskaudesta senenempää kuin sika tuulimyllystä! Juuri siksihän heiltä täytyypuuttua Kristuksen sisäinen tunteminen. He lienevät kai niitäPaavo Ruotsalaisen kuvaamia ”aivu-uskoisia”. Eipä ihme, ettämyös Paavali nimittää salattua elämää Herrassa hullutukseksierityisesti niille, jotka väittävät olevansa oikeita ”juutalaisia”,mutta eivät ole. Herra sanoikin minun paljastaneen sen, mitä hänsanassaan sanoo: ”Niinpä minä annan sinulle väkeä saatanansynagogasta, niitä valehtelijoita, jotka sanovat itseään juutalai-siksi vaikka eivät ole” (Ilm. 3:9). Inhimillisesti katsoen tuo Her-ran sana ei ole kovin korrektia ja hienostunutta. Ei ihme, ettäpelkästään uskontoa harrastava ihminen loukkaantuu, kun ko-kee uskonnollisuutensa tulleen uhatuksi.

— Etkö sinä sitte ollu jo aiemminki uskovainen, kysyi joku.— Miten on mahollista, että heränny herrää?— No, mihin lahkoon sinä ny kuulut?— Ookkohan sinä keksiny tuon kaiken aivan ihte?— Sinut on nyt kyllä joku suggeroinu.— Sinä paat nyt uskonnollisen kokemukses Kristukseen kas-

75

vamisen vaihtoehoksi.— Ootko ihastunu amerikkalaiseen ratkaisukristillisyyteen?Tällaista he tyrkyttivät selitykseksi minulle ja uudelle elä-

mälleni. He tiesivät paljon ”eksymyksestäni”, nämä oikeassaolevat kainilaiset veljet. Asiaa puitiin jopa Hengellisen Kuukaus-lehden palstoilla. Kirjoittajat olivat kuitenkin kuin eri planeetal-ta uskontodellisuuteen nähden. Ymmärsin kyllä hyvin kirjoitta-jien loukkaantumisen ja kiukkuiset äänensävyt. Heidän oppinsamukaan ikävöivässä uskossa oleva, toivossa vanhurskas, aitoperinnekörtti, ei saa missään tapauksessa tulla uskoon! Hänenon pysyttävä ikävöitsevän ja alatienkristityn paikalla. Siinä tu-lee olla ja pysyä. Siitä ei saa karata pois. Sitä minulle teroitettiinseurapuheissa ja yksityisissä opetuksissa. Mutta kun tällainenikävöivä ihminen alkaa totella Sanaa ja hylkää perinnäissään-nöt, hänestä on tullut muka harhaoppinen ja hän joutuu silloinnäiden vanhojen leilien taholta tallattavaksi! Tässä kohden tä-män päivän muotoherännäisyyden joukko ei poikkea muista sa-manlaisista uskonnoista millään lailla. Vaino kohdistuu niihin,jotka eivät ole kuuliaisia tämän uskontoliikkeen opeille ja pyhi-myksille. Minun sanottiin karanneen pois Jumalan väkevän kä-den alta. Että sillä lailla oli poika mennyt tekemään! Sitä minävain en ymmärtänyt, miten he selviävät siitä ristiriidasta, jokavallitsee heidän omassa opetuksessaan. He sanovat tulleensa us-koon kasteessa. Se on kuulemma aitoa luterilaisuutta. Mutta sa-malla he myöntävät ikävöivänsä ja kerjäävänsä sitä samaa uskoaja pelastuskokemusta, jossa heidän pitäisi jo olla! Nämä tämänajan ”judaistit” ovat niin sekasotkulla jo oman itsensä kanssa,että luulisi sen jo haittaavan heidän omaakin opetustyötään. Jokatapauksessa tuo sekasotku tekee heidät naurunalaisiksi. Muttasokea ei näe, ja kuollut on kuollut!

Tunnen niin hyvin heidän tautinsa, sillä sairastin sitä itse vuo-sikymmenet.

76

Kotimaa-lehdessä oli vähän myöhemmin minusta tehty haas-tattelu otsikolla “Herätystä herännäisyydessä”. Eräs nuori herän-näispappi sen teki. Se sisälsi kuvausta hengellisestä löydöstäni.Sepä vasta aiheuttikin suurta suuttumusta. Totta kai. Taisi kir-joittajakin saada aikamoista satikutia. Hän ei ollut ehkä täysintajunnut tätä asetelmaa juttua tehdessään. Eihän sellaista saisimennä tekemään. Kiitin häntä. Muuten en ole aina muistanuttehdä kaikkia kumarruksia papiston suhteen, en siitäkään huoli-matta, että eräs lähetystyöntekijäystäväni Helsingistä neuvoiminua puhelimessa: ”Muista aina tehdä syvä kumarrus leviittoi-hin päin, sillä he niin pitävät siitä!”

Toisenkin kerran oli tästä aiheesta kirjoitus Kotimaassa. Nytsieviläinen kirjoittaja vaati, että kirkon on ryhdyttävä toimenpi-teisiin, sillä täällä Pohjanmaalla on ihmisiä alettu suggeroida jakirkko on nyt pahasti vaarassa. Ja jos tällaiset hurmahenget saa-vat kirkossa vallan, miten sitten meidän tavallisten seurakunta-laisten käy? Näin hän vaati, koska eräs yksittäinen seurakunta-lainen oli tullut uskoon ja hätä sen tähden oli suuri. Sellainenhanvoisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin.

Tässä kirjoituksessa oli täysin sama henki, joka oli niissä kir-joituksissa, joita luettiin lehdistä herännäisvainojen aikaan sata-viisikymmentä vuotta sitten. Kotimaan kirjoittaja oli itse tämänpäivän ”heränneitä”. Kierros oli tullut täyteen. Heränneistä olitullut tuomareita. Näin älyttömät mittasuhteet voi saada yhdenihmisen uskoontulo henkensä kadottaneessa uskontoliikkeessä.Tuntui kuin yhden sähkövoimatekniikan lehtorin uskoontulo olisikaatamassa koko vanhan herätysliikkeen, niin jopa koko luteri-laisen kirkon! Tosiaankin: vanha herätysliike oli menettänyt he-rätyksensä. Mutta kyllä tässä meidän aikamme luterilaisessa kir-kossakin on jokin tosi pahasti vialla.

Minä en enää kelvannut joidenkin vanhojen ystävieni jouk-koon. He jopa sytyttelivät kaikenlaisia vastavalkeita. Olin mo-

77

kannut. Olin heittiö.Sitä minä ihmettelin, miksi juuri minulla oli sellainen arvo-

valta ja auktoriteettiasema tässä liikkeessä, kuin mitä se tuntuiolevan. Kyllä kai tässä maassa joku muukin körtti on joskus us-koon tullut. Miksi minä olin niin eriskummallinen? Miksi juuriminä loukkasin niin kauheasti ”kunnon kristittyjä”?

Heidän puolustautumistaistonsa alkoi todenteolla.— Ny on ryhyttävä vastatoimiin, ennen ku se kaappaa kaikki

ihimiset puolelleen!— Se vie meiltä seurakunnan, jollei jotakin tehdä ja pian!

Tulkaa nyt ystävät apuun!Miehiä kerättiin kokoon kuin metsäpalon sammutukseen.Paikallislehdessä oli pilkkakirjoitus. Minua kuvattiin siinä

koreaksi linnuksi, joka keikkui koreanvärisenä puunlatvassa jaoli päättänyt ottaa koko lintulauman hallintaansa.

Pelko oli iskenyt paikalliseen uskontoliikkeeseen. Lihan kä-sivarrella koetettiin mitätöidä tapahtunutta. Mutta sellainenhanonnistuu vain ajaksi. Todella syvää voi olla uskontoihmisten viha,kun he pelkäävät reviirinsä, kasvojensa tai arvokkuutensa mene-tystä ja kun heidän hengellinen kuolleisuutensa alkaa tulla julki.Voi sitä panettelujen tuhotulvaa, jonka kohteeksi voi uskoon tul-lut joutua tämänkaltaisen uskonnon keskellä.

Kuulin usein väitteitä, että kaikki kokemukseni ja näkyni oli-vat vain minun yksittäisiä kokemuksiani ja minun ehkä sairaita-kin ajatuksiani. Eivät muut ole tällaisia kokeneet. Eiväthän muutvalittaneet. Herännäisyyshän voi kaikesta huolimatta hyvin. Liik-keellä menee paremmin kuin koskaan ennen. Mutta, mutta, mik-si heillä oli sitten niin hirveä hätä, jos kaikki oli vain minun luu-lojani? Toisaalta, luetaanpa vaikkapa Heränneen kansan julkai-sua Hengellistä Kuukauslehteä tai kuunnellaan Herättäjäjuhlienseurapuheita, voidaan surullisena todeta, kuinka elämä tästä liik-keestä on todella poissa. Hengellinen kuolema on salaa hiipinyt

78

sisään. Kaikki se, mitä lopunajan kristillisyydestä on ennustettu,on pitkälle totta myös herännäisyydessä. ”… he ovat ulkonai-sesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!”(2. Tim. 3:5).

Ihanat körtit”Minähhii oon näitä körttisiä, mutta oon minä silti uskovainen”,sanoi eräs seuravieras Kainuussa.

Jo seurapuheeni aikana olin huomannut hänen palavat sil-mänsä. Seurojen jälkeen hän tuli puhuttelemaan. Uskova körtti!Näitä tällaisia ihmisiä tapaa eri puolilla Suomea. Kaikille heilleon yhteistä se, että he ovat elämässään joutuneet sellaiseen Hen-gen myllytykseen ja syviin vesiin, että on pitänyt pakosta lähteäetsimään totuutta vaikka kuinka syvältä ja kuinka kaukaa. Sillämatkalla on ollut paljon vihollisia, varsinkin jos mieli on ehtinytjo järkkyä tai jos on apua pitänyt lähteä etsimään hyvin kaukaa,jopa kirkkokuntansa ulkopuolelta. Jonakin päivänä tuo etsintäoli kuitenkin tuottanut tulosta: armo kaikessa ihanuudessaan onsaanut avautua. Useille kohtaamilleni aidoille heränneille oli tut-tua myös se, että olivat erehtyneet kertomaan löydöistään joille-kin herännäisliikkeen opettajille, jotka olivat alkaneet heti kat-soa näitä uuden elämän ihmisiä aika pahasti kieroon.

Eräällä pääsiäislomalla kävi vieraita lähiseurakunnasta. Heilläoli uutisia. Hekin olivat tulleet uskoon. Herännäispariskunta olikokenut melkoisen mullistuksen; ensin vaimo, myöhemmin miesoli joutunut siihen. Tuli oli alkanut polttaa. Pakko oli ajanut hei-dät etsimään jostakin leipää. Vaimo kertoi käyneensä ensin seu-rakunnan papin puheilla, mutta ei se asia siellä kuntoon tullut.Pappi oli kuitenkin neuvonut tarkkaamaan erään paikkakunnanherännäisnaisen elämää, siinä olisi oikea malli. Ei siitä kuiten-kaan apua ollut, vaan elävä usko piti löytää muutoin. Ja ”herän-

79

näisnainenkin” tuli kohta kyselemään kristillisyyden perusteita.Vieraillenikin oli alkanut sataa kysymyksiä:— Etkös sitä sinäki oo ollu aikasemminki jo ristitty?Siinä sitä onkin luonnollisille ihmisille ihmettelemistä, kun

herännyt ihminen sanoo heränneensä ja uskovainen on tullut us-koon.

Ylivieskalaiset vieraat esittivät pyynnön, voisinko tulla mu-kaan heidän raamattupiiriinsä. Olisiko minulla jo enemmän eväitäkuin heillä, vastaheränneillä? Muitakin ihmisiä oli siellä tullutuskoon ja nyt haluttiin kasvaa Kristuksen tuntemisessa. Piirin ni-meksi oli sen tähden tullutkin ”Kasvuryhmä”. Jo nimikin oli suu-tuttanut joitakin paikkakunnan kirjanoppineita. He ihmettelivät,miten sitä muka voi kasvaa uskossa. Oli muitakin ongelmia. Tun-nusomaista oli sielläkin se, että myös papiston taholta tuli nurjaasuhtautumista. Kävivät oikein paikan päälläkin tarkistamassa ti-lannetta. Tällainen raamattupiiri on körttiseurakunnassa loukkaa-va. Mikä se vika sitten on? ”Joo, ne menevät sitten sinne Kan-sanlähetykseen”, saattaa kuulla tympääntyneen vastauksen.

Mutta johonkinhan sitä on mentävä. Kansanlähetykseenkinjotkut menevät. Ehkä joku menee vapaisiin suuntiin. Menijöitävoi hyvin ymmärtää. Muutamat herännäisteologit ovat kerta kaik-kiaan niin aggressiivisia uskoon tulleita ihmisiä kohtaan, ettei-vät uskovat jaksa heidän opetuslapsijoukossaan olla. Tulee tur-piin koko ajan. Ei vasta-alkaja jaksa kuunnella ainaisia hyök-käyspuheita, jotka kohdistuvat heihin ja arvoihin, jotka ovat tul-leet pyhiksi ja luovuttamattomiksi. Usein saa seuroissa kokeatulleensa pahasti telotuksi. Itkien saa silloin kotiinsa mennä.

Koomillista oli kuulla samojen teologien kerskuvan:— Me heränneet rakastamme ihmiset joukkoomme!— Puhuvat noista armolahjoista. Meille heränneille riittää

tämä rakkauden armolahja. Se on meillä.Nilsiän körttiukko tosin totesi tällaista juttua kuunnellessaan:

80

— Nii, sitä rakkauttahan sanotaan olevan kaikkia kohtaan,kuha ei nyt ihan kiäntyneeks, uskoontulleeks, uskon kautta uu-vestisyntyneeks ja syntinsä anteeks suaneeks tunnustauvu.

Voi, voi! Eivät nämä Nilsiän ukotkaan olleet oikein samallaaaltopituudella Herättäjä-Yhdistyksen teologien kanssa.

Eräässä Ylivieskan iltatilaisuudessa tapasin sukulaiseni, joka olivierailulla ulkomailta kotiseudullaan pitkästä aikaa. Hän oli käy-nyt kylässä eri paikoissa. Lähes kaikissa herännäispaikoissa olipuhuttu paikkakunnan herätyksistä.

Olivat kovasti vihaisia nämä herännäisihmiset, hän ihmetteli.— Puhuivat herätyksistä ja olivat kiukkuisia. Eikö se kuulos-

ta sinustakin kummalta, kun kysymyksessä on herännäiskansa.Onpa kauas jouduttu alkuajoista, kun ei enää tunneta Herätyk-sen Henkeä.

Näin ihmetteli kaukaa, Amerikoista, käymässä ollut.Kohtaa toki myös sellaisia ihan ”tavallisia”, mutta aitoja kört-

tejä. He ovat ehkä saaneet oikeaa hengellistä kasvatusta jo lap-suuden kodissa. Heillä on ollut hengellinen opettaja vaikkapakansakoulussa tai rippikoulussa. Armoon on juurruttu itse siitäniin tietämättä. Armosta on tullut kuin päivänselvyys. Joissakinelämänliikkeissä puhutaan lapsenuskosta. Siitä kai on kyse nii-den kohdalla, jotka eivät osaa sanoa mitään ajankohtaa, jossauusi elämä sai alkunsa. Pääasia, että oli alkanut! Mutta ne ihmi-set, jotka eivät ole saaneet syntyä uskon kautta uudeksi luomuk-seksi, ovat yhä sielullisia, luonnollisia ihmisiä. He ovat enem-mistönä herännäiskansankin joukossa. Ikävintä on tietenkin se,että suurin osa myös papistosta ja muista opettajista on luonnol-lisessa tilassaan, Sanasta uudestisyntymättöminä, eivätkä koe näinmitään uutta tarvitsevansa. He ovat ikävöintiuskoisia ja armon-kerjääjiä. He eivät tunne itseään eivätkä omaa tilaansa. Opettaji-na he ovat susia lammasten vaatteissa. He esiintyvät lampaiden

81

paimenina, vaikka ovat todellisuudessa raatelevia susia. Heidänpitäisi opastaa lampaansa Paimenen luo, mutta sen sijaan he tap-pavat paimennettavansa.

Kaikissa elämänliikkeissä on niitä ihmisiä, jotka kuuluvatHerran valittuihin. Niistähän Sana sanoo: ”Mutta me tiedämme,että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaarakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kut-sutut. Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltä-määrännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinenmonien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt,ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän onmyös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut,ne hän on myös kirkastanut.” (Room. 8:28-30.)

Hylkytunkio”Meitä herjataan, mutta me siunaamme: meitä vainotaan, muttame kestämme; meitä parjataan, mutta me puhumme leppeästi;meistä on tullut kuin mikäkin maailman tunkio, kaikkien hylki-miä, aina tähän päivään asti”(1. Kor. 4:13). ”Tunkioksi ja hylyk-si sinä olet meidät tehnyt kansojen seassa ” (Valit. 3:45).

En ollut kovin valmis kantamaan alussa “Kristuksen pilkkaa”,josta Heprealaiskirje puhuu. Sydämeltään ja sielultaan pilallemennyt ja rikki revitty ihminen ei kykene ilman vihantunteitavastaanottamaan saamiaan lyöntejä, vaan sairastuu entistä ki-peämmin. Mutta kaikkea voi oppia. Vain oppimisen kautta voi-daan saada leppeä, siunaava ja kestävä mieli.

Yhä useammin alkoivat ottaa yhteyttä sellaiset herännäisih-miset, joiden tie oli käynyt samalla tavoin hengellisen heräämi-sen kautta armon vastaanottamiseen ja sen omistamiseen. Niistäihmisistä tuli minulle tähän tilanteeseen tärkeät ihmiset. Nämäihmiset ottivat yhteyttä lähetyskentiltä, eri puolilta Suomea, ku-ten Savosta, Etelä-Pohjanmaalta, Kainuusta ja tietenkin aivan

82

lähipiiristä. Myös muutamat eri herätysliikkeiden uskovat alkoi-vat tehdä tuttavuutta. Heidät oli usein helppo tunnistaa ystävik-si. Heillä oli sama henki, niin itse asiassa heillä oli sama Henki.Heille kelpasin. Eräs evankelisen liikkeen johtaja ja pappi oliYlivieskassa käydessään aivan innoissaan. Hän oli lukenut Ko-timaa-lehdestä haastatteluni. Hän totesi innoissaan: ”Olettekoennen kuulleet, että körtti olisi tullut uskoon?” Joillakin oli kaisellainen kuva, ettei tosikörtti voi edes tulla aitoon uskoon. Itseasiassa ei voikaan. Jotain pitää ensin tapahtua.

Mutta perinnäissääntöherännäisyyteen ei minua enää hyväk-sytty. Olin liikkeeseen kuuluville lantatunkio, hylky ja harvinai-sen ikävä ihminen. Tämä ei olisi maailmaani vielä kaatanut. Muttahuomasin, että jopa pieniinkin palvelutehtäviin pääsy evättiin.Jopa osallistuminen jumalanpalvelusten kolehdinkantamiseenevättiin. Joku körttipomo kielsi sen. Minua ei voinut käyttää sel-laiseen. Näin suuri syntinen kuin minä, juuri uskoon tullut, ei enääkelvannut näin jaloon työhön, joka vaatii todella pyhittynyttä ih-mistä. Herätimme myös vaimoni kanssa närää osallistuessammeyhdessä ehtoolliselle. Olimme kuulemma vielä kaikenlisäksi eh-toollispöydästä palattuamme hymyilleet. Se oli jo liikaa! Olim-me liian syntisiä saamaan syntejämme anteeksi. Meidät kerta kaik-kiaan hylättiin. Meitä ei itse asiassa ollut enää olemassa.

Tietenkin minulta kiellettiin puhuminen herännäisseuroissa.Kun kysyin miksi, minulle selvitettiin puhujan tärkein ominai-suus: ”Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi jajoutuisi perkeleen tuomion alaiseksi” (1. Tim. 3:6). Kääntymä-tön toki sai siis opettaa, siitähän ei varsinaista kieltoa Raamatus-sa ole. Mutta että äsken kääntynyt: ei missään tapauksessa!Mieletöntä. Nyt, vastakääntyneenä, puhumiseni oli tullut Raa-matun vastaiseksi, kääntymättömänä olin saanut puhua. Itse asi-assa sain kyllä nytkin puhua, mutta en saanut opettaa ketään.Tämä oli ehto. Voi hurskasta hulluutta. Tämä kielto tiedettiin

83

myös ympäristöseurakuntien körttipiireissä. Sana kiiri nopeasti.Eipä ole liiemmälti myöhemminkään kutsuja satanut, vaikka

olen jo kaikkea muuta kuin vastakääntynyt.En silti eronnut herännäisliikkeestä. Minut potkittiin sieltä

ulos. En lähtenyt muuallekaan. Minulla oli oma näkyni ja halu-sin pitää siitä kiinni. Minulla on aikani. Kerran minua saatetaanjopa pyytää takaisin. Tiesin sen, mutta silloin ”lahtarit” olisivatjo poissa kuvioista. Näin uskoin.

Totta kait uudet puheeni uskontoihmisiä loukkasivat. Muttahe itse todistivat sanoillaan ja teoillaan olevansa vielä kaukanaHerran tuntemisesta. Niin minusta näytti. He eivät kyenneet vas-taamaan, kun heiltä kyseli vaikkapa jotakin ”Kristuksen sisälli-sestä tuntemisesta”. Hehän kyllä tunsivat tämän sanonnan. On-han se liikkeen tunnetuimpia sanontoja, Paavo Ruotsalaiseen liit-tyvä ilmaus. He loukkaantuivat, kun jäivät sanattomiksi. He ei-vät todellakaan tienneet, mitä se omakohtaisesti tarkoittaa. Näinhe itse todistivat, etteivät he olleet kristinuskoisia, vaan jonkin-laista kristinuskonnollista väkeä. Toki saahan sitä ihminen etsiäja ikävöidä. Siitähän kaikki elämä alkaa, mutta jos siitä on tullutitseisarvo, se johon pyritään, ollaan hukassa. Kaiken ikävöinninja etsimisenhän tulisi johtaa totuuden tuntemiseen. Ei etsiminenvoi olla siis pääasia, vaan löytäminen. ”Anokaa, niin teille anne-taan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan.Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle ava-taan.” ( Matt. 7:7,8.)

Vaimolleni tämä aika oli kovin järkyttävää. Eihän hän, ete-lästä tulleena, ollut aiemmin tiennyt tällaisista herätysliiketais-toista mitään. Nyt piti kaikki asiat opetella, ja vielä nurjan puo-len kautta. Ihme, ettemme menettäneet pahemmin mielenterveyt-tämme. Läheltä se toki liippasi. Fyysinen terveys tosin pettimolemmilta. Itse tulisin kärsimään näin syntyneistä sairauksistakai lopun elämääni.

84

Pieneksi menee uskontoliike puolustaessaan perinnäissään-töjään. Paljon se saa pahaa aikaan, tuskaa, kipua ja ahdistusta,mielen järkkymistä ja joskus tosiaan koko fyysisen terveydenmenettämistä, jos psyyke sentään jollain lailla paranee.

Veljeni ihmetteli eräänä päivänä sitä, miksi olen antanut kas-taa itseni uudelleen. Näin hänelle oli joku sieviläinen kertonutsen kesän Herättäjäjuhlilla. Vai että ihan on uudelleen kastettu?Sekin nauratti. Minua nauratti se, että uudelleen kastamisestaniei minulla itselläni ollut mitään tietoa.

Mies ilmestyy kotiimme kuin myrskyn tuomana. Hän on täynnäpyhää vihaa. Jo ovensuussa hän aloittaa mekkalointinsa. Hänryöpyttää puhettaan korkeassa äänialassa. Ääni tärisee. Hän va-pisee raivosta. Vieras yrittää kätellä, mutta se ei onnistu tunne-kuohun vuoksi. Hän sipaisee kädellään tyhjää.

Mutta mitä oli tapahtunut? Muutaman sekunnin kuluttua asiatulee selväksi. Hän oli ollut jossakin kokouksessa, ja sieltä olitämä viha lähtöisin. Hän oli tullut meille asiamiehen ominaisuu-dessa. Olin loukannut joitakin pyhiä ihmisiä. Heidän puolestaanmies oli nyt pitämässä kurinpalautussaarnaa. Jotkut pyhät ja nöy-rät tuntuvat olevan kerta kaikkiaan sellaisia, että heillä on erit-täin hieno hipiä. En ollut osannut olla tarpeeksi hienotunteinen.Olin nähnyt joidenkin ihmisten matkaavan mitä upeimmilla nöy-ryyden rattailla ja olin päättänyt kokeilla, oliko siinä ehkä ihantosi kysymyksessä. Kokeeksi olin työntänyt jonkinlaisen kepa-kon näiden nöyryyden kiesien pyörien puolapuiden väliin, ja tu-los oli nyt tässä. Mies uhkasi, ettei tämä jää tähän.

Kun sain vihdoin puheenvuoron, totesin hänen olevan oikeas-sa ainakin yhdessä kohden: tämä ei jäisi tähän. Selitin vuorosta-ni hänelle, että hän oli sortunut törkeään kotirauhan rikkomi-seen, josta saa ainakin sakkoja, rikollisen nimen ja pahimmassatapauksessa joutuu jopa linnaan. Tapaisimme seuraavan kerran

85

käräjillä. Tämän jutun olin kyllä keksinyt itse, mutta se tehosi.Häirikkö lähti. Muutaman tunnin kuluttua meillä käynyt miessoitti. Nyt oli jo toinen ääni kellossa. Asioita soviteltiin. Onnek-seni en itse ollut kotona, vaan vaimo sai toimia sovittelijana.Minäkin ”unohdin” käräjät.

Erään vanhan ystäväni kanssa tuli tosiongelmia. Hän oli saanuttehtäväkseen aloittaa oikein tositaistelun minua vastaan muuta-man muun herännäisihmisen kanssa. He pitivät muutamia tu-pailtojakin asian tiimoilta. Lapsellisuudessaan hän kuitenkinkertoi kaikki ”pomolta” saamansa ohjeet minullekin, nykyisellevihamiehelleen, niin kuin hän asian ilmaisi. Kerroin vuorostanihänelle, että ihmiset, jotka hän aikoi värvätä joukkoihinsa, eivättaatusti lähtisi mukaan, koska he olivat sivistyneitä ihmisiä jaolivat sen kannan jo minulle ilmoittaneet. Ystäväni suuttui suu-resti. Sanojaan hän ei säästellyt. Sen verran korkealta taholta hänoli mielestään työtehtävänsä saanut, ettei lahkolainen häntä ko-mentelisi. Muutamia tunteja edellisen kohtauksen jälkeen hänilmestyi kotiini.

— Tulin pyytään anteeksi. Narrasivat tämmöseen hommaanmukkaan. Kyllähän sinä ne ihimiset ja heijän sairautensa tiijät.Sairaitahan ne on. Oon kököttäny ulukovarastosa tuntikausia jarukkoillu. Sielä Herra sano mulle: ”Mee pyytämään anteeksiVeliltä.”

Asiat sovittiin. Rauha ja anteeksianto tuntuivat palaavan vel-jien välille. Seuraavana päivänä tapasin ystäväni taas, mutta nythän oli suorastaan raivon vallassa. Vaivoin hän kykeni kerto-maan sen, että kun hän lähti kotoamme, viha iski kotimatkallauudelleen. Nyt hän ei enää antaisi anteeksi. Mieletön viha oliottanut hänet kokonaan valtaansa. Muutamia aikoja tämän jäl-keen hän kuoli. Herra oli siitä jo minulle kyllä etukäteen ilmoit-tanut. Voi petettyjä ihmisiä!

86

Oli muitakin Vapahtajan ilmoituksia, jotka antoivat helpo-tusta ja rauhaa. Herra kertoi, että hän on asettanut suojamuurinminun ja niiden ihmisten välille, jotka tahtoivat pahaa. Mikä sesellainen muuri oikein oli? Miten sellaisesta voisi vakuuttua myösRaamatun sanan perusteella? Herra neuvoi paikan Jesajan kir-jasta: ”Jos sinun kimppuusi karataan, ei se ole minusta; joka kimp-puusi karkaa, se eteesi kaatuu”… ”Jokainen ase, joka valmiste-taan sinun varallesi, on oleva tehoton; ja jokaisen kielen, jokanousee käymään sinun kanssasi oikeutta, sinä osoitat vääräksi.Tämä on Herran palvelijain perintöosa, tämä heidän vanhurs-kautensa, minulta saatu, sanoo Herra.” (Jes. 54:15,17.)

On se ihmeellistä, että taivaassa pidetään näin huolta! Koskaolin valmiiksi jo kovin murskana, tarvitsin taivaallisenkin puo-lustajan. Raamatussa näet sanotaan: ”Herra, mikä on ihminen,että hänestä lukua pidät, mikä ihmislapsi, että häntä ajattelet?”(Ps. 144:3); ”Minä, minä olen teidän lohduttajanne; mikä oletsinä, että pelkäät ihmistä, joka on kuolevainen, ihmislasta, jonkakäy niin kuin ruohon” (Jes. 51:12).

Sielu ei kestäMutta sitä minä en heti ymmärtänyt, miksi minua alkoivat todenteolla vaivata monet uudet sairaudet. Seuranneiden pitkien sai-rausvuosieni yhteydessä opin, että se taakka, jota sielu ei jaksayksin kantaa, siirtyy kehon kannettavaksi. Psyyke itkee silloinruumiin kautta ulos sellaista, jota se ei enää kestä. Ihmisten suun-nalta tuleva kovuus saa aikaan muun muassa tällaista. Se on hir-vittävää. Myös omia aggressioitani oli vaikea pitää kurissa. Enkäsittänyt alussa sitäkään, miksi minusta tuli aika ajoin niin kiuk-kuinen. Vähitellen tajusin sen johtuvan siitä, että olin tosin pääs-syt pois ”uskontovankilasta”, mutta vankilavuosien synnyttämätvammani eivät olleet parantuneet vielä. Vihasin entisiä vangin-vartijoitani ja vankilanjohtajia. Tällainen kiukkutilanne syntyy

87

myös, kun yksityinen ihminen joutuu susilauman uhriksi ja kunoma lauma puree. Kohtaamani vaikeudet eivät olisi kai tuntu-neet niin pahoilta, jollen olisi jo lapsuudessani sairastunut jon-kinlaiseen uskontoneuroosiin.

Itkin surkeuttani useina tuskallisina öinä, kun kipu ei antanutnukkua. Vaikeuksia täynnä olivat päivätkin, siitä uuvuttava sai-raus piti huolen. Kesti kauan ennen kuin tautini jollakin laillamääriteltiin ja sain siihen lääkitystä. ”Tauti on krooninen, se eiparane koskaan”, oli lääkärin toteamus. Alkoi antibioottien syöntija kortisonikuurit. Ne lääkkeet eivät sopineet minulle alkuun-kaan. Maksoin näin uskoontulostani hirvittävän hinnan. Muttaentä millaista olisi elämä ilman Herran tien löytymistä? Elämäilman Häntä olisi johtanut minut ennemmin tai myöhemmin täy-delliseen tuhoon.

Minun oli jatkettava matkaa tällaisena, rikki menneenä jasäröisenä. Tämä kaikki oli kuitenkin niin valtavan paljon onnel-lisempaa oloa kuin entinen elämä, pimeydessä tarpominen, kunvaloa ei ollut. Silloin oli ollut paikallaan virren sanat ”Koskavalaissee Kointähtönen, mua köyhää kerjääjää. Koska päättyymatka yöllinen, on yhä hämärää...” Olin ikikiitollinen, että valosyttyi pimeään sisimpääni. Tuhannet ja tuhannet vaeltavat ilmantodellista toivoa. Heidän on yritettävä mennä jonkinlaisen val-hetoivon varassa, mutta joka kerran paljastuu pelkäksi kiiltoku-vaksi.

Mutta järkyttävintä on kuitenkin se, että nyky-Suomessa ja siinäelämänmuodossa, jota sanotaan kristillisyydeksi, tapahtuu niinkauheita asioita kuin tapahtuu. Miten se voi olla mahdollista?Miten on eksytty näin kauas Jumalan sanasta, ja rakennetaan elä-mä ihmisoppien varaan? Kun herännäisyydessä vielä noin satavuotta sitten korostettiin, että tulee pitää selvä ero maailmaan,nyt korostetaan, että tulee pitää selvä ero uskovaisiin. Uskovat

88

ovat kuitenkin niitä kristillisyyden edustajia, jotka ovat tulleetosallisiksi Kristuksesta. Tällaisia pidetään kuitenkin kirkkom-me ja joidenkin perinneliikkeiden taholta kyseenalaisina ja on-gelmallisina ihmisinä. Heidät haluttaisiin siirtää muualle ärsyt-tämästä. Kirkko ja useimmat sen herätysliikkeistä ovat siis siir-tyneet aidan toiselle puolelle. Näin Raamattu todistaa käyvän-kin. Mutta se, että olemme nyt juuri siinä ajassa, se on karmeatosiasia. ”Perkeleen petosta!” sanoi Paavo Ruotsalainen aikoi-naan tällaisesta kristillisyydestä ja sanoisi sen nytkin jos eläisi.Eihän se kovin kauniisti ole sanottu, mutta Paavo olikin paha-suinen. Silti hänen sanansa ovat yhä vieläkin herännäisteologianaksioomaa, sitä, johon kaikkea oppia verrataan. Ihmeellistä ontosin se, että hänen opetuksistaan löydetään tuki myös kaiken-laiselle höpötykselle, jota uudestisyntymättömät opettajat kek-sivät, vaikka oppi ja elämä olisivat kuinka hakoteillä.

Jumalan antamissa virvoituksen ajoissa hengellinen toiminta al-kaa useimmiten voimakkaasti, mutta sitten voi tulla pysähdys.Ensin on Jumalan antama herätys. Sitten sen ympärille syntyyherätysliike, kun halutaan luoda herätykselle sopivia toimintake-hyksiä. Jumalan Hengen työ aletaan järkiperäistää ja luonnolli-selle ihmiselle paremmin istuvaksi. “Hurmahenkisyys” ja sisäi-nen palo pyritään kitkemään pois. Nyt luodaan kunkin liikehdin-nän omat perinnäissäännöt. Hengen ilmiöt väistyvät. Vähitellenjäljelle jää vain seuraliike. Pian jäljelle jää vain toimintaa hoita-va liike. Tällainen liike harrastaa enää jonkinlaista uskontokult-tuuria ja uskonnollisia tapoja. Toiminta ja rahankeräys ovat silletärkeitä arvoja. Myös liikkeen esilläpitäminen on erityisen tärke-ää. Aito elämä Herrassa ja sen opettaminen on jo täysin vierasta.Muutosketjussa Hengen työn tilalle tulee useimmiten laki. Kaik-kea toimintaa ja opetusta hallitsee laki käskyineen. Kun tästä nään-nyttävästä vaiheesta on selvitty, valitaan tilalle jotain helpom-

89

paa. Valinta on aina samanlainen. Vanha herätysliike maallistuu.Sitä alkaa hallita maailman henki. On palattu takaisin nollapis-teeseen. Ympyrä on sulkeutunut. Joissakin tiedeyhteisöissä käy-tetään tällaisesta tapahtumaketjusta nimitystä “pyse”. Liike onloppunut. Se toimii vain organisaationa vailla sisäistä elämää.Aikoinaan tulee uusi sukupolvi, joka ei ”Joosefista mitään tie-dä” (2. Moos. 1:8). Herätyksistä puhutaan enää vain historialli-sina tapahtumina. Niistä tehdään näytelmiä ja oopperoita. Noi-den kaukaisten aikojen tapahtumat halutaan säilyttää pelkästäänhistorian lehdillä ja teattereissa. Useimmiten arvellaan mennei-den aikojen ilmiöiden johtuneen vain kunkin ajan ankeista olo-suhteista. Kaiken sen, minkä Jumala kerran aloitti, ihminen onvuorostaan pysäyttänyt ja korvannut sen kloonatuilla tuotteilla,väärennöksillä. Maailman hengen lisäksi kuollutta kristillisyyt-tä vaivaa lahkohenki. Se hyväksyy kyllä rakkauden maailmaan,mutta vihaa kristittyjen yhteyttä. Jos kyse on luterilaisesta kris-tillisyydestä, arvellaan Jumalan olevan aito luterilainen. Jos jo-tain kristillistä yhteistyötä harrastetaan, se rajoittuu vain katoli-seen suuntaan.

Tähän tilanteeseen joudutaan uudelleen ja uudelleen. ElämänHerra on tainnut todellakin katsoa hyväksi, että eilisen päivänmanna on jo tänään käyttökelvotonta. Tästä seuraa myös se, ettähengellisesti kuolleen kristillisyyden kouluviisaat hyökkäävätkiivaasti siellä, missä ihmisiä tulee elävään uskoon perinnäista-pojen noudattamisen sijasta.

Näinköhän se on? On se!Rakel Liehu kirjoittaa runossaan:

Kaikkina aikoinafariseukset huomaavat sokeana syntyneen

vasta kun tämä näkee,ja vihastuvat.

90

Rakel-serkkuni osui tässä kyllä asian ytimeen. AjattelikohanRakel, että nämä sanat koskevat osittain myös oman seuraliik-keemme, herännäisyyden, asennoitumista ”näkeviin”?

91

6. LUKU

Kristukseen kasvamista

LöytöjäUskoontulon jälkeen alkoi raamatunluvun aika. Tutkin Sanaaaina kun vain suinkin jaksoin. Ensinnäkin oli tarkistettava, oli-ko se saarnaaja siellä eräässä kokouksessa puhunut totta ja oi-kein. Toiseksi tutkin, olinko ehkä itse hakoteillä ja taistelinkokuin ilmaan hosuen. Aikaisemminkin olin lukenut Raamattua,mutta se kaikki oli silloin vain lisännyt syyllisyyttäni. En olluttäyttänyt sen kirjan mittaa. Nyt minä ahmin Sanaa. Se oli aivanuutta. Uskonvanhurskaus, uudestisyntyminen, armolahjat, py-hitys, kaste, Raamatun monet totuudet, jotka eivät olleet kos-kaan ennen minulle kirkastuneet, avautuivat nyt kuin pala pa-lalta. Nyt Raamattu oli — niin kuin aikoinaan Paavo Ruotsalai-selle — uutta painosta. Voi, mikä kirja! Löysin uusia ja uusiaasioita, uusia armon sanoja. Unohdin pariksi vuodeksi läheskokonaan perheenikin, ennen kuin Raamatun ihanuudet avau-tuivat riittävästi.

Raamatun tutkimisen jälkeen alkoi “Luther-tutkimus”. Ha-lusin saada vieläkin lisävarmuutta. Miksi ei kukaan ollut opetta-nut, mitä on olla vanhurskaana Kristuksessa ja mitä Jeesuksenlunastus- ja sovitustyö kristitylle todella merkitsee. Olinko vielähakoteillä, vai uuden tien alussa? Luther auttoi minua, niin kuinmonia muitakin on auttanut. Ymmärsin nyt hänen ”tornikoke-muksensa”, sen kun hänelle selvisi, että ihminen vanhurskaute-taan yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Minulla oli nyt opinlisäksi myös elämä! Luin Lutherin kirjoituksia lyhyessä ajassa

92

monta tuhatta sivua. Luin läpi Huonepostillan, KirkkopostillatI-III, Sidottu ratkaisuvalta -kirjan ja paljon muitakin hänen teok-siaan. Samalla opin näkemään, kuinka suuri ero oli nuoren javanhan Lutherin välillä, katolisen kirkon munkin ja uudestisyn-tyneen kristityn välillä. Sitten tuli Tunnustuskirjojen vuoro jakymmenien muiden hengellisten kirjojen vuoro. Miksi minuntäytyi lukea näin paljon?

Tämä asia alkoi selvitä minulle, kun sain Herralta ymmär-rystä, että olin saanut häneltä jonkinlaisen opettamisen armolah-jan. Kuulin saman asian eräältä tutulta uskovaiselta rouvalta. Hänkertoi, kuinka hänen sisarensa sai profetiassa ilmoituksen, ettäopettaminen oli minun tehtäväni ja armolahjani.

— Ei se tarkoita ammattikoulua, vaan hengellistä opettamis-ta, oli tarkennettu.

Mutta oli siitä lahjasta apua myös ammattikoulussa.— Opettajan tulee tuntea hyvin minun tieni, ja siksi koulu on

rankka, Herra sanoi.— Sinun tehtäväsi on julistaa minun valtakuntaani. Saarnaa

vapautta orjille! Minun sanani ratkaisee. Eri kirkkokunnilla, ku-ten katolisuudella, luterilaisuudella, sen eri herätysliikkeillä janiiden kaikkien monilla perinnäissäännöillä ei ole itseisarvoa.Vain jos ihmiset pysyvät minun sanassani, voin heitä ja erilaisiayhteisöjä käyttää, Herra neuvoi.

Tutkin vuosia kirkkomme oppimaailmaa, suomalaisia herätys-liikkeitä ja vapaiden suuntienkin oppirakenteita. Halusin oppiatuntemaan niitä tarkoin. Siitä seurasi kyllä suuriakin ahdistuk-sia. Uskoin aluksi, että voisin löytää sellaisen yhteisön, johonvoisin samastua. Mutta selvisi sekin, että ”kaikki he etsivätomaansa”. Kaikki liikkeet väittävät yleensä olevansa “se oikeaJumalan kansan valiojoukko”. Toiset sanovat sen suoraan, toisetpeitellymmin, mutta sanovat sen tavalla tai toisella. “Vain meillä

93

on Pyhä Henki.” “Me olemme ainoa puhtaasti luterilainen lii-ke.” “Meillä luterilaisuus toteutuu parhaiten. Meillä on oikea elä-mä ja nöyryys.” “Meillä on oikea kaste.” “Ainoastaan meillä onpuhdas tunnustuksellisuus.” Tällaisten väittämien takana on tie-tenkin ihmisten pienuus, luulot ja ylpeys. Tässä kohden useim-mat hengenliikkeet elävät omissa pilttuissaan, karsinaluuloissaanja omissa lankeemuksissaan.

Voi noita ihmisten loputtomia perinnäissääntöjä, oppiraken-teita ja kapaloita, joihin ihmiset ovat pukeneet pelastuksen tien!Voi näitä oikeassa olevia, jotka pienen tiedonsirun omaksuttu-aan luulevat olevansa koko totuuden omistajia! Siksikö monenon niin vaikeaa levätä yksin Jeesuksen jalkojen juuressa ilmanmitään muuta pönkkää tai kainalosauvaa?

Kuulee niin monenlaista uskonnollista väitettä: ”Ihminen eivoi kääntyä, jonka vuoksi kaikenlainen parannussaarna on epä-luterilaista.” ”Ratkaisukristillisyys on harhaoppia.” ”Armolah-joista opettaminen ei ole raamatullista.” ”Piispa Henrik on jokäännyttänyt Suomen kansan, ei kääntymissaarnoja enää tarvi-ta.”

Minulla oli nyt vähän enemmän tietoa ja kokemusta näistä-kin asioista — ja monista oppihölynpölyistä.

Monet uskovatkin ovat tuuliajolla, sillä opetus on usein ala-arvoista. Mikä onkaan sitten tilanne pelkästään uskonnollistenihmisten maailmassa, jossa on vain hartauspuheita, mutta ei oi-keaa opetusta? Tästä viheliäisenä esimerkkinä ovat Radion aamu-ja iltahartaudet. Voi surkeuden surkeus, pitää sanoa radion mo-nista hartauksista.

Eräs Herran ihminen kuvasi näkyään monien seurakuntientilasta. Hän näki kuinka avunetsijä tuli kontaten kirkon käytäväätyhjän tuttipullonsa kanssa. Vastaan konttasi seurakunnan pappisamalla lailla tyhjän tuttipullonsa kanssa. Siinä he tapasivat. Aut-tajalla ei ollut antaa mitään autettavalle. Molempien astiat olivat

94

tyhjiä. Siinä he sitten yhdessä jokeltelivat märissä vaipoissaan.

Koulussani minä murehdin sitä pinnallista, teknokraattista ku-lissimaailmaa, jossa se eli. Riitti kunhan kaikki vaikutti kome-alta. Kunhan lehdistö suitsutti ja vierailijat ylistivät, kaikki olipinnallisesti hyvin. Tämä on monelle hallinnolle muuallakin omi-naista. On masentavaa, jos koululaitoskin rakentuu tyhjän pääl-le. Henkiset arvot puuttuvat. Ne ovat kuivettuneet pois luulotel-lun “tietoyhteiskunnan” tieltä. Ei ole ihme jos silloin ei osataauttaa, kun uupumus yllättää työntekijän. Monet suomalaistentyöyhteisöjen johtajat taitavat olla eräänlaisia pystyyn kuivu-neita, sisäisesti lahonneita puita. He eivät näe, mitä heiltä puut-tuu. Luulotiedon perustalle rakennettu tulevaisuus on vaaralli-nen. Jospa herättäisiin näkemään, että tietoyhteiskuntaa parem-pi vaihtoehto olisi ymmärrysyhteiskunta. Nykyinen malli am-matillisissa oppilaitoksissa on usein sellainen, että opettaja oh-jaa opiskelijaa juuri tämän ”teknotiedon” löytämisessä. Kasva-tus, ihmiseksi oppiminen, käytöstavat, ehyen ihmisen malli jahenkiset arvot puuttuvat — puhumattakaan sitten hengellisestämaailmasta. Elämme pimeää aikaa. Muutos henkisellä ja hen-gellisellä tasolla pimeältä keskiajalta tähän aikaan asti ei ole jä-rin suuri!

Uusi profeettaElämääni tuli vielä yksi tärkeä vanha nainen. Tarvitsin jonkun,joka pitäisi minua pystyssä niinä vuosina, kun kävin omaa kas-vukouluani.

Sisareni soitti Kuortaneelta taas ja kysyi, lähtisinkö turvaksimukaan, kun hänen teki mieli käydä erään hyväksi kehutun sie-lunhoitajan luona siellä Etelä-Pohjanmaalla, mutta pelkäsi men-nä yksin.

Tapasimme sielunhoitajanaisen hänen kotonaan. Sisareni ker-

95

toi hänelle toisessa huoneessa ongelmiaan. Minun vuoroni tuli,kun tämä ystävällinen nainen kysyi, tarvitsisinko minä jotain apua.

Uskoontuloni jälkeenkin huomasin uudelleen ja uudelleen,kuinka lakihenkisyyden kirouksesta on vaikea parantua. Orjuuspalasi helposti takaisin. Epäterve riittämättömyys saattoi iskeäaivan yhtäkkiä. Henki oli luonut kyllä uuden elämän, mutta hen-kiset arvet olivat jäljellä. Joku kertoi uskoontulonsa selvittäneenkaikki ongelmat. Itse koin, että vaikka olinkin uusi luomus Kris-tuksessa, saviastian sirut olivat vielä hyvin hajallaan, osa palois-ta kenties hukassa. Sekin osa astiaa, joka oli jäljellä, oli kovinsäröinen ja vuotava. Sellaista ruukkua ei voi vielä käyttää am-mennusastiana.

En muista, mitä ensitapaamisessamme kerroin. Kesken pu-heeni nainen alkoi itkeä, jopa suorastaan huutaa ja valittaa. Sit-ten hän alkoi rukoilla. Se muuttui pian kielilläpuhumiseksi, mikäoli minulle vielä silloin melko outo asia. Samassa jouduin voi-makenttään. Tutisin kuin horkassa. Vapisin ruumiissani. Lysäh-din kamarin lattialle kuin märkä tiskirätti. Itkin, itkin ja itkin.Koin aivan kuin jotkut pahat voimat liukenisivat itkiessäni japoistuisivat ruumiistani vähin erin.

Oli kulunut ehkä pari tuntia, kun kuulin itkukohtauksieni läpijonkun käyvän ovella. Jatkoin silti itkemistä. Viimein koin tule-vani kuin johonkin koskipaikan jälkeiseen suvantoon ja rauhoi-tuin. Palasin muiden luo.

Ystäväni kertoi, että rukoillessamme Herra oli näyttänyt kuinfilminä elämäni vaiheita. Se oli ollut suorastaan kuin kauhuelo-kuvaa. Se oli saanut hänet huutamaan. Hän oli järkyttynyt.

— Miten sinä voit yleensä olla siinä! hän huudahti. — Si-nunhan olisi pitänyt kuolla jo moneen kertaan, hän purki tunto-jaan.

Olin typertynyt, ja ystäväni oli kauhuissaan. Ymmärsin kui-tenkin, mitä hän tarkoitti. Olin pelastunut elämässäni monesta

96

pahasta paikasta. Useita kertoja olin saanut sähkötöissä hengen-vaarallisen sähköiskun, sellaisen, johon ystäväni Yrjö aikoinaankuoli. Kerran poikasena uintireissulla yksi kavereistani joutuivirran vietäväksi. Hän ei osannut uida. Muut pojista lähtivät pa-koon. Hyppäsin tulvivaan jokeen auttamaan, vaikka en osannutvielä itsekään uida. Tänäkään päivänä en käsitä, miten sain kave-rini pois joesta ja sain hänet elvytettyä. Tällaisesta asiasta ei voi-nut puhua kotonakaan. Siitä olisi tainnut seurata ainakin melkoi-nen sapiska. Kerran poikasena vihainen, luonnevikainen lehmäpuski minut ojaan ja kaatui päälleni. Jäin ojanpohjalle lehmänalle. En käsitä, miten selvisin siitä pienillä naarmuilla. Kaikkeasellaista oli tapahtunut. Monesta pahasta paikasta olin selvinnytja jäänyt henkiin. Kaiken lisäksi kauheat henkiset vammat olivatosittain parantumatta. Jotain järkyttävää minulle oli lapsena ta-pahtunut. Jokin painajaismöykky oli vielä purkamatta.

— Sisaresi vaivat eivät olleet kovinkaan suuria, mutta sinätarvitset parantuaksesi suunnattomasti ja kauan Jumalan PyhääHenkeä, hän sanoi.

Jotain hän siis näki menneisyydestäni ja oli siksi kauhuis-saan.

Vielä uudelleen rukoillessamme hän sai profetian. Siinä Va-pahtaja antoi minulle yksityiskohtaisia ohjeita. Hän kertoi mi-nun haavoistani ja aiemman kristillisyyteni synnyttämistä vam-moista, monien sydänten kovuudesta ja kääntymättömyydestä.Vapahtaja sanoi hänellä olevan Sievin seurakunnallekin etsik-koaikansa. Sain myös ohjeita eräiden ihmisten varalle. Tärkein-tä oli tietenkin saada vakuus, että hän on ottanut vastatakseenminusta Isän edessä, että hän puolustaa minua helvetinkin edes-sä. Hänellä oli suunnitelma minulle.

— Minä pelastan sinut, koska sinä riiput minussa kiinni, Herralausui tutut sanat.

Valitin sitten vanhukselle, että koin olevani jonkinlainen Ju-

97

malan hullu.— Kyllä Jumala hulluistaan huolen pitää, viisaat sen sijaan

katsokoot eteensä! hän sanoi ja nauroi.Valitin hänelle myös joidenkin herännäisteologien kukkoile-

vaa, vihamielistä asennetta. Hänen kommenttinsa oli: ”KylläJumala aikanaan kukkonsa kynii.”

Hän sanoi myös jotakin hyvin tärkeää: ”Älä luulekaan, ettäkukaan vainoaa sinua sinun itsesi vuoksi; sellaiseen olet aivanliian pieni ihminen. Eivät he sinusta ole kiinnostuneita. Sen si-jaan he näkevät sinussa asuvan Kristuksen ja häntä he vihaavat.Kuulehan kun luen sinulle, mitä Paavali tästä asiasta kirjoittaa.”Hän ottaa pöydältä kuluneen Raamattunsa ja lukee: “Mutta kii-tos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kris-tuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tun-temisensa tuoksun! Sillä me olemme Kristuksen tuoksu Juma-lalle sekä pelastuvien että kadotukseen joutuvien joukossa: näil-le tosin kuoleman haju kuolemaksi, mutta noille elämän tuoksuelämäksi. Ja kuka on tällaiseen kelvollinen?” (2. Kor. 2:14-16.)“Kristuksen tuoksun vuoksi he sinua vainoavat”, hän totesi lo-puksi.

Hän neuvoi panemaan nämä ihmiset jonkinlaiseen laatikkoonja hautaamaan elämäni ulkopuoliselle tontille.

Tästä naisesta tuli minulle henkilö, jonka puoleen saatoinvuosien varrella kääntyä. Kävin hänen luonaan usein. Soitin, kuntuli akuutti hätä. Hän hoiti minua yli kymmenen vuotta kuin poi-kaansa. Hän ei ollut psykologi eikä terapeutti. Hän oli Herranihminen. Hänen välityksellään pysyin pystyssä vaikeina aikoi-na. Hänen kauttaan myös raamattutuntemukseni kasvoi lisää.Opin käyttämään Raamattua sieluhoidossa. Kun tieni meni tuk-koon, tämä vanha nainen aukoi sitä. Puhelinkeskustelussammehän opasti minua.

— Mulla on taas tämä syntiahistus, joka on nujertaa mut.

98

Hyväksyykö Jumala mutki varmasti?— Hakisitko Raamatun?— Joo.— Lue sieltä Ef. 2:6. Mitä siinä lukee?— ”Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kans-

sa ja antoi meillekin paikan taivaassa.”— Katsopa Kol. 2:10!— ”...ja te olette täytetyt hänessä, joka on kaiken hallituksen

ja vallan pää.”— Entä Room. 8:1?— ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka

Kristuksessa Jeesuksessa ovat.”Hän luettaa useita raamatunpaikkoja. Kysyy sitten:— No, mitäs sinä ny sanot?— No, ehkei mulla mitään ongelmaa sitte ollukkaan!Noin jotenkin se opetus meni ja tulin autetuksi. Mutta minul-

la oli edessäni samankaltainen koulu kuin eräällä tämän naisensielunhoitopotilaista.

Hän kertoi kerran luokseen tulleesta miehestä, joka oli kou-lutukseltaan psykologi, erityisalana psykiatria. Hänellä oli vas-taanotto eräässä suuressa kaupungissa. Mutta nyt hän oli tulluthakemaan apua. Mikä oli lukeneen ammattimiehen hätä? Ystä-väni kertoi rukouksen yhteydessä saaneensa näyn, jossa näytet-tiin suuren suurta matkalaukkua. Sen kansi oli auki ja sisus olipakattu täyteen paperinenäliinoja. Sitten tuli selityskin: henkisiävammoja kärsivän miehen oli itkettävä läpimäriksi kaikki ne ne-näliinat, jota olivat laukussa. Paraneminen veisi paljon aikaa. Psy-kiatria ei ollut auttanut häntä tässä sairaudessa, niin kuin ei ollutauttanut minuakaan. Itku tulisi liottamaan kaiken sisälle kerty-neen tuskan pois. Kauhean perinnön oli tämä mies saanut lap-suusvuosinaan. Minun vammani tulisivat paranemaan jotenkinsamalla tavalla.

99

Kauneimmat joululaulut”Sillon minäki olin tärkiä ihiminen. Minäki sain olla aivan kuevankelista!” sanoi jo iäkäs nainen palvelutalossa. Hän oli ollutkirkkokuorossa 1980-luvun alkuvuosina. Nyt hän muisteli kyy-nelsilmin tuota aikaa, vaikka siitä oli kulunut pian pari vuosi-kymmentä. Mutta mitä silloin tapahtui?

Se tuntui niin ihanalta. Seurakunnan kanttori pyysi mukaantekemään muun muassa Kauneimmat joululaulut -tapahtumaa.Suunnittelimme ohjelman, johon kuului yhteislaulujen lisäksikuoro- ja yksinlauluesityksiä. Sitten valitsimme Raamatusta jou-lunajan profetioita ja evankeliumitekstejä, joita tytöt lukivat alt-tarilta. Heidät oli puettu valkeisiin alboihin, ja he olivat niin en-kelin näköisiä. Heillä oli oma pieni kitarakuoro, joka oli harjoi-tellut ahkerasti syyskauden ja lauloi illassa. Erityisesti muistanlaulun ”Karitsan ylistys”.

Mutta pieni kalabaliikki näidenkin tilaisuuksien tiimoilta tuli,kun selvisi, etteivät nuoret saakaan tulla kitaroineen kirkkoon.”Herännäismummot loukkaantuisivat.” Seurakunnan silmääte-kevät kielsivät kitaratyttöjen esiintymisen. Kun kerroin tästäeräälle herännäismummolle, hän nauroi ja oli todella huvittunut.”Kuules, mehän me vasta ihan intua täynnä ollaan, ja jalakakinappasee, ku me kuunnellaan nuin ihanaa esitystä”, hän vastasi.Syy olikin aivan muualla. Sitten erään tytön isä soitti kirkkoher-ranvirastoon ja toivoi, että hänen nimensä poistettaisiin seura-kunnan jäsenluettelosta. Oho! Asiat olivat nyt karanneet käsistä.Mitä lie keskusteltu, olisin halunnut kuulla, mutta tytöt soittivatkuin soittivatkin ”Karitsan ylistystä” ja säestivät itseään kitaroillatästä pienestä syntyneestä säröstä huolimatta.

Kansaa oli kirkontäysi. Olimme äänittäneet ohjelman ennenvarsinaista konserttia ja teimme siitä noin 250 kappaletta C-ka-settia valmiiksi. Minulla oli tontilla kaurapelto, jonka leikkasinlyhteiksi. Joululauluillan jälkeen oli joulumyyjäiset seurakunta-

100

kodissa. Kauneimpien joululaulujen kasetit myytiin lähes lop-puun, ja lyhteetkin löysivät omistajansa jo illan myyjäisissä. Pal-jon muutakin saimme tehtyä lähetystyön hyväksi. Voimaa ja in-toa tuntui olevan jokaisella mukaan tulleella. Työtä oli oman vir-katyön lisäksi valtavasti. Yöt jäivät lyhyiksi. Muutama vuosi oliiloa täynnä.

Näiden iltojen lisäksi järjestimme muitakin hengellisiä tilai-suuksia. Kirkkokuoro alkoi kokoontua laulajien kodeissa sananja hengellisten laulujen äärelle. Mutta, mutta! Tätä toimintaa eikatsottu suopeasti seurakuntapomojen taholla, sillä sehän ei ol-lut heidän aikaansaannostaan. Tuli harhaoppisyytöksiä, olimmeylittäneet toimivaltamme ja niin edelleen. Ihmiset alkoivat pelä-tä. Elämä loppui. Tämä kaikki oli surullista ja järkyttävää. Kyllähengellinen kateus ja oikeassa oleminen on kaameaa. Kun ihmi-siltä itseltään puuttuu elämä eikä sitä kyetä luomaan tämän vuoksimuihin, sitä ei sallita toistenkaan julkituoda. Herra tällaisiakin,elämästä osattomia, armahtakoon!

Kun uskosta osattomat opettajat kohtaavat aitoja Herran omia,he eivät siis tiedä, miten heihin pitäisi suhtautua. He ajattelevat,että kyseessä on jokin pimeyden metku. Näin oli Jeesuksenkinaikana: ”Mutta muutamat heistä sanoivat: ‘Beelsebulin, riivaa-jain päämiehen, voimalla hän ajaa ulos riivaajia.’ “ (Luuk. 11:15.)Luulo on yhä niin lujassa, että muuan seurakunnan silmäätekeväselitti eräissä seuroissa, kuinka seurakunnassammekin on eräshenkilö, joka on se Raamatussa mainittu Diabolos. Tämä krei-kankielinen nimi merkitsee saatanaa, hajottajaa. Kun en ollut ihanvarma, tarkoittiko hän todella minua, kysyin sitä häneltä ja hä-nen oli myönnettävä tarkoittaneensa minua. Ah, kaunista on tämäherännäisyyden veljesrakkaus!

Sen verran minulla poloisella sentään riittää armollisuuttasuruttomia leeviläisiä kohtaan, etten minä heitä nyt ihan perke-leiksi nimitä.

101

Erääksi sunnuntaiksi oli pyydetty muuan eteläpohjalainenpappi saarnaamaan meitä, paria uskoon tullutta miestä, vastaan.He luulivat, että olimme jonkinlaisia ”karismaatikkoja”. Pappiluki päivän evankeliumin, mutta sanoi puhuvansa kokonaanmuusta asiasta. Tämä ”muu” oli varoituksen sanaa karismaatti-suudesta. Tuolloin en edes tiennyt, mitä se sellainen oli. Hänantoi tulla oikein ”pohojalaasen” innolla. Kaikenlaista hölynpö-lyä hän siinä annatteli tulla. Hänen käsityksensä mukaan aspirii-nitabletti antaa paremman avun kuin rukous sairaan puolesta.Tuo puhe oli yksi karmeimmista puheista, joita olen koskaankuullut. Mutta puhuja olikin uskonnonopettaja! Voi kuulijapar-koja! Erikoistahan tässä oli se, että Herättäjän mies kävi Sievinkirkossa mainostamassa aspiriinia. Hän oli täysin väärällä alal-la. Miksi hän ei tee sitä mitä noin hyvin osaa. Paremmin menes-tyisi lääke-edustajana.

Ei minusta tullut karismaattisen liikkeen kannattajaa. Lie-nenkö kuitenkin jonkinlainen ”karismaatikko”, koska monta ar-molahjaa, karismaa, Herra on minulle antanut.

”Ekumeniaporukka”Eräs vanhempi herännäishenkilö tuli luokseni ja pyysi:

— Rupiaisikko opettaan meitä? Alakasikko pittään meilleraamattupiiriä, ko meitä ei kukkaan opeta?

— Äläpä ny hulluja puhu. Eikös sun ikästes pitäs paremmin-ki mua opettaa?

— Ei se niinkään oo. Emmehän me körttiset Raamattua lue.Eikähän me sitä tunneta. Ei sitä meille kukkaan opeta.

— No, ketkä ”me” sinne sitten tulisivat?— No se on sitte Taivaan Isän asia.Niin alkoi raamattupiiritoiminta. Seurakunnan raamattu- ja

lähetyspiiri aloitti Raamatun tutkimisen. Kokoonnuimme seura-kuntakodissa ja yksityisissäkin kodeissa.

102

— Minä aattelinki, ko sinä pijit niitä puhheitas sillo aikasem-min, että tulisit enste uskoon ja puhusit sitte, totesi eräs herän-näisnainen.

Paremmin olivat olleet perillä asioistani, kuin mitä itse olinollut!

Monet ihmiset kokoontuivat vuosien ajan tähän piiriin. Ai-nainen sotatila tosin kiusasi. Eiväthän kaikki tällaista piiriä hy-väksyneet. Siinä kävi ihmisiä eri herätysliikkeistä. Olin esittä-nyt, että rajana olisivat toki oman kirkon rajat. Se esitys ei men-nyt läpi. Kaikkien oli saatava tulla. Tosin rajanylitykset jäivätvähäisiksi. Kontrolli se on toisellakin puolella aitaa.

Paljon käytännön työtäkin piirissä tehtiin. Keräsimme kokoajan varoja lähetystyölle ja suoritimme vaatteiden keräyksiä.Rahaa tuli, ja eräänä päivänä lähti Namibiaan suuri kollimäärähyvää vaatetavaraa. Myös Pohjois-Suomeen lähti erään joulunalla vaatelähetys. Tästä työstä toki pahinkin vihamiehemme an-toi hyvän lausunnon.

Raamattupiiriystäväni joutuivat myös maksamaan mukana-olostaan. Uhkailut, panettelut ja juorut tulivat tutuiksi.

— Jos että jää pois sieltä ekumeniaporukasta nii siitä ei hyväseuraa, joku pelotteli puhelinsoitoillaan.

— Mutta ko omatunto ei luppaa anna! oli vastaus.Sellainen on herännyt omatunto.

Eräs vanha mies kysyi kerran:— Tulleeko se tuhatvuotinen valtakunta?— Miten niin tulleeko?— No tulleeko?Tiesin, mitä mies tarkoitti. Ilmestyskirjan tutkiminen ei ollut

herännäisteologian piiriin kuuluvia tähdellisimpiä asioita.— Totta kai tullee. Siitähän kerrotaan Raamatusa, Vanahasta

testamentista aina Ilmestyskirijaan asti. Eihän Jumalan sana sii-

103

tä mihinkään katua, jos sitä eppäillään tai koetetaan jopa Tun-nustuskirijoillaki kumota. Ilimestyskirijakin sannoo, että jos jokuottaa pois jotaki tämän rohovetian kirijan sanoista, Jumala ottaahäneltä pois osan elämän puuhun ja pyhhään kaupunkiin, paasa-sin paatoksella.

— Nii, ja kyllä Tunnustuskirijakki on hakoteillä joisaki asi-oisa. Ei se oo mittään täyvellistä sannaa. Pyhä Raamattu on kai-ken opin ylin auktoriteetti. Ei ees uskonpuhistajat omanneet täy-vellistä tottuutta. Raamattu opettaa, että viimesinä aikoina ym-märrys lissääntyy täsä kohen.

Sitten lunttaan muistiinpanojani ja luen lainauksen Tunnus-tuskirjoista: ”Ne tuomitsevat myös sellaiset, jotka nyt levittävätjuutalaisia oppeja, joiden mukaan hurskaat tulevat saamaan her-ruuden maailmassa ennen kuolleiden ylösnousemusta, sen jäl-keen kun jumalattomat on kaikkialla kukistettu.”

— No, eihän tämmöinen oo Jumalan sannaa. Ei kai kukkaanvakavasti otettava opettaja tämmöstä ennää opeta! Ja kuiteskimonet kirijaviisaat rakentavat oppinsa tämmösen perusteella.Toiseksee: ei kellää oo minkäänlaista tuomiovaltaa, ei uskonpu-histajillakaan, vaikka sitä ahkerasti käyttivät.

— Tätä mieltä muute isäski oli, ja se oli lukenu palijo Raa-mattua, mies sanoi. — Minä vain tenttasin sua.

Tämä tapahtuma kertoi minulle myös isäni raamattu-uskolli-suudesta. Vaikka hän ei tuntunut aina täysin tajuavan evanke-liumin sisintä sanomaa, vaan lainsäädännöllinen puoli oli parem-min hallinnassa, Raamattua hän taisi.

Mutta opin näin uudelleen ja uudelleen, kuinka evankeliuminvaltavuus oli herännäiskansalta lähes täysin hukassa.

Sekalaista seurakuntaa ja huippujoukkoaKuten on jo todettu, uskonnolliset näyttelijät suuttuvat kohda-tessaan Jumalan voimaa. Jumalan työ on tällaista. Tämä on yksi

104

vedenjakaja ihmisten välillä. Jumalan totuuden ovat vesittäneetmuun muassa ne, joita sanotaan sakramentalisteiksi, ne joilla eiole muuta lohtua kuin koettaa luottaa siihen, että ovat tulleetsakramenteista uskoon, vaikka heiltä puuttuukin Pyhän Hengensisäinen todistus. He suuttuvat ja loukkaantuvat, kun heidän luu-louskonsa pannaan kyseenalaiseksi.

Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan täs-tä asiasta seuraavasti (XIII uskonkohta. SAKRAMENT-TIEN LUKU JA KÄYTTÖ):

”Tärkeämpää on ymmärtää, millä tavoin sakramentte-ja on käytettävä. Tässä kohden me tuomitsemme skolas-tisten opettajien koko joukon, he kun selittävät, että sakra-mentit tuottavat armon sille, joka ei pane vastaan, pelkäs-tään sen nojalla, että ne toimitetaan, ilman niiden hyväksi-käyttäjän oikeaa mielentilaa. On kerta kaikkiaan juutalai-nen ajatus, että meidät vanhurskautetaan ulkonaisen ju-malanpalvelustoimituksen voimasta ilman sydämen oike-aa mielentilaa, nimittäin uskoa. Silti tätä jumalatonta jaturmiollista käsitystä opetetaan kaikella arvovallalla kokopaavikunnassa. Paavali torjuu tämän ja opettaa, ettei Aab-rahamia vanhurskautettu ympärileikkauksella vaan ettäympärileikkaus oli uskon harjoittamiseksi annettu merk-ki. Samoin mekin opetamme, että sakramenttien oikeaankäyttöön kuuluu lisäksi usko niihin liittyviin lupauksiin;usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakra-mentissa tarjotaan. Tämä ajatustapa on selkeä ja täysinvarma. Lupauksesta ei ole mitään hyötyä, jollei sitä otetavastaan uskolla. Sakramentit taas ovat lupausten merkke-jä. Niitä hyväksi käytettäessä täytyy siis myös uskon ollamukana sillä tavoin, että jos joku nauttii Herran ehtoollis-ta, hän nauttii sitä uskossa. Koska se on Kristuksen selkei-den sanojen mukaan uuden liiton sakramentti, tulee eh-

105

toollisen nauttijan olla varma siitä, että hänelle annetaanlahjaksi se, mitä uudessa liitossa on luvattu, nimittäin syn-tien anteeksiantamus. Tämän hän ottakoon uskossa vas-taan, rohkaiskoon arkaa omaatuntoaan ja olkoon selvilläsiitä, etteivät nämä todisteet petä, vaan ovat yhtä varmojakuin jos Jumala uuden ihmeen tehden taivaasta käsin lu-paisi tahtovansa antaa anteeksi. Mutta mitä hyötyä olisiihmeistä ja lupauksista sille, joka ei usko? Me puhummetässä omakohtaisesta uskosta, joka uskoo ihmistä itseäänkoskevaan lupaukseen. Emme siis puhu siitä, että joku vainyleisesti uskoo Jumalan olemassaoloon, vaan siitä uskos-ta, joka uskoo, että syntien anteeksiantamus on hänelletarjolla. Tästä sakramentin käytöstä saavat lohdutusta hurs-kaat ja arat sielut.

On sanoin kuvaamatonta, kuinka paljon ja monenlais-ta väärinkäyttöä kirkossa on synnyttänyt tuo vimmattukäsitys sakramentin tehosta pelkästään ulkonaisen toimit-tamisen nojalla, ilman hyväksikäyttäjän oikeaa mielenti-laa. Tästä on johtunut tuo ääretön messujen häpäiseminen.Siitä kuitenkin tuonnempana. Vanhoilta kirjoittajilta eivoida skolastikkojen tueksi tässä asiassa esittää yhtäkäänkirjainta. Augustinus sanoo päinvastoin, että usko sakra-menttiin vanhurskauttaa, ei sakramentti. Ja tuttu on Paa-valin lause: (Room. 10:10) ‘Sydämen uskolla tullaan van-hurskaaksi’.”

Kirkkomme ja myös herännäisyyden monien opettajien harhattulevat tuomituksi edellisessä, vaikka nämä aikamme skolasti-kot kerskaavatkin suuresti luterilaisuudellaan.

Vaikka Tunnustuskirjoissa näin voimakkaasti tuomitaan väärättulkinnat, luterilainen kirkko ja sen muutamat vanhat herätys-liikkeet opettavat estottomasti sakramenttien antavan ”automaat-

106

tipelastuksen” kaikille, jotka ovat niistä osallisiksi tulleet.Miten nämä aikamme uusjuutalaiset, ”judaistit”, aikovat sel-

viytyä edellisestä, kun he väittävät olevansa muka tunnustuksel-lisia luterilaisia? Yksinkertaisesti: he eivät selviä, eivät tästä ei-vätkä Raamatun pyhästä sanasta.

Enpä ole tavannut aitoa herännäisihmistä, oli hän sitten virka-pappi tai kansanihminen, joka olisi kaupitellut kastetta vanhurs-kauttamisen välineenä tai suuttuneena arvostellut uskoon tullut-ta veljeään tai sisartaan. Todelliset heränneet eivät suutu. He iloit-sevat jokaisesta uskon kautta Jumalan lapseksi tulleesta. He kiit-televät Herraa hänen suurista töistään. On olemassa nukkuviaheränneitä ja valvovia heränneitä! Monet oikeasti heränneet ovatheränneet ehkä jo lapsuudessaan, joku taasen heräsi eilen. Silläei ole väliä. Sama se, tuliko usko äkkiä vai pitikö etsiä kauem-min. Pääasia että on herännyt ja uskoo. Mutta kaikki heränneeteivät ole herätettyjä.

Heränneitä voi olla kaikissa hengenliikkeissä, ja onkin. Herän-näisyydessä on, niin kuin muissakin liikkeissä, Jumalan ihmisiäja maailman ihmisiä. Minä rakastan syvästi niitä herännäiskan-san piirissä eläviä ihmisiä, jotka ovat ottaneet vastaan Jumalanarmon ja elävät siitä. Heistä on vain hyvää sanottavaa. Muttaongelmana ovat ne ihmiset, joilla herännäisyys on pelkkää lap-suuden perintöä ja joilta puuttuu omakohtainen usko tai jotkaovat vain muitta mutkitta ruvenneet heränneiksi. He eivät tunneVapahtajaa eikä salattua elämää hänessä. He ovat “luonnollisia”ihmisiä. He ovat uskonnollisia, mutta eivät uskovaisia. He ovatongelmajoukko. Heistä minä tässä puhun ja heitä moitin ja ar-vostelen. Moitin niitä, jotka hyökkäilevät ja vastustavat Herraa,vaikka muka liikkuvat hänen asioillaan. Järkyttävää on se, ettänämä ihmiset eivät itse edes tiedä olevansa uskosta osattomia,

107

luonnollisia ihmisiä. He eivät sitä tiedä, koska heiltä puuttuu sil-mävoide että näkisivät oikein ja kuulevat korvat että kuulisivat,ja lisäksi heiltä puuttuu oikea synnin tunto. Heillä voi olla kyllähuolta velvollisuuksiensa täyttämisestä, ja he saattavat kantaasyyllisyyttä, kun eivät ole osanneet elää mielestään oikein. Mut-ta he eivät tajua, että heidän suurin puutoksensa on se, että heilläei ole elämää Jumalassa.

On eräs seikka, joka ehkä kaikkein eniten kauhistuttaa he-rännäisjohtajien toimissa. Muutamat tämän kansan johdossa ole-vat henkilöt ovat vuosien varrella yhä kiivaammin hyökänneetkansamme parissa tehtävää evankeliumin julistamista vastaan.Heille sana evankeliointi on kuin punainen vaate härälle. Tästäkauheudesta on aivan liian paljon karmeita esimerkkejä. Nämäsamat henkilöt ovat nyt kuitenkin innolla ajamassa kaikenlaistapimeyttä, jopa suorastaan iljetyksiä kirkkoomme. Tarkoitan muunmuassa tätä, josta Raamattu varoittaa:

”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioitta-neet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovatkäyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensäon pimentynyt.

He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi, jahe ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoa-vaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviin.Sen vuoksi Jumala on jättänyt heidät mielihalujensa valtaan sel-laiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäi-sevät oman ruumiinsa. He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden val-heeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luo-jaa — olkoon hän ikuisesti ylistetty, aamen. Siksi Jumala on jät-tänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneetluonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehetovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heis-sä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet

108

harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitseman-sa palkan.

Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, onJumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemäänsellaista mikä ei sovi. He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä,halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhan-himoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panette-levat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkei-tä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia,ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimät-tömiä. Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyt-täytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itsenäin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät sa-moin.” (Room. 1:21-32.)

Tämän hengen ihmiset ovat itse paljastaneet sen, mihin jouk-koon he kuuluvat. He ovat iljetyksen hengen ihmisiä. Joku he-rännäisjohtajista jopa ylpeilee sillä, että heränneet ovat hyväk-syneet ja suostuneet kaikkeen siihen saastaisuuteen, jota he, kel-vottomat paimenet, nyt ajavat maailman ja ihmisviisauden hen-gellä kirkkoonsa.

Mutta karta sinä, joka olet Jumalan ihminen, tätä kaikkea japelkää. Lähestymme ajan iltaa, ja lopun ajan luopumuksen jalaittomuuden ihminen ilmestyy. Tapahtuu uskosta ja Jumalan sa-nasta luopuminen. Maailma saa nyt sen jota se on aina janonnut.Se saa totuutensa ja rakkautensa hylänneen kirkon omakseen.Maailman henki tulee lopunajan kirkon hengeksi. Kristuksen seu-rakunnasta ja kirkosta, hänen morsiamestaan, tulee luopio, port-to. ”Tule, minä näytän sinulle sen suuren porton tuomion, jokaistuu paljojen vetten päällä” (Ilm. 17:1). ”Oikeat ja vanhurskaatovat hänen tuomionsa. Hän on tuominnut suuren porton, jokaturmeli maailman iljetyksillään, hän on kostanut portolle palve-lijoidensa veren.” (Ilm. 19:2.) Tämä kaikki toteutuu pian.

109

Mutta liikkeellä on myös toisen äärilaidan väki, eräänlainen ”ult-rauskovien” joukko. Heissä on “liikaa” jumalisuutta, että se voi-si olla aitoa kristillisyyttä. He ovat viisaita, mutta aivan liian vii-saita. He hokevat tämän tästä: ”Oo, Jeesus”, mutta se on kuiten-kin vain näyttelemistä. Kaikki kuulostaa hurskaalta, mutta liianhurskaalta. Menetettyään aikoinaan Herralta saamansa ensirak-kauden, he eivät ole oppineet käymään kilvoituksen koulua, vaanovat ryhtyneet näyttelemään tuota entistä mutta jo kauan sittenmenetettyä elämää. Kuinka upeasti he rukoushetkissään osaa-vatkin rukoilla. Yksi rukoilee, ja muut hokevat: ”Oo, Herra! Her-ra, Herra!” Joku yrittää höpöttää ja matkia jonkinlaista kielillä-puhumista, vaikka puhujalla ei ole edes sellaista lahjaa. Tällai-sella ihmisellä on enemmän näyttelemisen lahjoja kuin armo-lahjoja. Eihän kielilläpuhumisen lahjaa saa koskaan käyttää näyt-telemiseen, eikä silloin kun sitä ei osata selittää. Heidän jouk-koonsa olisi hyvä päästä jonkun tämän ajan Paavo Ruotsalaisen,joka kaikkein hurskaimmalla hetkellä tokaisisi aivan viattoma-na: ”Ei muuten kellään sattus olemaan viinaa.”

Nämä ihmiset paljastuvat vääriksi pyhimyksiksi usein myösheidän käyttämänsä musiikin kautta. Tuo musiikki on lähinnäsielullista, pelkkää viihdemusiikkia.

Moni heistä luulee päässeensä synneistä kokonaan, tai läheskokonaan vapaaksi. Jos joku osoittaa myös heidät syntisiksi, hepuolustautuvat sanomalla syntiään vain heikkoudeksi, ei synniksi.Heistäkin olisi paljon kirjoitettavaa. Heille puhe Jumalan ennät-tävästä ja vapaasta armosta on kauheaa puhetta. Aina he halua-vat lisätä siihen jotakin omaansa. Periaatteessa he hyväksyvätarmon evankeliumin, mutta sillä ehdolla, että siihen lisätään ih-misen osuus. Mutta sittenhän se ei enää olekaan pelkkä armo!Nämä ihmiset eivät ole kokonaan armon lapsia, vaan he ovatvielä lujasti lain kahleissa.

110

Ohjeita tulevaanNukutan pientä tytärtäni iltakertomuksella. Kertomus on jokinRaamatusta poimittu tapahtuma. Rakkain kertomus tuntuu lap-selleni olevan Jairuksen tyttären herättäminen kuolleista. Se pi-tää kertoa uudelleen ja uudelleen.

Mutta nyt pieni tyttö nukahti. Minä aloin rukoilla apua kauanjatkuneeseen vaivaani, pitkään kestäneeseen ahdistukseeni ja voi-mattomuuteeni. Huokailin tuttua huokailuani. Kyselin, kuinkakauan vielä, Herra? Milloin vastaat ja saan avun tähän ongel-maani? Olin niin uupunut jo tähän huokailuunikin. Ainaiset fyy-siset ja henkiset kivut painoivat minua joka päivä kuin raskaskahle. Voi minua! Milloin autat, Herra?

Katsoin tytärtäni. Nukkui. Hyvä. Lähdin hiljaa tyttäreni huo-neesta. Tulin vaimoni luokse makuuhuoneeseemme. Hän istuisiellä vuoteen reunalla ja luki Raamattua.

— Mitä sinä tarkoitat tällä Sanalla? hän kysyi.— Miten niin?— No, kun olit laittanut Raamattusi minun kampauspöydäl-

leni enkä tiedä, miksi se siinä nyt on ja mitä tarkoitat tällä raa-matunkohdalla, joka tässä on auki? hän jatkoi kyselyään.

— Mitä tarkoitat?— No, tässä pöydälläni on kuitenkin tämä sinun Raamattusi,

ja se oli avoimena Jeremian kirjan luvun 45 kohdalta. Mitä sinähaluat tällä minulle kertoa? hän jatkoi ihmetellen kyselyään.

Nyt minäkin jouduin ihmetyksen valtaan.— Mutta en minä oo sitä sun pöyälles laittanu. Enkä ole siitä

kohalta sitä nyt viimes lukenu. Mitä siinä lukkee?Laura-vaimoni alkoi lukea. Hän luki luvun kerran ja katseli

kysyvästi minua. Pyysin lukemaan uudelleen. Vähitellen alointajuta. Pyysin häntä lukemaan vielä kerran tämän Jeremian kir-jan luvun. Sehän kuuluu: ”Sana, jonka profeetta Jeremia puhui

111

Baarukille, Neerian pojalle, kun tämä kirjoitti nämä sanat kir-jaan Jeremian suusta Juudan kuninkaan Joojakimin, Joosian po-jan, neljäntenä hallitusvuotena; se kuului: ‘Näin sanoo Herra,Israelin Jumala, sinusta, Baaruk: Sinä sanot: ‘Voi minua! SilläHerra on antanut minulle murhetta kipuni lisäksi; minä olen uu-punut huokaamisestani enkä lepoa löydä.’ Sano hänelle näin:‘Näin sanoo Herra: Katso, minkä olen rakentanut, sen minä ha-jotan, ja minkä olen istuttanut, sen minä revin irti; ja tämä koh-taa koko maata. Sinä pyydät itsellesi suuria! Älä pyydä; silläkatso, minä tuotan onnettomuuden kaikelle lihalle, sanoo Herra.Mutta sinulle minä annan henkesi saaliiksi, mihin paikkaan sinämenetkin’.”

Tämähän oli käsittämätöntä. Noita samoja sanojahan käytinminäkin äsken rukouskamppailussani. Ja nyt Herra vastasi mi-nulle näin ihmeellisellä tavalla. Minun piti ”makustella” kuule-maani. Sitten aloin selittää asiaa vaimollenikin. Tämänhän täy-tyy merkitä sitä, että Jumala kuuli kuin kuulikin huokailuni tyt-täreni huoneessa ja neuvoi nyt minua. Aluksi sanoma kuulostitosi pahalta. Se vaikutti suorastaan uhkaavalta. Mutta sitten ym-märsin siinä myös lupauksen sanan. Ymmärsin asian niin, ettätässä kohdin pyyntörukous ei tuottaisi tulosta. En saisi huokai-luuni toivomaani vastausta. Kovat kokemukset ja kova koulujatkuisivat edelleen. Kaiken tarkoituksena olisi saada minun van-ha luontoni, lihani, nujerretuksi ja suostumaan kuolemaan. Mi-nun lihalliselle mielelleni ei Herralla ollut muuta suunnitelmaakuin täydellinen onnettomuus. Ymmärsin kyllä, että niin piti ol-lakin, mutta silloin kun se koulu on täydessä käynnissä ja konk-reettisesti käsillä, sydän ei sano iloisena: Kiitos, Herra, tapahtu-koon sinun tahtosi! Paljon pitää mielen ja sydämen vielä taipua,että se alkaa Paavalin tavoin kerskata heikkoudestaan ja mielis-tyä hätään ja kaikenlaiseen vainoon ja ahdistukseen. Huh, huh!

Selitin tätä kaikkea vaimolleni ja sitä mitä Herra tässä nyt

112

minulle puhui. Ymmärsin nyt paremmin, mitä Herra tarkoitti sa-noessaan kerran, että minulla tulisi olemaan vaikea elämä. Seolisi siis todella totta. Vaimoni ymmärsi tapahtuneen ja tapahtu-van. Myöhemmin hän nyökkäsi hyväksyvästi, kun kirkossa eräsvieraileva pappi luki puheensa aluksi tämän saman Jeremian kir-jan kohdan ja opetti sen sanomaa hyvin samalla tavoin kuin olinsen itsekin ymmärtänyt. Oliko hän saman koulun käynyt?

Matkan edetessä ja yrityksissäni löytää ainoa oikea hengellinenyhteisö, en tajunnut, ettei sellaista olekaan. Olin kadottamassaetsimisen myötä sen pelastuksen perustuksen, joka oli antanutminulle rauhan pitkäksi aikaa. Kuljin ahdistuneena ja huokailin.Silloin jouduin taas näyn maailmaan. Tiheä koivumetsä kasvoiyhtäkkiä joka puolella ympärilläni. Se oli niin tiheä, etten mah-tunut kulkemaan puunrunkojen välistä. Olin täydellisessä mo-tissa. Siinä minä nyt olin jumittuneena ja huusin apua. En tien-nyt, mihin uskoa. Aikani huudettuani joku tuli lähelleni. En näh-nyt häntä, mutta kuulin hänen puheensa. Oi, sitä lempeyttä janöyryyttä tuossa äänessä: — Voisitko sinä uskoa minuun? hänkysyi.

Tunsin heti hänen äänensä. Mikä typerys olinkaan ollut. Hä-nen ei tarvinnut muuta sanoa. Se riitti. Koivikko ympärilläni ro-jahti maahan. Tie eteenpäin oli taasen näkyvillä ja auki. Sainymmärrykseni takaisin. Oli vain yksi tie. Usko Jeesukseen Kris-tukseen vie jalat oikealle tielle.

113

7. LUKU

Särkyneeksi saviastiaksi

Vammaisen luovuus— Sanosta nyt, Veli, tästä mun taulusta alaston tottuus, pyysitaidepiiriystävä.

Kaikkea ihmeellistä sitä tapahtuu. Aloin harrastaa taidemaa-lausta!

Kun ahdistunut sielu saa maistaa rauhaa — vaikka häilyvää-kin — saattaa elämään puhjeta monia uusia asioita. Luovuus puh-kesi minullekin uudella tavalla. Tajusin yhtäkkiä, että minullaon taiteellisia taipumuksia. Ei sitä ollut minulle kukaan sanonut.Tiesin sen vain yhtäkkiä itse. Menin kansalaisopiston taidepii-riin opiskelemaan öljyvärimaalauksen perusteita.

Eräs piiriläinen sanoi mielenkiintoiset sanat eräänä iltana, kunhieman pidimme juttutuokiota.

— Ookko aatellu, Veli, että täälä piirisä ei taija olla ainuttak-kaan täystervettä.

Tosiaankin, taidetta eivät taida terveet luoda! Jollakin tapaavammainen täytyy olla, että luovuus pääsee pintaan.

Luomisen vimma iski minuun toden teolla. Se alkoi Lapis-ta. Olin pienen sukulaisporukan ja partiolaisten kanssa tehnytLapin-vaelluksia. Sieltä kertyi runsaasti valokuvia. Kuitenkinkoin, että pelkkä valokuvaaminen ei ruokkinut minun taidekai-puutani. Entäpä jos kokeilisin maalata Lapin maisemia? Siitäse lähti!

Kun piirin opettaja myöhemmin totesi: ”Tule jo pois sieltäLapista”, aloin tutkia myös muita aiheita. Ryhdyin katselemaan

114

pohjalaista maisemaa uusin silmin. Siitä alkoi lakeuden näky-mien maalaaminen. Siitä tuli minun varsinainen maalausmaise-mani. Ja minä maalasin, luin taidekirjoja ja nautin kokemastani— ja uusista ystävistäni.

Jossakin vaiheessa aloin harrastaa vähän lauluakin. Olin kylläollut nuorempana kirkkokuorossa ja muissakin kuoroissa, muttase harrastus oli sitten lopahtanut. Tällä saralla oli kovasti töitä,jos jotakin tulosta vielä halusin. Olen perinyt äidiltäni voimak-kaat äänivarat. Se puoli oli kunnossa. Nyt piti vain harjoitellaääntä ja hengitystekniikkaa.

Ruotsissa asuva sisareni Kerttu pyysi minua laulamaan Ruot-siin. Olin toki ennenkin lauleskellut hänen kanssaan, mutta ettäRuotsissa! Eihän minulla ollut yksinlaulukokemusta. Mutta eipäantanut sisar periksi. Hän halusi saada konsertteihin mukaan myösmaskuliinista puolta. Monet upeat hengelliset yksinlaulut sopi-vat itse asiassa vain miesäänelle. Enpä ole koskaan kuullut ke-nenkään naisen esittävän Ludvig van Beethovenin laulua ”Ju-malan kunnia luonnossa”, sillä se on hyvin maskuliininen. Minäkäännyin ongelmani kanssa seurakunnan kanttorin puoleen. Hänlaittoi minut Kokkolaan oopperalaulaja Hannu Ilmolahden kuul-tavaksi. Siellä minä eräänä päivänä sitten olin kuin tyrkyllä.Hannun kanta oli, että aloittelijalla tulee olla äänivolyymia tar-peeksi, jotta hän alkaisi opettaa. No, mutta kokeillaan! Mikä oli-si tuomio?

— Joo-o. Metakkaa tässä on kyllä riittävästi, mutta nyt pitäi-si vain saada kaikki tuo vähän kauniimmaksi, sanoi Hannu lau-luesitykseni jälkeen.

Hannu kysyi vielä: ”Missä sinä olet ollut näin kauan? Sinus-ta olisi voinut tulla vaikka oopperalaulaja, jos olisit tullut aiem-min oppiin.”

Totesin, että ne vuodet ovat kuluneet sähkötöissä ja opetta-

115

misessa.Laulutunnit kuitenkin alkoivat.— Pitää olla hyvä itsetunto, jotta on kanttia lähteä rääkkiin ja

kuunnella opettajan suoraa puhetta ja neuvoja. Mitä sanot? ky-syi Ilmolahti.

— No, ku itekki oon opettaja, niin enköhän tiiä, mistä täsä onkyse, arvelin.

Parin laulutunnin jälkeen lähdin sitten jo Ruotsiin ”konser-toimaan”. Hannun kanssa oli käyty hieman lauluja läpi ja pa-himpia mokia oli korjattu.

Mukana Ruotsissa oli myös unkarilainen ystäväni TamasDobai pianistina ja huilistina. Vaimonikin oli matkalla mukana.Pidimme sisareni Kertun kanssa kirkkokonsertteja. Lauloimmemyös Ruotsin radion suomenkielisessä suorassa lähetyksessäruotsinsuomalaisille. Olihan se jännittävää! Olivat niin ystäväl-lisiä ne ihmiset siellä Ruotsissa, niin suomalaiset kuin ruotsa-laisetkin. Ensimmäisen Ruotsin-matkan jälkeen kävin jonkin ai-kaa Hannun laulutunneilla.

Harrastimme Kertun kanssa yhdessä laulamista siihen astikunnes hän yllättäen sairastui ja — kuoli. Sain olla hänen luo-naan hänen viimeiset elinpäivänsä. Voi, mikä suru!

Myöhemminkin kävin vielä Ruotsinmaalla pikkukeikoilla.Ammattityössäni olin jo aiemmin tajunnut, että haluan vielä

kerran työhön muualle. Rukoilinkin usein, olisiko Jumalalla mi-nulle varsinaista hengellistä työtä, niin että hän ottaisi ammatti-työni pois, jos hän ohjaisi johonkin muualle. Katsoin, että näitäsähköteknisiä asioita kykenisi opettamaan moni muukin tekno-kraatti. Eräänä päivä sain Herralta vastauksen: ”Lähetän sinutmuualle, mutta tulet myös katumaan pyyntörukoustasi.” Mitä-hän hän sillä tarkoitti? Mihin minua viedään? Kuvittelin kaiken-laista.

116

Kuinka paljon helpompaa olisi elämä, jos nuo sairaudet ja kaik-ki muu ahdistuneisuus eivät niin pahasti vaivaisi. Kuitenkin elä-män oli niissäkin olosuhteissa jotenkin jatkuttava.

Tuli vielä uusi ongelma.Huomasin menettäväni ääneni. Ensin sairaus esti laulamisen.

Sitten kurkku kipeytyi ja ääni meni täysin rikki. Jopa oppitun-tien pitäminen koulussa oli vaikeaa. Tästä alkoi vähitellen aivanuusi ahdistusten tie. Lääkäreistä ei ollut apua. Muutamat heistäolivat oikein tositunareita.

Kurkkuni tulehtui vähitellen niin vaikeasti, että laulut oli lau-lettu pitkäksi aikaa. Ei tullut minusta oopperalaulajaa. TuskinpaSuomen oopperamaailma koki kovinkaan suurta menetystä. Jakai tälläkin kokemuksella oli tarkoituksensa.

Mutta sitä minä murehdin, että olen perinyt isoisäni ja isäniluonteen. Se on joskus kiivas ja kiukkuinen. Sitä on kuin piik-kinen puu, kun kohtaa Kristuksen sanan ja aidon elämän jyrk-kiä vastustajia. Tästä johtuu, että jaksan kyllä myös rähistä. Vai-keaa on olla sopuisa ja nöyrä. Helposti en periksi anna. Tätäkiivautta ei pidä kyllä kurissa kukaan muu kuin Herran Henki.Minä joudun kuitenkin olemaan se maaperä, jossa tätä taisteluakäydään.

Sielunhoitotyössä murehdin joskus sitä, etten voi kaikkia ih-misiä auttaa. En kai ole ollut vielä niin syvissä vesissä kuin pi-täisi eli siellä missä jotkut autettavista ovat. Tuleeko minunkinapuni liian korkealta? Siksikö en pääse aina heidän rinnalleen,heidän ahdistuksensa syövereihin. Ovatko tavarat minullakin liiankorkean kaapin päällä? Pelkään joutuvani vielä monenlaiseenkouluun.

Murusiksi Herran käsissäHeräsin eräänä yönä siihen, että minulle puhuttiin. Puhuja oli

117

lyhytsanainen, ja viesti oli lyhyt.— Kaksi vuotta pimeässä huoneessa!Mitähän se tarkoitti?Mitä tarkoitti tuo pimeä huone? Mitkä olisivat nämä kaksi

vuotta? Näinkö unta vai olinko ollut valveilla, kun viesti tuli?Asia ei selvinnyt siinä. Mutta se selvisi pian.

Herra oli päättänyt jatkaa koulutusta uudella tavalla. Alkoijonkinlainen pimeäkoulutus. Tuli aika käydä läpi jonkinlainenlopputyhjentymisvaihe, tai mistä minä sen niin tiesin, vaikka olisivasta viimeisten kiusausten harjoittelua. Ankara taistelu oli al-kamassa. Henkinen ja fyysinen sairaus ottivat taistelussa ylival-lan. Mitä oli tapahtumassa?

Muutamia päiviä uuden lääkekuurin aloittamisesta heräsinmerkillisiin mahahermokramppeihin. Aamulla töihin lähtiessänisain taas samanlaisia kohtauksia. Ne menivät vielä ohi. Seuraa-vana yönä mahahermot kiusasivat taas. Aamulla oli jo suoranai-nen paniikkikohtaus. Tuli kolmas päivä. Ajaessani vessassa par-taani ahdistuskohtaus iski todella. Lähdin silti töihin. Mutta ah-distus yltyi siellä hallitsemattomaksi. Koin että kaikki kaatuipäälleni. Sain kerrottua apulaiselleni, että hän joutuisi vastaa-maan tunneistani vähän aikaa. Soitin kotiin ja kerroin vaimolle-ni tilanteesta. Ajoin täydellisessä paniikissa kolmekymmentä ki-lometriä kotiini.

Itkin sängyssä ja huusin. Olin mielettömän kauhun vallassa.Huusin ja itkin. Itkin ja huusin. Muuta en voinut tehdä. Kieris-kelin tuskissani. Olin käsittämättömän tuskan ja ahdistuksenmaailmassa. Makasin kuin tyhjyydessä. Kaikki kaatui päälleni.Olin täydessä helvetissä. ”Kaksi vuotta pimeää huonetta” oli al-kanut.

Ehkä tämä tapahtumasarja voi olla avuksi jollekin murusiksimenneelle ja melkein jo toivonsa menettäneelle. Aina voi saada

118

uuden mahdollisuuden nousta. Aina voi parantua. Uusi toivo voisyttyä, ja usko hyvään ja rakastavaan Jumalaan voi elpyä.

Mutta helvettiä se oliJotenkin sitä sietää vielä masennusta. Sen kanssa tulee jotenkintoimeen, vaikka se olisi syvääkin. Toki sekin voi olla hirveää.Pelkotilatkin ovat vaikeita. Pelolla on sentään aina jokin syy,kohde ja pelon aiheuttaja. Se kaikki on jotenkin järkeenkäypää.Ahdistuneisuus on hirveämpää. Ahdistus on nimetöntä. Sitä eivoi hahmottaa. Se vain on. Ahdistuksen paikankin kehossani saa-toin määritellä. Se oli minulla sydänalassa. Sen kanssa ei pärjää.Siihen tuntuu hukkuvan. Ei pysy pinnalla. Uppoaa, mutta ei tie-dä mihin. Se on tuskatila. Se on helvetti. Se tuntuu jopa pahem-malta kuin fyysinen kipu. Sen kourissa ei voi olla paikoillaan. Eivoi olla sängyssä. Ei voi istua. Täytyy olla koko ajan liikkeellä.Täytyy vaihtaa paikkaa uudelleen ja uudelleen. Sitä tilaa ei voipukea sanoiksi. Puhuminen lievittää pahinta tuskaa.

Kun ahdistus kasvaa liian suureksi, sen kourissa ei voi kuinitkeä hysteerisesti. Itkukohtaukset tulevat kuin valtaisat hyöky-aallot. Mieletön huutaminen ja parkuminen voivat kestää tunti-kausia. Kaamein ahdistuskohtaus alkoi usein yöllä kolmen mais-sa. Siitä alkoivat taistelut. Oli saatava joku vierelleen, jonka kä-destä voi tuskissaan pitää kiinni. Ilman toista ihmistä ei siinä ti-lassa selviä. Tämä välivaihe oli hirveintä. Vaimoni oli rinnallaniminkä jaksoi. Hän piti huolen välttämättömistä tarpeistani. Hänhuolehti minkä kykeni. Minä en kyennyt vastaamaan itsestäni.Mieletön kauhu iski sisimpääni heti, kun ajattelinkin joutuvaniyksin. En pystynyt edes hakemaan ruokaa jääkaapista tai otta-maan oikeaan aikaan lääkkeitäni. Ne olivat liian suuria haasteita.Kesti kauan, aivan liian kauan, ennen kuin löytyi jonkinlaista lää-kitystä. Kamalinta olivat ne vaiheet, kun minulle vaihdettiin suo-raan uusia lääkkeitä entisten tilalle. Ei kai näin saisi tehdä?

119

Välillä tuli sairauteen hieman helpompia jaksoja, mutta ma-sennus oli silti turruttavaa. Voimani olivat matkan varrella ka-donneet. Jaksoin liikkua vain muutamia askeleita, muutoin ma-kasin päivätkin sängyssä. Tuijotin viikkokausia ulkona tuulenheiluttamaa puun oksaa. Tiainen kävi joskus pyörähtämässä puus-sa kertomassa, että oli vielä olemassa jokin muukin, jokin elävämaailma. Verhon raosta saatoin nähdä poutapilven lipumisenjonnekin, mutta sekin tuntui kuuluvan minun ulkopuolellani ole-vaan toiseen maailmaan. Itse olin kaiken tuon maailmanmenonulkopuolella. Oli vain masennus, ahdistus, jonkinlainen hirveäsuorituspakkotila ja itkukohtaukset.

Miten tällaisesta voi enää selvitä! Koko sielu huusi vain yhtäainoaa huutoa: Herra auta minua!

Eräänä päivänä muistin sielunhoitajalta saamani ohjeen. Hänneuvoi kerran panemaan vaikeat ihmiset kenkälaatikkoon ja hau-taamaan ne elämäni ulkopuolelle. Tein nyt näin käytännön tasol-la. Sain tehtyä puutikuista pienet ukkelit ja asetin ne pahvilaatik-koon. Hautasin ne naapurin tyhjälle tontille. Julistin “vainajille”synnit anteeksi ja jätin heidät Herran haltuun. Näin minun ei tar-vinnut enää omalla kohdallani käsitellä ahdistuksia, jotka olivattulleet kerran minuun kohdistuneesta alistamisesta. Oli kai ole-massa tapahtumia, joita ei voinut enää käsitellä, koska oma muis-tikin oli pyyhkinyt ne pois. Silti ne olivat olemassa alitajunnassaja saivat aikaan sekasorron mielen syövereissä. Mitähän ne oli-vat? Hautaustoimituksen jälkeen saatoin jo paremmin unohtaane. Tuli aavistuksen omainen helpotus.

Otin myös yhteyttä eräisiin ihmisiin, joiden kanssa oli ollutkärhämää uskoontuloni jälkeen. Pyysin omalta osaltani anteek-si, jos olin toiminut väärin tai taitamattomasti. Tämä tekemisenitaisi olla tosin pahastikin neuroottista, silti tein niin. Jäin vainihmettelemään sitä, miksi kukaan ei pyytänyt minulta anteeksi.Ajan kuluessa senkin sitten paremmin ymmärsin. Tässä lähellä-

120

ni olevassa herännäisihmissuhdemaailmassa ei pyydetä anteek-si. Se ei ole ”maan” tapa. Yksikään körttiystävä ei käynyt minuakatsomassa. Kaikkein suurimmatkin jumaliset ja suuren nöyryy-den edustajat jättivät minut oman onneni nojaan. He eivät tulleetvaikka pyysin. Pelkäsivätkö? Valitettavasti eivät työpaikkanikaanihmiset minua juuri muistaneet. Koin kuitenkin olevani vapaasairastamaan, eikä minun tarvinnut kantaa enää niin paljon syyl-lisyyden raskasta taakkaakaan.

Kahden vuoden sairauteeni tuli kolme välitapahtumaa.

Ensimmäinen välinäytösKun masennus ja ahdistus antoivat hetkiksi periksi, maalasin tau-luja mielen piristykseksi. Viimeistelin muutaman öljyvärityönvietäväksi yhteisnäyttelyyn Kalajoelle. Huomenna olisi jakset-tava viedä ne sinne. Yöllä heräsin kuitenkin, kun mahanpohjas-sa oli kova, polttava kipu. Kampeuduin ylös sängystä ja koetinselvittää, mistä oli kysymys. Ahdistuneisuus olisi jo yksinkin riit-tänyt. Mikähän on hätänä? Kipu vain kasvoi. Herätin vaimoni jakerroin tilanteen. Hän katseli vähän aikaa kippurassa huutavaamiestään ja soitti ambulanssin. Ambulanssissa kipu yltyi sietä-mättömäksi.

— Saako huutaa? ähkyin.— Antaa tulla vaan, hoitaja lupasi.Sitten minä jo annoin tulla meteliä ainakin sadalla desibelil-

lä. Ylivieskassa sain kipupiikin, mutta se ei purrut kipuuni. Saintippapullon, jossa oli kipulääkettä. Lähettivät Kokkolaan kes-kussairaalaan. Kuinka pitkä voikaan olla kipupotilaan matkaavunlähteelle!

— Miltä se kipu tuntuu? kysyi ambulanssinainen.— Niinkö tulikuumaa rautakankea työnnettäs mahasta läpi,

koetan kuvailla.— Ei saa huohottaa, ei saa puuskuttaa, komentaa joku Kok-

121

kolassa.— Mitä?— Tulee hyperventilaatio!— ?Mikä lie sekin tauti! No, se selvisi aikanaan.Hieman jo helpotti. Pahin tuli sammui. Kun pääsin osastolle,

oli jo soitettava kotiin ja pantava muutama asia kuntoon. Vaimo-ni oli lähdössä Venäjän-matkalle, ja koiramme jäisi yksin, elleihoitajaa löytyisi. Saimme tyttäremme Helsingistä tulemaan ko-tiin. Näin vaimo pääsi matkalleen. Tyttäreni veisi tauluni näytte-lyyn. Tässä oli mukana Jumalan etukäteisapu.

Kesti toista päivää, ennen kuin kivun syy selvisi: liikkeellelähtenyt munuaiskivi.

Lääkäri totesi epikriisissään kollegoilleen: ”Tuo mies tuollaikkunan vieressä tietää mitä on kipu.”

No, jos synnytyskipu voi nousta näin kovaksi, en minä nai-siakaan kadehdi, ajattelin.

Yöllä taistelin ahdistuneisuuden kanssa. Lääkkeet jäivät ko-tiin. Ei auta, on herätettävä sairaanhoitaja ja selitettävä vaivat.Lääke ei tosin auta, mutta ahdistus helpottaa, kun tajuan olevanitaas pakkoneuroosin vaivaamana. Kukahan se nyt on komenta-jana? mietin. Mahasairausasia ei tullut Kokkolassa kuntoon.Minut passitettiin kotiin.

Oli hyvä tulla kotiin, kun tyttäreni odotti siellä. Kotona mi-nua kohtasi paljon ikävämpi asia. Ahdistuskohtaus iski jälleen.Helvetti pääsi taas irti. Tätä minä juuri pelkäsin. Tämä oli hirve-ää. Jouduin itkemään tyttäreni kainalossa niin kuin pieni poika.Huusin ja itkin. Miksi hänenkin oli nähtävä sairauteni kurjuus?Miten hän sen kestäisi? Miksi hänen, pikku tyttäreni, piti ollavanhempana minulle? Hän sanoi minulle uudestaan ja uudes-taan:

— Kyllä sinä isä vielä paranet!

122

Tämä helvetti kesti monia tunteja. Sitten se meni ohi kuinhirmumyrsky olisi laantunut. Ahdistus suli pois. Kohta jo olim-me matkalla Kalajoelle taidenäyttelyyn. Ihan hyviltä näyttivätomatkin työt muiden joukossa. Joku kysyi:

— Ookko maalannu nykysin? Miten muuten mennee?— Oon kovasti maalannu. Kiitos, ihan hyvin mennee!En olisi kestänyt tänään kotona yksin. En olisi kyennyt vas-

taamaan itsestäni. En tiedä, mitä olisi tapahtunut. Herra tiesi. Hänlähetti luokseni tyttäreni. Ymmärtäneekö tytär, minkä hyvän työnhän teki!

Meni muutama viikko. Päivät olivat jo helpompia. Sitten kau-hu palasi takaisin. Herra, minä en jaksa enää! En voi jäädä enääkotiin. Mihin menen? Soitan ahdistuksissani Ylivieskan sairaa-laan. Menemme vaimoni kanssa sinne.

— Viekää johonki, ampukaa vaikka!Jäin yöksi yleiselle osastolle. Näin ihmetteleviä katseita joi-

denkin tuttujen kasvoilla: siinä se nyt oli, hengellinen opetta-jamme. Itse oli avun tarpeessa, poissa tolaltansa.

Aamulla tuli lääkäri kierrolle. Aikoivat laittaa kotiin. Taastapahtui merkillistä: munuaiskivikohtaus iski juuri, kun lääkärituli huoneeseen. Selitin hänelle minkä kivuiltani voin. Uskoikoedes? Uskoi! Hän otattaa alavatsasta röntgenkuvat ja sanoo sit-ten:

— Sano mun sanoneen. Tuossa se on! Tuo valkoinen pistetuossa on se kivi. Johonkin mutkaan on juuttunut. Tuu tänne ta-kasin, jos et pärjää kotona.

Minua sieppasi! Kokkolassa väitettiin, että kivi on tullut jopois. Vaikka olin koko ajan kipeä, eivät selitykseni auttaneet,lääkäri luuli paremmin. Laiska lääkäri!

Illalla olin taas Ylivieskassa. — Kokkolaan, sanoi tuttu nais-lääkäri jollekin.

— Ja minähän en sinne puoskareiden tykö elävänä lähe, sa-

123

noin. Se kierros on jo tehty!Sitten olinkin jo matkalla Ouluun.Päivän päästä olin tähystysoperaatiossa. Virolaislääkäri ojensi

pinsettien päässä olevan vaalean salmiakkipastillin näköisen pa-lan nenäni eteen.

— Se on siinä!Sain sanoa yhdelle pirulaiselle hyvästit.

Välillä jaksoin lukea vähän. Raamattua en jaksanut ottaa käsiini.Joskus yritin lukea siitä jotakin, mutta sen sanoma ei siirtynytminun maailmaani. Sen lukeminen ei onnistunut. Kahden ”pi-meän vuoden” aikana en kyennyt lukemaan Raamattua.

Minua vaivasi käsittämätön suorituspakko. En ymmärtänyt,mistä se tuli. Oli vain yritettävä tehdä jotakin, vaikka kaikki edel-lytykseni olivat poissa. Minua komensi hirveä työtyranni, jokavaati minua työhön. Se painosti minua ylös sängystä. Se komen-si: ”Tee, tee, tee!” Se oli lainkirousta. Se oli jonkinlaista körtti-kirousta.

Kesä oli tullut. Eräänä päivänä nousin sängystäni ja laahustinkotimme terassille. Aurinko paistoi kuumasti. Oli mitä ihaninheinäkuun puolivälin päivä. Moneen kuukauteen en ollut huo-mannut seurata luontoakaan. Se oli ollut jossain tajuntamaail-mani ulkopuolella. Olin elänyt kuukausia tämän maailman ul-kopuolella. Kaunis auringonpaiste oli vain lisännyt tuskaani.Kontrasti mieleni pimeyden ja päivänvalon välillä oli ollut liiansuuri. En ollut pitkiin aikoihin uskaltanut lähteä ihmisten ilmoil-le. Pelkäsin näyttäväni suorastaan kummitukselta. En ollut kyen-nyt hoitamaan kauppa- enkä virastoasioitani. Nyt näin auringonja koin lämmön. Kuulin jopa lintujen laulua.

Oliko jotakin liikahtamassa?Näin pihalla, koivun juuressa, roskakasan, joka oli ollut siinä

124

jo kauan. En ollut pitkiin aikoihin jaksanut huolehtia pihamaas-tani. Hain kärryt ja talikon ja siirsin kasan kompostiin. Ajoinmuutaman kuorman ruokamultaa ja kiviä tilalle. Tein mullastanätin kukkapenkin ja kivistä sen ympärille kehän. Sitten vastahuomasin, että olen tehnyt töitä. Katselin terassilta saavutustani.Olin aivan ihmeissäni. Miten minä sen tein? Tämäpä vasta ihmeon!

— Mitä, Laura, tähän kukkapenkkiin voitas istuttaa? kyselinvaimoltani.

Paraneminen jatkui ja minä innostuin. Matkasin vaimoni kans-sa jopa Lappiin. Maalasin siellä tunturitaulun erään leirikeskuk-sen tarpeisiin. Olin ostanut kehykset ja maalauspohjankin jo val-miiksi. Se oli ihan hyvä matka. Vain maalausta aloittaessani ah-distus iski hetkeksi. Se väistyi, kun sanoin itselleni, että oletpasinä tosi hyvä maalari ja tämä on sinulle helppo nakki. Nautintunturissa olemisesta. Taidanpa vähitellen parantua. Tulimmekotiin. Kaikki näytti kääntyvän paremmaksi, kunnes...

Seuraava episodiVuosia olin kärsinyt myös kurkkuvaivoistani. Kokkolassa olinviikon osastolla. Hoito oli pelkkää pelleilyä. Kurkustani otettiinnäytepala, ja sanottiin kaiken olevan taas kunnossa! Menetin vii-koiksi ääneni kokonaan siinä rytäkässä. Surkea reissu. IlmoitinKokkolan konservatorion opettajalle, että lauluharjoitukseni oli-vat nyt ohi. Oli niin mukava opettaja tämä Hannu ollut. Sielläolisin oppinut oikeaa laulutekniikkaa. Sekin ahdisti. Mutta toi-saalta, mitäpä minä laulutekniikalla tekisin?

Viimein löysin reitin jatkotoimiin. Sain Oulusta erikoislää-kärin puhelinnumeron. Olin eräänä iltana hänen vastaanotollaan.

— Veli Tuomi, iltaa!— Sun äänes on rikki! Lääkäri vastasi.— Oon sen huomannu!

125

— Katsotaan. Mutta tämähän on pahasti palanut, tämä sunkurkkus. Sinulla on refluksitauti.

Olin leikkauksessa. No, nytkö kaikki korjautui? Eipä tietenkäänkorjautunut, olenhan kärsimyskoulussa. Leikkaukseen mennes-säni koin olevani fyysisesti vielä kohtalaisessa kunnossa. Nytmeni kaikki taas sekaisin. Mielestäni se johtui kortisonista, jotajoku ehti pistää minulle. En tiedä…

Olin taas muissa maailmoissa. Minulla oli kaamea, kuvottavaolo. Kummityttöni toi minut autollani kotiin. En olisi kyennytitse ajamaan. Siitä alkoi uusi, monia kuukausia kestävä ahdistus.Vielä äsken tein töitä puutarhassa ja remonttia ulkorakennukses-sa. Makasin jälleen sängyssä. Oikeastaan sairauteni meni kuu-kausia huonompaan suuntaan. Olin kauhuissani. Vaimoni oli kau-huissaan. Hän soitti hädissään Oulun yliopistolliseen keskus-sairaalaan, jonka potilas olin ollut fyysisissä sairauksissani. Jo-kin järki pitäisi hoitooni saada. Minua oli hoidettu siellä viisi-toista vuotta erilaisten sairauksieni vuoksi. Nyt olin lisäksi kurk-kupotilas. Oman terveyskeskuksen alueella olin kahden lääkärinja yhden erityissairaanhoitajan potilas. Sain lääkkeitä ainakin vii-deltä eri lääkäriltä. Olin silti hyvin sairas. Hiukset lähtivät tuk-koina päästäni. Olin äärimmäisen väsynyt, ahdistunut, masentu-nut, voin pahoin ja olin muissa maailmoissa, täydellisen uupu-muksen helvetissä. Ei ihme, että vaimonikin oli ahdistunut japeloissaan. Taitaa olla elinpäiviä vain vähän jäljellä?

Jotenkin se on niin, että lääkärit hoitavat sairauksia, muttaeivät potilasta. He saattavat keskustella sairauksista keskenäänaivan kuin potilas itse ei olisi paikalla. Koin olevani kuin rik-koutunut, korjaukseen tuotu pesukone kouluni sähköosastolla.Oireista puhuttiin samalla tavoin:

— Käyttäytyy oudosti ja ääntelee.— Tuo putki tuossa on tukossa.

126

— Täytyy tarkkailla.Pesukoneen onni on se, että sitä ei anneta asiakkaalle, ennen

kuin se on varmasti kunnossa! Potilas voidaan laittaa kotiin kuo-lemankielissä.

— Ne ovat hyviä koneenkäyttäjiä, ne lääkärit, sanoi jokukokemuksistaan TV:ssä oltuaan lääkärien kynsissä pitkään. Sai-raanhoitajille täytyy antaa kiitokset. He tuntevat ihmistä paljonparemmin. Tässä asiassa heidän koulutuksensa on lääkärikoulu-tusta edellä.

En ymmärrä, kuinka kestin leikkauksen jälkeiset kuukaudet.Miten elämä jatkuu, vai jatkuuko? Miten minun käy?

Pallealeikkaus oli siis tehty. Paraniko kurkku edes? Palautui-ko puheääni? Ei! Menin nyt Ylivieskan terveyskeskuslääkärinpuheille. Mitä pitäisi tehdä, kun puhe sujuu huonosti, kurkku onkipeä ja tilanne pahenee. Lääkäri tutki kurkkuani, ja vika löytyi.Pallealeikkauksen yhteydessä oli kai ilmaletkulla saatu aikaannirhama äänihuuleen. Siinä oli kyhmy.

Minä en jaksa! En kerta kaikkiaan jaksa enää!Taas tuli lähtö Ouluun. Nyt mentiin korjausleikkaukseen.

Leikkaus tehtiin, ja sopi vain toivoa kurkun paranemista.Ei se aikonutkaan parantua!Sitten minulla oli vielä tämä ”perushelvetti”, ahdistus, syvä

masennus, pelot, unettomuus, voimattomuus ja käsittämätön pahaolo.

Jos voimani riittivät, panin käsiini paksut hansikkaat ja kävinhakkaamassa autotallissa olevaa paksua katon kannatuspilaria,sillä muuten aggressiot jylläsivät liian pelottavina. Jos voimateivät riittäneet, jäi jäljelle vain ahdistunut itku.

Olin hiestä likomärkä. Pyörin sängyssäni edestakaisin kyl-jeltä toiselle. Olin poissa tolaltani. Tässä ei ollut järjen hiventä-kään. Sen tiedostaminen ei vain auttanut mitään. Olin kai täysin

127

hullu!Lääkäri vakuutti, että minä en sairastanut skitsofreniaa. En

ollut siis mielisairas. Sekään tieto ei paljon auttanut. Hullu enollut, mutta mikä minua vaivasi? Missä minä olen?

Yksi asia oli minulle selvinnyt: olin ainakin suorituspakko-neuroosin vanki. Tämä ei ollut tosin ainoa oire, mutta se oli oireoireiden joukossa. Sen oli ilmeisesti synnyttänyt osaltaan laki-henkinen kristillisyys. En ollut vielä parantunut siitä. ApostoliPaavalin sana, että laki tappaa, pitää ehdottomasti paikkansa.

Jossakin vaiheessa jouduin rukouspakon alle. Sen sai aikaaneräs rukouskirja. Oli huudettava: Herra armahda, Herra armah-da! Loputtomiin, yötä päivää huusin. Sain helpotusta, kun vai-moni tajusi sen ja määräsi minulle “rukouskiellon”. Tuntui pa-remmalta, kun en rukoillut. Jumalakaan ei siitä varmaan mihin-kään kaatuisi, vaikka olisin rukoilemattakin. Ihme kyllä, että tai-vas pysyi pystyssä, vaikka en sitä rukouksillani pitänytkään pys-tyssä! Murehdin tosin välillä Jumalankin puolesta sitä, miten hänjaksaa kaikki hommansa hoitaa. Hänen on sentään vastattavakoko maailmankaikkeuden ongelmista.

Jossakin vaiheessa romahduksen alkupuolella näin taas uninäyn.En osaa eritellä oliko se uni vai näky, tiedän vain, että se ontotta. Seisoin Hämeenlinnassa Suomen kasarmin pihalla ja kat-selin, kuinka alokaskomppaniani, Ilmavoimien viestipataljoonan4. kurssikomppanian, puinen rakennus oli purettu kokonaan. Vainbetoninen peruslaatta oli jäänyt jäljelle. Entinen joukkueenjoh-tajani vääpeli Palmu tuli viereeni ja sanoi:

— Se oli tosilaho, huonosti rakennettu, ja sitä ei voitu enääkorjata. Se on rakennettava uudelleen. Mutta katoppas tuota ala-laattaa, miten hyvä se on ja kestävä. Se kestää vaikka kuinka kau-an. Se jätetään siihen ja uusi rakennus rakennetaan sen päälle.

Hän ihasteli alta löytynyttä laattaa, se kun oli niin jämerää

128

tekoa. Sitten siihen porhalsi veljenpoikani Vesa moottoripyö-rällään ja kehotti nousemaan kyytiin. Hän lähti ajamaan Hattel-malan suuntaan. Hän hyppäytti moottoripyöräänsä kallionkie-lekkeiden yli, ja saavuttiin jollekin kalliotasanteelle. Siihen oliasetettu pari ohutta patjaa. ”Täsä voijaan levätä niin kauan kukomppanias uuvelleenrakentaminen kestää”, Vesa uninäyssäniopasti.

Vesasta tulikin iso apu ”levähdysaikanani”, jona minua ra-kennettiin. Joskus hän vain yksinkertaisesti istui vierelläni, kunpelkäsin yksinäisyyttäni, kun ahdistus oli liian suuri yksin kes-tettäväksi. Hän autteli niissä pihatöissä, joihin voimani eivät yl-täneet. Hän ajoi nurmikon puutarhatraktorillamme kerran pariviikossa suurelta tontiltamme.

— Voisit sinä sen verran olla täsä apuna, että tulisit istumaanperäkärryyn, ku ajan raktoria, hän nauroi.

Myöhemmin kävin katsomassa Suomen kasarmin portilta,miltä entinen kasarmialue näytti. Vanha komppaniarakennus olivielä entisellään. Ei sitä ollut purettu. Minut oli purettu, ja mi-nua ollaan rakentamassa uudelleen. Peruskallio, Jeesus Kristus,on kestävä perusta. Sitä on syytä ihaillakin. Sille on hyvä raken-taa. Se oli ainoa, joka minussa oli kunnossa. Kaikki muu oli la-hoa, mätää ja tuhon omaa. Uudisrakennus oli rakennettava Hä-nessä ja Häneen.

En osaa sanoa, oliko se minun suorituspakkoani vai oikeaaajatusta, että valitin Herralle sitä, että jouduin olemaan vuositol-kulla sairaana, olematta kenellekään hyödyksi. Hän vastasi kui-tenkin ja antoi minulle viiden ihmisen nimet, joiden puolestavoisin rukoilla sairauteni aikana. Ajattelin aluksi, että Hän halu-si parantaa nämä ihmiset. Mutta pian huomasin, että Hän ajatteliasioita iankaikkisuudesta käsin. Rukouskohteenani olevat ihmi-set kuolivat vajaan vuoden välein. Sitä varten siis rukoilin. Entiennyt heidän hengellisestä elämästään mitään. Tein vain työtä-

129

ni. Taas yksi kuoli! Yksi elää vielä, mutta hänkin on inhimilli-sesti katsoen hyvin sairas.

Tuli joulunaika. Vaimoni kyseli, hankitaanko meille joulu-kuusta. Tämä kysymys oli kohdistettu minulle, talon isännälle.Jos terveenä ollessani hän olisi pyytänyt hakemaan joulukuusenvaikka kävelypelillä Kemijärveltä, se olisi ollut helpompaa kuinnyt sen haku sadan metrin päästä lapsuuskotini ladon seinustal-ta, siellä niitä olisi ollut valmiina. Itken hysteerisesti. Ahdistusoli niin hirvittävä. Haaste oli kaikkien minun mahdollisuuksieniulkopuolella. Ei, minä en kerta kaikkiaan jaksanut. Olen niin hir-vittävän väsynyt, väsynyt... Miksi minä en saa kuolla?

Kolmas näytösOlin huomannut sen jo vuosia sitten. Se oli tullut salakavalasti.Huomasin joskus kivun ja jäykkyyden jaloissani, kun kyykis-tyin oppitunnilla nostamaan vaikkapa pudonneen liidun lattial-ta. En voinut taivuttaa polviani, vaan oli taivutettava selkää esi-neiden nostamiseksi. Jaloissa oli jokin vialla?

Eräänä sairausaikani päivänä yritin nousta olohuoneen soh-valta ylös. Yritin useita kertoja, mutta en päässyt. Jouduin las-keutumaan polvilleni lattialle ja käsien avulla sain kammetuksiitseni ylös. Mitä tämä on? Oireet pahenivat. Kun istuin liian kauannojatuolissa tai autossa, en kyennyt liikkeelle. Jalat eivät suostu-neet siihen.

Kaikki mahdollinen tutkimus tehtiin: kuvauksia, hermorata-tutkimuksia... Mitään vikaa ei löydetty aluksi. Aloin aavistellasyyn. Tästä vaivasta tulee pitkäaikainen. Se on yksi osa sairaut-tani. Olen nyt jonkin asteinen liikuntavammainenkin. Jäytävä kipujäi jalkalihaksiini. Se vei voimat kestäessään pitkiä aikoja. Sekulutti minua. Halusin jälleen vain itkeä. Tuska ja särky uuvutti-vat. Lieneekö suurin syyllinen vaivoihini kortisoni, jota olin käyt-tänyt suuriakin määriä jo vuosia. Myöhemmin selvisi, että sel-

130

käranka oli huonossa kunnossa. Sieltä vaivat johtuivat ja ne sä-teilivät muualle kehoon. Milloin apu tulisi, vai tulisiko koskaan?Olenpa minä repaleinen.

Paluu “normaaliahdistukseen”Työlästä oli ottaa vastaan monien hyväntahtoisten sukulaisten jaystävien neuvoja. Jos ei ole itse ollut elämän helvetissä, ei voitoisia paljonkaan auttaa. Neuvot ovat tällöin niin järjettömiä japinnallisia, että ne vain lisäävät ahdistusta ja kiukkua. Muistanhyvin Raamatusta Jobin ystävät. He tiesivät mielestään tarkkaanJobin sairauden syyt. Pahin syy Jobin vaivoihin heidän käsityk-sensä mukaan oli Jobin jumalattomuus. Tästä asiasta eivät neu-vojat tosin minua moittineet. Muita syitä he kyllä tarjoilivat. Kylläminä yritin heitä ymmärtää. Käsittämättömän varmasti he tiesi-vät syyt ja seuraukset ja mikä lääke tai uusi poppamies antaisiavun.

Veljeni vaimolta Kajaanista sain hyvän ohjeen suorituspak-kooni. Hän oli kuunnellut puhelimessa vuodatustani ja vastasi:

— Anna sen pihan kasvaa vaikka horsmaa, kunhan vain opitlepäämään!

Olen kiitollinen myös sisarelleni Kertulle. Hän piti minuapystyssä, vaikka asui Ruotsissa. Hän soitti lähtiessään viikoksiteologisiin opintoihin kuuluvaan harjoittelupaikkaan toiselle paik-kakunnalle: “Uskallanko minä jättää sinut viikoksi?”

Hän jaksoi kuunnella kaikki hulluuteni purkaukset eikä anta-nut koko ajan omia koottuja selityksiään. Hän ei yrittänyt niinhirveästi analysoida sairauttani. Minulle riitti, kun joku oli rin-nallani. Parasta apua koin, kun sain puhua paljon ja kertoa, miltäminusta tuntui. Muista, Herra, että hänkin antoi apuaan! Nyt hänon jo poissa. Olin saattelemassa häntä ”viimeisellä veräjällä”Västeråsin keskussairaalassa, ennen iankaikkisuutta.

131

Eniten minua kiusasi se, että koin jääneeni liian monien ihmis-ten taholta aivan yksin. Minua harmitti tylyjen ihmisten tokaisutvaimolleni:

— Reistaako sillä sun miehelläs hermot, ko se ei oo töisä?Vaimolleni, terveydenhoitajalleni, olen kiitollinen. Hänellä

on hyvä koulutus minun hoitamisekseni. Hänen kätilökoulutuk-sestaan en tiedä, oliko siitä mitään hyötyä, mutta aikamoinenlapsi hänelle oli syntymässä ja kasvamassa. Mutta jospa tästävielä kerran taas aviomieheksikin vartun.

Minun ei tarvinnut romahdukseni aikana pahastikaan Herrallekiukutella. Oli eräs asia, josta minun ei ole tarvinnut kamppaillaHerrani edessä. Koko ajan olin saanut luottaa siihen, että olenedelleenkin Hänen lapsensa. Tiesin, ettei uskonelämä säästä mi-nuakaan kärsimyksiltä ja kovilta kouluilta. Päinvastoin, nehänkuuluvat Isän tosikasvatukseen. Mutta peruskallio pysyy eikäjärky. Kaikki muu voi järkkyä. Jumala ei ota pois armoaan, jotapitäisi sitten uudelleen häneltä kerjätä! Ei, hän ei ota sitä pois.”Sillä vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun ar-moni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanooHerra, sinun armahtajasi” (Jes. 54:10).

Tuskin tästä luottamuksesta mitään erityispisteitä saan. Suu-rella äänellä olin vain ahdistuksen helvettiini häneltä apua huu-tanut. Juuri siihen hän ei ole suoraan vastannut. Hänellä on muutsuunnitelmat. Vielä ei ole kaksi vuotta pimeää huonetta loppuunkulunut. Vielä ahdistus ja tuska kalvaa. Vielä pitää kontata tä-män asian vuoksi Herran edessä. Ja ihmistenkin edessä on olta-va nöyränä.

Herra, milloin tämä loppuu?Mutta se lohdutti, kun muisti kuinka oma Vapahtajakin huu-

si tuskissaan ja kärsimyksissään ja olisi halunnut niistä pois.Minäkin tuskailen, mutta olen vain niin pieni häneen, Jeesuk-

132

seeni, verrattuna. Ei siis ihme, että monet kysymykset valtaavatmieleni:

Miksi?Miksi lupasin elämäni Herralle?

Olin luvannut kaikki valtuudet hänelle.Olin totellut Herran sanaa:

“Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi,Jumalalle mieluisaksi uhriksi...” (Room. 12:1).

Enkö ollut arvioinut oikein kaikkia kustannuksia?Eikö riittänyt, että Herra tuli elämääni?

Herra ei ollut puhunut minulle pitkään aikaan. Oli niin raskasta,kun ei tiennyt mistä se johtui. Mutta erään papin profetian väli-tyksellä sain kuulla Herran äänen.

“Minä olen ollut pitkän ajan hiljaa. Mutta olin silloinkin hyvinlähellä sinua. Minä seuraan tarkoin sinun ja vaimosi elämää.”

Koin silti yksinäisyyttä ja rukoilin ahdistuksessani. Olin ha-jalla. Sellainen on romukasa.

Lääkärit arvelivat aluksi, että tämä minun väsähtämisenimenee ohi muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Ehdin ehkäennen kesää töihinkin. Totesin silloin, että tämä tauti kestää kak-si vuotta. Kun aikaa kului, eräs lääkäreistäni neuvoi minua va-rautumaan sellaiseenkin vaihtoehtoon, että en paranisi koskaan.

— Tämä tauti kestää kaksi vuotta, niin kuin minulle on ker-rottu, vastasin taas.

— Onko se sun mies joku profeetta, kysyi lääkäri sitten vai-moltani.

Pieni profeetta olen, minä itse koin. Kuulunen jonkinlaisiin”pikkuprofeettoihin”.

Eräänä päivänä tyttäreni Helsingistä soitti ja sanoi tietävän-sä, mikä minua ainakin osittain vaivasi.

— Et sinä, isä, hullu ole. Minusta tuntuu että sinut on joten-

133

kin myrkytetty. Minä lähetän sinulle postissa muutaman lehtiju-tun.

Hän oli löytänyt artikkeleita oireyhtymästä, jota sanotaan hii-vasyndroomaksi. Luin ne läpi ja mietin. Puhuin vaimolleni asi-asta, ja hänkin tutki ne. Halusimme selvittää, mikä tämä lääkä-reiden pilkkaama vaiva on. Kyselen tästä lääkäreiltä, mutta ensaa vastausta. He katsovat minua jotenkin kuin halpaa makka-raa. He katselevat pitkin nenänvarttaan: ”Voi noita maallikko-parkoja. Taas yksi jymäytetty”, luin heidän katseestaan. Tältäsuunnalta ei apua herunut.

Vaimoni aloitti kuitenkin uusien ruokareseptien suunnittelunja valmisti ruokaa nyt toisella tavalla ja uusista aineksista. Ruo-kavaliosta jäivät pois sokeri, hiiva, vehnätuotteet, peruna, ome-na, viinirypäleet ja joksikin ajaksi eräät muutkin viljatuotteet.Vain riisi, hirssi, tattari, maissi ja soija jäivät. Paljon hyviä ruo-ka-aineita jäi jäljellekin.

Kuukausien kuluttua huomasin oloni parantuvan. Väsymystuntui hieman hellittävän. Kuvottava olo helpotti. Paljoa ei tästäruokavaliomuutoksesta vielä apua ollut. Olin käynyt Oulussavitamiini- ja hivenainetutkimuksessa. En jaksanut tässä tilassaryhtyä ohjeiden edellyttämiin vitamiini- ja hivenainekuureihin.Minulla ei ollut voimaa sen vertaa. Joitakin tärkeimpiä aineitaaloin käyttää ylivieskalaisen lääkärin ohjeen mukaan. Hän ei lyö-nyt kokonaan läskiksi tutkimustuloksia. Olin kuitenkin vakuut-tunut, että viidentoista vuoden antibiootti- ja kortisonikuurit oli-vat tehneet tehtävänsä: suoliston terve bakteerikanta oli tuhou-tunut, ja tilalle oli tullut hiiva-, eli candidabakteeri. Se oli val-lannut elimistön, ja olin ollut jonkinlaisessa myrkytystilassa.

Tämä asia varmistui, kun sain oikean hiivasyndroomalääki-tyksen ja opin noudattamaan oikeaa ruokavaliota. Nyt asiat al-koivat tulla kohdalleen edes tältä osin. Monta vuotta vihoitellutkurkkukin alkoi parantua, ja ääni korjautui. Pystyin jopa laula-

134

maan. Ainaiset vatsavaivat vähenivät. Osa mahavaivoistani joh-tui siis tästä. Vaivani oli oireyhtymä, syndrooma! Tästä asiastapitäisi kyllä kirjoittaa kirja. Ainakin tässä asiassa olen jo jonkin-lainen asiantuntija. Kestää varmaan kauan, ennen kuin koulu-lääketiede tulee tässä apuun. Siihen asti monet kärsivät turhaan.Sairaaloissa on paljon ”turhiakin” potilaita. Pahinta on se, ettäheitä on kai myös mielisairaaloissa.

Nyt minulla oli jotakin ”kättä pidempää”. Nyt minulla on eväätterveempään elämään. Nyt minulla on jo voimia selvittää lap-suutenikin vammaa, suorituskristillisyyden aikaansaamaa ahdis-tusta ja muita psyykenvammoja ja tietenkin fyysisiä sairauksia,joista osa johtui edellisistä.

Sairastuttuani uudempi kanttoriystäväni kysyi, lähtisinkö hänel-le toveriksi Erik Ewaldsin ”Surutyö ja saattohoito -seminaariin”.Jaksoin lähteä. Vaikka välillä jouduin käymään vessassa rukoi-lemassa säilyttääkseni mielentasapainoni, jaksoin olla jotenkinmukana. Kerroin myös Erikille tilanteestani. Hän antoi minulleosoitteensa ja pyysi kirjoittamaan. Vastata hän ei luvannut, mut-ta arveli jo kirjoittamisen hyödyttävän. Osoitteessa luki: ErikEwalds, Ilola.

En kirjoittanut. En kokenut sen hyödyttävän. Hänen osoitet-taan jäin kuitenkin ihmettelemään. Kuinka kaukana oli minun”Ilolani”. Kysyin muutakin neuvoa, ja hän kehotti lukemaan kir-jallisuuttaan tältä alueelta. Siten paranisin, hän lupasi.

Kun olin lukenut kaikki hänen ja muutaman muunkin kir-joittajan käsiini saamani tämän alan kirjat, huomasin todellaalkaneeni henkisesti parantua. Alkoi paranemisen verkkainentie. Noista kirjoista löysin sairauksieni syitä: lakihenkisen us-konnollisuuden, kasvatukseni, yliminäni vaateet, suorituspak-koni, psyykeni käyttäytymistavat eri tilanteissa, ehdollistumi-seni ja monet muut asiaan liittyvät oireet. Juha Siltalan kirja

135

”Suomalainen ahdistus” auttoi osaltaan ymmärtämään lapsuu-teni herännäisyydenkin ahdistavaa maailmaa, sen syyllistävääjulistusta ja näin syntyvää ahdistuneisuutta, jota ei osata vielähoitaa.

Huomasin parantuneeni jo ainakin aavistuksenomaisesti. Oli löy-tynyt myös sopiva lääke ahdistukseeni. Se auttoi senhetkiseenahdistustilaan.

Ahdistushelvetti oli väistymässä. Voimia oli tosin niin vä-hän, että aloitin työnteon joskus puolenpäivän jälkeen muuta-man tunnin ajaksi. Illalla jaksoin paremmin. Aamulla jokainenpäivä täytyi aloittaa taistelulla. Olin kuullut tämän muilta ma-sennus- ja uupumuspotilailta: voimat palaavat johonkin aikaanpäivästä lähes kellon tarkkuudella. Tätä asiaa en ymmärtänyt.Aamut menivät rukoillessani voimia kullekin päivälle.

Mutta kaksi vuotta on kulunut umpeen. Menin sovitulle lää-kärinvastaanotolle.

— Sinähän olet parantunut, lääkärini sanoi ensi sanoikseen.— Niin, niin. Kaksi vuotta on kulunut umpeen, vastasin.Ahdistuneisuuteni oli poissa. Masennus oli lievittynyt. Kun-

to oli parempi. Se kaikki näkyi lääkärille. Silmistähän sen johuomaa. Sairaus näkyy silmistä ja olemuksesta. Silmät ovat sie-lun peili. Myös henkiset voimavarat menettäneen ääni on useinpieni ja piipittävä.

Olin tullut ulos kahden vuoden mittaisesta pimeästä huonees-ta. Oli aika kysellä, mikä oli Herra tahto tässä elämäni tilantees-sa. Tiesin vain, että Hänellä on minulle tulevaisuudessa tekemis-tä. Oli kuitenkin vielä opettamisen aika. Savenvalaja teki työ-tään. Mutta pian työtehtävä selviäisi. Yksi asia olisi kuitenkinaivan varma, heikoksi tulisin jäämään. Oppisiko siitä jopa kers-kaamaan? Ei ainakaan vielä tänään.

136

Minä kuulin Herran äänen sanovan:— Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?

Niin minä vastasin:— Tässä olen, lähetä minut! (Jes. 6:8.)

137

8. LUKU

Herran työssä

SurunäkyjäSe oli kuin kuolleista herätetyn elämää. Minä, kauan kuolleenaollut, aloin vähitellen virota. Kuoleman lemu väistyi vähitellenmielestä. Nyt oli opeteltava elämään tätä uutta elämää kuin raa-jarikkona, ontuen, särjettynä, kuin runneltuna saviastiana. Ju-mala antoi kasvukoulunsa kautta myös uusia eväitä tehtäviin jauusia töitä, valjaisiini sopivia. Hän oli puhunut minulle jo ai-emmin antamastaan työmaasta, johon jonakin päivänä joutui-sin.

Olin pyytänyt häneltä myös uusia armolahjoja palvelun työ-hön. Hän oli luvannut ne ja kertoi millaisia lahjat ovat.

— Tarvitset niitä työssäni. Minun valtakuntaani on pesiyty-nyt paljon ala-arvoisia oppeja ja opetusta. Suolani on muuttunutlannaksi. Se ei kelpaa enää muuhun kuin maahan heitettäväksija ihmisten tallattavaksi. Joudut luomaan sitäkin. Työkalut ovatsellaisia, että suurennan entisiä välineitä, lusikkaa, haarukkaa javeistä.

Hän puhui vielä eräästä työkalusta, jonka aikoi antaa. Senkäyttö selvisi minulle hieman myöhemmin. Ymmärsin saaneenijonkinlaisen näkijän, tai henkien erottamisen lahjan. Saamassa-ni profetiassa sitä sanottiin porakoneeksi, jolla poraudutaan myössalatumpiin maailmoihin.

Sananlasku sanoo: ”Moni on kakku päältä kaunis, pinnaltaankovin korea, vaan on silkkoa sisältä, akanoita alla kuoren.” Täl-laisen ”uskontokakun” sisällön paljastamiseen uutta työkalua

138

tultaisiin käyttämään, jos Herra suo. Tämä lahja on jotenkin pe-lottavakin, sillä sen välityksellä näkee paljon sellaista, mitä monimuu ei näe. Sen avulla näkee valheen maailman sielläkin, missäkilvan ihmiset toisiaan kiittelevät. Totuus ja harha paljastuvat.Se kauhistuttaa. Tuon kaikenko joudun paljastamaan?

”Totuuden puhujalla ei ole yösijaa.” Rakkikoirako minustatulikin? Voi, voi, sellaista potkitaan ja hätistellään kauemmaksi.Oppineet pahiten rökittävät. Mutta kyllä minä kirjanoppineidenkanssa pärjään. Heidän oppineisuutensa on usein hyvinkin ala-arvoista. Tämä työ taitaa olla yksinäisen miehen yksinäistä työ-tä? Joka tapauksessa minun on kaiken uhallakin kerrottava kai-kesta siitä, mitä näen.

”Kuulkoot tai olkoot kuulematta. Lukekoot, tai olkoot luke-matta. Mutta he tulevat tietämään, että heidän keskellään on ol-lut näkijä” (Hes. 2:5).

Eräs sielunhoitoon tullut nainen kuvasi osaltaan sitä surkeutta,joka vallitsee sellaisessa kristillisyydessä, jossa Jumalan sana onkorvattu ihmisten omilla opeilla. Tämä nainen tuli pyytämäänesirukousta. Ei hän osannut eritellä mitään erityistä ongelmaakristillisyydessään, mutta hänellä tuntui olevan vain muuten pahaolo. Heti keskustelun alussa hän halusi tehdä erään asian mah-dollisimman selväksi. Hän sanoi: ”Minä en ole sitten tehnyt pa-rannusta, ettäs tiedät. Eikä meidän kylällä ole kukaan muukaantehnyt parannusta.”

Hän halusi viestiä tällä sanomisellaan jotakin hyvin tärkeää,jotakin, josta hän oli silminnähden ylpeä. Hän eikä kukaan muu-kaan hänen kyläläisistään ollut sortunut johonkin helppohintai-seen, johonkin ala-arvoiseen lahkolaiseen menettelyyn, kutenvaikkapa parannuksen tekoon. Hän ei ollut erehtynyt kääntymyk-seen ja evankeliumin uskomiseen. Hän halusi olla kaltaistensalailla nöyrä ja odottaa, että Jumala tietää mitä kukin tarvitsee.

139

Koko kylä oli tässä onnistunut hyvin. Kaikki odottivat yhä Ju-malaa!

Tämä nainen oli yksi viheliäinen esimerkki tämän päivänherännäisliikkeen eksyttämistä sieluista. Ainoa oksa, joka kan-nattaisi ihmistä hukkumasta, on sahattu poikki. Jumalan sanantotuuden sijaan on keksitty luonnollisen ihmisen luontouskonto.Kuinka kauhea huuto ja parku kaikunevatkaan kerran tämän nai-sen, hänen kylänväkensä ja koko tuo harhaan joutuneiden jou-kon suusta, kun valhe paljastuu!

Jumala kyllä tietää tarpeemme. Siksi hän antoi ainokaisenPoikansa, että me uskoisimme häneen, ottaisimme hänet vas-taan ja alkaisimme elää hänessä. Tätä Jumalan valmista pelas-tusta ei vain nykyherännäisyydessä saa mennä ottamaan vastaan,ei saa pelastua, eikä iloita siitä. Mutta Jumala ei käytä muita kei-noja pelastaakseen syntisiä. Ei, vaikka odottaisimme tuomiopäi-vään asti. Hän on tehnyt sanassaan tämän aivan selväksi. Muutapelastustietä ei ole. Turha odottaa uutta ilmoitusta. Jumala eimuuta alkuperäistä pelastussuunnitelmaansa. Hän on sen jo to-teuttanut. Armo on jo annettu. Kerjääjät anelevat ja odottavatkuitenkin jotakin toista armoa. Toisaalta monet satusedät ja -akatpuhuvat liehittelevästi ja ihmismielen mukaisesti kasteesta, kas-teen armosta ja sen kautta automaattisesti saatavasta Jumalanlapseudesta ja taivaasta, jonne sitten mennään, vaikka vastaanpantaisiin. He saarnaavat kasteesta ja toivosta. Uskon sana jauskonvanhurskaus ovat heille tuntemattomia asioita. Siksikö Jee-sus murehti: ” — Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytänee-kö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8).

Liian monen opettajan valkoisen alban alta vilkkuu sudenturkki ja pukin sorkat.

Muuan nainen kirjoitti taannoin Herättäjän Talvikynttilöitä-leh-dessä uusista veisuista, joita oli otettu käyttöön. Hän halusi muut-

140

taa erään veisun tekstiä. Alkuperäisessä tekstissä oli lause: ”Jee-sus auttoi meitä.” Hän halusi sen muotoon: ”Jeesus auttaa mei-tä.” Kirjoittaja totesi tämän muodon paremmaksi, ettei joudut-taisi omistavan uskon ihmisten joukkoon. Tämä kirjoitus kuvaayhtenä esimerkkinä syvää lankeemusta, jossa herännäisteologianyt on. Jeesus on auttanut monia ihmisiä, niin miljoonia hän onauttanut. Mutta kaikki ne suuret Herran työt kielletään, koskaJeesusta saa huutaa avuksi vain näön vuoksi. Mutta heti jos jokusaa avun, hän joutuu ulos vääräuskoisten joukkoon tämän liik-keen oppimestareiden toimesta. Tällaisessa liikkeessä ei enää olekyse herätysliikkeestä, vaan jonkinlaisesta vankilan nukutushuo-neesta. Herännäiskansaa en moiti. Se on minunkin rakastamaanikansaa. Kansa luottaa opettajiinsa, ja se on periaatteessa hyväasia, mutta tässä tapauksessa liian moni pettyy. Pitäisi nimittäinottaa vakavasti tämäkin Jeesuksen varoitus: ”Varokaa, ettei ku-kaan johda teitä harhaan” (Matt. 24:4).

Tällä kansalla on ihanat Siionin Virret, tosin alkuperäisiinverrattuna myös pitkälle vesitetyt. Näitä virsiä on luonnollisenihmisen helpompi veisata. Silti niissä on vielä elävää Herran sa-naa. Samaa ei voi sanoa kaikista puhujista ja puheista. Huonostisopivat virret ja puhuttu sana yhteen.

Aikamme ”galatalaiset”Internetistä löytää kirkkomme internetsivuston http://www.evl.fi/sanasto/selitys. Pääotsikon, ”Aamenesta öylättiin”, kohdassaHerännäisyydestä todetaan muun muassa: ”Ikävöivä ja odottavausko heränneiden käsitteinä ilmaisevat, kuinka vaikeaa on saa-vuttaa armon tila tai kestävä pelastuksen kokemus ihmiselämänaikana. Tästä syystä pelastuksesta puhutaan varovasti ja luote-taan siihen, että Jumala tietää, mitä ihmiseltä puuttuu.”

Kun tällaista lukee, kokee törmäävänsä suoraan katolisen kir-kon oppimaailmaan. Samalla joutuu kauhistumaan sitä, miten

141

tällaiseen on jouduttu. On käsittämätöntä, kun kasteessa uudes-tisyntyneiksi ja uskoon tulleiksi väittävät ihmiset kirjoittavat täl-laista! Kun jo pienelle lapselle pelastuksen kokemus voi ollapäivänselvää ja armontila mitä selkein asia, viisastelijat eivätsitä löydäkään. Juuri tästä syystä herännäisyydessä ei pelastuk-sesta uskalleta puhua! Jumala kyllä tietää, mitä ihmiseltä puut-tuu, ja jo seppä Högman sen tiesi, ja pian jo Paavo Ruotsalai-nenkin, mutta nykykörtit eivät sitä tunnu tietävän. Jumala onantanut Kristuksen pelastajaksemme, että me tulisimme uskos-ta vanhurskaiksi. Muita vaihtoehtoja ei ole. Tästä on kysymysmyös ”Kristuksen sisällisessä tunnossa”, jonka Paavo löysi se-pän pajalla ja jota hän neuvoi etsimään. Paavo Ruotsalainenopetti, että ensin on otettava armo vastaan. Ja jos sitten ei hetikoekaan tunnettua armoa, on ikävöiden sitä odotettava ”murhe-huoneessa”. Valitettavasti nykyajan tapakörtit eivät ota armoavastaan. He pitävät sellaista pahana virheenä. Raamatullinenkehotus tähän on kuin jotakin laissa kiellettyä. Se sijaan he sa-novat ikävöivänsä ja kerjäävänsä armoa. Siihen ei Uusi testa-mentti neuvo. Tämä tällainen perinnäissääntöuskovaisuus onjonkinlaista uskontopelleilyä. Näyttää siltä, että armontilaa japelastuskokemusta on niiden mahdotonta saavuttaa, jotka kiel-täytyvät tottelemasta Jumalan sanaa. Sana kehottaa ottamaanarmon ja Jumalan valtakunnan vastaan niin kuin lapsi. Muttasiihen eivät näyttelijät suostu, sillä perinnäissäännöt ja niidenvaikuttama aivousko kieltävät sen. He ovat näin tyhmiksi tul-leet, vaikka itseään viisaiksi luulevat.

”Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan val-takuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle” (Mark. 10:15).Sana todella kehottaa ottamaan armon vastaan, ettei se jää tur-haksi. ”Hänen työtovereinaan me myös kehotamme teitä vas-taanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi” (2. Kor.6:1). Sana kehottaa ottamaan vastaan Jeesuksen Kristuksen.

142

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voimantulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä” (Joh.1:12). Ja juuri tästä herännäisteologimme varoittavat. He pitävätJumalan sanan tottelemisen tässäkin kohden tosi pahana. He ovatniiden kaltaisia, joista Jeesus sanoo: ”Voi teitä, te lainoppineet,kun te olette vieneet tiedon avaimen! Itse te ette ole menneetsisälle, ja sisälle meneviä te olette estäneet.” (Luuk. 11:52.) Ny-kyopettajat eivät itse tottele, ja niitä, jotka tottelevat, he varoitta-vat milloin amerikkalaisesta ratkaisukristillisyydestä, milloinhelluntailaisuudesta tai epäluterilaisuudesta, ja muusta sellaisesta.Mutta mitä hyödyttää oikeassa oleminen, jos hukkuu ja hukuttaaopetuksillaan jopa suuria kansanjoukkoja? Kristusko käski pel-kästään ikävöidä ja odottaa? Hänhän on jo tullut ja asettanut kai-ken kohdalleen!

Opettajat pysyttelevät järjestelmällisesti Jumalan valtakun-nan ulkopuolella ja vaativat kuulijoitakin niin tekemään. Mikäpalkka siitä saadaan, että rakennetaan oppi perinnäissäännöilleeikä Herran sanalle? Kuka siitä palkan maksaa? Paavo Ruotsa-lainenko? Hän sanoi aikanaan: ”Kuinka voi olla elämää siellä,missä ei ensin oteta vastaan Kristusta?” Paavo oli aito uskovai-nen, mutta miten on nykyopettajien laita? Monet Siionin virret-kin kehottavat armon vastaanottamiseen. ”Armo otettuna vas-taan, pelastaa voi ainoastaan” (SV 77:2). Niitä veisataan kyllä,mutta niiden sanoma puheissa kielletään. Puhutaan mieluumminikävöinnistä ja estetään evankeliumin pääsy ihmissydämeen.

Mikään ei voi olla niin yksinkertaista kuin Jumalan valtakun-nan löytäminen, koska lapsikin voi sen löytää. Moni viisivuotiastyttönen ja kehitysvammainenkin tuntee sen tien ja toimii oikein,mutta jumalisille viisaille se on täysin mahdoton käsitettäväksi.“Onhan kirjoitettu: ‘Minä hävitän viisasten viisauden, ja ymmär-täväisten ymmärryksen minä teen mitättömäksi.’ Missä ovat vii-saat? Missä kirjanoppineet? Missä tämän maailman älyniekat?

143

Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hullutukseksi? Silläkun, Jumalan viisaudesta, maailma ei oppinut viisauden avullatuntemaan Jumalaa, niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansahullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat” ( 1. Kor. 1:19-21).Ja lisäksi: ”Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: ‘Minäylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämäviisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille.Niin, Isä, sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt’.” (Matt. 11:25.)Ja vielä: ”Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on ‘pyhä tie’: sitäei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kul-kee, ei eksy — eivät hullutkaan.” (Jes. 35:8.)

Tämä on se kompastuskivi, se Jumalan viisaus, johon libera-lisoitunut herännäis- ja moni muukin teologia kompastuu ja ruh-joutuu.

Totuuden ja valheen henkiJumalan sana jakaa ihmiset kahteen joukkoon jo täällä ajassa.Luonnostaan me ihmiset olemme valheen hengen valtaamia;meissä on maailman henki. Tästä joukosta Jumala on kuitenkinvalinnut itselleen oman kansansa. Ottaessaan vastaan Jumalanevankeliumin nämä ihmiset ovat tulleet osallisiksi TotuudenHengestä. Heille on ominaista muun muassa se, että he haluavatpysyä totuudessa. Totuus on heidän isänsä. Muiden ihmisten isäon edelleen valheen henki. Näin muodostuneet joukot eivät voielää sovussa. Tämä asetelma tulee aina näkyviin. Kun elämmevielä kaiken lisäksi suurta kristikunnan luopumuksen aikaa, val-heen hengen ja Totuuden Hengen ihmiset erottuvat väistämättätoisistaan.

Esimerkkeinä tästä jakautumisesta ovat vaikkapa nykyisetkeskustelut homoudesta ja lesboudesta. Valheen vallassa olevatihmiset puolustavat jopa tällaisiakin mielettömiä elämäntapoja.Uudestisyntynyt Hengen ihminen ei voi ikinä taipua tällaisen

144

elämäntyyliin, eikä sen hyväksyntään. Tosin maailman hengenihmiset sitä uskoviltakin edellyttävät. Maailma kääntää mielel-lään Jumalan pyhän sanankin päälaelleen ja vaatii myös totuu-den ihmisiä tällaista valhetta tottelemaan.

Jo Vanhassa testamentissa Jumala tuomitsi ankarasti luon-nottomat sukupuolisuhteet. Hän jopa tuhosi kokonaisia kaupun-keja tällaisen tähden (Sodoma, Gomorra). Pari esimerkkiä mo-nien Jumalan varoituksien joukosta:

”Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan,sillä se on kauhistuttava teko” (3. Moos. 18:22). ”Jos mies ma-kaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovatmolemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava.He ovat itse ansainneet kuolemansa.” (3. Moos. 20:13.)

Uudesta testamentista:”He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat

kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa — olkoon hänikuisesti ylistetty, aamen.

Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan.Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnon-vastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhte-ydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Mie-het ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttäja saavat ansaitsemansa palkan.

Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, onJumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemäänsellaista mikä ei sovi…

Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäy-tyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin,vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin.”(Room. 1:25-28,32.)

”Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain jajärjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja

145

pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveet-tömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaaji-en, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaistentakia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia” (1. Tim. 1:9,10).

Näissä raamatunkohdissa ei ole käännösvirheitä, eivätkä us-kovaiset ole niitä ”keksineet”. Tällainen synnissä eläminen eijohdu myöskään ihmisten saamasta määrätystä geeniperimästävaan tämä perimä on nimeltään synti. Sen ilmenemismuotoja onmonia. Kun alamme totella synnin vaatimuksia itsessämme,olemme joutuneet eksyksiin. On kuitenkin aina erotettava kaksiasiaa toisistaan: olla syntinen, ja elää synnissä ilman haluakaanparannukseen.

Herran kansan tulee yhä pitää kiinni totuuden sanasta, eikäsuostua valheeseen. Uskoville kohdistetut vaatimukset hyväk-syä, suvaita ja ymmärtää eivät näissä asioissa saa tulla kysymyk-seen. Jumala varoittaa omiaan valheen, maailman ja synnin ra-kastamisesta. Kuten edellä on kirjoitettu, Jumala tuomitsee sa-malla myös ne, jotka osoittavat hyväksyntää tällaiselle käytök-selle. Ne, jotka eivät ole ottaneet vastaan rakkautta totuuteen,vaan ovat mielistyneet valheeseen, hukkuvat muiden kääntymät-tömien kanssa. Itse syntistä on toki rakastettava Jeesuksen ope-tuksen mukaisesti.

Jos langennut haluaa tulla tuntemaan totuuden ja vastaa myön-tävästi Herran sanaan: ”Tahdotko tulla terveeksi?”, hän saa ai-kanaan avun. Kun totuuteen kääntyvät syntisraukat otetaan ih-misten joukossa rakkaudella vastaan ja hoidetaan terveiksi, seosoittaa aitoa ja oikeaa totuuden mukaista rakastamista. Senkinvuoksi Herran kansaa tarvitaan maan päällä.

”Me tarvitsemme sanomattoman kipeästi sitä VT:n profeet-tojen henkeä, joka paljastaa tämän ajan todellisen luonteen, pal-jastaa aikamme harhat ja eksytykset, jotka kietovat ihmiset pau-loihinsa” (Olavi Peltola).

146

Työhön oppimistaHerran opetuksen mukaan on opittava erottamaan se, mikä onHänen sanaansa ja mikä ihmisten perinnäissääntöjä. On nähtäväse, mikä on ihmisjumalisuutta ja mikä aitoa Herran työtä. Nämäkaksi eivät sovi yhteen. Jumala vihaa perinnäissääntöjä ja näyt-telemistä.

Johannes Kastaja paljasti kuulijoittensa ulkokultaisuuden javalheellisuuden. Oma työni on osittain samankaltaista vastavir-taan kulkemista, josta ei saa ihmisten kiitosta. Jos puhuisi ihmi-sille vain mieluisia, niin kutsuja tulisi enemmän.

Toisaalla tehtäväni on toisen Johanneksen, rakkauden apos-tolin työtä. Voi jospa osaisikin olla Johanneksen äänenä kaik-kensa menettäneille, maahan painetuille, hylätyille, jopa usko-vien hylkäämille ja lain murskaamille ihmisille, Herran pienim-mille. Siinä työssä rikkoutunut saviruukku rakentuu uudelleenehkä jaloakin käyttöä varten. Nämä ”kainalosauvatyöt” kestäväteräiden ihmisten kohdalla vuosia ennen kuin murentunut ihmi-nen seisoo omilla jaloillaan, tai paremminkin lujasti Herran va-rassa. Sellainen työ on yksilötyötä. Tätä seikkaa on Herra minul-le uudelleen ja uudelleen selittänyt ja siksi työni kohdistuu useinyksittäisiin ihmisiin ja pieniin ryhmiin.

On mentävä eteenpäin ainoastaan uskon varassa, sillä valheel-lisuuden paljastajana työntekijä on täysin yksin ilman inhimilli-siä tukia. Vain harva rohkenee tulla rinnalle avuksi. Kaikessa onsiis opittava elämään Herrassa, Hänen avullaan ja Hänessä.

On myös vaikeaa oppia olemaan hiljaa Herran edessä ja kuun-telemaan hänen Henkensä hiljaista puhetta. Ja kun hän johdattaa”kaikkeen totuuteen”, se totuus on puhuttava ilmi.

Usein on sisäinen “pakko” kirjoittaa niistäkin asioista, jotkaeivät kaikkia miellytä.

Kun työnantajansa tuntee, millään muulla ei ole paljoakaanmerkitystä.

147

Paranemisen rukousta ja Hengen johdatustaOulusta tuli tieto, että tutkimuksissa minulta otetussa näytteessäoli kudosta, joka viittasi alkavaan syöpään. Olin itsekin nähnyttutkimuksen kestäessä näyttöpäätteeltä, etteivät kaikki asiat ol-leet kunnossa. Kun soitin asianomaiselle lääkärille, hän totesi,ettei tietoa anneta kovin heppoisin perustein, vaan kolmen lää-kärin on näytteiden perusteella tultava samaan johtopäätökseen.Tieto tuli minulle joulun alusviikolla. Mitenkä tämän tosiasiankanssa nyt eletään? Minut määrättiin helmikuussa uusiin tutki-muksiin. Silloin voitaisiin asia paremmin todentaa uusien näyt-teiden pohjalta.

Lähdin kuitenkin tammikuussa lasteni ja sisarieni luokseHelsinkiin. Kävin eräänä iltana Kannelmäen kirkossa rukousta-pahtumassa. Minua pyydettiin siellä laulamaan jokunen yksin-laulu ja osallistumaan sielunhoitopalveluun. Kerroin omastakinsairaudesta, ja se vietiin Herran eteen.

Kun sovittu aika tuli, menin uusintatutkimuksiin Ouluun.Seurasin itsekin tutkimustani näytöltä. Jo siinä havaitsin, että pahaharmaa alue oli poissa. Tiesin jo siinä hetkessä parantuneeni.Herra oli auttanut.

Ah, mikä suuri ilo ja kiitos, minulla ei ollut enää syövän al-kuakaan!

Lääkärit esittivät omat teoriansa parantumisestani, mutta ei-vätpä ne kuulostaneet kovin luotettavilta tiedoilta. Oli kai jotainsanottava, kun ei oikein Herran apuunkaan haluttu uskoa. Minävuorostani olin varma, että syöpäsolut olivat jääneet Kannelmä-en kirkon alttarille.

”Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen noustajälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelleanteeksi” (Jaak. 5:15).

Sairastaminen ja kärsimys voivat olla joskus avuksi toisten ih-

148

misten hädässä. Kärsimyksen, sairauden ja ahdistuksen koulus-sa Jumala kasvattaa kuulemaan itseään ja opettaa käyttämäänhänen antamiaan lahjoja omaksi ja lähimmäisten avuksi. Hänentiensä ovat tuiki ihmeelliset. Silloin kun oma sairaus tuntuu ole-van viemässä kaiken ilon ja voiman elämästä, sen antama kasvuja opetus voivat olla jollekin toiselle suureksi avuksi.

Myöhemmin jouduin erään vuoden aikana olemaan kuusi erikertaa sairaalassa, koska krooninen sairaus äityi akuutiksi vai-vaksi ja oli päästävä sairaala-avun piiriin. Tätä alkuperäistä sai-rauttani kun Herra ei ole ottanut pois.

Herra sanoo sanassaan muun muassa, että ensisijaisesti onhaettava apua häneltä ja että sairautemme ovat syntiinlankee-muksen seurausta. Itse asiassa kaikki sairaus on aina synnin seu-rausta. Jos meillä ei olisi aadamilaista synnin ruumista, olisim-me terveitä emmekä kuolisi koskaan. Vanha viisaus kertoo: ”Jokatekee syntiä Luojaansa vastaan, se joutukoon lääkärin käsiin”(Apokryfikirjat, Sir. 38:15). Sekin on monesti totta. Se on tottasiellä, missä terveys on menetetty vaikkapa huonon elämän seu-rauksena.

Joissakin rukouskokouksissa käydessäni rukoilija oli luvannut, ettäsaan mennä nyt terveenä kotiini ja kiitellä Herraa, mutta suuristapuheista huolimatta vanha sairaus oli ennallaan ja olin joutunuttoteamaan lupausten olleen vain ihmisen sielullista lupailua il-man Herran lupaa. Rukoustaisteluista huolimatta ja monissa ru-kouskokouksissa käyneenä minun piti saada sekin ymmärrys, ettäHerra auttaa minua kyllä myös lääkärien kautta, sillä onhan kir-joitettu: ”Anna — omain tarpeittesi varalta — lääkärille kunnia,joka hänelle tulee, sillä myös hänet on Herra luonut. Sillä Kor-keimmalta tulee parantuminen, ja kuninkaaltakin saa lääkäri lah-joja. Lääkärin taitavuus korottaa hänen päänsä, ja hän saa ihmet-telyä korkea-arvoisilta. Herra on maasta luonut rohdot, eikä ym-

149

märtäväinen mies niitä vieroksu. Eikö vesi tullut makeaksi puunvaikutuksesta, että Herran voima tulisi tunnetuksi? Ja hän on an-tanut ihmisille taidon, että hän saisi kunnian ihmeteltävistä teois-tansa. Niiden avulla lääkäri parantaa ja poistaa vaivan; niistä voi-teentekijä valmistaa sekoituksen. Ei ole Herra vieläkään saattanuttekojansa päätökseen, ja häneltä tulee kaikki hyvä maan päälle.Poikani! Jos sairastut, älä pidä sitä vähäisenä asiana, vaan rukoileHerraa, ja hän parantaa sinut.” (Sir. 38:1-9.)

Eräänä päivä olin siis jälleen lääkärien kynsissä Oulun yli-opistollisessa sairaalassa. Kun vihdoin löytyi tyhjä paikka erääl-tä osastolta, pääsin pois käytävältä. Kyselin hiljaa Herralta, oli-ko kaiken takana jokin hänen suunitelmansa, kun siltä nyt tun-tui. Olin niin uupunut ja heikko, etten jaksanut kovin paljon aja-tella, saati sitten rukoilla. Mutta ainahan sitä voi huokailla. Osas-tonhoitaja lähti neuvomaan minulle oikeaa huonetta. Kun tulim-me erääseen huoneeseen, minut valtasi tunne, että olemme aivanväärässä paikassa. Siellä oli jotenkin sellainen henki, että tuntuipahalta. Samassa hoitaja ihmeissään totesi: ”Hyvänen aika. Me-hän olemme ihan väärässä huoneessa.” Jatkoimme matkaa ja tu-limme suurempaan huoneeseen, jossa oli ennestään yksi potilas.Tämä tuntui jo ihan oikealta paikalta.

Huoneessa oli mies, jolla oli kova kuume. Hän houraili yölläja pudotteli esineitä pöydältään. Aamulla hän kykeni hiemankertomaan sairaudestaan. Häntä oli vaivannut jo pitkään kuume,mutta sitä ei saatu pois. Jatkoin jo alkanutta rukoustyötäni hänenauttamisekseen. Rukous ei ole itsessään voima, joka parantaa,mutta sen kautta Herra saattaa Henkensä toimimaan ja apu tuleeajallaan hänen tahtonsa mukaan. Vuorokauden sisällä miehenkuume laski, ja saatoimme keskustella jo paremmin. Kävimmemyös etäämpänä olevassa kahviossa kahvilla ja ostamassa pik-kutarpeita. Meistä tuli ystävät. Mutta sitten tuli pikkuongelma.Hän oli niin urheilun lumoissa, että hän alkoi seurata televisiosta

150

urheilukanavaa taukoamatta. Väsyin. Kysyin Herralta, oliko mi-nun tehtäväni tässä huoneessa hoidettu ja pääsisinkö muualle,rauhallisempaan paikkaan. Samassa ovi kävi ja hoitaja tuli sano-maan, että tästä potilashuoneesta tulee huone naisille ja meidätsiirretään muualle, eri huoneisiin.

Uudessa huoneessani makasi eräs mies, jonka sairautta ei ol-lut löydetty. Kun oma sairaus oli hieman hellittänyt niin ettei sevienyt kaikkea huomiotani, aloin rukoilla. Seuraavana päivänämies alkoi parantua ja luvattiin kotiin pääsyäkin lähipäivinä.Mutta ennen kotiutustaan hän innostui katselemaan televisiostaviihdesarjoja oikein toden teolla. Siihenkin väsyin. Kysyin taasHerralta, oliko työni tässäkin huoneessa jo päättynyt ja saisinkosiirron rauhallisempaan huoneeseen.

Hetken päästä hämillinen hoitaja tuli huoneeseen ja pyysiminua käytävälle. Hän kertoi, että minulta oli löytynyt sairaala-bakteeri. Se oli MRSA. Minut piti heti eristää muista potilaistaja sijoittaa omaan eristyshuoneeseen. Hoitaja oli pahoillaan, muttasanoi sen olevan välttämätöntä. Jotenkin minua vain nauratti.Vai että näin se nyt meni! Pian minulla olikin oma huone kaikil-la mukavuuksilla. Sain ohjeet, joissa luki:

Sairaalat ehkäisevät MRSA:n leviämistä muun muassa eris-

tämällä tartunnan saaneet potilaat:

— Potilas poistuu huoneesta vain välttämättömissä tilanteis-

sa, kuten tutkimusten ja hoitotoimenpiteiden yhteydessä käsihy-

gieniasta huolehtien.— Henkilökunta käyttää potilashuoneessa käydessään suo-

jakäsineitä ja suojaesiliinaa tai -takkia, riisuu ne huoneesta pois-

tuessaan ja desinfioi kätensä alkoholipitoisella liuoksella sekä

ennen että jälkeen potilaskontaktin.

Ainoa murheeni oli kovin kivulias sairauteni. Sisareni Hel-singistä soitti ja kysyi vointiani. Kerroin tapahtuneesta ja siitä,että minulla oli nyt oma, yksityinen huone ja kun hoitajat ja lää-

151

käri tulivat vierailulle, he vaihtoivat eteistilassa puhtaat pyhä-vaatteet päälleen ja vasta sitten astuivat tänne minun tupaani.

Nauroi vain, se sisareni.Seuraavana päivänä tuli tuttu hoitaja todella nolon näköisenä

huoneeseeni ja sanoi jotakin kummallista tapahtuneen. Jostakinsyystä minun potilastietoihini osaston tietokoneelle oli eilen tul-lut ilmoitus sairaalabakteerilöydöksestä, mutta nyt se oli sieltäpoistunut ja verikokeissakin minut oli todettu ”puhtaaksi”. Hänpyyteli kovasti erehdystä anteeksi eikä oikein tiennyt, miten suh-tautuisin tapahtuneeseen. Sanoin erehdyksen olleen kaikkeamuuta kuin ikävä asia. Kaikki on mennyt ihan oikein. Sanointarvinneeni tätä huonetta. Hän ilahtui.

Muuten oli kaikki hyvin, mutta sairaus piti vielä lujasti kuri-muksessaan. Toki oli helpompaa, kun ei tarvinnut juosta käytä-vän vessoissa ja mennä kauemmaksi potilassuihkutilaan. Kaikkitarvittava oli vieressä ja samassa huoneessa. Oli oma radio jatelevisio. Kumpaakaan en jaksanut tosin kuunnella tai katsoa.

Seuraavana päivänä tuli eräs hoitaja huoneeseeni ja pyysi,saisiko istahtaa hetken. Hän kertoi, että osastolla oli levotonta jameluisaa ja että hän halusi hetken levähtää, kun täällä oli niinlevollinen henki. Siinä hän sitten hetken istui. Puhelimme. Mi-nun kävi sääliksi häntä, sillä olin nähnyt miten kiireistä ja stres-saavaa hoitajien työ oli. Ja siitä hän sitten lähti — ehkä vähänvirkistyneenä.

Ajattelin sitten, että voisin tehdä jotakin hyödyllistäkin eikävain maata tässä pelkkänä tyhjän panttina. Tarvitsin puhekave-riakin. Kohta sieviläinen rouva raamattupiiristä soitti ja kyseli,milloin voisin tulla seuraavan kerran heidän piiriinsä. Kerroinolevani nyt juuri sairaalassa, mutta palataan asiaan hieman myö-hemmin. ”Missä sairaalassa?” hän kysyi. “No, Oulun yliopistol-lisessa sairaalassa”, vastasin. Mutta sielläpä hänkin sattui juuriolemaan lääkärin vastaanotolla. Kun en ollut enää eristyspotilas,

152

sovimme että tapaisimme kahviossa, ja kun oli saatu kahvitustaja jotakin muuta virvoketta istuimme jo pian minun potilashuo-neessani. Minulla oli nyt puhekaveri edes joksikin aikaa.

Muutakin, kovin ihmeellistä, tapahtui noina päivinä. Minutkotiutettiin, kun sairauteni akuuttivaihe oli ohi.

Mutta eipä kauan kestänyt, kun olin jo uudelleen kivuissani.Jouduin nyt lähialueen sairaalaan.

Huoneessa, johon minut vietiin, oli minulle ennestään tuttumies. Jotenkin koin, että oli rukoiltava hänen puolestaan. Ehkäfyysinen sairaus ei ollut se syy, oli jotain muuta… Mutta jokatapauksessa hän parani niin, että pääsi pois sairaalasta parin päi-vän jälkeen. Pyysin häntä viemään terveisiä eräälle meidän yh-teiselle ystävällemme, hänhän tapaisi tuon miehen pian. Lupasikertoa.

Eipä ehtinyt kunnolla oven saranat lakata edestakaisesta liik-keestään, kun jo tuo meidän yhteinen tuttavamme oli ovisuussaja tulossa vieruspaikalle potilaaksi. Taas alkoi rukoustyö ja miespääsi pian pois, ja minäkin sitten aikanani.

Kaksi sairaalareissua oli vielä tuona ajanjaksona tehtävä, en-nen kuin sairauskierre rauhoittui. Viimeisellä kerralla olin niinhuonossa kunnossa, että lähettävä lääkäri katsoi sairauteni vaa-tivan ehdotonta leikkausta. Minun oli annettava lupa tähän, vaikkahenkisesti en ollut ollenkaan valmis. Olin yksitoista vuotta ai-emmin ollut leikkausjonossa saman asian vuoksi. Silloin para-nin muutamaa päivää ennen leikkausta niin että lääkäri katsoivoitavan siirtää leikkausta. Se olikin siirtynyt yhdellätoista vuo-della. Nyt olisi sama edessä. Sairaalassa oltiin samaa mieltä: leik-kaus odotti. Vieläkin rukoilin, että voisin parantua edes jollaintavoin ilman leikkauksen tuomaa uutta elämäntilannetta. Leik-kaava kirurgi tuli sitten osastolle ja selitti, mistä oli kyse. Hänkertoili, millainen tuo aika iso leikkaus olisi, mutta mitä ihmet-tä! Hän selitti, että hänen kollegansa olivat nyt hieman hätäil-

153

leet. Tautini ei ollut karannut muihin elimiin, eikä leikkaus ollutollenkaan ajankohtainen. Hän ei suostunut leikkaamaan. Tautipiti taltuttaa lääkkeillä. Hän uskoi lääkehoidon olevan vieläkinparhain vaihtoehto. Sain myös nukahtamislääkkeen, jotta uudensuuren kortisonimäärän aiheuttama unettomuus helpottaisi. Janiin minä tulin kotiin. Tervehdyin suuremmalla lääkekuurilla, jaminulla oli omat sisuskaluni yhä tallella. Nukuin kai monta vuo-rokautta yhtä soittoa.

Olin onnellinen ja Jumalalle kiitollinen.

Vaikka olin miettinyt puheenaihetta, sitä ei ollut löytynyt. Kaik-ki aiheet tuntuivat tyhjänpäiväisiltä. Eräänä päivänä tuli näet kutsupuhumaan ystäväni syntymäpäiville. Kun sitten syntymäpäivänilta koitti ja aikaa syntymäpäiväseuroihin oli enää tunti jäljellä,olin jo tosihädässä. Oli mentävä Herran eteen ja kysyttävä neu-voa. Vähän aikaa huokailtuani joku tuli rinnalle. Taas kuului tuotuttu, lempeä puhutteluääni: ”Voisitko sinä, Veli, puhua jotakinminusta?” Ihmeellistä, miksi minä olin ollut niin pimeydessä,että en ollut tajunnut tärkeintä eli että piti puhua Jeesuksesta!Nyt oli kaikki taas selvää. Ei minun tarvinnut mitään puhettavalmistaa. Tiesin, että sanoja tulisi niin kauan kuin tarvetta olisi.Kun paikalle ei ollut tullut seurakunnan pappiakaan, minulla oliaikaa kertoa töppäilystäni ja siitä, mitä Herra Jeesus Kristus meilletarjoaa sovitustyönsä perusteella.

Myöhemmin Herra opetti minulle, ettei minun tarvitse mu-rehtia siitä, mitä puhuisin hengellisissä tilaisuuksissa. Hän lupa-si olla minun suunani, huulinani ja kielenäni. Hän muistutti mi-nua Raamatun sanalla: ”Pyhä Henki opettaa teille sillä hetkellä,mitä teidän on sanottava” (Luuk. 12:12). Tuli taas yksi asia hel-pommaksi. Olin kyllä jo vuosia huomannut vaikkapa äänittäes-säni puhelinhartauksia, että minun ei tarvinnut valmistaa niihinmitään erityistä puhetta. Riitti, kun otin päivän tekstit mukaan,

154

ja puhetta tuli juuri tuon sallitun kolmen minuutin ajan. Tämäkaikki vaatii tietenkin opettelua ja — uskonrohkeutta.

Yön jälkeenEräänä yönä kävin jälleen kerran ankaraa taistelua kipujeni kans-sa. Aamuun mennessä ei tullut mahdollisuutta nukkumiseen.Kipu, johon ei vielä ollut keksitty pätevää syytä ja oikeaa lääket-tä, kalvoi uneni tipotiehen. Oli siis vain jatkettava rukoilemistaja avun pyytämistä. Uskoin ja luotin, että Jeesuksen nimeen ru-koiltu rukous kyllä kuultaisiin ja apu tulisi aikanaan. Aamupäi-vällä jaksoin lenkille. Pakkokin oli jaksaa, kun ei voinut olla pai-koillaankaan. Liikkeelläolo auttoi hieman ja vei huomiota poisjomotuksesta. Ulkona oli kova, länneltä puhaltava syysmyrsky.Kävelin lähellä olevaan kirkkopihaan ja jatkoin siitä alas pohjoi-seen päin, kohti niin sanottua Järvenpuolihautausmaata. Huo-masin yllättäen tienposkessa, vasemmalla puolella, pienen pa-peripalan. Kävelin jo ohi, mutta sitten kuulin kuin kuiskauksen:”Se on sinulle.” Palasin takaisin ja otin paperinpalan käteeni.Aloin ihmetellä. Vaikka myrsky oli aikamoinen, niin että samal-la mäellä seisova linkkimastokin ulvoi pahasti, tuo paperinpalapysyi nätisti puolukanvarpujen päällä tuulen puolella tien lai-dassa.

— Mitenkä sinä siihen juutuit? taisin kysyä.Paperinpala oli virsikirjan kovasti veisatun näköinen irtoleh-

ti. Mutta miten se oli siihen joutunut? Oliko se hautajaissaatonkulkijalta siihen pudonnut? Mutta miten se oli lennähtänyt tuu-len puolelle? Aikani ihmeteltyäni aloin tarkastella lehteä. En-simmäisenä osui silmiini otsikko: “Terveys ja sairaus.” Tämän-hän täytyi olla juuri minulle! Mitä tässä sanotaan?

Virsi oli tuttu. Aloin lukea. Sydän alkoi iloita. Mitä ihmeel-listä Herra minulle nyt puhui? Kiinnitin erityisesti huomiota vir-ren kahteen säkeistöön. Ne puhuivat minulle niin suloisesti Ju-

155

malan avusta. Virressä oli samaa rukousta, jota olin koko yönhuokaillut Herralle. Joku muukin oli kerran huutanut Herran puo-leen samalla tavoin.

Virsi 477 1.On Jumalassa turvanija tukeni,hän kuormani voi kantaa.Kun häntä nimeen Jeesuksennäin rukoilen,hän jälleen voimaa antaa.Jos viipyykin, niin kuitenkinhän itkuni ja huutonihuomaa ja niihin vastaa. – – –

3.Ja vaikka vaara piirittääja myrskysää,ahdistus tyyntymättä,on siinä läsnä Jumala,saan tuskassakoskettaa Isän kättä.Hän kasvonsa voi salata,vaan armoonsa ja rauhaansamyös silloin minut peittää.

Minä sain vastauksen! Mutta miten ihmeellisellä tavalla Jumalavoikin vastata rukouksiin ja huutoihin! Hän oli kuullut minun-kin huokaukseni. Minä paranen taas ainakin ajaksi! Jumala kuu-lee vajavaisen ihmisen rukoukset Jeesuksen nimen tähden.

156

”Tietäkää: ihmeellinen on Herra hurskastansa kohtaan, Her-ra kuulee, kun minä häntä huudan” (Ps. 4:4). ”Arpa lankesi mi-nulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani. Minäkiitän Herraa, joka on minua neuvonut; yölläkin minua siihensisimpäni kehottaa. Minä pidän Herran aina edessäni; kun hänon minun oikealla puolellani, en minä horju.” (Ps. 16:6-8.)

Kuolema tuliMinulle tuli eräänä talvipäivänä kova hinku päästä käymään su-kulaisteni luona Helsingissä. Päätin lähteä, kun voimia oli jonkinverran. Mutta sitten tuli kumma asia mieleen. Koin, että minunoli välttämättä ajettava Helsinkiin Porin kautta. Porin lähellä, Sii-kaisissa, asui yksi sisareni. Minä sain kehotuksen ajaa sen kautta,vaikka matka pitenisi roimasti. Perille päästyäni sisareni mies lähtilaittamaan minulle vuodetta talon yläkertaan. Jäimme sisarenikanssa keskustelemaan alakerran tupaan. Jonkin ajan kuluttua si-sareni alkoi kysellä, mihin se mies jäi. Lähdimme katsastamaantilannetta. Miestä ei löytynyt yläkerrasta, mutta tultuamme takai-sin alas huomasimme WC:n oven olevan lukossa. Kysymyksiim-me ei vastattu. Jotakin oli tapahtunut! Hain autosta työkaluja jamursin oven auki. Sisareni mies löytyi kuolleena vessan lattialta.

Minun oli otettava asiainhoito käsiini. Ambulanssi ja poliisioli kutsuttava paikalle. Oli alettava soitella sisareni lapsille jamuulle suvulle. Oli oltava järkyttyneen sisareni turvana seuraa-vaan päivään asti, kunnes paikalle tuli muita auttavia käsiä jaasioiden hoitajia.

Tajusin jossakin vaiheessa sen, miksi minun oli pitänyt tullajuuri tähän aikaan Sievistä asti.

”Ihmistä ja eläintä sinä autat”Psalmiin on kirjoitettu: ”Sinun vanhurskautesi on kuin Jumalanvuoret, sinun tuomiosi niinkuin suuri syvyys, ihmistä ja eläintä

157

sinä autat, Herra. Kuinka kallis on sinun armosi, Jumala! Ihmis-lapset etsivät sinun siipiesi suojaa. Heidät ravitaan sinun huo-neesi lihavuudella, sinä annat heidän juoda suloisuutesi virrasta.Sillä sinun tykönäsi on elämän lähde; sinun valkeudessasi menäemme valkeuden. Säilytä armosi niille, jotka sinut tuntevat,ja vanhurskautesi oikeamielisille.” (Ps. 36:7-11.)

Usein on ihmeteltävä sitä Jumalan kaikkivaltiutta ja viisaut-ta, armoa ja ylenpalttista rakkautta, joka hänellä on luotujaankohtaan. Joskus jää ihmettelemään sitäkin, kuinka pienistä asi-oista Herra pitää kirjaa ja tarkkailee kaikkea luomakuntansa ta-pahtumia. Jopa eläinten hyvinvoinnista hän on kiinnostunut. Tästäsaa joskus ihan konkreettista opetusta.

Eräänä lauantaipäivänä siivosin taloamme. Sain sen sellai-seen kuntoon kuin sitä nyt yleensä mieheltä voi vaatia, eli noinsuurin piirtein paikat vaikuttivat siisteiltä.

Istahdin.Silloin kuulin kehotuksen sanan. Se tuli hiljaa, kuten aina.

Mitä minulle puhuttiin tällä kertaa? ”Mene Petäjistönjärven ran-taan, siihen niemeen, jonka sinä tunnet.” Kuulin tuon kehotuk-sen nyt, kun olin saanut rauhoittua siivousurakastani. En minäheti sitä niin totena pitänyt. Oli niitä tullut ennenkin kehotuksia,joissa ei ollut kuitenkaan mitään mieltä. Omia sielunelämän jut-tuja olivat kai olleet. Mutta sitten tuo vaimea kutsu kuului uu-delleen. Mutta jopas on ihme, pitääkö minun lähteä tästä nyt juurieräälle järvelle ja sen erääseen niemeen töllistelemään jotakin?Kyllähän minä paikan tunsin. Olin siellä useinkin ihaillut järvenpintaa ja kaikkea luonnon kauneutta. Siinä sitä olisi kaunis kesä-mökin paikka! Kehotus ei antanut rauhaa.

Lähdin.Järvi on noin kymmenen kilometrin päässä kotoani. Kun en-

sin ajetaan muutamia kilometrejä Kokkolan suuntaan ja käänny-tään vasemmalle metsäautotielle, ajetaan taas pari kilometriä, niin

158

ollaan lähes perillä. Tieltä on vielä muutamia satoja metrejä pol-kua tuttuun niemeen. Tuohon aikaan niemessä ei ollut mitäänmuuta kuin kalamiesten nuotionjäänteitä. Vastarannalla on Met-säntutkimuslaitoksen rakennuksia.

Siinä minä istua kökötin kannon nokassa ja ihmettelin. Tai-sin sanoa lähes ääneen: ”No niin, Herra, tässäpä sitä nyt kököte-tään aitiopaikalla.”

Mielenkiintoni heräsi äkkiä, kun aloin kuulla hieman kau-empaa jonkinlaista räpistelyä ja ääntelyä. Lähdin hitaasti astele-maan ääntä kohti. Mitä siellä oli? Muutaman kymmenen metrinpäässä oli iso kuusi. Sen alla, osittain oksien suojassa, oli kala-miesten sinne heittämä katiska. Menin lähemmäksi ja sitten jonäin. Katiskassa räpisteli suuri kanahaukka! Tarkastelin tilan-netta ja huomasin, että katiskan pohjalla oli pieniä linnun luita.Ymmärsin nyt kaiken. Avoimeen katiskaan oli mennyt ehkä en-siksi jokin pieni metsäneläjä. Sen oli havainnut ehkä varis taiharakka. Helpon saaliin toivossa isompi lintu oli eksynyt vuo-rostaan katiskan nielusta sen perälle. Kaikki olivat nyt vankilas-sa. Äänten johdattamana oli sitten haukkakin tullut paikalle, jakoko muu joukko oli joutunut haukan ruuaksi. Mutta sinne sa-maan satimeen oli kanahaukkakin jäänyt. Liekö ollut jo kauan,kaikesta päätellen muutamia päiviä. Haukka oli yrittänyt vapau-teen, mutta älli ei ollut riittänyt. Iso, komea lintu oli mennyt joheikkoon kuntoon.

Aukaisin katiskan reunaa hieman ja varoin haukan teräväänokkaa, joka uhkasi minun paljaita sormiani. Kun aukko oli riit-tävä, käänsin katiskan nurin ja nostin sitä niin, että lintu vyörähtikatiskan aukosta vapauteen. Kun haukka huomasi olevansa va-paa, se lennähti lähellä olevan kannon päähän ja alkoi tarkastellaminua. Se kallisteli päätä oikealle ja vasemmalle. Siinä me kat-selimme toisiamme ja minä matkin haukan pään liikkeitä. Sittenjo sanoin: ”Pitäisiköhän sinun lähteä etsimään itsellesi jotakin

159

juotavaa ja syötävää? Eivätköhän jano ja nälkä jo kouristele suo-lia?” Siitä haukka ampaisi lentoon ja katosi järven suuntaan poisnäköpiiristä, ja minä jäin ihmettelemään tätäkin kokemusta. Sit-ten minä kysyin Herralta, että ei kai hän niin linnuista huoltapitäne, että laittoi minut tänne haukkaa pelastamaan? Hän vasta-si: ”Etkö ole lukenut: ‘…ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra’?”.No, olinhan sen lukenut, mutta en ollut sitä näin ymmärtänyt.Oli tullut aika ymmärtää taas uusi ja ihana puoli meidän Herras-tamme.

Mutta kovin inhimillistä oli vastaavasti se, että kiukuissanipoljin vanhan katiskan jalkojeni alla kasaan ja heitin sen takai-sin kuusen juurelle. Sinne katiskanraato jäi, sisällään muutamavalkeaksi kaluttu linnunluu. Siitä kehikosta ei ollut enää min-käänlaisen elikon pyytäjäksi.

Ihmeellinen Herra tekee ihmeellisiä. Jumalan maailma onsellainen niin kuin siitä sanotaan Jobin kirjassa: ”Polkua sinne eitiedä kotka, eikä haukan silmä sitä havaitse” (Job 28:7).

Minä lähdin takaisin kotiin saunan lämmitykseen.

Erilaisilla asioillaOllessani kerran kuntolenkillä kysyin Herralta, tarvitaanko mi-nua jossakin, kun tuli sellainen tunne. Sain kehotuksen mennäerääseen kotiin. Avattuani ulko-oven näin suorastaan kauhistu-neen naisen ovella.

— “Rukkoilin juuri, että Jumala lähettäs vaikka sut tänne,kun on tämmönen ahistus”, hän sanoi...

Silloin kun Herra puhuu minulle, ymmärrän että Pyhä Henkion siinä asialla. Tiedän, että Hän, Kolmiyhteinen Jumala, puhuuHenkensä kautta hengelleni. En ymmärrä, miten se sanoma tu-lee. Se ei ole korvin kuultavaa sanaa, koska toinen lähellä olevaei sitä kuule. Hän puhuu jotenkin suoraan tajuntaani. Tämä onmonelle Hengen johdatuksessa olevalle kristitylle tuttu — mi-

160

nulle opeteltava asia. Se on ehkä jonkinlainen henkilahja. Ei kaisitä kaikilla uskovilla ole? Se ei tule minkään ansion perusteella.Tyhjää siinä vain täytetään ja täyttä tyhjennetään.

Tulimme ystäväni kanssa kotiinpäin samalla autolla. Hän, tuonainen, oli tullut jokin aika sitten uskoon. Hän kysyi yllättäen,mitä mieltä minä olen siitä, että he, nuori pariskunta, vielä usko-vaisenakin käyvät ravintolassa ja tanssimassa. Hän kysyi siis tuonklassisen kysymyksen: onko tanssiminen syntiä? Sanojensa mu-kaisesti häntä tanssitti vielä kovasti. Hänen miehensä oli vietävähänet ravintolaan juuri tämän tanssihalun vuoksi. Mies ei olluttansseista kiinnostunut, mutta oli hyväntahtoinen ja lähti vaimon-sa kavaljeeriksi. Muut miehet hoitivat tanssituksen. Ystäväni oliaina ”otettu”, kun häntä haettiin paljon tanssimaan.

Minun pitäisi nyt siis ratkaista tällainen asia. Vastasin asiaamietittyäni jotenkin näin: ”Jos sanon sinulle, etteivät tanssira-vintolat sovi uskovaiselle, ehkä pari viikkoa tottelisit minua, muttasitten hinku kasvaisi liian suureksi ja olisit menossa jo johonkinpäin pyöriskelemään. Lienee siis kutakuinkin yhdentekevää mitämieltä minä tästä asiasta olen. Et sinä kuitenkaan ota neuvoanivakavasti.” Uskoin, että tuo nainen kyllä sydämessään tiesi jovastauksen, mutta ei halunnut vielä totella omaatuntoa.

Olin aikoinani tässä asiassa, juuri uskoon tulleena, ollut ko-vin jyrkkä omien tyttärieni suhteen. Oli siis pitänyt oppia jotakinuuttakin.

Sanoin hänelle, että on todella parempi, että annamme Juma-lan Pyhän Hengen ratkaista tämän asian. Vakuutin hänelle, ettäTotuuden Henki kyllä näyttäisi totuuden tässäkin asiassa. Sitäennen sinun pitänee tanssia, kun kerran tanssittaa.

Tässä asiassa tarvittiin myös rukousta. Muuten tämä asia eisaisi oikeaa päätöstä.

Meni jonkin aikaa, ja hän tuli innolla kertomaan mitä oli ta-

161

pahtunut. Hän oli ollut jälleen miehensä kanssa tanssiravintolas-sa. Eräs mies oli tullut pyytämään tanssimaan. Yhtäkkiä tämänainen oli huomannut sen tosiasian, joka jokaisen pitäisi huo-mata: kaikki se laulu ja musiikki rakkaudesta ei ollut sitä rak-kautta, jota Jumala tarjoaa. Tämä oli jonkinlaista näyttelemistätai jotain mikä ei ole aitoa rakkautta. Kaikki näytti nyt toisenlai-selta, oudolta rakkaudelta. Hän juoksi nopeasti miehensä luo japyysi päästä sieltä pois, kotiinsa. Kaikki oli muuttunut silmänrä-päyksessä. Totuuden Henki oli näyttänyt naiselle jotakin maail-man rakkaudesta.

Kirjoitettu on: ”Sillä me emme voi mitään totuutta vastaan,vaan totuuden puolesta” (2 Kor. 13:8).

Kun on saanut Kristukselta kerran puhtaan vanhurskaudenvaatteen ja sitten yrittää sen kanssa mennä ”riihtä puimaan”, niinnokeentuuhan se puku aivan varmasti. Siitä seuraa paha oman-tunto. Tunto rauhoittuu vasta kun Jumalan lapsi pyrkii kaikessatotuuteen. ”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa hänteidät kaikkeen totuuteen. Sillä se, mitä hän puhuu, ei ole hänes-tä itsestään; vaan minkä hän kuulee, sen hän puhuu, ja tulevaisethän teille julistaa.” (Joh. 16:13.)

Uskovan on pala palalta etsittävä totuutta elämäänsä. Silloinhän on oikealla tiellä ja Jumalan rauha säilyy puhtaassa omassa-tunnossa. Joskus se kaikki tapahtuu vasta kovien kolhujen jäl-keen.

Ihaninta ihmiselossa on se, että on saanut syntinsä anteeksi jasaa ne anteeksi uudelleen ja uudelleen. Ihanaa on se, että usko-van synneistä — niin kuin Daavid kirjoittaa — ei pidetä enääkirjaa, vanhat dokumentit on hävitetty, syntirekisterit revitty rik-ki ja naulittu ristille. ”Missä on syntien anteeksi saaminen, sielläon elämä ja autuus.” Syntinen, vaivattu sielu, saa omistaa täydenarmon ja levon Kristuksessa.

162

Mutta entä uusi elämä? Miten matka jatkuu?Kristus vastaa elämästä ja pyhityksestä. Tosin on helppo lan-

geta. Silti saa hukuttaa kaiken surkeuden, huonouden, pahuuden,vaivanalaisuuden ja heikkouden Kristukseen. Hän tekee sen, mi-hin emme ole uskovinakaan yllä. Saamme kasvaa Hänen tunte-misessaan, tiedossa ja kaikessa käsittämisessä. Hän on viisautem-me. Kun tyhmyytemme paljastuu, saamme mennä hänen tykön-sä, hänen, johon kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyi-nä. Saamme ilolla ammentaa hänen suloisuutensa virrasta. Kris-tuksen vanhurskaus riittää perustaksi elämässä ja kuolemassa.

163

9. LUKU

Iankaikkinen evankeliumi

Meidän perintömmeJumala lähetti ajan täyttyessä Poikansa maailmaamme pelastaak-seen meidät synnin vallasta. Jumala lähetti hänet omaisuuskan-sansa Israelin luo. On kirjoitettu: ”Mutta kun aika oli täytetty,lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syn-tyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen ase-maan” (Gal. 4:4,5).

Jumala on antanut meille jotakin, josta voi sanoa: se on mei-dän perintöosamme! ”Ja nyt minä uskon teidät Jumalan ja hänenarmonsa sanan haltuun, hänen, joka on voimallinen rakentamaanteitä ja antamaan teille perintöosan kaikkien pyhitettyjen jou-kossa” (Ap. t. 20:32).

”Ja minä pelastan sinut sekä oman kansasi että pakanain kä-sistä, joitten tykö minä sinut lähetän avaamaan heidän silmänsä,että he kääntyisivät pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallastaJumalan tykö ja saisivat uskomalla minuun synnit anteeksi japerintöosan pyhitettyjen joukossa” (Ap. t. 26:17,18).

”Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, ollen siihenedeltämäärätyt hänen aivoituksensa mukaan, hänen, joka vaikut-taa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan, että me olisimmehänen kirkkautensa kiitokseksi, me, jotka jo edeltä olimme pan-neet toivomme Kristukseen” (Ef. 1:11,12).

Tämän ihanan perintöosan Kristus hankki meille ottamallakantaakseen koko maailman synnin. Hän, itse synnitön, sälyttipäälleen meidän syntivelkamme, kantoi sen ruumiissaan ristin-

164

puulle ja lunasti meidät lain alaiset ja itsessämme kirotut kaikes-ta siitä, mihin emme itse kyenneet. Jumala löi omaa Poikaansa,tuomitsi ja kirosi hänet ja antoi naulita ristille. Onhan kirjoitettu:”Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli ki-roukseksi meidän edestämme — sillä kirjoitettu on: ‘Kirottu onjokainen, joka on puuhun ripustettu’.” (Gal. 3:13.)

Tämä perintöosa saadaan omaksi uskon kautta. Joka uskooJeesukseen ja suostuu siihen sovintoon, jonka Jumala Pojassaanon meille valmistanut, tulee osalliseksi kaikesta siitä mitä Kris-tus on meille lahjoittanut. ”Mutta Raamattu on sulkenut kaikkisynnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesuk-seen Kristukseen niille, jotka uskovat” (Gal. 3:22).

Tähän Herran sana kutsuu meitä uudelleen ja uudelleen.”Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsen-

sä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran.Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssaeikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meillesovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähetti-läinä, ja Jumala kehottaa meidän kauttamme. Me pyydämmeKristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synnik-si, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.

Hänen työtovereinaan me myös kehotamme teitä vastaanot-tamaan Jumalan armon niin, ettei se jää turhaksi. Sillä hän sa-noo: ‘Otollisella ajalla minä olen sinua kuullut ja pelastuksenpäivänä sinua auttanut’. Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyton pelastuksen päivä.” (2. Kor. 5:18-6:3.)

”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niinmeillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme JeesuksenKristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneetpääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauk-semme on Jumalan kirkkauden toivo” (Room. 5: 1,2).

165

Opi iloitsemaan, sinä, joka uskot mutta kaipaat yhä elämääsi lu-jempaa varmuutta, ylistä ja kiitä siitä Jumalan huolenpidosta,johon meidät on kutsuttu. Kaikki siunaukset ovat tarjolla Kris-tuksessa. Luja perustus on tässä: Jo ennen maailman syntyä olem-me saaneet tulla valituiksi lupauksen lapsiksi. Kaikki se, mitätarvitsemme pelastukseemme, on toteutunut Hänessä. Syntim-me on pois pyyhitty. Olemme lunastetut kaikesta, mihin emmeole ponnisteluillamme kyenneet. Hänen verensä puhdistus riit-tää meille täysin — ja Jumalalle. Jumalan Pojan veri on suojam-me Jumalan pyhyyden edessä. Kristuksen vanhurskaus luetaanmeille vanhurskaudeksi. Hän on myös meidän viisautemme. Hä-nessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettyinä. Hänvastaa meidän pyhityksestämme. Et löydä ainoatakaan syytä, jokavoisi erottaa sinut Jumalan rakkaudesta. Usko ja luota siihen suun-nattomaan perintöön, jota Jumala Pojassaan meille tarjoaa. Tietaivaaseen on avattu. Kristus on jo tullut. Rauha, mitä maailmaei voi antaa, saadaan Herran Jeesuksen ansion tähden. Jumalanarmo ja rauha lisääntyy sitä mukaa kuin hänen tuntemisensameissä lisääntyy. Jumalan rauha varjelee meidät iankaikkiseenelämään. Lue ja iloitse seuraavista Jumalan rauhan lupauksista.”…ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, onvarjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuk-sessa” (Fil. 4:7). ”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan jameidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta” (2. Piet. 1:2).

”Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, jarauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillämolemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö” (Ef. 2:17).

Me tarvitsemme todellista rauhaa Jumalalta. Tämä rauha onkaiken perusta. Ihanimpia kokemuksia ihmisellä on omistaaJumalan rauha. ”Rauha teille”, Jeesus sanoi aina tullessaan ope-tuslastensa luo.

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan

166

teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidänsydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14:27.)

Tarvitsemme kipeästi myös lepoa. Sekin saadaan Jeesuksel-ta. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvutta-mat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenneja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näinteidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:28,29.)

Kaikki tarpeemme on täytetty täydellisesti hänessä: ”Ylistet-ty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä,joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siu-nauksella Kristuksessa, niin kuin hän ennen maailman perusta-mista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteetto-mat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidätlapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hä-nen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen armonsa kirkkau-den kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakaste-tussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomus-ten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.” (Ef.1:3-6.)

Kadotustuomio on poissa. Olemme saaneet Kristuksessa voi-ton kaikista henkivalloista, kaikista vihollisistamme: ”Niin ei nytsiis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jee-suksessa ovat. Sillä elämän hengen laki Kristuksessa Jeesukses-sa on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Mitä me siistähän sanomme? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voiolla meitä vastaan? Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolemaeikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevai-set, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotuvoi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jee-suksessa, meidän Herrassamme.” (Room. 8:1,2,31,38,39.)

Herra odottaa vain, että saisi olla meille armollinen. Monethorjuvat silti ja hakevat yhä muuta pelastustietä, jotain sellaista,

167

johon voisi jollakin tavoin myös itse vaikuttaa. Opettele sinä,Jumalan ihminen, lepäämään lupauksen sanan varassa.

Kaikkialla maailmassamme asiat ratkaisee voima. Sillä on valta,jolla on voimaa. Näin on kristillisyydessäkin. Oikea kristillisyyson heikkojen voima. Jos voima puuttuu, niin kaikki puuttuu.Evankeliumi on Jumalan voima. ”Hän antaa väsyneelle väkeä javoimattomalle voimaa yltä kyllin” (Jes. 39:29).

Sanasta saamme voimaa. Sana sanoo: ”Herra, Herra on anta-nut minulle opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla vir-voittaa väsynyttä” (Jes. 50:4).

Tämä voima on meillä saatavilla. Voima ja elämä löytyvät,kun löydämme Kristuksen, Hänet, josta evankeliumit todistavat.Kaikki saadaan häneltä. Hän on Jumalan voimavarasto. Hänennimensä on dynamiittia (kreikan kielen dynamis tarkoittaa voi-maa).

Kristillisyyden tulee perustua Kristuksen tuntemiseen. Tämäntuntemisen tulee kasvaa koko ajan. Sen myötä kasvavat armo,rauha ja kaikki muutkin lahjat. Meidän ei tarvitse kulkea ilmanvoimaa, kun se kerran on olemassa. Itse toki olemme heikkojasaviastioita, mutta juuri heikkoudessa Jumalan voima tulee suu-reksi: ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suun-nattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meis-tä” (2. Kor. 4:7).

”...että meidän evankeliumimme tuli teidän tykönne, ei aino-astaan sanana, vaan myös voimana ja Pyhässä Hengessä ja suu-rella varmuudella — niinkuin tiedätte, millaisia me olimme tei-dän keskuudessanne, teidän tähtenne” (1. Tess. 1:5).

”Sillä vaikka hänet ristiinnaulittiin, kun hän oli heikko, eläähän kuitenkin Jumalan voimasta; olemmehan mekin hänessäheikot, mutta me elämme hänen kanssaan Jumalan voimasta tei-tä kohtaan” (2. Kor. 13:4).

168

”Ja hän sanoi minulle: ‘Minun armossani on sinulle kyllin;sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa‘.” (2. Kor.12:9.)

Aito kristitty on itsessään täysin heikko, täysin voimaton,mutta voi omistaa Kristuksessa suunnattomat Jumalan voima-varat. Ja tätä on joskus, jopa usein, niin kovin vaikeaa oppia.

Kun huokailemme voimattomuuttamme ja surkeuttamme, sekertoo usein vain meidän ylpeydestämme. Yritämme silloin ominvoimin. Emme ole vielä kokeneet täydellistä vararikkoa. Vali-tamme heikkouttamme, vaikka meillä on rukouksen ja anomi-sen päässä valtavat voimavarastot. Löytäminen tosin vaatii etsi-mistä, kolkuttamista ja ponnisteluja, mutta se kannattaa. Siihenliittyy aina myös Jumalan puolelta opastamista, neuvomista, jopakuritusta. ”Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan ilok-si, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskaudenrauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut” (Hepr.12:11).

Meidän on yhä paremmin opittava tuntemaan Kristusta jahänen evankeliumiaan. Tämä tulee useasti mahdolliseksi vastasitten, kun olemme pettyneet itseemme. Jos oman voimattomuu-den surkuttelu ei vie meitä Kristuksen luokse, on syytä lopettaasurkuttelu.

Jumalan voimavarat on opittava ottamaan käyttöön. Kun mehuokailemme voimattomuuttamme ja surkeuttamme, on syytämuistaa, että kipuilemme voimavaraston ovensuussa. Jos olem-me itsessämme tyhjiä, se on sinällään hyvä asia. Vain heikonHerra täyttää. Mutta jos voimattomuutemme ei vie meitä voi-man lähteelle, päivittely on täysin turhaa ja vastenmielistä kuun-neltavaa.

Emme voi koskaan ammentaa tyhjiin evankeliumin sanomaa,sillä se on valtava. Epäilemme usein, voivatko evankeliumin lu-paukset todella olla totta. Tekoihin tottunut ihminen ei tahdo us-

169

koa, että kaikki on armoa. Jatkuvasti hän pohtii, mikä on hänenosuutensa. Siksi uskossa lepääminen on kovin vaikeaa, ilosta pu-humattakaan. Meidän on vaikeaa kohottaa katse omasta itses-tämme Kristukseen. Hän on kuitenkin evankeliumin ydin. Evan-keliumissa on vastaus kaikkiin hengellisiin kysymyksiimme.Uudelleen ja uudelleen saamme vakuuttaa toinen toisillemmeevankeliumin luotettavuudesta. Vain evankeliumi tuo rauhan rau-hattomuuteemme. Lain kirous katoaa evankeliumin lupauksiin.Synnit annetaan niiden kautta anteeksi. Ilo ja yltäkylläinen elä-mä seuraa Kristukseen uskovaa. Emme saa horjua pois tältä var-malta pohjalta, vaan on pysyttävä hänessä. Kristus on elämäm-me ja voimamme. Orjuus on poissa. Tuomiota ei ole. Kuolemaon voitettu. Kadotus on poissa. Taivas on avoinna. Saamme sa-noa: Abba! Isä! Rakas Isä!

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ai-nokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi,vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16).

Johannes Kastaja tuli ennen Jeesusta valmistamaan tietä. Häntodisti Jeesuksesta Kristuksesta: ”Minä kastan teidät vedellä pa-rannukseen, mutta se, joka minun jäljessäni tulee, on minua vä-kevämpi, jonka kenkiäkään minä en ole kelvollinen kantamaan;hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on viski-mensä kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaanisunsa aittaan, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassatulessa.” (Matt. 3:11.)

Johannes Kastajan tuntomerkki oli siis se, että hän kastoivedellä parannukseen. Vastaavasti Herran Jeesuksen Kristuksentuntomerkki on Hengellä ja tulella kastaminen. Johannes todis-taa: ”Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidätPyhällä Hengellä” (Mark. 1:8). Jeesus sanoo: ”Tulta minä olentullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että

170

se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49.)Herra tahtoo, että syttyisimme hänen tulestaan ja olisimme

hänen tulensa kantajia. ”Älkää harrastuksessanne olko veltot;olkaa hengessä palavat; palvelkaa Herraa” (Room. 12:11).

Kristukseen päättyy kaikki Jumalan lain tuomiovalta. Lain edel-lyttämä vanhurskaus ei riitä pelastukseen, koska emme kykenesitä täyttämään. Sen sijaan usko antaa meille luotettavan van-hurskauden, koska se on Kristuksen vanhurskautta. Se saadaanottaa uskolla vastaan.

”Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, jokauskoo. Kirjoittaahan Mooses siitä vanhurskaudesta, joka laistatulee, että ihminen, joka sen täyttää, on siitä elävä. Mutta se van-hurskaus, joka uskosta tulee, sanoo näin: ‘Älä sano sydämessä-si: Kuka nousee taivaaseen?’ se on: tuomaan Kristusta alas, tahi:‘Kuka astuu alas syvyyteen?’ se on: nostamaan Kristusta kuol-leista. Mutta mitä se sanoo? ‘Sana on sinua lähellä, sinun suus-sasi ja sinun sydämessäsi’; se on se uskon sana, jota me saar-naamme. Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi jauskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt,niin sinä pelastut; sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi jasuun tunnustuksella pelastutaan. Sanoohan Raamattu: ‘Ei yksi-kään, joka häneen uskoo, joudu häpeään.’ Tässä ei ole erotustajuutalaisen eikä kreikkalaisen välillä; sillä yksi ja sama on kaik-kien Herra, rikas antaja kaikille, jotka häntä avuksi huutavat. Sillä‘jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu’.” (Room.10: 4-14.)

Tässä apostoli Paavali lainaa Vanhaa testamenttia. Tämä samaon sanottu jo aiemmin siellä: ” Sillä tämä käsky, jonka minä tänäpäivänä sinulle annan, ei ole sinulle vaikea täyttää eikä liian kau-kana. Se ei ole taivaassa, eikä sinun tarvitse sanoa: ‘Kuka nousi-si meidän puolestamme taivaaseen noutamaan sen meille ja ju-

171

listaisi sen meille, että me sen täyttäisimme?’ Se ei ole merentakana, eikä sinun tarvitse sanoa: ‘Kuka menisi meidän puoles-tamme meren taakse noutamaan sen meille ja julistaisi sen meil-le, että me sen täyttäisimme?’ Vaan sana on sinua aivan lähellä,sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää.” (5. Moos.30:11-14.)

Tämä kaikki on hyvin tärkeää. Saamme pelastuksen itsellem-me yksinkertaisella tavalla. Meidän ei tule pyytää Kristusta tai-vaasta tai maan alta, sillä hän on jo tullut. Hän on jo suussammeja sydämessämme. Ei tule siis kerjätä sellaista joka jo on. Muistasiis sinä, joka kerjäät ja odotat vielä, että Herra Jeesus on todel-linen kerjääjä ja ikävöijä päästäkseen asumaan sinun sydämeesi.Hän odottaa sinua. Tuttu on meille sanankohta: ”Minä seisonovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven,minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä jahän.” (Ilm. 3:20.)

Jos uskomme, että Kristus on Herra ja että Jumala on hänetkuolleista herättänyt, tulemme vanhurskaaksi ja Kristuksen kaikkiansio luetaan meidän ansioksemme. Kun tämän uskon tunnus-tamme, saamme sen antaman luvatun pelastuksen. Tässä on kaik-ki minkä tarvitsemme. Tämä riittää. Luetaan tätä sanakohtaa useinja vakiinnutaan siinä. Meidän tulee vaeltaa Jumalan antamassapyhyydessä ja puhtaudessa, jonka usko antaa. Usko antaa meillemyös Jumalan armon ja rauhan. Ihmisviisaus ei auta. ”Sillä mei-dän kerskauksemme on tämä: meidän omantuntomme todistussiitä, että me maailmassa ja varsinkin teidän luonanne olemmevaeltaneet Jumalan pyhyydessä ja puhtaudessa, emme lihallisessaviisaudessa, vaan Jumalan armossa” (2. Kor. 1:12). Armo saaaikaan ihmeellisiä asioita.

Siunattu olet sinä, joka rakennat kaiken Kristuksen vanhurskau-den ja pyhyyden varaan. Jeesuksen nimessä saamme myös toi-

172

mia sanansaattajina tai joissakin muissa palvelutehtävissä. Kaikkityö on sanomattoman arvokasta, jos se tehdään Jeesuksen Kris-tuksen nimessä. Hän on nyt taivaassa meidän perintömme va-kuutena.

Kuolemasta elämään“Jumala on tehnyt eläviksi teidät, jotka olitte kuol-leita rikkomustenne ja syntienne tähden. Ennen teelitte niiden vallassa tämän maailman menon mu-kaan, totellen avaruuden henkivaltojen hallitsijaa,sitä henkeä, joka yhä vaikuttaa tottelemattomissa ih-misissä. Heidän joukossaan mekin kaikki ennenelimme noudattaen oman luontomme haluja ja teh-den niin kuin ruumiimme ja mielemme tahtoivat, janäin olimme luonnostamme vihan alaisia niin kuinkaikki muutkin.

Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hänrakasti meitä niin suuresti, että hän teki meidät, rik-komustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksenkanssa. Armosta teidät on pelastettu. Jumala herättimeidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja an-toi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikil-le tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsason hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyyten-sä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Ar-mosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teilleuskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se onJumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jotteikukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan te-koa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteut-tamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala onmeidät tarkoittanut.” (Ef. 2:5–10.)

173

10. LUKU

Jumalan vanhurskaus

Vanhurskaus saadaan ilman ehtojaMutta miten usko vaikuttaa meissä? Miten se muuttaa asemaam-me Jumalan edessä?

On syytä perehtyä vielä kaikkeen siihen, minkä usko saa meis-sä aikaan.

Yksi Raamatun uskoon liittyvä termi on vanhurskauttami-nen. Siinä tapahtumassa ihmisen asema muuttuu täydellisesti.Jumala siirtää uskovan omaan valtakuntaansa. Jotta ymmärräm-me sen merkityksen elämällemme, meidän on tarkkaan tunnet-tava käsite Jumalan vanhurskaus. Tämän uskonsisällön ymmär-täminen tuntuu olevan ajassamme pahasti hukassa, eikä vain kan-sanihmisillä vaan myös teologeilla, joiden pitäisi se oikein ”lam-pailleen” opettaa.

Seuraavassa on käytetty lähteenä Pyhää Raamattua ja Luthe-rin opetuksia tästä asiasta. Lisäksi on apuna ollut norjalaisen teo-login Fredrik Wislöffin teos ”Tätä Luther opetti”.

Monen ihmisen kysymys kuuluu yhä: ”Miten saavuttaisinJumalan mielisuosion, miten kelpaisin pyhälle Jumalalle? Mitenminä, tuomittu ja kirottu syntinen, vapautuisin syyllisyydestänija pääsisin Jumalan lapsen asemaan?”

Silloinkin kun usko saa syntyä ihmisen sydämessä, matkanvarrella saattaa nousta monia uusia kysymyksiä. Niinpä kun ope-tukset ovat ajassammekin niin moninaisia ja ristiriitaisia kuinovat, varmuus hyväksytyksi tulemisesta saattaa myös uskovaltakadota, vaikka alussa kaikki oli hyvin selvää.

174

”Riittäkö yksin usko, vai tarvitaanko vielä muita lisiä, kutensynnin välttämistä, kuuliaisuutta, pyhää elämää, palvelemista?”Näin moni vilpitön etsijä voi kysellä.

Tiedämme, että Jumalan laki on pyhä. Sitä ei yksikään ihmi-nen kykene täyttämään. Kun kukaan ei voi pelastua lakia nou-dattamalla, täytyy olla jokin muu tapa tulla vanhurskaaksi. Tä-män tosiasian pitäisi olla aivan selvä jokaiselle, mutta käytän-nössä juuri tämä opinkohta on moninaisissa opintuulissa enitenriepoteltava.

— Mikä on ihmisen osuus? lienee useimmin tehty kysymys.Monien käsitys on yhä se, että vanhurskaaksi ja Jumalan edessähyväksytyksi tuleminen on Jumalan ja ihmisen yhteistyötä: Ju-mala vastaa omasta osuudestaan, ja meidän tulee vastata omastaosuudestamme, joka on puoleltamme lainkuuliaisuutta ja käsky-jen tottelemista ynnä muuta sellaista.

”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen sepuhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maail-ma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään lihatule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kauttatulee synnin tunto” (Room. 3:19,20).

Lain kautta saatava vanhurskaus on siis suljettu pois. Näinon siitäkin huolimatta, että yhä liian monet etsijät yrittävät kel-vata Jumalalle noudattamalla lain vaatimuksia. Tällaista yrit-tää aina myös sellainen, joka tahtoo olla aidosti Jumalalle otol-linen, mutta ei tunne Jumalan vanhurskautta. Kun saarnataanJumalan vapaata armoa ja vanhurskautta, ilman mitään vaati-muksia, vastaansanojien joukko nousee silloin heti ”takajaloil-leen”. Vihan ja tuomion julistamiset alkavat lennellä kuin tuli-nuolet.

Mutta miten Jumalan hyväksyntä, vanhurskaus, löydetään jaomistetaan?

175

Seuraavat raamatunkohdat kertovat siitä, miten Jumalan vanhurs-kaus saadaan omaksi.

Vanhurskauttaminen saadaan ilman lakia uskomalla Kristukseen.

”Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka van-hurskauttaa.” (Room. 8:33.) ”Ja tuommoisia te olitte, jotkut teis-tä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, teolette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksennimessä ja meidän Jumalamme Hengessä” (1. Kor. 6:11). “ …silläniinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovatjoutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta mo-net tulevat vanhurskaiksi” (Room. 5:19).

“Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todista-vat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka us-kon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jot-ka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.

Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkauttavailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lu-nastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Ju-mala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä,osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaise-matta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään,osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse onvanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen”(Room. 3:21-26). ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurs-kautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room. 3:28).

”…mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lainteoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemmemekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurs-kaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha

176

tule vanhurskaaksi lain teoista” (Gal. 2:16).

”Sillä jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kers-kaamista, mutta ei Jumalan edessä.

Sillä mitä Raamattu sanoo? ‘Aabraham uskoi Jumalaa, ja seluettiin hänelle vanhurskaudeksi’.”

” …mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurs-kauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskau-deksi.”

”Sillä se lupaus, että Aabraham oli perivä maailman, ei tulluthänelle eikä hänen siemenelleen lain kautta, vaan uskonvanhurs-kauden kautta.” (Room. 4:2,3,5,13.)

”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessälain kautta, koska ‘vanhurskas on elävä uskosta‘ ” (Gal. 3:11).

”…mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän ve-täytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen” (Hepr. 10:38).

”Katso, sen kansan sielu on kopea eikä ole suora; mutta van-hurskas on elävä uskostansa” (Hab. 2:4).

” …jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hä-nen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jät-tänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit” (Room. 3:25).

” …niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolleJumala lukee vanhurskauden ilman tekoja:

‘Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joidensynnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!‘

Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ym-pärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan:

177

‘Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi‘.” (Room. 4:6-9.)

Uudestisyntyminen uskon kautta”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Ju-mala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyt-tänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleista-nousemisen kautta...”

”…te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoa-mattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kaut-ta” (1. Piet. 1:3,23).

”Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, ollak-semme hänen luotujensa esikoiset” (Jaak. 1:18).

Luther opettaa: ”Uskoessaan Kristukseen ihminen uudestisyn-tyy. Sanaan uskominen on uudestisyntyminen.” (Luthers Werke.Weimarin-laitos. 1883, 29, 387.) ”Se, joka uskoo Kristukseen,että hän on syntynyt, kuollut ja haudattu meidän tähtemme, mut-ta sitten noussut ylös kuolleista, se on uudestisyntynyt (vanhurs-kautunut).” (Edellinen teos: 47,14.)

”Mutta usko on Jumalan teko meissä, joka meidät muuttaaja synnyttää uudesti Jumalasta” (Luther: Room. kirjeen esipu-heesta).

Edellä olevista raamatunkohdista näemme, että ihminen tuleevanhurskaaksi ja uudestisyntyy yksin uskon kautta. Vanhan lii-ton aikana luettiin ihmisen usko hänen vanhurskaudekseen, kos-ka Kristus ei ollut vielä sovittanut maailmaa Jumalan kanssa(Abraham). Uuden liiton uskovan vanhurskaus on Jeesus Kris-tus (1. Kor. 1:30).

Vanhurskauttamisopista on kirkkojen piirissä taisteltu paljon.

178

Koska oikea vanhurskauttamisoppi on kristikansalle äärimmäi-sen tärkeä, ei liene ihme, että pimeyden voimat ovat tahtoneethämärtää sitä uudelleen ja uudelleen.

Luterilaisuudessa on opetettu, että vanhurskauttamisoppi onniin keskeinen, että sen mukana kirkko seisoo tai kaatuu. Jossiinä mennään harhaan, ollaan kokonaan harhassa. Siksi on hyvätarkastella, millaisia taisteluja menneinä vuosisatoina tässä asi-assa on käyty. Opimme samalla erottamaan väärät tulkinnat Raa-matun totuuksista. Käsittelen seuraavaksi kahta täysin erilaistavanhurskauttamiskäsitystä, katolista ja luterilaista. Itse asiassaon vain kyse katolisesta ja toisaalta aidosta raamatullisesta van-hurskauttamisopista.

Katolisen kirkon vanhurskauttamisoppiKatolisessa kirkossa parannus on yksi sakramenteista. Katolisenkirkon teologi Gabriel Biel opetti muun muassa: “Ihminen elääJumalan pelossa, ansaitsemansa rangaistuksen aiheuttamassaahdistuksessa. Tämän orjallisen pelon on kuitenkin muututtavarakkaudeksi Jumalaan. Tähän muutokseen voi ihminen suurestivaikuttaa. Hän voi vapaalla tahdollaan ja voimallaan pitää Ju-malan käskyt, vaikka ei tosin täydellisesti. Kun ihminen tekeevoitavansa, Jumala ei kiellä häneltä armoaan. Vaikka käskyjenpitäminen ei olekaan täydellistä, se ei estä Jumalaa hyväksymästäihmistä. Jumala lukee hänen hyväkseen silloin armonsa. Tämänarmon vastaanottamiseen ihminen voi valmistua parannuksensakramentin avulla. Jumalan ‘yleisen’ armon avulla ihminenkykenee siihen. Tämä luetaan ihmiselle ansioksi. Ansio ei tosinole täydellistä, se on eräänlaista kohtuullisuusansiota. Tämänansion varassa ihminen voi kohdata Jumalan parannuksen sakra-mentissa. Tällöin epätäydellinen katumus ja rakkaus muuttuvattäydelliseksi katumukseksi ja rakkaudeksi.”

Katolisessa käsityksessä armo on osallisuutta jumalalliseen

179

luontoon, sakramentissa annettava voima. Jumalan armo on voi-ma, joka virtaa ihmiseen. Armo nostaa ihmisen yliluonnolliseenolemiseen. Armo on ominaisuus, jota Jumala odottaa kaikilta.

”Jumala odottaa sinulta armon korua”, kirjoitti aikoinaan Biel.Luther nousi tällaisia ajatuksia vastaan jyrkästi. Jumalan ”ar-

mon omistaminen” johtaa uuteen vaatimukseen lain vaatimustenlisäksi. Tämä oli Lutherin hätä: hän ei löytänyt itsestään aitoa rak-kautta Jumalaa kohtaan. Luther etsi kuitenkin itselleen kuumei-sesti pelastusvarmuutta. Hänen mielestään katolinen parannushar-joitus oli pelkkää ihmisoppia ja -työtä. Saattoipa hän sanoa, etteikatolisessa kirkossa ole koskaan kuultu oikeaa rukousta.

Nuorella Lutherilla oli aikansa katolinen vanhurskauttamisoppi.Hän ajatteli hengellisistä asioista sen ajan hurskauskäsitteenmukaisesti. Hän sanoi: “Koska pyhät aina tuntevat syntinsä jaetsivät vanhurskautta Jumalalta hänen armonsa perusteella, Ju-mala pitää heitä juuri tästä syystä vanhurskaina. Uskovat ovattodellisuudessa syntisiä mutta toivossa hurskaita. Kun syntinentiedostaa syntinsä, Jumala ei lue sitä hänen syykseen. Kristus onlaupias samarialainen, joka on alkanut parantaa sairasta.” Ihmi-nen tehdään tämän mukaan vähitellen vanhurskaaksi.

Tätä kuvaa lääkäristä ja sairaasta käyttivät usein jo skolasti-set opettajat (katolinen koulukunta). Tässä ajattelussa nöyryy-dellä oli suuri merkitys, kun haluttiin tulla hyväksytyksi Juma-lan edessä. ”Kärsimyksessä ja nöyryydessä löydetään Jumala.”

Tällaisessa käsityksessä ymmärretään ihmisen olevan muka-na koko elämän kestävässä parantumistapahtumassa. Vanhurs-kautuminen on prosessi, joka kestää koko ihmisiän. ”Hän onvanhurskas niin pitkälle kuin on ehtinyt, muuten hän on synti-nen, mutta Jumala antaa anteeksi sen, mitä vielä puuttuu.” Tästäopinkäsityksestä seuraa, että ihminen ei voi tulla koskaan val-miiksi vanhurskautumisessa.

180

Tätä käsitystä sanotaan sanatiiviseksi vanhurskauttamisopiksi(sanaatio = tervehtyminen, parantuminen).

Lyhyesti kuvattuna katolinen oppi vanhurskautumisesta löy-tyy muun muassa kirkkoisä Augustinukselta. ”Kun Jumala van-hurskauttaa ihmisen, hän vuodattaa häneen hyvän halun, jokavähitellen tukahduttaa perisynnin aikaan saaman pahan himon.Jumala parantaa hengellisesti sairaan terveeksi.”

Luther kunnioitti Augustinusta suuresti, mutta kun hänellemyöhemmin selvisi oikea näkemys vanhurskauttamisesta, kun-nioitus muuttui. Hän ymmärsi, ettei Augustinuksella ollut selvääerotusta lain ja evankeliumin välillä. Hän ei osannut erottaa lainvaatimaa vanhurskautta Kristuksessa meille luettavasta vanhurs-kaudesta. ”Kun ovi avautui minulle Paavalin luona, sain tietää,mitä vanhurskauttaminen on. Siihen loppui Augustinus.” Paava-lin luona Luther löysi Kristuksen vanhurskauden.

Niin järkyttävää kuin se onkin, sanatiivista vanhurskauttamis-oppia saarnataan yleisesti Suomen luterilaisessa kirkossa myöstänä aikana. Seurakunta on tämän opin mukaan suuri sairaala,jossa Jumala parantaa sairaitaan. Hän ei pääse elämänsä aikanatäyteen terveyteen, niin että voisi olla varma vanhurskaudestaanja Jumalan lapseudesta. ”Hän on vain toivossa varma.”

On ahdistavaa kuunnella tällaista julistusta. Nämä opettajatovat erittäin kiinnostuneita katolisesta hartauskirjallisuudesta. Heovat kiinnostuneita myös nuoresta Lutherista, jonka ajatuskulkuoli hyvin pitkälle edellä kuvatun mukaista.

Erityisesti on merkille pantavaa, että edellä lyhyesti esitettykatolisen kirkon vanhurskauttamisoppi on aikamme herännäis-teologien pääasiallinen käsitys vanhurskauttamisesta. Tiedänmistä puhun, sillä olen kuullut esitettävän sitä monissa herän-näisseuroissa ja raamattutunneilla. Tästä opista juontuu itse asi-assa herännäisteologien puhe ikävöivästä ja odottavasta uskos-

181

ta. He ovat tässä asiassa, kun yksittäiset poikkeukset suljetaanpois, katolisen kirkon opetuslapsia. Syy ei ole esimerkiksi Paa-vo Ruotsalaisen. Ei hänellä ollut vanhurskautumisesta näin sur-keaa oppia. Tätä oppia edusti selkeimmin ehkä maallikkojohtajaVilhelm Niskanen. Liekö hän löytänyt sen joistakin käyttämis-tään katolisen kirkon hartauskirjoista? Niskasen harhan PaavoRuotsalainen tuomitsi selkein sanoin, samoin teki muun muassaSievissäkin vaikuttanut Henrik Schwartzberg. Jäykkä ”niskas-lainen” oppi jäi joka tapauksessa vanhurskauttamisen osalta he-rännäisteologien opiksi. Useimmat körttiteologit opettavat toi-von vanhurskautta edelleenkin. Tämä on järkyttävää.

Olen tässä käsitellyt katolista parannus- ja vanhurskauttamisop-pia sen vuoksi, että nähtäisiin, kuinka suuriin mielettömyyksiinjoudutaan, kun ei tunneta Jumalan sanaa, vaan rakennetaan oppija elämä ihmisjärkeilylle.

Luterilainen vanhurskauttamisoppiLutherin suurin hätä oli se, että hän ei löytänyt itsestään oikeaarakkautta Jumalaan. Päinvastoin, hän vihasi sanaa Jumalan van-hurskaus. Hän ymmärsi sen aluksi Jumalan pyhänä vaatimukse-na. Vasta tutkittuaan pitkään Roomalaiskirjettä, hänelle selvisi,mitä on Jumalan vanhurskaus. Tämä vanhurskaus onkin nyt sii-nä, että Jumala vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen.“Minun vanhurskaani on elävä uskosta” oli muun muassa sekohta, joka avasi Lutherille taivaan. Sitä sanotaan hänen torni-kokemuksekseen. Vanhemmalla iällä Luther sanookin: ”Vanhurs-kaus ei tule teoista vaan ainoastaan uskon kautta ilman mitääntekoja, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa.” Tätä sanotaan teolo-giassa forenssiseksi vanhurskauttamisopiksi (lat. forensis = oi-keudellinen, tuomioistuinta koskeva).

Nyt Lutherilla oli selvä kuva ihmisestä suhteessa Jumalaan:

182

”Se, joka on vihan alla, on kokonaan vihan alla, ja se, joka onarmon alla, on kokonaan armon alla. Laissa ei ole armon kipi-nääkään. Mooseksesta ei ole lohduttajaksi. Meissä ei mikään täytäJumalan lain mittaa. Kristuksen vanhurskauden valkean vaatteenon peitettävä syntimme. Jumalan laki ei tunne mitään armoa. Lainmitalla mitattuna sinä olet kokonaan ja täydellisesti Jumalan vi-han alainen. Yhtä varmaa on kuitenkin, ettei evankeliumissa olemitään tuomiota eikä vihaa, vaan ainoastaan anteeksiantamustaja rakkautta Jeesuksen tähden.”

Vanhurskauttaminen tapahtuu siis yksin armosta, yksin Jeesuk-sen tähden. Meidän puoleltamme tulee kysymykseen vain usko,jolla se otetaan vastaan ja omistetaan. Usko on Jumalan lahja.

Katolinen kirkkohan opetti, ettei pelkkä usko riitä, vaan rak-kauden on sitä muovattava. ”Rakkaus muovaa ja kaunistaa us-koa siten, että se vanhurskauttaa meidät.” Luther tähdensi nyt,ettei tämä ole Raamatun oppi vanhurskautumisesta.

Raamatun mukaan ei rakkaus muovaa uskoa eikä anna silleelämää, vaan Kristus on uskon sisältö ja kohde. ”Kun he (tässäasiassa) puhuvat rakkaudesta, me puhumme uskosta. Usko ei tosinitsessään ole mitään. Se ei merkitse muuta kuin lujaa pitäyty-mistä Jumalan antaman pelastuksen lupaukseen Jeesuksen Kris-tuksen tähden.” Luther kirjoittaa vastineessaan Latomukselle:”Huomaa yksi asia, usko ei ole kyllin, vaan vasta usko, joka kät-keytyy Kristuksen siipien suojaan ja kerskaa hänen vanhurskau-destaan”. (Lutherin kootut teokset III.)

Tätä on sanottu uskonpuhdistuksen aineelliseksi periaatteek-si: pelastuminen armosta, yksin uskon kautta, yksin Kristuksentähden. Ihminen, joka uskoo Jeesukseen, saa syntinsä anteeksija pelastuu ennen kuin hän on vielä tehnyt mitään hyvää tai tun-tenut mitään rakkautta sydämessään. Hän tuntee ehkä vain tuo-miota ja kuolemaa, mutta hän pelastuu Kristuksen tähden.

183

Tämän Lutherin opin katolinen kirkko hylkäsi. Trenton kon-siili, kirkolliskokous (v. 1545-63) päätti: ”Jos joku sanoo, ettei

vanhurskauttava usko ole muuta kuin luottamista Jumalan ar-

moon, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että

vanhurskaudumme yksin tämän luottamuksen välityksellä, hän

olkoon kirottu.” (Enchiridion Symbolorum 822). Tässä kirkol-liskokouksessa todettiin lisäksi: ”Kukaan ei voi olla varma sii-tä, että hänellä on Jumalan armo, ellei ole saanut siitä erityistäilmoitusta.”

Nyt selitetään, että katolinen kirkko nykyisin opettaa pelas-tumisen tulevan uskosta ja armosta. Mutta näinhän katolinen kirk-ko on aina opettanut! Mutta he sanovat, ettei se tule yksin niistä.Heidän eksytyksensä on siinä, että heille usko ja armo merkitse-vät aivan muuta kuin mitä apostoli Paavali opettaa kirjeissään.

Valitettavasti monet luterilaisen kirkon teologit ovat antaneetpettää itseään pahemman kerran tässäkin asiassa. He loukkaan-tuvat, kun puhutaan katolisen kirkon harhoista. Tämä selittyneesillä, että he tuntevat nämä opit liiankin hyvin omikseen.

Emme tarvitse katolisen kirkon oppeja kirkkoomme, vaikkavoimmekin kunnioittaa monia katolisen kirkon pyhiä heidänvaelluksensa ja hurskaan elämänsä tähden. Kirkossamme esiin-tyy jo tarpeeksi muutenkin ongelmia.

Sakramentalismia opetetaan myös yleisesti, mutta vain har-va teologi puuttuu tähän luultavasti leimautumisen pelosta. Ka-tolista sakramenttioppia ja sakramentalismia voidaan pitää suo-rastaan kirkkomme virallisina harhaoppeina.

Sanatiivisen vanhurskauttamisopin opettamisesta seuraa, et-teivät ihmiset löydä varmuutta uskonelämäänsä. He joutuvat huo-kailemaan läpi elämänsä epätietoisuudessa pelastuksestaan. Va-litettavasti sitä pidetään joskus jopa hyveenä.

Raamatun opetuksen — ja luterilaisen käsityksen — mukaanvanhurskauttaminen tapahtuu samalla hetkellä kun ihminen tu-

184

lee uskoon. Synnit annetaan anteeksi armosta, Kristuksen sovi-tustyön perusteella. Sitä vastoin taistelu syntiä vastaan jatkuuläpi koko ihmisen elämän. ”Me, jotka uskomme, olemme sa-malla kertaa vanhurskaita ja syntisiä. Se ei estä meitä olemastatäydellisesti vanhurskaita.” Luther kysyy vielä: ”Mutta mitä teem-me synneille, jotka ovat yhä jäljellä uskoontulon jälkeenkin? PyhäHenki vastaa Paavalin välityksellä: ’Peratkaa pois vanha hapa-tus’” (1. Kor. 5:7).

Vanhurskauttaminen armosta, uskon kautta, merkitsee paljonihmisen uskonvarmuudelle. Kamppaillessaan ja taistellessaanselvyyteen pääsemiseksi Luther kaipasi ennen kaikkea pelas-tusvarmuutta. Sen hän löysi, kun hän pääsi selvyyteen lain jaevankeliumin erosta. Laki vaatii täydellistä vanhurskautta ja py-hyyttä. Evankeliumi ei vaadi mitään. Syntien anteeksi saami-nen uskon kautta Kristukseen antoi Lutherille varmuuden pe-lastuksesta.

Katolinen kirkko kauhisteli tällaista varmuutta. Trenton konsiilitotesi selvin sanoin, ettei kukaan voi olla varma pelastuksestaan.Luther opetti vastoin sakramentalisteja, että sakramenteista eiole mitään hyötyä ilman varmaa uskoa Jumalaan. Vastaavastikardinaali Cajetanus väitti, että tällainen on harhaoppia. Hänenmielestään ei kenelläkään voi olla sellaista varmuutta. Katolisenkirkon opin mukaan tarvittiin aina jotakin ihmisen suoritusta eikäkukaan voinut olla varma siitä, että on täyttänyt kaiken. Katoli-sille usko on aina loppujen lopuksi ihmisen suoritusta. ”On sel-vää, ettei sellainen usko voi kerskata Kristuksesta”, Luther opet-ti. Tällainen katolinen käsitys on huolestuttavasti lisääntymässämyös ns. vapaitten suuntien keskuudessa.

185

Missä ei tunneta oikeaa uskoa Kristukseen, ei tiedetä mitään var-muudesta. Kaikki jää vain toiveiden varaan. Mutta toivo, joka eiperustu uskonvanhurskauteen Kristuksessa, ei ole mikään toivo.

Sieltä missä oppi vanhurskautumisesta on katolisen käsityk-sen mukaista, puuttuu aina todellinen varmuus.

Aitoon uskoon kuuluu tosin aina ahdistus. Ahdistuksissa uskotodella punnitaan. Laki ja evankeliumi on teoriassa helppo erot-taa toisistaan. Käytännössä, taistelun keskellä, se on usein vai-keata. ”Laki on hyvä, kun sitä lain mukaan käytetään.” Vanhurs-kauttamisesta puhuttaessa sillä ei saa olla mitään virkaa. Uskovasaa olla varma vanhurskaudestaan. (2. Tim. 2:11; 2. Piet. 1:19;2. Kor. 10:7.)

Vielä muutama sana siitä, miten forenssinen vanhurskauttamis-oppi tulee ymmärtää.

Radion Kielikello-ohjelmassa kysyttiin kerran, mitä tarkoit-taa sana ”vanhurskauttaminen”. Kysyjä sai suunnilleen seuraa-vanlaisen vastauksen: ”Kun rikollinen joutuu tuomioistuimeneteen, hänet tuomitaan siinä oikeuden mukaisesti. Mutta jos hänvetoaa tuomioistuimen asettamaan välimieheen, hänet kyllä tuo-mitaan, mutta tuomiota ei panna täytäntöön, koska välimies ot-taa vastatakseen rikollisesta ja hänen rikoksestaan. Näin tuomit-tu vanhurskautetaan. Hän oli kyllä syyllinen, mutta hän sai va-pauttavan tuomion — välimiehen puututtua tuomioon.”

Mitä tapahtuu Jumalan käräjätuvassa, kun Jumala ja synti-nen kohtaavat? ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme,sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat nelumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne vil-lanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18.) Katuva syntinen tulee Jumalan tuo-mioistuimen eteen tuomittavaksi. Lain nojalla hänet on tuomit-tava. Mutta kun hän vetoaa uskossa Kristukseen — syntien so-vittajaan — hän, Kristus, Välimies, astuu syntisen paikalle ja

186

ottaa kannettavakseen syytetyn kaikki rikokset ja vastaa hyvi-tyksestä tuomioistuimelle. Näin ei syntiselle lueta enää hänensyntiään syyksi. Jumala vanhurskauttaa syntisen. Tämä tuomioon vapauttava Kristuksen tähden, koska rikollinen ja tuomittuvetosi häneen.

Vanhurskauttaminen on kertakaikkinen ja täydellinen. Van-hurskautuminen ei perustu oikeaan katumukseen tai parannuk-seen, vaikka ne ovatkin välttämättömiä. Vanhurskautumisen pe-rustuksena on Kristuksen sovitustyö. Usko yksin ottaa sen vas-taan. Vanhurskauttaminen on Jumalan juridinen toimenpide (Jes.1:18; 41:1; 43:26). Vanhurskauttamisessa uskova julistetaan, lue-taan ja tehdään vanhurskaaksi. Mutta häntä ei tehdä vanhurs-kaaksi jonkin hänessä olevan ominaisuuden perusteella, vaanJumalan teon perusteella: ”Jeesus vastasi ja sanoi heille: ‘Se onJumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettä-nyt’ ” (Joh. 6:29).

Tulla uskoon, tulla vanhurskaaksi, tulla Jumalan lapseksi, tullaarmosta osalliseksi, uudestisyntyä ja syntyä Hengestä, ovat il-mauksia, jotka kuvaavat yhden ja saman asian eri puolia. Ihmi-nen kokee vanhurskautumisen itsessään uudestisyntymisen ko-kemuksena, jolloin hän tietää päässeensä uuden elämän osalli-suuteen. Hän saa Jumalan lapseksi tulemisestaan Hengen todis-tuksen (Room. 8:16; 2. Kor. 1:22; 5:5; Ef. 4:22; 4:30).

Vanhurskautumisessa uskova ei kokonaan vapaudu synnistä,mutta synnit ovat anteeksiannetut ja poispyyhityt. Raamatun ope-tuksen mukaan vanhurskauttaminen kohdistuu ensiksikin mei-dän synteihimme. Meidät julistetaan vapaiksi niistä lihan hedel-mistä, joita tuotimme ajatuksin, sanoin ja töin (Room. 6:21; 7:5;Gal. 5:19-21). Mutta vanhurskautus menee pidemmälle, edellis-ten seurauksiin, niiden tuottamaan kiroukseen ja tuomioon. Semenee itse asiassa vieläkin pidemmälle: Jumala ei enää edes

187

muista, että olimme hänen vihamiehiään ja vastustajiaan. Van-hurskas on vapaa kaikesta entisestä. Meidät, jotka uskomme,vapautetaan kaikesta siitä, mitä me itsessämme olimme ja olem-me. Vanhurskautumisessa siirrymme saatanan vallasta JumalanPojan valtakuntaan.

Tarkastelemme vielä muutamien raamatunkohtien avulla van-hurskauttamistapahtumaa ja sitä, mitä kaikkea siinä tapahtuu:

Vanhurskautumisessa saamme syntimme anteeksi:”Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden

synnit ovat peitetyt!Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!” (Room. 4:7,8; Ps.

32:1,2.)

Ne siirretään meiltä pois:”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistärikkomuksemme” (Ps. 103:12).

Synnit heitetään Jumalan selän taakse:”Katso, onneksi muuttui minulle katkera murhe: sinä rakastitminun sieluani, nostit sen kadotuksen kuopasta, sillä sinä heititkaikki minun syntini selkäsi taa” (Jes. 38:17).

Synnit ovat maahan ja meren syvyyteen upotettuja:”Hän armahtaa meitä jälleen, polkee maahan meidän pahat te-komme. Kaikki heidän syntinsä sinä heität meren syvyyteen.”(Miika 7:19.)

Vanhurskautunut on Kristuksen verellä pesty:”…ja Jeesukselta Kristukselta, uskolliselta todistajalta, häneltä,joka on kuolleitten esikoinen ja maan kuningasten hallitsija!

188

Hänelle, joka meitä rakastaa ja on päästänyt meidät synneistäm-me verellänsä…” (Ilm. 1:5).

Synnit on pyyhitty pois ja unohdettu:”…ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli mei-dän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja nau-litsi ristiin.”

”Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden,enkä sinun syntejäsi muista.” (Kol. 2:14; Jes. 43:25.)

”…heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa en minä enää muis-ta” (Hepr. 10:17).

Olemme jo aiemmin todenneet, että Aabraham tuli vanhurskaaksiuskon kautta. Mutta samoin tulemme vanhurskaaksi mekin, jotkaolemme hänen lapsiaan uskon perusteella. Aabraham sai lupauk-set Jumalalta sen perusteella että uskoi. Hänet katsottiin vanhurs-kaaksi uskonsa kautta. ”Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettuvain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala onkatsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka onherättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuk-sen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuol-leista meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room. 4:23-25).

Voimme sanoa Jumalan ilmoituksen perusteella näin: Kris-tuksen kuolema vapautti meidät synnin kirouksesta, ja vastaa-vasti me vanhurskaudumme Kristuksen ylösnousemuksen voi-masta. Kristuksen aikaansaama sovitus koskee koko maailmaa,mutta se hyödyttää vain niitä, joilla on usko Kristukseen.

Vanhurskautus kohdistuu ensinnäkin entiseen tilaamme. Se toi-mii menneisyyden hyväksi. Raamattu puhuu siitä uskovan koh-dalla tapahtuneena tosiasiana. Syntien tuottama kirous ja tuo-mio ovat poissa. Entinen on mennyt, ja uskova on saanut uuden

189

aseman Jumalassa: hän on Kristuksessa. Kun Raamattu puhuupyhityksestä, siinä suunta on eteenpäin. Synnin ruumilla, van-halla luomuksella, ei ole enää oikeutta elää. Se on tuomittu kuo-lemaan. Vanhurskauttaminen ei ole vain päämäärä, vaan myösuuden alku; tapahtuu uuden ihmisen luominen. ”Siis, jos jokuon Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa,on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut” (2. Kor. 5:17).

Vanhurskautuksessa jumalaton, mutta uskon kautta vanhurs-kas erotetaan maailmasta eli pyhitetään. Hän on nyt pyhä. ”Jatuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanotta-neet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidänHerramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalam-me Hengessä” (1. Kor. 6:11).

Vanhurskauttaminen on perusta, jolla meidän on uskovina py-syttävä ja levättävä. Se on kertakaikkinen, samoin kuin on Ju-malan antama usko. ”Rakkaani! Kun minulla on ollut harras halukirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, tuli minulle pakkokirjoittaa ja kehoittaa teitä kilvoittelemaan sen uskon puolesta,joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu” (Juud. 1:3).

Tällä vanhurskauden kalliolla meidän tulee siis seistä, levä-tä ja pysyä, olimmepa pyhityksessämme (elämän vanhurskau-dessa) edistyneet tai vasta-alkajia. Emme saa pyhityskilvoitte-lustamme tehdä perustaa, jota tarjoamme Jumalalle. Sellainen eionnistu, vaan se pettää varmasti. Luther puhuu kahdesta van-hurskaudesta, siitä jonka saamme Kristukselta uskon kautta jasiitä joka kasvaa edellisen hedelmänä — pyhityksestä. Tosiasi-assa molemmat ovat Jumalan työtä meissä (1. Kor. 1:30) ja saam-me ne uskon kautta. Silti ne on ehdottomasti pidettävä erillään,muutoin peruskallio katoaa altamme. Kaikkien aikojen farise-ukset ovat kytkeneet nämä kaksi asiaa yhteen, vanhurskauttami-sen ja elämän vanhurskauden. Siksi he eivät tiedä mitään Juma-

190

lan rauhasta. Thomas Wilcoxin Kallis hunajan pisara -kirja neu-voo: “Tee Kristus rauhaksesi, Ef. 2:14, älä velvollisuuksiesi täyt-tämistä, kyyneleitäsi tai muuta sellaista. Sinä voit ajaa Kristuk-sen luotasi yhtä hyvin hyvillä teoillasi kuin synneilläsi. KatsoKristukseen ja tee niin paljon töitä kuin tahdot. Seiso koko pai-nollasi Kristuksen vanhurskauden varassa. Varo, ettet seiso toi-sella jalallasi oman vanhurskautesi varassa ja toisella jalallasiKristuksen vanhurskauden varassa.”

Kirkkomme edellinen kristinoppi opetti vanhurskauttamisesta seu-raavasti:

“Kun Jumala vanhurskauttaa meidät, hän synnyttää meihinuuden elämän. Tämä on hengellisesti kuolleen uudestisyntymi-nen.

Uudestisyntymisessä alkaa jokapäiväinen taistelu syntiä vas-taan. Pyhä Henki herättää meissä halun täyttää Jumalan tahtoa jaseurata Herraamme Jeesusta Kristusta (pyhitys). Usko yhdistäämeidät Kristukseen.”

Monet aikamme teologit opettavat sen sijaan, että kastetun tuleetaistella syntiä vastaan ja elää jokapäiväisessä parannuksessa.Lähes jokaisessa jumalanpalveluksessa tämä oppi tulee julki:”Jumalan lapsiksi kastettuina meillä on oikeus tulla…” Tällaisiaopettajia ja parannuksentekijöitä nimitetään lihan pyhittäjiksi.Nämä teologit ammentavat usein oppinsa nuorelta — vielä kato-liselta — Lutherilta. Heidän pitäisi ensisijaisesti tehdä oikea pa-rannus ja uskoa evankeliumi ja näin vanhurskautua ja uudesti-syntyä, jotta voisivat päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Täl-löin heille selviäisi myös oikea oppi vanhurskauttamisesta japyhityksestä.

Vanhurskautettu ei palaa johonkin ”kasteen armoon”, niin kuinsakramentalistit selittävät. Kaste ei näet vanhurskauta, vaan yk-

191

sin usko. Raamattu ei tunne kasteen vanhurskautta. Raamattutuntee vain uskon vanhurskauden, ja näin myös opettavat Lute-rilaisen Kirkon Tunnustuskirjat.

Oikeastaan on turha puhua katolilaisesta tai luterilaisesta van-hurskauttamisopista. On vain Raamatun oppi siitä. Kaikki muuon sen tulkintaa ja selittämistä. Niissä ei ole useinkaan onnistuttu.

Kirkkomme näyttää olevan palaamassa — eikä yksin van-hurskauttamisopissaan — katolisen kirkon helmaan. Moni hä-tääntynyt sielu joutuu kirkossamme hakemaan apua hyvinkinkaukaa, tai he eivät löydä sitä ollenkaan, koska saarna Kristuk-sen rististä ja verestä on katoamassa monenlaisen rihkaman alle.Eihän tämä toki mikään ihme ole, jos opettajatkaan eivät tunnevanhurskautumista yksin uskosta eivätkä ole sitä kokeneet oma-kohtaisesti.

”Ei subjektiivisella kokemuksella ole merkitystä”, he väittä-vät. Mutta heidän väitteensä kertoo sen, että he eivät tiedä, mitäJumalan tuomioistuimen edessä syntisen vanhurskauttamisessatapahtuu. Se ei ole yksinomaan objektiivista vapaaksi julistamista,vaan myös aina ihmisen sisäisesti koettava tapahtuma. Ei ihmi-nen ole tietämättään vanhurskas! Kun Raamattu puhuu vanhurs-kaaksi tulemisesta, siinä puhuu aina myös ihminen, joka on myöskokemuksen kautta tullut osalliseksi armosta. ”Me tiedämme siir-tyneemme kuolemasta elämään…” (1. Joh. 3:14).

Vanhurskautuminen tapahtuu, jos Jeesus saa vaikuttaa uskon(2. Aik. 30:12; Mark. 16:20; Ap. t. 16:14).

Ihmistä ei pelkästään julisteta uskovaiseksi, vaan hän todellamyös syntyy uudeksi luomukseksi, uskovaiseksi (Ap. t. 15:5;Ap. t. 19:18; 1. Kor. 15:11; 2. Kor. 13:5; Room. 13:11; Hepr.4:3; Joh. 6:29). Jos uskoontuloa ja vanhurskauttamista ei ole saa-nut syntiselle tapahtua, uskon sijalla on vain totena pitämistä,uskottelua, luuloa, järjen päätelmää ja oikeassa olemista, muttaei pelastavaa uskoa. Vaikuttaa siltä, että eräät aikamme oikeas-

192

saolijat eivät itse tunne vanhurskauttavaa, elävää uskoa.Maailmaa ei ole vanhurskautettu, vaan se on tuomion alla,

koska se ei usko (Joh. 9:39; Joh. 16:8-11). Vain siellä, missä syn-tyy omakohtainen Kristus-usko, siellä siirrytään vihan ja tuomi-on alta vanhurskauteen ja rauhaan Jumalan kanssa. Tältä perus-talta syntyy myös todellinen kirkkauden toivo:

”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niinmeillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme JeesuksenKristuksen kautta, jonka kautta myös olemme uskossa saaneetpääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauk-semme on Jumalan kirkkauden toivo” (Room. 5:1).

Uskoontulo ja vanhurskautuminen eivät tapahdu kokemukselli-sena tapahtumana kaikilla aina samalla tavalla. Toinen kokee sentietyllä kellonlyömällä, toinen ei voi sanoa uskoontulonsa aikaa.Joku uudestisyntyy kovalla kohinalla, toinen saa sen hiljaisenlöydön tuloksena. Jonkun kohdalla vanhurskautumiskokemus onkuin toukokuinen jäidenlähtö Tornionjoessa: on ryminää ja rois-ketta. Jollakin toisella se on kuin jäiden sulamista paikoilleen,ilman sen kummempia mullistuksia. Jumala toimii hyvin mo-nella tavalla. Tässäkään asiassa ei saa rakentaa kaavoja siitä, mitenJumalan tulee toimia. Mutta on olemassa joitakin pääperiaattei-ta, joiden puitteissa Jumala toimii. Ne periaatteet löytyvät hänensanastaan. Lutherin opetus on tässä myös hyvin selkeä: ”Juma-lan lapseksi ei kasveta, vaan synnytään.” Kauniistakaan kukastaei voi siis tulla lintua, vaikka kuinka kasvattaisi sitä linnuksi.Liha ei voi kasvaa hengeksi. Jeesus sanoo: ”Älä ihmettele, ettäminä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä. Tuulipuhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tie-dä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka onHengestä syntynyt.” (Joh. 3:7,8.)

Pääasia on se, että vanhurskautuminen on saanut toteutua

193

ihmiselämässä. Se on uskovalle lahjoitettu valtava perintö. Vastaiankaikkisuudessa ymmärrämme perintömme koko valtavuuden.

Vanha perintö, lain vanhurskaus, on kumottu ja uusi perintöon kaikkien saatavilla. ”Ei laki, vaan usko”. Missä Kristus onsaanut tulla syntisen ihmisen vanhurskaudeksi, siellä vallitseeaina suuri ilo. Kristus tuli kerran meidän synniksemme. Nyt mevoimme tulla vanhurskaiksi.

”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki syn-niksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi” (2.Kor. 5:21).

Vanhurskautuminen on siis uuden ihmisen syntymä. Siitä tulisialkaa uskovan kilvoitus. Paikoilleen ei saa jäädä. Moni jää kui-tenkin vauvan asteelle, omaa syntymäänsä ihmettelemään, eikäosaa aloittaa todellista uskonkilvoittelua. Opetuskin puuttuu.Sellaista opetusta ei kerta kaikkiaan kirkkomme piiristä löydy.Sekin mitä on, on laadittu eri herätysvirtausten perinnäissääntö-jen pohjalta. Kilvoittelun tavoite on kuitenkin huikea. ”Kun mekaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja JumalanPojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksentäyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä,jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovatkavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me nou-datamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinniKristukseen, häneen, joka on pää.” (Ef. 4:13-15.)

Myös omakohtainen kokemukseni on ollut se, että sain tulla van-hurskaaksi ja uudeksi luomukseksi yksin armosta, yksin Kris-tuksen tähden. Minulla ei ollut siinä muuta osuutta kuin vastaan-ottajan osuus. Kaikki tapahtui Jumalan johdatuksessa hänen tah-tonsa toteuttamiseksi. Itse en olisi keksinyt tulla uskoon, van-hurskautua ja syntyä uudesti ylhäältä. Herra sen teki, ja minä

194

ihmettelen sitä yhä. Kiitän ja ylistän häntä siitä.Haluan myös kaikesta sydämestäni, että sinä lukijani, joka et

osaa vielä sanoa, oletko Herran oma ja oletko niiden joukossa,jotka kerran veisaavat uutta virttä Karitsalle, lukisit ajatuksellaseuraavat kehotuksen sanat ja Herran Hengen valaisemana toi-misit niiden mukaan.

“Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut mei-dät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meillesovituksen viran.

Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailmanitsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuk-siaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.

Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläi-nä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyy-dämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsen-ne Jumalan kanssa.

Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän täh-temme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Ju-malan vanhurskaudeksi.

Hänen työtovereinaan me myös kehoitamme teitävastaanottamaan Jumalan armon niin, ettei se jää tur-haksi.

Sillä hän sanoo: ‘Otollisella ajalla minä olen si-nua kuullut ja pelastuksen päivänä sinua auttanut.’Katso, nyt on otollinen aika, katso, nyt on pelastuk-sen päivä.” (2. Kor. 5:18-21; 6:1,2.)

”Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yh-dessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on van-hurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä onvalkeudella ja pimeydellä?

Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä

195

yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa?Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja

epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temp-peli, niinkuin Jumala on sanonut: ‘Minä olen heissäasuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidänJumalansa, ja he ovat minun kansani.’

Sentähden: ‘Lähtekää pois heidän keskeltänsä jaerotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen kos-keko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidänIsänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni,sanoo Herra, Kaikkivaltias’.” (2. Kor. 6:14-18.)

Vielä muutama sana edessä olevasta matkasta.Luther huomasi aikoinaan, että on monia hyviä pääsiäissaar-

naajia, mutta vähän kunnollisia helluntaisaarnaajia, niitä jotkaosaisivat opettaa pyhityksestä ja uudesta elämästä. Näin ovatasiat tänäkin päivänä. Siksi tästä kaikesta, kasvusta Kristuksentuntemisessa, pyhityksestä ja uudessa elämässä vaeltamisesta,olisi niin paljon kirjoitettavaa. Kun opetus puuttuu, moni uu-destisyntynyt sielu palaa takaisin lain synkkään erämaahan.Kuitenkin myös uuden elämän täytyy perustua Kristuksen so-vintotyöhön ja Hänen ylösnousemusvoimaansa. Ne aikamme vil-lihenget, jota opettavat, että Golgatalta matkan tulee jatkua eteen-päin, jos haluaa tulla todella pyhäksi, ovat kyllä matkalla turmi-oon.

Jeesuksen seuraaminen johtaa aina myös kärsimykseen, hä-nen kärsimystensä osallisuuteen. Niitä ei voi uskova välttää. Mitälähemmäksi me pyrimme Elämän Herraa, sitä varmemmin kär-simykset tulevat mukaan elämäämme.

”Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevatmeidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskinlohdutus runsaana Kristuksen kautta” (2. Kor. 1:5).

196

” …tunteakseni hänet ja hänen ylösnousemisensa voiman jahänen kärsimyksiensä osallisuuden, tullessani hänen kaltaisek-seen samankaltaisen kuoleman kautta” (Fil. 3:10).

Herra myös kurittaa kasvattaakseen meitä kuvansa kaltaisuuteen.Emme saa lannistua kohdatessamme niitä. Olen kertonut tässäkirjassa omista kärsimyksistäni juuri sen vuoksi, että näkisimmeniiden olevan kristilliseen elämään kuuluvia. Mutta kullekin an-netaan voimiensa mukaan.

”Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan…” (Ilm.3:19).

”…jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jon-ka pojakseen ottaa” (Hepr. 12:6).

”Isämme kurittivat meitä vain lyhyttä aikaa varten ja niin kuinheistä näytti hyvältä, mutta Jumalan kuritus koituu meidän to-delliseksi parhaaksemme: me pääsemme osallisiksi hänen py-hyydestään” (Hepr. 12:10).

197

11. LUKU

Vielä muutama sana ikävästä ja armosta

Odotan ja ikävöinKuinka suurella kaipauksella ja ikävällä odotankaan aikaa, jol-loin herännäiskansa ja erityisesti sen johtajat palaisivat siihenkohtaan Herran tietä, jossa aikoinaan eksyttiin. Kerran oli tultuvaelluksessa paikkaan ja aikaan, jolloin isien perinnäissäännötolivat ottaneet vähitellen Jumalan sanan paikan. Tilalle olivattulleet omien pyhimysten mielipiteet ja ihmisajatukset. Tuolloinpalattiin koleaan ja kuivaan Siinain vuorimaahan. Vieraaksi kävielävä usko ja Hengen palo. Vieraaksi muuttui aito kilvoitus jahalu lähteä pois maailmasta. Palattiin sen sijaan kyselemään neu-voja faaraon viisailta ja kaivattiin takaisin Egyptin ”lihapatojen”äärelle. Alettiin hyökkäillä Herran sanasta eläviä vastaan ja ou-doksuttiin uskon ihmisiä. Kun näin tapahtui, uskallettiin puhuaenää vain toivosta. Mutta toivo ilman uskoa ja uskon vanhurs-kautta on täysin kuollut toivo. Jotkut tyytyvätkin kerjäämään jon-kinmoista toivoa, vai miksi tällaista ”toivoa” pitäisi nimittää?

Mutta vielä kerran on Herra antava virvoituksen ajan kansal-lemme. Jospa tuolloin tapahtuisi myös se, että herännäiskansankohdalla alkaisi paluu entiseen.

”Mitä nyt on, sitä on ollut jo ennenkin; ja mitä vasta on ole-va, sitä on ollut jo ennenkin. Jumala etsii jälleen sen, mikä onmennyttä” (Saarn. 3:15).

Voi jos silloin viheliäiset ihmisopit ja luopumus Herran sa-nasta hylättäisiin ja jokainen itkisi oman kansansa vammaa. Sii-tä voisi alkaa kokonaan uusi aikakausi. Silloin ymmärrettäisiin,

198

mitä tarkoittaa apostoli Pietarin sana: ”Tiedättehän, ettei teitäole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä mil-lään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen,tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä. Hä-net oli valittu jo ennen maailman perustamista, ja nyt aikojenlopulla hänet on tuotu julki teitä varten. Hänen kauttaan te us-kotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirk-kauden, niin että te uskoessanne myös panette toivonne Juma-laan.” (1. Piet. 1:18–21.)

Milloin koittanee tuo aika, jolloin Herran armo saa olla myösoman herännäiskansani voimana? Kuinka ihanasti soisivatkaansilloin Siionin Virret uusien luomuksien suusta.

Ilmestyskirjan seurakunnista Laodikean seurakunta oli se,josta Jeesuksella Kristuksella ei ollut mitään hyvää sanottava-naan. Tämä seurakuntakunta on hyvin samanlainen kuin monetaikamme seurakunnat. Herännäisyyskin on langennut tällaiselletasolle. Kuitenkin on huomattava yksi seikka: Kristus rakastaatällaistakin seurakuntaa. Juuri tämän vuoksi hän myös nuhteleesitä mitä voimakkaimmin ja jyrkimmin. Tämän vuoksi olen täs-sä kirjassani sanonut asioita hyvinkin voimakkaasti. Olen ym-märtänyt, että se on Herran tahto. Tämä on välttämätöntä,kun Kristus-usko on katoamassa ja se on korvattu luonnollisenihmisen moninaisilla sepustuksilla. Tällaisellekin yhteisölle kuu-luu Herran rakastava sana, ettei se kokonaan hukkuisi. Näin hänsanoo apostoli Johanneksen välityksellä:

“Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ‘Näinsanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Ju-malan luomakunnan alku: Minä tiedän sinun tekosi:sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmätai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä olepalava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suus-

199

tani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olenrikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juurisinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea jaalaston. Minä neuvon sinua ostamaan minulta kul-taa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeatvaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesihäpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmä-si, että näkisit. Kaikkia niitä, joita minä pidän rak-kaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis jatee parannus. Katso, minä seison ovella ja kolkutan;jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minäkäyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kans-saan, ja hän minun kanssani. Joka voittaa, sen minäannan istua kanssani valtaistuimellani, niinkuin mi-näkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänenvaltaistuimellensa. Jolla on korva, se kuulkoon, mitäHenki seurakunnille sanoo’.” (Ilm. 3:14-22.)

Ihaninta on armoArmo on ihanimpia asioita maailmassa, mutta samalla se on vai-keimpia asioita, mitä kohtaamme elämämme aikana. Kallis hu-najan pisara -kirja toteaa: ”Voi, kuinka luontomme riehuu, kii-vailee ja raivoaa sitä vastaan, että kaikki on lahjaa, ettei se voiansaita mitään omilla teoillaan, kyyneleillään eikä velvollisuuk-siensa täyttämisellä, että kaikki omat teot ovat kelpaamattomiaja arvottomia taivaassa.”

Armonsa on Isä antanut lapsilleen Jeesuksessa Kristuksessa.Tämä armo on aina voimassa, vaikka kukaan ei edes ottaisi sitävastaan. Armo on silti iankaikkinen armo. Kun illalla panen nuk-kumaan, armo on siinä. Kun aamulla herään, saan herätä samaanarmoon. Se ei ole yöllä karannut minnekään.

Olen tässä kirjassa puhunut paljon itsestäni, vaikka sanotaan-

200

kin: ”Itsestään se paha pappi puhuu.” Uskon paljon myös oma-kohtaisen todistuksen voimaan. Saviastian tulee olla myös mu-kana, että sana on todella uskottavaa. Pelkkä Sanan totena pitä-minen ei vielä välttämättä ruoki kuulijaansa. Turhaan ei apostoliPaavali ole todennut: ” Tämä aarre on meillä saviastioissa, jottanähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikämeistä itsestämme. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla muttaemme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vai-nottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tu-hottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa,jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näky-viin.” (2. Kor. 4:7-11.)

Kun joku loppuun palanut ihminen lukee siitä, kuinka jokutoinen kärsivä on jaksanut nousta pimeästä yöstä ja löytänyt va-lon, uusi toivo voi alkaa sarastaa. Kaikki ei olekaan lopussa, vaik-ka se siltä juuri nyt näyttäisikin.

Olemme vielä matkalla, toivon mukaan matkalla kotiin. Sik-si vielä muutama toivon ja lohdutuksen sana sinulle, joka vaellatuupuneena maailmassa. Olen halunnut päättää tämän teoksensanoihin, jotka jäisivät kantamaan lukijaa eteenpäin elämässä.

Edellisissä luvuissa olen kirjoittanut yhden ihmisen taiste-luista, mutta myös kristilliseen sanomaan kuuluvista opillisistaasioista. ”Minä uskon, ja siksi puhun”, kirjoittaa Paavali (2. Kor.4:13). Siksi minäkin kirjoitan ja puhun. En voi vaieta.

Ikävöin, että niin moni kuin mahdollista löytäisi armon taiettä armo löytäisi hänet, “että saisimme laupeuden ja löytäisim-me armon, avuksemme oikeaan aikaan” (Hepr. 4:16).

Kaikkialla kristittyjen keskuudessa vaivaa eräs sairaus. Sekäy yhä vaikeammaksi, ja lääkkeet tuntuvat olevan lukkojen ta-kana. Sairaus on väsymistä olemaan aina jatkuvasti vahva.“Olemme luonnostamme juutalaisia”, kirjoittaa apostoli Paava-li. Se merkinnee erikoisesti meidän suomalaisten kohdalla vaa-

201

timusten kovaa maailmaa, vaatimusten moninaisia paineita. Kas-vatuksemme, elinympäristömme, työpaikkamme, jopa kotimmesaattavat ajaa meidät moninaisten suoritusten paineeseen. Sie-lunhoidossa tapaa näitä ihmisiä. He tarvitsevat kipeästi hoitoavahvuuteensa, jota eivät jaksa kantaa. “Maija P” kirjoitti Koti-maa-lehdessä (26.4.1996): “Jos näännyn kuormani alle, tiedän,että se on itseni tekemä”. Usein on näin. Mutta kuormamme ovatmuidenkin meille antamia. Olemme ne joskus pakosta, joskushyväntahtoisuudessamme ja omassa velvollisuudentunnossam-me, ottaneet kannettavaksemme.

Kun luen tai kuuntelen hengellistä sanomaa, jota kirjoittaatai puhuu ihminen, joka on vielä lujasti lainalaisessa tilassa, puhekuormittaa ikävällä tavalla. Tällaisessa puheessa on aina muka-na myös jonkinasteinen, joskus salainenkin, viha. Ainakin minäaistin sen heti. ”Laki synnyttää vihaa”, sitä tosiasiaa ei voi ku-kaan paeta. Mutta armo synnyttää vapaita lapsia Jumalalle. Mi-tään ei liene Jumala minulle niin teroittanut, kuin että myös mi-nulla olisi tarjottavana armon sana. Saamani kutsun mukaisestiminun on puhuttava ja kirjoitettava kaikesta siitä, mitä näen. Seei ole aina kovin kaunista, silti vapauttava sana ei saisi koskaankadota suustani. Joku laittoi tekstiviestin: ”Puhut aina suusi niinpuhtaaksi, ettei sinun kai tarvinne edes hampaita pestä”? Sano-misistani huolimatta minunkin on ne pestävä.

Mikään ei ole niin ihanaa Herran palvelijalle, kuin että hän saajulistaa uupuneelle ja armoa hakemaan tulleelle sielulle Jeesuk-sen sanat: ”Ole rohkealla mielellä, poikani (ja tyttäreni), sinunsyntisi annetaan anteeksi” (Matt. 9:2). Tämä lupauksen sana va-pauttaa kiusatun sielun, sillä onhan myös kirjoitettu: ”Missä syn-nit on annettu anteeksi, siellä ei enää tarvita syntiuhria” (Hepr.10:18).

202

Olemme kulkeneet yhdessä kappaleen matkaa. Toivotan siunat-tua matkaa erityisesti sinulle, lukijani, joka rakastat Herraa. Ra-kastat häntä, koska hän on ensin rakastanut sinua ja lahjoittanutsinulle uskon. Emme ehkä tunne toisiamme, mutta Herra tunteemeidät. Vaikka kovin vähän ehdimmekin täällä ajassa oppia tun-temaan Kristusta, Vapahtajaamme, tärkeintä on kuitenkin se, ettätunnemme hänet niin hyvin, että perimme iankaikkisen elämänja voimme saada omaksemme meille varatun iankaikkisen pe-rinnön.

“Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minunomani tuntevat minut.” (Joh. 10:15 ).

“...hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kai-ken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, hänen tuntemi-sensa kautta...” (2. Piet. 1:3).

Iankaikkisuus taivaassa on sitten sitä aikaa, jolloin opimmehänet todella tuntemaan. Siihen kuluukin aikaa koko iankaikki-suus. Rohkaistu siis ystäväni jatkamaan taistelua, sillä matka onvielä kesken. Mutta pian ollaan perillä ja voitto jo häämöttää!

”Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elä-mään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olettunnustautunut monen todistajan edessä” (1. Tim. 6:12).

” Se, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet, enkä minä pyy-hi hänen nimeään elämän kirjasta, vaan tunnustan hänet omak-seni Isäni ja hänen enkeliensä edessä” (Ilm. 3:5).

Jumalan pelastussuunnitelman ylistysYlistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kris-tuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kai-kella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteillaKristuksessa. Jo ennen maailman luomista hän onvalinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään py-

203

hiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkau-dessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidätyhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuk-sen tähden. Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkka-us, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa!

Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomus-temme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armon-sa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonutmeille kaikkea viisautta ja ymmärrystä. Hän on il-maissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristustakoskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hy-väksi tehdä ja joka oli määräajan tullessa toteutuva:hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitäon taivaassa ja maan päällä.

Jumala on myös antanut Kristuksessa meille pe-

rintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennaltamäärännyt — hän, joka saattaa kaiken tapahtumaantahtonsa ja päätöksensä mukaisesti. Siksi meidän,jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivommeKristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistyk-seksi.

Kristukseen tekin nyt uskotte kuultuanne totuu-den sanan, pelastuksenne evankeliumin. Häneenuskoessanne te myös olette saaneet luvatun PyhänHengen sinetiksenne. Se on meidän perintöosamme

vakuutena, joka takaa meille lunastuksen, Jumalankirkkauden ylistykseksi. (Ef. 1:3–14.)

Mutta nyt on jo viimeinen aika. Herran tulemus ei ole kaukana.Ajan kello on jo illassa. Yösydämenä Kristus tulee. Kuka silloinvalvoo?

204

”Hän, joka todistaa tämän, sanoo: “Tämä on tosi, minä tulenpian.” Aamen. Tule, Herra Jeesus! Herran Jeesuksen armo ol-koon kaikkien kanssa.” (Ilm. 22:20,21.)

”Monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elä-mään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun. Oikeat opettajat lois-tavat niin kuin säteilevä taivaankansi, ja ne, jotka ovat opasta-neet monia vanhurskauteen, loistavat kuin tähdet, aina ja ikui-sesti.” (Dan. 12:2,3.)