6

Kyösti Nevalainen on kunnostanut ja ylläpitänyt Vuonislahti – Koli jäätietä tällä rupeamalla seitsemän vuotta. Välillä tien hoidosta vastasi Reijo Kiiskinen Var-pasesta kymmenisen vuotta ja sitä ennen Kyösti jo hoiti urakkaa samanmoisen ajan. Hän tekee työtä Destian aliurakoitsijana.

Miten jäätie tehdään?

– Eihän sitä tehdä! Itsestään se jäätyy, toteaa Kyösti. Paitsi että. – Käyn hydrokopterilla tarkkailemassa tilannetta, kun Pielinen on saanut ohuen jääpeitteen, noin 5 – 10 cm. Hydrokopterilla on aluksi turvallista liikkua, sillä jään paksuus saattaa aluksi vaihdella tosi paljon.

Kun jään paksuus on yli 10 senttiä, Kyösti tekee pääpiirteittäisen linjauksen tulevalle tielle. Linjaus merkitään muutamilla auraus-merkeillä, sillä välillä sääolosuhteet saattavat huonontaa näkyvyyttä huomattavasti eikä

linjausta tahdo erottaa. Jäätymistä edesau-tetaan auraamalla.

– Lumi on hyvä eriste ja se on saatava pois jäätymisvaiheessa. Pahimmillaan aurausta saa tehdä yötä päivää. Onneksi asun tuossa rannan lähellä, niin voin käydä välillä kotona syömässä ja huilaamassa.

Kolin päässä noin 1,3 kilometrin mat-kalla ja Vuonislahdesta noin kilometrin matkalla on Kyöstin mukaan usein huonoa jäätä, joten sinne pumpataan vettä, jolloin jää tasoittuu ja vahvistuu. Hydrokopteri, pumput ja aurauskalusto urakoitsijalla on omasta takaa.

Jäätymien vaihtelee vuosittain huomat-tavasti. – Kovilla pakkasilla jäähän syntyy railoja. Pahin railojen paikka on noin parin kilometrin päässä Vuonislahden rannasta. Jäätien teon aikana voi linjausta vielä tar-vittaessa muuttaa. Muutama vuosi sitten jäätie syntyi muutamassa viikossa, kun tammikuun alussa oli napakat pakkaset. Silloin jäätie avattiin 15.1.. Tänä vuonna

tilanne oli erittäin hankala, sillä alkutalveen osui muutamia suvikelejä eikä tasalaatuista teräsjääkerrosta meinannut tulla riittävästi. Jäätien valmistumiseen meni kuukauden verran ja se avattiin vasta 9.2.. Avaamisen rajana pidetään helmikuun puoliväliä.

Jään on oltava vähintään 40 senttiä paksua ennen kuin se avataan virallisesti. ELY-keskus käy tekemässä jään paksuuden mittaukset ja päättää jäätien avaamisesta.

Miten jäätietä huolletaan?

Kun välttämätön ja tärkeä esityö on tehty, jatkuu tien kunnon tarkkailu. Kyösti käy joka päivä tarkastamassa tilanteen ajamalla Kolille ja takaisin. Pahoilla pyrykeleillä auraamassa on oltava lähes tauotta.

– On kyllä myönnettävä, että joskus väsyttää, mutta työ on kyllä palkitsevaa. Erityisesti ilahduttaa jäätien arvostuksen kasvu. Pingviini eli Taisto Lehikoinen on

kyllä mainio markkinamies! Ennen ei ole ollut näin paljon autoja, hiihtäjiä, luistelijoita ja potkurilla kulkijoita. Erityisesti Kolin ran-nassa näki usein kuinka kolmen sukupolven väki oli liikkeellä yhdessä. Retkiluistelurata ja tapahtumat lisäsivät kävijöitä.

Retkiluistelurata oli myös Kyösti Ne-valaisen, ja Taisto Lehikoisen, työsarkaa. Lieksan kaupunki kunnostutti radan tänä talvena toista kertaa.

Talven mittaan jäätielle kertyy paksuutta lähes metrin. Päivien lämmitessä tien pinta sohjoutuu ja sitä lanataan pois. Rantojen sulaminen on yleensä viimeinen niitti talven jäätielle.

– ELY-keskus tekee lopullisen päätöksen tien sulkemisesta, toteaa Kyösti.

Mitä teet kun jäätie sulaa?

– Vedän henkeä!Anu Penttinen

Jäätien mestari

Elettiin kesää 1958. Herranniemeen oli kunnostettu kaksi huonetta matkustavaisille ja odoteltiin vie-raita. Ensimmäisinä saapui kaksi sveitsiläisnaista ja siitä lähti käyntiin matkailijoiden palveleminen. ”Im-meisii makkuuttamallako aijotte ih-tenne elättee?” kyseli kyläjäs. Aino ja Lauri ”Lassi” Nevalainen olivat sitä mieltä, että ainakin kokeillaan.

1960-luvun asiakaskuntaa voi luonnehtia täysihoitolaisiksi, satunnaisiksi Kolin mat-kaajiksi ja jossain määrin liikkui myös ulko-maalaisia ”reppuselkiä”. Täysihoitolaisille piti tarjota ruokaa monta kertaa päivässä ja siinä olivat Aino-emännän karjalaisjuuret hyväksi avuksi. Piirakoita pyöräyteltiin joskus yhdessä vieraidenkin kanssa. Vuo-nislahden ja Kolin väliä liikennöivä, Jussi Tolkin omistama vesibussi Tuula kuljetti niin VR:n rengasmatkalaisia kuin muitakin Kolin vaaroille ja usein tarvittiin majoitusta myös Vuonislahdessa.

Aino ja Lassi jatkoivat maatilan pitoa aina 1960-luvun lopulle, mutta 1970-lu-vulla matkailusta tuli tilan pääelinkeino. Ensimmäinen saksalainen 20-henkinen nuorisoryhmä saapui kesällä 1970. Saksa-lais-balttilaisen nuorisojärjestön (DbJuStr) jäsenet olivat balttilaisemigranttien lapsia, jotka viihtyivät Vuonislahdessa pari viikkoa useana kesänä 1970-1980 luvuilla. Oman kylän nuoriso odotti innolla saksalaisia ja monet ystävyyssuhteet yhteisissä riennoissa solmittiinkin.

Kun Interrail-kortti ilmestyi markkinoille vuonna 1972, tuli Vuonislahden asemalta kesäaikaan melkein joka junalta nuoria reis-saajia, jotka saattoivat viipyä jopa viikon tai kaksi. Markkinointi tapahtui suusta suuhun ja Kööpenhaminan rautatieasemalla olleen vieraskirjan kautta; siihen olivat monet in-terreilaajat kirjoittaneet kehuvia lausuntoja maaseudulla olevasta retkeilymajasta, jossa pääsi saunomaan ja veneellä soutelemaan. Tämä puri. Toki kuuluminen Suomen Retkeilymajajärjestöön auttoi paikan löy-tämisessä.

Lassi-isäntä ymmärsi myös oheispalvelu-jen päälle ja rakensi vuonna 1971 ensim-mäisen lautan, jolla hän ajelutti vieraita Pielisellä.

Lassin sydämenasia oli myös piilopaikka Herrankukkaro, jonka hän kehitteli Sam-malniemelle. Siellä saivat niin vieraat kuin isäntäväkikin saunoa, levätä ja lerketellä. Jos sopivasti sattui, antoi Lassi vierailleen ilokasteen. Vuonislahden kylällä ollut Pik-kukahvila lopetti toimintansa vuonna 1974 ja tämän jälkeen päätettiin Herranniemessä avata tupakahvila, joka palveli yöpyjien lisäksi muitakin asiakkaita.

Pohjois-Karjalan matkailun varsinainen vetonaula saatiin elokuussa 1978, kun Bomban talo avasi ovensa. Tämä merkitsi ryhmämatkailun hurjaa kasvua ja kun sa-maan aikaan bussimatkalaisten suosiossa oli myös Paateri, tiesi se uuden asiakasryhmän syntymistä. Lisäkapasiteettia tarvittiin kipeästi, että saatiin bussilastillinen mat-kalaisia yöpymään mukavasti.

Sukupolvenvaihdos tapahtui 1990-luvun

puolivälissä, jolloin Tapio Nevalainen yhdessä Erja-vaimonsa kanssa otti vastuun Herranniemestä. Ryhmämatkalaisten ja perheiden lisäksi järjestettiin mm. rippikou-luleirejä, taideleirejä ja leirikouluja.

2000-luvun alkupuolella brittituristit löysivät Herranniemen talvimatkakohtee-na. Myös venäläismatkailijoita on Pielisen rannalla pyörähtänyt, joskin viime aikoina heidän määränsä on vähentynyt.

Ajat muuttuvat ja matkustustrendit niiden mukana: nyt halutaan juhlia ja viettää aikaa yhdessä sukulaisten, ystävien ja tuttavien kanssa. Kesäviikonloput täyttyvät hääjuh-

lista, sukutapaamisista, syntymäpäivistä ja muista kekkereistä. Myös Herranniemen rantaan rakennettu teatteri on tuonut oman lisänsä tarjontaan ja talvella Vuonislahti-Koli jäätiellä on tärkeä rooli.

Vuonislahden kylä on mukana valtakun-nallisessa kylämatkailutoiminnassa (kylään.fi) ja Herranniemi omalta osaltaan haluaa pitää kylämatkailun lippua korkealla. Erja ja Tapio toivottavat vieraat tervetulleeksi nauttimaan Pielisen maisemista ja tun-nelmasta!

Sirpa Sulopuisto

Kestikievari Herranniemi

60 VUOTTA PETIÄ JA PIIRAKKAA

Kestikievari Herranniemi

60 VUOTTA PETIÄ JA PIIRAKKAA

Deutschbaltit, 1. ryhmä kesällä 1970. Kuvassa keskellä kirjoittaja Sirpa, Herran-niemen tytär.