46 Kopteri

MiTä OTTAA MUKAAN viikon prätkäreissulle, kun määränpää on täysin hämärän peitossa? Kaikki tilpehööri olisi saatava mukaan Atlantin ylittävälle lennolle ja lopulta prätkän selkään. Keskilännen sääkartasta-kaan ei paljon apua löytynyt. Milloin sääherra lupaili jäätäviä ukkoskuu-roja, milloin infernaalisia helteitä. Mahtavaa.

Päätinkin jättää pakkaamiset edellisiltaan, jolloin mukaan tulisi erehdyksen, unohduksen ja sattuman kautta juuri oikeat varusteet. Hom-ma on toiminut tuolla kaavalla jo vuosia, joten miksi vaihtaa voittavaa joukkuetta. Kunhan kynde, passi ja liput ovat tallella, loppu yleensä su-juu, tavalla tai toisella.

Lentävä helsinkiläisryhmämme koostui yhdestä Victoryn edusta-jasta, sekä kolmesta moottoripyörälehdistön rämäpäästä. Paikan päällä Salt Lake Cityssä, jonne jatkolentomme Chicagosta meidät vei, otti Vic-toryn toinen suomalaisedustaja meidät illalla hotellissa vastaan. Lähes mielisairaan pitkä lento kuittaantui paikallisessa tavernassa erittäin mais-tuvaisella olutlasillisella. Unta ei juurikaan tarvinnut odotella, kun pää lopulta painui tyynyä vasten.

Homma toimiiAamulla suuntasimme Park Cityyn, jossa Victory USA oli valmistellut liudan upouusia Victory-malleja käyttöömme. Jengiä oli paikalla runsaas-ti. Laskeskelin mielessäni toistakymmentä suharia, valmiina hyppäämään puikkoihin. Ensireaktioni laitteisiin oli kauhunsekainen. Valtavan kokoi-set ja painoiset laukkupyörät tuntuivat kevyeen brittisporttiin tottuneelle lähinnä elefantin kokoisilta hirviöiltä.

Amerikan tyyliin ennen avainten luovutusta käydään läpi mittava paperisota, josta en ymmärtänyt puoliakaan, vaikka amerikkaa puhunkin. No aivan sama. Kalliiksi se kolarointi joka tapauksessa tulee. Nimeä alle. Parempi siis ottaa ensimailit rauhallisesti. Ensimmäinen paniikkikohtaus on syntyä jo lähtömetreillä, kun syvältä parkkihallin uumenista on nous-tava ripeästi yhtä letkaa jyrkkää ramppia ylös ja ulos liikenteen sekaan. Siitä selvitään.

Hitaasti mutta ripeästiAlkukankeuden jälkeen alan pikkuhiljaa tottua tähän mammuttiin. Us-kallan jopa laittaa radion päälle, joka laitteesta tietenkin löytyy penkin-lämmittimien, iPod-kytkennän sekä cruisen lisäksi. Yeah. Amerikkaa! Suuntaamme pikaisen tankkauksen jälkeen baanalle. Nyt Victory pääsee näyttämään kyntensä.

Laite lipuu amerikan malliin vaivattomasti eteenpäin. Kun suora tie lopulta aukeaa loppumattomana edessämme, Victoryn omat suharit haistattavat pitkät nopeusrajoituksille. Matka jatkuu kirjaimellisesti sink-ki kireällä.

Pyörien suorituskyky tuli selväksi. Mittari näyttää 105 mailia eli n. 170 kilsaa tunnissa. Kovempaa en uskalla päästellä, sillä etupää aloittaa tämän jälkeen erittäin mielenkiintoisen vaappumisen, jonka lopputulosta en halua kokea. Vauhti on kuitenkin tämänkokoiselle vehkeelle vähin-täänkin riittävä.

Saamme pienen hengähdystauon, kun matkamme keskeytyy tietöi-hin. Vaihdan laitetta. Otan alleni Victoryn futuristisen Vision-mallin. Tätä pyörää olen halunnutkin päästä testaamaan, sillä kaikessa utopistisuudes-saan näen sen muotoilussa myös kauneutta.

TestailuaVerrattuna ensin ajamaani Cross Countryyni, Vision on kenties vieläkin isompi ja painavampi. Onneksi en aloittanut ajoa sillä! Vision edustaa selkeästi tulevaisuutta ja hyvä niin. Laite on rohkea veto kaikessa ava-ruusmuotoilussaan. Visionista löytyy edellämainittujen herkkujen lisäksi myös sähköllä säädettävä tuulilasi. Aikamoista.

Vision on ensikokemalta positiivinen yllätys. Kun edessä on satoja maileja viivasuoraa baanaa, alkavat tietyt vanhat kriteerit moottoripyörän parhaista ominaisuuksista murentua. Tai sanotaanko muuttua. Täällä ei brittisportilla kauaa jaksaisi pyristellä. Victoryn laukkumallit ovat täällä sen sijaan kuin kotonaan.

Pysähdymme jälleen tankkaamaan. Huomaan, että tämäkin pyörä hyväksyy Applen iPhonen stereoihinsa. Ei muuta kuin pulikka karvaan kiinni ja rokki soimaan. Tie aukenee jälleen edessämme ja stereoista ka-jahtaa Richie Blackmore’s Rainbown Man On The Silver Mountain. Fiilis alkaa todella nousta!

Matka jatkuu läpi loppumattomien, puuduttavien tasankojen. Läm-pöä on mukavat 38 astetta varjossa. Victoryn ilmajäähdytteinen V-twin pitää huolen siitä, että lämpöä piisaa myös suharilla – miehekkäästä vauh-dista huolimatta. State law ei pakota kypärän käyttöön, mutta Victoryn ohjeet kyllä. Kynden sisällä aivoni kiehuvat kuumuudessa.

Vaihdan Visionin Cross Country Cory Nessiin. Laite on muihin verrattuna “nuorekkaampi” aika näyttävine tribaali-maalausteemoineen. Ness tuntuu ajossa kevyemmältä ja helpommalta hallita. Painoa on sel-keästi vähemmän. Pyörä myös kiihtyy mallikkaasti. Ness on varustettu

Kopteri matkaa läpi Amerikan keskilännenKun allekirjoittaneelle tarjotaan mahdollisuutta päästä matkaamaan

Victoryn uusilla malleilla Amerikkaan, läpi viiden keskilännen osavaltion, en todellakaan kieltäydy kunniasta. 1500 mailin retki vei Kopterin t

oimittajaa läpi henkeäsalpaavien maisemien, legendaaristen lännenkau-punkien sekä masentavan surkeuden. Toisin sanoen, tätä on Amerikka.

T e k s T i & k u v aT: s e g u

101-2.indd 46 16.10.2011 20.33

Kopteri 47

lyhyellä pleksillä ja kromatuilla tupeilla. Mikä näyttävyydessä voitetaan, ajettavuudessa kuitenkin hävitään.

Nessin lyhyt pleksi on ajossa onneton. Tuuli osuu juuri silmien korkeudelle ja saa horisontin heilumaan vimmatusti. Liukkaat ja aivan liian paksut kahvat ovat myrkkyä. Kaipaan jo Cross Countryn puikkoihin. Cross Country, Vision, Cory Ness. Kolme pyörää, jotka kaikki ovat täysin erilaisia. Cross Country on näistä kenties kaikkein tasapainoisin, ainakin ensipäivän ajon perusteella.

Saavumme määränpäähämme Glenwood Springsiin Colorado Ho-teliin. Vuonna 1839 perustettu Colorado Hotel on kuin henkäys menneel-tä ajalta. Huuhdomme tien pölyt kurkuistamme kylmällä huurteisella. Fii-lis on korkealla. Jo nyt tuntuu siltä, että edessä on ikimuistoinen viikko.

Rocky MountainsAamulla päätämme irrottautua muusta ryhmästä ja jatkaa kohti Sturgis-ta suomiporukalla. Tämä antaa mahdollisuuden luopua kypärästäni. Kun kukaan ei ole valvomassa, kuten sanonta kuuluu.

Reitti vie meitä hitaasti yhä korkeammalle. Tuntuu kuin nousum-me olisi loputon. Aamun helle alkaa väistyä Rockiesin viileyden astuessa esiin. Onneksi jätin ajorotsin päälleni. Pian alan jo kaivaa huiviani esiin kaulani suojaksi. Victoryn kahvan- ja perslämmittimen toimintakin tulee testattua. Täällähän on lunta!

Maisemat ovat kerrassaan henkeäsalpaavat. Matelemme edelleen ylöspäin. Rockiesin luonnonpuisto on tiukasti suojeltu kansallisylpeys. Missään ei näy häiriköitä tai roskaajia. Kaikesta näkee, että paikkaa var-jellaan. Muutama bongattu perhokalastaja saa minut miettimään millaista olisi kalastaa täällä.

Metsäkauriit käyskentelevät aivan ajoreittimme liepeillä. Ne hä-dintuskin välittävät ohi ajavista ihmisistä. Homma on todella kurinalaista. Kukaan ei kaahaa. Riistanvartijat ohjaavat liikennettä, jotta villieläimet eivät häiriintyisi. ihailtavaa.

Taivas alkaa näyttää todella uhkaavalta. Olemme n. 3,5 kilometrin korkeudessa. Henki alkaa kuulostaa pihinältä, vaikka lopetin sauhuttelun vuosia sitten. ilma on näin korkealla ohutta ja sen huomaa. Sydän takoo ja henkeä joutuu haukkomaan. Mustat pilvet luovat oman tunnelmansa Rockies-kokemukseen. Uhkaavasta ilmasta huolimatta saamme päällem-me vain hiukan jäätävää tihkua.

Aloitamme jyrkän laskun kohti seuraavaa määränpäätämme Chey-enneä. Laskumme on kuin käänteinen versio aiemmin koetusta, loputto-malta tuntuneesta noususta. Kyltit varoittavat jarrujen kuumenemisesta mikäli jarrupoljinta käyttää liikaa. Tämä on todellakin sanoinkuvaama-tonta.

Lämpötila alkaa hiljalleen jälleen nousta kun laskeudumme alas vuorta. Pian olo on kuin sunny side up -munalla valurautapannussa. Läm-pötila hipoo jälleen 38 asteen lukemia. Kirjaimellisesti kiehun nahkata-kissani. Olo alkaa olla jo todella tukala kun viimein lopulta pysähdymme. Jokainen meistä aloittaa salamannopean riisuutumisriitin. Vesipullot tyh-jenevät ennätysajassa.

Cheyenne – länkkärikylä Saavumme illansuussa Cheynneen. Kaupunki on kuuluisa cowboy-kulttuurin kehto, joka myös näkyy katukuvassa. Jättikokoisia Stetson- ja cowboy-buutsiveistoksia on ripoteltuna vähän sinne sun tänne. Harmit-telemme sitä, että missasimme ainoastaan viikolla Cheyennen suuret rodeo-festivaalit. Kaupunki oli kuulemma viikon ajan todella sekaisin, lehmipaimenten pannessa parastaan. Yeehaw!

Suunnittelemme seuraavan päivän ajorupeamaa. Reitille olisi mahdollista kartoittaa piipahdus Wounded Kneen muistomerkillä, joka kiinnostaa kaikkia. Reittimme veisi meidät myös Nebraskan osavaltioon, joka kiehtoo ei niinkään maisemiensa, vaan lähinnä Bruce Springsteenin samannimisen levyn ansiosta. Määränpäämme, Rapid City, jonne saavut-taisiin illalla, toimisi majapaikkanamme lopun kolme päivää.

nebraskaStarttaamme aamulla Cheyennestä. Huolimatta aikaisesta ajankohdasta tuntuu siltä, että päivästä on tulossa todella kuuma. Suojaan itseni Chey-nnestä ostamallani cowboy-kuosisella kauluspaidalla. Täällä iho palaa todella ripeästi. Siitä osoituksena klyyvarini on jo alkanut muistuttaa pu-nertavaa suola-aavikkoa.

Suuntaamme highwaylle ja pitkästä aikaa samme jälleen maistaa high speed -etenemistä, vuorilla koetun matelun jälkeen. iphone pesään ja J.J. Calen i’m A Gypsy Man kajahtaa Victoryn stereoista. En juuri-kaan ole välittänyt automaisista lisävarusteista, kun kyseessä on kahdella pyörällä kruisailu. Myönnän erheeni, sillä varsinkin cruise on täällä erin-omainen varuste. Victoryn hyvä tasapaino, lisättynä pyörän massiivisella kokonaispainolla, pitää pyörän suorassa linjassa ilman käsiä stongallakin. Tämä antaa mahdollisuuden lepuuttaa kaasukättä. Pyörässä on myös niin paljon tilaa, että ajoasennon vaihtaminen on helppoa. Laite nielee asvalt-tia ripeään tahtiin.

Nebraskan monotonisuus on kouriintuntuvaa. Satoja maileja pelk-kää peltomaisemaa. Tuntuu siltä, kuin ajaisimme keltaisessa maissivalta-meressä. Lievä puutuneisuus alkaa jäytää otsalohkoa. Ehkä tämä Nebras-kan keikka olisi pitänyt sittenkin jättää väliin.

Saavumme pieneen kyläpahaseen, joka tuntuu nukahtaneen jonne-kin 60-luvulle. Päätämme hieman kuvata laitteita, jotta saisimme jotain mielekästä tekemistä tuntien puuduttavan ajorupeaman jälkeen. Kylällä ei näy ristinsielua, kunnes eräästä kaupasta astelee hyväntuulinen rouva jutustelemaan kanssamme. Hän suosittelee meille läheistä biker-baaria, jota pitää yllättäen hänen miehensä. Eipä siinä, kurkkua jo hiukan kui-vaakin. Raapustamme terveisemme baarin kattoon ja jatkamme matkaa.

Hyppään jälleen Nessin selkään ja aloitamme parinsadan mailin matkan Pine Ridgen reservaattiin ja Wounded Kneehen.

SurkeuttaLähestyessämme Pine Ridgen reservaattia tuntuu, kuin astuisimme ko-konaan toiseen maailmaan. Kuin salamaniskusta, uskomaton köyhyys ja surkeus lyö meidät täysin ällikällä. Kaduilla harhailee lohduttoman oloi-sia intiaaneja. Talot ovat romahtamaisillaan.

Vuonna 1839 perustettu Colorado Hotel on kuin henkäys menneeltä ajalta. Huuhdomme tien pölyt kurkuistamme kylmällä huurteisella.

101-2.indd 47 16.10.2011 20.33

48 Kopteri

Pyörät käyvät jo höyryillä ja jostain on löydettävä bensis. Pian. Paikallinen Shell on ilmeisesti kaupungin keskus. Meitä tuijotetaan kuin ulkoavaruuden olioita. Olo on hiukan ahdistava, vaikka varsinaista väki-vallan ilmapiiriä ei olekaan ilmassa. Osa jengistä vilkuttaa meille ja hy-myn kaltainen viivähtää monien kasvoilla. Toivoa paremmasta kenties?

Pääkadulla Sheriffin pick up tekee u-käännöksen ja syöksyy jonne-kin pillit ulvoen. U-turn to hell. Huh. On aika jatkaa matkaa.

Wounded Kneehen on matkaa jokunen maili. En oikein tiedä mitä odottaa paikan päällä. Ehkä jonkinlaista massiivista monumenttia. Mc-Donalds, Pizza Hut, KFC. Amerikan malliin.

Päästyämme perille olemme ajaa siitä totaalisesti ohitse. Missä ovat ravintolat, hotellit, huvipuistot? Vain pieni, käsinmaalattu puinen plakaatti kertoo mitä täällä tapahtui kauan sitten.

James W. Forsythin johtamat armeijan joukot teurastivat täällä ko-konaisen Lakota Sioux -kylän vuonna 1890. Ketään ei säästetty. Noin kolmensadan naisen, lapsen ja miehen alastomat ruumiit heitettiin suu-reen kuoppaan ja peitettin mullalla. Palkinnoksi sotilaat saivat Medal Of Honorin ja muistoksi kuolleilta varastamiaan intiaanien koruja ja vaat-teita. Paikka on todella koruton. Parinsadan metrin päässä pari Sioux-intiaania myy muistoesineitä. Toinen heistä on unessa.

BadlandsHyppäämme pyöriemme selkään ja jatkamme apeissa tunnelmissa eteen-päin. Vastaan ajaa kymmenien moottoripyörien letka poliisisaattueella. Paikallisradiosta kuulen, että kyseessä on memory run Wounded Kneessä kuolleiden muistolle.

Pian edessämme avautuu henkeäsalpaava näky. Badlands on ni-mensä veroinen. Kyltit varoittavat menemästä syvemmälle Badlandsin autiomaahan. Edessä on kuolema. Täällä ei ole kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vain kiveä. Silmänkantamattomiin.

USA:n lentävät linnoitukset, B17-pommittajat, harjoittelivat täällä ennen komennustaan Euroopan sotatantereelle. Badlandsistä löytyy yhä räjähtämättömiä pommeja. Se lisää alueen vaarallisuutta entisestään.

Tie vie meitä läpi maanpäällisen helvetin. Kaikessa julmuudessaan Badlands on myös kaunis. En ole koskaan nähnyt tai kokenut mitään vas-taavaa. Olen mykistynyt ja sanaton.

Autiomaa loppuu ja pysähdymme hetkeksi pieneen outpostiin, jos-sa joskus on ollut toimintaa. Nyt, kenties sata vuotta myöhemmin, paikka on vain muisto menneiltä ajoilta. Telkeämme itsemme leikillämme put-kaan ja otamme valokuvia. Aurinko alkaa hiljalleen laskea ja maalaa ho-risontin verenpunaiseksi.

Rapid CityJatkamme matkaa kohti Rapid Cityä. Johdan letkaa Victoryn Hammerillä. Edessämme laskeva aurinko toimii kompassina. Tietä on vaikea nähdä, sillä aurinko sokaisee silmiä.

Maisemat alkavat vähitellen muuttua urbaaneiksi. Kontrasti on valtava. Pysähdymme liikennevaloihin. Viereeni ilmestyy kuin tyhjästä kaksi kilpailevalla amerikkalaismerkillä ajavaa hahmoa. Suorilla putkilla ja stroukatuilla moteilla varustautuneet tyypit haastavat laukkupyörillään Hammeriani kisaan. Hammer on todella liukas laite ja tiedän sen. H-D-kuskeilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Hylkään haasteen koska tiedän jo voittajan. Bushido. Zen. Mind over matter.

Kuumapäisempi Victoryn suomalaisedustaja Nessillään kuitenkin tarraa tilaisuuteen ja ottaa haasteen vastaan. Ness jättää lähinnä mielipuo-lista ääntä pitävät kilpailijat taakseen. Mahtaa kavereita harmittaa. ääni on ehkä voimaa, mutta ei tänään. Sorry boys. Parempi onni ensi kerralla.

Kurvaamme hotellille. Takana on uskomaton päivä. Huomenna tutustuisimme Sturgiksen tarjontaan. Tilaamme pitsat hotellille ja huuh-telemme ne alas kylmällä Millerillä hotlan poolilla. Jokaisella tuntuu olevan jotain sanottavaa päivän ajorupeamasta. Juttelemme päivän koke-muksista myöhään yöhön.

SturgisNoin 50 kilometrin päässä Rapidistä sijaitseva Sturgis on todella pieni kaupunki. Amerikan mittapuulla voitaisiin oikeastaan puhua kyläpaha-sesta. Kaupungin pääkatu on pullollaan pyöriä jo heti aamusta. Kuhina on hirmuinen. Silti kaikki tuntuu tapahtuvan hyvässä järjestyksessä. Se-koilusta ei ole tietoakaan.

Poliiseja en itse asiassa nähnyt päivän aikana kuin pariin otteeseen. Mitään järjestyshäiriöitä en silti pannut merkille. Mitenköhän olisi asian-laita Suomessa?

Jengillä tuntui olevan todella mukavaa. Olutta tietysti kului, sillä pääkadun baarit olivat räjähdyspisteeseen asti täynnä bilettäviä motoris-teja. Hiukan mietitytti, kuinka koko sakki saadaan Sturgiksesta asialli-sesti ulos. Pyöriä ei nimittäin saa jättää yöksi kaduille. Ne hinataan pois takuuvarmasti. Juoppokuskeja on likenteessä yön tunteina varmasti tu-hansia. Parempi siis suunnata ajoissa takaisin hotellille.

Sturgis jätti itsestään mukavan ja leppoisan kuvan. Jengi tuli avoi-mesti juttelemaan ja kaikilla oli hyvä fiilis. Mikäli aikaa olisi ollut enem-män, Sturgis tarjoaa biletyksen lisäksi huiman määrän erilaisia oheista-pahtumia. Next time babe.

Black HillsSturgiksen hulinoista jotakuinkin selvinneenä, suuntasimme seuraavana aamuna keulat jälleen tien päälle.

Alkuperäiskansojen aikoinaan vuosituhansia asuttama Black Hills -vuoristo on vain kivenheiton päässä Rapid Citystä. Kun vuorilta löytyi kultaa, merkitsi se Lakota Sioux-heimolle kovaa kohtaloa. intiaanit ajet-tiin pyhiltä vuoriltaan kauas länteen väkivalloin. Alueella riehui kulta-kuume ja sen mukana väkivaltainen, valkoisten uudisasukkaiden yhteisö. Kultakuumeen keskuksena toimi Deadwoodin kaupunki.

Mielenkiintoista asutuspolitiikka harrastanut USA:n hallitus lu-nasti maat itselleen vastoin Fort Laramien sopimusta. Laramien rauhan-sopimuksella Black Hillsin maat oli luovutettu alkuperäiskansoille. Sen sijaan, että intiaanit olisivat hyötyneet vuoriensa vauraudesta, heidät ajet-tiin kauas reservaatteihin ja köyhyyteen.

Black Hillsit voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan, pohjoiseen ja etelään. Etelässä sijaitsevat mm. Mount Rushmore pressanpäineen. Crazy Horse Memorial, massiivinen veistosprojekti intiaanipäällikkö Crazy Horsesta, on edelleen kesken. Valmistuttuaan se on maailman suurin la-jissaan. Takeita sen loppuun saattamisesta ei kuitenkaan ole. Projekti on todella massiivinen, eikä lähelläkään valmistumista.

Pohjoisessa sijaitsee Deadwood, tuo kultakuumeen synnyttämä syntinen kaupunki. Deadwood on kyllä muisto vain nykyasussaan. Dea-dwoodin pääkatua koristavat nykyisin lähinnä kasinojen kyltit. Yhtä-kaikki, mielenkiintoinen paikka sekin kyllä on ja tutustumisen arvoinen ehdottomasti.

Black Hillsiä kiertää useampikin mielenkiintoinen prätkäreitti. Pyöriä olikin tien päällä runsaasti. Maisemat ovat järjettömän komeita. Ohitimme yksinäisen biisonin aivan lähietäisyydeltä. Se käyskenteli rau-hallisesti tien vieressä ja harjasi otsaansa puuta vasten. Biisonit ovat rau-hallisia otuksia, mutta hermostuttaa niitä ei passaa.

Mount Rushmore ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Toisin kuin Wounded Kneessä, tätä paikkaa ei voi vahingossa ohittaa. Kyseessä on mammuttimainen mauseloumi periamerikkalaiseen tyyliin. Kaikesta huokuu, että paikka on todella tärkeä amerikkalaisten kansallisylpeydel-le. Tulipa vuoren juurella todistettua myös eräs kosinta. Kaikessa pöm-pöösiydessään Rushmore on huikea ilmestys. Se, onko paikassa mitään järkeä on toinen juttu. Tulipahan nähtyä, sano suomalainen.

HienouttaAjoimme reissun aikana kaiken kaikkiaan n. 1200 mailia (2000 kilomet-riä) kokien uskomattomia maisemien ja tunteiden vaihteluja. itse asiassa hienoja kokemuksia ja fiiliksiä kertyi niin paljon, että koin paikoin jopa “fiilisähkyä”, mikäli se ylipäätään on mahdollista. Upeiden fiilisten lisäk-si koimme myös todellista lohduttomuutta ja surkeutta.

Kontrastit olivat mammuttimaisia. Lumivuoristen huippujen lo-masta laskeuduimme paahtavaan helteeseen. Kaikki muutaman tunnin sisään. Hulppeista rikkauksista ja hyvinvoinnista ajoimme keskelle hätää ja lohduttomuutta. isossa maassa on isot toleranssit.

Viimeisenä päivänä saimme vielä mahdollisuuden tutustua Victo-ryn High-Balliin sekä Classiciin. Molemmat jättivät itsestään todella po-sitiivisen kuvan. Ainakin High-Ballista on tulossa Kopteriin myöhemmin lisää tarinaa, joten pysykää kuulolla. •

Ajotuntumaa Victory

Cross Country Cory Ness

Kopteri matkaa läpi Amerikan keskilännen

101-2.indd 48 16.10.2011 20.33

Kopteri 49

NäYTTäVäN NäKöiNEN Cory Ness -malli herättää huomiota ja syystäkin. Hieno maalaus ja runsas kromi kiiltelevät päivänpaisteessa kilpaa auringonsäteiden kanssa. Laite on matkavarustelultaan hiukan köykäisempi muihin Cross Country -malleihin verrattuna.

Takapaksi puuttuu kokonaan, samoin katteet ovat heppoisemmat. Tämä vaikuttaa osaltaan pyörän hyvään ajettavuuteen ja riuskaan kiih-tyvyyteen. Painoa on selkeästi vähemmän. Pyörä onkin muihin Cross Country -sarjan pyöriin verrattuna hyvä kulkemaan ja jopa suht helppo käsiteltävä.

Näyttävyyden nimissä matalaksi muotoiltu etupleksi on sen sijaan epäonnistunut. Se ei juurikaan suojaa ajoviimalta, päinvastoin. Tuiverrus osuu juuri silmien korkeudelle ja tekee ajamisesta puuduttavaa. Pleksi myös vääristää ikävästi. Onneksi pleksejä on saatavilla eri korkuisina. Tällähän ongelma poistuu.

Kromatut tupit ovat huomattavan paksut ja liukkaat. Kunnon otetta niistä ei saa, vaan käsi tahtoo koko ajan liukua tupilla. Tämä on lievästi ärsyttävää.

Varsinainen matkalaite ei Ness mielestäni ole - ainakaan verrattuna muihin Victoryn cruisereihin. Sillä kyllä taittaa matkaa silti ihan mielel-lään muutamista miinuksistaan huolimatta. Laite onkin ehkä enemmän omiaan lyhyemmille taipaleille, missä kuitenkin tarvitaan kuljetuskapa-siteettia. Mieleen tulee vaikkapa työmatkat Porvoosta Helsinkiin, jolloin matkaa ei paljoa kerry, mutta kaikenmoista tietokonehärpäkettä tulee silti kannettua mukana.

Victory Cory Ness on todella näyttävä peli. Pitkille, satojen kil-sojen siirtymille valitsisin silti jonkun toisen laitteen. Mikäli joukosta haluaa erottua, tällä se varmasti onnistuu. Harvoin on eteen tullut näin näyttävää tehtaan laukkupyörää. •

Ajotuntumaa Victory

Cross Country Cory Ness

T e k s T i & k u v aT: s e g u

101-2.indd 49 16.10.2011 20.33

50 Kopteri

T e k s T i & k u v aT: s e g u

HAMMER on muista tällä Sturgis-reissulla ajamistani laitteista täysin poikkeava. Riisuttu, matala ja suorituskykyinen kaupunkirassi voisivat kuvastaa parhaiten tätä menevän näköistä epeliä.

Ensifiilis Hammeriin on sen keveys verrattuna laukkuveljiinsä. Painopiste on matalalla ja pyörä tuntuukin laukkuhirviöiden jälkeen suo-rastaan naurettavan helpolta käsitellä. Painoa on silti yli 300 kiloa, joten ei Hammerkaan sentään mikään keijukainen ole. Takanakki on hiukan huvittavankin leveä 250-millinen, joka ei taatusti lisää pyörän ajettavuut-ta. Näyttävyyttä kylläkin.

Edessä vauhtia rajoittavat 300-milliset tuplalevyt. Jarrut ovatkin supertehokkaat. Hyviä jarruja toki tarvitaankin, sillä Hammer on todel-la suorituskykyinen. Mieleen tulee hiukan V-Rod sillä erotuksella, että Hammer on selkeästi paremman näköinen.

Hammerissa istutaan todella matalalla. istuinkorkeus on vain 67 senttiä. Huomattavan eteen viedyt jalkatapit matalan sitsin kanssa tekevät ajoasennosta aika hirvittävän. Harmi. Hammerilla päästelisi mielellään laittomia nopeuksia, mutta ajoasento vie tästä kyllä puhdin pois. Kun sitsikin on urheilullisen kova, ahteri puutuu todella nopeasti ajoasennon jäädessä täysin ilman jalkojen tukea.

Hammer on muutoin kyllä hauska ajettava. Suorituskykyä riittää jopa ilman kotivirittelyjäkin yllinkyllin. Pyörä taittuu mutkiin todella varmasti. Ylileveä takamunkki sen sijaan tekee pyörästä hiukan aliohjau-tuvan. Tavallaan tämä on ihan hauskaakin, kunhan muistaa pitää kaasu-käden kurissa. Muutoin ojanpohja on äkkiä edessä.

Hammer on selkeästi omiaan mutkaisilla pikkuteillä ja kaupunki-kiihdyttelyissä. Mitään reppuun mentävää enempää ei pyörään tietenkään saa pakattua, eikä ole tarkoituskaan. Kyllä tällainen omaankin talliin mahtuisi. Aika asiaa!

Ajotuntumaa Victory Hammer

101-2.indd 50 16.10.2011 20.33

Kopteri 51

“STURGiS” sai alkunsa elokuun 14. päivänä vuonna 1938. Paikallinen indian-diileri Clarence “Pappy” Joe organisoi tuolloin Black Hills Clas-sicina tunnetun kilpa-ajotapahtuman. Sittemmin Sturgis on paisunut val-tavaksi, viikon mittaiseksi hulabalooksi, jonne saapuu vuosittain likimain puoli miljoonaa motoristia.

On käsittämätöntä miten reilun kuuden tuhannen asukkaan Sturgis kestää tämän väenpaljouden. Se kertoo jotain järjestävän organisaation, Jackpine Gypsies Motorcycle Clubin, pätevyydestä. Pappy Joen vuon-na 1936 perustama Jackpine Gypsies omistaa edelleen oikeudet kaikkiin Stugiksen kilpa-ajoihin sekä maa-alueet, joissa rallia vietetään. Aika hämmästyttävää näin nykypäivänä.

LeppoisaaJos Sturgista haluaa verrata vaikkapa Daytonaan, sanoisin että Sturgis on jotenkin letkeämpi tapahtuma. Sturgiksella on myös maine että “tänne ajetaan”. Osittain tämä selittyy vuodenajalla sekä sijainnilla. Sturgista ympäröivät reitit ovat todellakin henkeäsalpaavia. Lähistöltä löytyy niin Black Hills -luonnonpuisto, Badlands, Wounded Knee kuin legendaari-nen Mount Rushmorekin. Kaikki nämä ovat ikimuistoisia kokemuksia kahdella pyörällä koettuna.

Ei pidä myöskään unohtaa vanhaa kultakuumekaupunkia Dead-woodia, jossa eräs lännenlegenda Wild Bill Hickock sai luodista. Poke-rinpelaajille tiedoksi nimitys “dead man’s hand, kaksi mustaa kasia ja kaksi mustaa ässää” juontaa juurensa juuri täältä. Käsi oli Wild Billin viimeinen ennen kuolemaa. Nykyisellään Deadwood on kyllä hieman vesittynyt muisto lännenaikojen ajoistaan. Yhtäkaikki, mielenkiintoinen paikka sekin kyllä on.

Tapahtumia riittääAlkujaan Sturgis keskittyi stuntteihin ja erinäisiin moottoripyöräkilpai-luihin. Vuonna 1961 ralli laajeni käsittämään myös hillclimbia ja moto-crossia. Tänä päivänä, kuten Daytonassakin, kilpailutoiminta on saanut lähes väistyä yleisen hauskanpidon tieltä. Mikä tekee Sturgiksesta niin helposti lähestyttävän tapahtuman on sen “paikkakuntaisuus”. Kaikki pö-hinä tapahtuu suhteellisen tiiviillä alueella.

Henkilökohtaisesti jätin illanvietot suosiolla väliin. Majapaikkam-me sijaitsi n. 50 kilometrin päässä läheisessä Rapid Cityn -kaupungissa. Prätkällä liikkuessa ei alkoholin kanssa passaa läträillä. Ajorupeamatkin per päivä olivat sitä luokkaa, että Sturgiksen iltahulinoille ei juurikaan paukkuja enää riittänyt. Ja kun kerran tänne asti tultiin vei ajaminen ril-luttelusta joka tapauksessa selkävoiton.

KannattaaSturgiksen ajankohta elokuun alussa on monelle suomalaiselle hieman haastava. Lomat on monella lusittu jo heinäkuussa, eikä paukkuja parin viikon retkeen kotokesän jatkeeksi enää ole. Mikäli näin ei ole, Sturgis on ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Logistiikka on huomattavasti haastavampaa kuin Daytonaan lentä-essä, joka sijaitsee sopivasti Amerikan itärannikolla, hyvien yhteyksien päässä. Sturgiksen retkelle tulee helposti hintaa ja pyöräkin on Sturgik-sessa aika must. ilman prätkää reissu jää sipaisuksi.

Pyörän selästä koettuna Sturgis on hieno tapahtuma. Tätä on Ame-rikka parhaimmillaan! • >

Sturgis Motorcycle Rally 2011

T e k s T i & k u v aT: s e g u

Vuodesta 1938 lähes tauotta järjestetty Sturgis Motorcycle Rally on eräs Amerikan mantereen suurimpia ja klassisimpia moottori-pyörätapahtumia. Huikeat maisemat, letkeä meininki ja tietenkin valtava määrä moottoripyöriä tekee Sturgiksesta yksinkertaisesti henkeäsalpaavan kokemuksen.

Tapahtumaklassikko

101-2.indd 51 16.10.2011 20.33

52 Kopteri

101-2.indd 52 16.10.2011 20.33

Kopteri 53

Sturgis101-2.indd 53 16.10.2011 20.33