Kuvia

puhelimesta

Minulla on järjestelmäkamera.

Sen avulla pystyn tekemään kelvollisia kuvia.

Mutta järjestelmäkamerani vaihtolinsseineen on niin iso ja raskas,

että en kuljeta sitä kovin usein mukanani.

Kun minulla on aikaa, säädän kuviani tietokoneen

kuvankäsittelyohjelmassa.

Säilytän kuviani ulkoisilla kovalevyillä ja katson niitä näytöltä.

Taloudessani on myös digipokkareita.

Mutta niitä en ole tottunut käyttämään.

Jos olen menossa paikkaan, josta oletan voivani ottaa hyviä kuvia,

silloin otan mukaan järkkärin.

Kun nukun, puhelimeni latautuu sängyn alla ja on samalla

herätyskelloni.

Aina muulloin puhelin on taskussani tai kädessäni. Puhelimeni on se kamera, joka on mukanani aina.

Puhelimen kameralla minä otan kuvat elämän yllättävistä hetkistä.

Ja ympäristöni jännittävistä yksityiskohdista.

Kun ostin nykyisen puhelimeni,

kiinnitin huomiota prosessoriin,

käyttöjärjestelmään, kosketusnäytön

ominaisuuksiin ja sovelluksiin, joita

puhelimeen on mahdollista hankkia.

Kamera ei ollut tärkeimpien kriteerien

joukossa, kun valitsin puhelinta.

Edellisessä puhelimessani oli ollut

hyvä kamera. Olin luultavasti

alkanut pitämään selvyytenä, että

puhelimessa on hyvä kamera.

Puhelimessani ei ole kovin hyvä

kamera. Mutta elämä puhelimeni ja

sen kameran kanssa on ollut

kuitenkin hauskaa.

Ja se on muuttanut käsitystäni

kamerasta ja valokuvasta.

Puhelimeni on HTC Desire.

Käyttöjärjestelmänä

puhelimessa on Android.

Puhelimen alkuperäinen

kamera on pudonnut

kakkostyöpöydälle.

Tosin aivan arvovaltaiseen

seuraan.

Kamera toimii hyvin.

Mutta kuvat ovat usein varsin

latteita.

Haaleita, kontrastittomia.

Voi tosin olla, että en ole

säätänyt kameraa tarpeeksi

huolellisesti.

Useimmat kamerat tuottavat

heikkoja kuvia, jos kameran

käyttäjä ei opettele kameran

ominaisuuksia ja

valokuvauksen muutamia

lainalaisuuksia.

Auttaisiko kontrastin ja kylläisyyden lisääminen?

Kun kuvaan järjestelmäkameralla, tarkoitukseni on

rakentaa hyvä kuva.

Kun kuvaan puhelimella, kuva on yleensä osa tarinaa,

jota kerron verkossa.

Yleensä minulla on tarve saada puhelimella ottamani

kuva mahdollisimman nopeasti verkkoon.

Nopeus on tärkeämpää, kuin perinteinen

valokuvauksen laatu.

Valokuvauksessa on kyse kommunikaatiosta.

Valokuvaus puhelimella ei ole taideharrastusta omaan

pöytälaatikkoon.

Kuva järjestelmäkameralla.

Aihe yhdentekevä.

Leikittelyä maalaustaiteen vanhoilla maisemakuvauksen

konventioilla. Leikittelyä sommittelusäännöillä.

Kuvan varsinainen teema on tekninen.

Miten otan kuvan lähes pimeässä ilman jalustaa?

Löydänkö kamerasta asetukset, jotka tuovat terävän kuvan, mutta

eivät liikaa rakeisuutta.

Osaanko valottaa niin, että illan tunnelma tallentuu kuvaan.

Tällä kuvalla oli kaksi huippuhetkeä.

Kuvaushetki oli tärkein. Ne sekunnit, joiden aikana valitsin käyttämäni

asetukset ja sommittelin kuvan.

Toinen tärkeä hetki oli Photoshopin äärellä, kun tutkin tarvitseeko kuva

hienosäätöä.

Nyt kuva on valmis ja se on haudattu ja unohdettu kovalevylleni.

Sievät maisemakuvat eivät kiinnosta ketään jälkeenpäin.

Kun otan kuvan puhelimellani,

minulla on yleensä jo käsitys

siitä, mihin minä aion kuvaa

käyttää.

Kun olen ottanut kuvan,

päätän mitä väylää pitkin jaan

kuvan.

Mihin tarinaan sen liitän.

Puhelimen alkuperäisen kameran jakamisikkuna.

Bluetooth. En käytä.

Dropbox. Jos tarvitsen kuvaa esimerkiksi

PowerPoint-esityksessä, mutta en halua

jakaa kuvaa verkossa vielä tässä

vaiheessa.

Facebook. Kuvia minun Facebookiini.

Flickr. Kuvia Entressen kirjaston Flickriin.

Yleensä kiinnostavimmat jatkavat

matkaansa Entressen kirjaston

Facebookiin, blogiin jne. Kaikki kirjaston

Flickriin ladatut kuvat pääsevät kirjaston

Twitteriin.

Gmail. Kuvia, jotka haluan ladata

tietokoneelle, mutta en verkkoon. Kuvia

Entressen kirjaston sisäiseen käyttöön.

Dropbox on kätevämpi.

Google+. Etsin vielä oikeaa käyttötapaa.

Kun lähetän kuvan puhelimestani Entressen kirjaston

Facebookiin Flickrin kautta, minulla on mahdollista piristää

latteaa kuvaa verkossa olevalla Picnik-

kuvankäsittelypalvelulla.

Photoshopin käyttäminen puhelimella otettujen kuvien

käsittelyyn tuntuu minusta ylimitoitetulta.

Ja kun minä haluan saada kuvani verkkoon

mahdollisimman nopeasti, Photoshop-koneen etsimiseen

kuluu liian paljon aikaa.

Flickr ja Picnik ovat jokaisessa netissä olevassa

tietokoneessa.

Mutta tarvitsen kuitenkin tietokoneen parantaakseni

kuvaani.

Liian hidasta.

Liian kömpelöä.

Kun tarkoitus on lähettää kuva Entressen kirjaston Facebookiin,

on ehkä hyväkin, että matkalla on yksi hidaste. Flickr.

Minulle jää hetki aikaa miettiä, onko kuva oikeasti niin kiinnostava

ja onnistunut, että se kannattaa laittaa kirjaston nimissä

verkkoon.

Mutta kun kuvaan ei-kirjastolaisena, silloin minä en kaipaa hidasteita.

Jos näen ällistyttävän suuren ukonputken, minä haluan näyttää

sen ystävilleni heti.

Myöhemmin illalla kotona tietokoneen ääressä minä tiedän, että

maailma on täynnä isoja ukonputkia, eikä monikaan tuntemani

ihminen oikeastaan ole kovin kiinnostunut ukonputkista.

Tarvitsen puhelimeeni kameran, joka tekee niin hyvännäköisiä kuvia, että voin jakaa ne verkossa välittömästi.

Puhelimeni ensimmäisellä

työpöydällä on tällä hetkellä

kaksi kameraa.

Lightbox ja Camera360.

Jos minulla olisi iPhone,

käytössäni olisi Instagram.

Näissä kameroissa on

mahdollista käyttää

efektejä, joilla puhelimen

kameran heikkoudet

voidaan peittää.

Kuvaamisesta tulee hauskaa

leikkiä.

Kuvien katsoja tosin kyllästyy

samoihin toistuviin efekteihin

luultavasti paljon

nopeammin, kuin kuvaaja.

Lightboxin kamerassa minä otan ensin kuvan ja mietin

kuvaamisen jälkeen, minkälaisena haluan sen jakaa.

Annan kuvalle nimen. Tai kerron jotain, mikä liittyy jollain tavalla tähän

kuvaan tai siihen keskusteluun, johon kuvan liitän.

Haluanko kertoa, missä kuva on otettu? Yleensä haluan.

Haluanko kuvan julkisesti verkkoon? Yleensä haluan.

Jaanko kuvan Twitterissä? Jos haluan jakaa, kuva tulee minun Twitteriini ja

sieltä automaattisesti Facebookiini.

Camera360 toimii toisin päin, kuin Lightbox.

Minä valitsen ensiksi, millaista kuvaa tavoittelen ja

kuvaan valinnan jälkeen.

Mitä haluan, että kuvassani nousee esiin.

Minkä tunnelman haluan välittää.

Mitä haluan kuvallani kertoa.

Ennen kuvaamista on mahdollista tehdä

monia säätöjä.

Jotain

valintoja voi

tehdä myös

kuvaamisen

jälkeen.

Mutta mitä

minä

haluaisin

kertoa tällä

kuvalla?

Tämä ei ole hyvä kuva.

Mutta minä voisin ottaa tämän kuvan

maanantaiaamuna kello 6.30 ja

lähettää sen Facebookiin.

Kuva on Hyvän Huomenen –toivotus

aamuvirkuille ystävilleni.

Kerron kuvalla, mihin aikaan minä juon

aamuvuoroaamuna kahvin.

Kuvan sumeus ja terävyyden

keskittäminen kahvikupin kahvaan

kertovat aamun tunnelmasta ja

tarpeesta saada heti kahvia.

Jos otan kuvan maanantaiaamuna

kello 6.30, kuvan on mentävä

Facebookiin heti. Iltapäivällä se on

merkityksetön.

Kuvan on myös mentävä Facebookiin

ilman tietokonetta. Minulla ei ole

aamulla aikaa käyttää läppäriä.

Tämä lista elää sen

mukana, mitä sovelluksia

minulla on puhelimessani.

Kun latasin Google+an

puhelimeeni, palvelu

ilmestyi myös tähän

listaan.

Jaan kuvan Google+ssa. Mutta julkisesti vai pienemmälle porukalle?

Jos kuva olisi ollut mielestäni

täydellinen, olisin jakanut sen

kaikille Google+an käyttäjille

tuomaan iloa iltaan.

Mutta kuva ei ole niin hyvä.

Lähetin sen tekniikasta

kiinnostuneiden työtovereideni

ringille.

Kerron kuvan avulla, että

minussakin on herkkyyttä. Otan

kuvia kukista. Mutta en ole liian

inhimillinen. Pidän muovista.

Tietokoneetkin ovat muovia.

Kuva on osa tarinaa.

Tarina elää verkossa.

Tarina elää reaaliajassa. Kuten ihminen.

Puhelimen kamera sopii erinomaisesti minun

tarinani ja kirjaston tarinan kertomiseen.

Kyse on ihmisten välisestä kommunikaatiosta.

Kamerat, tietokoneet, kuvat ja tekstit ovat vain

välineitä.

Minä haluan saada aikaan pienen reaktion

sinussa.

Jaakko Sannemann Entressen kirjasto