Ilmainen lukunäyte

Leif GW Persson

Pinokkion nenä

Suomentanut Kari Koski

HELSINGISSÄ

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

3

1

Oli maanantai 3. kesäkuuta, mutta vaikka oli maanantai ja hänet oli herätetty keskellä yötä, Evert Bäckström muistaisi tämän päivän vastedes elämänsä parhaana. Hänen virkakännykkänsä oli ruvennut soimaan tarkalleen kello viisi aamulla, ja koska soittaja selvästikin kieltäytyi antamasta periksi, hänellä ei ollut paljoakaan valinnanvaraa.

– Nii-in, Bäckström vastasi.– Minulla on sinulle murha, Bäckström, kertoi

Solnan poliisin päivystäjä.– Tähän aikaan, Bäckström sanoi. – Siinä tapauk-

sessa sen täytyy olla kuningas tai pääministeri?– Itse asiassa jotain vielä parempaa. Bäckströ-

min virkaveli ei ollut pysyä nahoissaan.– Antaa kuulua.– Thomas Eriksson, päivystäjä sanoi.– Asianajaja, totesi Bäckström, jonka oli vaikea

4

peitellä hämmästystään. Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli. Tämä on aivan liian hyvää ollakseen totta.

– Sama mies. Kun ajattelee mitä kaikkea teidän välillänne on ollut, halusin ehtiä ensimmäisenä kertomaan sinulle hyvän uutisen. Niemi teknisel-tä puolelta soitti ja sanoi että minun pitäisi herättää sinut. Eli sydämelliset onnittelut, Bäckström. Pal-jon onnea meiltä kaikilta täältä asemalta. Sinä sit-ten kumminkin korjasit potin loppujen lopuksi.

– Onko hän aivan varma siitä, että se oli murha? Että se on Eriksson?

– Sataprosenttisen varma, Niemi on satapro-senttisen varma. Tosin uhriparkamme on kuu-lemma hirveässä kunnossa, mutta kyllä se hän on.

– Yritän selvitä surusta, Bäckström sanoi.

Tämä on elämäni paras päivä, hän ajatteli lope-tettuaan lyhyen puhelun. Samalla hän oli täysin hereillä, mieli kristallinkirkkaana, ja tällaisesta päivästä piti ottaa irti kaikki mitä siitä oli jäljellä, pienintä murusta myöten. Sekuntiakaan ei saanut hukata.

Ensin hän pani aamutakin päälle ja meni wc:hen keventämään painetta. Sen rutiinin hän oli omak-sunut varhain elämässään ja sittemmin noudat-tanut sitä tarkkaan. Painetta piti keventää ennen

5

nukkumaan menoa ja heti sängystä noustua, täy-sin riippumatta siitä oliko se tarpeen vai ei ja täysin piittaamatta siitä, mihin hänen eturauhasvaivojen piinaama miespuolinen lähipiirinsä käytti suurim-man osan valveillaoloajastaan.

Varsinainen painepesuri, Bäckström ajatteli tyytyväisenä, kun hän seisoi Supersalami tukevasti oikeassa kädessään ja tunsi selvästi, kuinka neste-taso laski hänen runsaasti varustetussa alapäässään. Onkin aika palauttaa tasapaino, hän ajatteli ja hem-putti salamiaan lopuksi pari kertaa oikein kunnol-la puristaakseen ulos viimeisetkin tipat, joita sinne oli saattanut kertyä, vaikkei hän olisikaan nähnyt yöllä unia.

Sitten hän siirtyi suoraan keittiöön laittamaan itselleen kunnon aamiaisen. Reilu pino erikoispak-suja siivuja tanskalaista pekonia, neljä paistettua munaa, paahtoleipää sekä voimakassuolaista voi-ta ja runsaasti mansikkamarmeladia, tuorepuris-tettua appelsiinimehua ja iso kuppi vahvaa kahvia lämpimän maidon kera. Murhaa ei missään nimes-sä voinut ruveta tutkimaan tyhjin vatsoin, ja pork-kanat ja kauraleseet olivatkin varmaan suuri syy siihen, että hänen nälkiintyneet ja yksinkertaiset kollegansa vetivät niin usein vesiperän.

Kylläisenä ja tyytyväisenä hän meni kylpy-huoneeseen, astui suihkuun ja saippuoi itsensä

6

moneen kertaan samalla kun antoi lämpimän veden huuhdella sopivan pyöreää ja sopusointuisesti rakentunutta kehoaan. Sen jälkeen hän pyyhki itsensä kunnolla kuivaksi ennen kuin ajoi partansa konstailemattomalla partahöylällä ja runsaalla vaahdolla. Lopuksi hän harjasi hampaansa sähkö-hammasharjalla ja kurlasi varmuuden vuoksi vir-kistävällä suuvedellä.

Annosteltuaan tarkoin partavettä, deodoranttia ja muita hyviä tuoksuja kaikkiin strategisiin paik-koihin ruumiissa, joka oli hänen temppelinsä, hän pukeutui huolella. Keltainen pellavapuku, sininen pellavapaita, mustat, käsin ommellut italialaiset kengät ja kirjava silkkinenäliina, jonka hän pisti rintataskuun viimeiseksi tervehdykseksi murha-tutkintansa rakkaalle kohteelle. Tällaisena päivä-nä ei sopinut hutiloida yksityiskohdissa, ja siksi hän vaihtoi myös – päivän kunniaksi – tavallisen teräsro lexinsa valkokultaiseen. Sen hän oli saanut joululahjaksi eräältä kiitolliselta tuttavaltaan, jota hänellä oli ollut mahdollisuus auttaa lievänpuolei-sessa pulmatilanteessa.

Eteisen peilin edessä hän teki lopputarkastuk-sen: kultainen setelipidike, jossa oli sopiva määrä käteistä, pieni krokotiilinnahkainen kotelo kaikille hänen korteilleen – molemmat hänen vasemmas-sa housuntaskussaan –  avainnippu ja kännykkä

7

oikeassa taskussa, musta muistikirja, jonka selkä-mykseen oli kiinnitetty kynä, vasemmassa povi-taskussa, sekä hänen paras ystävänsä Sigge, joka lepäsi turvassa nilkkakotelossa hänen vasemmas-sa jalassaan.

Bäckström nyökkäsi hyväksyvästi näkemälleen. Jäljellä oli enää kaikkein tärkein. Sopivan kokoi-nen annos mallasviskiä eteisen pöydällä olevasta kristallikarahvista. Kaksi kurkkupastillia suuhun heti kun hyvä jälkimaku oli hiipunut, sekä kaiken varalle vielä kourallinen pikkutakin sivutaskuun.

Kun hän astui kadulle, aurinko paistoi pilvettö-mältä taivaalta, ja vaikka oli vasta kesäkuun alku, lämpötila hipoi jo kahtakymmentä astetta. Ensim-mäinen kunnon kesäpäivä, ja juuri sellaista tällai-selta päivältä oli lupa vaatia.

Solnan päivystäjä oli lähettänyt järjestyspuolen poliisiauton, jossa oli kaksi nuorempaa kykyä, kaksi laihaa finninaamaista tyyppiä. Se joka ajoi oli sentään tajunnut tärkeimmän viranomaisten johtorutiineista. Hän oli sekä pidellyt ovea auki että työntänyt tuoliaan eteenpäin, jotta Bäckström saattoi istahtaa takapenkille, eikä hänen tarvinnut istua roistojen paikalla niin että hänen hyvin präs-sätyt housunsa olisivat rypistyneet.

– Hyvää huomenta, päällikkö, kuljettaja sanoi

8

ja nyökkäsi kohteliaasti. – Tämä ei olekaan mikään hassumpi päivä.

– Niin, tästähän on tulossa aivan mahtava päivä, hänen virkaveljensä totesi. – On muuten hauska tavata komisariota.

– Ålstensgatan 127, Bäckström sanoi ja nyökkä-si lyhyesti. Välttyäkseen kommentoimasta enem-pää hän otti huomiota herättävästi esiin mustan muistikirjansa ja teki ensimmäisen virka-asiaan liittyvän merkinnän. ”Rikoskomisario Evert Bäck-ström poistuu asunnoltaan Kungsholmenilla 0700 lähteäkseen rikospaikalle”, Bäckström kirjoitti, mutta viesti ei nähtävästi tullut kyllin selväksi, sil-lä jo ennen kuin he olivat kääntyneet Fridhemsga-tanille, hiljaisuus rikkoutui taas.

– Kummallinen juttu tämä. Päivystäjä kertoi, että ilmeisesti se asianajaja, se Thomas Eriksson, olisi siis murhan uhri.

Kuljettaja nyökkäsi ennen kuin haki uudelleen vauhtia.

– Tarkoitan vain, että täytyy olla hirveän harvi-naista että joku murhaa asianajajan.

– Niin, sellaista ei tapahdu juuri koskaan, hänen virkaveljensä vahvisti.

– Ei, ikävä kyllä, Bäckström sanoi. – Ikävä kyllä sellaista tapahtuu aivan liian harvoin. Ja taas kak-si riemuidioottia, hän ajatteli. Mistä heitä oikein

9

sikiää? Miksei heille tule koskaan loppua? Miksi kaikkien pitää ruveta poliisiksi?

– Uskooko päällikkö, että hän olisi sekaantu-nut joihinkin hämärähommiin? Hänhän oli asian-ajaja, joten sellainen vaara on niin sanotusti aina olemassa?

Nyt se peijakas oli vieläpä kääntynyt. Puhui suoraan Bäckströmille.

– Juuri sitä minun olisi tarkoitus miettiä, Bäck-ström sanoi hillitysti. – Samalla kun herrat kyydit-sevät minut rikospaikalle Ålstensgatanille. Täydel-lisen hiljaisuuden vallassa.

Lopultakin, hän ajatteli. Kymmenen minuutin kuluttua he pysähtyivät ison, valkoisena hohta-van viisikymmentäluvun funkistyyliin rakenne-tun kivisen huvilan eteen, jolla oli oma rantatontti, venevaja ja laituri suoraan Mälareniin. Talo oli var-masti maksanut omistajalleen enemmän kuin mitä tavallinen poliisi tienasi eläessään bruttona.

Ei hassumpi rikospaikka. Mitä se peijakas tässä vaiheessa tuolla pytingillä sitten tekeekään, Bäck-ström ajatteli.

Muuten siellä näytti samalta kuin yleensäkin. Sinivalkoiset sulkuteipit rajasivat sekä tontin että suuren osan kadusta talon molemmin puolin. Kak-si partioautoa ja johtoauto järjestyspuolelta sekä ainakin kolme autoa rikospuolelta –  aivan liian

10

monta toimetonta kollegaa, jotka vain seisoskeli-vat siellä yhdessä muiden aiemmin tulleiden kans-sa. Muutama toimittaja-valokuvaaja mukanaan, ja ainakin yksi kameramies joltakin televisiokanaval-ta. Kymmenkunta uteliasta paikallista, jotka olivat huomattavasti paremmin pukeutuneita kuin sellai-silla oli tapana olla ja joista silmiinpistävän monilla oli mukanaan yksi tai useampia erikokoisia koiria.

Mutta katse heidän silmissään oli samanlai-nen. Hiven pelkoa pohjalla mutta lähinnä odotus-ta ja toivoa, jota ruokki se, että jos kaikkein pahin oli tapahtunut, ainakaan he eivät olleet joutuneet uhriksi. Mitä merkitsevät kaikki päivät yhtä lukuun ottamatta, mitä yksi päivä vasten kokonaista elä-mää, Bäckström mietti. Kokonaista elämää, jossa siitä yhdestä ainoasta päivästä tulee elämäsi paras.

Sitten hän nousi autosta, nyökkäsi finninaamai-selle kuljettajalleen ja tämän yhtä finninaamaiselle toverille ja tyytyi vain pudistelemaan päätään tie-dotusvälineiden haaskalinnuille samalla kun otti suunnan kohti sen talon ulko-ovea, joka vain muu-tama tunti sitten oli ollut hänen uusimman mur-hajuttunsa uhrin koti. Ei hänen elämänsä ensim-mäinen kävelymatka näissä asioissa eikä varmasti viimeinenkään, mutta juuri tällä kertaa se oli mie-luisaa puuhaa, ja kunhan hän vain olisi ollut yksin, hän olisi steppaillut portaat ylös uhrin taloon.

II

Viikko ennen parasta päivää oli aivan tavallinen viikko.

Hyvässä ja pahassa.

12

2

Maanantai 27. toukokuuta, viikko ennen maa-nantaita, josta tulisi hänen elämänsä paras, oli ollut sellainen kuin maanantait yleensä olivat, ehkä hivenen pahempikin kuin tavallinen maanantai, ja viikon alun tapahtumat uhmasivat jopa niin-kin viisaan ja kaiken kokeneen miehen kuin Evert Bäckströmin ymmärrystä.

Täysin kirjaimellisesti kyse oli kahdesta suoraan hullujenhuoneelle kuuluvasta tapauksesta, jotka olivat jostain käsittämättömästä syystä päätyneet juuri hänen selvitettävikseen. Ensimmäinen koski huonosti hoidettua kania, jonka Tukholman lää-ninhallitus oli ottanut huostaansa. Toinen koski hienoa, hovipiireissä liikkuvaa miestä, jonka joku oli nimettömän todistajan mukaan pahoinpi-dellyt tunnetun lontoolaisen huutokauppafirma Sotheby’sin taideluettelolla. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, rikos oli vieläpä tapahtunut

13

pysäköintipaikalla Drottningholmin linnan edus-talla, vain sadan metrin päässä huoneesta, jossa Hänen majesteettinsa Ruotsin kuningas Kaarle xvi Kustaa normaalisti nukkui yönsä.

Jo muutaman vuoden ajan rikoskomisario Evert Bäckström oli työskennellyt Länsi-Tukholman poliisipiirissä törkeiden väkivaltarikosten tutkin-nasta vastaavan osaston päällikkönä. Se ei ollut hullumpi reviiri, ja jos alue olisi sijainnut Yhdys-valloissa, missä tavallisilla ihmisillä oli jotain sananvaltaa, Bäckström olisi totta kai ollut itseoi-keutetusti kansan valitsema sheriffi. Kolmesataa-viisikymmentä neliökilometriä maata ja vesistöjä käsittävä alue rajoittui lännessä isoon Mälaren-järveen ja idässä Itämereen. Etelässä Tukholman keskustan tulleihin ja pohjoisessa Norra Järvaan, Jakobsbergiin ja Mälarenin ulkosaaristoon.

Itse hänellä oli tapana kutsua sitä omaksi Bäck-ström Countykseen, jossa oli lähes kolmesataa-viisikymmentätuhatta asukasta. Heistä kaikista hienoin oli Hänen kuninkaallinen majesteettinsa perheineen, joka asui Drottningholmin ja Hagan kuninkaallisissa linnoissa. Lisäksi tusinan verran miljardöörejä ja muutama sata sellaista, joilla oli omaisuutta monta miljoonaa. Toisessa ääripäässä muutama kymmenen tuhatta sellaista, joilla ei

14

ollut varaa jokapäiväiseen ruokaansa, joiden oli pakko elää sosiaaliavustusten varassa tai kerjätä ja tehdä rikoksia selvitäkseen päivästä toiseen. Sekä tietenkin kaikki tavalliset ihmiset. Kaikki ne jotka vain huolehtivat omista asioistaan, elättivät itsen-sä eivätkä pitäneet meteliä elämästään. Ja keksi-vät joka tapauksessa harvoin mitään sellaista mikä uhkasi päätyä Bäckströmin kirjoituspöydälle Sol-nan isossa poliisitalossa.

Kaikkia siellä asuvia ei ikävä kyllä ollut raken-nettu sillä tavoin. Vuosittain piirissä ilmoitettiin lähes kuusikymmentätuhatta rikosta. Suurin osa niistä oli kylläkin yksinkertaisia varkauksia, ilki-valtaa ja huume rikoksia, mutta siellä tehtiin myös kymmeniä väkivaltarikoksia, ja jos Länsi-Tukhol-man rikollisuutta tarkasteltiin kokonaisuutena, si-tä esiintyi kaikissa sosiaaliluokissa. Kourallisesta liituraita pukuun sonnustautuneita ryöväreitä, jot-ka syyllistyivät talousrikoksiin satojen miljoonien edestä, aina niihin tuhansiin, jotka näpistelivät kaikkea mahdollista häränfileestä ja lenkkimak-karasta meikkeihin, olueen ja päänsärkytablettei-hin kauppakeskuksen supermarketeista.

Lähes kaikkien heidän osalta tapaukset oli-vat kuitenkin niin yksinkertaisia, että ne jättivät Bäckströmin kylmäksi. Bäckström tutki törkei-tä väkivaltarikoksia. Niin hän oli tehnyt koko

15

ikänsä poliisina, ja niin hän aikoi jatkaa siihen asti kun se osa hänen elämästään päättyisi. Mur-hia, pahoinpitelyjä, raiskauksia ja ryöstöjä. Sekä kaikkia kummallisuuksia, jotka mahtuivat siihen väliin, kuten pyromaaneja ja pedofiilejä, uhkai-lijoita, huligaaneja ja kaikenkarvaisia sekalaisia mieli puolia. Jopa yksi jos toinenkin itsensäpaljas-taja ja tirkistelijä, joiden saattoi kuvitella hautovan kouriintuntuvampiakin suunnitelmia. Sellaisiakin tapauksia oli enemmän kuin tarpeeksi. Vuosittain tehtiin tuhansia rikosilmoituksia, jotka päätyivät törkeiden rikosten osastolle. Kaikki nämä tapauk-set antoivat sisältöä ja merkitystä hänen elämäl-leen poliisina, ja jotta pystyi saamaan jotain aikai-seksi, vaadittiin ennen kaikkea kykyä erottaa isot asiat pienistä. Maanantaina ennen sitä maanantai-ta, josta tulisi hänen elämänsä paras päivä, hän oli ikävä kyllä onnistunut niiden erottamisessa vähän huonommin.

Bäckströmin johtamalla törkeiden rikosten osastolla viikko aloitettiin aina aamukokouksella, jossa tehtiin yhteenveto edellisellä viikolla ilmen-neestä inhimillisestä kurjuudesta, valmistauduttiin siihen mitä uusi viikko toisi tullessaan, ja käsitel-tiin yhtä jos toistakin vanhaa juttua, joka oli pääs-syt muhimaan niin kauan, ettei sitä voinut vain kantaa arkistoon ja lakata ajattelemasta sitä.

16

Apunaan hänellä oli parisenkymmentä alaista, joista yksi oli sekä vähäpuheinen että täysin toi-mintakykyinen, ja puolisen tusinaa, jotka ainakin tekivät mitä hän käski heidän tehdä. Mutta muut olivat sellaisia kuin yleensäkin, ja ilman Bäckströ-min lujaa otetta ja vahvaa johtamista, ja etenkin hänen kykyään erottaa isot asiat pienistä, roistot olisivat totta kai päässeet valtaan jo ensimmäisenä päivänä.

Uusi viikko, aamukokous, ja Evert Bäckströ-min oli taas aika kohottaa oikeuden miekka, ja kaiken edestakaisen säätämisen Oikeuden juma-lattaren vaakakuppien kanssa hän jätti suosiolla poliisijohdon kaunosieluille ja paperien pyöritte-lijöille.

17

3

– Olkaa hyvä ja istukaa, Bäckström kehotti ly-sähtäessään vakituiselle paikalleen pitkän kokous-pöydän päätyyn. Senkin laiskat, kelvottomat tolva-nat, hän ajatteli samalla kun hänen katseensa kulki alaisten yli. Maanantaiaamun tyhjiä silmiä raskai-den silmäluomien takana, ja huomattavasti enem-män kahvikuppeja kuin muistilehtiöitä ja valmiina odottavia kyniä. Mitä poliisikunnalle oikein on ta-pahtunut, rikoskomisario Evert Bäckström mietti. Minne kaikki minunlaiseni oikeat konstaapelit ovat menneet?

Sitten hän antoi suunvuoron lähimmälle mie-helleen, joka tietysti oli nainen, rikosylikonstaa-peli Annika Carlsson, kolmekymmentäseitsemän vuotta. Pelottava hahmo, joka näytti siltä kuin oli-si viettänyt suurimman osan ajastaan Solnan polii-sin omassa kuntosalissa talon kellarissa. Varmasti myös yhdessä jos toisessakin öisessä kellarilou-

18

kossa, jos niikseen tuli, mutta sitä asiaa hän halusi mieluummin olla miettimättä.

Yksi hyvä puoli hänessä kuitenkin oli. Kukaan muista ei uskaltanut väittää vastaan juuri hänelle, ja siksi hän saattoi käydä nopeasti läpi listan siitä mitä edellisellä viikolla ja viikonlopun aikana oli tapahtunut. Selvitettyjä ja selvittämättömiä juttu-ja, onnistumisia ja epäonnistumisia, uusia tietoja ja vihjeitä, tehtäviä ja komennuksia, jotka odottivat alkavalla viikolla. Tietysti myös kaikkea muuta, käytännöllisiä ja hallinnollisia asioita, joista kaik-kien osastolla odotettiin olevan selvillä.

Kaikki oli sujunut kuin tanssi. Asiat käyty läpi alle tunnissa, ja rikos ylikonstaapeli Carlsson saat-toi vieläpä kruunata selvityksensä kertomalla, että kolme vuorokautta aiemmin tapahtunut murha oli nyt selvitetty, tunnustettu ja jätetty syyttäjälle.

Tekijäksi oli osoittautunut harvinaisen yhteis-työkykyinen juopporetku. Perjantai-iltana hän ja hänen rakas vaimonsa olivat ajautuneet riitaan sii-tä, mitä televisio-ohjelmaa heidän pitäisi katsel-la. Mies oli mennyt keittiöön, hakenut tavallisen leikkuu veitsen ja päättänyt keskustelun. Sen jäl-keen hän oli soittanut naapurin ovikelloa laina-takseen tämän puhelinta jotta voisi soittaa ambu-lanssin.

Naapuri ei ollut kuitenkaan yhtä avulias. Aiem-

19

mista kokemuksistaan viisastuneena hän oli kiel-täytynyt avaamasta ja soittanut sen sijaan poliisil-le. Ensimmäinen partio oli paikalla jo kymmenen minuutin kuluttua, mutta kun järjestyspuolen kollegat olivat viimein päässeet asuntoon, hoito-toimenpiteet eivät enää olleet tarpeen. Sen sijaan tuoreelle leskelle oli pantu käsiraudat sekä soitettu rikospaikkatutkijat ja rikostutkijat huolehtimaan poliisintyön virallisemmasta puolesta.

Jo ensimmäisessä kuulustelussa, joka pidet-tiin seuraavana aamuna, lähin surijoista oli myös tunnustanut. Hän ei tosin ollut selvillä kaikista yksityis kohdista, sitähän oli illan mittaan tullut otettua kaikenlaista, mutta hän halusi silti selittää heille, että hänen oli jo ikävä vaimoaan. Vaimo oli kylläkin ollut sekä oikukas että pitkävihainen, ja hänen kanssaan oli ylipäätään ollut mahdotonta elää – pääasiassa siksi että hän joi niin peevelisti – mutta kaikista näistä vioista ja puutteista huo-limatta mies halusi silti korostaa, että hän todella ikävöi vaimoaan.

– Kiitokset siitä, Bäckström sanoi tyytyväisenä, ja luultavasti juuri siinä kohtaa, hetken hyvän-tuulisuudessaan, hän astui harhaan. Sen sijaan että hän olisi vain päättänyt kokouksen, vetäytynyt työhuoneensa rauhaan ja valmistautunut hyvis-

20

sä ajoin edessä olevaa lounasta varten, hän oli nyökännyt ystävällisesti lähimmälle alaiselleen ja kysynyt aivan väärän kysymyksen.

– No niin, Bäckström sanoi. – Kaikki taitaakin olla suurin piirtein valmista? Vai oliko sinulla vie-lä jotain muuta ennen kuin käymme taas hieman käsiksi rehelliseen kunnon poliisintyöhön?

– Minulla on kaksi juttua, Annika Carlsson sanoi. – Lievästi sanoen kummallisia.

– Antaa kuulua, Bäckström kehotti ja nyökkäsi rohkaisevasti. Hänhän oli vielä täysin tietämätön.

– Selvä, Annika Carlsson sanoi ja kohautti leveitä hartioitaan jostakin syystä. – Ensimmäi-nen juttu koskee kania. Kyllä vain, ainakin aluksi, jos niin sopii sanoa.

– Kania, Bäckström toisti. Mitä hittoa tuo ihmi-nen puhuu, hän ajatteli.

– Kania, jonka lääninhallitus otti huostaan, koska omistaja oli kohdellut sitä huonosti, hän täsmensi.

– Miten helvetissä kania voi kohdella huonosti? Bäckström kysyi. – Oliko tekijä pannut sen mikro-aaltouuniin? Eivätkö kaikki tulevat sarja murhaajat aloittaneet uransa sillä tavoin, Bäckström ajatteli. Paistamalla kaneja mikrossa ja pyörittämällä kis-soja kuivausrummussa? Tämähän käy aina vain paremmaksi, hän mietti, eikä nähtävästi ollut ainoa päätellen muiden läsnäolijoiden ilmeistä. Kaikki

21

olivat äkkiä kovin pirteitä ja kiinnostuneita, toi-sin kuin silloin kun he olivat käsitelleet kaikkia rikoksen uhriksi joutuneita ihmisiä ja heidän eri-laisia kärsimyksiään.

– Ei, Annika Carlsson sanoi päätään pudistel-len. – Pelkäänpä että tämä on paljon murheelli-sempi tarina.