1 / 1 0 2 . 4 . 2 0 1 0 A U D I O V I S U A A L I S E N K U L T T U U R I N E D I S T Ä M I S K E S K U Smatka muukalaisuus

2

Sisältö

3 Pääkirjoitus

4 Timo Humaloja: Autio maa

10 Kanerva Cederström: Muukalaisia junassa

12 Virpi Suutari: Yhteinen jaettava

14 Jouko Aaltonen: Kolme matkaa Kongoon

20 Iris Olsson: Matka ja hetki

22 Heidi Tikka: Kuviteltu matka

26 Tuija Hautala-Hirvioja: Miten maanläheiset kansat kaunistettiin?

30 Irmeli Kokko: Miten residensseistä tuli osa taiteen instituutiojärjestelmää

34 Markku Pölönen: Lieksa on meille liikaa!

36 Jouni Hokkanen: Sotilassaappaita, sattumia, sissitekniikkaa ja sukseeta.

40 Iikka Vehkalahti: Tuhat tarinaa suomesta

43 Iikka Vehkalahti: Mitä tarkoitamme tarinalla

46 Erkko Lyytinen & Sissi Korhonen: Tulokkaat

48 Umayya Abu-Hanna: Kerettiläisesseet

51 Jyrki Kaipainen: Kuubalainen opetus

54 Sari Selander: Elokuvakulttuuria kuubalaisittain

56 Donagh Coleman: Sisäinen matka

58 Maria Bregenhøj: L’artiste

60 Laios ja Kyylä

61 Aleksi Bardy: Juutinräähkien opetus

62 Auli Mantila: Kohtaamisia

63 Helena Mielonen: DocPoint Encounters

64 Kasimir Lehto: Matkalla täydellistä 3D ilmaisua etsimässä

66 Lyhyesti

68 Valmistuneita tuotantoja

71 Tukipäätökset syksy 2009

PAA KKANEN

Kansi: Peter J. Evans valo- puvussa Sisä-Hattu-saaressa, 2002 Kuva: Sakari Viika

3

Avek-lehtijulkaisija AVEK/Kopiosto ryHietaniemenkatu 2, 00100 Helsinkipuh. 4315 2350fax 4315 2377e-mail: avek@avek.kopiosto.fi, http://www.kopiosto.fi/avekJuha Samola (päätoimittaja)Pekka Rislakki (vastaava)Maria Bregenhøj(toimittaja)Erja Mäki-Iso (toimitussihteeri)ISSN 1236-7753taitto: Tiina Paju

SUOMALAINEN MATKA

Zardoyas: Viaje/ Matka (tekijä on havannalai-nen kuvataiteilija)

Matkan käsite on monimuotoinen. On ulkois-ta ja sisäistä matkaa, konkreettista ja virtuaa-lista matkailua, henkistä tai fyysistä. On työ-matkaa ja lomamatkaa. On kansainvaelluksia

ja kokonaisten kulttuurien siirtymisiä, siirtolaisuutta ja pa-kolaisuutta sekä muuta pakotettua matkantekoa. On vapaa-ehtoista maanpakolaisuutta ja väistymistä. On lähtemistä il-man syytä ja syyn kanssa. On meno- ja paluumatkoja ja pelk-kiä menoja. Matkaa voidaan tehdä kaikkiin suuntiin, myös ajassa.

Matkan käsitettä on käytetty paljon. Erityisesti kerto-vat taiteet ovat sitä hyödyntäneet konkreettisena muoto-na: matkakertomukset ja road moviet ovat lajityyppejä, joi-den suosio on pysynyt elokuvissa vuosikymmeniä ja kirjalli-suudessa vuosisatoja. Kiehtovasta aiheesta syntyy kuitenkin usein yhdentekevä teos. Monimuotoisuudessa väijyy latteuk-sien ja kliseiden vaara.

Matkan käsite on yksinkertaisesti hieno, ja sen metafori-nen käyttö venyy melkein mihin tahansa: ihmisen koko elä-mähän on vain matka syntymästä kuolemaan.

Elokuvan tekeminen on myös aina matka, jonka yhtenä päätepisteenä on valmis elokuva, mutta mihin suuntaan teos muuten tekijänsä heittää, on arvoitus.

Kotimaisessa elokuvassa matkustaminen on ollut konk-reettista. Dokumentaristit, nämä nykyajan löytöretkeilijät, ovat hakeutuneet eri puolille maailmaa kiinnostavien aihei-den perässä. Joskus tuntuu, että kotimaan todellisuus on jää-nyt vähemmälle. Liekö tähän syynä se, että lähellä olevia ai-heita ei ole nähty tarpeeksi merkittävinä vai että halu päästä katsomaan, miten asiat ovat muualla, on ollut voimakkaam-pi. Fiktiiviset tie-elokuvat ovat meillä olleet harvinaisempia.

Suomesta on lähdetty joko työn tai ruuan perässä, vainoja karkuun tai pakoon ahdistavaa ilmapiiriä. Taiteilijat ovat aina ymmärtäneet lähteä muualle oppia ja vaikutteita saamaan.

Laajempi ”romanttinen” matkailu alkoi verrattain myö-hään, 1950-luvulla, jolloin yhteiskunta alkoi hiljalleen avau-tua. Passi- ja viisumivaikeudet helpottuivat ja valuutta-asioi-den hoitaminen muuttui vähemmän monimutkaiseksi. Mas-saturismiin siirryttiin heti 1970-luvun alussa. Ja tästä mat-kustamisesta romantiikka oli jo kaukana; mennään sinne, minne muutkin menevät ja mahdollisimman halvalla.

Sitten on ne, joiden pitää päästä sinne, missä muut eivät ole käyneet. Seuraavaksi mennään avaruuteen, jolloin mat-kustamisen sykli ikään kuin alkaa taas alusta. Ensimmäiset menijät ovat jälleen löytöretkeilijöitä, ja ainakin yksi suoma-lainen on jo ostanut n. 200.000 dollarin arvoisen matkan.

Suomi on syrjäinen maa ja kulttuurisesti vanhakantainen. Suomalaisia on myös pidetty hyvin homogeenisena kansa-na, vaikka tätä käsitystä joudutaan nyt muuttamaan. Suoma-laisten geneettiset erot ovat tuoreiden tietojen (HS 17.3.10) mukaan huomattavia, esim. kainuulaisten ja varsinais-suo-malaisten väliset erot ovat suurempia kuin ruotsalaisten ja englantilaisten. Ehkä meidän olisi ollut helpompaa hyväksyä maahanmuuttajat ja muut muukalaiset, jos myyttiä yhtenäi-sestä kansasta ei olisi pidetty niin voimakkaasti yllä? Pitäisi-kö ”talvisodan henki” täysin palvelleena jo haudata ja ryhtyä oikeasti avaamaan ovia maailmaan eikä vaan tyytyä näperte-lemään ”Suomi-brändien” ja vastaavien alemmuuden tunnet-ta huokuvien hankkeiden kanssa?

”Kun kirjoitamme kirjeen tai matkakirjan ulkomailta ja ihmettelemme kummia tapoja, emme oikeastaan sano, että täällä tehdään näin, vaan että Suomessa ei tehdä näin” (Ee-va Jokinen, Soile Veijola: ”Oman elämänsä turistit”). Tämä jo

pari vuosikymmentä vanha lause sopii edelleen valitettavan hyvin suomalaisen matkan tunnuslauseeksi. Tästä huolimat-ta, on kevätpäivän tasaus ja aurinko paistaa, ja pelkkä tule-van matkan ajatteleminen saa hyvälle tuulelle; ajatus kevenee ja yleinen positiivisuus saa vallan. Usein tähän riittää pelkkä matkan mahdollisuus. Kun asuu vapaassa maassa.

YLE on hankalassa tilanteessa, vanhaa tv-lupajärjestelmää ollaan uusimassa, mutta korvaavasta systeemistä ei ole

saatu päätöstä. Lintilän työryhmä on syksyllä esittänyt me-diamaksua, mutta maksun taso on herättänyt kiistaa. Työ-ryhmän esitys oli 175 euroa/talous. Yhtiössä on laskettu, ettei taso riitä nykyisen toiminnan ylläpitämiseen. Seurauksena oli paniikkijarrutus, ja niin kuin aina jarruttajan ollessa riit-tävän iso, saavat pienet kärsiä. YLE jäädytti itsenäisiltä tuot-tajilta tilattavien uusien ohjelmien ja elokuvien hankinta-päätökset. Tilanne on päällä, kunnes mediamaksusta on syn-tynyt päätös. Ja mitä sitten tapahtuu, jos mediamaksu sää-detäänkin liian alas. Loppuuko Suomesta draaman ja doku-menttielokuvien teko?

Tilanne on jatkunut puoli vuotta. Kaikki sympatia YLEl-le, mutta ovatko ulkopuoliset tuotannot todellakin järkevin säästön kohde? Mitä tapahtuu yhtiön monipuoliselle ohjel-mistolle – tai Suomen tuotantokentän monimuotoisuudel-le? YLE on yhtiö, jonka olemassaolo rinnastuu sosiaalitur-vaan; vapaa ja riippumaton tiedonkulku on samanlainen pe-rusoikeus kuin terveydenhoito. Pelkkä ajatus, että olisimme vain kaupallisten mediayhtiöiden varassa, on pelottava. Näi-den tehtävänä on rahan tekeminen omistajilleen, ja kuten vii-me vuodet ovat opettaneet, siinä vain taivas on kattona. Eikä niillä huonosti menekään; esim. MTV:n viime vuoden voitto oli yhteensä noin 26 miljoonaa euroa.

Tässä ei oikein voi välttyä ajatukselta, että av-ala on jou-tunut pelinappulaksi, jonka vakavalla ahdingolla on kätevä li-sätä painetta poliittisiin päättäjiin päin. TV-ohjelmia ostavat kaikki kanavat, mutta dokumenttielokuvia vain YLE. Halli-tuksen puheenjohtaja Kari Neilimo vakuutti TV1:n uutisis-sa kommentoidessaan toimitusjohtajan vaihdosta (18.2.10), että yhtiön talous on ”kohtuullisen hyvässä kunnossa”. Mis-tä siis yhtiön paniikki? Jos pääasia on tehdä ”ohjelmavirtaa”, niin silloin yksittäisten ohjelmien laadulla ei enää ole merki-tystä. Tähänkö YLEkin on ajautumassa, seuraako se MTV:n ja Nelosen linjaa?

Juha Samola20.3.2010

4

TuottajaTämä on kertomus mahdollisen dra-matiikasta, joka noudattaa päiväunen logiikkaa. Se eroaa unesta siksi, että päiväunessa uneksijan oma tahto on puolet siitä energiasta, joka tätä liiket-tä ohjaa. Se on kuin kirjoittaisi tyhjäs-tä, niin että on vain tahto ja tila sekä liikkeen suunta, kirjoittaisi ilman vas-tuuta ja tuomiota oikeasta ja väärästä. Elokuvan alku, hyväksynnän ja rahoi-tuksen hakeminen on samanlaista yh-teisesti sovittua tanssia, jossa osapuo-let tietävät, miten kaukana hahmotel-tu todellisuus voi olla siitä olotilasta, joka vallitsee matkan päätepisteessä. Ennen matkan alkua on vain yksityi-nen todellisuus, mutta matkan saavu-tettua päätepisteensä, alkaa ehkä ylei-sön kohina, joka tuomitsee ja pilkkaa tai parhaassa tapauksessa nyökkää suopeasti ja siirtyy sitten jo odotta-maan seuraavaa kohdetta.

Tuottajan maailma on usein toteu-tumattomien matkojen ja lähestymisi-en täyttämä kartta, joka sekin on vain viittaus todellisuuteen. Kuitenkin alusta lähtien olen tutkinut ja kirjoit-tanut jotakin, joka on totta ja tapah-tuu oikeasti koko ajan. Tuottajan mat-ka on ulkopuolisen näkijän yritys pääs-tä osalliseksi maailmaan, jonka sisä-puolella on draama ja sen toimijat, ne jotka laittavat itsensä likoon jotta to-dellisuus tapahtuisi ja tulisi näkyväk-si. Toisaalta se tekee tuottajan epävar-maksi itse projektin edessä, miten se etenee, mihin suuntaa todellisuus si-tä ohjaa. Tulee mieleen Olavi Paavolai-sen kommentti tästä poissaolon tilas-

kohti yhä hallitummaksi käyvää todel-lisuutta, joka pahimmillaan näyttäytyy pettymysten ja tavanomaisuuden pe-likenttänä.

Mutta elokuvan tekijöiden on näy-teltävä ihastunutta ja kiihottunutta matkan loppuun asti, näyteltävä lo-putonta luottamusta etsityn maan, ta-voitteen saavuttamisesta, ilman kuvi-telmaa luovuttamisesta, ilman mah-dollisuutta nöyryttävästä kotiinpa-luusta. Tiettyä löytöretkeilijyyttä elo-kuvan teko tarvitsee. Vertaus on toki pateettinen paitsi, jos pitää mielessä sitä laajamittaista kilpailua rahoituk-sesta ja julkisesta huomiosta, joka kai-kesta huolimatta vallitsee elokuvan-teon kotisataman turvallisissa piireis-sä, jotka odottavat rystyset valkoisina mieltä mullistavia tuloksia. Ja tuottaja, joka odottaa matkalta palaavia, joutuu yksin ylläpitämään projektin uskotta-vuutta turvautumalla pahimmassa ta-pauksessa samanlaiseen kuviteltuun todellisuuteen, jonka varassa koko matkan suunnittelu oli aloitettu.

Tässäkin on edessä perinteinen seikkailuelokuvan dramaturginen ti-lanne: lähestyttäessä tuntemattomia alueita alkaa miehistö epäröidä. Kap-teenilla ei ole karttaa, miksi olisi, kos-ka kerran ollaan menossa tuntemat-tomaan territorioon. Kapteenin neu-vokkuus on koetuksella. Kotona odot-tavat rahoittajat ja sidosryhmien edus-tajat, muut tapahtuman taustavaikut-tajat ja aika kuluu... Silloin matkan- teon perinteiset roolit kapteenista pe-rämieheen ja laivanvarustajaan ja ra-hoittajiin tulevat polttavan ajankoh-

Kinnvika – The Last Border. Ohjaaja Petteri Saario, käsikirjoitus Timo Humaloja ja Petteri Saario. Tuottaja Timo Humaloja, Tuotanto KINOVID PRODUCTIONS Artikkelin kuvat: Veli-Pekka Salonen, Petteri Saario, Anton Leppälä

AUTIO MAAta, jonka hän kirjoitti päiväkirjaansa Jatkosodan synkkinä kuukausina. Hän kirjoitti itseään kalvavasta syövästä, joka oli juuri tämä TK-miehen, propa-gandamiehen ulkopuolisuuden aiheut-tama syyllisyys, koska se sodan todelli-suus, josta hänen tehtävänään oli kir-joittaa, oli poissa, eturintamassa, siellä missä hänenkin paikkansa olisi ollut, mutta johon hänellä ei todellisuudes-sa ollut asiaa.

Dokumenttielokuvan tuottami-seen liittyy olennaisesti tuo tietynlai-nen kokemus osattomuudesta, ulos sulkemisesta. Se muodostuu henkilö-kohtaiseksi draamaksi, koska eloku-va tapahtuu jossakin muualla. Tuottaja ajautuu helposti ulos kokemuksen yti-mestä, hän ei enää ”omista tuotetta”, koska fyysinen yhteys teoksen syn-tyyn puuttuu. Mutta se tuottaa toisen-laisen draamallisen pisteen, toimijan paikan, joka on luopujan paikka. Siinä on irtaantumisen ja menettämisen sy-ventämää surumielisyyttä, kuin lapsen lähtiessä kotoa maailmaan, josta ei ole paluuta. Tuntuu kuin tuottajan para-doksaalinen tehtävä olisi tehdä itsensä tarpeettomaksi ja poissaolevaksi.

Ja sitten kun tuo pitkään valmis-teltu kertomus lopulta tulee eteen elokuvan muodossa, niin tunnistaako sen sellaiseksi todellisuudeksi, kuin se oli kirjoitettu ja ajateltu. On tapahtu-nut metamorfoosi, jossa alun jälkeen eri persoonallisuudet ovat sekoittu-neet uudeksi todellisuudeksi. Jokai-nen kuukausi tai vuosi, joka vie koh-ti lopullista toteutumista, on laskeutu-mista kuvitelman ja lumouksen tilasta

Matka on klassinen kerronnallinen muoto. Tutkimusmatka on sen lajityyppinen alalaji. Siihen ovat oikeutettuja ne, jotka sen matkan ovat suorittaneet. Entä ne, jotka eivät olleet mukana, rahoittajat, sponsorit, muut sidos-henkilöt, mikä kerronnallinen oikeus heillä on tähän matkaan? Seuraava matkan kuvaus perustuu kokematto-maan todellisuuteen, matkaan, jota kirjoittaja ei koskaan tehnyt, matkaan, joka tuottajan kohdalla ei toteutunut.

Timo HumalojaKirjoittaja on tuottaja-ohjaaja

5

6

taisiksi. Vain matkalla oleva kapteeni tietää, että projekti horjuu, mutta silti on hänen näyteltävä roolinsa oikein ja kontrolloitava tilanne. – Jos näin ei oli-si käynyt, etsisimme vieläkin Intiaa.

Perjantaina 5. maaliskuuta illalla sain raivattua muutaman tunnin yksi-näisen hetken, joka oli varattu ensim-mäisen kolmetuntisen roughcut versi-on katseluun. Eli sellaiselle hetkelle, jossa edellä pohdittu tuottajan poissa-olon teema tulee konkreettisesti. En-simmäistä kertaa projekti muuttuu to-deksi, ja matkalta paluu on läsnä, mut-

ta samalla sen tekijät, kokijat ja tapah-tumat sulkeutuvat lopullisesti tuotta-jan ulkopuolelle. Mutta tämä on ta-pahtumien logiikka, näin on oltava, näin tulee olemaan.

ProjektiKinnvika-elokuvan starttipiste on nyt melkein kuusi vuotta takanapäin.

Aiheen eteenpäinvieminen edel-lytti hyviä puhujanlahjoja, narratii-visten elementtien ylikorostamis-ta, herooisten viittausten keräämis-tä melkein yli todennäköisyyden ra-

jojen. Harvemmin puhutaan, siitä mi-ten teoreettiselta pohjalta joskus jou-tuu lähtemään liikkeelle. Jos rahoitta-ja vaatisi pitävän näytön todennäköi-sen toteutumisesta, niin moni eloku-va jäisi tekemättä. Lopulta kuitenkin elokuvanteossa kiehtoo ehkä eniten juuri tämä vaihe, jossa mieli drama-tisoi kohteen/aiheen ilman, että siitä on vielä olemassa yhtään konkreettis-ta kokemusta. Joskus tuntuu, että it-se elokuvan toteuttaminen sen jälkeen on tylsää, koska se on sarja loppumat-tomia kompromisseja. Jokainen hetki

7

on helppo kuvitella, minne asti teki-jän mielikuvitus saattaa laukata. Vasta paljon myöhemmin rakentuivat pro-jektin tarkat määritykset. Sana tiede täsmentyi geologiaksi, teemaksi Ba-rentsin alueen napajäätiköiden merki-tys pohjoisen pallonpuoliskon ilmas-tokehityksessä.

Mistä siis puhumme, kun puhum-me jääkausista, ilmastonmuutokses-ta, napajäätiköiden sulamisesta, ih-miskunnan tulevaisuudesta? Mikä on tämän narraation ulkoinen hahmo, se piinaa tuottajaa jo kauan aikaa ennen kuin projektista on olemassa mitään konkreettista muotoa. Rahoittajien ja levittäjien ennakoivaa ajattelutapaa leimaa tarinan käsite. Se muuttuu hel-posti juonelliseksi pakkopaidaksi, jo-ka piilottaa perimmäisen kerronnalli-suuden. Kerronnallisuus on muutakin kuin tapahtuma ja sen analoginen ku-vaus, vaikka Antti Hyry (Uuni) on taas kerran todistanut, että pelkkä tilan-teen ja tapahtumaketjun rekisteröinti-kin voi kasvaa suureksi kertomukseksi ajasta ja elämän tarkoitusperistä. Siis loppumaton täsmällisyys yksityiskoh-tien suhteen, näiden yksityiskohtien kerääminen, niiden järjestäminen joh-donmukaiseen muotoon ja kaiken kes-kellä vakaumus, että noista tosiasiois-ta alkaa kasvaa kertomus, joka on kuin juna, joka herää eloon kun veturi sitä kerran nykäisee.

Juuri tuo junan ensimmäisen lii-kahduksen hetki on se, jota aina yri-tän vangita odottaessani matkalle pää-syä, lähdön ensimmäinen sentin mit-tainen liikahdus. Samoin kuin katuva-lojen syttymisen salamannopea het-ki, ehtiikö sen rekisteröidä niin, että tietää sen tapahtuneen ja muistaa sen hetken. Miten rekisteröidä se hetki, kun teos liikahtaa oikeasti ensimmäi-sen kerran? Tai kun teoksen vastus en-simmäisen kerran oikeasti murtuu pit-kän odotuksen jälkeen. Tämähän ta-pahtuu aina, jokaisessa työssä. Se on maaginen hetki, jonka tekijä aina tun-nistaa silloin kun se tapahtuu aiheut-taen hiljaisen euforisen tunteen.

PaikkaOn mentävä riittävän etäälle, arktiseen autiomaahan, astuttava sisään mittakaa-vaan... Mittakaavojen vaihtopaikkaan....aikakausien leikkauspisteeseen, jääkau-den tapahtumapaikkaan, sen loppupistee-seen....

Milutin Milankovitchin 1930-lu-vulla kehittämä teoria auringon sätei-lyn vaihteluista maapallon elliptisen kiertoliikkeen seurauksena on ylei-sesti hyväksytty astronominen teoria, jonka avulla voidaan kuvata sitä perus-taa, jonka johdosta maapallolla vallit-

voi osoittaa, että todellisuus on tois-ta kuin suunnitelma. Tätä ei saa paljas-taa. Se on tuotantoyhteisön yhteinen pelin henki, yhteisymmärretty piiri, amazing race´in ensimmäisen etapin ensimmäinen tehtävänanto.

Alussa suunnitelma perustui vain yksinkertaiseen konseptiin, tieteelli-sen retkikunnan lähdöstä kauas poh-joiseen Huippuvuorille, paikkaan jo-ka oli olemassa vain teoreettisena viit-tauksena kartalla. Kyse oli perustavan narraation etsimisestä, yritys paikal-listaa Suuren Kertomuksen mahdol-

lisuus, jolle oli olemassa vain ilman-suunta – pohjoinen. Tekijöiden uskal-lus tässä maalaustapahtumassa on pe-rustavaa. On uskallettava maalata mie-likuva elokuvasta suurilla termeillä.

”Se on kuvaus matkasta Alueelle, jossa ihminen ei ole koskaan aiemmin liik-kunut. Matka paikkaan, jossa aikakaudet ovat pysähtyneet aikaan, jolloin Suomi-ni-minen paikka oli ainoastaan mahdollisuus erään mannerlaatan tietyssä maantieteel-lisessä kohdassa.”

Toki nämä eivät olleet niitä il-maisuja, joita tuli käytettyä, mutta

Harvemmin puhutaan siitä miten teoreettiselta pohjalta joskus joutuu lähte-mään liikkeelle. Jos rahoittaja vaatisi pitävän näytön toden-näköisen to-teutumisesta, niin moni elokuva jäisi tekemättä.

8

see aika ajoin kylmiä tai lämpimiä vai-heita. Elämme tällä hetkellä tätä läm-mintä interglasiaalista vaihetta.

Maan ja auringon välinen asento ja sen muutokset merkitsevät ilmasto-muutoksien taustalla olevaa suurinta mahdollista megasykliä. Sykli kestää n. 100 000 vuotta.

Se, missä vaiheessa tällä hetkellä olemme, on joillekin toissijaista, elä-mässähän on niin paljon muuta mie-lenkiintoista ja poliittisesti ajankoh-taista ja polttavaa, sellaista jonka mit-takaava on tarpeeksi lyhyt, jotta se olisi käsitettävä.

Kesällä 2009 elokuun 4. päivänä en ollut paikassa jonka koordinaatit olivat 19°E ja 79°45’N.

En ollut siinä paikassa, jossa simu-loituu Milankovicthin teorian läsnä-olo, sulavan jään rajapinta, jääkauden rajapinta ilmastonmuutoksen rajapin-taan. Tämä ei ole tieteellinen määri-telmä, se on geologisesti alkukantai-nen. Tämä on poissaolevan ihmisen määritelmä.

Mutta se on olennainen, koska ih-miskunnan valtaosalle poissaolo mää-rittelee kannanottoa ilmastonmuu-tokseen, se määrittelee kannanottoa siihen, miksi maanpinta ja maan muo-dot ovat sellaisia kuin ne ovat. He tie-tävät maapallon synnyn ajallisen mit-takaavan valtavuuden, he voivat aistia kallion pinnalla kävellessään, että sen ikä on miljardeja vuosia, mutta tuo mittakaava ei merkitse heille mitään, koska työmatka kestää 45 minuuttia ja sen sisältävä matka on keskimäärin 25 kilometriä, ja se suoritetaan kaksi ker-taa päivässä keskimäärin 40 vuoden ajan. Käyttämämme mittakaavan ra-

jallisuus ja lyhyys määrittelevät koke-mustapamme syklin. – Se on lyhyt. Se on työsuorituksen ja vapaa-ajan ihmis- ikään rajoitettu hyötysuhde

Ajatelkaa näin. Paikka on nykyi-sen Keski-Lapin paikkeilla, siellä mis-sä sijaitsee nyt Sodankylä-niminen paikka. Miltä näytti Sodankylän koor-dinaattien määrittämässä paikassa n. 9700 v. ennen ajanlaskun alkua. Pai-koittain jättimäinen suora jääseinä-mä, jonka alta virtaa lukemattomina puroina sulavaa vettä kuljettaen hie-norakeista sedimenttiä alavirtaan, jos-sa ne yhtyvät yhä suuremmiksi käyviin pääuomiin, jotka kykenevät kuljet-tamaan yhä suurempia kivenpalasia, kunnes vedet virtaavat valtavaan Itä-meren kokoiseen jääjärveen. Eteläm-pänä jään reuna putoaa suoraan tähän hyiseen makean veden altaaseen, joka tulee jonakin päivänä purkautumaan valtavalla voimalla muutaman kym-menen metriä alemmalla tasolla sijait-sevaan valtamereen.

”Sodankylässä” ei kasva vielä mi-tään, mutta kasvit odottavat vain muu- tamien kymmenien kilometrien pääs-sä, kunnes niiden biologinen mekanis-mi sallii niiden levitä tasaiseen tahtiin pakenevan jäänreunan jäljessä.

Tällaista on paikassa, joka sijait-see 10 kilometriä Isvikasta etelään, Vestfonna-jäätikön reunalla.

Mutta vielä yksi skenario. Huip-puvuorten koillispuolella, arktises-sa Jäämeressä sijaitsee alue, jonka lä-pimitta on noin tuhat kilometriä. Se on lähes pyöreä tasku Koillismaan ja Siperian välisellä merialueella, jonne Golf-virran viimeinen häntä kierteise-nä sammuu. Tammikuussa 2009, kun

viimein, lähes viiden vuoden valmis-telun ja takaiskujen jälkeen, alkoi olla varmaa, että lopullinen kuvausmatka Koillismaalle tulisi toteutumaan, sain eteeni tietokonemallinnoksen, joka tosin oli vielä teoreettinen ajo monista parin vuoden aikana yhteen liitetyis-tä datapalikoista. Tuloksena on häkel-lyttävä tuloste tästä tuhat kilometriä leveästä pyörteestä, johon Golf-vir-ran viimeinen häntä uuvahtaa ja sen si-sältämä lämmin vesimassa asettuu vii-meiseen maaliinsa.

Mitä siinä kuvannoksessa näkyi? Siinä näkyi kuinka lyhyessä ajassa, myös ihmismittakaavassa, tämän ra-jatun alueen vedenlämpötila nousisi 8 astetta, siis kahdeksan! Alue olisi tark-karajainen pyöreä läikkä, jossa kaikki jää sulaisi hetkessä, eikä siis muodos-tuisi uudelleen. Sen vaikutus vierei-seen, Euroopan suurimpaan Vestfon-nan jäätikköön olisi dramaattinen. Viimeisten 150 000 vuoden aikana tä-mä jäätikkö on sulanut ainakin kolme kertaa ja taas muodostunut uudelleen.

Mistä tässä on oikein kysymys? Siksi tämä matka on tehty, sitä kuvaa tämä elokuva. Ja tästä paikasta suo-raan luoteeseen, siellä missä kuvaus-ryhmämme oli elokuun 4. päivä 2009, simuloituu viimeisimmän jäätiköity-misen sulamisvaiheen loppu Milanko-vitchin teorian määrittelemässä sys-teemissä.

Mutta jos käykin toisin päin. Jos Golf-virta ei enää yletykään sin-ne saakka ja meri jäätyykin nopeasti. Vestfonna alkaa jälleen kasvaa ja siitä muodostuu yksi kolmesta pohjoisen pallonpuoliskon jäätiköitymisen kes-kuksesta, joka lopulta yhtyy kahteen muuhun, toinen nykyisen Skotlannin paikkeilla ja toinen Norjan Kölivuo-riston kohdalla. Siitä alkunsa saavat jäät sitten peittävät nykyisen Suomen.

Kansainvälinen tiedonvälitys näyt-tää, kun sivistyneen maailman ylle sa-taa lunta tauotta vuorokausia ja huip-puun viritetyn tietoteknologian avit-tama yhteiskunta on avuton kasaan-tuvien lumihiutaleitten edessä. Tällai-nen oli ilmeisesti tilanne myös 25 000 vuotta sitten, kun Norjan Kölivuoris-ton paikalla alkoi prosessi, jolloin lumi alkoi jälleen kasaantua sulamatta ke-sällä. Valtameren kosteus tuotti lisää lunta, ja lisääntyvä kylmyys esti sen jo-kavuotisen täyden sulamisen. Viimei-sen jääkauden jäätikköä tuottava sy-dän oli juuri tuo koillis-lounas suuntai-nen jäätehdas, josta kilometrien pak-suiset jäämassat levittäytyvät suurim-millaan 12 000 vuotta sitten aina Mos-kovaan ja Berliiniin asti. n

He voivat aistia kallion pinnalla kävellessään, että sen ikä on miljardeja vuosia, mutta tuo mittakaa-va ei merkitse heille mitään, koska työ- matka kestää 45 minuuttia.

9

10

Juna oli ollut elokuva-kameran ensimmäi-nen travelling-laite, ajokuvien ihmeellinen rautahepo, jonka ansi-osta elokuvan ulottu-

vuudet ja kieli muuttuivat peruuttamat-tomasti. Vauhti tuli elokuvaan, niin kuin yhteiskuntaankin. Elämän liikkeen rin-nalle, ja usein tilalle, tuli koneen liike. Elokuva oli ”tuomittu” vauhtiin – sitä ei ole olemassa ilman ruutujen kiitävää etenemistä, elämämme liikkeen toista- mista uudessa ajassa. ”Liikaa nopeut-ta on kuin liikaa valoa… emme näe mi-tään”, on kirjoittanut ranskalainen filo-sofi Paul Virilio, vauhdin filosofi.

Tämän vauhdin rinnalla me muu-tuimme muukalaisiksi, jotka tarkkaili-vat koneen synnyttämää edessään kii-tävää, tavoittamatonta kuvavirtaa. Ja silloin monet hyppäsivät tästä junasta, pysähtyivät hetken äärelle, kiinnittyi-vät maahan tai katuihin, ihmisen po-luille. Juna meni menojaan, kamera al-

koi kulkea myös kädessä, ihmisen tah-dissa, ruumiin ajassa.

Ajan sylissäMinua juna ei jättänyt kuitenkaan rau-haan. Sen kiitäessä ohi pimeässä voin nähdä yön teatterissa junan filminau-han, valaistujen ikkunoiden (filmi)ruudut, ja niissä tuntemattomia hah-moja pysähtyneissä hetkissään. Junat syöksyivät läpi muistojen maisemien, yli kärsimysten peltojen, jokien ja rot-kojen, uuden ja vanhan, yhä uudestaan ja uudestaan. Raiteiden pysyvyys, rau-tainen vanne niiden alla kouristelevan muistin kerrosten yllä. Ja juna on tila, ”kiitävä lepotila”(Virilio) jossa aika on eri kuin ulkona; yhdessä yksityinen.

Raiteet veivät minut, kameran ja kuvaajan ensin itään; oli vain lähdettä-vä kadonnutta etsimään (Kaksi enoa, 1990), pois muistista, kohti mahdol-lista elämää. Juna oli vienyt enoni so-taan, ehkä se veisi myös hänen jäljil-leen. Mutta jo noissa kuvauksissa ym-

MUUKALAISIA JUNASSAO O D I J U N A K A M E R A L L E

teksti ja kuvat Kanerva CederströmKirjoittaja on elokuvaohjaaja

Junan ja elokuvakameran kohtalon-historiat kietoutuivat toisiinsa teol-listamisen ja mekaanisen hurmion ja tragedian väistämättömyydellä. Edistyksen ja uuden elävän kuvan tuottama ilo ja kiihtymys syök-syivät yhdessä kohti ihmiskunnan tuhoamisvimman kulminaatiota, Holocaustia ja Gulageja. Neuvosto-Venäjän Kino-junat muuttuivat muukalaisia kuljettaviksi kauhun-juniksi, joista ei kuvaa enää tehty. Kärsimysten raiteilla matkattiin ilman todistajaa. Kameralla ei tässä pimeydessä ollut paikkaa. Se sai sen vasta kaiken jälkeen. Claude Lanz-mann seurasi 40 vuotta myöhemmin ruohottuneita raiteita polttouuneil-le elokuvassaan Shoah.

11

märsin, että junamatkalla ei ole mää-ränpäätä, vaikka pääteasema onkin. Junamatka on ajassaan olemista, ajan ajattelemista, ajan kuvaamista.

Tämä tuntemus vain vahvistui, kun löysin venäläiseltä kirjailijalta Andrei Sinjavskilta hänen teoksestaan Kuoros-ta kohoaa ääni seuraavan merkinnän: ”Psykologiselta kannalta muistuttaa leirielämä istumista kaukojunassa. Ju-nan kulkua vastaa ajan kuluminen, jo-ka pelkällä liikkeellään luo sen illuusi-on, että tyhjässä tilassa oleilemisessa on jotakin mieltä ja täytettä.”

Matka Siperian halki (Trans-Sibe-ria, 1998) oli matka aikakapselissa; mil-joonat vuodet maisemassa, miljoonat ihmiset maisemaan kadonneina junan ikkunasta kameran etsimen läpi näh-tyinä, ikkunan ruutu ja filmiruutu maa-ilmaan. Oppainani Sinjavski ja inkerin-suomalainen Amalia Susi – heillä oli ol-lut määränpää – vankileirien saaris-to. Minä istuin junassa ja kiisin kaiken sen päällä ja ohi. Kamera ei ollut silmä,

vaan ikkuna aikaan. Halki aikavyöhyk-keiden kiitävä rautainen kapseli muut-tui jossain vaiheessa laivaksi, joka kel-lui loputtoman tundran meressä, ajan sylissä. Lopulta sen vapautti valtameri, jonne katse ja mennyt katosivat. Juna jäi yöhön kiiluvasilmäisenä, tuomittu-na syöksymään jälleen läpi historian.

Läpi kirotun unelmanElokuussa 2009 nousimme Riikka Tannerin kanssa junaan New Yorkin Penn Stationilla kameroinemme ja ää-nityslaitteinemme. Jokainen askel läpi kaupungin, kohti hopeakylkistä junaa, muistutti meitä sadoista elokuvista. Eivät Vertovin Kinojunasta tai Lanz-mannin Shoahista, vaan valloittajien ja rakentajien ja hobojen ja pakolais-ten ja rakastavaisten matkoista metri metriltä kohti Uutta Maata. Kiidim-me läpi Amerikan, raiteiden alla, nii-den hellittämättömässä otteessa maan muisti, kadonneiden heimojen ja kan-sojen, orjien ja sotilaiden muisti. Ik-

kunasta katsoimme läpi kameran etsi-men tuon Uuden Maailman ikiaikais-ta maisemaa, muotojen, värien, valon hohtavaa kangastusta. Olimme muu-kalaisia tästä ajasta, kamera avuttoma-na välineenämme ymmärtää.

Elokuvamatkani ovat päätyneet saman valtameren rannalle, Tyynen valtameren avaruuden, tyhjän, ääret-tömän äärelle. En ole niillä pyrkinyt kuvaamaan muuta kuin aikaa, joka on kapseloitu junaan ja muistiin. En van-ginnut aikaa, se vangitsi minut.

Juna on vienyt minut läpi maailmo-jen, itään ja länteen, ohi maisemien, joista uneksin, tai jotka tunnistin ai-emmista elokuvista – ne olivat aina ohi-kiitäviä, valossa tai pimeydessä tunte-mattomia, arvoituksia, ajassa ja vauh-dissa salaisia. Ihmiset junalaitureilla ja asemilla katsoivat minuun minua nä-kemättä ja minäkin näen heidät vasta jälkikäteen, elokuvassani. Silloin vasta kahden tuntemattoman katseet koh-taavat heijastuksina, niin todellisina. n

Ocean Beach, San Francisco

12

Juhannuspäivä 2007 Vuojärvi, rintamamiestalo.Elma toppaa pullapalan kahviin ja kat-soo minua tuimasti. Hänen olkapään-sä takaa seinältä pilkottaa kirjailtu taulu. Siinä lukee: Anna anteeksi ja un-hoita. Olohuoneen seinällä on toinen taulu. Iloinen sydän ja rauhaisa koti on elämän onni.

Talon emäntä, Elma, on ripusta-nut samanlaisia mietelausetauluja joka puolelle taloa. Hän on puolikuuro ja huutaa. Hän kertoo lähteneensä Lapin sodan puhjettua, syksyllä 1944, saksa-laisten mukana kohti Saksaa, koska hänen äitinsä hylkäsi hänet. Muu per-he oli jo pakkaamassa evakkomatkaa varten Ruotsiin, kun äiti ilmoitti, et-tei ottaisi ”saksalaisten kanssa heilas-tellutta huoraa” mukaan. Nuorelle ty-tölle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lyöttäytyä saksalaisten matkaan.

Traagista mietelausetauluissa on se, ettei niiden liki yhdeksänkymppi-nen tekijä ole vieläkään kyennyt anta-maan äidin tekoa anteeksi; purkama-ton viha vain on siirtynyt perheessä tyttäreltä toiselle.

Kun muutaman tunnin kuluttua ajan kohti Rovaniemeä, aavistan löy-täneeni tulevan elokuvani aiheen ja sille ensimmäisen, melko karnevalisti-sen, päähenkilön. Päätän, että eloku-va tulisi kertomaan Elman ja muiden nuorten suomalaisnaisten merkillises-tä matkasta kohti tuhoutuvaa Saksaa, heidän kotiinpaluustaan sekä äitien ja lasten välisestä armottomuudesta ja armosta. Ehkä.

Dokumentaristin työ on alussa usein epämääräistä hakemista ja kan-santieteellistä löytöretkeilyä. Aluksi on vaikkapa juuri vanha nainen, huo-neentaulu, nyrkkiin puristettu käsi. Näiden havaintojen vetämänä ohjaaja jatkaa keräilyään ja toivoo, että jona-

kin päivänä koriin noukituista yksityi-sistä palasista alkaa muodostua koko-naiskuva jostakin yleisemmästä.

Toiset dokumenttielokuvat löyty-vät melkein valmiina maailmalta: elo-kuva on ikään kuin jo käynnissä tilan-teina ja tapahtumina, kun dokumenta-risti osuu paikalle. Sitten on näitä elo-kuvia – kuten omani Auf Wiedersehen Finnland – joita pitää kuvitella ja ra-kentaa hitaasti.

Alussa en tietenkään tajunnut, kuinka hermoja raastavalle matkalle olin lähdössä. Istahdin vain kiihtynee-nä Kansallisarkiston lukulampun alle lukemaan Valtiollisen poliisin kuulus-telupöytäkirjoja Hangon karantee-nileiriltä, jonka kautta Saksasta Suo-meen palanneet naiset tulivat vuosina 1945–1948. Ymmärsin, että pöytäkir-jojen avulla pääsisin jäljittämään mah-dolliset vielä elossa olevat päähenkilö-ni. Ei siis muuta kuin hakemaan osoit-teita, kirjoittamaan naisille ja soittele-maan perään – näin luulin.

Yleensä dokumenttielokuvien henkilöiksi suostuvilla ihmisillä on tarve tulla näkyviksi ja nähdyiksi. Eikä se aina tarkoita julkisuuteen tulemi-sen halua, vaan tarvetta tulla tunniste-tuksi jossakin tärkeässä asiassa. Minä puolestani löysin vanhoja naisia, joil-ta oli mennyt kokonainen elämä pii-loutumiseen ja kätkemiseen. He eivät tietenkään aluksi ilahtuneet, että jo-ku dokumentaristiksi itseään kutsuva ihminen oli oman tutkimustyönsä pe-rusteella tunnistanut heidät. Moni lo-petti puhelinkeskustelun lyhyeen. Osa suostui alustavasti tapaamaan, mutta ilmoitti heti kättelyssä, ettei koskaan suostuisi itse elokuvaan.

Samaan aikaan ratkoin mielessäni elokuvan tyylillisiä kysymyksiä: kuinka kertoa historiasta elävästi 90-kymp-pisten henkilöiden kautta, kun monen tuon ikäisen arki on kutistunut hyvin

suppeaksi? Entä kuinka välttää televi-sion historiadokumenttien perusfor-maatit aikalaishaastatteluineen ja löy-tää arkistomateriaalia, joka olisi väli-töntä, unenomaista, intiimiä?

Jälkimmäiseen ongelmaan löysin ratkaisun amerikkalaisten sotilaiden Saksassa vuonna 1945 kuvaamasta vä-rifilmimateriaalista, joiden parhaissa otoksissa aika menneen ja nykyhetken välillä kutistuu: hetkittäin näiden ku-vien ihmiset voisivat olla keitä tahansa meistä, niin hätkähdyttävän ”moder-neilta” he näyttävät.

Toukokuu 2008 Rovaniemi, rappukäytävä.Rimputan ovikelloa ja kuulen, kuin-ka oven takana aukeaa lukko toisensa jälkeen, viimeisenä turvaketju. Roosa raottaa varovasti ovea. Saan sanottua, että olen lähettänyt hänelle kirjeen elokuvaani liittyen ja toivoisin meidän voivan keskustella asiasta.

Kerron, että olen saanut osoitteen hänen pojaltaan Fransilta, joka on jo päättänyt tulla mukaan elokuvaani. Roosa sanoo kuitenkin nopeasti, ettei voi nyt hyvin ja sulkee oven.

Kohtaamisemme on ohi alle mi-nuutissa, ja päässäni humisee. Horjun alakertaan ja istun autoon kykenemät-tä ajamaan. Tunnen itseni likaiseksi vanhusten ahdistelijaksi.

Tajuan, että minulla on kuukausien ennakkotyön jälkeen koossa tasan yksi ja puoli varmaa päähenkilöä (Frans on puolikas, koska haluan sekä pojan et-tä äidin) ja tiedossa monia, joita haa-veilen mukaan elokuvaani, mutta jois-ta kukaan ei suostu. Häpeä tulla näky-ville on liian suuri, he sanovat.

Frans, joka on saksalaisen sotilaan poika ja syntynyt Hampurissa touko-kuussa 1945, on motivoinut tulemaan elokuvaan, koska haluaa puhua äidin kanssa isästä ja jakaa kokemuksen-

Virpi SuutariKirjoittaja on elokuvaohjaaja

YHTEINEN JAETTAVA

Auf Wiedersehen Finnland -dokumenttielokuva

Saksaan vuonna 1944 lähteneistä nuorista

suomalaistytöistä vei ohjaajan vetoisiin

rappukäytäviin, luhistuviin saksalaiskaupunkeihin

ja pohdintoihin siitä, miksi kiusata vanhoja ihmisiä

menneillä.

Auf Wiedersehen, ohj. Virpi Suutari, For RealProductions Oy, 2010 Autokuva: Heikki Färm

13

sa muiden kohtalotovereiden kans-sa. Hän on painostanut äitiään puhu-maan yli 40 vuotta, mutta äiti on py-synyt vaiti.

Seuraavana yönä matkustan seka-vissa tunnelmissa takaisin Helsinkiin ja alan jo uskoa, etten saa elokuvaani ikinä tehtyä. Silloin en vielä tiedä, että tulen tapaamaan Roosan puolen vuo-den kuluttua uudestaan. Frans ottaa minut silloin mukaansa äidin luo ja ke-hottaa tätä kuuntelemaan asiaani.

Sillä kertaa Roosa avaa minulle oven ja istumme vierekkäin sohval-le. Yllättäen hän sanoo: ”Eiköhän me keitetä kahvit?” ja jatkaa: ”Koska aloi-tetaan kuvaukset?”

Nuorten tyttöjen viaton matka ra-kastuneena, seikkailunhaluisena tai poliittisesti motivoituneena leimat-tiin naisten Suomeen palattua maan-petturuudeksi ja häpeälliseksi seksu-aaliseksi holtittomuudeksi. Kotiin pa-lanneita naisia nimiteltiin huoriksi, saksalaisten makuupatjoiksi ja heidän lapsiaan saksalaisten äpäriksi. Useim-mat lapsista joutuivat kokemaan yh-teisöissään silmitöntä väkivaltaa.

Siksi ei ole ihme, että matkan ko-keneet naiset torjuivat minut aluk-si. Harva naisista oli koskaan kerto-nut matkasta kenellekään; monet oli-vat tuhonneet kaikki muistonsa siitä. Jotkut olivat jopa kehitelleet peiteta-rinoita, joihin olivat itsekin alkaneet vuosien saatossa uskoa. Eräskin koh-taamani Saksan matkan tehnyt nainen uskottelee olleensa Lapin sodan ai-

kana evakossa Ruotsissa. Pohdin pit-kään, olisiko minulla keinoja rikkoa tätä häntä suojelevaa elämänvalhetta, mutta en pystynyt enkä osannut pala-ta enää hänen luokseen.

Ymmärsin, että muistaminen ja menneeseen palaaminen voi olla kovaa ja jopa vaarallista työtä. Näitä koke-muksiahan ei voinut sodanjälkeisessä, Neuvostoliiton vahtimassa Suomessa tai 1960- ja -70-lukujen radikaalissa il-mapiirissä purkaa. Sota-aikaiset käsit-telemättömät asiat elävät suomalaisis-sa perheissä yhä: mykkyyksinä, kyvyt-tömyytenä kommunikoida, väkivaltai-suutena, määrittelemättömänä suru-mielisyytenä.

Eräälle päähenkilöksi haluamalleni naiselle, Kaisulle, alkoi tapaamistem-me myötä nousta kauhukuvia men-neisyydestä. Hän ei nukkunut yökau-siin, koska Hangon karanteenileiril-lä häntä kiusannut vasemmistolainen Valpon kuulustelija alkoi jälleen ilmes-tyä hänelle. Kului yli vuosi, kun Kaisu kuitenkin yllättäen suostui elokuvaan. Hän kertoi nyt tulleensa sinuiksi de-moninsa kanssa. Toinen syy oli se, että häntä oli alkanut surettaa dokumenta-risti, joka ei saanut päähenkilöitä elo-kuvaansa.

Maaliskuu 2009 Helsinki, Kehä 1.Kännykkä soi ja ajan rampista sivuun. Soittaja on yksi elokuvani mahdollisis-ta päähenkilöistä, liki yhdeksänkymp-pinen Terttu. Olemme puolentoista vuoden tutustumisen jälkeen päässeet

sopimukseen kuvauksista muutaman päivän päähän.

”No Terttu täällä hei. Minua kuule niin vituttaa tää sun projektisi.” Pää-tän olla panikoitumatta ja ottaa avaus-lauseen luottamuksen osoituksena. Kehotan Terttua jatkamaan.

Ja Terttu puhuu. Hän puhuu sii-tä, kuinka hän ei ole koskaan kertonut kenellekään rakastumisestaan saksa-laiseen sotilaaseen Kemissä, Saksan matkastaan ja kotiinpaluustaan. Ja et-tä kerran, viisikymmentä vuotta sit-ten, hän yritti kyllä avautua aviomie-helleen, mutta mies oli sanonut takai-sin niin pahasti, että Terttu päätti, että avautumisen aika olisi lopullisesti ohi. Ja nyt pitäisi sitten esiintyä jossain do-kumenttielokuvassa ja kertoa koko kansalle asioita, joista ei ole uskalta-nut puhua edes lapsenlapsilleen.

Sitten puhumme ainakin tunnin kuolleista ja elävistä sukulaisista ja Tertun yksinäisestä kerrostaloasun-nosta, jonne elämä etsiytyy vain etäi-sinä ääninä naapurihuoneista.

Ja lopulta hän sanoo: ”No tule nyt sitten tänne sen kuvaajasi kanssa, vaik-ka minua koko touhu niin vituttaakin. Katsotaan nyt sitten.”

Muutaman päivän kuluttua Terttu avaa kuvausryhmälle oven. Hänellä on rullat päässä ja yllään kaunein paitapu-seronsa. Paikalla on myös parikymppi-nen lapsenlapsi, jolle Terttu kertoo nyt ensimmäistä kertaa oman nuoruuden-aikaisen tarinansa.

Terttu ottaa tyttöä kädestä ja sitten juodaan kahvit. n

14

”Kongon Akseli” on dokumenttielo-kuva suomalaisista laivamiehistä Kongo-joella. Elokuvan tekemiseen liittyy kolme matkaa. On matka 1900-luvun alussa Kongo-joella palvelleen Akseli Leppäsen elämään, ja maantieteellinen kuvausmatka Kongon Demokraattisen Tasavallan nykypäivään. Kolmas matka on se, mitä tapahtuu itselle koko eloku-van teon prosessin myötä. Miten se muutti minua?

Akselin matkassa Seppo Sivonen on joensuulainen tut-kija, joka on erikoistunut Afrikan his-toriaan. Listasimme kerran Sepon kanssa dokumenttielokuvan aiheita, jotka yhdistäisivät Suomea ja Afrik-kaa. Suomalaisilla on jotenkin oma-hyväinen ja naiivi tapa ajatella, että meillä ei olisi mitään tekemistä kolo-nialismin kanssa. Ei kuulu meille. Kui-tenkin Suomi on ollut jo varhain osa maailmankauppaa. Kun kolonialismin historiaan perehtyy, tulee yllättävän usein vastaan suomalaisia. Tiesittekö, että ensimmäinen kartta Namibian ja Etelä-Afrikan väliseltä Oranje-joelta 1600-luvulta oli suomalaisen tekemä? Tosin historiankirjat pitivät häntä pit-kään hollantilaisena ja sitten ruotsa-laisena. Mutta Kokkolastahan Henrik Wikar oli kotoisin. Tai mikä olikaan suomalaisten osuus ruotsalaisten har-joittamassa orjakaupassa? Ja että maa-ilman rikkain kupariesiintymä Kon-gon Katangassa on päässyt kirjoihin ja kansiin suomalaisen C.T. Eriksso-

nin löytämänä. Erikssonin vauhdikas omaelämäkerta paljastaa, että ”löytä-minen” tarkoitti sitä, että hän kysyi al-kuperäisasukkailta, mistä he saivat jo satoja vuosia käytettyä metallia. Ko-lonialismin historiassa löytäminen on sellaisen haltuunottoa, joka ei alkupe-räisiltä asukkailta koskaan hukassa ol-lutkaan.

Tuntemattomaksi oli jäänyt myös se, että Kongo-joella työskenteli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alus-sa 200 - 300 suomalaista konemiestä. Halusimme tehdä elokuvan suoma-laisten suhteesta kolonialismiin ja ha-lusimme tehdä sen kertomalla heidän tarinansa. Alkoi arkistojen penkomi-nen. Turusta Siirtolaisuusinstituutista löytyivät Akseli Leppäsen päiväkirjat ja muu jälkeenjäänyt materiaali. Siel-lä oli valokuvia, asiakirjoja, työtodis-tuksia, mitaleja, matkaoppaita ja jo-pa kokoelma eroottisia postikortteja. Akseli oli ollut hyvin systemaattinen ja säästänyt kaiken oleellisen, onneksi hänen vaimonsa sukulaiset ymmärsi-vät myöhemmin lahjoittaa kokoelman Siirtolaisuusinstituutille. Aika nope-asti päätimme, että elokuva on kerto-mus Akselista. Päiväkirjat muodosti-vat vahvan rungon elokuvalle.

Akseli Leppänen oli köyhän 8-lap-sisen perheen esikoinen ja syntyi v.1879 Hämeenkyrössä. Perheen lapsista kak-si kuoli alle kolmivuotiaina. Kuulos-taa aika tyypilliselle nykyisen kehitys-maan, vaikkapa Kongon, köyhälle per-heelle suurine lapsilukuineen ja kor-keine lapsikuolleisuuksineen. Tästä ei

ole kuin sata vuotta aikaa. Suomi on ollut köyhä maa.

Akseli oli uuttera ja määrätietoi-nen. Hän pääsi opiskelemaan ja val-mistui Tampereen teollisuuskoulusta hyvin arvosanoin. Akseli luki paljon, niin kaunokirjallisuutta kuin luonnon-tiedettäkin. Tuttuja olivat Stanleyn seikkailut ja Darwinin ajatukset, mut-ta niin oli Raamattukin. Afrikkaan Akseli lähtee 1910-luvun alussa petyt-tyään rakkaudessa. Ei liene niinkään tavaton siirtolaisuuden syy maailman-historiassa, vaikka onkin huonosti ti-lastoitu.

Akseli kirjoittaa havainnoistaan, paljon luonnosta ja eläimistä. Hän vie-railee alkuasukaskylissä ja pohdiskelee mustien elämänmuotoa. Akseli kri-tisoi pakanuuden käsitettä ja suoras-taan ihannoi mustien suoraa suhdetta luontoon. Alun ymmärtävät kuvauk- set muuttuvat vähitellen avoimen ra-sistisiksi. Maahan tullessaan Akse-li paheksuu mustien ruoskimista ja muuta väkivaltaa. Kuin varkain mer-kintöihin ilmestyy kuvauksia siitä, mi-ten Akseli itse tarttuu virtahevonnah-kaiseen ruoskaan, chikoteen ja antaa sen laulaa saadakseen mustat tottele-maan. Akseli omaksuu yhteisön nor-mit ja tavat.

Akselia voi pitää kulttuurirelati-vistina, ihmistä tulee ymmärtää tämän oman kulttuurin kautta. Akseli poh-diskelee päiväkirjassaan: ”Aina ovat ihmiset aikansa tasalla ja omaavat val-litsevan katsantokannan”. Mutta ym-märtääkö Akseli olevansa itsekin tie-

KONGOONJouko AaltonenKirjoittaja on elokuvaohjaaja ja tuottaja

15

KONGOONYser oli yksi Kongo-joen laajan kuljetuslaivaston aluksista

Kuin varkain merkintöihin ilmestyy kuvauksia siitä, miten Akseli itse tarttuu virtahevonnah-kaiseen ruos-kaan ja antaa sen laulaa saadakseen mustat tottele-maan.

16

tyn aikakauden ja ajattelutavan tuote? Luultavasti ei. Jälkikäteen meidän on helppo nähdä päiväkirjoihin rakentu-va kolonialismi ja rasismi.

Leopold II:n aikana Kongossa har-joitettiin järjestelmällistä ja häikäile-mätöntä terroria. Mustat pakotettiin keräämään kautsua. Ihmisiä ammut-tiin, raajoja silvottiin ja vaimoja otet-tiin panttivangeiksi. Belgia oli ”nuori” siirtomaavalta, kolonialistina amatöö-ri ja käytti keinoja, jotka olivat ajas-taan pari sataa vuotta jäljessä. Jälki oli hirveää: neljänkymmenen vuoden ai-kana Kongon asukasluku laski 20 mil-joonasta 10 miljoonaan. Uutiset kumi-terrorista levisivät maailmalle. Ratkai-sevassa osassa olivat ruotsalaiset lähe-tyssaarnaajat, jotka valokuvasivat ter-rorin uhreja. Kumiterroria vastaan nousi maailmanlaajuinen liike ja Kon-gon tilanteesta käytiin laajaa keskus-telua 1800- ja 1900-lukujen vaihtees-sa. Mikään Akselin teksteissä ei viittaa siihen, että hän olisi ollut tästä vähäi-simmässäkään määrin tietoinen. Lon-toon ja Washingtonin näkökulma oli toinen kuin ruohonjuuritason laiva-miehen maailma Kongo-joen loputto-massa viidakossa.

Sodan rampauttamassa maassaVaikka vanhaa elokuva- ja valokuva-aineistoa löytyi ilahduttavan runsaas-ti, halusin elokuvaan mukaan myös nykyhetken tason. Viittaus omaan ai-kaamme, terrorin synkkiin jälkiin ja tämän päivän kolonialismin on olen-nainen osa elokuvaa. Siispä suuntaam-me Kongoon. Ryhmä on pieni, vain kuvaaja Timo Peltonen ja minä ohjaa-jana ja äänittäjänä. Yritän olla Akseli, teen pieneen muistikirjaan päiväkirja-merkintöjä.

Kohtaamme ramman valtion. Lii-kenneyhteydet eivät toimi, hallinto on korruptoitunut ylhäältä alas, eivätkä ihmiset luota valtiovaltaan. Akreditoi-duimme tiedotusvälineiden edustajik-si tiedotusministeriössä, joka sijaitsee kansallisen tv-yhtiön ennen niin ko-meassa tornitalossa. Nyt julkisivu on täynnä reikiä, jälkiä Kongon viimei-sistä sodista, jotka ulottuivat pääkau-punkiin saakka. Yksi hisseistä toimii, mutta sekin on rampa, vain kolmeen kerrokseen pääsee. Nousemme neljän-teentoista ja kävelemme kaksi kerros-ta epämääräisiä portaita alas. Kerrok-sissa on paljon tyhjiä huoneita, siellä täällä ihmisiä. Lehdistötoimiston väki on ystävällistä ja palvelu hyvää. Saam-me viralliset lehdistökortit.

Kuvauspaikkoja etsiessämme tu-tustumme kongolaiseen perheeseen, jonka luona käymme päivällisellä vii-

meistä edellisenä päivänä. Pariskunta haluaa puhua kanssamme englantia, jota he opiskelevat yksityisessä kieli-koulussa. Keskiluokkainen perhe, Jo-se työskentelee sähköinsinöörinä ja Veronica opiskelee. Jose ei ole saanut palkkaansa viime lokakuun jälkeen, nyt eletään kesäkuuta. He asuvat sa-tama-alueella kerrostalossa. Sataman kuvaaminen on ongelma, koska se on rajavyöhykettä, leveän virran toisella puolella kun on Brazzavillen Kongo. Kuvaamme pariskunnan parvekkeel-ta muutamia yleisnäkymiä satamasta. Parveke on täynnä luodinreikiä. Vero-nica valittelee, että viimeisen sodan ai-kana kapinallisten tulitus haittasi ruu-an laittoa parvekkeella. Piti olla koko ajan kyyryssä luotien takia. Sota on niin lähellä, että hirvittää, ihan iholla.

Kongon sodat ovat olleet Afri-kan verisimpiä. Ensimmäinen sota oli 1996-1997 ja toinen 1998-2002. Erityi-sesti jälkimmäistä on kutsuttu Afrikan ensimmäiseksi maailmansodaksi. Ni-mitys on perusteltu, koska kyse ei ol-lut vain paikallisesta konfliktista, vaan myös ympäröivät naapurimaat osallis-tuivat sotaan. Sisällissodat menevät usein näin, Suomessakin oli 1918 so-ta, jossa oli mukana venäläisiä ja sak-salaisia. Kongossa ruandalaisia, ango-lalaisia, zimbabvelaisia ja namibialai-sia. Siviilit kärsivät eniten, pelkästään jälkimmäisen sodan uhrimääräksi ar-vioidaan 3,8 miljoona kuollutta. Nyt maassa on periaatteessa rauha, mut-ta idässä kytee koko ajan. Aselepo eri-laisten kapinallisryhmien kanssa rik-koutuu usein. Jotkut ovat sitä mieltä, että Kongon kolmas sota on edelleen menossa. Mutta ihmisten täytyy elää elämäänsä, sopeutua. Arki jatkuu ja jotain perusoptimismia ihmisissä on. Asiat voisivat olla, ja ovat olleet, pal-jon huonomminkin.

Kuvausten piti olla aika helppo juttu. Ei mitään pitkäkestoista seuran-taelokuvaa tai konfliktien kuvaamista, vain tietyt kuvat paikoilta, joissa Ak-seli oli kulkenut, elänyt ja kaivannut kotiin. Nykyhetken ja menneisyyden yhteen sitovia kuvia, jotka oli tarkasti etukäteen suunniteltu. Kun olen aika paljon reissannut eri puolilla, ja Timo vielä enemmän, tuntui ettei reissu nyt niin vaikea voisi olla.

Tiesin toki etukäteen, että Kongo on hankala maa. Kaikki varoitukset, joita saimme paikalla käyneiltä ja siel-lä työskenneiltä, osoittautuivat aiheel-lisiksi. Onneksi meillä oli kongolainen tuotantopäällikkö, itsekin elokuvan-tekijä Djo Munga, joka hoiti asiat yh-dessä assistenttinsa Arly Kosin kanssa. Ilman Djota ja Arlya hommasta ei oli-

si tullut yhtään mitään. Djo tiesi, mi-ten toimia, ketä lahjoa ja miten juna-illa asiat. Usein iltaisin Djo lähti otta-maan viskilasillisen jonkun viranomai-sen, upseerin tai poliisin kanssa, jo-ka pystyi vaikuttamaan kuvauslupiin. Djo on hieno mies: terävä, aktiivinen, mukava, mutta ennen kaikkea saa ai-kaan ja osaa toimia omassa ympäris-tössään. Kun Akseli oli passiivinen muukalainen, sopeutuja, on Djo ak-tiivinen toimija. Djo on rehellinen ja hyvin kriittinen oman maansa ongel-mien suhteen. On asioita, joita ei voi hyväksyä, mutta joiden kanssa täytyy tulla toimeen. Parhaillaan Djo leikkaa ohjaamaansa lingalankielistä, kongo-laista pitkää elokuvaa. Djon kaltaiset hyvin koulutetut ja lahjakkaat tulevat muuttamaan maan. Sääli, että heitä on niin vähän. Liian vähän?

Passipoliisi seisoo konepistooli rinnalla kameran vieressä, muuten ka-dulla kuvaaminen ei ole mahdollista: 5 dollaria. Poliisikersantti, jonka kanssa asiasta on sovittu: 50 dollaria. Kuvaus-paikasta riippuen maksetaan vielä eri-näisille oikeille tai fiktiivisille viran-omaisille: turvallisuuspalvelun edusta-jalle, satamaviranomaiselle, rautatie-viranomaiselle, rautatiepoliisille, raja-viranomaiselle jne. Sotilaiden kuvaa-minen tuntuu mahdottomalta, niinpä ostamme Djon tuntemalta everstiltä puolen tunnin paraatin 100 dollarilla. Sotilaat varmaan ihmettelevät, mikä on tämä ylimääräinen harjoitus mars-siessaan sotilassoittokunnan tahdis-sa edes takaisin lentokentällä. Tunnen oloni amerikkalaiseksi imperialistik-si, joka käyttää rahan tuomaa valtaa.

Kisangani, entinen Stanleyville oli Akselin matkojen kaukaisin kohde. Tästä alkavat Stanley-putoukset,eikä laivalla pääse ylemmäksi. Djo saa ju-nailtua meille paikat YK:n koneeseen ja lennämme sillä Kisanganiin. Keski-kokoinen suihkukone on täynnä soti-laita joka puolelta maapalloa, on italia-laisia, kanadalaisia, bangladeshilaisia, nepalilaisia ja argentiinalaisia. YK:n operaatio Kongossa (MONUC) on massiivinen, läsnäolo näkyy ja epäile-mättä rauhoittaa tilannetta. Toisaalta se jotenkin loukkaa kansallistuntoa ja suvereenisuutta. YK:n komeat valkoi-set maasturit partioivat kaduilla, ka-teutta herättäen. Vaikka mukana on paljon sotilaita kolmannen maailman maista, muistuttaa ulkopuolelta tule-va sotaväki oman maan heikkoudes-ta ja vanhoista kolonialismin ajoista. Minulle tulee mieleen runsas valoku-vamateriaali siirtomaa-ajan sotilaista. YK:n väki elää leireissä hyvää elämää. Paikalliset vinoilevat sotilaista, jotka

Belgia oli ”nuori” siirto-maavalta, kolonialistina amatööri ja käytti keinoja, jotka olivat ajastaan pari sataa vuotta jäljessä. Jälki oli hirveää.

17

heti kun ensimmäinen laukaus kuu-luu, vetäytyvät visusti leirien vankko-jen porttien taakse.

Kisangani on ulospäin rauhalli-nen, kauniskin kaupunki 1930-luvul-la rakennettuine funkkistyylisine siir-tomaa-ajan rakennuksineen. Autoja ei juurikaan ole, ihmiset kulkevat ja-lan, polkupyörillä tai moottoripyöril-lä. Täältä alkaa villi itä, levoton alue, joka ulottuu alas Katangaan, Ruandan ja Tansanian rajalle. Täältä ovat perin-teisesti nousseet kapinalliset ja vallan anastajat, enemmän tai vähemmän ul-kovaltojen tuella. Kun kuvaamme ka-tunäkymiä, juttelemaan tulee venäläi-nen keikkalentäjä. Valkoisia on kovin vähän täällä. Pietarista kotoisin oleva naapurin poika tuntuu potevan koti-ikävää. Paikallisessa ravintolassa hei-tä on kokonainen äänekäs pöydälli-nen. Timanttikauppa, laillinen ja lai-ton, kukoistavat.

Haluamme kuvaa nykyhetken jo-kilaivaliikenteestä. Mutta jokiliiken-nekin on haavoittunut, laivat kulke-vat epäsäännöllisesti, sattumanvarai-sesti ja harvaan. Akselin aikana oli toi-sin, laivoilla oli aikataulut, ja liikenne toimi. Ja sitä oli paljon. Mobutunkin aikoina laivasto oli laaja, Kongo-joella järjestettiin jopa turistiristeilyjä. Nyt on toisin. Ei ole varaosia, ja polttoai-neesta on pulaa. Ei ole aikatauluja ei-kä tietoa, koska laivoja olisi tulossa. Niitä voi joutua odottamaan viikko-jakin. Vuokraamme pienen moottori-veneen ja lähdemme aamuviideltä ala-virtaan etsimään jokilaivaa tuhansien kilometrien mittaiselta Kongo-joelta. Mieletöntä.

Sää on pilvinen ja usvainen, joen ääriviivat katoavat, mutta vettä riit-tää. Aika ja paikka katoavat. Tältä täällä on näyttänyt jo ennen valkoisen miehen invaasiota. Näin on ehkä Ak-selikin joen nähnyt. Päiväkirjat ker-tovat ihmisistä, jotka epätoivoissaan hyppäävät kaikennielevään virtaan. Jotenkin sen ymmärtää.

Usein dokumenttielokuvantekijäl-lä on onnea matkassa, niin meilläkin. Sumusta tulee esiin pieni hitaasti liik-kuva piste. Se on ylävirtaan puskeva jokilaiva Akogo Mohela. 1970-luvul-la rakennettu alus oli Mobutun henki-lökohtainen lahja uskolliselle kenraa-lilleen. Nyt se muodostuu useammas-ta yhteen kytketystä proomusta, jot-ka ovat täynnä tavaraa, kotieläimiä ja ihmisiä. Se on pieni kylä. Yksi partu-roi lasta, toinen tekee ruokaa, ja taka-kannella vaimot pyykkäävät. Toimis-tohytissä belgialainen kolmikymppi-nen kaveri laskee paksuja setelinippu-ja. Bisnes on ilmeisesti niin kannatta-

Stanleyn putousten jäljillä, kirjoittaja haalein henkilöistä.

Kinshasan satama on hiljainen, puutavara kuitenkin liikkuu.Kuvat: Timo Peltonen.

”Aina ovat ihmiset aikansa tasalla ja omaavat vallitsevan katsantokannan”. Mutta ymmärtääkö Akseli olevansa itsekin tietyn aikakauden ja ajattelu- tavan tuote?

18

vaa, ettei meiltä vaivauduta edes pyy-tämään rahaa kuvaamisesta. Yksi pik-kuruinen koppi on vuokrattu kahdel-le ruotsalaiselle seikkailijalle. Harald kertoo, että laiva lähti Kinshasasta kaksi kuukautta sitten. Välillä on oltu rannassa konerikon takia, nytkin aje-taan vain toisella koneella. Akseli ker-too päiväkirjassaan matkan ”Leosta Stanleyyn”, Kingshasasta Kisanganiin, kestäneen normaalisti vähän kolmat-ta viikkoa, 2000-luvulla siihen menee viikko enemmän – hyvällä onnella. Po-jat ovat riutuneita, he ovat kärsineet ruokamyrkytyksestä, ja reissu on ollut muutenkin rankka. Harald palaa uu-destaan ja uudestaan joen tylsyyteen. Vaikka vesi liikkuu koko ajan, mitään ei tapahdu. Tuntuu, ettei joki ja matka lopu koskaan.

Kippari katselee joelle cowboy-lätsä päässä, sympaattinen ja mutka-ton kaveri, kuten merten ja jokien am-mattilaiset usein ovat. Karttana toi-mii tuhnuinen valokopio belgialais-ten 1900-luvun alussa tekemästä me-rikortista. Sellaista Akselin laivallakin on käytetty. Kongon kansallisarkistos-ta löytyy yksi alkuperäinen, nyt täyn-nä madonreikiä. Arkisto on huonossa kunnossa, kuin metafora Kongon hal-linnosta. Aaltopeltisessä, kosteassa ra-kennuksessa kaksi kaveria repii jäte-säkkiin papereita, niitä joita ei pystytä arkistoimaan. Revittävää on loputto-masti. Hitaasti toipuvassa maassa on tärkeämpiäkin asioita kuin arkistoi-minen. Menneisyys katoaa.

Kongolaisilla on ollut huono her-raonni. Ensin häikäilemätön pelimies ja manageri Leopold II, joka ei vai-vautunut koskaan käymään Kongos-sa. Itsenäistymisen jälkeen sarja dik-taattoreita, vahvin Mobutu Sese Seko, joka hallitsi 1965-96 hyödyntäen kyl-män sodan asetelmaa. Länteen Mobu-to uhkasi kääntyvänsä itään. Itään pe-lotteli lännen kanssa liittoutumisella. Molemmat tukivat diktaattoria. Mut-ta Mobutun diktatuurin aikana maas-sa oli järjestys, ja talous kasvoi, ainakin aluksi. Uusia jokilaivoja rakennettiin, turismi kukoisti. Merkkejä Mobu- ton ajasta tulee koko ajan vastaan. Ki-sanganiinkin nousi kansainvälinen lentokenttä, jota ei voi enää kansain-väliseksi kehua. Tulevien ja lähtevien lentojen risaisella taululla on paljon ti-laa. Lopulta Mobutun valta kaatui kyl-män sodan päättymiseen ja oman hal-linnon läpikorruptoitumiseen.

Kongon köyhyyden syy on sen rik-kaus. Kumi, palmuöljy, kupari ja ti-mantit ovat houkutelleet ulkopuoli-sia vyörymään maahan. Lisäksi tarjol-la on ollut ilmaista työvoimaa ja kulje-

Stanley-putousten tarkka sijainti alkaa olla jo katoavaa muistitietoa. Näistä koskista ei pääse enää jokilaivalla ylöspäin.Kuva: Arly Kosi

Miksei Akseli ymmärtänyt muuttuneensa? Olisinko itse nähnyt muu- toksen ja pys-tynyt toimi-maan toisin?

19

tusmahdollisuuksia, joki. Onko oike-astaan mikään muuttunut? Nyt sama maan ryöstäminen tapahtuu vapaan kaupan, avoimen talouden ja maail-mankaupan nimissä. Kun portugali-laiset saapuivat alueelle 1400-luvulla oli täällä kehittynyt paikallinen kunin-gaskunta. Mitä olisi tapahtunut, jos se olisi saanut kehittyä ilman valkoisen miehen invaasiota?

Kolonialismin syvät arvet näkyvät kaikkialla, pienissä yksityiskohdissa ja ihmisissäkin. Vaikka kolonialismin ajan kuninkaiden patsaat on viety mu-seon takapihalle, ovat aseman puheli-met ja koko ohjausjärjestelmä edelleen belgialaista 1950-luvun pakeliittia. Ja eliittikoulussa opiskellaan ”belgialai-sen systeemin” mukaan. Onko latinan pänttääminen oikeasti hyödyllistä Af-rikassa ja Afrikalle? Ikävintä on, että kyse ei ole vain arvista, vaan ilmisel-västi rakenteista. Yhteiskunnan luu-ranko on vääristynyt parinsadan vuo-den kieroon kasvamisen seurauksena, eivätkä sisäelimetkään tahdo toimia.

Kongossa on vaikeaa kuvata. Paitsi, että tarvitaan lupia ja lahjuksia, myös ihmiset suhtautuvat siihen lähtökoh-taisesti negatiivisesti. Kuvaaminen on riistämistä, ulkopuoliset tulevat otta-maan kuvasi johonkin käyttöön, jota et tiedä, ja saattavat vielä hyötyä sii-tä taloudellisesti. Asiaa ei yhtään au-ta, että olemme Timon kanssa pitkän-huiskeita vaaleita keski-ikäisiä miehiä. Imperialistin prototyyppejä, vain hel-lekypärä puuttuu. Toki yritämme ky-syä luvan aina kun voimme, mutta sitä ei voi tehdä laajoissa kuvissa koko ajan kaikilta. Missään muualla ei huomata niin herkästi, että kamera on suunnat-tu sinuun, salaa kuvaaminen on mah-dotonta. Metsästäjän silmä. Kun tul-laan uuteen kylään ja kamera pystyte-tään, tyhjästä ilmestyy nuori mies tai miehiä haastamaan toisinaan hyvin-kin aggressiivisesti. Nuoren miehen tehtävä, vanha päällikkö antaa sitten yleensä luvan, kun on aikansa juteltu ja vähän vaivaa korvattu.

Olemme itsenäisyyspäivänä kah-destaan kävelemässä Kisanganissa. Koko kaupunki juhlii, kiva äänimai-sema. Kuvaamista emme edes yritä, mutta otamme pienen äänitallenti-men esille. Timo nauttii hetkestä, au-rinko paistaa, ja ihmisillä on mukavaa. Autuaasti hymyillen Timo nostaa pie-nen laitteen ylös päänsä päälle. Se no-teerataan heti, ensin meille huudel-laan, sitten tulee poliisipartio ja vie meidät kamarille. Hirveä hässäkkä, olemme kuulemma kuvanneet ilman lupaa. Yritän todistaa, että laite ei ole kamera. Kolmannen portaan poliisi-

pomo antaa sen meille empien takai-sin. Ehkä siitä ei olisi hänelle hyötyä.

Olemme koko ajan katseen koh-teena, olemme erilaisia. Koemme myös, mitä on väkijoukon voima. Pienessä kylässä on hautajaiset. Ky-län päällikkö on niissä, emmekä pää-se puhumaan hänen kanssaan. Pois-tuessamme automme kohtaa kapealla kärrypolulla hautajaisväen, pari sataa, ehkä enemmänkin surijaa, joista suu-ri osa on valkaissut kasvonsa jauholla. Odotamme kiltisti. Vastaan tulevas-ta väkijoukosta yksi läimäyttää huvik-seen auton kylkeen, sitten toinen, lo-pulta auto paukkuu kuin rumpu. Kä-siä tunkeutuu avoimista ikkunoista ja jauhoa viskotaan sisään. Väkijou-kon tunnelma muuttuu kuin leikaten aggressiiviseksi, se on kuin eläin joka on nielaisemassa meidät. En ole kos-kaan aikaisemmin nähnyt Timon pel-käävän mitään. Vaivoin saamme ikku-nat kiinni, kulkue menee ohi ja tilan-ne laukeaa. Timo on järkyttynyt. Itse olen pöllämystynyt. Miksi? Kaksi val-koista miestä valkoisessa autossa, lau-kaiseeko se reaktion? Vain siksi, että olemme valkoisia?

Matka kolonialismin ytimeenKongo muutti Leppäsen Akselia, sii-tä tuli osa hänen identiteettiään. Suo-messa hän oli Kongon Akseli. Muut-tiko Akselin ja Kongon kohtaaminen mitenkään Aaltosen Joukoa?

Ainakin se avasi silmiä. Olen elä-nyt helpon elämän. Kongoon asti pi-tää tulla ja yli viisikymppiseksi elää ko-keakseen, miltä se tuntuu, kun sinuun suhtaudutaan vain jonkun rodun edus-tajana. Näinhän Akselikin suhtautui alaisiinsa, joita piiskasi. Päiväkirjassa niillä ei ollut edes nimiä. Et ole oma itsesi etkä voi määritellä itseäsi. Suu-remmat voimat ja rakenteet tekevät sen. Ymmärrän kolonialismin taakan ja historian arvet, mutta silti avoimen rasismin kohtaaminen tuntuu kipeäl-le. Se sattuu, mutta on varmasti ter-veellistä meille etuoikeutetuille.

Toisaalta taas: mitä enemmän Ak-seliin tutustun, sitä enemmän häntä ymmärrän. Sitkeä kaveri, joka vaati-mattomista lähtökohdista kamppailee itsensä siirtomaainsinööriksi, kuten Akselin hautakivessä lukee. Mies, joka aluksi yrittää ymmärtää, mitä ympäril-lä tapahtuu, mutta sitten antaa periksi ja sopeutuu. Se ei tarkoita, että hyväk-syisin hänen toimintansa. Akseli te-kee väärin. Miksei Akseli ymmärtänyt muuttuneensa? Olisinko itse nähnyt muutoksen ja pystynyt toimimaan toi-sin? Toivottavasti ajatus käväisee elo-kuvan katsojankin mielessä.

Herakleitos väittää, ettei samaan virtaan voi astua kahdesti. Kuiten-kin Kongon kohdalla tuntuu, että his-toria toistaa pakonomaisesti itseään. Aina tulee uusi ryöstäjä ja diktaatto-ri. Riisto jatkuu. Ja aina saavat ihmi-set kärsiä. Kongo on edelleen Afrikan sairas mies. Kroonikko, pakonomai-sesti omaa historiaansa toistava pak-koneurootikko. Potilas on hengissä, mutta huonossa kunnossa. Kolonialis-min virusta kaikkine oireineen ei ole vielä Kongon ruumiista eristetty. Hoi-dosta ja lääkkeistä ollaan erimielisiä. Mikä on prognoosi tulevaisuutta aja-tellen? Varmaa on ainakin se, että syvi-en vammojen paraneminen tulee vie-mään aikaa. Kolmekin sukupolvea on lyhyt aika. Suomen sisällissodasta on yli 90 vuotta ja edelleen sen traumaa käsitellään.

Kongon tragedian syvyys havah-duttaa. Kongon tarina on häikäile-mättömämpiä riiston, orjuuttamisen ja hyväksikäytön lukuja ihmiskunnan historiassa. Elokuvaa suunnitellessani luin uudelleen Joseph Conradin klas-sikon ”Pimeyden sydän”. Kirjaa on pi-detty metaforana ihmisen sielun pi-meästä puolesta, kuvauksena kirjai-lijan keksimistä kauheuksista. Mutta tosiasiassa Conrad kuvaa näkemään-sä ja kokemaansa Kongo-joella. Kam-mottavalla Kurtzilla on historialliset esikuvansa ja monet kirjan yksityis-kohdat ovat osoittautuneet paikkan-sa pitäviksi, aina aidan seipäisiin mä-tänemään pistettyjä päitä myöten.

Kongon kauheudet eivät joh-du Kongo-joella tai ihmisen sielussa asustavasta metafyysisestä pahuudes-ta. Se on ihmisten tekemää. Ja ihmiset sen voivat myös korjata. Ei sitä muut-kaan tee. Kongon yhteiskunta on mo-nella tapaa halvaantunut, mutta siinä on myös dynamiikkaa, potentiaalia, joka mahdollistaa kehityksen. Ja rik-kauksiahan maassa on. Kauhean his-torian avaaminen on tehnyt minusta optimistin, ehkä vähän jopa idealistin. Maailmaa voidaan muuttaa.

Akseli oli pimeyden ytimessä ym-märtämättä sitä, itsekin pienenä osa-sena siinä. Rakenteellinen väkival-ta on usein harjoittajalleen näkymä-töntä. Pitää muistaa, että 1900-luvun alussa Suomessakin mies sai pahoin-pidellä vaimoaan, opettaja lyödä op-pilastaan ja kapteeni miehistöään. Voiko Akselilta vaatia, että hän näki-si oman aikansa yli? Vaatimus on ko-va, mutta oikeutettu. Samoin kuin se, että me yrittäisimme nähdä oman ai-kamme epäoikeudenmukaisuudet ja vääryydet. Mikä on 2000-luvun ku-miterroria? n

Kongoon asti pitää tulla ja yli viisikymppi-seksi elää kokeakseen, miltä se tuntuu, kun sinuun suh-taudutaan vain jonkun rodun edustajana. Näinhän Akse-likin suhtautui alaisiinsa, joita piiskasi. Päiväkirjassa niillä ei ollut edes nimiä.

20

Omassa urbaanissa ympäristössäni mi-nulla on muutama paikka, joissa voin antautua hetkelle ja koen voivani hen-

gittää. Kun ei ole mahdollisuutta tai halua matkaan, löydän rauhan tunteen veden ääreltä, kirkosta, junasta, ihmi-sen sylistä tai elokuvista. Yrittäessäni päättää ammattiani, kaikkia edellisiä vaihtoehtoja pohdittuani, päädyin elo-kuviin. Voin siis sanoa, että hetken ta-voittelu on johdattanut minut eloku-vanteon pariin.

Elokuvat ovat olleet ensimmäiset matkani. Maailmoja, joihin olen jäänyt kiinni ja uppoutunut. Tarinat ovat toi-mineet selviytymiskeinoina, jotka ovat pelastaneet tarjoamalla välimatkan sii-hen, mikä kulloinkin on ollut elämäs-sä liian vaikeaa ymmärtää tai hyväk-syä. Jossain vaiheessa miettiessäni lap-suuttani, olin jopa vihainen siitä, kuin-ka paljon nuoruudestani olen viettänyt elokuvien tarjoamassa eskapismissa. Nykyään olen siitä kiitollinen. Eloku-vat ovat antaneet minulle useina het-kinä sen, mitä olen elämältä tarvinnut. Unohtamatta sitä, että ne ovat näyttä-neet mieleeni painuneita tarinoita vah-voista ja pelkäämättömistä naisista.

Matka elokuvien katsomisesta elokuvien tekemiseen on yllättänyt minut vaikeudellaan. Yrittäessä tun-kea elämän monimuotoisuutta kame-ran kautta muistikortille, toimia vas-tauksia kaipaavan työryhmän johtaja-na tai ratkaista oikeiden ihmisten ku-vaamiseen liittyviä moraalisia kysy-myksiä, on ollut vaikeaa olla samalla tavalla läsnä kuin katsojana olen. Läs-näolo on ollut vaikeinta varsinkin, kun

on yrittänyt ajatella seuraavia kuvaus-hetkiä pidemmälle, yrittäessä nähdä kesken elokuvan syntymisen matkaa kohti kyseisen elokuvan lopullista ole-musta, muotoa ja sanomaa. Silloin on täytynyt yrittää palata vain edessä ole-vaan hetkeen ja löytää siitä tarpeeksi asioita, joilla on itsessään merkitystä.

Uskon, että haluni katsoa on myös johdattanut minut aloittamaan teke-miseni dokumenttielokuvan parissa. Dokumenttielokuvien ohjaaminen on mahdollistanut sen, että olen tehdes-säni voinut pelkästään katsoa kame-ran kautta, olla tarkkailija.

Katsomisella haluaisin myös tar-koittaa hetkessä intuitiivista kuvaamis-ta riippumatta, mihin suuntaan se tari-naa tai kuvattavaa hetkeä vie. Tällaisen materiaalin kuvaaminen tuotannossa on usein pelottavaa, koska se on luopu-mista yrityksestä hallita. Ohjaajana on tällöin otettava vastuu syntyvistä kuvis-ta ennen kuin ne syntyvät. Kuvat tule-vat kuitenkin muodostamaan osan siitä rajallisesta materiaalista, josta elokuva täytyy lopulta saada tehtyä.

Onneksi olen kokenut muutamia hetkiä, jolloin tämän tyyppinen ohjaa-minen on ollut pelon sietämisen ar-voista. Hetkiä, jolloin ilman rationaa-lista syytä olen uskaltanut vaatia, et-tä kamera käy, vaikkei kameran edes-sä olisi suoranaisesti tapahtunut mi-tään silminnähtävän erityistä tai infor-matiivista. Kun näiden ottojen mate-riaaleista on paljastunut hetkiä, jotka ovat oikeuttaneet olemassaolonsa elo-kuvassa eivätkä ole päätyneet tieto-koneen roskiskansioon, olen uskalta-nut ajatella kykeneväni jonain päivänä olemaan pelkän katsojan sijasta myös kertoja.

Koska maailma on täynnä mielen-kiintoisia ärsykkeitä, vaatii täysin in-tuitiivinen elokuvan teko toki rajaus-ta. Tehtäesssä elokuvaa vailla käsikir-joitusta rajaus auttaa minua valikoi-maan todellisuudesta ne hetket, jotka yritän tulkitsemanani välittää eteen-päin katsojalle. Aikaisemmin rajauk-sena on voinut toimia pelkkä filmin käyttö materiaalina, nyt mahdolli-suuksia on rajattava muuten.

JunaTrans-Siperian junan valitseminen ta-pahtumapaikaksi on yksi tapa rajata elämää. Between Dreams -elokuvan (Nisi Masa 2009) lähtökohtana oli kan-sainvälisen nuorten elokuvantekijöiden järjestön idea toteuttaa sarja lyhytelo-kuvia Venäjän halki kulkevan matkan aikana. Elokuvat tehtiin ideasta val-miiksi kolmessa viikossa. Kuvausryh-män muodostivat lisäkseni venäläinen kuvaaja Natasha Pavlovskayasta, äänit-täjä Eugene Goryainov sekä kreikkalai-nen leikkaaja Dimitris Tolios.

Aloitimme elokuvan aiheen etsi-misen käsikirjoittamisen sijaan ku-vaamalla ja äänittämällä. Helpottaak-semme valintaa siitä, mitä kuvata, pää-timme ensimmäiseksi kuvata vain ju-nassa emmekä matkan varrella olevis-sa kaupungeissa. Tämä rajasi kuvaus-paikkamme ja määritti kuvauspäivi-en määräksi junamatkan keston, seit-semän päivää. Päätimme myös kuva-ta vain öisin, koska öisin oli yksinker-taisesti kaunista. Oma haluni tutus-tua yksittäisen venäläisen ajatusmaa-ilmaan ohjasi sisällön suhteen eteen-päin, ja kyselimme matkustajilta unel-mista, peloista ja elämän toiveista. Jos-sain keskustelussa päädyimme puhu-

MATKA &HETKI

Minulla on aina ollut halu matkustaa,

halu muualle, pois omasta maailmas-

ta. Tien päällä välimatka arkipäiväi-

seen todellisuuteen ja omasta yhtei-

söstä irrallaan oleminen ovat autta-

neet minua tavoittelemaan läsnäolon

hetkeä. Hetkeä, joka syntyy kun voin

olla ajattelematta tai analysoimatta.

Olla henkisesti läsnä samassa paikas-

sa missä fyysisesti istun, seison tai

makaan. Hetkeä, jossa oleminen antaa

minulle vapauden tunteen. Se on täys-

valtainen tunne jonka kokiessa, vaik-

ka olisikin yksin, ei tunne olevansa yk-

sinäinen.

Iris OlssonKirjoittaja on elokuvaohjaaja

21

maan unista, joista tuli kiinnostavuu-tensa ansiosta lopulta elokuvan aihe.

Kaiken kaikkiaan äänimateriaalia syntyi haastatteluista sekä haastattelu-jen perusteella kirjoittamistani voice- overeista 8 tuntia ja kuvamateriaalia 14 tuntia. Elokuva leikattiin, miksat-tiin ja värimääriteltiin 48 tunnin aika-na valmiiksi ja esitettiin matkan pää-tepisteessä Vladivostokissa. Kolmen viikon työ oli synnyttänyt 10 minuut-tia kestävän elokuvan. Valmistumisen-sa jälkeen elokuva itse, hieman äänel-lisesti paranneltuna versiona, on mat-kustanut yllätykseksemme enemmän kuin olisimme uskaltaneet ajatella. Ai-nakin elokuvaksi, jota ei suunniteltu.

Kuvan muistiElokuvakoulussa Pirjo Honkasalo, yk-si tuntemistani naispuolisista India-na Joneseista, kertoi Atman-elokuvan-sa kuvausten aikana tehdystä matkas-ta. Ohjaajan halu kuvata matkantekoa ei Honkasalon omien sanojen mukaan onnistunut. Elokuvakatsojalle ei välity matkan teko siinä fyysisyydessä, jota Honkasalo tavoitteli lähtiessä kuvaa-maan halvaantuneen intialaismiehen pyhiinvaellusmatkaa Himalajan halki.

Olen kahdessa elokuvistani jou-tunut kuvaamaan myös konkreettista matkan tekoa. Suhteessa matkan ku-vaamiseen on Honkasalon huomio as-karruttanut minua. Pystyykö elokuva ylipäätänsä kertomaan matkan tait-tamisen samalla tavalla kuin ihminen sen matkustaessaan kokee? Voiko ol-la, että kamera eli katsoja on vain läs-nä siinä hetkessä, jota kuvataan? Mat-kustaminen on tilan vaihtamista, eri tilojen välissä olemista ja ajassa kiin-ni olevaa toimintaa, jossa jotain on ta-

kana ja jotain edessä. Mikä on kuvan muisti?

Montaasitekniikanomaisesti ”ku-van” muistin voisi ajatella vain riittä-vän edelliseen ja seuraavaan kuvaan as-ti. Miettiessäni elokuvia matkanteos-ta, totean että ajan kulumista eloku-vat ovat onnistuneet kuvaamaan, mut-ta suuria välimatkoja eivät. Elokuva on hetken taidetta, joka on parhaimmil-laan ollessaan läsnä.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa te-kemisessä yhä enemmän hetken vietä-väksi uskaltautuminen. Tehdä henki-lökohtainen tutkimus siitä, kuinka in-tuitiivisesti elokuvan voin tehdä niin, että se kuitenkin avautuu yhä katso-jalle. Ja siitä, kuinka hetkeen perus-tuvista, vapaasti elävistä kohtauksista voi saada tarinan, jonka katsoja kokee yhä eheäksi. Kiinnostusta on myös so-veltaa samantapaisia ajatuksia fiktion tekemiseen, kuvattessa täysin ennalta kirjoitettua käsikirjoitusta.

Intuitiosta kirjoittaessani haluan tarkentaa, että en missään nimessä väitä, ettei intuitio ole yksi itsestään selvistä ohjaajan perustyökaluista tai että ajatuksissani olisi tässä suhteessa jotain uutta. Pohdin vain, kuinka voin käyttää sitä työkaluna. Ja miksi sitä kutsua? Dokumentaariseksi improvi-saatioksi rajatussa tilassa, joka yrittää kertoa tarinaa tunnelmien kautta?

Kohti omaa ääntäMietin usein myös, onko tekijän näkö-kulmasta kokemuksellinen tekeminen itsekästä. Voiko tehdä taidetta koke-malla itse? Tiedostan, että tekemises-säni on itsekkäät motiivit. Oma ääne-ni on minulle vielä mysteeri, jonka ha-luan ratkaista. Uskon, että mitä enem-

män uskaltaudun hetken vietäväksi, si-tä lähemmäksi pääsen todellisinta ker-tojaani, sitä joka minussa näkee. Näin olen kokenut niissä kolmessa teokses-sa, joita uskallan kutsua elokuviksi. Nii-tä tehdessä en ole ymmärtänyt valinto-jani lainkaan, mutta nähdessäni ne val-miina olen nähnyt kuvan jostakin, jon-ka olen tunnistanut omaksi.

Seuraava matkani on Ruandaan, jossa ainoana rajauksena on tällä het-kellä kuuden viikon kuvausaika sekä pieni budjetti. En kovasti halua miet-tiä, mikä elokuva tulee olemaan ennen kuin olen nähnyt millaista on OLLA Ruandassa. Tulen olemaan tällä ker-taa itse kameran takana, jolloin en tu-le edes sanoin kommunikoimaan si-tä, mitä haluaisin kuvattavan. Mielen-kiintoista tulee olemaan ja materiaalia syntyy, mutta se, syntyykö matkan ai-kana elokuvaa, jää nähtäväksi.

Tammikuun alussa haastattelin DocPointin ohjaajaklubilla ranskalai-sen dokumenttielokuvan tämän hetkis-tä mestaria Nicholas Philibertiä. Phili-bert oli viimeisen kolmen elokuvansa aikana siirtynyt kuvaamaan ja leikkaa-maan elokuviaan itse, jotta saisi kom-munikoinnin välikäden pois. Itse en tä-tä haluaisi, sillä ryhmä saa ideoistani ai-na parempia kuin ne ovat, mutta samaa mieltä olen Philibertin kanssa tekemi-siensä pohtimisesta. Haluttomuuteen vastata tekemisensä motiiveihin ja elo-kuvissaan tekemiinsä ratkaisuihin Phi-libert totesi, että kaikkeen hän ei halua edes itse tietää vastauksia. Kaikkea ei ole hyvä yrittää artikuloida, vaan sen si-jaan jättää mysteeriksi, jotta voi jatkaa sitä matkaa, jota kysymykset ruokkivat ja jonka kysymykset aikoinaan laittoi-vat käyntiin. n

Between Dreams, ohj. Iris Olsson, Nisi Masa/Moviement/Mirumir, 2009. Kuva: Monica Baptista.

Tehdessä en ole ymmärtä-nyt valintojani lainkaan, mutta nähdessäni ne valmiina olen nähnyt kuvan jostakin, jonka olen tunnistanut omaksi.

22

Matkustamiseen liitetään usein aja-tus matkan tallentamisesta kuvin. Mutta mitä tapahtuu, jos ajatus käännetään päälaelleen ja matka rakennetaankin kuvien avulla? Periaatteessa internet, erilaiset ku-vapalvelut ja yhteisöllinen media tarjoavat alustan kuvitteelliselle matkustamiselle. Millainen matka on kuviteltu matka, jos kuvittelu-työtä tuetaan uusilla mediateknolo-gioilla ja niiden mahdollistamilla käytännöillä? Ja miten matka-kokemuksen medioitumista tulisi ylipäätään ajatella suhteessa uusiin mediateknologioihin?

Imaginary JourneyKesällä 2003 toteutin pienen internet-pohjaisen sosiaalisen kokeilun, jon-ka nimesin kuvitteelliseksi matkak-si, Imaginary Journey. Projektin net-tisivut esittivät matkapäiväkirjan, jo-ka kertoi kuvasarjoin ja tekstein äidin ja 5-vuotiaan pojan junamatkasta läpi Euroopan. Taustatarina teki kuitenkin selväksi sen, että matkaa tuotettiin yhteisöllisen fiktion keinoin. Todelli-suudessa äiti ja poika asuivat Helsin-gissä ja pyysivät avukseen kanssamat-kustajia, jotka eri paikoissa kuvitteli-vat heidän vierailunsa ja auttoivat hei-tä rakentamaan tarinan matkastaan.

Projekti osallistui Ideologia II, Nordic Biennial of Contemporary Art -näyttelyyn Göteborgissa. Kuraattori Jonas Stampen lähtökohtana näytte-

lyn järjestämiselle oli kiinnostus Guy Debordin teksteihin ja kysymys siitä, voisiko Debordin ajattelu toimia po-liittisen taiteen lähtökohtana 2000-lu-vun globaalissa kulttuurissa. Debordin ajattelun keskeiset teemat, vieraantu-minen ja inhimillisen olemassaolon la-tistuminen eletyn muuttuessa kuvak-si, ovat kieltämättä kiinnostavia mat-kan temaattisesta näkökulmasta. Voi-daan kysyä, miten mediakuvastot tar-joavat malleja kuluttamiseen ja sosiaa-listen suhteiden järjestämiseen: tapoi-hin olla – myös tapoihin olla matkalla. Ja jos näiden mediakuvastojen tuotan-toa ohjaavat ideologiset ja liiketalou-delliset tavoitteet, miten lähteä pur-kamaan kriittisesti matkustamisen ideologisia kytkentöjä?

Matkaprojektini lähti kuitenkin liikkeelle sivuraiteelta, Debordin heit-tämästä haasteesta vanhemmille, joi-den hänen mukaansa pitäisi käyttää enemmän aikaa yhteiseen unelmoin-tiin ja kuvitteluun lastensa kanssa.

Matkablogit historiallisesti pai-kantuneena ilmiönäVuonna 2003 toteutetun kuvitteelli-sen matkatarinan kuvaaminen vuon-na 2010 edellyttää kahden teknisesti yllättävänkin erilaisen ajanjakson va-lottamista. Projektin toteutuksen ai-koihin yhteisöllinen media oli vie-lä marginaalinen ilmiö. Blogikulttuu-ri oli vasta käynnistymässä. Imaginary Journey tuli kuitenkin ennakoineek-

si joitakin näiden kulttuurien käytän-töjä ja myös tarkastelleeksi kriittises-ti niitä ohjaavia arvoja. Niinpä yritys palata projektin käsitteellisiin lähtö-kohtiin on tehtävä sekä muistaen vuo-den 2003 teknokulttuurin rajoitukset että dialogissa nykyhetken mediatek-nologioihin ja koko sosiaalisen medi-an kenttään.

Samalla on kiinnostavaa ja tärke-ää havaita, kuinka nopeasti median so-siaalista ja kulttuurista käyttöä kom-mentoivat projektit tekevät näkyväk-si historiallisen paikantuneisuutensa. Esimerkiksi kesällä 2003 oli markki-noille juuri tullut Nokian ensimmäi-nen selkeästi kuluttajille suunnattu kamerapuhelin, joka tarinassa toimi matkan tallennusvälineenä. Periaat-teessa vasta tuolloin tuli kuluttajien saataville helppo tapa siirtää kuvia lan-gattomasti suoraan kamerasta nettiin. Seuraavassa joudun siis etenemään matkakuvaukseni kanssa edellä kuva-tun kahden sosiaalisen ja teknisen ai-kakauden kaksoisvalotuksen läpi.

Yksi ensimmäisistä blogikulttuu-rin ilmenemismuodoista, joihin tulin kiinnittäneeksi huomiota 2000-luvun alkuvuosina, olivat matkablogit, ku-viin perustuvat matkapäiväkirjat, joi-ta bloginpitäjät päivittivät matkansa aikana. Tähän blogikulttuuriin ja sen kerronnan muotoihin oli tulkintani mukaan sisäänrakennettu arvomaail-ma, joka korosti vapautta, riippumat-tomuutta ja toisen kulttuurin huo-

Heidi TikkaKirjoittaja on mediataiteilija ja AVEKin media-taiteen tuotanto-neuvoja

Kuviteltu matka

h t t p : / / i m a g i n a r y j o u r n e y. u i a h . f i

23

letonta kuluttamista. Kuvissa nuor-ten varakkaiden matkailijoiden etu-oikeutettu luokka teki itsensä näky-väksi. Blogien arvot näyttäytyivät si-ten täysin vastakkaisina omilleni, jot-ka rakentuivat tuoreesta vanhemmuu-den kokemuksesta: huolenpidon, kes-kinäisen riippuvuuden ja vastuun ko-rostumisesta elämää ohjaavina suun-tina. Halusin omassa matkablogissani lähteä tematisoimaan tätä vastakkain-asettelua.

Vuodesta 2003 matkablogikult-tuuri on tuotteistunut entistä voimak-kaammin. Usein matkablogiportaalit, jotka kokoavat yhteen useampia mat-kablogeja, yhdistävät matkatuottee-seen liittyvät palvelut, esimerkiksi ho-tellin löytämisen, ja yksittäisten mat-kakokemusten kuvaukset saumatto-maksi kokonaisuudeksi. Blogeja tut-kiessani en voi olla kysymättä, mitä seurauksia näistä kytköksistä on mat-kan kulttuuriselle hahmottumiselle yhtenä luovan luokan itseilmaisun ta-pana. Onko olemassa jonkinlaisia ää-neen lausumattomia rajoja sille, mil-laisia matkakokemuksia portaalin al-la oleviin blogeihin voidaan tuottaa? Ja jos on, miten rajoja artikuloidaan käy-tännön tasolla? Millaisia ovat hyväk-sytyt tai ei-hyväksytyt matkakohteet? Voiko blogin pitäjä olla ruma, tai van-ha, tai lihava? Miten blogit käytännös-sä tukevat matkatuotteiden mainon-taa? Syntyykö näistä taloudellisia liit-tolaisuuksia? Miten tuotemainonta ja

blogit yhdessä ohjaavat käsitystä ”oi-keanlaisesta” matkustamisesta? Mikä-li kuvitteellinen matkaprojekti toteu-tettaisiin nykyajassa, olisi myös mah-dotonta kuvitella, että se ohittaisi ky-symyksen globaalien resurssien riittä-vyydestä nykyisessä ilmastopoliittises-sa keskustelussa. Vastakkain eivät siis olisi vain erilaiset yksilölliset valinnat, vaan myös kysymys yhteisöllisestä vas-tuusta rajallisten resurssien äärellä.

Matkan performatiivisuus Sekä matkablogikulttuurin kriittises-sä tarkastelussa että Imaginary Jour-neyn käsiteellisiä lähtökohtia eritel-lessäni haluan korostaa ajatusta mat-kan performatiivisuudesta eli sen ta-pahtumaluonteesta. Matkakokemus, matkailija ja matkan tekniset ja mate-riaaliset edellytykset rakentuvat kes-kinäisessä vuorovaikutuksessa, jolle ei voi määritellä yksinkertaisia syy- ja seuraussuhteita. Matkan toteutumi-nen edellyttää, että erilaiset kuljetuk-seen, turvallisuuteen, valvontaan sekä palveluihin liittyvät teknologiat ja toi-mijat kytkeytyvät yhteen. Matka on siten eräänlainen muodostelma tek-nologioista ja toimijoista, sekä tilalli-sista ja ajallisista rakenteista. Visuaa-liset teknologiat, kuten kamera, ovat osa tätä matkan muodostelmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kysymys ei ole pel-kästä matkan esittämisestä kuvina. Pi-kemminkin matkaa tuotetaan kuvien ja kuvaamisen välittämänä kokemuk-

sena. Matka todentuu, kun se tulee kuvatuksi ja kuvaksi.

Perinteisesti matkakokemus on ra-kentunut yhdessä kameran kanssa ja kameran käytölle on ollut omat koo-distonsa, vakiintuneet tavat tuottaa ja esittää matkakuvia. Koodistot kui-tenkin muuttuvat. Lähes kaikille tuttu esimerkki ovat filmille kuvaamisen ja digitaalisen kuvaamisen erilaiset käy-tännöt. Mutta myös ajalliset ja tilalli-set matkakuvauksen rakenteet muut-tuvat. Matkakuvien esittäminen ja ja-kaminen on tapahtunut perinteisesti vasta matkan jälkeen ja silloinkin yksi-tyisesti. Julkisille matkakuville on ollut omat julkaisukanavansa ja kuvaamisen genrensä. Kiinnostava kysymys onkin, miten matkan muodostelma on muut-tumassa uusien mediateknologioiden ja sosiaalisten käytäntöjen myötä.

Epäilemättä tärkein muutos kos-kee matkan esittämisen reaaliaikais-tumista. Matkakuvia julkaistaan osa-na matkustamisen tapahtumaa. Tä-mä on mahdollista, koska digikamera on osa laajempaa kuluttajan ulottuvil-la olevaa kuvan tuotannon ja julkaise-misen infrastruktuuria: kuvat saadaan kamerasta suoraan tietokoneelle ja jul-kaisuvalmiiksi, toisaalta mobiili media mahdollistaa (ainakin joillakin alueil-la) reaaliaikaisen yhteyden internetiin. Samalla reaaliaikaistuminen mahdol-listaa sen, että matkaa voidaan tehdä samanaikaisesti sekä matkakohteessa että netissä. Kiinnostavaa on, miten

Kuviteltu matkaMatkaa tuotetaan kuvien ja kuvaamisen välittämänä kokemuksena. Matka todentuu, kun se tulee kuvatuksi ja kuvaksi.

24

nana, jossa äiti ja poika matkustavat läpi Euroopan, ja jossa matkan reit-ti ja kokonaiskesto on piirretty esiin. Jokainen päivä on oma tarinansa, jota tuotetaan sekä kuvin että kuvia kom-mentoivin tekstein. Projektin ollessa aktiivinen, näitä päivitettiin mahdolli-simman reaaliaikaisesti.

Mutta toisin kuin perinteisissä matkablogeissa, tarina äidin ja pojan matkasta on fiktio, jota tuotetaan yh-teisöllisesti ja erilaisten mediatekno-logioiden välittämänä. Tarinassa on si-ten kaksi tasoa: sitä voi seurata joko perinteisenä matkatarinana, tai tari-nana matkan tuotantoprosessista. Jäl-kimmäinen lähestymistapa keskittyy yksittäisten päivien tarinoiden luke-misen lisäksi yritykseen etsiä aukko-ja tai repeämiä tarinoiden toteutuk-sen kudelmissa, tai kuvien lukemiseen rinnakkain niiden suunnitteluproses-sia dokumentoineiden sähköpostien kanssa (jotka on sisällytetty kokeilun dokumentaatioon). Yhteisen kuvitte-lemisen tila yhteisesti jaettuna työnä ja prosessina, onkin Imaginary Jour-ney -projektin varsinainen aihe.

Matka toteutui kesäkuussa 2003 ja tavoitteena oli päivittää matkapäi-väkirjaa reaaliaikaisesti niin, että jo-kaisen matkapäivän tarina päivittyi-si sivuille jo samana iltana. Työ osoit-tautui kuitenkin ennakoitua suurem-maksi ja niinpä matkakuvaus valmistui vasta heinäkuun puolella 2003. Työs-

sä pyrin välttämään kaavamaisuut-ta ja säilyttämään ennustamattomuu-den. Matkan rakenne nojaa muuta-maan yksinkertaiseen sääntöön. Mat-kasuunnitelma perustuu todellisiin ju-na-aikatauluihin, ajallisesti matka oli-si siten ollut toteutettavissa esitetyssä muodossaan. Toinen sääntö pyrki mi-nimoimaan yksinkertaista valokuvi-en yhdistelyä kuvamanipulaation kei-noin (vaikka siihen ajoittain päätyy-kin) ja suosimaan tarinallisesti uskot-tavia leikkauksia tilasta toiseen. Tär-keänä kuvalähteenä toimivat interne-tistä löytyvät kuvapankit ja nettika-merat. Googlen Street View –palvelun edeltäjä Channels mahdollisti valoku-vien ja kartan varassa tapahtuvan liik-kumisen joidenkin eurooppalaisten kaupunkien keskustoissa.

Toinen käyttämäni menetelmä oli yhteisten leikkien ja tapahtumien jär-jestäminen poikani kanssa. Menimme Helsingin Linnanmäelle, josta tuli ta-rinassa Kööpenhaminan Tivoli. Yhte-nä aamuna nautimme croissanteja ja aamukahvia Korkeavuorenkadun Suc-cesissa ja kuvittelimme olevamme Pa-riisissa. En tiedä, missä määrin tuol-loin 5-vuotias poikani kykeni hahmot-tamaan tarinan tilallisia siirtymiä. Tär-keämpää varmaan oli, että jokaiselle päivälle rakentui yhteinen leikin tila, jossa vietimme aikaa.

Tärkeä työmenetelmä oli myös se yhteinen kuvittelutyö, jonka jaoin

nämä kaksi tilaa kietoutuvat yhteen ja millaisin seurauksin.

Toinen muutos koskee kuvien jul-kisuutta. Kuvien kohderyhmä ei ole ra-jattu tai yksityinen, vaan avoin. Mat-kaa performoidaan julkiseksi ja julkais-tavaksi tapahtumaksi. Kolmas muu-tos koskee julkaisemistapahtuman yh-teisöllistymistä. Kuvan julkaisemisesta tulee vuorovaikutteinen tapahtuma so-siaalisen median foorumeilla. Julkais-tut kuvat osallistuvat siihen talouteen, jossa yhteisöllisen median toimijat kar-tuttavat omaa sosiaalista pääomaansa paitsi julkaisemalla myös kommentoi-malla muiden julkaisuja.

Toisenlainen matkamuodostelmaEntä millainen matkan muodostel-ma rakentui Imaginary Journey -pro-jektissa, jossa matkan performoinnin elementit oli järjestelty toisin? Kuvit-teellista matkaa voi ajatella kokeellise-na järjestelynä tai taiteellisena tutki-muksena toisin järjestämisen mahdol-lisuudesta. Toisaalta, projektin vaati-ma työ olisi tuskin tullut tehdyksi pel-kän koejärjestelyn motivoimana. Näin jälkeenpäin voi todeta, että projektia kannattelivat ne yhteisen kuvittelemi-sen tilat, joissa matkatarinat syntyivät yhteisesti jaetun työn tuloksena.

Muodollisesti matkapäiväkirja noudattelee matkablogien vakiintu-nutta genreä: Matka hahmottuu tari-

Kuvien kohde-ryhmä ei ole rajattu tai yksityinen, vaan avoin. Matkaa per-formoidaan julkiseksi ja julkaistavaksi tapahtumaksi.

25

niiden ystävien ja muiden yhteistyö-kumppanien kanssa, jotka osallistui-vat matkapäiväkirjan tarinoiden tuot-tamiseen. Joiltakin, kuten Basilta Amsterdamissa, sain valmiiksi ajatel-lun ja kuvatun tarinan, toisilta, kuten Andrewlta ja Leenalta sain kummalta-kin täysin erillisen Riikan matkakuva-sarjan ja vapauden kuvitella oma tari-nani yhdistelemällä näitä kuvia. Kes-kinäisen riippuvuuden ja yhteistyön teema toistui ja kertautui eri menetel-mien kohdalla. Koska emme poikani kanssa päässeet itse matkustamaan, olimme riippuvaisia sekä mediatekno-logisista ratkaisuista että näiden mah-dollistamista sosiaalisista suhteista, joiden avustamana saatoimme leikkiä etämatkustajaleikkiämme.

Joskus leikittelin myös erilaisil-la esitystavoilla. Esimerkiksi yhden Amsterdamin matkapäivän esitän tar-koituksellisen kömpelöin kuvin, jois-sa poikani liikkuu pelihahmomaisena kaksiulotteisena figuurina Amsterda-min kaduilla. Joidenkin matkapäivien kohdalla olin kuvittelukykyni rajoilla. En onnistunut löytämään riittävästi aineistoa Puolasta. Niinpä poikani oli ”sairastuttava” junassa matkalla Ber-liinistä Varsovaan, josta onnistuimme ”näkemään” vain monikansallisen ho-telliketjun standardihuoneen.

Entä mikä merkitys oli tarinan kes-kiössä olevalla äidillä ja lapsella? Luu-len, että se oli keskeinen. Tarinassa äi-

ti ja lapsi muodostavat symbioottisen kokonaisuuden, jolle matkapäiväkir-jassa rakentuu yhteinen kokemus. Äi-ti kertoo yhteisen tarinan, eikä lapsen ääntä kuulla. Mutta loppujen lopuksi tarina ei ole äidinkään oma. Oliko ta-rinan yhteisöllinen kuvittelu helpom-paa juuri siksi, että matkan kokijaksi kuviteltiin fiktiivinen äiti–lapsi -yk-sikkö yksittäisen kokijan sijaan?

Äidin ja lapsen yhteisesti rakentu-va kokemus on fiktion ydintä. Projek-tiin dokumentoitu työprosessi näyt-tää, miten fiktio tästä äidin ja lapsen yhteisesti jaetusta kokemuksesta tar-vitsee toteutuakseen valtavan määrän työtä. Työ on samanaikaisesti sekä af-fektiivista että teknistä: se on yhteistä kuvittelemista, mutta myös tiedosto-jen hallintaa ja siirtelyä. Äidin ja lap-sen yhteisen kokemuksen rakentumi-nen tarvitsee toteutuakseen tämän monimuotoisen teknisen ja sosiaali-sen alustan. Mutta samaan aikaan aja-tus äidin ja lapsen yhteisestä matkako-kemuksesta kannattelee ja ohjaa yh-teisöllistä tuotantoa.

Kuviteltu matka nyt?Niin kuin matkakertomukseni aluksi totesin, Imaginary Journey paikantuu tiettyyn aikaan ja sen mediateknologi-siin reunaehtoihin. Miten se olisi to-teutettavissa nykypäivänä ja olisiko se ylipäätään kiinnostava? Monet media-taiteen piirissä viime vuosina toteute-

tut matkaprojektit ovat tematisoineet matkaa mitä erilaisimmista suunnis-ta. On kartoitettu ihmisten ja tavaroi-den liikkuvuutta niillä keinoilla, joita GPS-teknologia mahdollistaa. GPS-pohjaisiin karttoihin on kokeellises-ti liitetty valtava määrä erilaisia infor-maation muotoja. Yhteisöllisesti jaet-taviksi tarkoitetuille kokemuksille on rakennettu lukuisia erilaisia alustoja.

Epäilen, että nykypäivänä vuo-den 2003 keinoin toteutettu kuvit-teellinen matka hajoaisi väistämättä omaan historiallisuuteensa. Toisaalta, en ole myöskään vakuuttunut siitä, et-tä tihentyneet kartografiset esitykset ja niiden mahdollistamat jatkuvuudet automaattisesti tuottaisivat kiinnos-tavamman tarinan. Olen taipuvainen ajattelemaan, että se kokemuksellinen intensiteetti, joka Imaginary Journey -projektin yhteisöllisessä tuotannossa syntyi, ei ole enää toistettavissa sellai-senaan. Projekti syntyi kuvittelutyön äärellä koetuista rajoitteista, ja tämä ääriviiva on nyt siirtynyt toisaalle.

Silti uskon, että uudenlaisille ta-voille ajatella ja tuottaa sitä koke-muksellisuutta, jota matkustamisen kulttuurisilla käytännöillä haemme, on entistä suurempi tarve. On mah-dollista, että ehtyvistä luonnonva-roista muodostuu jo lähivuosina se horisontti, jota vasten jokaisen uuden matkan muodostelman on piirrettävä omat rajansa. n

Keskinäisen riippuvuuden ja yhteistyön teema toistui ja kertautui eri menetelmien kohdalla.

26

Suomea pidetään yhtenä Euroopan pohjoisimpana alueena – kuulumme EU-slanginkin mukaan pohjoiseen periferiaan. Näin varmaan onkin, mutta täydellisen eristyneitä emme ole koskaan olleet; jo kivikaudella yhteyksiä oli esinelöytöjen mukaan joka ilmansuuntaan. Keskiajalla ruotsalaiset ja suomalaiset papit matkustelivat ahkerasti ja vierai-livat mielellään Pyhän Pietarin haudalla Roomassa, vaikka mat-kaan menikin 80 vuorokautta. Turun katedraalikoulun käytyään opinhaluiset nuoret lähtivät opiske-lemaan ulkomaille, ensin Pariisiin ja 1300-luvun loppupuolelta alkaen etupäässä Rostockiin. Papiston esi-merkkiä seurasivat seuraavina vuo-sisatoina tieteilijät ja taiteilijat.

Kuvataiteilijana toi-miminen edellyttää ammatillista osaa-mista, jota suomalai-set taiteilijat hakivat 1600-luvun lopulta

alkaen Tukholmasta. Kotimainen tai-dekoulutus alkoi 1840-luvulla Helsin-gissä ja Turussa. Yksityisen ja senaatin tuen turvin lahjakkaita taiteilija-al-kuja, jotka tuohon aikaan tulivat ver-rattain varakkaista perheistä, lähetet-tiin ulkomaille omia taitojaan syven-

tämään ja vertaamaan eurooppalais-ten kollegoiden tasoon. Kööpenha-mina ja Düsseldorf olivat suomalais-ten tärkeimmät matkakohteet 1850- ja 1860-luvulla. Pariisi kymmenine tai-deakatemioineen, gallerioineen ja sa-longin näyttelyineen oli tärkein koh-de 1870-luvulta ensimmäiseen maail-mansotaan asti, mutta myös Berliini ja Rooma houkuttelivat suomalaistaitei-lijoita.

”Viatonta silmää ei ole”, totesi tai-dehistorioitsija Ernst Gombrich vuon-na 1960. Käsitteet, tyylit ja ilmaisuta-vat suuntaavat niin taiteilijan kuin vas-taanottajan havaintoa. Taiteilija kiin-nittää huomionsa aiheisiin ja asioihin, jotka hän voi tulkita ja esittää hallit-semansa välineen avulla. Tyyli luo ta-van, joka saa kuvataiteilijan etsimään tiettyjä piirteitä häntä ympäröivästä paikasta. Hän siis pikemminkin pyr-kii näkemään, mitä maalaa, kuin maa-laamaan, mitä näkee. Taiteilija tarvit-see eräänlaisen visuaalisen sanaston, ennen kuin hän voi aloittaa todellisuu-den kuvaamisen. Valittu tyyli tai maa-laustapa voi puolestaan vaikuttaa vas-taanottajan tapaan hahmottaa ympä-röivää todellisuutta. 1700-luvulla mai-semaa katsottiin mieluiten värillisen Claude-lasin avulla. Tämä suosittu esi-ne oli eräänlainen kupera peili, joka pienensi heijastamansa maiseman ja

antoi maisemalle tummemman ja tai-teellisemman värisävyn, Claude Lor-rainin maalauksista tutun kullanhoh-toisen silauksen.

Suomalaisten taiteilijoiden ihan-teet ja esikuvat muovautuivat heidän opiskelupaikkojensa kautta. Ne poh-jautuivat Etelä- ja Keski-Euroopan ns. suureen taiteeseen, jossa ihmisen kau-neus perustui antiikin taiteesta lähtöi-sin olevaan ihanteeseen ja luonnon-kauneus periytyi romantiikan ylevästä ideaalimaisemasta. Ulkomailta omak-suttujen ihanteiden ja kotimaisen to-dellisuuden välillä olikin esteettinen kuilu. Missä katovuosien Suomessa näki antiikin sulottaria? Miten pystyi maalaamaan paimenidyllejä ja herooi-sia maisemia, kun näkyvyyden esti-vät risumetsät, pajut ja vesakot? Mistä löytyisi vastineet Alppien kaltaiselle vuoristolle, dramaattisille jyrkänteille ja ryöppeille putouksille? Pohjoismai-nen luonto ja ihminen eivät vastan-neet aikansa kauneusarvoja, ne olivat suorastaan rumia.

Kuvataiteilijamme kamppailivat Euroopasta omaksutun ihannekuvan ja kotimaisen todellisuuden välisen ongelman kanssa 1800- ja 1900-luku-jen vaihteessa. Tarkastelenkin, miten suomalaiset kuvataiteilijat ratkaisivat tämän ristiriidan Suomen kansanelä-män kuvauksessa.

Tuija Hautala- HirviojaKirjoittaja on Lapin yliopiston taidehistorian professori

MITEN MAANLÄHEISET KANSAT KAUNISTETTIIN?suomalaistaiteilijat eurooppalaisessa kauneusloukussa

27

Söpöistetyt suomalaiset ja romantisoidut saamelaisetRobert Wilhelm Ekman kuvasi 1860- luvulla kannelta soittavan tuolloin jo yli 50-vuotiaan Kreeta Haapasalon ai-nakin viidessä hiukan toisistaan poik-keavassa maalauksessa. Haapasalo oli veteliläinen kruununtorpparin vaimo, joka elätti perhettään nälkävuosina kulkemalla talosta taloon kerjäämäs-sä, laulamassa ja soittamassa kannelta. Kreeta Haapasalo soittaa kannelta talon-poikaistuvassa (1868) on ihannoiva työ, jossa Kreeta on kuvattu kaikkea muu-ta kuin nälän liikkeelle ajamana kier-tolaisena.

Nuori, huivipäinen, puhdaspiirtei-nen ja punaposkinen Kreeta musisoi kuulijoinaan koko suomalainen sää-ty-yhteiskunta: piippua polttava Kri-min sodan veteraani, verkkoa paik-kaava kalastajapoika, kahvia tarjoi-levat talonpoikaisnaiset sekä vierai-na olevat säätyläisnaiset. Takaseinäl-lä on Suomen autonomian takuumie-hen tsaari Aleksanteri I:n kuva. Kuu-lijat ovat hyvinvoivia, tupa puhdas ja järjestyksessä. Tilanne on täysin fiktii-vinen, maalauksen ihmiset eivät olisi todellisuudessa istuneet yhdessä mu-siikkia kuuntelemassa. Teoksessaan Ekman toteutti romantiikan ideaalia: Suomen kansa oli jaloa, siistiä ja sopui-saa, kaikki asemaan katsomatta olivat

yhtä Suomen kansaa. Klassispiirteisel-lä Kreetalla ei myöskään ole mitään tekemistä esikuvansa kanssa ja hä-nen hahmonsa edustaakin suomalais-ta kansanrunoutta.

Ekman oli lähtenyt nuorena Tuk-holmaan opiskelemaan. Käytyään Pa-riisissa, Roomassa, Münchenissä ja Dresdenissä hän palasi 1845 Suomeen. Nyt hänen taiteessaan oli selkeä ohjel-ma: kuvata suomalaista rahvasta ihan-teellisesti. Tämän idean hän oli saanut saksalaisen romantiikan kansallisuus-aatteesta. Ekman pyrki pois arkipäi-väisyydestä ja karusta todellisuudesta tuomalla maalauksiinsa ylevyyttä, kau-neutta sekä esteettistä että sosiaalista idealismia ja harmoniaa. Hänen maa-laustensa kansa on sivistynyttä ja luku-taitoista sekä vaalii omaa aineellista ja henkistä kulttuuriaan. Kansa on yhtä suurta perhettä ja kansanluokkien vä-lillä vallitsee harmonia.

Seesteisyys ja harmonia sävyttävät Tukholmassa, Pariisissa ja Roomas-sa opiskelleen Alexander Lauréuksen kansankuvauksia. Roomassa nuore-na kuollut Lauréus tunnelmoi saame-laisaiheella ja oli tiettävästi ensimmäi-nen saamelaisia kuvannut suomalai-nen taiteilija. Hänen Lappalaisia nuo-tiolla -teoksessan (1813) saamelaiset is-tuvat kotansa edustalla nuotion ääres-sä tummassa yössä.

Lauréus tiivisti tunnelmaa tulen valolla, joka yhdessä öisen ilmapiirin kanssa luo salaperäisen, suorastaan haaveellisen herkistyneen tunnelman. Vaikutelmaa täydentää pilvien raosta näkyvä kuu.

Maalaus edustaa ranskalaisen va-listusfilosofi Rousseaun ajatusmaail-maa ja hänen kaipuutaan viattomaan, vapaaseen, puhtaaseen, harmoniseen ja luonnolliseen elämään. Lauréus ei vieraillut saamelaisalueella vaan poh-jasi saamelaiskuvauksensa kirjallisiin lähteisiin ja kansatieteellisiin puku-kuviin. Viitteelliset saamelaispuvut kodan ohella luovat saamelaiskansal-lista tunnetta maalaukseen. Kotan-sa edustalla nuotion ympärillä istu-vat saamelaiset sulautuvat tummu-vaan iltaan kuten luonnosta elävän kansan kuuluukin. Kuvatut henkilöt ovat ihannetyyppejä, jotka edustavat rousseaulaista näkemystä luonnollis-ta ja tasapainoista elämää viettävistä ihmisistä.

Ruma kansa ja lapinpukuiset saamelaiset Uudet tuulet puhalsivat Euroopas-sa: ihanteisiin perustuva taidekäsitys oli väistymässä. Pariisissa suomalais-ten ihanteina ja opettajina olivat Jules Breton ja Bastien-Lepage, jotka oli-vat erikoistuneet kuvaamaan köyhää

MITEN MAANLÄHEISET KANSAT KAUNISTETTIIN?

Robert Wilhelm Ekman: Kreeta Haapasalo soittaa kannelta, 1868. Valtion taide-museo / Kuvataiteen keskus-arkisto / Hannu Aaltonen

28

maalaisväestöä. Pariisilaisrealistit mm. Albert Edelfelt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt ja Pekka Halonen haas-toivat taiteen luoman kansallisen fik-tion; he halusivat osoittaa miltä ihan-noitu kansa tosiasiassa näytti. Pisim-mälle heistä meni Gallen-Kallela, joka estetisoi köyhyyden ja rumuuden maa-lauksessaan Akka ja kissa (1885).

Gallen-Kallela aloitti teoksen maalaamisen syyskesällä Salon seu-dulla. Alun perin taiteilija oli halunnut maalata harmaan ja ankean syysmaise-man, mutta tapaaminen lammaspai-menen Karolina Lindströmin eli Lam-mas-Karuliinan kanssa muutti suunni-telmat ja naisesta tulikin pääaihe. Mal-lissaan taiteilija näki sekoituksen ko-vuutta ja herkkyyttä, joka hänen mie-lestään heijasteli sopusuhtaisesti sekä suomalaisen luonnon että kansanluon-teen piirteitä. Ulkoilmaelämä oli piir-tänyt syvät jäljet naisen kasvoihin, kä-siin ja paljaisiin jalkoihin. Maalaus jäi kesken, ja Gallen-Kallela maalasi sen loppuun Pariisissa. Alkuperäinen malli näytti kuitenkin liian tavalliselta ja tai-teilija teki hänestä entistä kuluneem-man ja köyhemmän näköisen. Latta-rintainen ja pömppövatsainen eukko on kuvattu ankean harmain ja ruskein sävyin. Luonnon karuus ja kalsea tun-nelma yhtyvät ulkoilman karaisemaan eukkoon, ja tuloksena syntyy ykseys maiseman ja henkilön välillä.

Naisen tahallinen rumentami-nen sopi hyvin Pariisissa vallalla ollei-siin naturalistisiin tyylipyrkimyksiin, ja ympäröivään luontoon liittäminen vastasi Hippolyte Taineen luonnontie-teen darwinismiin pohjautuvaan mil-jööteoriaan. Sen mukaan ihminen oli ympäristönsä tuote.

Rumuuden estetiikka sai väistyä, kun isänmaalliset tavoitteet vahvistui-vat. 1800-luvun lopun Pariisissa alet-tiin etsiä aitoja, länsimaisen sivistyk-sen pilaamattomia primitiivisiä ihmi-siä. Paul Gauguin haki heitä ensin Bre-tagnesta ja myöhemmin Tahitilta. Suo-messa ajateltiin aidoimman suomalai-suuden löytyvän Kalevalan laulumailta Itä-Suomesta ja Karjalasta. Syntyi ns. karelianismi. Ihmisen kauneutta ar-vioitiin eurooppalaisen kauneusihan-teen mukaan, johon kuuluivat mm. korkea otsa, soikeat kasvot, suuret sil-mät ja suora nenä. Ehkäpä sirot, soikea- kasvoiset, sinisilmäiset ja eloisat kar-jalaiset sopivat tyypillisiä suomalaisia kuten hämäläisiä paremmin kansallis-romanttiseen näkemykseen.

Lapissa syntynyt kemijärveläinen Juho Kustaa Kyyhkynen kuvasi lukui-sissa maalauksissaan saamelaisia 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Hänen oma identiteettinsä liittyi suomalais-lappi-

laiseen talonpoikaiseen uudisraivaa-jakulttuuriin, jota hän kuvasi muuta-missa maalauksissa. Opiskeluaikana hän tutustui karelianismiin ja piirsi jo-pa karjalaisen runonlaulajan Larin Pa-rasken muotokuvan. Muiden suoma-laistaiteilijoiden etsiessä aitoa ja alku-peräistä kansaa Karjalasta Kyyhkynen matkusti Inariin ja Sodankylään etsi-mään karelianismille pohjoista vas-tinetta. Vuoden opiskelu Pariisissa 1899–1900 kirkasti maalausten väre-jä ja vahvisti käsitystä Lapin aiheiden merkityksestä ja ainutlaatuisuudesta.

Juho Kyyhkysen tunnetuin teos on vuonna 1908 Valistuksen Maantie-teellisiä kuvia Suomesta -sarjaan tekemä opetustaulu Lappalaiskylä, joka esittää inarilaisen saamelaiskylän sellaisena kuin se haluttiin suomalaisille tarjota: siistinä ja hyvin organisoituna talvise-na taajamana, joka ei enää ollut kauka-na suomalaisesta maalaiskylästä. M.A. Castrénin erotteli Lapin matkoilla te-kemissään muistiinpanoissa maata vil-jelevän kulttuuri-ihmisen ja nomadoi-van villin. Inarin saamelaisista hän to-tesi, kuinka saamelaiset olivat koko Suomen Lapissa miltei ohittaneet vil-leyden kaksi ensimmäistä astetta eli ”lakanneet olemasta tunturi- ja metsä-lappalaisia”. Heidän tasonsa oli kalas-tajan. Castrénin mukaan ”sekään aika ei ole kaukana, jolloin he kaikin puo-lin luopuvat villistä elämästä ja tulevat uudisasukkaiksi.”

Kyyhkysenkin suhde saamelai-siin oli ihaileva, eikä saamelaiskielen opinnoista huolimatta hänen suhteen-sa saamelaiseen elämäntapaan ehtinyt varhaisen kuoleman takia muotoutua syvälliseksi.

Saamelaiskuvissa välittyy katsojalle oikea kuva vaatteista, asumisesta ja liik-kumisesta. Parhaimmat teokset tuovat esille saamelaisten syvän ja harmonisen suhteen luontoon. Ahkerasta näyttelyi-hin osallistumisesta huolimatta Kyyh-kysen saamelaisteokset unohtuivat pi-an taiteilijan kuoleman jälkeen, sillä saamelaiskulttuuri ei oikein soveltunut venäläistämispolitiikan kanssa kamp-pailevaan suomalaisuuteen. Saamelai-sia ei pidetty Suomen kansaan kuuluva-na, ei edes suomalaisten sukulaiskansa-na. Zacharias Topelius asetti saamelai-set, mustalaiset ja juutalaiset Suomen kansan ulkopuolelle syksyn 1871 luen-nollaan perustellen näkemystään sillä, että näillä väestön ryhmillä oli oma eril-linen historiansa.

Suomalaisuuden määrittelyssä ja kansallisen identiteetin rakentami-sessa tarvittiin muita tai toisia, joihin omia piirteitä verrattiin ja saamelai-set soveltuivat suomalaisille ”toiseu-den peiliksi”.

Eurooppalaistettu kansa tuottaa aitoja elämyksiä Taiteilijamme kuvasivat suomalaiset ja saamelaiset 1800- ja 1900-luvun vaih-teessa Keski- ja Etelä-Euroopan mää-ritelmien, taidetyylien ja kauneusihan- teiden sävyttäminä. Myöhemmin noi-ta kansanelämän kuvauksia ja kan-satieteellisiä valokuvia, jotka useim-miten olivat lavastettuja, alettiin pi-tää todenmukaisina. Kansaa esittävi-en näytelmien ja elokuvien lavastajat ja puvustajat paneutuivat huolella ku-vamateriaaliin. Suomen kaikkien ai-kojen menestynein elokuva Valkoinen peura (1952) on hyvä esimerkki ”aitou-teen” pyrkivästä Lapin talven ja saa-melaisten kuvaamisesta.

Matkailun vilkastuminen 1960-lu-vulta lähtien toi aidon kansan osak-si mainontaa ja postikorttituotantoa. 1990-luvun myötä maatila- ja perinne-

29

matkailu alkoi tarjota aitoja elämyksiä, minkä seurauksena kansanelämän ku-vauksiin pohjaten suunnitellaan mat-kailukohteiden sisustuksia ja henkilö-kunnan ”uusvanhoja” työasuja. Taide-museoissa vieraileva matkailija tunnis-taa maalauksista matkakohteensa asut ja miljöön vakuuttuen kokemansa ai-toudesta. Näin 1800-luvun eurooppa-laisperäinen käsitys aidosta suomalai-sesta ja saamelaisesta kansasta toisin-tuu ja uusiintuu nykypäivän palvelu-muotoilussa ja elämysteollisuudessa. n

LähteetAhtola-Moorhouse, Leena (1985) Suomen kansan-kuvauksen painotuksia. Kaskisavun kansaa. Kan-sankuvausta Suomen maalaustaiteessa 1800-luvun jälkipuoliskolla. (toim. Aune Jääskinen & Jari Lat-vi) Helsinki : Suomen taideakatemia. s. 8-16.

Ervamaa, Jukka (2001) Robert Wilhelm Ekman. Teoksessa Pinx. Maalaustaide Suomessa. Ar-ki- ja pyhäpuvussa. (toim. Helena Sederholm). Weilin+Göös: Porvoo. s. 183-184.

Hanka, Heikki (2001) Kansan monet kasvot. Teoksessa Pinx. Maalaustaide Suomessa. Ar-ki- ja pyhäpuvussa. (toim. Helena Sederholm). Weilin+Göös: Porvoo. s. 174-177.

Hautala-Hirvioja, Tuija (1993) J.K.Kyyhkynen 1875-1909. Lapin luonnon ja ihmisen kuvaaja. Pohjoinen: Oulu.

Hautala-Hirvioja, Tuija (1999) Lappi-kuvan muo-toutuminen suomalaisessa kuvataiteessa ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä Studies in the Arts 69. Lievestuore : Jyväskylän yliopisto.

Hautala-Hirvioja, Tuija (2005) Saamelaiset suoma-laisen kuvataiteen aiheina ennen toista maailman-sotaa. Teoksessa Rajoilla (toim. Marja-Liisa Rönk-kö) Minerva: Jyväskylä. s. 67- 82.

Isaksson, Pekka (2001) Kumma kuvajainen. Ra-sismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saame-laiset ja suomalainen fyysinen antropologia. Punt-si: Inari.

Gallen-Kallela-Sirén, Janne (2001) Minä palaan ja-lanjäljilleni. Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide. Otava: Helsinki.

Gardberg, C.J. (1998) Johdanto. Teoksessa Suomen taiteen historia keskiajalta nykyaikaan. (toim Bengt von Bonsdorff et al.) Schilds: Helsinki. s. 11-14.

Gombrich, E.H. (1996) Art & Illusion. A stu-dy in the psychology of pictorial representation. Phaidon: London. [first published 1960]

Kemiläinen, Aira (2003) Olemmeko eurooppalai-sia? Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 3. Oma maa ja maailma (toim. Anja Kervanto Nevanlinna & Laura Kolbe) Tammi: Helsinki. s. 70-77.

Lindberg, Bo (1998) Maalaustaide romantiikas-ta realismiin. Teoksessa Suomen taiteen historia keskiajalta nykyaikaan. (toim Bengt von Bons-dorff et al.) Schilds: Helsinki. s. 186-216.

Löfgren, Orvar (1999) On Holiday. A History of Vacation. University of Californian Press: Ber-keley.

Ringbom, Sixten (1989) Pinta ja syvyys. Taide: Helsinki.

Ringbom, Sixten (1998) Johdanto. Teoksessa Suomen taiteen historia keskiajalta nykyaikaan. (toim Bengt von Bonsdorff et al.) Schilds: Helsin-ki. s. 133- 138.

Suomen taide 2. Suomalaisuus. (1983) WSOY: Porvoo.

J.K. Kyyhkynen: Lappalaiskylä, 1908, opetustaulu (kuva: kirjoittajan)

30

Taiteilijaresidenssien me-nestystarinasta on esitetty erilaisia tulkintoja.

Ensimmäisen selityk-sen mukaan toiminnan uusi tuleminen 1990-luvulla liittyy paikkasidonnaisten taidekäytäntöjen (situated art-practi-ces) ja taiteilijaresidenssien perinteen yhdistymiseen1. Historiallisesti taitei-lijaresidenssit on ymmärretty paik-koina – taloina, ateljeiden ja asuntojen yhteisöinä – joihin taiteilijat saattoi-vat vetäytyä tekemään taidetta tietyn ajan. Perinteinen taiteilijaresidenssi-malli perustui käsitykseen, jonka mu-kaan luova työ tähtää taide-teokseen, jonka muoto on kiinteä, siirrettävä kappale. Ateljee on yksityinen työti-la, joka tarjoaa puitteet, ajan ja tilan teoksen tekemiselle. Miwon Kwonin2 mukaan 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa syntyneet minimalismiin liitty-vät taiteen käytännöt muuttivat tul-kintaa taideobjektin luonteesta.

Modernissa tulkinnassa taideteos nähtiin itsenäisenä, esittämispaikasta riippumattomana objektina, joka oli siirrettävissä paikasta toiseen. Taide-teos oli nomadinen ja paikaton ja tai-deteoksen esittämisen paikka puhdas ideaalinen tila. Minimalismi syrjäytti paikan merkityksistä vapaana tilana ja taideteoksen riippumattomuuden pai-kan merkityksistä. Taideteoksen ja sen tekopaikan välille syntyi uudenlainen yhteys, joka usein edellytti myös kat-sojan läsnäoloa. Käsitys paikan, teok-sen luomisen ja esittämisen välisestä yhteydestä loi pohjan erilaisille paik-kasidonnaisen taiteen käytännöille.Näissä teos nähdään sosiaalisten, kult-tuuristen, taloudellisten ja poliittisten

la roolilla, joka niillä on taiteilijoiden urakehitykselle globalisoituneilla tai-demarkkinoilla. Ruotsalaisen Charlot-te Bydlerin4 mukaan taidemaailman globalisaatioprosessin vaikutuksia on esimerkiksi se, että kansallisvaltion lähtökohdasta tuotettuja ja levitettyjä taidenäyttelyitä ryhdyttiin vieroksu-maan. Sen sijaan kuvataidekentän yli-kansalliseen verkostoon kuuluvat tai-teilijat, kuraattorit ja galleristit liik-kuvat biennaaleista ja taidemessuilta toiseen. Taiteen alan työntekijöiden ja taiteilijoiden uramenestys edellyttää valmiutta matkustamiseen. Kansain-väliset residenssiohjelmat muotoiltiin 1980-luvun lopusta lähtien sellaisiksi, että ne saattoivat tarjota valmiin infra-struktuurin uusille matkustaville tai-teilijoille. Bydlerin mukaan ruotsalais-ten taiteilijoiden kansainvälisen uran luomisen kannalta pitkät työskentely-jaksot taiteilijaresidensseissä 1980-lu-vulla taidemaailman keskuksissa ovat olleet vieläkin tärkeämpiä kuin kan-sainväliset näyttelyt. Vuonna 1976 pe-rustettu P.S.1 Contemporary Art Cen-ter International Studio Program veti laajaa kansainvälistä studio-ohjelmaa, jossa työskenteli eri valtioiden tuel-la taiteilijoita Australiasta, Ruotsis-ta, Kiinasta, Japanista, Kolumbiasta ja Uruguaista.

Valtiolliset taide-elimet ryhtyi-vät laajasti tukemaan 1990-luvun alus-sa taiteilijoiden residenssejä merkittä-vissä studio-ohjelmissa. Niissä taitei-lijoille myös tarjottiin yhteyksiä gal-leristeihin, kuraattoreihin ja kollegoi-hin. Ruotsalaisten taiteilijoiden pit-käaikaiset residenssit ja niiden aikana luodut kansainväliset urat New Yor-

Irmeli KokkoKirjoittaja on kuraattori ja tuottaja ja työskentelee Kuva-taideakatemiassa päätoimisena tuntiopettajana.

(Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Taiteilijaresidenssien rooli nykytaiteen tuo-tannossa. Jyväskylän yliopisto 2008.)

Miten residensseistä tuli osa taiteen

instituutio-järjestelmää

vaikutusten synnyttämänä merkitys-ten prosessina, jossa taiteilijan rooli on pikemminkin ohjaava ja palveleva.

Taideinstituutiot ovat olleet 1990- luvulta lähtien yhä kiinnostuneempia paikkasidonnaisuudesta taideteosten luomisen lähtökohtana. Tämä edel-lyttää taiteilijoilta valmiutta fyysiseen matkustamiseen ja taiteen tekemiseen paikan päällä.

Liikkuvuuden ja kansainvälisen tai-teilijayhteisöllisyyden traditio tarjosi 1990-luvulla valmiin toimintamallin ny-kytaiteen taidekäytännöille, jotka edel-lyttivät matkustamista ja taiteen teke-mistä paikan päällä. Perinteiset taitei-lijakodit, taiteilijakeskukset ja studio-kompleksit uudistettiin vastaamaan ajan vaatimia, matkustamista edellyt-täviä työskentelytapoja. Luova työvoi-ma, kuten näyttelykuraattorit taideins-tituutiossa ja niiden ulkopuolella, ryh-tyivät 2000-luvulla kehittelemään eri-laisia kuratoimiseen liittyviä strategioi-ta voidakseen tukea taiteilijoiden työs-kentelyä paikan päällä3. Samanaikai-sesti taiteilijaresidenssit huomasivat nykytaiteen taidekäytäntöjen tarpeet ja muunsivat oman toiminta-ideologi-aansa. Residenssitaiteilijan ateljeetyös-kentely tapahtui tästä eteenpäin olo-suhteissa, johon vaikuttivat paikka, sen historia ja kulttuuris-maantieteellinen asema tai sosio-poliittinen ympäristö. Taiteilija työskentelee residenssissä ol-lessaan tilanteessa, ei yksin ateljeen sei-nien sisällä. Samalla aikaisemmin tai-deinstituutioiden ulkopuolella ja lie-peillä olevat taiteilijayhteisöt tulivat taidemaailman keskiöön.

Toinen näkökulma selittää resi-denssien menestyksen sillä aktiivisel-

Taiteilijaresidenssien lukumäärä on kasvanut

massaliikkeen tavoin 1990-luvun alusta kaikkialla

maailmassa. Residenssitoiminta tuntui tällöin

vastaavan monenlaiseen institutionaaliseen

utopiaan. Residenssit mahdollistivat matkustami-

sen ja työskentelyn länsimaisen taidekartan ulko-

puolelle uusiin taiteen maanosiin, residensseissä

kulttuurit kohtasivat henkilökohtaisella tasolla.

Näytti siltä, että ”residenssirenessanssi” olisi

taiteen alueen globalisaatioprosessin parhaimpia

hedelmiä, ja syntynyt kaiken lisäksi suunnittele-

mattomasti, ruohonjuuriliikkeen lailla, ilman

valtioiden ohjausta.

kuvat: Sakari Viika

31

kissa ja Berliinissä vaikuttivat Ruotsis-sa myös taiteilijakoulutukseen, joka al-koi yhtenäistyä kansainvälisesti. New Yorkin kansainvälisen P.S.1 studio-oh-jelman taiteilijaluettelo 1980-luvulta eteenpäin osoittaa Bydlerin mukaan kansainvälisten residenssiohjelmien ratkaisevan vaikutuksen näiden tai-teilijoiden urakehitykselle. Myös Sa-ri Karttusen5 tutkimus ”Kun lumipal-lo lähtee pyörimään”, joka tarkastelee nuorten suomalaistaiteilijoiden kan-sainvälistymiskokemuksia 2000-lu-vulla, todistaa residenssien merkittä-västä vaikutuksesta kuvataiteilijoiden kansainväliselle urakehitykselle.

Residenssien evoluutio – pakoon järjestelmää ja sinne takaisinTaiteen käytäntöjä muuttavat useim-miten taiteilijat itse joko reaktiona olosuhteisiin tai aktiivisesti taiteen tuotannon rakenteiden muutokseen pyrkivillä keinoilla. Residenssitoimin-nan muutoksia voikin tarkastella suh-teessa sen omaan traditioon: taiteilija-yhteisöihin. Merkittävää on, että niis-sä jo 1800-luvun lopussa laajennettiin yksin tuottamisen ideaa kohti yhdessä tuottamista. Taiteen tuotannon paik-ka nähtiin olosuhteiden, paikan ja ym-päristön ja yhteisön näkökulmasta.

Residenssitoiminnan taustoista ja historiasta ei ole olemassa yhtenäis-tä esitystä. Sen sijaan on olemassa ar-tikkeleita, luentodokumentteja ja joi-

takin taidehistoriallisia tutkimuksia 1800- ja 1900-luvulla esiintyneistä eu-rooppalaisista taiteilijasiirtokunnista sekä avantgarden taitelijaliikkeestä ja taiteilijayhteisöistä.

Residenssitoiminnan evoluutiota hahmottaessa pala palalta syntyy kuva heiluriliikkeestä ensin pois yhteiskun-nasta ja 1980-luvulta lähtien takaisin systeemiin. Heiluriliike sisältää muu-toksia ja murroskausia – kuten teolli-nen vallankumous ja maailmansodat – joiden aikana poliittiset ja taloudelli-set olosuhteet ovat joko pakottaneet taiteilijoita siirtymään muualle tai tai-teilijat ovat vapaehtoisesti hakeutu-neet muodostamaan taiteen tekemi-selle parempia intellektuaalisia ja tuo-tannollisia olosuhteita, usein taiteilija-yhteisöissä.

Taiteilijasiirtokuntia syntyi Keski-Euroopassa vuosien 1830 ja 1914 välil-lä, kun kaikkiaan noin 3000 taiteilijaa vetäytyi massaliikkeen tavoin eri pi-tuisiksi ajoiksi perustamaan taiteilija-yhteisöjä maaseudulle etupäässä Rans-kan, Keski-Saksan ja Alankomaiden maaseuduille. Maaseutunostalgia vas-tareaktiona kaupungistumiselle ja te-ollistumiselle loi ideologisen pohjan maaseudulla sijaitseville taiteilijakylil-le. Taiteilijakylät olivat sekä kansainvä-lisiä että kansallisia. Taiteilijoiden liik-kuvuus siirtokunnasta toiseen vaihte-li: oli pysyvästi siirtokuntiin asettuvia, tiettyjä periodeja siirtokunnissa työs-

kenteleviä ja asuvia taiteilijoita sekä taiteilijoita, jotka muuttivat nomadi-sesti siirtokunnasta toiseen. Taiteili-jayhteisöt kehittivät myös uusia inno-vaatioita kuten pyörillä liikkuvan stu-dion ja impressionismia ennakoivia maisemamaalauksen tekniikoita.

Varhaisesta modernista siirryttä-essä 1900-luvun alun moderniin ur-baaniin boheemitaiteilijoiden aikaan, taiteilijakylät jäivät paikoilleen, mut-ta boheemitaiteilijan rooliin kuuluva kapinallisuus ei enää istunut maaseu-tukylien rauhaan. Ensimmäisen maa-ilmansodan jälkeen taiteilijasiirtokun-nat menettivät taiteentuotannon nä-kökulmasta merkitystään ja ne, jotka jäivät jäljelle, muuttuivat kulttuuritu-rismin kohteiksi6.

Suomessa Tuusulan Rantatien tai-teilijasiirtokunta on tunnetuin taitei-lijakylä ja edelleen edustaa mielikuvis-sa suomalaisen luovuuden ja nerouden keskittymää. Sibeliuksen, Järnefeltien ja Pekka Halosen taiteilijakodit muo-dostivat aikanaan maaseudun rau-haan luovuuden ja taiteilijoiden keski-näisen seurustelun sosiaalisen keskit-tymän, jossa vieraili koti- ja ulkomai-sia taiteilijoita. Muitakin taiteilijayh-teisöhankkeita oli: Esimerkiksi Louis Sparre suunnitteli 1890-luvun lopussa Porvooseen Iris-tehdasta, jonka ide-oihin kuului laaja taiteilijasiirtokun-ta. Tarkoituksena oli, että oppilaat ja taiteilijat toimisivat taideteollisuuden

Markus Renvall pelaa mikitetyllä mailalla sulkapalloa Helsingin Kauppatorilla osana Marc McLoughlinin (Irlanti) Sonic Eye radiotaidetapahtu-maa, syyskuu 2000

32

ja kuvataiteen rajat ylittävässä yhteis-työssä.

Maaseudulta kaupunkeihinEnnen toista maailmansotaa euroop-palaiset avantgardistis-utopistiset liik-keet synnyttivät kosmopoliittisia tai-teilijayhteisöjä kaupunkeihin. Niiden ohjelmalliset tavoitteet pyrkivät vai-kuttamaan taiteen sisältöihin, taiteen ja yhteiskunnan (elämän) välisiin suh-teisiin, taidekoulutukseen ja taideins-tituution toimintatapoihin. 1900-lu-vun ekspressionistiset liikkeet kuten Blaue Reiter, abstraktin taiteen liik-keet kuten de Stijl, kubismi, futuristi-set liikkeet Italiassa ja Venäjällä, dada Zürichissä, surrealismi Pariisissa, Ve-näjän avantgarde ja konstruktivismi sekä Bauhaus Weimarissa synnyttivät uusia esteettis-poliittisia käsitteitä, taiteilijayhteisöjä, taiteen tuotantota-poja ja taideteoksia. Esimerkiksi kon-struktivistinen liike Venäjällä muutti taiteen ”produktiotaiteeksi” ja ateljeet ”laboratorioiksi”.

Walter Gropius perusti Bauhausin vastaliikkeenä taiteilijaa yhteiskun-nasta eristävälle akateemisen taiteili-jakoulutuksen mallille, loi sen ympä-rille kansainvälisen taiteilijayhteisön, taiteidenväliset työpajat ja käytännöl-lis-teoreettisen taiteilijakoulutuksen, jonka tavoitteena oli vastata teollisen

yhteiskunnan vaatimuksiin7. Kosmo-poliittiset taiteilijayhteisöt edustivat 1900-luvun ensimmäisen kolmen vuo-sikymmenen aikana intellektuaalisia kansoja, valtioita ja kielirajoja ylittä-viä koteja anti-semitismin, nationalis-min, liikkuvuuden rajoitteiden ja pat-riarkaalisen vallankäytön Euroopassa.

Toisen maailmansodan takia mo-net eurooppalaiset taiteilijat ja intel-lektuellit pakenivat Atlantin yli New Yorkiin. Moderni avantgarde siirtyi Euroopasta Yhdysvaltoihin. Uusia yh-teisöllisen tuotannon muotoja syntyi kuten Black Mountain Collegen kesä-residenssit. Amerikkalaisen avantgar-den kuvataiteilijat, säveltäjät, kirjaili-jat, tanssijat, kuten John Gage, Robert Rauschenberg ja Merce Cunningham loivat kesäresidenssien aikana 1950-lu-vulla ideaalin taiteilijayhteisötyösken-telyn mallin. Toiminta keskittyi insti-tutionaalisen järjestelmän ulkopuolel-le, mutta vaikutti taiteen konventioita ja sisältöjä uudistavalla tavalla, esimer-kiksi luomalla taiteiden välisen työs-kentelyn metodeja sekä kontekstisi-donnaisia työtapoja. Happening oli eräs Black Mountainin kesäresidens-sien tuotos. (Goldberg, 1984, 34.)

Black Mountainin kesäkoulut uu-distivat idean taiteilijasiirtokunnis-ta maaseuturetriitteinä kollektiivisik-si kokeellisen taiteen laboratorioiksi.

1980-luvulla perustetut P.S.1 -residens-sikeskus New Yorkissa ja Künstler-haus Bethanien Berliinissä edustavat Black Mountain Collegen avantgarde-hengen jatkumoa. Innovaatiot ja uu-den tuottaminen astuivat urbaanien residenssien toiminnan keskiöön.

1900-luvun taiteilijayhteisöt olivat sosiaalis-poliittisia, tuotannollisia ja taiteellisen innovaatioiden yhteisöjä. Viime vuosisadan taiteilijaresidenssien ideologiset taustat liittyivät ensin teol-lisuuden murrokseen ja sen vastareak-tioon, joka toteutui taiteilijoiden liik-keenä kaupungeista maaseudulle. Mo-dernismin ja avantgarden kosmopoliit-tisten taiteilijayhteisöjen liike suun-tautui kaupunkeihin. Ensimmäinen maailmansota synnytti taiteilijapako-laisten virtoja. Kosmopoliittiset taitei-lijayhteisöt merkitsivät sisäistä pako-laisuutta, vetäytymistä ja jonkinlaista itsenäisyyden säilyttämistä vaihtoeh-dottomiksi koetuista valtakulttuureis-ta8. Toinen maailmansota synnytti uu-den taiteilijapakolaisten aallon, joka suuntautui New Yorkiin. Täällä syntyi ensimmäinen, uutta residenssitoimin-taa edustava P.S.1, -keskus, joka toimi esikuvana monelle uudelle tulevalle re-sidenssikeskukselle, kuten ruotsalai-selle Inernational Artists Studio Pro-gramme in Sweden – IASPIS keskuk-selle (Bydler 2004, 50).

Oleg Kuilkin (Venäjä) performance Kuliks Kaapelitehtaalla, marraskuu 2000

33

Ja taas pakoon?Nykyisin huomiota kiinnittää uusien residenssiorganisaatioiden perusta-minen tavalla, joka muistuttaa jälleen enemmän irtiottoa ja pakoa kuin pyr-kimystä taidemaailman keskuksiin. Uusia residenssejä perustetaan vielä jäljellä oleville erämaihin, uudelleen elvytettyinä motiiveina ovat vaihtoeh-tojen etsiminen nykyiselle taiteen tuo-tannon ja jakelun malleille, ’slow-dow-naaminen’ ja uusien eettisten lähtö-kohtien hakeminen taiteen, luonnon ja ympäristön väliselle suhteelle. Yh-teiset globaalit ympäristö-ongelmat ja taloudellisten arvojen läpitunkevuus kaikille yhteiskunta-elämän alueille näyttää ajavan jälleen luovaa työvoi-maa ulos yhteiskunnasta perustamaan yhteisöjä, joissa ajattelu ja hidas tuo-tanto ovat mahdollisia.

Tällä hetkellä esimerkiksi Vilnan taideakatemia ja joukko taiteilijoi-ta ovat elvyttämässä Klaipedan edus-talla sijaitsevan Nidan taiteilijakolon-nin rikasta perintöä. Täällä nykyisellä UNESCOn Maailmanperintökohteen luonnonsuojelualueella asui ja työs-kenteli eri pituisia jaksoja taiteilijoi-ta ympäri Itämerta 1800-luvun jälki-puoliskon ja 1945 välillä, muun muassa Thomas Mann.

Suomessa nuorten taiteilijoiden perustamasta Mustarindan uudesta re-sidenssikeskuksesta Paljakan vaaran laella on syntymässä uusia toiminta- ja elämismalleja tutkiva residenssikeskus. Sen lähtökohtia ovat luonnon ja kult-tuurin monimuotoisuuden vaaliminen tuomalla yhteen taiteen, tieteen ja jär-jestöelämän toimijoita keskusteluihin, seminaareihin, näyttelyihin ja tapahtu-miin. (www.mustarinda.fi)

Ranskassa, St. Ermen kylässä ole-va entinen koulu on taiteilijoiden, teo-reetikkojen, kulttuurituottajien ja tai-deaktivistien residenssikeskus, jossa kuka tahansa voi tutkia, pohtia ja ke-hitellä työskentelynsä metodeja, väli-neitä ja työmenetelmiä. ”PAF on tie-don tuottamisen, kriittisen ajatus-tenvaihdon ja keskustelun foorumi...Se on paikka, jossa voi kokeilla muita tuotannon ja työn organisoinnin muo-toja, kuten ”open source” tuottamis-ta”. ( http://pa-f.net/)

Moosen uudehko residenssikes-kus Latviassa on ekologian, aktivismin ja taiteen residenssikeskus, jonka tar-koitus ei ole toimia väylänä kansain-välisille taidemarkkinoille. Sen sijaan residensseissä kehitellään esimerkiksi vaihtoehtoisia tuotantomalleja. Ruot-salainen Baltic Art Center – BAC Got-lannissa, norjalainen Hordaland Art Center Bergenissä ja Fabrikken Köö-

Faktoja Residenssitoimijoiden lukumäärä on moninkertaistunut maailmassa vuosien 1995-2010 aikana. AFAAN julkaisemas-sa residenssioppaassa raportoitiin vuon-na 1995 kahdestasadasta residenssikes-kuksesta maailmassa. Tällä hetkellä In-formation Centre for Artists – TransAr-tists10 internet-sivuille on koottu tiedot noin 1000 residenssikeskuksesta maail-massa. Lukumäärä karkeasti arvioiden kymmenkertaistui vuosien 1995-2005 aikana. Samalla niiden maantieteellinen levinneisyys on kasvanut. Taiteilijaresi-denssejä löytyy nykyisin kaikista maano-sista. Euroopassa (513) ja Pohjois-Ameri-kassa (214) toimivat keskukset muodos-tavat kuitenkin residenssiohjelmien sel-keän valta-osan (n. 78 %). Kolmannek-si eniten residenssejä on Aasiassa (115). Australiassa on kolmisenkymmentä re-sidenssiä, Etelä-Amerikassa parikym-mentä ja Keski-Amerikassa alle kymme-nen. Vähiten taiteilijoiden liikkuvuutta ja niihin tarkoitettuja residenssejä esiin-tyy Lähi-Idässä (14) ja Afrikassa (25). Lä-hes puolet kaikista residenssikeskuksis-ta on tarkoitettu kuvataiteilijoille.

1 Doherty, Claire 2004. The New Situationists. Teoksessa Doherty, Claire (ed.) Contemporary Art - From Studio to Situation. Black Dog Publishing LTD: London, 7-15.

2 Kwon, Miwon 2004. One place after anot-her: site-specific art and locational identity. The Mit Press: London. 1-19

3 Doherty, Claire 46.

4 Bydler, Charlotte 2004. The Global Art World INC. On the globalization of contemporary art. Ac-ta Universitatis Upsaliensis. Figura Nova Series 32: Stockholm. 50-55.

5 Karttunen Sari. ”Kun lumipallo lähtee pyöri-mään”. Nuorten taiteilijoiden kansainvälistyminen 2000-luvun alussa. Taiteen keskustoimikunta. Tutki-musyksikön julkaisuja N:o 36. 2009

6 Lübbren, Nina 2001. Rural Artists’ Colonies in Europe 1870-1910. Manchester University: Man-chester. (1-4).

7 Harrison, Charles & Wood, Paul (toim.) 1992. Reprinted 1998. The Individual and the Social. Teoksessa Art in Theory 1900-1990 An Anthology of Changing Ideas, Blaclkwell. 221, 339-340.

8 Ibid. 549.

9 Suomi, Riikka (2004) The Artist Study. The Survey on the Pépiniéres Artist-in-Residence pro-grammes 1990-2004.

10 TransArtists on Amsterdamissa toimiva säätiö, joka tarjoaa taiteilijoille ja kulttuurialan ammattilai-sille informaatiota kansainvälistä residenssi- ja liik-kuvuusohjelmista. http://www.transartists.org/data-base/page.8001.100014.html

penhaminassa ovat kehitelleet yhteis-työmallin, jonka tarkoituksena on ko-keilla kollektiivisia työtapoja. Kuhun-kin kolmeen keskukseen kutsutaan oma ryhmänsä, joka koostuu taiteen tekijöistä, sosiologeista tai muista tut-kijoista. Samalla kollektiivisia tuotan-tomalleja reflektoidaan seminaarien sarjalla ja luodaan tietoa taidemarkki-noille vaihtoehtoisista tuotantoympä-ristöistä.

Taiteilijoille ei liiemmälti ole mah-dollisuuksia oman taiteellisen työs-kentelynsä tarkasteluun siihen otolli-sessa ympäristössä, yliopistojärjestel-män tarjoamien harvojen jatkotutkin-toväylien ulkopuolella. Residenssitoi-minnan tulevaisuuden kannalta on-kin merkittävää, että suuri osa nuo-rista taitelijoista pitää residenssiko-kemuksensa tärkeimpänä osa-aluee-na sen vaikutusta omalle taiteellisel-le kehitykselleen. Tästä kertoo Riik-ka Suomen tekemä The Artist Study -selvitys9.

Pépinières européennes pour jeunes artistes (PEJA) on vuonna 1990 viiden Eurooppalaisen maan (Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Italia ja Luxem-burg) perustama nuorille taiteilijoille suunnattu residenssiohjelma. Selvityk-sessä kerättiin tietoa siitä, miten tai-teilijat olivat kokeneet PEJA residens-sin ja sen vaikutukset ja miten koke-mukset vastasivat etukäteisodotuksia. Tutkimuksen mukaan etukäteen odo-tetuin ja jälkeenpäin arvostetuin resi-denssikokemuksen osa-alue oli aika – mahdollisuus keskittyä omaan työs-kentelyyn. Seuraavaksi suurimmat odotukset liittyivät mahdollisuuteen oman teoksen tuotantoon. Vähiten odotuksia liittyi yhteyksiin kaupalli-siin taidemarkkinoihin ja paikallisiin taidekenttiin, mutta kokemukset ar-vioitiin jälkeenpäin kuitenkin parem-miksi kuin odotukset. On merkille pantavaa, että residenssin merkittävin vaikutus kohdistui taiteilijan luotta-muksen kasvuun omaan taiteelliseen työhönsä nähden.

Brittiläinen teoreetikko Brian Hol- mes on sanonut nykytaiteen arvot-tamisen suhteutuvan globalisaation prosessin seurauksena yhteiskuntaan, kun se aikaisemmin suhteutui omaan mediaansa. Modernissa taidetta arvi-oitiin suhteessa siihen, millaisia uusia esteettisiä mahdollisuuksia se pystyi tarjoamaan. Tänään taidetta arvioi-daan suhteessa yhteiskunnan tilaan. Residenssitoiminnan kannalta Aika saattaakin olla residenssien toimin-taa uudistava ideologia, samalla taval-la kuin 1980-luvulla uudelleen löydet-ty Paikka. n

Kosmo- poliittiset taiteilija- yhteisöt merkitsivät sisäistä pa-kolaisuutta, vetäytymistä ja jonkin-laista itse-näisyyden säilyttämistä vaihtoehdot-tomiksi koetuista valtakult-tuureista

Kuva ylh. oikealla: Jo Lansley (vas) ja Helen Bendon (UK), 1999.

34

Elokuvia tehdään vaihtelevin syin ja yllykkein. On sitä taiteellista paloa, sanomisen tarvetta, sisäistä pakkoa, rehellisyyttä ja – rehelli-semmin: tarvetta pysyä pinnalla, piireissä, näkyvillä ja kuuluvilla, arvossaan, tai sitten vähintäänkin ammattimiehenä ansiotöissä, velkojien kanssa sovussa ja hyödyksi perheelle.

LIEKSA ON MEILLE LIIKAA!Markku PölönenKirjoittaja on elokuvaohjaaja

Ensimmäiset hahmotelmat Kop-peloiden tarinasta pohjasivat todel-lisuuteen ja erään pohjois-karjalaisen suvun omintakeiseen elämään yhteis-kunnan ulkopuolella, omin säännöin, omin moraalikoodein. Toisin kuin yleisesti luullaan, kyseessä ei ollut ro-maniperhe. Suvun vanhimmalla oli ns. ”hullun paperit”, ja tästä syyntakeet-tomuudesta kumpusi sekä riemua että rikollisia hankkeita. Ukko vastasi kai-kesta, vaan mitäs ”kun sillä on hullun paperit”.

Suvulla oli ylätupa ja alatupa. Van-hempi väki asui ylätuvassa. Ajoittain tupien väliset kahnaukset äityivät ta-

Ennen kuvauksia kirjoitin tuotantoraamatun alkuleh-dille, etten tiedä, mistä elo-kuva Lieksa kertoo. Kir-

joitin niin, koska en tiennyt. Kirjoi-tin myös, että kaislikossa lymyää suu-ri kala; en ole sitä nähnyt, mutta jota-kin siellä on, niin olen aavistellut ve-den liikkeestä.

Olin pohtinut pitkään suomalai-suuden olemusta: onko Suomi paik-ka, kieli, enemmän asenne kuin mie-lentila? Mitä jos tekisi elokuvan, joka käyttää suomalaista maisemaa ja näyt-telijöitä, mutta tarinassa ei ole mitään kansallista, edes kieltä.

35

enemmän elokuvan valmistelua kuin lepoa.

Olin saanut työskennellä yli kym-menen vuotta onnellisten tähtien al-la, jumalat olivat olleet suosiollisia. Jo pelkästään uskottavuuden säilyttämi-seksi oli ajoittain ollut tarvetta liioi-tella niitä vähäisiä ongelmia silloisissa produktioissa.

Lieksan ongelmia ei tarvinnut liioi-tella! Tarkkoihin yksityiskohtiin kajoa-mattakin voi antaa meriselityksen, jo-ka tekee vaikutuksen: kaikkiaan seitse-män kuvausryhmän jäsentä ajautui va-kaviin yksityiselämän kriiseihin kuva-usten aikana, avioliittoja ja ihmissuh-teita kariutui sellaisella voimalla, et-tä paikallisen apteekin ovea olisi voi-nut käyttää tuulettimena. Yksi kuvaus-ryhmän jäsen mm. haettiin kuvauksiin suoraan Hesperiasta. Ahdistunut po-rukka nukkui sen minkä nukkui erilai-silla kemikaaleilla. Tästä seurasi se, että viimeistään kolmen aikaan iltapäivällä homma pysähtyi täysin, mikään ei liik-kunut, klaffi lakkasi paukahtelemasta. Kuvaaja seisoo tuulisella niityllä kuin Pääsiäissaaren kivipatsas, ohjaaja ma-kaa varjossa ainoana toivonaan päästä kasvojaan menettämättä iltaan ja asun-tovaunun lukkojen taakse – itkemään.

Mikä helvetti siinä on, ettei hädän hetkellä saa itseään niskasta kiinni!

Tuottajan olisi pitänyt antaa pot-kut sekä ohjaajalle, että kuvaajalle, et-tä... niin, aikataulu kaatui, ja kesäjak-son budjetin ylitykseen saatiin mene-mään mummon miljoona.

Kaikesta huolimatta elokuva val-mistui. Syntyi kuollut lapsi. Kuin itä-maan tietäjät aikoinaan, kokoontuivat kaikki arvolliset viisaat seimen ääreen

kummajaista pilkkaamaan. Kaikille ”tosi paskan leffan varalle” keksityille aivopieruille tuli käyttöä.

Kollegat vaikenivat hienotuntei-suuttaan, joku soi suruisan katseen, läimäytti olalle: ”Kyllä se siitä”. Suru-talon hämärään loi valoaan vanhan ys-tävän, Matti Kassilan tekstiviesti: ”On hyvä muistaa, että kaikki menee ohi. Silloinen vanhempi veljeni Edvin Lai-ne lohdutti minua 30 vuotta sitten kun minulla oli oikein vaikeata: se menee ohi, puolen vuoden päästä näet asian jo matkan takaa ja se on muuttunut kokemukseksi. Ei elokuva voi aina on-nistua. Minä tein valitettavasti viimei-sekseni huonon elokuvan. Myin sen juuri televisioon, ja rahat tuli hyvään tarpeeseen. Terveisiä ja hyvää synty-mäpäivää. Matti.”

Epilogi Aluksi olivat Koppelot, sitten idea tehdä englanninkielinen elokuva suo-malaisessa maisemassa. Lieksa kuvat-tiin sekä suomeksi että englanniksi, koska Elokuvasäätiö tukee vain suo-mea tai ruotsia puhuvia elokuvia. Sa-moissa kuvauksissa kuvattiin siis kah-ta elokuvaa yhtaikaa, ensin otto suo-meksi, sitten englanniksi.

Minun näkökulmastani LIEKSA! ei ole vielä edes valmistunut. Englan-ninkielinen versio on leikattu, siinä on erilainen voice over, se on kaksikym-mentä minuuttia suomalaista versiota lyhyempi ja siinä on onnellinen loppu, mutta niin ovat rahatkin.

Syntyi kuollut lapsi, mutta sen het-keä myöhemmin syntynyt kaksoisveli hengittää kiivaasti leikkauspöydällä – se on elossa! n

vallisesta käsirysystä haulikkosodak-si. Niin, Koppeloissa oli tarttumapin-taa. Tästä asetelmasta piti alkaa fiktii-visten Koppeloiden exodus Lieksaan, unelmien kaupunkiin.

Miksi Lieksasta ei tullut sitä bur-leskia komediaa, jonka esikuvana oli ”Rumat, ilkeät ja likaiset”, Ettore Sco-lan elokuva?

Syntyi kuollut lapsi, kaunis, mutta kuollut. Lieksalle tapahtui sama, kuin elokuvalle Badding aikoinaan; eloku-van lämpö, huumori ja sävykkäiden merkitysten verkko kuristuivat pihti-synnytykseen.

Lieksan kuvauskesää edeltäneet kaksi vuotta oltiin menty puupyö-räisillä paskakärryillä satasta; taka-na oli muutto ruuhkasuomesta maa-kuntaan, tuotantoyhtiön perustami-nen, SF- elokuvakylän rakentaminen, tv-sarjan tuotannon valmistelu ja ku-vaus. Itse asiassa kuvausryhmä oli tv-sarjan kuvausten jälkeen loman tar-peessa, eikä asiaa auttanut parin vii-kon ”kuvaustauko”, joka sekin oli

Kuvauskesää edeltäneet kaksi vuotta oltiin menty puupyöräisillä paskakärryillä satasta.

Lieksa! ohj. Markku Pölönen, Suomen Fil-miteollisuus, 2007. Kuvat Pasi Räsämäki

40

Lönnrot 2017-hankkeen tavoitteena on kerätä tuhat tarinaa Suomesta. Tarinoista muodostuu 100-vuotiaan itsenäisen Suomen kulttuurinen ko-konaiskuva: mitä Suomessa asuvat ihmiset ajattelevat, kokevat ja pitä-vät tärkeänä.

Lönnrot-projekti läh-ti liikkeelle kirkosta. Keskustelimme Sep-po Seppälän kanssa niistä lukemattomista kirkoista, joissa mekin

olemme eri puolilla Eurooppaa käy-neet.

Puhuimme siitä, kuinka uskoma-ton määrä maalauksia on tehty Juma-lasta, Jeesuksesta, Neitsyt Mariasta, apostoleista. Ja miten maailman mu-seot ovat täynnä kuvia kuninkaista, kreiveistä, rikkaista kauppiaista, hei-dän vaimoistaan ja lapsistaan.

Ja miksi edes murto-osaa näis-tä maalauksista ei ole käytetty kuvaa-maan tavallisen ihmisen, työtätekevän elämää tai sitä ympäristöä, missä ihmi-set aikoinan elivät.

Ja missä tilanteessa me nyt eläm-me? Onko ihmisen (tavallisen, tietäen että tavallisuutta ei ole olemassa) elä-mällä ja tarinoilla sijaa majatalossa, Yleisradiossa.

Lyhentäen keskustelun kulkua ja yksinkertaistaen lopputulosta johto-päätöksemme oli: ei.

Keskustelun taustana oli kysymys ihmisen vieraantumisesta, elämän tar-koituksettomuudesta tai oman elämän vähäpätöisyydestä. Jos aikoinaan ihmi-nen saattoi kuolla tai sotilas tappaa il-man että siitä kukaan paljon välitti tai tiesi, ihminen eli kuitenkin ns. välittö-mässä todellisuudessa. Elämä oli kou-riintuntuvaa läheisessä ympäristössä.

Nyt me elämme välillisessä maa-ilmassa, maailmassa jonka todellisuus muodostuu meille merkkien, viestien ja median välityksellä. Oman elämäm-me koko verrattuna median ja viestin-ten välittämän maailman laajuuteen on pienentynyt merkittävästi. Aikoi-naan tietämättömyys ja maailman laa-juus ratkaistiin uskonnolla, mystisyy-dellä ja saduilla. Nyt niiden paikan on ottanut media.

Ja jos tässä mediassa ei ole tilaa mei-dän elämämme täyttäville tapahtumil-le – jotka ovat arkipäivässämme meil-le usein järisyttävän merkittäviä, mutta niin häviävän pieniä verrattuna median välittämän maailman suuriin draamoi-hin, sotiin, avioeroihin, murhiin, me-nestymiseen ja häviöihin – niin onko meidän elämämme minkään arvois-ta? Pyrkimys julkisuuteen ei selity yk-sinkertaisella ”ovat-niin-tyhmiä-että”-asenteella, vaan kyse on oman elämän ja olemisen merkityksellisyyden etsi-misestä, jonka välineenä on media.

Vastaavankaltaiset ajatukset olivat perustana myös Toinen Suomi -pro-jektille, jonka yhtenä lähtökohtana oli uskomus siitä, että median hallitse-man pääkaupungin ulkopuolella Suo-mi näyttää toisenlaiselta. Että on ole-massa Suomi, jota me emme tunne.

Toinen Suomi tuotti monta todel-la hyvää elokuvaa, mutta se ei välttä-mättä tavoittanut päämaaliaan, ts. ku-vannut pienten asioiden ja arkipäivän ympäristöjen kautta Suomea tänään.

Lönnrot-projektin alkuvaiheessa ajateltiin ratkaista ongelma Marxin ta-

tuhat tarinaa suomestaIikka VehkalahtiKirjoittaja on YLE:n Dokumentti- projektin vetäjä

Kuvat: Sini Järnström

41

paan: luoda laatua määrän avulla. Ta-voitteeksi asetettiin 1000 tarinaa, jot-ka voitaisiin esittää televisiossa vuo-den jokaisena päivänä 9 minuutin jak-soissa. (Ajatus, johon TV 2:n johto suh-tautui suopeasti, ihmetellen vain, että mistähän se ohjelmapaikka löytyy.)

Lönnrotin perusamisasiakirjaan kirjoitettiin (kts. Lonnrot2017.fi) mm:

Kamera tallentaa samalla kertojan asuin- tai toimintaympäristön sekä kertojan elämän tarkasti valituilla harvoilla otoksil-la. Jokainen tarina on kertojansa henkilö-kohtaisesti koskettavin, tärkein ja merkittä-vin: onnen ja surun hetkistä, pettymyksestä, voiman saamisesta, uuden löytämisestä, van-han katoamisesta. Ei välttämättä suuria ta-rinoita, vaan yhtä hyvin pieniä. Mutta ne ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

Kokonaisuutena tuhannesta teoksesta muodostuu kokonaiskuva Suomesta: mi-tä suomalaiset ajattelevat, tuntevat, koke-vat ja pitävät tärkeänä – ja miltä Suomi näyttää.

Tarinoita kuvataanNavetassa, vankilassa, koulussa ja pappilassa.

Olohuoneessa, raviradalla, porno-klubilla ja linja-autossa.

Lastentarhassa, judoklubilla, vallatussa talossa ja eduskunnassa.

Treenikämpällä, hiihtoladulla, tehtaassa ja ruokalassa.

Pubissa, makuuhuoneessa, lasten-kamarissa ja kokoushuoneessa.

Kaikkialla missä me elämme, asumme ja teemme työtä.

Totta kai tiesimme, että tuhannen tarinan toteuttaminen lyhytelokuva-mallilla vaatisi nin paljon rahaa, että sitä ei helposti Suomesta löytyisi. Ja toisaalta tarinoille haluttiin luoda yh-tenäistä ilmettä ja pakottaa tekijät näke-mään vähässä enemmän. Näistä syiden takia tuotannoille pyrittiin luomaan taloudellisuutta tukevia ja less is mo-re –säännöstöjä (joita ei koskaan otet-tu käyttöön). Nyt minusta tuntuu, et-tä reippaasti olisi vain pitänyt ajaa lä-vitse esim. 9 kuvan sääntö.

MITEN KUVATAAN SUOMEA 9 KUVALLATarinoiden toteutuksen perusmuoto on: Ihminen kertoo kameralle/ kuun-

telijalle tarinansa, joka kuvallisesti kerrotaan maksimissaan 9 eri kuvalla – pääsääntöisesti kamera jalustalle si-joitettuna.

Esimerkki:”Olihan meillä pojan kanssa riitoja vä-hän kaikesta ja vaikeammaksi se tuli kun mies kuoli. Poika olisi halunnut päästä eroon maanviljelystä ja vasi-koista. Minulla ei taas oikein muuta elämää ollut.

Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä poi-ka tuli tupaan haulikon kanssa ja sa-noi, että oli saanut tarpeekseen. Siinä se keskellä tupaa laittoi haulikon pii-pun vatsaansa vasten, katsoi minua - ja painoi sitten liipaisinta.

Se oli ottanut haulit pois, aikoi vain pelotella.

Mutta kun panoksessa oli se ko-va huopatulppa, joka pitää ruudin pai-koillaan, niin se tulppa meni läpi vat-san – suoraan sydämeen.

Tuohon se kuoli, minun itse tako-malle räsymatolle.

Ei minulla ole kuin yksi vasikka enää jäljellä.”

tuhat tarinaa suomesta LÖNNROT2017

42

Tarinan kuvat: 1 keskipohjanmaalainen maalais- maisema, jossa iso maalaistalo2 tupa, jonka perällä nainen keinutuolissa3 nainen keinutuolissa 4 nainen puolilähikuvassa5. nainen lähikuvassa6. haulikot seinällä7. valokuva isästä ja pienestä pojasta metsällä8-9.nainen kävelee suureen navettaan ja antaa maitoa yhdelle vasikalle ( 1-2 kuvaa)

Kuvattaessa pyritään tarkoin valituil-la ja hyvin kuvatuilla harvoilla kuvil-la kertomaan /tallentamaan ihmisen asuin-,toiminta-ja elinympäristö. Aja-tuksena oli myös, että tarinat ovat pääsääntöisesti jo tapahtuneen kerto-mista. Projekti ei pyri seuraamaan ja kuvaamaan cinéma véritén omaisesti parhaillaan tapahtuvia tarinoita.

Keskeisenä muotona pidettiin ih-misen kameralle kertomaa tarinaa, mutta pois ei suljettu myöskään pel-killä kuvilla tapahtuvaa kertomista.

Tavoitteena ei ollut kerätä ihmis-ten koko elämäntarinoita, vaan tapah-tumia, kohtauksia, tarinoita elämän varrelta. Mutta samaan aikaan koko elämäntarina – riittävästi fokusoituna, pelkistettynä, universaalina ja inhimil-lisenä – voi olla Lönnrot-tarina.

Alkuvuosien aikana muotoutui myös joitakin muita lähtökohtia, jois-ta on pyritty pitämään kiinni. Kuten

Että tuotantoja pyritään tietoi-sesti toteuttamaan eri julkaisualus-toille ja tätä korostetaan prosessin eri

vaiheissa. Jo Lönnrot-projektia kasat-taessa olimme yhteydessä mm. aika-kausilehtiin (mm. Suomen Kuvalehti), Frameen, musiikkivideoiden tekijöi-hin ja teatteriryhmiin. Ajatuksena oli, että hyvän tarinan kertomiseen löytyy useita tapoja, eikä dokumentaarinen elokuva ole välttämättä aina paras.

Että kyseessä on prosessi, jossa tähdätään vuoteen 2017, jolloin Suomi itsenäisenä valtiona täyttää sata vuot-ta.

Että ensimmäinen julkaisualus-ta on netti ja että tarinoiden jakeluun tarkoitettu nettialusta on aivan kes-keinen koko prosessissa.

Että kaikki tuotannot toteute-taan tavalla tai toisella ”open sour-ce” ja ”public domain” -periaatteilla siten, että tekovaiheessa pyritään te-kijöille turvaamaan asiallinen korva-us tehdystä työstä. Tällöin netissä ole-vat teokset ovat kenen tahansa katsot-tavissa ja käytettävissä ei-kaupalliseen toimintaan. Lönnrot-projekti pyrkii tietoisesti rikkomaan erityisesti kuva-taiteessa levinneen ”galleria-omistaa-taideteoksen” (ja pian taitelijankin) -ajattelua ja katsomaan, mitä käytän-nössä merkitsisi nykyisestä tekijänoi-keusajattelusta luopuminen.

Ja että kaikki alkaa tarinasta, jo-ka on mahdollista aina kertoa ydin-tarinana, joka soveltuu myös parhai-ten nettikäyttöön. Tämän ydintari-nan kesto ja muoto on määritelty käy-tännön ja kansainvälisten esimerkki-en kautta 1-6 minuuttiseksi dokumen-taariseksi elokuvaksi. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tarinan toteutuksen ide-aalikesto voisi olla esim. pitkän eloku-

van verran. Mutta aivan samoin kuin hautakiveen taotaan vain yksi lause tai televisio-ohjelmista mahtuu lehteen kaksi lausetta tai kirjan takakanteen liuskan verran tekstiä tai elokuvan synopsis ei ole yleensä kahta liuskaa pitempi, voi tarinan perussisällön ker-toa pääsääntöisesti 1-6 minuutisssa.

Ja viimeisenä, mutta hyvin tärkeä-nä, että koko prosessissa pyritään ra-kentamaan uusia rahoitusstrategoi-ta. Tämä katsottiin olevan mahdollis-ta juuri modifoimalla ydintarinoita eri julkaisualustoille, joilla jokaisella olisi erilaisia rahoittajakoostumuksia.

Kuka pyörittää?Lönnrot 2017 -projektin hallinto nou-dattaa open source -periaatetta. Joku voisi kutsua sitä anarkistiseksi ja toi-nen sotkuksi. Eri tehtäviä ovat hoita-neet eri ihmiset ja yhtiöt. Päätöksiä on tehty demokraattisen epädemokraat-tisesti ja kansankokouksia (20-30 ih-misen voimalla) on pidetty muutama.

Lönnrot-projektia on pyöritet-ty pyhällä hengellä, AVEKin ja Do-kumenttiprojektin tuella ja Lapin Li-sän sivustatuella. Yritykset saada luo-vien yritysten toimintaan tarkoitettua EU-rahoitusta eivät ole vielä onnistu-neet. Niinpä tämän vuoden ajan pro-jekti keskittyy paljolti Tarinateltan ja ensimmäisen nettialustan kehittämi-seen.

Mutta mikäli rahoituskuvio lop-puvuodesta valkenee, koko prosessil-le luodaan oma yhdistyksensä/yhtiön-sä/säätiönsä ja keskeinen toimintaväli-ne, nettialusta saadaan kunnolla pyö-rimään. n

Katso lisä- tietoja: Lonnrot2017.fi, yle.fi/doku-menttiprojekti, lapinlisa.fi, ta-rinateltta.wor-dpress.com.

43

Lönnrot 2017

Tuntuu ehkä lapsel-liselta, mutta koko Lönnrot-prosessi on ollut ennen kaikkea ajattelun taidon ke-hittämistä. Yksin-

kertaiset sanat, joita käytän itsekin huolettomasti, ovat avautuneet sisäl-löllisesti haastaviksi kysymyksiksi, joi-ta on joutunut miettimään uudestaan ja uudestaan.

Muistan esimerkiksi keskustelun Sloveniassa Alexandre Barchetin kans-sa non-lineaarisesta web-dokumentis-ta. Mitä se teoriassa tarkoittaa? Onko mahdollista rikkoa selkäytimiimme kasvanut aika-ajattelu? Mitä se käy-tännössä tarkoittaa?

Keskustelun keskiössä oli road-documentary -hanke Vankilalaaksosta USAssa ja ratkaistavia ongelmia muun

MITÄ ME TARKOITAMME TARINALLASoitellen sotaan lähtenyt Lönnrot 2017 -projekti on ehtinyt virheiden ja haihattelujen kautta muuttua ja kehittyä kahden vuoden aikana paljon. Anarkistinen prosessi on turhauttanut monia ja innostanut useampia.

muassa, miten johtaa järjellisesti usean sadan ihmisen nettikeskustelua. (Jo-kainen joka on osallistunut kansain-välisiin verkkokonferensseihin, tietää miten mahdottomasta tehtävästä on kysymys.) Miten dokumenttielokuva, joka esitetään esim. televisiossa, ja sen alati muuttuva web-veli suhtautuvat toisiinsa? Miten palata uuteen todel-lisuuteen road-movien yksinkertaisel-la lineaarisella aikajanalla? Miten uusi kokonaisuus vaikuttaa? Miten järjes-tää katsojan ja elokuvan henkilöiden välinen kommunikointi ilman liiallis-ta viivettä ?

Kolmen minuutin tarina Jos etsimme 1000 tarinaa Suomesta, mitä me oikeastaan olimme tekemäs-sä? Mitä me tarinalla tarkoitamme? Mitä erityisvaatimuksia verkko aset-

taa tarinankerronnalle: muodolle, kes-tolle ja sisällölle?

Kuinka erilainen verkko on jul-kaisualustana verrattuna televisioon tai elokuvateatteriin? Ymmärrämme, että esimerkiksi kuvakerronta laaja-kangaselokuvassa ja televisioruudussa ovat erilaisia. Televisioruutu ja tieto-konenäyttö tai mobiili? Mitä on teh-tävä? Miten erilaista ihmisen toimin-ta – fyysinen ja psykologinen – on nii-den ääressä?

Käyttöön vakiintui sana ydintari-na. Mutta myös sen määrittely oli on-gelmallista. Jouduimme aivan tarinan-kerronnan peruslähteille: nuotiotulen ääreen ja illallispöydän keskustelui-hin. Mikä saa ihmisen kuuntelemaan tarinaa mielihalulla? Mikä on ydinta-rinan kesto? Perusmuodossa se näyt-ti asettuvan eri puolilla maailmaa teh-

Iikka Vehkalahti

Tarinateltan isäntä Martti Suosalo (kuva: Jyrki Valkama/YLE Kuvapalvelu)

44

dyissä hankkeissa (vrt. David Lynchin Interview -projekti) kolmen minuutin molemmille puolille.

Kolme minuuttia! Eihän se ole pal-jon mitään? Konventionaalisesti aja-tellen on näin, mutta katsotaanpa hie-non Miesten vuoro -dokumentin yk-sittäisten tarinoiden kestoa. Ja verkos-sa, olkoon kyse sitten Gaza-Sderot- tai Zero-hankkeista tai suomalaisesta Ta-rinateltasta, kolme minuuttia näytti olevan normi.

TarinatelttaLonnrot2017.fi.ssä syntynyt Tarinatelt-ta on ollut hyvä ajattelu- ja kokeilua-reena monesta syystä.

Sinänsä ajatus siitä, että pyyde-tään ihminen kameran eteen kerto-maan tarina, ei ole mitenkään ihmeel-linen. Ei edes sinistä taustaa vastaan laitettuna.

Mutta Tarinateltan peruslähtökoh- ta – ihminen kertoo sen tarinan, jo-ka hänellä on sillä hetkellä mielessään ja sydämessään – eroaa ratkaisevas-ti tavallisesta tv- tai dokumenttityös-tä. Lähtökohtaisesti ei tällöin ole ky-se tekijän tahdosta ja halusta löytää se tarina, jota hän tarvitsee teoksessaan, vaan kertojan tahdosta.

Miesten vuoro on pitkään tehty elokuva. Tarinateltan kymmeniä tari-noita on esitetty viime syksystä lähtien pieninä paloina TV2:ssa primetime-ai-koihin. Tarinoiden taso vaihtelee, mut- ta parhaimmillaan niissä on harvinais-ta läsnäoloa, inhimillisyyttä ja aitout-ta, joka ainakin allekirjoittanutta kos-kettaa. Ehkä enemmän Kiasman suu-rella kankaalla kuin televisio-ohjelma-virran keskellä, mutta silti.

Tarinateltta on poikinut Kymen-laaksoon Kai Kuntolan Tarina-auton, ja Marjut Koumulaisen toiminta-alueel- la on kouluissa syntynyt Tarinatiipii. Tulossa ovat myös Tarinajuna jaTari-navene.

Pelkistäessään nämä eivät kuiten-kaan maalaa Suomen kuvaa. Ihmisen eristäminen erityiseen tarinankerron-nan tilanteeseen on luonteeltaan toi-sensuuntainen kuin pyrkimys vangi-ta ihmisen toimintaympäristön kuva olennaisimmillaan.

Ja: ihmiset eivät suinkaan kerro ”juuri nyt/tänään” -tarinoita. Jokapäi-väisessä elämässä tapahtuvien pien-ten, mutta niin merkityksellisten tari-noiden mielenkiintoisuuteen ei usko-ta. Riita aamulla murrosikäisen tyttä-ren kanssa, pomon kaivertamaan jäävä

Lönnrot 2017

”Entä miksi haluamme kuulla ja talti-oida juuri sinun tarinasi? Olipa omakoh-tainen tarinasi miten tahansa nolo, arki-nen, erikoinen, jännittävä, koskettava tai syvällinen, tarinasi on lahja aikalaisillem-me ja jälkipolville. Me tarjoamme pulla-kahvit. Käy ovesta sisään. Istahda tuolil-le ja kerro nimesi. Aloita tarinasi kaikessa rauhassa. Kerro mistä kaikki alkoi ja mitä tapahtui. Sana on sinun.” (Ote Tarinatel-tan esittelystä)

Toinen monesta syystä (mm. Ben-jamin Orozan ja Kirsi Mattilan asen-teesta johtuva) keskeinen tekijä on ol-lut arvostava suhtautuminen jokai-seen ihmiseen ja heidän tarinaansa. Ihmistä kohdellaan kuin hallitsijaa A-studiossa, kunnioittavasti.

Tarinateltassa sekä Joonas Bärghel-lin ja Mika Hotakaisen Miesten vuo-rossa on paljon samaa. Lönnrot-pro-jektissa keskeisesti mukana olleiden oktoberilaisten elokuvan voima on juuri elokuvantekijän ja tarinanker-tojan kohtaamisen ainutlaatuisuudes-sa. Sauna on telttaa intiimimpi tila, ih-miset ovat vielä alastomammin läsnä ja yhteistä seremoniaa, tarinan ker-tomista, valmistellaan pitkällä saunan lämmityksellä, kun Tarinateltassa juo-daan kuppi kahvia.

Tarinapiiri Jorvissa (kuva: Aija Salovaara)

45

lause, työhuoneen käytävän tympeys, ilo luonnon värin muuttumisesta. Joka päivä tapahtuvia tilanteita, joiden dra-matiikka jää kertomatta.

Kaikkein tärkein, tässä ja nyt ta-pahtuvan elämän rikkauden kokemi-nen ja toisille välittäminen, sitä ei osa-ta arvostaa tai sitä ei pystytä näke-mään.

Antti Haase ja Jaakko Heikkilä kehittävät omaa variaatiotaan osin La-pin Lisän turvin pohjoisessa. Suomen eturivin valokuvaajiin kuuluva Jaakko kuvaa ihmisen kasvot tämän kotona ja asuinympäristössä. Antti vastaa usean tunnin jutustelusta, josta poimitaan olennaisia, irtonaisiakin lauseita muu-taman minuutin Lapin ihmisen muo-tokuvaan. Vasta tarinan lopussa ihmi-nen ”herää henkiin” ja puhuu jotakin kameralle.

Verkko ensimmäisenä julkaisualustanaViimeisen kahden vuoden aikana lä-hes jokaisessa kansainvälisessä doku-menttifoorumissa, marketissa tai fes-tivaalilla on ollut seminaareja, kilpai-luita tai pitchauksia koskien cross-media-multi-platform-360 astetta (tai mitä sanahirviötä milloinkin on käy-tetty) –projekteja.

Kaikki ovat sitä mieltä, että verk-ko (sekä levitys- että julkaisualustana) tulee vaikuttamaan paljon myös tuo-tantoon.

Porua on ollut paljon, villoja vähän. Useimmiten sanahirviöt ovat mer- kinneet web-sivuston rakentamista ta-vallisen dokumentin tueksi. (No, eipä

edes sitä tehdä paljonkaan Suomessa.)Niinpä Sunny Side Of Docissa ko-

koontui kesällä 2009 viitisenkymmen-tä eri televisiokanavien, festivaalien ja tuottajien edustajaa keskustelemaan konkreettisesti, mitä web-toiminnalla tarkoitetaan, ja onko mahdollista ke-hittää ensimmäistä suurta globaalia dokumenttiprojektia nettiin.

Prosessia jatkettiin sekä Shef-fieldissä että IDFAssa. Joulukuussa 2010 Helsinkiin kokoontui NET AS A FIRST PLATFORM -seminaariin prosessin avaintekijöitä ja eräitä maa-ilman kärkinimiä.

Brett Gaylor on RIP-Remix Ma-nifeston ohjaaja ja Open Source -ajat-telun kehittäjä. Alexandre Brachet Ranskasta on pokannut mm. Emmyn Gaza–Sderot -hankkeesta , joka oli Tel Avivista kotoisin olevan Arik Bern-steinin idea. Arik jatkaa samalla mal-lia Miami–Havanna- ja Washington–Teheran-hankkeilla. Stefano Storcchin From Zero -projekti oli IDFAn paras multiplatform-hanke ja Bruno Felixin Submarine on tuottanut ensimmäisen kokonaan Second Lifessa tapahtuneen dokumentin.

Suomessa heidän esimerkkejään (kuten myös David Lynchin Interview-projektia) on käytetty Lonnrot2017.fi nettialustan luomisessa. Antti Haa-sen ja TOKEM:n porukan kehittämän käyttöliittymän vahvuus on sen yksin-kertaisuudessa. Ihminen valitsee kat-seltavan tarinan joko a) kuvan b) ajan c) maantieteellisen paikan tai d) tee-man mukaan. Brett Gaylor on tuonut mukaan open source -toiminnan, mi-

kä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka helposti kuka tahansa voi lähettää oman tarinansa alustalle. Tornio-laisten suuri ajatus on verrata yksi-tyisten ihmisten historiaa virallisen Suomen historiaan.

Alustan ideana on myös, että sitä voidaan helposti modifioida muihin tarkoituksiin. Niinpä vuoden lopus-sa aloittava kolmannen maailman elokuvia netissä näyttävä Kolmas- ulottuvuus.fi perustuu Lönnrot-nettialustan ratkaisuihin. Myös globaali, kehittelyssä oleva WAR-hanke käyttää hyväkseen paitsi Ga-za–Sderotin myös Lonnrot2017.fi:n ratkaisuja.

One Thousand Stories (Lönn-rotin englanninkielinen nimi) pal-kittiin Reykjavikissa Nordisk Pa-noramassa parhaana pohjoismaise-na projektina. Projektia on esitel-ty kutsuttuna mm. Sunny Side Of Docissa ja Sheffieldissä. Tarinatelt-ta on kutsuttu toukokuuksi Unka-riin INPUT-tapahtumaan.

Unkariin koontuu myös Helsin-ki-seminaarin osanottajia tavoit-teenaan määrittää tuleva globaali dokumenttiprojekti, jossa verkko on ensimmäinen julkaisualusta.

PS. On tunnustettava: en ole koskaan varsinaisten nettituotan-tojen kanssa päässyt lähellekään si-tä katselukokemusta, mikä minulla on ollut elokuvatetterissa tai televi-sion edessä nähdessäni todella hy-vän, pitkän dokumenttielokuvan.

Edessä on vielä matkaa. n

Tarinateltta Karhupuistossa (kuva: Janne Kari)

46

Tämänvuotisen DocPoint – Helsin-gin dokumenttielokuvafestivaalin Tulokkaat-sarja käsitteli maahan-muuton kysymyksiä keskittyen fran-cofonisen alueen elokuviin. Halusin koota festivaalille sarjan elokuvia, jotka näyttävät tarinoita maahan-muuttokysymyksen eri puolilta. Festivaalin yhteydessä järjestettiin myös seminaari Rajankäyntiä ja riskinottoa auttamisen filosofiasta, jossa pakolaisuus ja maahanmuutto-kysymykset nousivat voimakkaasti esille.

Tulokkaat-sarjan elokuva The Arrivals (Les Arrivants, ohj. Claudine Bories, Patri-ce Chagnard) alkaa uhkaa-

valla rummutuksella. Kullattu norsu-patsas saapuu Parisiin kuorma-auton lavalla. Lavalle on ahtautunut joukko ulkomaalaisia miehiä. Elokuvan en-simmäinen kuva tiivistää oleellisen – meidän pelkomme: Tulokkaat vyöry-vät maahamme joukolla, epäjärjestyk-sessä. Niillä on niiden oudot tavat ja kulttuuri, ne jyräävät meidät. Onneksi tämä elokuva on liian pitkä Ylen kana-valla esitettäväksi.

Maaliskuussa julkaistiin tutki-mus, jonka mukaan yli puolet suoma-laisista suhtautuu varauksella maahan-muuttajiin. Ennakkoasenteet huomi-oon ottaen The Arrivals toimisi erit-täin hyvin tulevien eduskuntavaalien maahanmuuttovastaisten puolueiden malliesimerkkinä siitä, miten meille voi käydä, mikäli emme pidä puoliam-me. Keskusteluistamme tuntuu jo nyt unohtuneen, että emme elä maahan-muuttopaineen alla eikä meillä ole to-dellista maahanmuutto-ongelmaa. Ai-van kuin me haluaisimme osaksi on-gelmaa, joka ei suoraan kosketa mei-tä. Ilmeisesti meillä on kuitenkin vain suuri poliittisen päätöksentekojärjes-telmän uskottavuusongelma, jonka vuoksi poliitikon äänekäs toiminnal-lisuus intohimoja herättävissä margi-naaliasioissa tulee varmasti huoma-tuksi mediassa.

The Arrivals -elokuvan näyttä-mä suurkaupungin arki on painosta-va. Dokumenttielokuvien ongelma-keskeisyys hautaa usein alleen todel-

lisuuden kääntöpuolen. Metropolit, kuten Pariisi, määrittävät kehityk-semme suuntaa. Moniarvoisuus, rin-nakkaiselo ja vaikutteiden siirtymi-nen yli kulttuurirajojen on lyömä-tön yhdistelmä. DocPointin festivaa-livierailut ovat avanneet omat silmä-ni kulttuurienvälisen vuorovaikutuk-sen todellisuudelle. Jokaisella matkal-la olen kokenut vapautta, rentoutta ja avarakatseista suhtautumista muualta tulleisiin. Erinomaisina esimerkkei-nä mainittakoon Amsterdam ja New York – kuka näissä metropoleissa voi enää määrittää, kuka on paikallinen, kuka ulkopuolinen? Näissä keskitty-missä kiinnostus siitä, mitä muut voi-vat tarjota minulle ja miten yhteistyös-tä voisi hyötyä, on suurempaa kuin en-nakkoluulot vieraita kohtaan. Koke-mukset ja mielenkiinnon kohteet ovat suurempi yhdistävä tekijä kuin kansal-listunne.

The Arrivalsin päähenkilö, parii-silainen sosiaalityöntekijä Caroline, kohtaa työpaikallaan todellisen ih-misvyöryn. Hänen toimistohuonee-seensa astuu ihmisiä suuressa hädässä. Työnsä mukaisesti hänen pitäisi aut-taa pakolaisia ja Pariisissa asuvia lait-tomia maahanmuuttajia ja rahattomia perheitä, jotka ovat nukkuneet yönsä puistoissa. Hänen työnsä on kauhu-kuva ja meille suomalaisille varoittava esimerkki siitä, mitä maahanmuutto voi pahimmillaan olla. Jopa Caroline murtuu mahdottoman työn paineessa. Hän ei kestä turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen realiteettia; au-tettavia on liikaa, rahaa liian vähän.

Kansainvälinen elokuvamaailma on oiva esimerkki siitä, miten tun-neside tärkeisiin asioihin yhdistää eri taustoista tulevia ihmisiä. Tietys-ti meillä kaikilla on myös negatiivisia kokemuksia, joista tulee puhua, sillä mikään ei ole mustavalkoista. Minus-ta tuntuu, että meille, Euroopan mar-ginaalikansalle, moni outo ilmiö näyt-täytyy kuitenkin lähtökohtaisesti on-gelmana. Kulttuurien sekoittuminen tuottaa hankauksia, juurettomuutta ja sitä sun tätä. Mutta ongelmia tuot-taa myös sulkeutuminen. Eikö yhtä merkittävänä ongelmana voitaisiin pitää vaikkapa heikkoverisyyttä, pe-

rinnöllisiä sairauksia, taantuvaa syn-tyvyyttä ja ennen kaikkea umpimieli-syyttä? Suurin uhka pienelle kansalle on typeryys, joka luo ulkopuolisista vaikutteista uhan eikä mahdollisuu-den.

Maahanmuutto- politiikastaVaikka virallinen päätöksenteko laa-haa perässä, suuri kansainvaellus on käynnissä. Se muuttaa jo nyt Euroo-pan eteläistä osaa ja pieniä sivuvaiku-tuksia on nähtävissä myös täällä Eu-roopan katolla. Pohtiessa mitä tahan-sa maailmaa mullistanutta trendiä tä-mänhetkinen maahanmuuttoaalto on väistämättä yksi sellaisista suurista il-miöistä, joiden kohdalla voisimme jo tunnustaa tosiseikat emmekä todeta vasta jälkikäteen yhteiskunnan sään-telyjärjestelmän olleen jälleen ker-ran myöhässä. Ottaen huomioon, et-tä suomalaiset ovat kautta aikojen olleet äärimmäisen heterogeenistä kansaa, on lähes koomista, että vielä 2000-luvulla tarkastelemme suoma-laisuutta niiden keinotekoisten, piin-tyneiden ajatusmallien kautta, jotka 1800-luvun fennomanialiikkeen ai-kakaudella rakennettiin. Meillä Suo-messa aate kansallisvaltiosta ja yhtei-sestä arvopohjasta elää yhä voimak-kaana, vaikka aate on jo nyt käänty-nyt meitä vastaan; eristäytyminen ja oman tien kulkeminen sulkee mei-dän mahdollisuutemme päästä mu-kaan todelliseen innovaatiokulttuu-rin, joka Euroopan suurkaupungeissa elää kultakauttaan.

Tarkasteltaessa muiden yhteis-kuntien maahanmuuttopolitiikkaa, meidän tulisi keskittyä portinvarti-oinnin sijaan pikemmin siihen, kuin-ka tulokkaisiin suhtaudutaan. Erilai-sia kulttuurienvälisiä suhtautumis- ja toimintamalleja ovat assimilaatio, in-tegraatio, separaatio ja marginalisaa-tio. Assimilaatiossa – jota esimerkik-si Ranskan maahanmuuttopolitiikas-sa harjoitetaan – vähemmistökulttuu-rit pyritään sulattamaan valtakulttuu-riin. Kulttuurien moninaisuus mini-malisoidaan, toisin kuin integraatios-sa, jossa vähemmistö- ja valtakulttuu-ri elävät toistensa kanssa rinnakkain

Festivaalit

TULOKKAAT

Erkko Lyytinen, yhteis- työssä Sissi Korhosen kanssaKirjoittaja on DocPointin – Helsingin dokumentti-elokuva- festivaalin taiteellinen johtaaja.

47

– toisistaan rikastuen. Tätä akkultu-raation muotoa tulisi kenties Suomes-sakin tavoitella, mutta liian usein tun-tuu siltä, että meillä harjoitetaan maa-hanmuuttajien kohdalla voimakasta-kin positiivista syrjintää, minkä vuok-si vouhotamme ”suomalaisen” kult-tuurin katoamisesta. Kouluissa Joulua vietetään kahdella tapaa, koska lute-rilaiset perinteet syrjivät muihin us-kontokuntiin kuuluvia. Separaatiossa maahanmuuttajat kunnioittavat omaa kulttuuriaan pitäen samalla kontaktin valtakulttuurin kanssa mahdollisim-man niukkana. Kaikkein huolestutta-vimmillaan separaatio voi päätyä mar-ginalisaatioon, jossa maahanmuutta-jat eivät enää ole osa omaa kulttuu-riaan, mutteivät myöskään vierasta kulttuuria. He eivät toisin sanoen ole enää minkään kulttuurin jäseniä.

DocPointin yhteydessä olen koh-dannut uskomattoman lahjakkaita, kouluttautuneita ulkomaalaistaustai-sia ihmisiä, joilla olisi paljon annet-tavaa meille. Yleensä hätä tuntuukin kärjistyvän vasta Suomeen muutetta-essa. Työpaikan löytyminen koulutus-ta jotenkin vastaavalta työkentältä ei näytä täällä onnistuvan. Herää kysy-mys, miten voisimme kokea vieraat kulttuurit ja ulkomailta tulevan mo-nipuolisen osaamisen voimavarana re-surssejamme hyväksikäyttävän loisen sijaan. Miksei Suomi näyttäydy maa-hanmuuttajalle sellaisena hyvinvoin-tivaltioparatiisina, josta lehtien sivuil-la kerrotaan? Suomessa on vallalla kä-sitys, että valtion sääntelytoimet pys-tyisivät vaikuttamaan suuntaan, johon

koomisilta. Perhe toivotti minut pe-remmälle. Huone oli täyttynyt lasten-tarvikkeista, keittiötarvikkeista, oli kuppeja, kulhoja, erilaisia suomalais-kodeista raahattuja härveleitä, vohve-lirautaa ja kahvinkeitintä. Pakkointeg-roiminen oli ollut tehokasta ja näyttä-vää, suomalaisten auttaminen tarmo-kasta. Nyt teidät on pelastettu, ajatte-lin. Ehkä kohteliaisuussyistä perhe ei ollut voinut laittaa tavaroita kiertoon, sillä suomalainen loukkaantuu, kun apu ei kelpaa.

Erittäin lämminhenkinen ihastut-tava perhe tarjosi teetä ja juttelimme Burman tilanteesta. Isää, nuorta mies-tä häiritsi kyselyni. Silmät nykivät ja häntä vaivasi jokin. Syykin oli helppo ymmärtää: kaiken sen aikaa, kun mi-nä olin viettänyt villiä opiskeluelämää, matkustanut maailmalla ja tehnyt työ-tä, hän oli istunut aidatulla alueella, tullut isäksi ja istunut viimeiset kolme vuotta lähiössä Hyvinkäällä. He olivat jättäneet kotimaansa 20-vuotiaina, nyt he olivat 30. Pariskunta oli onnis-tunut pakenemaan yhdessä, ja ensim-mäinen lapsi syntyi Thaimaassa. Taka-na oli seitsemän vuotta pakolaisleirillä ja nyt kolme vuotta Suomessa. Kumpi-kaan heistä ei ollut saanut päivääkään työtä koko Suomessa oleskelunsa aika-na. Suhteet suomalaisiin olivat jääneet etäisiksi, mutta kirkon toiminta sielu-jen pelastamiseksi oli ollut tarmokas-ta; perhe oli kastettu ja liitetty seura-kunnan jäseniksi. Isä ei näiden vuosi-en aikana ollut oppinut juurikaan suo-mea, kun taas perheen äiti puhui kiel-tä melko hyvin. Olisi voinut kuvitella, että suurin lahja isälle olisi ollut kala-reissu tai saunailta meidän suomalais-ten kanssa.

Vierailun päätteeksi sovimme, et-tä perheen äiti katsoo meidän kasseis-ta vaatteet, joita lapset oikeasti tarvit-sevat ja loput vien takaisin kotiin. Pus-sukkani läpikäytyään äiti etsi jotakin säkkien välistä ja kaappien pohjalta. Lopulta hän löysi etsimänsä. Thaimaa-laisella pakolaisleirillä hän oli tehnyt tyttärelleen karen-heimon perintei-sen puvun, jonka hän, luovuutta käyt-täen, oli valmistanut saatavilla olevista materiaaleista – kumilenkeistä ja muo-vista. Nyt hän tahtoi antaa sen meidän tyttärellemme. Tuo urbaani versio vii-dakon keskellä tuhansia vuosia käyte-tystä puvusta tuntui uskomattomalta lahjalta. Avun innokkaana tyrkyttäjä-nä taisin itse saada enemmän. Heidän kykynsä kontaktiin, läsnäolonsa ja ha-lunsa liittyä osaksi suomalaista yhteis-kuntaa oli liikuttavaa. Me voisimme lähteä sinne kalareissulle ensi kesänä, vaikka itse en kalaa pysty syömään. n

kansainvälistyminen kehittyy. Minus-ta tuntuu, että kansainvälistyminen on jo tapahtunut monella työpaikalla, salakavalasti.

Yhä edelleen sekoitamme itsepin-taisesti maahanmuuton ja pakolaisuu-den keskenään. Yleinen suhtautumi-nen on vieläkin se, että vieraasta kult-tuurista tullaan hädänalaisista olosuh-teista. Me annamme ja he saavat. He ovat kehittymättömiä ja me annam-me heille uuden elämän eväät. Meillä on valmiiksi pakolaiskeskeinen lähtö-kohta tulijoihin. Onko ihminen lähtö-kohtaisesti uhri vai aktiivinen toimija? Ainakaan meille ei sovi näiden roolien sekoittaminen. Jatkuva suora apu kor-ruptoi, passivoi ihmisiä ja vääristää ih-misten välisiä suhteita. Meidän ennak-ko-odotuksemme eivät useasti kohtaa autettavan tarpeita ja odotuksia. Täs-tä hyvänä esimerkkinä avustusvierai-luni Hyvinkäällä asuvan burmalaisper-heen luokse.

Burma VJNähtyäni elokuvan Burma VJ, halu-sin toimia. Meillä oli hyväkuntoisia lastenvaatteita jäänyt pieniksi ja kek-sin oivan kohteen. Perhetuttavien tut-taviin kuului burmalaisperhe ja heillä oli pieniä lapsia. Kävin heidän pienes-sä yksiössään kaupungin laidalla, jon-ne oli ahtautunut viisihenkinen per-he. Yksiön eteiseen oli muodostunut käytävä jätesäkeistä, ja ajattelin heidän juuri muuttaneen. Kun minulle selvisi, että he olivat vuosien varrella saaneet jätesäkeittäin vaatteita, omat kaksi muovipussiani tuntuivat jokseenkin

Les Arrivants, ohj. Claudine Bories, Patrice Chagnard, Tulokkaat AMIP, Les Films d’Ici, Les Films du Parotier, 2009

48

Kyselyn mukaan 60% suo-malaisista ei halua lisää ul-komaalaisia Suomeen. En luota tuloksiin tieteellisenä

tuloksena, mutta ne kertovat Suomen ilmapiiristä. Kyse ei ole siitä, että suo-malaiset ovat kurkistaneet ja huoman-neet, että mahdolliset uudet tulokkaat ovat kehnoa tavaraa. Kyse on siitä, et-tä suomalaiset vilkaisevat ympärilleen ja huomaavat: Meidän tulokkaamme ovat huonoa tavaraa. Ei tällaisia voi ol-la ottamatta henkilökohtaisesti.

Kari Hukkilan ”Kerettiläisesseet” avaa tätä problematiikkaa. ”Me/He” -teemasta on kirjoitettu monta kir-jaa. Uusi kirja tarjoaa uuden lähes-tymistavan ja uuden kulttuurisen lu-kutaidon. Kirja ei etsi muukalaisuus-kammon historiaa, ilmiötä kirjallisuu-desta tai Suomesta. Hukkilan tarjo-ama matka ei suostu ottamaan asioi- ta valmiiksi niputettuna, vaan katsoo erilaisten ideologioiden, historian vai-heiden ja taiteenlajien taakse. Hän käy läpi inkvisition historiaa, sen ideolo- gisen taustan muuttumista, alkupe-räistä tarkoitusta ja jopa rahoitusme-kanismeja. Kulttuuri, talous ja poli-tiikka tukevat toisiaan kerettiläisaja-tuksen vahvistamisessa. Tolstoi, Dos-tojevski, Don Quixote, Carl Schmitt, Spinoza, Camus, von Trier, suomalai-set kirjallisuuskriitikot, Supon johtaja ja Kontulan arkkitehdit ovat tarkalla logiikalla rinnakkain Algerian 1961 lo-kakuun tapahtumien kanssa.

Hukkila kuroo eri aikojen erilaiset ilmiöt yhteen rakentaen syy-seuraus- suhteen ja kokonaiskuvan siitä, miten yhteiskunnat ja yhteisöt rakentavat it-selleen yhteistä vihollista, ”toista”. Jos viholliskuva on rakennettu ainoastaan poliittisesti, se ei kestä, siksi siihen on pitkin historiaa osallistuneet mm. eri taidelajit, teoreetikot ja media. Hukki-la tekee implisiittisestä eksplisiittisen. Kirja keskittyy Eurooppaan, muttei anna ymmärtää, että ilmiö ei olisi yleis-maailmallinen. Euroopan ”tarve” löy-tää omat kerettiläisensä/vihollisensa on tarkoittanut hurjia, johdonmukaisia ja laajoja etnisiä puhdistuksia ja väkival-

taa. Tämä ei olisi onnistunut ilman yh-teistä ääneen lausumatonta sopimusta siitä, ettei kukaan kyseenalaista tällais-ta toiminta. Kirja tekee näkyväksi yh-teiskuntien aktiivista yhteistyötä, joka tähtää tiettyjen ryhmien pitämiseen ”kerettiläisinä” ja myös nykypäivän Suomessa. Viesti, että me kaikki tar-vitsemme vihollisen, on vanha, mutta miten ”kerettiläisajatus” näkyy eri pai-koissa, mistä se syntyy, millaiset oikeu-tukset sille annetaan, ja miten taide- ja akateeminen maailma ovat siihen osal-listuneet, on kirjan antia.

Suomalainen yhteiskunta on jou-tunut keksimään uuden sanan ilmiöl-le, joka on yhtä vanha kuin homo sa-piens; nimittäin ihmisen siirtymiselle paikasta toiseen. Noin miljoona suo-malaista on siirtolaisina maailmalla. Siirtolainen on ihminen, joka osallis-tuu uuden maan rakentamiseen, joka muuttuu osaksi maan historiaa, sivili-saatiota, kulttuuria, tarinoita ja kasvo-ja. Mutta suomalainen (suomalais-suo-menruotsalainen) yhtenäiskulttuuri on valmis, sivistynyt, rehellinen, sisu-kas, taiteellinen, saavuttanut saturaati-

on. Kun hyvyys on löydetty ja lyötyluk-koon, tilaa jää vain ”toisenlaiselle”. Sik-si sanaa ”siirtolaisuus” (jota käytetään suomalaisista muualla) ei voida käyttää kuvaamaan Suomeen muuttaneita siir-tolaisia. Kieleen piti keksiä uusi sana heitä kuvaamaan: ”maahanmuuttaja”.

”…kerettiläisyydessä on ennen muuta ulossuljetun osa.””Maahanmuuttaja” assosioidaan mar-ginaaliin ja fyysiseen sfääriin: siivoo-jiin, lähihoitajiin, Kaisaan, ”etno-ruo-kaan”, ”etno-tanssiin” ja työttömyy-teen. Maahanmuuttajan kulttuuri on parhaimmillaan ”eksoottinen, etni-nen, maustettu ja rummutettu”. Maa-hanmuuttaja ei investoi maan sivistyk-seen, innovaatioon, kehitysprosessei-hin tai ”me- kuvaan”. Siksi, en ole maa-hanmuuttaja.

”Inkvisitio valitsi kerettiläiset”Positiotaan ei voi valita, koska ke-rettiläisiä tulee heistä, joita tarvitaan ”toiseuteen”. Hukkila käsittelee Carl Schmittiä ja hänen klassisiksi tulleita poliittisia ajatuksiaan monessa koh-dassa. Schmittin lähtökohdista hän sanoo:

”Schmittin politiikkakäsityksen voi omaksua ilman antisemitismiä, mutta to-siasia, että hän alkaa sitoa toisiinsa vihol-lista ja juutalaista, ja tekee sitä myös sodan ja holokaustin jälkeen, kantaa Schmittiä itseään suurempaa oirearvoa.”

Kun kadun tai kirjallisuuden juop-po sylkee vähemmistöjen päälle, suh-tautuminen on selvä, mutta tilanne on hankalampi, kun professori ja klassi-seksi muuttunut kirjailija, historioit-sija tai akateemikko tekee samaa. Ero on vain sosiaalinen, ja vaikutusta on akateeminen. Kirja tuo esiin arkiajat-telun viholliskuvan takana. Hukkila tutkii ja referoi länsimaalaisesta kult-tuurista relevantit esimerkit, joita ei tule heti ajatelleeksi aiheen liittyväksi, kuten vaikkapa

”…islam ja Muhammed ovat Dosto-jevskin kosmisessa ja poliittisessa allego-riassa kotonaan kuin mato omenassa…”

Arvio

Kerettiläisesseet“En kirjoita maahanmuuttajista, vaan meistä,

siitä miten me näemme heidät.”’

Umayya Abu-HannaKirjoittaja on Valtion taidemuseon tutkija

49

jan! Kirja on älyllinen ja toisten ihmis-ten ajatuksia. Pohjoismaalainen ei ym-märrä, että elämän vastineeksi tarjo-taan elämää. Elämän vastavuoroisuus on työ, ystävien huomioiminen teke-mällä, kuten vaikkapa illan ruoan osta-minen, sen laittaminen, tiskaaminen, toisten lasten hoitaminen, tai niiden hakeminen tarhasta.

” Joinakin hetkinä pohjoismaalaista, rationaalisen eli talouden laskuopin si-sältävän maailmaan kansalaisena vai-vaa epäily, olisiko ystävyys sittenkin jo-takin muuta kuin päältä näyttää?(...) miksi heikäläisillä on niin tärkeä olla an-tavana osapuolena on se, että toisin kuin me, he yhtä laskevat tuleviin osinkoihin mukaan taivaalliset investoinnit eli hy-vät teot.”

Tässä kohdassa kirja sai kolhuja, kun hakkasin pöytää: ”Voi pohjois-maalaiset kulttuurilukutaidottomat!” On mielenkiintoista, että juuri kyky olla läsnä elämässä (jota Hukkila kut-suu sosiaaliseksi taidoksi) on se, mitä hän ei pysty näkemään, ja mihin hän ei osaa vastata. Tämän jakson aika-na myös käydään läpi mm. Ranskan ja Algerian peiteltyä historiaa. Pian siirrytään melkein täysin länsimaalai-seen sfääriin. Lisäksi keskitytään ana-

Kirja on tehty pienistä erillisis-tä havainnoista. Alku oli itselleni vai-kea, ei ymmärryksen suhteen, vaan siksi, että arabina ahdistuin, kun poh-joismaalainen oli sosiaalisesti ainakin puolilukutaidoton. Pahoittelen kun il-maisen asian näin, mutta Hukkila ei nähnyt, miltä hänen sosiaalinen käyt-täytymisensä todennäköisesti näytti algerialaisten silmissä. Kirja alkaa niis-tä Hukkilan vuosista Pariisissa, joi-ta hän viettää pitkälti algerialaisystä-viensä kanssa. Ystävyyden viehätys-voima on siinä, että algerialaiset elä-vät: laittavat ruokaa, hakevat lapset tarhasta, menevät naimisiin, kutsuvat ystävät syömään ja nauravat. He tarjo-avat omaa elämäänsä. Tätä on kutsut-tu jakamaan pohjoismainen mies, jo-ka aterioi melkein päivittäin algeria-laisten kotona. Hän tulee yksin, syö ja kuuntelee tarinoita. Pian hän tarjoaa päivittäisistä aterioista rahaa. Se mitä algerialaiset (tai kuten Hukkila kutsuu heitä ”heikäläiset”) tarjoavat, ei ole myytävänä, se ei ole julkista tai yleis-tä. Raha on julkisen ja yleisen tavaran vastine. Sitten hän tuo lahjaksi kirjan, vaikka on huomannut, että asunnossa ei ole kirjoja. Kirjan tuotuaan hän saa aina vastineeksi ystäviltä…toisen kir-

Bread of Life, Adel Abidin, 2009

Suomalainen yhteiskunta on tehnyt erillisen tilan, fyysisen, henkisen, kulttuurisen, jopa emotio-naalisen vain ja ainoastaan maahan- muuttajille.

lyysiin ja ajatteluun, ja siinä Hukkila on loistava.

Suurinkvisiittorit” Inkvisiittori Luis Paramo kirjoitti in-kvisition historian vuonna 1598. Siinä in-kvisitiosta tuli yhtä vanha kuin maailma. Isä jumala oli antanut mallin inkvisition toimenpiteille karkottaessaan Aatamin ja Eevan paratiisista.”

Mikä tekee joistakin ihmisistä tai ryhmästä ”heikäläisiä”? Historian eri vaiheessa kerettiläisyyttä jopa pakote-taan väkisin ryhmiin, jotka ovat kuu-luneet ”meihin”. Miksi pakonomainen tarve tuottaa kerettiläisyyttä?

”Sillä vihollisen hahmosta tietää, mis-sä on maailman pahuus. Ei mikään pikku-juttu. Ilman vihollista se voi olla missä ta-hansa, sillä ei ole aikaa, paikkaa, määrä ei-kä kasvoja.”

Hukkila lähtee etsimään Dosto-jevskin Karamazovin veljesten suu-rinkvisiittorilegendan alkuperää. Se miten hän siitä loogisesti ja sujuvasti pääsee Kristukseen ja 1960-70-luvun ”vapauden” käsitykseen on kiehtova. Suurinkvisiittorit kuuluvat alistaviin yhteiskuntamalleihin, vai kuuluvatko?

”…inkvisition periaatteessa on jota-kin enemmän, jotakin mikä ei rajoitu vain

50

suurempaa kontekstia. Arabina tie-dän, että jos sanoo ”likainen juutalai-nen”, on antisemitisti; mutta jos sanoo ”likainen Muhammed”, puolustaa sa-nanvapautta. Tähän samaan esimerk-kiin viittaa Hukkilan ystävä Hafed.

On mielenkiintoista, että tällä hetkellä keskustelu käy kuumana, kun suomalaistutkijoita uhataan, häväis-tään ja heidän työnsä sabotoidaan. Il-man muuta tällaisen on loputtava he-ti. Mutta miten sama logiikka ei pä-de, kun koko Suomen siirtolaisväestö pelkää kävellä Esplanadilla, käydä val-tion virastoissa tai olla töissä pizzeri-assa? Miksi suureen ryhmään kohdis-tuva fyysinen ja henkinen väkivalta ei nosta samanlaista reaktiota?

Eurooppa kokee moraaliseksi vas-tuuksi tuoda muu maailma demokrati-an ja ihmisoikeuksien piiriin, paitsi yh-dessä tapauksessa, Israel ei kuulu paket-tiin. Euroopan natsihistoria on pyyh-käissyt synnyinmaani demografiaa, eli aiheuttanut ja aiheuttaa etnistä puh- distusta. Aikamme ainoa kolonialismi, johon on yhdistynyt etninen puhdis-tus on poissuljettu eurooppalaisesta yhtälöstä, jossa kannetaan huolta Ira-nin ydinaseista, Darfurin massamur-hista tai Kiinan tiibetiläisistä.

”Kun joutuu väkivallan kohteeksi, seuraus on kuin saisi harteilleen kivenloh-kareen. Siitä pääsee eroon vain työntämäl-lä sen eteenpäin jonkun toiseen, vihollisen tai uhrin päälle.”

Näin on käynyt Euroopan vieriväl-le kiville. Palestiinalaisena maksan eu-rooppalaisuuden omaa vastuuttoman historian vastuutonta jälkipyykin hin-ta olemalla ”puhdistuksen” kohteena synnyinmaassani. Euroopassa siirto-laisena olen ulkopuolisuuden margi-naalissa. Itselleni on kaksoismarginaa-lipositio, joita voi olla lisää jos sattuu olemaa vaikka serkkuni, joka sattuu olemaan homoseksuaalimies.

”Rakkaus on sokea, samoin kansallinen itserakkaus.”Suomalaisesta kulttuurista Suomen siirtolaisilla on samansuuntaiset ana-lyysit:

”Yhdenmukaisuuden alla on aina raa-kaa ambivalenssia. (…) Mitä huonommat välit ihmisillä keskenään on, sitä huonom-min siedetään vieraita, tulijoita, maahan-muuttajia. (…) Niinpä samankaltaisuuden kunnianhimo toteutui erilaisuuden pelkona.”

Suomi on luokkayhteiskunta. Luok-kaerojen kasvua vastustavat eivät laske ns.etnisiä ryhmiä osaksi ”suomalaista yhteiskunta joka pitää pitää tasa-arvoi-sena” sillä ”he” ovat ulkopuolisia, eivät kuulu ”meihin” eikä ryhmään, johon ”ta-sa-arvo” ulottuisi. Tasa-arvo kuuluu etni-seen kokonaisuuteen (suomen- ja ruot-sinkieliset). Se, että esimerkiksi vuosaa-relaiset siirtolaiset eivät näy kulttuurita-pahtumissa yleisönä tai kulttuurikentäs-sä tekijänä, ei ole ongelma, mutta tutki-muksia ja toimenpiteitä tuotetaan kat-tamaan koko Suomi (lue: etnisesti suo-malainen ja ruotsinkielinen väestö). So-sioekonominen hierarkia on vihollinen, kun etninen hierarkia hyväksytään an-nettuna. Näin annetaan ymmärtää, että ei-suomalaisuudessa on jotakin sisään-rakennettua erilaisuutta, huonommuut-ta. Siirtolaisia moititaan visuaalises-ta turhamaisuudesta, liiasta koristelus-ta, siitä, etteivät osa olla ilman musiik-kia, ja että he puhuvat jatkuvasti; josta-kin kumman syystä he eivät ole osalli-sia visuaalisissa, musikaalisissa tai ker-ronnallisissa taiteenlajeissa. Suurimmat siirtolaisryhmämme on pidetty ja pide-tään näkymättömissä. Yhteiskunnassa, jossa valtio päättää melkein 80% taiteen rahoituksesta, venäläistemme ja soma-liemme näkymättömyys ei voi olla sat-tuma. Hukkila viittaa 1700-luvun piispa Berkelyn tietoteoriaan, jossa yhdistyvät oleminen ja havaituksi tuleminen. Tera-peuttini taannoin viittasi samaan asiaan sanomalla, että pyrin pyyhkimään pois kaiken, mikä viittaa omaan taustaani ja identiteettini ja pyrin siirtolaisena ole-maan huomaamaton, koska siirtolaisuus positiona herättää aggressiota.

Maahanmuuttoviraston ylijohtaja Jorma Vuorio ja Supon päällikkö Ilkka Salmi kirjoittivat 2009 EU-vaalien alla Helsingin Sanomissa näkemyksistään.

”Salmi ja Vuorio tekevät puheenvuo-rossaan etukäteen maahanmuuttajista on-gelman, vain heistä, ikään kuin tällainen asetelma olisi itsestään selvä.”

Hukkila vertaa siirtolaisia tai ”hei-käläisiä” kuivaan sieneen, johon ympä-ristö syöttää ja projisoi mitä haluaa, jon-ka jälkeen ”tilattu” kohde on valmis.

”…oikeudenkäyntien ja kuolemantuo-mioiden varsinainen päämäärä ei ollut kerettiläisten sielujen pelastaminen vaan ”yleinen hyvä” eli ”täyttää ihmiset kauhul-la”.

Suomalainen yhteiskunta on teh-nyt erillisen tilan, fyysisen, henkisen,

Arvio

totalitäärisiin valtioihin, vaan voi ilme-tä myös demokratian oloissa, ja kohdistuu identiteetteihin ja väestöihin.”

Yhdentyvässä Euroopassa on ta-pahtunut muutakin kuin että on vah-vistettu talous- ja kulttuurialue:

”…aivan kuin nykyisessä poliittisesti yhdentyvässä maanosassa kaikkien vauh-dikkaimmin yhdentyisivät maanosan vanhat vihat, jotka samalla ovat tehneet islamilaisesta maahanmuuttajasta maan-osan uuden vihollisen.”

Suomen romanikerjäläisestä käy-ty keskustelu saa uuden ulottuvuuden, kun siihen tuodaan 450 vuoden pers-pektiivi. Euroopassa on vainottu ja pe-tetty monta ryhmä. Post-natsiajan Eu-rooppa pettää asukkaansa, vielä ker-ran:

”Brodskyn esseen kahta otsikkoa myö-täillen voi sanoa, että Mladic ja ortodok-siserbit valloittivat Srebrenican, kun taas hollantilaiset sitä vastoin pakenivat By-santista eli orientista.”

Tällä hetkellä käsitellään Euroo-pan eri maiden niin sanottua äärioi-keistoa. Äärioikeisto nähdään erillise-nä ja vähän kömpelönä ja irrallisena il-miönä. Tarkempi katselu osoittaa, et-tei se ole uusi eikä erillinen. Tanskan Jyllands Postenin ns. Muhammedin pilapiirroksesta ja sen synnyttämästä sananvapauden puolustamisesta Huk-kila kirjoittaa:

”…suvaitsevaisuuden rintamassa oli-vat vieretysten Tanskan ”kulttuurikaano-nin” sadan tai kahdensadan vuoden takai-nen kansallinen idylli, kaupallinen seksi ja poliittisesti populistinen oikeisto. Tällai-sessa asiayhteyksissä pilakuvat ovat enem-män kuin pilakuvia.(…) Tanskan pilaku-vakiistan kaltaiset konfliktit puolestaan ”karkottavat” ihmisiä eri ”kulttuureihin”. Ne lukitsevat ihmisiä singulaarisiin iden-titeetteihin (Amartya Sen), missä ainoa kriteeri on ihmisen etninen, uskonnollinen tai kulttuurinen tausta. Tällainen karko-tus kulttuuriin on aivan kuin Spinozan rangaistus…”

Itse kuulun ryhmään, jolla on 2000 vuoden kristillinen tausta. Olen kasva-nut ateisti-perheessä feministi-äidin ja kommunisti-isän tyttärenä ja olen op-pinut, että sananvapaus on lähtökoh-ta arvokkaalle elämälle. Jyllands Pos-tenin tapauksen aikana soitin veljelle-ni Amsterdamiin, ja molemmat tote-simme, että meidän maailmamme oli hyökkäyksen kohteena. Maailma, jos-sa valkoiset istuvat kirjaimellisesti pai-kallisten niskojen päällä: mm. Irakissa, Palestiinassa, Afganistanissa ja Guan-tanamossa, jossa valta ja väkivalta ovat aktiivisia, jokapäiväisiä ja jakavat maa-pallon kahtia; tietoinen ele, joka pyrki lisäämään alistusta ja häpäisyä, oli osaa

Kari Hukkila

51

Raportti

Ryhmä suomalaisia animaatiotai-teilijoita piti helmikuussa yhdessä Kuuban television työntekijöiden kanssa animaatioalan ammattilais-ten workshopin. Tukea worksho-piin saatiin TKT:ltä, AVEKilta ja SES:ltä.teksti ja kuvat: Jyrki KaipainenKirjoittaja on elokuvatuottaja

David Jaime Veitia (63v.) ve-tää putkitongeilla ICRT:n (Instituto Cubano de Ra-dio y Television) kattote-

rassilla nauloja laudasta. Rakennus on entinen ruumishuone. Lauta on van-ha, naulat ruosteisia. David Jaime on ollut perustamassa television animaa-tio-osastoa ja on tuottanut, ohjan-nut ja animoinut lukemattoman mää-rän animaatioita nelikymmenvuotisel-la urallaan. Kuvataiteen professori ja taidehistoriasta väitellyt David ei ve-dä nauloja studion vasaralla, koska va-sarasta on aikanaan katkennut toinen vetosarvi. Nauloja tarvitaan lavastei-den rakentamiseen. Menossa on suo-malais-kuubalainen workshop. Suo-malainen tuottaja – ei akateemisia ar-voja - oikoo naulat katon betonipila-ria vasten.

Viikkoja aikaisemmin tiukko-jen neuvottelujen jälkeen David Jai-me sai käännettyä television johtajan pään niin, että hänen kahdeksan hen-

gen animaatioryhmänsä sai luvan osal-listua työpajaan. Neuvottelu oli ollut pitkä ja osin kovaääninen. David ul-vahtaa nuoren miehen innolla, ”mut-ta sehän onkin sähkömies ammatil-taan, se pomo. Mitä se ymmärtää tai-teesta”. Lupa tuli, mutta työpajan toi-sella viikolla kuubalaisosallistujien il-meet vakavoituivat. Nyt oli ilmoitet-tu, että helmikuulta heille ei makse-ta palkkoja, koska työpaja katsotaan opiskeluksi eikä työksi. Ei se mitään, kyllä täällä tapahtuu pahempiakin asi-oita, todetaan.

Toinen studioVedadon kaupunginosan toisella lai-dalla ICAIC:n (Instituto Cubano de Arte e Industria Cinematografica) animaatiostudiolla työskentelee 200 henkilöä, joista 100 taiteilijoita. Ani-maattori Erkki Liljan mielestä puit-teet ICAIC:ssa ovat vastaavat kuin esim. Tanskassa A-Filmin studiolla. Huippulaitteet, omat kerrokset jokai-sella osastolla, ja kattoterassilla fysio-terapeutti hieroo kipeäharteisia (täs-sä kohtaa A-Film taisi jäädä toisek-si). ICAIC:n studio on vasta tayttä-nyt 50 vuotta. Tehtynä 10 kokopit-kää animaatiota muun tuotannon li-säksi. Uusin pitkä tehdään 3D teknii-kalla. ICAIC:n työpajalaisille järjes-tämä näytös saa Suomen tuntumaan animaation kehitysmaalta. Animaa-

kulttuurisen, jopa emotionaalisen vain ja ainoastaan maahanmuuttajille.

Vuorion ja Salmen puheenvuorot ovat vain esimerkkinä. Muistetaan kuitenkin, että toinen edustaa Supoa, Suomen turvallisuutta, ja toisen peri-aatteessa pitäisi olla maahanmuutta-jatilanteen tuntija. Kun Suomen tur-vallisuus ja ”itse maahanmuuttajape-sä” puhuvat kuin yhdestä möhkälees-tä viitaten jengeihin ja eri Euroopan maihin, tämä on symbolinen kate ko-ko Suomen näkökulmasta. Dikotomi-aan viitaten Hukkila sanoo:

”… hyvää tarkoittava ja kriittinen media vahvisti parempien vaihtoehtojen puutteessa pelotetta kantamalla sähköiset polttopuunsa…”

On olemassa siirtolaisten ”hie-rarchy of unworthiness”. Suurin ryh-mämme on venäläiset, joita vihaam-me historian ja halveksimme nykypäi-vän takia. Seuraavaksi suurin on viro-laisten ryhmä, ja sehän on ryhmä, jo-ka on kuin me, mutta huonompi. Kol-mantena tulevat somalit, ja ne ovat ihan eri kategoriassa. On eri asia ol-la halveksittu kuin pelätty. Afrikkalai-suus on halveksittu ja islamilaisuus on hyväksytty pelonlähteeksi jo kollektii-visesti ja valtiontasolla ilman tarken-nusta. Somalimme kuuluvat molem-piin kategorioihin. Jos sattuu olemaan somalinainen, ainoa vaihtoehto on ol-la uhri, oman kulttuurinsa uhri. Mus-tina ja muslimina. Somalimiehemme ovat itse suomalaisen helvetti.

”…uhrit valikoituvat etnisen, uskon-nollisen tai kulttuurisen leimaamisen pe-rusteella. näin lynkkaamisesta tulee ”kan-sallinen” tai ”yhteisöllinen” asia.”

”Kuinkahan paljon tällaisessa tilan-teessa olevia maahanmuuttajia tällä het-kellä Euroopassa on? Ihmisiä, jotka yrit-tävät pysytellä omissa oloissaan, vältel-lä joutumista yhdenkään osapuolen täh-täimeen, tai täsmällisemmin kahden tu-len välillä. Vältellä räikeitä identiteette-jä, joita esimerkiksi joku bloginpitäjä tai Helsingin yliopiston professori heihin is-kevät. Juuri näiden omaa arkeaan elävi-en ihmisten kohdalla komentoketjun hui-pulta alas lähetetyt käskyt muljahtavat kaikilta syiden ja seurausten radoilta ja toteutuvat harhaisilla ja irvokkailla ta-voilla. Juuri tällaiset ihmiset maksavat bushien ja blairien, tai salafisti-imaami-en ja halla-ahojen taiteellisista unista ko-van hinnan. Siksi, että he ovat konfliktin maailmassa vailla omaa paikkaa, orpoja samalla tavalla kuin Tolstoi Kristuksen orpona ja kodittomana. ”

Ainoa alkuperäinen ja aito suoma-lainen, on saamelainen. Joten muiden myöhemmin tulleiden Suomen siirto-laisten puolesta, kiitän. n

Sandra, Niels, Yaser ja Tini valmistelevat pala-animaatiota

Kuubalainen opetus

52

tion laatu on loistavaa. Näkemääm-me animaatiota ja live-kuvaa yhdiste-levä nuorten sarjan (Pubertet) episo-di ei menisi läpi Yleisradiossa. Jaksos-sa piirroshahmot käsittelevät alkavaa seksuaalisuuttaan avoimesti ja häpei-lemättä. Pojalla selvästi tapahtuu jota-kin puntissa ja tyttö tunnustelee kas-vavia tissejään peilin edessä. Hauskasti käsitelty aihe, ei seksistisesti eikä vul-gääristi. Nuorille on varmaan vapaut-tava nähdä, että muilla on samat epä-varmuudet. Tämä ei ollut ainoa mat-kan kokemus, jonka valossa ”Suome-lamme” alkoi tuntua nurkkakuntaisel-ta ja rajoittuneelta.

ICAIC:n opettajista ja työnteki-jöistä monet ovat työskennelleet en-sin ICRT:n animaatiostudiolla.Olem-me workshopissa siis maan animaa-tiotiedon alkulähteillä. David Jaimen opetus alkukurssin jälkeen on käytän-nön työtä. Työpajan jäsenistä monilla on takanaan valmis koulutus joltakin muulta alalta. Mukana on lavastaja, kuvataiteilijoita ja opettajia. Kuvaaja Tony Navarrolla on kokemnusta mm. dokumenttikuvaajana Tšetšeniassa, Mosambikissa ja Vietnamissa.

Suomesta helmikuun kestänee-seen työpajaan osallistui allekirjoitta-neen lisäksi viisi ohjaajaa ja animaatto-ria (Katariina Lillqvist, Tini Sauvo, Eri-ka Weiste, Anne Savitie ja Erkki Lilja). Pajan aikana toteutettiin kaksi puoli-toistaminuuttista elokuvaa. Aiheesta ”kiittämättömyys” pidettiin ensin kä-sikirjoituskilpailu. Ehdotuksista valit-tiin keskustelun jälkeen kaksi parasta. Animaatioista toinen toteutettiin pa-la- ja toinen nukkeanimaationa.

Kahden kerroksen väkeäPalkkauksessa riitti myös ihmettele-mistä. Studion tuottajan palkka on rei-lut 20 euroa, työntekijöiden alle 10 eu-roa – niin kuukaudessa.Ymmärrämme kyllä olla mainostamatta, että lounas-tamme viereisen Habana Libren cafe-teriassa, jossa kasvispizza maksaa puo-let animaattoorin kk-palkasta.Tai mitä tuota tulisi kierrellä. Jokaisella on tut-tuja tai sukulaisia ulkomailla. Euroo-pan palkat tiedetään. Kotinetti mak-saa kuukaudessa puolen vuoden pal-kan eli siihen ei ole varaa, mutta mo-nilla tieto kulkee työpaikan tai dollari-taloudessa elävien koneiden kautta.

Raportti

Lisäksi työpajan porukat ovat va-listuneita ihmisiä – vahva koulutus-tausta näkyy. Animaatio-alan tietous ja elokuvan lähihistoria ovat kerras-saan hyvin hallussa. Työpajaa varten ryhmäläiset toivat omat koneensa se-kä digi-still kamerat. ICRT:n resurssit ovat rajatut. Studion pöytäkoneet on aikanaan lahjoittanut UNICEF, jonka valistuskampanjaan animaatiostudio-laiset tekivät lyhytelokuvia.

Kuubalaisanimaattoreiden voima-hahmo Yvette Avila ( 33v.) on valmistu-nut bio-genetiikan tohtoriksi (Escuela Internacional de Medicina, Havanna). Yvette haaveilee tutkijan urasta, mutta on nyt täysin antautunut animaatiolle. Hän sanoo, että maan suurin ongel-ma on, etteivät ihmiset tule toimeen palkallaan.Tästä syystä mikään ei toi-mi, eikä kukaan välitä mistään. Tästä-kö johtuen ICRT:n johtaja ei hommaa nauloja kakkoskerroksen studiolle? Toisaalta kaikesta rakennusmateriaa-lista on pula. Valtiolla on tärkeysjärjes-tys. ICAIC:n panostetaan ja Dayron Robles hoitaa aidat ja julkisuuden. Sen sijaan paikallis-ylessä riittää kun siellä käydään töissä. Moni animaatiotaitei-

Anne Savitie ja kuvaaja Tony Navarro valmistelevat kohtausta

53

ja odottelun jälkeen se löytyy. Poran teriä ei kuitenkaan ole kuin kaksi. Ne ovat liian isoja. Pieniä nauloja ei nii-täkään ole. Aikaa kuluu ja suomalai-sen työryhmäläisen hermot alkavat savuta. Kuubalaisille tilanne on kui-tenkin enemmän ratkaisu kuin on-gelma. Heillä on loputon sovellusky-ky. Materiaalit haetaan vaikka roska-lavalta ja kadulta tai muokataan esi-neen käyttötarkoitusta. Nuket laite-taan lopulta kiinni rautalangalla niin, että jalkojen viereen porataan reiät ja sidotaan ne kiinni pöydän läpi. Rat-kaisu ei animaattorivuorossa olevaa ilahduta, sillä nuken jalat keinuvat ar-vaamattomasti.

Fidel ja elämänasenneNiin, siihen hirmuhallitsijaan, USA:n hurjasti pelkäämään (kauppasaarto on edelleen voimassa) kommunistipi-ruun, törmäsimmekö häneen? Histo-ria varmasti näkyy tässä maassa, niin Fidelin 50 vuotta kuin sitä edeltävä aikakin. Rakenteissa, valtion avutto-muudessa. Eräs tuttumme nauraa rä-kättää sardiinipurkkitunnelmaisessa bussissa. ”Se on minun vastarintaa kun annan lippurahan kuskille käteen.” Normaalisti centin kymmenesosan kolikko tiputetaan bussiin noustessa peltilaatikkoon. Kuittia ei käytetä.

Pyhäinkuvat komeista partajätkis-tä Camilo Cienfuegosista, Che Gueva-rasta ja Fidel Castrosta koristavat isku-lauseineen montaa aitaa. Muuten Fide-liin ei törmää. Kulttuurilehti keskuste-lee avoimesti regaeton (paikallista hip-hoppia) -tähden maanalaisesta musii-kinlevityksestä. Arjessa elellään rauhal-lisesti. Askel on ylpeä ja kiirehtimätön.

Toisaalta kyllä muistamme, että sana voi täällä viedä vankilaan. Mutta Kuubakin muuttuu.

Sisätautilääkäri Ariel Mesa pite-lee ruokatunnillaan animaattori-vai-monsa maalaamaa rekvisiittasateen-varjoa. Ariel kertoo kuinka Neuvos-toliiton romahdettua ja ”Periodo Es-pecialin” alettua oli vuosia, että heil-lä oli rahaa, mutta kaupoista ei voinut ostaa mitään. Yasmelin ja lääkärimie-hensä palkka ei riitä elämiseen. Siitä-kään huolimatta, että perheen mum-mot ja lapsi saavat joka kuukausi val-tion kortilla annokset maitoa, lihaa tai jauhoja eikä asuminen tai terveyden-hoito maksa mitään. Ariel pahoitte-lee, kuinka niin kaunis Havanna rap-peutuu, kun mitään ei korjata.

Yksi ihmeellisimmistä asioista pohjolan työpajalaisille oli kuubalais-ten asenne elämään ja hankaluuksiin. Parin viikon jälkeen aloimme yksi toi-sen jälkeen huomata, että ”näillä ei

ole kärsimyksen ideaa”. Ne eivät ker-takaikkiaan ymmärrä kärsiä. Yksin-kertaisimmillaan asian näki ihmisten kasvoissa. Nuriseva ”en minä tuota voi syödä” ja ” kaikki on aivan kauheeta ” -asenne puuttui tyystin. Tietysti suo-raan todettiin valtion kyvyttömyys hoitaa asioita, mutta animaatiokuva-uksissakin ratkaisu oli aina lähempä-nä kuin ongelma. Ihmetytti, että mi-ten ihmiset ovat niin teeskentelemät-tömiä. Vai pitäisikö kysyä, miksi meil-lä ollaan niin teeskentelijöitä.

Jakamista ja ekologisuuttaAntoisinta suomalaisille tuntuu ole-van työn jakaminen ryhmän kesken. Käsikirjoituksia muokataan, lavasteet rakennetaan ja muut valmistelut teh-dään yhdessä jokaisen ottaessa vastuun omasta nurkastaan. Käsikirjoitusvai-heessa kukaan ei panttaa omia ideoi-taan, vaan niistä keskustellaan. Työpa-jan yleismaailmallisia, mutta myöntei-siä haasteita ovat päivittäiset vaikeudet ja virheet, joita on tehty suunnittelus-sa. Kaksi lyhytelokuvaa on liikaa. Suun-niteltuja teoreettisia seminaareja ei eh-ditä pitää. Toisaalta television päässä odotetaan pajasta ”tuloksia”. Latino-temperamentti järjestää hässäkän tyh-jästä ja taas odotetaan.

ICRT:n studiolla on myös piirros- animaatio-osasto, jossa on yli 30 ani-maattoria. Osaston ekologisuus on huippuluokkaa. Suttupiirrustuspape-rit päätyvät vessan pytyn päälle käy-tettäviksi. Lotuksen nypykkäiskukka-tuoksupaperiahan siellä ei ole koskaan ollutkaan. Joskus saattaa käyttöön ek-syä myös puolueen pää-äänenkanatta-ja Granma.

Tuottaja David Jaimen mielipiteen Kuuban tulevaisuudesta jakaa suuri enemmistö. David kertoo että talon, jossa hän asuu, omistaja on Miamis-sa. ”Jos se tulee joku päivä vaatimaan – ihan oikeutetusti – omaisuuttaan takai-sin, otan macheten ja katkaisen hänen päänsä”, nauraa hekottaa David. ”Epäi-lyksettä”. Kuvaaja Tony sanoo, että jos äkkimuutos tapahtuu, Haitin äskeinen onnettomuus on pientä verrattuna sii-hen, mitä Kuubassa tapahtuisi.

Näin nämä rakastettavat ihmi-set kertovat. Mikä maa! Sydän jää sin-ne. Yhtä rauhaa huokuvaa ihmismiel-tä ja maata en ole ennen kohdannut. Unohdan ajoittain missä olen. Niin ei ole käynyt muualla maailmalla.

” Tehkää kaikkenne sen eteen, että kauppasaarto puretaan ja Kuuba pois-tetaan terroristivaltioiden listalta”, sa-noo lähtiäisiksi vuokraemäntämme, pyöreä vanha rouva. Lupaan kirjoittaa hänen terveisensä lehteen. n

lijoista saa majoneesin leivän päälle te-kemällä taidetta, jota myy turisteille. Makkarasta ei edes keskustella.

Kuubalainen päiväTyöpajan loppuvaiheessa suomalai-sia animaatioita näytetään vanhassa Havannassa sijaitsevassa lasten pii-rustuskoulussa. Päivä on Yvettellä hyvin ”kuubalainen”. Hän lähtee aa-mupäivällä viemään elokuvasäätiön Kuubaan toimittamia dvd:tä koneel-le ladattaviksi. Kahden tunnin kulut-tua Yvette palaa. Yksikään bussi ei ol-lut pysähtynyt. Bussithan ovat usein niin täysiä, ettei se kolmassadasseit-semäs ihminen enää mahdu sisään. ”Onneksi ette olleet vielä lähteneet”. Otamme kolmen turistipeson tak-sin ja olemme vartin päästä koulul-la. Matkalla Yvette kertoo, että hän oli jo aamulla odottanut kaksi tuntia valokuvaliikkeessä, jossa lapsille tee-tettiin suomalaishahmoista kortteja. Sitten lounasaikaan television ruoka-lan ruoka oli loppunut Yvetten nenän edestä. ”Tälläistä tämä on”, Yvette nauraa. Näytös menee hienosti. Lap-set ovat innostuneita. Ihmettelem-me heidän keskittymistään ja rauhal-lisuuttaan.

Eräänä toisena suomalaisanimaa-tioiden näytöspäivänä sattui myös kuubalaisesti. Näytös oli tarkoitus pitää Havannan taidekorkeakoulus-sa (Instituto Superior de Arte). Koko aamun ja aamupäivän satoi kaatamal-la. Me suomalaiset mittaroimme näy-töspaikalle puolen päivän jälkeen au-ringon jo pilkistellessä. Paikalle va-hingossa sattunut vararehtori ilmoitt-ti, että ”öö ei täällä koululla ole ke-tään koska satoi”. No, keskustelu yh-teistyömahdollisuuksista hänen kans-saan oli antoisa ja samalla sovittiin toi-sesta näytösajankohdasta. Olimme ymmällämme,”satoi”. Toisaalta, kun sataa, tahti on tavallisesti kuin saavis-ta ja kaduilla lainehtii. Kumisaappaita en matkalla nähnyt.

Ratkaisu löytyy ainaICRT:n animaatiostudion taloudel-liset resurssit ovat erittäin rajoite-tut. Kuitenkin kun naulat ovat löy-tyneet ja lavaste saadaan kiinni kuva-usalustaan, työ jatkuu aivan samoilla laitteilla ja tietokoneohjelmilla kuin Suomessa. Adobe Premier, Final cut Pro tai CTP ovat Yvetten ja Sandran läppäreillä sekä studion koneella. Nyt nukkea ei saada heti kiinni, sillä nu-ken metallijalkaan on tehtävä reikä. Iänikuisesta akkuporakoneesta on akku tyhjä. Kuvaaja lähtee etsimään porakonetta. Kärsivällisen etsimisen

54

Raportti

Suomeen äänitöiden lomassaPérez keskittyi Suomen vierailullaan vanhempiin töihinsä, vaikka työn alla oli vielä Martí, el ojo del canario. Tele-visión Española -kanavan ja Wanda Vi-siónin tuottama elokuva kertoo Kuuban kansallissankarin ja ”itsenäisyyden apos-tolin” José Martín nuoruusvuosista.

Espanjalaiset tuotantoyhtiöt tila-sivat Libertadores-sarjaansa eri Lati-nalaisen Amerikan maiden ”vapautta-jista” kertovia elokuvia. Fernando Pé-rezille lankesi Kuuban suurin sankari, vuonna 1895 kuollut itsenäisyystaiste-lija ja runoilija José Martí.

”Epäröin ensin melkoisesti, mutta päätin kuitenkin ottaa haasteen vas-taan. Sillä ehdolla, että saisin luoda Martín kasvuvuosista henkilökohtai-sen tulkintani, tosin historiallisiin fak-toihin perustuen.”

Äänityöt olivat lokakuussa vielä hankalassa vaiheessa ja ohjaajalla oli edelleen pientä kädenvääntöä säveltä-jän kanssa lopullisesta musiikista. Ää-net ovat olleet erittäin tärkeässä roo-lissa kaikissa Pérezin elokuvissa, niin

fiktioissa kuin dokumenteissakin, ja on ilmeistä, että Martí-elokuvan ääni-maailma olisi pitänyt ohjaajaa pihdeis-sään Suomen vierailullakin, jos vain kiireinen ohjelma olisi antanut siihen mahdollisuuden.

Helsingissä ja Tampereella Pérez kuitenkin palasi vanhempiin töihinsä, erityisesti Suite Habanaan (2003), jo-ka on esitetty Suomessa aiemminkin muun muassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla ja YLE:n kanavilla.

Myös Suite Habana oli aikoinaan espanjalaisten tuottajien tilaama työ, jonka piti kuulua latinalaisamerikka-laisista kaupungeista kertovaan ”Nä-kymättömät kaupungit” -sarjaan. Ra-hoitusvaikeuksien vuoksi Pérezin do-kumentti jäi lopulta sarjan ainoak-si elokuvaksi. Pérezille se toi kuiten-kin enemmän kansainvälistä mainet-ta kuin yksikään hänen aikaisemmista töistään, siitä huolimatta että Elämä on yhtä vihellystä (1998) sai teatterile-vityksen ympäri maailmaa.

Helsingissä ohjaaja naureskeli, et-tä tällä kertaa ei ole onneksi kyse sar-

jan ainoasta elokuvasta, sillä mui-ta osia on tekeillä yhtaikaa ja muut-kin Latinalaisen Amerikan vapautta-jat saavat modernit tulkintansa lähiai-koina. Pérezin Martí saa ensi-iltansa vuonna 2010 jollakin kansainvälisellä festivaalilla.

Kypsyminen ohjaajaksi ICAIC:in suojassa65-vuotiaan Fernando Pérezin oma elokuvahistoria on miltei yhtä vanha kuin 50-vuotisjuhlaansa viettävä Kuu-ban elokuvasäätiö ICAIC.

”Jo yhdeksänvuotiaana tiesin halua- vani elokuvaohjaajaksi. Se paljastui, kun isä vei minut katsomaan Kwai-joen siltaa ja sanoi näytöksen jälkeen, että elokuva oli hyvin ohjattu. Ennen sitä ei mieleeni ollut koskaan juolahtanut, että elokuvan toteutuksesta vastaisi yksi ihminen.”

Määrätietoinen nuorukainen piti kiinni haaveestaan ja pääsi kokeilemaan alaa heti vallankumouksen jälkeen pe-rustettuun elokuvasäätiöön. Ura alkoi ICAIC:issa juoksupoikana ja jatkui sa-

Elokuvakulttuuria kuubalaisittain

Havannalainen ohjaaja Fernando Pérez koki harvinaisen

lämpimän vastaanoton vieraillessaan lokakuun lopussa

Helsingissä ja Tampereella Cinemaissi-festivaalin ja Kansal-

lisen audiovisuaalisen arkiston vieraana. Alkava pimeys ja

kylmyys eivät hiljentäneet veteraaniohjaajan tahtia tämän

kertoessa aina yhtä hyväntuulisesti elokuvistaan ja Kuu-

ban elokuvasäätiön eli ICAIC:in vaiheista festivaali- ja semi-

naariyleisölle, elokuvaopiskelijoille ja ylipäänsä kuubalai-

sen kulttuurin ystäville. Kuulijoille Pérezin vierailu toi läm-

pimän tuulahduksen muista ilmastoista ja kulttuureista, ja

myös hyvin erilaisesta elokuvantekokulttuurista.

Sari SelanderKirjoittaja on latinalais- amerikkalaiseen kulttuuriin perehtynyt kääntäjä- toimittaja

55

massa paikassa kirjallisuudenopintojen jälkeen; kirjallisuuden Pérez valitsi kak-kosvaihtona, koska tuolloin Kuubassa ei vielä ollut elokuvakoulua.

Pérez pääsi instituutin maineik-kaaseen uutisryhmään, muun muas-sa legendaarisen dokumentaristi San-tiago Álvarezin apulaisohjaajaksi. Ál-varezin kokeellinen kerrontatapa jät-ti jälkensä nuoreen Péreziin, joka on kokeillut elokuvissaan kaikenlaisia tyylejä Scorsese-vaikutteisesta toi-mintatrilleristä (Clandestinos) runol-liseen symbolismiin, scifiin ja fantasi-aan (Madagascar, Elämä on yhtä vihel-lystä, Madrigal).

Pérez on ehtinyt nähdä Kuuban elokuvateollisuuden kaikki kaudet. Nuoret ohjaajat elivät mukana val-lankumouksen hurmion ja sitä myö-täilevät kokeilut 1960- ja 1970-luku-jen taitteessa, voimistuvan sensuurin 1970-luvulla ja elokuvatuotantoa kiris-täneen talouskriisin 1980- ja 1990-lu-kujen vaihteessa.

Sensuurikysymyksiin ohjaaja jou-tuu vastaamaan aina uudestaan ylei-sön ja toimittajien tivatessa häneltä, onko kiristynyt politiikka vaikuttanut hänenkin valintoihinsa.

”Toki jotkut ohjaajat ovat joutu-neet sensuurin kynsiin, mutta omiin töihini ei kukaan ole tähän saakka puuttunut. Ehkä vaikein laji Kuubas-sa on satiiri. Poliittista huumoria ei yleensä katsota kovinkaan suopeasti.”

Pérez myöntää avoimesti kiitolli-suudenvelkansa elokuvainstituutille. ”ICAIC:in linja on pysynyt samana ai-na näihin päiviin saakka. Nykyaikana on todella harvinaista, että taiteeseen ja kulttuuriin panostetaan myyntilu-kujen sijasta.”

Kiristynyt talous on vaikuttanut myös maan kärkiohjaajien tuotanto-tahtiin. Neuvostoliiton romahdusta seuranneina pahimpina lamavuosina

ei maassa tehty yhtään eloku-vaa. ”Vuonna 1993 esitin kah-den kollegani kanssa instituu-tille toiveen, että jokainen meistä saisi ohjata maan tilan-netta kuvaavan, puoli tuntia kestävän lyhytelokuvan. Näin syntyi Madagascar, jossa tein oman tulkintani symbolien ja metaforien keinoin.”

Kuvausryhmä paini samo-jen arkisten ongelmien paris-sa kuin koko kansa, polttoaine loppui valoautosta kesken ku-vauspäivän, eikä elokuvan ve-nymistä lähes 50-minuttiseksi katsottu hyvällä. ”Kaikista vas-toinkäymisistä huolimatta tun-

sin itseni äärimmäisen etuoikeutetuk-si. Sainhan edelleen tehdä elokuvaa.”

ICAIC on kärsinyt kassavajees-ta aina 90-luvun alusta ja siitä saakka maan elokuvatuotantojen pelastajina ovat olleet yhteistuotannot. Fernando Pérez on tehnyt kaikki viimeisimmät elokuvansa yhteistyössä espanjalaisen Wanda-tuotantoyhtiön kanssa.

Maestron mestariluokka Pérez piti vierailunsa aikana myös mestariluokan Taideteollisessa kor-keakoulussa ja keskittyi siellä kerto-maan unenomaisesta Madagascarista ja havannalaisten arkea kuvaavasta do-kumenttielokuvasta Suite Habana.

”Pidän itseäni orkesterinjohtajana. Vaikka olen ollut aina ujo enkä erityi-sen ulospäin suuntautunut, kuvausti-lanteessa johdan isoa työryhmää ja mi-nun on pakko välittää ideani ja ener-giani heille.”

Itse kuvausvaihetta ohjaaja pitää sekä fyysisesti että henkisesti väsyt-tävänä, mutta myös ehdottomasti jän-nittävimpänä.

”Käsikirjoitus on minulle vaikein vaihe ja leikkausvaihe antoisin. Mie-lessäni on idea ja näen tarinan kuvina. Dokumentissa pyrin välttämään kä-sikirjoitusta mahdollisimman pitkäl-le, mikä ei fiktiossa onnistu. Minul-le on ohjaajana vaikeinta pukea kuvia sanoiksi. Leikkausvaiheessa puoles-taan rakenne alkaa paljastua ja elokuva saa lopullisen muotonsa. Hienoin het-ki on, kun uneksimani kuvat ja ideat muuttuvat konkreettisiksi kankaalla.”

Yleensä Pérez on aina työskennel-lyt käsikirjoittajan kanssa. Martí on ensimmäinen elokuva, johon hän on tehnyt itse myös käsikirjoituksen.

Kahdeksan havannalaisen vuo-rokaudesta kertovaa Suite Habanaa suunnitellessaan ohjaaja teki raken-nesuunnitelman kaikista henkilöistä

erikseen, mutta ei varsinaista käsikir-joitusta. ”Lähdin liikkeelle tunneti-loista. Kutakin henkilöhahmoa mää-ritteli jokin tietty tunne. Halusin an-taa mahdollisimman paljon tilaa imp-rovisaatiolle. Kyseessä olivat tavalli-set ihmiset ja heidän arkensa. Sovim-me etukäteen, mitkä hetket kuvattai-siin, mutta meidän oli oltava avoimia muutoksille.”

Pérez korostaa, miten tärkeää on voittaa kuvattavien henkilöiden luot-tamus puolelleen. Tämän tekee mah-dolliseksi se, että heidän kanssaan voi viettää tarpeeksi aikaa ja tutustua hei-hin ensin kunnolla.

Suite Habanassa kuvataan kah-deksaa hyvin erilaista henkilöä: kadul-la pähkinöitä myyvää eläkeläisnaista, downin syndroomaa sairastavaa Fran-cisquito-poikaa ja hänen isäänsä se-kä isovanhempiaan, kotiaan kunnos-tavaa kansallisbaletin tanssijaa, iltai-sin dragtaiteilijaksi muuntautuvaa sai-raanhoitajaa, gospel-orkesterissa soit-tavaa rautatietyöläistä.

Intiimi elokuva on puhutellut ja liikuttanut hyvin erilaisia yleisöjä eri maissa ja kulttuureissa. Vaikka doku-mentti on tehty ilman dialogia, lähi-kuvat peilaavat henkilöiden tunneti-loja enemmän kuin syvähaastattelut. Dokumentin huipentavat henkilöi-den loppuplansseissa paljastetut haa-veet, joista sydäntä särkevin on pähki-nänmyyjämummon ”ei haaveita”.

”Dokumentista 90% on lähikuvia. Tarkoitukseni oli vain näyttää, mil-laista näiden henkilöiden arki on, tu-kematta mitään erityistä tulkintaa.”

Pérez iloitsee edelleen siitä, miten hyvin kuubalaisyleisö otti dokumen-tin vastaan. ”Ilman dialogia tai haas-tatteluja tehty dokumentti ekstrover-teista havannalaisista tuntui itsestäni-kin mahdottomalta idealta. Pelkäsin, etteivät kuubalaiset löytäisi itseään sanattomista kuvista, mutta he todel-la samastuivat elokuvaan.”

Elokuva pysyi kuubalaisissa teat-tereissa ennätysajan ja innoitti täysin vastakkaisia tulkintoja. Joillekin se oli kuvaus havannalaisten sinnikkäästä vastarinnasta arjen puristuksessa, toi-sille taas kitkerä kritiikki kurjistuvas-ta Kuubasta.

”Elokuvan kieli tuntui aiheutta-van luokitteluongelman. Ihmiset ei-vät tienneet, oliko se dokumentti, fik-tio vai ’dokudraama’. Mutta luokitte-lu on kriitikoiden työtä, minulle ky-seessä on ’elokuva’. Tosin en pidä sitä ollenkaan pahana, jos tässäkin eloku-vassani eri lajityypit kommunikoivat keskenään.” n

La vida es silbar, ohj. Fernando Pérez, tuot. ICAIC, Kuuba 1998

56

Impressio

Elokuva on mieltäElokuva on kokemus. Kaikki mitä elo-kuvassa nähdään, on siis mieltä ja mer-kitystä. Vaikka kuvassa näkyisikin vain autio metsämaisema, elokuvassa tämä on tunteella ja merkityksellä ladattu mielenmaisema.

Leikkaaja-äänisuunnittelijaWalter Murch tulee kirjassaan ”In the Blink of an Eye” samantyyppiseen tulok-seen puhuessaan elokuvaleikkaukses-ta. Murchille leikkaus kuvaa ajatus-temme ja tunteidemme liikettä en-nemminkin kuin mitään objektiivista ulkoista todellisuutta. Hyvin leikattu elokuva vastaa siis uskottavasti sisäi-sen maailmamme rytmejä ja lainalai-suuksia. (Voidaan argumentoida, et-tä myös ns. ”ulkoinen” tai ”objektii-vinen” maailma vastaa sisäistä maail-maamme ja sen hahmotusmahdolli-suuksia.) Murch vertaa elokuvaa myös uneen. Elokuvassa tapahtuvat hyppä-ykset paikassa ja ajassa sekä sen usein myyttiset juonteet kun ovat kovin uni-maisia. Lisäksi elokuvia mennään kat-somaan pimeään huoneeseen, eloku-vateatteriin, jossa vaivutaan jonkinlai-seen kollektiiviseen uneen.

Vaikka siis kaikki elokuva on tie-tyssä mielessä unimaista, sveitsiläisoh-jaaja Peter Liechtiä kiinnostaa tämän esittäminen eksplisiittisesti. Erityisen kiinnostavaa on todellisuuden ja uni-maisuuden ristiveto, unen ja valveen välitila. Liechti onkin sanonut, että hänelle hyvä elokuva on samanaikai-sesti erittäin konkreettinen ja unimai-nen. Liechtin elokuva The Sound of In-sects – Record of a Mummy (2009) on täs-tä malliesimerkki.

Muumion tarinaElokuva kertoo muumioituneena met-sästä löytyneen miehen viimeisistä päivistä. Tunnistamaton mies oli päät-tänyt tehdä itsemurhan näännyttä-mällä itsensä nälkään kaukana ihmis-asutuksesta. Mies kyhäsi läpinäkyväs-tä muovista suojan kuusien alle ja aset-tui sinne odottamaan kuolemaansa seuranaan vain radio ja muutama kirja. 62 päivän syömälakon aikana mies kir-

jasi ylös havaintojaan hitaasta, kituali-aasta nälkiintymisen prosessista.

Tunnetun kanadalaisen doku-menttiohjaajan Peter Mettlerin luke-mat päiväkirjaotteet kertovat eloku-van tarinan. Suuri osa päiväkirjamer-kinnöistä kuvailee miehen fyysisiä tuntemuksia, kipuja ja vatsankouris-tuksia, mutta joukossa on myös mus-talla huumorilla maustettuja pohdin-toja uskonnosta ja tuonpuoleisesta. Vähitellen päiväkirjamerkintöjen sävy muuttuu. Raja, joka alkaa jo häämöt-tää edessä, heittää varjonsa – ja valon-sa – yhä lyhyemmiksi käyviin kuolevan miehen mietteisiin. Visuaalinen toteu-tus on pelkistetty. Elokuvassa ei nähdä missään vaiheessa riutuvaa miestä tai ruumista, eikä miehen tarinaa kuvite-ta mitenkään kirjaimellisesti.

Sound of Insects pyrkii suoraan näl-kiintyvän miehen silmien taakse: nä-kemään ja kuulemaan, tuntemaan ja ajattelemaan sen, mitä mies viimeisinä päivinään koki. Kuvitus on tämän mu-kainen: läpinäkyvää muovitelttaa, sen pintaa pitkin juoksevia vesipisaroita, muoviin tarttuneiden havuneulojen muodostelmia, humisevaa metsää eri vuorokauden- ja vuodenaikoina. Välis-sä välähtelee impressioita – kenties ta-kautumia – kaukaisesta kaupunkielä-mästä, josta tämä yhteiskunnasta vie-raantunut mies on päiväkirjaotteiden-sa perusteella irtaantunut jo pitkään ennen metsäpaastoaan. Vieraantumi-sen ja pään sisällä kasvavan paineen tunnetta vahvistavat myös elokuvan hieno äänisuunnittelu ja musiikki.

Matka sisäänpäinElokuvissa on tapana ulkoistaa sisäi-nen matka. Tarinan kaari on yhtä kuin sisäinen prosessi, mutta se puetaan näyttäviin ulkoisiin puitteisiin. Esi-merkiksi road-moviessa hahmojen ke-hitys käy yksiin paikkojen ja maisemi-en vaihtumisen kanssa; sankarin mat-ka vie kauas kotiseudulta ja tuo sit-ten takaisin, kun ulkoiset vastustajat on kukistettu. Sound of Insects kääntää päälaelleen tämän elokuvakonventi-on. Pääosassa on sisäinen matka, jo-

ka on esitetty niukin kuvin ja ilman ul-koista draamaa. Katsojan huomiota ei kosiskella värikkäillä paikoilla tai ta-pahtumilla, ihmishahmoilla, samais-tumista ja automaattisia tunnereak-tioita herättävillä kasvoilla – elokuva pyrkii yksinkertaisesti esittämään si-säisen sisältä päin.

Suunnitteluvaiheessa Peter Liech-ti lähti rakentamaan elokuvaa neljästä pääjuonteesta: 1) objektiivinen juonne – tämä sijoittuu lähinnä rikosohjelmaa muistuttavaan lyhyeen alkujaksoon, missä pelastustyöntekijät käyvät hake-massa metsästä löytyneen miehen ruu-miin. 2) Konkreettinen, fyysinen juon-ne – aistimukset metsässä olemisesta: kylmyys, kosteus, hyönteisten äänet jne. 3) Muistot – vieraantuneen oloisia välähdyksiä kaupungista, yhteiskun-nasta, teknologiasta, jotka loppuvat elokuvan viimeiseen kolmannekseen tultaessa. 4) Sisäiset kuvat, jotka nou-sevat esiin, kun ihminen on tarpeeksi pitkään yksin ilman ulkoista stimulaa-tiota – halut, unikuvat, myyttiset näyt, hallusinaatiot. Elokuva sekoittelee näi-tä neljää elementtiä, ja siirtyy edetes-sään yhä selkeämmin mielen sisäisel-le areenalle. Tämä on The Sound of In-sects – Record of a Mummy elokuvan suu-ri matka: ulkoisen, muiden ihmisten kanssa jaetun konventionaalisen maa-ilman jättäminen ja sisään päin kään-tyminen. Tosin koko elokuva ja kaikki neljä juonnetta, joista se rakentuu, voi-daan nähdä kuvastavan miehen sisäistä matkaa (kenties lukuunottamatta ”ob-jektiivista” prologia, jossa miehen ruu-mis löydetään). Kaikki on miehen ko-kemusta.

Elokuvan loppupuolella teltan ympäristön luontokuvien konkre-tia sekoittuu yhä enemmän tyylitel-tyihin, myyttissävytteisiin näkyihin. Näemme rakeisia kuvia hulmuava-hiuksisesta naisesta, veneestä ja ve-destä, jotka assosioituvat päiväkirjaot-teiden perusteella manalan lautturiin ja kuoleman virtaan. Myös äänimaail-ma on kasvanut vahvistamaan subjek-tiivisen ylivaltaa. Poikkeaisin tulkin-nasta, jonka mukaan itsensä näännyt-

Donagh Coleman Kirjoittaja on elokuvaohjaaja

The Sound of insects – Record of a MummySISÄINEN MATKA

57

tävä mies menettää vähitellen järkensä ja kosketuksen todellisuuteen, tai että ruumiin kuihtuessa ja aivojen puutosti-lassa mies vaipuu houretilaan ja rupeaa tämän takia näkemään myyttisiä, jopa uskonnollissävytteisiä harhakuvia sekä puhumaan hengistä ja jumalista (joil-le on aikaisemmissä päiväkirjaotteissa naureskellut). Vaihtoehtoisen tulkin-nan mukaan yhteiskunnallinen, kon-ventioiden kautta rakentunut ulkoi-nen todellisuus on tässä alkanut säröil-lä, jolloin syvät myyttiset, uskonnolli-set kokemusmaailman ulottuvuudet pukkaavat esiin. Abstrakti henkinen kokemus, joka tulee tässä paradoksaa-lisesti esiin äärimmäisen ruumiillisuu-den, konkretian, kärsimyksen kautta, on yhtä todellinen – tai epätodellinen – kuin konventionaalinen arkitodelli-suus, jonka mies on jättänyt taakseen.

Fiktiivinen dokumenttiLiechti onnistuu tavoitteessaan kuva-ta unen ja valveen rajatilaa, ulkoisen todellisuuden ja sisäisten maailmojen sekoittumista. Nälkiintymisen ja kuo-lemisen prosessin kuvauksena eloku-va on hätkähdyttävä ja tuntuu tarjo-avan ainutlaatuisen silmäyksen tähän kokemukseen. Elokuvan todistusvoi-maisuus saa vielä lisää tehoa siitä, että tämä on kategorisoitu dokumentiksi.

Kokeellisesta muodostaan huolimat-ta, tai ehkä osittain siitä johtuen, The Sound of Insects – Record of a Mummy on kiertänyt menestykkäästi dokument-tifestivaaleilla ja voittanut mm. 2009 Prix ARTE European Documenatary Film Award -palkinnon.

Lopputeksteissä tulee kuitenkin shokkipaljastus: elokuva perustuu ja-panilaisen Shimada Masahikon novel-liin, joka puolestaan perustuu tosita-pahtumiin (japanilaiseen poliiraport-tiin miehestä, joka oli tehnyt itsemur-han samaan tapaan kuin elokuvassa kuvataan). Elokuvan keskiön muodos-tavat päiväkirjaotteet, jotka kuvaavat kuolevan miehen aivoituksia, ovat kir-jailijan mielikuvituksen tuotetta. Vaik-ka on alusta asti selvää, että elokuvan kuvat (ja ääni) on rekonstruoitu, elo-kuvan taustaan perehtymätön katsoja on saattanut hyvinkin olettaa, että ta-rina, päiväkirjaotteet ja kuvauspaikat ovat todellisia. (On useita dokumen-toituja tapauksia, jossa ihmiset ovat kestäneet ilman ruokaa yli 80 päivää, joten Sound of Insectsin esittämä tarina on tässä mielessä uskottava.) Elokuva onkin herättänyt paljon keskustelua dokumenttielokuvan luonteesta sekä dokumentin ja fiktion suhteesta.

Elokuvan fiktiivisen elementin ai-heuttama shokki voi osittain johtua

tuotannossa

syvälle selkäytimeen juurtuneesta en-nakkoasenteesta, jonka mukaan ”ul-koinen” todellisuus on jotenkin to-dempi kuin ”sisäinen” mielen maail-ma, johon liitetään usein sepitteelli-syys, yksityisyys ja epäluotettavuus. Joidenkin katsojien silmissä doku-mentti on ”aidompi” kuin fiktio, sil-lä dokumentin tarina, kuvat ja äänet on napsittu ”todellisuudesta”, yhtei-sesti jaetusta, aistein havaittavasta luonnollisesta maailmasta. Tässä käsi-tyksessä elävän katsojan alta vedetään pois todellisuuden matto The Sounds of Insectsin paljastuessa fiktiivisek-si, ja katsoja tuntee itsensä petetyk-si. Unohdetaan, että sisäinen maailma – jota The Sound of Insects kuvaa – on yhtälailla kiistämätön osa kokemaam-me todellisuutta kuin ulkoinen, mui-den kanssa jaettu maailma, ja että tä-hän päästään käsiksi vähintäänkin yh-tä hyvin fiktion keinoin kuin perintei-sen dokumentin saralla.

Se, että muumion tarina puhutte-lee katsojaa voimakkaasti tarkoittaa, että se on jollain tapaa tosi – katsoja tunnistaa teoksessa jotain. Tässä on kysymys sisäisen todellisuuden näke-misestä. Kaikessa fiktiivisyydestään The Sound of Insects – Record of a Mum-my on vakuuttava dokumentti sisäi-sestä matkasta. n

The Sound of Insects – Record of a Mummy, ohj. Peter Liechti, Liechti Film- production GmbH, 2009

58

Tuotannossa

L’ artiste

Maria Bregenhøj

Helsingin keskustassa törmää tämän tästä katutaiteilijoihin.

Yksi on Teräsmies, joka heiluu rastat päässä puiden väliin kiinnite-

tyllä paksulla kuminauhalla, toinen taidokas laulaja, joka säestää

itseään kitaralla. Näkeepä joskus eläviä patsaitakin. Taiteilijan

ottein he yrittävät viihdyttää ohikulkijoita, vaikka useimmiten

ihmiset vain rientävät nopeasti ohi. Kenelläkään ei ole aikaa

pysähtyä, kukaan ei ehdi jäädä katselemaan tai kuuntelemaan.

On tärkeämpääkin tekemistä.

59

jan, johon Gassot tarjosi erilaisia vaih-toehtoja. Ideoita palloteltiin edesta-kaisin ja kehiteltiin eteenpäin. Syn-tyi tarina katutaiteilija Marcista, joka nopeasti huomaa kaupungin todelli-suuden olevan kylmä ja etäinen. Hän kaipaa taiteilijana ja ihmisenä muiden suomaa lämpöä, mutta saa toivomaan-sa kosketusta vain patsailta ja kovet-tuu lopulta itsekin kiveksi.

Improvisointia taskulampun valossaL’ artiste oli alun perin tarkoitus kuvata mustavalkofilmille Super-8-kameralla. Kuvaaja Timo Heinänen kuitenkin ehdotti teknisesti edistyneen järjestel-mäkameran käyttöä. Canonin stillka-merassa oli Full HD -videomahdolli-suus ja äärimmäisen herkkä kenno, jo-ka mahdollisti kuvaamisen myös yöllä. Siinä missä elokuvien pimeän kuvauk-set joudutaan yleensä valaisemaan ras-kailla valonheittimillä, hoiti L’ artisten valaisun kaupunki katuvaloineen sekä kuvaaja taskulampullaan.

Myös kuvausryhmä oli paljon nor-maalioloja pienempi. Marcin esitykset kaupungilla kuvattiin 3–8 hengen mi-nitiimillä. Joskus mukana oli vain mii-mikko, ohjaaja ja kuvaaja. Pieni poruk-ka mahdollisti Gassotin improvisaati-on, jolle haluttiin jättää tilaa. Kom-paktin kuvaustiimin ansiosta kame-ralle saatiin helposti talletettua myös ohikulkijoiden reaktiot – tai pikem-minkin reagoimattomuus. Kuvauksis-sa nimittäin kävi juuri niin kuin eloku-vassa: ohikulkijat eivät kiinnittäneet miimikkoon mitään huomiota. Vaikka kuvaukset tehtiin keskellä Helsinkiä, ei ihmisiltä tullut minkäänlaista palau-tetta. He vain kiiruhtivat seuraavaan määränpäähänsä.

Illi on ollut L’ artisten teossa muka-na monenlaisessa roolissa. Hän kehit-teli muodon ja tarinan yhdessä Gasso-tin kanssa, mutta myös ohjasi ja leik-kasi elokuvan. Lisäksi Illi on itse sävel-tänyt ja soittanut elokuvan musiikin, vaikkakin nimimerkin suojissa. Kun rahaa on vähän, on säveltäjää käytän-nössä vaikea saada tällaiseen projek-tiin mukaan. Illi ei halua edes olettaa, että musiikin tekijä paneutuisi asiaan kovin pienellä palkalla. Itse musiikin tehdessään hän saattoi yhdistää har-rastuksensa työhön ja satsata tekemi-seen paljonkin omaa aikaansa.

Elokuvan työstäminen on jo lop-pusuoralla ja parhaillaan hiotaan ää-nimaailmaa. L’ artiste kuvattiin täysin ilman ääntä, joten koko audiomaail-

ma on täytynyt rakentaa tyhjästä. De-movaiheessa ei ääniraitaa voitu to-teuttaa, eikä etukäteen tiedetty, mi-ten äänen ja liikkeen maailmat saa-daan kohtaamaan. Haasteita onkin ollut, mutta äänisuunnittelija Janne Laine on jo tehnyt ison osan työstä. Jäljellä on enää äänien paikkailuja ja miksausta. Tehosteäänien voimak-kuutta vielä harkitaan ja pieniä ny-ansseja hiotaan.

Dialogista trilogiaanElokuvan tekijää uhkaa Illin mukaan umpioitumisen vaara. Elokuvan muo-to ja tekemisen tavat toistavat helposti itseään, ellei vaikutteita oteta muual-ta. Siksi erilaiset kokeilut ovat tärkei-tä, vaikkeivät toki itsearvoisia. Eloku-van tekijänä ja pedagogina Illi painot-taa dialogia myös muodon ja sisällön välillä: tarinalle pitää aina löytää uusi käsittelytapa.

Illin mielessä on jo seuraava taitei-den välinen vuoropuhelu. Puoli vuot-ta sitten hän sai herätyksen nukketeat- terin maailmaan, kun nukketeatte-ritaiteilija Iida Vanttaja raotti Illil-le tämän hänelle aivan uuden taide-muodon ovea. Illi pääsi mukaan ko-keilemaan nukkien käsittelyä ja innos-tui siitä hetkestä, jolloin eloton nuk-ke yhtäkkiä heräsikin henkiin. Oival-lus mahdollisuudesta uuden elokuvan tekemiseen oli samantapainen kuin ai-koinaan Gassotin kanssa.

Eri taiteenlajien dialogissa on Il-lin mielessä jopa trilogian ainesta. Sarjan ensimmäisessä teoksessa pan-tomiimin kanssa käydyn keskustelun innoittamana Illi on jo kovaa vauh-tia menossa tutkimaan nukketeat-terin maailmaa. Kolmas kiinnostuk-sen kohde on tanssi, ja Illillä on mie-lenkiintoinen tanssitaiteilijakin mie-lessä, vaikkei nimiä voikaan tässä vai-heessa paljastaa.

L’ artiste tulee ensi-iltaan vielä tä-män kevään aikana. Toiveissa on, että elokuva saisi laajan festivaalilevityk-sen. Potentiaalia kansainväliseenkin suosioon on, sillä aihe on yleisinhimil-linen, muoto kiinnostava, eikä kieli-muuriakaan ole. Illi ei kuitenkaan ota paineita elokuvan vastaanotosta. Niin kauan kuin elokuvaa tehdään, on Il-li hommassa täysillä mukana, mutta sen jälkeen on laskettava irti. Se, mi-tä elokuvalle tapahtuu valmistumisen jälkeen, ei Illin mielestä enää kuulu ohjaajalle. Teos pitää päästää elämään omaa elämäänsä ja yleisön reaktiot on hyväksyttävä. n

Kaupunkikulttuurista on tullut yhtä suorit-tamista. Ihmiset kii-rehtivät paikasta toi-seen huomioimatta toisiaan, jolloin elä-

mä tukehtuu kaiken kiireen alle. Ra-tionaalisessa ja päämäärähakuises-sa kulttuurissa ihmiset kovettavat it-sensä ja kadottavat inhimillisyytensä. Tämä on ohjaaja Esa Illin elokuvan L’ artiste keskeinen viesti.

Mutta L’artiste on kuitenkin ennen kaikkea näyttelijä ja miimikko Marc Gassotin elokuva. Gassot on musta-valkoisen, vanhojen mykkäelokuvi-en tunnelmaa huokuvan lyhyteloku-van tähti, joka valkoisessa puvussaan ja mustassa hatussaan esittää valloit-tavaa pantomiimia Helsingin kaduil-la. Hän tutkii näkymättömän tiikerin vointia, nojailee olemattomaan baari-tiskiin ja epätoivossaan liki hirttää it-sensä kuvitteelliseen köyteen.

Illi tapasi Gassotin pian sen jäl-keen, kun tämä oli palannut opiskele-masta Pariisista. Arvostetussa Jacques Lecoqin kansainvälisessä teatterikou-lussa Gassot oli kehittänyt vahvan tek-nisen osaamisen pantomiimista. Kun hän esitti joitakin numeroitaan, oli Illi aivan myyty. Saman tien oli selvää, että tästä piti tehdä elokuva.

Tekeminen dialogin kauttaIlliä kiehtoo kohtaaminen kahden eri taiteenlajin välillä. L’ artiste on vuoro-puhelu elokuvan ja mimiikan kesken. Se ei ole vain elokuva pantomiimia esittävästä katutaiteilijasta, vaan ni-menomaan näiden kahden taidemuo-don dialogi. Tämä näkyi myös eloku-van eri työvaiheissa.

Projekti aloitettiin tekemällä teat-teritiloissa harjoituksia pantomiimis-ta. Gassot esitteli Illille, millaisia nu-meroita hänellä jo on, ja yhdessä teh-tiin uusia kokeiluja. Myöhemmin har-joituksiin otettiin myös kamera.

Illin mukaan tässä vaiheessa saa-dulla AVEKin Vieteri-kehittelytuella oli todella suuri merkitys. Tuen ansi-osta kaksi taiteilijaa pääsivät yhdessä kokeilemaan ja luomaan jotakin uut-ta, ilman käsikirjoituksen muodosta-mia kahleita. Muotoon päästiin kiinni ennen kuin sisältöteemaa oli olemas-sakaan. Mimiikan rytmiikkaa hiottiin huolellisesti ja samoin testattiin tar-koin, missä kuvakoossa eri pantomii-minumerot toimivat.

Yhteistyössä syntyi myös tarina. Illi oli hahmotellut kertomuksen poh-

L‘artiste, ohj. Esa Illi, Cine Works Oy, 2010

60

Ranskalaisen kirjailijan mukaan me olemme siirtyneet oidipaa-lisesta yhteiskunnasta narsis-min yhteiskuntaan. Tämä tar-

koittaa kai sitä, että sen sijaan että me pii-naisimme itseämme ikuisella kysymyksellä ”mitä minä saan tehdä?”, imartelemme it- seämme kysymällä alituiseen ”mihin minä kykenen?”

Kyylä on aina ollut enemmänkin oidipaa-lisuuden kuin narsismin kannattaja, mutta sen sijaan että rypisimme oidipaalisessa pu-ritanismissa, olisi kai joskus suotavaa edes yrittää löytää tästä narsismin aikakaudesta myös joitain positiivisia viboja.

Nyt on nimittäin niin, että narsismin ai-kakausi saattaa vapauttaa suomalaisen av-tuotannon sen suurimmasta yliminästä, eli Yleisradiosta. Ja sitä ei edes tappanut sen oma poika – kapinoiva av-tuottaja – vaan sen viimeisen sivalluksen, jonka fataalisuu-den astetta emme tätä kirjoittaessa tiedä, antoi itse yliminän yliminä eli kokoomuslai-nen ministeri.

Logiikkahan on seuraavaa; jotta voisimme olla täysin vapaita, meidän on kyettävä repäi-semään itsemme irti – kivuliaastikin tarvit-taessa – puitetalouden isällisestä valvonnas-ta, uskottava yksilön loputtomaan suunnat-tomasta vapaudesta ja epävarmuudesta kum-puavaan luovuuteen ja heittäydyttävä mark-kinatalouden vapaaseen pudotukseen alalla, jota pienessä kulttuurissa markkinat eivät ky-kene koskaan yksinään hoitamaan.

Ja jotta emme puhuisi pelkästään talou-desta, siirrymme sisältöön; siinä missä Mon-ty Pythonin parhaat sketsit kumpusivat eng-lantilaisista sisäoppilaitoksista, suomalaisen komedian parhaat jutut syntyivät yksipuoli-sista ohjelmapalavereista Yleisradion tuot-tajien kanssa. Ja kuka sanoi, että sisäsiittoi-nen vitsi ei voi olla kestävä?

Laioksen palvelija ei raaskinut tappaa pientä ja heikkoa Oidipusta, vaan sitoi

kiinni ja hylkäsi metsään. Näin on sanot-tu käyneen meillekin. Me – konservatii- vinen av-väki, jolle luovan talouden apostolit ovat vuosien ajan yrittäneet ennustaa suur-ta tulevaisuutta – olemme jääneet Yleisra-dion halvaantumisen panttivangeiksi. Me odotamme ja odotamme. Jaamme ja vas-taanotamme sympatiaa, mutta olemme ker-ta kaikkiaan niin pieniä ja mitättömiä, sekä taloudellisesti että itsetunnollisesti, ettem-me pysty kiinnittämään hallituksen huomio-ta ongelmiimme. Olemme kuin Sauli Niinis-tö puhelinpylvään nokassa Thaimaassa. Ker-taamme mielessämme niitä hätäsuunnitel-mia, joita tällaisten tilanteiden varalle on var-maankin jossain tehty, mutta joudumme pian toteamaan, ettei tilanne yleisesti ottaen vielä vaadi hätäjarrun vetämistä.

Panttivankitilanteissa puhutaan usein Tukholman syndroomasta. Tällä tarkoite-taan sitä, että tilanteen pitkittyessä vanki alkaa tuntea sympatiaa vangitsijaansa koh-taan. Hän alkaa ymmärtää tämän motiive-ja. Yhdysvaltain armeijan psykiatrit – joi-den elämänkokemus vastaa varmaankin ai-ka pitkälle keskiverron suomalaisen eloku-vatuottajan kokemuksia – näkevät syndroo-man kolmipolvisena. Ensin vanki alkaa tun-tea sympatiaa vangitsijaansa kohtaan. Sitten vanki alkaa tuntea vihamielisyyttä niitä auk-toriteetteja kohtaan, joita vastaan vangitsi-ja kapinoi. Lopulta vangitsija alkaa tuntea sympatiaa vankiaan kohtaan.

Näin meille kaikille on tainnut käydä. Yleisradion ollessa kykenemätön tekemään päätöksiä se samanaikaisesti puristaa mei-dät kuiviin ja syleilee kuoliaaksi. Me rakas-tumme siihen entistä enemmän ja alamme yhdessä sen edustajien kanssa vihata kaiken takana istuvaa hallitusta ymmärtämättä, et-tä se – siis hallitus – olemme me itse.

Mutta tästäkö koko oidipaalisuudes-sa olikin pohjimmiltaan kysymys? Narsis-mista. n

LAIOS JA KYYLÄ

61

JUUTIN-RÄÄHKIEN OPETUSTanskalaiset menestys- tuottajat luennoivat suomalaisille otsikolla Danskjävlar

Lähtökohdaksi Tanskassa otettiin hypen luominen. Elokuvaväki lopetti määrä-rahoista narisemisen ja al-

koi ryypätä oikeistolaisten poliitik-kojen kanssa hauskojen juttujen mer-keissä (vasemmistolaisten kanssa juo-minen olisi ajan ja viinan haaskausta, koska he joka tapauksessa olivat elo-kuva-alan puolella). Tavoitteena oli saada meteliä aikaiseksi hinnalla mil-

lä hyvänsä - vaikkapa julkistamalla ta-paus, jossa ruotsalaisten TV-pomojen munakarvat paloivat saunaillassa, jos-sa kaadettiin votkaa kiukaalle. Ruot-salaisten tosikkomaisuudesta halut-tiin tehdä selvä pesäero.

Tanskalaiset elokuvatuottajat Pe-ter Albaek Jensen sekä Per Nielsen kävivät syksyllä Suomessa kertomas-sa kokemuksiaan tanskalaisen eloku-vateollisuuden noususta nykyisiin kor-keuksiinsa. Suomalaiselle elokuvavä-elle tarjoiltu esitys oli odotetun väri-käs, ja puhujien itsensä mukaan eh-dottoman kärjistetty ja fiktioitu ker-tomus tanskalaisen elokuvan maail-mankuulun hyökyaallon synnystä.

Hypen myötä seurasi elokuvatuen kolminkertaistuminen. Ideana oli, et-tä jos vuodessa tehdään 30 pitkää elo-kuvaa, joku niistä aina onnistuu - ko-honneen itseluottamuksen myötä on-nistumisia tuli paljon enemmänkin. Dogmasta tuli käsite, ja tanskalaiset ohjaajat saivat töitä kansainvälisistä tuotannoista.

Kulissien takana elokuva-alan ke-hittämiseksi tehtiin vakaviakin toi-menpiteitä. Pyrkimys oli saattaa kaik-ki tieto ja osaaminen yhteiseksi pää-omaksi; valmistumassa olevan eloku-van leikkaamoissa istui ”kilpailevien” elokuvien ohjaajia kommentoimas-sa ja auttamassa. Tanskalaiset uskovat ison elokuvayhteisön ja myöskin mah-dollisimman isojen ja vahvojen tuo-tantoyhtiöiden olevan paras tapa tuot-taa elokuvataitelijoille luova ja innos-

Kohtaamisia

Björn Runge ja Auli Mantila

tava työympäristö. Syntyi giganttinen Zentropa, josta on sittemmin tullut osa Nordisk Filmiä.

”Pieniäkin yhtiöitä voi olla, mutta niiden on tehtävä yhteistyötä muiden kanssa, muuten tieto ja osaaminen ei-vät kerry”, Nielsen totesi.

Osaamista kerrytettiin mm. teke-mällä itse teknologiaa, johon ei muu-ten ollut varaa. Kotitietokoneesta tuli filmitulostin ja äänityskalustoa sovellettiin musiikkialan laitteistois-ta. Tärkeintä oli pitää pyörät pyöri-mässä, teknologia itsessään oli tois-sijaista.

”Ohjaajan pitäisi päästä ohjaa-maan elokuva kahden vuoden välein”, Jensen linjasi. ”Elokuvasta saatavan palkkion pitää riittää elämiseen koko ajaksi. Ohjaajaa ei saa päästää kuva-uksiin, ennen kuin seuraavankin elo-kuvan käsikirjoitus on valmiina, jotta uriin tulee jatkuvuutta”.

Koska käsikirjoittamista pidettiin tanskalaisen elokuvan Akilleen kan-tapäänä, käsikirjoituspalkkiot kaksin-kertaistettiin. Korkeammat palkkiot mahdollistivat pitkäjänteisemmän työs-kentelyn ja ammattikunnan synnyn.

Jensen lopetti kateutta ja intoa aiheuttavan esityksensä radikaalil-la ehdotuksella korvata Pohjoismai-den kansalliset elokuvasäätiöt yhdel-lä isolla ja yhteisellä. Sen tarjoamat kasvun ja kilvoittelun mahdollisuudet olisivat hänen mukaansa tarpeen, jot-ta pohjoismainen elokuva pääsisi vielä seuraavalle tasolle. Laiskistua ei saa.

Aleksi BardyKirjoittaja on elokuva-tuottaja ja käsi- kirjoittaja

kuvat: Mark Lwoff

62

Kohtaamisia

Pohjoismaiseen osaamiseen keskitty-vän seminaarin toinen istunto käy-tiin otsikolla ”Analyze Your Charac-ters”. Vieraiksi oli kutsuttu Björn Runge Ruotsista, Anders Thomas Jensen ja Per Fly Tanskasta. Mode-raattorina toimi Per Nielsen. En aio seuraavassa käydä läpi sanottua, vaan keskittyä niihin oivalluksiin, joita seminaarista edelleen – kolmi-sen kuukautta sen jälkeen – muistan.

Kun kirjoitan tätä, olen pa-hassa jumissa ja kykyni kirjoittaa lähes olematon. Yrittäessäni löytää kadot-

tamani kirjoittamisen ilon ja uskoni it-seeni, käytän hyväkseni tästä seminaa-rista saamiani työkaluja.

Niitä oli kolme ja ne tulevat tässä.

LUONNOLLINEN TARINAPer Fly puhui luonnollisesta tarinasta käsikirjoituksessa. Sillä tarkoitetaan keskittymistä siihen, miten asiat ”oi-keasti” menisivät. Jos joku kuolee vie-reesi yöllä, mitä tapahtuu?

Heräät, havaitset, oksennat. Sit-ten soitat poliisille. Poliisi tulee. Vai-naja viedään pois. Mitä sitten?

Joudut varmaan surusi valtaan, lak-kaat syömästä, sekoilet kaupassa. Se ei kuitenkaan luonnollisen tarinan kon-tekstissa kiinnosta. Seuraavaksi kiin-nostaa nimittäin se, miten yhteiskun-ta alkaa ympärillä toimia. Tietyn ajan

sisällä pitää kuolemasta ilmoittaa – ke-nen ja kelle? Kuolleelle pitää tehdä jo-tain – hautaustoimistossa vai missä? Sitten tulee perunkirjoitus. Mitä se tarkoittaa? Ketkä osallistuvat? Mak-saako se? Tai jos joku on kuollut ulko-mailla, niin mitä sitten? Onko vero-seuraamuksia? Miten vainaja saadaan Suomeen?

Luonnollinen tarina on ihana asia kaikille meille, joilla ei ole yhtään mie-likuvitusta tai joilta keksiminen käy hitaasti. Se antaa kirjoittajalle mah-dollisuuden verryttää itseään tausta-tutkimuksen parissa, tutustua ensin tähän maailmaan, jossa jo elämme ja sitä kautta luoda toinen vaihtoehtoi-nen elämisen tapa. Luonnolliseen ta-rinaan paneutuminen ei ole este eikä hidaste. Se on luonnollinen tapa saada myöntää oma tietämättömyytensä ja hitaasti konkretisoida omaa tarinaan-sa, joka on vasta tunne luissa. Luon-nollisen tarinan avulla kirjoittaminen on ihanaa sikäli, että se ei ime tyhjiin, vaan antaa jatkuvasti lisää – toisin kuin ilman päällä istuminen ja omasta pääs-tä keksiminen.

Jokaisella dokumentaristille luon-nollisen tarinan käsite on tuiki tut-tu: se on heidän keskeinen työkalun-sa ja sisältyy implisiittisesti niihin fil-meihin, joita he tekevät. Vaikka olen aina tehnyt taustatutkimusta käsikir-joituksiini, tajusin ensimmäistä ker-taa luonnollisen tarinan ylivoimaisen

kantokyvyn. Se voi oikein valittuna olla koko elokuvan runko, rakenne ja tarjota luontevat toiminnan käänteet. Kysymys kuuluukin: miten ihmeessä en ole tätä aikaisemmin näin selkeäs-ti hahmottanut?

DILEMMAFly toi esiin myös dilemman käsitteen, korvasi sillä käsikirjoituspiireissä use-ammin käytetyn konfliktin käsitteen. Dilemma on hänestä käsitteenä kiin-nostavampi siksi, että se ei viittaa hen-kilöstä ulos, vaan hänen sisäänsä. Eli konflikti pysyttelee silloin henkilön sisällä: rakastaa yhtä mutta himoitsee toista, haluaa erota mutta ei pysty jät-tämään lapsiaan. Dilemma tuo muka-naan toki konflikteja, eli sekään käsite ei joudu pois päiviltä.

Dilemman löytyminen on henki-lön rakentamisen keskeinen työkalu. Se pitää henkilön tikittämässä. Paras-ta on, jos dilemma on ihan kauhea – mitä jyrkempi ristiriita henkilöä repii, sen paremmin viihdymme me kaik-ki muut. Mitä syyllisempi, julmempi, yksinäisempi henkilö on, ja mitä ko-vemmin hän yrittää, sitä enemmän se tuottaa juonta. Ja juoni on tarkoitettu meitä, yleisöä varten – se on polku jo-ta pitkin kuljemme henkilön sydämen syvyyksiin saakka.

Itselleni tämä kohta on aina ollut vaikea. Löydän kyllä dilemmoja, mut-ta ne ovat likipitäen aina niin sisäistä laatua, että ne hädin tuskin tuottavat mitään muuta toimintaa kuin paikal-laan makaamisen. Joudun todella pon-nistelemaan, ottamaan vauhtia luon-nollisesta tarinasta saadakseni henki-löihin edes jonkinlaista liikettä. Tämä johtuu siitä, että kirjoitan usein yksi-näisistä henkilöistä, ihmisistä joilla ei ole sidettä ympäröivään maailmaan. Siksi minun henkilöilleni työpaikka, asuinolosuhteet, taloudellinen tilan-ne tarjoavat sitä konkretiaa, jota tar-vitaan henkilön liikkeelle saamiseksi. Muuten he jäisivät kotiin makaamaan ja hiutuisivat kun eivät jaksaisi edes vettä juoda, eikä sellaisista saa eloku-vaa millään.

Mutta tämä yhteenlasku, luonnol-linen tarina + dilemma, on tuottanut minulle henkilön, joka joutuu valitse-maan vaikka ei haluaisi. Jos vielä saan luonnollisen tarinan ja dilemman toi-silleen tarpeeksi ristiriitaiseksi, luulen

Kohtaamisia

Auli MantilaKirjoitta-ja on käsi-kirjoittaja ja elokuvaoh-jaaja

Per Nielsen, Björn Runge, Anders Thomas Jensen

63

Tammikuisen Doc-Point – Helsingin dokumenttielokuva-festivaalin yhteydes-sä järjestettiin ensi kertaa alan ammatti-

laisille suunnattu rahoitus- ja verkos-toitumistapahtuma DocPoint En-counters. Tapahtuman suunnittelu-vaiheessa sen tavoitteeksi asetettiin kansainvälisen dokumenttielokuva-kentän tutuksi tekeminen sekä uusi-en rahoitusmahdollisuuksien tarjoa-minen suomalaisille elokuvahankkeil-le, joilla on kansainvälistä potentiaa-lia. Lukuisilla ulkomaisilla festivaaleil-la järjestettäviin pitchausfoorumeihin haluttiin tehdä pesäero valitsemalla tapahtumaan mukaan vain kouralli-nen esiteltäviä kotimaisia projekteja. Toisaalta haluttiin myös korostaa ta-pahtuman tarjoamia mahdollisuuksia verkostoitua joidenkin alan merkit-tävimpien ulkomaisten toimijoiden kanssa, ja vieläpä kotikenttäedun sii-vittämänä.

Kaksipäiväinen DocPoint En-counters järjestettiin Ateneum-salissa 28.–29.1.2010. Tapahtumassa nähtiin viiden kotimaisen dokumenttieloku-vaprojektin esittelyt ja keskusteltiin laajasti dokumenttielokuvan rahoi-tuksesta, levityksestä ja markkinoin-nista sekä kansallisella että kansainvä-lisellä tasolla.

Yksi tapahtuman tavoitteista oli myös luoda tilaisuudesta tunnelmal-taan sellainen, että elokuvaprojek-tien edustajilla on tarpeeksi aikaa ja tilaa esitellä projektinsa. Tunnelmas-ta tapahtuman aikana tuntuikin puut-tuvan foorumeille tyypillinen kaaotti-

suus, jolloin myös esitellyistä projek-teista saatiin paljon enemmän irti.

Tapahtumasta saatu palaute oli suurimmaksi osaksi positiivista. Mah-dollisuudet hankkia kansainvälistä ra-hoitusta ja levityssopimuksia konk-retisoituivat, kun Claire Aguilar (ITVS), Peter Jäger (Autlook Filmsa-les), Esther van Messel (First Hand Films), Greg Sanderson (BBC) ja An-ne-Laure Negrin (ARTE) kertoivat tapahtumassa yksityiskohtaisesti, mil-laisia elokuvia he etsivät ja mitä he va-litsemiltaan elokuvilta odottavat. Toi-saalta tapahtuma toimi hyvänä muis-tutuksena siitä, että kansainvälisen elokuvahankkeen tuottaminen vaatii tekijöiltään melkoisen määrän oma-aloitteisuutta, paneutumista, konk-reettista työtä sekä kompromissien tekemistä.

DocPoint jatkaa tulevilla festivaa-leilla ammattilaisille suunnattujen ta-pahtumien järjestämistä DocPoint En-counters -nimellä. Tapahtumien sisäl-tö on kuitenkin vielä auki. Minkälaista ohjelman tulisi olla; tunnustettujen do-kumentaristien pitämiä luentoja, alaa laajemmin käsitteleviä seminaareja vai villeimpiäkin ideoita luotaavia työpa-joja? Kansallista vai kansanvälistä? Eh-dotuksia tapahtuman sisällöstä otetaan avoimin mielin vastaan!

DocPoint Encounters toteutettiin yhteistyössä AVEKin Kohtaamisia-hankkeen kanssa.

Helena MielonenTapahtuman koordinaattoriDocPoint – Helsingin dokumenttielokuva-festivaalihelena.mielonen@docpoint.info

että minulla on vielä toivoa. Tärkein-tä on, että luonnollinen tarina pakot-taa sisimmässään passiivisenkin hen-kilön liikkeelle.

TYÖN JATKUVUUSFlyn mukaan ensimmäinen asia, mikä elokuvaa tehdessä pitää päättää, on se, milloin on ensimmäinen kuvauspäivä. Oli käsistä tai ei. Oli rahaa tai ei. Että päätetään silti ensimmäinen kuvaus- päivä, joka toisi projektiin aikakehyk-sen, alun ja lopun, nähtävissä olevan motivaattorin.

Se on ihana ajatus. Että tänään omalla porukalla päätettäisiin milloin aloitamme seuraavan elokuvamme ku-vaamisen. Että ensimmäisenä päätet-täisiin se eikä surtaisi sitä, minkä suu-ruinen budjetti tarvitaan tai mistä ra-hat hommataan.

Voisiko minulla, meillä, olla in-tegriteetti noin huippuluokkaa? Että vaikka tämä maailma on täynnä jossia ja taloudellisia riippuvuussuhteita, oli-si meillä taito sulkea nuo suhteet ulko-puolellemme ja työskennellä tuota en-simmäistä kuvauspäivää kohti – vaik-ka se sitten rahan puutteessa siirtyisi-kin. Sitten täytyisi vaan hommata lisää rahaa tai muuttaa suunnitelmia, mut-ta aktiivisuus, omatoimisuus, integri-teetti säilyisi. Se olisimme me, työryh-mä, joka asiasta päättää ja sitä säätää eikä jokin ulkopuolinen taho.

Silloin projektimme olisi koko ajan omissa käsissämme, ja mikäli ennuste näyttäisi huonolta, voisimme sen itse myöskin lopettaa. Silloin ei tarvitsisi koskaan etsiä vikaa itsensä ulkopuolel-ta, jos itse kerran on päättänyt, ettei-vät edellytykset täyty. Ja sitten taas oli-simme vapaita päättämään uuden elo-kuvamme ensimmäisen kuvauspäivän katkeruutta vailla.

Viimeinen mitä Fly sanoi, liittyy tähän samaan asiaan. Hän sanoi: teh-kää elokuvia koko ajan. Pieniä, isoja, lyhyitä, pitkiä. Yrittäkää pitää huol-ta, että teette työtä vaikkeivät projek-tit toteutuisikaan. Työn täytyy jatkua, hän sanoi, siispä jatkakaa sitä.

Elokuvien tekeminen on vaikeaa kaikille, minä ajattelin. Hyvien eloku-vien tekeminen vielä vaikeampaa. On-neen ei ole oikotietä. Tuhkimo ei ole tuttu täälläpäin.

Yllättävää kyllä: se on rohkaiseva, mieleenpainuva ajatus.

DocPoint Encounters

ku

va: I

iro

Im

mo

nen

64

Raportti

Syksyllä 2009 käsikir-joitin, ohjasin ja kuva-sin Stereoscape-tuo-tantoyhtiössä 3D ly-hytelokuvan, joka kä-sitteli matkustamis-

ta ja läsnäoloa. Teoksen oli määrä syn-nyttää katsojalle vahva kokemus mat-kustamisesta ja jättää muistiin oma-kohtaisen matkan jälki. Asiakkaana oli Veikkaus, joka käytti teosta omal-la roadshow-kiertueella ympäri Suo-mea. Esityksessä elokuva projisointiin 3D:nä valkokankaalle, mitä varten ti-laisuuksiin oli rakennettu pimennet-ty teltta.

Hankkeen ideointivaiheessa halu-sin lisätä konseptiin kokemuksellisen elementin. Tarina kerrotaan ja koe-taan ensimmäisen persoonan näkö-kulmasta. Stereoskooppinen 3D for-maatti vaikuttaa katsojaan eri taval-la kuin perinteinen kaksiulotteinen liikkuva kuva. 3D:tä kokiessa katso-ja asettuu kaksiulotteista kuvaa vah-vemmin ensimmäisen persoonan nä-kökulmaan (subjektiivisuus). 3D kuva vastaanotetaan todenkaltaisena ko-kemuksena.

Veikkauksen lyhytelokuvassa itse päähenkilöä ei nähdä elokuvassa kuin alussa ja lopussa. Katsoja itse on pää-henkilö ja kokija, jolle tarina tapah-tuu. Tarinassa mies raaputtaessaan ar-paa sateisessa Suomessa haaveilee Ka-lifornian matkasta. Katsoja viedään miehen unelman mukana virtuaalisel-le matkalle läpi Kalifornian. Tavoit-teenani oli siis tuottaa katsojalle mah-

dollisimman vahva elämys ja kokemus läsnäolosta.

Teos kuvattiin syys-lokakuussa Los Angelesissa ja San Diegossa. To-teutuksessa käytettiin 3D video- ja stillmateriaalia. Lopullinen pituus on 4 minuuttia.

Super-ultra subjektiivinenOlen jo useita vuosia tutkinut 3D elo-kuvassa subjektiivisen ja näkökulma-kuvan käyttöä ja sen kerronnallisia mahdollisuuksia. Koska 3D on jo pe-ruslähtökohdiltaan ”ultra subjektiivi-nen” formaatti, on kokemuksellisuus suhteessa 2D formaattiin jo monin-kertainen. Kun nämä kaksi elementtiä – 3D ja subjektiivinen kerronta – yh-distetään muodostuu todella voima-kas elokuvakokemus.

Pieni koe Jotta kokemuksellisuuden arvioinnis-sa ja mittaamisessa ei pelkästään refe-roitaisi elokuvantekijän mielipiteitä, päätimme järjestää pienen tutkimus-hankkeen mittaamaan sitä, kuinka it-se katsoja koki elokuvan. Tutkimuk-sen suoritti Helsingin Yliopiston Psy-kologian laitos ja siellä tutkija Jukka Häkkinen ja hänen tiiminsä.

Tutkimuksen tulokset osoittivat, että hanke tuotti halutun reaktion katsojissa. Tutkimus tehtiin 29-30.10. 2009 Vantaan Jumbossa. Haastatelta-via oli yhteensä 24 henkilöä, joista 10 oli naista ja 14 miestä. Koehenkilöiden ikähaarukka oli 18-67 vuotta ja keski-ikä 31 vuotta. Koeasetelman haastatel-

Matkalla täydellistä 3D ilmaisua etsimässä tavien määrä ei ollut kovin suuri, mut-ta se antaa kuitenkin selkeän kuvan siitä, miten teos ja siinä käytetty kol-miulotteisuus koettiin.

Haastateltavat suhtautuivat erit-täin positiivisesti näkemäänsä ja huo-mattava osa kommenteista liittyi läs-näolon tuntemiseen. Haastateltavista puolet oli nähnyt aikaisemmin kolmi-ulotteisia elokuvia. Suuri enemmistö (88 %) vastaajista piti elokuvan katso-mista miellyttävänä. Noin puolet vas-taajista oli sitä mieltä, että elokuvan nähtyä oli sellainen tunne, että oli-si käynyt virtuaalisesti Kaliforniassa. Useat katsojat mainitsivat, että sisäl-tö jää paremmin mieleen kuin tavalli-sen elokuva keinoin.

KatselukokemuksetTällä hetkellä olen Los Angelesissa rakentamassa 3D tutkimusyhteistyö-tä University of Southern Californian ja Aalto Yliopiston välille. Projekti on neuvotteluasteella ja sen ensimmäi-nen osuus on tarkoitus aloittaa nyt keväällä 2010. Projektissa tutkitaan 3D:n eri aspekteja, kuten taiteellista ilmaisua, teknisiä piirteitä ja katsoja-kokemusta.

Los Angeles on tällä hetkellä se paikka maailmassa, jossa 3D elokuva-teollisuutta kehitetään vilkkaimmin. Näiden elokuvien taiteellisen ilmai-sun potentiaali on aivan tiensä alussa ja vielä avoin innovaatioille ja kekse-liäisyydelle. 3D elokuvan kieli kehit-tyy eri vaiheiden kautta, ja elokuvan-tekijöiden ja tutkijoiden yhteisellä

Kasimir LehtoKirjoittaja on 3D kuvaaja ja ohjaajaw

Stereokuvat kahdes-ta Lumièren kohtauk-sesta. Cross-view-metodilla voit nähdä kuvat kolmiulotteise- na. Eli, pitää katsoa kieroon aika lähellä kuvaa, jolloin kuvien keskelle muodostuu kolmas kuvaruutu, joka on kolmiulottei-nen. Tämä voi vaatia hieman harjoittelua, mutta kun sen saa kerran onnistumaan, on se sen jälkeen helppoa.

65

tutkimustyöllä lähestytään nopeam-min 3D kerronnan todellista olemus-ta. Jotta 3D formaattia voidaan käyt-tää mielekkäästi tarinan kerronnassa, pitää elokuvakielen konvention ja me-todin uusiutua. Ei voida puhua meto-dista, jossa 2D kamera korvataan 3D kameralla. Prosessin pitää lähteä sy-vemmältä, ajatuksen tasolta.

Lumièren veljesten 3DJo Lumièren veljekset touhusivat 3D elokuvan parissa. Täällä Los Angele-sissa olen saanut käsiini veljesten erit-täin harvinaista 3D materiaalia vuo-delta 1935. Materiaali sisältää neljä ly-hyttä teosta, joista tiedossani olevat elokuvahistorian teokset mainitsevat

vain yhden. Kolme muuta ovat tähän saakka pysyneet kätköissä.

Kaikki neljä lyhyttä teosta ovat yhdenkuvan juttuja. Pituudeltaan ne ovat noin minuutin mittaisia. Ensi-mäisessä, kuinka ollakkaan, juna tu-lee asemalle. Lumièren veljekset kä-vivät siis kuvaamassa junan saapumi-sen asemalle uudestaan noin 30 vuot-ta ensimmäisen jälkeen, mutta nyt 3D:nä.

Juna lipuu ohi kameran ja pysähtyy. Höyry tupruaa, laiturivastaava heilut-taa, ja ihmiset valmistautuvat nouse-maan junaan.

Toisessa nainen pitää pienta lasta sylissään puutarhassa. Kuva on todella pitkä ja todellisen tuntuinen.

Kolmannessa olemme isossa hie-nossa ravintolassa, jossa on tanssit käynnistymässä. Hieman ylivalottunut kuva välähtelee välillä tummemmak-si, jolloin kuvan kolmiulotteisuus pa-ranee hieman. Neljäs on kuvattu stu-diolavasteissa, joissa on käynnissä 3D kuvaukset. Kuvassa on kaksi kameraa, joista oikeanpuoleinen on 3D kame-ra. Valoja on ympäriinsä, ja prosessi on käynnissä. Kuva on kuvattu toisella käytössä olleella 3D kameralla.

Kaikkin neljä 3D elokuvaa olivat tunnelmaltaa hienoja ja kokemukselli-sia. Absurdilla tavalla niissä sekoittuivat vanha rosoinen filmi look ja kolmiulot-teisuus. Erikoislaatuinen kokemus. Ai-van kuin olisi ollut aikamatkalla.

Matkalla täydellistä 3D ilmaisua etsimässä

Paikalliset surffaajat kertoivat ”päähenkilölle” kuinka pääsee parhaiten takaisin parkkipaikalle.

66

Selonteko kulttuurin tulevaisuudestaOpetusministeriön asettama toimi-kunta on laatinut ehdotuksen selon-teoksi kulttuurin tulevaisuudesta. Tar-kastelussaan vuoteen 2035 ulottuva esitys luovutettiin kulttuuri- ja urhei-luministeri Stefan Wallinille 9. maa-liskuuta.

”Kulttuurisen hyvinvointiyhteis-kunnan palvelurakenteiden säilyttä-minen, luovasta osaamisesta huoleh-timinen ja kulttuuripalvelujen saata-vuus kasvattavat yleisöjä, turvaavat kulttuurisia oikeuksia, edistävät hy-vinvointia, luovat kotimarkkinoita, edistävät kulttuurivientiä sekä toimi-vat luovan ammatillisen osaamisen lähtökohtina”, Wallin sanoi.

Toimikunta esitti, että eri hallin-nonalojen sekä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välille käynnis-tetään taiteen ja kulttuurin politiik-kaohjelma. Ohjelmalla edistettäisiin taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallis-ta vaikuttavuutta. Lisäksi tulisi laatia kulttuurialaa kokonaisvaltaisesti kos-keva, työelämän ja koulutustarpeiden ennakointiin ja uusiin tarpeisiin poh-jautuva koulutusstrategia.

Kouluissa tulisi selontekoehdo-tuksen mukaan vahvistaa taide- ja tai-toaineita. Myös taide- ja taitoaineiden opetuksen laadusta tulee huolehtia.

Monikulttuurisuus ja kulttuuri-nen moninaisuus ovat Suomen tule-vaisuuden vahva muutostekijä. Toi-mikunta esitti laadittavaksi kansallis-ta kielistrategiaa, jossa kartoitetaan ja täsmennetään kansallisten virallis-ten kielten, alkuperäiskansan kielten, vanhojen ja uusien vähemmistökiel-ten sekä kasvavien kieliryhmien ase-

ma ja palvelutarpeet. Lisäksi tulisi laatia valtakunnallinen kulttuuriym-päristöstrategia sekä kehittää kult-tuurivaikutusten arviointia. Kulttuu-riperinnön säilymistä ja saatavuutta tulee edistää myös digitaalisesti se-kä toteuttaa kansallinen digitaalinen kirjasto.

Toiminnallisina kehittämisehdo-tuksina toimikunta esitti taiteen ja kulttuurin tuki- ja rahoitusjärjestel-mien kehittämistä, Taiteen keskus-toimikunnan rakenteen kehittämistä sekä tekijänoikeusosaamisen ja kan-sainvälisen liiketoiminta- ja sopimus-osaamisen kehittämistä. Luovan työn erityisluonne tulee toimikunnan mu-kaan tunnistaa ja kehittää sen edelly-tyksiä, koulutusta, työtiloja sekä toi-meentuloa ja työllisyyttä.

Lyhyesti

Skidisti-elokuvia perheen pienilleAVEKin, Suomen elokuvasäätiön ja Suomen elokuva-kontaktin käynnistämän Skidisti-hankkeen myötä on valmistunut kuusi korkeatasoista lasten lyhytelokuvaa.

Elokuvat käsittelevät lapsen elämään läheisesti liit-tyviä teemoja: ystävyyttä, sankaruutta, itsensä voitta-mista ja suvaitsevaisuutta. Hanna Bergholmin ohjaa-massa elokuvassa Gorilla, Marika Väisäsen dokument-tielokuvassa Päivänsankari ja Laura Joutsin elokuvassa Treenilaji pureudutaan ulkopuolisuuden tunteen voit-tamiseen ja hyväksytyksi tulemisen tärkeyteen. PV Lehtisen elokuvassa Supermään Oskari kohtaa kaupun-gilla sankarinsa, joka ei kuitenkaan aivan muistuta Os-karin lelukaupasta hankkimaa muovifiguuria.

Ohjaaja Susanna Kotilaisen Kettu-palkinnon voit-taneessa elokuvassa Veeti ja pavunvarsi isän kuolema on hukuttaa Veetin kodin kyyneliin. Taivasta tavoittele-va pavunvarsi ja Veetin mielikuvitus auttavat kuitenkin koko perheen pahimman yli. Mariko Härkösen ja Ismo Virtasen animaatiossa Kosminen kulkuri resuinen nalle herää eloon ja ajaa avaruudessa leijailevan postisukku-lan kaaoksen partaalle.

Skidisti-elokuvat julkaistiin maaliskuussa dvd:llä, jota levittää Suomen elokuvakontakti ry. Elokuvien verkkolevitysmahdollisuutta selvitetään.

Kymmenestä viiteentoista minuuttiin kestävät las-tenelokuvat soveltuvat erityisesti esiopetusikäisille se-kä ykkös- ja kakkosluokkalaisille. Katselukokemusta tukemaan mediakasvatuskeskus Metka on valmistanut elokuviin oppimateriaalit.

Munaralli, ohj. Kaisa Penttilä, Edith Film Oy, 2009

Kosminen kulkuri, ohj. Mariko Härkönen, Ismo Virtanen, Elokuvaosuuskunta Elokas, 2010

67

Tampereen kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n voitti Miia Tervon dokumentti Lu-mikko (2009). Elokuva pohjautuu nuoren tytön ja Pekka Saurin puhelinkeskusteluun Yölinja-radio-ohjelmassa. Lumikko on vas-ta kolmas suomalainen elokuva, joka on na-pannut Grand Prix’n. Aikaisemmin palkin-non ovat voittaneet Hannu Peltomaa elo-kuvallaan Rantojen miehet (1971) sekä PV Lehtinen elokuvallaan Hyppääjä (2000). Lumikko sai myös EFA Tampere -ehdokkuu-den ja pääsee näin kisaamaan parhaan eu-rooppalaisen lyhytelokuvan tittelistä.

Kansainvälisen kilpailun parhaan ani-maation palkinnon sai Gudrun Krebitzin I know you (2009, Saksa, Itävalta). Parhaan dokumentin palkinnon sai kaksi elokuvaa: Philip Widmanin Destination finale (2008, Saksa) ja Jay Rosenblattin The Darkness of Day (2009, Yhdysvallat). Kansainvälisessä tuomaristossa istuivat Philip Cheah (Singa-pore), Pablo Lamar (Paraguay), Karen Rais-Nordentoft (Tanska), Selma Vilhunen (Suo-mi) ja Wu Wenguang (Kiina).

Ehdota AVEK- palkinnon saajaaAVEK pyytää ehdotustasi henkilöstä tai tahosta, joka olisi mielestäsi paras seuraa-van AVEK-palkinnon saaja. Ehdotuksia otetaan vastaan huhtikuun loppuun saak-ka. Palkintoraati huomioi ehdotukset työs-kentelyssään. AVEKin johtokunta päättää palkinnon saajasta raadin tekemän ehdo-tuksen pohjalta.

AVEK-palkinto on tunnustus luovasta työstä. Palkinto voidaan myöntää mediatai-teen tai muun audiovisuaalisen kulttuurin piirissä toimivalle tekijälle tai ryhmälle. Haemme erityisesti omaperäisyyttä tai luo-vaa rohkeutta osoittavia teoksia sekä audiovi-suaalista ilmaisua laajentavia hankkeita.

Pyydämme, että perustelet ehdotukse-si. Millä tavoin ehdotuksesi täyttää edel-lä kuvatut AVEK-palkinnon kriteerit? Voit jättää ehdotuksesi joko nimelläsi, nimimer-killä tai täysin nimettömänä AVEKin verk-kosivuilta löytyvällä lomakkeella.

AVEK-palkintoraatiin 2010 kuuluvat seuraavat johtokunnan jäsenet: Marita Liulia, Mika Taanila ja Minna Tarkka sekä mediataiteen tuotantoneuvoja Heidi Tikka.

Miia Tervon Lumikko (2009) voitti myös kotimaisen kilpailun alle 30-minuut-tisten sarjan pääpalkinnon.”Hän käyttää ai-neistoa taitavasti ja pitää langat koko ajan käsissään tarjoten samalla ajattelemisen ai-hetta katsojalle”, tuomaristo luonnehti oh-jaustyötä. Kotimaisen tuomariston jäsenet olivat Kaarina Hazard, Heikki Jokinen ja Sirkka Möller (Saksa). Arthur Franckin ja Oskar Forsténin dokumentti Ruuhka (2009) voitti erikoispalkinnon.

Kotimaisen kilpailun yli 30-minuuttis-ten sarjassa pääpalkinnon sai Pia Andel-lin dokumentti Göringin sauva (2010). Eri-koispalkintokin meni dokumenttieloku-valle, Mika Ronkaisen ohjaamalle Freeti-me Machosille (2010). Kunniamaininnan sai dokumentti Mies ja videokamera (2009), jonka on ohjannut Petri Hagner.

Tampereen elokuvajuhlien perustami-sesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Tapahtuma on Pohjoismaiden vanhin lyhyt-elokuvafestivaali. Tampereen elokuvajuhli-en kokonaiskävijämäärä nousi tällä kertaa jo 31 000:een.

Tampereen Grand Prix suomalaiselle

ku

va: T

om

mi

Tai

pale

68

Valmistuneita tuotantoja

AV E K I N T U K E M I A VA S TAVA L M I S T U N E I TA LY H Y T- J A D O K U M E N T T I E L O K U V I AKuvaukset ja tiedot perustuvat tuotantoyhtiöiden AVEKille toimittamaan aineistoon.

MagneettimiesDokumenttielokuvaKesto 79 min

Dokumenttielokuva nuorena kuol-leen lauluntekijän Pekka Strengin kauaskantoisesta vaikutuksesta usei-den ihmisten ajattelun ja elämänsuun-nan kehittymiseen. Elokuva on ker-tomus ihmisestä, joka oli liian hauras maailmaamme.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Arto HalonenKuvaus: Hannu-Pekka VitikainenLeikkaus: Joona LouhivuoriÄänisuunnittelu: Heikki Innanen / Soundwise OyTuotanto: Arto Halonen /Art Films production AFP OyEnsi-iltapäivä: 18.9.2009 Teatteriensi-ilta: 16.10.2009

Kongon akseliDokumenttielokuvaKesto 52 min

Dokumenttielokuva suomalaisista laivamiehistä Kongo-joella 1900-lu-vun alussa.

Alastomat miehet istuvat saunassa ja puhuvat suoraan sydämestään. Ruos-teisten kiukaiden lämmössä suomalai-set miehet puhdistautuvat sekä fyysi-sesti että henkisesti.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Joonas Berghäll, Mika HotakainenKuvaus: Heikki Färm F.S.C., Jani Kum-pulainen F.S.C.Leikkaus: Timo PeltolaÄänisuunnittelu: Christian ChristensenMusiikki: Jonas BohlinTuottaja: Joonas Berghäll / Oktober OyEnsi-ilta: 26.1.2010

Epäilyksen varjossaDokumenttielokuvaKesto 74 min

Dokumenttielokuva Alpo Rusin ku-janjuoksusta vakoiluepäilyjen varjos-sa, poliittisen eliitin ja julkisuuden puristuksessa.

Käsikirjoitus: Pekka Lehto, Beatrix A.MillburnOhjaus: Pekka LehtoKuvaus: Teppo Högmän, Kasimir LehtoLeikkaus: Jussi RautaniemiÄänisuunnittelu: Kalevala StudioTuotanto: Pauli Pentti / First Floor Pro-ductions OyEnsi-Ilta: 28.1.2010

Ohjaus: Aaltonen JoukoKäsikirjoitus: Jouko Aaltonen, Seppo SivonenKuvaus: Timo Peltonen Äänisuunnittelu: Martti TurunenSävellys: Tapani RinneLeikkaus: Samu HeikkiläTuotanto: Pertti Veijalainen / Illume OyEnsi-ilta: 29.9.2009

Miesten vuoroDokumenttielokuvaKesto 81 min

69

AV E K I N T U K E M I A VA S TAVA L M I S T U N E I TA LY H Y T- J A D O K U M E N T T I E L O K U V I A

Lopun alkuja LyhytelokuvaKesto 17 min

Elokuvan päähenkilöt muuntavat elo-kuvastudion ”tyhjän taulun” kuvitte-lemansa tulevaisuuden näyttämöksi. Moninaiset kuvat lopun ajoista kerto-vat siitä, kuinka menneisyys ja medi-an luoma kuvasto määrittävät mieli-kuviamme tulevasta, sekä siitä, kuin-ka tulevaisuus voi lopultakin olla vain nykyhetken heijastuma.

Käsikirjoitus: esiintyjien haastattelujen pohjalta Jani RuscicaOhjaus: Jani RuscicaKuvaus: Anu KeränenLeikkaus: Tiina Aarniala, Jani RuscicaÄänisuunnittelu: Anne TolkkinenTuotanto: Jani Ruscica / Askel tuotan-not kyEnsi-ilta: 28.1.2010

RuuhkaDokumenttielokuvaKesto 12 min

Dokumenttienkuva Ruuhka kurkis-taa kahden autolähetin sielunmaise-maan. Lähetit puhuvat toiveista, unel-mista ja peloista. Liikenteessä autoili-ja saa liikkua vasta kun valot vaihtuvat – elämässä taas pitää itse valita koska on aika jatkaa eteenpäin.

Ohjaus ja käsikirjoitus: Arthur Franck & Oskar ForsténKuvaus: Mikael Gustafsson & Oskar Forstén Leikkaus: Arthur Franck Äänisuunnittelu: Axel Högström Musiikki: Axel Högström Tuotanto: Oskar Forstén / 4KRS FILMS Ensi-ilta: 29.1.2010

Miehen kuva DokumenttielokuvaKesto 81 min

Miehen kuva on elokuva nelikymppi-sen miehen kriisistä ja muutoksesta parempaan; se kertoo vanhemmuudes-ta, alkoholista, suomalaisesta miehestä ja hänen rakkauden kaipuustaan. Mie-hen kuva on myös intiimi kuvaus isän ja pienen pojan välisestä suhteesta.

Ohjaus ja kuvaus: Visa Koiso-KanttilaLeikkaus: Tuula Mehtonen

Äänisuunnittelu: Janne LaineTuotanto: Iiris Härmä / Guerilla FilmsEnsi-ilta: 29.1. 2010Teatteriensi-ilta: Elokuvateatteri Star, Oulu 26.3. 2010

Auf Wiedersehen FinnlandDokumenttielokuvaKesto 80 min

Auf Wiedersehen Finnland on doku-mentaarinen elokuva sadoista nuoris-ta suomalaisnaisista, jotka lähtivät La-pin sodan puhjettua, syyskuussa 1944, Suomesta saksalaisten sotilaiden mu-kana kohti Saksaa.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Virpi SuutariKuvaus: Heikki Färm f.s.c. Leikkaus: Jukka NykänenÄänisuunnittelu: Olli HuhtanenMusiikki Johanna Juhola, Pekka KuusistoTuotanto: Cilla Werning / For Real Pro-ductions OyEnsi-ilta: 29.1.2010Teatteriensi-ilta: 12.2.2010

70

Valmistuneita tuotantoja

Musta hevonen AnimaatioKesto 6 min

Isän ja pojan kasvutarina. Kotoa tule-vat eväät elämässä selviämiseen. Mikä tai kuka määrää perheen nokkimis-järjestyksen?

Käsikirjoitus, animaatio, leikkaus: Ma-lakiasÄänet ja musiikki: Yrjö SaarinenHahmojen suunnittelu: Matti KallioTaivasmaalaus: Vilja Wolferiina MalkkiTuotanto: The Dead Will Rise -studioEnsi-ilta: 1.3.2010

LeikkipuistoDokumenttielokuvaKesto 30 min

Lapsuudesta asti toisensa tuntenut poikaporukka kokoontuu leikkipuis-toon keskellä metsäistä helsinkiläis-tä lähiötä. Maailmanlaajuinen diaspo-ra on viskannut pojat yhteen maail-man eri laidoilta. Ei-mistään kotoisin oleminen on luonut sidoksen ja oman alakulttuurinsa.

Ohjaus: Susanna HelkeKäsikirjoitus: Susanna Helke, Jan IjäsKuvaus: Heikki Färm f.s.c.Leikkaus: Susanna HelkeÄänisuunnittelu: Anne TolkkinenMusiikki: Sanna SalmenkallioTuotanto: Cilla Werning / For Real Productions OyEnsi-ilta: 12.3.2010

Freetime MachosDokumenttielokuvaKesto 86 min

Komedia maailman pohjoisimmasta ja kolmanneksi huonoimmasta rugby-joukkueesta.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Mika RonkainenKuvaus: Vesa Taipaleenmäki & Mika Ronkainen Leikkaus: Anders VilladsenÄänisuunnittelu: Esa NissiMusiikki: Samuli Putro & Ahti Mar-ja-AhoTuotanto: Mika Ronkainen, Kimmo Paananen / Klaffituotannot Oy, Michael Trabitzsch / Prounen FilmEnsi-ilta: 12.3.2010

Kohtaamisia Jeesuksen kanssaDokumenttielokuvaKesto 28 min

Jeesus kutsuu tanssiin, järjestelee ar-kisia asioita, antaa liike-elämän neu-voja ja opastaa ulos kaapista. Kym-menen ihmistä kertoo omasta Jee-suksestaan uskonnon merkitystä pohtivassa elokuvassa.

Käsikirjoitus, ohjaus, leikkaus: Matleena Jänis, Emilia LehtinenKuvaus: Jarkko T. Laine, Matleena JänisÄänisuunnittelu: Janne JankeriTuotanto: Matias Boettge / Kinosfilmi Oy Ensi-ilta: 5.4.2010

71

Tukipäätökset syksy 2009

KoulutusapurahatKettunen Petri 1 500Adultan Monimediakoulutus 10.9.09-31.5.10

Achté Inka-Maria 1 000Opiskeleminen National Film and Television Schoolissa (Beaconsfield, UK) Ma in Documentary Directing -ohjelmassa 11.1.10 - 31.12.11

Mäki-Nevala Saija 2 000Opiskeleminen Tallinnan yliopistossa Master of Film Arts -koulutusohjelmassa 7.9.09 - 18.6.10

Jääskeläinen Kira 2 000Opiskeleminen Moskovan valtiollisessa elokuvakoulussa dokumenttiohjauksen maisterikoulutuksessa 11.2009 - 5.2010

Mäkipää Jari 1 000Opiskeleminen TAMK:n ja Salfordin yliopiston MA in Screenwriting -koulutusohjelmassa 1.9.09 - 30.6.10

Wegelius Maria 500Adultan kansainvälinen tv-dokumenttikoulutus 1.9.09 - 31.5.10

Dufva Satu 1 499Maskeerauksen ammattilaistapahtuma ”The Make Up Show” New Yorkissa 16.5.-17.5.10

Hellén Veera 700Amsterdamin kv.dokumenttielokuvafestivaali 18.-25.11.09

Lehkamo Arto 1 500Meriterranean Film Instituten käsikirjoituskoulutus 22.6.-6.7. ja 10.-18.10.2009

Nuora Kati 1 500Adultan Sillanrakentajat-koulutus 2009-2010

Reinola Kirsi 1 159FINTRAn Kulttuuriviennin ammattilainen -koulutus 6.10.09-20.4.10

Tammenpää Tuomo 1 100Banffin New Media Instituten (Alberta, Kanada) Grounding Open Source Hardware - työpaja 12-19.7.09

Vaarakallio Sampo 1 500Adultan kansainvälinen tv-dokumenttikoulutus 1.9.09 - 31.5.10

Aaltonen Jouko 5 000Seikkailu todellisuudessa. Dokumenttielokuvan tekijän opas - kirjan kirjoittaminen

Hakola Marikki 5 000Hypermontaasi - vuorovaikutteisen liikkuvan kuvan montaasi pragmatismin näkökulmasta - väitöskirjan valmiiksi kirjoittaminen Berliinissä 15.11.09-15.2.10

Häkkinen Anna 1 500Adultan kansainvälinen tv-dokumenttikoulutus 1.9.09 - 31.5.10

Karrento Johan & Punkki Pauliina 1 500EDN:n Twelve for the Future -koulutus 15.-18.9.09 (Marielyst, Tanska) ja tammikuu-10 (Hki)

Valonen Minna & Kilpiäinen Jaakko 1 500EDN:n Twelve for the Future -koulutus 15.-18.9.09 (Marielyst, Tanska) ja tammikuu-10 (Hki)

Ala-Korppula Elina 1 050Adulta kv.tv-dokumenttikoulus (ml. av-viestinnän erikois- ammattitutkinto) 1.9.09 - 31.5.10 (Pasila)

Koskinen Arto 1 150SOURCES2-koulutus (MEDIA-ohjelma) Prahassa (FAMU) 14.-18.10.09

Länsman Irene 880Saamelaisalueen koulutuskeskuksen medialinjan työssäoppimisjakso YLE/TV2:n Pikku kakkosella 22.1.-12.3.10

Beloff Laura 1 750”RE:LIVE Media Art History” -konferenssi Melbournessa (Australia) 24.-30.11.09

Jansa Kirsi 1 000Backpack Journalism -kurssi 10.-13.12.09 Silver Springissä (USA)

Olsson Iris 754CPH:DOX-dok.elokuvafestivaalin dokumenttielokuva- työpaja 6.-15.11.09 (Kööpenhamina)

Vesanto Jussi 693The Film Training Companyn Vittorio Storaro master class -tapahtuma Göteborgissa 31.1.-2.2.10

Pelo Riikka 1 500Tutkijavierailu Potsdamin Hochschule für Film und Fernsehen -korkeakouluun 15.4.-15.7.10

Ryynänen Juhana 200POWR Storymarket -tapahtuma Tallinnassa 29.11.-2.12.09

Heikkilä Pia 1 500Kuvauksen jatkokurssi sekä editoinnin peruskurssi (Frontline Club, Lontoo) syys- ja lokakuussa -09

Kutvonen Teemu 900Gobelins, l´école de l´image -animaatiokoulun animaatiokoulutus 30.6.-15.7.10

Koskinen Mika 300POEM-säätiön ja Filmikaari-hankeen trailerileikkaustyö- paja Oulussa 12.-15.11.09.

Lehtinen Virke 1 500La Femis:n Archidoc-työpaja: Prahan elokuvakoulu (26.10.-2.11.09), Pariisi 30.11.-5.12.09 ja Biaritz tammikuussa -10

Lindström Christer 2 794Intensive insight on Australian stop-motion animation: production, realisation, professionals and experts -koulutus joulu-tammikuussa -10 (Melbourne, Australia)

Toiviainen Simo 270POEM-säätiön ja Filmikaari-hankeen trailerileikkaustyöpaja Oulussa 12.-15.11.09.

Virtanen Riikka 1 500Silicon Appliances-kurssi (Lontoo 15.-17.12.09)

Kassila Matti 3 000Itseäni suuremmat elokuvaohjaajat -kirjan kirjoittaminen

Lillqvist Katariina 3 000Tsekkiläisen nukkeanimaation salaisuus -tutkielman kirjoittaminen

Koulutustapahtumien tukiOsuuskunta Animaatiokopla / Jääskeläinen Leena 7 800Animaation Käsikirjoitushautomo syyskuu 2009- maaliskuu 2010

Cinemaissi / Silfvast Sofia 1 500Fernando Pérezin mestarikurssi Cinemaissí-festivaalin yhteydessä Helsingissä 21.-23.10.09 yhteistyössä TAIK/ELOn ja KAVAn kanssa

European Documentary Network / Sandsmark Line 4 400Nuorien dokumentaristien Twelve for Future -koulutus syyskuussa 2009 Tanskassa (Marielyst) ja tammikuussa 2010 Helsingissä

Dokumenttikilta / Neittaanmäki Reetta 3 000Dokumentaristien koulutusmatka Jihlava International Documentary Film Festivalille (Tsekki) 27.10.-1.11.09

Risto Jarva -seura Ry / Kuortti Matti 2 000Anssi Mänttäri -viikonloppu - ja ”Suomalaisen Televisioteatterin kulta-aika” -tapahtuma 15.-16.5.09 ja toukokuussa -10 (Andorra)

Suomen Elokuvaohaajaliitto Ry / Siivonen Eeva 4 500Ohjaajaklubi 1.1.-31.10.10 (elok.teatteri Andorra)

Suomen Elokuvaohaajaliitto Ry / Siivonen Eeva 800Keskustelutilaisuudet Orionissa 13.2. - 8.5.10

Dokumenttielokuvan Tuki Ry / Salovaara Aija 3 000Web as a first platform - Open source and web- documentary -koulutustapahtuma 14.-16.12.09

Suomen Maskeeraajat Ry / Burtsow-Huelvan Zoe 2 693Kurssin järjestäminen HD- ja RED-kameran maskeeraukselle asettamista vaatimuksista 24.-25.4.10

Muu Ry/ Leppiniemi Riitta 4 500Interaktiivinen ääniteos -kurssi (osana Audio Autographs -projektia) marraskuu 09 - maaliskuu 10

Kaipainen Jyrki ja työryhmä 3 000Animaatioalan ammattilaisten työpaja Kuubassa 1.2.-31.3.10

HYY:n Elokuvaryhmä Ry / Pirkkalainen Maria 2 200Seksuaalisuus valkokankaalla - luentosarja 5.2.-23.4.10 Orionissa

72

Tukipäätökset syksy 2009

KulttuurivientitukiFinnanimation Ry / Kaipainen Jyrki 2 500Animaatiotuottajien osallistuminen MIFA-animaatio- markettiin Annecyssä 10.-13.6.09

Wahlforss Jaana 1 196The Winter Ghost -animaation kv.rahoitus Cartoon Forum -tapahtumassa Rogalandissa (Norja) 22.-25.9.09

Työryhmä Kids First / Hakalax John 1 000Suomalaisia lastenelokuvia Yhdysvaltoihin vievän hankkeen valmistelumatka Los Angelesin kv. lastenelokuvafestivaalille 6.-11.10.09

Fixc osuuskunta / van Ingen Juha 1 800Suomalaisen videotaiteen ja kokeellisen elokuvan Out of Context -tapahtuma Berliinissä 2.9.09

Renvall Seppo & työryhmä 1 400Suomalaisen mediataiteen esitykset Surpas-festivaalilla Portbounissa (Espanja) 3.-5.9.09

Gartz Juho 797Vuoden 2008 Kettupalkinnon palkintomatka Pariisiin

Pohjola Elina 325Avioliitossa-lyhytelokuva Nordisk Panoraman Transatlantic Talent Laboratory-tapahtumassa Reykjavikissä 24.-27.9.09

Pohjola Mike 325Avioliitossa-lyhytelokuva Nordisk Panoraman Transatlantic Talent Laboratory-tapahtumassa Reykjavikissä 24.-27.9.09

Suomi-Väänänen Maarit 1 108Jalkeilla taas - lyhytelokuva 25Frames per second-festivaalilla (Kroatia 22.-27.9.) ja Amsterdamin elokuva-festivaalilla 19.-29.11.09

Visible Oy / Koli Pekka 900Animaatioelokuvasarjan kv. rahoitus Cartoon Forum- tapahtumassa Rogalandissa Norjassa 22.-25.9.09

Pink Twins/ Vehviläinen Vesa 1 000Traverse-näyttely Brisbanessa Australiassa 23.-27.7.09

SET Ry / Vesala Olli 10 000Suomalaisten elokuvantekijöiden festivaali- ja koulutusmatka Johannesburgiin ja Kapkaupunkiin 30.9.-8.10.09

Illume Oy / Veijalainen Pertti 1 589Sähköinen sota -dokumenttielokuvan kv.rahoitus Baltic Sea -foorumissa (Riika, 5.-6.9.09) ja Nordisk Forumissa (Reykjavik 28.-29.9.09)

First Floor Productions Oy / Pauli Pentti 825Epäilyksen varjossa -dokumenttielokuvan kv. rahoitus Nordisk Forumissa (Reykjavik 28.-29.9.09)

Suomen elokuvakontaksi Ry / Louhivuori Jasmin 7 670Nordisk Panoraman kilpailusarjoihin valittujen suomalaisten tekijöiden matkakulut Reykjavikiin 25.- 30.9.09

Helsingin Dokumenttielokuvafestivaali/ 680Närekangas Leena Nordisk Panorama ja Nordisk Forum Reykjavikissa 25.-30.9.09

Videokuu Oy / Oroza Jussi 349Nordisk Panoraman Open Source -työpaja 26.-27.9.09

Nick Dorra Productions / Nick Dorra 787Tristan Trilobiitti -animaatiosarja kv.rahoitus Stavangerin Cartoon Forumissa 22.-25.9.09

Lehto Pekka & työryhmä 700Kapitalist-elokuvan venäjänkielinen käännöstyö

Roberts Liisa 1 100Mikä Aika on Viipurissa -teoksen esittelymateriaali Pariisin Suomi-instituutiin, Chigacon Art Instituutiin ja Storyteller-näyttelyyn USA:ssa

Nikkilä Reijo 580Elokuun vallankumous-dokumentti Sotsin Dagomy- journalistifestivaalilla 24.-30.9.09

Epidem Zot Oy / Wahlforss Mikael 5 069Eri hankkeiden kv.rahoitus ja levitys: Cartoon Forum, Rogaland, MIPCOM, MIPCOMJunior, Cannes, METV, AbuDhabi, Berlinare, Cartoon Movie, MIPTV

Elokuvaosuuskunta Camera Cagliostro / Kaipainen Jyrki 1 939The Arctic Ring-animaatiosarja Cartoon Forum - rahoitustapahtumassa Stavangerissa 22.-25.9.09

Filmimaa Oy / Tuurna Markku 1 273Aranda-dokumenttielokuva Nordisk Forum-rahoitus tapahtumassa Reykjavikissa 28.-29.9.09

Rt-Documentaries Oy / Turunen Ulla 528Putkimiehen päiväkirja -dokumenttielokuva Sheffieldin Doc/fest-tapahtumassa 4.-8.11.09

Videokuu Oy / Oroza Jussi 735Tarinateltta-konsepti Sheffield Doc/fest-tapahtuman Meet Market -tapaamisissa 3.-8.11.09

For Real Productions Oy / Werning Cilla 690American Vagabond -dokumenttielokuvan kv.rahoitus Lepzigin International DOK-tapahtumassa 26.-27.10.09

Blue Media Oy / Hakalax John 765Matti Nykänen -dokumenttielokuvan kv.rahoitus Forum 2009 -tapahtumassa Amsterdamissa 23.-25.11.09

Solar Films Oy / Väänänen Sari 1 328Eri hankkeiden kv.rahoitus: European Producer´s Clubin yhteistuotantofoorumi 17.-18.10.09, Rooma, Baltic Event Co-production Market 29.11.-2.12.09, Tallinna ja American Film Market 4.-11.11.09, Santa Monica

Kantomaa Taito 541Elli-monitaideteos Sheffieldin Doc/fest-tapahtumassa 4.-8.11.09

Bad Taste Oy / Rax Rinnekangas 959Tadao Ando/Koshino Talo -dokumenttielokuvan espanjankielinen käännös

Pennanen Karin 390Brudhlaup-lyhyelokuva Pekingin elokuva-akatemian kv.opiskelijafestivaalilla 7.-14.11.09

Kristallisilmä Oy / Pohjola Ilppo 1 124Missä on missä?-elokuva New Yorkin Modernin taiteen museossa 30.9.-4.10.09

Renvall Seppo 586Exotique-teos Carnegie Art Award 2010-näyttelyssä Kööpenhaminassa 16.-19.9.09

Yli-Annala Kari 450X-OP-taideverkoston tapaaminen Istanbulin Biennaalin yhteydessä 5.-7.11.09

Van Ingen Sami 277Just One Kiss - The Fall of Ned Kelly -teos Diversions- festivaalilla Edinburghissa 6.-8.11.09

Navy Blue Bird Oy / Niska Markku 1 246Yli Lohikäärmeen portin -dokumenttielokuvan kv. rahoitus: East European Forum, Jihlava, 26.10.-2.11. ja Sheffield Doc/Fest 4.-8.11.09

Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys / Silvennoinen Pekka 94Suomalais-venäläisen elokuvafoorumin valmistelu- matka Karjalan tasavaltaan 5.-7.11.09

Luxian Production Oy / Koskinen Mika 976Punaisen metsän hotelli -dokumenttielokuvan kv.rahoitus IDFA Forum-rahoitustapahtumassa sekä Tukholmassa ja Kööpenhaminassa 20.-26.11.09

Av-Arkki Ry / Reinola Kirsi 22 000Suomalaisen mediataiteen kv.levitys 09

Hakalax Productions Oy / Hakalax John 790Kinbaku -dokumentin kv. levitys Asian Film Market- tapahtumassa (Pusanin elokuvafestivaali, Etelä-Korea) 8.-16.10.09

Fixc osuuskunta / Duncker Maria 2 450FixC Open -verkkotyökalun markkinointi Tukholman Supermarket-taidemessuilla 19.-21.2.10

Frameworks Productions Oy / Sallinen Tuomas 1 000La Venitienne - elokuvan yhteistuotannon valmistelumatka Pariisiin 17.-25.11.10

Kinotar Oy / Saarinen Lasse 7 000Oscar- ja Golden Globe-kilpailujen matkakulut

Kinovid Oy / Humaloja Timo 968Kinnvika - dokumenttielokuva EAVE Plus Film Marketing Workshop - koulutustilaisuudessa 3.-6.12.09

73

Tukipäätökset syksy 2009

Klaffi Tuotannot Oy / Launonen Tapani 671Tuotantopalvelujen markkinointi Leeuwardenissa, Hollanissa 13.12.09

Kinoproduction Oy / Olsson Claes 1 260”Täysikuu” ja ”Dead Point” - kv.yhteistuotannot European Film Academyn jäsenseminaarissa (Bochum, Essen 11.-12.09) sekä Berliinin elokuvajuhlien Film Marketissa helmikuussa 2010

Brander Pirjetta 1 200Taiteilijan tuotannosta tehdyn DVD-julkaisun kulut

AVEK / SES kulttuurivienti 65 000Vuoden 2009 2. erä

Lyhyt- ja dokumenttielokuvien tuotantotukiKäsikirjoitustukiBerg David & Luukkonen Elina 4 500Ovia ja lukkoja Lyhytelokuva neljän nuoren kohtaamisista Helsingissä ja fyysisten ja henkisten ovien ja lukkojen avaamisesta

Auramo Sanna 4 000Vera ja vallankumousvuodet Dokumenttielokuva Vera Andrejevnasta ja hänen perheestään Suomen Vammelsuussa, Venäjän vallankumouksen melskeissä ja emigranttina Euroopassa

Aaaltonen Jouko & Virratvuori Jussi 2 000Nauru elämälle Nekrologin muotoon rakennettu dokumenttielokuva Kauko Röyhkästä

Kujala Kalle 3 000Rautaa rajan taa – Malmilta New Yorkiin Dokumentti- elokuva heavy-musiikin suosiosta, viennistä ja vähäisestä valtion vientiponnistelutuesta

Webster John 6 000Ilmastonmuutoksen arvot Dokumenttielokuva ympäristö- kysymyksestä sijoittamisen, arvojen ja liiketoiminnan kannalta

Jänis Matleena 4 000Elämää tehtaan varjossa Valokuvaajasuvun laajoihin kuva- ja filmiarkistoihin perustuva dokumenttielokuva Varkaudesta, tehdaskaupungista menneinä hyvinä aikoina

Jääskeläinen Leena 3 000Suru Animaatioelokuva kolmesta naisesta ja siitä, kuinka he käsittelivät suruaan

Linna Olavi 3 000Man flyttar Humoristinen dokumenttielokuva miehestä joka muuttaa Ruotsiin, ruotsalaisesta miehestä ja ruotsalaisesta elämästä

Hasanzadeh Chileh & Demirbas Binnaz 2 000Odotus Dokumenttielokuva elämästä Helsingissä Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa

Lindgren Niklas 1 500Tömistelijä Lyhytelokuva kahdesta ystävästä, heitä kiusaavasta henkilöstä ja tytöstä

EnnakkovalmisteluElokuvayhtiö Aamu Oy / Johanna Vanhala 6 500Voitko rakastaa Dokumentaarinen lyhytelokuva muistoista ja niiden kohtaamisen tärkeydestä

Kinosto Oy / Elina Kivihalme 6 000Tuntematon emäntä Dokumenttielokuva maaseudun naisista sotiemme aikana

Jaakko Ilkka Productions Oy / Arto Koskinen 4 000Dokumenttielokuva Suomen toimista ja politiikasta Viron itsenäistymisprosessin aikana

Nostalgia Film Oy / Georg Grotenfelt 3 000Hermanfilmen Elokuva Herman Parlandin kesäpäivistä Joroisten Välttilässä

Road Movies Oy / Mohamed El Aboudi 8 000Dance of Outlaws Dokumenttielokuva kolmesta Sheikhat-tanssija-prostituoidusta ja heidän asemastaan marokkolaisessa yhteiskunnassa

Luxia Productions Oy / Mika Koskinen 9 000Punaisen metsän hotelli Dokumenttielokuva Kiinan valtion ilmasto- ja metsäpolitiikasta, ihmisoikeuksista ja Stora-Ensosta

Aito Media Oy / Saku Pollari 8 000Uusi kirkko Dokumenttielokuva Nokian missio -kirkon perustamisesta ja liikkeen johtajasta Markku Koivistosta

Navy Blue Bird Oy / Mika Mattila 8 000Yli lohikäärmeen portin Dokumenttielokuva Kiinan nykytaidemaailmasta

Kristallisilmä Oy / Eija-Liisa Ahtila 4 000Marian ilmestys Nykyaikaan sijoittuva, kokeellinen lyhytelokuva Luukkaan evankeliumin Marian ilmestyksestä

Kinovid Oy / Jukka Eggert 7 500Jahti Dokumenttielokuva citykani-ilmiöstä ja kahdesta henkilöstä jotka tutustuvat haulikon käyttöön

TuotantotukiAskel Tuotannot Oy / Ruscica Jani 14 500Lopun alkuja Kokeellinen elokuva tulevaisuudesta ja mielikuvista

Pohjankonna Oy / Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen 12 000Välissä Dokumentaarisuudesta ammentava lyhytelokuva hyönteisten elämästä

Guerilla Films Oy / Iiris Härmä 25 000Kevät Dokumenttielokuva erikoisluokanopettaja Ullasta, ja hänen viimeisestä työkeväästään 9-luokkalaisten kanssa ennen eläkkeelle jäämistä

Jaakko Ilkka Productions Oy / Jaakko Ilkka Virtanen 27 000Suuri ja mahtava Neuvostoliitto Kokeellinen dokumenttielokuva Ylen suomettuneisuuden tilasta 60- ja 70-luvulla

Avanton Productions Oy / Mia Halme 35 000Rakkaus riittää Seurantadokumenttielokuva lapsista sijaiskodeissa

Mouka Filmi Oy / Jani Peltonen 15 000Pitkä mies Dokumentaarinen lyhytelokuva Euroopan pisimmästä miehestä, Väinö Myllyrinteestä

Cine Works Oy / Esa Illi 15 000Marc ja Basiliski Marc Gassotin pantomiimihahmoon perustuva mykkä lyhytelokuva

Frameworks Productions Oy / Ville Mäkelä 14 000Pillen tie Haastatteludokumentti Viron poliittisesta historiasta ja Lemmi Talvarista hänen kohtalontovereidensa kertomana

It’s Alive Productions/ Teemu Nikki 25 000Play God Tragikoominen dokumenttielokuva lapsuuden suuren unelman, sci-fi-action-splatter-elokuvan teosta, epäonnistumisesta ja romahduksesta selviämisestä

Bronson Club Oy / Joonas Neuvonen 25 000Reindeerspotting – Pako joulumaasta Seurantadokumentti- elokuva rovaniemeläisestä nuoresta miehestä ja hänen huumeisesta elämästään

Illume Oy / Seppo Rustanius 38 000Muurmannin suomalainen legioona Dokumenttielokuva suomalaisista punakaartilaisista, jotka taistelivat palkkasotilaina liittoutuneiden joukossa Muurmannin legioonassa 1918-1919

JälkituotantotukiLångfilm Productions Oy/ Risto Iissalo 3 000Kaaskerin Lundström Volter Kilven novelliin perustuva lyhytelokuva miehestä, joka pilattuaan uransa opettaa Kaaskerin saaressa merenkulkuoppia pojille

First Floor Productions Oy / Pekka Lehto 15 000Epäilyksen varjossa Dokumenttielokuva Alpo Rusista stasi-tutkimusten kohteena, suomalaisesta yhteiskunnasta ja poliittisesta ilmapiiristä

MediataideKäsikirjoitustukiJukola Päivi 2 0002057 Kansainvälistä avaruusteollisuutta käsittelevä teos

Näsänen Elena 2 000Kaksi elokuvaa elokuvasta Kaksi lomittaista lyhytelokuvaa ja installaatio

EnnakkovalmisteluKroma Productions Oy / Marikki Hakola 6 000Piipää rekonstruktio Vuonna 1987 toteutetun mediataide- teoksen rekonstruktio

74

Tukipäätökset syksy 2009

TuotantotukiMeet Factory Oy / Puustinen Merja 15 000Monkey Business -näyttelyhanke Sarja teoksia, Keravan taidemuseo, Staffordshiren ”Shire Hall” ja Tukholman L2-galleria

Petomaani Oy / Kuoppala Riikka 7 371Palavan kaupungin alla Videoteos ja mediainstallaatio, joka käsittelee lapsen kokemusta sodasta ja vaiettujen muistojen siirtämistä sukupolvelta toiselle

Avanton Productions Oy / Anu Pennanen 8 000Les Halles Moninäkökulmainen videoinstallaatio Pariisin Halleista ennen niiden uudelleenrakentamista, Taidehalli

KohdeapurahatSaralehto Rekola Mailis & työryhmä 5 000Mère folle Fiktion keinoin hulluuden historiaa ja kulttuurista määrittymistä käsittelevä meditaideteos

Koivumäki Juha 1 500Synti Videoteos ihmisen suhteesta kiellettyyn, Kluuvin Galleria

Merimaa Arttu 3 000Nonchalant Videoinstallaatio, joka käsittelee yksilön vieraantumista, Kluuvin Galleria Timonen Hanna 500Itäväylä Videoteos, joka tutkii valon, ajan ja filmimateriaalin suhdetta videoteoksessa, Hippolyte galleria

Ziegler Denis & työryhmä 2 000Nyren & pyramiden Performatiivisten videoteosten näyttelysuunnitelma, Muu Galleria

Kangasmaa Tuomo 330Videoteos Videoinstallaatio, joka rinnastaa kaksi ajallista tapahtumaa: hetkien kulumisen ja kaitafilmien rajallisen keston, Oulun taidemuseo ja Oulun Rantagalleria

Sassi Pekka 4 000Yksinäinen talo mäen päällä Ääni-installaatio ja ooppera, joka koostuu tekijän säveltämistä ja esittämistä kohtauksista, Galleria Heino

Schevin Nicolas 3 000Video art projects Neljä videoteosta, joiden lähtökohtana ovat tekijänmonitulkintaiset piirustukset, Kluuvin Galleria

Tuori Santeri 1 400School Day Valokuvaa ja videota yhdistävä mediainstallaatio, Spiral taidekeskus, Tokio

Rossi Vappu 800Katoaminen / Hääkuva Animaatiotekniikalla toteutettu videoinstallaatio, joka käsittelee muiston katoamista, Galleria G

Närhinen Tuula 2 000Liplatus Sarja laitteita, jotka dokumentoivat aaltojen liikkeitä, galleria Sculptor

Jokinen Sirpa 1 200Lento no:3 Ääni-installaatio, jossa lentämistä työstetään sekä äänitilana että mielentilana, galleria Jangva

Brander Pirjetta 4 300Giant Surrealistinen esine- ja videoinstallaatio, Suomenlinnan Galleria Rantakasarmi ja Pariisin Suomi-instituutti

Yli-Annala Kari 1 000Maisema: Eurooppa 1.0 Sarja videoteoksia ihmisten toiminnasta eurooppalaisessa kaupunkimaisemassa, Hippolyte Galleria

Silenius Terhi 800Breathing House Talon ja ihmisen suhdetta unisymboliikan kautta käsittelevä installaatio, Galleria Rantakasarmi

Haikala Eeva-Mari 800Making Time Audiovisuaalinen performanssi kuukauden päivittäisistä tapahtumista

Renvall Markus 1 500Pää pyörälle 2009 Pää pyörälle-hankkeen dokumentointi

Yppärilä Jenni 300Nearest and the Dearest? Kerrostalon naapuriyhteisöllisyyttä käsittelevä installaatio, Lönnströmin taidemuseo

Gorzna Ewa 500Inside Out Kolmikanavainen mediainstallaatio läsnä- ja poissaolosta, Taidehalli

Malkki Tomi 3 867Muovihevonen Animaatio perheen sisäisestä julmuudesta ja väkivallasta, YLE

Koski Kaisu 3 500Pharmakon Moniosainen videoinstallaatio, joka tutkii synteettisten lääkkeiden ja kehon vuorovaikutusta

Kuukka Raakel 5 000Lapsuuden huoneet Kaksi videoinstallaatiota, jotka koostuvat tekijän lapsestaan kuvaamasta materiaalista, Kluuvin Galleria

Martola Janne 1 000Maljanpoika osa 2 Piirrosanimaatio, Etelä-Karjalan taidemuseo

Holmström Gun & työryhmä 4 000Power to Heal Kokeellinen elokuva Andeilla asuvan shamaanin hengellisestä opetuksesta

Suominen Niina 3 000Kutsun itseäni terveeksi Elokuvan materiaalisuutta tutkiva kokeellinen teos, joka yhdistää runon, musiikin ja kuvan

Kåhre Markus 6 000Pidot Platonin Pitoihin pohjautuva mediainstallatio, jossa esitetty tila ja katsojan tila yhdistyvät, Galleria Sculptor

Karvonen Liisa ja Väätäinen Ulla 2 000Disappearing Vanhenemista ja kuolemaa käsittelevä videoinstallaatio, Akkuna-näyttelytila

Nenonen Juha 1 220Loopy Videoteoksen muusiikin säveltäminen ja äänimaailman viimeistely

Jokiranta Rita 3 000Videoteossarja 2010 Videoteossarja, joka tutkii maisemallisten elementtien kautta valokuvallisen ja videoilmaisun rajapintoja, Valokuvakeskus Nykyaika, KunstCentret Silkeborg, Luleån taidehalli

Tutkimus- ja kehittelytuki Vieteri Askel Tuotannot Oy / Jani Ruscica 10 000Lopun alkuja Elokuvastudiotilan tutkiminen tulevaisuuden visioiden heijastuspintana

Avanton Productions Oy / Sonja Lindén 6 000Les Halles Tilan esittämisen tutkiminen 5-kanavaisessa installaatiossa ”Les Halles”

Haanperä Jari 3 000Audiovisuaalinen projektori Historiallisia esitystekniikoita hyödyntävän, ilman filmiä toimivan, liikkuvaa kuvaa projisoivan laitteen tutkimus- ja kehitystyö

Videokuu Oy / Jussi Oroza 10 000Tarinateltta Tarinateltta-hankkeen blue screen - tekniikan mahdollisuuksien kartoittaminen

Meet Factory Oy / Merja Puustinen 5 000Speak No Evil Turun kulttuuripääkaupunkihankkeeseen liittyvän mysteerikulkueen elokuva ja mediateknologia- osuuden toteuttaminen workshopeissa

First Floor Productions Oy / Pauli Pentti 12 000Tyhjä taivas Lyhytelokuvan virtuaali- ja perinteisen lavastuksen mahdollisuuksien tutkiminen ja vertailu

Ilokuva, Naukkarinen & Co / Eila Hutri 4 000Äääretön Uudenlaisten ilmaisumuotojen kehittely dokumenttia ja animaatiota yhdistäen

Cineparadiso Oy / PV Lehtinen 10 000The Beach Lyhytelokuvan visuaalisen ilmaisun kehittely

Grape Productions Oy / Raimo Uunila 8 000Stereospace Kolmiulotteisen kuvaamisen ja kolmiulotteisen esittämisen tutkiminen elokuvassa ja installaatiossa

Karisma Films Ay / Markus Kosonen 6 000WARP 3-D-lyhytelokuvan käsikirjoituksen ja demon kehittely

Suomi-Väänänen Maarit & työryhmä 3 000Kuorinen Naamioinnin ja naamioiden kuorimisen kerronnallisten mahdollisuuksien tutkiminen

Ukraja Oy / Anssi Mänttäri 8 000Hellsinki Street Eri lajityyppejä yhdistelevä, musiikintäyteinen kuvaus kadusta, joka elää kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina

Ahokas Aino ja työryhmä 6 500Muutuuko ihminen Esinekollaasin mahdollisuuksien tutkiminen animaatioissa

75

Tukipäätökset syksy 2009

Huh huh – filmi Oy / Maarit Lalli 12 000Ihan kohta 18 Episodielokuvan casting, käsikirjoituksen muokkaaminen improvisaation ja harjoituksen pohjalta sekä demokohtauksen taltiointi

Blom Risto-Pekka 4 000Paska isä Isäksi kasvamisen vaikeutta käsittelevän valokuva-videoteoksen kehittely

Hdez Iván Torres 4 500Guide for Confusion Kaupunkitilassa tapahtuva videoprojisointi, joka esitetään performanssinomaisesti ja dokumentoidaan

Festivaali- ja muu audiovisuaalisen kulttuurin tukiOulun elokuvakeskus Ry / Pesonen Sauli 17 000Kansainvälinen lastenelokuvafestivaali Oulussa 16.-22.11.2009

Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys / Silvennoinen Pekka 7 000Visuaalisen kulttuurin festivaali Viscult Joensuussa 8.-11.10.2009

Lens Politica / Toppila Niina 10 000Yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali Lens Politica Helsingissä 11.-15.11.2009

Isak Ry / Nissinen Saija 5 000Kuopion Vilimit 2009 -pohjoisen tarinoita - festivaali Kuopiossa 17.-20.9.2009

Mouka Film Oy / Jahnukainen Sami 5 000Dokumenttielokuvien esittämiseen keskittyvän Doc Lounge - klubitoiminnan aloittaminen Helsingissä, Tampereella ja Oulussa

Tampereen elokuvajuhlat Ry / Alanen Juhani 22 000Tampereen 40. kv.elokuvafestivaali 10.-14.3.2010

Suomen elokuvakontakti Ry / Louhivuori Jasmin 7 000Kettupäivät-lyhytelokuvatapahtuma Helsingissä 4.-7.11.09

Piknik Frequency Ry / Huuskonen Juha 12 000Elektronisen taiteen ja alakulttuurien festivaali Pikseliähky Helsingissä 25.-28.3.2010

Madtanssimaisterit Ry / Pajala-Hanna 5 000Loikka-tanssielokuvatapahtuma Helsingissä 24.-27.3.10

Mediakeskus Metka Ry / Westerholm Tuija 2 000Skidisti-lastenelokuvaprojektin elokuvien oppimateriaali opettajille

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Ry / Närekangas Leena 22 000DocPoint - dokumenttielokuvafestivaali Helsingissä 26.-31.1.2010

Dokumenttielokuvan tuki Ry / Salovaara Aija 5 000DPGC-dokumenttielokuvaprojekti

Digitaaliset demotMobilemap / Mirko Baas 5 000Mobiiliopas Mobiili kaupunkiopas (konseptisuunnittelu)

Kaipix Oy /Tirkkonen Kai 5 000Kuurojen kansainvälinen verkkoyhteisö Valokuvausta käsittelevä verkkoyhteisöpalvelu kuuroille (konseptisuunnittelu)

Colossal Order Oy / Mariina Hallikainen 15 000Cities in Motion Kaupunkiin sijoittuva strategiapeli (demo)

Goodprea Oy / Jape Kantola 20 000Arjen enkelit Yhteisöllinen, konsoli- ja liveroolipelaamisen yhdistävä minimediahanke (demo)

Luoda Productions Oy / Antti Sipilä 15 000Apua! Internet –palvelu ja tv-ohjelma, jossa auttajat ja apua tarvitsevat kohtaavat (demo)

First Floor Productions Oy / Pauli Pentti 15 000Rolling Stories Verkkopalvelu rullattaville tarinoille (demo)

Tyni Tatu 5 000Kolmiulotteinen laser/diginäyttelijä 3D fantasiahahmot teatteriin (konseptisuunnittelu)

Fisher King Production Oy / Matti Halonen 8 000Nymfit Virtuaalistudiossa toteutettava nuorten tv-sarja (demo)

Gemilo Oy / Arto Liukkonen 5 000Street Tycoon Paikkasidonnaista tietoa hyväksi käyttävä maailmanvalloituspeli Facebookiin (konseptisuunnittelu)

Lapland Studio Oy / Ilkka Immonen 20 000Paint of Joy Pelidemo hyvän ja pahan taistelusta (demo)

Tarinatalo Oy / Kari Tervo 20 000Uusi musta Monikanavainen, ekologisen elämän foorumi ja ekoportaali internetissä (demo)

Anima Boutique Oy / Antrea Pohjola 15 000Studio Killers Virtuaalibändiin perustuva monimediakonsepti (demo)

Egnahem Media Oy / Katja Lindroos 10 000Momokoti “House Book” Yhteisöllinen, sotien jälkeen rakennettuja lähiöitä ja kaupunginosia käsittelevä hanke (demo)

Lainesalo Jani 5 000Bad News Reaaliaikainen robottinäkemys uutismaailmasta (konseptisuunnittelu)

Kytkös Oy / Sami Oinonen 10 000Taistelu Helsingistä Kaupunkia pelialustana käyttävä monimediainen oheistodellisuuspeli (demo)

Jalkanen Jukka 5 000Kongo 360° Usealle julkaisualustalle rakentuva non-lineaarinen draama (konseptisuunnittelu)

Aavistus Innovations Oy/ Markus Haataja 15 000Heppapeli Selainpohjainen yhteisöllinen peli hevosharrastuksesta (demo)

Salmi Jari 5 000Mobiili-tv sisällön tuottaminen Mobiili-tv ohjelmaformaatin kehittäminen (konseptisuunnittelu)

Osuuskunta Valoaurinko / Metsämarja Aittokoski 5 000Iki-Auran aikakeikaus Kulttuurihistoriallisia sisältöjä käsittelevä, monimediainen lapsille suunnattu internetpalvelu (konseptisuunnittelu)

Digital Orchard Oy / Anna-Katariina Pajunen 15 000Letz3D-hanke Lapsille suunnattuun, pieninäyttöiseen katselulaitteeseen tehtävien stereoskooppisten animaatioiden demo ja verkkopalvelu (demo)

Grape Productions Oy / Uunila Raimo 5 000Tanssia kämmenellä Oman tanssiesityksen tilaaminen verkkoon tai mobiiliin (konseptisuunnittelu)

Gamedeer Oy / Markko Heinonen 15 000Dancenavigator Mobiili yhteisö ja palvelu vakio- ja latinalaistanssien harrastajille (demo)

Klassiset T & G Oy/ Matti Tuomisto 5 000Tiny City Internetradio ja -kaupunkiopas (konseptisuunnittelu)

Kopperoinen Miika 5 000Virtual Voice 3D teknologialla toteutettava virtuaalimaailma, media- ja strategiapeli poliittisesta vaikuttamisesta (konseptisuunnittelu)

Rohkimainen Samppa 5 000Arctic Expedition Napajäätikön tutkimiseen perustuva monialustainen strategia- ja reittisuunnittelupeli (konseptisuunnittelu)

Tuotantotalo Talvi Oy / Klaus Heydemann 10 000Ars Going Live Action 3D Esittävän taiteen sisältöjä S3D -formaatilla (demo) kanavien luominen

Studio Hillo Oy / Kim Kuusi 15 000I Love Comics Mobiili sarjakuvapalvelu ja -yhteisö (demo)

Nomad Interaction Oy / Erno Mäkinen 20 000Kouvojen pyhällä maalla Mobiilia paikkatietoa ja sosiaalista mediaa hyväksikäyttävä luontomatkailupalvelu (demo)

Fantastec Oy / Juha Väisänen 5 000Virtual Paradise Virtuaali- ja reaalimaailman yhdistävä, Lapin ympärille rakennettu 3D –yhteisöpalvelujen kokonaisuus (konseptisuunnittelu)

J O U K K O K I R J E

ELOKUVA KUVAPUTKESSASuomalaisen televisioteatterin kulta-aika

www.arkadin.fi

14.5.-16.5.2010Andorra (Eerikinkatu 11, Helsinki)Vapaa pääsy!www.ristojarvaseura.fi & www.arkadin.fi

Valkokankaalla Yleis-radion juhlahetkiä ja harvinaisuuksia, vieraina tekijöitä elokuvakameran edestä ja takaa.