mehiläisten talvitappioihin vaikuttavat ulkoiset tekijät. 2011

2011

Aino-Maija Mustalahti, SML ry,

Sakari Raiskio ja Lauri Jauhiainen (MTT)

Suomen mehiläishoitajain liitto ry

27.10.2011

Mehiläisten talvitappioihin

vaikuttavat ulkoiset tekijät

S u o m e n m e h i l ä i s h o i t a j a i n l i i t t o r y 1

Tiivistelmä

Mehiläisten talvehtimiseen vaikuttavat useat eri tekijät. Nämä voidaan jaotella biologisiin, tarhaajasta

johtuviin sekä ulkoisiin tekijöihin. Biologisia tekijöitä ovat muun muassa mehiläisten sekä satokasvien

ominaisuudet, tarhaajasta johtuvia ovat tarhauksessa käytetyt menetelmät, kuten kalusto sekä tautien

torjunta ja ulkoisia tekijöitä ovat sää sekä taudit. Tämän työn tavoitteena on selvittää erityisesti sään

vaikutusta mehiläisten talvitappioiden vaihteluun Suomessa.

Tämän tutkimuksen aineistona olivat vuosina 1997 – 2010 tehdyt kyselytutkimukset, jotka oli kerätty

Suomen mehiläishoitajain liiton toimesta. Säätiedot saatiin Maa- ja elintarviketalouden

tutkimuskeskuksesta (MTT) suoraan tilastoanalyyseihin sopivassa muodossa. Lisäksi käytössä olivat

sääkuvaajat, joissa ilmeni alueittain ylin-, alin sekä keskilämpötila. Aineistosta pyrittiin etsimään

säämuuttujia, jotka selittävät talvitappioita sekä satoa.

Huhtikuun keskilämpötila korreloi positiivisesti talvitappioprosentin kanssa. Tulos oli päinvastainen

aikaisemman tiedon kanssa. Eli mitä korkeampi huhtikuun lämpötila oli, sitä suuremmat olivat talvitappiot.

Aktiivisen kauden päättymisen ja talvitappioprosentin välillä oli negatiivinen korrelaatio, eli mitä

aikaisemmin aktiivinen kausi päättyi, sitä suuremmat olivat talvitappiot.

Sadon kanssa postiivisesti korreloivat vuorokausien lukumäärä sekä perättäisyys, jolloin lämpötila on 18 –

25 asteen välillä ja alin lämpötila on yli 15 astetta. Eli mitä enemmän satokauden lämpötila asettui

edellämainituille väleille, sitä suurempi sato saatiin. Nämä olivat kirjallisuuden perusteella määritetyt

lämpötilan kynnysarvot, jolloin medeneritys on parhaimmillaan Suomen olosuhteissa.

Sää ei yksistään riitä selittämään talvitappioita. Säätekijöiden ohella mehiläisiin vaikuttavat pesän vahvuus,

emon toiminta, ravintotilanne sekä tautipaine pesässä. Jos nämä tekijät ovat kunnossa, mehiläiset

selvitytyvät ankaristakin sääolosuhteista. Talvella 2002/2003 Suomessa oli alueittain poikkeuksellisen

suuret talvitappiot ja pääsyynä näyttää olevan syksyn liian nopea vaihtuminen talveen, jolloin mehiläisten

talveutuminen häiriintyi. Sään yhdysvaikutusta talvitappioihin muiden tekijöiden kanssa olisi syytä tutkia

tarkemmin tulevaisuudessa esimerkiksi monivuotisen seurannan avulla. Myös satokasvien kukinta-ajoista

eri alueilla Suomessa tarvitaan lisätietoa, jotta mehiläisten sadonkeruuta ja sen vaikutusta

mehiläisyhteiskuntien kehitykseen pystytään ennustamaan.


Sisällysluettelo 1. Johdanto ................................................................................................................................................ 3

2. Talvitappioihin vaikuttavia tekijöitä ...................................................................................................... 5

2.1. Kriittiset pisteet talvehtimisen kannalta mehiläisten vuosikierrossa ................................................ 6

2.1.1. Biologiset eli sisäiset tekijät: mehiläisten sekä kasvien vaikutus talvehtimiseen ......................... 6

2.1.1.1. Mehiläisten biologia .................................................................................................................. 6

2.1.1.2. Mehiläisten vuosikierto ............................................................................................................. 7

2.1.1.3. Mehiläisten satokasveihin vaikuttavia tekijöitä ........................................................................ 9

2.1.2. Mehiläistarhaajan toimet parhaan mahdollisen talvehtimisen turvaamiseksi ........................... 11

2.1.3. Ulkoiset tekijät: sää ..................................................................................................................... 11

2.1.4. Taudit ........................................................................................................................................... 12

3. Aineisto ja menetelmät ....................................................................................................................... 13

3.1. Muuttujat ........................................................................................................................................ 13

3.2. Tutkimuskysymykset ....................................................................................................................... 14

4. Tulokset ja tulosten tarkastelu ............................................................................................................ 14

4.1. Keskimääräiset talvitappiot sekä sadot vuosilta 1997 – 2009 ......................................................... 14

4.2. Sään vaikutus talvitappioihin sekä satoihin ..................................................................................... 17

4.3. Aktiivisen kauden pituuden vaikutus talvitappioihin ...................................................................... 20

5. Jatkotutkimusehdotuksia .................................................................................................................... 21

6. Johtopäätökset .................................................................................................................................... 22

7. Lähteet ................................................................................................................................................. 24


1. Johdanto

Mesipistiäisiin kuuluvat mehiläislajit ovat tärkeimpiä pölyttäjiä maailmalla. Etenkin tarhamehiläinen (Apis

mellifera) on taloudellisesti tärkeä pölyttäjä tuottamansa hunajan sekä pölytyspalveluiden vuoksi. Tässä

työssä mehiläisistä puhuttaessa tarkoitetaan nimenomaan tarhamehiläistä, ellei toisin mainita. Kaikkien

mesipistiäislajien määrät ovat laskeneet 1970-luvulta asti ja syiksi epäillään useita eri tekijöitä, esimerkiksi

nykyaikaista maatalouden harjoittamista (Free 1970, Delaplane ja Mayer 2000).

Mehiläistarhaajat ovat kokeneet tavallista suurempia talvitappioita 2000-luvulla ympäri maailman (Ellis ym.

2010, Potts ym. 2010, ).Ilmiö on saanut nimen mehiläiskato eli CCD (Colony Collapse Disorder) ja tutkijat

Yhdysvalloissa sekä Euroopassa ovat yrittäneet kartoittaa syitä, mitkä tekijät aiheuttavat laajat

mehiläistappiot. Van Engelsdorpin ja Meixnerin (2009) mukaan historiallisia tilastoja katsottaessa suuret

tappiot eivät ole poikkeuksellisia. Tarhaajat ovat menettäneet pesiä Yhdysvalloissa, Keski-Euroopassa sekä

muuallakin maailmassa (kuvat 1,2 ja 3). Mehiläiskadon syiksi on epäilty useita eri tekijöitä säteilystä

mehiläistauteihin. Neumann ja Carreck (2010) esittivät mielipiteen, että todennäköisimmät syyt

mehiläistappioille olisivat tuholaiset ja taudit, torjunta-aineet, satokasvien häviäminen ja sopimattomat

tarhausmenetelmät.

Kuvat 1 ja 2. Suuria talvitappioita on raportoitu USA:ssa, Euroopassa, Lähi-idässä sekä Aasiassa. Eteläisellä

pallonpuoliskolla vastaavaa ei ole havaittavissa. Suurimmat talvitappiot ovat olleet Euroopassa Isossa Britanniassa,

Tanskassa sekä Italiassa (Neumann & Carreck 2010).

Neumannin ja Carreckin (2010) mukaan myös mehiläisten ulkoloinen Varroa- punkki (Varroa destructor) on

jäänyt mehiläiskadon syiden selvittelyssä vähälle huomiolle ja se on edelleen suuri uhka

mehiläistarhaukselle. Yhtään tiettyä yksittäistä syytä suuriin tappioihin ei ole kuitenkaan löydetty, vaan

tappiot johtuvat ilmeisesti useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Mehiläiset sekä niiden patogeenit ovat

geneettisesti hyvin erilaisia, joten oireet sekä pesien menetykset eroavat alueittain.

Eteläisellä pallonpuoliskolla ei ole raportoitu suuria mehiläistappioita. Erot Pohjoisen ja Eteläisen

pallonpuoliskon välillä saattavat johtua siitä, että esimerkiksi afrikkalaiset mehiläiset ovat varroankestäviä


(kuva 1) ja näitä Afrikasta peräisin olevia mehiläisiä on viety myös Etelä-Amerikkaan. Australiassa Varroaa ei

ole tavattu ollenkaan (Neumann ja Carreck 2010). Suurimmat tappiot Euroopassa ovat viime vuosina olleet

Britanniassa, Tanskassa sekä Italiassa (kuva 2).

Naugin (2009) mukaan merkittävä syy pölyttäjäkatoon olisi elinympäristöjen pirstoutumisen aiheuttama

ravitsemuksellinen stressi. Nykyiset nopeat mehiläiskuntien menetykset ovat ilmeisesti vain jäävuoren

huippu, koska elinympäristöjen pistoutumisen aiheuttama ravitsemuksellinen stressi saattaa heikentää

mehiläisiä muille stressitekijöille. Naugin (2009) tulokset ovat linjassa mehiläistarhaajien aikaisempien

arvioiden kanssa, joiden mukaan nälkä sekä huonot sadonkeruuolosuhteet olisivat merkittävimpiä syitä

kuntien menetyksissä (Naugin 2009 artikkelissa: Otis 2007, VanEngelsdorp ym. 2007).

Kuva 3. Suomessa talvitappiot olivat talvella 2007/2008 keskimäärin 15 %. Kanadassa, Tanskassa, Sloveniassa,

Britanniassa sekä Yhdysvalloissa talvitappiot ylittivät 30 % (vanEngelsdorp ja Meixner 2010).

Mehiläisten talvitappiot vaihtelevat suuresti alueittain (vanEngelsdorp ja Meixner 2010). Esimerkiksi

Yhdysvalloissa keskimääräiset talvitappiot olivat 35,8 %, mutta alueellsisesti tappiot vaihtelivat 7,3 % - 56,2

% välillä. Pienimmät talvitappiot olivat talvella 2007/2008 Bulgariassa sekä Norjassa (kuva 3.). Myös talvi

2008/2009 oli samankaltainen Euroopassa. Talvitappioiden vertaamiseen eri maiden välillä tulee suhtautua

varauksella, koska otantamenetelmät ovat hyvin vaihtelevat ja tämänvuoksi tilastollisia virheitä saattaa

esiintyä.


Kuva 4. Mehiläistarhauksen muutokset maailmalla. Mehiläispesien määrä on kasvanut maailmalla vuosina 1960 –

2000. Eniten tarhaus on lisääntynyt eteläisellä pallonpuoliskolla (vanEngelsdorp ja Meixner 2010).

Suomessa ei ole ollut tarkastelujakson aikana poikkeuksellisen suuria talvitappioita, paitsi talvella

2002/2003, jolloin keskimääräiset tappiot olivat 30 % (Ruottinen ym. 2003, SML ry 2003) . Mehiläisten

talvitappiot olivat keskimäärin 15 % Suomessa vuosina 1997 - 2010. Tämän perusteella lasketun menetetyn

hunajan arvo on noin miljoona euroa, joten taloudellisien syiden vuoksi olisi selvitettävä, miten

talvitappioiden määrää saisi pienemmäksi (Ruottinen ja Raiskio 2011). Talvena 2007/2008 talvitappiot

olivat poikkeuksellisen suuria osissa Eurooppaa sekä Pohjois-Amerikan mantereella. Suomessa talvitappiot

olivat keskitasoa verrattuna muihin vertailussa olleisiin maihin (kuva 3) ja viime vuosien kaltaisia

mehiläiskadon oireita, joita muualla on esiintynyt, ei ole havaittu Suomessa. Mehiläispesien määrä on

lisääntynyt etenkin Suomessa ja Espanjassa yli 50 % (Neumann ja Carreck 2010) ja myös

maailmanlaajuisesti suurista tappioista huolimatta kokonaismehiläispesämäärä on kasvanut (kuva 4).

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mikä on ulkoisten tekijöiden, erityisesti sään osuus

talvitappioiden vuotuisessa vaihtelussa Suomessa. Talvitappioiden sekä sadon määrää on seurattu Suomen

mehiläishoitajain liiton kyselytutkimuksilla sekä vuodesta 2007 asti Lassi Kaukon suorittamalla tarkemmalla

kyselytutkimuksella. Pelkän sään osuutta talvitappioihin ei ole aikaisemmin selvitetty. Satoa ja talvitappioita

on tässä tutkimuksessa tarkasteltu rinnakkain, koska molemmat tekijät ovat taloudellisesti tärkeitä

mehiläishoitajille (Ruottinen 1996). Ilman satoa mehiläishoitaja ei saa tuloja ja jos mehiläisiä menetetään

liikaa talven aikana, se taas vaikuttaa mehiläistarhauksen kannattavuuteen.

2. Talvitappioihin vaikuttavia tekijöitä

Jotta mehiläispesän talveutus onnistuisi, pesässä tulee olla munintakykyinen emo, riittävästi talvimehiläisiä,

riittävästi talviruokaa oikeassa paikassa, tautipaineen tulee olla pieni, pesä tulee olla suojattu ulkoisilta

häiriötekijöiltä ja pesän tulee olla rakenteeltaan kunnossa (Furgala & McCutcheon 1992, Ruottinen 2003).

Emo-ongelmat, riittämättömät ruokavarat, huono suojaus sekä taudit yhdessä tai erikseen tuhoavat useita

talvehtivia mehiläisyhteiskuntia (Furgala & McCutcheon 1992).Monet ongelmat, jotka yhdistetään

talvikuolleisuuteen tai heikkoihin yhteiskuntiin, voidaan välttää, jos mehiläishoitajat omaksuvat 4

perustavanlaatuista periaatetta hoidossaan:

1. Jokaisella yhteiskunnalla tulee olla nuori emo, jolla on hyvä geneettinen perimä

2. Jokaisella yhteiskunnalla tulee olla riittävästi hunajaa sekä siitepölyä

3. Jokainen yhteiskunta tulee pitää vapaana taudeista


4. Jokainen yhteiskunta tulee olla hyvin varusteltu eli pesän tulee olla hyvin rakennettu ja suojattu

äärimmäisiltä sääolosuhteilta.

Kun nämä vaatimukset täytetään, erityisesti myöhään kesällä tai aikaisin syksyllä mehiläisyhteiskuntien

valmistautuessa talveen, yhteiskunnat sopeutuvat laajalti erilaisiin talviolosuhteisiin ja ovat myös tuottavia

seuraavalla kaudella. Nämä neljä periaatetta pätevät joka paikassa, missä mehiläistarhausta harjoitetaan ja

Furgalan ja McCutcheonin (1992) mukaan talvitappiot johtuvat suurelta osin puutteellisista

hoitotoimenpiteistä, jolloin yllämainittuja periaatteita ei ole huomioitu.

2.1. Kriittiset pisteet talvehtimisen kannalta mehiläisten vuosikierrossa

Taulukko 1. Tärkeimmät biologiset, ulkoiset ja tarhaajasta johtuvat tekijät, jotka vaikuttavat mehiläisten

talvehtimiseen sekä sadon kertymiseen pesiin.

Vuosikierto

Koko vuosi tautipaine pesässä

sää

ravintotilanne pesässä

Kevät siitepölyn tulo pesiin

ravintotilanteen tarkastus

puhdistuslentojen ajoittuminen

talven aikana kuolleiden pesien hävittäminen

Kesä kasvien meden sekä siitepölyn eritys (yölämpötilat!)

pesien pitäminen keruukykyisinä

heinäkuun sää (pääsatokausi ajoittuminen)

parveilun esto

Syksy talveutumisen alku

punkkien torjunta

heikkojen pesien yhdistäminen

kuinka nopeasti lämpötilat laskevat alle 10 asteen? (talvipallon muodostuminen

kestää kolme viikkoa)

ravintotilanne syksyllä

Talvi talvipallon liikkeet

häirinnän estäminen

lämpötilan tasaisuus tai vaihtelu

2.1.1. Biologiset eli sisäiset tekijät: mehiläisten sekä kasvien vaikutus

talvehtimiseen

2.1.1.1. Mehiläisten biologia

Mehiläisyhteiskunnassa tulee olla munintakykyinen emo koko vuoden (Furgala ja McClutheon 1992).

Tarhaajan olisi hyvä vaihtaa emo muutaman vuoden välein, jotta kunnan kehitys pysyisi parhaimmillaan.

Jos mehiläiset havaitsevat emon toiminnassa jotain vikaa, ne vaihtavat sen itse. Jos hiljainen emonvaihto

ajoittuu liian myöhään syksyyn, uusi emo ei ehdi pariutua ja emo ei ole munintakykyinen keväällä, kun


yhteiskunnan pitäisi vahvistua tulevaa satokautta varten (Kauko 2007).

Mehiläisten tulee olla kannaltaan sille alueelle sopivia, jossa niitä tarhataan (Ruottinen 2005). Esimerkiksi

lämpimistä maista tuodut mehiläiset eivät yleensä sopeudu Suomen oloihin. Myös Villan ym. (1987)

tutkimuksen mukaan afrikkalaiset mehiläiset saattavat esimerkiksi kuluttaa talviruokansa nopeammin kuin

eurooppalaiset mehiläiset. Tämä saattaa johtaa yhteiskuntien nälkäkuolemaan keväällä. Tuontimehiläisten

tarhauksessa on törmätty useanlaisiin ongelmiin, kuten huonoon talvipallon muodostukseen, liian aikaiseen

kevätkehitykseen sekä talven aikaiseen sikiöintiin. Kotimaisia emoja tulisi suosia tarhauksessa, koska ne

ovat parhaiten sopeutuneet Suomen vaihteleviin sääolosuhteisiin. Tuonnissa voi olla ongelmana myös

tautien leviäminen.

2.1.1.2. Mehiläisten vuosikierto

Syksy

Talvimehiläisten kasvatus alkaa pesässä heinäkuun puolenvälin jälkeen, jolloin pääsatokausi on yleensä

päättynyt (Ruottinen 2005). Talvimehiläiset ovat pitkäikäisempiä kuin kesämehiläiset, joten niiden on

syötävä runsaasti siitepölyä elääkseen talven yli (Mattila ym. 2001). Alkusyksyllä emo lopettaa muninnan.

Siihen vaikuttavat sadon loppumisen ajankohta sekä sään kylmeneminen tai jatkuminen lämpimänä ja

alueelliset erot. Valoisan ajan muuttuminen vaikuttaa munintaan siten, että pitenevä päivä kiihdyttää sitä ja

lyhenevä päivä vähentää. Ruuankulutus on suurinta syyskuussa talvehtimiseen valmistautuessa ja laskee

talvipallon muodostumisen jälkeen (kuva 5).

Kuva 5. Mehiläisten ruuankulutus talvikaudella. Kulutus on suurinta sikiöinnin aikana (Ruottinen 2003).

Talvi

Mehiläiset alkavat muodostaa ryhmiä, kun lämpötila laskee 19 – 14 asteen tienoille (Ruottinen 2005).

Lämpötilan laskiessa edelleen nämä ryhmät yhdistyvät muodostavat talvipallon. Tämän voi havaita pesässä,

kun lämpötila on noin kymmenen astetta. Talveutuminen kestää yleensä kolme viikkoa. Lämpimiltä alueilta

peräisin olevilla mehiläiskannoilla ei välttämättä ole talvehtimiskäyttäytymistä (Villa ym. 1987).

Talvehtimisominaisuudet eivät ole yksistään rodusta riippuvaisia, vaan monissa roduissa on

mehiläiskantoja, joiden talvehtimiskyky eroaa suuresti toisista saman rodun kannoista.Italialaista mehiläistä


tarhataan Suomessa eniten (Ruottinen 2005). Sen talvehtimisominaisuudet vaihtelevat suuresti.

Pohjoismaisella mehiläisellä taas on erittäin hyvät talvehtimisominaisuudet. Krainilainen rotu on

yleistymässä Suomessa ja sen talvehtimisominaisuudet ovat kohtalaisen hyvät.

Hoǹkon ja Jasiǹskin (2002) tutkimuksessa verrattiin Keski-Eurooppalaisia, krainilaisia, italialaisia ja Buckfast-

rotuisia mehiläisiä Lounais-Suomen oloissa. Tutkimuksessa ei löydetty eroja eri rotujen

talvehtimismenestyksessä. Sen sijaan talviruuan kulutus oli rodusta riippuvaista. Krainilaiset kuluttivat

talviruokaa vähiten ja Buckfast-rotuiset eniten. Kevätkehitystä verratessa Buckfast-rotuisilla oli eniten

sikiöitä keväällä ja Keski-Eurooppalaisilla vähiten.

Jotkut mehiläiskannat saattavat sikiöidä talven aikana, ja se saattaa johtaa ruokavarojen loppumiseen

(Kauko 2007). Lisäksi toukkien kiihtyvä kasvatus ei saisi alkaa liian nopeasti puhdistuslennon jälkeen, koska

kylmä jakso saattaa seurata lämpimämpää jaksoa ja tällöin mehiläisiltä voi loppua ruoka (Ruottinen ja

Raiskio 2011). Tämän vuoksi tarhaajien tulisi suosia suomalaisia mehiläiskantoja rodusta riippumatta, jotka

ovat sopeutuneet pitkään talveen sekä vaihteleviin sääolosuhteisiin.

Talvipallo

Talvipallo alkaa muodostua 10 – 14 asteessa mehiläiskannasta riippuen. Kun lämpötila laskee edelleen,

talvipallo tiivistyy. Mehiläiset ovat pallossa koko talven ajan ja sillä on rooli lämpötilan ja kosteuden

säätelyssä sikiöalalla. Mehiläiset pyrkivät pitämään lämpötilan samana pallon sisällä (Furgala ja McClutheon

1992, Ruottinen 2005). Pallon kuori on tiivis ja toimii eristeenä, kun taas pallon sisäosa on väljempi ja

mehiläiset tuottavat lämpöä aineenvaihdunnan avulla. Lämpötilaa säädellään tiivistämällä ja väljentämällä

palloa (taulukko 1). Pallo pystyy tiivistymään vain tiettyyn pisteeseen asti, koska mehiläisillä ei ole liian

tiiviissä pallossa pääsyä ruokavaroille. Pienemmät talvipallot ovat haavoittuvaisempia talven olosuhteille

kuin suuret, koska lämmönsäätely ei ole yhtä tehokasta.

Kevät

Mehiläisten aktiivinen kausi alkaa keväällä tapahtuvasta puhdistuslennosta (Ruottinen 2005). Mehiläiset

lähtevät puhdistuslennolle, kun lämpötila on kahdeksta kymmeneen astetta plussan puolella ja sää on

aurinkoinen. Ravinnonkeruulennot alkavat, kun lentosää on sopiva. Aluksi mehiläiset keräävät lähinnä

siitepölyä ja vettä. Emon muninnan alkua säätelee siitepölyn tulo pesään sekä päivän valoisan jakson

piteneminen (taulukko 1). Myös ruuankulutus kasvaa kun sikiöinti alkaa (kuva 5). Talvimehiläisten

kuolemisesta johtuen pesän mehiläisyksilömäärä pienenee, mutta kevään kuluessa syntyvien nuorten

mehiläisten määrä ylittää kuolevien mehiläisten määrän (kuva 6).


Kuva 6. Työmehiläisten sekä sikiöiden määrä pesässä vuoden aikana. Työmehiläisten sekä sikiöiden määrä on

suurimmillaan touko – elokuussa. Talvella sikiöitä ei ole ollenkaan ja työmehiläisiä noin viidesosa kesämehiläisten

määrään verrattuna (Ruottinen 2005).

Kesä

Kesän aikana mehiläiset keräävät ruokavarat, joilla niiden tulisi selvitä talvesta luontaisissa oloissa

(Ruottinen 2005). Satokausi alkaa pajun ja voikukan kukinnasta. Pääsatokausi ajoittuu vadelman ja horsman

kukintaan. Suurin osa sadosta kerätään muutaman viikon aikana. Tärkeimmät satokasvit sekä satokauden

ajoittuminen vaihtelevat alueittain.

Kesällä mehiläiset valmistutuvat myös parveiluun, joka on niiden luonnollinen lisääntymiskeino. Parveilu on

kuitenkin tarhaajan kannalta vältettävä asia, koska parveillut pesä ei kerää tarpeeksi satoa.

Mehiläisyhteiskunnan kehitys on vahvasti yhteydessä kasvillisuuden kehitysrytmiin. Loppukesästä

mehiläiset keräävät siitepölyä, jolloin kehittyvät talvimehiläiset vahvistuvat. Kesämehiläiset alkavat kuolla

elokuun lopulla ja emon muninta vähenee (kuva 6). Kuhnurit häädetään pesästä ja mehiläiset alkavat

valmistautua talveen.

2.1.1.3. Mehiläisten satokasveihin vaikuttavia tekijöitä

Kasveilla on suuri merkitys mehiläisille. Mehiläinen tarvitsee yhteiskunnan tarpeisiin mettä ja siitepölyä,

joten niiden ravinto on yksinomaan kasviperäistä (Free 1970). Hunajan määrä pesässä lisääntyy kasvien

medentuotannon kasvaessa ja laskee, jos mettä ei ole saatavilla riittävästi (McEllan 1978). Joskus mehiläiset

saattavat kerätä kirvojen tuottamaa mesikastetta, mutta se ei ole sopivaa talviruokaa tuhka-

ainepitoisuutensa vuoksi. Ilman sopivia ravintokasveja ei saada hunajaa lingottavaksi eikä propolista

mehiläisten tautien vastustukseen (Ruottinen 2005). Mehiläiset keräävät satoa pääasiassa ristipölytteisistä

kasveista. Tuulipölytteisten kasvien siitepöly ei ole kovin hyvälaatuista mehiläisten tarpeisiin (Free 1970).

Mehiläiset tarvitsevat noin 30 kg siitepölyä vuodessa sikiöiden riittävään kasvatukseen (McEllan 1978).

Mehiläiset vaikuttavat myös tarhan lähellä sijaitsevan kasvillisuuden koostumukseen. Tarhan lähellä olevat


mehiläisten suosimat kasvit voivat runsastua, koska niiden pölytys tehostuu (Kuittinen 1994).

Mehiläistarhan lähellä tulisi olla riittävästi eri aikaan kukkivia mehiläiskasveja, jotta satoaika olisi

mahdollisimman pitkä. Mehiläistarhaajien tulisi tarkastella itse omien tarhojensa keruualueilla vallitsevaa

kasvillisuutta. Tarhaaja voi opetella tunnistamaan erilaisia siitepölyrakeita seuraamalla mehiläisten

työskentelyä kukissa. Ajan kuluessa tarhaaja oppii tuntemaan tarhausalueensa mehiläiskasvien kukinta-ajat

ja voi hyödyntää sitä hoitoratkaisuja tehdessä.

Kasvillisuusvyöhykkeet vaikuttavat sekä mehiläisiin että kasveihin. Mehiläistarhaus on kannattavinta I-III

vyöhykkeillä, jotka sijoittuvat hemi- ja eteläboreaalisille vyöhykkeille (kuva 7). Vyöhyke IV soveltuu

mehiläistarhaukseen pääosin, V – VI paikoitellen ja vyöhykkeillä VII-VIII mehiläistarhaus ei ole kannattavaa

taloudellisesti (Kuittinen 1994).

Kuva 7. Suomen kasvillisuusvyöhykkeet 1A – 8 (Ilmatieteenlaitos).

Kasvien medeneritykseen vaikuttavat lämpötila, maan kosteus sekä useat muut erilaiset tekijät. Ilman

suhteellinen kosteus ei saa olla liian korkea (Kuittinen 1994, Shuel 1992) Nämä ovat myös minimitekijöitä

hunajasadon kannalta. Jos yölämpötila pysyy +15 asteen yläpuolella, medeneritys ei katkea yön aikana ja

kasvit ovat heti aamulla täynnä mettä ja mehiläiset saavat mettä jo heti aamusta. Tämän lisäksi jos

päivälämpötila pysyy +18 – 25 asteen välillä päivällä ja maassa on riittävästi kosteutta, satomahdollisuudet

ovat parhaat (Kuittinen 1994). Shuelin (1992) mukaan medenerityksen rajalämpötilat vaihtelevat

kasvilajeittain. Tutkimuksen perusteella voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että mitä kylmempään

ilmastoon kasvit ovat sopeutuneet, sitä alhaisemmassa lämpötilassa ne alkavat erittää mettä. esimerkiksi

tuomi alkaa erittää mettä 8 asteessa (Shuel 1992: Beutler 1953) ja soijapapu 21 asteessa (Shuel 1992:

Erickson 1975). Siitepölyn keruuta voi kasvien puolesta tapahtua alhaisemmissa lämpötiloissa kuin

medenkeruuta. Kasvista riippuen esimerkiksi kevätkasvien ponnet voivat avautua jo viiden asteen

lämpötilasssa.


2.1.2. Mehiläistarhaajan toimet parhaan mahdollisen talvehtimisen

turvaamiseksi

Tarhaajan tulee valita tarhanpaikka siten, että ympäristössä on riittävästi satokasveja (Kuittinen 1994,

Ruottinen 2003). Parveilu tulee pitää kurissa, eli pesiä tulee tarkastella tarpeeksi usein parveilukuumeen

aikana ja tarvittaessa jakaa kunnat parveilun ehkäisemiseksi.

Mehiläisyhteiskuntien tulee olla syksyllä riittävän vahvoja. Vahvuuden arvioimiseksi on ohjeistettu, että

mehiläisiä tulisi olla pesässä yli viisi kakkuväliä. Neljän kakkuvälin pesät ovat riskialttiita, koska

lämmönsäätely ei onnistu (Seppälä 2011). Ruottisen ja Raiskion (2011) tekemän vahvuusarvioinnin mukaan

pesässä tulisi olla viisi täyttä kakkusivua sikiöitä elokuun puolivälissä, jotta talvehtiminen onnistuisi. Heikot

pesät tulisi yhdistää vahvoihin pesiin (taulukko 1), koska Furgalan ja McClutheonin (1992) mukaan liian

heikkojen pesien talveuttaminen ei ole kannattavaa ja he suosittelevat jopa tuhoamaan liian heikot pesät.

Varroatorjunnasta ei tule tinkiä (Ruottinen 2003). Punkkeja pitäisi seurata koko kesän ajan ja suunnitella

torjunta seulaan pudonneiden punkkien määrän mukaan. Jos syksyn torjunta jää väliin, se tulisi suorittaa

heti keväällä. Lisäksi keväällä olisi hyvä perustaa kuhnurikakku, jonka avulla punkkimääriä pystytään

hillitsemään tehokkaasti. Punkkien määrä ei saisi olla liian suuri pesässä, koska viruspaine kasvaa ja

erityisesti virukset ovat erittäin tuhoisia mehiläisille. Jos sikiöinti jatkuu syksyllä liian pitkään, punkkien

määrä lisääntyy. Tällöin punkkitorjuntaan tulee kiinnittää erityistä huomiota.

Tarhaajien tulisi aloittaa pesien ruokinta sokeriliuoksella heti sadonkorjuun jälkeen, jotta talvimehiläisiä

kehittyisi tarpeeksi ja mehiläiset ehtivät peittää talviruuan ennen talven tuloa (Siira ym. 1999). Pesä tulisi

eristää niin, että ulkoinen lämpötila vaikuttaa mahdollisimman vähän, kuitenkin niin, että tuuletus toimii ja

kosteus pääsee haihtumaan (Furgala ja McClutheon 1992). Mehiläisten tulisi antaa olla talven ajan

rauhassa, että talvipallo ei häiriinny. Pesä tulisi suojata hiirien ja lintujen häirinnältä.

Keväällä tarhaajien tulee tarkkailla puhdistuslennon ajoittumista ja tämän jälkeen katsoa, että mehiläisillä

olisi vähintään viisi kiloa talviruokaa jäljellä kevätkehityksen varmistamiseksi (Ruottinen 2003, Ruottinen ja

Raiskio 2011). Jos varroatorjuntaa ei tehty syksyllä, tulisi tehdä kevättorjunta. Jos pesiä on kuollut talven

aikana, olisi hyvä selvittää kuolinsyy ja hävittää kuolleet pesät asianmukaisesti, jotta mahdolliset taudit

eivät leviäisi terveisiin pesiin (taulukko 1).

2.1.3. Ulkoiset tekijät: sää

Sää on yksi tärkeimmistä mehiläisiin vaikuttavista tekijöistä. Merkittävimmät vaikutukset ovat kuitenkin

epäsuoria (vanEngelsdorp ja Meixner 2010). Mehiläiset säätelevät käyttäytymistään sääolojen mukaan

(Stalidzans ym. 2002). Ne eivät lennä sateella tai äärimmäisen kuumissa lämpötiloissa keräävät vain vettä

viilentääkseen pesää (Le Conte ja Navajas 2008). Pitkä jakso kylmää, sadetta tai kuumaa säätä vaikuttavat

mehiläisyhteiskuntien kuolleisuuteen (vanEngelsdorp ja Meixner 2010). Optimaalinen ilman lämpötila

kuitenkin lisää yhteiskuntien tuottavuutta, koska kerääjämehiläisten aineenvaihduntaan käyttämä

energiamäärä laskee. Pitkä jakso kylmää tai sateista säätä vaikuttavat päinvastoin, koska mehiläiset jäävät

pesään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pidentynyt kuivuus sekä jatkuvat sateet syksyllä johtavat sikiöinnin liian

aikaiseen loppumiseen, jolloin talvimehiläisiä ei synny tarpeeksi. Tällöin mehiläisille tärkeiden syyskasvien

siitepölyntuotanto estyy. Mehiläisten tulisi saada riittävästi siitepölyä syksyllä, jotta sikiöinti sekä

talvimehiläisten kasvatus onnistuisi. Yhteiskunnat, joiden talvimehiläiset ovat syntyneet liian aikaisin, eivät


siitepölyn puutteen vuoksi välttämättä talvehdi yhtä hyvin kuin myöhemmin syntyneet mehiläiset.

Fenologien mukaan muutokset ilmastossa vaikuttavat ensiksi mesikasveihin ja nämä taas määrittävät

mehiläisten käyttäytymistä (Stalidzans ym. 2002).

Sää vaikuttaa myös yhteiskuntien patogeenien määrään (vanEngelsdorp ja Meixner 2010). Esimerkiksi

lämpötilalla ja kosteudella on suora vaikutus Varroa- populaatioiden kasvuun. Suomessa kahtena viime

vuonna on ollut poikkeuksellisen lämmin kesä, joten tästä syystä varroatorjuntaan tulee kiinnittää erityistä

huomiota. Viileä sää silloin, kun yhteiskunnassa on vähän aikuisia, voi johtaa sikiöiden jäätymiseen ja tämä

taas saattaa lisätä kalkkisikiö-taudin esiintymistä pesässä.

Lämpötila on tärkein mehiläisten lentoaktiivisuuteen vaikuttava tekijä. Garyn (1982) mukaan

minimilämpötila, jossa ravinnonkeruuta tapahtuu on noin 13° C, kun taas korkeassa 43° C:n lämpötilassa

keruu vähenee. Martinin (1982) mukaan esimerkiksi siitepölyn keräämiseksi mehiläiset vähentävät lentoja

huomattavasti, kun lämpötila laskee alle 10 ° C, tai kun se nousee yli 38º C. Vahvat yhteiskunnat pölyttävät

vähän 13° C:ssa, ja heikot 15,5° C:ssa. Tuulet, jotka ovat yli 6,7 m/s hidastavat mehiläisten aktiivisuutta ja

tuulella, jonka nopeus on 9,4 - 11 m/s välillä lentäminen lakkaa kokonaan. Viileä ja pilvinen sää sekä

lähestyvät myrskyt vähentävät myös lentoja. Lämpimällä ja selkeällä säällä pölytys on tehokasta. Sää on

tärkeä tekijä etenkin keväällä, kun yhteiskunnat vahvistuvat kesää kohti.

Pariutumisllentoja tapahtuu yleensä iltapäivisin, kun sää on lämmin (yli 18 astetta) ja tuuli on leutoa (Gary

1982). Kyttyräemoista (kuhnurimunijoista) johtuvien ongelmien syinä on yleensä, että syksyllä syntyneet

nuoret emot eivät pääse pariutumaan, sato-olosuhteet ovat olleet huonot tai huono sää on estänyt

parituslennot. Myöhäisen emonvaihdon tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta epäillään vanhan emon kuolemista

tai häviämistä pesästä.

Talvehtiminen

On paljon pohdittu sitä, vaikuttako talven lämpötilan keskihajonta talvitappioihin. Asiasta tarvitaan lisää

tutkimustietoa. Lumipeite toimii hyvänä eristeenä pesän ympärillä ja tasaa vaihtuvien sääolosuhteiden

vaikutusta (Ruottinen 2003). Tuuletuksen tulee olla kuitenkin kunnossa, jotta lumi tuki lentoaukkoa ja

kosteus pääsee haihtumaan pesästä. Ankara ja pitkä talvi saattaa olla haitallisempi mehiläisille kuin leuto

(Kauko 2007). Mutta toisaalta leudon talven aikana lämpötila yleensä vaihtelee suuresti ja talvipallon

laajentuessa tai supistuessa mehiläiset kuluttavat enemmän talviruokaa. Ankaran talven aikana mehiläiset

eivät pysty liikkumaan pesässä ja talvipallo jää yhteen kohtaan. Tällöin mehiläiset saattavat kuolla nälkään.

Kuten aikaisemmin on mainittu, ulkoilman lämpötila vaikuttaa talvipallon liikkeisiin (Ruottinen 2003). Mitä

kylmempi lämpötila on, sitä tiiviimmäksi talvipallo muodostuu. Jos yhteiskunnassa on liian vähän aikuisia,

eli pesä on liian heikko, sikiöt jäätyvät, koska pesä ei pysty pitämään yllä sopivaa lämpötilaa.

Stalidzansin ym. (2002) tutkimuksen mukaan pesän ulkoinen maksimaalinen päivä sekä yölämpötila

vaikuttaa pesien lämpötilaan myöhään keväällä – aikaisin kesällä, jolloin mehiläiset kasvattavat sikiöitä ja

keräävät ravintioa sekä syksyllä kun talvipallo muodostuu. Ulkolämpötilan vaikutus pesän lämpötilaan on

pienin talvella, kun mehiläisillä ei ole sikiöitä ja ne ovat talvipallossa.

2.1.4. Taudit

Tärkeimpiä mehiläisten tauteja sekä loisia ovat punkit, sienet, bakteerit ja virukset (vanEngelsdorp ja

Meixner 2010).Punkeista Varroa on merkittävin ja useiden tutkimusten mukaan viime vuosien suuret


mehiläistappiot monessa osassa maailmaa liittyvät osittain varroaan sekä sen levittämiin viruksiin. Nosema

spp. ovat sieniin kuuluvia mehiläisen suolistossa eläviä loisia. Nosema ceranaen on levinnyt Aaasiasta

Eurooppaan ja sen on epäilty olevan syynä suuriin talvitappioihin esimerkiksi Espanjassa (Genersch 2010:

Higes ym. 2008; Martin-Hernandez ym. 2007). Nosema ceranaen epäillään olevan virulentimpi kuin Nosema

apis, koska sen epäillään tappaneen yhteiskuntia suoraan ilman Nosema apiksen kaltaisia oireita. Monet

ulkoiset tekijät, kuten ympäristö- tai sato-olosuhteet saattavat alentaa mehiläisten vastustuskykyä ja näin

mehiläiset ovat herkempiä taudeille. Sama ilmiö on haivaittavissa myös päinvastoin. Jos pesä on esimerkiksi

sairastunut Nosemaan, niiden vastustuskyky maatalouden torjunta-aineita vastaan laskee (Alaux ym. 2010).

3. Aineisto ja menetelmät

Tämän tutkimuksen aineisto perustuu Suomen mehiläishoitajainliiton (SML ry) vuosittain tekemään

satokyselyyn, josta tarkasteltiin vuosia 1997 - 2010.Satokysely on tehty niin, että jäsenrekisteristä on otettu

noin kymmenen prosentin suuruinen otos, joille kysely on lähetetty. Vastausporsentti on ollut vuosina 1997

– 2010 keskimäärin 75,3 %.

Vastemuuttujiksi valittiin kyselytutkimuksen pohjalta talvitappioprosentti (% talven aikana menetetyistä

pesistä keväällä, verrattuna edellisenä syksynä talveutettuihin pesiin) sekä satokeskiarvoon pesää kohti, eli

paljonko tarhaaja on saanut keskimäärin satoa kiloina yksittäistä pesää kohti. Tulokset luokiteltiin alueittain

ja aluejakona oli vanha läänijako Suomessa.

Säätiedot saatiin vuosilta 1997 - 2010 MTT:n (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus) kautta, joka oli

tutkimuksessa yhteistyössä. Tutkimukseen valittiin kuusi eri sääasemaa Uudenmaan-, Hämeen-, Varsinais-

Suomen-, Keski-Suomen-, Kuopion- sekä Vaasan lääneistä. Sääasemat pyrittiin valitsemaan tärkeimmältä

mehiläishoitoalueelta. Nämä olivat Piikkiö, Vihti, Jokioinen, Jyväskylä, Seinäjoki ja Maaninka. Sääkäyrissä oli

ylin-, alin- ja keskilämpötila jokaiselta vuodelta.

Kyselyssä mukana olleilla tarhaajilla oli vaihteleva määrä mehiläispesiä, varroapunkin torjuntatavat olivat

erilaisia, pesät olivat eri vahvuisia ja mehiläisten kannat sekä rodut vaihtelivat. Pesät sijaitsivat erilaisilla

alueilla, joiden sato-olosuhteet vaihtelivat.

3.1. Muuttujat

Vastemuuttujina olivat talvitappiot sekä satokeskiarvo. Sääaineistosta muodostettiin erilaisia selittäviä

muuttujia. Vuorokausien lukumäärällä sekä peräkkäisyydellä, jolloin alin lämpötila +15 astetta tai

enemmän, epäiltiin olevan vaikutusta sadon määrään (Kuittinen 1994). Vuorokausien lukumäärällä sekä

peräkkäisyydellä, jolloin keskilämpötila välillä 18-25 plusastetta, epäiltiin myös olevan vaikutusta satoon.

Lämpötila-arvojen väli on peräisin Kuittisen (1994) kirjasta. Kireiden pakkaspäivien vaikutusta

talvehtimiseen tutkittiin päivien lukumäärällä sekä peräkkäisyydellä, jolloin keskilämpötila -10 astetta tai

sen alapuolella marras- sekä maaliskuun välillä.

Syksyn tuloa mitattiin selvittämällä sääaineiston perusteella, milloin lämpötila on pysyvästi alle 10 astetta

laskemalla kahden viikon keskilämpötila liukuvan keskiarvon menetelmällä, jolloin lämpötila on kahdeksan

astetta tai vähemmän. Lämpötilarajan valinta perustuu siihen, että mehiläinen ei pysty lentämään alle

kymmenessä asteessa. Mehiläisten aktiivisen kauden alkamista mitattiin sääaineistosta katsomalla päivä,

jolloin lämpötila on ensimmäistä kertaa yli kahdeksan astetta. Myös huhtikuun keskilämpötilaa verrattiin

talvitappioihin, koska sen epäiltiin olevan ratkaiseva tekijä talvesta selviämisessä Kaukon ym. (2003)


artikkelin perusteella

Muuttujat yhdistettiin analysointia varten Excel-taulukkoon vuosien sekä alueiden mukaan. Muuttujia

verrattiin regressioanalyysillä käyttäen PAWS 18- ohjelmaa. Kuvaajien piirtämiseen käytettiin MS Exceliä

sekä PAWS 18-ohjelmaa.

3.2. Tutkimuskysymykset

Tilastoanalyyseillä sekä kyselytutkimuksien tietokantaa tutkimalla haluttiin selvittää, mitkä säätekijät

selittävät talvitappioita sekä satoa ja onko tuloksissa alueellisia eroja, vaikuttaako sadon loppumisen

ajankohta, aktiivisen kauden tai talvikauden pituus talvitappioihin ja korreloivatko sato sekä talvitappiot

kesekenään.

4. Tulokset ja tulosten tarkastelu

4.1. Keskimääräiset talvitappiot sekä sadot vuosilta 1997 – 2009

Kuva 8. Keskimääräiset talvitappiot (%) Pohjoismaissa vuosilta 1998 – 2010 (Ruottinen).

Suurimmat talvitappiot Pohjoismaissa olivat talvena 2002 – 2003, paitsi Norjassa talvitappiot olivat

alhaisemmat (kuva 8). Suomessa talvitappiot olivat 2003 vuoden jälkeen alhaisemmat kuin muissa

Pohjoismaissa vuoteen 2006 asti. Ruotsissa trendi on ollut samanlainen kuin Suomessa. Tanskassa oli

korkeat talvitappiot vuonna 2008. Muuallakin Keski-Euroopassa on raportoitu vastaavaa samana talvena

(vanEngelsdorp ja Meixner 2010), mutta muissa Pohjoismaissa taas talvitappiot olivat lähellä keskiarvoa.

0

5

10

15

20

25

30

35

40

Ta

lvit

ap

pio

t %

Vuosi

Talvitappiot Pohjoismaissa

Norja

Ruotsi

Suomi

Tanska

Keskiarvo


Kuva 9. Kesimääräiset talvitappiot Suomessa vanhan läänijaon mukaan vuosilta 1997 – 2009 (SML).

Talvitappiot olivat Suomessa keskimäärin 15 % vuosina 1997 – 2009 (kuva 9). Normaalina talvitappiona

pidettiin 1990-luvulla kymmenen prosentin tappioita (Peltotalo 1990), eli keskimääräiset talvitappiot ovat

nousseet. Suomessa suurimmat talvitappiot olivat vuonna 2002 – 2003, muttei kuitenkaan kaikilla alueilla

(kuva 9). Eniten tuona talvena menetettiin pesiä SML:n kyselytutkimuksen mukaan Vaasassa, Hämeessä

sekä Uudellamaalla ja vähiten Kuopiossa sekä Pohjois-Karjalassa. Ennen talvea 2002 – 2003 hajonta eri

alueiden välillä oli suurta, kunnes kyseisen talven jälkeen hajonta pieneni ja talvitappiot olivat alhaiset.

Trendi kääntyi uudelleen nousuun talvella 2007/2008.

Kuva 10. Talvitappio (%) keskiarvo alueittain vuosilta 1997 – 2009 vanhan läänijaon mukaan.

Suurimmat talvitappiot ovat keskimäärin olleet Lapissa, Kymenlaaksossa sekä Oulussa (kuva 10). Tähän

0,0

10,0

20,0

30,0

40,0

50,0

60,0

1996 1998 2000 2002 2004 2006 2008 2010

Keskimääräiset talvitappiot Suomessa (%)

Häme

Keski-Suomi

Kuopio

Kymeenlaakso

Lappi

Mikkeli

Oulu

Pohjois-Karjala

Varsinais-Suomi

Uusimaa

Vaasa

0,0

5,0

10,0

15,0

20,0

25,0

Talvitappioiden (%) keskiarvo alueittain


saattaa osittain vaikuttaa pienen aineiston tuoma virhe, mutta Pohjois-Suomessa mehiläistarhaus on

yleisesti haasteellisempaa kuin etelässä ja pohjoisessa mehiläisten menestyminen vaikeutuu (Siira ym.

1999, Kuittinen 1994). Keskimääräistä alhaisemmat talvitappiot ovat olleet Kuopiossa sekä Keski-Suomessa

(kuva 10).

Kuva 11. Satokeskiarvo (kg/pesä) vanhan läänijaon mukaan vuosilta 1998 – 2009.

Keskimääräiset pesäkohtaiset sadot vaihtelevat suuresti alueittain sekä vuosittain ja keskihajonta on

suurempaa kuin talvitappioita tarkastellessa (kuvat 9 ja 11). Hyvää satovuotta seuraa usein huono

satovuosi, paitsi vuosina 2005 ja 2006 (kuva). Keskimääräinen sato oli 36 kg pesää kohti vuosina 1997 –

2009 (kuva 11). Suurimmat sadot saavutettiin vuosina 2003, 2005 ja 2006 (kuva). Mehiläistarhauksen

kannattavuusrajana sadon osalta on pidetty 40 kiloa pesää kohti ja kyseisinä vuosina kannattavuusraja

ylitettiin, kun verrattiin kaikkien havaintojen keskiarvoa (kuva 11).

0

10

20

30

40

50

60

70

80

1996 1998 2000 2002 2004 2006 2008 2010

Keskimääräinen pesäkohtainen sato (kg)

Häme

Keski-Suomi

Kuopio

Kymeenlaakso

Lappi

Mikkeli

Oulu

Pohjois-Karjala

Varsinais-Suomi

Uusimaa

Vaasa

Keskimäärin


Kuva 12. Satokeskiarvo alueittain vuosilta 1997 – 2009 vanhan läänijaon mukaan

Vuosina 1997 – 2009 suurimmat sadot saavutettiin Mikkelissä, Kymenlaaksossa, Kuopiossa ja Varsinais-

Suomessa (kuva 12). Alhaisimmat sadot olivat Lapissa sekä Oulussa. Kuvien perusteella voi päätellä, että

Itä-Suomessa mehiläiset menestyisivät paremmin keskiarvojen perusteella. Oulunläänissä ja Lapissa

edellytykset eivät ole yhtä hyvät mehiläisten talvehtimiselle sekä sadonkeruulle. Tulokset ovat kuitenkin

suuntaa-antavia ja pieni aineisto toi virhettä tilastoihin. Mehiläistarhausta harjoitetaan menestyksekkäästi

myös Pohjoisessa (Siira ym. 1999).

4.2. Sään vaikutus talvitappioihin sekä satoihin

Kuvat 13 ja 14. Talvitappioprosentin korrelaatio huhtikuun keskilämpötilan sekä aktiivisen kauden päättymisen kanssa.

Huhtikuun keskilämpötila korreloi positiivisesti ja tilastollisesti merkitsevästi talvitappioprosentin kanssa

(kuva 13). Tulos on päinvastainen verrattuna Kaukon ym. (2003) tutkimukseen, jossa korkea huhtikuun

keskilämpötila auttoi mehiläisiä selviämään talvesta ja kestämään Nosemaa paremmin. Pitkän ja kylmän

talven seurauksena nosematasot nousivat ja kevään sää vaikuttaa sairaiden kuntien toipumiseen.

Esimerkiksi lämmin toukokuu vuonna 1998 auttoi pesiä toipumaan Nosemasta. Kylmä toukokuu vuonna

1999 taas aiheutti sen, että Nosemaan sairastuneista pesistä suurin osa kuoli.

0

5

10

15

20

25

30

35

40

45

Sadon (kg/pesä) keskiarvo alueittain


Ruottisen (2003) mukaan syyskuussa ja huhtikuussa mehiläiset kuluttavat eniten ruokaa (kuva 5). Jos

huhtikuu on lämmin ja sopivia ravintokasveja ei ole saatavilla, mehiläiset saattavat kuolla nälkään. Tämän

vuoksi tarhaajan tulee tarkistaa pesän ruokavarat puhdistuslennon jälkeen (taulukko 1).

Myös Varroa saattaa vaikuttaa mehiläisten kuolleisuuteen, kun sikiöiden kasvatus lisääntyy keväisin

(vanEngelsdorp ja Meixner 2010). Etenkin viime vuosina talvi on ollut ankara ja kesä poikkeuksellisen

lämmin. Mitä lämpimämpi kesä on, sitä paremmin varroapunkki menestyy. Jos lämpimän kesän jälkeen ei

ole huolehdittu kunnollisesta varroantorjunnasta, punkkipaine saattaa kasvaa liian isoksi pesässä,

mehiläiset heikentyvät keväällä liikaa ja tämä johtaa talvitappioihin.

Mehiläisten aktiivisen kauden alkaminen päätettiin alkavaksi siitä, kun lämpötila kohoaa ensimmäisen

kerran kahdeksaan asteeseen. Aktiivinen kausi alkoi huhtikuun puolen välin jälkeen suurimmassa osassa

havainnoista. Ensimmäisten satokasvien kukintatietoja ei saatu, joten tästä tarvittaisi lisää tietoa

tulevaisuuden tutkimuksia varten.

Muuttuja talvitappioprosentti ei ollut normaalisti jakautunut, joten sille tehtiin logaritmimuutos

tilastoanalyysien luotettavuuden parantamiseksi. Talvitappioprosentin ja huhtikuun keskilämpötilan välillä

oli positiivinen korrelaatio (0,459, p = 0,000) (kuva 13). Aktiivisen kauden päättyminen korreloi

negatiivisesti talvitappioiden kanssa (-0,349, p = 0,004) (kuva 14). Eli talvitappiot olivat suuremmat mitä

aikaisemmin syksy alkoi. Syksy on erittäin tärkeä talvehtimiseen lähtemisessä, eikä lämpötila saa laskea

liian nopeasti (Stalidzans ym. 2002), kuten syksyllä 2002. Tällöin lämpötilan nopea lasku oli osasyynä

talvehtimisen epäonnistumiseen joillakin alueilla (Ruottinen ym. 2003). Aktiivisen kauden alkamisella ei

havaittu olevan yhteyttä talvitappioihin tämän tutkimuksen aineiston perusteella. Muita tilastollisesti

merkitseviä korrelaatioita ei löytynyt, eli mikään selittäjä ei korreloinut riittävän vahvasti talvitappioiden

kanssa ja monimuuttuja-analysejä ei kyetty tekemään.

Kuva 15. Satokeskiarvon korrelaatio vuorokausien lukumäärien kanssa, jolloin lämpötila on 18 – 25 asteen välillä.

Satokeskiarvo korreloi positiivisesti vuorokausien lukumäärän kanssa, jolloin lämpötila oli yli 15 astetta

(0,456, p = 0,001), myös perättäisten vuorokausien kanssa, jolloin lämpötila oli yli 15 astetta (0,333, p =


0,006), vuorokausien lukumäärän kanssa, jolloin lämpötila oli 18 – 25 astetta (0,520, p = 0,000),

perättäisten vuorokausien kanssa, jolloin lämpötila oli 18 – 25 astetta (0,439, p = 0,000) (kuva 15). Tulokset

olivat linjassa aikaisemman tiedon kanssa (Kuittinen 1994).

Kuva 16. Satokeskiarvon ja talvitappioprosentin korrelaatio.

On epäilty, että suuri sato kuluttaisi mehiläisiä, eli suuren satokesän jälkeen talvitappiot olisivat suuret.

Kuvassa 16 on nähtävissä negatiivinen korrelaatio, joka ei kuitenkaan ole tilastollisesti merkitsevä (-0,175, p

= 0,062). Suurin osa havainnoista sijoittuu siten, että sadon ollessa suuri talvitappiot ovat pienet eli

todellisuudessa suurien talvitappioiden vuoksi mehiläisten sadonkeruukyky heikkenee. Hajonta on suurta,

joten selkeää trendiä on hankala nähdä.

Satokeskiarvolle löytyi siis paremmin selittäjiä tutkimuksessa mukana olleista muuttujista kuin

talvitappioille. Satokeskiarvoa pyrittiin selittämään eri säämuuttujien avulla. Tässä tutkimuksessa ei otettu

huomioon kriittisiä tekijöitä, kuten pesien vahvuutta, varroatorjuntaa sekä emon alkuperää, jotka ovat

ratkaisevan tärkeitä tekijöitä pesien talvehtimisessa.

Talvitappioita pyrittiin vertailemaan vain säätekijöiden perusteella, eikä mehiläisten ominaisuuksien, pesien

vahvuuden tai varroatorjuntamenetelmien tai punkkimäärien vaikutusta talvitappioihin otettu huomioon

tässä tutkimuksessa. Saatujen tulosten perusteella sää ei ole riittävä tekijä selittämään yksistään

talvitappioita. Talvitappioihin vaikuttavat useat eri tekijät, joten olisi hyvä tehdä laajempi, systemaattisempi

tutkimus, jossa otetaan huomioon myös talvehtimisen kannalta muut kriittiset tekijät. Näitä kriittisiä

tekijöitä ovat pesien vahvuus, emon toimintakyky, ravintotilanne sekä alhainen tautipaine pesässä. Varroa

on pahin taudinaiheuttaja Suomessa, joka johtaa pesien lisääntyneeseen kuolleisuuteen.


4.3. Aktiivisen kauden pituuden vaikutus talvitappioihin

Kuva 17. keskimääräinen mehiläisten aktiivisen kauden pituus vuosina 1997 – 2009 tutkimuksessa mukana olleilla

sääasemilla.

Kuva 18. Keskimääräinen talvikauden pituus vuosina 1997 – 2009 tutkimuksessa mukana olleilla sääasemilla.

Aktiivisen kauden tai talvikauden pituus ei vaikuttanut tilastollisesti merkitsevästi talvitappioprosenttiin

tässä aineistossa, mutta tätä olisi kuitenkin hyvä tutkia tulevaisuudessa. Keskiarvoja tarkastellessa

pienimmät talvitappiot ovat olleet Kuopiossa, Keski-Suomessa ja Mikkelissä (kuva 10). Keski-Suomessa ja

Kuopiossa myös talvikausi on pisin (kuva 18). Suurimmat talvitappiot ovat olleet Lapissa, Oulussa,

Kymenlaaksossa sekä Hämeessä. Hämeessä talvikauden pituus taas on lyhyt ja aktiivinen kausi pitkä (kuva

17 ja 18). Tätä voidaan osittain selittää sillä, että suomalaiset mehiläiset ovat saattaneet sopeutua tasaisiin

talviolosuhteisiin sekä pitkään talvikauteen. Jos syksy on liian lämmin tai kevät alkaa liian aikaisin,

145

150

155

160

165

170

175

180

Piikkiö Vihti Jokioinen Jyväskylä Seinäjoki Maaninka Keskiarvo

Aktiivisen kauden pituus (vrk)

180

185

190

195

200

205

210

Piikkiö Vihti Jokioinen Jyväskylä Seinäjoki Maaninka Keskiarvo

Talvikauden pituus (vrk)


mehiläisille tulee ongelmia ravinnonsaannin kanssa, koska kasvit eivät ole mukautuneet poikkeaviin

sääolosuhteisiin. Jos sikiöinti jatkuu liian pitkään syksyllä, talvehtiminen heikkenee, koska sikiöiden

hoitaminen lyhentää talvimehiläisten elinikää. Itä- ja Keski-Suomessa ilmasto on mantereisempi, eli talvet

ovat kylmempiä ja kesät lämpimämpiä, joten tämä saattaa olla suotuisampi ilmasto mehiläisille kuin

rannikolla vallitseva meri-ilmasto. Tätä ei kuitenkaan tutkittu tilastollisesti, joten tästä tarvitaan lisää

tutkimustietoa.

Sadon loppumisen arviointi oli haasteellista, koska vaakapesätietokantaan ei ole tallennettu pesien painoja

tarpeeksi pitkälle syksyyn. Tulevaisuuden vaakapesäseurannassa tähän tulisi kiinnittä huomiota ja ohjeistaa

tarhaajia mittaamaan pesien painoa myös linkouksen jälkeen. Erityisen mielenkiintoisia olisivat pesien

painonnousut syksyllä, koska tästä voitaisi arvioida mesikastehunajan määrää pesässä.

Myös Saksassa on tutkittu mehiläisten talvikuolleisuutta viisivuotisessa projektissa, joka alkoi vuonna 2004

(Genersch ym. 2010). Tietoa kerättiin mehiläisnäytteiden avulla taudeista (Varroa, Nosema, esikotelomätä

sekä useat virukset) ympäristötekijöistä, mehiläishoitotekniikoista ja torjunta-aineista. Näitä verrattiin

tilastollisesti mehiläisten talvikuolleisuuteen. Säätekijöitä ei kuitenkaan otettu huomioon.

Tutkimuksessa talvitappiot vaihtelivat 3,8 – 15 % välillä ja tulokset olivat samansuuntaisia kuin Suomen

kyselytutkimuksissa. Alueelliset erot olivat Saksassakin suuria. Tutkimuksen mukaan merkittävimmät syyt

korkeisiin talvitappioihin olivat suuri määrä Varroaa pesässä, siipiviruksen sekä akuuttiin

mehiläisparalyysivirukseen sairastuminen syksyllä, emon ikä ja yhteiskuntien heikkous syksyllä.

Edellisen kesän lämpötilasumma sekä kevään olosuhteet saattavat vaikuttaa kasvien meden sekä siitepölyn

eritykseen ja esimerkiksi Tanskassa on huomattu, että tärkeät mehiläiskasvit ovat kukkineet, kun

mehiläisten aktiivinen kausi alkaa ja tämä on aiheuttanut tappioita keväisin. Tahvosen ym. (2010) mukaan,

ilmastonmuutoksen myötä kasvien kukinta aikaistuu ja tämä tuottaa haasteita pölytykselle, jos mehiläisten

aktiivinen kausi ei aikaistu. Usein aikaisin keväällä esimerkiksi omenapuiden kukkiessa ilmat ovat viileät ja

pölytys ei tämän vuoksi onnistu.

5. Jatkotutkimusehdotuksia

Jatkossa olisi hyvä perustaa erillinen ryhmä mehiläistarhaajia tarkempaa talvitappioiden seurantaa varten.

Tällainen ryhmä voisi olla tarkkuusvaakapesänhoitajat. Heille voisi lähettää erillisen kyselylomakkeen, jossa

kysellään tarkemmin varroantorjunnasta sekä emojen alkuperästä. Jos mahdollista, tarhaajilla olisi hyvä olla

yhdenmukaiset hoitotoimenpiteet ja pesien tulisi olla yhtä vahvat talveutettaessa tai vaihtoehtoisesti jakaa

pesät eri vahvuusluokkiin. Tämä vaatii kuitenkin suuren pesämäärän, jotta tietoja voidaan verrata

tilastollisesti.

Esimerkiksi Saksassa valittiin tietty määrä mehiläishoitajia, joilla oli jokaisella kymmenen pesää (Genersch

ym. 2010). Jos jokin pesä kuoli talven aikana, kuollut pesä korvattiin tekemällä jaoke joko saman tarhan

pesästä tai mahdollisuuksien mukaan kuolleesta pesästä edellisellä kaudella. Pesän vahvuuden

mittaamiseksi ohjeeksi on annettu vähintään viisi kakkuväliä sikiöitä. Tätä heikommat pesät tulisi yhdistää

tai vaihtoehtoisesti huolehtia, että tietty määrä tämän vahvuisia pesiä olisi tarhalla. Myös heikkoja pesiä

olisi hyvä seurata, jotta nähtäisi, missä vaiheessa talvea heikko pesä kuolee ja miten säätekijät vaikuttavat

tähän. Sopivan standardisoinnin avulla voidaan paremmin vertailla pesiä eri alueilla ja minimoida


virhetekijöiden vaikutus, jolloin tulokset ovat luotettavampia. Tarhaajille voisi järjestää erillisen

koulutuksen, miten vaaditut tekijät mitataan yhdenmukaisesti.

Tarhaajia tulisi olla riittävästi eri alueilta, jotta alueellisia eroja pystyttäisi selvittämään. Tarkkuusvaa’oista

saisi myös pesän sisäisen sekä ulkoisen lämpötilan, joten lämpötilankin osuutta pystyttäisi seuraamaan

paikallisesti, eikä vain lähimmän sääaseman mukaan. Tämä antaisi tarkaa tietoa siitä, minkälaiset paikalliset

sääolot vallitsevat kullakin tarhalla.

Suomalaisten tärkeiden satokasvien kukinnasta tarvitaan lisätietoa. Seurantaa voitaisi tehdä esimerkiksi

mehiläishoitajien toimesta vaakapesäseurannan yhteydessä ja raportoida tiedot yhteiseen tietokantaan.

Tärkeimpiä satokasveja voisi kysyä kyselylomakkeessa, koska jokaisen tarhaajan tulisi tietää alueensa

tärkeimmät mesikasvit. Näin saataisi vaakapesätietojen ohella tiedot kasvien kukinnasta ja kun tietoja on

usealta vuodelta, voidaan ennustaa kasvien kukinnan alkamisajankohdat. Kuittisen (1994) kirjassa oli

esitetty mehiläisten tärkeimpien satokasvien kukinta-aikoja kymmenen vuoden ajalta Karjalohjan seudulta.

Samankaltaista tietoa olisi hyvä saada muualtakin Suomesta, koska Länsi-Uudenmaan olosuhteita ei voida

yleistää koko Suomen olosuhteita vastaavaksi. Kukinta-aikoja voidaan esimerkiksi verrata mehiläisten

aktiivisen kauden alkamiseen ja ennustaa mehiläisten sadonkeruumahdollisuuksia.

Kaikkien tarhaajien tulisi osta tunnistaa Varroa punkki ja osata tarkkailla sen esiintymistä pesissä.

Kyselytutkimusten mukaan suurin osa tarhaajista osaa kuitenkin tarkkailla punkkitilannetta pesissä ja

torjunnat tehdään rutiinilla. Tätä tulee kuitenkin korostaa edelleen uusien tarhaajien koulutuksessa.

Tarhaajia olisi hyvä ohjeistaa edelleen.

Suomessa on tehty kyselytutkimuksia sekä SML:n että Lassi Kaukon toimesta. Tiedonkeruumenetelmiä olisi

hyvä verrata keskenään. Jos joku tarhaajista on ollut mukana molemmissa kyselytutkimuksissa, olisi hyvä

tarkistaa, ovatko tiedot yhdenmukaiset.

6. Johtopäätökset

Suurimmat talvitappiot näyttävät esiintyneen pohjoisella pallonpuoliskolla. Euroopassa suurimmat

talvitappiot viime vuosina on raportoitu Brittein saarilla, Tanskassa ja Italiassa. Tappioiden syyt sekä oireet

vaihtelevat merkittävästi mantereittain sekä alueittain. Sääolojen osuutta talvitappioissa ei ole aikaisemmin

suoraan verrattu, joten sään merkityksestä tarvitaan lisää tutkimustietoa. Sääolot vaikuttavat mehiläisiin

suoraan sekä epäsuorasti yhteisvaikutuksessa muiden tekijöiden kanssa.

Alueellisia eroja talvitappioissa on selitetty säätyyppien alueellisilla eroilla, jotka vaikuttavat mehiläisten

sadonkeruuseen, syksyn ruokintaan, punkkien sekä mehiläispopulaatioiden kasvuun, varroatorjunnan

ajoitukseen, muiden tautien esiintymiseen sekä mehiläisten kevätkehitykseen ja samaa voi sanoa myös

Suomen alueellisesta vaihtelusta.

Vaikka sää vaikuttaa merkittävästi mehiläisiin, sääolot eivät yksistään riitä selittämään talvitappioita, kosa

niihin vaikuttavat useat eri tekijät. Jos pesä on vahva, pesässä on tarpeeksi ruokaa sekä toimiva emo ja

varroatorjunnasta on pidetty huolta, mehiläiset selviävät ankaristakin talviolosuhteista. Sääoloilla on suurin

vaikutus mehiläisiin keväällä ja syksyllä.

Tarhaajalla on merkittävä rooli mehiläisten selviytymisessä talvesta.Tarhaajan tulee huolehtia, että pesässä


on tarpeeksi ruokaa, emo on munintakykyinen, varroatorjunta on tehty ajallaan ja että pesä on tarpeeksi

vahva syksyllä. Jo yhden tekijän puuttuminen voi heikentää mehiläisten talvenkestävyyttä tai aiheuttaa

kuolleisuutta. Jos varroatorjuntoja ei tehdä ja punkkeja on pesässä, pesä kuolee yleensä noin kahdessa tai

komessa vuodessa varroan aiheuttamien viruksien vuoksi. Pesien tautipaine tulee pitää mahdollisimman

alhaisena, jotta mehiläiset pystyvät selviytymään muistakin ympäristöolosuhteiden aiheuttamista

stressitekijöistä.


7. Lähteet

Alaux, C., Brunet, J.-L., Dussaubat, C., Mondet, F., Tchamitchan, S., Cousin, M., Brillard, J., Baldy, A.,

Belzunces, L. P. and Le Conte, Y. (2010), Interactions between Nosema microspores and a neonicotinoid

weaken honeybees (Apis mellifera). Environmental Microbiology, 12: 774–782. doi: 10.1111/j.1462-

2920.2009.02123.x

Currie R.W., Pernal, S.F., Guzmán-Novoa, E., 2010: Honey bee colony losses in Canada. Journal of

apicultural research 49 (1): 104-106

Delaplane, K.S., Mayer D.F. 2000: Crop Pollination by Bees – Cabi Publishing

Ellis, J.D., Pettis, J.S. 2010: Colony losses, managed colony population decline and Colony Collapse Disorder

in the United States. Journal of Apicultural Research 49 (19): 134-136

Free, J.B. 1970: Insect pollination of crops. Academic Press – London and New York

Furgala, B., McCutcheon, D.M. 1992: Wintering productive colonies. Kirjassa Dadant & Sons, The Hive and

the Honey Bee. U.S.A., Journal Printing Company

Gary, N.E., 1982: Activities and Behavior of Honey Bees. Kirjassa: Dadant & Sons, The Hive and the Honey

Bee, U.S.A., Journal Printing Company

Genersch, E., 2010: Honey bee pathology: current threats to honey bees and beekeeping. Appl Microbiol

Biotechnol 87: 87-97

Genersch, E., von der Ohe W., Kaatz, H., Schroeder A., Otten, C., Büchler, R., Berg, S., Ritter, W., Mühlen,

W., Gisder, S., Meixner, M., Liebig, G., Rosenkranz, P. 2010: The German bee monitoring project: a long

term study to understand periodically high winter losses of honey bee colonies. Apidologie 41: 322 - 352

Hoǹko, S., Jasiǹski Z. 2002: Comparison of different honeybee races under the conditions of south-western

Finland. Journal of apicultural science (46:2) 97 – 105

Kauko, L., 2007: Talvitappiot. Mehiläinen (6) 170 – 171

Kauko, L., Honko, S., Vartiainen, H. 2003: Winter mortality and Nosema apis, the diagnostic value of

nosema spore counts- a clinical approach. Annales Universiatis Mariae Curie- Sklodowska, Sectio DD, 2003,

58: 199 - 203

Kuittinen, R. 1994: Mehiläishoito: Kaksiemokunta. Oy Hunajayhtymä ab, Riihimäen kirjapaino oy

Le Conte, Y., Navajas, M. 2008: Climate change: impact on honey bee populations and diseases. Rev. sci.

tech. Off. Int. Epiz. 27 (2): 499-510

Mattila H.R., Harris, J.H., Otis, G.W. 2001: Timing of production of winter bees in honey bee (Apis mellifera)

colonies . Insectes soc. 48: 88 - 93

Martin E.C., 1982: The Use of Bees for Crop Pollination. Kirjassa Dadant & Sons, The Hive and the Honey

Bee. U.S.A., Journal Printing Company


McLellan, A.R. 1978: Growth and decline of honeybee colonies and inter-relationships of adult bees, brood,

honey and pollen. Journal of applied ecology (15): 155-161

Naug, D., 2009: Nutritional stress due to habitat loss may explain recent honey bee colony collapses.

Biological conservation 142: 2369 - 2372

Neumann, P., Carreck, N.L., 2010: Honey bee colony losses. Journal of apicultural research 49 (1): 1-6

Potts, S.G., Biesmeijer, J.C., Kremen, C., Neumann, P., Schweiger, O., Kunin, W.E., 2010: Global pollinator

declines: trends, impacts and drivers. Trends in Ecology and Evolution 25 (6): 345-353

Ruottinen, L. 1996: Viisastu vahingoista – talvitappioiden yleisimpiä syitä ja ilmenemismuotoja. Mehiläinen

(2) 44 – 47

Ruottinen, L. Ollikka, T., Vartiainen, H., Seppälä, A., 2003: Mehiläishoitoa käytännössä osa 1. AO-Paino

Mikkeli, 2. painos

Ruottinen, L., 2005: Mehiläishoitoa käytännössä osa 2. Suomen Mehiläishoitajain Liitto, SML r.y., AO-Paino,

Mikkeli, 2. painos

Ruottinen, L., Sinisalo, M., Savelainen, H., Alanen, E-L., Vartiainen, H., Kauko, L., Seppälä, A., Korpela. S.

2003: Mikä murhasi mehiläiset? Mehiläinen-lehti (5): 134 – 137

Ruottinen, L., Raiskio, S. 2011: Talvitappioiden torjuntatalkoot – tarjolla miljoonan euron urakka.

Mehiläinen (1) 8 – 13

Seppälä. A. 2011: Talvitappioiden minimoiminen mehiläistarhauksessa. Suomen mehiläishoitajain liitto SML

ry

Shuel, R.W., 1982: The Production of Nectar. Kirjassa Dadant & Sons, The Hive and the Honey Bee. U.S.A.,

Journal Printing Company

Siira, P., Siira, A., Korpela, S. 1999: Mehiläistarhauksen tila Pohjois-Suomessa 1998. Maatalouden

tutkimuskeskuksen julkaisuja. Sarja A 58. Jokoinen: Maatalouden tutkimuskeskus

Stalidzans, E., Bilnskis, V., Berzonis, A., 2002: Determination of development periods of honeybee colony by

temperature in hive in Latvia, year 2000. Apiacta 3

Tahvonen, R., Kaukoranta T., Ylämäki A. 2010: Omenan viljelyn mahdollisuudet ja riskit muuttuvassa

ilmastossa. Maataloustieteen päivät 2010: www.smts.fi

vanEngelsdorp, D., Meixner, M.D. A historical review of managed honey bee populations in Europe and the

United States and the factors that may affect them. J. Invertebr. Pathol. (2009),

doi:10.1016/j.jip.2009.06.011

Van Engelsdorp, D., Meixner, M.D., 2010: A historical review of managed honey bee populations in Europe

and the United States and the factors that may affect them. Journal of Invertebrate Pathology 103: 580-595

Kannen kuva: Aino-Maija Mustalahti

Ilmatieteenlaitos: kuva: http://ilmatieteenlaitos.fi/kasvuvyohykkeet