Nina

Ainoa missä kirjoitin vapautuneesti oli sarjakuvat, jotka kertoivat muista. Omista kokemuksista en osannut kirjoittaa vapautuneesti. Sain kaikista muista parhaan arvosanan, paitsi äidinkielestä. Koko talo oli täynnä ihmisiä, jotka äiti ja isä oli kutsunut. Yritin hymyillä ja teeskennellä. Joitakin sukulaisiani olin nähnyt viimeksi vuosia sitten. Kaikki kehuivat ovella ulkonäköäni. En ymmärtänyt miksi. Olin aina ollut laiha. Äiti sanoi hoikaksi. Kadehdin ystäviäni Liisaa ja Iidaa, joilla oli muotoja, vaikka muille jakaa. Äiti halusi hienot juhlat tyttärensä lakkiaisiin. Koko viikon hän oli hermoillut voileipäkakkujen ja ja muiden asioiden kanssa. Kaverini Iida oli jo pienestä asti aina vikaissut minua, kun äitini alkoi hössöttää jotain. Iida oli aikoja sitten huomannut kiusaantumiseni. Hän sanoi äitini olevan Houstes of the moustes, kaikkien emäntien ykkönen, Qeen of fucking everything. Iida oli joskus ehdottanut, että tekisimme hänestä super-emäntä sarjakuvan. En uskaltanut. Äidillä ei ollut huumorintajua. Ei ainakaan, kun piti järjestää jotkin juhlat, kuten lakkiaiset. Nyt tuli ovesta juhlapukuisia ihmisiä, joista en ollut kutsunut ainuttakaan. Kättelin kaikkia ja hymyilin. Otin vastaan onnitteluja ja joitakin tätejä jouduin jopa halaamaan. Meidän talo oli muuttunut joksikin tarjoilutilaksi. Ihmisiä jonotti ruokailusyvennykseen. Olohuoneessa oli joka tuolilla joku istumassa. Meillä oli ylikokoinen kulmasova, joka sekin oli enemmän kuin täynnä väkeä. Olin huokaissut kauhusta, kun meille oli ostettu iso ulkoteltta. Isä oli hommannut sinne, jopa kaasulla toimivan kiiltävän pylväslämmittimen. Nyt teltta ei tuntunut yhtään turhalta, vaikka siellä oli kolme pöytää. Yksikään näistä ihmisistä ei ollut ystäviäni. Onneksi he toivat kaikki jonkun lahjan. Toivottavasti jotain millä tekisi jotain, mutta tuskinpa. Melkein kaikki kutsutut oli jo tulleet ja isä piti jonkin puheen. Sitten kaikki huusivat minulle eläköötä. Nykäisin koko lasillisen kuoharia kitusiini yhdellä huikalla ja sain abloodit. Äiti ei varmaan ollut mielissään, mutta hymyili väkinäisesti, kuin velkainen isäntä. Onneksi oltiin päästy jo keskusteluvaiheeseen. Aina joku kysyi jotain suunnitelmistani. Olin hakenut jo pariin paikkaan ja päässyt jokaiseen. Isä painosti oikeustieteelliseen ja äiti kauppakorkeaan. Itse halusin kirjailijaksi ja se oli ainoa, mistä en saanut L:ää. Ikävintä oli yksi täti, joka kyseli voisiko sen yhden L:än käydä vielä korottamassa. Seitsemän parasta arvosanaa ja sekään ei riitä. Ihmiset ei ajattele, mitä suustaan päästävät.

Ovikello kilkatti ja lisää vieraita tuli. Äiti meni avaamaan ja kuulin äänestä, ettei hän ollut ilahtunut, vaikka näytteli sitä. Oli pakko mennä lähemmäksi vilkaisemaan. Sieltä tuli ainoa vieras, joka teki mieleni hyväksi. Tuntui, että hän pelasti minut aivan kaikelta.

1

-Liisa! huomasin huutavani ja syöksyin hänen kaulaansa. Ai että hän oli lämpöinen ja pehmoinen. -Ihanaa, kun sä tulit. Ihana massu, sanoin ja huomasin äitini katsovan paskanjäykkänä. Liisa oli jo kuudenella kuulla. Oli pakko hieroa Liisan massua. En saanut käsiäni irti siitä. -Mä ajattelin kehtaanko tulla, Liisa sanoi hämmentyneenä.-Tottakai kehtaat. Me mietittiin koululla Iidan kanssa, missä sä olet? vastasin ja halasin häntä uudestaan. Hän oli vieläkin kaunis. Trikoohousut ja korkokengät korostivat hänen masuaan. Halauksen jälkeen Liisa ojensi kaksi lahjaa. Tiesin, että niissä oli Iidan tekemiä piirroksia lasisissa kehyksissä. En ollut avannut muita lahjoja, mutta nämä oli pakko repiä heti auki. Toisessa oli kasvokuva minusta, missä minulla oli ylioppislakki päässä. Lähellä olevat ihmiset huoahtelivat, kuva oli niin hieno. -Se toinen on multa, Liisa sanoi nolona. Käteni aivan tärisivät, kun revin papereita pois ja ojentelin niitä minua kolme vuotta nuoremmalle siskolleni. Kuvassa olin salilla ja potkaisin jalalla nyrkkeilysäkkiä. Hiattoman treenipaidan kaula-aukossa näkyi jokainen hikipisara jokaisen lihaksen päällä. Hiuksia oli muutama liimaantunut kasvoihini. Märän paidan läpi näkyi kaikki. Kehyksen alareunassa oli kuva, mistä taulu oli piirretty. -Mä tykkäsin tästä kuvasta, kun sä olet niin kaunis ja uhkut voimaa, Liisa sanoi. Lähellä olevat vieraat ihastelivat kuvaa. Äitini teennäinen hymy tuntui kiristyvän. Oli pakko halata Liisaa uudestaan ja painaa nenä hänen vaaleisiin hiuksiin, joita hän oli alkanut taas kasvattaa pitkiksi. Minulta alkoi tulla tippoja silmistä. Sellaista ei ollut ikinä ennen sattunut.

Kävelytin Liisan meidän ruokapöydän luokse. Pitopalvelu kantoi siihen koko ajan lisää särvintä, jos jokin lautanen tyhjeni. Suuret rokokoo tuolit oli siirretty nyt ympäri olohuonetta ja niissä jokaisessa istui joku. Otin nyt itsekkin syötävää, koska halusin Liisan kanssa saman pöydä ääreen istumaan. Oli oikeastaan hyvä että hän oli paksuna, niin ihmiset antoivat teltan pienimmästä pöydästä meille istumapaikat. -Olitpa sä iloinen, kun mä tulin. Ihmiset supisee musta. Mä nään, kun ne laittaa käden suun eteen ja kumartuu toisten lähelle, Liisa puheli vähän surullisen tuntuisesti. -Ne ei muista itse olleensa raskaana. Ja nää ei varmaan harrasta koskaan seksiäkään, vastasin ja sain hänet paremmalle mielelle. -Onko ne keinosiemennetty jossain? Liisa kysyi ja sai minut räksättämään. Nauroin harvoin, koska häpesin harakkanauruani, mutta nyt minulta karkasi räksätys itsestään. Liisa oli Iidan kanssa ainoa joka sai pokkani pettämään. -Varmaan lääkärikeskuksessa ne on siinä kynekologin pöydällä jalat harallaan ja niihin on laitettu semmoisella jättiruiskulla spermaa, semmoisen pitkä letkun kanssa, hän jatkoi ja minun oli

2

pakko pitää käsiäni suun edessä, kun yskin ruokaani. Liisa osasi kuvailla, miten hoitaja Paavilainen lohduttelisi Kososen rouvaa jolla olisi silmät tiukasti kiinni. ”Ei kestä enää kauvaa. Yrittäkää Kososka jaksaa. Tämä menee äkkiä. Toista se oli ennen minulla, kun mieheni joutui mulkuttamaan minua monta viikkoa, ennen kuin pamahdin paksuksi.” Paavilainen lohduttelisi ja parrakas tohtori Paanananen painaisi suurta ruiskua vakavan näköisenä. -Liisa. Lopeta, ähkäisin, kun en saanut henkeä naurupuuskani keskeltä. -Nina. Rauhoitu nyt hyvä ihminen, Liisa sanoi vakavasti, niin kuin olisi äitini. Minua se ei auttanut yhtään. Päinvastoin. -Ihanaa kun sä Liisa tulit, sain sanottua viimein, kun olin saanut naurukohtauksen loppumaan. -Se on kiva kun sä olet noin iloinen. Mäkin olisin iloinen, jos sä tuut sitten joskus Iidan kanssa mun lapsen kummiksi, Liisa sanoi ja sai minut vielä paremmalle mielelle. Juttelimme vielä niitä näitä. Liisa teki lähtöä Iidan juhliin, jotta vieraani saisivat supatella hänestä julkisemmin. En päästänyt häntä ennen kuin meistä oli otettu yhdessä valokuva. Yksi serkuistani oli pestattu viralliseksi kuvaajaksi. Liisa piti nyrkkeilykuvaa mahansa edessä, kun serkku otti meistä kuvaa patiolla. Muissa taloissa se oli kuisti. Tuntui, että Liisa oli tuonut aurinkoisen säänkin, mitä ei ollut aamulla. Liisan lähdettyä minusta otetiin kuva vielä isän ja äidin kanssa. Nyt minulla oli se kasvokuva vatsani edessä. Äitikin tuntui hymyilevän oikeasti, kun Liisa oli lähtenyt. Koko tunnelma oli minusta parantunut ja muut vieraat ei enää tuntuneet niin vastenmielisiltä. Juttelukin alkoi sujua paremmin.

Kun viimeiset vieraat viimein lähtivä, niin pääsin livistämään. Äiti jäi sohvalle maate pyyheliina kasvojen päällä. Hän voittaisi varmaan ensimmäisen palkinnon vuoden marttyyrikisoissa. Isä ja sisko auttoivat pitopalvelun ihmisiä raivauksessa. Tuntui hassulta kävellä mekko päällä ylioppilashattu päässä. Olin ottanut bleiserin, jos illemmalla tulisi kylmä. Meiltä ei ollut pitkä matka uimarannan lähelle, missä Iida asui. Se oli matala puutalo, jossa oli korkea katto. Iidan isä oli asennuttanut taloon liian isot ikkunat ja muutaman törkeän erkkerin jotka eivät sopineet vanhaan taloon laisinkaan. Iidan äidin Kirsin uusi mies yritti korjailla talon pilattua ulkonäköä minkä ehtivät. Soitin ovikelloa ja näin sumean lasin läpi miten Iidan viisivuotias veli tuli avaamaan. Ihme ja kumma, miten hän sai niin jäykän oven auki.-Nina Tuli! Nina tuli! Joonas huusi juostessaan ison puutalon olohuoneeseen. En ollut ehtinyt sanoa hänelle edes heitä.

3

-Nina! huusi Iidan äiti Kirsi, kun juoksi halaamaan minua eteiseen. -Seitsemän ällää. Ai hitsi mikä supernainen sä olet, Kirsi jatkoi ja tuntui olevan oikeasti onnellinen. -Aineesta ei tullut. Se olisi ollut ainoa, mistä olisin halunnut, vastasin. -No me kaikki tiedetään, että sä olet loistava kirjoittaja. Ootsä syönyt? Kirsi sanoi viimeisen lauseen, niin kuin aina, kun olin käynyt heillä. Ihan kuin olisin vielä ollut lapsi. Olin jo kymmenen vuotiaasta käynyt Kirsin luona melkein joka päivä. Hän oli silloinkin aina laittanut meille syötävää, vaikka oli ollut eronnut ja yksinhuoltaja. Myöhemmin hän oli mennyt uusiin naimisiin Helsingistä kotoisin olevan Arin kanssa ja olimme olleet Liisan kanssa heille, kuin omia lapsia. Hän talutti minut olohuoneeseen. Täällä näkyi lautasia pöydässä ja täytekakku, mutta ei missään ollut mitään hössäämisen merkkejä, pitopalvelusta puhumattakaan. Iida oli noussut seisomaan pöydän äärestä. Hänellä oli se harmaa housupuku, mikä hänellä oli koulullakin. Olisin halunnut itsekkin jotain yhtä käytännöllistä, mutta eihän se meillä käynyt. Hän oli aivan äitinsä näköinen, siis kaunis. Samanlaiset siniset silmät ja puolipitkät tummat hiukset. Iida oli vain nuoremman näköinen ja hänellä oli muutama pisama kasvoissa, jotka vain paransi ulkonäköä. Kirsillä oli vähän käheä ääni, mutta Iidalla se oli hyvin kaunis ja pehmeä. Olimme Liisan kanssa panneet merkille, miten poikien käytös oli muuttunut, kun hän täytti kolmentoista. Iida oli saanut kärsiä muiden tyttöjen kiusaamisesta, kun kateus oli iskenyt. Tilannetta paransi paljon nuorella iällä alkanut seurustelu Matiaksen kanssa. Halasin häntä ja hän oli minua vähän lyhyempi. Kirsin mies Ari nousi pöydän takaa ja tuli onnittelemaan minua. Hän kätteli, mutta minä syöksyin hänen kaulaansa. Huomasin hänen nielaisevan liikutuksesta. Liisa istui pöydän takana ja tuntui hymyilevän onnesta. Kasper, Arin poika edellisestä avioliitosta ei ollut paikalla. Hän oli hoitamassa, Kirsin ja Arin ravintolaa. Kasper oli se poika joka oli laittanut Liisa raskaaksi ja asui nyt tämän kanssa kerrostalossa. Sen takia ihmiset olivat supattaneet, kun Liisa oli ollut minun luokkakaveri ja nyt oli kirjoitukset jääneet kesken monien sattumusten takia. -Ajattele. Iida ja Matias on menneet kihloihin. Kuulin vasta äsken, Kirsi vuodatti. Matias oli seurustellut Iidan kanssa jo pienestä asti. Nyt hän oli varmaan töissä isäpuolensa kanssa tekemässä jotain hienoa kesämökkiä rikkaille Helsikiläisille. -No. onnea myös siitä sanoin ja halasin Iidaa uudestaan. -Äh. Menee samoilla itkuilla, Iida totesi. -Että nolotti kun mutsi kailotti siellä koulun pihalla ”Mun pieni tyttö on nyt ylioppilas!” Iida jatkoi ja Imitoi äitinsä liikutusta hyvin. Nauroimme kunnolla ja Kirsiä nolotti. Ojensin Iidalle kutasepäliikkeestä ostamani hopeisen Ruusun ja kirjekuoren, jossa olin minun kirjoittama runo. Iida avasi kuoren ja luki runon ääneen.

4

Kaikki taputtivat ja minua nolotti. Kirsi halusi laittaa runon ravintolan seinään. Halusin kieltää, mutta en kehdannut.

Liisa oli surullinen, kun hänestä ei tullut ylioppilasta. Hän oli joutunut sairaalaan kirjoitusten ajaksi. -Mut sustahan tulee äiti kohta, Kirsi kailotti. -Se oli mun onnellisin päivä, kun Iida syntyi. Joonaksen sytymä oli oikeestaan yhtä onnellinen, Kirsi jatkoi sanat täynnä kaihoa.-Sattuko se kovaa? Liisa kysyi pelokkaana. -Valehtelisin jos sanoisin ettei se sattunut, Kirsi vastasi. -Se sattuu aina ja lujaa, mutta kanattaa. Mä huusin silloin kuin sika, kun Iida syntyi.-Mun äiti ei varmaan huutanut. se vaan mietti mitä naapuritkin sanoo, kerroin ja muita alkoi naurattamaan.-Se varmaan sanoi: ”Ai kauheeta kun tekee kipeetä. Kohta mä siis melkeen huudan.” Iida imitoi äitiäni paremmin kuin hyvin. -”Jos se tyttö ei ala kohta tulemaan, niin mä en siis kestä.” jatkoi Liisa aivan samanlaisella äänellä, kuin äitini ja sai minut taas räkättämään naurusta. -Te olette tytöt inhoittavia. Leena on sentään Ninan äiti, Kirsi torui meitä. -En mä olen siitä niinkään varma, sanoin ja räkätin taas perään.

Yrittäjäperheessä juhlat oli loppuneet ja Ari lähti katsomaan ravintolaan, miten hänen poikansa pärjää. Lädimme tyttöjen kanssa samalla kyydillä. Ravintola oli kaupungin laidalla lähellä ohikulkutietä. Se oli laitettu samaan pihaan Nesteen huoltoaseman kanssa. Siinä oli suuri amareikkalaistyylinen tiski, jonka eteen oli pultattu punaisia jakkaroita. Ravintolassa oli iso sali ja kaksi siipeä. Toinen oli sarjakuvasiipi, missä oli minun, Liisan ja Iidan yhdessä tekemiä sarjakuvia. sarjakuvasiiven pöydissä oli lasikannet joiden alla oli luonnoksia. Seinillä oli isoja kuvia meidän keksimistä hahmoista. Siiven perällä oli meidän kantapöytä, minkä lasiin oli liimattu puinen varattu-kyltti. Istuimme pöydän ääreen ja kaakatimme hetken. Kohta Liisa poikaystävä Kasper tuli kokinvaatteet päällä pöytämme viereen. Hän oli satayhdeksäkymmentäsenttinen ja aika komea. -Ravintolamme onnittelee teitä Nina ja Iida, tänä hienona päivänä, jolloin teistä on tullut ylioppilaita. -Kiitos Kasper, Iida sanoi hymyillen.-Kiitos, tuli minunkin suusta.

5

-Saisiko teille olla jotain syötävää tai juotavaa? Kasper kysyi äänensävyllä, joka sopi kunnon hovimestarin tyyliin. Jotenkin se kuitenkin huvitti. koska olimme tunteneet jo kaksitoista vuotiaasta lähtien. -Mä olen syönyt koko päivän. Jos mä saisin vain siideriä, sanoin ja Kasper nyökkäsi leikkien hienostunutta. -Mullekkin vain siideriä. Sitä kuivaa omenasiideriä, Iida sanoi ja Kasper taas nyökkäsi.-Entä teille Kaunis rouva? Kasper kysyi käännyttyään Liisan puoleen.-Jäävettä ja illalla voisit vähän pökkästä, kun tulet kotiin, Liisa tokaisi. En taaskaan voinut itselleni mitään, vaan aloin räksättämään harakkanauruani. Iidakin oli alkanut nauraa. Kasper meni ensin punaiseksi ja yskähteli. Sitten hän kokosi itsensä ja suoristi selkänsä. -Siis kaksi omenasiideriä. Ja rouvalle jäävesi ja pökkäisy illalla. Seelvä, Kasper totesi tyynesti kuin englantilainen hovimestari. Hän häipyi pitkän tiskin taakse. Kohta ravintolan vaalea tarjoilija nainen toi meidän juomia. Häntä sanottiin Bettiinaksi, koska hän näytti vähän telvision Bettinalta. Hänen rinnassaan oli kyltti, missä luki Maibrit. Hän oli minua pitempi, vaalea, hoikka ja vähän poikamainen. Jotenkin en voinut olla katsomatta hänen hymykuoppiaan ja komeita valkoisia hampaita, kun hän hymyili. Nyt hänkin leikki hienostunutta ja laittoi juomia meidän eteen. -Teille oli siiderit ja rouvalle jäävesi. Pökkiminen tulee sitten myöhemmin, Bettina totesi suomenruotsalaisella aksentilla ja sai minut taas räkättämään. Betiinan ilme ei yhtään värähtänyt, eikä käsi tärissyt, kun hän kaatoi juomia meidän laseihin. -Voisinko minäkin saada sitä pökkimistä? kysyin muka vitsikkäästi ja odotin näkeväni vilauksen noista valkeutta hohtavista hampaista. Betinan ilme vaan ei värähtänyt yhtään.-Valitettavasti se on kyllä loppu, mutta meillä olisi kyllä hienostunutta lesboilua, Betina vastasi ja hänen ilmeensä ei yhtään värähtänyt. Aloimme tyttöjen kanssa räkättämään lisää. Kesken nauramisen vilkaisin Betinaa ja näin kuinka hän hymyili. Hän tuntui katsovan minua tarkemmin. Oloni tuli kiusaantuneeksi ja nauruni hiljaa vaimeni. -Me mietitään sitä vielä, Iida totesi ja Betina lähti. Tytöt katsahtivat minua ääneti ja sitten toisiaan.

Seuraavassa lehdessä oli juttu ylioppilaista. Huomasin yhtäkkiä jotain sivun alareunassa. Se oli kuva missä seisoin Liisan kanssa vierekkäin. Liisa lahjoitti piirtämänsä taulun ystävälleen Ninalle ylioppilaslahjaksi, luki kuvatekstissä. Tekstissä oli heti virhe. Iida oli piirtänyt taulun ja Liisa vain antoi sen. Luin koko sivun läpi ja huomasin, että minusta oli kirjoitettu pitkä juttu. Olin jo kuulemma nuorena ollut koulun fiksuin lapsi. Kumma juttu, ettei minusta tuntunut koskaan kovin fiksulta. Olin kuulemma hyvä joka aineessa ja vielä

6

kova urheilemaan. Lisäksi olin tehnyt kansainvälisesti menestyneitä sarjakuvia. Olin muka se joka kirjoitti juonen niihin. Minua alkoi ahdistamaan koko lehtijuttu. Minulle kasattiin hirveät paineet tulevaisuuteen. Lisäksi unohdetiin kertoa, että ystäväni Liisa oli keksinyt melkein kaikki jutut sarjakuvaan. Minä olin vain se kirjuri, joka teki juonesta sopivamman kirjaan. Silloin lapsena Liisan mielikuvitus lensi niin lujaa, että en ehtinyt kirjaamaan kaikkia asioita ylös niin nopeasti. Sarjakuvia ei tullut ilman yhtä meistä. Kun Liisalla oli ollut vaikeuksia, niin olimme yrittäneet tehdä Iidan kanssa sarjakuvaa kahdestaan. Siitä tuli aika kökkö. Vauhti puuttui ja vaaralliset tilanteet. Viimeinen sarjakuva oli menestys. Siinä olimme käyttäneet Liisaa mallina. Liisa oli saanut sevännäkijän kykyjä, ja me teimme hänestä kirjan. Liioittelimme tapahtumia ja Iida teki näyttäviä piirroksia, mutta ilman Liisan oikeaa kertomusta ja albumia ei olisi koskaan tullut. Nyt lehti kirjoitti, niin kuin minä olisin tehnyt koko sarjakuvan. Piti soittaa tytöille, etteivät he luulisi minun keksineen noita juttuja lehteen. Oli kuitenkin liian aikaista, kun oli vielä aamu. Päätin lähteä lenkille, jotta hermoni tasottuisivat. Jätin lehden lukemisen ja syöksyin huoneeseeni. Äiti oli pukenut ja kyseli, enkö söisi aamiaista. Juoksin huoneeseeni ja vedin verkkarit päälle. Kun menin olohuoneen läpi, niin äiti luki lehteä ja hihkui onnesta. Hän näyttäisi juttua varmaan kaikille töissä.

Oli viileää vaikka oli kesäkuun alku. Piti vain ensi saada paikat lämpenemään. Juoksin rantaan päin. Rakastin isoja lehtipuita rantatien varrella. Nyt tuntui hyvältä juosta vaikka olin syönyt täytekakkua enemän kuin tarpeeksi edellisenä päivänä. Tunsin jokaisen talon ja pihan tällä kadulla. Olin juossut niiden ohi ainakin tuhat kertaa. Aina kun joku tuli vastaan, niin katsoin vain eteen päin. Tuli hyvä mieli, kun maisema vaihtui nopeasti. Juoksin hiekkatietä vanhaan satamaan. Vahaan puulaituriin oli tullut jokin purjelaiva. Ilmeiseti laiva oli juuri tullut, koska kannella hyöri väkeä. pysähdyin katsomaan. Tämä oli jokin koululaiva, koska se oli nuorisoa täynnä. Tunnisti heidän puhvan saksaa. -Katso Klaus ensimmäiset ilotytöt on tulleet jo aamusta katsomaan merimiehiä, sanoi kannella kookkain poika, joka oli noin kaksikymmentä vuotias. Hänellä oli vaaleat enkelikiharat. Kohta alkoi kuulua muitakin kommentteja minusta. Pojat varmaan luulivat etten osaa saksaa. Päätin lähteä ja käännähdin laiturilla. törmäsin toiseen poikaan joka laittoi kädet ympärilleni. En ehtinyt edes miettiä kun olin astunut ahdistelijaa varpaille ja potkaissut polvella haarojen väliin. Nyt vasta näin että ahdistelija oli siilitukkainen noin kahdeksantoista vuotias. Muut pojat laivalla hurrasivat, kun poika tuupertui kyykkyyn. -Odota! huusi vaalea enkelikiharainen poika ja hyppäsi laivan partaan yli puulaiturille, joka oli vain metriä alempana. Otin jalat alleni. Vaalea poika lähti perääni ja kuulin miten hiekka

7

rohisi meidän molempien askeleiden alla. -Odota huora! poika huusi ja hänestä kuului jo hengästyminen. Ei ollut enään mikää vitsi juosta karkuun. Vilkaisin taakse ja näin pojan rintaakehän nousevan ja laskevan. Laiva näkyi sadan noin sadan metrin päässä ja muita poikia oli tullut laiturille katsomaan peräämme. Vaalea poika pysähtyi ja minä pysähdyin. Pojan rintakehä nousi ja laski niin nopeasti kuin hän pystyi. Hän kumartui pitämään polvista kiinni. -Huora, hän yskäisi hengityksen lomasta. En ollut ikinä antanut periksi vaikka usein olisi pitänyt. Nytkin olisi pitänyt jatkaa matkaa. Se kävi mielessä sekunnin kymmenyksen. Sitten huomasin ottavani vauhtia ja antavani hänelle kunnon potkun. Se osui korvan viereen. Poika näytti hämmästyneeltä ja sai itsensä suoraksi. Hän ei ehtinyt kuin katsoa minua ja huojua, kun olin jo pyörähtänyt ja antanut toisen potkun. Hiekkatiestä kuului yllättävän vaimea rouhahdus kun tuo kookas mies kaatui maahan. Huomasin olevani hänen vieressä Kumartuneena valmiiseen lyöntiasentoon, niin kuin treeneissä ja kisoissa oli aina tapana. Nyt huomasin itsenikin hengittävän enemmän kuin syvään. Poika makasi taju kankaalla. Pomppasin pystyyn ja lähdin juoksemaan. Satamatiellä tuli vastaan joku rouva irlannin setterin kanssa. Nyt menin lujempaa kuin ikinä. Äsken olin katsonut talojen pihoille, nyt ne vain vilahtivat ohitse. Silti en päässyt, niin lujaa kuin olisin halunnut. Ohittelin muutamia kävelöitä ja eräs rouva tuntui pelästyvän tosissaan. Rantatiellä puut suhahtelivat kun meni niiden ohi. Kun viimein pääsin meidän talolle, niin etupihalla en enään meinannut saada henkeä. Käteni tärisivät, kun kaivoin avainta verkkaritakin vetoketjutaskusta. Äiti näytti pelästyneeltä kun sujahdin hänen ohi eteisessä. Menin olohuoneen ohi huoneeseeni ja otin pyyhkeeni. Seraavaksi olin jo kylpyhuoneessa ja ovi oli lukossa. Vaatteet oli myttynä lattialla ja minä olin suihkussa. Vesi tuli tasaisesti uudesta isosta suuttimesta. Lyhistyin lattialle seinän viereen ja itkin. Tunsin olevan vain säkki luita ja nahkaa, joiden välissä oli räkää. Tärisin, vaikka vesi ei ollut kylmää.

Kävelin edestakaisin lattialla ja selitin mitä oli tapahtunut. Liisan silmät kiilsivät ja hän oli huvittunut. Katsahdin häntä silmiin ja hän meni vakavaksi.-Rauhoitu. Se kävi niinku kävi. Sun faijahan on lakimies. Ei sulla ole hätää, Liisa rauhoitteli. Aloin pyytelemään anteeksi lehtijuttua, missä kaikki yhteisestä kirjasta oli laitettu minun ansiokseni. -Äh. Tommoisia ne aina on, kun ne ei viitsi tarkistaa mitään. Älä syytä itseäs. Etsä. En mä usko, että sä huijaat, Liisa jatkoi. -Mä vaan pelästyin ja en tiedä, sanoin ja ääneni oli vähän käheytynyt juoksemisesta ja itkemisestä. -Meidän Nina on epävarma. En olisi ikinä uskonut, Liisa totesi ja sai minut noloksi.

8

Olinko tosiaan aina antanut vaikutelman, että kaikki asiani olisivat hallinnassa. Liisan luona oleminen rauhoitti paljon. Huomasin hänellä paljon kirjoja. Liisa kertoi lukevansa mielellään, kun ei viitsinyt mennä ulos. Kaikki katsoivat hänen mahaansa ja juorusivat pienessä kaupungissa. Viime vuonna hän oli pitänyt selvännäkijäistuntoja, mutta nyt ihmiset säälivät häntä, kun hän oli menettänyt taitonsa. -Ei kukaan ole sua ääneen säälinyt. Sä kuulet vieläkin ihmisten ajatuksia. Mä nään sun silmistä että sä valehtelet, tokaisin Liisalle ja tämä laittoi kädet kasvoihinsa ja alkoi itkeä.-Sä et tiedä millasia ne ihmiset toiset on. Mä en halua katsella niitten elämää, Liisa rääkyi.-Rauhoitu. En mä kerro kenellekkään. -Et edes Iidalle, Liisa vannotti katsomalla silmiin.-En edes Iidalle. Älä tästä edes pälyile niin paljon kun kuulet toisten ajatuksia. Mä huomasin mun juhlissa, kun sä katsoit vieraita liian tarkkaan, opastin Liisaa.-Hyvä kun kerrot. Mä haluan, että ihmiset pitää mua taas taviksena, Liisa vuodatti. Raahasin hänet torille kahville. Aurinko alkoi paistaa ja istuimme ulkona torilla. Tuntui, kuin Liisa olisi tuonut auringon tullessaan. Vähän väliä muistutin Liisalle, ettei hän saisi vilkuilla ihmisiä liian nopeasti, eikä katsoa ketään silmiin liian merkitsevästi.

Aamulla heräsin ajoissa lenkille. En juossut sataman suuntaan, vaan menin urheilukentälle. En ehtinyt kauaa tehdä varjonyrkkeilyä, kun täytyi juosta takaisin. Minun piti mennä kesätyöhön, jonka isä oli järjestänyt. Menin setäni firmaan, joka oli keskustasta Helsinkiin päin. Firma valmisti jotain sähkölaitteita. Ajoin skootterillani yhdeksäksi tehtaan konttorin eteen. Moikkasin siskoani, joka oli leikkaamassa nurmikkoa haalarit päällä. Kadehdin ja säälin häntä yhtä aikaa. Siskoni ei pärjännyt niin hyvin koulussa kuin minä ja sai siitä kuulla äidiltäni jatkuvasti. En olisi halunnut hänelle pahaa oloa. Hän oli aina hiljainen ja rauhallinen. Siskoni soitti kauniisti kitaraa, mutta aina kun äitini tuli kotiin, niin soitto loppui siihen. Kerran olin kuullut hänen laulavan soiton mukana. Se kuullosti niin hyvältä, että sitä oli pakko jäädä kuuntelemaan. Nyt minä menin konttoriin ja tuuraisin firman sihteeriä kesäloman alkaessa. Siskoni Aira leikkaisi nurmikkoa ja lakaisisi roskia pihasta. Mietin ajatteliko hän koko päivän kaunista musiikkia. Työ oli vaativampaa kuin olin kuvitellut. Jouduin heti puhumaan opettelemaani ranskaa, kun asiakkaat soitteli. Osasin kyllä puhua jotenkin, mutta en tiennyt firman asioista mitään edes suomeksi. Vakituinen sihteeri väitti minun pärjäävän hyvin. Kaikki työkaverit tuntuivat seuraavan tekemisiäni tarkasti. Jossain vaiheessa menimme ruokalaan syömään. Kaikki konttoritytöt ottivat salaattia, minä otin jauhelihakastiketta. Työkaverini päivittelivät ruokahaluani. Pidin heitä tylsimyksinä. Katsoin ruokalan toiselle puolelle, missä siskoni oli kahvilla. Hän istui toisen

9

kesätytön vieressä ja tehtaan miehet juttelivat heille varmaan mukavia, koska siskoni hymyili. Hän pääsisi kaksi tuntia aikaisemmin kotiin. Olisin hallunut vaihtaa paikkaa hänen kanssaan. Mietin, että seuraavaksi päiväksi piti laittaa vähän siistimmät vaatteet.

Kun meni kotiin ovesta, niin kuulin kitaran soivan. Äitini kääntäessä ulko-oven avainta soitto loppui samalla sekunnilla. Mietin mistä siskoni pystyi erottamaan tulijan. Samalla kun äitini laski ostokset keittiön apupöydälle, niin Aira oli jo laittamassa niitä jääkaappiin. Ruokapöydässä äiti alkoi kertoa miten töissä naiset olivat lukeneet lehdestä menestyksestäni.

Seuraava päivä töissä oli jo vähän helpompi. Ymmärsin jo vähän enemmän mitä minun piti tehdä. Jouduin käymään läpi tarjouspapereita saksaksi. Setäni oli mielissään kun ymmärsin hyvin kieltä. Hän oli ollut huolestunut miten asiat sujuisivat, kun vakituinen sihteeri lähtisi lomille. Ruokatuntiin asti kaikki sujui hyvin. Iltapäivällä setäni tuli luokseni ja pyysi minua kaupungille mukaan liikeneuvotteluihin. En tarvinnut mitään papereita mukaan. Lähdimme pihasta setäni Mersulla. Kaikki meni niin kauan hyvin, kunnes käännyimme rantakadulle. Menimme juuri sinne mihin pelkäsinkin, vanhalle puulaiturille. Kurvasimme vanhan purjelaivan viereen. Laiturille oli tuotu monta pinoa lankkuja, joita laivan pojat nostelivat kahdessa miesketjussa ruumaan. Lankku siirtyi kädestä käteen ja koko ajan jokaisella oli nostelijalla oli jotain kädessä. Näin laivat varmaan lastattiin sata vuotta sitten. Minua pelotti, mutta nousin autosta ylös. Kaikki pojat pysähtyivät tuijottamaan minua, ja lautatavara ei yhtäkkiä liikkunut mihinkään. -Mikä nyt on? Miksei tavara liiku? huusi noin viisikymppinen mies saksaksi laivan takakkannella. Sitten hän huomasi meidät ja tuli laiturille. -Jatkakaa, jatkakaa, hän hoputti ja sai pojat jatkamaan lastausta. Kapteeni puhui kyllä huonoa englantia. Käänsin hänelle saksaksi setäni terveiset lastin tilaajalta. Setäni oli avustanut Hampurilaista liiketuttuaan järjestämällä puutavaralastin purjelaivasäätiölle. Kapteeni alkoi esitellä laivaa. Menimme kannelle ja kapteeni selitti kokoajan faktoja laivasta, joita käänsin sedälleni. Pojat jotka nostelivat lakkuja, vilkuilivat minua koko ajan. -Se on vaarallista tuo lastaaminen. Tuolla yhdellä on jo laastari ohimossa, setäni huomioi kun katsoimme ruuman luukusta alas. Käänsin lauseet kapteenille joka naurahti. -Merimiehet on hulttioita. Tämäkin on vielä opiskelija, mutta heti kun päästään merelle, niin satamassa tapellaan. Joku iso paikallinen poika on hakannut Oton, kapteeni selosti. Muita poikia alkoi hymyilyttämään kapteenin kailottaminen. Kapteeni haki sedälleni hytistään pullon jotain saksalaista juomaa. Setä kiitteli ja käski sanoa yställeen terveisiä.

10

-Joko olet päättänyt sinne kaupakorkeaan menosta? Kysyi äiti illalla, kun söimme pitkästä aikaa koko perhe yhdessä. En puhunut mitään lappasin vain ruokaa suuhuni. -Sinä pääsisit sielä pitkälle, kun sinulla on niin hyvä matematiikkakin, äiti jatkoi. Aira alkoi kerätä lautasia pois. Tajusin hänen tehneen niin jo alakoulusta lähtien.-Mikset sinä voi olla niin kuin siskosi, äiti alkoi taas jäkättämisen. Siskolta ei ilmekkään värähtänyt. -Ai että se on noloa, kun tyttärestä ei ole kuin ruohoa leikkaamaan.-Pääsin mä tänään ajamaan traktoria, Aira sanoi-Taraktoria. Anna mun kaikki kestää, äiti alkoi päivittelyn. Isä nousi tuttuun tapaan pöydästä ja käveli työhuoneeseen. -Ja tietysti olet soittanut koko iltapäivän kitaraa. Etkö sinä voisi mennä jollekkin preppauskurssille? Ei sinun todistuksella mennä mihinkään yliopistoon. -Mä ajattelin mennä merimiesammattikouluun, Aira vastasi äänellä joka tuskin kuului.-Ja höpö höpö. Nyt kyllä lopetat tommoset höpotykset. Menisitkö sinä Silja-linelle tarjoilijaksi? Älä ole naurettava, äiti naukui halveksivalla äänellä. -Mä meen konepuolelle, Aira sanoi jo kovemmalla äänellä. -Kaikkea sitä kuulee. Nyt lopetat nuo höpötykset. Menet ruotsin kurssille ja lopetat sen kitaran rämpyttämisen. Sinä menet lukioon. Mä heitän sen kitaran roskiin. -Etkä heitä, sanoin ennen kuin itse tajusinkaan. Äiti katsoi minua suu auki. -Siis mitä tämä sinulle kuuluu? äiti kysyi hämmästyneenä. -Jos sä kosket siihen kitaraan, niin mä vedän sua turpaan, sanoin ja äiti ei tiennyt mitä olisi sanonut. Hänen silmänsä olivat auki ja pää tärisi. Nousin pöydästä ja kävelin eteiseen. Laitoin kengät jalkaan ja puseron päälle. Otin kypäräni ja menin ulos.-Nina, kuului siskoni ääni takaantani. -Kiitos kun sä puollustit mua.-Lähde vaan merimiesammattikouluun. Mä autan sua, sanoin. -Mä pääsin jo sinne. En mä osaa sanoa äidille. Mikään ei kelpaa. Mä haluan pois täältä, Aira tuhersi. Otin hänet halaukseen. Puristin oikein lujaa. Tyttö tärisi. -Mä voin sanoa sille, vastasin. -Ei tartte. Mä vaan lähden syksyllä.

Menin kahvilaan meidän kantapöytään. Iida oli kassan takana. Liisa istui pöydässä ja oli iloinen, kun sai seuraa. Kerroin kuinka olin käynyt setäni kanssa purjelaivassa ja miten

11

pojat olivat pälyilleet minua. Liisaa nauratti. Iida ehti kassalta käymään pöytämme vieressä. Kysyin alkaisko hän tarjoilijaksi. Iida oli hakenut taidekouluihin, mutta uskoi sarjakuvien tekemisestä olevan niissä vain haittaa. Kerroin hänen pärjäävän sarjakuvan piirtäjänä. Hän voisi tehdä muotokuvia ja elää niillä. Sain kuulla seuraavaan sarjakuvaan olevan jo idean valmiina. Kerroin auttavani, jos hän tarvitsisi käsikirjoittajaa. Iida toivoi sitä, mutta ei kertonut vielä mikä idea olisi. Iida sanoi työstävänsä kuvia ensin pari viikkoa. Kerroin siskostani ja äidistäni. Tytöt näyttivät järkyttyneiltä. Asia hiersi minua ja halusin kertoa siitä jollekkin. Kerroin myös etten ollut varma tulevaisuudestani. Tytöt kadehtivat minua, koska pystyin valitsemaan minkä tahansa opiskelupaikan. Sanoin haluavani kirjailijaksi. Iida käski alkaa kirjoittaa. Hän oli oikeassa. Tein kaikkea muuta kuin kirjoitin. Kävin lenkillä ja treenasin kuin hullu. En ollut koskenut tietokoneeseni moneen viikkoon kirjoitusmielessä. Ei ollut mitä kirjoittaa. Koko aika mieleen tuli vain mihin menisin opiskelemaan. Olisi ollut parempi, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän.

Seuraava aamu sujui jo enemmän rutiinilla. Lenkkeilyä, suihku, pikapuuroa, Tuoremehua ja sitten töihin. Töissä konttorin naiset katselivat minua oudosti. Tein aamurutiinit, niin kuin edellisenä päivänä. Avasin huonon windouskoneen ja katsoin viestit. -Täällä se meidän karatemestari jo työskentelee ahkerasti, setäni totesi tullessaan salkkunsa kanssa töihin. Vilkaisin häntä kerran silmiin ja jatkoin tietokoneen ruudulle katsomista, niin kuin siellä olisin muka ollut jotain tärkeää. -Oletko tänään vielä hakannut ketään? vakituinen sihteeri Berit kysyi. Se tuli ivallisella yli viisikymppisen kuivahkon naisen äänellä. Vähän aikaa oli ikävän hiljaista. Mietin missä välissä minusta oli ehditty juoruta.-Ehtiihän tässä. Eihän kello ole vielä edes puolta kymmentä, vastasin ja nostin katseeni koneelta. Setäni ja kuivahko Berit hymyilivät, mutta heissä näkyi vähähän epäröintiä kun katsoin heitä silmiin. -Täällä on tarjouspyyntö ranskasta. Kiinnostaako semmoinen, vai juorutaako minusta lisää valeita? sanoin ja nostin taas katseeni. Setäni meni vakavaksi ja alkoi nyökyttelyn. Alettiin tekemään töitä. Olin saanut kiusaajat niskastani hetkessä. tunsin hiukan ylemmyyden tuntoa. Sitten ajatteli, ettei ylemmyyden tuntoa saisi tuntea. Sellainen ajattelu oli vienyt tuhoon monta historian merkkihenkilöä. Menimme ruokatauolla syömään taas porukalla. Aluksi kaikki olivat vaisuja, mutta puhe alkoi hitaasti. Katselin taas ruokalan toiselle puolelle, missä siskoni näytti iloiselta jutellessaan työkavereidensa kanssa. Tuli mieleeni miten istuin ennen monta iltaa kantapöydässä Iidan ja Liisan kanssa. Nyt minulla oli jo ikävä heitä ja yhteisiä nauruja välitunnilla. Olin joutunut tylsään aikuisten maailmaan.

12

Kotiin mennessä minua väsytti koko päivä. Ajattelin mennä salille palautumaan. Kun avasin kotioven, niin tuntui jotenkin kummalliselta. Kävelin eteisen läpi keittiön ohi olohuoneeseen. Pysähdyin ja ihmettelin. Menin käytävää omaan huoneeseeni ja silloin äkkäsin. Mistään ei kuulunut soittoa. Menin käytävään siskoni huoneen eteen. Jotain kuului. Käänsin kahvasta ja aukaisin oven. Kuului jonkinlaista ähkimistä. Sisko makasi lattialla sikiöasennossa kapeassa huoneessa ja ähki äidin ostamaan mattoon, jossa oli punainen läiskä valkoisessa karvassa, kuin japanin lipussa. Kaikki tässä huoneessa oli äidin laittamaan. Ruskeanvihreät kukkatapeetit, pitsinen beessi päiväpeitto. verhot joissa oli himmeitä puunlehtiä, tamminen kirjoituspöytä ikkunan edessä ja seinällä lasin alla juliste musikaalista viulunsoittaja katolla. Kumarruin siskoni viereen, koska kuolaamisesta epäilin hänellä olevan epilepsian tai sokeritaudin. Mennessäni polvilleni ja kumartuessani kuulin hänestä ininää. Hän itki. Oli täysi työ saada hänet syliini. Kun sain hänet istumaan, niin hän yski. Ilmeisesti itkua ei enään riittänyt yhtä pitkään kuin ahdistusta. -Mikä sinun on? Kerro sisko, kuiskutin hänen korvaan. Mieleeni tuli kun sisko oli ekalla luokalla ja minä neljännellä. Silloin pojat olivat kiusanneet häntä. Olin kävellyt heidän luokkaan ja lyönyt suurinta poikaa. Opettajakaan ei ollut uskaltanut sanoa mitään, kun poika piteli nenäänsä veren valuessa sormien välistä. -Äiti rikkoi kitaran, ähkäisi Aira sanoilla, jotka olivat pelkkää kähinää. Tuntui kuin vereni olisi muuttunut mustaksi ja alkanut kuplia. Molemmista silmistäni tuli yksi kyynel noro, mutta se sai riittää. -Ylös! komensin ja karautin kurkkuani että sain käheyden pois äänestäni. -Ylös lähdetään, sanoin ja aloin taluttaa siskoani eteiseen. Komensi kengät jalkaan eteisessä ja retuutin hänet kohta kadulle. Piti pysähtyä, kun siskoni yökkäsi välillä. Talutin häntä kovaa vauhtia ja hänen hengityksensä vinkui. Onneksi äiti oli halunnut talon kaupungin parhaalta paikalta ja kauppoihin oli lyhyt matka. Kiirehdin beessin värisen puutalon eteen, jossa oli pitkä rivi isoja näyteikkunoita. Keskimmäinen liike oli kaupunkimme ainut musiikkikauppa. Viiksekäs ponihäntämies oli jo sulkemassa liikettä. -Myy kitara, sanoin ja änkesin sisään väkisin retuuttaen siskoani. -Mä olin sulkemassa, mies mutisi ruotsiksi murtaen. -Ja vitut. Sulla ei niin hyvin mene, ettet sä ehtisi meille kitaraa myydä, vastasin miehelle ja hänen katseensa pälyili minun ja välillä siskoni punaisen naaman välillä. -Mitä toi maksaa? sanoin yhdestä mustasta kitarasta joka oli laitettu ensimmäiseen telineeseen. -Kolme ja puoli sataa, mies vastasi. -Aira kokeilee, sanoin ja mies ojensi jakkaran mihin siskoni sai istua. Ojensin kitaran ja huomasin miten siskoni kädet tärisi, kun hän otti sen vastaan. -Soita se, mita sä harjoittelet

13

iltapäivisin. Aira näppäili pari kertaa ja sitten hän käänteli viritysruuveja. Aluksi hän näppäili jotain hajanaisesti ja yhtäkkiä kitarasta alkoi tulla superhienoa musiikkia. -Jävla. Anteeksi, poninhäntämies tokaisi Airan lopetettua soittamisen. -Onko se hyvä? Haluatko jonkun toisen? kysyin ja Aira katsoi punertavat silmät auki. -Tää kelpaa kyllä, siskoni sanoi mutta vilkaisi silmillään sivulleen. -Kokeillaan tuota punaista, totesin ja osoitin kassan taakse seinälle mihin siskoni silmät olivat katsahtaneet. -Se on aika kallis. Yhdeksänsataa euroa, mies totesi. -En mä kysynyt mitä se maksaa. Jos se soi hyvin niin me otetaan se, vastasin kiukkuisesti. -Varmasti soi. Sitä on kaikki kaupungin soittajat käyneet kokeilemassa ja tinkimässä, mutta ei ne maksaisi täyttä hintaa, myyjä totesi ja käveli tiskin taakse. Hän otti kitaran ja ojensi sen siskolleni, joka oli noussut tuolistaan ylös. Näin miten siskoni katsoi kitaraa kuin olisi rakastunut. -Tää on vireessä, hän totesi ja alkoi soittaa jotain hidasta kappaletta. Vilkaisin muusiikkikauppiasta samaan aikaan kun hän katsoi minua. -Eikö tähän ole laulukin? kysyin kun olin kuullut hänen yhtenä päivänä sitä laulavan. Siskoni suusta alkoi tulla ruotsinkielisiä sanoja. Laulu kertoi jostain pojasta, jolle lauluntekijä ei kehdannut tunnustaa rakastavansa tätä. Laulun loputtua kauppias taputti kovaa ja minä aloin myös taputtamaan. Siskoni oli aivan tulipunainen. -Tämä me otetaan, totesin.Aira päivitteli kitaran kalleutta, mutta en antanut periksi. Ostin vielä kitaralle kovan kantokotelon, hihnan ja sain varakielet kaupan päälle. Sydämmessäni vähän vihlasi, kun tililtäni häipyi melkein tuhat euroa vinguttaessani korttiani. Huomasin ostoksen kuitenkin kannattaneen, kun katsoin siskoani, joka tuntui leijuvan ilmassa. -Kenen kappale se oli, mitä sä lauloit? myyjä kysyi, kun olimme jo lähdössä. -Minun, sanoi Aira ja hänen äänensä tuskin kuului.-Teetkö sinä kappaleita ruotiksikin? myyjä kysyi ja myös minä olin ihmetystä täynnä. -Mä olin ihastunut yhteen ruotsinkieliseen poikaan, sisko sanoi ja sanat oli taas kähinää. Näin että häntä nolotti suunnattomasti. -Minun sisko. Säveltäjä ja sanoittaja molemmilla kotimaisilla kielillä, totesin ja poistuimme kaupasta.

Kävelimme kahden jalkakäytävällä. Välillä siskoni vilkaisi minua ja näytti hehkuvan. Yhtäkkiä Aira meni vakavaksi ja katsoi maahan kävellessään.-Mitä äiti sanoo uudesta kitarasta? hän puhui maata kohden.

14

-Jätä se minun huolekseni, vastasin. Sisälläni tuntui inhoittavalta. Tiesin että vaikeata oli tulossa. Olin oppinut, että toiset ottelut hävitään, mutta ne täytyy käydä, jos haluaa tietää mihin pystyy. Aira ihan värisi, kun menimme ovesta sisälle. -Sinäkö siellä Aira? Tule kattamaan pöytä. Missä sinä olet ollut? äiti tiuski keittiöstä. Otin siskoani kädestä kiinni. Äiti tuli ruokailuhuoneeseen ja katsoi meitä pöydän toisesta päästä. -Tässä on mun siskoni Aira. Hänelle voi puhua kuin ihmiselle, sanoin. Äidin silmät eivät tienneet minne olisivat katselleet. Hän vilkuili uutta kitaralaukkua ja välillä minua ja siskoani silmiin. -Mä meinasin tapaa itseni, Aira sanoi minullekkin yllätykseksi. -Ostin uuden kitaran. Se maksoi melkein tonnin, totesin ja talutin siskoni hänen huoneensa ovelle. Noin puolen tunnin päästä äiti koputti ovelleni ja pyysi minua syömään. Nyökkäsin hänelle ja nousin sängystäni. Aira oli jo pöydässä kun tulin ruokailuhuoneeseen. Isä istui pöydän päässä omalla paikallaan niin kuin aina ja luki jotain samalla kun laittoi ruokaa suuhunsa. Tunnelma ei ollut mitä parhain.-Mä en tiedä mitä mä olen tehnyt väärin. Mä olen yrittänyt parhaani, äiti taas aloitti. -Aina sinä ja sinä, sanoin ja isä nosti katseensa lukemisestaan varmaan ensikerran ainakin vuoteen.-Mitä nyt on sattunut? isä tiedusteli katsomalla meitä jokaista vuoron perään. -Mä olen yrittänyt kaikkeni, mutta kaikki on mua vastaan, äiti sanoi äänellä joka olisi tehnyt kateeliseksi kaupunkimme koko harrastajateatterin. -Äiti hajoitti Airan kitaran, ja mä ostin sille uuden, sanoin isälleni. -Miksi sinä sen hajoitit? isä kysyi ja äitini silmät suureni.-Täällä rämpytetään kitaraa vaan kaikki päivät ja kukaan muu ei välitä mistään mitään! Eihän siitä tytöstä tule ikinä ylioppilasta, jos ei joku laita siihen kuria, äitini sanoi isälleni painokkaasti. -Miksi siitä pitäisi tulla ylioppilas? isä kysyi ja äitini oli niin hämmästynyt, että tärisi. -Mä ajattelin, että Aira voisi alkaa kokiksi, kun se tekee niin hyvää ruokaa. Tää on varmaan sinun tekemää, isä jatkoi. -Kokiksi? Mitä naapuritkin sanoisi? äitini tiuskaisi.-Ne kaikki kehui sitä kakkua Ninan juhlissa. Mä olin molemmista tytöistä tosi ylpeä. -Mä meen merimiesammattikouluun, Aira sai suustaan ulos. -Kokkilinjallekko? Isä kysyi ja sai minut nauramaan. -Konepuolelle, Aira vastasi ja katsoi isää kysyvästi.

15

-Hyvä. Sittenhän sä voit aina huoltaa meidän ruohonleikkurin. Mua ottaa aivoon ne rautakaupan miehet, kun mä en saa sitä ruohonleikkuria keväällä käyntiin. Ne aina katsoo mua säälien. Mä halusin pienenä kokiksi, isä alkoi selittää ja puhui enemmän kuin moneen kuukauteen. -Anna mun kaikki kestää. Ai että mä sanon, äiti aloitti.-Mitä sä valitat? Toinen tyttö on nero ja toisesta tulee konemestari. Säästetään pitkä penni autonkorjauksessa, kun on joku joka ymmärtää katsoa vähän niitten perään siellä huollossa. Kaikki on hyvin. Ole hiljaa. Minun pitää valmistella huomista oikeusjuttua. Olisi hienoa jos sä Aira tekisit huomenna niitä lihapullia, isä totesi asialliseen tapaansa ja nousi pöydästä mennäkseen taas työpöytänsä taakse. Aira nyökkäsi hänelle iloisena. -Ai että mä oon onnellinen mies. Olisit sinäkin Leena joskus tyytyväinen, isä jatkoi työhuoneen ovella. Äiti tuhahti ja nousi tuolistaan. Äiti meni makuuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni niin lujaa, että taulut heilahti seinässä. Autoin Airaa pöydän siivouksessa. Saimme viimein tiskit koneeseen.-Nyt lähdetään keikalle, sanoin. -Minne?-Saat maksaa sen kitaran. Mene hakeen se, niin mennään näyttään sitä mun kavereille. Otin eteisen peilin edestä äidin auton avaimet. Aira tuli kitaralaukun kanssa. Laitoimme kitaran äidin BMW:n takapenkille ja menimme itse eteen. Lainasin tahallani äidin autoa, enkä isän Volvoa, niin kuin yleensä. Ajoin Kirsin ja Arin ravintolaan. Kirsi oli kassakoneen takana, niin kuin aina. Heti ravintolaan tullessa oli pitkä tiski, niin kuin amerikkalaisessa elokuvissa. Sen eteen oli pultattu punaisia baarituoleja. Tiskin takana oli keittiö, missä Ari laittoi Kasperin kanssa ruokia. -Mitäs tytöt? Hei Aira, Kirsi tervehti meitä. -Tultiin näyttämään Airan uutta kitaraa, vastasin. -Soitaako Aira kitaraa? Soittaako meille jotain? Kirsi kysyi ja siskoni meni aivan kalpeaksi. -Ehkä, sanoin ja raahasin siskoni kädestä ison salin reunaan, missä oli pieni tanssilattian tapainen. Iida ja Liisa kuikuili sarjakuvasiiven perältä ja kohta he olivat meidän vieressä. otin tuolin läheisestä pöydästä ja käskin siskoni istua siihen.-Anteeksi rakkaat ihmiset, että häiritsen teidän iltaa. Ostin tänään siskolleni uuden kitaran ja nyt hän maksaa sen esittämällä teille yhden kappaleen. Aira on maailman ujoin tyttö, joten sanokaa kaikki, ettei ole vaaraa soittaa täällä, kuullutin ja muutama nuorimies möläytti, ettei vaaraa ollut. Airan kädet tärisivät hurjasti, mutta hän sai kun saikin aloitettua

16

soittamisen. Iidalta ja Liisalta silmät aukenivat ja he katsoivat minua silmiin. He näyttivät katseellaan olevansa vaikuttuneita. Laulun alkaessa kaikki salissa olivat myytyjä.

-Nina pelasti mun elämän. Mä pidin sitä aina koppavana prinsessana, mutta se onkin oikea sankari, Aira vuodatti. Joku viisikyppinen nainen tuli pöytämme viereen kehumaan siskoani ruotsiksi. Kun hän huomasi siskoni kakailevan, niin hän vaihtoi suomenkielelle.-Se oli uskomaton esitys. Mä luulin, että sä puhut ruotsia paremmin. Kenen laulu se oli? nainen kysyi.-Mun, Aira vastasi nolona ja katseli kaakaomukiinsa. Iida ja Liisa olivat yhtä hymyä katsoessaan vierestä. -Miten sä teit sen muka ruotsiksi? nainen jatkoi ja uhkui intoa.-Se on yhdelle ruotsinkieliselle pojalle, Aira vastasi.-Ai kukakohan se onnekas on? nainen kysyi ja siskoni meni aivan punaiseksi. -Ei enempää kysymyksiä. Kiitos, totesin rouvalle, joka ymmärsi lähteä. -Kuka se poika on? Iida kuiskasi. Aira katsahti minua ja sitten Iidaa.-Se on ton rouvan poika, Aira vastasi ja olimme kaikki hiljaa vähän aikaa. -Se on se Kristian. Mä tiedän sen. Tosi söötti poika, Liisa tiesi kertoa. -Ai se. Mikset sä ole mennyt puhumaan sille? Iida kysyi ja Aira meni tylsän näköiseksi.-Puhumaan mitä? Mä oon Aira ja mulla on iso perse. Niinkö? Aira kysyi ja yllätyimme kaikki hänen katkeruudestaan. -Sehän voi vaikka pitää muodokaammista naisista. Toiset miehet pitää, Iida väitti.

Seuraava aamu sujui huonosti. Lenkkeily oli tukkoisaa. Töissä tietokone takkuili. Työkaverini puhuivat tylsiä vaattejuttuja. Ruokatunnilla katsoin miten siskoni kikatti toisella puolella ruokalaa. Tuntui oudolta ajatus, että olin pelastanut hänet itsemurhalta. Olin edellisenä päivänä kadehtinut hänen soittoansa, ja nyt mietin miten ohuen ajatuksen varassa jonkun elämä voi olla. Tullessani kotiin illalla Aira teki jo lihapullia. Minun olisi pitänyt mennä treenaamaan, mutta en kehdannut jättää väliin tätä iltaa. Äidin tullessa kotiin pöytä oli jo katettu. Kun isä tuli, niin Aira kutsui meidät pöytään. Isä tuntui olevan onnellinen ja äiti istui aivan hiljaa. -Hyvää. Tämä on hyvää, äiti sanoi ja menimme muut hiljaiseksi. Ensimmäisen kerran kuulin äitini sanovan jotain myönteistä Airalle. -Mä kerroin eilisestä mun työkavereille ja ne sanoi etten tiennyt miten onnekas olin, äiti jatkoi ja nieleskeli.

17

-Sä olet onnekas, mutta minä se vasta onnekas olenkin, kun minulla sinut, Isä sanoi. Äidillä alkoi alahuuli väpättämään. Kyyneliä alkoi tulla hänen silmistään. Kohta hän itki ja lujaa. Minä tunsin itseni kiusaantuneeksi. Olin aina pienenä häipynyt huoneesta kun oli tullut riitaa tai muuta odottamatonta. Siskoni Aira ojenti telinettä missä oli servettejä.-Mun työkaverini sanoi minun olevan kohtuuton ja mahdoton ja ihmetteli miten te kestätte minua, äiti rääkyi. -Älä äiti itke, Aira sanoi. Hän oli sanonut tuon lauseen, niin kauan kuin muistin. -Hävettääkö sua sun käytös? kysyin äidiltä. Hän nyökytteli. -Hyvä, totesin. Isää alkoi naurattamaan. Äiti alkoi itkeä lujempaa.-Leena hei. Nyt pyydetään vaan anteeksi ja yritetään paremmin. Ei mietitä menneitä, Isä lohdutteli ja äiti niisti kunnolla. Hetken vaan syötiin ja oli kiusallisen hiljaista. Kuului vain veitsien ja haarukoiden ääntä.-Mä pyydän anteeksi, että hajoitin sen kitaran. Mä maksan sen Ninalle, äiti puheli jo käheällä äänellä. -Mua pyydetiin keikalle, Aira sanoi ujosti. -Älä. Minne? kysyin.-Se on sinne maalaiskylään. Siellä on jotkut juhlat tänään. Se nainen sieltä baarista eilen soitti.-Mä voin viedä sut, isä sanoi.-Mä haluan mukaan, äiti komppasi. Siskoni meni vaikean näköiseksi. -Se häpeää meitä. Tuleeko sinne joku poika? kysyin. -Ei, sanoi Aira, mutta oli aivan punainen. -Sano vaan, jos sä et halua meitä sinne, isä sanoi.-Mä lähen vaan jos Nina tulee. -Saadaanko me äidin kanssa tulla? Isäni kysyi. -No mä tulen nyt mukaan, mutta mä en varmaan ehdi sun kanssa kiertueelle ympäri suomea, sanoin ja siskoni näytti vaivaantuneelta kehuista. Äidin oli nyt pakko päästä mukaan. Hän alkoi tapansa mukaan taas hössöttää. Sanoin siskoni tietävän taiteilijana mitä hän laittaisi päällensä. Äiti ilmoitti korjaavansa pöydän ja me saimme valmistella muut asiat. Kello oli jo melkein kahdeksan kun saimme ahdettua koko perheen isän isoon Volvoon. Minä sain ajaa ja sisko istui edessä. Ajoin ulos kaupugista muutaman kymmenen kilometriä ja käännyin sivutielle, joka vei kirkonkylään. Täällä rannikolla oli vahoja taloja ja kiviaitoja. Kylä oli ollut paikalla varmaan kolmesataa vuotta. Mietin miten lähellä oli kaikkea hienoa, mistä en tiennyt juuri mitään. Ajoin jonkinlaisen seurantalon pihalle isän neuvoessa takapenkiltä. Piha oli täynnä autoja. Huomasin oven lähellä tilaa, joten

18

posottelin röyhkeästi autorivin ensimmäiseksi. Talossa oli isot portaat joiden päällä oli katos, mitä piteli kaksi jämäkkää puutolppaa. Rappusten edessä oli kolme noin viisikyppistä miestä polttamassa tupakkaa. Äidillä oli minusta vähän liian hieno kävelypuku ja kalliit kengät. Isälläkin oli puku päällä, mutta hän näytti luontevalta, koska piti pukua aina. Minä olin ottanut kitaralaukun ja kannoin sitä siskoni perässä. Siskollani oli farmarihousut, mutta tällä kertaa ne punaiset, jotka äiti oli ostanut. Samoin hänellä oli se paitapusero joka oli ostettu minun lakkiaisiin. Äiti muisti hymyillä kaikille ja nyökytellä, kun menimme sisään. Isossa salissa oli isoja pöytiä ainakin kymmenen. Yhdestä ampaisi se eilinen rouva ja tuli kättelemään meitä. -No hei! Aikun hienoa kun pääsitte koko perhe. Hienoa että saatiin rouva pankinjohtajakin tänne, hän kailotti ruotsiksi ja vatkasi äitini kättä. Vilkaisin siskoani ja meitä molempia huvitti näiden kahden hienostelijan alkanut vuorokaakatus. Äiti heitti samanlaisia fraaseja takaisin mitä rouva lähetti. -Ai kunsä olet varmaan ylpeä kun sulla on niin lahjakkaita ja kauniita lapsia, rouva kailotti. Se oli ainoa kommentti, mihin äiti vastasi vähän vaisummin ja vilkaisi samalla siskoani. Meille tarjottiin ruokaa, mutta kerroimme syöneemme juuri ja tyydyimme kahviin. Aira lähti rouvan kanssa keittiöön, josta varmaan pääsi tuon suuren puisen talon näyttämölle. Menin vanhempieni kanssa pöytään, joka oli lähimpänä lavaa. Lavan ja pöydän väliin oli jätetty tilaa ilmeiseti tanssimista varten, koska orkesterin soittimet olivat valmiina lavalla. Aira käveli rouvan perässä lavalle ja hänellä roikkui nyt kitara hihnalla kaulan takaa. Rouva sai koko salin hiljenemään tullessaan mikrofonin eteen. Aira näytti hermostuneelta. Minä nostin kättäni ja näytin hänelle peukkua. Aira huomasi minut ja hymyili vähän. -Eilen kuulin tämän nuoren naisen esittävän yhden laulun ja halusin hänet tänne avaamaan tämän juhlan. Tässä on Aira joka esittää kaksi omaa tekemäänsä laulua. Kuunnelkaa ja hämmästykää, rouva kuullutti mikrofoniin ruotsiksi ja sai ihmiset taputtamaan kohteliaasti. Siskoni alkoi soittamaan ja sai nyt nopeammin itsensä varmaksi. Isä ja äiti olivat yhtä hämmästyneitä kuin muut ihmiset salissa. Oli hauska seurata ihmisiä, jotka yllättyivät positiivisesti. Kun laulu alkoi niin viereisen pöydän naiset jopa katsahtivat toisiaan silmiin. Tuntui kuin koko ilma sisällä salissa oli muuttunut pehmeäksi sametiksi joka hyväili meitä. Laulun päätyttyä oli noin puolen sekunnin täysin hiljainen tauko, jonka jälkeen alkoi tulla taputusta joka ei meinannut loppua. Isä ja äiti oli nousseet seisomaan. Isä jopa vihelsi laittamalla sormet suuhunsa kuin mikäkin koulupoika. Aira oli enemmän kuin hämillään. Hän heilutteli käsiään ja sai ihmiset varmaan minuutin päästä hiljaiseksi. -Ei se nyt niin hyvä ollut, siskoni totesi mirofoniin ja sai ihmiset nauramaan spontaanisti. Toiset jopa taputtivat uudestaan. -Seuraava laulu on suomeksi. Se kertoo minun

19

siskostani, joka on maailman rohkein henkilö. Sen lisäksi hän on seitsemän ällän ylioppilas, mutta ennen kaikkea minun siskoni, Aira puhui mikrofoniin. Tuntui kuin sydämmeni olisi pysähtynyt. Äiti tönäisi minua innoissaan, mutta minä sain tuskin nielaistua, koska suuni oli enemmän kuin kuiva. -Siskoni on amatsoni, sanoi Aira laulun nimen mikrfoniin ja alkoi rytmikkään soittamisen. -Sä oot punainen, äiti huomautti tönäisten ja alkoi sitten tuijottaa lavalle. Minä katsoin vain kahvikuppiini ja olin varma ettei sydämmeni enään lyönyt. Olin tottunut huomioon. Olin jopa esiintynyt kirjamessuilla, kun olimme esitelleet sarjakuvaa. Ystäväni Liisa oli ollut se joka aina hämmentyi ja takerteli sanoissaan mutta minä en koskaan. Nyt laulun alkaessa ihmiset hymyilivät ja toiset välillä vilkaisivat minua. Laulu oli hauska ja siinä myös kerrottiin miten hakkasin karatella ahdistelijat henkihieveriin. En tiennyt minne olisin katsonut ja miten olisin ollut. Päätin näytellä luontevaa, varmaan onnistumatta siinä. Laulun loputtua siskoni sai taas huimat aploodit. Äitini taputti minua selkään ja nauroi onnesta. Aira poistui lavalta ja kesti vähän aikaa ennen kuin salin hälinä normalisoitui. Kohta sisko ilmestyi keittiön ovesta kitaralaukun kanssa. Isä nousi tuoliltaan ja meni vastaan halaamaan. Äiti teki perässä saman. -Sä et tainnut pitää tosta laulusta, Aira sanoi kun oli istunut minun viereeni tuolille. -En mä tiedä mitä sanoisin. Kaikki tuntuu katsovan minua, sanoin ja en uskatanut nostaa katsettani pöydästä. -Meidän Nina on ensikertaa sanaton, äiti totesi iloisena ja mietin oliko minulla muka ollut ennen vastaus kaikkeen. Airan ei tarvinnut hakea kahvia. Se rouva tarjoili hänelle suoraan pöytään kaikkea mitä hän vain halusi. Kuuntelimme vielä muutaman kappaleen kun orkesteri aloitti. Lähtiessämme pois kaikki ihmiset hymyilivät meille. Moni kiitteli siskoani kädestäpitäen. Myös minua taputettiin olalle useasti kantessani kitaralaukkua, varmaan laulun tähden. Isä ajoi kun minä en halunnut. Istuin takana ja Aira tuli viereeni. Hän vilkutti vielä porraspään tupakoitsijoille kun lähdimme pihasta. Äiti ei meinannut pysyä nahoissaan kun oli niin iloinen. Minä katselin maisemia sivuikkunasta. -Anteeksi, jos se laulu loukkasi sinua, Aira sanoi ja kosketti käsivarttani. -Ei se loukannut. Mä vaan mietin olenko mä sellainen kun siinä laulussa, vastasin. -Olet. Mä olen aina halunnut yhtä varmaksi ja eteväksi kuin sinä, Aira jatkoi.-Ja mä olisin halunnut osata tehdä lauluja, mutta en osaa, vastasin. -Voitaispa vaihtaa, Aira sanoi ja vähän nauroi.-Niin se olisi hienoa, vastasin.

20

Kello oli jo yli kymmenen, mutta soitin Iidalle. Hän oli vielä ravintolassa töissä. Kerroin mitä oli tapahtunut ja miten olin liikuttunut. Iida innostui laulusta tosi paljon. Hän halusi kuulla sen. Minä en ollut innostunut asiasta.-Mitä sä itket? Ei tässä kenestään muusta tehdä ylistyslauluja, Iida sanoi ja sai minut tuntemaan itseni kiittämättömäksi. Mennessäni nukkumaan en saanut heti unta. Sekavassa unessa pyöri kasvoja sieltä seurantalolta mielessäni. Uni muuttui hauskemmaksi, missä leikkasin pumpuliin kulkuaukkoa isolla veitsellä ja sanoin siskolleni hänen olevan syyllisen, koska oli luonut niin pehmeän tunnelman. Heräsin aamuun ja tunsin itseni väsyneeksi, Menin kuitenkin lenkille. Vauhti tuntui olevan kohdallaan. Olin paremmassa juoksukunnossa, kuin koskaan ennen. Aamupuuroa syödessä olin jo hyvällä mielellä. Ehdin töihin ennen sateen alkamista. Aira oli maalaamassa ala-aulaa jonkun toisen kesätytön kanssa. Seinästä oli tulossa keskinkertaisen beessi. -Mun sisko on tähti, sanoin tytöille mennessäni ohitse.-Sanoo amatsooni, toinen tyttö kuittasi ja likat alkoivat kikattaa yhdessä. En voinut edes olla vihainen tuon kikatuksen kuuluessa. Tuli mieleeni miten teimme sarjakuvia Liisan ja Iidan kanssa. Meillä oli ennen omat jutut mille kikatimme. Olimme keksineet omat lempinimet kaikille kaupungin merkkihenkilöille. Mietin pitikö aikuisten maailma olla niin tylsä, mihin olin joutunut. Työnteko sujui jo paremmin. En enään hätääntynyt uusista tilanteista. Ruokatunnin jälkeen oli vähän hiljaisempaa. Soitin Liisalle ja kyselin kuulumisia. Kerroin soittavani koska minun oli ikävä häntä ja Iidaa. Oli myös pakko kertoa edellisestä illasta. Liisa kikatti hulluna kun kerroin amatsonilaulusta. -Voi hitsi. Olisimpa nähnyt sinun ilmeesi siellä, Liisa päivitteli. -Ehkä en olisi ollut niin pelästynyt, jos sä olisit ollut mukana, vastasin ja Liisa oli samaa mieltä. Sihteerikkö Berit tuli huoneeseen, joten lopetin puhelun. -Olisit vaan puhunut. Vai oliko se poikaystävä? Berit kysyi kiusoittelevalla äänellä. -Oli joo, vastasin, kun ajattelin pääseväni vähemmällä. -Kukahan se on joka on hurmannut kaupungin viisaimman tytön?-Mä olen vaan kirjaviisas. Muuten mun asiat on päin helvettiä, vastasin ja sain hänet hiljaiseksi. Iltapäivällä Iida soitti ja pyysi kantapöytään iltaseuraksi. Vastasin käyväni salilla ensin.

Kotona kuului taas iloinen kitaran soitto. Vaihdoin äkkiä toimistokamppeet pois ja menin salille. En ollut käynyt siellä viikkoon. Kesällä salilla oli hiljaista. Sain treenata rauhassa. Nostelin painoja jonkin aikaa ja sitten aloin hakata ja potkia säkkiä. Treenasin itsestäni kaiken kiukun ulos mitä sain.

21

-Mitä amatsoni? sanoi nuori poika, joka katsoi vierestä minun treenaamista. -Mitä siskoni ihastus, heitin takaisin ja sain pojan vähäksi aikaa hiljaiseksi. Sitten alkoi kaduttaa, että olin paljastanut Airan.-Että mitä? poika sanoi ja oli aivan kalpea.-Mieti sitä viikko pölvästi, vastasin. Poika häipyi salin toiseen päähän ja minä jatkoin vielä potkuharjoituksia. Treenin jälkeen kävin vielä suihkussa. Katsahdin lähtiessä saliin päin ja se poika näytti myhäilevän. Kotona oli Aira taas tehnyt meille ruokaa. Saimme spagettia ja jauhelihakastiketta. Se oli minun mieliruokaani heti lasagnen jälkeen. Kukaan ei tehnyt sitä niin hyvin kuin Aira. Airaa hymyilytti koko ajan, kun söimme. Äiti valitti ruuan olevan liian raskasta kesällä syötäväksi. Me isän kanssa kaavimme viimeiset pannusta kilpaa. Aira sanoi keräävänsä astiat. Jäin vähäksi aikaa istumaan ja sulattelemaan sitä määrää jonka olin ahtanut itseeni. -Mitä sä hyräilet? kysyn Airalta kun hän keräsi astioita. Isä oli mennyt jo työhuoneeseen ja äiti oli pihalla kastelemassa kukkia. -On vaan niin hyvä mieli, Aira vastasi.-Siitä eilisestäkö? kysyin. Aira punastui ja nostin kulmiani. -Niin? jatkoin, kun halusin kuulla.-Mä näin sen Kristianin tänään.-Sanoko se mitään.-Ei. Mutta se...-Se mitä?-Se nipisti mua takapuolesta, Aira sanoi ja alkoi hihittämään. -Sillälailla. Rakkautta sen täytyy olla, vaikka halolla löis, vastasin ja yhtäkkiä muistin äsken paljastaneeni siskoni salaisuuden.

Iida ja Liisa löytyivät illalla kantapöydästä. He olivat yhtä hymyä, kun saavuin paikalle. Aloin aavistaa jotain. He kyselivät niitä näitä ja tunnelma ei ollut sitä mitä piti. -Tässä on nyt jotain vialla. Mitä te salaatte? kysyin ja sain molempien tekohymyn vakavaksi. -Me meinattiin tehdä seuraava sarjakuva sinusta, Iida pamautti. -Mä en pidä ajatuksesta, vastasin.-Tehtiinhän mustakin sarjakuva. Kenenköhän idea se oli? Liisa pamautti perään. Vähän aikaa en tiennyt mitä sanoa. Olin keksinyt Liisa sarjakuvan, missä Liisan kyvyistä selvännäkijänä kerrottiin koko maailmalle.

22

-Miksei Iidasta tehdä? Enhämmä tiedä mitä mä alkaisin edes tekemään, aloin inttämään, mutta epäilin ettei se auttaisi.-Tehdään seuraavaksi. Nyt tehdään tämä. Miten niin et tiedä mitä tekisit? Iida kysyi. -Mä olen hakenut moneen paikkaan, mutta en ole varma mistään, kerroin. -Mä luulin, että sä alat lakimieheksi, Liisa totesi.-Mistä sä semmoista olet saanut päähäsi? kysyin.-Sä olet aina puollustanut minua ja Iidaa. Samoin sä puollustit sun siskoasikin. Sä pelastit sen. Sä voit muuttaa asioita, Liisa esitelmöi ja sai minut hiljaisemmaksi, kuin ikinä. Iida otti vierestään sohvalta kansion ja tiesin siinä olevan luonnoksia minusta. -Tämä on tämmöinen aikuisempi sarjakuva missä on tarkempia kuvia vähemmän, Iida sanoi ja latoi pöydälle tosi hienoja piirrustuksia. Olisi ollut sääli kieltää kuvat, koska niihin oli laitettu paljon vaivaa. Näytin kuvissa supersankarilta. Kuvat olivat yksityiskohtaisia. Minusta tehty hahmo näytti ylväältä. Käsissä ja jaloissa lihaksien ääriviiat näkyivät tarkkoina. Iida oli ottanut mallia jostain batmanin kissanaisesta. Katselin kuvia, joita Iida esitteli ja mietin odottaisiko minua huomennakin jokin järkytys.

Vaikka oli lauvantai, niin heräsin aikaisin. Satoi vähän ja päätin etten lähde lenkille. Menin pihaan katoksen alle ja tein kuitenkin viisikymmentä punnerrusta ja saman verran vatsalihasliikkeitä. Jumppasin vähän jalkoja. Tein samallaisen harjoituksen, kun olin oppinut aikoinaan karateseurassa. Muistutin itseäni mielessäni koko aika, etten saanut oikoa. Kävin suihkussa ja menin keittämään kahvia. Muut nukkuivat vielä. Kahvi oli ainoa, mitä osasin keittää. Oli mukavaa lukea lehteä kahvikeittimen röhkiessä. Sain lukea koko lehden rauhassa. Isä heräsi ensin ja läpsytteli aamutakissa ja tohveleissa juomaan kahvia. Hän huomasi sään selkenevän ja alkoi puhua purjehtimaan lähtemisestä. Tänään en ollut innostunut asiasta. Siskoni huoneesta alkoi kuulua kitaran soittoa. Se oli ensimmäistä kertaa, kun kuulin sitä lauvantai aamuna. Kohta sisko tuli huoneestaan. Heti päästyään keittiöön, hän otti kaapista sämpylöitä ja jääkapista juustoa, sekä makkaraa. Hetkessä meillä oli isän kanssa keitettyjä munia. Sellaisia sopivan löysiä. Syönnin jälkeen isä ja siskoni alkoivat valmistella purjehdusretkeä. Molemmat houkuttelivat minua mukaan. Päätin mennä, kun kuulin pääseväni illaksi takaisin. Äiti oli ostanut minulle kaikki vaatteet kelluntatakkia myöten, vaikka olin väittänyt etten tarvitsisi niitä. Tuntui tyhmältä laittaa jalkaan kalliit kansikengät. Äitiä varmaan harmitti, kun kummastakaan tyttärestä ei tullut hänen toivomaa prinsessaa, joka juoksisi hänen kanssaan Helsingissä ostoksilla. Siskoni teki meille eväitä ja hyräili samalla. Äiti vasta heräili ja ei halunnut lähteä purjehtimaan. Hän meni vain jos seuralla oli vieraita tai kilpailut missä pystyi pätemään. Vilkaisin itseäni

23

eteisen peilistä ennen lähtöä ja minä näytin veneliikkeen mainokselta. Isä ajoi volvoa ja tuntui olevan tyytyväinen. Menimme vanhansataman ohi. Ohitimme kartonkitehtaan ja ajoimme kauas niemeen kapeaa hiekkatietä idyllisten omakotitalojen ohi, missä oli venetelakka. Äiti oli halunnut veneen lähelle kotia kaupungin rantaan, mutta isä oli hankkinut venepaikan täältä telakalta, missä kävi ihmisiä, jotka puhuivat purjehduksesta ja jakoivat tietoa veneenlaittamisesta. Talvella isän vene sai kalliin paikan isosta hallista. Täällä oli yksi pitkä laituri jonka päässä oli isän hieno vene. Muita veneitä laiturissa oli ainakin kaksikymmentä. Muutamissa veneissä oli jo ihmisiä ja he tervehtivät kaikki isääni iloisesti. Sisko nousi ensin veneeseen tottuneesti ja minä seurasin perässä. -Kato Esko on saanut tytöt purjehtimaan, kuului naapuriveneen Eriksonin suusta. Hänen rouvansa vilkutti myös iloisesti kun katsoimme heidän suuntaan. -Esko on varmaan ylpeä, kun molemmat tyttäret on olleet samalla viikolla lehdessä, Erikson jatkoi. -Oliko Airakin jossain lehdessä? isä kysyi iloisena. -Etkö sinä lue eteläsuomen parasta ruotsinkielistä julkaisua? Eriksonin rouva Astrid kysyi ja näytti mansikalta punaisissa Helly-Hanssenin vaatteissa.-Sitä täytyy katsoa, sanoin ja otin puhelimeni esiin. Isä alkoi höpöttää niitä näitä ja sisko nosteli purjepusseja hytistä kannelle. Löysin netistä artikkelin, missä kehuttiin siskoni laulua seurantalolla. Hänestä oli iso kuva, ja muut kuvat tuntuivat vain tukevan siskoni esiintuloa. -Tää on ihana, kailotin, koska jutusta tuli niin hyvä mieli. Isäni halusi vilkaista juttua ja neuvoin miten puhelinta käytettiin. -Lähetään äkkiä, Aira sanoi kiusaantuneena. -Älä nyt Aira. Sehän on hienoa, että sä olet hyvä laulaja. Sä voisit tulla syksyllä pursiseuran kesän päättäreihin esiintymään, Erikson kailotti ja Aira näytti ahdistuneemmalta. -Aira ei esiinny ilmaiseksi. Hän tarvitsee uusia esiintymis vaatteita ja muuta semmoista, vastasin siskoni puolesta. -Sinäkö olet alkanut manageriksi? Astrid kysyi huvittuneen oloisena.-Kyllä. Jos haluatte kunnon esityksen, niin se maksaa, vastasin topakasti. -Pyyntöjä on tullut jo muitakin, valehtelin lahjakkaasti. Aira kiinnitti purjetta ja keskitti katseensa kiinikkeisiin välttääkseen keskustelun. Hän pyysi minua vetämään narusta, kun hän kiinnitti Fokkapurjetta. -Miten paljon se sitten maksaa? Astrid kysyi.-Ei paljoa. Pitää katsoa kaleteristakin, että sopiiko. Soita ensi viikolla, vastailin. En ehtinyt muuta puhella, kun isä alkoi käskyttämään, mitä veneessä piti tehdä. En ollut pienenä

24

pitänyt purjehtimisesta, kun kaikki määräsivät minua. Nyt tuntui hienolta kun Isä ja sisko vastasivat kaikesta ja minä olin vain kätyrinä. Minä jouduin hyppäämään laiturille ja avaamaan köyden. Sain pitää kiirettä että ehdin kyytiin, kun isä kiskoi venettä poijuun päin. Meidän piti lähteä rannasta ilman moottoria, koska oikeat merimiehet eivät isän mukaan tarvitse sellaista. Veneen lähtiessä liikkeelle tuntui upealta. Pelkällä tuulella mentiin melkoista vauhtia, eikä tuuli ollut edes kova. Isä näytti tyytyväiseltä kiiltävän ruorin takana, vaikka hän ei hymyillytkään. -Mistä ihmeen kalenterista sä katsot löytyykö tilaa? Aira kysyi kun olimme jo kaukana merellä ja ei tarvinnut vaihtaa halssia. -Siitä joka ostetaan. Kyllä sinä iltana voisi olla muutama tunti aikaa, jos meidän laulaja viitsii lähteä. Jotain pientä korvausta täytyy tietenkin saada. Ymmärtäähän rouva Erikson sen, puhuin virallisella äänellä ja isä ja Aira alkoivat nauramaan. Aira nauroi kauniisti. Minä olin perinyt mummoni käkätysnaurun ja tyydyin vain hymyilemään. -Ei sulla hätää ole, kun on noin hyvä manageri, Isä totesi Airalle. -Mä luulin pitkään että mun sisko on itsekäs prinsessa, mutta ei se ole, Aira totesi.-Mistä sä tiedät, vaikka mä vedän voitot tästä omaan taskuuni? kysyin. Näin heidän kasvoistaan etteivät he uskoneet minua.-Susta tulee hyvä myyntipäällikkö, isä totesi.-Mä ajattelin alkaa lakimieheksi, vastasin ja molemmat näyttivät yllättyneiltä. -Tai lakinaiseksi. Ihan sama mulle, jatkoin ja sain siskoni nauramaan.-Ei tää ole niin hienoa hommaa, isä totesi.-Se sopii Ninalle. Se on kova päältä, mutta sillä on hyvä sydän, Aira totesi. Muistin miten Liisa oli sanonut ihan samaa.-Etkö sä halua musta lakimiestä? kysyin.-Ei minulta ole ennenkään tässä perheessä kyselty. Jos sinusta siltä tuntuu, niin siitä vaan, isä totesi. Purjehdimme pitkään sanomatta sanaakaan. Sää ei olisi voinut olla parempi. Tosin hieman lämpöisempi olisi voinut olla. Välillä isä vikuili meitä molempia ja hymähti.-Mä halusin silloin poikaa molemmilla kerroilla, kun Leena synnytti. Varmaan sen takia teistä molemmista tuli tuommoisia jätkiä, isä filosofoi hymyillen. -Sittenhän me voitas mennä tonne saareen katsomaan, jos ravintola olis auki ja imuroitais yhdet bisset, ehdotin jätkämäisellä tyylillä. Isäni katsoi yllättyneenä. -Venettä ei saisi kuljettaa alkoholin vaikutuksen alaisena, isä vastasi ehdotukseen.-Me jätkät vitut välitetään sellaisista säännöistä, Aira totesi matalalla äänellä ja sai minut räkättämään.

25

-Mennään sitten, Isä totesi ja alkoi kääntämään venettä saaren suuntaan. Meille tuli siskon kanssa kiire köysien kanssa.

Kello oli yli kuuden illalla, kun tulimme kotiin. Äiti väitti olleensa huolestuneen, mutta ei ollut kuitenkaan soittanut. Liisa soitti ja halusi nähdä. Ilmoitin perheelleni, että söisin ulkona ja menin kadulle odottamaan. Liisa tuli pienellä autollaan hakemaan minut. Sain kuulla olevani kauniin ruskettunut kasvoista. Menimme tietysti kanta pöytäämme Kirsin ja Arin ravintolassa. Haimme kahvit ja minua väsytti istuessani ilmastoidussa ravintolassa. Iida saapui esiliina päällä pöytään ja sitten hän alkoi kysellä minulta Liisan kanssa asioita. Minulla ei ollut paljon uutta kerrottavaa. Kerroin purjehdusretkestä ja päätöksestäni alkaa lukemaan oikeustiedettä. Tuntui, että Iida tuijotti minua tarkasti ja luulin nyt, että jokainen ilmeeni ilmestyisi seuraavaan kirjaan. Välilla Iida otti minusta puhelimella kuvan ja jäi tuijottaan aina vähäksi aikaa älypuhelimen isoa näyttöä. Liisalla oli mustakantinen ruutuvihko, johon hän kirjoitti ylös asioita. Kohta kysely meni ikävämmäksi, kun kyseltiin poikaystävistä. Kerroin kaikista neljästä poikaystävästä jotain. Minä olin se joka olin jättänyt heidät, vaikka toiset kundit väittivät muuta. Toivoin etteivät he pilkkaisi ketään poikaystävistäni liikaa sarjakuvassa. -Siitähän on jo yli vuosi, kun sä jätit sen Patrikin. Eikö sulla ole ollut ketään sen jälkeen?Liisa uteli.-Ei oikeastaan, vastasin.-Mitä se oikeastaan takoittaa? Iida kysyi ja sai minulle hyvin epämiellyttävän olon.-Hitto. Te olette ainoat, jotka saatte mut tuntemaan itseni pieneksi ja huonoksi, sanoin.-Ei sun tarvii meille kertoa mitään. Mä luulin, että me voidaan kysyä sulta kaikkea, kun me ollaan sun ystäviä, Liisa sanoi.-Mä oon huomannut, että sä menet jotenkin hiljaisemmaksi, kun Bettina tulee paikalle. Jos sä olet lesbo, niin ei me kerrota, eikä laiteta sitä mihinkään sarjakuvaan, Iida vakuutteli. Vähän aikaa oli ahdistavan hiljaista.-En mä oikein tiedä. Kyllä mä pidän miehistäkin. Se Bettiina on jotenkin puoleesa vetävä, kun sillä on ne kivipestyt farmarit ja valkoinen T-paita. Sitä tekisi mieli koskea joka kohdasta, mutta tekee mun mieli miehiäkin. Älkää katsoko minua. Mua hävettää, vuodatin ja tuijotin vain pöytään. -Me taidettiin ahdistella sua liikaa. Tämä ei ollutkaan niin helppo juttu. Ehkä me keksitään vaan joku juoni, Liisa totesi. -Ei me tiedetty, että sä kiihoitut tytöistä. Ei siinä kyllä ole mitään pahaa minusta, Iida totesi.

26

-Mä olen vähän sairas, vastasin. Sisälläni kiersi. Mietin mitä ystäväni ajattelivat minusta ja olivatko he enään ystäviäni, kun kerroin töppäilyistäni. -Mä olen joskus rakastellut tytön kanssa, jatkoin ja vilkaisin ystäviäni. He katsoivat minua katseessaan sääliä. -Ei siinä nykyään ole mitään. Sähän olet vain cool, Liisa sanoi innoissaan.-Oon mä tehnyt muutakin, jatkoin.-Mitä? kysyi Iida pienen tauon jälkeen. -Mä raiskasin yhden miehen.-Miten se muka tapahtuu? Liisa kysyi ja katsahti Iidaa siihen malliin, että nyt Nina on ihan pimeä.-Mä olin tuolla ainoossa tanssiravintolassa talvella ja siellä tuli semmoinen keski-ikäinen mies ehdotteleen. Ensin mua inhoitti se, mutta mä lähdin sen mukaan kuitenkin, aloin selostamaan ja ystäväni katsoivat minua otsa rutussa. -Mä ajattelin, jos vanhempi mies osaisi vähän paremmin, mutta paskat ei siitä ollu mihinkään. -Mitäs tossa on ihmeellistä muut ku joku vanhempi äijä, Liisa kysyi.-Äh. Mua alkoi ottaan se äijä aivoon, kun se vei mut kotiinsa missä oli sen vaimon ja lasten kamoja. Mä aloin supattaa sille, että tehtäisiin jotain oikeen jännää. Miehet saa suostuun ihan mihin vaan kun niille supattaa oikeella äänellä. Mä sidoin sen sängynpäätyihin kiinni ja ratsastin sillä vähän aikaa. Kun mä kyllästyi siihen niin mä laitoin mun pikkuhousut sen suuhun ja haukuin sitä runkkariksi ja huoripukiksi. Se oli vähän niin kuin olisi rodeossa ollut. Se kiihoitti ihan mielettömästi. Se vallan tunne, huomasin selittäväni inoissani ystävilleni jotka ensi katsoivat kuin hullua ja alkoivat sitten nauramaan. -Sä keksit ton, sanoi Liisa käkätyksen lomassa. Otin iPhoneni esiin ja etsin kuvan. -Mun piti vaihtaa sille sen omat kalsarit suuhun. Tos sen vatsassa lukee runkkarisika avionrikkoja, selitin ja osoitin puhelinta. Iida alkoi nauramaan niin lujaa ettei saanut kohta henkeä. Liisakin käkätti enemmän kuin tarpeeksi. -Mä tunnen ton äijän, Iida sanoi ja tipahti pöydän viereen polvilleen lattialle. Kirsi tuli tiskin takaa katsomaan minkä oli hätänä.-Ette kerro kelleen, vannotin hätäisesti. Kirsi katsoi ihmeissään tytärtään, joka oli povillaan lattialla ja takoi kämmenellään penkkiä jolla oli istunut.-Ai helvetti! huusi Iida kippurassa. Kirsi tyytyi pyörittämään päätään ja hymyilemään. Muut asiakkaat kurkkivat toisista pöydistä. Toisesta salista tuli ihmisiä sarjakuvasiiven reunaan kuikuilemaan mikä käkätys täältä kuului. Liisa pyyhki kyyneleitä kasvoiltaan. -Sen vaimo varmaan jätti sen, kun se tuli seuraavana päivänä kotiin, sanoin. -Voi voi sentään, käkätti Iida lattialta.

27

-Mitä se nimitteli pikkuhuoraksi. En mä tiedä onko musta lakimieheksi tai miksikään, vuodatin. Ida kömpi ylös takaisin pöydän ääreen. Liisaa alkoi naurattamaan Iidan olemus.-Sä olet oikeesti amatsooni. Nyt on nimikin sarjakuvalle, Iida alkoi puhua vakavammin. Häneltä pääsi vieläkin välillä tyrskähdyksiä. -Mä en voi olla nauramatta huomenna, kun se äijä tulee syömään, Iida jatkoi ja alkoi taas käkättämään.

Sunnuntaihin heräsin happamana. Muistin tunnustaneeni tehneeni typeryyksiä. Ahdisti kun kaikki tiesi millainen olin. Toisaalta olin onnellinen, että ystäväni eivät olleet hyljänneet minua, vaikka olin outo. Istuin vähän aikaa sängyn päällä ja sitten päätin lähteä lenkille. Teki hyvää juosta ennen kuin ilma lämpesi liikaa. Juoksin taas rantatietä ja vastaan tuli vain harva koiranulkoiluttaja. Asiat ei harmittaneet niin paljon kun juoksi itsensä uuvuksiin. Oli kiva katsoa taas pihoille millaista niissä oli. Rantatiellä tuli vastaan se irlannin setterin ulkoiluttaja. Nyt huomasin hänen näyttävän kasvoista sihteeriltämme Beritiltä. Tässä kaupungissa aina oli jokun sisko joka juorusi eteenpäin. Olin halunnut jo pitkään pois täältä. Täällä ei yhtään mokaa unohdettu. Se minun kurittama mies tulisi kaikkien tietoon joskus. Jos ei tällä viikolla, niin viiden vuoden päästä. Helsingissä se olisi unohdettu viikossa. Mietin myös miltä äidistä tuntui syksyllä, kun kummatkin lapset lähtisivät kotoa samaan aikaan. Ehkä Aira voisi käydä koulua naapurikaupungissa linja-autolla, mutta tahtoisiko hän? Nyt pystyin juoksemaan vanhaan satamaan kun siellä ei ollut enään laivaa. Oli vain hiekkakenttää ja niittyä. Mietin miten täällä oli ollut joskus yksi suomen isoimpia laivanvarustajia. Koko niemi oli ollut varmaan täynnä makasiinejä ja lautataapeleita. Nyt tämä oli näivettyneen kaupungin yksi tyhjistä kentistä, missä pystyi sunnutaisin varjonyrkkeilemään rauhassa. Silloin, kun olin aloittanut kamppailulajit tulin Iidan kanssa tänne harjoittelemaan. Iida häpesi liikkeiden tekemistä muiden nähden. Hyvin pian hän lopetti koko karaten. Minä jatkoin ja kokeilin kaikkia lajeja. Liisa ei edes aloittanut, koska ei halunnut lyödä ketään. Pidin häntä nynnynä. Myöhemmin tajusin Liisan isän olevan väkivaltainen humalassa. Minusta oli hassua miten olimme pysyneet ystävinä, vaikka meistä oli tullut täysin erillaisia. Ehkä sarjakuvien teko piti meitä yhdessä. Treenasin tänään vähän pitempään, kun ei ollut töihin kiire. Kotiin tullessani oli aamiainen jo valmiina. Istuin verkkarit päällä pöytään ja aloin kaatamaan itseleni kahvia. Äiti oli eilen hankkinut ruotsinkielisen lehden ja luki sitä nyt hihkuen. -Se on vaan maakuntalehti ja pienen vähemmistön pitämä, Aira sanoi kiusaantuneena äidin hehkutuksesta.-Älä nyt. Ei tässä muitakaan ole kehuttu laulamisesta edes maakuntalehdessä, äiti vastasi ja jatkoi tuijottamistaan lehteen. Minusta äiti oli oikeassa kerrankin. -Kenelle pojalle sä teit

28

sen laulun? Pyydä se kylään, äiti jatkoi ja siskoni meni aivan noloksi. -Se on hyvä että opit ruotsia kun on tuommoinen poikaystävä.-Älkää. Ei ole mitään poikaystävää. Sisko pelasta, Aira alkoi vaikeroimaan kuin pikkutyttö ja katseli kämmenet taas polvien välissä alistuneena lattiaan.-En mä voi aina sinua pelastaa. Sanot itse suorat sanat. Satans förbanna, sanoin ja tehostin sanomistani lyömällä nyrkillä pöytään. Sain äidin ja isän nauramaan siskokaan ei enään tuntunut niin ahdistuneelta.-Joo just så där. Sinun pitää sanoa ihmisille miten asiat on. Sä olet vähän liian kiltti, isä totesi. -Ei olisi pitänyt tehdä koko kappaletta. Mä näytän tyhmältä kaikkien silmissä, sisko sanoi ja vähän aikaa oli ihan hiljaista. -Et näytä. Kaikki ihmiset ihastuu ja ehkä erehtyy, mutta sinä näytät vahvalta, kun uskallat sanoa mitä ajattelet, äiti sanoi ja me muut nyökkäsimme. -Ehkä sun pitäisi kertoa sille pojalle, että laulu on tehty hänestä, sanoin. -Mä haluan pois tästä. Ei minusta kukaan pidä, Aira vaikersi.-Kyllä se näytti myhäilevän kun vahigossa lipsautin asian, tuli suustani. Tunnustaminen helpotti minua, mutta vain sen aikaa kun käänsin katseeni Airaan päin.-MENIT TEKEMÄÄN MITÄ?! huusi Aira ja äitikin hypähti tuolissaan, koska ääni oli niin kova. Minun on pakko myöntää, että sillä hetkellä minua pelotti, kun en tietänyt mitä olisin tehnyt seuraavaksi. En muista milloin olisin kuullut siskoni ennemmin huutavan -Mä vihaan sua! Aira huusi ja juoksi huoneeseensa. -No niin Nina. Mitenkäs nyt suu pannaan, kun olet sotkenut ihan kaiken? isä kysyi ivallisella sävyllä. -Mä vihaan sinua, vastasin lattealla sävyllä. -Ja minä rakastan sinua, isä vastasi. -Se vaan lipsahti vahingossa, kun se poika sanoi minua amatsooniksi, sanoin harmistuneena.-Nyt neiti kaikkitietävä tietää miltä tuntuu kun lapset ei pidä siitä mitä minä sanon ja teen, äitini sanoi ja näytti iloiselta. -Te taidatte nauttia tästä tilanteesta? kysyin ja katsoin äidin ja isän hymyilyä.-Aivan suunnattomasti, isä totesi ja nyökytteli hymyillen äitini kanssa.

Sunnuntait on tylsiä päiviä, varsinkin jos olet vihattu. Onneksi minulla oli mietintäpalaveri Iidan ja Liisan kanssa. Pysyttelin huoneessani puoleen päivään. Isä lähti Airan kanssa purjehtimaan. Minuakin pyydettiin, mutta kerroin meneväni sarjakuvanmietintä palaveriin.

29

Olin kahdeltatoista taas tuossa Iidan ovella. Matalassa talossa, missä oli korkea katto. Korkean katon lappeesta näkyi pari ikkunaa. Olimme joskus pienempänä viettäneet siellä vinttibileitä. Siellä oli kolme isoa makuuhuonetta. Alhaalla oli kuitenkin työhuone, missä oli Kirsin miehen Arin tekemä valopöytä. Ovikelloa soittaessani ei tuntunut samalta kuin ennen. Nyt minä olin se kuvattava. Olin ollut tekemässä muista sarjakuvahahmoja ja olin surutta laittanut sanoja heidä suuhun. Nyt tuntui tulleen maksun aika. Näin jo Liisan auton kadulla soittaessani ovikelloa. Iida tuli avaamaan ovea, ja jätin kengät eteiseen. Kävelimme työhuoneeseen, joka oli täynnä luonnoksia. Ne kaikki esittivät minua. Liisa otti muka kameralla minusta kuvia. Minä olin aina ollut se joka kuvat otti ja Liisa oli täysi tumpula kameran kanssa. Katselin piirrustuksia ja en tunnistanut niistä itseäni. Iida sanoi tekevänsä sarjakuvahamoa, eikä dokumenttiä. Liisa alkoi lukea käsikirjoitusta, mistä en pitänyt yhtään. Sain kuulemma tehdä ehdotuksia, mutta kokonaisista muutoksista neuvoteltaisiin. Yllätykset ja sanelupolitiikka eivät loppuneet siihen. Vaatteeni eivät kelvanneet. Olin aivan äimänä. Olin pitänyt aina itseäni hyvin pukeutuneena. Nurkasta löytyi kassi, missä oli uudet kuteet. Katselin vehkeitä ja puristelin päätäni. -Nää sopii sulle. Me soitettiin sun siskolle ja tarkastettiin sun koko. Oli vähän vaikea saada sitä suostumaan vakoilemaan sun vaatteita, Liisa sanoi.-Olisitte soittaneet tänään, vastasin ja ystäväni katsahtivat minua kysyvän näköisesti. -Se suuttui, kun lipsautin sille pojalle, kenestä laulu on tehty. -Kerroin siskolle mitä oli tapahtunut ja nyt se vihaa minua, vuodatin.-Kyllä se leppyy. Se on liiankin kiltti, se Aira, Liisa sanoi ja olimme kaikki samaa mieltä. Katselin vaatteita ja ne eivät tuntuneet omilta.-Kokeilisit edes. Nää makso aika paljon, Iida sanoi ja muistutti äitiäni syyllistävän äänensävysä kanssa. Repäisin vaattekassin Iidan kädestä ja häivyin kylppäriin. Housut olivat jotain trikoota, missä oli kiiltävää nahkajäljitelmää edessä. Sitten oli joku toppi, joka oli ostettu jostain tanssikaupasta. Sen alle ei voinut eikä kuulunut laittaa mitään rintaliivejä. Sitten kassissa oli vielä joku nahkasta tehty liivi, mikä näytti moottoripyöräilijän takilta ilman hioja. Tämä vaan ei ollut musta, se oli valkoinen. Kassin pohjalta löytyi vielä jotkin nahkaiset rannesuojukset. Yritin kurkkia kylppärin peilistä, mutta mitään koko kuvaa minusta ei saanut. Piti huokaista syvään ja poistua kylppäristä. Työhuoneesta kuului tyttöjen juttelua. -Mä näytän ihan dorkalta, sanoin työhuoneen ovella.-Niin. Mitä sitten? Iida totesi. -Kädet näyttää hyvältä, kun sulla on tota jäntevyyttä, Liisa totesi. He nousivat molemmat ylös ja alkoivat pyöriä ympärilläni.

30

-Tää liivi pitää olla auki, Iida totesi. Toppi pitää näkyä. -Ei mulla ole siellä juuri mitään, sanoin vältellen.-Juuri siksi me Liisan kanssa valittiin tämmöinen ohutkankainen toppi josta näkyy sekin vähä mitä on, Iida sanoi ja avasi liivin. -Nää on hyvät. Laitat ne huomenna töihin, Liisa sanoi.-Siinähän niillä riittäisi puhumista, totesin.-Semmoinen lyhyt toppi voisi kanssa olla hyvä, kun sulla noin tiukka toi vatsa. Tolle tukalle pitää tehdä jotain ja jotkin kengät olisi hyvä löytää, Iida puhui puoliksi itselleen, kun kierteli minua. Hän poistui huoneesta jonnekkin hakemaan jotain.-En mä ole oikein muodokas, sanoin Liisalle.-Sä olet urheilijamainen. Mä luulen, että kaikki pojat haluaa kosketella sun treenattua vartaloa, Liisa sanoi ja yhtäkkiä nipisti minua takapuolesta. -Aih! Hullu. Ahdisteleeko raskaana oleva nainen minua? kysyin. -Olisitpa nähnyt naamasi äsken, Liisa kikatti. Iida tuli huoneeseen jotkut mustat lännensaappaat käsissä. Saappaat kiilsivät ja niiden varsissa oli komeat kultaiset kirjailut. -Emmä noita kyllä laita jalkoihini, sanoin heti kun katsahdin saappaita.-Nää on äidin rivitanssisaappaat. Tosi pehmeät ja hyvät jalkaan. Pidät vaan sen aikaa, että otetaan susta vähän kuvia, Iida inisi kuin pikkutyttö. Minä laitoin kädet puuhkaksi rinnanpäälle ja pyörittelin päätäni. -Nina pliis tämän kerran. Mä rukoilen, Iida vänisi ja meni povilleen lattialle. Hitto. Nyt tajusin heidän ottavan nauruaseen esille. En ollut ikinä pystynyt vastustamaan heidän tyhmiä juttujaan.-Minäkin, raskaana oleva nainen menen povilleni ja en tiedä pääsenkö ikinä tästä ylös, Liisa sanoi ja katsoi alhaalta päin kuin spanieli.-Nina rakas vain tämän kerran, Iida sanoi anovasti ja räksätykseni oli jo purskatamassa.-Mäkin lupaan etten mä ikinä enään nipistele sun tiukkoja treenattuja pakaroita, Liisa jatkoi ja Iida jo tyrskähteli. -Hyvä on. Tänne ne saappaat, tiuskaisin, kun ystäväni alkoivat jo käkättämään. En meinannut saada saappaita jalkaani, kun minua nauratti niin lujaa. -Mä näytän ihan terminaattorin mutsilta, tiuskaisin, kun oli saanut saappaat jalkaani. -Hieno ajatus, Iida sanoi ja lopetti heti nauramisen. Hän ampaisi huoneesta ulos ja saapui kohta pyyheliinan kanssa josta hän repi suikaleita. -Tehdään sulle pääpanta, hän selitti innoissaan. Kohta tytöt olivat sitoneet minulle otsaan liinan. -No niin. Nyt meillä on karatepokahonttas, Liisa sanoi ja Iida pidätti tyrskätelyä. -Mennään ulos ja otetaan pari kuvaa, Iida sanoi kun oli lopettanut tyrskähtelyn.

31

-Ulos. Ette voi olla tosissanne. Mitä ihmisetkin sanoo, sanoin ystävilleni jotka menivät ihan hiljaisiksi.-Iida, nyt on tapahtunut se mitä mä aina pelkäsin. Nina on muuttunut huumorintajuttomaksi äidikseen. Meidän täytyy tehdä se mikä on välttämätöntä, Liisa sanoi vakavasti kuin avaruuselokuvan pääosan esittäjä.-Mä luulen kanssa että meidän täytyy tehdä kutitushyökkäys, Iida vastasi ja saman tien he olivat kimpussani. Huusin kuin hullu apua, mutta se ei auttanut. Kutittaminen oli kauheaa ja ihanaa samaan aikaan. Olin onnellinen kun olin selvinnyt siitä hengissä.

Kesti aikansa ennen kuin olimme saaneet kamat kasaan ja lähdimme kuvaamaan. Ulko-ovella Kirsi tuli meitä vastaan Joonaksen kanssa.-Mä aina halusin kun te olitte pienenä hulluja lapsia, että teitä tulisi aikuisia ja nyt te olette hulluja aikuisia, Kirsi filosofoi kun katseli meitä. -Nina ninjakilpikonna, Joonas totesi. -Ei kai toi ole mun häälahja pyyheliina? Kirsi kysyi.-Meillä on nyt kiire, Iida totesi ja alkoi hoputtamaan meitä autoa kohti. -Et kai sä luule, että supersankari hikoilee ikean pyyhkeeseen, huusi Liisa auton vierestä kadulta, kun olimme jo sopivan matkan päässä.-Älkää pilatko niitä saappaita. Ne on varastettu, huusi Kirsi peräämme. Ajoimme vanhaan satamaan, koska siellä sai kuvata rauhassa. Liisa oli ottanut videokameran mukaan ja Iida kuvasi nyt kamerallaan kuvia. Ensin otimme tavallisia poseeraus kuvia. Meri oli sopivasti taustalla ja ei tuullutkaan likaa. Ei mennyt kauvaa kun saimma seuraa kahdesta mopopojasta, jotka tulivat katselemaan touhujamme. Käskin toisen pojista auttamaan Liisaa kuvaamisessa. Se hyvä puoli pikkukaupungissa oli, että ei tarvinnut pelätä kenekään vievän kameraa, kun kaikki olivat tuttuja. Toisen pojista laitoin pitelemään Liisan autosta löytynyttä vilttiä. Teimme siitä mytyn jota poika piti käsien varassa. Minä tein myttyyn harjoituslyötejä ja potkuja. -Älä pelkää. En minä sinua potkaise, minun oli pakko sanoa pojalle joka aristeli mytyn pitämistä. Iidan kamera raksutti koko ajan ja toinen poika kuvasi videota. Yhtäkkiä kuului jostain tööttäys. Vilkaisin äänen suuntaan ja näin purjeveneen menevän noin kuudenkymmenenmetrin päästä ranasta.-Hyvä amatsooni! huusi siskoni veneestä. Tuntui kummalta kuulla siskoni huutavan ja vielä toisen kerran tänään. Vilkutin isälle ja siskolle, sitten jatkoimme potkuharjoituksia.

32

Maanantai lähti liikkeelle jo rutiinilla. Töissä pärjäsin jo aika hyvin. Aina kun ehdin, niin vilkaisin ikkunasta pihalle. Näin siskoni ajavan lakaisinkonetta. Hän näytti tarkkaavaiselta, mutta onnelliselta. Puuha näytti mukavalta, mutta mietin samaan aikaan, etten olisi varmaan osannut sitä. Siskoni osasi kaikki käytännön hommat tuosta vaan. Alunperin kitarakin oli ollut minun, mutta en oppinut sitä soittamaan. Muistin, miten siskoni oli soittanut jonkun kappaleen jo samana päivänä kun oli ottanut kitaran käteensä. Hänelle ei voinut kuitenkaan olla kateellinen, koska äitini valitti joka asiasta. Koulussa hän oli aina ollut viimeinen ja pulassa. Ennen ruokailua katsoin sähköpostini ja siellä oli edellisenä päivänä otettuja kuvia. -Ompa hienoja, kuului takaantani. Tietenkin Berit oli hiipinyt taakseni katsomaan mitä olin tekemässä. -Jännät vaatteet sulla tossa, hän jatkoi.-Tämä on niin ku sarjakuvahahmo, huomasin selittäväni ja ääneni oli aika käheä.-Ai jaa. Etkö sä ole vähän liian vanha tollaisiin leikkeihin, Beerit känisi. -Kyllä varmaan. sanoin ja suljin tietokoneeni. Päätin pitää suuni kiinni. Mennessäni syömään Beerit kaakatti pöydässä jo muille konttorin naisille kuvista. Söin karjalanpaistia ja olin hiljaa. Muut konttorin naiset söivät kesäkeittoa, mitä en pistäisi suuhuni mistään hinnasta. Mietin oliko se lähellekkään tälläistä olla erillainen, mitä siskoni joutui kokemaan koko kuoluajan. Eroituksena vain oli se, että pystyin kääntämään tilanteeni hallintaan koska halusin. -No. Koskas se uusi sarjakuva ilmestyy, Berit kysyi ja äänessä oli vanhemman naisen tätimäisyyttä. -Olisi mukava saada se syksyn kirjamessuille, totesin syöntini lomassa. -Saako siitä vähän taskurahaa, kysyi meidän pullea kassanhoitaja Viola. -Edellisistä tuli kahdeksan tuhatta euroa viime talvena. Ne ulkomaan provikat tulee vielä loppukesästä, kerroin ja söin samalla. -Jaa, pääsi Beritin suusta. Tuntui, että kaikilla muilla pöydässä istujilla olisi selkä suoristunut. -Niin ja tippuu niistä edellisistä kuvista aina jotain pientä, minun oli pakko sanoa kun samalla haarukoin ruokaa suuhuni. Pöytään oli tullut oudon hiljaista. Olin sekunnissa muuttunut tyhmästä leikkivästä pikkutytöstä muita enemmän osaavaksi liikenaiseksi. Nyt moni tajusi minulla olevan pankkitililläni enemmän rahaa kuin heillä. -Siis kuka niitä ostaa? Berit kysyi jo vähän vingahtavalla äänellä.-Kai niitä joku ostaa, kun kerran rahaakin tulee. Ympäri maailmaa niitä myydään ja Kirsin ravintolassa, vastasin tyhmän oloisesti, vaikka tiesin tarkalleen montako painosta oli milläkin kielellä myyty. Joidenkin lukioiden kanssa keskustelin netin kautta ja pidin yllä

33

meidän sivustoja. Naiset eivät enään tienneet mitä olisivat jutelleet, joten heidän oli oltava hiljaa.

Oli ihana päästä kotiin töistä. Eteiseen kuului taas iloinen kitaran soitto. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että minulla voisi tulla joskus ikävä tänne. Hiivin siskoni oven taakse ja koputin. Kitaran soitto loppui. -Tule sisään Nina, Aira sanoi ja ääni ei kuulostanut yhtään vihaiselta. Käänsin kahvasta ja minua jännitti.-Tulin pyytämään anteeksi sitä lipsahdusta, sanoin kun kävelin huoneeseen. Aira istui kitara sylissä ja näytti yllättävän hyväntuuliselta.-Ei tarvii. Se oli ihan hyvä juttu, hän sanoi yllätykseksi. -Se Kristian soitti ja pyysi elokuviin. Tota saanks mä kysyä yhtä juttua?-Tottakai. Ihan mitä vaan, vastasin ja oli enemmän kuin yllättynyt uudesta käänteestä. -Pitääks heti antaa seksiä, kun mennään treffeille? Aira kysyi ja näki varmaan naamastani, että olin yllättynyt. -Äh, mä oon ihan tyhmä.-Et ole tyhmä. Hyvä kun kysyit. Ei tarvii antaa, jos siltä tuntuu. Ei tarvii ikinä tehdä mitään, jos susta niin tuntuu. Jos se alkaa ikäväksi, niin sano että mä hakkaan sen. Ei se kuitenkaan ala. Sä teet ihan niinku sä haluat. Jos tulee jotain ikävää, niin soitat mulle, selittelin. Aira katseli lattiaan ja mietti. -Se varmaan jännittää yhtä pajon kuin sinä. -On se hyvä kun sulla on kokemusta ihan kaikesta, hän sanoi.-Ei mulla nyt ihan kaikesta ole kokemusta, vastasin. -Mulle sanottiin, että sulla on, Aira sanoi.-Ei kukaan yhdeksäntoistavuotias tiedä kaikkea. Kuka sulle sellaista on sanonut? -Mä vaan kuulin, että sä olisit lesbokin, Aira sanoi. Vähän aikaa hengitin syvään ja pyöritin päätäni. -Mä kyllä tiedän itse mikä mä oon. Ja tiedä sinäkin kuka sä olet. Äläkä välitä kenenkään puheista. Joku tyhmä kundiko sen sanoi? Varmaan Niko, veikkasin. -Ei ihme ettei kukaan poika juttele enään mun kanssani. -Ei kukaan uskalla, kun ne pelkää sua, Aira sanoi. -Hyvä hyvä. Mä haluan niin pois tästä kaupungista.

Soitin illalla Liisalle, joka ei ihmetyksekseni nauranut yhtään. Kerroin myös toimiston naisista, joille Liisa nauroi. Hän kertoi heidän elävän niiden seinien sisällä. Liisa oli huolissaan sarjakuvan juonesta. Kerroin hänen keksineen kaikki edelliset, minä olin vain

34

siistinyt niitä. En pitänyt itseäni kummoisena kirjoittajana. Liisa sanoi minun osaavan kirjoittaa jos oikein halusin. En tiennyt halusinko minä. -Monesti ihminen kuvittelee jonkun asian olevan hienompaa kuin se onkaan, Liisa ilmaisi oikein asiansa. Suurin osa kirjoittajista tienasi huonosti, mutta halusin sitä silti. Liisa käski alkamaan kirjoittaa. Yritin, mutta koneelle tuli mielestäni vai soopaa. Illalla sänkyyn mennessä tuli monta juttua mieleeni. Ajattelin kirjoittaa ne aamulla ylös. Aamulla en muistanut niistä yhtään. Seuraavana päivänä oli kiirettä töissä. Kysyin Beritiltä neuvoa erään kaavakkeen täyttämisessä. -Et sinä minun neuvojani tarvitse, kun olet muutenkin niin fiksu, Berit totesi olkansa yli puoli huolimattomasti. Sovelsin omaa järkeäni ja täytin kaavakkeen. Ei mennyt kuin muutama tunti, kun setäni, johtaja tuli minulle ihmettelemään kaavake kädessä. Sanoin ymmärtäneeni väärin. Setäni käski kysyä neuvoa niin paljon kuin mahdollista vakituiselta sihteeriltä ennen kuin hän lähtisi lomalle. Kerroin kaavakkeen oleva sekavan ja se voisi olla yksinkertaisempi. Selitin miten joka asialle olisi oma ruutu, niin asiakkaat voisivat tilata tavarat netin kautta. Setäni meni miettivän näköiseksi ja raapi päättään.-Me voitais joo kokeilla sellaista. Voisitko tehdä semmoisen mallin jossain vaiheessa, setä mietti ja poistui kaavakkeen kanssa huoneeseensa. Berit katsoi minua vihaisesti. Soitin koulukaverilleni Antille, joka oli auttanut minua kotisivujen tekemisessä. Sivuilla oli paljon käviöitä juuri sen vuoksi, kun Antti oli tehnyt niistä erikoisemmat kuin muilla. Berit mulkoili vihaisesti, kun kysyin apua Antilta. Kaavake oli hänenlaiselle nörtille viidentoista minuutin juttu. Hän neuvoi minua vähän aikaa puhelimen kautta ja yhtäkkiä hän oli murtautunut koneelleni. Oli vinhan näköistä kun kursori liikkui kuvassa huippunopeasti. Ei mennyt montaa minuuttia, kun kaavake oli valmis ja lähetetty setäni sähköpostiin. Kysyin varovasti, mitä Antti halusi palkkaa avusta. Hän tahtoi siskoni puhelinnumeron. Kerroin siskoni ja Kristianin treffeistä. Antti kirosi epäsosiaalisuuttaan ja huonoa ajoitustaa. Sanoin keksiväni hänelle jonkun muun seuralaisen. Antti ei uskonut sellaista löytyvän. Sanoin keksiväni jotain muuta. Ei mennyt kauvaa puhelun lopettamisesta, kun johtaja oli minun vieressäni kehumassa kaavaketta. -Ei se tyttö sitä itse tehnyt. Se soitti jollekkin, Berit naukui kuivalla äänellään. -Mä soitin sille joka osaa. Antti pystyisi muuttamaan tämän koko logistiikka systeemin nopeammaksi, totesin. -No tää ainakin ihan hyvä kaavake. Käske se Antti tänne joku päivä, niin katsotaan mihin siitä on, setä totesi iloisena ja poistui huoneeseensa. Nyt olin suututtanut Beritin kunnolla. Huone tuntui huokuvan vihaa.

35

-Ei noilla vippaskonsteilla täällä pitkälle pärjää, Berit totesi nuivasti nenäänsä nostellen.-Koska sä lähdit sinne lomalle? Ittehän et voinut neuvoa, niin oli pakko keksiä jotain, vastasin. Loppupäivä meni kaikessa hiljaisuudessa. Berit ei enään puhunut minulle. Ei edes ruokatunnilla, vaikka Viola alkoi juttelemaan sarjakuvasta. Hän oli kysellyt lapsiltaan ja katsonut netistä meidän kotisivuja. Viola alkoi vuolaasti kehua sarjakuvia ja meidän nettisivuja. -On se vaan hienoa, kun on tuollainen kuuluisuus työkaverina, Viola kehui vuolaasti. -Vai muka kuuluisuus, Berit totesi ja lähti pöydästä. Yleensä hän oli juoruillut yli puoli tuntia, mutta nyt hän ei syönyt edes keittoaan loppuun. Muut naiset katsoivat ymmällään. Kerroin mitä oli tapahtunut. Muut naiset tuntuivat olevan vahingoniloisia Beritin suutumisesta. Alkoi kauhea kikatus ja kaakatus. Sain kuulla, että hänellä oli ollut nuorempana suhde minun setäni kanssa ja kaikkea muuta mitä en olisi halunnut kuulla. Katsoin ruokalan toiselle puolelle ja näin miten siskoni jutteli toisen kesätytön kanssa. He kikattelivat ja minä olisin niin halunnut olla heidän kanssaan.

Seuraavana aamuna Berit ilmoitti olevansa sairaana. Hän oli lukinnut salasanalla tietokoneensa. Minun piti soittaa Antille. Puhelin soi pitkään. Antti oli pelannut koko yön netissä jotain minkä nimi ei sanonut minulle mitään. Lupasin hänelle kaksisataa euroa, jos hän avaisi Beritin koneen. Viidentoista minuutin kuluttua kone oli avautunut Beritin työpöydällä. -En mä kehtaa ottaa tosta kuin viisikymppiä, Antti totesi käheällä äänellään. Muistin peruskoulusta, kun hän oli joutunut lukemaan ääneen. kaikki olivat naureskelleet hänen äänelleen. Käskin hänen laittaa siisteimmät vaatteensa ja tulla katsomaan pomoani. Hän ilmoitti tulevansa heti. Mietin tulisiko hän kohta ovesta kulahtanut T-paita päällä ja ylikuluneissa farmareissa. Olin yllättynyt, kun Antti lampsi sisään ylioppilaspuku päällä. Vein hänet setäni luo ja kehuin vuolaasti. Käskin ääneen Anttia seisomaan selkä suorana. Sedälläni tuntui olevan kiire, mutta kun hän kuuli miten Antti selitti tietotekniikan toimivan toisissa yrityksissä niin, minä sain mennä peruttamaan puheluita ja tapaamisia. Kohta olimme kiertämässä tehdasta ja setäni selitti miten mikäkin kone toimii. Tuntui nololta kävellä setäni perässä. Kaikki tunsivat minut. Olivat tunteneet jo pikkutytöstä ja tietäneet kenen lapsi minä olin. Anttia ei häirinnyt mikään. Hän oli taas omassa maailmassa ja esitti välillä tyhmiä kysymyksiään. Hän ei välittänyt ihmisten hymähdyksistä. Hän tuntui vain innostuvan enemmän siitä miten ulkona hän oli. Joidenkin koneiden luona hän katseli tietokoneita ja välillä hymähteli. Kun pääsimme takaisin toimistoon, niin setäni

36

kyseli mitä Antti piti kierroksesta. Minä sain keittää kahvia ja kuunnella. Antti kertoi, miten nopeuttaisi ja helpottaisi tilaus syystemiä. Samoin hän uusisi firman kotisivut. Setäni kertoi niiden olevan tehty yhdessä suomen parhaassa toimistossa. Antti nauroi kun setäni kertoi toimiston nimen. Minä käskin Antin pyytää itselleen hyvän palkan. Antti kertoi mitä osasi tehdä ja mitä ei osannut. Hän tuntui olevan yllättynyt, kun setäni käski tulla seuraavana aamuna töihin. Setäni lupasi hänelle saman palkan kuin minulla ja avoimen tilin tietokonekauppaan. -Ai niin, setäni totesi vielä, kun Antti oli jo ovella. -Jos sinä petät tätä firmaa, niin me ei mennä oikeuteen. Mä lähetän tämän pimun vetämään sua turpaan, setäni jatkoi ja Antti nyökytteli.-Joo. Mä tiedän. Amatsooni. Laulu on jo tehty ja sarjakuva tulossa, Antti totesi. Saattelin hänet ovelle ja onnittelin työpaikasta.

Illalla oli ajatuksia ja intoa täynnä. Yritin kirjoittaa läppäriini jotain. En saanut mitään järkevää tekstiä aikaiseksi. Soitin Liisalle. Hän kertoi, miten vauva oli potkaissut. Ajatus tuntui minusta jännältä. Periaatteessa minunkin mahassani voisi kehittyä uusi ihminen. Kerroin vähän häveten mitättömän ongelmani kirjoittamisen vaikeudesta. Liisa käski kirjoittaa yksinkertaisilla lauseilla mitä päivän aikana oli tapahtunut. Jokainen asia yhdellä lauseella ja sitten lähettäisin ne hänen sähköpostiinsa. Se auttoi. Päätin joka päivä kirjata kaiken tuolla systeemillä ylös. Aloin pitämään nettipäiväkirjaa. Ajatus sai minut hyvälle mielelle. Vaikka niistä ei ikinä kirjaa tulisikaan, niin voisin joskus lukea ne ja lisätä mielestäni puutuvat kohdat.

Antti ei töissä aikaa säästänyt. Ensimmäisenä päivänä oli firmalla uudet nettisivut, jotka sai luettavaksi kuudella eri kielellä. Antti osasi kikkoja, millä sivut sai hakukoneessa aina ilmestymään melkein ensimmäisinä. Minä pengoin kaikki Beritin tiedostot läpi, että tietäisin kaikki mitä tarvitsisin. Tuntui hullulta osallistua johtokunnan kokoukseen ja kirjoittaa kaikki muistiin. Jouduin katsomaan vanhan pöytäkirjan tietokoneelta, jotta pystyin laatimaan uuden. Viola ja muut ihmiset neuvoivat minua paljon mieluusti. Päivät kuluivat nopeammin kun koko ajan teimme uudistuksia järjestelmään. Välillä Antti kävi tehtaalla katsomassa vanhoja koneita, mihin hän alkoi laatia uusia käyttöjärjestelmiä. Vaikeinta työssä oli, kun tehtaalle tuli ulkolaisia vieraita. Minun piti järjestää heille hotelli ja katsoa, että aina oli kahvia ja teetä. En ollut hyvä käytännön asioissa. Tilannetta huononsi setäni kehuessa minua. En kaivannut yhtään huomiota kiireen keskellä. Toiset opiskelivat sihteeriksi vuosia. Minä jouduin tilanteeseen yhtäkkiä. Setäni onneksi muisti kannustaa ja kehua minua. Hän

37

totesi ääneen Beritin tehneen minulle vittumaisen tempun. Sanoin tekeväni kaikkeni, jotta asiat tulisivat kuntoon. Iltaisin raahasin itseni väkisin treenaamaan, etten antaisi periksi tilanteelle. Perjantai ilta tuli enemmän kuin toivottuna.

Pääsin kotiin, niin ihmettelin, kun ei mistään kuulunut kitaran soittoa. Aloin huolestua. Menin siskoni oven taakse ja koputin. Avasin oven ja näin siskoni napittavan paitaa. Hänen poikaystävä oli minuun selin ja laittoi kiireellä housujaan kiinni. -Anteeksi, sanoin hätääntyneesti, mutta sitten en voinut vastustaa kiusausta. -Hyvä peppu sun poikaystävällä.-Ulos! siskoni tiuskaisi ja oli hyökkäämässä sängyltä. -Jatkakaa vaan, sanoin vielä laittaessani oven jo kiinni. Samantien äiti tuli jo sisälle. Menin suvereenisti purkamaan ostoskasseja. -Missä Aira on? äiti heti kysyi.-Tulee kohta, sanoin ja aloin laittamaan ruokia kaappeihin. Pian Aira ilmestyi sen pojan kanssa makuuhuoneesta. -Jaa. Meillä on näköjään vieraita, Äiti ilostui nähdessään Kristianin. Hän käveli heti kättelemään tätä. -Eikö ole söötti poika, sanoin ja äiti katsoi minua Airan kanssa nyreästi. -Älä kiusaa sun siskoasi. Oikein kiva kun Aira tuo ystäviänsä joskus käymään, äiti lässytti kätellessää. -Kristian, poika ehti sanoa hätäisesti. -Mä tunnen sun äitisi oikein hyvin. Jäätkö syömään? Aira on muuten oikein hyvä kokki. Sanon vaan, jos olet vakituista naisystävää hommaamassa, äiti lässytti ja heläytti perään raikuvat naurut. -Tosi söötti on, totesin katsoessani Siskoani ja hänen poikaystävää. -Niin on, mutta sinä et siihen koske. Homaat itsellesi oman, äiti selitteli iloisesti. Siskoni oli enemmän kuin nolona. -Miten te nyt jo tulitte? Aira sanoi katkeralla äänellä. -Ajattelin kun oli raskas viikko, että lähden ajoissa. Älä Kristian välitä meistä. Meillä on vain niin onnellista, kun Airalla on ystäviä, äiti selitti. Aira oli sen näköinen, että häntä harmitti kovasti. -Mä taidan lähteä, Kristian totesi. -Ei sun tarvii mihinkään mennä, äitini sanoi.-Mua varmaan odotetaan kotona, Kristian totesi ja alkoi kävellä eteisen suuntaan.

38

-Mene sisko antamaan lähtösuukko, sanoin Airalle joka käveli myös eteiseen enemmän kuin vihaisen näköisenä. -Ensi perjantaina en tule ennen kahdeksaa kotiin, huusin eteiseen. -En minäkään, huikkasi äiti perääni. Kuuntelimme kun Aira kuiskutti jotain pojalle ja sitten kuului oven ääni. Katselimme kun Aira käveli vihaisena meidä ohi. -Lesbo, hän totesi vilkaistessaan minua. -Oletko sinä Nina lesbo? Koska tuot tyttöystäväsi käymään? äiti kysyi ja purskadimme molemmmat nauramaan. Ovi pamahti niin lujaa, että taulut heiluivat seinällä.

Ei puhettakaan, että Aira olisi tehnyt meille ruokaa. Minun kävi tyttöä sääliksi. En saanut kuitenkaan tehtyä tekemättömäksi. Ruokapöydässä Aira murjotti. Pyysin anteeksi ajattelmattomuuttani. -Se ei varmaan enää ikinä pidä minusta, Aira vuodatti.-Kultaseni. Kuka sinusta ei pitäisi, äiti lohdutti. -Varmaan tykkää susta ja sullahan on jonossa tulossa uusia, lohdutin. -Anttikin meidän luokalta pyysi sinun puhelinnumeroa. -Tämähän menee jännäksi, äiti totesi.-Ei kiusata enempää. Mutta siinä näet ettet sä ole mikään ruma, sanoin ja Aira tuntui hymähtävän vaikka katseli alas päin. Ruuan jälkeen lähdin Kirsin baariin. Oli ihanaa nähdä Liisa ja Iida. Sarjakuva oli edistynyt hienosti. Kolme ensimmäistä sivua oli piirretty ja vähän jo valmisteltu. Iida kertoi tehneensä monta potkukuvaa, ennen kuin sai kuvista luontevia. Minusta kuvat oli hienoja, joissa juoksin rantatiellä. Huomautin laivan olevan kuvassa hienomman kuin oikeasti. Iida ilmoitti ettei ollut nähnyt laivaa ja nyt myytiin kuvia eikä totuutta. Kuvissa, joissa esiinnyin sihteerinä minulla oli hieno housupuku. Nyt halusin sellaisen oikeasti. Iida näytti piiroksia, missä housut vaihtui tiukkaan hameeseen, ja sen jälkeen samasta kankaasta tehtyihin shortseihin. Sarjakuvahahmo muuttuisi seksikkäämmäksi ja akresiivisemman näköiseksi tarinan edetessä. Nyt halusin samallaisen hameen ja shortsit, kuin päähenkilöllä. -Me ollaan enemmän kuin oikeilla jäljillä, totesi Iida Liisalle. Minä mietin mistä saisin kyseiset vaatteet. Liisa neuvoi minut tätinsä ompelimoon. -Mä oon näissä kuvissa hirveen laiha, totesin.-Sä oot hirveen laiha muutenkin, Iida totesi ja sai minut miettimään.-Oonko mä liian laiha? Mä olen ihan lautakin, totesin katsoessani kuvia. -Kyllä sä vielä lihoat. Nauti siitä että sä olet hoikka, jota kaikki kadehtii, Liisa totesi.-Ketkä kaikki? kysyin.

39

-Ihan ihan kaikki. Sä olet syyllinen syömishäiriöihin, Iida totesi tylyllä äänellä.-Minä. Sehän on kiva, totesin. Oli hauska kuulla olevansa sen näköinen, jota muut kadehtii.

Lauvantai aamuna aurinko paistoi ihanasti kun olin lenkillä. Tullessani sisään katselin itseäni eteisen peilistä. Yritin poseerata samoin kuin sarjakuvassa, mutta näytin jotenkin arkiselta. Tein vielä huoneessani kolmekymmentä punnerrusta. Suihkussa saippuoin käsiäni ja muistelin miten paljon lihaksikkaammat ne olivat, kuin Iidan ja Liisan pullakädet. Kuivasin itseni ja mietin mitä laittaisin päälleni. Päätin räväyttää ja laitoin tyttöjen ostamat housut ja topin. Lännen saappaita ja nahkaliiviä en meinannut tänään käyttää missään tilanteessa. Siskoni vilkaisi minua hitaasti, kun tulin aamiaispöytään, mutta hän ei sanonut mitään. Isä tallusti tapansa mukaan tohveleissa ja alkoi lukea lehteä. Kohta hän alkoi puhua päivän purjehdusreissusta. En halunnut lähteä. Siskonikaan ei halunnut purjehtimaan. Isä nosti katseensa lehdestä ja oli ihmetystä täynnä. -Siskolla on tosi söpö poikaystävä, kerroin. Isä oli vähän hämmentyneen näköinen. -Mä arvasin, että tämä päivä joskus tulisi, mutta silti tämä oli yllätys, isä totesi. -Pyytäkää se poika mukaan tai tulette ajoissa, ehdotin. Siskoni meni vaikean näköiseksi. -Voisihan sä soittaa. Vietettäis mukava päivä merellä, isä totesi. -Soita vaan. Voi olla että se tykkäis, sanoin melkein kuiskaamalla. Siskoni meni kuin kasaan ja käveli huoneeseensa. Kohta hän palasi takaisin.-Voitaisko me hakee se Kristian kotoo, Aira kysyi ja hänen olemus oli kuin pikkutytöllä.-Joo tottakai. En mä uskonut että nuoret pojat pitäisi purjehtimisesta, isä vastasi selvästi positiivisena. -Kristian sanoi purjehtivansa mielellään rannan hienoimalla veneellä, Aira vastasi.-Saat lupani mennä naimisiin hänen kanssaan, isä totesi vakavana ja sai meidät nauramaan.

Minä lähdin aamiaisen jälkeen äidin kanssa kaupungille. Aamun aluksi ajoimme kaupungin läpi yhdelle omakotialueista. Nyt huomasin tulleeni Liisan entiselle kotitalolle. Täällä asui nyt Liisan täti. Talon piha oli täynnä rakennustarpeita. Autotaliin menevällä luiskalla makasi iso vaihtolava, jossa oli nyt talon julkisivua peittävät mineriitit. Vanhempi äitini-ikäinen mies muurasi nuoremman miehen kanssa uutta julkisivua harmaista tiilistä. Seinää oli tullut jo puoliväliin ja se näytti hyvältä. Sanoimme huomenet miehille ja he kehottivat menemään sisälle. Soitin ovi kelloa ja Liisan täti tuli avaamaan. Tunnistin hänet heti kasvojen piirteistä.

40

Hän näytti aivan Liisan äidiltä. Oli vain jäänyt kymmenen senttiä lyhyemmäksi. Hän muistutti minua paljon ystävästäni Iidasta. Naisella oli famarihousut ja paitapusero, mutta ne tuntuivat sopivan paremmin kuin hyvin. Sisällä talossa oli kaikki erillaista, kuin silloin, kun Liisa oli asunut siellä. Lattiat oli uusittu ja kaikkialla oli siistejä huonekkaluja. Hän ohjasi meidät kättelyn jälkeen Liisan entiseen huoneeseen. -Ihanat tapetit, sanoi äitini heti, kun olimme päässeet huoneeseen. Poissa oli harmaansävyiset seinät. Tilalla oli nyt isokuvioinen tapetti missä oli hienoja männyn oksia käpyjen kera.-Nää on hommattu semmoisesta pienestä liikkeestä kuin Tapettitalo helsingistä, Liisan täti Pirjo totesi. Seinillä oli kehyksissä kuvia ilmeisesti tehdyistä töistä. Siinä oli hienoja iltapukuja ja muutama erikoinen hääpuku. Huoneessa oli ikkunan edessä ompelukone ja toisella seinällä iso pöytä, missä oli valkea levy. Pöydällä oli hieno hääpuku, jota äitini oli pakko alkaa hypistelemään. Toisella seinällä oli se ompelioiden huoneissa oleva säädettävä mallinukke, jolla ei ollut päätä. Nyt sen päällä ei roikkunut kuin mittanauha.-Aivan ihana puku. Menisit Nina pian naimisiin, niin voitaisiin teettää sulle tälläinen. Puku oli vaalea, mutta ei liian valkoinen. Hameessa oli halkeamia, joiden takana kangas oli vihreää. Korsettimainen yläosa kiristettiin takaa vihreällä nauhalla, joka meni hienosti ristiin.-Toivottavasti se kelpaa. Sitä on nyt muutettu neljään kertaan, Pirjo totesi. Otin kansion ja ojensin sen Pirjolle. Hän rapsutti oikean käden etusormella keskeltä päätään lyhyiksi leikattuja vaaleita hiuksiaan, joissa ei yksikään hius näyttänyt olevan väärässä paikassa.-Siis mitä näissä nyt on? Näähän on ihan tavallisia vaatteita? Pirjo puoleksi totesi kysymyksensä.-Tää on niinku sarjakuvahahmo ja nää pitää olla tosi näyttäviä, sanoin arasti. Mietin nauraisiko hän meidät ulos. -Jaa, hän sanoi ja siirteli Iidan tekemiä piirrustuksia pöydällä hääpuvun jalkopäässä. -Niin.hän jatkoi perään ja tauot tuntuivat piinaavan pitkiltä. -Onko tässä tarkoitus tuoda tuota sinun treenattua urheilijan vartaloa esille ja saada pojilla mahlat virtaamaan paremmin kuin hyvin? Uuh! hän huudahti viimeisen sanan, niin kuin olisi saanut orgasmin. Äitini räjähti nauramaan. Minua nolotti ja vähän huvitti samaan aikaan. En ollut tottunut kuulemaan samanlaista huumoria yli nelikymppisetä naiselta, kuin kuulin koulukavereiltani.-No vähän siihen suuntaan meinattiin, sanoin hiljaa. -Ooh! Katsotaan, hän totesi ja avasi yhden Liisan vahoista vaatekaapeista. Se oli täynnä kankaita. Yhdellä hyllyllä oli mappeja ja kasioita. Hän otti yhden kansion ja laittoi kaapin oven kiinni. -Me uusitaan noi kaapit, kunhan ulkoremontti on valmis, Pirjo totesi vaikka

41

emme olleet katsoneet kaappeja paheksuen. Kansiossa oli erillaisia pukumalleja ja kangasnäytteitä. -Täällä saa tämmöisiä puolivalmisteita, joista sitten muokataan sinulle sopiva puku, joka saa kaupungin testosteroiinit pois paikaltaan, hän jatkoi. Ajattelin miten hyvä hän olisi ollut koomikkona. Huoliteltu nainen, jonka suusta tuli aivan käsittämätöntä sarjakuvamaista tekstiä. Hypistelimme äitini kanssa kangasmalleja ja valitsimme yhden harmaan missä oli ohuita vaaleita raitoja. Pirjo suositteli, pienempiraitaista, koska olin niin hoikka, että pukuun ei mahtuisi montaa isoa raitaa ja näyttäisi näin hupaisalta. Luotimme hänen makuun ja kohta aloimme ottaa minusta mittoja. -Että sä olet hoikka. Näistähän tulee kuin nukenvaatteita, Pirjo totesi mittaillessaan. Minä tunsin olevani vähän kiusaantunut. -Minäkin olin nuorena tuollainen hoikka ja kaunis, äitin oli pakko kuitata.-Nykyään sä olet vain ja, Pirjo heitti, eikä äiti heti tajunnut. -Älä likka hytky, ettei mitat mene sekaisin. Täytyy kirjoittaa nää heti ylös, muuten alan miettiä ettei se niin pieni voinut olla. On niinkin käynyt, Pirjo jatkoi ja kirjoitti ruutuvihkoon ylös mittoja ja muita tietoja. Kohta oli tilauskaavake täytetty. Äiti kysyi mitä työ tulisi maksamaan. Pirjo pyöritteli päättään, niin kuin hinnan sanominen olisi vaikeaa. -Äh. Kyllä se aika paljon tekee. Se on noi suhdanteet ja sellaista, Pirjo kiemurteli. Katsoimme häntä äidin kanssa vakavana. -Mikä on aika paljon? kysyin varovasti.-Noh. semmoinen kahdesta sadasta kolmeensataan, Pirjo tokaisi suustaan.-Niin vähän? Teetetyistä vaatteista, äiti tokaisi. -Kyllä siihen lisää hintaa saadaan, jos se on liian vähän? Pirjo vastasi. -Ei. Ei. Ei. Se on ihan hyvä. Mä teetän tästälähtien kaikki vaatteet täällä, äiti tuumasi.-Ne on kyllä kalliimpia, kun niihin tulee niin paljon kangasta, Pirjo totesi ja äitini katsoi häntä vakavana. Minä en enään voinut pitää pokkaani, vaan aloin räksättämään. -Olisitpa nähnyt naamasi, Pirjo totesi ja kikatti. Hänellä oli samallainen huumorintaju kuin ystävälläni Liisalla. -Eiku nää puvut tulee puolivamiina, mä vaan muokkaan niitä sitten vähän. Ja tää ei ole minun varsinainen työ. Mä olen voimalaitoksella. Mä soitan kun tulette sovittamaan. -Ihan hullu akka, äitini totesi autossa. Menimme vielä torille ostamaan vihanneksia. Sitten täytyi mennä kaupungin ainoaan konditoriaan. Se oli samalla kadulla musiikkikaupan kanssa. Meinasin lähteä kotiin, mutta äitini halusi minut mukaan. Kahvilan ensimmäisessä huoneessa oli tiski, missä oli kaikki leivonnaiset kaksi seuraavaa huonetta oli täynnä pöytiä kahvittelukäyttöön. Valitsin palan kinkkupiirakkaa ja äiti otti saman näköistä

42

juustopiirakkaa, jolla oli ranskalainen nimi. Äiti maksoi ja minä kannoin tarjoitimen huoneeseen, missä oli pöytiä. Huone oli täynnä enimmäkseen ruotsinkielistä hurinaa. -Leena tänne! huusi äitini tuttu Eila toiselta puolelta huonetta. Hän istui ystävänsä Satun kanssa täällä joka lauvantai juoruamassa. Varmaan äitikin kävi täällä, kun olimme muut purjehtimassa tai muualla. Minua hävetti aikuisten akkojen pakkohalaus. Ensin halattiin äiskä ja sitten minut. Sitten vaihdettiin kaikki kuulumiset, ihan kaikki. Äidin piti kertoa ompelimossa käyntikin. Sitten akat alkoi kyselemään sarjakuvasta. Ne muka tiesi edellisistä kaiken, vaikka olivat niistä ihan pihalla. Minua pelotti ajatus, että olisimme joskus Liisan ja Iidan kanssa samanlaisia kaakattajia.

Oli jo ilta ennen kuin pääsin salille. Kahvittelu ja ikävä seura ei paljon kuntoa nostanut. Aloin tehdä voimatreeniä painoilla. Mietin miten pystyisin treenaamaan, kun muuttaisin Helsinkiin. Lopettaisinko treenit siihen ja kulkisin kirjavat opiskelijahaalarit päällä tekemässä kaikkea typerää ympäri kaupunkia. Salilla oli muitakin. Enimmäkseen nuorehkoja miehiä. Kukaan ei jutellut minun kanssani mitään. Taisin olla kusipään maineessa. Mietin hääräsinkö jo liian isojen painojen kanssa. Vaikuttiko lihaksien suureminen jo nopeuteen? Kun tulin suihkusta ja puin vaatteita, niin kuulin puhelimeni soivan. Vastasin ja kuulin Iidan äänen. Hän kyseli mitä tekisin seuraavana viikonloppuna. En ymmärtänyt, mitä varten sitä kyseltiin jo nyt. Sain vastauksen, silloin oli kuulemma juhannus. En ollut miettinyt sitä yhtään. Muistin miten olimme pienenä suunnitelleet menevämme festareille meidän ikäisinä. Nyt Liisa oli raskaana ja Iida kiehnäsi Matiaksen kainalossa, joka ei varmaan ymmärtänyt kuin työnteosta. Vastasin että, minulle oli aivan sama missä nurkassa murjoittaisin yksinäni.-Hyvä. Tulet sitten meille kuudelta juhannusaattona, Iida totesi ja sulki puhelimen. Mietin suutuiko hän asenteestani ja puheistani. Kohta puhelin soi uudestaan. Se oli taas Iida kun soitti. -Anteeks toi kun hermostuin sinuun. En mä tiedä millaista on olla yksin. Tulisitsä tänään looshiin, niin mietitäis sitä sarjakuvaa? hän kysyi jo paljon sovittelevammalla äänellä. -Voin mä tulla, vastasin ja laitoin puhelimen kiinni. Puhelusta tuntui että Iidakin oli vähän kireä. Menin kotiin, missä äiti makasi sohvalla ja katsoi varmaan joltain videolta jotain vanhaa elokuvaa. Hän kysäisi ohimennen tulisinko pursiseuralle juhannuksena. Muistin miten olin ollut siellä lapsena. Siellä oli ollut jo silloin tylsää. Vastasin meneväni mielummin Iidalle. Laitoin treenivaatteet pesukoneeseen ja tein lähtöä Kirsin ravintolaan. Olimme sanoneet taapaamisia kantapöydässa loohshikokouksiksi. Liisa oli pienempänä nimennyt pöytämme looshiksi. Varmaan sen takia, kun siinä oli pultatut sohvat ja kiinteä pöytä.

43

Mietin mitä laittaisin päälleni ja mietin Iidan alakuloista ääntä puhelimessa. Jätin ne trikoot jalkaani ja sen topin, minkä tytöt olivat ostaneet. Hain huoneestani sen nahkaliivin ja sidoin valkoisen nauhan otsalleni. -Meinaatko mennä tuon näköisenä ulos? Äitini kysyi, kun kävelin olohuoneen ohi.-Joo, vastasin.-Aha, totesi äitini. Siskolleni hän olisi alkanut pitää esitelmää, mutta minun kanssani se olisi ollut turhaa. Valkkasin kenkiä eteisessä. En halunnut laittaa niitä lännensaappaita, koska ne sai jalkani näyttämään vielä laihemmilta. Katsoin eteisen kaappiin. Äidin tanssilenkkarit näyttivät hyviltä. Ne oli tasaisen mustat ja tuntuivat hyviltä jalassa. Valkoiset tennissukkani suorastaan loistivat niistä. Vaikka oli lämmin, niin viima kävi paljaisiin käsivarsiini ajaessani skootterilla. Ajaessani torin ohi, niin siinä oli jo kaksi autoa poikajoukoineen lauvantaita viettämässä. Päästessäni ravintolan pihalle näin pienen linjurin. Sisällä oli jokin japanilainen retkue. Kesä oli tullut, kun turistit olivat saapuneet. Sarjakuvasiivestä kuului tasainen porina, kun Liisa ja Iida kirjoitti nimmareita postikortteihin. Yksi viisikymppisennäköinen japanilaisnainen oli ostamassa postikortteja Kirsiltä, joka oli tapansa mukaan kassakoneen takakana. Laitoin kämmenet yhteen ja kumarsin naiselle tervehdykdeksi. Nainen ilahtui silminnähden ja alkoi kaivamaan olkalaukustaan kameraa. Kohta kumartelin koko sarjakuvasiivelle ja kaksikymmentä turistia nyökkivät minulle kuin kanalauma takaisin. Liisa ja Iida näyttivät iloisilta, kun tulin kirjoittamaan sarjakuvia heidän kanssaan. Sitten piti jokaisen olla kuvassa joka turistin kanssa yhdessä ja erikseen. Iidan oli pakko alkaa mainostamaan seuraavaa sarjakuvaa ottamalla luonnokset esille. Yksi miehistä huomasi taistelu kohtauksen kuvissa ja halusi minusta potkukuvan. Hänen vaimonsa otti videokuvaa kun pihalla vaihdoimme potkuja. Sitten hän alkoi potkia kunnolla.-Voi vittu, ehdin sanoa, kun hän oli potkaisut minua olkapäähän. Tällä kertaa maltoin mieleni ja henkäisin syvään. Laitoin kädet yhteen ja kumarsin. Eihän se sille äijälle riittänyt. Hän otti vauhtia ja potkaisi uudestaan. Sain kantapäästä kiinni ja pidin miehen jalkaa ylhäällä jonkin aikaa. Lopulta mies nyökkäsi. Tietenkin hän menetti kasvonsa antaessaan periksi nuorelle tytölle. Käänsi selkäni ja kuulin hänen huutavan. Käännyin ympäri ja hänen nyrkkinsä meni viiden sentin päästä nenäni ohi. Väistelin hänen lyöntejään ja hän alkoi väsyä. Tönäisin häntä rinnasta ja annoin molemmille poskille litsarin. Kaikki muut bussin matkustajat antoivat abloodit. Laitoin kämmenet yhteen ja kumarsin. Miestä nolotti. Eihän se voinut siihen loppua, eihän. Sieltä piti tulla toinen mies rivistä. Hän otti pikkutakinsa pois ja puhui jotain japania kovaan ääneen. Nostin kädet ylös. Mies löi minua. Korvissani soi. Kuulin Iidan huutavan jotain ja menin äkkiä kyykkyyn. Tunsin miten kenkä

44

suhahti pääni yli. Nousin ylös ja sain torjuttua seuraavan potkun. Mies löi minua, mutta sain väistettyä. Hän löi uudestaan ja väistin taas. Nyt tajusin etten saanut suuttua, vaikka mieleni teki. Väistelin ja tämäkin mies väsyi. Hän päästi huudon ja hyökkäsi kimpuuni. Kevyellä kampilla sain hänet kaadettua. Käteni tärisivät ja olin vihaa täynnä, mutta laitoin kädet yhteen ja kumarsin. Ei kuulunut taputuksia. Huomasin Arin seisovan esiliina päällä Arskan kanssa minun vieressä. Arska oli pesäpallomaila, jossa luki isolla mustalla tekstillä: Arska. Ari näytti pelottavalta valkoisessa T-paidassa, isot kädet suorastaan pursusivat ulos. Uskoin hänen nostavan 150 kiloa penkistä koska tahansa. Vyötärölle tullut vararengas vain lisäsi miehen pelottavuutta. Näytti siltä, että hän ei ollut turhan tarkka, mitä sivullisille tapahtuisi.-Unohtuiko jotain? Ari kysyi suomeksi. -Unohtuiko jotain?! Ari huusi ja osoitti miehiä mailalla. Molemmat miehet suoristivat selkänsä ja kumartivat minulle. Kumarsin takaisin, mutta vain vähän koska olin etevämpi. -Baari on auki, Ari totesi ja kävelin hänen perässään sisälle. Iida ja Liisa tulivat minun vierellä ja kaikki japanilaiset seurasivat perässä. Ruuat oli maksettu ja kaikki kävivät pöytään, mutta meni ainakin viisi minuutia ennen kuin kukaan turisteista alkoi puhumaan. -Tää ei ole nyt hyvä juttu, totesin kun joimme kahvia. -Mikä? Iida kysyi.-Tää rooli, totesin.-Sä voit aina kääntää sen pois päälta vaihtamalla vaatteet, Liisa sanoi.-En mä usko, vastasin ja kerroin ompelialla käynnistä. Tytöillä oli hauskaa. Varsinkin Iidasta näin, että hän oli saanut uutta materiaalia piirtämiseen. Hän piirtäisi koko yön ja seraavan päivän hän tiuskisi väsyneenä Kirsille.

Sunnutaina hätkähdin, kun heräsin siihen, kun muu perhe oli jo kahvilla. Tunsin syyllisyyttä aloitaessani aamiaisen ilman urheilua. Aira paistoi meille munia ja pekonia. En uskaltanut valittaa ruuan raskaudesta. Huomasin minulle maistuvan, vaikka en ollut lenkkeillyt. Kyselin purjehtimisesta. Isä alkoi selittämään onnellisena, miten he olivat käyneet kaukana ja kiertäneet naapurikaupunkilaisten lomasaaren. Airan poikaystävä oli osoittautunut mukavaksi kaveriksi. Äiti kyseli minun illanvietosta. Kerroin hakanneeni kaksi japanilaisturistia Kirsin ja Arin ravintolan pihalla.-Siis ihan sarjakuvasankarin normiviikonloppu, isä totesi. Olin aina ihmetellyt hänen pinnaansa, kun olin koulussa jäänyt kiinni jostain pahanteosta. Kovemmat torumiset olin saanut äiditä ja vielä kovemmat Iidan äidiltä. Ne jälkimmäiset olivat aina kirvelleet kaikista eniten. Yleensä Iida oli ollut osasyyllisenä meidän melkovaarallisisa tehtävissä. Pitihän

45

monet kepposet kokeilla käytännössä, ennen kuin ne tulivat sarjakuviin. Myöhemmin tajusin, että Liisa oli saanut selkäänsä isältään monista pikkujutuista. Monesti hänen äitinsä ei ollut kertonut juopolle isälle töppäilyistämme. Liisan veli oli isompana hakannut isänsä sairaala kuntoon. Minäkin tyrmäsin hänet kerran yhdellä iskulla, kun hän oli jo viinan pehmittämä deeku. Nyt ymmärsin etten ollut ajatellut yhtään, kun olimme tehneet Liisasta sarjakuvan. Minulla ei ollut mitään syytä oikutella Liisalle minun sarjakuvasta. Minut oli pyydetty kahvilaan tänään uudestaan. Minua ei ollut ennen peloittaneet turistit. Nyt tuntui ahdistavalta. En kehdannut olla menemättä, koska Iida tarvitsi kaiken julkisuuden ja hänen tulevaisuutensa oli piirtämisestä kiinni. Muistin monesti miten kouluaikana olin opettanut hänelle matematiikkaa. Olin saanut muuttaa puheitani viiteen kertaan ennen kuin sain jonkin yksinkertaisen asian jakeluun. Iidan papereilla ei menty kuin johonkin opistoon. Ainoa missä hän loisti oli piirtäminen. Liisa oli kerran todennut, että kameran hajotessa Iida pystyi kuvaamaan kaikki vielä paremmaksi miltä oikeasti näytti. Iida itse ei pitänyt itseään lahjakkaana. Hän totesi kenen tahansa pystyvän tekemään moisia kuvia. Kirjamessuilla oli hauska katsoa, miten pienemmät tytöt jumaloivat häntä. Niitä oli aina kymmenen ympärillä mankumassa nimmaria. Hän osasi vielä puhua lapsille hyvin, koska oli hoitanut veljeänsä Joonasta. Päätin kirjoittaa kaiken mitä eilen oli sattunut tänään tietokoneelle, ennen kuin menisin looshikokoukseen. Ehkä ehtisin myös salille.

Iida oli illalla väsyneen näköinen. Arvasin hänen piirtäneen pitkälle yöhön. Vähän aikaa seurasin miten hän esitteli kuvia. -Mikä on nyt vialla? kysyin.-Ei mikään, Iida vastasi. -Kuvista tulee oikein hienoja. -En mä tarkoita kuvia. Sussa on jotain vialla, sanoin ja Iida meni vaikean näköiseksi. Liisa joka istui samassa pöydässä katsahti silmiini olimme molemmat ymmällä. Liisa oli sanonut ettei nähnyt läheisten ihmisten asioita ja käsitin minun ja Iidan olevan sellaisia. -Musta tuntuu ettei se Matias enää pidä musta. Mä taisin painostaa sen kihloihin, Iidan suusta tuli hiljaisia sanoja.-No voi. Hommataan sulle uusi mies. Parempi, sanoin ja Iida halasi minua. Katsoin samalla Liisaa joka nosteli hartioitaan ihmetyksestä. Saman tien tuli ravintolan eteen turistibussi. Iida päästi minusta irti ja tuntui pyyhkivän silmiään. Kokosimme kaikki itsemme ja aloimme jutustella japanilaisturistien kanssa. Tänään minulla ei ollut roolivaatteita, joten en joutunut esittelemään taistelulajeja. Iida jaksoi hymyillä kaikille, jotka halusivat hänen nimikirjoituksen postikorttiin tai sarjakuva-albumiin. Minä seurasin häntä vierestä ja välillä vilkaisimme Liisan kanssa toisiamme. Turistien lähdettyä Iida kertoi, että Matias ei enään

46

käynyt niin usein kuin ennen. Lohduttelimme minkä osasimme ja selittelimme miten rakennusmiehillä oli kiireitä. Oli surullista nähdä ystäväni allapäin.

Maanantaina huomasin jo lenkillä odottavani töihin pääsyä. Antti oli jo töissä, kun menin sinne. Hän oli viikonloppuna keksinyt jonkun uuden systeemin ja odotti vain saavansa toteuttaa sitä. Berit oli vielä viikon sairaslomalla ja sen jälkeen neljä viikkoa kesälomalla. Juhannuksen jälkeen oli kuulemma aina hiljaista. Setäni tullessa töihin Antti alkoi heti selittämään hänelle jotain ja käveli hänen perässäään.-Rauhoitu, setäni lausahti ja katsoi merkitsevästi Anttia. Sen jälkeen hän katsoi minua. Tulkitsin katseen vihaiseksi ja minä olin vihan kohde, kun olin raahannut tuon hullun tänne. -Noh. Tässä kuitenkin paperilla kehno kaavio ja sun sähköpostilla parempi versio. Jos sulla olis jossain välissä aikaa vilkaista, Antti totesi alistuneesti. Pelkällä katseella setäni oli laittanut meidät typerien kakaroiden kastiin. Antti oli hermostunut koko aamupäivän. Hän mietti suututtaneensa johtajan lopullisesti. Olin jo vähän aikaa ollut iloinen, että minulla oli ikäistäni seuraa ruokapöydässä. Nyt Antti murjotti ja välillä kirosi omaa tyhmyyttään. Minä lohduttelin, että hän joutuisi korkeintaan kotiinsa pelaamaan tietokonetta, mistä hän oli tänne tullutkin. Kesken ruokailun Antin puhelin soi. Setäni pyysi häntä huoneeseensa. Minä käskin hänen istumaan alas ja syömään ruokansa. Setä oli kuulemma kuullostanut innokkaalta. Antilla kädet tärisivät, kun hän yritti syödä nopeasti. Hän häipyi äkkiä pöydästä ja minä jäin vielä syömään. Viola kehui olevansa onnekas, kun oli näin lahjakkaiden ihmisten kanssa tekemisissä. Minä kerroin vain olleeni lahjakkaiden kavereideni seurassa, kun he päättivät tehdä sarjakuvaa. Kerroin miten minä olin se joka järjestin sarjakuvat nettiin ja pidin markkinointia yllä. Viola väitti siihenkin tarvittavan lahjakkuutta. -Jos haluat tavata todella lahjakkaan ihmisen, niin mene moikkaamaan mun siskoa, kerroin hänelle ja osoitin ruokalan toiselle puolelle. -Onko hän sun sisko? Mä luin hänestä lehdestä. Teillä on varmaan hieno perhe, jossa on aina kannustettu soittamaan ja maalaamaan? Viola kysyi iloisen näköisenä kysymyksen, mihin odotti varmaan myönteistä vastausta.-Sä et taida tuntea mun äitiä? vastasin kysymyksellä kysymykseen. Kerroin äitini nuivasta suhtautumisesta piirtämiseen ja siskoni kitaran soittoon. -Mä olen aina kannustanut lapsiani harastamaan kaikkia taiteita. Olisi varmaan pitänyt piinata niintä, niin niistä olisi tullut lahjakkaita, niinkuin teistä? Viola heitti. -Joo ja sitten ne olisi voinut tappaa itsensä, vastasin. Viola katsoi minua hädissään. Kerroin, mitä siskoni kanssa oli käynyt. Kerroin myös miten pienenä olin tehnyt sarjakuvia

47

salaa, koska äiti puuttui joka asiaan. Viihdyin Iidan luona, koska hänen äitinsä antoi meidän tehdä mitä huvitti. Muistin miten olin keksinyt sarjakuvan. Iida oli piirtänyt paljon hienompia kuvia kuin minä. Minua ärsytti Liisa, joka keksi hienoja juttuja ja käänteitä sarjakuvaan. Kinasimme paljon kaikki kolme, mutta se oli kivaa. Isä ja äiti sai tietää sarjakuvasta, vasta kun se julkaistiin. He pitivät sitä vieläkin hölynpölynä, kunnes aloin ostamaan uusia puhelimia ja hienoja vaatteita. Kun kustantamo oli hommannut meille skootterit ja siitä oli juttu Helsingin Sanomissa, niin sarjakuvat alkoivat kelvata äidillenikin. Niitä kelpasi näyttää työkavereille ja muille tutuille.-Voi kuinka järkyttävää. Ajatella. Jos äitisi ei olisi rikkonut sitä kitaraa, niin voi olla, ettei kukaan olisi kuullut sitä laulua ikinä, Viola ajatteli ääneen.-Pelottava ajatus. Se on hienoa jos sun lapset saa tehdä kaikkia hienoja juttuja, vastasin ja sain Violan hymyilemään.-Saitpa sä mut hyvälle mielelle. Sä oot lahjakas. Sä muutat asioita, Viola kuittasi ihmetyksekseni.-Ei kun sä muutat. Ei kenestään tarvitse tulla kuuluisa. Kunhan tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, vastasin.-Hienoa, että susta tehdään sarjakuva. Sä oot oikeesti sankari, Viola sanoi ja taputti kämmenselkääni. Minulla oli sekava olo. En tiennyt mitä tapahtui, mutta olin liikuttunut. Onneksi kukaan ei huomannut, kun pyyhkäisin silmänurkkiani.

Johtajan huoneen ovi oli auki ja setäni ja Antti juttelivat. Huoneen pöytä oli täynnä papereita. Molemmat piirtelivät jotain.-Nina. Hyvä kun tulit. Me tarvitaan lisää paperia, setäni totesi ja näytti olevan intoa täynnä. -Tää on kauhean näköinen tää huone, totesin. -Älä nyt siitä. Sitä paperia ja voisit tehdä kahvia, setäni selitti ja hänellä oli selvästi kiire uuden projektin kanssa. -Selvä. Tuliko tänään ne ranskalaiset vieraat? kysyin.-Vieraat? Helvetin helvetti. Ne ei saa nähdä tätä. Ne on kohta täällä. Pidättele niitä. Vie ne syömään. Näytä tehdasta. Tee jotain! setäni huusi ja oli selvästi aivan sekaisin.-Selvä aloitan kahvista, sanoin ja menin ovesta. Viskasin ovesta paketillisen kopiopaperia ja setäni otti sen kiinni ilmasta. Näytti siltä, että heillä ei ollut aikomustakaan siivota huonetta tai poistua sieltä. Sain juuri kahvin päälle, kun puhelin soi. Vieraat olivat keskustassa ja pyysivät ohjeita. Menin setäni huoneeseen ja kerroin asiasta. Hän antoi mersun avaimet. Harmitti, kun jouduin pahaan jamaan.

48

Menin keskustaan vieraita vastaan. Hotellin edestä löytyi kaksi pariskuntaa. Nousin autosta ja kättelin ihmiset. Aloitin pyytämällä anteeksi huonoa ranskan kieltäni. Ihmiset olivat yllättyneitä kun osasin ranskaa. Selittelin setäni olevan kiireinen ja veisin heidät ensin syömään. Ahtauduimme kaikki setäni Mersuun. Setäni olisi varmaan vienyt heidät vanhan-aikaiseen ravintolaan rannassa, mutta minä ajoin Kirsin ja Arin ravintolaan. Kävelytin vieraat suoraan sarjakuvasiipeen. Kaksi pariskuntaa istui kantapöydässämme. Näytin sormella keskelle pöytää liimattua varattukylttiä. -No me nyt ehdittiin istua tähän, toinen vähän yli kolmekyppisistä miehistä totesi. Toinen miehistä oli kalju ja hänen käärityistä paidanhioista näkyi tatuointeja. Iida olisi sanonut niitä tavanomaisiksi ja tyylittömiksi. Tällä puhujalla, joka oli lähimpänä minua oli tasaisesti jollain koneella leikattu hyvin lyhyt vaalea tukka. Vaalealla naisella oli uudennäköinen farkkuhame ja farkkutakki. Toisella naisella oli punaiset poikahiukset ja ruskeat nappisilmät. -Tää on mun pöytä ja te lähdette tästä, totesin sanoen hitaasti. -Mitä sä voit tehdä? Menet valittamaan isännälle? Piirtäjä, vaalea siilitukkainen mies sanoi. -Ei mulla ole aikaa siihen, totesin ja olin vääntänyt häntä nenästä. Mies päästi lujan huudon. Onneksi pöydässä oli sohvat ja toinen miehistä oli tämän takana.-Sinuna ottaisin iisisti. Toinen näistä miehistä on kuulunut muukalaislegioonaan, sanoin ja kaikki pöydässä olijat tuntuivat jäykistyvän. Koko seurue käveli hiljaa jonossa ulos. Punatukkainen nainen vielä vikaisi meitä ovelta. Saman tien Betina oli korjaamassa astioita pois.-Äkkiä parasta mitä löytyy. Setä maksaa kaikki. Annat näille meidän sarjakuvat. Katso löytyykö ranskankielisiä, käskytin häntä ja toivoin kaiken toimivan hyvin. -Selvä. Laitetaanko täysipalvelu päälle? Betina kuiskasi.-Joo, joo, vastasin. Betina meni tiskin taakse astioiden kanssa. Hän puhui jotain Kirsin kanssa ja näytti meitä. Kirsi käveli keittiöön Arin luokse. Kohta kasper oli meidän pöydän vieressä. Hän oli selvästi laittanut puhtaan esiliinan. Hän näytti jännittyneeltä ojentaessaan meille ruokalistat. Neuvoin hänet tuomaan meille parasta viiniä, mitä löytyisi. Kasperilla kädet tärisi, kun hän ojenteli ruokalistoja. Hänen äänensä värisi, kun hän puhui. Käskin puhumaan kunnolla, koska minä olin ainoa, joka ymmärsin häntä. Keskustelin vieraiden kanssa ja he totesivat syövänsä, mitä tahansa. Kasper suositteli aluksi kalayllätyksen. pääruuaksi hän tekisi lampaan pihvejä ja jälkiruuaksi uunijäätelöä. Kysyin osaisiko hän tehdä uunijäätelöä. Kasper vastasi ettei hän tiennyt, mutta sitä sai niin harvoin yrittää. Kerroin hänen epävarmuutensa, vasta kun hän oli mennyt. Vieraitani huvitti paljon. Alkuruuan jälkeen heidän asenteensa oli aivan toinen. Kala oli parempaa kuin hyvää.

49

Lampaan pihvit olivat sopivan verisiä ja eivät yhtään liian maustettuja. Niitä oli sopivasti liian vähän, että saimme uuni jäätelöä jossa oli punaisia viinimarjoja. Minusta kaikki oli parempaa kuin hyvää. Pelästyin kun toinen rouvista halusi nähdä kasperin heti. Viittoilin Betinalle joka nouti Kasperin välittömästi. Poika aivan tärisi kun hän oli meidän pöydän vieressä. -Nina! huudahti tuo toinen rouva joka oli esitellyt itsensä Sylvieksi. Nyökkäsin hänelle, kun en tiennyt mitä vastata. -Kysy meneekö tämä poika minun kanssa naimisiin. Minä omistan miljoonia, Sylvie kailotti ja sai meidät toiset nauramaan. Kasper näytti huojentuneelta, vaikka ei varmaan ymmärtänyt mitään. Käänsin kosinnan ja poika oli taas niin ihanan hämillään ja kömpelö. Kerroin hänen tyttöystävästään Liisasta, joka oli raskaana. -Mä arvasin, että tämä mies on herkku siinäkin hommassa, Sylvie laukaisi ja hänen miehensä nimitteli häntä härskiksi. Sylvie halusi halata Kasperia ja niin halusi myös Marie. Juotin vielä vierailleni kahvit ja konjakit. Betina toi vieraille sarjakuva-albumit. Ajoin heidät tehtaalle ja kävelytin heitä ympäri. En osannut aina selostaa mitä mikäkin kone tekee. Onneksi muutama mies osasi selostaa vieraille englanniksi tehtaan toimintaa. Tehdas kierros loppui äkkiä ja minä en osannut viihdyttää vieraita enenpää, joten vein heidät toimistoon. Johtajan huoneen ovi oli auki ja sieltä kuului sama poikamainen höpötys, kuin minun lähtiessänikin. Katsoin huoneen ovelta ja sisällä oli kaaos. lattia oli täynnä mytättyjä papereita. käsin piirrettyjä piirrustuksia oli jokainen pöytä ja kirjahyllynpäällys täynnä. -Vieraat on täällä, sanoin avoimesta ovesta. -Tä? Etsä vienyt niitä syömään? setäni kysyi. -Mä olen keksinyt niille ohjelmaa kolme tuntia. Tässä kaupungissä ei ole mitään näkemistä, ilmoitin. Vieraat kuikuilivat kauempana kaula pitkällä huonetta, kun seisoin oviaukossa. Setä huomasi vieraat ja laittoi paidan housuihin. Hän suoristi kravattinsa ja laittoi pikkutakin päällensä. Hän esitteli naisille itsensä ensin ja sitten hän kätteli miehet. Vieraat olivat kiinnostuneita siitä mitä johtajan huoneessa oli meneillään.-Siellä ideoidaan salaista keksintöä, vastasin ja setäni nyökkäsi harmistuneena. Hän ohjasi vieraat neuvotteluhuoneeseen ja käski minun tuoda kahvia. Vein jääkaapista mineraali vettä ja vieraat totesivat minun osaavan lukea ajatuksia. Silvie halusi viedä minut pojalleen vaimoksi. Setäni epäili ettei poika pysyisi minun kyydissä ja niin epäili Silviekin. Siivosin paperit johtajan huoneen lattialta Antin istuessa johtajan tuolilla ja laskiessaan jotain paperille. Välillä hän naureskeli itsekseen. Menin katsomaan, että vierailla oli kaikki hyvin. Setäni selitti jotain palikkaenglannillaan ja näytti poverpoint esitystä. -Tää ei mene hyvin. Pelasta minut, setäni sanoi suomeksi kesken kaiken. Olin aivan ymmällä. Mitä hän odotti minun tekevän?

50

-Otatteko kahvia tai teetä? kysyin kömpelösti ja vieraiden katseista huomasin, että he näkivät kömpelön tilanteemme. -Nyt on niin, että meidän johtaja ei ole parhaassa terässä. Te olette nähneet meidän tuotteet ja tuotantotilat. Tämä on tälläinen tehdas ja kaupunki. Mä en ala esittämään parempaa. Älkää kertoko setälleni, mitä mä puhun, sanoin ja vieraita alkoi hymyilyttamaan.-On se meistäkin turhaa kuunnella tuota huonoa englantia ja meitä vähän väsyttää, Pier sanoi ja muut yrittivät olla hymyilemättä liikaa. -Mä voin viedä teidät hotelliin ja hakea illalla syömään kaloja rantaravintolaa. -Joo tehdään niin. Naiset haluaisivat varmaan kävelylle kaupunkiin ottamaan valokuvia.-Selvä lähdetään, totesin ja vieraat nousivat ylös. Setäni oli äimänä, koska ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Lainasin hänen autoaan ja vein vieraat takaisin kaupungin ainoaan kunnon hotelliin. Lupasin tulla hakemaan illalla ja toivoin hyvän sään jatkuvan. Kun pääsin takaisin työpaikalle, niin setäni oli taas huoneessaan Antin kanssa laskemassa.-Tästä voi vielä tulla jotain, setäni totesi, kun vilkaisin oviaukosta.-Aivan varmasti siitä tulee jotain, vastasin. -Paska se on jotain, muttei lapsen kakka, sanoin isältäni oppimani lauseen, kun olin pääsyt työpöytäni ääreen. Violaa nauratti, kun hän kuuli sermin yli puheeni. Soitin rantaravintolaan ja varmistin, että tänään halstrattaisiin kalaa avotulella. Sain mennä kotiin setäni mersulla. Äitini kiinnostui heti, kun kerroin ulkolaisista vieraista. Ehdin käydä salilla ennen iltaa.

Istutin vieraani ison grillin läheisyyteen. Tilasin meille juotavaa. Ranskalaiset joivat valkoviiniä ja minä otin olutta. Tarjoilija laittoi haileja isoon vatiin ja pisti sen keskelle meidän pöytää. -Meillä ei ole mitään hienoa tässä kaupungissa, sanoin. -Se me ollaan huomattu, Pier totesi. Vähän ajan päästä he seurasivat esimerkkiäni ja alkoivat syödä kaloja käsin. Tutut kaupunkilaiset pälyilivät suuntaani, kun puhuin kouluranskaani vieraille. Välillä jouduin laittamaan jonkun sanan englantia mukaan. Opin uusia sanoja koko aika. Välillä näytti, että alkaisi satamaan, mutta onneksi ei alkanut. Yhdeksän aikana jopa aurinko näyttäytyi. Vihdoin setäni saapui paikalle, noin kaksikymmentäyli yhdeksän. Ranskan puhminen vaihtui palikkaenglantiin molemmin puolin. Pier viittoili setääni sivummalle. He menivät kadulle ja juttelivat kahden jotain. Setäni puristeli päätänsä ja sanoi jotain. Pier sanoi jotain painokkaasti ja setäni vain naurahti siihen. -Mitä te puhuitte? kysyin setältäni suomeksi.-Sä et halua tietää, setäni vastasi. Pier katsoi meitä ja varmaan arvasi mistä puhuimme.

51

-Mä kerron huomenna. Lähde kotiin vaan, jos sä haluat. Laitetaan tunnit ylös ylitöistä. Ota mersu, jos pystyt vielä ajamaan. Mä vien nää taksilla hotellille, tai sitten me kävellään, setäni selitti ja tuntui ettei hän halunnut minun jäävän tänne. Jätin auton terassin eteen parkkiin, kun meille oli vain kävelymatka, niin kuin melkein joka paikkaan meidän kaupungissa. Mietin kotiin mennessä setäni keskustelun koskeneen minua.

En juonut niin paljon, että olisin jättänyt aamulenkin väliin. Menin töihin ajoissa. Laitoin tietokoneen päälle ja kahvit keittimeen. Avasin johtajan huoneen oven. Antti nukkui kirjoituspöydällä. Lattia oli taas täynnä rypisteltyjä papereita. Huokaisin ja aloin kerätä roskaa lattialta. Antti availi silmiään ja katseli ympärilleen, ennen kuin tajusi missä hän on. -Mitä kello on? Antti kysyi unisella äänellä.-Nyt on tiistai. Ihan aamusta asti, vastasin nenäkkäästi. Antti nousi istumaan ja roikotti jalkojaan kirjoituspöydän reunalta. Hän seurasi, miten keräsin papereita mustaan jätesäkkiin, jonka kävin hakemassa siivouskomerosta. -Toisissa firmoissa on semmoinen kuin siivoja, veistelin kerätessäni roskia.-Me lähetettiin se kotiin, kun meillä oli justtinsa suuri flou menossa. -Se on kiva kun teillä pojilla on hauskaa, vastasin.-Me keksittiin uusi keksintö, Antti sanoi ja yskäisi.-Ai se logistiikajuttu?-No sekin ja yksi hieno juttu, Antti sanoi.-Saako kysyä mikä se on? kysyin ja Antti nosti oikean etusormensa suunsa eteen. -Ai se. Se kuulostaa tosi hyvältä. Juo kahvia, niin heräät, totesin. Antti kampesi itsensä kävelemään ja näytti vähän aika takaapäin vanhalta äijältä. Hän käveli ovesta kahvinkeittimelle päin. Rapuista kuului vihellys. Se tuntui minusta oudolta. En ollut koskaan ennen kuulut setäni viheltävän. -Supernainen on jo töissä. Hyvä juttu. Kohta me ollaan rikkaita. Säkin saat palkan korotuksen, setäni sanoi ja katseli minun siivoamistani.-Patentin saamiseen menee yli kymmenen vuotta, vastasin.-Patentin? Pöh! -PöH? kysyin. -Me myydään keksintö kalliilla, Setä sanoi varman oloisena.-No niinpä tietysti. Ranskalaisilleko sen myytte? -Äh. Voi olla että nyt niistä päästään. Ne ei ole kuin vaivaksi, mokomat marisiat, setä totesi.-Mitä ne marisee. Mitä se eilinen oli siellä ravintolassa?

52

-Sä et halua tietää, setäni vastasi ja tuntui kuin aamun hyvä tuuli olisi lähtenyt hänestä yhdellä kysymyksellä. -Kyllä mä haluan. Sillä oli jotain tekemistä minun kanssa. Eikö ollutkin? kysyin niin painokkaasti kuin osasin. Setäni ei voinut väistellä, eikä paeta. Hän tiesi, että ei pääsisi minua pakoon, niin kuin muita ihmisiä. Hän nielaisi, kun tiesi joutuvansa vastaamaan.-Se elostelia olisi halunnut sinut sänkyyn hänen ja vaimonsa seuraksi. Minä totesin ettei mun sukulaiset ole myytävänä. Se uhkasi, ettei isoa tilausta tule. Mä hoidin niille sen yhden Bettiinan, setäni sanoi. Heti kun hän oli lausunut nimen Betina, niin vatsastani oli kouraistu ainakin puolet pois. Minun ihailema Betina olikin joku yleinen nainen iljettäviä elostelioita varten. Teki mieli kysyä, oliko kyse tarjoilija Betinasta, mutta en kehdannut. Mitäköhän setäni oli sille Betinalle maksanut. Voi saamari. -Mä arvasin, että sä järkytyt niiden ranskalaisten käytöksestä, setäni sanoi. Minä vain nyökkäsin, kun en viitsinyt täsmentää, että olin järkyttynyt ihailemastani naisesta. Jatkoin siivoamista ripeämmin ja lähdin viemään kohta roskia ulos. Teki hyvää päästä vähäksi aikaa hengittämään ulos. Olin varma, ettei Betinan hampaat enään näyttäisi niin valkoisilta kuin ennen, eikä hän enää olisi yhtä himoittava.

Yritin keskittyä töihini kun olo oli mitä oli. Aina välillä tuli mieleeni se nainen niiden elostelioiden kanssa. En ymmärtänyt itseäni. Eihän se minun ollut. Betinahan voi pitää sellaisesta. Jos hän teki outoja leikkejä eri ihmisten kanssa joka ilta? -Nina. Löytyisikö sieltä Beritin kansiosta se vartioliikkeen numero? Meidän pitää nostaa turvaluokitusta, setäni sanoi. Mietin meidän kaupungin vartioita joita olimme jo pienestä asti kavereideni kanssa kiusanneet.-Ne marketissa hengaavat koulupudokkaat ei paljon turvaluokitusta nosta, totesin kavereista jotka ajoivat kilpaa vartioliikkeen autolla. -Sä taidat olla oikeassa. Mullekin tuli mieleen se Juvosen poika siellä marketissa. Sun siskosi ajaa paremmin traktoria, kuin se poika ikinä tulee ajamaan. Ei se pärjännyt täällä pihamiehenä. Eikä niissä muissakaan vartioissa ole kehumista. Mistä me saadaan kunnon suoja tähän konttoriin? setäni kysyi ja raapi molemmin käsin hiuksiaan.-Se Kirsin kaveri Make on huippuvartia Helsingissä. Se vartioi kaikkia kuuluisuuksia työkseen, mutta se ei taida olla halpa, kerroin.-Tässä puhutaan miljoonista. Ei tässä vartioissa säästellä. Yritä saada se tai sitten joku, mitä se suosittelee, setä puhui jo äänessä käskevyyttä. Otin heti puhelimen ja soitin Kirsille, koska tiesin Maken vastaavan hänelle aina.

53

Se meni taas ylitöiksi. Olin talon edessä kun Make tuli jonkun miehen kanssa harmaalla Volvolla pihaan. Harmittelin etten taitaisi tänäänkään ehtiä salille. Auton pysähtyessä Make nousi matkustajan puolelta edestä. Hän oli vieläkin vaikuttavan näköinen. -Hei Nina. Kätellään vaan, ei halata. Kenenkään ei tarvitse tietää, että ollaan tuttuja, Make sanoi hiljaa ja kätteli minuna. -Kaikki tässä kylässä tunnistaa Fitnesnaisen meidän sarjakuvasta, sanoin ja kättelin häntä--Sä et usko miten ihmiset erehtyy, kunhan käyttäydyt toisin, Make eli oikealta nimeltään Maria selitti vispatessaan minun kättäni. Hänellä oli tumma miesten puku ja aurinkolasit. Luonnon säkkärät vaaleat hiukset olivat tiukasti pään takana poninhännällä. Hän näytti aivan amerikan presidentin henkivatijalta. -Tässä on Tommi. yksi parhaista turvamiehistä suomessa, Make esitteli kaverinsa, joka kiersi auton ja tuli kättelemään. -Tommi Kujala. Make kertoi matkalla kaiken sinusta, Tuo kolmevitonen roteva mies sanoi ja näytti minusta aivan maanviljelijältä, jolle oli laitettu tumma puku päälle. Kättelin miehen ja ohjasin vieraani firman konttoriin. Näytin meidän toimiston äkkiä esittelemättä ihmisiä ja ohjasin vieraat johtajan huoneeseen. Tosin koputin ensin ovelle ja menimme sisään. Setäni ampaisi pöydän takaa ja ryntäsi kättelemään Tommia. -Hauskaa että pääsitte näin nopeasti. Minä olen tämän firman johtaja ja pääosakas. Mua kakki sanoo Ykäksi. Yrjö oli huono vitsi isältäni. Sua varmaan saa sanoa Makeksi, setäni höpötti kuin neurootikko.-Minä olen Tommi Kujala. Tässä on meidän johtava turvakonsultti Maria Lahti. -Maria. Mua kaikki kutsuu Makeksi. Mä olen lesbo ja parisuhteessa. Olen potkunyrkkeilyn suomenmestari ja niin edelleen. Näyttää vähän siltä, että sulle ei ole kerrottu minun olevan nainen, Make sanoi ja puristi setäni kättä tiukasti. -Tota? Juu. Ei ole kukaan kertonut. Mä en tiedä mitä mä sanoisin, setäni mutisi ja katsoi minua taas, kuin lukion juuri päätänyttä katsotaan. -Make on ollut turvamiehenä Madonnalle ja meidän Presidentille. Hänellä on korkein turvaluokitus ja minä luotan häneen, selitin. Setäni tuntui vieläkin olevan hämillään tilanteesta ja hiljainen sekuntti tuntui pitemmältä, kuin se olikaan. -Mä ymmärrän kyllä, jos sä et halua meitä. Munkin puoliso sai juuri lapsen ja tässä on kaikkea muuta. En mä olisi tullut, jos Kirsi ei olisi sanonut, että Nina tarvitsee minua. Me voidaan lähteä varmaan, Make totesi ja he olivat jo kääntymässä ovelle. -Ette lähde mihinkään, setäni sai kakaistua. -Mulla ei ole aikaa odottaa muita vartioita. Tossa on ankea kassakaappi, missä on miljoonien keksintö. huomenna tänne tuodaan parempi. Keneenkään ei luoteta, setä jatkoi. -Pidetäänkö keksintö ikuisesti kaapissa, vai tehdäänkö sille jotain? Make kysäisi.

54

-Öh. Niin kauan pidetään sielä kunnes se myydään. Pitäisi löytää oikein kovan luokan myyjä, joka ymmärtää elektroniikasta jotain, setäni sanoi jo mietteliäänä.

Seuraavana aamuna oli kaikki muuttunut. Make kulki toimistossa ja haastatteli kaikki työntekiät. Homma oli kuulemma helpompi, kun firma oli kohtuullisen pieni. Tommi toi kameran ja hänellä oli kone millä tehtiin kaikille henkilökortit. Violan pöytä laitettiin oven viereen ja hän sai vastaan ottaa kaikki vieraat. Kukaan ei saanut toimistossa liikkua ilman kortteja. Myöhemmin kortit laitettaisiin kaikille työntekiöille. Tein Maken kanssa kierroksen tehtaalla ja kerroin kaikista työntekijöistä kaikken minkä tiesin. Make teki muistiinpanoja kansioonsa. Kunnossapidon miesten taustat tarkistettaisiin kuulemma erittäin tarkkaan. Huomasin että joka henkilöstä oli kopioitu oma sivu, johon hän kirjoitti ihan kaiken. Lapset, auton merkki, mieli olutmerkki ja ihan mikä tieto tahansa kelpasi kirjattavaksi ylös. Kierrokseen meni pari tuntia. Lopuksi esittelin Makelle vielä siskoni, joka oli ulkona ajamassa lakaisinkonetta. Sisko punasteli ensin, kun Make kyseli poikaystävästä, mutta jossain vaiheessa siskoni huomasi kyselyn olevan puolivirallista. Kerroin siskoni musiikkiharrastuksesta ja suosiosta. Aira näytti närkästyneeltä ja alkoi juttelemaan varautuneemmin. -Aivan hurmaava se Aira ja kaunis. Huomasi heti miten häneltä kysellään. Ei mikään tyhmä. Huomaa, että hän on sinun siskosi, Make totesi, kun olimme päässeet toimistoon. -Meidän mutsin kanssa oppii vainoharhaisuutta. Onko hän sinusta kaunis? kysyin Makelta, kun asia minua niin kiinnosti.-Eikö sinusta ole? Vähän hermostuneen oloinenhan se tyttö on, mutta kun sain sen hymyilemään, niin hän oli tosi valloittava. Mä en saisi puhua tälläisiä, kun olen viralisessa parisuhteessa, Make selitti.-Onko sekin turvaluokitettu? kysyin leikkisästi.-Sillä taitaa olla korkein turvaluokitus. Kun pääsen kotiin, niin minulta kysellään kaikki tarkasti. Illalla olen huomannut miten hän etsii minusta naarmuja ja merkkejä. Se on kiusallista, mutta tiedän että musta pidetään, Make selitti ja mietin oliko kaikki lesbosuhteet samanlaisia. Make kehoitti minua kertomaan siskolleni, ettei työasioista saisi hirveästi puhua edes kavereille. -Eikä kotona ainakaan, kun äitini hölöttää kaiken mielenkiintoisen kavereilleen, totesin ja sain Maken nauramaan. -Kaikki tutut ja sukulaiset ovat hyviä kohteita saada tietoja, jos suunittelet rikosta, Make vastasi. Sitten hän aukaisi kansion ja huomasi sivulla olevan minun nimeni ja tietoni. Kohta hän kyseli sangen yksityisiä asioita.

55

-Eikö edes minuun luoteta, vaikka minä tilasin teidät? kysyin. -En mä sua epäile, mutta olen huomannut miten ihmisen heikkoja kohtia osataan käyttää hyväksi. Että alahan kertoa ihan kaikki, niin minä poimin siitä oleellisen. Kerroin kaiken minkä osasin. Onneksi hän tunsi minut ennestään, kun olimme olleet Kirsin häissä ja muissa tilaisuuksissa samaan aikaan. Sitten hän alkoi kysellä poikaystävistäni. Kerroin jotain pintapuolisesti. -Tykkäätkö tytöistä? hän pamautti kesken kaiken ja menin ihan lukkoon. Hän vai hymähti. Vähän aikaa minua ahdisti. Sitten kerroin kömpelöstä kokeilustani luokkatoverini Tiinan kanssa. Kerroin myös häpeillen miten hämmennyin Betinan seurassa ja kuinka minua oli ahdistanut setäni kertoma tieto hänestä ranskalaisten seurassa. -Se Kirsin kahvilassa oleva Betinako? Ei kuullosta samalta henkilöltä, Make sanoi ja sisälleni tuntui tulevan toivon kipinä. Voi helvetti taisin olla ihastunut ja vielä lesbo. Häpesin itseäni, ja mietin minkä takia. Ehkä pidin hänestä vain ystävänä? Nyt alkoi taas ajatukset kierämään hänestä. Itapäivällä tuli lukkoliikkeen mies ja kassakaapin tuojat. En päässyt taaskaan töistä ajoissa ja minua otti aivoon, kun olin odottanut salille menoa. Rapakunto häämötti nurkan takana, kun minä vahdin lukkomiehiä. Minulla ja sedälläni oli avain huoneeseen, sen lisäksi Makella. Mietin miten minun piti jäädä iltaisin odottamaan siivoojaa. Kello oli yli seitsemän ennen kuin pääsin kotiin.

Torstai oli jo toivoa täynnä. Olin tyytyväinen kun seuraava päivä olisi juhannusaatto. Tosin sää ei ollut niin hyvä kuin olisi pitänyt. Aamulla satoi vähän, kun ajoin skootterilla töihin. Tuntui hassulta kun nyt kaikilla roikkui kaulassa henkilökortti. Tänään tulivat sähkömiehet, jotka asensivat uudet hälyytyslaitteet. Työnteko oli jo stressaavaa, kun koko ajan ympärillä ramppasi asentajia, joita Make tai Tommi vahtivat koko ajan. En tiennyt vieläkään mikä keksintö oli, mutta sen täytyi olla jotain ihmeellistä, kun maan suurimmasta firmasta tulee kolme miestä päivää ennen juhannusta käymään. Make meni miehiä jo autolle vastaan. Eteisen aulassa miehien salkut katsottiin. Miehet olivat hiukan yllättyneitä kun Tommi teki heille ruumintarkastuksen. Kännykät saivat jäädä Tommin haltuun. Make tarkasti heidät vielä jollain tutkalla. Ihmetytti, kun setäni kielsi minua tarjoamasta vieraille edes kahvia. Setäni ja Antti otti johtajan huoneessa vieraat vastaan. Minä en edes halunnut tietää mistä oli kyse. Make jäi seisomaan oven ulkopuolelle. Vieraat olivat sisällä huoneessa ehkä neljäkymmentä minuuttia. Kolme insinöörin näköistä miestä poistui ilmeettöminä huoneesta. Tommi antoi miehille kännykät takaisin rappusten alapäässä. Make saatteli vieraat autolle asti. Pääsin jopa ajoissa syömään ja illalla jopa ennen viitä lähtemään kotiin.

56

Tuntui ihanalta syöksyä salille heti töistä. Tein kovan voimaharjoittelun, koska huomenna voisin aamusta tulla tekemään nopeusharjoituksia. Salilla oli vähemmän väkeä, koska huomenna oli juhannus. Ihmiset olivat varmaan menossa jonnekkin, tai valmistelemassa huomista. Kaksi poikaa jutteli huomisesta, mutta menivät hiljaiseksi. Minulla tuntui olevan sellainen vaikutus ihmisiin. -Sä olet vahva. Oletko nopea kanssa? kysyi toinen pojista. Tunsin hänet, niin kuin meidän kaupungissa kaikki tuntee toisensa. Se oli Järvisen Jarmo. Hän oli juuri päässyt armeijasta. Mies kuvitteli olevasa tosikova, kun oli päässyt vänrikiksi asti. -Nopeampi kuin sinä, vastasin, vaikka en ollut ihan varma asiasta. En ollut tällä salilla hävinnyt yhtään haastetta. Niitä heittelivätkin itsestään epävarmat ja yleensä tytöille. -Miten kisataan? Mistä lyödään vetoa? Jarmo kysyi. -Jos teet perässä, niin saat satasen. Jos häviät niin maksat viisikymppiä, sanoin niin itsevarmana, kuin pystyin. -Selvä? Jarmo totesi. Menin tyhjälle tatamille, joka oli salin nurkassa. -Laske ääneen, sanoin toiselle pojalle, jonka nimi oli Pekka. Hänta sanottiin Frankiksi, en tiedä miksi. Otin punnerrus asennon ja aloin punnertamaan. Läpsäytin kämmeniä yhteen vatsan alla joka punnerruksella. Tein kaksikymmentäkaksi ennen kuin otteeni lipesi. Olin joskus tehnyt kaksikymmentä viisi. Näin Jarmon ilmeestä, että hän oli jo hävinnyt. Jotain sisua pojassa oli, kun hän vielä yritti. Hän ei saanut viitäkään.-Ihme, että mä sain edes neljä, Jarmo totesi inoissaan hengästyneenä. -Sä olet viisikymppiä velkaa.-Hitto sä oot kone. Tää juhannus menee hyvin. Ei ole vielä edes aatto ja viisikymppiä on jo mennyt, Jarmo totesi.-Mä sanoin sulle että sä häviät joka lajissa, mutt ei mua kukaan kuuntele Frank totesi.

Oli mukavaa herätä ilman kellon soittoa. Heräsin kyllä samaan aikaan kuin ennenkin. Ilma oli kolea, eikä näyttänyt juhannus aatolta. Oli mukavaa juostakkin, kun ei tarvinnut miettiä töihin menoa. Juoksin kuitenkin saman lenkin kuin muinakin päivinä. Juoksin taas vanhaan satamaan ja tein nurmikolla nopeustreenejä. Juoksin taas rantatietä takaisin. Aloin miettiä, että olisi mukavaa joskus muuttaa reittiä. Voisin mennä vaikka johonkin juoksemaan puolimaratonin. Tai kesällä menisin naisten kympille. Haluaisin tietää miten pärjäisin. Pelkäsin, että kilpailisin itseni hengiltä. Kaipasin hyvää tulosta, yleisöä ja

57

arvostusta. Olin viisitoista vuotiaana alkanut treenaamaan tosissani. Olin tähdännyt tähän vuoteen ja syksyn olympialaisiin. Mietin miten joskus, kun olin aloittanut Karaten, olin tähdännyt tähän vuoteen ja Lontoon olympialaisiin. Minusta ei ollut tullut huippu-urheilijaa. Hermoni eivät pitäneet. Olin silloin vasta kuusitoista. Vastustajani provosoi tahallaan ja kuiskasi matolla sanan ”Lesbo”. En edes muista sen mimmin nimeä. Se oli joku Virtanen. Jaana tai Sanna, niitä ne aina on. Se sai mitä halusikin. Herpaannuin ja hän otti pisteitä peräkkäin. Pitikö sen toisen kerran sanoa se. Luin huulita sanan :”Lesbohuora.” Tuomarin merkkiä en muista. Otin sitä pimua takista kiinni ja löin nyrkillä nenään. Se paskapää sai minut hermostumaan ja molemmat silmänsä mustiksi. Eipä näy Virtastakaan enää kisaluetteloissa. Taisi tulla pimulle kammo lajia kohtaan. Sen valmentaja huusi minulle kuin hullu. Koko kisa meinasi mennä kaaokseksi. Menin pukkariin ja otin kassini. Parkkipaikalla sen pimun pallomahainen faija juoksi perääni. Potkaisin sitä munille. Se aikuinen mies tuupertui maahan pidellen jalkoväliään. Menin paniikkiin ja lähdin juoksemaan. Vähän ajan päästä olin metroasemalla ja juna tuli laiturille. En tiennyt muuta kuin mennä keskelle Helsinkiä. Onneksi oli kesä. Näytin varmaan oudolta Karatepuku päällä metrossa. Puhelin soi kassissa ja jouduin kaivamaan sen esille. Pelkäsin joutuvani poliisin käsiin. Painoin aina sen mykäksi, kun se soi. Löysin rautatieasemalta vessan missä sain vaihdetua kamppeeni. Isäni lähetti tekstarin. Hän ei ollut vihainen ja pyysi soittamaan. Pelkäsin soittaa, mutta oli pakko. Isä puhui rauhallisesti ja lupasi tulla hakemaan. Kerroin tulevani bussilla. Isä oli vastassa meidän kaupungin linja-autoasemalla. Hän vain halasi minua ja mentiin autoon. ”Jos jotain tulee, niin selvitetään sitten,” hän totesi ja muuta ei asiasta ikinä puhuttu. Koko bussimatkan olin miettininyt, miksi piti hermostua silloin. Minulle oli tehty sama temppu ennenkin. Se Virtanen oli tahallaan niin provosoivan oloinen. Koko ura oli ohi sekunnissa. Viimeinen mitä muistan siitä mimmistä oli, miten hänen silmiinsä tuli pelon kiilto. Eipä saanut sekään suomenmestaruutta. Minä en voi katsoa olympialaisia tänä vuonna.

Olin taas ensimmäinen, joka heräsi ja aloin keittämään kahvia. Luin taas lehteä, kun kahvinkeitin röhki. Tällä kertaa Aira heräsi minun jälkeen ensimmäisenä. Hän alkoi heti tekemään aamiaista. Mieli tuli tosi hyväksi, kun joku teki asioita minulle, mitä en itse osannut tai viitsinyt. Oli välillä pakko vilkuilla Airaa. Make kehui häntä kauniiksi ja minä olin aina pitänyt häntä ylitavallisena. Ehkä hän oli äidin seurassa opinut tekemään itsestään näkymättömän. Kohta minun eteeni tuli lautasellinen puuroa. Aira istui vastapäätä ja alkoi syödä omaansa. -Mitä sä katselet? Aira kysyi närkästyneenä.

58

-Sinua, vastasin. Vähän aikaa Aira lusikoi puuroa ja yhtäkkiä lopetti.-Älä!-Make sanoi sinun olevan kaunis ja sä olet. -En mä halua, että sä tuijotat mua. -En mä enään. Montakohan poikaa sua palvoo ja sinä et tiedä mitään? Aira näytti ensin närkästyneeltä, mutta sitten tuntui kuin hän olisi alkanut hymyilemään. Hänellä ei ollut enään pullasormia, niin kuin lapsena. Yhtäkkiä siskostani oli tullut nainen. Ihan aikuinen nainen. Minä tunsin olevani sama keskenkasvuinen teini, niin kuin aina.

Isä ja Aira olivat menossa purjehtimaan, vaikka sää ei ollut mitä parhain. Äiti menisi ostoksille ja illalla pursiseuralle grillaamaan makkaraa. Kerroin meneväni Kirsin luo niin kuin joka juhannus olin mennyt. Menin äidin kanssa ostoksille. Halusin viedä Kirsille jotain, koska olin aina mennyt sinne vain syömään valmiiseen pöytään. Ostin kaksi pulloa viiniä, kun en keksinyt muuta. Minulta ei enään kyselty papereita Alkon kassalla. Mietin tiesiköhän myyjä minut, niin kuin tässä kaupungissa kaikki tiesi, vai näytikö jo kyllin vanhalta?

Kotona äiti valmisteli salaattia pursiseuran illanistujaisiin. Hän päästeli aina äänekkäitä huokauksia välillä, jotka varmaan auttoivat häntä luulemaan, että hän olisi tehnyt kovaakin työtä. Minä istuin huoneessani ja yritin kirjoittaa. Tein niitä yksinkertaisia lauseita, joita Liisa neuvoi. Kohta lauseita tuli lisää ja kirjoitus alkoi sujua. Olin pian kirjoittanut kaksi sivua. Pelotti poistua koneen ääreltä, jos inspiraationi haihtuisi taas kuukausiksi pois. Oli pakko kuitenkin juoda jotain. Aika oli kulunut nopeasti ja kohta piti lähteä Iidan luokse. Sää ei ollut mitä parhain juhannuksen viettoon. Lähdin kävellen enkä pitänyt kiirettä. Olin kuitenkin liian aikaisin Kirsin ja Arin talolla. Talon edessä oli joku vieras auto. Soitin ovikelloa ja Joonas tuli taas avaamaan. -Nina tuli! Nina tuli! hän taas kailotti juostessaan olohuoneeseen. Otin kengät pois eteisessä ja menin peremmälle. -Hei Nina, Make sanoi istuessaan sohvalla. -Hei, vastasin.-Oi minkä amatsooni, totesi Maken puoliso Jaana ruokailunurkkauksen ison pöydän äärestä. Jaana oli Kirsiäkin vähän lyhyempi vaalea nainen, jolla vaaleat suorat puolipitkät hiukset. Tusin hänet ennestään. Hänellä oli siskonsa kanssa kampaamo, missä olimme käyneet Iidan ja Liisan kanssa, kun olimme menneet esittelemään sarjakuvia

59

kirjamessuille. Jaana oli Kirsiä nuorempi. hyvä jos kolmekyppinen. Make ja Jaana olivat myös olleet Kirsin ja Arin häissä. Kirsi istui viereisellä tuolilla ja alkoi kikattamaan. Iida kertoi Makelle ja Jaanalle uudesta sarjakuvasta, jonka nimeksi tuli tuo sama amatsooni. Make totesi nimen sopivan hyvin. Keskellä ruokapöytää oli Vauvan kori, mihin katseeni pysähtyi. -Tule katsomaan vauvan mallia, Kirsi sanoi leikkisällä äänellä. Menin lähemmäksi ja kurkoitin katsettani. Herranjestas miten pieni lapsi siellä oli. Jaana kurkoitti käsillään ja nosti käärön syliinsä. -Ota lapsi sylliin, Jaana sanoi ja ojensi lasta minulle. En ehtinyt sanoa mitään vastaan kun minulle työnnettiin lapsi. Kerrankin käteni tuntuivat isoilta kun pitelin kääröä. Iida supatti Joonakselle jotain ja tämä lähti juoksemaan. Vauva avasi silmänsä ja katseli minua sinisillä silmillään. -Sun pitää puhua sille jotain. Tai laula vaikka, Jaana jatkoi. Vilkaisin heitä äkkiä ja kaikki tuntui hymyilevän minulle. -Vai laulaa pitäisi. sanoin ja vauva pyöritteli minulle silmiään. -Mä en ole ikinä nähnyt mitään näin pientä ja sievää, jatkoin ja ääneni tuntui käheältä. Vauva näytti nyrpistävän nenäänsä. Yhtäkkiä räpsähti salamavalo. Joonas oli hakenut Iidalle kameran, jolla tämä nyt räiski kuvia. Hätkähdin ja katsoin kameraan samassa salama räpsähti uudelleen. Pienen viiveen jälkeen vauva alkoi rääkymään. olin selvässä pulassa. lapsi ei lopettanut vaikka yritin hyssytellä. Jaana tuli ja pelasti minut ottamalla lapsen omaan syliinsä. -Lopeta se kuvien räpsiminen, Kirsi sanoi Iidalle. Iida sanoi ottavansa salaman pois. Jaana käveli ikkunan viereen ja sai pian lapsen hiljaiseksi. Iida näytti kameran näytöstä kuvia ja Kirsi naureskeli ilmeelleni. Olin liian aikaisessa. Kirsi vasta aloitti illan ruokien tekoa. Hain eteisestä viinit ja Kirsi otti ne luontevasti vastaan. Iida auttoi Kirsiä keittiössä, mikä oli sellaisen tiskin takana. Menin sohvalle Maken seuraksi ja Jaana istui nojatuoliin lapsi sylissä meitä vastapäätä. Jaana kyseli ylioppilastodistuksesta ja ilmoitin sen olleen kohtalainen. Kirsi huuteli keittöstä, miten olin koulun paras seitsemällä ällällä. -Oho! Make tuumasi ja Jaanakin alkoi päivittelemään. Tunsin itseni kiusaantuneeksi. -Sähän pääset ihan minne vaan, Jaana totesi silmät suurena. Tunsin noloutta, kun olin niin hyvä. Koulun käynti oli aina ollut helppoa. Mitään muuta en ollut koskaan osannut. -Mä haluaisin kirjailiaksi tai konemestariksi, niin kuin mun sisko, selitin hiljaa, ettei vauva hermostuisi.-Sä voit alkaa kirjailijaksi siinä sivussa. Menet nyt vain johonkin yliopistoon. Sinne monet haluaa, mutta eivät pääse, Jaana sanoi ja sai minut tuntemaan syyllisyyttä.

60

-Jos mä rupeen tekemään tollaisia lapsia, niin ei tarvitse lähtä mihinkään yliopistoon, vastasin ja toivoin keskustelun siirtyvän muualle. -Voit sä tehdä sitäkin, mutta sulla on ovet auki nyt joka paikkaan, Jaana totesi ja oli aivan oikeassa.

Vihdoin viimein salaatit ja muut ruuat olivat valmiita, ettei tarvinnut puhua minusta koko ajan. Menin mielelläin auttamaan katauksessa. Kirsillä oli lihoja, jotka hän vei ulos grilliin. Sen jäkeen, kun Kirsi ja Ari olivat avanneet ravintolan, niin ruuat olivat talossa parantuneet kovasti. Ei niissä enemminkään ollut valittamista. Ulkona ei ollut kovin lämmin, joten päätimme syödä sisällä oven ollessa auki terassille. Keittiössä oli tehty kahta erillaista salaattia isot kuholliset. Oli helpompi sanoa, mitä pöydässä ei ollut, mutta sitä ei kannattanut tehdä, koska Kirsi olisi sitä todennäköisesti taikonut keittiöstä. Eteisestä kuului, kun joku tuli avaimilla sisään. Ari oli hakenut Liisan ja Kasperin viettämään juhannusta. Oli pakko taas halata Liisaa ja hipaista hänen masuaan. Liisa halasi Maken ja Jaanan iloisena. Liisan maha sai ihailuja. Sitten piti tietysti katsoa vauva, joka oli laitettu takaisin koppaan ja oli nyt olohuoneen pöydällä. Tälläistä iloista hälinää oli Kirsin luona aina ollut. Meillä kaikki tuntui pingoittamiselta ja suoritamiselta. Ari meni katsastamaan grillin, joka oli enemmän kuin iso. Sinne piti vielä laittaa sieniä ja kesäkurpitsoita. Jostain Iida haki lisää tuoleja, että mahduimme kaikki pöydän ääreen. Vihdoin viimein Kasper haki grillistä kaikki ruuat isolle vadille ja pääsimme syömään. Kaikilla juttu luisti paremmin kuin hyvin. Ari oli ollut joskus Maken työkaverina vartiointifirmassa. He olivat tehneet portsarin hommia kahdestaan. Kirsi oli jollain Helsingin reissulla tutustunut Makeen ja tämä oli esitellyt Kirsin työkaverilleen. Kaikki olivat siis tuttuja keskenään. Olin iloinen, että sain kuulua tuohon onnellisten lahkoon. Ei tarvinnut kuunnella pursiseuralla, miten äiti kertoi työasioistaan.

Kesken parhaimman ruokailun Maken puhelin hälyytti.-Pitää mennä käymään tehtaalla, Make totesi, kun hän katsoi kännykkäänsä. Sieltä ei soittanut kukaan. Ilmeisesti jokin Maken ja Tommin asentamista hälyyttimistä antoi singnaalia. -Lähetkö Nina mukaan? Make kysäisi. Nyökkäsin ja laitoin viinilasini pöydälle. olimme pian ulkona. Otimme talon edestä punaisen farmari Opelin, jolla Jaana oli tullut. Make tuntui ajavan reilua vauhtia. -Älä vilkuile sivulle, Make sanoi kun ajoimme ihmetyksekseni tehtaan ohitse. Ajoimme teollisuusalueella tien päähän ja Make kääsi auton keulan tehtaaseen päin. -Ne varmaan vaan tarkistaa kuinka nopeasti me tullaan paikalle.

61

Minä olin enemmän kuin hermona. Tuntui samanlaiselta jännitykseltä, kuin ennen kisoja nuorempana urheillessani. Kohta tietä pitkin ajoi vanhan mallinen volvo. Se oli semmoinen iso laatikonnäköinen. Isällä oli ollut sellainen, kun olin ollut pieni. -Volvo Mäkinen. Eikö niillä ollut parempiin roistoihin rahaa? Make totesi happamasti retorisen kysymyksen. Make käynnisti auton ja lähdettiin liikkeelle. Volvo kääntyi tehtaan porttia päin ja ajoimme sen perän eteen, ettei se päässyt peruuttamaan kadulle. Make sammutti auton ja nousi autosta. Minä tein saman. Hän käveli Volvon kuskin oven viereen ja minä meni auton toiselle puolelle. Miehet näyttivät klassisilta roistoilta. -Eikö Mäkisellä ole parempaa tekemistä juhannusaattona, kun ajella teollisuusalueella? Make sanoi ja oli enemmän kuin tuttavallinen.-Oi Maria, Maria. Sä olet aina yhtä hurmaava. Sua en voi muuta kuin iäti palvoa, Mäkinen sanoi runomitalla neliskulmaisen Volvon avonaisesta ikkunasta. -Nyt on näköjään tosi lama, kun roistotkin kilpailutetaan. Halvin ensin. Terve Arto, Make tervehti etupenkillä istuvaa, noin nelikyppistä miestä jolla oli parran sänki. -No kenet sä saat juhannusaattona päivän varoitusajalla pikkukaupunkiin kohtuu hintaan? Mäkinen esitti vuorostaa retorisen kysymyksen. -Maksetaanko sulle paljonkin? Make kysyi kuin tutulta kysytään. -Tästä keikasta sai etumaksua enemmän kuin jouluaatosta kokonaan, Mäkinen totesi. -Luuleeko se sun palkkaaja etten mä saa selville kuka se on? Make kysyi. -Ei. Kun mä kerroin kuinka tässä käy, niin se sanoi, että sä voisit soittaa sille. Kuka toi pimu on? Onko se sun tyttöystävä? Miten sä saat aina parepia naisia kuin minä? Mitä ne näkee sussa? Mäkinen kyseli. -Millä mä soitan sille? Make kysyi ja Mäkinen ojensi kännykkää, mihin hän laittoi numeron valmiiksi. Make otti puhelimen korvaleen ja odotteli koska siihen vastattaisiin. -Joo on joo, Make sanoi ja arvasin, että toiseen päähän oli laitettu systeemit valmiiksi soittoa varten. -No mitä sä tiedoista maksaisit? -Jaa, Make sanoi ja selitystä tuntui tulevan luurin toisesta päästä. -Aika pieniä luita sä heittelet. Taidat olla insinööri, kun olet noin tyhmä. Mitä sun kaverit sanoo, kun sä viet potin? Ai nekin on insinöörejä. Arto pysy siellä autossa! Make huusi yhtäkiä ja huomasin miten matkustajan puolen ovi avautui. -Mä vähän tanssin tän pimun kanssa onhan nyt juhannus, parransäkinen pula-ajan elvis totesi noustessaan autosta. Mies näytti peloittavalta. Hänellä oli viinin punainen silkkinen halpiskesäpusero. Pusero oli auki ja sen alta näkyi musta hiaton akanhakkaajapaita. Näytti siltä että tämä mies vielä nosteli painoja. -Tule Artsi takaisin autoon! Mäkinen huusi.

62

-Älä ny. Älä pelkää nätti tyttö. Anna setä vähän silittää sua, Mies sanoi ivalisella äänellä ja minä peräydyin nurmikolle. Yhtäkkiä mies hyökkäsi ja väistin häntä kuin härkätaistelija. -Ai sä haluat leikkiä, Mies totesi ja alkoi huitoa minua ja väistelin joka iskun. Yhtäkkiä, hän yritti potkaista, mutta sain helposti buutsista kiinni. -Helvetti! hän huusi ja hyppi yhdellä jalalla minun nostaessa toista jalkaa ylemmäs kantapäästä. Huomasin hänen harovan jotain selän takaa vyön alta. Potkaisin haarojen väliin ja päästin irti. -Vitun amatööri. mä sanoin, että nää on huippu väkeä, Mäkinen naukui ratin takana. Mies kaatui nurmikolle ja voihki. Kuin tilauksesta teollisuusalueelle tuli vartiointiliikkeen valkomusta pikkuauto. Auto pysähtyi tien toislle puolelle ja sieltä tuli se kaksikymppinen Juvosen poika ulos, josta setäni oli puhunut. -Terve Nina. Mitäs täällä? Pullea poika totesi tuttavallisesti ja katsoi maassa makavaa miestä. -Me lähdetään. Varo sillä on ase, Make totesi ja käveli Ooppeliin päin vinkaten minulle. Tein saman ja istuin autoon.-Voi vitun vittu, kuulin Mäkisen sanovan ratin takaa. -Älä liiku! huusi Juvosen poika ja haroi kaasusumutinta vyöltään kotelosta. Katsoin taakseni liikkuvasta autosta kuinka hän ruiskutti sumua makaavan Arton päälle ja Mäkinen nojasi rattiin itkevän näköisenä.

Ajoimme takaisin Kirsin talolle. Minä soitin ovikelloa ja Make jäi talon eteen hiekkatielle puhumaan puhelimeen. Hän varmaan soitti sedälleni. Menin sisälle ja kerroin ettemme nähneet siellä mitään erikoista, niin kuin Make oli käskenyt. Kohta olin muiden kanssa taas juhlien tunnelmassa. Iidan poikaystävä Matias oli myös tullut juhliin ja Iida oli käpertynyt tämän kainaloon sohvalle. Näytti ettei heidän välillään ollut mitään muutosta, josta Iida oli ollut huolissaan. Jossain vaiheessa kävimme työhuoneessa jossa Iida esitteli uusimmat kuvat minusta. Sisälläni kouraisi, kun kuvat olivat niin hienoja. Mietin miltä näytin oikeasti. Tiesin kuvien piti olla yliammuttuja ja kauniita. Olin epäillyt Liisan kykyä keksiä juonta kirjaan. En olisi itse pystynyt keksimään parempia kohtauksia. Hiuksien juurissa tuntui kun pöydältä nostettiin viimeiset kuvat. Niissä pidin siskoani sylissäni. Sisko itki ja hänkin näytti kauniilta. Siskollani oli luvissa itku silmissa ja pasut hiukset haroittivat hienosti joka suuntaan. Iida oli piirtänyt hänelle kesätopin mistä rinnat näkyivät houkuttelevasti. Minun käsivarret näyttivät kuvassa vahvoilta ja lihaksikkailta. Kasvoissani oli kuvissa varma ilme, niin kuin jollain kissanaisella. Kaikissa kuvissa minulla oli se hiaton liivi ja ne lännensaappaat. Maken ja Jaanan ihastelessa kuvia tunsin nolouden tunteen menevän lävitseni. Mietin mitä siskoni

63

sanoisi sarjakuvasta. Oli pakko ottaa asia puheeksi Iidan kanssa. Iida vaan kiehnäsi Matiaksen kainalossa ja kaikki muutkin ihmiset tuntuivat puhuvan toistensa päälle. Ehkä oli parempi puhua asiasta vasta arkena.

Illan edetessä lähdimme kaikki paitsi Jaana ja Make kaupungin yhteiseen rantaan, missä vanhoista makasiineistä oli tehty kesäravintoloita. Makasiinien keskelle oli muutama vuosi sitten tehty sementtisistä kivistä tori, jonka reunalla oli nyt myös esiintymislava. Tänä juhannus aattona siellä esiintyi kolme orkesteria. Illan pääesiintyjä oli Ami Aspellund. Minulla ei ollut mitään käsitystä kuka tämä laulaja oli. Olin varma että hän olisi joku ruotsinkielisten päättäjien suosikki. Kyselin Kirsiltä ja arvasin oikein, että hän oli myös vanha. Ilta kului säätä pidellessä, eli sadetta pelätessä. Jossain vaiheessa iltaa sain kysyttyä Iidalta oliko viisasta piirtää siskoni Aira niin tarkasti sarjakuvaan. Iida väitti kysyneesä luvan asiaan. Uskoin häntä, mutta ihmettelin asiaa. Orkesterien soittaessa muut menivät tanssimaan. Minä jäin Liisan ja Kasperin kanssa pöytään. -Minusta Iida ja Matias eivät näytä enään parilta, totesin.-Milloin sinusta on selvännäkijä tullut? Liisa kysyi hymyillen.-Mitä onko se totta? Näätsä ettei ne ole kauvaa pari? Kysyin Liisalta joka vilkaisi poikaystäväänsä Kasperiin. Liisa oli nähnyt selvännäkijänä monta juttua.-En mä nää rakkaitteni sisälle, mutta Kasper näki Matiaksen pussaavan jotain tyttöä, Liisa vastasi ja haki hyväsyntää tulevan lapsensa isästä. -Joo. Kyllä mä näin semmoista. En mä ole voinut sanoa Iidalle, kun se on vähä niin ku mun sisko, Kasper vastasi. -Satayhdeksänkyt senttinen mies. Mitä sä pelkäät? Nelkytkilosta tyttöä? Liisa kertoo, sanoin. -Me ajateltiin että sä kerrot, kun sä oot sarjakuvasankari, Liisa sanoi.-Minä. En, sanoin ja minua ahdisti. -Miten niin minä?-Me äänestettiin. Me ollaan sen perhettä. Meidän pitää tulla toimeen sen kanssa. Sä tiedät miten se alkaa riehumaan. Et sä vois?, Liisa selitti ja oli anovan oloinen.-Mikä Ninalla on? Mitä se on tuon näköinen? kysyi Iida istuessaan viereeni puiselle pirttipenkille. Liisa ja Kasper katsoivat minua pöydän yli vakavana. -Onko mieshuolia? onko naishuolia? Iida kysyi huvittuneena.-Vähä molempia. Mä kerron huomenna, vastasin.-Oli mitä oli. Mulle sä voit aina puhua mistä vaan, Iida vastasi osaanottavasti. Katsoin Liisaa ja Kasperia, jotka näyttivät syyllisiltä, kuin Pandidoksen pojat oikeudessa.-Mä taidan lähteä. En mä ole juhlatuulella, sanoin vaisusti.

64

-Nina. Sä tiedät, että mä rakastan sua aina, Iida sanoi ja halasi ennen kuin nousin pöydästä.-Etkö sä halua nähdä Ami Aspelundia? Matias kysyi vitsikkäällä äänellä. Ravistin nyrpeänä päätäni ja sain muut pöydässä nauramaan. Ajattelin vielä kostavani tuolle kusipäälle, joka huijasi kaveriani ja luuli, etten tietäisi asiasta mitään. Meiltä oli rantaan vain sata metriä. Kävelin raskain mielin ja mietin millaiseksi elämä oli mennyt. Rantatien mutkan takana oli meidän talo.

Enään kaksi taloa ja kääntyisin kulman taakse, sitten viisikymmentämetriä ja tien yli. -Nina! kuului tuttu ääni yli sata vuotta vanhan punaisen puutalon pihasta. -Betina, sanoin ja huomasin ääneni tulevan iloisemmaksi.-Etkö jäänyt katsomaan Amia? Onko kaikki hyvin? Sä näytit surulliselta, Betina kyseli ja vilkaisin muualle, kun en tiennyt mihin katsoa. -Asut sä tässä? ihan mun naapurissa, puhelin vaihtaen aihetta.-Mä perin tän talon mun tätiltä. Ihana talo. Talvella menee varmaan paljon sähköä ja puita lämmittämiseen, Betina selitti ja oli kiva taas katsella hänen hymykuoppia ja valkeita hampaitaan. -Tuletko kylään? Vai pelkäätkö lesboutumista? hän kysyi leikkisästi. -En mä pelkää mitään, vastasin niin kuin olin aina tottunut, mutta menin sitten hiljaiseksi.-Mikä on? Tule. Mä laitan sulle jotain. Mä oon tuntenut sun jo pienestä. Et sä ole ikinä tuommoinen. Mä en kerro sun asioita, jos sä haluat kertoa. Painoin päätäni alas ja käveli kuin robotti. Betina avasi puisen portin ja kävelin pihalle. Pihalla kasvoi niittymäistä ruohoa, jonka keskellä oli hiekkalaikkuja. Pihan toisella puolella oli pitkä punainen liiteri. Piha loppui seuraavaan taloon. Tämä oli entisajan ahdas kaupunkipiha. -Otatko vihreää teetä? Mulla on sitä tossa termarissa, hän kysyi näyttäen ankeaan laudoistatehtyä pyöreää puutarhapöytää, minkä molemmin puolin oli samaan sarjaan kuuluvat puiset rimpula tuolit. Nyökkäsin katsoessani pöydällä olevaa metallinkiiltävää muovitermosta, joka oli avonaisen tietokoneen vieressä. -Mä haen sulle mukin, hän sanoi ja meni kaksi rappusta ulkovesta sisälle. Istuin toiselle tuoleista ja en voinut vastustaa kiusausta. Tämä oli samanlainen harmaa Apple, kuin itsellänikin oli. Ihmettelin, että kahvilatyöntekijä oli ostanut näin kalliin koneen. Painoin yhtä nappulaa ja näyttö valaistui. Se oli täynnä tekstiä. Tekstissä kuvattiin kahvilaa sisältä ja tajusin heti mistä se kertoo. Kohta tekstissä kuvailtiin miten omistajan kolmetoistavuotias tytär tuli kahden samanikäisen tytön kanssa sisälle kauhean hölinän saattelmana.-Luetsä mun tekstiä? kuului takaantani. Jäykistyin noloudesta.

65

-Se meni vahingossa päälle, sanoin, vaikka tiesin etten huijaisi ketään. -Mä kaadan sulle teetä, Betina sanoi ja laittoi mukin eteeni. Samalla hän läpsäytti koneen näytön kiinni ennen kuin otti kannun ja kaatoi teetä mukiini.-Kirjoititsä meistä? Musta ja tytöistä? kysyin Betinan keskityttyä kaatamiseen.-Te olette vaan sivuhenkilöitä. Ja mä voin muuttaa nimet. Musta te olette aina olleet sellaisia tyttökavereita jotka on aina pitäneet yhtä. Sellaisia kavereita, kuin mä lapsena toivoin, Betina selitti katsoen sata vuotta vanhaa kiiltäväksi maalattua liiteriä. Minua harmitti kun muistin Iidan ja katsoin mukiini.-Olisit sä halunnut sokeria? Onko jotain sattunut sun ystävien kanssa? Betina kysyi ja varmaan näki minun ajatukseni. -Iidan poikaystävällä on toinen ja Liisa ei uskalla kertoa sille. Nyt mun pitäisi, vastasin ja jatkoin muumimukin pohjaan tuijottamista. -Parempi että sä kerrot. Muuten se ihmettelee miksei parhaat kaverit ole kertoneet kun ovat tienneet. -Se suuttuu ja väittää mua kateeksi.-Niinhän se aluksi tekee. Mä voin kertoa, jos sä et uskalla.-Mä kerron. Mä vaan pelkään menettäväni mun ystävän.-Ei sellaisilla ystävillä tee mitään, jotka suuttuu tosiasioista. Kyllä se leppyy, Betina puheli hiljaisella ja lohduttavalla äänellä. Nyökkäilin ja tuntui paremmalta. Pihaan kuului juhlapaikan hälinä. -Saanko mä lukea sun kirjan? Mä oon aina halunnut kirjailijaksi, juttelin jo iloisemmin.-Ei se vielä ole valmis. Ehkä joskus.-Kertooko se meistä? Musta ja tytöistä?-Se kertoo Kirsistä, mutta et sano sille mitään. Ei se ihan samaa ole, mutta paljon huomaan varastaneeni häneltä ja teiltä. Tee maistui nyt jo paremmalta. Betina suunnitteli juhlapaikalle lähtöä. Minä sanoin meneväni kotiin. Hän käski poikkeamaan joskus. Lupasin tulla vakoilemaan kirjaa.

Aamulla ei huvittanut lähteä lenkille. Muuta perhettä ei näkynyt. Ehkä he olivat jääneet veneeseen yöksi. Mietin Betinan luona käyntiä. Hän oli ollut ystävällinen ja kannustava. Nyt alkoi kiusaamaan, mitä hän oli kirjoittanut minusta kirjaansa. Kohta minusta oli juttua kahdessa kirjassa. Sarjakuvassa ja toisessa. Voi olla ettei Betinan kirjaa ikinä julkaistaisi. Liisa oli selvännäkijän nähnyt jo vuosi sitten Betinan kirjailijana. Hän oli nähnyt tämän asuvan puutalossa, ennen, kuin tämä oli perinyt taloa. Muistan miten Betina oli käynyt kysymässä isältäni neuvoa, kun muut sukulaiset olivat kyseenalaistaneet Betinan tädin

66

testamenttiä. Isä oli vakuuttanut testamentin laillisuuden, ja käskenyt ottaa rauhallisesti. En koskaan tajunnut hänen muuttavan naapuriin. Keitin kahvia. Kahvipannun röhkiessä tajusin keittäneeni liikaa, eihän sitä nyt joisi muut kuin minä. Etsin kaapista syömistä. Söin näkkileipää ja leikkasin isosta juustonpalasta epätasaisia siivuja. Muistan miten koulussa oli joskus ollut kotitaloutta. Iida ja Liisa olivat pärjänneet hyvin. Minä sain siitä vain seiskan ja senkin vain siksi, että osasin kokeissa hyvin. En kertonut kenellekkään siitä numerosta. Iidalle se olisi ollut hyvä numero. Minulle se ei ollut edes numero.

Puolilta päivin olin taas salilla. Onneksi minulla oli oma avain. Muuten olisin jäänyt ulkopuolelle. Tein hommia isoilla painoilla. Nostin penkistä paljon. Kaikki tuntui kevyeltä romulta. Kohta minulla oli tangossa enemmän kuin koskaan. Jätin lukot pois painojen edestä, että saisin painot pois rinnan päältä, jos jotain sattuisi. Katsoin penkistä tankoa. Minulle tuli mieleenin Iida ja hänen poikaystävänsä. Tartuin tankoon ja otin sen telineestä. Painot tulivat rinnan päälle ja takaisin ylös, niin kuin ne eivät olisi painaneet mitään. Jokin väläytti aivoissani käskyn ja tein noston uudestaa. Jumaliste yhdeksänkymmentä viisikiloa kaksi kertaa. Painot kolahtivat kaikuen telineeseen salissa, missä ei olut muita kuin minä. Nyt vasta harmitti. Uusi ennätys ja kukaan ei ollut katsomassa. Tämmöinen laiha pimu tekee tuollaisen noston. Sata kiloa ei ollut enään kaukana.

Kotiin päästyäni katselin itseäni eteisen peilistä. Käsivateni näyttivät vähän lihaksikkaammilta, kuin ennen. Olin tyytyväinen poseeratessani. Ehdin vain istahtaa sohvalle, kun puhelimen soi. Se oli Iida. Ahdistus valtasi mieleni, kun mietin lupaustani kertoa hänelle totuus. -Hei Iida, vastasin.-Oot sä vielä allapäin? Sä kuullostat niin vaikeelta. Miten sulla menee?-Ihan hyvin. Mä tein äsken ennätyksen penkkipunnerruksessa. Yhdeksänkytviisi kiloa.-Onko se paljon? Juteltaisko? Sä voisit tulla loossiin, niin keskusteltaisiin kahdestaan. Mä olen töissä, mut tuu koska vaan. Tänään on varmaan hiljaista, Iida jutteli lohduttavalla äänellä, mikä teki mieleni vielä ahdistavammaksi. Kampesin itseni sohvalta. Paikat olivat puuduksissa treenien jälkkeen. Ajattelin syödä jotain, jos Kasper laittaisi. Voi olla, että Iidan suututtua minulle ei minulla olisi enään mitään asiaa siihen baariin. Ulkona ei enään ollut niin kymä. Laitoin hiattoman paidan ja sen hiattoman nahkaliivin päälleni. Lähtiessäni vilkaisin vielä käsivarsiani eteisen peilistä. Yleensä ajoin skootterillani täysillä. Nyt

67

köröttelin puolella kaasulla ja silti olin perillä liian nopeasti. Ravintolassa oli muutamassa pöydässä nuorisoa, mutta väkeä ei ollut vielä edes arki-illan verran. -Hei Nina. Otatko jotain syötävää? Iida sanoi kassan takaa, missä Kirsi yleensä vietti aikaansa. Nyökäytin, kun kurkkuni tuntui niin kuivalta. -Olitsä treenaamasa? Iida kyseli ja huomasin hänen silmiensä liikeestä katselevan käsivarsiani. -Sä tarviit kunnon ruokaa, että palaudut ja tulet iloiseksi, Iida sanoi iloisena ja minua harmitti. Iida tilasi Kasperilta teksas pihvin riisillä, kun hän muisti sen olevan suosikkini. Juomaksi halusin jäävettä. Sain juomani ja menin meidän kantapöytään istumaan. Pian Iida tuli vastapäätä istumaan, kun oli niin hiljaista. -Kerro nyt mikä sua painaa. Kerro Iidalle. Kerro nyt, Iida lässytti kuin pienelle lapselle.-Jos mä syön ensin.-Miks?-Mä kiihdyn liikaa ollessani nälkäinen, vastasin. Tiesin ettei uutisten jäkeen syömisestäni tulisi mitään. Kohta Kasper huikkasi tiskiltä, että annos oli valmis.-Miksei se sitä voinut tuoda? Miksei Liisa tänään tullut? Iida kälätti mennessään. Kasper vilkaisi minua silmiin kysyvästi ja kääntyi askareihinsa. Sain ruuan eteeni ja Iida katseli minua vastapäätä. -Onko sulla mies huolia? Iida kysyi kun lappasin viimeisiä palasia suuhuni. -Tavallaan, vastasin.-Tavallaan. Miten niin tavallaan, Iida intti. Vilkaisin keittiöön tiskin yli ja Kasper katsoi takaisin. Iida vilkaisi keittiöön ja minuun. Hän arvasi jotain.-Mun parhaan kaverin kundikaveri pettää sitä, vastasin ja vähän aikaa oli ihan hiljaista. -Puhutsä musta? Tiesikö Kasper? Miksei se kertonut?-Kukaan ei uskalla, paitsi minä.-Mikä helvettiä? Iida tiuskaisi. -Teetsä musta pilaa?-Sun poikaystävä pussaili yhtä naista ja se ei ollut mitää ystävyyssuukottelua.Iidan silmät alkoiva vettyä. Hän ei tiennyt minne hän olisi katsellut. -Helvetti! Mä arvasin, kun se on niin paljon poissa. Kasper varmaan tiesi, kun se katsoi sinua noin, Iida rääkyi. Hän ei ymmärtänyt yhtään vaikeampaa tekstiä, mutta ihmisten käytöksestä hän näki kaiken. Hän oli nähnyt jo pienenä miten hänen isällään oli ollut toinen nainen. Jokaiseen sarjakuvaan hän oli osannut kuvata ihmisten ilmeet ja olemukset. Nyt hän nojasi kyynerpäillä pöytään ja itki katkerasti. Yhtäkkiä hän näytti puolta pienemmältä, kuin ennen. -Vittu! Mä oon jotain ihmisjätettä. Miks mulle tehdään näin? Miksei mulle sanota mitää?

68

-Sä olet henkisesti niin vahva, ettei kukaan uskalla sanoa sulle mitään ikävää. Mäkin söin ensin, kun mä en tiennyt saanko mä enään ikinä täältä ruokaa, vastasin ja Iida tyrskäti itkun lomassa. -Mä olen inhoittava ämmä, josta ei kukaan pidä, Iida vänisi. -Etkä ole. Sä olet suloinen ja vahva nainen, joka tarvii sellasen miehen joka sanoo sulle vastaan. Kohta tän ravintolan myynti nousee, kun koko läänistä vapaat miehet tulee kuolaamaan tänne. -Pitää mennä kassalle, Iida sanoi yhtäkkiä ja pyyhki simiään juostessaan tiskin taakse. Hän näytti surkealta ja vanhempi pariskunta katseli häntä ihmeissään tilatessaan ruokaa. -Säkin tiesit koko aika! Kuului kun Iida huusi keittiössä Kasperille.

Kotona en tiennyt miten olisin ollut. Tuntui pahalta Iidan puolesta. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa sanoin mitä ajattelin.

Iida RakasMinä olen tuntenut sinut jo yhdeksänvuotiaasta. Kerroin tänään jotain joka järkytti mieltäsi. Olin ainoa, joka uskalsi asian kertoa, koska kaikki sinun ystäväsi rakastavat sinua ja eivät halua nähdä sinun itkevän. Olet kaunein nainen, jonka tunnen. Kun ihmiset tietävät että olet vapaa, niin kohta ovesi takana on jono ehdokkaita. Ja sen jonon toista päätä ei näy. Muistan jo koulusta miten pojat menivät sekaisin kun kuljit heidän ohitse. Sinä olet muutunut siitä vielä ihanammaksi. Tiedät etten mielistele, enkä valehtele. Näit kasvoistani, että kärsin. Kärsin siksi, kun sinua petettiin. Helpoitti kertoa asia ja toivon että pystyn auttamaan, koska olet minulle enemmän kuin rakas.Ystäväsi Nina

Laitoin kirjeeni sähköpostiin. ei mennyt, kuin viisi minuuttia ja Iida soitti.-Nina mä rakastan sinua. Mä oon ahdistunut ja suuttunut. Tää pahaolo tappaa mut. Mitä mä teen? Iida kailotti puhelimeen ennen kuin ehdin sanoa kunnolla haloota. -Ootsä jo puhunut sen Matiaksen kanssa? -En. Entä jos kaikki on muitten keksimää? Mä oon niin sekaisin. -Otetaan selvää. Onko sulla auto? Mennään katsomaan mitä se touhuaa, neuvoin. Iida sai äidiltään valkoisen farmari Volvon lainaksi. En tiennyt oliko hän saanut, tai kysynyt lupaa sen ottamiseen. Oli jo puoli yö kun Iida nouti minut talon edestä. -Perkele että mä olen hermostunut! Iida huusi heti kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Pelkäsin kyydissä kun hän ajoi niin lujaa. Hän ei muutenkaan ollut mikään hyvä kuski. Asiaa

69

pahensi, että hän seliti jotain koko ajan maanisesti ja kädet olivat välillä muualla kuin ohjauspyörässä. Auto meni samaan suuntaan maaseudulle missä siskoni oli ollut keikalla. Nyt ajoimme kylän ohi ja Iida ääni koveni koko ajan, kun lähestyimme Matiaksen kotia.Yhtäkkiä Iida löi Volvon jarrut pohjaan. -Mä haluan nähdä sen itse teossa, Iida sanoi ja nousimme autosta. En viitsinyt mainita että valkoinen auto näkyi varmasti talolle, joka oli sadan viidenkymmenen metrin päässä tieltä keskellä peltoja. Iida nosti takaluukun ylös ja otti takaluukusta kahdet kiikarit. Hän ojensi minulle toiset. Kaivoin kiikareita nahkaisesta kotelosta. -Kato näätkö sen oranssinpunaista autoa pihassa, hän komensi. Tunsin itseni typeräksi katsellessani kiikareilla paikasta, mihin näkyi kahdesta muustakin talosta. -Ei sitä näy. Mennään mökille katsomaan. Iidan liikkeet olivat jopa minulle hätäisiä. Kohta olimme taas autossa jonka moottori huusi Iidan painaessa kaasua. Mökkitielle oli talolta muutama sata metriä. Olimme joskus käyneet täällä. Metsätietä oli varmaan kilometri. Käskin Iidan ajaa hiljempaa ja jättämään auton, niin ettei se näkyisi talolle. Pysähdyimme sata metriä ennen taloa. Kävelimme sanomatta sanaakaan mökille päin. Iidalla oli kiikarit vielä kaulassa. Minä olin jättänyt omani autoon. Kohta näimme pihaan, missä oli kaksi autoa.-Matiaksen auto on pihassa. Kenen huoran toi toinen on? Iida sähähti.-Hiljaa. Hiivitään pihanpuolelle katsoon kuka siellä on. Jos siellä on jotain arveluttavaa, niin tullaan takaisin ja tehdään suunnitelma. Et mene itkemään sinne. Se on säälittävää, ei tehokasta, valistin. Iida tönäisi kevyesti nyrkillään olkapäätäni ilmoittaakseen ymmärtävänsä. Tulimme talon pihaan, missä oli oranssinpunainen avolava-auto ja samanlainen valkoinen farmarivolvo. Talon takaa kuului jotain puhetta. Laitoin sormeni suun eteen ja näytin Iidalle, että tämä seuraisi perässä. Hiivimme talon seinänviertä minä edellä. Vilkaisin keittiön ikkunasta sisään ja en nähnyt kuin muutaman juomatölkin olohuoneen pöydällä. Vinkkasin ja jatkoimme seinän viertä talon kulmalle. Kurkistin varovasti. Tämä oli se seinä, jossa oli iso lasi-ikuna merelle päin. Hiivin ikkunan reunaan ja vilkaisin sisälle. -Näkyykö mitään? Iida kuiskasi. Huitaisin kädellä, että hän olisi hiljaa. Puheensorina kuului seuraavan kulman takaa. Kipitin lujaa pitkän lasiseinän ohitse ja ikkunan kuvajaisesta näin Iidan seuraavan minua. Valkoista rapattua seinää oli vielä viisimetriä jäljellä. Kun pääsin nurkalle niin kurkkasin varovasti. Vedin pääni nopeasti takaisin ja laitoin sormeni suun eteen Iidalle merkiksi. Menin ihan hänen viereensä ja laitoin käden hänen korvan ympärille kuiskatakseni.

70

-Sä voit katsoa, mutta et saa kiihtyä. Jos sä hermostut, niin me näytetään vaan tyhmiltä. Kun sä oot vilkaissut niin juostaan etupihalle ja mietitään mitä tehdään, sanelin käskevästi. Iida nyökkäsi terävästi ymmärtäessään sanomani. Iida hiipi kulmalle ja kurkkasi varovasti. Näin hänen kasvoistaan, miten ne meninivät kuin lyttyyn. Nykäisin hänet takaisin ja laitoin käden hänen suunsa eteen tiukasti. Aloin taluttamaan häntä määrätietoiseti menosuuntaan pitäen kättäni hänen suunsa edessä. Kämmenselkäni kastui, kun Iidan silmistä tuli kyyneleitä. Sain Iidan yllättävän helposti eteupihalle. Käskin hänen olla hiljaa kun poistin kättäni. Iida laittoi kädet kasvojensa eteen ja istui ulko-oven edessä olevalle ainoalle rapulle. -Emmä jaksa enään itkee. Mä luulin tehneeni kaikken oikein. Mä autoin ton autonkin maalaamisessa, Iida vänisi hiljaa sanoja. Istuin viereen ja silitin vähän aikaa hänen hiuksiaan. Hän näytti taas pienemmältä, kuin olikaan.-Maalataan se uudestaan, tuli ajatus suustani ulos kuin itsestään. Iida lopetti volloittamisen ja nosti päänsä ja käänsi katseensa minuun. Nousin rapulta ja kävelin pihan poikki autokatokseen. Iida istui rapulla vähän aikaa ja seurasi minua. Kukaan ei ajanut katokseen autoja kesällä. Siellä oli moottorikelkka pressun alla. Katsoimme koppiin autokatoksen päässä. Siellä oli polttopuita yksi seinä täynnä ja tukki missä oli Fiskarssin iso halkaisukirves. Takaseinustalla ei ollut polttopuita. Siellä oli iso pönttö talomaalia. Katsoin pönttöä ja totesin roiskeista maalin olevan valkoista. Iida löysi puukon jolla avasimme kannen. Pönttö oli vielä puolitäynnä. Pönttöön oli laitettu reunasta pensseli rautalangalla roikkumaan. Talo oli rapattu valkoisella ja maalia oli tavittu vain räystäisiin. -Tänne se! Iida tiuskaisi ja repäisi pöntön käsistäni. Otin kiikarit hänen kaulastaan, kun ne meinasi pudota maalipyttyyn. Hyvä että ehdin autokatoksesta ulos, kun Iida oli jo maalamassa Matiaksen punaista avolava autoa. Sivuun tuli iso peniksen kuva ja kirjoitus mulkku. Joskus olen näyhnyt jossain elokuvassa, miten taidemaalarit maalaavat hurmoksessa jotain vauhdilla. Tämä näytti samalta. Koneppeltiin tuli hämähäkinkuva ja teksti: Vittupää. Kaikista teksteistä tuli nuoli ohjaamoon. Minua nauratti piirokset ja tekstit. Avolavan perälautaan tuli kirjoitus: perse homo. Yhtäkiä hätkähdin, kun Iida oli jo sotkemassa volvon takalaisia. Vittu huora luki takaikkunassa isoilla kirjaimilla, ennen kuin sain painittua pensselin pois hänen kädestään. Saman tien hän juoksi puukatokseen takaisin ja tuli sieltä ulos kirveen kanssa. Avolava-autosta puhkesi takarengas ja kilahti sivulasi rikki. Iida itki ja nauroi saman aikaisesti heiluessaan kirveen kanssa. -Mitä helvettiä? kuului ulko ovelta. Matias seisoi oven raossa pelkkä pyyhe lanteillaan.-Saatana sika! Iida huusi ja juoksi häntä kohti kirves pään yllä valmiina lyömään. Matias sai oven kiinni viime hetkellä ja kirves upposi ulko-oveen syvälle. Iida yritti vetää kirvestä

71

pois ovesta, mutta se oli niin syvällä, ettei hän saanut sitä irti. Iida repi kirveen varresta ja itki ääneen. Otin häntä lantiosta kiinni ja vedin hänet kauvemmaksi ovesta.-Lähdetään ennen kuin sattuu mitään, totesin ja aloin taluttamaan itkevää ystävääni pois pihasta. -Saatanan hullu! Tää on ihan pilalla! kuului Matiaksen ääni, kun olimme melkein autolla. Iida alkoi nauramaan pirullisesti. Mietin olinko muuttanut kiltin tytön vittumaiseksi noidaksi. Pääsimme autolle ja Iida ajoi. Häneltä tuli koko ajan kyyneleitä kun hän ohjasi autoa. Meinasimme mennä metsään muutamassa mutkassa, kun kyyneleet eivät loppuneet.-Jos mä ajaisin, totesin käskevällä äänellä. Pääsimme isolle tielle, missä oli heti bussipysäkki. Iida ohjasi pysäkille ja nousi autosta. Minä tein saman. -Nina! Iida huusi kun olimme ulkona autosta. Kun olimme auton edessä, niin hän tarrautui minuun ja halasin kaikin voimin. Volvossa oli valot päällä ja molemmilta puolilta ovet auki. -Ne pani siellä paljun vieressä. Mä halusin tappaa ne, Iida vänisi. Tietenkin tietä pitkin piti tulla poliisiauto, joka pysähtyi kohdallemme. -Iltaa. Onko jotain ongelmia? kysyi miespoliisi vastakaiselta kaistalta pakettiauton ikkunasta. -Vähän perhehuolia, vastasin halatessani Iidaa, joka käänsi päätään enemmän minuun peittääkseen kasvonsa. -Me luultiin, että auto on rikki, kun ovet on auki ja valot päällä, miespoliisi vastasi. -Me lähdetään ihan heti, vastasin. -Hei Nina. Mitä sillä Iidalla on? huusi naispoliisi pelkääjänpaikalta kurkoitellen. Ajattelin, ettei voinut huonommin sattua. Ainoa poliisi, joka me tunnettiin piti tulla vastaan juuri nyt. -Poikaystävä pettää. vastasin. -No voi sentään. Hei. Mä olen pahoillani. Soittakaa jos tarviitte apua, naispoliisi sanoi. Yhtäkkiä muistin.-Saija. Sun sisko on Kirsin luona, sanoin tutulle naispoliisille. Iida irroittautui ja meni pää painuksissa eteen matkustajan paikalle istumaan.-Joo se soitti. Me nähdään ehkä huomenna. Ikävää että tavattiin näin ikävässä tilanteessa, Saija sanoi ja minä nostin kättäni mennäkseni kuskin paikalle. Iida ei puhunut koko paluumatkalla mitään, eikä myöskään itkenyt. Ajoin heidän talon eteen. Sanoin pääseväni kävellen kotiin. Puolessa matkassa huomasin, että kiikarit olivat vielä kaulassani.

Heräsin sunnuntana ajoissa, vaikka olin mennyt nukkumaan myöhään. Lähdin juoksemaan vaikka väsytti kovasti. Kun olin juossut pari sataa metriä, niin tunsin väsymykseni hävinneen. Edelliset päivät pyörivät mielessäni. Oli tapahtunut aivan liikaa.

72

Niin se oli elämässäni aina ollut. Monesti ei tapahtunut mitään viikkoihin ja sitten tapahtui muutamassa päivässä enemmän kuin monelle koko elinaikana. Juoksin kuin tuuli. Tuntui siltä kuin pääni olisi selvinnyt kaikista ajatuksista kovalla juoksulla. Menin vanhan sataman nurmikolle ja tein varjonyrkkeilyä. Olin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Nyt piti varoa, etten tulisi ylikuntoon. Sitäkin oli joskus tapahtunut. Juoksin takaisin kotiin ja mietin maratonille menoa. Jos jokin menisin vikaan, niin en varmaan osaisi antaa periksi, vaan juoksisin itseni kipeäksi. Kotona keitin kahvia. Tällä kertaa muistin annostella vain itselleni. Luin tapani mukaan sanomalehtiä ja join kahvia. Löysin kaapista näkkileipää ja juustoa. Mietin miten selviäisin opiskelia-asuntolassa, kun Aira ei olisi laittamassa ruokaa. Sitten mietin miten äiti ja isä pärjäisi ilman Airaa. Nytkin siskoni oli varmaan ruokkinut koko pursiseuran juhannuksena. Ensimmäistä kertaa minulla tuli vähän äitiä sääli. Kahvin jäkeen sain kirjoitettua vähän koneella. Juttu luisti hyvin ja mieleni koheni. Muutaman tunnin päästä minua väsytti ja menin sohvalle maate.

Puheli soi ja heräsin siihen. Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin missä olin. Puhelin soi eteisessä valkoisen nahkaliivin povitaskussa. Se oli soinut jo kauan, mutta ei lopettanut soimista. -Nina, vastasin ja ääneni oli käheä nukkumisesta.-Kirsi täällä. Tulisitko tänne ravintolaan vähän selvittämään asioita. Tästä tulee ihan mieleen ajat, kun te olitte pieniä. -Joo mä tuun, vastasin ja arvasin asian koskevan eilistä. Laitoin nahkaliivin päälleni ja otin kypärän hyllyltä. Pian kurvasin skootterillani Kirsin ravintolan pihaan.

-Sua odotetaan, Kirsi sanoi kassan takana ja viittasi kabinettiin. Kävelin sisään ovesta joka oli auki. Ison pöydän päässä istui se naispoliisi. Toisella puolella isoa pöytää istui Iida, joka näytti surkealta. Toisella puolella oli Matias, joka näytti vihaiselta. Matiaksen vieressä istui joku mies, jolla oli puku päällä. Kävelin toiselle puolelle pöytää Iidan viereen. -Ootsä puhunut mitään? kysyin. Iida pyöritti päätään. -Hyvä.-No niin. Kaikki tietää miksi me ollaan täällä. Otetaan kaikki rauhallisesti ja selvitetään tämä. Kaikki tietää mistä on kyse. Eilen Matiaksen ja tämän herran auto oli töhritty ja kirves oli lyöty Matiaksen isäpuolen talon oveen. Minä näin teidät yöllä siinä lähistöllä, joten asia on kai ihan selvä, Naispoliisi sanoi. Minä vilkaisin Iidaa ja hän minua. Meitä alkoi hymyilyttämään.

73

-Tässä ei ole mitään hauskaa. Te joudutte korvaamaan Matiaksen auton ja minun autoni putsaamisen. En olisi uskonut että huippuasianajan tytär syyllistyy tuollaiseen, pukumies sanoi Matiaksen vieressä.-Ensinnäkään me ei tunnusteta mitään. Toiseksi me nostetaan syyte Matiasta ja sinun tytärtäsi vastaan sopimusrikkomisesta, vastasin miehelle ja Iida alkoi tyrskähtelemään.-Hitto. Nina. Mä luulin, että tää menee nopeesti, naispoliisi Saija marisi tuskastuneena. -Mistä ihmeen sopimusrikkomisesta? pukumies kysyi.-Matias on kihloissa ja pettänyt Iidaa törkeästi olemalla sukupuoliyhteydessä teidän tyttäreen joka myös saa luvan tulla oikeuteen todistamaan. Kuuluisana sarjakuvapiirtäjänä Iida saa varmasti paljon sympatiaa ja lisää julkisuutta, latelin varmana. -Just niin, Iida lisäsi.-Iida. Nina, Saija määkäisi tuskastuneena. -Se mun auto on pilalla. Saatte maksaa maalauksen. Se maksaa ainakin tonnin, Matias valitti.-Se sun auto on niin vanha, että siitä ei saa vakuutuksen mukaan kuin tonnin. Tää ei ole mikään oikeuden istunto. Mennään sinne niin mä tiedän kovemman tyypin kuin mun faija. Se syö tollaisia pikkunilkkejä aamupalaksi. Maalaat itse autosi, niihän sä teit viimekskin, sanoin viimeisen lauseen Matiakselle.-Minä sen maalasin viimeksi, Iida sanoi ja katsoimme häntä hiljaa. -Ja sitä ennemmin punaseksi, hän jatkoi ja alkoi nauramaan. Minua alkoi myös naurattamaan. -Me voidaan maksaa se ovi. Jos te vaaditte muuta niin mennään oikeuteen, latelin.-Ai niin, teillä kahdella on portikielto tähän ravintolaan, Iida sanoi. -Me harkitaan asioita, pukumies sanoi ei enään niin varmana. Matias ja pukumies katselivat toisiaan ja nousivat samanaikaisesti. -Hei vätys! Tässä on sun sormus, Iida sanoi ja löi somuksen pöytään. -Mä jätin sut. Matias otti sormuksen ja poistui pukumiehen perässä. -Älä vaan sano että sä olet menossa oikeustieteelliseen, Saija määkäisi. Katsoimme Iidan kanssa toisiimme ja purskahdimme nauramaan. Saija laittoi kädet kasvoihinsa ja nojasi kyynerpäillä pöytään.

4Maanantaina työpaikka tuntui ihan eri maailmalta, johon olin mennyt pari viikkoa sitten. Kaulassa piti olla henkilökortti. Joka ovessa oli sähkölukko. Violalle oli laitettu pöytä rappujen yläpäähän käytävään, mistä hän näki tuliat ja posti tulisi myös ensin hänen pöydälleen. Setäni luuli, että Viola olisi tykännyt huonoa joutuessaan käytävään, mutta

74

päin vastoin. Hänestä oli jännää, että hänellä oli nyt sisäpuhelin ja hälyytysnappula. Kukaan ei päässyt toimistoon ilman korttia. Ei vaikka hänet olisi tunnettu lastentarhasta asti. Kun setäni alkoi puhua metallinpaljastimesta, niin kysyin, annetaisiinko Violalle pistooli, millä voitaisiin ampua tunkeilijat. Töiden teko oli vaikeampaa, kun koko ajan piti tottua johonkin uuteen systeemiin. Ovi toimistoon oli lukossa, ellei Viola aukaissut sitä. Ruokatunnilla kuulin miten siskoni pöydässä työmiehet naureskelivat meidän systeemeille. Mietin miten olin saanut kaiken aikaan pyytämällä Antille töitä. Huvitti miten koulussa opettaja oli sanonut ettei Antista tulisi ikinä mitään. Kun uutinen keksinnöstä menisi eteenpäin, niin oli aivan varmaa, että hän saisi valita itselleen työpaikan ihan mistä tahansa. Iltapäivällä meille tuli taas vieraita Helsingistä. Ne oli samat herrat, kun olivat käyneet edellisellä viikolla. Tälläkin kertaa Tommi teki heille täydellisen ruumiintarkastuksen. Samoin heidän salkut tutkittiin ja kännykät piti jättää Violan pöydälle. Mietin kuka miehistä oli pääjehu, joka oli soittanut Makelle. Oliko hän yrittänyt tehdä oharit myös omalle työnantajalle. Nuorinta noin kolmevitosta miestä nauratti ruumiintarkastus. Pienikokoisin noin viisikymppinen tumma mies jolle oli alkanut tukkaan tulla harmaita raitoja katseli minua pistävästi. Arvelin hänen olleen sen, joka oli organisoinut roistot kiertelemään firmaa juhannus aattona. Miehet naureskelivat vierailija korteille jotka piti kiinnittää puvun rintataskuun näkyville. Oli totta, että toimistossa oli vain kymmenen henkeä ja kaikki tuttuja, Make oli aikaisemmin selittänyt minulle miten tämmöisillä rituaalella saatiin asia järjestykseen ja erehdykset vähenivät, kun kaikki henkilöt pidettiin henkisesti etäällä. Tällä kertaan johtajan huoneen ovea ei edes suljettu. Ilmeisesti kassakaapin ovea ei edes aukaistaisi. Setäni halusi kuulla tarjouksen minun läsnäollessa. Tumman miehen kasvoista näkyi vaivautunut olo. Hän alkoi selittämään keksinnön olevan vaikuttavan, mutta menisi vielä pitkään ennen kuin se saataisiin tuotantoon, joten he eivät tarjoaisi siitä kuin viisi miljoonaa. Setäni tuhahti ehdotukselle. Sittenhän kokosi itsensä ja totesi asiallisesti miettiväsä asiaa. Lyhyt mies alkoi selittämään jotain miten suomalaisten pitäisi pitää yhtä klobalisaation jyllätessä. -Tällä kertaa te ette saa edes kahvia. Mä katon huomisen jälkeen, kun amerikkalaiset on käyneet.-Voi olla ettei se ole niin hyvä systeemi. Se voi olla ettet saa siitä mitään rahaa, tumma mies selitteli. Nuorin insinööristä näytti harmistuneelta, kuin olisi hävennyt pomoaan. Keskimmäinen noin neljävitonen pitkä mies oli vain hiljaa. Hän näytti mustassa puvussaan aivan haudankaivajalta. Saattelin vieraat ulos ja katselin, miten Tommi antoi heidän

75

kännykat takaisin. Yksi niistä alkoi soimaan. Tommi katsoi sen näyttöä ja painoi kännykän hiljaiseksi. -Vastaat vasta ulkona, Tommi totesi. -Me emme ole sinuja, haudankaivajan näköinen mies totesi. Tommi ei vastannut mitään, hän vain heilautti minulle päätään merkiksi.-No niin. Hyvää kotimatkaa, toivottelin ja ohjasin miehiä rappusia alas ulko-ovelle. -Setäsi teki tyhmästi, kun ei ottanut tarjousta, pieni ja tumma mies vielä kommentoi kun kävelimme rappuja alas. Mietin oliko setäni kertonut minun oleva sukua. En ainakaan muistanut.-Kivan beessi rappu, vaalea nuorin miehistä totesi.-Mun sisko maalasi tämän, vastasin. Minun piti saatella miehet ovesta ulos asti. Haudankaivajan puhelin alkoi soimaan uudestaan jo rapussa. Kun miehet olivat jo ulkona niin haudankaivaja vastasi puhelimeen. Haudankaivaja näytti luuri korvassaan kysyvän oloiselta. Lähdin rappusia takaisin ylös toimistoon päin. Puolessa välissä rappua ulkoa alkoi kuulua riitelyn ääntä käännyin takaisin. Tommi juoksi raput alas. Katsoimme lasiovesta miten haudankaivajan oloinen mies huusi näiden auton edessä pienelle miehelle ja tämä väitti vastaan. Tommi laittoi oven lukkoon, ettei sitä saisi kuin avaimella auki, sitten nän otti kännykän ja painoi pikavalinnalla jotain nappia. -Tilanne kolmonen, hän totesi puhelimeen ja sulki sen. Minua huvitti miten miehillä oli jo alkanut ulkona käsirysy. -Tule Hartikainen auttamaan! Otetaan siltä firman kännykkä pois!, Haudankaivajan näköinen mies huusi ja nuorempi inssi tuli vähän hämillään apuun. Nuorempi insinööri piti lyhyttä miestä käsistä, kun haudankaivajannäköinen mies heitteli tavaroita pienimmän miehen taskuista pois. Hän löyti viimein ison Nokialaispuhelimen ja pisti sen pikkutakinsa taskuun. Samalla hetkellä vartiointiliikkeen auto ajoi talon eteen. Nauratti kuinka pullea Javanaisen poika yritti tulla nopeasti autosta ulos. Javanaisen poika katsoi miehiä ja sitten Tommia joka ikkunan läpi viittasi kädellä miehiin päin. Javanaisen poika otti vyöltään kotelostaan jotain ja näytti tärisevän jännityksestä. -Joo me mennään, haudankaivajan näköinen insinööri sanoi ja suoristeli vaatteitaan. -Sä saat tulla millä haluat. Sä oot saanu potkut.-Se on mun auto, pienei tumma mies vaikersi. -Tää on liisattu firmalle, jonka hommissa sä et enään ole, Haudankaivajan näköinen mies totesi tylyllä äänellä heilautti päätään nuoremmalle inssille. Nuorempi inssi istui nyt liisinki-

76

Audin ratin taakse ja alkoi sovitella penkkiä sopivaksi. Auto lähti talon edestä yllättävän nopeasti. Pieni tumma mies näytti aivan lyödyltä. Tommi avasi oven. -Vie se äijä linja-autoasemalle ja katso, että se nousee bussiin. Seuraat bussia vielä kaksikymmentä kilometriä, Tommi antoi oven raosta ohjeita Javanaisen pojalle, joka nyökkäsi. Javanaisen poika avasi auton matkustajan puoleisen oven. Hän joutui ottamaan penkitä temospullon ja eväslaatikon ja laittamaan ne kolmiovisen pikkuauton takaluukkuun. Javanaisen poika vielä nyökkäsi Tommille ennen kuin istui autoon ja lähti.

Kotona soi taas iloinen kitaramusiikki, kun pääsin eteiseen. Sisällä haisi ihana lasagne. Koko juhannus oli ollut täynnä yllätyksiä ja ahdistusta. Minulle oli juhlaa palata arkeen. Toivoin yhtäkkiä ettei siskoni ikinä menisi naimisiin ja että voisin aina tulla töistä kotiin syömään hyvää siskon tekemää ruokaa. Saman tien tajusin, ettei se ollut mahdollista ja että nyt täytyi ottaa kaikki irti tästä idyllisestä peheestä, mitä en koskaan varmaan enään tavoittaisi. Viikko sitten en olisi uskonut ajattelevani näin. Nyt istuin vain hiljaa ja odotin ruuan valmistuvan. Juuri, kun luulin lasangen palavan piloille, niin Aira lopetti kitaran soiton ja tuli nostamaan ruuan uunista ulos tuoksumaan vielä paremmalta. Nyt en saanut näyttää liikuttuneelta ja tunteelliselta, muuten olisin pilannut koko arjen.Olin aamulla käynyt lenkillä. Päivällä ruokalassa oli ollut tillilihaa tai kesäkeittoa. En pitänyt kummastakaan. Nyt nälkä kurni, kun olin syönyt vain yhden kinkkusämpylän. Airan tekemä lasagne oli paksua, ja siinä ei ollut sellaista valkoista limaa, niin kuin niissä, mitä sai valmiina kaupasta. Siitä tuoksui tomaatikastike kauas. En tiennyt mikä siinä tuoksui, mutta olisin tuntenut sen jo korttelin päähän. Aira oli ollut vain kaksitoista, kun hän oli tehnyt sitä ensi kerran. Se oli ollut parempaa, kuin mikään äidin tekemä ruoka. Kerran olin pyytänyt Airaa tekmään sitä synttäreilleni. Minulla ei ollut muita vieraita, kuin Iida ja Liisa. Äiti olisi kyllä halunnut silloinkin kutsua koko suvun. Minä olin viettänyt synttäreitä vain Liisan ja Iidan kanssa. Aira oli tehnyt täytekakunkin, missä oli ollut jotain täytettä. Likat söivät minun kanssa melkein koko kakun. Isälle ja äidille oli jäänyt vain yksi siivu.Seuraavan päivänä oli ollut sukulaisten vuoro. Äiti oli ostanut kakun kahvilasta. Se ei ollut edes hyvää. Nyt tuoksui taas samalta, miltä olisi pitänyt tuoksua joka päivä. -Syödään kaikki yhdessä, Aira sanoi samalla lailla kuin äiti oli sanonut, kun oltiin pieniä. -Nälkä, vastasin. -Oleppas nyt. Katappas pöytä, niin minä teen salaattia, sisko puhui kuin meidän mummo ennen. Nälkä kurnien aloin kaivaa haarukoita ja veitsiä laatikosta. Kohta olin saanut lautasetkin pöytään. Miksei isä ja äiti voineet jo tulla? Vihdoin Isä ja äiti saapuivat. Minä

77

istuin jo valmiiksi pöydässä. Äiti jaaritteli tapansa mukaan kaikenlaista ja isä vei salkkunsa työhuoneeseen. Vihdoin ja viimein he olivat pöydässä. Aira tahallaan otti kauhan ja laittoi äidille ja isälle ruokaa. Vihdoin hän kauhoi minulle lasangea.-Riittääkö? Aira kysyi ja minulta pääsi vinkaisu, kuin joltain koiralta. Äiti alkoi hytkyä naurusta. En välittänyt. Aloin heti kauhoa ruokaa, kun sain lautasen eteeni. Hitto se oli kuumaa, vaikka ruoka oli ollut pöydällä jo jonkin aikaa. Haukoin henkeäni ja kaadoin vettä lasiini. Kohta söin kuin hullu. Mikään ei ollut niin hyvää. Tuntui kuin muut eivät olisi syöneet.-Mitä! mongersin kovalla äänellä ruoka suussa. Perheeni alkoi nauramaan minulle.-Aira. Sähän halusit joskus koiraa. Nyt sulla on tommoinen hotkia, äiti piikitteli. -On se fiksu likka. Seitsemän ällän ylioppilas ja osaa käyttäytyä, isä säesti. Minä vain vingahdin ja jatkoin syömistä. Annoin isän ja äidin ottaa lisää ja sitten mätin lautaseni vielä täyteen ja söin loput. -Jäikö vielä nälkä? Aira kysyi ja puristin päätäni. Pitihän minulta vielä karata röyhtäys.

Makasin sägyllä ja sulattelin ruokaani. Mikään ei tuntunut niin onnelliselta. Suussa maistui vielä hyvältä. Pitihän puhelimen alkaa soida. Kieritin itseni sängyltä saadakseni puhelimeni kirjoituspöydältä. Näytössä näkyi piirretty Iidan kuva. -Sikalassa possu puhuu, vastasin.-Laittoiko Aira lasagnea? Iida kysyi. -Röh.-Sulle pitäis syöttää sitä joka päivä, niin sun äänensävykin olisi noin ihana.-Jaa, totesin ja kaaduin sängylle takaisin. -Tuutsä ravintolaan. Mun on ikävä. Täällä on pelottavaa. Kaikki pojat lirkuttelee mulle. -Voi voi. Pitääkö minun tulla rumana taspainottamaan tilannettasi?-Et sä ole ruma. Sä oot pelottava ja kaunis. Jos sä olisit mies, niin sut mä haluaisin. Tuu käymää. Sua ja Liisaa kaikki kunnioittaa. -Joo mä tulen, vastasin ja suljin puhelimen. Mietin että maailmassa kaikki kesäkeitot ja tillilihat pitäisi vaihtaa lasagneen. Ajattelin soittaa sille naiselle, joka meidän kaupungista pääsi keväällä eduskuntaan ja esittää lakialoitetta. Nuorten ihmisten ja voimanostajien keskuudessa asia saisi varmaan huiman kannatuksen. Kesäkeiton valmistaminen kiellettäisiin ainakin kouluissa ja julkissa ravintoloissa. Sitä saisi vain kasvisravintoloista tiskin alta.

78

Olin ravintolan pihassa vasta tunnin kuluttua. Olin nukahtanut sängylle. Iida hääräsi keittiössä ja Betina oli kassan takana. Hän hymyili minulle taas valloittavasti. -No mitens kirja edistyy? kysyin Betinalta.-Hyvin. Lisää materiaalia tulee koko aika. En olisi uskonut miten yksi sormus muuttaa kaikki kylän pojat ja miten tuo pieni tyttö on niin suosittu miesten keskuudessa. Nyt se halusi keittiöön, ettei tarvitse mennä viemään pöytiin mitään. Minä olen kassalla ja Iida tulee tähän, kun minä vien ruuat pöytään tai haen astiat. -Voi pientä, totesin ja katsoin miten Iida laittoi tiskejä. -Toisaalta on hyvä, että sillä on sen eron takia muuta mietittävää. Saanko mä joskus tulla katsomaan sitä kirjaa? kysyin. -Tule vaan. Voit sitten kertoa minulle muutamia juttuja teistä kirjaa varten, Betina sanoi ja hymyili taas valloittavasti. Mietin hänen pitävän minua pikkutyttönä, eikä naisena.Menin meidän kantapöytään. Olin istunut jonkin aikaa, kun Iida tuli istumaan. -Emmä tykkää olla. Musta tuntuu että mua kiusataan, hän sanoi hiljaa. -Höh. Kaikki miehet tahtoo sut omaksi. Kyllä sä kohta opit. Sanot että ei tipu. Sä pihtaat. Et puhu omista asioista. Sanot, että ei kuulu sulle, jos joku kysyy, neuvoin.-Mitä ne mua vonkaa. Mä olen näin lyhytkin. Tämmöinen hukkapätkä.-En mä tiedä. Sä vaan teet miehet hulluiksi. Miksi sulla on aina kaikki vaatteet ja kynsilakka samaa sävyä. Hommaa huonot vaatteet ja jätä tukka pesemättä. Sun äänikin on niin naisellinen, että se saa kaikkilla miehillä seisomaan.-Eikä ole, Iida sanoi hiljaa ja nolosti. -Niin se on aina ollut. Silloin kerran kun ne ruotsinkieliset tytöt kiusasi sinua, niin se johtui siitä, kun pojat ei muusta puhuneet kuin susta. Ne rauhottui kun mä löin yhtä ja sitten ne vasta rauhottu kun sä aloit seurustelemaan Matiaksen kanssa. -Miten se Matias jätti mut, jos mä olen maailman halutuin nainen? Neropatti.-Sä olit päättänyt kaikki valmiiksi. Ei se saanut päättää mistään. Sun pitää löytää mies joka sanoo vastaan ja on komea. -Mistä mä sellaisen löydän?-Jos mä tietäisin, niin kertoisin, vastasin. Iida mietti vähän aikaa pää painuksissa. -Mä teen siis kaikki miehet hulluiksi, hän sanoi jo hymyä suupielissä.-Et ala turhamaiseksi. Sun viehätysvoima häviää jos sä sen teet. Sä vaan osaat olla itsesi niin hyvin menee. Sä oot aina muodikas. Minä ja muut haluaisivat näyttää sinulta.-Ai niin. Liisa sanoi sinun vaatteet on valmiita. Mennään hakemaan, Iida sanoi innostuneena. Ihmettelin myöhäistä ajankohtaa, mutta se ei kuulemma Liisan tätiä haittaisi.

79

Menimme taas Kirsin valkoisella Volvolla. Iida pysäytti automaatille raatihuoneen vieressä. Nostin neljä sataa. Kohtahan saisin ensimmäisen tilinikin. Tuntui oudolta mennä kenenkään luo kahdeksan jälkeen illalla. Vaatteet tulivatkin tarpeeseen, koska huomenna tulisi amerikkalaisia vieraita töihin. Pelkäsin heidän olevän yhtä röyhkeitä, kuin ranskalaiset. Liisan täti tuli avaamaan kun soitimme nyt niin siistin täystiilitalon ovikelloa. Hän ei ollut yhtään vihainen ajankohdasta, vaan pelkkää hymyä, kun menimme sisälle.-Sä olet jotenkin sportimman tuntuisempi kuin viimeksi, Liisan täti Pirjo totesi päästäessään meitä sisälle. Nyt hän oli leikkauttanut hiuksensa vielä lyhyemmiksi kuin viimeksi. Hänen vaaleat hiuksensa olivat nyt pystyssä ja niissa oli jotain kirkasta violettia väriä. Jonkun toisen päässä ne olisivat näyttäneet kauheilta, mutta Pirjo näytti huippumuodikkaalta. Hänellä oli päällään farkkuhaalari, millainen minulla oli ollut viisivuotiaana. Huomasin miten Iida katseli häntä tarkasti. -Mennään tänne verstaalle, Pirjo totesi ja kävelytti meitä työhuoneeseen päin. Katsoin Iidaan, joka nosti kulmiaan. -Tossa on mun perhe, Pirjo sanoi kun menimme olohuoneen ohi. Sohvalla istui noin neljävitonen mies ja noin kaksikyppinen poika jolla oli lyhyet vaaleat hiukset. Molemmat katsoivat televisiosta jotain ohjelmaa, missä esiteltiin autoja. Kun pääsimme kulman taakse , niin Iida avasi silmänsä ja laittoi nyrkin suuhunsa. Poika oli hänen mielestään tosi namu. Pääsimme työhuoneeseen missä vaatteni olivat rekillä. Ne näyttivät kaikki saman näköisiltä ja ankeilta. -Kokeile, Pirjo komensi. Katsoin housuja jotka olivat harmaata kangasta. -Me voidaan kääntää selät, jos sua ujostuttaa, hän jatko nauraen. Iida tyrskähteli. Minä otin farkkujeni vyön auki ja aloin riisua. Iida liimaantui katselemaan kuvia seinältä ja ihastelemaan niitä ääneen. Kokeilin ensi pitkiä housuja ja pleiseriä. -Ota vielä se takki pois ja käänny, niin nähdään miten housut istuu, Liisan täti komensi. Tein niin kuin hän sanoi. Yhtäkkiä hän nipisti minua takamuksesta.-Aih! huudahdin automaattisesti.-Housut on ihan sopivat. Piukat. mutta ei liian piukat, Pirjo totesi. Iida kikatti vieressä Olisin tarvinnut toisenlaiset kengät, kun katsottiin housujen pituutta. Lenkkarini näyttivät arkisilta ja nuhruisilta. -Mä otin vapauksia ja tilasin tälläisen liivin. Tätä voi pitää ilman paitaa, jos haluaa näyttää seksikkäältä, Liisan täti selitti ja näytti puvun liiviä. Kokeilin liiviä. Iida käski ottamaan paidan pois ensin. Laitoin liivin päälle ja Liisan täti käveli ympärilläni.

80

-Kyllä se on niin että mitta ei valehtele. Epäilin kyllä, kun en voinut uskoa kenenkään olevan noin hoikan. Näitä täytyy pitää sitten usein, koska et sinä kyllä kauvaa voi olla noin hyvän näköinen.-Kiitos. Ja ei kiitos rupsatamiselle, vastasin.-Kokeile vielä shortseja ja hametta. Jukka! Tule katsomaan hyväpeppuisia seksityttöjä.-Äiti! poika parkaisi harmistuneena olohuoneesta. Iida nosteli kulmiaan minulle. Liisan täti huomasi kulmien nostelun.-Sen voi viedä jos haluaa. Se syö meidät konkurssiin. -Mun äidillä on ravintola, Iida sanoi ja nyökyttelin mukana.-Meidän Jukka on niin ujo ettei saa ikinä vaimoa itselleen, Liisan täti kälätti.-Iida tykkää ujoista miehistä, joita voi pompottaa, tokaisin. -Koita sitä hametta, niin mä saan nipistää ja koittaa piukkuutta, Iida tokaisi, mutta ei vaikuttanut liian vihaiselta. Kokeilin hametta ja shortseja. Hameesta piti ottaa vähän sissään saumoista, koska Iida vaati sen olevan piukeman. Pirjo lupasi tehdä homman heti. -Mene pyytämään sitä poikaa ulos, hän tokaisi Iidalle. Yllätykseksi Iida marssi olohuoneeseen ja kuulin miten hän esitteli itsensä. -Aika rohkea tyttö. Ei se meidän Jukkaa saa mihinkään rientoihin, Pirjo puheli ommelessaan koneella.-Jos ei Iida saa sitä ulos täältä, niin ei kukaan. Iida tekee kaikki miehet hulluiksi. -Miten se sitten tuollaiseen hissukkaan lankeaisi, jos se kerran saa kenet haluaa?-Sillä on outo maku. Sen pitää saada mies jota pompottaa. Onhan se poika ihan namu, tokaisin. Kuuntelimme miten Iida kikatti olohuoneessa. -Edellisen poijan se sai kihloihin. Pitäiskö ottaa mitat hääpukua varten? jatkoin ja Pirjon ilme meni vaikeaksi. -Hääpukua?-Niin. Iidalle. Ja mitä sä laitat päälle sinne? kysyin. -Minne? Pirjo kysyi.-Häihin. Kai sinä poikasi häihin tulet? Näkisitpä naamasi.-Saamarin likka. Nyt jos se iskee mun pojan niin mä saan kulla lopun ikääni, miten oon hokenut ettei kukaan tule kotoa hakemaan, Pirjo marmatti kääntäessään hametta oikein päin. Kokeilin hametta ja nyt se oli sopiva. Pirjo haki keittiöstä muovikassin, jonne hän viikkasi vaatteet. Pirjo halusi kolme ja puolisataa, joka minusta oli naurettava hinta vaatteista. Menimme Pirjon kanssa olohuoneen kulmalle. Pirjon miestä ei näkynyt. Jukka ja Iida juttelivat vierekkäin sohvalla huomaamatta meitä. Katsoimme Pirjon kanssa toisiamme. Pirjo karautti kurkkuaan.

81

-Lähetäänkö? Vai jäätkö tänne? kysyin. Iida hätkähti ja käänsi päätänsä.-Aha. Kokeilitko jo hametta ja shortseja? Iida kysyi ja varmaan toivoi saavansa lisäaikaa pojan kanssa. Nyökkäsin vastaukseksi. -No mennään sitten. Jukka. Tule huomenna ravintolaan käymään, Iida osoitti viimeisen lauseen pojalle ja kosketti samalla oikealla kädellään hänen polveaan. Katsoin Pirjoa jolla oli silmät ammollaan ja hän katsoi kasvoihini.-Hääpuku, sanoin ääneti, että Pirjo pystyi lukemaan sen huuliltani. -Menkää. Tästä lähtien mä en päästä tänne, kuin yli viisikymppisiä, Pirjo sanoi.-Daa. Myöhäistä mami, sanoin kuin alaluokan pissikset. Iida vielä vilkutti Jukalle oviaukosta. -Ihan mukava poika. Ei Liisa ole kertonut, että sillä on noin söpö serkku, Iida puheli, kun kävelimme laatoitusta ulko-ovelta auton luo. Nipistin häntä takamuksesta.

Aamulla heräsin taas ennen kellon soimista. Lähdin lenkille. Huomasin ilman lämmenneen. Olisi pitänyt laittaa shortsit. Juoksin vanhan sataman nurmikolle. Tein yhden käden punnerruksia ja vähän aikaa varjonyrkkeilyä ennen kuin juoksin takaisin kotiin ja suihkuun. Olin töissä ajoissa. Make huomasi heti uuden kävelypukuni ja kehui sitä. Hän kertoi minun näyttän jonkun Charlien enkeliltä. Se oli kuulemma joku vanha televisio sarja josta oli tehty elokuva. Minut oli valittu hakemaan vieraita Helsingistä. Sain setäni mersun käyttööni. Ajelin navigaattorin ohjeiden mukaisesti ruuhkaiseen kaupunkiin. Minulla oli jonkin näköinen käsitys kaupungista. Autolla olin ajanut siellä vain kerran, kun olimme olleet Liisan kanssa katsomassa miten Kasper pärjäsi ravintolakoulun kokkikokeesta. Liisa joi liikaa viiniä ja jouduin ajamaan auton kotiin. Koko matkan sain vielä kuunnella miten ihana Kasper oli Liisan kikatuksen kera. Seuraavana päivänä Liisa oli ollut kauhuissaan, kun ei muistanut illasta mitään. Kaikki oli mennyt kuitenkin todella hyvin, koska Liisa on pohjimmiltaan hyvin kiltti ja oli humalassakin kehunut ja ihaillut kaikkia paikalla olleita.

Löysin viimein hotellin joka oli pienellä kujalla lähellä kansallisteatteria. Muistin käyneeni kerran siellä teatterissakin kouluni kanssa. Nyt en löytänyt parkkipaikkaa mistään. Ajoin hotellin oven eteen, mihin ei saanut pysäköidä kuin taksit. Marssin hotellin aulaan ja kysyin respasta oliko minulle vieraita. Minun ikäiseni respan tyttö osoitti sormella yhtä salin nurkkaa, missä keskusteli kolme miestä. Kävelin heitä kohti ja miesten katseet osui minuun. Selinkin oleva mies kääntyi katsomaan. Se oli sama mies, joka oli yrittänyt oharia

82

suomalaisfirmalle. Ilmeeni taisi muuttua kokonaan, koska vieraat miehet katsoivat tummaa vanhempaa miestä. -Terve Nina, mies tervehti suomeksi.-Näkemiin, vastasin. -Oletko sinä meidän kuljettaja? Ollaankin jo odotettu sinua, toinen silmälasipäinen siilitukkainen, noin viisikyppinen mies totesi englanniksi. En sanonut mitään tuijotin vain suomalaista miestä. -Minä olen Mike ja tämä on Tom. Ja tässä meidän suomalainen opas Pekka, siilipäinen Mike selitti. Toinen miehistä Tom nyökytteli. Hän oli päälaelta kalju ja hän näytti suomenruotsalaiselta pitkän nenänsä kanssa. Arvelin hänen olevan juutalainen lakimies. -Tunnetteko te jo toisenne? Tom kysyi kun tuijotin vieläkin suomalaista miestä. -Eikö hän olekkaan teidän johtajan lähettämä opas? Tom kysyi ja nyt Mike oli pyyhkinyt jo tekohymyn naamaltaan. Pyöritin päätäni. -Hei Nina kuuntele. Mä voin tehdä meistä rikkaita, Pekaksi kutsuttu mies alkoi puhua. -Te kaksi menkää autoon, komensin englanniksi. Miehet tajusivat missä mentiin ja ottivat salkkunsa ja nousivat sohvalta. Näytin heille autoa oven edessä ja lähdimme auton suuntaan. -Kuuntele edes vähän aikaa, Pekka selitti ja käveli perässäni. Mietin kuumeisesti mikä keksintö voisi olla, kun sen saamiseen joku näki noin paljon vaivaa. Avasin mersun takaoven ja amerikkalaiset istuivat sisälle. -Kuunnelkaa... Pekka jatkoi ovenraosta englanniksi amerikkalaisille.

5,-Häivy! huusin Pekalle, joka seisoi takaoven raossa. Hän nosti katseessa ovenraosta.-Kuule pikkupimu. Olet hiljaa kun puhutaan miesten kanssa, Pekka sanoi katsoen minua halveksivasti. -Sä et ole ainoastaan tyhmä. Sä olet rumakin, totesin. -Mulle sun on turha alkaa elämöimään. Mä olin piirisarjan mestari nyrkkeilyssä.-Sulla varmasti on huikea komemus naistenhakkaamisesta. Mun setä ei tehnyt kauppoja sun kanssa, joten kädet irti sen autosta. -Tai mitä? hän totesi omahyväisenä. Katselin miten kadullä käveli muutama ihminen kauvempana. Hotellin respassa näkyi vain se tyttö. En halunnut olla se joka aloitti tappelun. Yhtäkkiä keksin. Avasin etuoven ja sielä se oli. Otin keltapunaisen spraypullon käteeni ja poistin muovikorkin. Kävelin lähelle Pekkaa ja ruiskutin sumutetta hänen silmilleen. Tämä aine karkoitti kuulemma hyttyset ja muut loiset. Näkyi se autavan nytkin.

83

-Ai saatana! hän huusi ja hieroi silmälasejaan. Kiersin auton ja menin kuskipaikalle. Painoin nappia missä oli lukonkuva. Ovet raksahtivat lukkoon kaikki yhtä aikaa. Auto piti kääntää, koska katu oli umpikuja. Käynnistin auton ja aloin sompaamaan, sitä kadulla ympäri. Välillä piti peruuttaa, ja juuri silloin kuului edestä rymähdys. Pekka oli kiivennyt makaaman konepellille. -Pysähdy saatana! kuului huuto vaimeasti sisälle. Laitoin tuulilasinpyyhkiät päälle ja ruiskutin vettä tuulilasille. Vesi ruiskusi jostain Pekan kravatin alta. -Saatana! hän huusi kun oli märkä molemmin puolin. Lampun pesimet ruiskuttivat hänen selkäänsä. Laitoin vaihteen eteen ja yritin kurkkia hänen ohitseen tietä. Lähestyin risteystä ja tajusin jalankulkioiden menevän suojatietä. Painoin jarrut pojaan. Pekka jatkoi matkaa ja tippui takapuoli edellä suojatielle. Tottakai poliisiauton piti tulla risteyksestä ja laittaa vilkut päälle. Pekka kömpi suojatieltä ylös. Hänen housut olivat märät takapuolesta.-Päivää, totesi poliisi joka nousi matkustajan puolelta. Hänellä oli sininen haalari ja vyöllä kaikki tarvikkeet, mitä maailmassa tarvittiin, tai ainakin pienessä sodassa. Katselin avonaisesta etuikkunasta ja yritin näyttää pelokkaalta. -Täällä ollaan kuset huosussa keskellä päivää, poliisi jatkoi ja Pekka näytti holmistyneeltä. -Se ajoi mun päälle, Pekka sanoi. Kuskin puolelta poliisiautosta tuli naispoliisi, jolla oli vaaleat hiukset poninhännällä takana. Tälläkin poliisilla oli haalarit päällä ja samat rojut vyöllä. -Se huusi mun amerikkalaisille asiakkaille ja uhkaili sanomalla olevansa joku piirisarjan mestari, sanoin niin pelokkaana kuin pystyin. -Älä sinä saatanan lesbo vääristele asioita! Pekka mölisi. -Otas rauhallisesti, naispoliisi käski Pekkaa. -Se ehdotteli rumia ja suuttui kun sanoin että en ole ilotyttö. Isä odottaa vieraita kotona, sanoin niin vetoavasti ja muistelin äitini äänen painoja. -Älä vitun lesbo valehtele, Pekka sanoi. -Nyt lopetat ton nimittelyn ja olet ihmisiksi, Naispoliisi sanoi. Pekka näytti hölmistyneeltä. Ihmiset kävelivät ohi ja vilkaisivat meitä kummissaan. Meidän kaupungissa he olisivat jääneet katsomaan. -Varokaa se sanoi että sillä on ase, sanoin niin pelokkaana kuin osasin. -Vitun huora sä kadut tätä vielä, Pekka elämöi täynnä raivoa.-Mene maahan makaamaan kädet pään päälle! naispoliisi huusi. -Perkele, Pekka totesi. -Tee niin kuin sanotaan, miespoliisi sanoi ja oli ottanut pampun käteensä. Naispoliisi piti kättään pistoolin kahvalla. Hän oli ottanut auki nepparin, joka oli ollut kahvan ympärillä.

84

-Vittu, Pekka totesi ja polvistui suojatielle. -Kaikki on mennyt päin vittua. Nyt sä lesbo voit pidättää mut.-Nyt mä suutun. Toi oli asiatonta, miespoliisi totesi ja hyökkäsi Pekan kimppuun. Kohta Pekan kädet oli selän takana raudoissa. -Hitto sä haiset ihan tenulle. Mistä sä oot ton puvun varastanut? miespoliisi puheli retuutaessaan Pekkaa. Kun mies oli korjattu auton edestä niin käynnistin auton uudestaan ja katosin liikenteeseen.

Ajoin kotikaupunkiin lujaa ja katselin taustapeileistä ettei minua seurattaisi. Puolessa matkassa kyydittävät renoutuivat. He alkoivat jutella tavallisia juttuja liikenteestä ja suomalaisesta elämästä. Tulimme työpaikalleni heti puolenpäivän jälkeen. Ajattelin ehtiväni vielä syömään. Vein vieraat suoraan setäni huoneeseen turvatarkastusen kautta. -Menikö matka hyvin? setäni kysyi minulta suomeksi ohimennen.-Joo ei mitään ongelmia, vastasin.-Tänne soitti vanhempi konstaapeli Heli Taskinen ja kertoi teidän episodista. Sain selitellä itseni uuvuksiin, setäni puhui ohimennen. Onneksi vieraat olivat huoneessa, niin hän ei nostanut liikaa ääntään. Antti seisoi ikkunan edessä ja naureskeli. -Mä ajattelin kertoa myöhemmin, sanoin vaikeana. Setäni nyökkäsi ja ymmärsin poistua huoneesta. -Nina, setäni sanoi kun olin jo ovella. Käännyn katsomaan häntä. -Hyvin tehty.

Vatsani kurni, mutta en uskaltanut mennä syömään. Vieraat olivat huoneessa vain kaksikymmentä minuuttia. He tulivat ulos huoneesta ja setäni käski minun viedä heidät ravintolaan syömään. Tällä kertaa Make tuli mukaan. Ajoimme Kirsin ravintolaan. Molemmat miehistä puhuivat kännykkään jotakin. Kävelytin miehet sisälle ja he ihailivat amerikkalaistyylistä ravintolaa kuin pientä ihmettä. Esittelin ylpeänä Kirsin ja Iidan vierailleni. Mike kysyi, mitä suosittelin syömiseksi. Kerroin suosikkiannokseni Texas pihvin nimen ja sitten aloin luetella muita ruokia. Kirsi ojensi vieraille tiskin yli englanninkieliset ruokalistat. Kävelytin vieraat sarjakuvasiipeen. He ihailivat piiroksia vähän aikaa, mutta halusivat jonkun rauhallisemman paikan. Pyysin Kirsiltä kabinetin. Make meni ensin kabinetiin ja katsoi pöydän ja tuolien alle. Hänellä oli pieni taskulamppu, josta tuli kirkas valo. Katto panelit ja nurkat sekä valaisimet katsottiin pikaisesti, ennen kuin vieraat päästettin sisälle. Vierailla oli molemmilla salkku mukana, jonka he laittoivat pöydälle. Toinen miehistä Tom tilasi supernaisen hampurilaisaterian ja Mike halusi Texas pihvin. Mike otti kolaa ja Tom halusi mineraalivettä. Minä luulin pääseväni kantapöytääni syömään, mutta vielä mitä. Make käski katsella talon taakse jonne oli iso nurmikko, ettei

85

siellä olisi ketään salakuuntelioita. Sen jäkeen minun piti katsoa parkkipaikalla olevat autot läpi, jos jotain epäilyttävää näkyisi. Olin nälkäinen ja harmistunut, mutta lähdin ulos Maken antaman lampun kanssa. Lampulla voisin kurkata pihalla olevien pakettiautojen sisälle. Tunsi itseni typeräksi, kun kiersin taloa ja sen jälkeen kurkin maalaisisäntien ja raksamiesten pakujen ikkunoista. Make itse seisoskeli kabinetin ovella. En huomannut mitään erikoista, joten menin takaisin sisälle. Make käskytti minut autoa vahtimaan. Hän huomasi minun harmistumiseni.-Se oli virhe päästää sinut yksin Helsinkiin. Meillä ei ole varaa toiseen virheeseen. Auttaisit nyt, Make sanoi rauhallisella äänellä. Nyökkäsin ja lähdin ulos auton luo. Istuskelin Mersussa ja kuuntelin radiota. Tunsin itseni nälkäiseksi idiootiksi. Kohta Iida toi minulle kinkkusäpylän ja vesipullon. Hän oli pyytänyt Makelta luvan. Vieraamme olivat yli tunnin syömässä. Ennen kuin he tulivat autoon, niin Make tarkasti sen. Vieraita tuntui huvittavan hänen perusteellisuutensa. Ajoin vieraat takaisin työmaalle ja setäni ohjasi heidät huoneeseensa. Vieraat olivat huoneessa melkein tunnin. Yritin tehdä tavallisia töitäni, mutta minua jotenkin harmitti Make joka istui tuolilla huoneen seinustalla. Maken liikekumppani Tommi luli huoneeseen jossain vaiheessa ja ilmoitti Makelle kaiken olevan järjestyksessä. Huomasin miten pikkutakin alla vilahti housujen vyössä kotelo, jossa oli ase. Viimein ovi aukesi ja vieraat tulivat ulos. Setäni kätteli heitä ja kaikki tuntuivat hymyilevän. -Lähdetkö viemään vieraita lentokentälle? Make kysäisi minulta ohimennen?-Mene vaan. Saat tästä palkan ja katotaan myöhemmin bonusta, setäni sanoi. Vilkaisin molempia ja nyökkäsin. Ilta oli jo vamiiksi pilalla. Minulla oli nälkä ja olin jo myöhässä normaalista saliajasta. Saatimme vieraat ulos, jonne oli tullut iso musta limusiini. Tommi meni autossa etupenkille kuljettajan viereen. Me Maken kanssa ajoimme setäni autolla perässä. Nyt Make halusi ajaa. Hän kuulemma osaisi suistaa toisen auton tieltä, jos tarve vaatisi.

Ajoimme limusiinin perässä Helsinkiin ja mitään ihmeelistä ei sattunut. Make kyseli mitä Helsingissä oli aamulla sattunut. Hän sanoi että olin toiminut oikein, kun en ollut aloittanut tappelua. Setäni oli kertonut mitä satamassa oli tapahtunut meripoikien kanssa. Minua nolotti. Make sanoi ymmärtävänsä minua ja olisi suositellut henkivartian uraa, ellen olisi niin hyvä koulussa. Henkivartiana olo kuulosti hyvältä. Samoin olin harkinnut armeijaan menemistä. Aloin kysellä henkivartijan töistä. Suurin osa työstä oli vamistelevaa ja ennaltaehkäisevää. Henkivartian piti tehdä kaikkensa, ettei vaaralliseen tilanteeseen jouduttaisi. Make kertoi tehneensä emävirheen päästäessään minut yksin vieraita

86

hakemaan. Kyselin osaisiko Make käyttää asetta. Tämä nyökkäsi ja kertoi käyneensä kursseja ja harjoittelevansa säännöllisesti ampumaradalla. Hän ei ollut koskaan joutunut ampumaan ja toivoi ettei sellaista tilannetta tulisikaan. Kysyin pystyisikö hän suistamaan tieltä edellä menevän harmaan maasturin, koska se oli niin ruma. Make huokaisi ja totesi yliopiston olevan sopivan paikan minunlaiselleni hullulle. Tulimme aika nopeasti lentokentälle. Ajoimme eri kautta, kuin olin isän ja äidin kanssa mennyt. Ajoimme jostain portista ja huomasin yhtäkkiä, että menimme sinisen pakettiauton perässä kentällä lentokoneiden vieressä. Pienen lentokenttärakennuksen vieressä odotti yksityiskone. Nyt huomasin pakettiauton olevan tullin auto. Tullimiehet tarkastivat miesten laukut, jotka löytyivät ihmetyksekseni limusiinin takaluukusta. Laukut avatiin kentälle ja tullimies katseli äkkiä sisällön läpi. Myös tullin koira kierteli meitä. Make katseli kentän reunalle ja minä ihmettelin näkyikö sielä mitään, vai kuuluiko se johonkin koulutukseen. Tom ja Mike kättelivät minut ja nousivat koneeseen. Koneen pienet portaat kääntyivät ylös ja yhäältä isompi osa ovesta laskeutui. Moottorit käynnistyivät ja kone lähti rullaamaan kentälle.-Eikö mennä jo? kysyin Makelta.-Ei ennen kuin näen koneen lentävän, hän vastasi.

Ilta oli jo pitkällä ennen kuin olimme kotikaupungissa. Olin soittanut matkalta Airalle, etten ehtisi kotiin syömään. Aira kertoi setäni ilmoittaneen jo etten tulisi ajoissa. Kaarsimme setäni autolla ensimäiseksi Kirsin ravintolaan. Minä sain ruokaa ja Make sai jutella Kirsin kanssa. Iida tuli kertomaan miten Jukka oli käynyt ravintolassa. Jukka oli Iidan mielestä niin ihana. Olin tyytyväinen hänen puolestaan. -Harmittaa kun mä näytin varmaan ihan kauhealta, Iida totesi. Katselin häntä ja yritin pitää suuni kiinni. -Mä laitoin tämmöiset armeijavaatteet, jotka ei näytä ihmeellisiltä. Mä ajattelin ettei miehet katsele niin pitkään, hän jatkoi ja mietin oliko hän tosissaan. Hänellä oli maastokuvioiset housut, jotka oli pepusta sopivan piukat. Sama maastokuvio toistui hiattomassa paidassa josta sopivan kokoiset rinnat pullottivat kutsuvasti. Avonaisessa kaula-aukossa kiilteli samanlainen kultainen sydänriipus kuin minullakin oli, joka sai hänen kaulansa näyttämään täydelliseltä. Kynnetkin oli pitänyt maalata maastokuvioiseksi. Jos olisin yrittänyt saada itseni enemmän sävysävyyn, niin en olisi onnistunut. Pyöritin päätäni ja yritin syödä. -Enkö mä sun mielestä näytä kauheelta?Yskin ruokaani vähän aikaa.-Iida. Älä ikinä muutu, sanoin ja Iida katsoi minua epäuskoisena. -Sä olet liian taiteilija, mutta niin on hyvä. Likalla on paikkakunnan parhaat tissit, jotka näkyy ton paidan alta kuuhun asti. Se Jukka haaveilee varmasti kotona maastoutumiseta sun kanssa teltta

87

pystyssä, jatkoin ja Iida katsoi minua samalla lailla kuin olisin selittänyt jotain matemaattista kaavaa. Hänen päässään kävi raksutus joka kuului toiselle puolelle pöytää. -Täälä tulee kuuma, jos tekee töitä kovasti ja tää on ainoa työ mitä mä tässä kaupungissa saan. Nää on rumimmat vaatteet, mitä mulla on, Iida selitteli ja minä aloin hytkyä naurusta.-Jos sä maalaat kynnet ja muun meikkauksen samaan sävyyn, niin miehet enään miettii, onko sulla pikkuhousutkin maaston väriset? marmatin ja katsoin Iidaa joka meni nolon näköiseksi. -Mistä sä oot tässä kaupungissa löytänyt maastonväriset pikkuhousut?-Netistä tilasin, Iida sanoi nolosti pää alaspäin, kuin olisin ollut hänen äitinsä. -Ei ne olleet kalliit, hän jatkoi. Minä aloin räkättämään taas kuin harakka ja laitoin hetken päästä käden suuni eteen, kun häpesin nauruani.-En mä voi mitään itselleni. Kun mä puin itseni niin minä meikkasin itseni automaattisesti, eikä siinä mennyt kuin muutama minuutti. Mä vaan haluan sen pojan, Iida sanoi.-Sulla on se jo. Sun pitäisi haluta jotain mitä sä et saa niin helposti. Menetkö sä sinne taide kouluun? kysyin. -En mä tiedä sovinko mä sinne. Mä haluaisin pitää välivuoden. Koulussa pitää aina päntätä, Iida sanoi.-Sä pyrit sinne ja jos et sä pääse, niin sä menet opistoon graafikkolinjalle. Jos et pääse sinnekkään niin sä menet maalariammattikouluun, esitelmöin.-Sä puhut niin kuin mun äiti. Onko se puhunut sulle? Iida sanoi kuin olisi taas ollut kymmenvuotias. -Ei ole puhunut, mutta olisi tosi sääli jos tuo täydellinen värisilmä menisi hukkaan, sanoin jo hiljempaa.-Onko sunkin pakko mennä johonkin yliopistoon kun olet niin hyvä?-On, vastasin jo hiljempää.-Mitä sä sitten haluaisit tehdä? Iida kysyi ja odotti katsoen niillä safiirin sinisillä silmillään. Aloin syödä viimeisiä paloja lautaseltani. -Kerro Iidalle. Kerro kulta, Iida maanitteli kuin vauvaa tai koiraa.-Tänään mä ajattelin henkivartian hommaa, sanoin hiljaa.-Sähän voit tehdä sitä opiskelun lomassa.-Pitää vaan suorittaa vartijakortti ja sitten jos osaisin venäjää, niin pääsisin venäläisten naisten vahdiksi ostoksille jouluna, selitin jo vakavana.-Puhut venäjää jo ennen joulua? Niin eihän se voi vaikeaa olla. Puhuuhan ne pienet lapsetkin Pietarissa venäjää, Iida puhui ivalliseen sävyyn. -Neiti täydellinen värisilmä ei vittuile. Itse laitoit maastokuvioiset pikkuhousut joita kukaan ei näe, kun ne häiritsisi jos ne olisi väärän väriset.

88

-Stringit. -Täh?-Stringit! Pikkuhousut oli pesussa, Iida tiuskahti. Vähän aika oli hiljaista ja tajusimme että koko sarjakuvasiipi oli hiljainen. -Voi saatana, Iida sanoi hiljaa pöytää kohti.-Nyt muissa pöydissä kaikki tietää minkälaiset alusvaatteet sulla on. Voisin sanoa että kaikki miespuoliset muistuttaa ajokoiraa, jotka on vainnuneet suklaata. Sä voit istua siinä sulkemisaikaan asti, tai sitten kävelet tosta mahdollisimman huomaamattomasti ohi, vähän niin kuin sulla olisi suolakurkku perseessä, sanoin tosiseikat.-Sä taidat nauttia tästä?-Suunnattomasti.

Aamulla heräsin ajoissa ja janosin juoksemista. Illalla en ollut ehtinyt salille. Päätin lähteä illalla ajoissa töistä ja mennä salille. Ulkona oli jo lämmintä joten laitoin lyhyet juoksuhuosut ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Juokseminen oli ihanaa. tuuli hyväili paljaita pohkeita ja käsivarsiani. Aamulla ei vielä ollut liian kuuma. Kesä oli tullut taas varkain. Ranta oli täynnä vieraita veneitä, joista toiset lähtivät jatkamaan purjehtimista heti aamusta. Olin juossut jo pitkälle, kun tajusin miettineeni koko ajan eilisen tapahtumia. Piti kääntyä takaisin että ehdin töihin ajoissa. Aloin miettiä tosissani elokuun maratonia Helsingissä. Ei minun tarvitsisi kilpailla. Katselisin vain maisemia ja taloja uudessa opiskelukaupungissa. Isä oli illalla kertonut järjestäneensä minulle opiskelija-asunnon. En kehtaisi olla menemättä yliopistoon. Äiti olisi kertonut asiasta kaikille. Mietin että voisin kuitenkin jossain välissä opetella venäjää. Eihän se ikinä hukkaan menisi. Huomasin keksineeni itselleni taas uusia asioita, joita halusin.

Töissä petyin kovasti, kun Make ja Tommi eivät olleet vielä lähteneet. Katseiden alla olo alkoi jo häiritä minua. Aamua oli mennyt jo nelisen tuntia, kun setä kutsui meidät neuvotteluhuoneeseen. Siellä jouduin kirjaamaan kokouksen ylös. Hän alkoi puhua muutoksista mitä oli tehty ja uudesta keksinnöstä, joka oli myyty isolla voitolla. Sitten hän halusi muistaa jotain henkilöä, jolla oli iso asema hankkeiden onnistumisen kannalta. Minua alkoi harmittaa, kun ruokatunti lähestyi ja aina kokoukset alkoivat juuri silloin. Se oli varmaan setäni taktiikka saada päätökset nopeasti, kun muilla oli nälkä. Yhtäkkiä heräsin ajatuksistani kun nimeni mainittiin. -Siis mitä? vastasin tyhmänä ja kaikki nauroivat ja alkoivat taputtaa. -Meillä on sulle pieni lahja, setäni sanoi ja katsoin kaikkia vuorotellen tyhmänä. -Päätin että firma antaa sinulle lahjan, joka on kolmensadan ostokortti tietokonekauppaan, setäni jatkoi

89

ja ojensi minulle kortin. Katsoin kottia ja minun olisi vamaan pitänyt sanoa kiitosta. Huoneessa oli ihan hiljaista. -Mitä helvettiä mä teen kortilla tietokonekauppaan? kysyin ja ääneni alkoi nousta.-Meinasin, kun sä lähdet opiskelemaan..., setä alkoi selittämään.-Mulla on ihan uusi Apple. Sä annoit ton vain siksi, että ne voi laittaa firman kuluihin. Saatanan kitupiikki. Sä olet tienannut miljoonia ja annat mulle jotain tietokonebonuksia, joita mä en ikinä tarvii, pälätin jo rääkymällä ja menin ovea kohti.-Minne sä nyt? Setäni kysyi.-SYÖMÄÄN! Vittuako nää kokoukset on aina ruoka-aikaan, kivahdin ja menin alas ruokalaan. Takaantani kuului mutinaa ja naurun pärskähdys, jonka Viola päästi. Tunsin miten teetetty hame kinnasi päälläni kun yritin edetä nopeasti ruokalaan. Minulla oli päällä se puvun liivi, jonka alle olin laittanut valkoisen T-paidan. Näytin varmaan halvan gansterin heilalta. Minua harmitti vieläkin se ostokortti siihen tyhmään tietokonekauppaan, mistä ei saanut kuin windous osia, jotka ei edes sopineet minun koneeseeni. Ainoat korkokenkäni pitivät ikävää kopsetta. Tulin ruokalaan ja ikkunoinden viereisissä viidessä pöydässä kahvittelevat työntekiät katsoivat minua sanomatta mitään. Ainoastaan siskoni Aira hymyili.-Saatana, pääsi suustani ja kaikki ihmiset käänsivät katseensa ulos ikkunasta, koska varmaan pelkäsivät vihani kohdistuvan johonkin heistä. Menin linjastolle ja otin tarjottimen. Halusin limonadia missä olisi sokeria, mutta valikoimissa oli vain sokerittomia. Kirosi taas ääneen. Otin vain vettä. Ruokatiskin takana keittäjä Matikainen hymyili maireasti. -Onko nälkä? Pullea nelkymppinen keittäjä arvasi varmaan vihaisesta olemuksestani.-Tosi nälkä ja vituttaa, vastasin. Keittäjä hymähti. ja availi kansia. -Meillä olisi tänään pinaattikeittoa ja sitruuna vasikkaa. -Vasikka kuullostaa hyvältä, vastasin ja keittäjä Matikainen alkoi kauhoa sitä paljusta. Katsoin annostani ja se näytti kauhealta.-Toihan on tillilihaa! sanoin huutavalla äänellä.-Ei ole, vastasi pullea Matikainen ihmetellen.-No onhan! Harmaita lihan paloja limaisessa kastikkeessa! Sä oot varmaan ennen ollut jossain koulussa keittäjänä! huusin ja minua ärsytti enemmän. -Niin olen, keittäjä sanoi hiljaa ja ei näyttänyt ymmärtäneen haukkumisiani. -Tämä on ihan hyvää ruokaa, hän jatkoi. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Jätin tajoittimen siihen ja kävelin pois. -Se on limaa missä on huonoa lihaa, totesin mennessäni. Kuulin ikkunapöydistä tyrskettä. Pysähdyin kumikiiloilla aukikiilatuille ruokalan parioville ja käännyin.

90

-Naurakaa saatanat! huusin ruokalaan päin ja sain vastaani kauhean naurun hörähdyksen. Siskoni taputti käsiään kuuluvasti.

6Olin ottanut skootterini ja ajanut Kirsin ravintolaan. Sielä oli keskipäivän kiire parhaimmillaan. Jotkut vielä söivät lounasta ja raksamiehet olivat tulleet jo iltapäivän kahville. Iidalla ei tänään ollut päällään maastovärejä. Tänään kaikki oli mustaa. -Uskallat olla taas kassan takana, sanoin.-Kirsi ja Ari käskivät. Mä olen kuulemma töissä täällä ja teen parhaiten tätä. Tai myyti kuulemma nousee, kun olen kassalla, Iida puheli nolona.-No aivan varmasti, vastasin. -Mitä sä täälä tähän aikaan? Onko teillä sitruuna kanaa? Iida kysyi.-Joo. Ei kun sitruuna vasikkaa. Mistä tiesit? -Teidän remonttimiehet käy täälä aina, kun on jotain huonoa ruokaa. Mene istumaan. Mä tuon sulle Amatsoonin pihvin.-Mikä se on? kysyin, mutta Iida vain hymyili ja hätisti minut kädellään kantapöydän suuntaan. Mietin hetken kaivattiinko minua jo töissä, mutta annoin heidän kaivata. Kohta Iida toi annostani tarjottimella kuin mikäkin tarjoilija kantaen sitä yhdellä kädellä ylhäällä. Iidalla oli päällä musta lappuhaalari ja musta T-paita. Haalarin lahkeet loppuivat polvien yläpuolelle. Hänellä oli matalat kiiltonahkakengät joista näkyi vakeat lyhyet sukat missä oli rönsylevät reunat, jotka tulivat juuri kengistä ulos. Kaikissa pöydissä päät kääntyivät ja Iida hymyili minulle kävellessään. Taisin hymyillä takaisin.

Nolotti kun kaikki katsoivat kenelle ruoka tuotiin. Iida laittoi lautasen eteeni kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Huomasin kysilakan vaihtuneen mustaksi vaatteiden kanssa samaan väriin sopivaksi. Lautasen viereen tuli jalallinen lasi. Iida kaatoi toisella kädellä kivennäisvettä pienestä lasisesta pullosta. En uskaltanut katsella sivulle, kun ajattelin kaikkien tuijottavan muutenkin Iidaa. Nyt suurelliset tarjoilijan elkeet lisäsivät näkyvyyttä.-Noin. Tuliko vielä jotain. Hyvää ruokahalua, Iida lausui makealla ja kovalla äänellä. Hän oli aina ollut hyvä eläytymään ja nyt näytti nauttivan roolistaan ja minun nolostumisesta. Iida kääntyi ja vilkaisi minua vielä olan yli hymyillen. Tänään hän käveli kassallepäin ylväänä selkä suorassa. Joku haalarimiesten pöydästä vislasi hiljaa. Iida nosti päätänsä ylemmäksi, kuin hänen pisteesä olisivat kolminkertaistuneet. Ruuan tuoksu sai minut katsomaan annostani. Siinä oli pihvi, jonka päällä oli violetin sävyisiä isoja sipulirenkaita.

91

Annoksessani oli myös kaksi perunoista tehtyä pihviä. Ilmeisesti Kasper oli muistanut minun kerran kehuneeni niitä. Samoin omatekoinen sienisalaatti oli jotain ihan muuta, kuin se valkoinen tahna, jota sai purkeissa tarjouksena, vaikka hyvää se oli minusta sekin. Tomaatit oli isoina renkaina ja kurkkuja siivuina. Jotenkin oli hävettävää, miten makumieltymyksiäni oli katsottu niin tarkasti. Leikkasin lihaa terävällä pihviveitsellä. Se oli juuri sopivan veristä. Liha maistui jo suussani vaikka se ei ollut vielä siellä. Siinä oli sopivasti mausteita. Kastiketta ei ollut paljoa, mutta mausta ymmärsin, että se oli tehty itse pannulla, eikä sitä ollut otettu muovisesta ämpäristä valmiina. Pidin silmiäni kiinni ja pureksin ruokaani. Tuskin muihin annoksiin tultaisiin tekemään kastiketta itse. Varmaan niihin tungettaisiin sitä kammottavaa barbiguekastiketta. Olimme joskus pienempänä keksineet ruuan, jonka nimi oli ollut jätekuskin juhlaruoka. Siinä oli olut jauhemaksapihvi, BBG kastiketta ja uuniperuna. Inhosin uuniperunoita, joita piti yrittää sorkkia pienellä lusikalla folion keskeltä. Tämä oli jotain ihan muuta. Reilua ruokaa, jossa ei ollut turhia konstailuja. Jokainen osa oli hyvää yhdessä ja erikseen. Sipuli antoi hyvän säväyksen lihaan ja perunapihviin. Tämä oli varmasti terveellistä ruokaa. Ainakin se antoi energiaa. Päätin mennä illalla salille yrittämään uutta ennätystystä.

Oli parempi mieli, kun sain syötyä. Menin töihin, jossa kukaan ei häirinnyt minua loppupäivänä. Pääsin ajoissa lähtemään ja olin onnellinen päästessäni salille. En yrittänyt ennätystä, vaan päätin tehdä valmistavia harjoituksi. Sali oli ihmetyksekseni ihan täynnä väkeä. Kun tulin kotiin, niin muut oli jo syöneet. Lämmitin perunoita ja jauhelihakastiketta mikrossa. Yritin vähän aikaa kirjoittaa ja mieleeni tuli Betina. Lähdin kävelylle ja kohta olin Betinan pihalla. Mentyäni portista huomasin, että sisältä kuului puhetta. Meinasin kääntyä pihalta takaisin , kun Betina huomasi minut ikkunasta ja huikkasi sisälle. Sisällä oli kaksi muuta naista, joista näki kauemmas mitä he olivat. Betina esitteli minut ja kysyi ottaisinko vihreää teetä. Toisella naisista oli miesmäinen siilitukka ja toinen näytti räjähtäneeltä peikolta. Molemmat tuntuivat katselevan minua silmät kiiluen. Join teetä ja keskustelu tuntui lähtevän nihkeästi käyntiin. -Vai tälläinen ystävä sinulla täältä löytyi. Ei ihme ettet ole ehtinyt käymään meidän yhteisissä illoissa, siilitukkainen sanoi käheällä äänellä. En tiennyt mitään lesboista, mutta mietin miksi joku otti puolisokseen noin maskuliinisen naisen, kun samalla voisi ottaa oikean miehen. -Aivan ihana tyttö. Taidat urheilla aika lailla? peikkonainen naukui ja yritti esittää varmaan hemaisevaa. Naisella oli sellainen räikeä miesten puvun liivi, niin kuin lännenfilmeissä pelureilla. Napit olivat liivissä tiukalla kun vatsamakkarat oli sullottu sen sisälle. Liivin ja

92

läskien välissä oli punainen T-paita. Mietin oliko hän samallailla peilaillut liivin kanssa, niin kuin minä omani kanssa eilen ja tuntenut itsensä kauniiksi. Liika ravintolassa istuminen oli rupsauttanut naisen. Liisa olisi todennut viidentuhannen tuopin huollon olevan edessä. -Kyllä mä joskus urheilen vastasin. Betina tuntui pitävän siitä että olin tullut käymään. Hän näytti koko ajan siltä ettei halunnut minun jättävän häntä yksin näiden ihmisten seuraan. Siilitukkainen vihjaili jotain koko ajan, mutta en oikein saanut selville mitä. -Olisi kiva, jos et jättäisi minua näitten kanssa yksin, Betina kuiskasi jossain välissä. Olisin halunnut jutella kirjasta, mutta nyt se ei onnistunut. Peikkonainen kaivoi kassistansa likööri pullon ja pyysi Betinalta laseja. Maistelin likööriä ja aloin viihtymään hyvin. Kohta pullo oli tyhjä. Joku heidän tuttunsa soitti yhdestä rannan kesäterasseista. Päätimme lähteä terassille juoman loputtua. Matkalla rekkakuskilesbo alkoi vinolla minulle. Hän nimitteli minua untuvikoksi. Minä vastasin kutsumalla häntä rumaksi. En ymmärtänyt näiden ystävyytta Betinan kanssa, koska hän myös hymyili vastauksilleni. Ajattelin leimautuvani nyt lesboksi, kun kuljin näiden kanssa kesäterassien sunntaan mutta olin varmaan liian humalassa välittääkseni. Löysimme näiden kaverin yhdeltä terassilta vanhojen rantamakasiinien edestä. Tänään aukiolla ei ollut orkesteria, vaikka ravintolat olivat täynnä. Tämä kolmas lesbo alkoi sättiä ystävääni Betinaa, kun heidän seuransa ei enään kelvannut noin hienolle naiselle, joka oli iskenyt nuoren tytön. -Sä olet sika, joka pilaa kaikkien maineen, huomasin lauseen tulevan suustani tasaisena äänenä.-Ai lesbojen maineen vai? Anteeks vaan hieno neiti, sanoi tämä pullero jolla myös oli siilitukka päänmyötäisen keltaisen pipon alla, jossa oli sellainen tyhmä kudottu anteeni tupsun tilalla.-Yleensä ihmisolentojen maineen. Tai emmä tiedä kuulut sä niihin, tokaisin. Sen jäkeen muistin vain irvisteleviä kasvoja.

Heräsin sängystäni. Jokin haisi. Huomasin tyynyni olevan oksennuksessa. Samalla huomasin lakanoiden olevan sotkuiset. Äidin ostamalla matollakin oli oksennusta, missä oli lihanpaloja. Päätä ei pahemmin särkenyt, mutta vatsa kramppasi. Mieleeni muistui kasvoja illasta. Olin istunut Betinan kanssa samassa pöydässä. Näin kasvojeni edessä miten rekkakuskilesbo irvisteli minulle. Sen jälkeen minulla ei ollut muistikuvaa. Olin vielä vaatteet päällä. Onneksi ne eivät olleet uudet vaatteeni. Puhelin soi jossakin. Se oli housujeni taskussa. Väännyin ylös että sain tärisevillä käsillä puhelimeni farkkujeni taskusta. Kirjoituspöydän kellosta huomasin sen olevan jo yli yhdentoista. Iida soitti.

93

-No. Mitä karatemestari? Iida kysyi ja en voinut kuin arvailla mitä asia koski. En muista nähneeni Iidaa illalla.-Ei mitään. Ihan hyvin menee. kaikki paikat on oksennuksessa, sanoin epävarmasti ja sain Iidalta aidosti sydämmellisen kikatuksen. -Olitko paikalla eilen? kysyin, ja nauru yltyi.-Sä taisit olla tosi juubassa. -Mitä mä tein? kysyin ja hetken oli toisessa päässä hyvin hiljaista. -No en mä nähnyt oikein läheltä, mutta naapurikaupungin lesbot taisi saada turpiinsa ja lujaa. Sun ei pitäisi juoda mitään, jos sä et muista. Sä näytit ihan selväpäiseltä. Kuultiin vaan sieltä kaukaa kun joku huusi apua. Mä tulin sanomaan sulle, että nyt riittää. Kukaan aikuisista miehistäkään ei uskaltanut mennä väliin.-Mitä mä tein? kysyin ja sisälläni kuohui. Olinko tehnyt jotain, mitä katuisin koko ikäni?-Sä hakkasit sitä siilitukkaista naista. Se makasi maassa ja aneli armoa. Sitä ennen sä olit lyönyt niitä kahta muuta. Niillä tuli verta nenästä. Mä ihmettelinkin kun mä menin teidän ohi. Sä vaan istuit siinä ja se nainen ilkkui sulle. Sä näytit hyvin rauhalliselta ja ihan selvältä. -Toivottavasti niille ei käynyt sen kummemmin? -Kyllä ne kuulemma omin jaloin pääsi taksiin. Äiti kertoi, Iida jatkoi ja tuntui ääneltään olevan iloinen. -Teinkö mä jotain muutakin? kysyin kun arvasin iloisuudesta tehneeni. -Mitä? Kerro, -Sanoit kaupunginjohtajaa elosteliaksi. Mä kävelin siitä ensin niin sä juutuit sen pöydän luo. ”Sä et kyylää mun kaverin persettä saatanan elostelia”, sä aloit sille uhittelemaan, Iida imitoi minua loistavasti. -Mun piti hakee sut pois ja rauhoitella. Mä olen maaiman paras kaveri. Sä sanoit sen ainakin sata kertaa. Sun äiti oli järkyttynyt kun tuotiin sut kotiin, Iida selitti ja kikatti kovasti. Voi perhana. Mikä sotku. Mitähän äitikin sanoisi. Täytyi koota itsensä. En varmaan selviäisi tästä ikinä. Halusin enemmän kuin nopeasti sinne Helsinkiin opiskelemaan. Mitäköhän töissä sanottaisiin kun olin päivän rokulissa? Nyt oli vain selvittävä ja siistittävä paikat. Riisuin vaatteni ja tyhjensin taskuni. Kaikki vaatteet heitin heti pyykkikoriin. Sitten piti repiä lakanat sängystä ja kääriä matto rullalle. Onneksi osasin käyttää pyykkikonetta. Laitoin lakanat ensimmäisenä pesuun. Kävin suihkussa ja laitoin puhtaat vaatteet päälle. Löysin siivouskomerosta suihkepullon jolla äiti pyyhki ihan kaikkea. Otin suurimman rätin ja menin suihkuttelemaan huoneeseeni. Avasin ikkunan, että sain kaamean hajun huoneestani. Pumppasin muovipullosta suihkeita joilla pyyhin lattiaa ja huonekkaluja. Sitruunan voimakas haju sai minut kakoamaan, mutta en oksentanut. Minussa ei varmaan ollut

94

sisällä enään mitään oksennettavaa. Kaikki jäljet oli varmaan jo paikattu, paitsi matto. En tiennyt oliko kaupungissamme pesulaa. Soitin Iidalle, joka käski tuoda maton ravintolan taakse. Mattorullan sitominen skootterin tarakalle oli jo taidetta. Venyvät kumilenksukat, jotka pitivät kaikea muuta eivät pidelleet raskasta mattorullaa, joka tippui aina jommalle kummalle puolelle skootteria. Piti mennä puutarhavajaan, missä oli isän jotain veneköyttä, millä surrasin maton skootterin takalaatikon eteen kiinni. Satulasta näkyi vain vähän missä istua, mutta ei auttanut valittaa. Tuntui nololta ajaa torin ohi, missä luulin kaikkien tietävän, minun eilisen hölmöilyn ja nyt arvaavan mattoni olevan oksennuksessa.

Ajoin skootterillani ravintolan taakse. Betina istui talon takan olevalla penkillä ja joi kahvia. Iida varmaan kuuli mopon äänen ja tuli katsomaan.-Johan on köytetty, Iida totesi iloisena. -En uskaltanut katkaista isän venenarua, totesin ja häpesin moneen kertaan surrattua mattoa jolle ystäväni hihittelivät. Kohta Kasperkin oli katsomassa solmujen mestariteosta. Minulla oli pää painuksissa, kun häpesin eilistä ja itseäni.-Älä välitä. Sinä olet vielä nuori. Pahimmat töppäykset on vasta edessäpäin, Iida totesi iloisena. -Se oli koko juttu oikeastaan minun syytä, Betina sanoi nolona. -Ne tuli minua kiusaamaan naapurikaupungista asti ja sekoittivat Ninakin siihen. Ei ne voineet arvata miten hurjaa naista ne ärsyttää.Olin salaa otettu, kun Betina sanoi minua naiseksi. Minulle se meinasi paljon. -Kukaan ei uskaltanut mennä väliin, vaikka se paikka oli isoja miehiä täynnä, Iida ihmetteli.-Mua hävettää ihan kamalasti, sanoin. -No. Mä haen painepesurin niin pestään tää matto. Ei ketään edes kuollut. Koita jos saat tuon solmukasan auki, Kasper totesi ja meni ovesta keittiöön. Kohta hän tuli takaisin painepesurin kanssa. Hän laittoi töpselin seinään ja pikaliitimellä vesiletkun koneeseen kiinni. Sain itse pestä mattoa ja kastella itseni siinä samalla. Muut kiirehtivät töihinsä. Ensin pesin asfaltin minne levitin maton. Ruiskutin järjestelmällisesti mattoa. Välillä joku kävi kurkkaamassa ovesta miten homma edistyi. Kasper kävi näyttämässä, miten koneesta sai pesuainetta. Kohta matto oli vaahdon peitossa. Matto vaaleni joka kerta kun ruiskutin sitä. Lopetettuani olin ihan märkä ja asfaltilla oli ainakin kilo irtonaista nukkaa. Montaa tälläistä käsittelyä matto ei kestäisi.

Kotona ruoka-aika oli enemmän kuin kiusallinen. Isä luki lehteä samalla kuin söi. Äiti ei valittanut mistään ja juuri se tekikin kaikesta vielä kiusallisempaa. Siskoni ei edes

95

hymähdellyt. Ruoka oli taas siskoni tekemää ja parempaa kuin hyvää. Saimme merimiespihviä. Se oli parempaa kuin yhdessäkään ruokalassa. -Ota vaan lisää jos maistuu, siskoni sanoi arvaten ajatukseni. Puristin vain päätäni. Isä meni työhuoneeseensa niin kuin aina ruuan jälkeen. Menin perässä ja minua hävetti enemmän kuin tarpeeksi. -Anteeksi eilinen käytös, sanoin isälleni hiljaa. Hän oli työpöytänsä ääressä niin kuin tavallisesti ja käänsi papereista katseensa minuun.-Tänään yksi asiakas kertoi minun lesbotyttäreni hakanneen kolme naista ja uhanneen kaupunginjohtajaa rantakahvilassa. Minä sanoin, että varmaan joku oli kiusannut hänen ystäviään. Nina. Minä arvasin jo silloin kun sä olit pieni ja kiukkuinen ettei sun kanssasi tulisi olemaan helppoa. Oikeastaan mä olen kuitenkin päässyt aika helpolla. Sun pitäisi oppia vain itsehillintää enemmän, isä filosofoi ja oli enemmän kuin oikeassa. -En mä muista siitä mitään, sanoin hiljaa ja isä huokaisi.-Sun pitää olla varovainen, kun sä urheilet, niin alkoholi voi tehdä tollaista. Kiusasiko joku sun kavereita? isä kysyi ja oli pakko nyökätä.-Ne vihjaili ikäviä Betinasta. Mä näin ettei se pitänyt siitä, kun ne nimitteli mua sen pikkuvaimoksi. Mä vaan muistan pahoittaneeni mieleni.-Mä olen nähnyt oikeudessa kymmeniä tälläisiä juttuja. Pahinta on se ettei siitä saa mitään hyvitystä vaikka ei muista ja vaikka puollustaa kavereitaan. Jos sulle sattuu jotain, niin mä kuolen suruun, isä totesi ja nielaisi. Meidän perheessä ei hirveästi puhuttu tunteista. Olin katsellut aina miten Kirsi oli halaillut Iidaa. Meillä äiti oli lähinnä sättinyt siskoani. Minä oli oppinut pitämään puoleni jo pienenä. Isä oli aina ollut enimmäkseen hiljaa. Kävelin isän viereen työpödän taakse ja kumarruin halaamaan häntä.-Sä olet ihan okei faijaksi, totesin lyhyen halauksen jälkeen.-Menehän nyt, isä sanoi ja käännyin poispäin koska tiesin häneltä tulevan kohta kyyneleen.

Lähdin vielä ulos, kun en saanut sisälläni rauhaa eilisestä. Kävelin pari taloa Betinan luokse. Nyt hän oli viimeinkin yksin ja pyysi minua sisälle. Hän halusi välttämättä keittää minulle teetä. -Olen pahoillani, että sekoitin sinut omiin sotkuihini, Betina sanoi ja tuntui katuvan oikeasti.-Multahan tässä petti koko juttu. Yleensä mä kestän alkoholia, vastasin.-Noi lesbot ryyppää kuin miehet. Se on yksi syy miksi en ole enää käynyt niitten porukoissa.

96

-Mitä muita syitä on? kysyin ja Betina käänsi pään pois minusta.-Ei siellä ollut ketään minulle sopivaa ja en viittinyt jäädä odottamaa sitä tuohon sakkiin, Betina totesi. Betina huomasi veden kiehuneen ja laittoi sitä teekannuun. Tee alkoi tuoksumaan hyvältä. Ajattelin hänen halunneen keittää teetä itselleen ja vieras oli hyvä tekosyy sen tekemiseen. Betina alkoi laittamaan kuppeja pöytään. Minä saisin nyt oikeasta kupista teetä, enkä mukista, niin kuin eilen. Betina alkoi puhua kirjastaan ja siinä olevista henkilöistä. Hän kyseli minun ja Iidan ystävyydestä. Kysyin sainko nähdä tekstiä vähän. Tuntui ettei hän olisi halunnut näyttää sitä.-Ehkä mä olen sen sulle velkaa, Betina totesi ja avasi tietokoneen. En enään kehdannut väitellä vastaan kun kone oli jo käännetty minun suuntaani.

Nina oli aina varma tyttö. Joka päivä tytöt tulivat ravintolaan koulun jälkeen. Nina neuvoi Iidaa ja Liisaa läksyjen luvussa. Hän oli itse niin lahjakas, että tuntui omaksuvan kaikki asiat pelkällä vilkaisulla. Asiat muutuivat toiseen suuntaan kun piirtäminen alkoi. Liisa kertoi asioita välillä niin nopeasti, että luulin häneltä hapen loppuvan. Iida piirsi niin nopeasti kuin pystyi. Mitään ei kuitenkaan olisi tullut ilman Ninaa, joka oli toimitusjohtaja. Hän sanoi mitä piirrettiin ja mitkä kuvat jätettiin pois. Hän oli tinkimätön tyylistä. Yhtä tinkimätön hän oli myöhemmin itselleen, kun hän alkoi urheilla. Seitsemäntoistavuotiaana hän näytti naarasgebardilta. Jokainen mies ja jokainen nainenkin huokasi, kun hän meni ohitse, mutta eivät uskaltaneet sanoa mitään, koska Ninassa oli jotain hyvin pelottavaa ja ylvästä.

-Naarasgebardi? Mitä paskaa tää on? kysyin ja Betina meni vaikeaksi.-Tietysti mä vähän liioittelin, mutta sussa on jotain kuninkaallista. Mä muutan noi nimet myöhemmin, Betina sanoi täristen. -Kyllä sussa on jotain pelottavaa. Tietenkin kirjaan pitää liioitella. -Ei musta tunnu ikinä ylväältä. Tuntuu, että kaikki haluaa multa jotain. -Se se onkin joka tekee susta pelottavan, kun sä katsot noilla ruskeilla silmilläsi kaikkia tarkasti ja hitaasti. Kukaan ei uskalla tehdä virheliikettä. Paitsi eilen ne mun tutut jotka maksoi siitä kovan hinnan.-Mä olin humalassa. Sellaisille suunsoittajille käy aina huonosti. Selvinpäin mä olisin nauranut ne kumoon. Huokaatko sinäkin kun mä meen ohitse? kysyin.-Mitä sä tollaisia kysyt?

97

-Muuten vaan, vastasin ja katsoin ikkunasta. Viereisen talon ikkunasta rouva Matson näki meidät keittiön pöydän ääressä. Nostin hänelle kättäni ja hän tervehti takaisin kääntäen sitten päänsä pois. -Sun on parempi lähteä. Ihmiset alkaa puhua, Betina totesi.-Onko sulla joku vakituinen naisystävä?-Ei miksi sä kysyit? -Mä olisin halunnut kosketella sun hymykuoppia ja kuulla kun sä naurat, sanoin.-Oletko sä Nina edes lesbo?-Pitääks olla? En mä tiedä oonko mä.-Mä olen sua kymmenen vuotta vanhempi, enkä kovinkaan kaunis. Nousin ylös ja kävelin hänen taakseen kun hän istui tuolillaan. Laitoin kädet hänen ympärille ja halasin. Työnsin nenäni hänen vaaleisiin hiuksiinsa. -Sä olet kaunis ja lahjakas. Sä olet mun ystävä, kuiskasin hänelle.-Mene Nina. Mä olen aiheuttanut tarpeeksi harmia sulle jo, Betina sanoi hermostuneesti ja vilkuili naapurin ikkunaa. Lähdin ulos sanomatta sanaakaan. Naapurin pihalla rouva Matson hoiti ruusupenkkiä, kun kurkkasin aidan yli. -Iltaa, totesin.-Iltaa iltaa, rouva Matson vastasi ja ei ollut pelästynyt yhtään. Arvasin että hän oli vakoillut meitä koko ajan. -Betina tekee tosi hienoa kirjaa. Siinä on koko kaupungin ihmiset.-Jaa. Ihanko kaikki?-Ihan kaikki. Minä ja Iida. Kirsin ravitola. Naapurit ja kaikki, selitin iloisena, kuin joku typerä teini. Näin rouva Matsonin naamasta, mitä hän ajatteli. Utelias naapurikin tulisi kirjaan. -Hyvää illanjatkoa rouva Matson! huusin vielä ennen kuin lähdin pihasta. Katsahdin ikkunaan, missä Betina pyöritti päätään.

Aamulla lähdin lenkille ja kuntoni ei ollut huono. Juoksu ei kuitenkaan sujunut, kun mietin mitä töissä sanottaisiin poissaolostani. Pääsin töihin ajoissa. Kiitin sitä että oli perjantai, jos ylipäätään minulla oli enään työpaikka. Istuin koneeni ääressä ennen kuin muut tulivat. Näytin varmaan enemmän kuin syylliseltä. Jännitti jo kun kuulin äänet eteisestä. -Kato Nina! Hyvä kun tulit. Me oltiikin eilen pulassa ilman sinua. Ranskasta tuli puhelu ja ei meistä kukaan osannut niin hyvin, eikä se osannut englanniksi selittää mikä oli, setäni selitti. -Ai niin. Mä vaihdoin sen tietokonefirman kortin viidensadan korttiin Stoccalle. Kirjanpitäjä sanoi, että voin senkin laittaa kuluihin, setäni selitti iloisena. Olin kuin puulla päähän lyöty. Kukaan ei kysellyt eilisestä. Muiden tullessa ei kukaan kysellyt missä olin

98

ollut. Ihmisillä tuntui olevan mielessä viikonloppu tai kesäloma. Sinnittelin puoleenpäivään. Viola pyysi minua kanssaan syömään. En välittänyt mennä, kun muistin mitä keskiviikkona oli ruokalassa tapahtunut. -Rouva Matikainen on liian tyhmä suutuakseen, Viola naurahti kun veti mina tuolista ylös. -Kuka vartioi kallisarvoista rappua, kun sinä olet syömässä? kysyin ivaillen.-Ovi pysyy lukossa ja varashälyytin alkaa huutamaan jos joku tulee, Viola totesi. Menin hänen perässään vastahakoisesti ruokalaan. Joku ihminen vilkaisi minua, mutta ihmetykseskseni kaikki eivät kääntyneet katsomaan. Linjastolle oli ilmestynyt tavalista Jaffaakin. -Tänään olisi lihapullia, keittäjä Matikainen sanoi iloisena.-Ne oli viimeksi tosi hyviä, sanoin sovittelevasti ja sain keittäjän hymyilemään. En tiennyt mikä Matikaisen etunimi oli. Viola sanoi sen olevan Salmo ja hänen siskonsa oli Nella. Keittäjiä kuulemma molemmat. Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin vitsin. Selvisin ruokailustakin ilman henkisiä vammoja. Viola kertoi johtajan torstaina kieltäneen sitruuna vasikan, koska se kuulemma pidensi remonttimiesten ruokatuntia. Luulin jo hetken muuttaneeni maailmaa, mutta ne olikin remonttimiehet, jotka sen tekivät. Asia ei kuulemma olisi tullut esille ellei johtaja olisi kuullut minun haukkuneen ruokaa. Siskoni kertoi sedälleni remonttimiesten lähtevän kauvemmaksi syömään aina kun oli huonoa ruokaa. Päivä meni suht hyvin. Vähän ennen kello viittä setäni oli lähdössä. -Ai niin. Mä lähden Sirpan kanssa lomalle. Tullaan vasta viikon päästä. Älä osta mitään ja myy paljon, setäni selitti lähtiessään.-Et sä voi jättää meitä tänne keskenämme, sanoin jo hätäisenä. -Mun on pakko. Vaimo käski. Kyllähän sä Sirpan tunnet. Jos tulee jotain niin soita, setäni sanoi ja kohta seisoin pöytäni takana ihmeissäni. Seuraavalla viikolla täälä olisi vain Viola, Antti ja minä.

Oli raukea olo, kun pääsin perjantaina töistä. Menin salille, jossa oli ihmeen paljon muitakin treenaajia. Molemmissa painonnostopenkeissä oli väkeä. -Olitko tulossa treenaamaan penkkiä? kysyi sama Jarmo, joka oli hävinnyt minulle ennen juhannusta viisikymppiä. Epäröin vähän, kun katselin kolmen pojan porukkaa.-Tule vaan tänne muiden miesten kanssa nosteleen. Mennään tämän jälkeen iskemään naisia, säesti Pekka, jota kutsuttiin Frankiksi. Kolmas poika oli Nico, jonka tunsin koulusta samoilta kursseilta. -Teillä on varmaan kaikkilla samat painot, totesin.-Eiku tuut tänne. Mielesi tekee kuitenkin, Frank jatkoi. Nyökkäsin. -Mitä laitetaan?

99

-Mä yleensä aloitan tyhjällä tangolla, vastasin katsoin tankoa, joka oli täynnä erikokoisia ja erivärisiä painoja. -Tyhjennetään, Jarmo komensi. Miettimisen jäkeen Nico alkoi latoa levyjä tangota lattialla olevaan telineeseen Jarmon tehdessä sitä toiselta puolen. Tuntui tyhmältä mennä penkille maate kolmen miespuolisen katsellessa. Nostin tyhjää tankoa rivakasti kaksikymmentä kertaa, jotta lihakset olisivat lämmenneet.-Mitä tän jälkeen meinasit nostaa? Frank kysyi. -Ajattelin tehdä kahdeksan kertaa kuudellakympillä ja sitten yrittää ennätystä, vastasin hiljaa.-Mikä se on se uusi enkka? Frank kysyi.-Sata kiloa, vastasin. -Oho, totesi Nico nostaessaan kaksikymppistä toiseen päähän tankoa. -Ettekö te muut nosta? kysyin Frankin osoittaessa paikkaa.-Nosta kuusikyppisellä. Me tehdään kierros välissä ja sitte koitetaan enkkaa, Jarmo totesi. -Kuusikyppinen ei tuntunut nyt hirveän kevyeltä. Olisin kyllä jaksanut enemmän kuin kahdeksan, mutta piti säästää voimaa. Pojat tekivät pitkiä sarjoja. Nico nosti kahdeksankymmentäkiloa kymmenen kertaa. Käänsin selkäni muualle ja hieroin käsivarsia pitääkseni ne lämpimänä, vaikka sisällä ei ollut kylmä. -Nina. Sun vuoro, kuului Frankin sanat yllättävän nopeasti takaantani. Tankoon oli jo laitettu sata kiloa valmiiksi. -Mä varmistan tässä tangon takana ja pojat on tuola päissä, jos sä väsähdät täysin, Frank sanoi tangon takaa. Menin penkille makaamaan ja katsoin tankoa. Otin kiinni kohdista, joissa oli eniten valkoista mangnessiumia. Irroitin vielä käteni ja hieroin valkoiseksi tulleita kämmeniä uudestaan yhteen. Nyt otin kiinni omasta kohdasta. Siinä karhennukseen sorvattu kiiltävä merkkiviiva jäi etusormen ja nimettömän väliin. Puristin sormet lujaan tangon ympärille ja nyökkäsin. Frank auttoi painot telineestä suorille käsille. -Kunnolla ilmaa ja tasainen nosto, Fank sanoi lujaa komentaen. Laskin painoja alas ja imin keuhkoihini ainakin kaksikuutiota happea. Tanko hipaisi rintojani ja aloin nostaa sitä takaisin ylös. Painot nousi kuin itsestään.-Liian hyvin menee. Toinen perään! Farank komensi. -Vielä yksi.Kolmannen jälkeen olin jo hengästynyt.-Vielä yksi, sain kuiskattua.-Ei! totesi Frank ja nykäisi tangosta painot takaisin telineeseen. -Mikset sä antanut mun nostaa vielä yhtä? kysyin hengästyneenä noustuani istumaan penkille.

100

-Lisätään painoa, niin saat kovemman ennätyksen, Jarmo totesi. Nousin penkistä ja kävelin edes takaisin lattialla. Yriritin hieroa käsivarsiani, koska pelkäsin niiden jäykistyvän. Kuulin kaksi kilahdusta, kun molemmille puolille tankoa lisättiin pienet lätkät. -Me voidaan Nicon kanssa hieroo, Jarmo totesi. -Joo, sanoin ja Nico näytti hämmästyneeltä. -Semmoista nopeeta hierontaa, jatkoin ja levitin käteni. Poikien kädet liikkuivat nopeasti ja hauikseni hytkyivät. -Olkapäät kanssa, käskytin ja hieronta siirtyi ylemmäksi.-Entäs alempaa? Jorma kysyi leikkimielisellä äänellä. -Ei vielä. Ehkä myöhemmin, vastasin ja nauroimme kaikki.-Hei nyt nostamaan! Frank komensi painojen takaa. Taputtelin taas tankoa ja sain otten tutusta paikasta. Jännitin jokaisen lihakseni kehossani ja Frank auttoi painot telineestä suorille käsille. Imaisin keuhkot täyteen ja laskin painoja alas. Tanko tuntui jo alaspain mennessä sikaraskaalta. Sain pysäytettyä sen juuri siihen missä se hipaisi paitani kangasta. Aloin työntää käsiä ylöspäin. Tanko mietti vähän aikaa, vaikka työnsin jo täysillä.-NOSTA SAATANA! Frank huusi ja hänen ääni oli enemmän kuin kova .Suustani pääsi kaamea rääkäys ja tanko alkoi täristen nousta. Tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin se oli ylhäällä. Joka sentillä lihaksiinkin koski enemmän. Kun olin yli puolenvälin niin en voinut enään antaa periksi. Vihdoin ja viimein se oli huojumassa käsieni varassa. Frank nappasi siitä kiinni ja heiluminen loppui. Kuului kunnon kolaus, kun tanko putosi telineeseen . Vedin henkeä monta kertaa.Tuntui, että happi loppuisi. Havahduin kun koko salillinen väkeä taputti minulle. -Hitto. Sataviiskiloa, sain suustani.-Satakymmenen, Frank totesi. -Täh!?-Mä katoin että sä jaksaisit enemmän ja laitoin vitoset päihin, Frak totesi.-Hitto tommonen sintti nostaa enemmän kuin minä, täytyy harjoitella lisää, Nico totesi. -Oothan sä sopömpi, totesin ja sain kaikki nauramaan.-Nyt se sun tyttöystävä Betinakin on ylpeä susta, Jarmo totesi. Katsahdin alas ja kaikki muutkin menivät hiljaiseksi.-Ei se huolinut mua, sanoin hiljaa, mutta se kuului salilla, missä soi vaimea taustamusiikki.-Mä. Mä olen pahoillani, Jarmo totesi. -Niin minäkin, vastasin. -Ehkä mä isken ton Nicon. Se on tollainen ihanan epävarma.-Kun on Bi, niin sitä on enmmän vaihtoehtoja, Jarmo totesi.-Kun on huono maku, niin on vielä enemmän vaihtoehtoja, Frank täsmensi.

101

Olin enemmän kuin onessani, kun menin kotiin. Porukat olivat jo syöneet. Jäin katselemaan itseäni eteisen peilistä. Näytin yhtäkkiä paljon lihaksikkaammalta kuin eilen. Olin friikki jota pojat piti yhtenä jätkistä ja naiset karttoivat. En kelvannut miehenä, naisena enkä lesbona. Aira ja Isä keräsivät varusteita veneretkelle. Aira laittoi minulle kaiken tohinan keskellä lihasoppaa lautaselle ja lämmitti sitä microssa. Koko yläruumiini tuntui turvonneelta ja tönköltä. -Jumaliste kun sä olet lihaksikas, äitini totesi mennessään ohi.Painoin päätäni alas ja keskityin syömiseen. -Jääkaapissa on loppukeitto, niin sä voit huomenna lämmittää, Aira totesi. Minut varmaan jätettiin taas yksin viikonlopuksi, eikä kukaan edes kysynyt halunsinko mukaan. Kohta ovi kolahti. Laiton astiat tiskikoneeseen ja pyyhin pöydän. Oli perjantai ilta ja olin ypöyksin. Päätin soittaa Iidalle. Hän pyysi ravintolaan katsomaan sarjakuvan luonnoksia. Katsoin itseäni peilistä ja päätin laittaa sen ohuen topin ja hiattoman nahkaliivin. En laittanut niitä tyhmiä trikoita, vaan vaaleat farmarit saivat kelvata. Vedin ne komeat bootsit lahkeiden päälle. Kohta ajelin skootterillani ravintolaan. Kirsi moikkasi iloisesti tiskin takaa taas kun tulin ravintolaan. Nyt huomasin, kuinka häneen katseensa oli nauliintunut minun käsivarsiini. -Ei niitä voi olla katsomatta, Kirsi sanoi syylisen oloisena.-Tänään tein uuden penkkiennätyksen, vastasin, kun muistin Kirsin käyneen salilla, kun olimme olleet pieniä. -Älä. Paljon nostit? Kaheksankymmentä? Yheksänkymmentä?-Satakymmenen, vastasin ja aloin hymyilemään.-Ei jumalauta. Mä olin onnessani, kun sain kuuskytseitsemän kerran.-Sä oletkin aina ollut kaunis. Mä näytän jo äijältä, vastasin nolona.-Sä näytätä hyvältä. Sä oot huippu-urheilija. Sä oot huippu kaikessa mihin sä rupeet. Mä pidän sun asenteesta. Sä oot supernainen. Pitää kertoa mun äijälle tää, Kirsi sanoi ja ampaisi keittiöön tiskipöydän luo katsomaan Aria. Minä menin sarjakuvasiipeen, missä Iida istui Liisan kanssa kantapöydässä. Molempien ja muiden asiakkaiden silmät seurasivat minua. -Pysähdy! komensi Iida ja kaivoi jostain puhelimen millä hän otti kuvan minusta. -Poseeraa! Käänny! Purista persettä! Iida jatkoi komentelua jota jouduin noudattamaan muiden ihmisten naurun säestyksellä. Kun kuvaus oli loppumassa, niin oli pakko syöksyä kosketeelemaan Liisan mahaa. -Eiks oo ihana? Iida kysyi. Tuntui kuin lapsi olisi liikkunut.

102

-Onneksi nyt ei ole niin kuuma kuin viime kesänä. Muutenkin on tukalaa tän mahan kanssa Liisa tuskaili. Pöytä oli täynnä piirrustuksia. Vähän aikaa tuntui samalta kuin olisimme olleet kaksitoista vuotiaita. Sama kaakatus kävi koko ajan. Välillä vieressäni istuva Liisa hiblasi reittäni tai takapuoltani väittäen hormooninsa olevan tosisekaisin. Olin kotonani täällä. Minä kelpasin millaisena tahansa ystävilleni. He halusivat taas tietää kuulumiseni. Kerroin krapulasta, Betinasta, rouva Matsonista ja pojista salilla. Kerroin myös miten tuntui kuin minun edessäni olisi ollut metrin säteilykehä, joka pisti muut ihmiset väistämään minua kadulla. Liisalla oli jokin vihko, mihin hän kirjoitti kaikki ylös. Kysyin miten sarjakuvan juoni eteni. Tytöillä oli jo alku hallussa. Siinä näytettiin miten ostin siskolleni kitaraa ja miten pistin roistoja turpiin. Iida näytti kuvia, jotka näyttivät joiltain aivan muilta kuin minulta. Niissä oli itsevarmempi ja jokainen lihas pullisteli käsivarsissani. Sarjakuvan kasvot näyttivät vähän minulta, mutta niissä katse oli aina terävä ja ilme varmuutta täynnä. Vielä piti saada tarina kasvamaan viimeiseen kahteekymmeneen sivuun. Olin epäillyt Liisan ja Iidan kykyä tuottaa järkevää juonta, mutta nyt olin hämmästynyt kuinka aina ennen niin kananpää Liisa tuotti nyt tarinaa kuin ammattikirjailija. Iidaa alkoi kiinnostaa lahjakorttini ja päätimme lähteä tuhlaamaan sitä seuraavana päivänä Helsinkiin.

Iida keräsi pian piirrustukset pois ja kertoi ompelija pojan Jukan tulevan hakemaan häntä. Liisa sanoi lähtevänsä Kasperin kanssa kohta kotiin, kun tältä vuoro loppui. Olin surullinen, kun jäisin yksin ja ilta oli vasta aluillaan. -Isket jonkun, Liisa totesi.-Kenet? Mä oon nykyään friikki, ei mua kukaan halua.-Tuolta tuli toi poika. Eikö se käy samalla salilla? Pyydä se tänne, Iida totesi lähtiessään.-Nico! huusin ja viittoilin häntä pöytääni kohti. Nico tuli kahvikuppi kädessä pöytäni viereen.-Etkö lähtenyt naisia iskemään? Istu alas niin jutellaan, käskytin.-En mä menny. Ne kundit aina vittuilee mulle, enkä mä osaa juoda enkä iskeä naisia, Nico sanoi nolona ja katsoi kuppiinsa. -Kai ne soittaa illalla, kun tarvii kuskia.En ymmärtänyt miten tuo kundi oli niin hissukka. Hänellä oli ihanan siniset silmät ja kaunis hymy. Ehkä niitä ei kukaan huomannut, kun hän ei katsonut ikinä silmiin ja hymyili vain vahingossa. Tuli mieleeni siskoni, joka oli äitini kaulima.-Ne ei varmaan maksa sulle bensojakaan? kysyin.-Maksaa ne joskus, Nico vastasi ja katsoi muualle saliin kun ei halunnut katsoa minua sinisillä silmillään.

103

-Mitä sä meinasit tehdä nyt kun koulu on loppu? -Mä meen syksyllä armeijaan. Mä teen kesän hommia faijan paskafirmassa, Nico vastasi ja tarkoitti isänsä loka-autoyritystä.-Etsä hae mihinkään?-Mun faija sanoi ettei mun papereilla mihinkään kunnon paikkaan pääse, Nico totesi ja puhui taas kahvikuppiinsa.-Osaisitsä säätää faijan ruoholeikkuria? Se on taas rikki, kysyin ja hän nosti olkapäitä, jonka tulkitsin myötäväksi vastaukseksi. -Tulisitsä katsoon? Ootsä syöny? kysyin ja Nico nyökkäsi. -Mä pyydän meille asennushampurilaiset mukaan, vastasin ja kipitin äkkiä tiskille. Pyysin kaksi ateriaa mukaan. Iida oli jo lähtenyt, mutta Kirsi ei päästänyt minua helpolla.-Meinasitsä käyttää hyväksi tuota poikaa? Kirsi kysyi.-Korjataan vähän ruohonleikkuria, vastasin. -Rassatkaa sitä sitten kunnolla. Mä ajattelin itse iskeä sen, kun ei kukaan näistä tämän kaupungin naisista älyä, Kirsi sanoi ja iski minulle silmää.

Laitoin aterialaatikot skootterin takalaatikkoon ja ajoin edellä kotiin. Nico tuli lokafirman Hiacella perässsä. Kun tulimme kotiin, niin hän kysyi ruohonleikkuria. Sanoin meidän syövän ensiksi. Toin hänelle ja itselleni olutta. Hän sanoi ajavansa vielä autolla. Kerroin ettei yksi olut vielä näkyisi poliisin mittarissa. Nico tuntui katselevan ympärilleen, kun söimme ja katselevan meidän asuntoa tarkasti. -Siis mitä siinä leikkurissa on tarkalleen vikana? Nico kysyi.-Ei yhtään mitään, vastasin ja jatkoin syömistä.-Miksi sä sitten mut tänne raahasit? Nico kysyi ja oli lopettanut syömisen. -Mä ajattelin, että mentäis saunaan ja mä saippuoisin sut ja hyväilisin sua. -Mä. Mulla ei ole hirveesti kokemusta. Miks sä haluaisit mun kanssa saunoa?-Siks kun kukaan ei usko sun olleen mun kanssa. Ja siksi että sä oot oikeesti ihan söpö. Nico meni hiljaiseksi. Menini istumaan hänen viereensä. Otin häntä kädestä kiinni.-No, mennään saunaan, kuiskasin ja talutin Nicon saunaan.

Aamulla heräsin johonkin aavistukseen. Olin myöhässa. Oven takana oli jo joku.-Ootko Nina huomannut kun joku on jättänyt kauheen pakettiauton meidän oven eteen? äitini kailotti, kun avasi huoneeni ovea. -Herranjestas! Anteeksi kamalasti! äiti huusi hädissään ja veti oven kiinni. Nico availi silmiään ja katseli missä oli. -Mitä kello on? Mun pitäisi olla paskan ajossa! Nico huokaisi kauhuissaan.

104

-Jäät nyt kahville. Et sä voi nälissäs lähteä. Pannaanko vielä? kysyin ja ihmetyksekseni Nico alkoi suutelemaan minua kiihkeästi. -Ei siitä tuu mitään. Mä oon jo myöhässä, Nico totesi. -Missä mun vaatteet on?-Saunassa. Käy hakemassa, kiusasin. -Perkele, Nico totesi. -Rauhoitu. Mä käyn hakemassa ne, totesin ja nousin sängystä. Menin alasti ovesta saunaan päin. -Nina. Mä laitan kahvia tippumaan ja lähden torille, niin saatte olla rauhassa, äiti kuiskasi perääni. Hain Nicon vaatteet ja puin itsekkin verkkarit ja paidan päälle. Pakotin hänet syömään muutaman voileivän. Nico söi ja joi kahvia, mutta hänen ajatuksensa tuntui olevan jo muualla.-Nyt mä tajusin, että mun puhelin jäi autoon, hän totesi yhtäkkiä.-Jos joku kysyy, niin sano että sä olit saunomassa, totesin. Nico oli pitkään hiljaa.-Tää oli parasta mitä mulle on ikinä sattunut, Nico totesi hiljaa. -Sä oot ihan komea. Sun pitäisi vaan hymyillä enemmä ja katsoa silmiin. Nähdään salilla. Mä en kerro kelleen, jos sä et halua, puhuin hiljaa. Nico nousi ylös ja halasi minua, kun käveli ohi. Sitten hän oli yhtäkkiä ulkona. Keräsin äitini kattamat aamiaistarpeet pöydästä ja hengähdin. Kuulin huoneessani puhelimen soivan. Se oli Iida.-Moi! vastasin.-Eikö meidän pitäisi olla menossa jo sinne Helsinkiin? Saatsä sen isäs Volvon?-Enköhän mä jonkun auton saa, vastasin.-Voidaan me lainata sitä Liisan pikkuautookin, jos ei muuta saada. Meidän Volvo on ravintolan ajossa koko päivän, Iida selitti. -Mä tuun sinne kohta niin katsotaan sitten, vastasin ja lopetin puhelun. Otin pikasuihkun ja aloin pukemaan. Kohta tuli Iidalta tekstari: Laita ne shotsit ja liivi. Tulee kuuma päivä ja sinun on oltava kuuma nainen. Pyöritin päätäni, mutta laitoin ne vaatteet, joita Iida käski. Kohta olin jo eteisessä. Laitoin mustat lenkkarini jalkaan ja katsoin ulos. Ajorampilla oli äidin BMW, mistä hän oli aina kovin tarkka. Otin avaimet peilin edestä pöydältä ja lähdin Bemulla liikkeelle. Kiepautin äkkiä torin kautta ja käännyin sitten sille kadulle, missä oli musiikkikauppa. Kadun päässä oli kahvila, minkä edessä seisoi isän beesi Volvo. Pysäköin Volvon taakse ja menin kahvilaan. Kuulin jo ovelle kuinka äitini ja hänen ystävänsä kälättivät kilpaa toisessa huoneessa, kun olin päässyt sisälle.

105

-Aatella. Mä kun luulin mun tytärtä lesboksi ja aamulla mä yllätin sen sägystä sen jätehuollon poijan kanssa, äitini kailotti ja meni hiljaiseksi yhtäkkiä, kun huomasin koko kahvilan olevan hiljaisen. -Pitäisi mennä Iidan kanssa Helsinkiin. Annatko Volvon avaimet, vai menenkö sun Bemulla? kysyin ja äitini käänsi päätään hitaasti. Minä nostin molemmat kädet lantelleni, koska tunnuin hallitsevan kohtausta. -Öh. Joo. Tässä on avaimet. Mene kummalla haluat, äitini sanoi enemmän kuin vaikeana. Laitoin BMW:n avaimen pöytään ja otin Volvon avaimet. Ei voinut olla hiljaisempaa missään.-Aina sinä ja sinä. Sä et ikinä ajattele ketään muuta, sanoin hiljaa, mutta kaikki kuulivat sen. -Sähän oot muutenkin julkkis ja kaikki tietää sun asiat..., äiti yritti selitellä, mutta nyt tuntui pelkäävän minua.-Se poika voi joutua vaikeuksiin ja sitä on kiusattu aina muutenkin. Voi vitun ämmä, sanoin kiukkuisena ja käteni oli jo ojentuneena antamaan litsaria. En kuitenkaan viitsinyt, koska äitini ja muut naiset katsoivat pöydässä pelkoa täynnä. Kävelin ulos kahvilasta ja huusin kadulla suoraa huutoa. Rekaat vingahtivat, kun ajoin hakemaan Iidaa. Töötötin heidän talon edessä. Iida tuli heti ulos.

Iidalla oli sellainen kesäinen kukkamekko ja valkoiset kangaskengät. Hänellä oli pieni käsilaukku roikkumassa olalta ja suuret aurinkolasit otsalla. -Ompa ahdistunut tunnelma. Hyvä että sisään sopii, Iida totesi. Kerroin hänelle äidistäni ja kohtauksesta kahvilassa.-Vau. mä olisin halunnut nähdä kuinka sä seisoit ja näytit superhahmolta noissa vaatteissa, Iida selitti happea täynnä. -Itse näytät Lumikilta, jolla on aurikolasit, vastasin.Iida ei suuttunut. Nauroi vain. Hän ehdotti että menisimme vanhaa tietä peltojen halki. Ajoin kaupunginlaidalle liikenneympyrään. Minun piti töötätä ravintolan kohdalla ja Iida heilutti avoimesta ikkunasta kättä Betinalle, joka keräsi astioita kesäterassilla. Kohta ajelimme vanhaa tietä reipasta vauhtia. Ajelimme metsien keskellä ja välillä tulimme peltoaukioille joista näkyi monia taloja. Muutamia autoja tuli silloin tällöin vastaan. Iida laittoi radion päälle ja tuntui viihtyvän. Hän otti puhelimen käteensä ja sanoi soittavansa Liisalle. Hän päätti kertoa äidistäni. Ison mäen jälkeen tultiin pikän peltaukeaman reunaan. Ylämäessä alkoi taas metsää. Näin jo kaukaa tien molemmilla puolilla pysähtyneen auton.

106

Jarruttin Volvoa. Puhelin lensi Iidan kädestä lattialle. Musta Mersu oli tien vieressä ja joku mies kyykisteli keskellä tietä. Toisella puolella tietä oli pysähtynyt harmaa Corolla mistä vanhempi pariskunta vain katseli. Nyt huomasin miten vastapäisessä ojassa näkyi isot hirven sorkat, jotka sätkivät. -Mitä mä teen? Iida sanoi hätääntyneenä. -Soita hätäkeskukseen ja sano että täällä on hirvikolari. Otin turvavyön irti ja avasin Volvon oven. Lämmin kesäilma lehahti päälle ilmasoidusta autosta poistuessani. Kävelin Mersun viereen ja huomasin etuikkunan olevan rikki. Koneppelti oli painautunut kasaan tuhannelle kuhmulle. Etumatkustajan paikalla istui viisikymppinen nainen joka pyöritteli päätään. Hänellä oli haava otsassa. -Herranjumala minkä näköiseksi meni tuo auto! pukumies huudahti keskeltä tietä kyykkien. Hänellä oli toinen koura täynnä pieniä lasinsiruja. Nyt tunnisti hänet kaupunginjohtajaksi. -Nouse ylös! komensin miestä, joka katsoi kysyvästi minua kyykyssä. Ilmeisesti he olivat matkalla johonkin juhliin, koska heillä oli noin hienot vaatteet lauvantaipäivänä. Kaupungin johtaja nousi jaloilleen ja katsoi minua kuin ufoa.-Herranjumala. Etkö näe minkälaiseksi tuo auto on mennyt? Kaupungin johtaja sanoi ja alkoi kävellä edes takaisin auton vieressä. Hän meinasi karata minulta, mutta sain kravatista kiinni. Annoin kämmenellä niin kovan litsarin kuin pystyin. Mies hätkähti ja lasinpalaset putosivat hänen vasemmasta kourastaan asfaltille. -Menet istumaan tuonne tienpenkalle. Et nouse sieltä ennen kuin poliisi tulee, komensin kaupungin johtajaa, joka käveli kuin robotti tien laitaan. -Te siellä! Ulos autosta ja ohjaamaan liikennettä! huusin harmaassa Corollassa istuvalle pariskunnalle. Yli kuusikymppinen pariskunta tuli autosta ulos pelokkaan näköisenä. Iida oli jo vieressäni ja selosti hätäkeskukseen miten nainen oli verinen otsasta. -Varoituskolmio autosta tuonne tielle! neuvoin kuusikymppistä miestä, joka näytti yhtä neuvottomalta, kuin ekaluokkalainen. Käskin vielä Iidaa viemään toisen kolmion toiseen suuntaan. Ihmettelin miksi yhtään autoa ei nyt näkynyt. Jostain kuului traktorin ääni. Menin Mersun matkustajan puolelle ja avasin oven. Rouvashenkilö katsoi minua hölmistyneenä. Autosta oli lauennut turvatyynyt jotka nyt roikkuivat tyhjinä pusseina koelaudasta ja ratinkeskeltä. -Pääsetkö itse ulos? kysyin niin rauhallisesti kuin osasin. Nainen nyökkäsi. -Sinä pysyt siellä! huusin kaupunginjohtajalle, joka oli kapeamassa itseään ylös ruohikosta. Ihme ja kumma, että minua toteltiin. Kohta paikalla oli iso uudennäköinen traktori, jossa oli perävaunu. Traktorin kuljettaja laittoi katolla keltaisen vilkun palamaan ja suuntavilkut

107

vilkuttamaan yhtä aikaa. Traktorin ohjaamosta laskeutui hoikka noin nelikymppinen mies. Miehellä oli talouspaperirulla kädessä. Talutin rouvan penkalle kaupunginjohtajan viereen istumaan. -Tässä on vähän puhdasta paperia haavaan, traktorimies totesi ja repäisi rullasta kolmen arkin kokoisen palan ojentaen sen rouvalle. -Onko metsästyseuran pojille jo soitettu? mies jatkoi sen pidenpään ihmettelemättä. Katsoin miestä kuin mielenvikaista.-Iida puhuu hätäkeskukseen koko aika, sanoin ja näytin Iidaan joka oli tulossa kauempaa kolmionvientireissulta puhelin korvassa.-Parempi että mä soitan niille heti niin päästetään veret tosta hirvestä, mies totesi ja otti keltaisen kännykän uudennäköisten sinisten haalareiden rintataskusta. Taskun päällä luki valkoisella Valtra. Nyt kyllä autoja alkoi tulemaan ja kaikkien piti töllistellä meitä. Valtra mies puhui kännykkään ja toisella kädellä viitoilli autoille, että antaa mennä. Kaksi miestä pian tuli paikalle avolava-autolla, jossa oli isot renkaat. Avolava-auton perässä oli iso peräkärry joka peruutetiin hirven viereen. Ihmettelin missä ambulanssi viipyi. Toinen lava-automiehistä ojensi valtramiehelle ison kiväärin. Kohta kuului laukaus ja hirven jalat ojanpenkalla lakkasivat vispaamasta. Toinen avolava-auton miehistä ojensi valtramiehelle kirveen, jota hän heilautti pari kertaa. Lavalta löytyi sinistä narua, jolla miehet sitoivat hirven jalat yhteen. Kohta perävaunussa laitettiin sähköinen vinssi käyntiin ja hirvi alkoi nousta ojasta. Perävaunukin välillä korjaisi suuntaa, kun lasti oli niin raskas. Vihdoin ja viimein saapui hälyytysajoneuvo. Se ei ollut vieläkään ambulanssi, vaan poliisi. Ensimmäisenä poliisin pakettiauto jätettiin lähes keskelle tietä ja molemmat poliisit jäi katselemaan hirveä. Poliisit keskeyttivät hirvenostotalkoot, kun toinen heistä haki kameran ja halusi kuvata hirven. Menin nykäisemään toista poliisia haalarista, jotta hän tulisi katsomaan onnettomuuden uhreja ojanpenkalle. Poliisi katsoi olemustani kuin avaruusolentoa ja kääntyi sitten katsomaan uhreja, jotka istuivat ojanpenkalla. Hän otti pari hidasta askelta uhrien suuntaan ja pysähtyi parin metrin päähän kaupunginjohtajasta ja tämän rouvasta.-Hyvinhän te näytte täällä pärjäävän, poliisi totesi ja lähti takaisin katsomaan hirveä. -Saatanan tunari, totesi kaupunginjohtaja, joka piteli päätään. -Nina. Sano isälles, että mä tulen maanataina keskustelemaan sen kanssa tästä hommasta.-Joo mä sanon. Anteeksi, jos mä uhittelin teille humalassa. Mä en muista siitä mitään, mutta Iida kertoi, sanoin nolona.-Saat anteeksi, kaupunginjohtaja totesi.Ambulanssi saapui pian. Selitin ensihoitajalle mitä tiesin. Katsoin romuttunutta Mersua ja mietin mitä sille tehtäisiin. Soitin numerotiedusteluun joka yhdisti hinauspalveluun. Kerroin

108

paikan ja auton rekisterinumeron. Hinausautonkuljettaja kertoi olevansa lähellä ja tulevansa heti. Katselimme Iidan kanssa miten poliisit juttelivat maamiesten kanssa hirvijuttuja.-Tässä menee koko päivä. Ei me ehditä kaupunkiin, Iida sanoi pettyneenä. -Hyppää autoon, käskin ja Iida siristi silmiään ja hymyili. Volvon eturenkaat vingahtivat kun lähdimme. Katsoin peiliin ja poliisit vieläkin jatkoivat vain jutustelua. Seuraavan suoran päässä näkyi hinausauto. Vilkutin sille valoja. Hinausauto laittoi kaikki varoitusvalot palamaan ja pysähtyi. Pysäytin tienlaitaan ja menin auton viereen kertomaan missä auto oli ja kenen se oli. Ojensin isäni kortin, jonka olin ottanut autosta. Kuski tiesi ennestään mihin auto pitäisi viedä. Pääsimme jatkamaan matkaa ja Iida pääsi soittamaan Liisalle. Hänellä oli kuulemma nyt paljon uusia kuvia työstettäväksi.

Helsingissä oli täysi tohina päällä, kun tulimme sinne. Iida selitti koko ajan mihin minun piti ajaa. Pääsimme viimein tavaratalon kellariparkkiin. Iida selitti jotain koko matkan parkkihallissa. Hän osasi suoraan vaateosastolle. Siellä hän näytti monia rättejä, joista mikään ei tuntunut omalta. Menimme nuorten osastolta aikuisten osastolle. Katselin vaatteita, jotka maksoivat älyttömyyksiä. Mielummin olisin halunnut viisisatasen Liisan tädin ompelimoon. Iida vain kohotteli olkiaan, kun sanoin jotain liian kalliiksi. Hän varmaan tuhlasi kaikki rahansa vaatteisiin ja meikkeihin. Kyllästyin pian ja halusin urheiluosastolle. Tulimme sinne juuri oikeaan aikaan. Kaikki oli kesätarjouksessa. Ensimmäisenä syöksyin katselmaan lenkkareita. Nuori myyjä syöksyi Iidan kimppuun esittelemään lenkkareita. Iida kertoi minun olevan ostamassa niitä, niin huomasin tuon kundin ilmeen menevän huonommaksi. Myyjä kyseli minkälaista kenkää olin hakemassa. Kerroin meneväni elokuussa maratonille, niin hänen ilmeensä meni vaikeammaksi. Hän ei tiennyt kengistä paljoakaan, koska oli kesätöissä. Poika kävi noutamassa toisen myyjän, joka oli yli kolmekymppinen. Mies ei tuntunut saavan silmiään irti minusta. Hän kyseli treenasinko paljon ja samaan hegenvetoon totesi itse, että varmaan aika paljon. Iida hymyili vieressä iloisena kuin perintöpirinsessa. Mies esitteli hienoimpia tossuja ja sanoi että ne olivat minullaiselleni ammattilaiselle varmaan hyviä. Hän lupasi tavallisten alennusten lisäksi vielä lisäalennusta. Sain tossut kuudellakympillä, kun ne oli joskus maksaneet melkein kaksisataa. Kassan vieressä oli alennuslaatikko missä oli juosuvaatteita. Iida alkoi penkoa sieltä trikoita. Myyjä sanoi niiden olevan nyt edullisia ja niitä voisin kokeilla kassan takana sovituskopissa. Iida valitsi paitoja ja housuja ja toppeja ison pinon. En ollut oikein varma vaatteista, mutta myyjä kertoi taas pystyvänsä antamaan lisäalennusta. Meni Iidan perässä pukukoppiin.

109

-Huomaatsä miten se on ihan sekaisin sinusta. Nyt kannattaa ostaa nää kaikki, kun osastopäällikkö on noin höttösissään, Iida kuiskutti. -Missä höttösissä? kysyin hölmönä.-Kahensadan tossut alle kuuskyppiä. Hei haloo! Nyt laitat tiukkaa päälles ja keikistelet niin saat juoksuvaatteet viiteen kymppiin, Iida kuiskutti. En voinut uskoa tilannetta todeksi. Sorruinko tekemään samaa mitä Iida tuntui tekevän joka kaupassa, missä oli miesmyyjä? Kuuntelin vaatteita vaihtaessani miten Iida kertoi myyjälle uudesta penkkiennätyksestäni. Olo oli enemmän kuin kiusaantunut. Vedin suojaverhon sivuun ja esittelin juoksutrikoita ja uutta toppiani Iidalle. Osastopäällikkö tuntui vain tuijottavan minua. -Eiks näytäkkin hyvältä? Iida kysyi osastopäälliköltä.-Jo. Joo, osastopäällikkö änkytti. -Oliko nää viiskytprosenttia halvemmat? Iida taisi johdatella. Minun oli pakko katsella itseän peilistä etten olisi alkanut kikattamaan kun katseeni olisi kohdannut Iidan silmät.-Sa, saat siitä vielä puolet alennusta. Kyllähän tollaisella huippu-urheilijalla kuluu vaatteita aika lailla, Osastopäällikkö selitti.-Vai huippurheilijalla, sanoin kainosti. -Nina sai ton lahjakortin stipendinä kesätyöpaikasta. Ne haluaa tukea meidän kaupungin huippuja, Iida selitti. -Joo pitää kannustaa. Ota ne punaiset, mä annan siniset samaa kokoa ilmaiseksi, osastopäällikkö sanoi ja olin oikeasti hämmentynyt.-Joo me otetaan ne, Iida sanoi ja työnsi minut pukukoppiin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Kun tulin sovituskopista, niin mies viikkasi kokeilemani vaatteet ja laittoi ne pussiin. Hän hakkasi konetta pitkään muuttaakseen varmaan koodeja. Lähdin osastolta kahden ison kassin kanssa ja olin aivan sanaton. Kulman takana Iida alkoi kikattamaan hysteerisesti. Minulla oli kiusaantunut olo. -Mitä sä murjotat? Kaksi kassillista vaatteita ja kortilta on mennyt vasta sata kymmen euroa, Iida huomautti. Pelkäsin miehen ottavan selville nimeni ja koituvan riesaksi.

7

Kiersimme tavarataloa jonkin aikaa, ennen kuin löysimme kahvilan missä hengähtää. Iida käkätti vielä pöydässä myyjää, jolla oli silmät seisoneet päässä. Iida otti puhelimensa ja näytti minulle kuvia. Kuvia löytyi maantieltä ja kaupasta. Minun teki mieleni rikkoa koko

110

puhelin. Iida väitti lähettäneensä kuvat jo omaan ja Liisan sähköpostiin. Iidaa syyhytti jo sormissa päästä piirtämään minusta lisää kuvia. Yhtäkkiä Iidan puhelin soi. Iida kertoi missä olimme ja luulin hänen puhuvan Kirsin kanssa. -Meillä on kiire täytyy mennä kampaajalle, Iida totesi lopetettuaan puhelun. -Entäs tuhlaaminen? kysyin. -Sä ehdit tuhlata urheiluosastolla koko syksyn. Nyt pitäisi mennä, Iida totesi ja teki yhtäkkiä lähtöä. Olin aivan hämmästynyt. Kohta menimme puolijuoksua kaupungilla, menossa kohti kampaamoa, missä kävimme vuosi sitten. Näyttelin närkästynyttä ja valitin, että meidän piti ostaa minulle vaatteita. Iida totesi varanneesa kampaamon juuri minulle. Ilmoitin kovaan ääneen, etten tarvinnut kampaajaa. -Sinä tarviit kampaajaa, jos kuka. Aina tukka harottaa poninhännällä jokainen karva erisuuntaan, Iida motkotti kovaan ääneen vihaisena. -Multakin voitais joskus kysyä, vastasin ja tunsin pahaa mieltä sanoista, jotka kieltämättä olivat totta. -Tän piti olla mukava yllätys. Me Liisan kanssa mietittiin, että sarjakuvasankarilla pitäisi olla tyylikäs habitus. Me saadaan vähentää tämä sitten kun laitetaan sarjakuva levitykseen, Iida selitti pehmeällä äänellä ja otti minua käsikynkkään. -Et sä mua huijaa lepertelemällä, niin kuin kaikkia miespuolisia, sanoin vastaan ihan huomauttakseni lässytyksestä.-Ei sua pysty kukaan huijaamaankaan. Siksihän sä oletkin sankari, Iida totesi ja olimme jo kampaamon luona. Kampaamossa ei ollut muita kuin kampaaja Sanna, jonka tunsin ennestään. En kehdannut kääntyä poiskaan, jos hän oli odottanut pelkästään minua lauvantaipäivänä. Kampaamossa oli isot ikkunat ja ihmiset kävelivät jalkakäytävällä ikkunan takana. Tällä kadulla autot kulkivat vain yhteen suuntaan ja niiden takana oli raitiovaunukiskot molempiin suuntiin. Kesäisenä lauvantainakin riitti jakakäytävällä kävelijöitä koko ajan. Tässä kampaamossa oli tummat tyylikkäät seinät ja kullanväriset reunat isojen peilien ympärillä. Täältä puuttui ne tyhmät julisteet, jotka olivat meidän kaupungin kampaamojen seinillä. Tässä kampaamossa oli seinän kokoinen ikkuna kadulle ja toinen porttikäytävään. Täällä oli neljä tuolia rivissä ja niiden edessä ne suuret kultareunaiset peilit. Jokaisen peilin välissä oli jokin taulu. Yksi niistä oli Iidan piirtämä lähikuva Kirsistä meidän ensimmäisestä sarjakuvasta. Olimme käyttäneet Kirsiä mallina supernainen sarjakuvaan, kun hän oli tullut uuden kampauksen kanssa kotiin. -Oho, Sanna totesi, kun astuimme ovesta sisälle.

111

-Hei Sanna, Iida sanoi, kun tulimme peremmälle. Iida halasi Sannaa nopeasti ja sai kauniin hymyn. Sanna oli vaalea Iidan koinen nainen. -Uskaltaako sua halata. Sä näytät niin ylväältä, Sanna sanoi.-Uskaltaa, vastasin ja halasin häntä äkkiä. Olimme käyneet täällä ainakin kolme kertaa, kun olimme menneet sarjakuvien julkistamistilaisuuksiin. Silloin pienempänä meistä tytöistä oli tuntunut hienolta käydä Helsinkiläisessä kampaamossa.-Mä kuulin, että pitäisi saada jotain näyttävää. En yhtään ihmettele että hän on mallina sarjakuvasankariksi, Sanna puheli. Iidan kanssa he pohtivat minkälainen tukka olisi hieno minulle. Minä halusin helpot hiukset, mutta en mitään poikatukkaa. Sannalla tuntui olevan idea. Hän näytti värejä jostain kansiosta, missä oli hiustupsuja. Annoin Iidan valita, koska hänellä oli täydellinen värisilmä. Minut istutettiin pesutuoliin ja hiuksiani alettiin pestä. Olin unohtanut miten ihanalta tuntui kun päänahkaa hieroi, joku toinen. Kohta kampaamoon tulvi tutut kemikaalien hajut. Kampaamotuolissa minulle laitettiin päähän kiiltäviä folioita ja Sanna maalasi pensselillä hiussuortuvia. Kun hiukset kuivattiin ja leikattiin tasaisiksi, niin näytin aivan eri henkilöltä. -No. Miltä näyttää? Sanna kysyi. -Mä näytän ihan sarjakuvahahmolta, vastasin. Hiukseni olivat nyt mahonginväriset ja niistä tuli keltaisia ja yksi vihreä raita. Käskin Iidan maksaa, koska hän oli minut tuonut kampaamoon. Iida maksoi ja kysyi oliko hänen vuoronsa. Sanna totesi erään morsiammen kohta tulevan kampaamoon ja ei nyt tälläkertaa ehtinyt laittaa Iidan hiuksia. Iidaa harmitti kun hän ei päässyt kampaajalle. Minusta tuntui, että ihmiset tuijottivat minua enemmän kuin ennemmin. Menimme vielä tavarataloon, mutta emme ehtineet kiertää kauvan, kun tuli sulkemisaika. Iida kirosi hirvikolaria, joka verotti hänen vapaapäivästään ison osan. Valistin häntä kertomalla, miten olisimme itse voineet joutua hirvikolariin. Iida myösi minun olevan oikeassa. Lähdimme kotiin ja päätimme uusia reissun toisella kertaa. Posottelimme moottoritietä takaisin ja Iida tilasi meille ravintolasta ruokaa valmiiksi.

Tulimme ravintolaan sopivasti lauvantai illalla seitsemän aikoihin. Olimme nälkäisiä ja väsyneitä. Liisa odotti meitä kantapöydässä. -Oho mitkä hiukset, Liisa totesi minun istuessa hänen viereensä. -Onko käsikirjoitus jo valmis? kysyin ja minun oli taas pakko hipaista hänen masuaan. -Se just taisi muuttua, mutta pääpiirteissä kylläkin sanoisin aika valmis, Liisa totesi. Liisa hipelöi käsivarttani ja välillä nojasi päällään olkapäätäni. -Älä viitti. Ihmiset voi luulla vaikka mitä, sanoin leikilläni.

112

-Niin ne aina luuleekin, Liisa kikatti. -Nina. Ethän sä suutu, jos siinä sarjakuvassa on aika rohkeita kohtauksia, Liisa jatkoi vakavampana.-Ei mulla ole varaa suuttua, vastasin.-Me kyllä näytetään se etukäteen, Iida jatkoi.-Ei tartte. Yllättäkää mut, vastasin.-Et sitten suutu. Lupaathan? Liisa kysyi.-Lupaan lupaan, vastasin ja kohta jo matkalta tilattu ruoka oli edessämme.

Sunnuntai aamuna heräsin ajoissa. Laitoin uudet lenkkarini ja uudet juoksuvaatteeni päälle. Lenkkarit piti totuttaa jalkoihin, että ne eivät sitten hiertäisi, jos juoksisin niillä maratonin. Kengät tuntuivat minusta jopa liian kevyiltä. Juoksin tuttua rantatietä. Nyt en mennyt vanhaan satamaan, koska päätin juosta koko lenkin asfaltilla. Olin katsonut netistä ohjeita maratonkoulusta. En saisi väsyttää itseäni innostumalla liian pitkistä lenkeistä. Yritin myös psyykata itseäni jouksemaan omaan tahtiin, koska isossa tapahtumassa olisi aina niitä jotka olivat harjoitelleet koko ikänsä ja tulisivat menemään heittämällä ohitseni. Tärkeintä olisi päästä koko matka ehjänä perille. Monet harrastajat olivat pilanneet polvensa loppuiäksi. Olin kartasta katsonut reitin ja se kiersi kauempana olevan omakotialueen. Pääsisin asfaltoituja pyöräteitä turvallisesti noin kuusi kilometriä. Tuntui tyhmältä juosta tasaisesti ja seurata sykemittaria. Nyt tuli mieleeni, että olisin voinut ostaa sellaisen paremman sykemittarin, joka olisi laskenut kaiken tietokoneeseen. Sieltä olisin voinut verrata kehitystä lenkkien välillä. Huomasin taas innostuvani liikaa säätämään. Moni oli juossut koko ikänsä ilman mittareita ja urheilujuomia. Enköhän selvittäisi ensimmäisen maratonin perusmittarilla ja punaisella kattimehulla, niin kuin suurin osa juoksioista teki. Lähiö oli kierretty nopeasti, vaikka en antanut sykkeeni noustakkaan. Kohta lähestyin kotia keskikaupungin suunnasta. Sunnuntai aamuna ei montaa kulkijaa aikaisin aamulla ollut. Menin tiilikirkon ohi ja sen jälkeen keskelle puistikkoa. Kohta ohitin toria. Keskelle tyhjää toria oli tuotu puistonpenkki. Siinä istui kaksi nuorta miestä, jotka näyttivät juovan tölkkilonkeroa. -Hyvä Nina! kailotti Frank keskeltä toria.-Purista perseellä amatsooni! Jarmo säesti. Halusin lisätä vauhtia, mutta katsoin mittaria, ja totesin sykkeeni nousevan liikaa. Olin jo pilannut kerran urheilijan urani nyt en sitä tekisi. -Miks sä sen Nicon raiskasit etkä minua?! kuului Frankin ääni jostain takaantani. Lisäsin vauhtia ja yritin hillitä mieltäni. Käteni tärisivät kun yritin ulko-oven lukkoa auki. Sisällä vihasin itseäni. Halusin nopeasti eroon vaatteistani, mutta en voinut repiä niitä, koska ne

113

olivat uusia ja en halunnut mennä uudelleen ostoksille. Suihkussa olin eniten hengästynyt. Aloin itkeä. Mielessäni oli kaikkien ihmisten tieto, siitä kenen kanssa olin yöni viettänyt. Mokoma tieto. Pääni oli täynnä sekavuutta. Valmistauduin sanomaan vastaan kaikille kaupunkilaisille, jos minulle oltiin paskamaisia. Kohta huomasin olleeni suihkussa liian kauan. Oli pakko lähteä kylppäristä. Laitoin lemppari verkkarit päälleni ja löysän gollegepaidan, mistä olin repinyt hiat pois. Inhosin nyt kaikkia vaatteitani. Inhosin itseäni. Inhosin sitä mitä minusta oli tullut.

Otin jääkaapista lihakeittoa ja lämmitin sitä microssa. Kun olin syönyt, niin mieli oli vähän parempi. Laitoin kahvia tulemaan ja aloin lukea sanomalehteä. Nyt se ei tuntunut samalta.-Ootsä syöny lihakeittoa heti aamusta? äiti kysyi kun tuli keittiöön aamutakissa. -Hienot hiukset. Oliko hauskaa kaupungilla? äiti kyseli. Minä en vastannut mitään. Yritin lukea lehteä, vaikka minua kiukutti. -Oleko vielä minulle vihainen? Mä pyydän anteeksi mun käytöstäni. En vastannut mitään. Katselin kuolinilmoituksia. Ketään tuttua ei ollut kuollut. Vahinko.

Yritin kirjoittaa pitkin päivää. Välillä eksyin nettiin. Katselin venäjän kielen kursseja. Kesällä ei tapahtunut mitään missään. Ei kursseja, eikä opiskelua. Koko Suomi oli lomalla. Jostain piti saada apua pian. Iltapäivällä lähdin salille. Siellä ei ollut kuin muutama ihminen. Tein hauis ja ojentaja treenejä. Katselin itseäni peilistä kun pumppasin lihaksiani. En näyttänyt lihaksikkaalta omasta mielestäni. Muut kuitenkin kavahtivat, kun tulin lähelle. Treenin loputtua käsivarsiani poltteli. Lähdin salilta taas tönkkönä. mutta tyytyväisenä. Kotona äiti taas pyyteli anteeksi. Menin huoneeseeni. Yritin etsiä tietokoneelta Nicon numeroa. Saman tien Nico soitti. -Mä ajattelin soittaa sulle, kun ne on kiusanneet mua töissä ja muualla, Nico totesi, mutta ei vaikuttanut surulliselta. -Mä olen todella pahoillani mun äidistä, joka juorusi meistä täyteen ääneen kahvilassa, sanoin ja yritin kuullostaa anteeksipyytävältä. -Äh, Se oli parasta mitä mulle oli tapahtunut. Ne kundit sano, että nussit sitte lesboo. Mä totesin, että se tartti vaan kunnon miehen, nyt ne on vissiin kateellisia.-On sulle syytäkin olla kateellinen. Sulla on tosi ihanat silmät. Katsot naisia silmiin niin ne pyörtyy. Jos ei siihen, niin sitten siihen kun sä hymyilet. Kirsikin sieltä kahvilasta sano, että sä oot tosi ihku.-Se Kirsi onkin aina mukava, kun sinne menee. Se aina sanoo jotain hauskaa. Se on oikeassa ammatissa. Ja se Iidakin on mukava kanssa.

114

-Niin. Se Iida on kaikkien suosikki.-Emmä sillailla ole ajatelu. Siellä vaan on kiva käydä, kun ollaan ystävällisiä, Nico selitti ja ihmettelin millaista hänellä oli kotona. Olin nähnyt Nicon isän, joka oli isokokoinen mies, joka aina näytti vakavalta. -Mitens kotona? Onko ne vinoilleet tästä meidän jutusta? kysyin.-Ei meillä kotona puhuta seksistä, mutta tuntuu kuitenkin, että isä puhuu vähän toisella lailla. Vähä niinku mä olisin aikuinen.

8Sovin Nicon kanssa yhteisistä treeneistä seuraavalla viikolla. Maanantai alkoi mukavasti Toimisto oli tyhjä. Juttelin Violan kanssa tyhmiä pitkin päivää. Vastailin sähköposteihin ja hoidin muutaman tilauksen päivässä. Antti hakkasi tietokonetta pitkin päivää. Ruokalakin oli kiinni. Menimme Violan autolla Kirsin luo syömään. Illalla treenasin Nicon kanssa salilla. Komensin häntä kuin mikäkin valmentaja. Nico tuntui olevan mielissään, kun joku huomioi häntä. Menimme treenin jälkeen Kirsin ravintolaan. Söimme kantapöydässä. Iida tuli vähäksi aikaa istumaan meidän seuraan. -No. Miten täällä menee? Iida kysyi istahtaessaan meidän seuraan Nicon viereen.-Hyvin, Nico sanoi hiljaa. Iidaa hymyilytti Nicon ujous.-Olittekste treenaamassa yhdessä? Iida kysyi ja Nico nyökytteli. -Nico pitää saada parempaan kuntoon. Mä käskytän sitä, kerroin.-Ihan niinku mulla olisi tyttöystävä, Nico totesi ja Iida meni surullisen näköiseksi.-Nico. Mikset sä katso koskaan ketään silmiin? kysyin. Nico vilkaisi silmiini, mutta vain hetken. Hän puristi päätään, kun ei tiennyt vastausta. -Mitä jos sä jäisit sinne armeijaan?-Mitä sä tommosta ehdotat? Nico kysyi.-Sä oot tottunu tekemään mitä käsketään. Siellä sä voisit päästä eteenpäin, totesin.-Sä näyttäisit varmaan hyvältä uniformussa, Iida säesti. -Emmä halua olla mikään vääpeli koko ikääni.-Sä meet kadettikouluun. Yritä edes. Sä pääset paskan ajoon koska tahansa takaisin. Mä haluaisin, että sä onnistut, sanoin ja otin häntä kädestä kiinni pöydän yli. -Tuutsä tanssiaisiin, jos mä pääsen Haminaan? Nico kysyi.-Tulen. Mutta naimisiin mä en lupaa mennä, vastasin ja Nico hymähti.-Eiköhän sinne löydy jonossa tulioita, Iida totesi hymyillen.-Nina muuttaa asioita. Se pelasti Betinan ja se pelastaa minut. Kaikki tytöt katsoo mua nyt toisella lailla.

115

-Se oli vahiko. Ne molemmat jutut oli vahinkoja, totesin nolona.-Nina pelasti kaupunginjohtajan ja Liisan kerran. Kaikki vahingossa. Sen sisko meinasi tehdä itsemurhan ja Nina se vaan vahigossa pelastaa kaikki, Iida naureskeli ja sai tunnelman nousemaan. -Sut mä syön suihini prinsessa, totesin.-Et syö lohikäärme, Iida naurahti.

Illalla oli hyvä mieli. Olin kuulemma pelastanut monta ihmistä. Aamuun oli hyvä herätä. Tuntui tulevan yhtä lokoisa päivä, kuin edellinen töissä. En hötköillyt lenkkeillessäni ja voisin juoruta violan kanssa koko päivän. Olin vain saanut sähköpostin auki, kun puhelimeni soi. Puhelimesta kuului englantia. Ääni tuntui tosi tutulta. Kesti hetken ennen kuin tunnistin sen, vaikka hän oli esitellyt itsensä. Se oli Mike. toinen niistä amerikkalaisista, jotka olivat ostaneet keksinnön. Kerroin ettei töissä olisi tällä viikolla muita kuin minä. -Sinulle minulla olikin asiaa. Minun tytär kuuli, että kävin teidän ravintolassa. Hän sai kohtauksen, kun en ottanut valokuvia. Voisitko lähettää sen sun sarjakuvan ja kuvan itsestäsi, Mike selitti. -Minkä sarjakuvan niistä?-Tämän uusimman, joka on tehty sinusta. Siitä on kuvia siellä netissä. Facebooksivut ja kaikki, Mike selitti ja en tiennyt mitä olisin ajatellut. Aloin räplätä konetta samalla kun puhuin puhelimeen. Olin jättänyt kotisivujen pidon Liisalle, kun olin opiskellut keväällä. Hän oli luvannut vastata vain faniposteihin. -Onhan se jo painettu englanniksi? Mike jatkoi ja samassa minusta ilmestyi piirretty kuva tietokoneen näytölle. Seisoin siinä keskellä tietä kädet lanteillani. Taustalla näkyi kaupunginjohtajan kolariauto ja hirvenruho, joka oli keskellä tietä. Kuva oli ihan uusi, koska siinä oli uudet hiukseni. -Oletko siellä? Mike kyseli puhelimessa.-Joo. Tota. Kirja ei ole vielä painossa. Mä palaan asiaan, kun se tulee, vastasin miettien muuta.-Joo mun tyttö haluaisi sen nimmareilla. Se on lukenut teistä monta lehtijuttua ja haluaisi myös valokuvan missä te kaikki tytöt olette. Voisitko hommata sellaisen ja lähettää sen kuriiripostilla? Laittakaa siihen Lisalle. Yhdellä iillä. Minä haluaisin antaa sen syntymäpäivälahjaksi. Lisa täyttää neljätoista kahden viikon päästä. Hän ihailee teitä kauheasti, Mike selitti ja minä selasin meidän kotisivuja, jotka oli jonkun muun päivittämiä. -Tota. Laita osoite firman sähköpostiin, niin mä yritän hoitaa. Tässä tuli kiire, selittelin vaikka minulla ei ollut mitään kiirettä.

116

-Joo. Yritä laittaa, jos viittit. Sano Antille, että me ostetaan, jos sillä on joku uusi keksintö, Mike hyvästeli ja puhelu katkesi. Yhtäkkiä veri oli alkanut virrata kovempaa suonissani. Selasin sivuja vauhdilla. Mietin jäikö sarjakuvaan mitään jukaistavaa, kun kaikki oli jo kotisivuilla.

Soitin Iidalle, joka vasta heräili perse homeessa. Ei hänellä ollut selitystä kuville.-Mä piirsin koko yön ja menen iltaan töihin. Mitä sä nyt niistä kuvista skitsoot? kuului väsynyt ääni. -Olisit voinut mun kanssa jutella asiasta. Mä näytän kuvissa joltain ihme bodarilta. Ihan friikiltä, vuodatin ja puhelimessa oli vähän aikaa hiljaista. -Nää kuvat pitää olla yliammuttuja ja erikoisia, jos sä meinaat että sarjakuva myy. Eikä ne musta ole yhtään friikin näköisiä, Iida selitti ja haukoitteli päätteeksi. -Et kai sä meinaa että mä näytän tollaiselta, tivasin ja odotin vähän aikaa, mutta vastausta ei tullut. -Mä näin nää vaan sen takia, kun se amerikkalainen asiakas soitti. Mä näytän ihan friikiltä koko maailmalle, sätin puhelimeen. Kuului kun Iida imi ilmaa keuhkoihin, Se kuullosti kummalliselta haukoitukselta.-Saatanan ämmä. Sä olet kuin äitisi. Minä minä ja minä. Sä näytät justiisa siltä miltä mä yritän piirtää. Sä olet friikki, mutta mä rakastan sua! Sä herätät mut kun mä oon piirtänyt koko yön! Hyväksy itses narttu! Kaikki kysyy milloin kirja ilmestyy ja mä piirrän kaiket yöt. Sä halusit yllättyä! Pidä hyvänäs, Iida mölisi vuoroin lujaa ja hiljaa. Viimeiset lauseet olivat pelkkää vinkunaa. -Mä haluan nukkua! kuului pienen tauon jälkeen. Olin pelästynyt ja hämilläni.-Anteeks, sanoin hyvin hiljaa.-Saat anteeks! Iida huusi ja sulki puhelimen. Silmistäni vieri kyyneleitä. Katsoin kuvia ja suljin tietokoneen. En tiennyt mitä ajatella. En ollut sinut ulkonäköni kanssa.

Ruokaillessani Viola huomasi apean mieleni. Kerroin kuvista ja Iidasta. -Älä nyt. Mitä sä tommoista. Olenhan mäkin tämmöinen pullukka. Pitihän se poikakin susta ja eikö se joku myyjäkin saanut ihan väristyksiä. Nuoret on aina epävarmoja ulkonäöstään. Eihän susta oltais tekemässä sarjakuvaa, jos sä olisit ruma, Viola selitti iloisella äänellä. -Koko maailma näkee, että mä olen outo, totesin hiljaa.-Kaikki nuoret tytöt haluua tuollaiseksi vahvaksi naiseksi, joka muuttaa asioita. Meidänkin tyttö alkoi puhua punttisalilla käynmisestä, Viola jatkoi ja sai minut ajattelmaan ihan muuta. Olo parani, mutta vain vähän. Iltapäivällä asioiden piti vielä mutkistua. Eteisestä kuului

117

kauhea meteli. Vakituinen sihteeri ampaisi toimistoon, kun istuin rennosti tuolissa ja minulla oli jalat pöydällä. Viola juoksi eteisestä hänen peräänsä.-Mitä ihmeen peliä täällä pelataan?! Berit mölysi kovaan ääneen ja Viola seurasi häntä.-Missä sun henkilökortti on? kysyin vastakysymyksen rauhallisesti. Beritin pää pyöri kuin emohuuhkajalla, kun hän katseli toimistoa, missä kaikki huonekkalut olivat eri järjestyksessä kuin ennen. -Missä mun pöytä on? Berit kysyi jo hiljempaa hädissään. -Se on joku näistä, Antti totesi yhden tietokoneen takaa.-Kuka toi on? Toi on mun pöytä. Mitä toi kloppi tekee mun pöydän takana? Pois sieltä. Pois mun toimistosta. Missä mun tietokone on? Berit kyseli hädissään Antin vieressä. -Noo, vaikka, vaikka tässä, Antti totesi ja näytti konetta joka oli Beritin pöydällä. -Mitä? Pelaatko sinä keskellä päivää tietokonepelejä. Ei täällä kesäpojat saa pelata tietokoneella, Berit kimitti ja tuntui olevan ihan sekaisin.-Kyllä Antti saa, Viola totesi.-Mitä? Berit kysyi kuin olisi puulla päähän lyöty. -Antti saa tehdä ihan mitä tahtoo. Antti on tuottanut firmalle niin paljon rahaa. Ja Ninakin saa tehdä mitä tahtoo, kun Nina on tuonut Antin firmaan. Niin johtaja sanoi. Paitsi, jos rahaa menee liikaa, niin minun pitää soittaa johtajalle, Viola sanoi mietteliäänä. Berit katsoi meitä vuorotellen ja me tuijotimme häntä. Odotimme varmaan kymmenen sekunttia.-Tää on epätodellista. Mä olen poissa pari viikkoa ja mulla ei enään ole tietokonetta, eikä työpöytää. Toimistosta jossa mä oon ollut yli kaksikymmentävuotta on tullut joku nuorisotila, Berit puhui hiljaa itselleen.-Älä nyt. Tää on ihan sama toimisto. Sulla on pöytä ja sulla on ihan uusi tietokonekkin. Nina lähtee kohta opiskelemaan ja mäkin ajattelin mennä muualle syksyllä. Kohta tää on sama tylsä toimisto, mikä tää oli kuukausi sitten, Antti selitti. Berit katseli ympärilleen ja istui lähimpään toimistotuoliin. -Ehkä on hyväkin, että jokin muuttuu, Berit puhui niin hiljaa, että hädin tuski kuului. -Samanlaista tämä on ollut jo yli kaksikymmentä vuotta, paitsi tänä kesänä vielä tylsempää, kun ilmatkin on olleet niin huonot.-Keksisit jotain kivaa, Viola sanoi. Berit katsoi häntä hieman halveksuen.-Niin kuin mitä? Mitä viisikymppinen vanhapiika voi enää keksiä?-Menisit vaikka etelään. Sinne missä on mustia miehiä, ehdotin ja sanat olivat tulleet jo suustani.

118

-Joo. Mä katon sulle täältä peruutusmatkan. Mitä maita ne on missä niitä miehiä on?Antti kysyi ja räpläsi konetta.-Lähetetään Berit Gambiaan, Viola keksi.-Sulta jäi peli kesken, Berit totesi Antille hiljaa. -Ei. Se on tuolla taustalla odottamassa, Antti sanoi ja koneen näppäimistöstä kuului räpläystä. -Täälä. Huomenna olisi lento Gambiaan. Kai sulla on passi?-En mä voi minnekkään Gambiaan lähteä, Berit sanoi.-Mikset voi? Huommenna on taas luvattu sadetta. Sulla on vielä viikko lomaakin. Lähdet nyt ja tuot jonkun komean pojan matkamuistoksi, Viola liversi ja Berit meni ihan punaiseksi.-E, en mä ole ollut ikinä hyvä sellaisessa. En mä oikein voi ja osaa, Berit änkytti ja näytti minusta viisikymppiseltä pikkutytöltä.-Ei sun tarvii mitään osata. Sanot vaikka hotellin johtajalle, että tarviit salarakkaan, niin ne tuo huoneeseen, Viola sanoi.-Mä käytin tähän firman kaikki lentopisteet ja alennukset. Hyvää matkaa, Antti totesi ja antoi printteristä paperin Beritille.-Laitoitko sinä tämän firman laskuun? Berit kysyi ja katsoi Anttia.-Joo. Maksat sitten takaisin, jos johtaja alkaa kyselemään. Kone lähtee huomenna kahdelta. Käy hakemassa rokotukset, Antti kertoi ja Berit oli kuin puulla päähän lyöty.-Mä soitan terkkariin, niin sä pääset jonon ohi, totesin.-Miten? Berit kysyi.-Mä laitan vaan tekstarin. Hommattiin kerran Iidan kanssa yhdelle lääkärin tyttärelle sarjakuvasynttärit ravintolaan. Se sanoi, että voin soittaa koska vaan, niin pääsen jonon ohi, totesin. Näppäilin tekstiviestin ja vastaus tuli melkein saman tien. Lähetimme Beritin matkaan. -Täällä on ollut varmaan aika jännää sillä aikaa, kun minä olen ollut poissa, Berit sanoi ovella. Viola saatteli hänet ulos. Kohta hän tuli iloisena toimistoon. -Viola. Mistä sä tiesit millasta sielä Gambiassa on? kysyin ja Anttikin nosti katseensa koneen takaa. Viola nosti olkapäitään ja puristi päätään.-Otattekste kahvia, jos mä keitän? Viola kysyi.

Koko loppu viikko sujui samaa rataa. Töissä ei tapahtunut paljoakaan, mutta siellä piti olla, jos joku soitti. Iltaisin kävin salilla ja treenasin Nicon kanssa. Kannustin häntä tekemään kovempaa treeniä. Nico tuntui olevan tyytyväinen, kun joku huomioi häntä. Perjantaina äitini ilmoitti aamulla, että hän lähtisi viikonloppuna isän kanssa yhteisten tuttujen luokse

119

mökille Hankoon. Jäisimme siskoni kanssa kahdestaan kotiin viikonlopuksi. Äiti kielsi meitä pitämästä bileitä. Olin samaan aikaan närkästynyt, mutta myös otettu, että minua pidettiin niin nuorena, etten olisi hallinnut tilannetta. Töiden jälkeen suuntasin taas salille. Pyysin Nicoa meille illalla, mutta hän ilmoitti menevänsä tyhjentämään jokun kesämökin likakaivoa kahdeksalta illalla, kun Helsinkiläiset olivat juuri tulleet paikalle. Menin yksin kotiin kassini kanssa ja mietin Kirsin ravintolaan menoa. Kotiovella kuulin sisältä iloista puheen sorinaa. Siskoni oli pöydässä poikaystävänsä kanssa ja heidän seurassaan oli toinen samallainen pariskunta. Puhe katkesi, kun he huomasivat minun tulevan eteisestä. -Hei, tuli suustani, kun en keksinyt muutakaan. Huomasin, miten pöydällä oli korkeajalkaiset lasit, missä oli viiniä. Samoin pöytään oli laitettu se isompi salaattikulho.-Sähän tunnet jo Kristianin? Ja tässä on Kennet ja Annika, siskoni esitteli isonenäisen pojan ja tytön, jolla oli vaaleat puolipitkät suorat hiukset.-Hei vaan. Mä en häiritse teitä enempää. Mä lähden jonnekkin, sanoin ja ajatukseni alkoivat harhailemaan, koska ilmassa leijui mitä ihanin lasagnen tuoksu.-Höpö höpö, Aira sanoi ja näytti tuolia pöydän päässä.-Voinhan mä vähän syödä, totesin ja istuin pöydän päähän laskien treenikassini viereeni. Aira oli tehnyt ison vuokan täyteen, joten uskalsin kauhoa lautaselleni kunnolla. Annika alkoi kikattamaan hiljaa. pöydässä oli kiusallisen hiljaista.-Mitä nyt? kysyin.-Ei mitään, Annika tirskahti. -Minä vaan äsken kysyin Airalta, mihin ihmeeseen hän luuli laittavansa noin paljon ruokaa. Aira sanoi tänne kohta tulevan sellaisen pedon, joka söisi muidenkin lautaset tyhjiksi, jos ruokaa ei olisi riittävästi. -Aira tekee maaiman parasta lasagnea, totesin ja aloin lappaamaan ruokaa suuhuni. Minulle kaadettiin lasiin viiniä. -Missä se sinun poikakaverisi on? Aira kysäisi.-Paskan ajossa, totesin syönnin lomassa.-Tuleeko sinun toinen siskosikin syömään? Annika kysyi Airalta. Katsoimme siskoni kanssa molemmat häntä ihmeissämme.-Kuka? Aira kysyi ihmeissään.-Se seitsemän ällän ylioppilas, Annika sanoi jo vähän hiljempaa. Tajusin näyttäväni juntilta kuluneissa gollegehousuissa ja kulataneessa T-paidassa, josta oli kulunut sarjakuvasankarimme supernaisen kuva haaleaksi sadannen pesun jäkeen. -Ei se tänään tule, Aira totesi ja alkoi kikattamaan hysteerisesti.-Niin mikä on noin hauskaa? Annika kysyi ja oli jo ihmetystä täynnä. Aira vaan kikatti, eikä saanut sanotuksi ensin mitään.

120

-Ei mulla ole kuin yksi sisko, Aira sai ähkäistyä naurunsa välistä. -Voi ei! Annika huudahti ja laittoi kätensä suunsa eteen. Pojat alkoivat nauraa mukana. Annika oli enemmän kuin nolona kömmähdyksestään. Minua harmitti, mutta vain vähän. Annika pyysi anteeksi, että hän oli tyhmä blondi, jolla oli jokin käsitys sivistyneistä ylioppilaista. Hän oli jotekin luullut, että Airan urheilja sisko ja ylioppilas sisko olivat kaksi eri henkilöä. Lauvantaihin heräsin yllättävän myöhään. Olin pelannut Airan kavereiden kanssa korttia myöhään yöhön ja juonut viiniä. Heräsin pulinaan joka kuului olohuoneesta. Minulla oli vielä samat verkkarit päällä kuin illalla. Pääsin väsyneenä pöytään ja Aira kaatoi minulle kahvia. Huoneessani alkoi puhelin soimaan. Tallustelin huoneeseeni ja vastasin Iidalle. Vastailin yksitavuisilla sanoilla ja lupasin mennä iltapäivällä kahvilaan sopimaan sarjakuvasta. Sain kahvia ja aloin heräilemään. Minusta ei tuntunut yhtään urheilijamaiselta, mutta se ei haitannut. Olin viettänyt mukavan illan siskoni ystävien kanssa. Vähän mietitytti olinko kertonut liikaa asioita ystävistäni. Kerroin miten Liisa oli oikeasti osannut ennustaa asioita. Luotin onneeni, ettei ihmiset uskoisi selvännäkiöihin. Olin myös kertonut sarjakuvasta ja sen tekemisestä. Airan kavereita oli naurattanut meidän tyttöjen, etenkin minun toilailut. Aira paistoi munakasta minulle ja poikaystävälleen. Annika ja Kennet olivat lähteneet joskus kahden jälkeen. Syöminen sai paremmalle mielelle, mutta olo oli nahkea. Menin aamiaisen jälkeen takaisin sängyn päälle makamaan ja odottelemaan ajan kulumista. Nukahdin välillä, mutta heräsin hyvissä ajoin. Suihku piristi mieltäni ja puhtaiden vaatteiden pukeminen. Lähdin kävellen Kirsin ravintolaan, vaikka minulla ei ollut yhtään alkohoia enään veressä. Lauvantain torikauppiaat jo tekivät lähtöä, kun käveli torin halki. Olin ajoissa ravintolassa ja Liisa istui jo kantapöydässämme. Istuin hänen viereensä ja nojasin päällä hänen olkapäähänsä. -Mä aattelin, et jos mä saan tytön, niin siitä tulee Nina, Liisa pohti.-Tee siitä Iida, jos siitä tulisi kauniimpi ja lahjakkaampi, vastasin ja katsoin häntä ylöspäin silmiin. Liisa hymähti. Keittiöstä kuului miten Kirsi komensi Iidaa ja miestään Aria. -Kirsi on kanssa hyvä nimi, totesin.-Ei huono. Jos se on poika, niin siitä tulee Seppo, Liisa puheli.-Seppo?-Parempi kuin Matti tai Teppo, Liisa filosofoi ja sai minut taas räksättämään. Kohta Iida tuli pöytään kansion kanssa.-Mä tuun hulluksi ton akan kanssa, Iida noitui äitiään. Korjasin asentoa ja katsahdin Liisaa silmiin, jotka hymyilivät. -Sä pääset siitä, kun sä lähdet opiskelemaan, totesin.

121

-Älä sinäkin siinä aloita, Iida totesi kiukkuisena. -Ei musta oo opiskelemaan. Ne nokkii mut kuoliaaksi siellä.-Ketkä ne ja missä? Liisa kysyi huvittuneena.-Ihan sama missä. Joka koulussa mua on kaulittu. Mä en enään halua yhteenkään, Iida rääkyi. -Mä en pärjää ilman teitä missään, hän jatkoi hiljaisena.-Kiusatiin muakin, Liisa korjasi. -Sä saat uusia ystäviä ja pärjäät kyllä. Voithan sä iskeä jonkun rikkaan miehen ja elää sillä.-Emmä usko pärjääväni missään, Iida totesi. -Sä oot taas piirtänyt koko yön ja nyt oot vain kiukkuinen. Sä voit aina soittaa meille, jos sulla on hätä. Samoin sun äiti tulee aina hakemaan sut pois, jos joku on ilkeä. Kerrahan se hoiti sen meidän rehtorin kuseen, kun se oli katsonut sinua pahasti. Ei kellään ole yhtä montaa ja hyvää suojelusenkeliä kuin sinulla, esitelmöin. Huomasin Iidan miettivän asioita. Hänkin varmaan muisteli, miten Kirsi oli toimittanut pedofiilirehtorimme poliisille. -Muistatko miten Kirsi hommasi sinut piirrustusleirille, vaikka opettaja oli sitä vastaan. Sä pärjäsit sielläkin hyvin, Liisa muisteli ja sai Iidan nyökyttämään. -Joo. Ei tässä mitään, Iida sanoi hiljaa. Oli sekunnin tauko, joka tuntui pidemmältä.-Jos me katsotaan tää sarjakuva läpi. Mä haluan, että sä Nina hyväksyt tän, Iida totesi. -Mä hyväksyn sen katsomatta. Mä luotan teidän kykyyn tehdä juttuja, sanoin. Kirsi kutsui Iidaa tiskin takaa. -No. Toivottavasti sä et kadu, Iida totesi. Tää menee huomenna kustantajalle ja julkaistaan niin pian kuin mahdollista. -En kadu. Mä haluan luottaa sun makuun. Se ei ole ennenkään koskaan pettänyt, vastasin.9Sunnuntaina oli taas lenkkeilevä oma itseni. Tuntui, että päivän tauko, vain paransi treeniä. Sain kirjoitettua paljon ja se teki minut onneliseksi. Illalla Nico soitti ja pyysi terassille seuraksi. En kehdannut mennä, kun olin viimeksi siellä tapellut. Illalla surffailin netissä ja etsiskelin venäjän kielen kursseja. Päivitin pitkästä aikaa meidän sarjakuvasivuja. Vastailin faniposteihin ja hyväksyin meidän supernaishamolle lisää facebook-ystäviä. Vierastin uutta hahmoa, joka oli tehty minusta ja annoin Liisan hoitaa ihmisille vastaamiset. Ennen minusta oli kiva hoitaa sivuja ja ottaa kirjatilauksia vastaan. Nyt se tuntui yksitoikkoiselta työltä. En pitänyt henkilökohtaisella facebooksivulla, kuin muutaman ystävän. Iidaan ja Liisaan pidin yhteyttä sähköpostin kautta ja puhelimella. Olin

122

oppinut ettei omia asioita kannattanut laverrella netissä. Iida oli kaikkien kaverina netissä. Hän janosi ihmisten suosiota. Liisa laittoi sähköpostiini ehdotuksen, jossa hommaisin itselleni jonkun venäläisen tuttavan, joka puhuisi minulle venäjää ja oppisin siinä samalla. Asia tuntui varteenotettavalta. Aloin heti miettiä tuttuja kaupunkilaisiani. Päätin kysellä tuttaviltani venäjän kielen taitajia.

Maanantai alkoi jo rutiinilla. Kuvittelin miltä tuntui Beritistä mennä kaksikymmentä vuotta samaan työpaikkaan joka aamu. Sama pöytä vuodesta toiseen ja samat turvalliset rutiinit. Minäkin huomasin istuvani pöydän ääreen samalla lailla ja laittavani samat salasanat koneeseen päivästä toiseen. Sitten laitoin kahvinkeittimen päälle. Kävin ensin läpi sähköpostit ja tilaukset. Viola tuli huoneeseen aina lähes saman aikaan. Joimme kahvit ja vaihdoimme kuulumiset. Antti tuli nytkin vasta, kun kahvit oli juotu. Koko aamupäivä sujui samoilla rutiineilla ruokataukoon saakka. Ruuan jälkeen setäni tuli käymään konttorilla. Hän kyseli kuulumiset ja ilmoitti käyvänsä katsomassa vaimonsa sukulaisia jossain Forssassa. Sielä menisi pari päivää. Jäimme taas keskenämme norkoilemaan. Iltapäivällä Iidalta tuli tekstiviesti. Kirjan julkistaminen olisi kahdenviikon kuluttua. Hän kysyi olisiko minulla illalla aikaa. Ravintolassa olisi tärkeä kokous. Kävin töiden jälkeen nopeasti salilla. Muut perheestäni olivat jo syöneet. Lämmitin mikrossa lasagnea jääkaapista, vaikka Aira oli jättänyt uutta ruokaa. Lasange ei ollut enään niin hyvää lämmitettynä. Iida soitti kesken ruokailun. Hän halusi minun laittavan teetetyt housut ja liivin päälle kokoukseen. -Mikä tää juttu on? kysyin.-Miten niin? Iida esitti vastakysymyksen. Oli vähän aikaa hiljaista. -Lirkuttelinko mä taas liikaa? Mä joskus hämään äitiäkin, mutten sinua koskaan. On semmoinen haastattelu. Meistä varmaan otetaan pari kuvaa. Kyllä sä tiedät kuvion. Tulisit pliis, Iida aneli. -Mä syön ensin, vastasin.-On tääläkin ruokaa. Tää on ravintola.-Mulla on perjantaista lasangea lämmitettynä microssa.-Arin pitää saada toi resepti.

Huokaisin syvään ja vaihdoin vaatteet. Mietin hetken laittaisinko T-paidan liivin alle. En laittanut. Pistin bleiserin päälle. Yhdetkään kengät eivät tuntuneet sopivilta. Menin vanhemieni huoneeseen ja avasin vaatehuoneen oven. Huokaisin, kun en tiennyt mistä valita. Sitten muistin äitini matalakantaiset nauhakengät, jotka olivat jotain käärmeennahkaa. Kesti tovin ennen kuin löysin ne. Kun tulin skootterilla ravitolan pihaan, meinasin kääntyä takaisin. Pihassa oli suuren juorulehden teipattu mainosauto. Kirsi katsoi

123

minua kassan takaa ja varmaan näki kasvoistani, etten ollut innostunut haastattelusta. Kantapöydässä Iida ja Liisa istuivat jonkun vaalean pitkähiuksisen noin kolmekymppisen naisen seurassa. Pöytä oli täynnä piirrustuksia ja meidän vanhoja sarjakuva-albumeja. Lähestyessäni pöytää kaikkien katseet kääntyivät minuun.-Ohhoh. Hyvää päivää, vaalea nainen sanoi ja pomppasi pystyyn kättelemään minua. Hänestä tulikin hyvä mieli ja kädenpuristus tuntui lämpimältä. -Sä oletkin vaikuttavan näköinen nuori nainen, hän jatkoi ja piti kädestäni pitkään kiinni.-Niin säkin. Vai saanko sinutella? kysyin.-Ai anteeksi. Minä olen Laura Virtanen. Saatte sinututella. Menin sinusta niin sekaisin, etten ehtinyt ajatella ja aloin sinutella ilman lupaa, nainen selitteli.-Mä oon Nina ja minua saat sinutella, sanoin keskeyttämällä kömpelön selittelyn. Istuimme molemmat alas, Laura Iidan viereen ja minä häntä vastapäätä Liisan viereen. Iidan silmät hymyilivät, mutta hän käänsi katseensa, kun vilkaisin harmistuneena.-Niin me ollaan käyty läpi teidän historiaa sarjakuvan tekiöinä ja tätä uutta kirjaa myös. Nyt kun sinut näkee, niin en ihmettele yhtään uuden kirjan aihetta, Laura alkoi selostaa. -Ota Nina takki pois. Täällä on kuuma, Liisa alkoi nykiä pleiseriäni auki. Riisuin bleiserini ja Liisa viikkasi sen sohvalle viereensä. Laura tuijotti kaulaani ja käsiäni. -Haastattele, käskin, kun tauko venyi liian pitkäksi. -Toimittaja taitaa olla niin sekaisin, ettei tiedä mitä sanoisi, Liisa vitsaili.Laura alkoi kittamaan ja häntä nolotti. Iida katsoi Liisaa silmiin ja molemmat tyrskähtivät.-Tää on noloa, Laura totesi. -Lauri, Laura hihkaisi. Kahden pöydän päässä nuori laiha mies katseli meitä. -Ota kuvia meistä välillä. Mennään vielä sitten ulos ottamaan lisää, Laura selitti noin kaksivitosella miehelle, joka jutteli vanhemman pariskunnan kanssa. -Joo mä tuun heti. Mä vielä juttelen näille rouville, Lauri sanoi ja jatkoi kahden meidän kaupungin rouvan haastattelemista. Laura alkoi kysellä meiltä kysymyksiä, jotka hän oli kirjoittanut valmiiksi. Alku sujui kangerrellen. Kohta puhe sujui jo luontevammin. Keskustelimme jo paljon vapautuneemmin. Pian Lauri tuli pyörimään pöydän ympärille ja otti meistä kuvia. Viimeisenä kysymyksenä Laura kysyi olinko lesbo. Sanoin etten tietänyt, mutta pidin häntä erittäin viehättävänä. Laura antoi minulle käyntikorttinsa, jos soittaisin, kun tulisin syksyllä opiskelemaan Helsinkiin. Haastattelun jälkeen menimme ulos ottamaan kuvia. Minusta otettiin kuvia yksin ja tyttöjen kanssa. Laurin kamera surisi koko ajan. Laura halusi yhteen kuvaan kanssani. Laitoin käden hänen lanteille ja nuuhkaisin hänen hiuksiaan.

124

Ei mennyt kuin kolme päivää, kun Iida soitti. Lehti oli myytävänä kioskilla. Hän kehui juttua maasta taivaaseen. Puhelusta tuli hyvä mieli. Hyvä mieleni ei jatkunut pitkään, kun äitini soitti heti perään. Hän oli aivan kauhuissaan lehtijutusta ja kiekui toisessa päässä puhelinta uhaten lehtitaloa oikeusjutulla. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä lehdessä oli kirjoitettu. Livistin töistä vähän aikaisemmin päästäkseni salille ennen poikia ja heidän herjojaan. Kun tulin kotiin niin äiti oli jo siellä. Hänkin oli lähtenyt aikaisemmin. -Tää on aivan kauheaa. Me haastetaan se lehti oikeuteen, äiti kailotti. En ottanut häntä kovin tosissani, koska hän ei ollut pitänyt aikaisemistakaan jutuista joita lehdissä oli minusta ja tytöistä oli ollut. Oli pakko istua pöydän ääreen ja alkaa selamaan lehteä. Meistä oli ainakin kahden aukeaman juttu. Tässä lehdessä oli enimmäkseen kuvia, joita oli vain höystettty jutuilla. Koulupudokkaat tekevät menestyssarjakuvia suureen maailmaan, oli otsikon nimenä. Meistä oli hieno kuva jossa olimme kaikki kolme ryhmässä. Liisa oli sivuttain, jotta hänen vatsansa näytti oikein suurelta. Iida seisoi keskellä hiattomassa maastopaidassaan ja maastohousuissa. Olin varma, että puolet suomen pojista olisi halunnut syödä hänet suihinsa. Minä olin toisessa laidassa ja pitelin bleiseriäni etusormella olalla ja näytin friikiltä puvunliivissä jonka alta näkyi vain ihoa. Me kaikki hymyilimme ja kuva sai minut hyvälle mielelle. Muutkaan kuvat eivät olleet hassumpia. Niitä oli ripoteltu ympäri sivua erikokoisina.

Hälinä ja hölinä on tuttua pienen kaupungin isossa ravintolassa moottoritien läheisyydessä. Hälinä lähtee sarjakuvasiiven kantapöydästä, missä Iida ja Liisa työstävät uutta sarjakuvaa. Tytöt ovat jo nuoria naisia, mutta heistä huokuu tyttöenergiaa, joka välittyy vieraalle lennokkaina juttuina, vitsailuna ja jopa nipistelynä. Näkee, että nämä likat ovat tunteneet toisensa jo tarhasta lähtien. Ravintolan muut asiakkaat ovat tottuneet tyttöjen hälinää. Sunströmmin Gunilla ja hänen miehensä Kennet toteavat tyttöjen läsnä olon saavan koko ravintolan hyvälle mielelle. ”Me ollaan jo totuttu kovaan kikatukseen ja välillä riitelyyn. Tuntuu joskus kummalta, jos täällä on hiljaista.” Kennet Sundström toteaa. Tyttöenergia tarttuu muihin asiakkaisiin. Pitäisi kyllä jo puhua naisenegiasta, koska Liisa on jo kahdeksannella kuulla raskaana. Liisan avomies on samassa ravintolassa kokkina. Iidan mukaan Liisa iski silmänsä mieheensä Kasperiin jo kaksitoistavuotiaan ja kellään muulla ei ollut asiaan sananvaltaa. Liisasta tehtiin edellinen sarjakuva ja nyt seuraava kertoo kolmikon poissa olevasta henkilöstä Ninasta. Kun Nina saapuun niin tyhmempikin ymmärtää miksi sarjakuva kertoo hänestä. Tuntuu kuin koko huone tulisi täyteen. Jokainen miespuolinen asiakas menettää ajatustensa hallinnan ja naispuolisiltakin tuntuu menevän estrogeenit sekaisin. Ninassa on jotain peloittavan seksikästä. Vain Liisa ja Iida puhuvat

125

hänelle leikkisästi. Muut asiakkaat sekoittavat ajatuksensa viimeistään silloin, kun Nina riisuu takkinsa ja paljastaa treenattua ylävartaloa, missä ei ole yhtään grammaa liikaa. Ninan alkaessa puhua tasaisen käheällä äänellä, ymmärtää hyvin, miksi ravintolan tarjoilija Betina on ristinyt hänet naarasgebardiksi.-Ainekirjoitus meni koulussa kaikkein huonoiten. Iida ja Liisa eivät päjänneet niinkään hyvin. Onneksi olen harrastanut potkunyrkkeilyä. Se auttaa pitämään hermot kasassa, Nina toteaa. Voi vain kuvitella, mitä tämä kolmikko sai aikaan koulussa. Nyt heidän sarjakuvansa myyvät ympäri maailmaa. Hyvä niin, koska Liisalta jäi koulu kesken ja Iida joutuu työskentelemään vanhempiensa ravintolassa. Nina on saanut kesätyöpaikan juoksulikkana sukulaisensa firmasta. Sarjakuvan tekeminen vie tytöt kauvaksi pikkukaupungin ahdistavasta arjesta ja tuo toivottua lisärahaa. Sarjakuvat kertovat miten hurjaa menoa tyttöjen elämä on. Silti he eivät masennu. He ovat muuttaneet kovan elämänsä taiteeksi.

Luettuani tekstin olin vähän aikaa ymmälläni, sitten aloin käkättämään harakkanauruani. Äitini seisoi vieressäni, eikä ymmärtänyt mitä hauskaa lehtijutussa oli. Minusta oli hauskaa, että olimme koulupudokkaita. Oli totta, ettei tytöillä mennyt koulu niin hyvin kuin minulla. Iida ei kuitenkaan ollut mikään huono oppilas. Liisa olisi varmaan kirjoittanut ainakin yhden ällän, ellei olisi joutunut äkillisesti sairaalaan. Tekstistä tuli mieleen, että riuduimme pakosta pikkukaupungissa, missä ei ollut mitään mahdollisuuksia viettää oikeaa elämää. Äitini halusi vetää lehden oikeuteen, mutta minusta siinä ei ollut yhtään virhettä. Asiat oli vain kerrottu hiukan eri tavalla. Lähdin salille ja jätin äidin tuhisten odottamaan isää. Salilla en saanut treeneta yksin. Tutut pojat olivat jo ehtineet paikalle.-Mitä naarasgebardi? Frank kysäisi. -Mur mur, vastasin ja sain puoli salia nauramaan.Treenasin täysillä, mutta minulla oli epävarma olo. Tuntui kuin koko kaupunki olisi seurannut minun tekemisiäni.

Kotona kaivoin sen bleiserin taskusta käyntikortin. Soitin sille Lauralle vaikka oli jo ilta. Aloitin kertomalla kuka olin.-Mä tunnistin sut jo ekasta tavusta. Sulla on niin erikoinen ääni, Laura totesi äänessään ihailua. Ajatukseni sekoittuivat, mutta päätin pysyä tylyllä linjalla.-Mikä se koulupudokas juttu oli?-Mitä sä meinaat? Sähän sanoit että äidinkieli meni päin mäntyä, Laura vastasi ja äänessä tuntui jo hätääntymistä.

126

-Äidinkielen aine jäi kahden pisteen päähän laudaatturista. Vähän harmitti, vastasin ja puhelimen päässä oli hiljaista. -Haloo. Ootsä siellä? kysyin vaikka taustalta kuului hälinää ja tiesin puhelimen olevan auki.-Voi ei, Laura huokaisi ja jäin odottamaan taas tauon loppumista. -Mä luulin, että teiltä kaikilta jäi koulu kesken. Pitää tehdä oikaisu. Se teidän tuottaja puhui teistä, niin mä sain semmoisen käsityksen, että teillä ei mene kovin hyvin, Laura selitti ja kuullosti pikkutytöltä, joka on rikkonut äidin maljakon.-Mitä se puhui meistä? Se on vihainen, kun viimeksi alensin sen palkkiota. Se meinasi vetää meiltä ohi, sanelin vihaisena. Kuulin miten Laura veti ilmaa sisälle keuhkoihinsa.-Se puhui teistä vähätellen ja mun piti tehdä sellainen juttu missä päästään vaikeuksien kautta voittoon. Mä sain teistä semmoisen kuvan, että te olette kaikki koulu pudokkaita. Emmä tiennyt, että sä oot ylioppilas. -Iidakin on ylioppilas. Ja Liisakin olisi, jos sille ei olisi sattunut sitä ikävää tapahtumaa. Mun äiti on ihan raivoissaan, kun seitsemän ällän ylioppilaasta tulee koulupudokas.-Seitsemän ällää! Herran jumala! Mä olen idiootti. Mulle sano mun kaverit, että näin tulisi käymään, kun mä menin siihen lehteen töihin. Mä vaan olin iloinen kun mä sain töitä, Laura jo rääkyi ja nyyhkytti.-Rauhoitu.-Mä otan lopputilin ja vaadin oikaisua, Laura sanoi hätäisesti.-Et ota. Etkä tee mitään hätiköityä. -Mitä mä teen?-Katotaan. Iida piti sun jutusta ja kuvista. Voisiko lähettää sen yhteiskuvan mulle. Mun pitäisi laittaa se yhdelle fanille amerikkaan. -Emmä tiedä voinko mä. Ne on lehden kuvia.-Sähän olit ottamassa lopputiliä.-Mä lähetän ne kaikki, Laura nyyhkäisi ja sulki puhelimen. Kesti tunnin verran, kun tuli tekstari, missä Laura kysyi sähköpostiosoitetta. Hän pyysi vielä anteeksi. Saat anteeksi. Älä tee mitään hätiköityä! Olet ihan sööti Lara. Laitoin tekstarin takaisin.

Töissä Viola kertoi lastensa ihmetelleen lehtijuttua. Kerroin mitä oli tapahtunut. Vilkaisin nettiin fanisivuille, missä kymmenet ihmiset ihmettelivät juttua. Monet olivat meilailleet jo vuosia meille. Liisa vastaili ihmisille ja rauhoitteli heitä. Monet olivat lähettäneet lehteen haukkumapostia. Soitin meidän liikekumppanillemme Evalle. Eva oli lakimies, joka hoiti asioita painoon. Olimme tehneet hänestä ensimmäiseen sarjakuvaamme hahmon, jonka

127

nimi oli jakkupukuihme. Liisa oli keksinyt hamon, vilkaistuaan Evaa kerran. Olin joutunut karsimaan sarjakuvasta härskemmät jutut, missä sarjakuvalakimies käytti hyväkseen toimistotyttöjä, ja kavalsi kuolinpesiä. -Kiva kun sä Nina soitit. Mulla olikin jo asiaa sulle, Eva liversi puhelimeen.-Mitä sä puhuit sille toimittajalle? aloitin heti hyökkäävästi, kun en osannut pitää tunteitani erossa tästä.-Äh. Mä yritin saada eloa tähän juttuun, mutta se nainen käsitti ihan väärin. Mä en ymmärrä mistä se keksi sen koulupudokasjutun, Eva selitteli ja laittoi miettimään puhuiko hän totta. -Sä taidat olla vihainen. Varmaan turha puhua siitä mun palkkiosta. -Niin kauan, kun sarjakuva on suosittu, niin mä voin hilata sun osuutta alas päin. Sähän tienaat kustantajanakin hyvin. Mihin sä sitä rahaa työnnät? kysyin.-No sähän Nina tiedät, että mä ostan kalliita jakkupukuja ja hienoja autoja. Niin ja sitten mä pidän montaa rakastajatarta, Eva tokaisi viitaten heitollaan hänen näköisen sarjakuvahahmon puuhiin. -Ai niin. Mä unohdin. Nyt mustakin tehdään sarjakuva. Ja musta on mun sisko tehnyt laulunkin, mutta en mä niistä valita. Se lehtijuttu vaan oli ihan älytön, selittelin. -No. Mä tiedän että se juttu tuo vaan mainosta. Niin se musta tehty hahmokin on tuonut mulle kaikkia hulluja asiakkaita, Eva totesi ja ymmärsin ettei julkisuus ollut tuonut hänelle pelkkää hyvää. -Onko se hyvä biisi, se sun siskosi laulu? Voitaisiin ottaa se sinne julkkareihin kirjakauppaan, kun se liittyy aiheeseenkin, Eva ehdotti.-Niin. Joo. Katso meidän seudun ruotsinkielistä lehteä. Siinä on juttu mun siskosta. Se voisi kyllä olla hyväksi meille kaikille, mietiskelin ääneen. -Hilaa se pimu sinne ensi torstaiksi. Pitäiskö sille olla äänentoistoa?-En mä tiedä. Se laulaa kitaran kanssa. -Katotaan siellä. Mä hoidan, Eva sanoi ja sulki puhelimen. Olin hämilläni, kun puhelu loppui niin nopeasti. Laitoin tekstarin, Laita uusi sopimus sarjakuvasta tulemaan. Minun kanssa et pääse väittämään tehneesi suullista sopimusta.Selvä, tuli tekstari Evalta takaisin.

Seuraava aamu oli perjantai. Aamulenkillä mietin maratonia. Olin lukenut monta opasta aiheesta, mutta silti tuntui jännältä voittaa itsensä. Töissä alkoi tuttu kesäperjantain viikonlopunodotus. Maanantaina suurin osa ihmisistä palaisi töihinsä ja alkaisi arkinen loppukesä. Printtasin yhden Lauran lähettämistä kuvista hienolle paperille. Laitoin Iidalle ja Liisalle tekstatarin kokouksesta illalla. Päivä sujui jotenkin. Puolen päivän jälkeen meillä kävi yksi noin kolmekymppinen nainen. Hän jutteli jotain Violan kanssa. Viola toi hänet

128

minun luo ja nainen esitteli itsensä Nataliaksi. Hän oli tehnyt sedälleni käännöstöitä. Kysyin heti, voisiko hän opettaa minulle venäjää. En halunnut muuta kuin tietää muutamia perusjuttuja, ennen kuin syksyllä aloittaisin. Natalia lupasi soittaa, kun hänellä olisi aikaa. Hänestä oli mukavaa kuulemma tutustua tavallisiin suomalaisiin. Ihmettelin Violalle hänen lähdettyä, mitä ne epätavalliset suomalaiset olivat. Töiden jälkeen käväisin salilla. Pukuhuoneessa kaksi komekymppistä naista menivät hiljaiseksi, kun saavuin. Olemukseni sai mulkoilevia katseita osakseen. Halusin taas niin pois tästä kaupungista. Illalla menin Kirsin ja Arin ravintolaan. Aloin jo tuskastua kantapöydässä, kun tyttöjä ei meinannut kuulua. Huomasin ikkunasta Liisan auton saapuvan parkkipaikalle. Meidän edellisen sarjakuvan mainosteippaukset näkyivät kauas ja saivat taatusti huomiota. Liisa kampesi itseään ratin takaa ja Iida tuli matkustajan puolelta ulos. He olivat yli vartin myöhässä. -Ninakos se täällä istuskelee ihan yksinään? Iida puhui kuin mummoni.-Eikä itke yhtään, Liisa säesti.-Mä olen odottanut teitä vaikka kuinka kauan, totesin. -Voi voi. No etsä varmaan nälkää ole nähny, kun tää on sentään ravintola, Iida totesi.-Mikä Niinaa harmittaa? Tossa on sulle lukemista, Liisa puhui kuin pienelle lapselle ja heitti sarjakuvaalbumin pöytään samalla kun kampesi itseään ja mahaansa pöydän taakse sohvalle. Albumissa oli se hirvikolarikuva kannessa, jossa minä olin kädet lanteilla keskellä. Kanessa oli sininen leima, missä luki koevedos. Aloin selata kirjaa. -Eiks oo hieno? Iida kysäisi. Kuvien katselusta tuli sekava olo. Kuvat olivat värikkäitä ja hienoja. Minusta oli kuvia , missä se keski-ikäinen mies vokoitteli minua ravintolassa. Kohta seurasi lähikuva tästä, missä kuiskuttelin hänelle, miten tekesimme jotain jännää. Seuraava kuva oli melkein puolen sivun kokoinen. Kuvassa olin selin ja alasti ratsastamassa sillä miehellä, joka oli isdottu sängynpäätyihin. Kuvassa minulla oli lännen saappaat jalassa ja päässä stetsoni, joka oli ollut aikaisemmassa kuvassa seinällä. Mies näytti ahdistuneelta ja pelokaalta yrittäessään turhaan rimpuilla irti. Nielaisin ja onneksi sivua kääntäessä tapahtui jo muuta.-Täähän nai tässä koko ajan, totesin katsellessani kuvia.-Eikä nai. Mitä sä oikein hourit? Liisa vastasi.-Niin lyöhän tää väillä ihmisiä. Tai siis minä.-Ei tässä ole sen enempää väkivaltaa eikä seksiä, kun siinäkään sarjakuvassa, joka me tehtiin Liisasta. -No onhan, vastasin ja Iida nousi pöydästä. Iida käveli keittiötä kohti. Kohta hän tuli käsisään vanha sarjakuva albumi. Albumissa luki isolla Liisa. Muistan miten olin valinnut

129

itse kuvan ja liittänyt tekstin siihen. Iidan kanssa oli ollut kinaa kuvan rajauksesta, missä olin pitänyt pääni. -Tässä. Mä laskin nää kuvat missä ollaan vähissä vaatteissa tai lyödään jotakin. Tässä sun suunnittelemassa kirjassa on enemmän seksiä ja väkivaltaa, Iida esitelmöi. -Mut ku tässä ne on parempina kuvina, tuli suustani ja heti tajusin kuullostavani typerältä.-Sä olet parempi malli kuin minä ja Iida on kehittynyt piirtäjänä, Liisa totesi. En tiennyt miten olisin kiemurrellut. -Sä annoit meille vapaat kädet ja käskit yllättää, Iida totesi.-Niikö? kysyin niin kuin en olisi muka muistanut, vaikka se muistui mieleeni välittömästi, miten olin istunut silloin samalla paikalla ja luvannut tytöille vapaat kädet. -Etkö sä muka muista? Liisa kysyi. -Muistan muistan. Piti vielä puhua siitä Evan sopimuksestakin, vaihdoin aihetta liukkaasti.-Me ollaan tehty se jo, Iida totesi.-Täh?-Mä vein sun isälle sen vanhan sopimuksen ja se laati uuden. Sanoin että samat ehdot. Sun isä neuvotteli vielä vähän parannuksiakin. -Niihän se vissiin oli puhe, totesin jo hiljaa ja muistelin Evan äänensävyä kun tivasin sopimuksesta. Hän oli tajunnut minun olleen aivan ulkona ja oli siksi niin leikkisä. Pudotin sarjakuvan pöydälle ja katsoin ikkunasta jonnekkin. -Mä häpeen itseeni. Mä oon ihan pihalla, sanoin.-Luulitko ettei me osata tehdä sopparia? Liisa kysyi. -Joo, vastasin hiljaa. -En mä uskalla selvännäkijälle valehdellakkaan.-Meinaatko ettei muut osaa mitään? Iida tivasi.-Anteeksi, tuli suustani. Halusin pois kotiin.-Noh. Se lehtijuttu oli kyllä vähän yliampuva. Voidaan me hakea oikaisua, jos sä haluut, Iida sanoi sovittelevasti. -Mitä mä siitä saisin? kysyin.-Oikeutta, Liisa vastasi.-Antaa olla, sanoin surullisesti.

Tullessani kotiin äiti katseli vielä televisiota. Hän käänsi päätään sohvalta eteiseen päin. Arvasin, että minua hän oli odottanut. -Missä sä olit? kuului äidin suustä muka huolestunut lause. -Ravitolassa Iidan ja Liisan kanssa kokoustamassa.-Mä oon sua odottanut.

130

-Olisit soittanut.-Kyllä me ollaan sitä mieltä, että nostetaan oikeusjuttu sitä lehteä vastaan, Äiti puhui ja huomasin hänen olevan kiihtyneen, kun hänen alahuulensa tärisi. Eroitin sen vain siksi, että olin tuntenut hänet aina.-Onko isäkin sitä mieltä? kysyin ja arvasin tauon pituudesta miten asia oli.-Isä sanoi, että kyllä siitä oikeusjutun saa.-Haluaako isä sen nostaa? kysyin ja taas taukoa oli hitusen enemmän kuin normaalikeskustelussa. -Se sanoi, että sä saat päättää, kuului äidin suusta hiljaisemmalla äänellä. Äiti vilkaisi kenkiäni, jotka olivat ne häneltä lainatut ja katsoi silmiini. Näin hänen miettivän mainitsisiko hän kengistä jotain.-Herran jumala Nina. Kyllähän sun kannattaa pitää puolesi. Meidän kaikki asiakkaatkin kysyy, etkö sä olekkaan ylioppilas. -Ei se mua haittaa. Tärkeempää on Iidan sarjakuva. Tai siis meidän tyttöjen sarjakuva, vastasin. Mietin miten äsken olin väitellyt tyttöjen kanssa asioista ja nyt puollustin heitä. -Sehän on törkeetä miten ihmisiä kohdellaan siinä lehdessä. Se oli varmaan sen Iidan idea hommata joku toinen hutsu haastattelemaan ja häväistä koko perhe, Äiti tykitti hengittämättä välillä. -Jaa, totesin ja minulla oli taas hetken tunne, että vereni oli liian paksua virratakseen ruonissani. -Se olikin taas sinä ja asiakkaat. Ja tään saatanan kaupungin asukkaat! Sinä et tähän juttuun puutu. Kukaan ei muista tätä viikon päästä.-Te ootte molemmat Airan kassa yhtä pässejä kuin isänne. Mä olen aina sanonut ettein ne tytöt ole sulle hyvää seuraa.-Onneksi me ei olla tultu äitiimme. Sille ei kukaan ole tarpeeksi hyvä. Saatanan ameeba, tiuskaisin lopuksi ja kävelin huoneeseeni. Menin sängylleni maate ja vesi alkoi tulla silmistäni. Äsken olin pitänyt ystäviäni tyhminä ja nyt olin puollustanut heitä. Enemmän kuin ahdisti se miten äiti oli haukkunut Iidaa ja siinä sivussa Lauraa. Muistelin miltä Lauran ääni kuulosti ja ajattelin äitini pilaavan kaiken soittamalla toimitukseen. Pitäisi soittaa Lauralle ensin ja varoittaa, että hän ei pitäisi minua syyllisenä.

Lauvantai aamu sujui kuin ennenkin. Nyt oli vaihteeksi kesäisen kaunis ilma. Kotiovelta lähtiessä tiesin, että joskus kaipaisin näitä kulmia. Juoksin Betinan talon ohi ja siellä ei ollut vielä herätty. Tunsin jokaisen pihan ja talon. Tiesin monet ihmiset, jotka taloissa asui. Menin taas uimarannan ohi vanhaan satamaan. Nyt laiturissa oli joku iso valkoinen vene. En tiedä milloin vene muuttuu jahdiksi, mutta tämä oli hieno.

131

-Dobri utra! huusi mies takakannelta ja heilutti kättänsä. Huomasin siellä kaksi pariskuntaa juomassa aamukahvia. Tunsin heidän katseensa seuraavan ja minua vähän nolotti. Juoksin kuitenkin niemeen nurmikolle ja aloitin varjonyrkkeilyn. Muistin kaikki treenit mitä olin ennen tehnyt ja keskityin. Tullessani takaisin mietin veneen kohdalla, miten olisi kiva vaihtaa muutama sana, mutta en osannut venäjää, vielä. Kotona Aira oli tehnyt aamupuuroa ja poikaystävä Kristian oli sitä syömässä. He olivat lähdössä veneilemään isän ja äidin kanssa. Äiti vihjaisikin, että voisin kutsua jonkun pojan tänne.

Yritin kirjoittaa pitkin päivää. Välillä söin kaapista tähteitä. Sisällä olo alkoi tympäistä, joten päätin käydä kaupungilla kahvilla. Meiltä kun ei ollut meidän kaupungin pieneen kauppakeskukseen, kuin korttelin verran. Keksin kahvilan vierestä kirjakaupan ja kävin kysymässä venäjän kielen kurssia. Hyllystä löytyikin joku pölyyntynyt, mikä sisälsi cd-levyjä ja kirjasen. Myyjä sanoi suoraan, sellaisten kurssien olevan huonoja. Koska tuote ei ollut kallis ja sain alennustakin, niin päätin ostaa sen.-Kaikkia muita kieliä sä taidat osatakkin, sanoi noin komekymppinen vaalea myyjätär. Arvelin hänen lukeneen lehdestä jutun minusta. Menin kotiin ja muistin siskollani olevan korvalappustereot. Aira ei halunnut häiritä ketään kun kuunteli musiikkia. Menin hänen huoneeseensa ja aloin etsiä stereoita. Niitä ei löytynyt pöydän laatikoista eikä vaatekaapista. Vilkaisin sängyn alle vielä vuodevaatelaatikkoon. En uskonut stereoiden olevan sielläkään. Laatikko tuntui painavalta vetää ulos. Olin ihmetyksestä mykkänä. Loota oli aivan täynnä cd-levyjä. Niitä oli ainakin kolmesataa. Kaikki olivat ostettu alennuskorista tai kirpparilta. Äiti ei varmaan katsonut laatikkoon, kun Aira hoiti petaamisen. Levyjen päällä oli stereot. Lainasin stereoita ja menin patiolle, koska oli kaunis päivä. Menin lepolasseen maate ja toistelin venäjänkielisiä lauseita aurikolasit päässä. Oli kerrankin tarpeeksi lämmin. Kävin laittamassa bikinit päälleni. Katsoin itseäni peilistä. Näytin mielestäni hyvältä, mutta muistelin miten ihmiset kavahtivat olemustani. Menin lepolasseen takaisin ja toistelin sanoja, jotka tulivat levyltä.

Heräsin ja ihoni tuntui kuivalta. Hipsin isän ja äidin huoneeseen. Katselin pulloja kampauspöydällä ja yritin löytää jotain kosteusvoidetta. Pulloja oli yhtä paljon kun Airalla levyjä. Otin yhden pullon joka näytti halvalta ja sivelin siitä rasvaa iholleni. Muistelin mihin aikaan Nico kävi salilla ja päätin mennä samaan aikaan. Illalla tein penkkitreenejä Nicon kanssa. Opetin miten tehdään pitkiä sarjoja ja saadaan lihaskestävyyttä. Pyysin Nicoa illalla meille. Hän ei taaskaan kerinnyt. Oli kuulemma ilta töitä. Menin kotiin ja söin kaapista edellisen päivän tähteitä. Yritin kirjoittaa jotain tietokoneella. Ei siitä tullut mitään.

132

Puhelimeni soi ja vastasin. Se oli Natalia. Hän kertoi olevansa yksin kotona, ja olin tervetullut kahville. Olin enemmän kuin mielissäni. Ei mennyt kuin hetki kun olin eteisessä kypärä kädessä. Kohta ajoin skootterilla sinne niemeen, missä oli tehty vanhasta toimistosta kalliita asuntoja. Menin samalla sen kadun ohi, jossa oli Kirsin talo. Yhtäkkiä löin jarrut pohjaan. Sydämmeni pampatti. Tein U-käännöksen ja käännyin takaisin. Olin nähnyt aivan oikein. Lokafirman auto seisoi Kirsin talon edessä. Käännyin takaisin ja ajoin Natalian luokse. Hän asui kolmannessa kerroksessa. Asunto oli ihan hieno. Minun ei tarvinnut kysellä millä rahalla se oli hankittu. Natalia kertoi avoimesti hänellä olevan ystävän, joka maksoi asumisen. Se mies oli voimalafirman pääjohtaja. Oli helppo selittää vaimolle menevänsä hoitamaan asioita meidän kaupunkiin ja poiketa rakastajattaren luokse. Asunnossa oli hienot kalusteet ja näkymä rantaan. Olimme sopineet Natalian puhuvan minulle venäjää, mutta hän esitteli mielellään asuntoa suomeksi. Asunto oli talon kulmassa. Yhdestä ikunasta näkyi Kirsin talolle päin. Huomasin kiikarit hyllyssä ja nappasin ne heti käteeni. -Mitä sinä nyt? Natalia kysyi kun avasin tärisevin käsin kiikarikoteloa. -Mä katon vähän, sanoin ja kohta olin jo ottamassa suuntaa Iidan talolle. Puiden ja muiden talojen välistä näkyi vain yksi Kirsin talon ikkuna. Tarkensin kiikareita ja sieltä näkyi jonkun paljas selkä. Natalija seisoi vieressäni ihmetystä täynnä. Kaivoin puhelimeni valkoisen liivini povitaskusta. Näin kiikarista miten selkä kääntyi ja Nico laittoi puhelimen korvaansa. -Missä sä olet? kysyin.-Mä olen lähdössä just keikalle satamaan, Nico sanoi ja kuulin epävarmuutta puheessa. -Panetko Iidaa sitä ennen? kysyin. Oli vähän aikaa ihan hiljaista. -Eihän se mulle kuulu. Ei sun silti olisi tarvinnut valehdella mulle, totesin ja sammutin puhelimen.-Sinun mies varastettu? Hankimme sinulle uuden. Jonkun rikkaan, Natalia sanoi lohduttavalla äänellä. -Minä opetan miten haukutaan huoraksi venäjän kielellä, Natalija jatkoi, eikä saanut mieltäni paremmaksi. Päässäni ajatukset harhailivat. Natalia oli keittänyt tsajua ja selitti mitä leivonnaiset olivat venäjäksi. Kohta puhelimeni soi.-Ootsä vihainen mulle? Iida kysyi ennen kuin ehdin sanoa mitään.-Olenko mä nyt ihmisjätettä? kysyin. Iida alkoi itkeä.-Anna mulle anteeksi, hän nyyhkytti.-Saat anteeksi, totesin ja laitoin luurin kiinni.

Sunnuntai aamuna ei huvittanut lähteä lenkille. Makailin pitkään ennen kuin nousin ylös. En viitsinyt keittää kahvia. Join vain tuoremehua jääkaapista ja istuin sohvalla. Mietin miksei Nico tai Iida kertonut minulle suhteesta. Olisin voinut hankkia jonkun toisen

133

kundikaverin, enkä olisi luullut Nicon pitävän minusta. Mehua juodessani huomasin asian vaikuttavan minuun enemmän kuin halusin. Tunsin itseni tyhmäksi, kun luulin jonkun pitävän itsestäni. Ajattelin olevani määräilijä, jota kaikki ystäväni olivat alkaneet karttamaan. Menin taas ottamaan aurinkoa patiolle. Tällä kertaa levitin voiteet ensin. huomasin pitäväni stereoita korvissani ja miettivän aivan muuta kuin venäjän sanoja. Ei ollut minun tapaistani ottaa aurinkoa ja maata aivan toimettomana. Puhelin soi pari kertaa. En vastannut Iidalle. Minua ei huvittanut. Odotin maanantaita ja sitä tylsää työtä. Odotin jo menoa sinne opiskelemaan. Kävin ostamassa Airan stereoihin uudet paristot ja vein ne hyvissä ajoin takaisin laatikkoon ennen kuin muu perhe tuli kotiin. Luin jotain tyhmää kirjaa, kun muut tulivat illalla veneilemästä. Aira katsoi ensimmäisenä jääkaappiin. -Oletko käynyt Kirsillä taas syömässä? äitini kysyi, johon vain pyörittelin päätäni.-Onko ollut mukavaa? Aira kysyi leikkisästi.-Joo, vastasin ja äänestäni varmaan välittyi tunnelma, joka lopetti kyselyt.

Maanantaina sain kehuja ruskettuneistä kasvoistani. Aurinkolasien kohdat näkyivät vaaleina. Berit oli tullut töihin ja kikatteli joka tauolla Violan kanssa. Hän ei ollut enään ynseä minulle, päinvastoin. Nyt olin Antin kanssa sankari. Hän sanoi olleensa tyhmä, kun ei ollut aikaisemmin mennyt tuollaiselle lomalle. Setäni sanoi maksavansa matkan työhyvinvointia lisäävänä tekiänä. Harmitteli vain kun ei osannut laittaa sitä firman kuluihin, niin että veroittajalta olisi saanut sen poistona. Puhelimeni välkkyi välillä äänettömänä pöydällä. Iida yritti soittaa ja laittoi ainakin kymmenen anteeksipyyntö tekstaria. Sammutin koko puhelimen. Kolmelta iltapäivällä Kirsi soitti firman puhelimeen.-Kirsi täällä hei.-Hei.-Taidat arvata miksi soitin. Iida on itkenyt kaksi päivää. Ei muuten, mutta myynti laskee kun se näyttää niin riutuneelta.-Ei mullakaan hyvä olo ole, vastasin tylysti.-Joo mä uskon sen. Mä ihmettelinkin teitä tyttöjä kun te olette olleet kavereita niin kauan. Muistatko kun sä olit ihastunut siihen naapurin Ilpoon, kun sä olit kaksitoista? Kirsi kysyi.-Joo ja sä panit sen kanssa, vastasin. Ilpo oli ollut jo ylioppilas, mutta olin ollut korviani myöten rakastunut häneen. -Mä tajusin että sä sait tietää. Mä vaan sitä, että sä olit silloin jo muita tyttöjä edellä. -Olitko sä sitten jäljessä, kun yli kolmekyppisenä rakastelit sitä? kysyin ja kaduin kun en halunnut loukata Kirsiä, mutta olin jo sen tehnyt. -Anteeksi Kirsi, tuli suustani ja pelkäsin kaiken maailmassani sortuvan.

134

-Saat anteeksi. Sä oot melkein yhtä rakas, kun mun oma tyttö. Joskus mä mietin, kun te olitte pieniä ja aina meillä, että osasitko sä kaikki asiat jo syntyessäs. Sitte mä mietin rakastetaanko sua kotona ollenkaan. -Kyllä mua rakastetaan, mutta ei meillä sanota sellasta. Nyt mä vasta olen oppinut millaisia mun sukulaiset on. -Eiku mä vaan sitä, että kai sä tulet sinne kirjan julkkareihin kello 15 torstaina. Iida on ihan hermona. Mä toivon kanssa että sä annat anteeksi, mutta mä tiedän, että se on sun asia.-Kyllä mä tulen sinne ja mun sisko tulee laulamaan amatsoni laulun, jos mä saan sen puhuttua ympäri. Kyllä mä anna anteeksikin, mutta nyt mua vaan harmittaa.-Hyvä. Tuutko sä omalla kyydillä vai meidän kanssa?-Me lainataan äidin autoa. Ehkä äitikin tulee.-Nina. Mä rakastan sua. Tule koska haluat syömään. Kyllä sä tiedät.-Joo mä tiedän, sanoin ja äänestäni kuuli, että alkaisin itkeä, mitä ei ennen iknä ollut tapahtunut. Viola ja Berit ihmettelivät kyyneleitäni toimistossa. Yritin selittää mitä oli tapahtunut, mutta en ollut varma ymmärsikö kukaan. Töistä lähtiessä oli hyvä mieli Kirsin puhelusta. Ajattelin huonon miesmakuni tuoneen minulle parempia ajatuksia ystävistäni. Kirsi oli aina auttanut enemmän kuin tarpeeksi. En halunnut häntä pahalle mielelle. Töiden jälkeen halusin taas treenaamaan salille. Nico pysäköi Hiacea kadulle salin lähelle juuri kun olin menossa sisään. En kuitenkaan nähnyt hänen tulevan sinne. Laitoin tekstarin, missä sanoin, ettei minua tarvinnut vältellä.

Mieleni teki mennä Kirsin ravintolaan, mutta en kehdannut. Odotin torstaita. Olin puhunut siskollenikin vapaata kirjan julkkareihin. Menimme äitini BMW:llä. Äiti tuli mukaan ja halusi kuvata videolle koko tilaisuuden. Aira oli vaivaantunut ja jännittynyt koko matkan. Äiti oli käskenyt hänen istua edessä, kun hänen piti rentoutua ennen esitystä. Minä ajoin ja äitini istui takapenkillä lukemassa uuden videokameran käyttöohjekirjaa. Olimme tavaratalon parkkihallissa kahta tuntia ennemmin. Minulla oli se tiukka hame ja puvun liivi päälläni. Kirsi soitti ja pyysi tulemaan kampaamoon, missä olimme Iidan kassa käyneet pari viikkoa sitten. Vähän aristelin Iidan tapaamista. Kampaamossa ei kuitenkaan ollut muita tuttuja kuin Kirsi ja kampaaja Sanna. Esittelin äidin ja Sannan toisilleen. Kirsi tunsi äitini, kun hoiti raha-asioitaan pankissa, jossa äiti oli töissä. Nyt kampaamossa oli muitakin asiakkaita ja kolme muuta kampaajaa. Yksi tuoleista oli tyhjä. Minut laitettiin ensin pesutuoliin ja sitten tyhjään tuoliin. Kampaustani paranneltiin. Kerroin Airan esiintyvän myöskin, jolloin Sanna pyysi yhtä tytöistä laittamaan hänen hiuksiaan, kun tuoli vapautuisi.

135

-Hieno päivä. En olisi ikinä uskonut näkeväni meidän tyttöjä kampaajalla ja vielä yhtä aikaa, äidin piti naukua. Kirsiä hymyilytti. Hän tunsi äidin kaikista meidän tyttöjen matkimisista. Kohta äitini alkoi päivitellä, miten hän ei ymmärtänyt videokamerasta mitään. Kirsi sanoi omistavansa samanlaisen ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuvaajaksi. Äiti oli enemmän kuin mielissään.

Sydänmeni pampatti kun kävelimme kirjakauppaa kohti. Aira vieressäni näytti yhtä jännittyneeltä. Äiti käveli Kirsin kanssa meidän takana ja kantoi Airan kitaralaukkua. olimme paikalla puolta tuntia ennemmin. Eva tuli kättelemään meidät ja äitini hymyili hänelle takaisin samanlaista liikemieshymyä. Airalle oli järjestetty äänen toisto. Se oli oma mikrofoni kitaralle. Iida ja Liisa tulivat myös kauppaan. Kirsi koukisti Iidalle etusormeaan. Iida tuli lähellemme vaikean näköisenä. Halusin muualle ja katsoin lattiaan. -En mä osaa selittää...Iida alkoi puhumaan Nostin käteni ylös.-Ei tarvii puhua, vastasin ja katsoin Iidaa kasvoihin. Niistä näkyi pelko.Halasin Iidaa ja hän tuntui itkevän. Puristin häntä lujempaa. -Anna anteeksi. Mä rakastuin siihen poikaan, Iida sanoi yrittäen imaista henkeä samalla.-Rakastuiko se sinuun? -Joo.Sisälläni tuntui tyhjä kouraisu.-Mä jään aina yksin, totesin puoliksi itselleni. -En mä halua menettää sua, Iida kuiskasi.Eva alkoi hoputtaa meitä. Liisa korjasi Iidan meikkiä. Kirjakauppaan alkoi tulla lähinnä nuoria tyttöjä. Muistin miten me olimme kaksitoistavuotiaina halunneet katsomaan jotain tyttöbändiä. Tunsin itseni nyt vanhaksi. Kohta kirjakauppaan tuli taas se sama nainen haastattelemaan meitä. Hänellä oli taas mustat vaatteet, vaikka oli ihan kaunis kesäpäivä. Hän oli taas myöhässä kuten aina ja varmaan kaikki hänen tavaransa olivat hukassa. -Heerranjumala. Mä luulin että ne kuvat oli yliampuvia, mutta nyt ne tuntuvat valjuilta, Jutta Helmiketo kailotti lähestyensä minua, niin kuin huoneessa ei olisi ollut muita. -Tosi nätti rusketus. Hei Kirsi. Liisa. Ja Iida, tosi hieno kirja. Me vain nyökyttelimme takaisin naiselle, jolla oli kova ja vaikuttava ääni. Kohta saimme puheen sujumaan ja esittelin Äitini ja Airan Jutta Helmikedolle. Jutta kätteli kaikki luisevalla, mutta jäntevällä kädellä, jonka ranteessa oli seitsemän hopeista rengasta kilisemässä, niin kuin ennenkin.

136

-Miksei Iida ole hakenut taidekouluun? Jutta yllätti kätellessään Iidaa. -Ei hätää. Mä laitoin sut listalle ja sä pääset opiskelemaan. No mennään. Kerrankin ajoissa, Jutta sanoi ja näytti lavaa jolla oli neljä tuolia. Iida katsoi hölmistyneenä Kirsiä ja tämä katsoi takaisin. Muistin miten ennen täällä ollessani minusta oli tuntunut kutkuttavalta, mutta olin hallinnut tilanteen. Nyt minua tuijotti ainakin sata pikkutyttöä ja en tiennyt mitä ajatella. Aira nousi myös epävarmana lavalle ja äiti alkoi taputtamaan hänelle. Ihme ja kumma muutkin ihmiset alkoivat taputtamaan. Aira vilkaisi minua olkansa yli epävarmana. Nostin käteni nyrkissä ylös ja nostin peukaloni pystyyn. Aira hymähti ja kokosi itsensä. Oli hauska katsella kahta sataa tyttöä, jotka tuijottivat siskoani. Äitini oli pelkkää hymyä ja Kirsi kuvasi äidin uudella kameralla meitä. Aira sai huimat aplodit ja meni seisomaan lavan viereen. -No niin. Me ollaan taas täällä. Joka kerta nämä tytöt on yllättäneet minut ja niin on nytkin. Suurin yllätys tälläkertaa oli nähdä tämä Nina, joka on aivan samanlainen kuin sarjakuvan sankari. Oletko sinä tämä nainen, joka on sarjakuvassa? Tunnistatko itsesi? Jutta kysyi ja kääsi albumin kantta minun suuntaani.-Täh? Ai minä vai? kysyin ja heräsin ajatuksistani.Yleisö hörähti täyteen nauruun.-Niin sinä. Oletko sinä tämä nainen, joka tässä sarjakuvan kannessa on? Jutta tivasi.-En. En mielestäni, mutta tyttöjen mielestä olen, vastasin ja minulle taas hörötettiin. Jutta kyseli Liisalta miten juoni sarjakuvaan oli tehty. Ennen Liisa oli änkyttänyt haastatteluissa. Nyt hän näytti huolettomalta äitihahmolta, joka oli seurannut toilailujani pienestä asti. Tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Minusta puhuttiin, niin kuin olisin ollut joku vainaja. Iidalta Jutta kysyi piirrustustekniikasta ja eri värien valinnasta, mistä en uskonut kovin monen kuuliankaan ymmärtävän mitään. Puhe muuttui vain huminaksi korvissa, kun huomasin että kirjakaupan parvekkeetkin olivat täynnä ihmisiä. -Miten sitten tulevaisuus? Oletko harkinnut turvallisuus alaa? Jutta kysyi ja tauosta päätellen kysymys olikin osoitettu minulle.-Mitä? Joo. Mulla on joo opiskelupaikka, sanoin ja minulle taas tyrskähdeltiin. Loppuun Jutta kysyi muiden tyttöjen tulevaisuudeta. Liisa sanoi saavansa lapsen, jolle kaikki taputtivat. Iida kertoi jatkavansa sarjakuvien tekoa, kun tämä kirja oli myynyt ennakkoonkin niin hyvin. Yhtäkkiä haastattelu olikin loppu ja Aira lauloi sen ruotsinkielisen biisin lopuksi. Siirryimme jakamaan nimmareita. Meille oli laitettu lavan viereen pitkä pöytä, jonka takana kirjoitimme. Iida oli ensimmäisenä ja sitten Liisa, minä istuin viimeisenä rivissä. Yhtäkkiä huomasin, että ihmiset löivät kirjan kannet kiinni Liisan nimmarin jälkeen. En osannut sanoa mitään. Yksi noin kuusitoistavuotias tyttö, jolla oli pitkät punaiset hiukset, avasi sarjakuvan myös minun eteeni.

137

-Etkö sä kirjoittanut juonen edellisiin sarjakuviin? Mitä sulle on tapahtunut? tyttö kysyi ja nyt muistin nähneeni hänet vuosi sitten samassa tilaisuudessa. Iida oli neuvonut häntä piirtämisessä.-Nyt oli minun vuoro olla mallina, vastasin.-Tuleeko susta ylioppilas? tyttö kysyi.-Nina kirjoitti seitsemän ällää, Liisa vastasi vieressä, samalla kun kirjoitti muihin albumeihin. Vastaus hävisi johonkin avaruuteen eikä kukaan tuntunut sitä noteeraavan. Punahiuksinen tyttö otti sarjakuvansa ja häipyi ihmisten sekaan kulmat kurtussa. Minä jatkoin tyhjänpanttina istumista ja tunsin olevani ulkopuolinen.

Ilmoitin äidille haluavani kotiin. Muut halusivat syömään jonnekkin. Kysyin Airalta, mitä hän halusi. Aira tahtoi suomen suurimpaan musiikkikauppaan. Päätin lähteä hänen seurakseen. Äiti halusi tavarataloon, joten sanoimme soittavamme kun tulisimme musiikkikaupasta. Äiti lupasi viedä Airan kitaran autoon. Musiikkikauppaan ei ollut vaikea löytää. Aira oli printannut kartan, jota pystyimme seuraamaan helposti. Kaupassa oli kolme kerrosta soittimia. Täällä tuhannen euron kitara oli alle keskihintainen. Aira halusi katsella kaikki nurkatkin kaupasta. Kokeilimme ainakin kymmentä eri kitaraa ja kukaan ei häirinnyt meitä. Katsoimme pianoja samoin tuloksin. Sitten siirryimme yläkertaan jossa oli puhaltimia ja rytmisoitimia. Aira osasi soittaa pongorumpujakin ja sai minut säksättämään harakkanauruani. Aira osti laukun missä oli monta huuliharppua ja telineen, jonka kanssa harppua pystyi soittamaan ilman käsiä. Ylimmäisestä kerroksesta löytyi vielä nuotteja. Sieltä en meinannut saada häntä millään pois. -Mitä te likat olette tuhlanneet? äiti kysyi kun näimme tavaratalon kahviossa. Hänellä itsellään oli sohvalla neljä muovikassillista ostoksia. Katsoimme häntä Airan kanssa silmiin ja sitten katsoimme hänen ostoksia. -Pitihän mun ostaa uudet kengät, kun olet ominut nuo, äiti vastasi minun ja Airan tuijotuksiin. -Sitten niihin piti löytää sopiva hame ja paita. Ja alusvaatteet, äiti sanoi jo hiljempää. Aira alkoi hihittää ja minulta pääsi säksätys. Koko muu kahvila tuntui ympärillä hymyilevän.

-Se meni tosi huonosti se tilaisuus, huomasin sanovani, kun ajoimme takaisin kotiin. -Ei ne aina hyvin mene. Mullakin on töissä huonoja päiviä, Äiti lohdutteli.-Se jotenkin piti sua tyhmänä ja kysyi huonosti, Aira totesi.-Mutta Aira lauloi hienommin kuin koskaan, äiti totesi ylpeänä.-Niin minustakin, oli pakko todeta.

138

-Älä Nina sure. tää vaan ei ollut sun päivä, Aira lohdutti.Minusta tuntui ahdistavalta. Halusin unohtaa koko päivän ja sarjakuvan. Tosin Airan kanssa oli ollut mukava olla ostoksilla.

Seuraavana aamuna se oli jo yhdeksältä työpöydälläni. Iltapäivälehti. Viola käänsi sen oikeasta kohdasta auki. Siinä oli juttu sarjakuvan esittelystä. Nina on taistelulajien harrastaja, joka haluaa vartijan hommiin, luki lehdessä kuvani alla. Siskoni laulua kehuttiin maasta taivaaseen. Iidasta ja Liisasta oli yhteiskuva, jossa he kirjoittivat nimmareita lahjakkaina sarjakuvantekiöinä. Minun olkapääni näky kuvassa, muuten minut oli rajattu pois. Iidasta oli pitkä juttu sarjakuvantekijänä. Minut mainittiin vain kahdessa lauseessa. Kun koulu ei sujunut, niin Nina päätti alkaa henkivatijaksi, luki lehdessä. Käskin Violan viedä koko lehden pois. Minua alkoi itkeä ja raivostuttamaan. Kukaan ei ollut haastatellut minua mihinkään. Menin vessaan ja laitoin oven lukkoon. Nyt tajusin miltä Airasta välillä oli koulussa tuntunut. Samoin Iidasta ja Liisasta joskus. En voinut kuin itkeä. Olin viipynyt vessassa varmaan tunnin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Pöydälleni oli puhelimeen tullut monta viestiä. Iida oli jutusta happea täynnä. Toisessakin lehdessä oli kuulemma samanlainen juttu. Meitä oli pyydetty seuraavalla viikolla aamutelevisioon haastatteluun. Ilmoitin etten halunnut tulla mukaan. Saamarin iltapäivälehti oli vieläkin pöydälläni. Rypistin lehden ja heitin roskakoriin. Mietin ettei elämä voinut olla yhdestä lehtijutusta kiinni. Minulla oli parempia päiviä edessä. Täytyi olla.

Aloin odottaa todenteolla pääsyä pois tästä kaupungista. Aamuisin, kun lenkkeilin, niin pidin lippalakkia silmillä, ettei minun tarvinnut ottaa katsekontaktia keneenkään. Juoksukuntoni tuli paremmaksi, kun harjoittelin säännöllisesti ja en viettänyt epätasaista elämää. Kävin solkottamassa venäjää joka ilta Natalian luona. Yhtenä iltana hänen rahakoneensa ilmestyi ilmoittamatta paikalle. Natalia roikkui hänen kaulassaan ja lirkutteli miehelle. Muistin äijän sanomalehdistä. Tämä ukko oli ottanut miljoonien boonukset valtion firmasta. Natalia esitteli minut ystävänään Ninana. Sanoin sujuvasti venäjäksi päivää ja mies hämmentyi. Hän alkoi selittämään jotain palikka englannilla. Yritin puhua englantia murtaen venäjäksi ja se meni täydestä. Natalija yritti pidätellä nauruaan miehen hartioiden takana. Tein samantien lähtöä ja Natalia saatteli minut ovelle. Hän selitti minulle venäjäksi jotain, mistä ymmärsin vain puolet. Ovenraossa hän alkoi vielä kuiskuttamaan.-Me ruvetaan panemaan heti kun viagra alkaa vaikuttamaan. Sinä olet täydellinen venäläinen, Natalia sanoi ja alkoi sitten kikattamaan. -Basiiba bolsoi, totesin ja annoin poskisuudelman hänen molemmille poskillensa.

139

Pihalla katsoin miten johtaja oli ajanut mersunsa oven viereen. Varmaan oli tullut kiire katsomaan, ettei rakastajattarella ollut muuta menoa.

Alkuviikosta Iida alkoi soittelemaan ja mankumaan televisioon menoa. Vastasin puhelimessa ettei minua huvittanut. IIda oli onnistunut jopa siirtämään haastattelupäivääkin sopivammaksi, mitä minä en ollut koskaa edes pystynyt kuvittelemaan. Ilmeisesti sarjakuva myi paljon paremmin kuin edelliset. Saivathan he minut sinne käyttämällä heikointa kohtaani, siskoani. En kehdannut kieltäytyä, kun siskolle ja äidilleni oli soitettu, Siskoni laulaisi samassa ohjelmassa. Aira oli sanonut ettei uskaltanut mennä sinne ilman minua. Äitini meinasi tulla hulluksi, kun oli niin onnellinen. Minua harmitti koko viikon moinen asia. Nolaisin nyt itseni koko suomen kansan edessä. Onneksi lauvantaisin kukaan ei katsonut televisiota kesällä. Iida halusi minut palaveriin keskiviikkoiltana. Lähdin sinne ravintolaan vasta illalla, kun olin käynyt jo salilla. Valkoinen nahkaliivi oli tullut jotenkin kotoisaksi asusteeksi. Mietin olinko muuttunut jo sarjakuvahenkilöksi. Menessäni sisään ravintolaan Kirsi tervehti minua tuttuun tapaansa kassakoneen takaa. Tuntui että muut asiakkaat keskeyttivät puheensa nähdessään minut. Tunsin olevani palanen jotakin lihaa. -Istutsä aina täällä? kysyin Liisalta, kun saavuin kantapöytään.-Silloin olin täällä kun viimeksi nähtiin, hän vastasi ja muistin siitä olevan jo pari viikkoa. Iida saapui kohta tarjotin kädessä taas niissä mustissa polvihousuissa ja hymyillen koko kasvoillaan. Hän laittoi annoksen minun eteeni ja kaatoi pullosta vishyä lasiin, jonka oli tuonut. -Ja äiskälle jätskiä, hän totesi ja laittoi Liisan eteen annoksen joka oli sellaisessa korkeassa lasivaasissa, pitkä lusikka törröttäen.-En mä tilannut ruokaa, totesin ihmetellen.-Mä toin kuitenkin. Sä olet paljon paremmalla tuulella kun syöt ensin, Iida totesi ja änkesi Liisan puolelle istumaan. Pyörittelin ruokailuvälineet vaalean sinisen servetin sisältä ja aloin syödä. -Mistä kiikstaa? Iida kysyi, kun popsin annostani.-Ei mistään, vastasin ruoka suussa.-Olethan sä vähän vaisu, Liisa totesi.-Olenko?-Onko se tää mun ja Nicon juttu, joka painaa, Iida kysyi ja tapitti silmiini, kun vilkaisin häntä.

140

-Joo ja ei. Se meni huonosti se kirjan julkkari. Ja nykyisin kaikki katsoo minua kuin jotain kummajaista. Tääläkin tuli ihan hiljaista kun saavuin, avauduin, kun samalla söin ruokaani.-Kirsi sanoi, että herranjumala mikä karisma tolla tytöllä on. Kaupassa varmaan tavarat tippuu hyllystä, kun se kävelee ohi, Iida kertoi ja Liisakin katsoi minua totinen ilme kasvoillaan. -Eipä se karisma siellä kirjajulkkareissa purrut. Ne piti mua dorkana siinä lehdessäkin, vuodatin.-Me luultiin, että sä teit sen ihan tahallas. Evakin ihmetteli, miten hyvä näyttelijä sä olet, Liisa sanoi ja alkoi kikattamaan. -Mäkin ajattelin, että sä inhosit sitä Juttaa, Iida sanoi ja alkoi nauramaan. -Kyllä mä vähän inhosikin. Saamarin vanha lesbo, totesin.-Se oli hyvä, kun sä sanoit, Mitä ai multako sä kysyit ja katselit ympärillesi tyhmänä, Iida imitoi minua taas paremmin kuin hyvin.-Lehdessä musta oli yksi lause. Päätin alkaa vartian hommiin, tai jotain, sanoin ja likat alkoivat kikattamaan.-Varastettiinko me kaikki sun huomio? Iida kysyi.-Varastitte. Te ootte sikavarkaita, totesin. -Niin. Ensin viedään poikaystävä ja sitten kaikki huomio. Sulle ei jäänyt mitään niinko? Liisa kysyi.-Jumalauta minäkin olen tässä nyt uhri, totesin näytellen itkevää ja sain tytöt nauramaan.Vasta nyt tunsin kaiken olevan niin kuin aina ennenkin. 10.Lauvantaina änkesimme Airan kanssa itsemme isän Volvoon ja haimme Iidan ja Liisan ravintolan edestä. Äiti lupasi katsoa kotona ohjelmaa. Liisa ja Iida olivat molemmat hyvällä tuulella. Kysyin varovasti voisimmeko käydä vilkaisemassa isäni järjestämää asuntoa. Ihmetyksekseni tytöt olivat intoa täynnä. Matka Helsinkiin sujui loistavasti. Katsoin navigaattorista osoitteen ja ajoin johonkin Kallioon. Löysimme talon helposti, mutta parkkipaikkaa saimme etsiä hiukan kauvemmin. Rappukäytävä oli vanhanoloinen ja kaikui kivasti. Kaiteissa oli puiset kädensijat ja rautaosat näyttivät käsintehdyiltä, eivätkä olleet niin steriilin näköisiä, kuin siinä talossa, jossa Liisa asui. Asunto oli jo tyhjillään kun menimme katsomaan. Siinä oli yksi korkea huone ja keittokomero. Edellinen asukas oli jättänyt nukkumaparven, joka näytti itsetehdyltä ja oli pultattu kunnolla seinään. -Siellä sitä kelpaa Ninan peuhata miesten ja naisten kassa vaikka yhtä aikaa, Liisa ilmoitti kovaan ääneen. Olin varma että hän ja Iida olivat harrastaneet tänä kesänä enemmän

141

seksiä kuin minä, mutta en sanonut mitään. Ikkunasta näkyi joku kallio, missä ihmiset istuskelivat kesäpäivää viettämässä. Kallion takana oli joku punatiilinen kirkko alamäessä. Liisa kertoi sen olevan kirjaston. Mietin oliko missään kuntosalia lähellä. Tuntui kolkolta muuttaa tänne, mutta samalla jännittävältä. Autoa en ainakaan tarvitsisi, koska raitiovaunu näytti kulkevan läheltä. Mietin tuovani äitini tänne, niin hän hankkisi minulle microuunit ja kaikken tarpeellisen. Minun täytyi vain näytellä avutonta. Airaan tämä konsti ei enään joka kerta tepsinyt. Asunto oli katsottu nopeasti ja lähdimme kuvauksiin. Laitoimme Liisan ja Airan vanhaan verkkohissiin ja Iidan kanssa tulimme rappuja alas. Alhaalta kuulimme jotain iloista puhetta. Liisan oli tunnistanut yksi uusista naapureistani. Nainen oli noin kolmevitonen ja hänellä oli seurassaan noin nelivuotias poika. Pojalla oli vaaleanruskea iho ja hän katseli Liisan vatsaa miettiskelllen. Liisa esitteli minut ja Iidan naiselle, joka sanoi nimekseen Kukka. Pojan nimi oli Valo. Tuntui oudolta kun joku tuntematon tiesi meistä ja sarjakuvistamme niin paljon. Iida oli taas elementisään ja kertoi ensin minusta ja uudesta sarjakuvastamme. Iida esitteli jopa housujani ja bleiseriäni, joka oli teetetty sarjakuvan mukaan. Liisa kertoi illalla tulevan haastatteluohjelman meistä. Sitten Liisan piti kertoa minun olevan bi-seksuaalin. Kukka ei tuntunut hätkähtävän, vaan toivotti minut tervetulleeksi naapurikseen. Hän käski tulemaan joskus kylään teelle. Mietin lähtiessäni pois rapusta, miten täällä minut hyväksyttiin heti, vaikka näytin varmaan kummalliselta. Toivoin muidenkin ihmisten talossa hyväksyvän minut. Vikaisin katukuvaa ja ihmiset tuntuivat rennommilta, kuin kotikaupungissa. Lähdimme isän Volvolla navigaattorin avustuksella etsimään kuvauspaikkaa. Ajoimme vieraita katuja pitkin.-Katsokaa paloasema, Iida huudahti. -Sieltä sisko voi aina hakea lihaksikkaan palomiehen kämpille ja polttaa sen viikossa loppuun, Aira totesi ja sai Iidalta ja Liisalta naurut.-Kyllä täällä kelpaa naaraskebardin saalistaa, Liisa säesti.

Löysimme pian Pasilaan, missä olimme käyneet joskus aikaisemminkin. Menimme nyt kolmoskanavalle, emmekä Yleisradioon, niin kuin viimeksi. Mukavan tuntuinen järjestelijänainen tuli hakemaan meidät ovelta ja vei maskeerattavaksi. Iida jutteli suvereenisti kaikesta meikistä, jota meille laitettiin. Airaa jännitti. Minä halasin häntä takaa päin ja vakuutin kaiken menevän parhainpäin. Tämä oli joku kesäohjelma, mitä juonsi kaksi naista. Iida oli katsonut joka jakson, Liisakin tiesi mistä on kyse. Meidät käskettiin semmoisen sermin takaa kävelemään studioon, missä oli katsojia. Kun meitä oli kätelty ja laitettu istumaan, niin Aira lauloi toisessa sivussa Amatsoonilaulun. Yleisö taputti kovasti ja Aira hymyili heille valloittavasti. Kohta istuimme värikkäissä tuoleissa ja juontajat meitä

142

vastapäätä omissaan. Minun sarjakuvahenkilöstä oli tehty iso pahvikuva, jonka joku avustaja asetteli taustalle. Toinen naisista oli vaalea, jolla oli avonainen kesämekko ja tummalla naisella oli tyylikkäät valkoiset pitkäthousut ja samanlaiset kengät kuin minulla. Hänellä oli myös vaaleansininen paitapusero. -Nina sinusta on tehty sarjakuva. Miltä sinusta nyt tuntuu? Vaalea nainen kysyi aloittaakseen haastattelun. Katsoin häntä silmiin ja sitten vilkaisin vahingossä hänen avonaiseen kaula-aukkoonsa, josta katseeni siirtyi Iidaan ja Liisaan. -Ei miltään, vastasin, kun en keksinyt muuta. -Olethan sinä nyt koko maailman tuntema henkilö. Teidän nettisivulla kerrotaan kaikkien kirjassa olevien tapauksien olevan totta. Sinullahan on aika värikäs elämä. Vai eikö nämä ole totta? tumma nainen jolla oli pokahontaskampaus kysyi minulta.-On ne totta, mutta siitä on jätetty kaikki tylsä elämä pois, eli 99 prosenttia, vastasin. -Mitä tylsää teet muuta? vaalea nainen säesti.-Opiskelen, käyn kesätöissä, opiskelen, treenaan, opiskelen, selitin toimittajille.-Liisa miksi näin tylsästä ihmisestä on tehty sarjakuva? vaalea nainen osoitti seuraavan kysymyksensä onneksi Liisalle.-Vain Ninasta voi tullä näin hieno sarjakuva. Minusta hänelle on sattunut jänniä asioita, joita pystyi käyttämään tässä kirjassa, Liisa vastasi ja ei tällä kertaa änkyttänyt yhtään, niin kuin viimeksi.-Joo tuo pahvi kuva tuntui yliampuvalta, mutta Nina näyttaa luonnossa ihan samalta. Oikeastaan vielä paremmalta. Aika uskomatonta, Vaalea nainen totesi näyttäen kuvaa.-Oletko Iida samaa mieltä? Onko Nina supersankari, Tumma nainen vaihtoi sujuvasti haastateltavaa.-Minulle hän on aina ollut sankari. Hän on myös kuvauksellinen, mikä on hyvä ominaisuus sarjakuvasankarille, Iida selitti jo samaan tapaan, kuin se Jutta Helmiketo, siellä kirjakaupassa. -Mitkä ominaisuudet tekevät hänestä sankarin? Vaalea nainen kysyi Iidalta ja minä yritin katsella yleisöön, kun en halunnut tuijottaa sitä kaula-aukkoa, josta näkyi melkein puolet pyöreistä rinnoista. -Nina on aina ollut minua parempi koulussa. Parempi urheilussa. Kaikki menee hiljaiseksi, kun hän puhuu. Hän on aina puollustanut minua ja Liisaa, kun meitä kiusattiin koulussa. Hän on siskonsa Airan manageri ja kaikkea muuta mitä minä en osaa, Iida vuodatti. -Olethan sinä parempi piirtämään, pocahonttas totesi.-Mä en tiedä. Ehkä hän vain antaa olla mun parempi, Iida totesi ja sai yleisön nauramaan.

143

-Tässähän menee ihan sanattomaksi. Lehdissä sinun sanotaan olevan koulupudokas. Miten koulu meni, vai onko se loppu? Vaalea nainen suuntasi kysymyksen minuun.-Ihan hyvin meni, kiitos kysymästä, vastasin.-Nina on seitsemän ällän ylioppilas, Iida tiuskaisi väliin. -Ooh! vaalea nainen sanoi suoristaen selkäänsä, jolloin hänen rinnat pullistuivat kaula-aukossa tiukoiksi palloiksi. Tumma haastattelija suoristi myös selkäänsä ja katsoi yleisöön kuin pöllö, näytellen hämmästynyttä. Koko studio alkoi taputtamaan. -Ihan hyvin meni. Mikä se lehtijuttu oli sitten missä te olitte koulupudokkaita? Oottekote huijanneet mediaa koko ajan? vaalea nainen kysyi. -Ei. Kyllä te toimittajat teette omat johtopäätökset ihan itse, Liisa totesi.-Niin. Varmaan sitä voi erehtyä Ninan kanssa. Joo menihän se koulu. Nostelen painoja ja lenkkeilen. Aamulla nykäisin kahdeksankymmentäkiloa penkistä, vaalea toimittaja yritti matkia minua.-Nina nostaa satakymmenen, Liisa totesi.Taas ihmiset alkoivat taputtamaan. Ylävartaloni tuntui muuttuvan tönköksi ihmisten tuijotuksesta. -Siis sehän on ihan hirveen paljon, pocahonttas totesi. -Niinhän se on, totesin ja ihmiset alkoivat nauramaan, en kyllä ymmärtänyt miksi.-Ota Nina bleiseri pois, Iida käskytti ja nousi viesessäni seisomaan.ymmärsin nousta ja riisua takkini. Yleisö tuntui kohahtavan ja alkoi taputtamaan. -Herran jestas. Tässähän menee ihan sanattomaksi, Pocahonttas totesi.-Mä en ole ikinä nähnyt noin komeita käsivarsia, vaalea nainen sanoi kääntyen yleisöön päin. Vielä minulta kyseltiin tulevaisuudesta. Kerroin opiskelusta ja juoksuharjoituksista. Liisa kertoi sarjakuvan juonesta, jota oli muutettu monta kertaa. Iida puhui sarjakuvan visuaalisuudesta. Ymmärsin, että tässä kirjassa kuvat olivat kaikki eri kokoisia, kun edellisissä minun suunnitelemissa kirjoissa kuvakieli oli ollut melko tasaista nauhaa. Samoin juoni oli vaihdettu ja kirjoitettu monta kertaa kokeilemalla eri vaihtoehtoja. Minä olin aina kirjoittanut yhden juonen ja siinä oli pysytty. -Mitenkäs tästä eteenpäin? Mitkä on teidän suunitelmat? Kai teiltä vielä tulee näitä kirjoja? pocahonttaksen näköinen nainen kysyi ja katsoi minua silmiin.-Mä ajattelin mennä oikeustieteelliseen. Varmaan tytöt vielä tekee kuvia, totesin.-Kyllä mä toivon meidän vielä yhdessä tekevän kaikkea kivaa, Iida sanoi heti perään ja Liisa nyökkäili vieressä.

144

-Mitenkäs Nina, kun tässä kirjassa viitataan, että isket tyttöjä ja poikia samalla lailla? Oletko bi tai vähän lesbo? vaalea nainen kysyi ja minua harmitti vastailla asioistani kaikkien ihmisten edessä. Tätä kysymystä ei ollut edes etukäteen kerrottu. Asiaa pahensi pieni tauko ja koko yleisön odottava hiljaisuus.-Ensiksi minun on sanottava, että kaikilla minun ystävillä on vilkkaampi seksielämä kuin minulla, vastasin.-Mä uskon sen, pocahonttaksen näköinen totesi ja katsoi Liisan mahaan saaden kaikki nauramaan. Mitään ei kysytty, mutta minulta odotettiin jatkoa.-En mä ole ajatellut asiaa ja minulla ei ole hiveästi kokemuksia, mutta noi rinnat näyttää seuraavan minua, totesin ja sain vaalean naisen valahtamaan ihan punaiseksi. Yleisö alkoi nauramaan ja seurasi kova taputusten ryöppy. Meitä kiitettiin haastattelusta ja Aira lauloi toisen laulun, jota en ollut ennen kuullut. Kävelimme pois tuoleilta ilmeisesti mainoskatkon aikana. Meidän jälkeen haastateltiin jotain kaljua miestä, joka teki pornoelokuvia. Vaalea nainen oli laittanut villatakin päällensä ja sai yleisöltä naurut. Kalju mies kertoi miten elokuvia tehdään ja me seurasimme kulissen reunalta lähetystä. Sitten häneltä kysyttiin olimmeko eroottisia hänen mielestään. Hän sanoi, ettei valitettavasti ollut ikinä saanut noin kauniita naisia elokuviinsa. Kun mieheltä kysyttiin mikä tekee ihmisestä seksikään, niin tämä kertoi sen olevan asenteen. -Minun edessä sä kekkuloit rinnat hyvin esillä, mutta heti laitoit takin päälle, kun pelästyit sen tytön asennetta, kaljupää sanoi.-Joo. Siinä Ninassa on jotain hyvin peloittavaa. En ihmettele yhtään, että jossain lehdessä häntä verrattiin naarasgebardiin, vaalea nainen totesi.-Meinaatko pitää tuota takkia koko päivän? Täällä on aika kuuma, pocahonttaksen näköinen nainen kysyi kolleegaltaan.-Se vaanii vielä tuolla kulisseissa, vaalea nainen totesi ja taas alkoi nauru.Kamera käännettiin minuun päin, ja vilkutin sille. Ohjelma eteni hienosti ja Aira sai vielä esittää lopuksi ruotsinkielisen laulunsa.

Lähdimme kotiin päin hyvillä mielin. Aira oli kaikkein tyytyväisin. Hän väitti ettei ikinä unohtaisi tätä. Puhelimeni soi kun ajoimme moottoritietä. En vastannut autoa ajaessa. Nälkä oli hirmuinen kun pääsimme Kirsin luokse ravintolaan. Kirsi kehui ohjelmaa. Se oli katsottu ravintolassa isolta skreeniltä. Tuntui samalta kuin ylioppilasjuhlissa. Minä olin keskushenkilö, jota ihmiset tuijottivat. Airan poikaystävä tuli ravintolaan ystäviensä Annikan ja Kennetin kanssa. Aira juoksi Kristianin kaulaan ja puhui vuolaasti mitä hänelle oli tapahtunut. Halauksen jäkeen hän selitti Annikalle jotain mistä en ehtinyt ottaa selvää.

145

-Mun sisko osaa ruotsia ja puhuu sitä ihan simona, ajattelin ääneen.-Niinhän sinäkin teet, Liisa vastasi hymyillen.-Mutta Airalla oli kutonen ruotsinkieli, ja hän ei ikinä ennen puhunut sitä, vastasin ja seurasin siskoani kauvempana.-Se on sinun ansiota, Iida totesi.-Eikä ole.-Onhan. Jos sä et olisi kannustanut sitä, niin se istuisi vaan huoneessaan ja itkisi, Iida intti. -Olisi se jotain muuta kautta tullut ihmisten tietoon.-Joo. sadan vuoden päästä, Liisa totesi.Katsoin puhelintani, ennen kuin ruoka saapuisi. Voisitko kurittaa minua? luki tekstiviestissä. Sain kylmiä väreitä. Joku hullu oli saanut vauhtia meidän ohjelmasta. Näytin tekstaria Iidalle ja Liisalle. Käkätys ei meinannut loppua millään. Minä olin kauhuissani, miten joku pervo lähestyi minua. Iida väitti minun hoitavan semmoiset pervot sairaalaan alta aikayksikön. Oli hauskaa, että varmuuteeni luotettiin, mutta olo ei paljoa parantunut. Tuntui kuin joku tiirailisi minua kauempaa.

Sunnuntai aamu tuntui pitkästä aikaa rauhalliselta. Oli ihanaa lenkkeillä kauniina aamuna. Aira oli jo laittanut kahvia, kun tulin suihkusta. Isä ja äiti olivat katselleet ohjelmaa illalla. Tuntui oudolta, kun Aira jokelsi tarinaa kuin pikkutyttö. Hän selitti innoissaan, miltä tuntui olla televisiossa. Isä ja äiti kuunteli hymyillen. Minua hävetti koko ohjelma, miten siinä oli puhuttu minun seksuaalisuudesta. En olisi halunnut vanhempieni näkevän sitä keskustelua. Onneksi asiaa ei otettu puheeksi. Oli hämmentävää nähdä Airan selittävän vanhemmilleni jotain niin innoissaan. En ollut ikinä nähnyt häntä sellaisena. En varsinkaan vanhempieni seurassa. Isäni alkoi puhumaan laulujen levyttämisestä ja myymisestä. Ajattelin ääneen neuvon kysymistä Evalta, joka oli auttanut sarjakuvien julkaisemisessa. Isä ehdotti soittamista yhdelle hänen asiakkaistaan, joka oli tehnyt monia äänilevyjä. Mietin miten olin Evan kanssa huonoissa väleissä ja en uskonut hänen tietävän musiikkibisneksestä paljoakaan. Omansa hän kyllä osasi ottaa, jos jossain oli edes euro rahaa. Päätimme Airan kanssa antaa isän soittaa tutulleen. Minua helpoitti, kun aloimme keskustella tulevaisuudesta. Heittäydyin taas avuttomaksi, kun tuli puhe muuttamisesta. Äiti lupasi auttaa, mutta kertoi ettei minun kannattanut näytellä avutonta. Kerroin miten asunnossa ei ollut mitään muuta kuin parvi. Äiti kertoi käyneensä asunnossa ja ehdotti mitä sinne voisi hankkia. Kyselin mistä tavarat voisi hankkia keskellä kaupunkia. Äiti kertoi esimerkkejä huonekkaluliikkeistä. Hän kertoi myös miten hän oli kiertänyt meidän kaupungin kirpputoreja ja löytänyt hyviä huonekkaluja. Keskustelun edetessä käsitin, että

146

äitini oli varannut minulle kaikki minkä tarvitsin. Tavarat tarvitsisi vain noutaa. Pahinta oli että minulle oli ostettu laatikollinen uusia astioita valmiiksi. Äiti oli Airan kanssa hommannut naapurikaupungista jopa uudet petivaatteet ja verhot. Olin sanaton. Minua hävetti. Olin aina saanut kaiken minkä olin pyytänyt. Laitoin käteni kasvojeni peitoksi, kun en keksinyt muutakaan. -Mua hävettää. Mä saan kaiken jo pyytämättä. Sisko tekee mulle vielä varmaan eväätkin lähtiessä. Aira tekee kaiken ja minä vain otan mitä tarvitsen, sanoin. -Tää oli Airan idea. En mä oikein osannut olla koskaan äiti. Ei sun tarvitse vaivautua. Meillä tehdään näin, kun halutaan olla hyviä, Äiti selitti vaivautuneesti.-Äh, pääsi suustani.Nousin tuolistani ja kävelin pöydän toiselle puolelle. Halasin äitiä takaa päin ennen kuin hän ehti nousta tuolistaan. -Äiti sä oot vaikee akka, mut mun äiti kuitenkin. Kiitoksia, kuiskasin.Äiti itki vuolaasti, kun päästin hänestä irti. Isä ehti nousta seisomaan kun halasin häntä. Mukavinta oli halata Airaa, joka hymyili. Tuntui onnellisemmalta, kuin yhtenäkään syntymäpäivänä. Talo oli taas tyhjä kun muu perhe lähti purjehtimaan. Yritin kirjoittaa jotain. Mieleni teki treenaamaan, mutta pelkäsin pilaavani maratonin turhalla huhkimisella. Iida soitti, vaikka kello oli vasta kymmenen. Hän ei halunnut muuttaa Helsinkiin. Kerroin olevani siellä tukena, jos jotain sattuisi. Kerroin huonekkaluista ja astioista. Iida lupasi vikitellä Nicon auttamaan tavaroiden kuljetuksessa. Epäilin Nicon auttamishaluja. Iida kysyi epäilinkö hänen vokoittelukykyjä. En voinut kuin nauraa. Sanoin Iidalle pitäväni hänestä kovasti. -Älä rupee hempeilemään naarasgebardi, Iida tokaisi.

Sain päiväni kulumaan taas kirjoittamalla. Makasin taas suojaisella pihalla toistellen venäjän sanoja. Illalla menin Natalian kanssa rantaravintolaan syömään. En saanut puhua suomea. Puhuin Natalialle vain venäjänkielisiä sanoja takertelemalla ja hän sitten korjasi niitä. Tuttu tarjoilija katsoi minua hiukan ymmällä, kun en puhunut hänelle, vaan änkytin venäjää. -Ensin ranskalaisia. Sitten lesboja ja nyt olet muuttunut venäläiseksi. Sinä Nina jaksat aina yllättää. Mä ihan odotan seuraavaa kertaa, kun tulet, naistarjoilija totesi. Kikatimme Natalian kanssa, kuin pikkutytöt. -Mitä sinä mietit? Kerro suomeksi, Natalia sanoi kesken syömisen, kun näki minut hiljaisena.-Helsingissä mä voin mennä jonnekkin, eikä kukaan tunne, eikä tuijota, totesin.

147

-Kyllä sinua aina katsotaan, kun sinulla niin suuri tämä. Mikä tämä on? Ego.-Ainakaan kukaan ei tunne.-Minä luulen että ihmiset muistaa televisiosta ja lehdistä. Sinä jäät mieleen. -Vittu. Ei kai nyt sentään kaikki, sanoin. -No aina joku kuitenkin. Kaikki haluaisivat vaihtaa paikkaa sinun kanssa. Minä ainakin.-Jaa. No vaihdetaan. -Hyvä minä mene sinun sisään ja lähden Helsinkiin. Sinä saat mennä huomenna sen vanhan miehen kanssa sänkyyn.-Tosi epäreilua kertoa tuollaisia tosiasioita. Minä antaisin sille kunnon kyytiä.-Ei sitä voi tehdä. Se kuolee. Missä minä sitten asun? Natalia kysyi ja sai minut uudestaan mietteliääksi. Ajattelin itseäni ja elämääni. Millaista tulisi olemaan muutaman vuoden päästä.

Maanantaina oli kaikki toimiston ihmiset tulleet jo lomalta. Esittelin heille uutta tietokonejärjestelmää. Iltapäivällä tunsin jo itseni toimettomaksi. Iida soitti ja kertoi Hiacen ja Nicon olevan valmiina. Lähdin aikaisemmin ja minut haetiin työpaikan edestä. Minulla oli lista mistä hain mitkäkin huonekkalut. Auto tuli aivan täyteen. Perillä ei mennyt kauaa, kun auto oli tyhjennetty uuteen asuntooni. Kävimme jollain huoltoasemalla syömässä. Pöydässä Nico pyysi minulta anteeksi käytöstään. Kerroin meidän olevan sujut ja toivoin hänen tulevan vielä treenaamaan kanssani, ennen kuin muuttaisin. Paluumatkalla tuntui ontolta istua etupenkillä Iidan lirkutellessa aina välillä Nicolle jotain tyhmää, joka sai tämän nauramaan. Olin kotona vasta kymmenen uutisten alkaessa.

Aamulenkki oli haikeampi kuin ennen. Töissä tunsin olevani lähinnä tiellä. Odotin viikonloppua ja sunnuntain maratonia. Sunnuntain lähestyessä ajatukisiani kutkutti. Iida ja Liisa halusivat mukaani kannustamaan minua. Halusin mennä yksin Helsinkiin. Isä soitti töihin ja kertoi jonkun iskelmägurun haluavan jututtaa Airaa. Soitin miehelle ja sovin tapaamisen keskiviikoksi. Airan poikaystävä lähti meidän mukaan, kun lupasin viedä heidät ostoksillekin. Navigaattorimme löysi osoitteen jostain etelä-Helsingistä. Oli vaivaloista löytää parkkipaikka. Kristianin olimme jättäneet keskustaan kiertelemään kauppoja. Löysimme ovisummerin kolkonnäköiseltä kadulta, missä meni raitiovaunu vain yhteen suuntaan. Televisiosta tuttu ääni vastasi ovisummeriin. -Täällä on Aira ja Nina, sanoin summeriin.-No niin pitääkin. Tulkaa ylimpään kerrokseen, iskelmäguru sanoi.

148

Kun pääsimme hissistä niin hän oli jo ovenraossa vastassa. Miehen täytyi olla jo yli kuusikymppinen. Ainakin hän oli harmaa. -Jumaliste. Sehän on amatsooni ihan itse, mies sanoi ja puristi kättäni reilusti. Esittelin siskoni ja meidät pyydettiin peremmälle. Kadulla oli varjoisaa, mutta tämä asunto oli niin korkealla, että tänne paistoi aurinko. Ympäri huoneistoa oli erikoisen näköisiä tauluja, joita pysähdyin katsomaan. -Hauska nähdä, että nuorisoa taide kiinnostaa, mies totesi. Meidät ohjattiin olohuoneeseen ja ruokailupöydän ääreen. Mies oli nähnyt ohjelmamme televisiosta ja tiesi mitä odottaa. Hän kyseli Airalta laulujen tekemisestä. Aira ojensi tärisevin käsin epämääräisen pinon papereita, jotka olivat varmaan lauluja. Mies katseli papereita hiljaa ja me katselimme häntä. Yhtäkkiä joku tuli sisään omilla avaimilla. Huoneeseen tuli keski-ikäinen silmälasipäinen nainen. Huomattuaan meidät, hän alkoi hymyilemään leveästi. Sitten alkoi marmatus miehelle, kun vieraille ei tarjottu edes kahvia. Kohta eteemme ilmestyi kuppeja ja lautasia.

11.-Jaaha, jaaha, mies toisteli kun katsoi tekstejä. Hänen rouvansa kaatoi meille kahvia. Kukaan meistä ei aloittanut juomista. Mies selasi tekstejä. -Joo. Nää ei ole yhtään pahoja noin nuoren, meinaisin sanoa tytön, mutta sanon henkilön tekemiksi, mies totesi ja katsoi vaimoaan, joka toi meille leivonnaisvadin eteen.-Nää taaplaukset teksteissä korjaantuu hyvin paljon sillä, että sä olet hyvin karismaattinen nuori nainen, mies totesi siskolleni joka katsoi minua hyvin hermostuneen oloisesti. -Joo joo. En mä nyt puhu paskaa. Enhän Eila? -Ei. Hän ei koskaan huijaa ihmisiä, jotka tulee käymään täällä, Eila vastasi. -Kyllä niin on kun te tulitte, niin tuntui, että koko huone tuli täyteen, mies sanoi käheällä äänellään.-Se on toi mun sisko. Siitä on tehty sarjakuvakin, Aira sanoi.-Mä en tiedä kusetako sä. Se ei ole totta. Kyllä sä olet vaikuttava yksinkin. Kyllä sä sen vielä opit. Täytyy sanoa, että teillä on hyvät perintötekijät, mies selitti innoissaan.Nyökyttelin mukana ja siskoni Aira hymähti vaivautuneesti. -Kyllä mäkin sanoin, että tosi osaava tyttö, kun me katottiin sua televisiosta, Eila totesi ja istui meidän seuraksi pöytään.-Ja tämän sanoo minun vaimoni, joka ei pidä suurita osaa kevyenmusiikin laujajista minkään arvoisina.Mies oli vähän aikaa ihan hiljaa ja hörppi kahviaan.

149

-Joo. Mä voin neuvoa miten näistä lauluista saa vielä iskevämpiä. Sitten mä suosittelisin sulle artistikoulutusta ikaalisissa. En mä ole sitä kenellekkään ikinä ennen suositellut. Ajattelin että pääsisit tosta epävarmuudesta. Sulla on se hyväpuoli, että sä osaat tota ruotsiakin, Mies esitelmöi.Sisko katseli minua kummissan. Mies teki merkintöjä papereihin. Kohta hän pyysi siskoni työhuoneeseensa kirjoituspöydän ääreen. Eila, joka oli pitkästi yli viisikymppinen alkoi kyselemään olimmeko nähneet kaivopuiston. Kerroin tuntevani kaupunkia jonkin verran ja tulevani tänne opiskelemaan. Työhuoneesta kuului miehen tasainen selitys kirjoittamisen tekniikasta. Minä tunsin itseni maalaiseksi ja pikkutytöksi Eilan kyselessä. Aika ei tuntunut kuluvan millään. Viimein Aira tuli työhuoneesta ja pääsimme lähtemään. Pariskunta saatteli meidät vielä ovelle. -Haluaisin vielä halata ja toivottaa onnea, Eila totesi. Aira halasi häntä. Eila halusi vielä halata minuakin. -Herranjestas. Sähän olet kuin kiveä tai rautaa, Eila totesi.-No etkai sä luule sarjakuvasankareiden oleva pullasta tehtyjä, hänen miehensä kommentoi. -Mun sisko juoksee sunnuntaina maratonin, Airan piti sanoa.-Täälä Helsingissäkö? Se menee tosta läheltä ohi. Me tullaan katsomaan. Me ollaan seurattu sitä monena vuonna, mies totesi. -Niin sinä olet tiiraillut kavereittesi kanssa naisia baarin terassilta, Eila totesi.-No seurannut kumminkin, mies vastasi ja saattoi meidä hissiin. Ulkona Aira kertoi, että hänellä oli tosi sekava olo. Hän ei enään tiennyt menisikö merimiesammattikouluun. Ehdotin kahville menemistä. Emme tienneet lähistöllä mitään paikkaa. Päätin ajaa tavaratalon parkkihalliin ja menisimme kahville jossain keskustassa. Aira soitti autosta Kristianille. Tapasimme hänet tavaratalon oven edessä.

Löysin kahvilan aika nopeasti. Olimme käyneet täällä joskus Iidan ja Liisan kanssa. Täällä oli isot pullat. Kristian sanoi niiden olevan melkeen yhtä hyviä, kuin Airan tekemät. Kahvin juonnin lomassa tarkastimme Kristianin ostokset. Hän oli ostanut veneeseen karttaplotterin. Minä olin ainoa pöydässä, joka en tiennyt mikä se oli. Selostuksen jälkeen ymmärsin sen olevan saman kuin autossa navigaattorin, mutta neljä kertaa kalliimman, vaikka se oli saatukin puoleen hintaan. Katselin siskoani ja hänen poikaystäväänsä, miten he juttelivat toisilleen. Tunsin itseni hyvin yksinäiseksi.

150

Olin vielä kaksi päivää töissä. Yritin tehdä niin paljon kuin mahdollista. Muutaminen jännitti kovasti. Työkaverit ottivat usein puheeksi opiskelemisen. Salilla piti treenata maltillisesti, etten olisi tönkössä kunnossa maratonilla. Kävin vielä Natalian luona ja hänkin puhui opiskelemaan lähtemisestä. Kerroin miten tuntui, kuin koko kaupunki halausi eroon minusta. Natalia väitti minun kohtalonani oli lähteä maailmalle. Perjantai iltana kävin Kirsin ja Arin ravintolassa. Kantapöytä tuntui tutulta. mutta silti vieraalta. Kirsi huomasi haikeuteni. Hän tuli istumaan pöytääni minua vastapäätä. Vähään aikaan hän ei puhunut mitään. -Sä et tunnu oikein innostuneelta lähtemään maailmalle, Kirsi tokaisi.-Kyllä mä haluan pois täältä. Tää vaan meni eri lailla, kun mä luulin.-No nähdäänhän me vähän väliä. Mä sain Iidankin sinne kouluun, vaikka koville se otti. Piti juonia sen Jutan kanssa vähän. Näätehän te siellä Helsingissä. Vai eikö se ole puhunut?-Ei ole ollut puhetta.-Vieläkö se on siitä pojasta? No ei se poika olisi sulle sopinutkaan. Iida tuntuu olevan sen kanssa tosissaan.-Iida on aina tosissaan, tokaisin.-Joo se on semmoinen draama Queen. Se sopii taiteilijaksi, vaikka se on hyvä tarjoilijanakin. Mä halusin siitä jotain muutakin, Kirsi puheli.-En tiedä. Mä aina halusin täältä pois, mutta mä en uskonut pitäväni tästä paikasta. Enkä mä uskonut ikävöiväni Isääni, enkä siskoani, enkä varsinkaan äitiäni, sanoin ja Kirsi alkoi nauramaan. -Ajattele, jos et pääsisi niistä eroon.-No heti tuntuu paremmalta. Kiitos Kirsi. Halasin Kirsiä vielä lähtiessä, vaikka viikonlopun aikana vielä kävisinkin. Illalla kirjoitin tietokoneelle kotona. Oli Haikea olo.

Lauvantai aamuna en mennyt lenkille. Tein vain punnerruksia ennen aamiaista. Piti malttaa mielensä, että huomenna menisi hyvin maratonilla. Aamupäivällä soitin Liisalle ja pyysin häntä kahville torille. Odottelin torilla kahvila-auton edessä muovituolilla, kun Liisa saapui. Maha näytti nyt tosi isolta. Liisalla oli aurinkolasit ja hän oli täynnä hymyä. Jostain hänen päälle oli kaivettu kellomainen mekko, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Liisa oli tyytyväinen sarjakuvasta, joka oli myynyt ihan hyvin. Netissä olisi saanut olla kaikenaikaa vastailemassa faneille. Muistan miten olin keksinyt joskus kaiken tuon, ja nyt se voinut vähempää kiinnostaa. -Nina. tuleeko sun ikävä mua? Liisa pamautti yhtäkkiä.

151

-Tulee, vastasin ja yritin olla pokerina. Silmistä alkoi tulla vettä ja yritin pyyhkiä sitä aurinkolasien alta ohkaisella servetillä.-No voi sua, Liisa totesi ja nousi mahansa kanssa halaamaan muovisen pöydän toiselta puolelta. -Älä. Ihmiset kattoo, tokaisin.-Voi Nina. Mä aina ihailin miten sulla ei ikinä pettänyt pokka. Nyt sä vollotat kuin ämmät.-Anteeksi, tuli suustani. Liisa meni istumaan takaisin tuoliinsa ja jatkoi hymyilemistä pöydän toiselta puolelta.-Kyllä sä pärjäät. Mä tiedän että sulla on loistava tulevaisuus. -Tekin pärjäätte. Mä aina luulin ettei mistään tulisi mitään, jos minä en sekaannu, mutta se kirja on paljon parempi, kun ne minun kirjoittamat.-Eikä ole, Liisa väitti.-Ompas.-Ei ole.-On.-No on sitten, Liisa antoi periksi. -Ehkä se on vaan uudenlainen. Ei me oltais tehty sitä, jos säet olisi ensin opettanut miten kirja tehdään. Teithän sä neljä ennen minua.-Olittehan tekin mukana tekemässä. Mä vaan määräsin diktaattorina.-Ei kyllä me kaikki tehtiin osamme. Ja nyt osataan paremmin. Ja sä pelastit mut koulussa ja muualla monesta jutusta. Ilman sinua me ei ehkä oltais kirjailijoita, Liisa sanoi, enkä voinut väittää vastaan. -Näetkö sä mun tulevaisuuteen? paukautin kysymyksen, kun tiesin Liisalla olevan selvännäkijän kykyjä.Hän meni hermostuneen näköiseksi, mistä arvasin hänen näkevän.-Hitto. Nina sä laitoit mut vaikeaan paikkaan.-Mitä näkyy? Sano rakas.-Sulla menee ihan hyvin. Ei mitään hirveetä tapahdu. Susta tulee joku tärkee ihminen. Ja sä ootkin jo tärkee. Iida aina välillä tarvii sun apua. Toivottavasti sä et ole sille vihainen. Nina, mä toivon että sä tulisit kummiksi mun lapselle, Liisa töksäytti lopuksi. -Jos sä nyt edes saat lasta. Ehkä sieltä tulee norsu, totesin ja sain Liisan kikattamaan. Liisa hieroi mahaansa ja hymyili aurinkolasit päässään.-Minusta on hienoa saada lapsi. Toivottavasti saisin tuommoisen tytön kuin sinä.-Lesbon vai?-Sulla on hyvä sydän ja sä autat ihmisiä. -Oli kiva että tää keskustelu käytiin, totesin.

152

-Niin minustakin, Liisa vastasi.

Sunnuntaina heräsin kellon soittoon. Minua jännitti. Kävin äkkiä suihkussa ja minun perheeni olikin näköjään kotona. Aira oli keittänyt puuroa. He tulisivat kannustamaan juoksuani. Vastasin ettei tarvitsisi. Se ei auttanut. Olin illalla laittanut kaikki tavarat valmiiksi juoksua varten. Lähdimme ajoissa ajelemaan. Moottoritiellä ei ollut aamusta montaa autoa. Tie oli tullut tutuksi monen Helsingin reissun jälkeen. Vaihdoin kamat autossa. -Et sitte lähde juoksemaan kenenkään kanssa kilpaa, vaan pidät oman suunnitelman, Aira sanoi, kuin olisi ollut valmentajani. Kävin ilmoittautumassa ja sain numeron. Ihmisiä oli aivan merenä. Koko stadionin edustalla oli väkeä enemmän kuin paljon. En ollut ikinä nähnyt niin paljon ihmisiä juoksuvarusteet päällä. Sää oli aurikoinen, mutta ei onneksi turhan kuuma, ainakaan vielä. Katseli keskellä ihmismassaa muita ja sekaan mahtui kaikenlaisia ihmisiä. Etupaikoille menivät kaikki, joista näki, että he harrastivat juoksemista tosissaan. Tunsin olevani täynnä turhaa massaa, josta voisi matkalla olla vain haittaa. -Hei. Oletko sinä se sarjakuvasankari? Nina? vähän yli kaksikymppinen nainen kysyi vieressäni. Nyökkäsin nolona. -Mimmoseen aikaan tähtäät? hän jatkoi.-Mä oon ekaa kertaa ja toivon pääseväni vain perille, vastasin.-Kyllä sä pääset, kunhan et innostu liikaa. Hyvää juoksua sulle, nainen toivotti.-Samoin, vastasin. Yhtäkkiä jostain kuului lähtölaukaus kuin varkain ja ihmismassa lähti liikkeelle. Alku oli vain selviämistä massassa eteen päin. Vasta parin sadan metrin päässä pääsi jo vähän juoksemaan. Ensimmäinen katu meni jalkapallokentän ohi ja sen pääsä olevassa mutkassa oli kaksi miestä kaatunut. Joku järjestäjä availi ensiapulaatikkoa jalkakäytävällä, missä toinen miehistä makasi selällään ja piteli polveansa. Toinen linkasi jakakäytävällä ja näytti kiroavan. Yritin karistaa tuon näyn kun menimme vanhan jäähallin ohitse. Pikkuhiljaa raot suurenivat ja sain omasta rytmistä kiinni. Ajattelin koko ajan vain tasaista menoa, vaikka minun ohi meni paljon ihmisiä. Kadun varella oli katsojia, joista toiset kannustivat tuttujaan. En ollut nähnyt perhettäni missään. Näin edessäpäin junan menevän tien yli. Käännyimme kuitenkin ennen sitä puistotielle. Oikealla oli joku parkkipaikka ja vasemmalla rinne minkä päällä oli se junarata. Mietin oliko asunnoltani pitkä matka tänne lenkkeilemään. Keskellä suoraa näkyi jalkakäytävällä joku joukko, jolla oli pahvisia kylttejä. Siitä väestä alkoi kuulua ääntä. Viidenkymmenen metrin päässä tajusin kylteissä lukevan Nina. Olin enemmän kuin yllättynyt. Huomasin porukan koostuvan noin

153

neljätoistavuotiaista tytöistä. ”Hyvä Nina!” he huusivat kaikki yhteen ääneen. Minua kuvattiin ainakin kolmella kameralla. Oli pakko vilkuttaa ja hymyillä. -Sullahan on enemmän faneja kuin mulla, kuului vierestäni miehen ääni. -Tää ei oo enää totta, totesin kun katsoin sivulle. Siinä juoksi mies jolla oli aurikolasit ja lierihattu. Hän näytti aivan kitaristi Andy Mac Coulta. -Totta totta, mies tokaisi ja juoksi ohitseni. Kohta käännyimme tielle joka meni oopperan ohitse. Lähellä oopperaa oli Aira, isän ja äidin kanssa heiluttamassa kättänsä. Matkan teko tuntui jo mukavalta. Olin aina yllättynyt mitä seuraavan mutkan jälkeen näkyi. Huomasin miten paljon puistoja ja rantateitä Helsingissä oli. Juoksioiden välit alkoivat harveta ja löysin porukan joka sopi minun tahdilleni. Seurasin näitä varmaan viisi kilometriä. Välillä alkoi olla juomapisteitä. Otin juotavaa vaikka ei janottanutkaan. Juoksimme saaresta toiseen ja olimme kohta Lauttasaaressa, missä olin joskus isän kanssa käynyt. Siellä näin toisen tyttöporukan, joka heilutteli minulle käsiä ja kannustivat eteenpäin. Välillä oli merkkejä miten paljon matkaa oli taitettu. Noin puolessa välissä matkaa tulimme sinne etelä-Helsinkiin. Huomasin tutun raitiovaunu ykkösen. Kohta oli tuttu pariskunta heiluttamassa minulle. Samalla viikolla tutustumani iskelmäguru ja hänen vaimosa Eila kannustivat minua kotinsa lähellä. Minun oli aivan pakko hymyillä. Kaivopuiston suoralla sain taas lisää energiajuomaa. Mietin ensin olinko juossut liian maltillisesti. Toisia juoksioita alkoi tulla selkä edellä vastaa. Ymmärsin jakaneeni voimani oikein. Kaivopuiston mäessä teki mieleni kääntyä takaisin. Mäessä oli ainakin viisikymmentä pikkulikkaa fanittamassa minua. Tunnistin samoja kylttejä kuin stadionin lähellä, mutta nyt joukko oli ainakin kolminkertaistunut. Mökä oli aivan hirveä kun pääsin lähemmäksi. Muita ihmisiäkin alkoi jalkakäytävällä hymyilyttämään ja he alkoivat taputtaa kannustukseksi. Nostin käteni nyrkit pystyssä ja esittelin hauiksiani. Huuto vain tuntui yltyvän. Huokasin helpotuksesta, kun pääsin alamäkeen siellä näin Kirsin, Iidan, Liisan ja Nicon vilkuttavan. -Kirsi! huusin jo kaukaa. Tämä tuntui enemmän kuin onnelta. Oli aivan ihanaa että ystäväni ajoivat sata kilometriä kannustaakseen minua. Juoksu tuntui menevän kuin itsestään. Piti katsoa sykettä ja vahtia, etten innostuisi liikaa. Olinhan vasta vähän yli puolenvälin. Kohta juoksin takaisin lauttasaareen päin. Reitti meni eri kautta kuin tulomatkalla. Voimien jakaminen alkoi tuottaa tulosta, kun monia alkoi tulla selkä edellä vastaan. En voinut kuitenkaan innostua liikaa. Porukka jonka mukana olin juossut alkoi harveta. Katsoin mittaria ja huomasin, etten ollut vielä kiristänyt yhtään tahtia. Mieleni teki kiristää vauhtia kun oli enään jäljellä viisi kilometriä. Päätin jättää loppukirin kahteen kilometriin. Minun vierustoverit lähtivät

154

kiristämään vauhtia, mutta arvioin heidät konkareiksi. Vihdoin oli enään kaksi kilometriä maaliin. Viimeisellä juottopisteellä otin nestettä. Nostin lippistäni ja kaadoin vettä myös kasvoilleni. Jalat olivat jo tönköt, mutta vauhti ihme ja kumma lisääntyi. Nyt ohitettavia riitti. Ohitin andy Mac Coyn. Sain kilometriä ennen maalia kiinni, ne kolme miestä jotka erkani samasta ryhmästä. Loppukirini vauhti alkoi jo peloittamaan itseänikin. Kadulla ihmiset huusivat jo suoraa huutoa, kun menin niin lujaa kuin pystyin. Saavutin stadionin ja juoksi portista. Arvasin oikein, fanijoukot olivat jo täällä. ”Oho. Nyt näyttää yleisö riemastuvan. Ninalle taidetaan antaa enemmän kannustusta kuin voittajalle, vaikka tämä tuli jo yli puolituntia aikaisemmin.” kuullutettiin stadionin kaijuttimista. Oli juostava vielä koko kierros. Ohitettavia riitti vaikka kuinka paljon. Isolla sreenillä oli joku juoksija. Yhtäkkiä tajusin että se olin minä. Aloin tuulettaa maalisuoralla ja tuntui ihanalle, vaikka sijoitukseni oli ties monesko sadas. Maaliviivan jälkeen tuuletin kaikille pikkutytöille katsomossa. Joku toimitsija ohjasi minua sivuun etten ollut muiden maaliintulijoiden tiellä. Kohta minua nyki se hupaisa toimittaja kolmoskanavalta. Toimittaja kyseli miten olin harjoitellut.-Juoksemalla, vastasin. -Hyvin juostu, sanoi Andy Mc Coun näköinen juoksia ja hänen äänensä oli samallainen.-Hyvä Andy! huusin perään. -Juoksitteko te yhdessä Andyn kanssa? laiha miestoimittaja jolla oli koomiset suorat hiukset kysäisi.-Joo me juteltiin musiikista ja semmoisesta, yritin vastata luontevasti. -Ai sä et vielä tosissasi juossutkaan, toimittaja yritti veivat jotain huvittavaa vastausta.-Mähän olen sarjakuvahahmo ja sä näät näkyjä. Ainut joka on tosissaan on sinä. Urheiluhan pitää olla leikkiä, vastasin. -Niin leikkiähän tämä on hyvät ihmiset. Huvikseenhan nämä ihmiset täällä juoksee kuinkas muuten, toimittaja totesi kameraan. Kävelin eteen päin ja Aira tuli vastaan pyyhkeen ja juomapullon kanssa. Oli autuas olo. Ihan kuin kaikki edellisviikon ikävät olisivat jääneet taakse. Kohta olimme ulkona ja läksimme etsimään autoa. Auton luona oli Kirsi ja kaverini. Halasin kaikkia vuorotellen ja hihittelin, kuin olisin ollut humalassa.

Yritin venytellä jo autossa, kun menimme kotiin päin. Kotona venyttelin ja kävin saunassa. Kävin vielä illalla Kirsin ravintolassa. Kikatimme kantapöydässä ja vastailimme faneille Liisan kannettavalla. Kaikki oli samanlaista, kuin silloin kun teimme ensimmäisen kirjamme. Kymmenen uutisten alkaessa Kirsi laittoi ohjelman skreenille. Kävi kuten arvelimme, olin päässyt loppukevennykseen. Koko ravintola taputti kun pätkä loppui. Nukahdin vaatteet päällä, kun tulin kotiin.

155

Maanantai aamu oli peloittava. Piti muuttaa pois kotoa. Minun oli pitänyt pakata, jo aikaisemmin, mutta olin saanut kerättyä vain puoli kassillista vaatteita. Äit lohdutti, että voisin käydä hakemassa tarvitsemiani tavaroita, vaikka joka päivä. Olin uupunut maratonista ja valvomisesta. Aira teki vielä viikon töitä, joten häntä en aamulla nähnyt. Olin odottanut tätä päivää monta vuotta ja nyt se yllätti minut. Aamukahvin jälkeen mätin kahteen isoon urheilukassiin vaatteita ajattelematta tarkemmin. Kaikki urheiluvaatteet pakkasin kyllä huolella. Katsoin kolmea kassiani ja mietin miten ne mahtuisivat autoon jolla menisimme. Iida oli tapansa mukaan ajoissa. Se oli varmaan ainoa asia, minkä hän oli äidiltään oppinut. Iida ei kommentoinut tavara määrää, vaan auttoi kantamisessa. Olimme saaneet ajokiksi Liisan pikkuauton, joka ei ollut paljon mopoautoa suurempi. Autossa oli viisi ovea. Se oli ainoa hyväpuoli bensankulutuksen lisäksi. Takapenkki oli kaadettu alas. Nostelin kasseja takaluukusta ja Iida repi niitä takaovesta peremmälle. Iidalla oli yhtä paljon tavaroita. Saimme ovet jotenkin kiinni. Auto oli pieni ja punainen. Lisäksi siinä oli edellistä sarjakuvaa mainostava teippaus, joka näkyi varmaan kuuhun asti. Koko katon peitti kansikuva, missä silloinen ei vielä raskaana oleva Liisa poseerasi trikoohousuissa ja kädet lanteilla. Molemmilla sivuilla oli samantapainen kuva. Liisalla oli näissä lyhyet hiukset. Olimme saaneet kustantamon maksamaan teippaukset. Valitettavasti ne kestivät jopa harjapesua. Pääsimme lähtemään ja meidän piti koukata ravintolan kautta. Iida vaikutti hermostuneelta, mikä oli hyvä, koska silloin minun tunnekuohuja ei kukaan nähnyt. Kantapöytään oli katettu valmiiksi. Saimme vielä ruokaa ennen kuin lähdimme. Liisa istui vieressä ja katsoi syömistämme. Liisa käski pitää auton. Ari oli ostanut hänelle ja Kasperille vähän käytetyn farmariauton vauvan kunniaksi. Kirsi oli sopinut, että Iida saisi pikkuauton. -Se akka yrittää hyvitellä, että heitti mut kotoa pihalle, Iida totesi. -Niin mäkin olisin tehnyt, että pääsisin susta, senkin kultakutri, Liisa sanoi nauraen. -Oon mä tehnyt töitä täällä joka päivä ja auttanut Joonaksen hoitamisessakin, Iida intti.-Kirsi sanoikin, että hän haluaa antaa sulle maailman, jota ei koskaan itse saanut, Liisa kertoi.-Jos mä en pärjää, tuli Iidan suusta hiljaa.-Siksi sulla on tämä amatsooni mukana ja sä voit aina alkaa uudestaan tarjoilijaksi, Liisa sanoi ja nyt tuntui olevan tosissaan. -Vedetään lähtöitkut ja tulet viikonloppuna käymään. Kato kuka tuli käymään, Liisa jatkoi ja nyökkäsi, että katsoimme ikkunasta ulos. Iso säilöauto parkkeerasi parkkipaikalle. Iida alkoi hymyilemään, kun näki Nicon tulevan ohjaamosta. Iida nousi pöydästä kuin pikku tyttö ja juosi ovelle vastaan. Liisa katsahti

156

minua, varmaan miten reakoin. Ovella Iida oli jo Nicon kaulassa roikkumassa. En voinut kuin hymyillä. He kävelivät pöytään päin ja Iida kiehnäsi Nicon kainalossa. -Saanhan mä ottaa tän mukaan saanhan, Iida sanoi kuin pikkutyttö.-Iida kulta. Voi kun se ei mahdu meidän autoon, sanoin matkien Kirsiä. -Hommaatte perillä uuden, Nico totesi.-Ei! Mä tuun viikonloppuna ja olet täällä, Iida kivahti. -Joo. Mä oon täälä. Onneksi vaihdoin puhtaat haalarit. Ois voinut teidän auto vähän tuoksahtaa, Nico naureskeli.Pääsimme viimein lähtemään. Iida ajoi pitkään puhumatta mitään. Autossa oli pieni moottori ja automaattivaihde, joten tyydyimme köröttelemään bussin perässä. Iida sulki radion, kun sieltä ei tullut mitään hänen mieleistään. -Ootsä mulle vielä vihainen siitä Nicosta? Iida pamautti kesken kaiken.-En mä enään vihainen. Vähän katellinen varmaan. Ei mulla ketään, jota voisi ikävöidä, vastasin. -Höh. Ei tää ole kiva ikävöidä. En mä ymmärrä miten mä siihen edes ihastuin. Mä vaan kyselin mitä te olitte tehneet ja Nico kertoi kun te olitte olleet saunassa. Se osasi jotenkin kuvailla kömpelösti miten se kosketteli sua ja sen jälkeen mä en saanut sitä mielestäni. Mulla oli hirveä homma hurmata se, kun se ei uskonut mun tykkäävän siitä ja samalla mua vihloi hirveä syyllisyys, kun mä tiesin, että se sun. Se oli ihan helvetillistä, Iida selitti ja heilutteli peukaloitaan pitäessään käsiään ratissa. -No nyt sulla on se ja kaikki on hyvin. -Paitsi että mulla on vielä hirveä syyllisyys ja nyt mut työnnettiin johonkin taidekouluun.-Ei tarvii olla syyllinen. Sinne kouluunhan muut pyrkii ja sinä menit keittön ovesta vips vaan.-Vittu. En mä sinne halua. Se on täynnä niitä resupellejä, joilla on hennalla värjätyt hiukset ja pyöreät rillit. Sitten ne vastustaa turkiksia ja syö kasviksia jaja jeesustelee, Iida selitti jo kiihdyksissä.-Ei välttämättä. Ne voi olla semmoisia, kuin se Rakel Liekki, jotka haluaa tehdä pornotaidetta. Sitte ne haluaa sinut instalaatioonsa ja mä joudun tulemaan pelastamaan sut. Sitte mä voin laittaa ne kävelemään alasti kaupungilla ja ne nauttii siitä kun mä kuritan niitä, vastasin.-Nina sä olet tosi sairas. -Eikö tästä parane?-Emmä usko.-Aha. Ottako purkkaa? kysyin ja sain Iidan kikattamaan.

157

-Nyt vasta tuntuu, ettet sä enään ole vihainen, Iida totesi ja pyyhki silmiään.

Ajoimme ensin Iidan asunnolle, kun sinne oli lyhyempi matka. Kaikki ohikulkijat kääntyivät katsomaan teipattua autoa. -Vittu. Eikö nää oo ennen auto nähneet? Iida kirosi.-Mulle sanottiin viime vuonna että kunnon mainos huomataan, muistutin Iidaa.-Turpa kiinni naarasgebardi, Iida totesi harmitusta täynnä. Iidan asunto oli jossain lähiössä. Ajoimme harmaan elementtitalon eteen. Joudimme ottamaan minun kassit ensin ulos, että saimme Iidan kassit alta pois. Emme saaneet kaikkia tavaroita kerralla joten jouduimme laittamaan auton lukkoon. Talossa oli pitkiä käytäviä ja paljon ovia. Kolmannesta kerroksesta löytyi ovi, missä oli tuttu sukunimi.-Kohta näet mikä läävä tää on, Iida totesi, kun kääsi avainta lukossa. -Ei paha, ei paha, totesin. Iida katsoi minua hitaasti. Tajusin yhtäkkiä, että sanonta oli sama, jota hänen entinen poikaystävänsä tapasi hokea. -No. Tästä voi päästä vain ylöspäin, totesin. Katselin ikkunasta mistä näkyi mootoritien näköinen. Tien vieressä oli joku junaradan näköinen. Se oli vamaan metro. Jalkakäytäviä ja pyöräteitä näkyi menevän joka suuntaan. Täältä pääsisi lenkille vaikka mihinkä. Haimme Iidan loput tavarat ja ajoimme minun asunnolleni Kallioon. Kerroin saavani kassit huoneistoon, mutta Iida halusi kuitenkin auttaa. Käänsin avainta lukossa ja raotin ovea. Arvasin ihan oikein, Kaikki oli sisällä laitettu aivan viimeisen päälle. Lattialla oli uusi matto ja seinällä lasin peittämä juliste, jossa oli sarjakuvan kansikuva. Äiti oli tuonut kukkiakin maljakkoon, varmaan sillä aikaa, kun olin ollut edellisenä päivänä maratonilla. -Voi miten ihanaa. Ihan kuin täällä olisi asuttu aina. Että mä oon kateellinen, Iida sanoi suoraan. -Sä saat kaiken minkä sä haluat. Ihan kaiken. Sä oot aina saanut.-En ihan kaikkea, vastasin ja aijoin sanoa poikaystävästä.Iida arvasi äänestäni mitä ajattelin ja meni noloksi. -No jos mä lähden tästä, Iida totesi.-Soitat huomenna ja kerrot miten meni. Jos menee huonosti, niin on helpompi kun kertoo siitä jollekkin. -Joo täytyy mun vähän aikaa kestää. Emmä voi huomenna mennä kotiin vielä ja sanoa, ettei se sujunut, Iida sanoi. Kohta hän oli ulkona. Mietin oliko jääkaappi päällä, jos kävisin kaupassa hakemassa jugurttia ja jotain muuta aamuksi. Avasin kaapin ja olin tyrmistynyt. Se oli ladattu täyteen.

158

Ovessa oli kaksi litran purkkia jugurttia ja maito. Juustoakin näkyi olevan, sekä tomaatteja ja kurkku. Kaiken kruunasi kaksi hopeista kertakäyttövuokaa, joista arvasin mitä niissä oli. Toisen päällä oli taitettu lappu. Avasin sen ja siinä oli ohjeet miten minun piti aamulla ottaa pikapuuroa kaapista ja lämmittää microssa. Kyyneleet tulivat silmiini. Odotin seuraavaa päivää innolla.

Kävin vielä illalla kävelemässä. Menin mäkeä alas ja tuntui oudolta kun ketään tuttua ei tullut vastaan. Katsoin kakki näyteikkunat ja ihmettelin miten paljon pikkukauppoja mahtui tähän kaupungin osaan. Menin ravintoloiden ohitse, joihin riitti asiakkaita keskellä viikkoa. Yhdessä baarissa laulettiin karaokea ja vielä maanantai-iltana. Tuntui kuin olisin ollut ulkomailla. Ajattelin viedä Iidan joskus laulamaan. Hänellä oli kaunis ääni. Katu päättyi pyoreän talon luokse, ja sen takana oli ranta. Näin miten joku lenkkeili puistossa ja päätin itse suunnistaa aamulla sinne, ennen kuin menisin yliopistolle. Oli hauska katsoa, miten ranta oli täynnä veneitä. Yhtään purjevenettä ei näkynyt. Tänne piti varmaan tulla sillan alta. -Ei voi olla totta, Nina ihan itse, kuului takaantani. Se oli toimittaja Lauran ääni.-Mitä sä täällä? hän kysyi iloisena.-Mä muutin tänään tänne, sanoin. -Tänne Kallioon? Ihanko totta? Asutsä lähelläkin?-Tossa mäen päällä kirjaston takana.-Ihanko totta? Mä asun siinä mäessä, mistä raitiovaunu menee, Laura vastasi ja hänen silmät olivat iloa täynnä. -Sä näytät tosi hyvältä. Mä näin sut televisiossakin. Mä olen pahoillani siitä lehtijutusta.-Mitäpä tosta. Tytöt tykkäsivät kun saivat mainosta, totesin tylysti.-Me voitais tehdä sellainen juttu, missä kerroittais kuinka te hämäsitte koko kansaa ja miten fiksu sä olet, Laura selitti makealla äänellä.-En mä tarvii oikaisua, enkä enään julkisuutta, vastasin.-Mä haluaisin tehdä sen ja saisin samalla viettää aikaa sun kanssa, Laura sanoi ja sai minut jotenkin hätkähtämään. -Tykkätsä musta? kysyin ja sain Lauran katsomaan maahan.-Jotenkin, mutta ei mulla ole kokemusta hirveesti tämmöisestä ihastumisesta.-Ei mullakaan, totesin.Vähän aikaa oli hiljaista, vaikka kaupunki pitää aina ääntä.

159

-Voidaan mennä vaikka mun luo harjoitteleen ja jos tästä ei tule sen kummempaa, niin ei olla vihaisia, sanoin.-Niin ollaan vaan kokemusta rikkaampia, Laura totesi.Otin häntä kädestä kiinni. Kävelimme mäkeä ylös uudelle asunnolleni. Kukaan ei välittänyt meistä. Oli ikävä siskoa ja kavereitani, mutta ei kotikaupunkiani.

160

161