4 kieliviesti 3.2019

LAINASANOISTA

Martin Persson

Suom

en k

ieli

Se, että kielet lainaavat sanoja toisil-taan, voi opettaa meille yhtä ja toista siitä, kuinka kielten puhujat suhtautu-

vat toisiinsa kulttuurillisesti ja poliittisesti. Ruotsin osalta voimme aavistaa enemmän tai vähemmän limittyviä lainasanakerrostumia latinasta, alasaksasta, ranskasta, yläsaksasta ja englannista, kreikan ollessa eräänlainen jo-keri. On havaittavissa maailmanhistoriallisia heilahteluja, jotka ovat johtaneet siihen, että olemme luopuneet vanhoista lainanantajista ja saaneet uusia.

Suomikin on, joko suoraan tai epäsuo-raan, lainannut sanoja aiemmin mainituista kielistä, ja lisäksi suomi on lainannut pal-jon sanoja ruotsista. Tämä ei tietenkään ole hämmästyttävää, sillä Suomi ja Ruotsi olivat yksi ja sama maa ainakin 600 vuoden ajan,

ja myös vuoden 1809 jälkeen ruotsilla on ol-lut suuri merkitys suuriruhtinaskunnassa ja tasavallassa. Luonnollisestikin myös suomi on vaikuttanut ruotsiin, mutta tämä koskee ennen kaikkea suomenruotsia. Siitä ruotsis-ta, jota puhutaan Ahvenanmeren itäpuolel-la, puuttuu melkein kokonaan sävelaksentti, jonka takia ruotsinruotsalaiset ääntävät eri tavalla sanat nubben (småspiken) ’pikkunau-lat’ och nubben (supen) ’ryyppy’. Suomessa p, t ja k äännetään ilman aspiraatiota – kuten es-panjassakin – kun taas melkein koko Ruotsis-sa ollaan tarkkoja tuon pienen ilmapuhalluk-sen kanssa, kun äänne p, t tai k on sanan alus-sa. (Tukholmalainen voi sammuttaa tulitikun puhaltamalla sanoen pant ’pantti’, kun taas helsinkiläinen ei onnistu tempussa, huoli-matta siitä, onko hän ruotsinkielinen tai suo-

Ruotsinkieliset lainasanat suomessa ja mitä niistä opimme – osa I

Kieliviesti 193.indd 4 2019-10-16 15:53:24

kieliviesti 3.2019 5

menkielinen, joka kääntää sanan pantiksi.) Voidaan myös huomioida, että suomalainen mielellään käyttää velarisoitua, ”tummaa” l-äännettä sanoissa kalla ’kylmät’ ja guld ’kul-ta’. (”Tumma” l on jotakin muuta kuin ”pak-su” l, jota esiintyy molempien maiden mur-teissa sellaisissa sanoissa kuin blå ’sininen’ ja skål ’kulho’ sekä myös sanassa gård ’tila’, jos murre on hyvin säilynyttä. Satakunnassa, jos-sa ruotsia ei enää juurikaan puhuta, sijaitsee saari nimeltä Svärdsö, jonka suomenkielinen nimi Svälssöö kertoo siitä, että kadonnees-sa ruotsin murteessa oli paksu l.) Suomi on antanut myös lainasanoja ja kieliopillisia vai-kutteita itäruotsalaisiin varieteetteihin.

Tällaiset fennismit eivät ole saavuttaneet ruotsinruotsia, paitsi ehkä kymmenkunta lainasanaa. Eräs runsaasti keskustelua aiheut-

tanut sana on suomen vanhahtava repo, joka mahdollisesti on ruotsin räv-sanan taustal-la. On huomattava länsigermaanisten kiel-ten täysin erilai-set sanat fox ja Fuchs, joten on ajateltavissa, että vanhat pohjoisen asukkaat olisivat lainanneet sanan repo, varsinkin kun ajatellaan, että genetiivimuoto on revon. Yleisemmin tunnustettuja, suomesta ruotsiin lainattuja sanoja ovat känga - kenkä, hyvens - hyvä, kola - kuolla, pojke - poika, pörte - pirtti, pjäxa - pieksu ja rappakalja - rapakalja.

Tässä artikkelissa keskityn kuitenkin ruot-

Piirros: Markku Huovila

Suomi on lainannut

paljon sanoja ruotsista.

Kieliviesti 193.indd 5 2019-10-16 15:53:25

6 kieliviesti 3.2019

ole, se näkyy sanasta kuningas, mutta kysei-sen sanan taivuttaminen on melko hanka-laa. Jos lisätään loppuvokaali, saavutetaan se etu, että uuden sanan lisääminen taivutus-järjestelmään helpottuu. Fonologit käyttävät tällaisista vokaalilisistä sanan lopussa nimitystä paragoge.

Tuoli, viili ja muuta suomen äänneopista

Suomen kielen fonologiassa on joukko piir-teitä, jotka selvästi erottavat sen ruotsin kie-lestä – ja muista indoeurooppalaisista kielis-tä. Ensimmäinen piirre liittyy haluttomuu-teen päättää sana konsonanttiin: monissa suomen murteissa on milteipä täydellinen kielto enemmälle kuin yhdelle konsonantille sanan alussa. Siksi ruotsin sanat glas, skruv, Stockholm, klister ja stall ovat lainanottajalla muodossa lasi, ruuvi, Tukholma, liisteri ja tal-li. Me fonologit käytämme tällaisesta proses-sista nimitystä klusterien vähentymä.

Perehdytäänpä sanaan stol. Tarvitaan hiu-kan mielikuvitusta, jotta sanan tunnistaa suo-menkielisenä versiona tuoli. Sanasta on siis vähennetty klusteri, kun alun s on poistettu, ja mukana on myös vokaalilisä, paragoge, kun loppuun on lisätty i. On vielä selitettävä uo. Kun sana stol lainattiin suomeen, vokaali äännettiin suurin piirtein kuten å nykyään. Se ei liene ollut mikään ongelma suomen kielessä, mutta myöhemmässä vaiheessa se, mikä olisi voitu kirjoittaa oo, on muuttunut diftongiksi uo, kuten sanoissa domare ja To-mas, jotka nykysuomessa esiintyvät muodois-sa tuomari ja Tuomas. Vastaava, historiallinen mutta mutkikkaampi yhteys on oletettavissa sanojen Roslagen ja Ruotsi välillä. (Viroksi sa-nat esiintyvät yhä edelleen muodossa Toomas ja Rootsi.)

Lisää klusterien vähentymiä yhdistettyinä vokaalilisiin on nähtävissä, kun verrataan sa-noja spel, fläsk ja knapp suomenkielisiin sa-noihin peli, läski ja nappi.

Toinen merkittävä piirre suomen äänne-

sin lainasanoihin suomen yleiskielessä. On jo sinänsä hauskaa nähdä, mistä sanoista on kyse, mutta todella kiinnostavaa on se, mitä lisäksi oppii kyseisistä kielistä. Joissakin sa-noissa suomi on kääntänyt ja vääntänyt sano-ja niin, että on saatu hyväksyttävä suomen-kielinen äänneasu – stol on suomeksi tuoli –, toisinaan taas ruotsi on joutunut muille teille suomen pysyessä vakaampana – siksi suo-menkielinen sana on edelleen kuningas (sa-nasta kuningaz) kun taas ruotsinkielinen sana on lyhentynyt muotoon kung.

(Käsitteeseen ruotsalaiset lainasanat saa suhtautua hieman varauksella. Kuningas on niin vanha laina, että se tulee pikemmin-kin kantaskandinaavista tai jopa muinais-germaanista, ei niinkään ruotsista, ja monet niin sanotuista ”ruotsalaisista” sanoista, joita myöhemmin käsittelen, ovat peräisin muista kielistä, mutta ruotsi on toiminut välittäjä-kielenä.)

Appelsiini ja vokaalilisät

Monista saattaa tuntua, että suomenkieliset sanat usein näyttävät ruotsalaisilta sanoilta, joihin on lisätty perään -i. Se on tietysti hur-jaa liioittelua, mutta pitää paikkansa melko hyvin, kun kyseessä ovat sanat apelsin, sirap, vin, hummer, munk, polis, sill ja typ, joiden suomalainen kieliasu on appelsiini, siirappi, viini, hummeri, munkki, poliisi, silli ja tyyppi. Toisinaan on kuitenkin oltava erityisen tark-kana merkityksen suhteen: huussi ei ole mikä tahansa talo ’hus’, vaan ulkovessa.

Toisinaan lisävokaalina toimiikin -a. Tämä on tehnyt sanoista citron, kummin, le-jon ja russin sanat sitruuna, kumina, leijona ja rusina. Vokaalilaadun muutokset selittynevät historiallisen kielimuodin ja kieliopillisten tekijöiden yhdistelmällä.

Mitä tämä kertoo meille suomen kieles-tä? Ainakin sen, että kyseessä on kieli, joka ei ole kovin ihastunut sanoihin, jotka päät-tyvät konsonantteihin: eivät ne kiellettyjä

Kieliviesti 193.indd 6 2019-10-16 15:53:25

kieliviesti 3.2019 7

opissa on, että äänihuuliäänne ei ole erottava, mikä selkokielellä tarkoittaa sitä, ettei tehdä eroa seuraavien äänteiden välille: p/b, t/d, k/g tai f/v. (D:tä koskevat osittain erityissäännöt, mutta en puutu siihen tässä.) Siksi sanat post, bank, tull, dill, kopp, gummi, vals ja fil ovat naapurikielellämme muodossa posti, pankki, tulli, tilli, kuppi, kumi, valssi ja viili. Viimeksi mainittu sana kuvaa siis maitotuotetta, kun taas työkalu fil on muuttunut muotoon viila. Fonologisen sovelluksen ja verbinpäätteen -ta lisäämisen jälkeen sana diska esiintyy muo-dossa tiskata. Voidaan mainita myös pormes-tari, joka on lainattu sanasta borgmästare.

Tällaista soinnunmenetystä ei tapahdu pelkästään sanojen alussa: peti, muki ja Sipoo sisältävät vain soinnittomia konsonantteja keskellä sanaa, mutta ne ovat peräisin ruotsin sanoista bädd, mugg ja Sibbo. On huomatta-va, että konsonantin pituus lyhenee tässä yh-teydessä (gg:stä tulee k).

Vieläkin jännittävämpi tapaus on f. Sa-nanalkuisena se on yleensä muuttunut v:ksi, kuten sanassa väri ’färg’, mutta sanan sisäl-lä saammekin jännittävän yhdistelmän hv. Ruotsin f kuvataan yleensä soinnittomana labiodentaalina, mikä tarkoittaa sitä, että äännettäessä äänihuulet eivät värise ja että purraan alahuuleen. Koska suomi ei hyväk-sy tätä äännettä, asia on sanan keskellä rat-kaistu niin, että äänne on halkaistu kahtia: h-osa hoitaa soinnittomuuden (koska v on soinnillinen), kun taas v hoitaa labiodentaa-lin osuuden, siis alahuuleen puremisen. Näin ollen kaffe, soffa ja toffel ovat suomeksi muo-dossa kahvi, sohva ja tohveli. Sitten on vie-lä kaunokaisia, kuten pihvi ja puhveli, jotka ovat peräisin sanoista biff ja buffel! Minun on mainittava myös huilata ’vila’. Kun sana kir-joitetaan vanhalla ruotsalaisella tavalla hwila, voidaan aavistaa, että puolivokaalinen ruot-salainen [w] on tullut yhdeksi osaksi suomen diftongia [ʊɪ]. (Ruotsin h-äänne tässä koh-dassa on hävinnyt nykyruotsin äänneasusta

– ja myös kirjoitusasusta vuodesta 1906 al-kaen –, mutta elää edelleenkin murteellisena eräänlaisena muotona äänteessä [k]. Närpiö-läinen sana kvit, joka tarkoittaa samaa kuin vit ’valkoinen’ – vanhasta muodosta hwit/hvit – on tuttu esimerkki ilmiöstä.)

Korppu ja unohdetut ruotsalaiset taivu-tusmuodot

Tähän mennessä olemme tutustuneet sanoi-hin, jotka kertovat meille jotakin suomen kielen taipumisesta. Nyt perehdymme sanoi-hin, jotka paljastavat jotakin vanhasta ruot-sin substantiivitaivutuksesta. Miettikäämme sanoja piippu, katu, korppu, lankku ja ruuk-ku. Hetken pohdittuamme voimme tode-ta, että ne ovat lainaa ruotsin sanoista pipa, gata, skorpa, plan-ka ja kruka. Mutta mikseivät ne pääty a:han, kuten esimer-kiksi ankka ja uur-na? Siksi, että sanat on lainattu jo silloin, kun ruotsin kielellä oli vielä kaasusjärjes-telmä. Substantiivi taivutettiin nomina-tiivissa, akkusatiivis-sa, datiivissa ja gene-tiivissä sen mukaan, mikä rooli sanalla oli lauseessa. Häst ’hevonen’ taivutettiin näin: häster (nominatiivi), häst (akkusatiivi), hästi (datiivi), hästs (genetiivi). Joillakin substan-tiiveilla – ruotsissa niistä käytetään nimitystä heikot substantiivit – oli hieman yksinkertai-sempi taivutus, joten nominatiivimuoto oli pipa ’piippu’ ja kaikissa muissa kaasuksissa taivutusmuoto oli pipu. Aikakauden ja mur-teen mukaan esiintyi vaihtelua vokaalien -u ja -o välillä, mikä edelleenkin on nähtävissä sanoissa ladugård ’navetta’ ja kvinnofrid ’nais-rauha’. Oli siis mahdollista syödä korppuja,

Suomenruotsi on

säilyttänyt

akkusatiivimuodon

siinä, missä riikinruotsi

on säilyttänyt

nominatiivimuodon.

Kieliviesti 193.indd 7 2019-10-16 15:53:25

8 kieliviesti 3.2019

’skorpu’, ja naulata lankku, ’ena planko’, ja suomen katu on tunnistettavissa muodos-ta gatukorsning ’kadunristeys’. Syy sille, että suomi ei lainannut nominatiivimuotoja, joi-ta voidaan pitää perusmuotoina, vaan valitsi taivutetun muodon, liittyy siihen, että -u- ja -o-muodot olivat ne, joita eniten käytettiin. Muita esimerkkejä tällaisista lainatuista, tai-vutetuista muodoista ovat matto, tikku ja rapu, jotka nykyruotsissa ovat muodossa mat-ta, sticka ja krabba (’taskurapu’).

Monissa suomenruotsin murteissa vanha taivutusmuoto on muuttunut perusmuodok-si, kun on kyse tästä sanaryhmästä. Murteet ovat siis läpikäyneet saman kaasusjärjestel-män yksinkertaistuksen kuin riikinruotsikin, mutta suomenruotsi on säilyttänyt akkusa-tiivimuodon siinä, missä riikinruotsi on säi-lyttänyt nominatiivimuodon. Uudenkaarle-pyyn murteella sanotaan siis flicko, mösso, stugån ’stugan’ ja Rööluuvån ’Rödluvan’. (Uudenkaarlepyyn murteen esimerkit ovat

teoksesta Rööluuvån – En liiti hemsken saa-go, jossa Peter Sandström vastaa Nykaabi-tul-kinnasta.)

Tästä syystä on vaikeaa tietää tarkkaan, mitkä korppu-tyypin sanoista on lainattu sil-loin, kun ruotsin kaasusjärjestelmä oli käy-tössä kokonaisuudessaan, ja mitkä on lainat-tu modernimman ajan murteista. Mutta tie-dämme siis hyvin, mistä päätteet alun perin tulevat.

Kielihistoriallinen vaelluksemme jatkuu Kieliviestin seuraavassa numerossa. Tutus-tumme muun muassa sj-äänteeseen ja vokaa-liharmoniaan, perehdymme rautakauteen ja teemme katsauksen myös aivan moderneihin lainasanoihin. -

Kirjoittaja on tutkijaopiskelija Tukholman yliopis-tossa. Artikkeli on aiemmin julkaistu Språk bruk-lehden numerossa 2/2019. Artikkelin on suomen-tanut Riina Heikkilä.

Tykkää Kielineuvostosta Facebookissa!

Kieliviesti 193.indd 8 2019-10-16 15:53:25