1

Terhi Ainiala—Ritva Liisa Pitkänen (Helsinki, Suomi)

Paikannimistöntutkimus Suomessa

Käsittelemme suomalaista paikannimistöntutkimusta kolmen viime vuosikymmenen aikana. Esittelemme tutkimusta siinä tehtyjen valintojen kautta: mistä syystä tutkimus on etsiytynyt tietyille aloille, miten se on aikojen kuluessa muuttunut ja kehittynyt ja mitkä seikat ovat muutosten taustalla. Jotta valintojen taustat kävisivät ymmärrettäviksi, joudutaan joskus palaamaan tutkimushistoriassa kolmenkymmenen vuoden aikarajaa kauemmas. Viime vuosikymmeninä suomalainen ja suomenruotsalainen nimistöntutkimus ovat kulkeneet paljolti samoja teitä, joten niiden erottaminen tutkimuksen historiaa kuvattaessa ei ole mielekästä eikä edes mahdollista.

1. Tutkimuksen lähteet

Paikannimistöntutkimuksessa tarvitaan erilaisia lähdeaineistoja, jotka voivat olla joko elävästä kielenkäytöstä muistiin merkittyjä tai kirjallisista lähteistä koottuja. Suomessa tutkimus on viime vuosikymmenet voinut tukeutua koko maan kattaviin paikannimikokoelmiin, jotka on kerätty kentältä paikallisia asukkaita haastattelemalla. Lisäksi eri arkistoissa on säilytteillä nimistöntutkimukselle hyödyllisiä asiakirjoja 1500-luvulta lähtien ja karttoja 1600–1700-luvulta lähtien.

1.1. Paikannimistön keruu ja nimikokoelmat

Suomessa samoin kuin muuallakin Euroopassa paikannimiä ruvettiin ensin kokoamaan kielihistoriallisen tutkimuksen tarpeisiin, koska paikannimet oli havaittu hyväksi lähdeaineistoksi tällaiseen tutkimukseen. Sitten kun nimistöntutkimus oli eriytynyt omaksi tutkimusalakseen, nousi esiin paikannimien systemaattisemman keruun tarve.

Suomessa niin paikannimistön kuin muidenkin kieli- ja kansanperinneaineistojen kenttäkeruun taustalla on 1800-luvun Euroopassa herännyt kansallisuusaate. Sen ansiosta suomen kieli oli 1863 nostettu maan viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Kaikenlaisen kansanperinteen, muun muassa paikannimien avulla, pyrittiin osoittamaan suomalaisen kulttuurin arvo ja vanhuus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen (Finnish Antiquities Society) julkaistua 1876 paikannimien keruuohjelman keruu pääsi alkuun. Kansallisromanttisten aatteiden mukaisesti kiinnostuksen kohteena olivat varsinkin sellaiset erikoiset, usein etymologisesti läpinäkymättömät paikannimet, joiden katsottiin valaisevan muinaisia aikoja ja varhaisinta asutusta. Varhaisimpien keruiden tuloksena syntyi kaksi käsikirjoitusta: Paikannimiä ja paikallistarinoita sekä O. A. F. LÖNNBOHMin kokoama

2

paikannimisanakirja. Ne sisältävät satunnaisesti eri puolilta maata kerättyjä paikannimiä, ja nykytutkimuksen kannalta niillä on pelkkä kuriositeettiarvo.

Suomalais-ugrilainen Seura julkaisi 1907 ohjelman paikannimien keruuta varten koko suomalais-ugrilaisten kansojen asuma-alueelta. Tarkoituksena oli saada kentältä paikallisia asukkaita haastattelemalla ja asiakirjoista poimimalla kokoon nimiaineistoja ei vain kielentutkimuksen ja asutushistorian vaan myös käytännön nimistönhuollon tarpeisiin. Keruun kohteena olivat kaikenlajisten paikkojen nimet. Keruuohjelmassa tähdättiin systemaattisten nimikokoelmien aikaansaamiseen myös niin, että nimitietojen puhtaaksikirjoituksesta annettiin tarkat ohjeet. Arkistolipussa piti olla tieto paikan lajista, paikan maaston kuvaus, mahdolliset paikan erikieliset nimet, nimen paikallissijamuodot sekä nimeen liittyvä perinne, mm. asutustarinat. — Keruu jatkui suunnilleen samanlaisin ohjein koko 1900-luvun alkupuolen. Tuolloin saatiin kerätyksi huomattava määrä pitäjittäisiä nimikokoelmia.

Käännekohtaa paikannimien keruussa merkitsi TERHO ITKOSEN laatima keruuopas Nimestäjän opas, joka ilmestyi 1961. Opas oli monessa suhteessa alku uudentyyppiselle keruulle. Periaatteessa pyrittiin koko paikannimistön talteen saamiseen, mutta kun oppaan näkökulma nimistöön oli edelleen historiallinen, oli keruun pääpaino kuitenkin vanhassa, keskeisessä nimistössä. Keruulle asetettiin monin tavoin tarkkuuden ja systemaattisuuden vaatimus. Yksittäisistä nimistä edellytettiin monenlaisia tietoja, muun muassa nimien taustan — nimenantoperusteen, nimeen sisältyvien sanojen ja nimen iän — selvittämistä niin pitkälle kuin mahdollista. Nimet oli myös paikannettava karttaan; suuresta osasta maata oli jo tuolloin saatavissa 1 : 20 000 -mittakaavainen peruskartta. Kerääjä kirjoitti jokaisesta nimestä arkistolipun. Siinä on ensin nimen yleiskielistetty hakuasu, sitten kentältä saatu murteellinen ääntöasu ja nimen paikallissijataivutusmuoto. Nimen tarkoitteen sijaintitietoina on pitäjän- ja kylännimi, joskus myös talon nimi sekä lisäksi numeerinen, karttaan viittaava tarkka paikannustieto. Nimen tarkoitteen laji on ilmaistu sanallisesti. Näiden pakollisten tietojen lisäksi on erilaisia kerääjän saamia tietoja nimestä ja paikasta.

Keruuoppaan ilmestymisen jälkeen innostus paikannimien keruuseen kasvoi, mistä on osoituksena se, että puolet nimiarkiston paikannimikokoelmista on kerätty 1960–1970-luvulla. Keruun edistymiselle luotiin edellytykset myös sillä, että suomen kielen opiskelijat mobilisoitiin paikannimien keruuseen liittämällä keruutyö osaksi perusopintoja. Voi sanoa, että paikannimien keruusta tuli tuon ajan suomenopiskelijoiden yhteisponnistus. Monet opiskelijat jatkoivat keruuta nimiarkiston myöntämien keruustipendien turvin vuosi vuoden jälkeen vielä maisterintutkinnon suoritettuaankin. Tällainen suurisuuntainen, koko maan

3

käsittävä systemaattinen keruu ei olisi ollut mitenkään mahdollinen, jollei valtio olisi antanut siihen rahoitusta. 1980–1990-luvulla keruu on ollut melko vähäistä, suureksi osaksi aiemmin kerättyjen alueiden uusintakeruuta sekä tutkimushankkeisiin liittyvää keruuta. (Keruusta tarkemmin Närhi 1990.)

Kaikki eri aikoina kerätyt paikannimikokoelmat on arkistoitu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkistoon. Arkiston kokoelmissa on noin 2,6 miljoonaa kentältä kerättyä nimitietoa. Kokoelmat kuvastavat 1900-luvun alkupuoliskolla Suomen maaseudulla käytössä ollutta paikannimistöä. Kyseessä on juuri se aika, jolloin maaseudun paikannimistö on todennäköisesti ollut suurimmillaan (Kiviniemi 1990: 27–34). Nimiarkistossa paikannimien peruskokoelman liput on järjestetty pitäjittäin aakkosjärjestykseen. Lisäksi kaikki pitäjänkokoelmien liput on kopioitu ja niistä on muodostettu yhtenäinen, koko maan kattava aakkosellinen yleiskokoelma.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa on säilytteillä myös Suomen ruotsinkielisiltä alueilta kerättyjen paikannimikokoelmien maakunnittainen nimenosarekisteri. Se on tärkeä lähde myös suomenkieliselle nimistöntutkimukselle, koska ruotsalaisalueilla on vanhaa suomalaisperäistä lainanimistöä ja kielirajan tuntumassa on yhä elävää kaksikielistä paikannimistöä. Alkuperäiset ruotsinkieliset nimikokoelmat ovat säilytteillä Svenska litteratursällskapet i Finland -nimisen seuran arkistossa. Kokoelmien laajuus on noin 300 000 nimitietoa.

Paikannimikokoelmat ovat tutkimuksen edellytys, mutta yhtä selvää on myös, että kokoelmat ohjaavat tutkimusta: niiden laajuus, sisältö ja arkistointitapa määräävät pitkälti sen mitä voidaan tutkia. Jos tutkimusaineisto on tarkoitus koota nimiarkiston kokoelmista, on järkevä ryhtyä tutkimaan vain sellaista aineistoa, mikä on löydettävissä kokoelmista kohtuullisella työllä. Nimiarkiston kokoelmien järjestäminen aakkos- ja alueelliseen järjestykseen on luonteva ja järkevä systemointitapa. Sen avulla voidaan löytää nimiaineistoa ennen kaikkea alueellisiin ja etymologisiin tutkimuksiin. Toisaalta tällainen arkistointitapa on rajannut pois monia muita tutkimusmahdollisuuksia. Koska nimet saadaan esiin vain niiden alun mukaan, tutkimuksessa ei ole päästy systemaattisesti selvittämään muun muassa eräitä nimenmuodostuksen kannalta keskeisiä asioita, esimerkiksi nimien lopussa olevia paikan lajin ilmaisevia topografisanoja ja nimenmuodostussuffikseja. Vasta sitten, kun nimiarkiston kokoelmat saadaan sähköiseen muotoon, on mahdollista päästä käsiksi suuriin aineistoihin ja nimien kaikkiin elementteihin. Toistaiseksi nimiarkiston kokoelmien digitalisointi on kuitenkin ollut liian suuri ja kallis hanke toteutettavaksi. Tutkijoiden käytössä on Maanmittauslaitoksen koostama digitaalinen karttanimitietokanta, joka sisältää koko maan kattavassa

4

peruskartassa olevat paikannimet, yhteensä noin 800 000 nimeä. Tietokannan pohjalta on myös mahdollista saada koneellisesti nimien tai nimielementtien levikkikarttoja.

1.2. Asiakirja- ja karttalähteet

Paikannimistöntutkija tarvitsee usein nimien vanhoja kirjoitusmuotoja, joita on erilaisissa asiakirjoissa ja kartoissa. Suomessa vanhimmat asiakirjat ovat peräisin Ruotsin vallan ajan alusta, 1200-luvulta, ja ne ovat latinankielisiä. 1800-luvun puoliväliin saakka asiakirjojen kieli oli maan virallinen kieli ruotsi. Myös asiakirjoja laatineet virkamiehet olivat ruotsinkielisiä, mistä syystä asiakirjoissa olevien suomenkielisten paikannimien kirjoitusasut näyttävät joskus varsin oudoilta. Vanhimpien, toisin sanoen keskiaikaisten, asiakirjojen perusteella ei saa kokonaiskäsitystä tuonaikaisesta paikannimistöstä, koska asiakirjoihin on eri yhteyksissä merkitty vain yksittäisiä paikannimiä. Vasta 1500-luvun puolivälin maakirjoissa päästään ensi kerran näkemään kokonainen paikannimiryhmä: maan keskeinen asutusnimistö: pitäjien ja kylien nimet. Talonnimet ilmaantuvat systemaattisesti asiakirjoihin paljon myöhemmin, vasta 1700-luvun alussa.

Koska nimien kokoaminen arkistojen vanhoista alkuperäisistä asiakirjoista on työlästä ja aikaa vievää, tutkijoiden työn helpottamiseksi nimiarkistoon on kerätty paikan- ja henkilönnimiä vanhoista, ennen kaikkea 1500-luvun, asiakirjoista yhtenäisiksi alueittaisiksi kokoelmiksi. Historiantutkimuksen piirissä joitakin vanhoja asiakirjoja on julkaistu painettuina. Vanhimpia, siis keskiaikaisia, asiakirjoja sisältävät sarjat Bidrag till Finlands historia I-V ja Finlands medeltidsurkunder I–VIII sekä Registrum ecclesiae aboensis eli Turun tuomiokirkon mustakirja. Vanhoista asiakirjoista on painettuna julkaistu myös joitakin verokirjoja ja maakirjat, joihin on merkitty keskeinen asutusnimistö.

Suomen paikannimiä on merkitty ensi kertaa 1500-luvun alkupuolen karttoihin, mm. ruotsalaisen Olaus Magnuksen pohjoismaita kuvaavaan Carta marinaan vuodelta 1539. Tässä, niin kuin muissakin vanhimmissa vieraissa maissa laadituissa kartoissa, suomalaiset nimet ovat outoasuisia ja vaikeatulkintaisia. Ensimmäiset nimistöntutkijalle käyttökelpoiset kartat ovat 1630-luvulta lähtien ilmestyneet Suomen ensimmäisten maanmittareiden laatimat aluekartat. Niissä on varsin runsaasti paikannimiä, ja nimet ovat kirjoitusasuiltaan tunnistettavia.

Paikannimitutkimuksen keskeisin vanha kartta-aineisto ovat 1700-luvun loppupuolelta lähtien laaditut kylittäiset isojakokartat. Niissä kylien paikannimistö esiintyy aiempaa monipuolisemmin. Karttoihin ja niiden yksityiskohtaisiin selityksiin on talonnimien lisäksi merkitty peltojen, niittyjen ja metsämaiden nimet sekä tärkeimpien luonnonpaikkojen nimiä. Luontonimet tulevat suuremmassa määrin näkyviin vasta 1900-luvun

5

puolivälistä lähtien laadituissa koko maan kattavissa 1 : 20 000 -mittakaavaisissa peruskartoissa (maastokartoissa). Niissä oleva paikannimistö on tarkistettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Nimistöntutkimuksen kannalta arvokkaita vanhoja kartta-aineistoja ei ole julkaistu vaan ne ovat käytettävissä Kansallisarkistossa ja alueittaisissa maanmittausarkistoissa. Suomen vanhoja karttoja on myös vanhan emämaan Ruotsin arkistoissa, ennen kaikkea Tukholmassa sijaitsevissa Krigsarkivetissa (Sota-arkistossa) ja Ruotsin valtionarkistossa (Riksarkivet). Yksittäisiä vanhoja karttoja on julkaistu karttakirjoina, esimerkkinä Ruotsissa laadituista sotilaskartoista koostettu karttakirja Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805, joka kattaa Etelä-Suomen alueen. (RLP)

2. Tutkimuksen historia

Suomen nimistöntutkimus on ollut valtaosaltaan paikannimistöntutkimusta. Henkilönnimistöntutkimus on tähän mennessä ollut melko vähäistä. Tällä suuntautumisella on käytännöllinen ja ymmärrettävä tausta: tutkijoilla on jo pitkän ajan ollut käytössään koko maan kattava paikannimikokoelma, kun taas tutkimuksen tarpeet täyttävät henkilönnimilähteet on saatu käyttöön vasta viime aikoina.

Suomessa, kuten muuallakin, nimistöntutkimuksen alkuvaiheissa keskityttiin nimistön etymologisen alkuperän selvittelyyn. Tuon ajan tuotteliain suomalainen tutkija VILJO NISSILÄ on selvitellyt muun muassa erilaisia alkuperältään yhteen kuuluvia nimiryhmiä, kuten artikkelissa Slaavilaisia aineksia nimistössämme (1956), ja yksittäisiä paikannimiä, kuten artikkelissa Tampere-nimestä (1959). Suomalainen nimistöntutkimus poikkeaa alan kansainvälisistä valtavirroista siinä, että monella taholla tutkituimmat nimiryhmät, asutusnimistö ja vesistönimistö, ovat miltei kokonaan jääneet systemaattisen tutkimuksen ulkopuolelle

Viime vuosikymmeninä pelkästään nimien etymologisen alkuperän selvittämiseen tähtäävä tutkimus on jäänyt syrjemmälle. On suuntauduttu uusille alueille, ennen kaikkea pyritty rakentamaan kokonaiskuvaa paikannimistöstämme. Tutkimuksen keskiössä on ollut nimien ja nimisysteemien rakenteen tutkiminen, sekä nimenantoperusteiden selvittäminen ja niiden semanttinen luokittelu. Kun etymologisen tutkimuksen kohteena ovat useimmin erikoiset ja vaikeaselkoiset nimet, kuvaa suomalaisesta nimisysteemistä on rakennettu tutkimalla tavallisia nimiä ja sitä, mikä on nimistössä tavallista. (Erilaisista tutkimussuunnista tarkemmin pääluvussa Nimien rakenneanalyysi ja nimeämisperusteiden luokittelu).

6

2.1. Aluemonografiat ja niiden erilaiset tavoitteet

Suomessa useimmat laajat paikannimitutkimukset ovat aluemonografioita. Niissä on käsitelty joko alueen koko paikannimistöä tai tietynlajisten paikkojen nimiä. Tutkimuksissa on lähdetty yksittäisten nimien etymologisen alkuperän selvittämisestä, ja etymologisen tutkimuksen tulokset on systemoitu nimeämisperusteluokittelun avulla. Suurin osa aluemonografioista on opiskelijoiden pro gradu -tutkielmia, joissa käsiteltävänä on tavallisesti yhden kylän koko paikannimistö. Laajemmissa, väitöskirjoina ilmestyneissä aluemonografioissa tutkimusnäkökulma on usein ollut historiallinen. Paikannimiaineiston avulla on pyritty valaisemaan tutkimusalueen menneisyyttä, ennen kaikkea asutuksen vaiheita sekä kulttuuria, jonka piirissä paikannimet ovat syntyneet.

Ensimmäinen laaja paikannimistöntutkimus Suomessa on VILJO NISSILÄN väitöskirja Vuoksen paikannimistö I (1939). Mallin aluemonografiaansa Nissilä sai Ruotsista, lähinnä Ivar Modéerin 1933 ilmestyneestä tutkimuksesta Småländska skärgårdsnamn. Nissilä valitsi tutkimuskohteekseen Vuoksen virtaan liittyvien luonnonpaikkojen nimet. Tässä valinnassa näkyy yksi suomalaisen nimistöntutkimuksen suurista linjauksista: luontonimien tutkimus on asetettu muualla, kuten esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa, ensisijaisesti harjoitetun asutusnimitutkimuksen edelle. Nissilän tutkimuksen pääosa käsittää yksittäisten nimien etymologisen selvityksen, mutta tekijä on pyrkinyt myös erilaisiin synteeseihin koko aineistonsa pohjalta, muun muassa etymologisen tutkimuksen tulosten luokitteluun (tarkemmin luvussa Ensimmäinen nimeämisperusteiden luokittelu).

2.1.1. Nimistöntutkimus asutus- ja kulttuurihistorian palveluksessa

Paikannimiä on syntynyt eri aikoina ja erilaisten kulttuurimuotojen piirissä. Nimien taustalla on aina ollut jokin niiden syntyaikaan ja -paikkaan liittyvä reaalinen nimeämisperuste. Tähän perustuva paikannimien historiallinen dokumenttiarvo on ymmärretty jo varhain, ja nimiä on käytetty paikallishistoriallisen tiedon lähteenä; näin esimerkiksi yksittäisten pitäjien historioissa, joita Suomessa on julkaistu runsaasti. Yksittäin tulkittujen paikannimien pohjalta tehdyt asutus- ja kulttuurihistorialliset päätelmät saattavat kuitenkin olla varsin perusteettomia, koska nimien tulkinnassa ei ole otettu huomioon paikannimistön systeeminluonteisuuden ja nimenmuodostusta ohjaavan analogian vaikutusta nimenantoon.

Ei vain paikallishistorian vaan myös nimistöntutkimuksen piirissä syntyi tutkimusta, jossa tavoite oli asutushistoriallinen. VILJO NISSILÄ on kirjoittanut suurelle yleisölle tarkoitettuihin pitäjänhistorioihin artikkeleita, joissa hän paikannimien leksikaalisten elementtien pohjalta luonnostelee seudun asutuksen vaiheita ja entistä elämänmuotoa. Tällaisia artikkeleita

7

ovat esimerkiksi Hartolan erä- ja asutuskausi nimistön valossa (1968) ja Suurvanajan nimistöä (1976). Tavoitteiltaan asutus- ja kulttuurihistoriallinen on myös teos Suomen Karjalan nimistö (1975), jossa Nissilä esittää omien tutkimustensa synteesin Karjalan maakunnan paikan- ja henkilönnimistöstä. Hyvä esimerkki nimistötiedon uudenaikaiseen tutkimukseen perustuvasta hyödyntämisestä pitäjänhistorioissa on EERO KIVINIEMEN artikkeli Rautalammin varhaishistoriaa paikannimistön näkökulmasta (1985). Siinä selvitetään seudun varhaisasutusta ja sen muotoutumisesta eri aikoina esitettyjä käsityksiä nimistöntutkimuksen sekä arkeologian ja historiantutkimuksen pohjalta.

EERO KIVINIEMI käsittelee periaatteellisella tasolla paikannimien asutushistoriallista dokumenttiarvoa artikkelissaan Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona (1980). Hän arvioi eri kielistä peräisin olevien vanhojen lainanimien — balttilaisten, kantagermaanisten, kantaskandinaavisten ja lappalaisten nimien — olemassaolon ja identifioimisen mahdollisuuksia Suomen nykynimistössä. Kiviniemi tuo esiin monia epävarmuustekijöitä, jotka liittyvät vanhojen paikannimien avulla tehtäviin asutushistoriallisiin päätelmiin. Esimerkiksi nimien sisältö ja asiatausta jää usein monitulkintaiseksi, jos siihen yleensäkään päästään käsiksi, ja siksi suorien päätelmien teko nimien levikin ja typologisten kriteereiden perusteella saattaa johtaa harhaan. Kiviniemi tähdentää, että vain laajan, paikannimistön perustutkimuksesta saatavan tiedon pohjalta on mahdollista päästä luotettaviin asutushistoriallisiin päätelmiin. Hän käsittelee samanlaisia seikkoja myös artikkelissa Namenforschung und Siedlungsgeschichte in Finnland (1981).

Viime vuosikymmenten aikana on ilmestynyt muutamia suuria, keskeisesti asutushistoriallistavoitteisia nimistöntutkimuksia, joissa on päästy merkittäviin tutkimustuloksiin. Historiantutkija JOUKO VAHTOLA pyrkii väitöskirjatutkimuksessaan Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus (1980) selvittelemään paikannimiä aineistonaan käyttäen pohjoisen Suomen asutushistorian vaiheita. Vahtolan tutkimus on ensimmäinen laaja, tarkka ja systemaattinen nimistöntutkimus, jossa näkökulma on asutushistoriallinen. Tekijä on käynyt läpi kaikki tutkimusalueelta arkistoihin kootut nimitiedot, yhteensä 90 000. Niiden joukosta hän on valinnut aineistokseen 900 sellaista paikannimityyppiä, sekä asutusnimiä että luonnonpaikkojen nimiä, jotka näyttävät asutushistoriallisesti todistusvoimaisilta. Tutkimusmetodi on vertaileva; nimityypeille on etsitty vertailuaineistoa muualta maasta ja näiden vertailujen avulla on pyritty selvittämään nimityyppien synty ja levintä. Vahtola itse nimittää tätä pitkälti erityyppisten nimien levintään perustuvaa tutkimusmenetelmäänsä typologis-maantieteelliseksi.

8

Nimianalyysiensä pohjalta Vahtola pystyy varsin vakuuttavasti esittämään pohjoisen Suomen asutuksen erilähtöiset kerrostumat ja niiden kronologian. Tutkimuksen mukaan alueen vanhaa ja alkuperäistä saamelaisasutusta lukuun ottamatta asutus on siirtynyt näille pohjoisille uudisasutusalueille eri puolilta eteläistä Suomea ja kauempaakin Itämeren piiristä. Historiallisiin tietoihin nojaten Vahtola pystyy myös kuvaamaan eriaikaisten asutussiirtojen taustatekijät.

SAULO KEPSUN väitöskirjatutkimuksessa Pohjois-Kymenlaakson kylännimet (1981) on samanlainen asutushistoriallinen tavoite kuin Vahtolalla, mutta Kepsu pyrkii päätelmiin aineistonaan vain yksi nimiryhmä, kylännimet. Myös Kepsu rakentaa päätelmänsä pitkälti paikannimien levikin varaan. Painavimmiksi todisteiksi asutuksen lähtöseuduista osoittautuvat yksittäiset nimet, jotka näyttävät kulkeutuneen uudisasukkaiden mukana näiden vanhoilta kotiseuduilta uusille asuinmaille. Tällaisten nimien avulla Kepsu pystyy osoittamaan, että varhaisin asutus on tullut Kymenlaaksoon naapurialueilta ja että pysyvää asutusta on edeltänyt Suomen asutushistoriassa tyypillinen eränkäyntivaihe, toisin sanoen kauempana asuvat ovat aluksi käyttäneet aluetta säännöllisesti toistuneiden metsästys- ja kalastusretkiensä kohteena. Kepsun tutkimukseen sisältyy yksittäisten kylännimien etymologioiden lisäksi vanhojen kylännimien ja uudempien kylänosannimien rakenneanalyysi ja selvitys nimeämistavoista. Kepsu on todennut kansanomaisen kylien nimeämisen pysyneen samana vuosisadasta toiseen, kun taas asiakirjamerkinnät osoittavat, että viranomaiset ovat 1500-luvulta lähtien pyrkineet analogisesti yleistämään alueen kylännimiin Suomen asutusnimissä tavallisen -la-suffiksin.

Saulo Kepsun myöhempi tutkimus Valkealan asuttaminen (1990b) edustaa samanlaista typologis-maantieteellistä tutkimusta kuin Vahtolan edellä mainittu tutkimus. Tutkimusalue on edelleen Pohjois-Kymenlaaksoa, mutta tutkittavana on vain yksi pitäjä. Pitäjästä muistiin merkityistä 20 000 paikannimestä (niistä suurin osa on Kepsun itsensä keräämiä) tutkija on valinnut aineistokseen sellaiset nimet ja nimielementit, joilla hän katsoo olevan asutushistoriallista dokumenttiarvoa. (Nimielementtien käsittelystä lisää luvussa Analogian ja nimileksikon tutkimus.) Perusaineistoa hän on täydentänyt runsaalla vanhoista kartoista ja asiakirjoista kootulla nimiaineistolla; Kepsu on nykyisistä tutkijoista parhaiten perehtynyt asiakirjanimistöön. Tutkimuksessa asutusta koskevat päätelmät perustuvat ensisijaisesti erilaisten nimityyppien maantieteelliseen levikkiin, mutta taustatietona on käytetty myös arkeologista ja historiallista tietoa sekä asutuksesta kertovaa perimätietoa. Asutuksen synty Valkealassa osoittautuu samanlaiseksi kuin muuallakin Pohjois-Kymenlaaksossa. Paleoekologisten tutkimusten ansiosta asutuksen ikäykset ovat täsmentyneet: alueelle on tehty eräretkiä jo vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua, ja asutus on ollut pysyvää

9

viimeistään 1000-luvulta lähtien. Kepsun tutkimus osoittaa, miten monipuolinen kuva jopa yhden pitäjän asutuksen kehityksestä on mahdollista saada laajan, sekä luonto- että kulttuurinimistä koostuvan aineiston perusteella. (Valkealan nimileksikon tutkimuksesta luvussa Analogian ja nimileksikon tutkimus.)

2.1.2. Alueelliset nimisysteemit asutusnimissä

Yhtenä aluemonografioiden tavoitteena on ollut alueellisten nimisysteemien monipuolinen kuvaus; tämä on ollut keskeisenä tavoitteena opiskelijoiden pro gradu -tutkimuksissa. Laajempi alueellisen nimisysteemin kuvaus on LAILA LEHIKOISEN väitöskirja Kirvun talonnimet. Karjalaisen talonnimisysteemin kuvaus (1988), joka on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suuri talonnimiä koskeva tutkimus Suomessa. Tutkimuksen kohteena eivät ole talojen viralliset, asiakirjoihin merkityt nimet vaan niiden epäviralliset, pelkästään suullisessa käytössä olleet nimet. Aineisto käsittää kaikki Kirvun pitäjästä kerätyt talonnimet, lähes 2 000 nimeä. Teoreettisena pohjana on suomalaisessa nimistöntutkimuksessa kehitetty ja käytetty nimien syntaktissemanttiseen rakenneanalyysiin perustuva kuvausmalli (tästä luvussa Syntaktissemanttinen jäsentelymalli). Tutkimus ei ole vain yhden pitäjän talonnimistön kuvaus vaan systeemimallina se laajenee koko Karjalan maakunnan talonnimisysteemin kuvaukseksi; tutkimusalue Kirvun pitäjä sijaitsi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetulla alueella. Karjalainen talonnimisysteemi on varsin erikoislaatuinen. Valtaosa nimistä sisältää omistajan ilmaisevan henkilönnimen. Nämä henkilönnimet ovat moninaisia: etunimiä, sukunimiä, lisänimiä, ammatinnimityksiä ja näiden erilaisia yhdistelmiä. Lehikoinen käsittelee tutkimuksessaan talojen nimeämisperusteita, erilaisten nimityyppien käyttöä ja ikää, talonnimissä tavallista rinnakkaisnimisyyttä sekä talonnimisysteemin kehitystä.

LARS HULDÉNin teos Finlandssvenska bebyggelsenamn (2001) on laajin ja merkittävin selvitys Suomen asutusnimistöstä. Se on paitsi Huldénin itsensä myös monien muiden tutkijoiden vuosikymmenien aikana tekemään työhön perustuva yleisesitys suomenruotsalaisista pitäjän- ja kylännimistä, joita on runsaat 2 500. Tutkimuksen pääosa käsittää yksittäisten nimien etymologiset selitykset. Yhteenvedossa tekijä luonnostelee asutusnimien alueellisia tyyppejä ja erityispiirteitä. (RLP)

2.2. Lainanimistöntutkimus

Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet lainanimistöntutkimukseen. Maassa on kaksi kielikontaktialuetta. Toinen on pohjoisin Suomi, jossa kohtaavat saame ja suomi. Toinen on meren rannikot ja saaristot, joiden paikannimistöön sisältyy runsaasti suomalais-ruotsalaisia lainanimiä. Parhaiten tunnettuja ja tutkittuja ovat suomalais-ruotsalaisten alueiden

10

substraattinimistöt. Kysymystä keskiajan ruotsalaisnimistöä vanhemman germaanisen lainanimistön ja mahdollisesti muihin kieliin palautuvien vanhojen lainanimien olemassaolosta ei ole juurikaan käsitelty. (Näistä Eero Kiviniemen artikkelissa Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona (1980) ja luvussa Kantagermaaniset tai kantaskandinaaviset nimet.)

Saamelaisnimistöä, varsinkin nykyisten kaksikielisten saamelais-suomalaisten alueiden nimistöä, on tutkittu hyvin vähän. Suomalais-ruotsalainen lainanimistö sitä vastoin on ollut viime vuosikymmeninä monien tutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Kotoisten lainanimien lisäksi suomalaisten tutkijoiden kiinnostus on kohdistunut myös Venäjän suomalais-ugrilaiseen substraattinimistöön.

2.2.1. Saamelaiset substraattinimet

Nyt saamelaisia asuu vain pohjoisimmassa Suomessa, mutta asiakirjatietojen mukaan heitä on aiemmin asunut huomattavasti etelämpänäkin, Savon maakunnassa vielä 1600-luvulla. Koska saamelaisasutus on jatkunut niinkin pitkään, voi olettaa, että sen jälkeensä jättämiä paikannimiä olisi Sisä-Suomessa. Tätä nimistöä ei ole toistaiseksi päästy tutkimaan kokonaisuutena, koska jo pelkkä saamelaisten substraattinimien identifioiminen muun paikannimistön joukosta vaatisi laajojen alueiden koko paikannimistön systemaattista tutkimista. Kuitenkin monille yksittäisille paikannimille on esitetty mahdollisia saamelaisetymologioita (mm. T. I. Itkonen 1920, 1948; Kiviniemi 1985).

2.2.2. Suomalais-ruotsalainen lainanimistö

1960-luvun lopulla alkaneen suomalaisten ja suomenruotsalaisten nimistöntutkijoiden yhteistyön ensimmäiseksi konkreettiseksi kohteeksi tuli suomalais-ruotsalainen lainanimistö. 1970-luvun alkupuolella toteutettiin tutkimushanke Kieliraja-alueiden paikannimistöt, jossa EERO KIVINIEMEN ja KURT ZILLIACUKSEN johdolla selvitettiin suomen- ja ruotsinkielisen asutuksen välisten kieliraja-alueiden kaksikielistä paikannimistöä. Hanke oli tavoitteeltaan tuon ajan suomalaisen nimistöntutkimuksen strukturalistisen suuntauksen mukainen: kiinnostuksen kohteena oli nimien kielellinen muoto sekä lainanimien ja lainanimistöjen rakenne. Hankkeessa pyrittiin kahdeksan osatutkimuksen avulla selvittämään, millaiset eri kieliryhmien käyttämät paikannimistöt ovat ja miten nimiä on aikojen kuluessa lainattu kielestä toiseen, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet lainaamistavan valintaan ja miten yleisiä eri lainaamistavat ovat olleet (Kiviniemi & al. 1977; Zilliacus 1980). Tutkimuksen päätuloksena oli erilaisten lainanimien tyypittely ja siihen liittyvä termistö. Lainautumisen yleispiirteeksi osoittautui se, että kansanomaisissa paikannimistöissä nimiä on lainattu kielestä toiseen enimmäkseen foneettisesti mukailemalla, kun

11

taas kääntäminen on ollut harvinaista. Viranomaisten muodostamissa lainanimissä kääntäminen sitä vastoin on ollut tavallista viime aikoihin saakka.

RITVA LIISA PITKÄSEN väitöskirja Turunmaan saariston suomalainen lainanimistö (1985) on aluemonografia, jossa aineistona on Suomen lounaissaariston vanhin paikannimistö, alueen ruotsinkieliseen nimistöön sisältyvä suomalainen substraattinimistö. Tutkimuksen tavoitteena on itse lainanimistön sekä sen kulttuurisen ja historiallisen taustan kuvaaminen. Substraattinimien tutkimuksen suurimpia ongelmia on alkuperäiskielisten nimiasujen rekonstruointi niistä usein kauas loitonneiden lainanimiasujen pohjalta. Tutkimuksen metodinen uutuus on Pitkäsen kehittämä nimien tavurakenteen ja äänteiden muutoksiin perustuva systemaattinen rekonstruointimenetelmä. Nimiin sisältyvän tiedon ja erilaisten taustatietojen perusteella Pitkänen voi kumota vakiintuneen käsityksen suomalaisen lainanimistön alkuperästä ja historiallisesta taustasta: 1100-luvulta lähtien tulleet ruotsalaiset uudisasukkaat ovat lainanneet nimiä saaristossa jo tuolloin pysyvästi asuneelta suomenkieliseltä väestöltä eivätkä pyyntiretkille tulleilta suomalaisilta eränkävijöiltä, kuten aiemmin on oletettu. Pitkänen on täsmentänyt Turunmaan suomalaisten lainanimien kulttuuritaustaan liittyviä tutkimustuloksia artikkelissa Ortnamn av finskt ursprung (1990a) ja esitellyt tarkemmin alkuperäisten suomalaisten nimien ikäyksiä ja ikäysmahdollisuuksia Suomen rannikoilla tapahtuvan maankohoamisen pohjalta artikkelissa Uplift as a method of dating the names of natural places (1990b).

Ruotsin kielen tutkija AINO NAERT tarkastelee yhden Turunmaan saaristopitäjän paikannimistön pohjalta nimien lainautumista ja lainanimiä väitöskirjassaan Ortnamn i språkkontakt. Metoddiskussion med utgångspunkt i ortnamnsskicket i ett finskt-svenskt kontaktområde (1995).

2.2.3. Kantagermaaniset tai kantaskandinaaviset nimet

Arkeologisten todisteiden mukaan Suomeen on tullut germaanista uudisasutusta pronssikaudelta, siis toiselta esihistorialliselta vuosituhannelta, lähtien. Tästä asutuksesta ei ole merkkejä rannikoiden suomenruotsalaisessa paikannimistössä, jossa ei ole kantaskandinaavisia nimityyppejä (esim. Thors 1953). Sitä vastoin on mahdollista, että suomalaiseen paikannimistöön voisi sisältyä varhaiskeskiajan ruotsalaisasutusta vanhempaa germaanista lainanimistöä niillä läntisillä alueilla, joissa asutuksen on voitu arkeologisten todisteiden perusteella todeta jatkuneen tuhansia vuosia.

Näitä vanhoja germaanisia paikannimiä on koetettukin etsiä Suomen paikannimistöstä. 1900-luvun alkupuolella, suomen ja ruotsin välisten kielitaisteluiden aikana muutamat suomenruotsalaiset kielentutkijat (Ralf

12

Saxén 1910, Pipping 1918 ja T. E. Karsten 1921, 1923) yrittivät paikannimien avulla todistaa Suomen ruotsalaisasutuksen esihistorialliselta ajalta peräisin olevaksi. Heidän nimitulkintojaan nousi vastustamaan suomen kielen tutkija Heikki Ojansuu (1920). Kaikki kiistan osapuolet tulkitsivat nimiä yhtä mielivaltaisesti ja tendenssimäisesti ja saivat aikaan sen, että tutkijat eivät ole sen koommin ryhtyneet vanhojen germaanisten paikannimien etsintään. Germaanisten lainasanojen tutkija JORMA KOIVULEHTO otti asian uudelleen esiin suppeahkossa seminaariesitelmässä (1987). Hän pitää mahdollisena vanhojen germaanisten nimielementtien säilymistä suomalaisessa paikannimistössä ja esittää germaanisen etymologian muun muassa pitäjännimille Harjavalta, Hauho, Vammala ja Eura.

2.2.4. Venäjän suomalais-ugrilaiset substraattinimet

Suomessa ei aiemmin ole tehty yhtään laajaa tutkimusta Venäjän suomalais-ugrilaisesta substraattinimistöstä. Nyt kun mahdollisuudet kenttätyöhön ja arkistojen käyttöön Venäjällä ovat auenneet, tekeillä on kaksi lupaavaa väitöskirjatutkimusta. ARJA AHLQVIST tutkii merjalaista substraattinimistöä ja merjalaisen kulttuurin jälkiä Keski-Venäjällä Jaroslavin alueella ja JANNE SAARIKIVI pohjoisen Pinega-joen alueen muinaista suomalais-ugrilaista substraattinimistöä (1998). Huomattavia ovat myös Saarikiven kielikontakteja ja kielellisiä substraatteja pohtivat artikkelit Kontaktilähtöinen kielenmuutos, substraatti ja substraattinimistö (2000) ja Maastoappellatiivit proprien ja appellatiivien välisenä rajapintana: kontaktilingvistiikan ja etymologian näkökulmia (2001). (RLP)

2.3. Nimien rakenneanalyysi ja nimeämisperusteiden luokittelu

Aluemonografioissa pyrittiin jo varhain paitsi etymologioimaan nimistöä myös eri tavoin analysoimaan sitä. Näin niissä syntyi tarve esittää etymologioinnin tuloksia nimeämisperusteiden luokittelun avulla. Tämä oli luonnollista, sillä olihan jo etymologiointia varten nimet osattava jäsennellä ja jakaa osiin.

2.3.1. Ensimmäinen nimeämisperusteiden luokittelu

Ensimmäisenä nimeämisperusteita luokitteli VILJO NISSILÄ väitöskirjassaan Vuoksen paikannimistö I (1939). Nissilän luokittelumalli on peräisin ruotsalaiselta Ivar Modéerilta (Småländska skärgårdsnamn 1933), vaikka Nissilä ei esikuvaansa mainitsekaan. Nissilällä on 21 eri nimeämisperustetta: maasto ja vesi, maaperä, asema, koko, muoto, väri, vertailu, verbaalisesti ilmaistu ominaisuus, kasvit, kalat, linnut, muut eläimet (paitsi kotieläimet), metsästys, kalastus, maanviljelys ja heinänteko, kotieläimet ja karjanhoito, liikenne ja kuljetus, rajat, rakennukset ym., henkilönnimitykset ja talojen ja kylien nimitykset.

13

Nissilän luokittelu on suurimmalta osin sanasemanttinen eli leksikaalinen. Tällaiset luokat kuten esimerkiksi kotieläimet, kalastus, metsästys tai karjanhoito eivät kuitenkaan ole varsinaisia 'nimeämisen perusteita' eivätkä ne liity yksilöinnin ideoihin. Luokittelu on myös epäsystemaattinen, koska se sisältää paitsi leksikaalisia myös morfologisia kategorioita (esimerkiksi verbaalisesti ilmaistu ominaisuus). Kokonaisuudessaan Nissilän luokittelumallia voi luonnehtia pikemmin filologis-historialliseksi kuin lingvistiseksi. Lähtökohtana ei ole ollut tutkia nimistöä sellaisenaan, omana systeeminään. Hyvin keskeisenä Nissilän luokittelussa ja koko tutkimusotteessa näyttäytyy paikannimien kulttuuri- ja asutushistoriallinen dokumenttiarvo. Nissilän luokittelumalli ja ylipäänsä filologinen aspekti oli suomalaisessa onomastiikassa vallalla aina 1960-luvulle asti. Nissilä itse esitteli mallia kirjassaan Suomalaista nimistöntutkimusta (1962). Vielä Suomen Karjalan nimistö (1975) noudatti samaa mallia. Tällä tavoin nimet kyllä tulivat etymologioiduiksi ja materiaali sanasemanttisesti ryhmitellyksi, mutta nimeämisperusteet jäivät koko lailla pimentoon.

2.3.2. Syntaktissemanttinen jäsentelymalli

Uusi nimien syntaktissemanttiseen jäsentelymalliin ja luokittelumalliin pohjaava tutkimussuunta sai vahvan alun 1960–1970-luvuilla. Silloin voidaan myös katsoa syntyneen uuden onomastisen koulukunnan. Nimistöntutkimuksen nähtiin olevan ennen kaikkea lingvististä tutkimusta. Eero Kiviniemi määritteli nimistöntutkimuksen tavoitteen ja tehtävät seuraavasti: "Nimistöntutkimuksen tavoite on selvitellä nimenmuodostusta ja nimien käyttöä osana kieltä ja kielenkäyttöä" (1979). Keskeiseksi nähtiin nimien rakenteet ja nimeämissysteemit, kun tähän mennessä tutkimuksen kohteena olivat olleet lähinnä yksittäiset nimet tai nimielementit ja niiden etymologia.

Uudenlainen tutkimussuunta näyttäytyy ensimmäisen kerran KURT ZILLIACUKSEN tutkimuksessa Ortnamnen i Houtskär. En översikt av namnförrådets sammansättning (1966). Tutkimusaineistona on yhden ruotsinkielisen saaristopitäjän koko paikannimistö, runsaat 6 600 nimeä. Tällaista yhden pitäjän – tai yhden kylän – aineistokokonaisuutta voi pitää systemaattiseen paikannimistön tutkimukseen sopivana.1 Kirjassa Zilliacus esittelee paikannimien uuden analyysi- ja luokittelumenetelmän. Suomenkielisessä artikkelissa Nimistötieteellisten synteesien aikaa (1972) hän tiivistää uuden menetelmän periaatteet.

1 Uuden systemaattisen nimistöntutkimuksen mukaan yksittäinen nimi on tulkittava ja tutkittava osana systeemiä, tietyn alueen nimistökokonaisuutta. Tällöin yhden kylän nimistö muodostaa luontevan ja sopivan kokoisen yhtenäisen systeemin.

14

Zilliacus loi menetelmän, joka pystyi välttämään Nissilän luokittelun heikkoudet. Nissilän luokittelun lähtökohtana ja edellytyksenä oli näkemys siitä, että nimet ovat kuvailevia ja kertovat paikan tyypillisimmän ominaisuuden. Zilliacuksen käsityksen mukaan nimet ovat ennen kaikkea yksilöiviä, eivät kuvailevia, eivätkä ne lainkaan välttämättä ilmaise sitä, mikä paikalle on tyypillisintä. Keskeistä on nimenantajan näkökulma: nimenantaja ei anna paikalle nimeä kuvatakseen kulttuuria tai luontoa vaan yksilöidäkseen paikan. Alun perin nimet tietysti ovat olleet sisällöltään kuvailevia, mutta myöhemmin nimeä käytettäessä tämä kuvailevuus ei enää ole olennaista.

Nimistöntutkimuksen perusedellytys on nimien kielellisen rakenteen ymmärtäminen, joka puolestaan on myös nimien semantiikan ymmärtämistä. Nimien tulkinnassa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä; nimen rakennetta ei voi hahmottaa tajuamatta nimen semantiikkaa ja päinvastoin. Nimien rakenteen ja semantiikan ymmärtämiseksi Zilliacus loi uuden paikannimien syntaktissemanttisen jäsentelymallin. Siinä nimet jäsennellään ensin syntaktissemanttisesta näkökulmasta syntaktisiin rakenneosiin, nimenosiin. Nimenosa on 'nimen osa', joka ilmaisee yhden tarkoitetta luonnehtivan ominaisuuden. Nimenosalla on nimenmuodostuksen kannalta jokin syntaktissemanttinen funktio. Nimenosa voi olla 1) paikan lajia ilmaiseva (esim. Musta/lahti), 2) nimittävä (esim. Mustalahti talon nimenä)2 tai 3) erityispiirrettä ilmaiseva (esim. Musta/lahti).

Nimessä on aina vähintään yksi nimenosa, jolloin nimi on yksiosainen (esim. Niemi, Katinhäntä, Saarela). Tavallisin nimityyppi on kaksiosainen, jossa määriteosa ilmaisee paikan erityispiirrettä ja perusosa paikan lajin (esim. Saari/järvi, Mylly/mäki).

Erityispiirrettä ilmaisevat nimenosat esiintyvät nimissä yleensä määriteosina. Ne voivat olla myös yksiosaiseen nimeen sisältyviä ilmauksia. Tällainen erityispiirre tarkoittaa oikeastaan sitä ideaa, jonka perusteella paikka on yksilöity eli erotettu muista (samanlajisista) paikoista. Kyseessä on siis tavallaan paikan nimeämisperuste, joka osoittaa sen, miksi paikalle on valittu tietty nimi.

Syntaktissemanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Seuraava vaihe on erityispiirrettä ilmaisevien nimenosien (myös yksiosaisina niminä esiintyvien) luokittelu sekä sanasemanttisesti että lausesemanttisesti. Lausesemanttisesti Zilliacus luokitteli nimeämisperusteet

2 Nimittävät nimenosat sisältävät "vain" paikan nimen. Nimittävä funktio voi olla proprisilla nimenosilla joissakin nimityypeissä. Sellaisia ovat ennen kaikkea epeksegeettiset nimet, eli nimet, joihin on liittynyt selventävä perusosa. Esimerkiksi lammennimessä Kalattoman/lampi määriteosa on nimittävä; nimi on syntynyt epeksegeettisesti yksiosaisesta nimestä Kalaton).

15

16 luokkaan, joita ovat: kokonaisuus, absoluuttinen sijainti, suhteellinen sijainti, suunta, omistus, tekijä, tapahtuma, koko, muoto, väri, muu ominaisuus, materiaali, mitä paikalla on, jatkuva tapahtuminen ja käyttö. Sanasemanttinen (eli "muodollinen") luokittelu ilmaisee sen leksikaalisen kategorian, johon kuuluvalla ilmauksella nimeämisperuste on ilmaistu. Zilliacuksella näitä luokkia olivat: paikannimet, muut erisnimet, appellatiivit, yhdysnimien tai -sanojen alkuosat, adjektiivit ja partisiipit, adverbit ja pronominit, verbit, prepositioilmaukset ja sanayhdistelmät.

Myöhemmin tätä luokittelumallia muokattiin. Nimistöntutkimuksessa oli syntynyt vahva yhteistyö suomalaisen ja suomenruotsalaisen tutkimuksen välille. Malleja kehiteltiin yhdessä ja uutta kuvausmallia sovellettiin varsinkin suomenkielisessä tutkimuksessa. Ennen kaikkea Eero Kiviniemi kehitti Zilliacuksen mallia eteenpäin. Ns. atk-seminaarissa 1978 luotiin uusi jalostettu malli, jonka kehittelyä Kiviniemi jatkoi edelleen. Lopputuloksena oli luokittelu, jossa nimeämisperusteita (ns. lausesemanttinen luokittelu) oli 10 ja niitä leksikaalisia kategorioita, johon kuuluvalla ilmauksella nimeämisperuste on ilmaistu (ns. sanasemanttinen luokittelu) 33. (Ks. taulukko 1.)

Suurin osa paikannimistä on mahdollista tulkita syntaktissemanttisen analyysimenetelmän avulla. Zilliacus onnistui tulkitsemaan kaikista aineistonsa yli 6 000 nimestä noin 84 %. Sataprosenttiseen tulkintaan on kuitenkin mahdoton päästä. Lisäksi usein on vaikea ratkaista, mihin luokkaan jokin nimi kuuluu. Yhtenä luokittelun ongelmana voikin pitää sitä, että se on osin tarpeettoman täsmällinen ja hienosyinen. Aikalaiskritiikeissä luokittelua pidettiin liiaksi vain teoreettisena mallina, joka ei toimi, kun se asetetaan vastakkain todellisuuden kanssa. Tämä näkemys on kuitenkin helppo kumota, koska malli nimenomaan perustui todellisuuteen. Skandinaaveille ajatus nimeämisperusteiden luokittelusta oli ylipäänsä jokseenkin vieras (esim. Rostvik 1969: 112–132; Christensen—Kousgård Sørensen 1972: 136). He esittivät, että luokittelu sopii vain nuorimpiin nimiin, koska se vaatii tietoa nimenantotilanteista.

Zilliacuksen täsmälliseen ja strukturaaliseen jäsentelymalliin sisältyy myös muita ongelmia. Koska Zilliacus piti nimeä vakiomuotoisena, muodoltaan muuttumattomana ilmauksena, ei malli juurikaan salli nimimuotojen variaatiota. Yhdellä nimellä voi kuitenkin olla useampia rinnakkaisia muotoja, joista ei läheskään aina voida sanoa, mikä niistä on primaarein. Eri varianttien rinnakkaisuus voi olla yhtä vanhaa kuin itse nimi. Myöhemmissä tulkinnoissa variaatio on jo otettu huomioon (esim. Kiviniemi 1975: 59–61).

16

Syntaktissemanttinen luokittelu 10. Paikan sijainti, asema 11. Täsmällinen sijainti 12. Suhteellinen sijainti 20. Paikan (luonnollinen) ominai-suus 21. Topografinen ulottuvuus tai hahmo 22. Maaperän, veden, materiaalin la-atu tai ominaisuus 23. Muunlainen ominaisuus 30. Paikalla oleva, esiintyvä 31. Yksilöllinen tarkoite 32. Kollektiivinen tarkoite 40. Paikan suhde ihmiseen 41. Omistus, nautinta, asuminen 42. Käyttö, tekeminen, alkuperä 43. Tapahtuma 99. Nimiasu sekundaari - motivaati-ota ei voi määritellä

Leksikaalissemanttinen luokittelu SSubstantiivi N Propri NP Paikannimi NK Koko nimi NO Paikannimen osa NH Henkilönnimi NHE Etunimi NHS Sukunimi NHL Lisänimi NM Muu propri SA Ei-proprinen substantiivi, tarkoit-teena: SP Paikka, artefakti yms. PL Luonnonpaikka PK Kulttuuripaikka, artefakti PM PL/PK MVI Luonnonaines (maa, vesi, lumi, jää; sääilmiöt SK Kasvikunta KL Luonnonkasvit KK Viljelykasvit KP Paikka flooran perusteella SE Eläinkunta EL Luonnonfauna EK Kotieläimet EY EL/EK SH Ihminen, yhteisö HK Kulttuurituote (esine, väline, ase, tarveaine ym.) HE Sosiaalinen elämä (työ, huvi, riita, uskomukset, tunteet, ajanjako jne.) D Adjektiivi(n yhdyssanamuoto) BPaikan adverbin t. lokaalipostposition yhdyssanamuoto V Verbin yhdyssanamuoto, partisiippi X Numeraali, prepositioilmaus SS Sijaintia ilmaiseva sanaliitto SM Muu sanaliitto

17

2.3.3. Nimeämisperusteiden luokittelun ongelmista

Paikannimistön kuvausmallin ja nimeämisperusteiden luokittelun ongelmista keskusteltiin vuosien varrella vilkkaastikin. Miten paikannimet tulisi tulkita, miten paikannimisysteemi kuvata? Mitä nimeämisperusteilla oikein tarkoitetaan? Kysymykset ja vastaukset tiivisti EERO KIVINIEMI artikkelissa Voidaanko nimeämisperusteet luokitella? (1987). Hän muistuttaa, että nimeämisperusteet eli paikkojen yksilöinnin ideat ovat ulkomaailmaan liittyviä ominaisuuksia tai suhteita, eivät kielisysteemiin kuuluvia kategorioita.

Yleensä paikannimet voidaan tulkita oikein vain osana tietynlaista nimisysteemiä ja tietynlaista maailmankuvaa. Läpinäkyvienkin nimien kohdalla tarvitaan tietoa, koska muutoin selitykset voivat osua täysin harhaan. Paikannimien alkuperää selvitettäessä tarvitaan typologista tietoutta koko paikannimistöstä sekä onomastista teoriaa. Jokaisen onomastisen teorian tai kuvausmallin perusta on paikannimien rakenneanalyysi.

Kuvausmalliin liittyy erilaisia ongelmia: yksikään malli ei ole sellainen, että kaikkien paikannimien analyysi olisi joka suhteessa yksiselitteistä. Kun nimeämisperusteita luokitellaan, on muistettava, että niiden määrä ei ole rajallinen. Tästä syystä luokittelu ei koskaan voi olla täysin kattava. Ei siis ole mahdollista rakentaa luokittelua, joka sisältäisi kaikki ne syntaktissemanttiset suhteet, jotka yksilöivissä ilmauksissa ovat mahdollisia ja joihin paikannimien motivaatio perustuu. On vain pyrittävä mahdollisimman hyvään ja kattavaan luokitteluun. Riittävän laajasta aineistosta saadaan esiin se, mikä on yleistä, joten joukko keskeisiä luokkia on mahdollista selvittää. Aluemonografioissa valtaosa (jopa noin 95 %) nimistä on syntaktissemanttisen analyysimallin avulla pystytty tulkitsemaan tarjolla olleiden nimeämisperusteiden mukaisesti. Tulkinta on onnistunut näin hyvin ennen kaikkea siksi, että suuri osa kaikista paikannimistä on motivaatioltaan yksitulkintaisia. Koska paikkojen yksilöinti on lisäksi myös samanlajisten paikkojen erottelua toisistaan, ovat jotkut nimeämisperusteet tietynlaisten tarkoitteiden osalta muita keskeisempiä.

2.3.4. Terminologia tutkimussuunnan vahvistajana

Uuden onomastisen koulukunnan työ jatkui 1970-luvulla vahvana. Tuolloin ilmestyi kaksi keskeistä tutkimussuuntaa vakiinnuttanutta teosta: Nimistöntutkimuksen terminologia (Kiviniemi & al. 1974) ja Eero Kiviniemen Paikannimien rakennetyypeistä (1975).

EERO KIVINIEMEN, RITVA LIISA PITKÄSEN ja KURT ZILLIACUKSEN yhteistyönä laatima Nimistöntutkimuksen terminologia — Terminologin inom namnforskningen oli ensimmäinen tieteellinen suomalainen alan terminologia. Siitä tuli myös termien käytön vakiinnuttaja.

18

Tähän mennessä yhtenäistä terminologiaa ei ollut, vaan kukin oli käyttänyt termejä omalla tavallaan; mallia oli otettu lähinnä Skandinaviasta ja Saksasta. Uusi termistö oli osin skandinaavista tarkempaa. Lukuisat uusista termeistä oli luotu syntaktissemanttista analyysia varten. Teos esitteli ja määritteli molemmilla kielillä yli 300 termiä, joille kaikille annettiin toisenkielinen vastine.

2.3.5. Perustietoa rakennetyypeistä

EERO KIVINIEMEN Paikannimien rakennetyypeistä (1975) on yksi suomalaisen nimistöntutkimuksen vahvimpia ja kestävimpiä teoksia, suppeahkosta sivumäärästään (82 s.) huolimatta. Se on myös teos, joka viimeistään juurrutti uuden syntaktissemanttisen jäsentelymallin suomalaiseen nimistöntutkimukseen. Kirjaan sisältyy saksankielinen tiivistelmä, jonka ansiosta kirja on kulunut ahkerasti myös ulkomaisten tutkijoiden käsissä ja vienyt mallin teoreettisen perustan ulkomaille.

Kun nimiä ruvettiin analysoimaan syntaktissemanttisesti, saatiin ensimmäistä kertaa yleistä typologista tietoa nimistöstä ja sen koostumuksesta. Pystyttiin vastaamaan edes jotenkin siihen kysymykseen, mikä on eri rakennetyyppien osuus kaikista nimistä ja kuinka suuri osa nimistä on esimerkiksi yksiosaisia nimiä. Kiviniemi puuttuu kirjassaan en-nen kaikkea yksiosaisiin nimiin, koska niiden tulkinta on ollut vailla riittävää typologista perustaa.

Kiviniemi on jakanut yksiosaiset nimet neljään ryhmään sen mukaan, millaisia kielen aineksia ne sisältävät: vain appellatiivin sisältävät nimet, appellatiivista ja suffiksista muodostetut nimet, vain toisen proprin sisältävät nimet ja valmiista nimestä suffiksin avulla muodostetut nimet. Vain appellatiivin sisältävät nimet ovat usein määriteosan ellipsin tulosta (esimerkiksi Hailuoto > Luoto). Ne voivat olla myös paikan sijainnin ilmaisevan sanaliiton sisältäviä nimiä (esimerkiksi Suontaka). Muita pelkän appellatiivin sisältäviä yksiosaisia nimiä ovat epäsuoran nimeämisen tuloksena syntyneet nimet, jotka perustuvat metaforaan (esimerkiksi Katinhäntä) tai metonymiaan (esimerkiksi Haarahonka). Jos nimi puolestaan on muodostettu appellatiivista ja suffiksista, on suffiksi usein liittynyt nimeen tiettyjen rakennemuutosten yhteydessä. Vain toisen proprin sisältävät nimet voivat taas olla nimiä, jotka sisältävät esimerkiksi jonkin läheisen paikan nimen (esimerkiksi Haukijärvi talonnimenä) tai yhtäläisyysassosiaatioon perustuvia vertailunimiä (esimerkiksi Kapernaumi talonnimenä). Valmiista nimestä suffiksin avulla muodostetuista nimistä valtaosa on henkilönnimikantaisia -lA-johdoksen sisältäviä nimiä (useimmiten talonnimiä kuten Mattila, Anttila). (TA)

19

2.4. Analogian ja nimileksikon tutkimus

2.4.1. Analogia

Paljolti Eero Kiviniemen ansiosta suomalaisessa onomastiikassa on siirrytty yksittäisten nimien tutkimisesta laajempien kokonaisuuksien tarkasteluun, nimisysteemien kuvaukseen ja tutkimukseen. Nimien tulkinta jää vajaaksi, ellei oteta huomioon muuta samantyyppistä ja monissa tapauksissa myös samaa nimeämisperustetta ilmentävää nimistöä. Nimien jäsentelymallin ja tulosten luokittelumallin lisäksi Kiviniemi on tuonut tutkimukseen myös analogian ja nimileksikon luokittelun.

Analogian käsitteen EERO KIVINIEMI toi suomalaiseen onomastiikkaan väitöskirjassaan Suomen partisiippinimistöä. Ensimmäisen partisiipin sisältävät henkilön- ja paikannimet (1971). Kirja on uudenmuotoisen, varsinaisen tieteellisen nimistöntutkimuksen alku suomenkielisessä Suomessa. Ruotsinkielisellä puolella Kurt Zilliacuksen uraauurtava työ oli ilmestynyt muutamaa vuotta aiemmin (1966). Väitöskirjansa annin Kiviniemi tiivistää ruotsinkielisessä artikkelissa Ortnamnens uppkomst i typologiskt perspektiv (1973). Ensimmäisen partisiipin sisältävien nimien lisäksi artikkelin aineistona on muitakin nimiä (Kiima-, Soidin-, Soima- ja Soi(n)-nimet, Housu- ja Kaatio-nimet).

Kiviniemen väitöskirja on tyyppitutkimus, jossa yhtä nimityyppiä tutkimalla pyritään selvittämään erilaisia kysymyksiä. Tutkimuskohteena ovat ensimmäisen partisiipin sisältävät henkilön- ja paikannimet. Päämääränä on ollut identifioida mahdollisimman suuri osa suomen ensimmäisen partisiipin sisältävästä nimistöstä, selvittää nimien sisältö ja aineistoa eri tavoin luokittelemalla sekä nimien levintää ja ikää tutkimalla pyrkiä valaisemaan nimistön syntyprosessia yleensä. Aineistona oli 367 nimipesyettä: nimipesyeisiin sisältyy 1 823 nimiryvästä tai yksittäistä nimeä. Nimityyppi on ekspressiivikantainen; yli puolet nimistä on sellaisia, joiden perustana on onomatopoieettinen tai deskriptiivi verbi. Koko partisiippinimistön ytimenä ovat ise-johdoskantaiset vesistönimet. Suurimmat pesyeet ovat Toriseva, Tyrisevä ja Törisevä. Aktiivin 1. partisiipin sisältävät paikannimet (joita on 89 % kaikista nimistä) perustuvat suurimmalta osin joko ääneen tai liikkeeseen. Veden tai vetisen maaperän ääni on ymmärrettävästi keskeinen nimeämisperuste, koska kyseessä on erikoislaatunsa ja ehkä oudoksuttavuutensakin takia paikkaa hyvin luonnehtiva ominaisuus. Passiivin 1. partisiipin sisältävät paikannimet ovat sitä vastoin epädeskriptiivisiä, ja nimeämisperusteena on tavallisesti paikan laatu tai asema kulkemisen kannalta.

Ensimmäisen partisiipin sisältävistä paikannimistä lähes puolet osoittautui syntyneen jo olemassa olleiden, samantyyppisten ja samakantaisten nimien mallin mukaan. Muiden nimien antama malli, analogia, on siis erittäin vahva

20

nimistöä luova ja muokkaava tekijä. Koskaan aiemmin analogian osuutta nimenmuodostuksessa ei ollut edes kartoitettu saati tajuttu näin suureksi. Mallin mukaan nimeäminen on usein vahvempi tendenssi kuin systemaattinen "muotouskollisuus".

Analogiset nimet eivät yleensä ole vailla kuvailevaa sisältöä. Vaikka nimi on annettu mallin mukaan, ei sitä silti yleensä ole annettu ilman nimeämisperustetta. Jokin yhtäläisyys mallia antaneen ja mallia ottaneen paikan kesken useimmiten on. Partisiippimuotoisten nimien nimeämisperusteen paljastaminen ei läheskään aina ole mahdollista. Tyyppitutkimuksen etuna on kuitenkin se, että muiden samakantaisten nimien perusteella voidaan usein melko varmasti päätellä nimeämisperuste myös joidenkin yksityisten nimien osalta.

Nimistö on systeemikokonaisuus, joka varsin suuressa määrin karttuu omalta pohjaltaan. Jo olemassa olleen partisiippinimistön pohjalta on voinut syntyä samanlaisten nimien lisäksi myös samantyyppisiä mutta erikantaisia nimiä. Nämä ovat variointinimiä, jo olemassa ollutta nimistöä varioimalla syntyneitä nimiä.

Analogian roolia EERO KIVINIEMI tutkii myös kirjassaan Väärät vedet. Tutkimus mallien osuudesta nimenmuodostuksessa (1977). Aineistona on tuhatkunta vedenkokouman nimeä, jotka jollakin tavoin ilmaisevat tarkoitteen olevan muodoltaan väärä. Aineistona on siis vain yhdenlajisten paikkojen nimiä, mutta rajaus on perusteltu, koska paikan laji on yksi nimenmuodostukseen vaikuttavista keskeisistä tekijöistä.

Kiviniemi osoittaa tutkimuksessaan, kuinka keskeinen mallien osuus nimenmuodostuksessa on ja kuinka vahvoja nimimuodit voivat olla. Mallien syntyyn vaikuttaa luonnollisesti nimeämistarve; malli ja nimimuoti voi syntyä vain silloin, kun on tarvetta esimerkiksi asutuksen levitessä nimetä entuudestaan nimeämättömiä paikkoja. Lisäksi on muistettava, että myös ympäristö luo edellytykset tietynlaisten nimien esiintymiselle. Esimerkiksi vesistönimien esiintymisedellytyksiä tarkasteltaessa keskeisimpiä huomioon otettavia seikkoja on Suomen vesistötiheys. Väärä muoto vedenkokoumien nimeämisperusteena on Kiviniemen saamien tulosten mukaan vahvasti sidoksissa vesistötiheyteen.

Eri aikoina ja eri väestöryhmillä on ollut tietynlaisia nimenmuodostusmalleja; näin nimenmuodostusmallit kytkeytyvät asutushistoriaan. Mallit ovat yleensä kuuluneet alueen asuttaneen väestön kieleen. Jokaisella levikillä, joka kuvastaa nimimallien keskeistä osuutta nimenmuodostuksessa, on siis asutushistoriallinen (myös sosiolingvistinen) tausta. Sen mukaan, esiintyvätkö tällaiset nimet (esimerkiksi Väärä-nimet) varhain vai myöhään asutetuilla alueilla ja ovatko ne suurten vai pienten vesien nimiä, voidaan päätellä jotakin nimityypin iästä. Varhain asutetuilla

21

alueilla ja suurten paikkojen niminä esiintyvät nimet ovat liki poikkeuksetta vanhoja. Suuri osa väärien vesien nimistä liittyy niin suuriin vesiin, että niiden on otaksuttava tulleen nimetyiksi jo ennen kuin paikat joutuivat kiinteän asutuksen piiriin. Nimet ovat siis erä-, retki- ja matkanimiä, jotka on annettu rintamaan nimien mallin mukaan tai ilman sitä. Jos nimet liittyvät pieniin vesiin, ne on annettu silloin, kun suurimmat jo oli nimetty. Jokaisella pesyeellä on vielä omat ydinalueensa ja nimitihentymänsä; esimerkiksi Koukku-nimet sijoittuvat suurimmaksi osaksi seuduille, joilta samanlaisiin paikkoihin liittyvät Väärä-nimet puuttuvat.

Artikkeliinsa Analogisk namngivning och den toponomastiska teorin (1991) EERO KIVINIEMI on koonnut paljon siitä, mitä hän analogia-aiheisissa tutkimuksissaan on sanonut. Artikkeli on ennen kaikkea Kiviniemen tiivis teoreettinen synteesi aiemmasta tutkimuksestaan. Siinä hän esittelee myös uuden termin: toponomastinen teoria. Sen Kiviniemi määrittelee onomastiseksi kieliopiksi, teoriaksi, joka mahdollisimman tarkasti kuvailee ja selittää topografisten entiteettien nimenannon leksikaaliset, morfologiset ja syntaktissemanttiset piirteet. Koska analogian rooli nimenannossa on keskeinen, kuuluu sekin toponomastiseen teoriaan. Ongelmallisimpia tälle teorialle ja nimenannon ymmärtämiselle ovat paikannimet, joilla on appellatiivinen homonyymi. Nehän eivät tue sitä käsitystä, että nimenanto perustuisi analogisiin malleihin. Kiviniemi pyrkii artikkelissa näyttämään, ettei analogisen nimenannon ja niiden nimien välillä, joilla on appellatiivinen homonyymi, ole ristiriitaa.

Paikannimen tärkein ominaisuus on sen kyky yksilöidä tarkoitteensa; suuri osa paikannimistä onkin alun perin muodostettu suoraan yksilöiviksi. Tällaiset ilmaukset eroavat useimmiten jollakin tavalla appellatiivisista ilmauksista. Kieleen kuuluu tästä huolimatta myös ilmauksia, jotka voivat olla sekä yksilöiviä että luokittelevia. Kielenpuhuja käyttää ilmausta kuitenkin aina joko appellatiivina tai proprina.

Pelkän topografisen maastosanan sisältävien nimien tausta on erilainen kuin kaksiosaisilla nimillä. Tällaisia ilmauksia on voitu alkaa käyttää paikanniminä silloin, kun paikka on ainoa lajissaan tai hyvin keskeinen. Ulkopuolinen ei aina voi tietää, onko ilmaus appellatiivi vai propri, varsinkaan kun kyse on mikrotoponyymeistä. Paikannimiä kerätessä haastateltavien käsitykset siitä, mikä on paikannimi, voivat myös erota huomattavasti. Tämä on tärkeä ja keskeinen näkökulma, jota ei tähän mennessä ole riittävästi tähdennetty. Ylipäänsä on kiinnitetty liian vähän huomiota siihen, mitä laajat nimikokoelmamme oikein paljastavat ja mitä ja minkälaisia tietoja keruun tuloksena on saatu talteen.

22

2.4.2. Nimileksikko

Systemaattinen nimileksikon tutkimus suomenkielisessä onomastiikassa vahvistui vasta 1990-luvun kynnyksellä, vaikka se oli yksi 1960-lopulla käynnistyneen uuden systemaattisen onomastiikan tavoitteita. Yksi syy varsinkin perusosien systemaattisen tutkimuksen myöhäisyyteen oli se, että suomenkieliset nimistön ainekokoelmat on järjestetty vain nimen alun mukaan. Tällöin ei ole ollut helppoa eikä kaikin osin mahdollistakaan selvittää nimien jälkiosia.

Ensimmäinen perusteellinen suomenkielisen nimileksikon tutkimus on EERO KIVINIEMEN Perustietoa paikannimistä (1990), yksi suomalaisen nimistöntutkimuksen kulmakivistä. Teos esittää paikannimistön leksikaaliset pääpiirteet: paikannimiemme yleisimmät perusosat, appellatiiviset määritteet ja yleisimmät paikannimemme. Tavoitteena on ollut saada selville noin tuhat yleisintä määriteosaa ja tuhat yleisintä paikannimeä.

Nimen perusosina esiintyvien, paikkaa luonnehtivien appellatiivien määrä on kaikkiaan noin tuhat. Kiviniemi on luokitellut nämä sanat ryhmiin sen mukaan, minkälaisia paikkoja ne tarkoittavat. Perusjako on jako luontonimiin ja kulttuurinimiin. Tarkemmin ryhmiteltynä sanat jakautuvat kahdeksaan eri pääryhmään, joita ovat alue; asutus ja rakennukset; kulkutiet, rakennelmat, tekopaikat; viljelykset, heinämaat, laitumet; pinnanmuodostus; maaperä, kasvillisuus; veteen rajautuvat paikat; vedet. Valtaosa nimityksistä liittyy luonnonpaikkoihin, joka johtuu ennen kaikkea siitä, että maastopaikat ovat vaihtelevampia, jolloin niiden yksilöintiin on tarvittu laajempi sanasto. Kaikkiaan aineisto koostuu yleistermeistä ja erikoistermeistä, jotka ovat syntyneet paikallisempien ilmaisutarpeiden pohjalta. Keskimääräistä suuremmille tarkoitteille näyttävät usein riittävän yleisnimitykset, kun taas suhteellisen pieni koko synnyttää helposti erikoistermin tarpeen. Yleistermi valitaan nimen perusosaksi hyvin usein, vaikka muita mahdollisuuksia on runsaastikin. Syy tähän on ennen kaikkea siinä, että paikkojen yksilöinti on aina tapahtunut pienten yhteisöjen näkökulmasta. Tällöin tavallinen yleistermi luonnollisesti riittää erottamaan paikan.

Kiviniemi esittelee kirjassaan myös yleisimmät määriteosat ja tekee selkoa muun muassa siitä, miksi tietyt määriteosat ovat yleisiä ja miksi ne liittyvät juuri tietynlaisiin paikkoihin. Varsinkin maallikot saattavat joskus ihmetellä sitä, miksi esimerkiksi jokin luonnossa ja maisemassa tavallinen ei näy paremmin myös nimistössä. Nimien selityksiäkin saatetaan hakea tältä pohjalta. Nimiä tulkitessa on kuitenkin pidettävä aina mielessä nimen perustehtävä eli yksilöinti. Yksilöintihän on myös erilaistamista, joten harvinainen luonnehtii paikkaa aina paremmin kuin tavallinen. Näin esimerkiksi Haapa- on nimistössä yleinen määriteosa, vaikka puuna haapa on harvinainen.

23

Kaikkein yleisin määriteosa on 'suuri' — 'pieni' -vastakohtapari synonyymeineen. Tämä on luonnollista, koska paikan (suhteellinen) koko on kaikkein luontevin erotteluperuste. Proprisia määriteosia on niin ikään paljon, niiden osuus on lähes puolet kaikista määriteosista — onhan paikkojen nimeäminen niiden sijainnin perusteella jo olemassa olevien nimien mukaan toponyymisen systeemin kannalta taloudellinen piirre. Muuten paikkoja yksilöivä piirre ilmaistaan useimmin erilaisilla topografisilla appellatiiveilla.

Kiviniemen esittämät tulokset suomalaisesta paikannimistöstä ovat tärkeitä, kiehtovia ja osin myös yllättäviä. Tavanomaista ainesta nimistössä on huomattavan paljon. Yleisyys ja harvinaisuus pyrkivät nimien käytön kannalta optimaaliseen tasapainoon. Kiviniemen laskelmien mukaan 1 000 yleis(in)tä nimeä kattaisivat deappellatiivista nimistä noin 1/3 ja 1 000 yleisintä määritettä puolestaan kattaisivat yli puolet koko nimistöstä. Kirja sisältää noin 1 000 sellaista nimeä, joista on vähintään 100 esiintymää. Suomen yleisimmät paikannimet ovat -lA-loppuisia asumustennimiä ja pelto-perusosaisia viljelysnimiä. Tämä johtuu siitä, että tilannimien nimeämismalleja on suhteellisen vähän ja viljelysnimet taas puolestaan ovat yleensä tilakohtaiseen käyttöön syntyneitä mikrotoponyymejä, jolloin samojen nimien toistumisesta ei ole haittaa.

Saulo Kepsu on tehnyt tarkan selvityksen yhden pitäjän paikannimistön perusleksikosta, nimissä esiintyvistä maastoappellatiiveista, tutkimuksessaan Valkealan asuttaminen (1990) (myös luvussa Nimistöntutkimus asutus- ja kulttuurihistorian palveluksessa). Hän käyttää nimileksikkoa yhtenä asutushistoriallisten päätelmien aineistona. Ennen kaikkea nimien leksikaalisten elementtien levikin perusteella hän saattaa tehdä päätelmiä tutkimusalueelle tulleen asutuksen lähtöseuduista ja tulosuunnista. PETER SLOTTE rakentaa väitöskirjassaan Sjönamnen i Karlebynejden. En undersökning av huvudledstyperna (1978) tarkan kuvan Pohjanmaan maakunnan pohjoisimpien ruotsalaispitäjän järvien ja lampien nimissä esiintyvistä erilaisista vedenkokoumannimityksistä, niiden muodostamasta systeemistä ja nimityyppien kronologiasta. Suomen ruotsinkielisen nimistön nimileksikon tutkimuksen kulmakivi on Kurt Zilliacuksen ja Michaela Örnmarkin vuonna 2000 CD-romina ilmestynyt Namnledslexikon. Siihen sisältyvät kaikki suomenruotsalaisissa paikannimissä esiintyvät, ei-uniikit nimenosat, suffiksit ja päätteet. Nimenosien kuvauksessa tulee esiin monia asioita, muun muassa elementtien murteelliset variantit, elementtien levikki ja esiintymien määrä sekä tavallisimmat elementin sisältävät nimet.

Tutkimushankkeessa Finlands svenska ortnamn on ilmestynyt neljä tutkimusta, joissa käsitellään yhteen paikanlajiryhmään kuuluvia nimiä. GUNILLA HARLING-KRANCK selvittää väitöskirjassaan Namn på åkrar, ängar och hagar (1990) koko suomenruotsalaisen alueen

24

viljelysnimistön perusosasysteemin ottaen huomioon myös Ruotsin vastaavan nimistön. KURT ZILLIACUS esittelee teoksessaan Skärgårdsnamn (1989) suomenruotsalaisten saaristojen erilaisten luonnonpaikkojen nimien perusosasysteemit sekä kuhunkin perusosaan liittyvät tavallisimmat määritteet ja nimeämisperusteet. RITVA VALTAVUO-PFEIFER esittelee samaan tapaan maastonimiä teoksessa Terrängnamn i Svenskfinland (1998). Viimeksi on ilmestynyt LARS HULDÉNIN tutkimus suomenruotsalaisista asutusnimistä Finlanssvenska bebyggelsenamn (2001) (myös luvussa Alueelliset nimisysteemit). Kaikkiin näihin tutkimuksiin sisältyy lainanimistöntutkimusta, koska niissä on käsitelty myös suomesta ruotsiin lainautuneita nimiä ja nimielementtejä. (TA)

2.5. Sosio-onomastinen tutkimus

2.5.1. Nimitaito ja paikannimistön muuttuminen

Kun paikannimiä tutkitaan sosio-onomastisesti, tutkitaan ennen kaikkea niiden käyttöä, vaihtelua, variaatiota ja muuttumista. Sosio-onomastinen tutkimustapa ottaa huomioon koko sen sosiaalisen ja tilanteisen kentän, jossa nimiä käytetään. Keskeinen käsite ja tutkimuskohde sosio-onomastiikassa on variaatio (esim. Nicolaisen 1985: 123; Naumann 1989: 395).

Sosio-onomastinen tutkimus vahvistui Suomessa 1990-luvulla. Taustalla oli kenttäkeruun perinne ja aineistokeskeisyys, jotka jo vanhastaan olivat olleet suomalaisen nimistöntutkimuksen vahvuuksia. Konkreettinen nimien käyttö on näin ollut lähellä tutkijoita. Sosio-onomastinen tutkimus on myös luontevaa jatkoa 1970-luvulla käynnistyneelle systemaattiselle tutkimukselle. Jo tuolloin huomattiin nimistön käytön tutkimuksen tarpeellisuus. Esimerkiksi Kurt Zilliacus kehotti tutkimaan nimistön variaatiota ja vaihteluita eri yksilöiden kielessä. Hän otaksui, etteivät nimistöt näiltä osin osoittautuisi niin yhtenäisiksi ja yksiselitteisiksi kuin miksi niitä on luultu (Zilliacus 1972: 379). Nyt — noin 30 vuotta myöhemmin — voidaan sanoa, että Zilliacus oli aivan oikeassa: kaikenlaista vaihtelua ja variaatiota esiintyy nimistössä otaksuttua enemmän. Kesti kuitenkin yllättävän pitkään ennen kuin näin voitiin tutkimuksen avulla todeta.

1970-luvulla sosio-onomastista tutkimusta tehtiin Suomessa lähinnä vain ruotsinkielisen nimistön parissa. Alan varsinainen pioneerityö on PETER SLOTTEN, KURT ZILLIACUKSEN ja GUNILLA HARLINGIN tekemä nimitaitotutkimus Sociologiska namnstudier (1973). Tutkimuskohteena on kolmen kylän paikannimistöt. Jokainen tutkija oli nimestänyt tutkimuskylänsä aiemmin ja selvitti sitä, kuinka eri-ikäiset miehet ja naiset asuinkylänsä nimiä osaavat. Tutkimuksen ennakkoväittämät näyttivät

25

pitävän paikkansa: vanhat osasivat enemmän nimiä kuin nuoret ja miehet puolestaan enemmän kuin naiset. Lähellä sijaitsevien paikkojen nimet osattiin paremmin kuin kauempana sijaitsevien, ja saman perheen jäsenet osasivat samoja nimiä. Sukupuoli tuntui vaikuttavan nimitaitoon enemmän kuin ikä, aikuiset miehet näet osasivat noin neljänneksen enemmän nimiä kuin samanikäiset naiset.

PETER SLOTTE selvittelee tutkimuskylänsä asukkaiden nimitaitoa vielä artikkelissa Ortnamns räckvidd; namnbruk och namnkunnande (1976). Tutkimuskohteena olivat erityisesti nimireviirit ja nimenosaamissyyt. Slotten havainnoissa paikannimiä osataan viidestä eri syystä, joita ovat paikan omistus, käyttö, tapahtuma, sijainti ja nimen muoto.

Ensimmäiset suomenkieliset nimitaitotutkimukset olivat lähinnä joitakin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa valmistuneita opinnäytetöitä. Painettuja tutkimuksia ilmestyi kovin vähän. Yhden perheen kolmen eri sukupolven nimitaitoa käsittelee SAULO KEPSU artikkelissaan Toponymie des Dorfes Kepsu (1990). Tutkimus osoittaa, että paikannimet paljolti periytyvät sukupolvelta toiselle. Noin puolet vanhimman sukupolven nimistä on kuitenkin katoamassa, sillä nuoremmat eivät enää tarvitse näitä nimiä. Ammatin vaikutusta nimitaitoon selvittelee puolestaan RITVA LIISA PITKÄNEN (1996 ja 1998). Lounaissuomalaisen kylän kalastajan ja maanviljelijän nimitaidoissa on havaittavissa huomattavia eroja. Kalastajalle tärkeitä ovat vesien ja saariston paikat, kun maanviljelijä taas hallitsee hyvin viljelys- ja muuta kulttuurinimistöä.

Ensimmäinen laajempi suomenkielinen nimitaitotutkimus on neljän tutkijan, TERHI AINIALAN, JOHANNA KOMPAN, KAIJA MALLATIN ja RITVA LIISA PITKÄSEN artikkeli Paikannimien käyttö ja osaaminen — nimitaito Pälkäneen Laitikkalassa (2000). Siinä selvitetään eri-ikäisten, eri sukupuolta olevien ja eri ammateissa toimivien henkilöiden oman asuinkylän paikannimien osaamista. Hämäläisessä tutkimuskylässä on haastateltu 18:aa ihmistä, kolmesta eri ikäryhmästä: vanhat, keski-ikäiset ja nuoret. Haastatteluin on selvitetty paitsi kunkin haastatellun nimitaito eli käytettyjen ja tunnettujen paikannimien määrä myös nimireviiri eli sen alueen laajuus, jolta paikannimiä osataan. Lisäksi on tarkasteltu nimenosaamissyitä.

Kyläläisten välillä on nimitaidossa suuriakin eroja. Miehet osaavat keskimäärin enemmän nimiä kuin naiset, ja vanhemmat puolestaan enemmän nimiä kuin nuoret. Nuorten ja naisten nimitaito painottuu kulttuuri- ja erityisesti asutusnimiin. Miehet puolestaan osaavat enemmän luontonimiä. Ikä ja sukupuoli eivät kuitenkaan yksinään riitä nimitaidon selittäjäksi, sillä yksilölliset erot nimitaidossa ovat suuria. Ammatti ja harrastukset vaikuttavat usein nimitaitoon ikää ja sukupuolta enemmän.

26

1990-luvulla sosio-onomastinen näkökulma tuli esiin myös paikannimistön muuttumista koskevissa tutkimuksissa. Niissä huomattiin perinnäisen paikannimistön muuttuvan ja katoavan oletettua nopeammin. Ensimmäinen perusteellinen tutkimus paikannimistön muuttumisesta on TERHI AINIALAN väitöskirja Muuttuva paikannimistö (1997). Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin, millä tavoin ja miksi paikannimet ovat säilyneet, muuttuneet, vaihtuneet ja kadonneet noin kahden viime vuosisadan aikana kahdessa kylässä: hämäläisessä Asikkalan Kurhilassa ja savolaisessa Ristiinan Närhilässä. Aineistoina ovat vanhoihin asiakirja- ja karttalähteisiin sisältyvä paikannimistö sekä kylistä 1900-luvulla kerätyt nimikokoelmat. Tekijä on itse koonnut uusimman nimistön 1990-luvulla haastattelemalla kylien asukkaita.

Suuri osa paikannimistä on molemmissa kylissä kadonnut: noin kahdensadan vuoden takaisista, isonjaon aikaisista nimistä Kurhilassa 71 % ja Närhilässä 84 %, 1920–30-luvun nimistä Kurhilassa 50 % ja Närhilässä 43 %. 1960-luvulla Kurhilassa käytössä olleista nimistäkin on kadonnut peräti 43 %. Useimmat kadonneista nimistä ovat pienten käyttäjäpiirien nimiä, mikrotoponyymejä. Erilajisten paikkojen nimistä viljelysnimet ovat kadonneet useimmin: eri-ikäisistä viljelysnimistä on kadonnut noin 50–90 %. Artefaktien nimistäkin on hävinnyt valtaosa. Luontonimet ovat säilyneet paremmin: vesistönimistä on kadonnut keskimäärin vajaa neljännes ja maastonimistä kolmannes.

Paikannimien katoamisen on yleensä aiheuttanut elintapojen ja elinympäristön muuttuminen. Perinteiset maanviljelystavat ovat vaihtuneet uudenaikaisiksi, koneellisiksi tuotantotavoiksi. Monet asumukset ovat jääneet autioiksi, peltoja on metsitetty ja monet paikat (esimerkiksi ladot ja sillat) ovat hävinneet. Nykyisin paikkoja ei enää tarvitse yksilöidä niin tarkasti kuin aiemmin. Nimen katoamiseen on joskus voinut vaikuttaa sekin, ettei nimi enää riittävän hyvin ole kuvannut tarkoitettaan. Vaikka nimen ei tarvitse luonnehtia kohdettaan, voi kuvaavuuden menettäminen olla nimelle kohtalokasta. Tällöin nimi voi vaihtua; esimerkiksi Riihipelto on vaihtunut Puimalanpelloksi, kun riihi on pellon laidalta hävinnyt ja sen paikalle on rakennettu puimala.

Tutkimuksessa selvitetään myös nimissä tapahtuvia muutoksia ja niissä esiintyvää vaihtelua. Monista nimistä on käytössä useampia variantteja (esimerkiksi Koukku — Koukunkorpi). Tällainen nimivarianttien vaihtelu kertoo siitä, että nimen muotoa tärkeämpi on monesti nimen sisältö.

Osittain samanaikaisesti Ainialan väitöskirjatyön kanssa oli käynnissä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja Helsingin ja Tampereen yliopistojen suomen kielen laitosten yhteishanke Paikannimistön muuttuminen. Tutkimusasetelma oli hyvin samanlainen kuin Ainialan

27

väitöskirjassa. Ainiala kuului hankkeen ohjaajaryhmään, muita ohjaajia olivat Eero Kiviniemi, Kaija Mallat ja Ritva Liisa Pitkänen. Tutkimushankkeen tulokset on tiivistetty TERHI AINIALAN yhteenvetoartikkelissa Paikannimistön muuttuminen (2000).

Hankkeessa on tutkittu perinnäisen, maaseudulla käytössä olevan paikannimistön muuttumista nimiarkiston kokoelmien keruuajoista, 1960–1970-luvulta, nykypäiviin. Yhteensä yhdeksässä eri kylässä tehdyssä osatutkimuksessa on selvitetty sitä, missä määrin, miten ja miksi paikannimistö on alueittain muuttunut. Osatutkimusten tekijöistä valtaosa oli opiskelijoita, jotka tekivät aiheesta pro gradu -tutkimuksensa. Eri puolilla Suomea sijaitsevissa ja viimeaikaiselta kehitykseltään erilaisissa kylissä on paikannimistön muuttumisessa melko suuriakin eroja. Kylän kaikista nimistä on keskimäärin kadonnut noin puolet, vähimmillään noin kolmannes ja enimmillään jopa kaksi kolmannesta. Kaikkialla nimistä on siis joka tapauksessa kadonnut mittava osa. Paikannimien katoaminen johtuu usein muuttuneista yksilöintitarpeista. Toisaalta nimet ovat joskus kadonneet yksilöintitarpeen säilymisestä huolimattakin, jolloin nimet ovat vaihtuneet. Syynä nimen vaihtumiseen voi olla se, että nimen halutaan olevan paitsi yksilöijä myös paikkaa kuvaava ja paikalla tapahtuneesta muistuttava ilmaus.

Paikannimistön muuttumista voi tutkia vain vertaamalla aiempia nimikokoelmia nykyiseen tilanteeseen. Tästä syystä aineistoja on tarkasteltava lähdekriittisesti. Tutkimuksessa on osoitettu, millaisia puutteita ja vajavuuksia muutama vuosikymmen sitten kerättyihin nimikokoelmiin sisältyy. 1990-luvulla liki jokaisesta tutkimuskylästä on tallennettu enemmän nimistöä kuin 1960-luvulla, joskus jopa kaksi kertaa enemmän. Näinhän ei asian pitäisi olla, koska 1960-luvulta lähtien nimiä on kaikissa kylissä kadonnut eikä uusia nimiä ole syntynyt näin suuressa määrin. 1990-luvulla on päinvastoin ollut käytössä vähemmän nimiä kuin 1960-luvulla. Koska aiemman keruu päätavoite oli koota vanha ja perinnäinen nimistö talteen mahdollisimman tarkoin ja murteenmukaisena, jäi keruuhetkellä käytössä olevaa nimistöä tallentamatta. Uusien nimien ja uudempien asukkaiden nimitiedon kartoittamista ei pidetty arvokkaana eikä monesti edes tarpeellisena. 1960-luvun kokoelmista puuttuu runsaasti nimiä, varsinkin mikrotoponyymejä.

2.5.2. Kaupunkinimistö

Suomalainen nimistöntutkimus on vanhastaan vahvasti keskittynyt perinnäisen maaseutunimistön tutkimukseen. Taustalla on luonnollisesti Suomen historia maaseutuvaltaisena ja elinkeinoiltaan agraarisena maana. Paikannimien kenttäkeruu koski lähes yksinomaan maaseutua kylineen, kun taas kaupungeista ja ns. urbaaneilta alueilta ei paikannimiä juuri lainkaan

28

ollut kerätty. Kun Suomi 1900-luvun jälkipuoliskolla kaupungistui, tuli yhä useamman suomalaisen maisemaksi ja kotiseuduksi maalaiskylän sijasta kaupunki tai taajama. Nimistöntutkimuksen piirissä tämä johti vähitellen siihen, että havahduttiin huomaamaan, kuinka vähän kaupunkimaisen ympäristön nimistöstä tiedetään. Kaupunkinimistöä on Suomessa tutkittu vähän, ja tällöinkin tutkimuksen kohteena on liki yksinomaan ollut virallinen nimistö, ennen kaikkea kadunnimet. Kattavia kadunnimitutkimuksia on julkaistu eri kaupunkien (Helsingin 1979, 1981, 1999), Tampereen (Louhivaara 1999), Lahden (Laapotti 1994), Lappeenrannan (Lehikoinen 1982) ja Vammalan (Lepistö 1997) kadunnimistä. Näissä tutkimuksissa on esitetty kaupungin kadunnimistö jollakin tavoin ryhmitellen ja tehty selkoa kadunnimistön historiasta. Lisäksi on ilmestynyt ohjeistoja nimistönsuunnittelun avuksi ja tueksi (esim. Yhteinen nimiympäristömme — Nimistönsuunnittelun opas, toim. Sirkka Paikkala, Ritva Liisa Pitkänen ja Peter Slotte, 1999). Kaupunkien ja taajamien epävirallisesta, kansanomaisesta nimistöstä ei tätä vastoin ennen 2000-lukua tiedetty juuri mitään.

Tätä tutkimuksen aukkoa täyttämään syntyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja yliopistojen uusi yhteistyöhanke Kaupunkinimistö. Hanke koostuu osatutkimuksista, joista suurimman osan tekevät opiskelijat laatimalla erilaisia opintotöitä. Tutkimuskenttänä kaupunkinimistö on laaja. Hankkeessa käsitellään sekä virallista eli suunniteltua että epävirallista kaupunkinimistöä. Virallista nimistöä (varsinkin kadunnimiä) tutkitaan myös uusista näkökulmista. Esimerkiksi aihepiiri- eli ryhmänimeäminen on osoittautunut tarkempaa selvittelyä ansaitsevaksi teemaksi: voidaan miettiä muun muassa sitä, millaiset aiheet ryhmänimiin sopivat, kuinka paljon ryhmänimiltä voi vaatia opastavuutta ja minkälaiset mallit ja muodit niissä kuvastuvat. Virallista, suunniteltua nimistöä voidaan lisäksi tarkastella vaikkapa selvittämällä erilaisin kyselyin ja haastatteluin sitä, miten kaupunkilaiset ylipäänsä suhtautuvat oman ympäristönsä nimiin. Mitä nimiä pidetään hyvinä, mitä huonoina? Entä ymmärtävätkö nykyihmiset nimien asiasisällön, ja onko ymmärtäminen nimien käytön kannalta edes tärkeää?

Vaikka virallista nimistöäkin tutkitaan, kaupunkinimistöhankkeen keskeisenä tavoitteena on hankkia tietoa epävirallisesta paikannimistöstä. Näkökulma ja metodi on tällöin paljolti sosio-onomastinen. Kun epävirallista kaupunkinimistöä tutkitaan sosio-onomastisesti, mahdollisia tutkimuskohteita on lukuisia. Kaupunkinimistö on havaintojen mukaan monella tavalla kerroksellista: erilaiset ryhmät käyttävät erilaista nimistöä. Nimitaidossa ja nimitarpeessa voi olla suuriakin eroja. Eri ihmiset tarvitsevat ja käyttävät eri nimiä jo siksi, että heidän pitää puhua eri paikoista. Olisi selvitettävä, kuinka suuria eroja on nimitaidossa ja nimitarpeessa eri ihmisten ja ihmisryhmien välillä, esimerkiksi eri

29

ikäryhmien, eri sukupuolten, eri ammattiryhmien, eri alueilla asuvien ja eri äidinkieltä puhuvien välillä.

Kaupunkinimistössä kaikenlainen vaihtelu ja variaatio näyttää olevan suurta, muun muassa niin, että samoista nimistä käytetään usein erilaisia muotoja. Tätä paikannimien käytön tilanteista vaihtelua olisi syytä selvittää tarkemmin. Onko löydettävissä joitakin säännönmukaisuuksia sille, miksi toisissa tilanteissa käytetään erilaisia nimimuotoja kuin toisissa?

Tärkeitä tutkimuskysymyksiä on paljon muitakin. Mitkä ovat nykykaupunkilaiselle kaikkein tärkeimpiä ja keskeisimpiä nimiä? Mitkä ovat kaupunkimaiseman makrotoponyymejä, niitä nimiä, jotka useimmat asukkaat jossakin kaupungissa tai kaupunginosassa tuntevat? Kuinka keskeisellä sijalla tunnetuimpien nimien ryhmässä ovat kauppaliikkeiden, yritysten, liikekeskusten ja muiden vastaavien paikkojen nimet? Hahmottaako kaupunkilainen maailmaansa ennen kaikkea Ikean, Maximarketin ja Shellin kautta? Kuinka vähän nykykaupunkilaisen nimimaisemaan kuuluu "tavallisia", "oikeita" paikannimiä, vaikkapa sellaisia kuin Vantaanjoki, Mustavuori ja Vartiokylänlahti?

Valmiita tutkimusaineistoja ei juurikaan ole, joten jokaisen tutkijan on itse koottava oma aineistonsa haastattelemalla asukkaita. Tällä tavoin sosio-onomastinen kaupunkinimistön tutkimus rakentuu suomalaisen nimistöntutkimuksen vankkaan aineistojen kenttäkeruun perinteeseen.

Kaupunkinimistön tutkimuskenttään kuuluvat myös yritysnimet. Niitä tutkii ennen kaikkea aiheesta väitöskirjaa tekevä PAULA SJÖBLOM. Kahdessa artikkelissaan Yritysnimet — rajanvetoja (2000a) ja Soma, Kärsä-Pähkinä ja Junavahti: turkulaisten asunto-osakeyhtiöiden nimet (2000b) Sjöblom pohdiskelee muun muassa sitä, mikä yritysnimien asema proprien ryhmässä ja suhde muihin nimikategorioihin on. (TA)

2.6. Nimistöntutkimuksen professuuri ja opiskelijoiden pro gradu -työt

Helsingin yliopistoon vuonna 1969 perustetulla nimistöntutkimuksen professuurilla on ollut keskeinen asema suomalaisessa onomastiikassa. Professuuria hoiti ensin Viljo Nissilä ja vuodesta 1971 Eero Kiviniemi. Kiviniemen rooli viime vuosikymmenten suomalaisen nimistöntutkimuksen kehittämisessä on ollut keskeinen. Paljolti hänen ansiotaan on se, että nimistöntutkimuksen asema fennistiikassa on selkiytynyt ja onomastiikka on saanut entistä itsenäisemmän luonteen. Kiviniemi on myös yksi maailmalla laajimmin tunnetuista nimistöntutkijoista, joka on tuonut kansainväliseen onomastiikkaan ennen kaikkea teoreettista ja metodista tietämystä. Hän on ollut voimakkaasti vaikuttamassa siihen, että yksittäisten nimien tutkimisesta on siirrytty laajempien kokonaisuuksien tarkasteluun, nimisysteemien kuvaukseen ja tutkimukseen.

30

Professorina ja opettajana Kiviniemen vahva vaikutus näkyy siinä, että mittava määrä tutkimuksesta on syntynyt opiskelijoiden pro gradu -töinä. Näiden merkityksestä suomalaisessa nimistöntutkimuksessa EERO KIVINIEMI kirjoittaa artikkelissa Studenter som namnforskare (1999). Vuosina 1971–1996 valmistui 149 Kiviniemen hyväksymää nimistögradua, vuosittain keskimäärin noin kuusi (joista kukin sisälsi keskimäärin noin 160 sivua). Opiskelijat ovat siis tuottaneet vuosittain liki 1 000 sivua tekstiä nimistöntutkimuksesta, joka on selvästi enemmän kuin yleensä on ilmestynyt painettua nimistöntutkimusta. Taso on usein ollut myös varsin korkea. Kaikista graduista valtaosa (82 %) on ollut paikannimiaiheisia, ja näistä puolestaan suurin osa on ollut aluemonografioita, joissa olennaisena osana on nimien rakenneanalyysi ja nimeämisperusteiden luokittelu. Tällä tavoin on kertynyt laaja tietämys nimistöstä, joka keskimäärin on myös yhteismitallista ja vertailukelpoista. Viime vuosina aluemonografioiden osuus on vähentynyt, ainakin osin siksi, että opiskelijat eivät enää tunne maaseutukulttuuria niin hyvin kuin aiemmin. Toisaalta myös aihealueiden kirjo on laventunut. Tutkimuksia on tehty enemmän topolekseemeistä, leksikaalisin rajauksin. Myös sosio-onomastiset aiheet ovat innostaneet. Aivan viime vuosina maaseudun nimistön rinnalle ja ohikin on vahvasti tullut kaupunkinimistön tutkimus. (TA)

2.7. Nimistönhuolto

Nimistönhuollolla pyritään siihen, että suomalaiset tuntisivat perinteiset nimikäytännöt, uuden nimistön muodostus- ja käyttötavat ja suomen kielen mukaiset nimien oikeinkirjoitussäännöt. Myös ulkomaiset paikan-, henkilön-, yritys- ja tuotenimet kuuluvat nimistönhuollon alaan. Samaan tapaan toimii myös ruotsinkielisen nimistön huolto. Nimistönhuollon asiantuntijalaitos Suomessa on Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, jonka puoleen on mahdollista kääntyä erilaisissa nimikysymyksissä. Tutkimuskeskuksen nimistönhuoltajat vastaavat neuvontapuhelimessa maksutta paikannimien, suku- ja etunimien ynnä muiden erisnimien kieliasua ja käyttöä koskeviin kysymyksiin. Nimistönhuolto antaa myös suosituksia ja pyynnöstä lausuntoja viranomaisille. Suomessa viime vuosikymmenien suuri nimistönhuoltotehtävä on ollut Maanmittauslaitoksen julkaiseman koko maan kattavan 1 : 20 000 -mittakaavaisen peruskarttasarjan paikannimistön tarkistaminen. Työn kuluessa paikannimien oikeinkirjoitusohjeet ovat vakiintuneet. Karttanimet ovat tärkeitä mm. siksi, että nimiperinteen on todettu olevan muuttumassa suullisesta kirjalliseksi: ihmiset eivät enää välttämättä opi paikannimiä edellisiltä sukupolvilta vaan opiskelevat niitä kartoista. Nimistönhuoltajat tarkastavat ja korjaavat tilauksesta karttojen, kartastojen, hakuteosten ja oppikirjojen ja atk-muotoisten aineistojen nimistöä, samoin kuntien kaavasuunnitelmia ja haja-asutusalueiden tiennimisuunnitelmia.

31

Tutkimuskeskuksella ei ole päätäntävaltaa nimikysymyksissä. Nimiä suunnittelevat ja niistä päättävät monenlaiset viranomaistahot. Kuntien vastuulla on ollut parin viime vuosikymmenen aikana toteutettu teiden nimeäminen haja-asutusalueilla. Kunnissa hoidetaan myös taajamien kaavanimistön suunnittelu. 1990-luvun lopussa arvioitiin kunnissa suunniteltujen nimien määräksi yli 250 000 (Kaaavanimien hätäkaste). Muutama vuosi sitten tutkimuskeskus teki Opetusministeriölle aloitteen hajanaisesti hoidettujen nimiasioiden uudelleen koordinoimisesta paikannimilain avulla (Paikkala & al. 1997).

Suomen virallinen kaksikielisyys ja sen heijastuminen nimistönhuoltoon näkyy selvimmin kaksikielisten kuntien kaavanimistön suunnittelussa. Aiemmin kaksikielisillä alueilla kaikilla kaavanimillä on ollut sekä suomen- että ruotsinkielinen muoto, mutta viime aikoina on ruvettu pyrkimään vain yhden nimen käyttöön (Aikio—Paikkala—Slotte 2001). (RLP)

3. Tutkimus 2000-luvun alussa

Helsingin yliopiston nimistöntutkimuksen professuuri oli kolmisen vuotta vailla hoitajaa vuodesta 1998 alkaen. Osittain tästä syystä vastuu nimistöntutkimuksen edistämisestä siirtyi paljolti Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle. Tutkimuskeskuksen nimistöntutkijat ryhtyivätkin entistä tiiviimpään yhteistyöhön yliopistojen suomen kielen laitosten. Tärkein yhteistyökumppani on luontevasti ollut Helsingin yliopisto. Opiskelijoiden perusopetuksesta on huolehtinut laitosten oma henkilökunta, mutta jatko-opetuksessa ja valinnaisten kurssien pitämisessä tutkimuskeskuksen tutkijat ovat antaneet oman vahvan panoksensa. Menestyksekkäitä yhteistyöhankkeita ovat olleet vuonna 1999 päättynyt Paikannimistön muuttuminen ja vuonna 2000 käynnistetty Kaupunkinimistö. Lokakuusta 2001 nimistöntutkimuksen professorin virka täytettiin viisivuotiskaudeksi, tällä kertaa Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen ja tutkimuskeskuksen yhteisenä virkana. Virkaan valittiin Ritva Liisa Pitkänen.

Tutkimuskeskuksen vahvistunut rooli näkyy myös uusien valtakunnallisten nimistöseminaarien ja työpajojen järjestäjänä. Alan tutkijat ja opiskelijat yhdistäneitä seminaareja on järjestetty syksystä 1998 alkaen. Syksyisissä seminaareissa on esitelmöity ja keskusteltu alan ajankohtaisista tutkimuksista, keväisissä työpajoissa on puolestaan keskitytty jonkin tietyn teeman ääreen. Aiheina ovat tähän mennessä olleet kaavanimet, kaupunkinimistö ja henkilönnimet. Eri puolilta maata saapuvia osallistujia näissä tilaisuuksia on ollut noin 30–60.

Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella on nimistöntutkimuksesta annettu opetusta jatkuvasti. Alalla on lisäksi jatko-opiskelijoita. Muissa kuin Helsingin yliopistossa nimistöopetusta annetaan vaihtelevasti. Joissakin

32

yliopistoissa nimistön peruskurssi kuuluu pakollisiin opintoihin, joissakin nimistö on osa esimerkiksi sanastokurssia. Pro gradu -tason ja vähäisempiä nimistötöitä tehdään kuitenkin kaikissa maamme yliopistoissa, joten kiinnostusta alaa kohtaa on kaikkialla. Myös joitakin jatko-opintoja nimistön alalta on muissakin kuin Helsingin yliopistossa tehty ja on tekeillä.

Suomalaiset nimistöntutkijat ovat perinteisesti osallistuneet aktiivisesti kansainväliseen toimintaan. Ritva Liisa Pitkänen on nimistöntutkijoiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön ICOSin johtokunnan jäsen (1996–2002) ja Terhi Ainiala Suomen edustaja pohjoismaiden nimistöntutkijoiden yhteistyökomiteassa NORNAssa (ainakin 1998–2003). Kansainvälisissä ja pohjoismaisissa kongresseissa ja symposiumeissa on paitsi oltu mukana myös itse kannettu vastuuta niiden järjestelyistä. Vuonna 1990 Helsingissä järjestettiin 17. kansainvälinen nimistöntutkimuskongressi.

Tutkimuskeskuksessa käynnissä olevista tutkimushankkeista tärkein ja merkittävin on Kaupunkinimistön rinnalla nimikartastohanke. Kartastosarjan ensimmäinen osa on Paikannimikartasto, vuonna 2003 verkkojulkaisuna ilmestyvä kartasto. Nimiarkiston kokoelmiin pohjautuva paikannimikartasto antaa tietoa luonto- ja viljelysnimien levikeistä ja tarjoaa yleistä tietoa nimistön systemaattisuudesta. Kartastossa esitetään noin 300 keskeisen nimen levikki. Kartasto havainnollistaa sitä, kuinka monenlaisia nimien levikkialueet ovat. Nimien levikit voivat olla suppeammin esimerkiksi hämäläisiä, savolaisia tai yleisemmin läntisiä, itäisiä, eteläisiä tai pohjoisia. Levikit voivat myös kulkea eri tavoin vaaka- tai pystysuoraan tai vinottain Suomen halki. (TA)

Lähteet

AHLQVIST, ARJA (1992) Наблюдения над финно-угорским субстратом Ярославского края на материале гидронимических формантов -(v)ga и -(v)nga, -(v)n'ga, -(v)nda. — Studia slavica Finlandensia 9, s. 1–50.

AIKIO, SAMULI—PAIKKALA, SIRKKA—SLOTTE, PETER (2001) Ohjeita kak-sikielisten alueiden nimistönsuunnitteluun. — Vir. 104, s. 26–31; Anvisnin-gar för namnplanering inom tvåspråkiga områden. — Språkbruk 3/2001, s. 18–23.

AINIALA, TERHI (1997) Muuttuva paikannimistö. SKST 667. Hki. 272 s. AINIALA, TERHI (2000) Paikannimistön muuttuminen. — Vir. 104, s. 355–372. AINIALA, TERHI—KOMPPA, JOHANNA—MALLAT, KAIJA—PITKÄNEN, RITVA

LIISA (2000) Paikannimien käyttö ja osaaminen — nimitaito Pälkäneen La-itikkalassa. — Vir. 104, s. 330–354.

33

ALANEN, TIMO—KEPSU, SAULO (1989) Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805. SKST 505. Helsinki.

CHRISTENSEN, VIBEKE—KOUSGÅRD SØRENSEN, JOHN (1972) Stednavne-forskning 1. Afgransning. Terminologi. Metode. Datering. København.

HARLING-KRANCK, GUNILLA (1990) Namn på åkrar, ängar och hagar. SSLF 565. Hfors. 384 s.

Helsingin kadunnimet 2. Helsingfors gatunamn 2. Toim. LEO PESONEN. Hel-sinki 1979.

Helsingin kadunnimet 3. Helsingfors gatunamn 3. Toim. JYRKI LEHIKOINEN. Helsinki 1999.

Helsingin kadunnimet. Toim. LEO PESONEN. 2., uudistettu painos. Helsinki 1981.

HULDÉN, LARS (2001) Finlandssvenska bebyggelsenamn. Namn på landskap, kommuner, byar i Finland av svenskt ursprung eller med särskilt svenskt form. Svenska litteratursällskapet i Finland. Helsingfors.

ITKONEN, T. I. (1920) Lappalaisperäisiä paikannimiä suomenkielen alueella. — Vir. 24, s. 1–11, 49–57.

ITKONEN, T. I. (1984) Suomen lappalaiset vuoteen 1945. 2. painos. WSOY, Porvoo. 2 vol. (589, 629 s.). (1. painos 1948.)

ITKONEN, TERHO (1961) Nimestäjän opas. Sanakirjasäätiön nimistöjaoksen julkaisuja 1. TL 21. SKS, Hki, 2. painos. 1964. 67 s.

ITKONEN, TERHO (1997) Nimestäjän opas. 3. uudistettu painos. Apuneuvoja suomalais-ugrilaisten kielten opintoja varten 13. Suomalais-ugrilainen seura, Hki 1997. 120 s.

Kaavanimien hätäkaste. Nimistönsuunnittelu kunnissa 1999. Toim. SIRKKA PAIKKALA. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus — Suomen Kuntaliitto 2000. Helsinki.

KARSTEN, T. E. (1921, 1923) Svensk bygd i Österbotten I, II. Svenska littera-tursällskapets skrifter 155, 171. Helsingfors.

KEPSU, SAULO (1981) Pohjois-Kymenlaakson kylännimet. Village place names in northern Kymenlaakso. SKST 367. Hki. 310 s.

KEPSU, SAULO (1990a) Toponymie des Dorfes Kepsu. — Finnish onomastics. Namenkunde in Finnland. Toim. LESKINEN, HEIKKI—KIVINIEMI, EERO. SF 34. SKS, Hki, s. 61–83.

KEPSU, SAULO (1990b) Valkealan asuttaminen. — Valkealan historia 1. HAMARI, RISTO—MIETTINEN, TIMO—KEPSU, SAULO. Valkealan kunta, Valkeala, s. 87–456.

KIVINIEMI, EERO (1971) Suomen partisiippinimistöä. Ensimmäisen partisiipin sisältävät henkilön- ja paikannimet. SKST 295. Hki. 307 s.

KIVINIEMI, EERO (1973) Ortnamnens uppkomst i typologiskt perspektiv. — Synvinklar på ortnamn. Toim. ZILLIACUS, KURT. Meddelanden från Folkkultursarkivet 1. SSLF 454. Hki, s. 25–47.

KIVINIEMI, EERO (1975) Paikannimien rakennetyypeistä. Suomi 118/2. SKS, Hki. 82 s.

34

KIVINIEMI, EERO (1977) Väärät vedet. Tutkimus mallien osuudesta nimenmuodostuksessa. SKST 337. Hki. 216 s.

KIVINIEMI, EERO (1979) Nimistöntutkimus. — Otavan Suuri Ensyklopedia 12. Keuruu.

KIVINIEMI, EERO (1980) Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona. — Vir. 84, s. 319–338.

KIVINIEMI, EERO (1981) Namenforschung und Siedlungsgeschichte in Finnland. — PICOS 13/1, s. 609–614.

KIVINIEMI, EERO (1985) Rautalammin varhaishistoriaa paikannimistön valossa. — Rautalammin kirja. Toim. KUKKONEN, JUKKA. JYK 20. Rautalammin kunta, Rautalampi, s. 99–129.

KIVINIEMI, EERO (1987) Voidaanko nimeämisperusteet luokitella? — Kieli 2. Toim. KIVINIEMI, EERO—PITKÄNEN, RITVA LIISA. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Hki, s. 7–34.

KIVINIEMI, EERO (1990) Perustietoa paikannimistä. Suomi 149. SKST 516. Hki. 243 s.

KIVINIEMI, EERO (1991) Analogisk namngivning och den toponomastiska teorin. — Analogi i navngivning. Tiende nordiske navneforskerkongres, Brandberg 20.–24. maj 1989. Toim. ALBØGE, GORDON—MELDGAARD, EVA VILLAR-SEN—WEISE, LIS. NORNA-rapporter 45. NORNA-förlaget, Uppsala, s. 111–120.

KIVINIEMI, EERO (1999) Studenter som namnforskare. — Den nordiska namnforskningen. I går, i dag, i morgon. Handlingar från NORNA:s 25:e symposium i Uppsala 7–9 february 1997. Toim. WAHLBERG, MATS. NORNA-rapporter 67. NORNA-förlaget, Uppsala, s. 255–262.

KIVINIEMI, EERO—HARLING-KRANCK, GUNILLA—SLOTTE, PETER—PITKÄ-NEN, RITVA LIISA (1977) Der Namenbestand an der finnisch-schwedischen Sprachgrenze. — Onoma 21, s. 426–429.

KIVINIEMI, EERO—PITKÄNEN, RITVA LIISA—ZILLIACUS, KURT (1974) Nimistöntutkimuksen terminologia. Terminologin inom namnforskningen. CT 8. Hki. 112 s.

KOIVULEHTO, JORMA (1987) Namn som kan tolkas urgermansk. — Klassiska problem inom finlandssvensk ortnamnsforskning. Svenska litteratursällskapets jubileumssymposium på Hanaholmen 4–6 oktober 1985. Toim. HULDÉN, LARS. SNoF 67. SSLF 539. Hfors, s. 27–42.

LAAPOTTI, MARJUKKA (1994) Lahden paikannimistö. Lahti. LEHIKOINEN, LAILA (1982) Lappeenrannan kadunnimet. Etelä-Karjalan museon

julkaisusarja 9. Lappeenranta. 126 s. LEHIKOINEN, LAILA (1988) Kirvun talonnimet. Karjalaisen talonnimisysteemin

kuvaus. SKST 493. Hki. 294 s. LEPISTÖ, RIITTA (1997) Katukiviin isketyt ilmeet. Tutkielma Vammalan kadun-

nimistöstä. Folia fennistica & linguistica 19. Tampereen yliopisto, Tampere. 150 s.

LOUHIVAARA, MAIJA (1999) Tampereen kadunnimet. Tampereen museoiden julkaisuja 51. Tampereen kaupunki, Tampere. 304 s.

35

NAERT, AINO (1995) Ortnamn i språkkontakt. Metoddiskussion med utgångspunkt i ortnamnsskicket i ett finsk-svenskt kontaktområde. NG 20. Uppsala. 238 s.

NÄRHI, EEVA MARIA (1990) The Onomastic Central Archives — the foundation of Finnish onomastics. — Finnish onomastics. Namenkunde in Finnland. Toim. LESKINEN, HEIKKI—KIVINIEMI, EERO. SF 34. SKS, Hki, s. 9–25.

NAUMANN, HORST (1989 [1984]) Soziolinguistische Aspekte der Onomastik. — Reader zur Namenkunde I, s. 391–401.

NICOLAISEN, W. F. H. (1985) Socio-onomastics. — PICOS 15, s. 118–132. NISSILÄ, VILJO (1939) Vuoksen paikannimistö 1. SKST 214. Hki. 488 s. NISSILÄ, VILJO (1956) Slaavilaisia aineksia nimistössämme. — Vir. 60, s. 49–

70. NISSILÄ, VILJO (1959) Tampere-nimestä. — Vir. 63, s. 190–205. NISSILÄ, VILJO (1962) Suomalaista nimistöntutkimusta. Sanakirjasäätiön

nimistöjaoksen julkaisuja 2. SKST 272. Hki. 220 s. NISSILÄ, VILJO (1968) Hartolan erä- ja asutuskausi nimistön valossa. — Hartolan kirja. Toim. MARKKANEN, ERKKI. JYK 6. Hartolan kunta ja seurakunta, Hartola, s. 31–57.

NISSILÄ, VILJO (1975) Suomen Karjalan nimistö. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön julkaisuja. Joensuu. 382 s.

NISSILÄ, VILJO (1976) Suur-Vanajan nimistöä. — Vanajan historia 1. Toim. KOSKIMIES, Y. S.—LAMPINEN, PEKKA. Wanaja-seuran julkaisuja 20. Hämeenlinna, s. 11–61.

OJANSUU, HEIKKI (1920) Suomalaista paikannimitutkimusta 1. Tähänastisen tutkimuksen arvostelua. Turun suomalaisen yliopistoseuran julkaisuja. Otava, Turku. 274 s.

PAIKKALA, SIRKKA—PITKÄNEN, RITVA LIISA—SLOTTE, PETER (toim.) (1997) Paikannimet — yhteinen omaisuutemme. Tarvitaanko Suomessa paikannimilakia. KKTKJ 99. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Hki. 76 s.

PAIKKALA, SIRKKA—PITKÄNEN, RITVA LIISA—SLOTTE, PETER (toim.) (1999) Yhteinen nimiympäristömme. Nimistönsuunnittelun opas. KKTKJ 110. Suo-men kuntaliitto, Hki. 225 s.

PIPPING, HUGO (1918) Finländska ortnamn. Skrifter utgivna av Åbo akademikommitté 7. Schildt, Hfors. 139 s.

PITKÄNEN, RITVA LIISA (1985) Turunmaan saariston suomalainen lainanimistö. SKST 418. Hki. 394 s.

PITKÄNEN, RITVA LIISA (1990a) Ortnamn av finskt ursprung. — "Finska skären". Studier i åboländsk kulturhistoria. Toim. ZILLIACUS, KURT. Föreningen Konstsamfundets publikationsserie 7. Hfors, s. 135–193.

PITKÄNEN, RITVA LIISA (1990b) Uplift as a method of dating the names of natural places. — Finnish onomastics. Namenkunde in Finnland. Toim. LESKINEN, HEIKKI—KIVINIEMI, EERO. SF 34. SKS, Hki, s. 47–60.

PITKÄNEN, RITVA LIISA (1996) Viljelijän kylä — kalastajan saaristo. Ammatti nimitaidon taustana. — Kielen kannoilla. Kotimaisten kielten

36

tutkimuskeskus 20 vuotta. Toim. PITKÄNEN, RITVA LIISA—SUNI, HELENA—TANNER, SATU. KKTKJ 86. Edita, Hki, s. 102–118.

PITKÄNEN, RITVA LIISA (1998) The nomenclatures of a farmer and a fisherman. Occupation as the decisive factor. — PICOS 19/2, s. 277–282.

ROSTVIK, ALLAN (1969) Om klassificering av ortnamn. — NoB 57, s. 112–132. SAARIKIVI, JANNE (1998) Pinega-joen alueen muinainen suomalais-ugrilainen asutus historiallisten lähteiden ja kielellisen substraatin valossa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

SAARIKIVI, JANNE (2000) Kontaktilähtöinen kielenmuutos, substraatti ja sub-straattinimistö. — Vir. 104, s. 393–415.

SAARIKIVI, JANNE (2001) Maastoappellatiivit proprien ja appellatiivien välis-enä rajapintana: kontaktilingvistiikan ja etymologian näkökulmia. — Kieli 14. Nimien maailmasta. Toim. MALLAT, KAIJA—AINIALA, TERHI—KIVINIEMI, EERO. Helsinki, s. 76–105.

SAXÉN, RALF (1910) Finländska vattendragsnamn. Studier i nordisk filologi 1. Skrifter utgivna av Svenska Litterätursällskapet i Finland 92. Helsingfors.

SJÖBLOM, PAULA (2000a) Yritysnimet — rajanvetoja. — Sananjalka 42, s.141–155.

SJÖBLOM, PAULA (2000b) Soma, Kärsä-Pähkinä ja Junavahti: turkulaisten asunto-osakeyhtiöiden nimet. — Vir. 104, s. 373–392.

SLOTTE, PETER (1976) Ortnamns räckvidd; namnbruk och namnkunnande. — Ortnamn och samhälle. Aspekter, begrepp, metoder. Rapport från NORNA:s fjärde symposium i Hanaholmens kulturcentrum den 25–27 april 1975. Toim. DALBERG, VIBEKE & al. NORNA-rapporter 10. Uppsala, s. 125–140.

SLOTTE, PETER (1978) Sjönamnen i Karlebynejden. En undersökning av huvud-ledstyperna. Acta Academiae Aboensis, Ser. A, Vol. 55 nr. 5. Åbo.

SLOTTE, PETER—ZILLIACUS, KURT—HARLING, GUNILLA (1973) Sociologiska namnstudier. — Synvinklar på ortnamn. Toim. ZILLIACUS, KURT. Medde-landen från folkkultursarkivet 1. Helsingfors, s. 97–181.

THORS, CARL-ERIC (1953) Studier över finlandssvenska ortnamnstyper. Studier i nordisk filologi 42/2. Svenska litterätursällskapet i Finland, Helsingfors.

VAHTOLA, JOUKO (1980) Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia historica septentrionalia 3. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi. 563 s.

VALTAVUO-PFEIFER, RITVA (1998) Terrängnamn i Svenskfinland. Published by KKTK. SSLF 615. Hfors. 263 s.

ZILLIACUS, KURT (1972) Nimistötieteellisten synteesien aikaa. — Nimikirja. Toim. SIHVO, HANNES. KV 52, s. 360–382.

ZILLIACUS, KURT (1980) Ortnamnsförråden vid språkgränsen i Finland. Presentation av ett forskningsprojekt. — Ortnamn och språkkontakt. Handlingar från NORNA:s sjätte symposium i Uppsala 5–7 maj 1978. Toim. ANDERSSON, THORSTEN—BRYLLA, EVA—ROSTVIK, ALLAN. NORNA-rapporter 17. Uppsala, s. 317–349.

ZILLIACUS, KURT (1989) Skärgårdsnamn. SSLF 558. Hfors. 251 s.

37

ZILLIACUS, KURT—ÖRNMARK, MICHAELA (2000) Namnledslexikon. Forskningscentralen för de inhemska språken, Helsingfors.