Savonlinnan postitalo muuttui rakentamisvaiheessa 1954–56 virastotaloksi (arkkitehti Martti Melakari, Rakennushallitus). Virastotalo purettiin 2014. Kuva: Uuskuva, Museovirasto.

Markus Manninen Valtion virastotalot ovat tunnusomainen osa hyvinvointivaltion rakennuskantaa: keskushallinnon virastoissa suunniteltiin ja väliportaan sekä paikallishallinnon tiloissa valvottiin ja toteutettiin hyvinvointivaltion tavoitteita ja säädöksiä. Virastotalojen rakentaminen oli valtakunnallinen ilmiö, jonka kulta-aika kesti 1950-luvulta 1970-luvulle. Talot heijastavat monin tavoin aikaansa, niiden käyttötarkoituksen, julkisen rakentamisen käytäntöjen, arkkitehtuurin ja rakennustekniikan, suunnittelunohjauksen ja rahoituksen osalta. Virastotilojen tarve kuvaa hallinnon kehitystä eri ajankohtina. Ruotsin vallan aikana hallinto keskittyi Tukholman lisäksi läänien pääkaupunkeihin, maaherrantaloihin. Autonomian aikana Suomi sai oman keskushallintonsa ja virastojärjestelmän, joka sijaitsi Helsingissä. Autonomian ajan hallintojärjestelmä virastoineen säilyi peruspiirteiltään samanlaisena Suomen itsenäistymisen jälkeen. Valtionhallinto jakautui 1) keskushallintoon, eli valtioneuvostoon ja keskusvirastoihin, 2) väliportaan hallintoon, eli lääninhallituksiin ja piiriviranomaisiin, sekä 3) paikallishallintoon. Pienillä paikkakunnilla valtionhallintoa edustivat ennen 1950-lukua lähinnä posti- ja poliisiviranomaiset. Hyvinvointivaltiokehitys toi verotoimistot ja työvoimatoimistot pienillekin paikkakunnille. Eri virastot pyrittiin keskittämään valtion virastotaloihin niin suurilla kuin pienilläkin paikkakunnilla. Yhä useampi valtion virastotalo jää tyhjilleen, myydään tai puretaan. Se kertoo yhteiskunnan muutoksista ja valtionhallinnon supistuksista 1990-luvulta lähtien. Valtion virastotalo alkuperäisessä käytössään on harvinaistuva rakennustyyppi.

Oulaisten valtion virastotalo valmistui 1958, (arkkitehti Annikki Virtanen). Pääkäyttäjinä olivat posti ja poliisi. Kuva: Rakennushallitus Uc:156, Kansallisarkisto.

Valtion virastotaloja ryhdyttiin rakentamaan 1950-luvulla myös pienille paikkakunnille. Näin voitiin kaikki paikkakunnan virastotilat keskittää yhteen rakennukseen. Virastotaloja suunniteltiin seitsemisenkymmentä, mutta kaikkien toteutukseen ei löytynyt varoja. Virastotalot olivat harjakattoisia ja julkisivuiltaan rapattuja, arkkitehtuuriltaan kuten muutkin valtion rakennukset tuohon aikaan.

Valtion rooli kokonaisvaltaisessa yhteiskuntasuunnittelussa vahvistui. Keskitetyn terveyden- ja sosiaalihuollon sekä asuntojen ja palkkatyön turvaaminen kaikille kansalaisille olivat päätavoitteita. Valtionhallinnon perinteiset tehtävät yleisen hallinnon ja järjestyksenpidon alueilla jäivät taka-alalle 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuoliskolla. Virastotilojen tarve kasvoi, koska väliportaan ja paikallishallinnon henkilökunta lisääntyi. Valtio ryhtyi rahoittamaan ja valvomaan monia aiemmin kunnille ja kaupungeille kuuluneita palveluita. Lääninhallituksia vahvistettiin ja ne saivat vastuulleen alueensa rakentamisen, kaavoituksen ja liikenteen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen kehittämistä.

Rovaniemen virastotalojen jälleenrakentaminen oli lääninhallinnon merkittävimpiä rakennustöitä toisen maailmansodan jälkeen. Uusi lääninhallitustalo valmistui Valtakadun varteen 1947. Sen naapuriin Hallituskadulle rakennettiin valtion virastotalo 1949 (kuvassa). Sitä laajennettiin kahdesti 1950-luvulla. Kuva: Rakennushallitus Uc:116, Kansallisarkisto.

Lääninhallinnon rakennukset sekä postin ja poliisin tiloja rakennettiin erityisesti Pohjois-Suomeen ja Kymen lääniin. Pohjois-Suomea jälleenrakennettiin Lapin sodan (1944–1945) tuhojen takia. Vuonna 1945 perustetun Kymen läänin alue muodostettiin Neuvostoliitolle menetettyjen laajojen Viipurin läänin alueiden jäänteistä. Postin palvelut laajenivat useille muillekin paikkakunnille, joissa niitä ei ennen ollut.1

Vas.: Kouvolan lääninhallituksen ja eri virastojen talo suunniteltiin Rakennushallituksessa 1950-luvun alkuvuosina ja se valmistui 1954. Kuva: Rakennushallitus Uc:179, Kansallisarkisto. Oik.: Kuusankosken virastotaloa suunniteltiin Rakennushallituksessa 1953 poliisi- ja verotalona. Se valmistui 1955 ja silloin sitä kutsuttiin valtion virastotaloksi. Kuva: Rakennushallitus Uc:123, Kansallisarkisto.

Valtion virastotalo vakiintui käsitteenä 1950-luvun alkupuolella. Aiemmin erillään olleet eri virastojen tilat keskitettiin kullakin paikkakunnalla yhteen rakennukseen, valtion virastotaloon. Rakennushallitus otti tämän lähtökohdaksi taloudellisista syistä.

Vas.: Kuopion kaksi lääninvirastotaloa valmistuivat 1954 (arkkitehti Martti Melakari, Rakennushallitus). Samoihin aikoihin virastotalojen viereen, vanhan lääninhallitustalon kortteliin, valmistui maaherran virkatalo. Kuva: Rakennushallitus Uc:119, Kansallisarkisto. Oik.: Hyvinkään 1955 valmistunut virastotalo (arkkitehti Kerttu Tamminen, Rakennushallitus). Rakennus purettiin 2010. Kuva: Rakennushallitus Uc:75, Kansallisarkisto.

Hyvinvointivaltio, valtion ja kansalaisen välinen uudenlainen, entistä moniulotteisempi suhde, näkyi virastotalojen laajenneissa tilaohjelmissa. Läänin- ja piirihallinnon kasvaneeseen tilantarpeeseen vastasivat entisiä lääninhallitustaloja kookkaammat virastotalot. Pienille paikkakunnille rakennettujen posti- ja poliisitalojen tilaohjelmiin alkoi ilmestyä verohallinnon ja muiden virastojen toimistohuoneita. Virastotalo rakennettiin joko valtion entuudestaan omistamalle tontille tai kunnalta muodolliseen hintaan ostetulle tai lahjoituksena saadulle tontille. Samaan rakennukseen sijoitetuilla virastoilla ei välttämättä ollut mitään toiminnallista yhteyttä toisiinsa. Virastotaloissa saattoi olla myös asuntoja mm. metsänhoitajille, joilla aiemmin oli ollut erillisiä virkataloja.2

Suunniteltavien valtion virastotalojen määrä kasvoi 1950-luvun loppua kohden. Valtion rakennuksista vastanneella Rakennushallituksella ei riittänyt työvoimaa kaikkeen suunnitteluun. Suunnitelmat teetettiin useimmiten ulkopuolisella arkkitehdilla. Vuonna 1955 Rakennushallituksessa suunniteltiin kaikista valtion rakennuksista hieman yli puolet ja 1959 enää vajaa kolmasosa. Rakennushallitus muuttui vähitellen suunnittelutoimistosta rakennuttajaksi ja valtion rakentamisen yleisiä suuntaviivoja määritteleväksi virastoksi.

Kokkolan suurehko virastotalo valmistui 1958 (arkkitehti Into Suominen). Valtion taideteostoimikunta järjesti 1960 sen sisääntuloaulan seinämaalauksesta kilpailun, jonka voitti taiteilija Unto Pusa. Kuva: Rakennushallitus Uc:106, Kansallisarkisto.

Virastotalon suunnittelukehotuksen saatuaan Rakennushallitus teki huonetilaohjelman ja laati tai laaditutti suunnitelmaluonnokset. Tätä seuranneen lausuntokierroksen ja suunnitelmamuutosten kesto riippui virastotalohankkeen laajuudesta ja käyttäjien lukumäärästä. Ulkopuolisten arkkitehtien työtä ohjattiin kirjallisilla lausunnoilla. Suurten virastotalojen suunnitteluaika oli usein hyvin pitkä. Eri hallinnonalojen tarpeet muuttuivat ja vaativat yhteensovittamista.3

Valtion virastotalojen ulkoarkkitehtuuri ei juuri poikennut muista Rakennushallituksen suunnittelemista julkisista rakennuksista, kuten kouluista, 1950-luvun alkupuoliskolla. Tunnusomaisia piirteitä olivat yksinkertaiset rapatut tiilijulkisivut, tasarytminen ikkuna-aukotus ja loiva harjakatto.

Pieksämäen 1955 valmistunut valtion virastotalo on arkkitehtuuriltaan tyypillinen Rakennushallituksessa 1950-luvulla suunniteltu virastotalo. Kuva: Rakennushallitus Uc:487, Kansallisarkisto.

Vas.: Karhulan virastotalo valmistui 1957 silloiselle Kymen läänin alueelle (Arkkitehtitoimisto Kokko & Kokko). Postin asiakastilat sijoitettiin matalaan siipirakennukseen. Kuva: Rakennushallitus Uc:96, Kansallisarkisto. Oik.: Imatralle valmistui 1960 suurehko ja ulkoasultaan omaperäinen virastotalo. Arkkitehti Aarno Raveala työskenteli 1954 lähtien Uudenmaanläänin lääninrakennustoimistossa. Kuva: Rakennushallitus Uc:85, Kansallisarkisto.

Ulkopuolisten suunnittelijoiden käyttö lisääntyi vuosikymmenen loppua kohti. Arkkitehtuuri monipuolistui. Julkisivuissa yleistyivät puhtaaksi muurattu tiili ja erilaiset elementtitekniikkaa imitoivat ratkaisut. Pohjakaavat perustuivat keskikäytävän varrelle ryhmiteltyihin työhuonetiloihin. Suuremmissa virastotaloissa tuli 1950-luvun lopulla käyttöön myös kaksoiskäytäväratkaisu, jossa kahden käytävän väliin, leveän rakennusrungon keskiosaan, sijoitettiin arkisto-, wc-, yms. tiloja. Pienillä paikkakunnilla virastotalon pääkäyttäjänä oli usein posti, jonka lajittelu- ja asiakaspalvelutilat määrittivät pohjakerroksen jäsentelyä. Virastotalon muut käyttäjät eivät yleensä tarvinneet odotushallia kummempaa asiakastilaa. Ne hajautettiin yleensä eri kerroksiin.4

Nokian virastotalon postin palvelutiski 1950-luvun lopulla. Virastotalo valmistui 1954 (arkkitehti Martti Melakari, Rakennushallitus). Postin tiskeillä hoidettiin muitakin valtion ja kansalaisen välisiä asioita. Kuva: Rakennushallitus Uc:148, Kansallisarkisto.

Suunnitelmien valmistuttuakin virastotalojen rahoitus jäi 1950-luvun loppupuoliskolla usein järjestämättä. Tämä johti rakentamisen lykkäämiseen ja joskus peruuntumiseen. Useat rakennukset, joita oli ryhdytty suunnittelemaan 1950-luvun puolella, muutettiin pitkän suunnitteluajan kuluessa edustamaan valmistumisaikansa 1960-luvun arkkitehtuuria.5

Turun virastotalo oli maan suurin (arkkitehdit Helmer Stenroos ja Risto-Veikko Luukkonen). Sen suunnittelu- ja rakentaminen kesti 1959–1967, jona aikana sen koko kasvoi 52 000 m3:stä 97 000 m3:iin. Kuva: Rakennushallitus Uc:456, Kansallisarkisto.

Hyvinvointivaltion kehittäminen vauhdittui 1960-luvulla ja uusia virastoja perustettiin. Valtion virastotaloja suunniteltiin paljon, mutta niiden toteuttaminen takkuili. Virastorakentaminen vaati koordinointia, mm. kiireellisyysjärjestyksen laatimista. Arkkitehtisuunnittelussa ryhdyttiin minimoimaan rakennuskustannuksia. ”Olimme varmoja syksyllä 1963, että kuntaan saadaan virastotalo. […] Piirustukset olivat valmiit. Tarkoitusta varten oli luovutettu arvokkaalla paikalla sijaitseva tontti taajaman keskellä kunnantalon vieressä, mutta virastotalon rakentaminen siirtyi yllättäen. Milloin talo saadaan Noormarkkuun, on edelleenkin täysin hämärän peitossa ja olemme enemmän kuin vain närkästyneitä, että Noormarkun kuntaan ei tätä taloa ole ryhdytty rakentamaan. Nyt Noormarkun kunta kuuluu valtion virastotalokomitean laatiman taulukon mukaan toiseen kiireellisyysryhmään, jossa on mukana kolmattakymmentä kuntaa maassamme.” Noormarkun kunnansihteeri Veikko Kohtamäki, ”Satakunnassa kaivataan valtion virastotaloja”, Helsingin Sanomat 13.2.1968.

Taloudellinen tilanne parani 1960-luvulla ja hyvinvointivaltion sosiaaliturvaa ja julkisia palveluja kehitettiin. Samaa tahtia kehittyi virastolaitos. Ammattikasvatushallitus perustettiin 1965 vastaamaan ammatillisen opetuksen suunnittelusta ja valvonnasta. Asuntohallitus perustettiin suunnittelemaan valtion tukemaa asuntotuotantoa 1966. Tätä seurasi sosiaali- ja terveysministeriö vuonna 1968, jonka alainen Sosiaalihallitus ryhtyi valvomaan mm. lasten- ja vammaishuoltoa sosiaalihuollon piiritarkastajien välityksellä. Uusien ministeriöiden ja virastojen perustaminen kasvatti valtion virkamiesten määrää. Vanhatkin virastot kasvoivat: pätevän virastopäällikön kuului laajentaa virastonsa toimintaa ja perustaa uusia toimistoja ja osastoja.

Bulevardin ja Albertinkadun kulmaan 1961 valmistunut valtion virastotalo (Arkkitehtitoimisto Kokko & Kokko). Suuri virastotalo rakennettiin sodassa tuhoutuneen neuvostolähetystön paikalle. Sinne sijoitettiin Patentti- ja rekisterihallitus, valtionvarainministeriön osastoja ja verohallintoa. Kuva: Rakennushallitus Uc:265, Kansallisarkisto.

Hallinnon ja virkamiehistön kasvu keskittyi erityisesti väliportaan hallintoon ja valtion paikallishallintoon. Vuonna 1960 perustetut Pohjois-Karjalan ja Keski-Suomen läänit tarvitsivat uudet virastot hallintokaupunkeihin Joensuuhun ja Jyväskylään.6

Valtion rakennuksia oli 1960-luvun alussa suunnitteilla paljon: 1962 oli 70 keskeneräistä virasto- ja postitalohanketta. Vain 3–5 virastotaloa vuodessa sai rahoituksen. Turhaa hankesuunnittelua haluttiin rajoittaa. Vuosien 1963 ja 1965 välillä ei aloitettu enää yhtään uutta virastotalosuunnitelmaa. Tätä ennen aloitetuista virastotalohankkeista 15 keskeytettiin vuoteen 1964 mennessä. Niistä useimpia ei toteutettu myöhemminkään.

Haminan virastotalon suunnittelu ja rakentaminen kesti 1956–1961. Suunnittelusta vastasi aluksi yksityinen arkkitehtitoimisto. Lopulliset suunnitelmat laadittiin Rakennushallituksessa. Kuva: Pekka Kyytinen, Museovirasto.

Rakennustöille määriteltiin kiireellisyysjärjestys valtion virastotalojen kokonaisrakennusohjelmalla. Eri paikkakuntien virastotalohankkeet asetettiin järjestykseen niiden tarpeiden ja taloudellisten edellytysten mukaan. Tästä lähin suunniteltiin ainoastaan kiireellisyysjärjestyksen kärkisijoilla olleita virastotaloja. Valtion rakentaminen kääntyi nousuun 1966. Rakennuksia valmistui paljon edellisvuosia enemmän. Suurin osa pitkään, aina 1950-luvulta lähtien suunnitteilla olleista virastotaloista alkoi 1968 olla rakenteilla tai valmiina.7

Mikkelin lääninvirastotalo valmistui 1800-luvulla rakennetun lääninhallitustalon kortteliin, suunnittelu ja valmistuminen 1955–1966. Yli kaksinkertaistunut tilaohjelma: Lääninhallitus, Rakennus-, Maanmittaus-, Metsä-, Lääkintö-, Maatalous-, Tie- ja vesirakennus-, Posti- ja lennätin- sekä Verohallitusten piirikonttorit, Mikkelin sotilaspiiri, Mikkelin tuomiokapituli, Mikkelin ja Mäntyharjun tuomiokuntien kansliat ja nimismiespiiri. Kuva: Elias Härö, Museovirasto.

Vain noin neljännes kaikista valtion rakennusten suunnitelmista laadittiin Rakennushallituksen suunnitteluosastossa 1960-luvun alussa. Virastotalojen suunnittelu oli poikkeus: kaikki vuonna 1961 aloitetut kymmenen virastotalohanketta olivat suunnitteluosaston käsialaa – niistä tosin vain neljä toteutui. Rakennushallituksessa laadittiin myös kaikki 1960-luvun lopun, vuosien 1963–65 keskeytyksen jälkeiset kuusi virastotalosuunnitelmaa. Virastorakentamisessa ryhdyttiin 1960-luvun aikana painottamaan entistä enemmän nk. teknistaloudellisia seikkoja eli rakennuskustannuksien minimointia. Huonetilaohjelman tiukasta noudattamisesta, turhien tilojen minimoinnista, muunneltavuudesta ja laajennettavuudesta tuli tärkeimpiä suunnittelukriteerejä. Kantavan rungon ja kevyiden väliseinien tuli sallia vaihtuvien käyttötarkoitusten tuomat muutokset pohjakaavassa. Rakennushallitus piti yllä luetteloa yleisesti käytössä olleista ja rakennusalan eri järjestöjen laatimista normeista ja kehitti niitä edelleen. Tällaisia olivat esimerkiksi betonielementtitekniikan normit.8

Pienoismalli Helsingin Tehtaankadulle, entiselle kätilöopiston tontille kaavaillusta virastotalosta, arkkitehti Viljo Revellin kutsukilpailuehdotus ”Skaalasta toiseen” 1962. Talon käyttäjinä olisivat olleet: Maanmittaushallitus, Tie- ja vesirakennushallitus, Tullihallitus, Metsähallitus, Tilastollinen päätoimisto ja Lääkintöhallitus. Hanke ei toteutunut. Kuva: Rakennushallitus Uc:303, Kansallisarkisto.

Virastotalojen ja muiden valtion rakennusten suunnitelmia valvoi nk. lisätty rakennushallitus. Se tarkasti ulkopuolisten arkkitehtien laatimat virastotalojen suunnitelmat ensin luonnos- ja sitten pääpiirustusvaiheessa ja huomautti massoittelun ja julkisivujen liiasta monimutkaisuudesta. 1960-luvun virastotalot ovat arkkitehtuuriltaan yksinkertaisen kuutiomaisia. Tyypillisiä ovat puhtaaksi muuratut tiili- tai kalkkihiekkatiilipinnat, levyverhoukset ja yhtenäiset ikkunanauhat. Tasakatot tai pulpettikatot yleistyivät, samoin suuret runkosyvyydet. Pohjakaavojen perustyypiksi vakiintui kaksoiskäytäväratkaisu. Pääosassa olivat pienehköt työhuoneet, joiden huonesyvyys ei saanut ylittää viittä metriä. Kahden käytävän rajaamalle alueelle rungon keskelle sijoitettiin mm. kaikki aputilat, arkistot ja wc-tilat.9

Kouvolan kaupunkiin valmistui 1969 suuri 40 000 m3:n virastotalo ajalle tyypillisellä kaksoiskäytäväpohjakaavalla (arkkitehti Eero Kajava). Kuvan kerroksessa ovat Kouvolan sotilaspiirin esikunta, poliisilaitos, Kymen alueen kansakouluntarkastajien toimisto, Valkealan tuomiokunta ja Kouvolan verotoimisto. Virastoilla ei ollut yhteistiloja tai sisäisiä yhteyksiä. Kuva: Rakennushallitus Uc:373, Kansallisarkisto.

Yksityiskohtaiset huoneselitykset lisäsivät arkkitehtisuunnittelun järjestelmällisyyttä 1960-luvulla. Rakenne- ja LVIS-suunnittelun asiakirjojen tarkkuutta lisättiin. Laatuluokitus oli yksi tärkeimmistä suunnittelun ohjauksen ja rakennuskustannusten säätelykeinoista Rakennushallituksessa. Se vahvistettiin 1963. Neljän laatuluokan avulla määriteltiin kustannustaso ennen arkkitehtisuunnittelun alkamista. Virastotaloista suurin osa kuului kolmanteen laatuluokasta, jossa tuli käyttää tavanomaisia rakenteita ja taloteknisiä laitteita. Suunnittelussa ja materiaalien valinnassa tuli ottaa huomioon teknillisen asiallisuuden ohella ”viihtyisyyden vaatimukset”.

Laatuluokan määrittely vaikutti suunnittelun lopputulokseen ja rakennuskustannuksiin vähemmän kuin arkkitehdin taitavuus. Hyvä suunnittelu johti alemmassa laatuluokassa tasokkaampaan lopputulokseen kuin huonosti suunniteltu ylemmän laatuluokan rakennus.10

Kalajoen virastotalolla on pitkä suunnitteluhistoria. Ensimmäiset suunnitelmat laati yksityinen arkkitehtitoimisto 1955–60. Rakennus suunniteltiin uudelleen Rakennushallituksessa 1961–62 ja se valmistui 1963. Kuva: Matti Poutvaara, Museovirasto.

Pasilan virastokeskus valmiina. Kuva vuodelta 1984. Kuva: Jan Alanco, Helsingin kaupunginmuseo.

Valtionhallinto kasvoi ja tarvitsi uusia virastotiloja. Suunnittelussa painotettiin taloudellisuutta ja tehokkuutta. Tiukka suunnittelunohjaus ja rakennustekniset standardit, erityisesti betonielementtiteollisuuden standardit, hallitsivat 1970-luvulla suunnittelua. Suurin osa virastotaloista suunniteltiin yksityisten arkkitehtien toimesta eikä enää Rakennushallituksessa kuten aiemmin. ”Uudisrakennustoiminnan kehittämisen tärkeimpänä päämääränä on rakennuttamistarpeen tyydyttäminen siten, että saavutettava tulos on kokonaistaloudellisesti mahdollisimman edullinen.” Pääjohtaja Heikki Sysimetsä, Valtion talonrakennus- ja kiinteistöhallinto, Rakennushallituksen kertomus vuodelta 1971, Helsinki 1972.

Rakennuskustannusten tiukka seuranta ja minimointi leimasivat valtion virastotalojen rakentamista. Rakennushallituksesta tuli 1970-luvun alussa valtionvarainministeriön alainen ja ministeriö rahoitti vastedes valtion virastotalot.

Sosiaali-, terveys- ja koulutuspalvelujen laajentaminen oli edelleen voimakasta. Lisäksi ”toisen aallon” hyvinvointivaltion tehtävät, ympäristön-, kuluttajan- ja työsuojelu, saivat omat keskusvirastonsa ja piiriorganisaatiot. Vesihallitus perustettiin 1970, Elinkeinohallitus ja Työsuojeluhallitus aloittivat 1973. Työsuojeluhallitus oli ensimmäinen keskusvirasto, jonka sijoituspaikka oli Helsingin ulkopuolella, Tampereella. Oikeushallinnon tilantarpeet kasvoivat. Alioikeuksille tuli rakentaa virastotiloja nk. sporttelijärjestelmän lakkautuksen takia. Valtiolle siirtyi myös nk. vanhojen kaupunkien raastuvanoikeuksien sekä poliisilaitosten tiloista huolehtiminen 1977. Yhdistettyjä oikeus- ja poliisitaloja oli ostettava ja rakennettava suuri määrä varsinkin 1980-luvun puolella.11

Järvenpään virastotalon suunnittelu aloitettiin Rakennushallituksessa 1970. Se valmistui 1978. Kuva: Rakennushallitus Uc:353, Kansallisarkisto.

Rakentamisen kiireellisyysjärjestys päivitettiin 1970-luvun alkuvuosina. Uusia virastotiloja tarvittiin lähes puolet lisää olemassa olevasta määrästä vuoteen 1978 mennessä. Kiireellisyysjärjestys ei kuitenkaan taannut hankkeiden nopeaa toteutumista. 1970-luvun alun taloudellinen noususuhdanne kääntyi loppupuolella laskuun, jolloin useiden rakenteilla tai suunnitteluvaiheessa olleiden rakennusten aikataulua siirrettiin. Lukuisten ministeriö- ja keskusvirastouudistusten takia Helsinkiin tarvittiin lisää virastotiloja. Taloudellisimmaksi arvioitiin useiden keskusvirastojen sekä pienempien virastojen ja laitosten keskittäminen kookkaisiin, yleispäteviin virastotaloihin. Kaikkien aikojen suurimman virastotalon, Pasilan virastokeskuksen perustustyöt aloitettiin 1974. Pasilan valtava virastokeskittymä vaikutti siihen, että vuosikymmenen loppupuolella kaikesta valtion rakenteilla olleesta rakennustilavuudesta peräti 45% sijaitsi Uudenmaanläänin alueella.

Pasilan virastokeskusta rakennetaan 1978. Rakennuksen valmistuminen 1980-luvun alussa vapautti suuren määrän kantakaupungin vanhoja virastotiloja eri ministeriöiden käyttöön. Kuva: Sky-Foto Möller, Helsingin kaupunginmuseo.

Virastohuoneistoja tai kokonaisia rakennuksia ostettiin ja vuokrattiin Helsingissä ja muissa suurissa kaupungeissa, joissa tilantarve ylitti uudisrakentamismahdollisuudet. Pienillä paikkakunnilla ei kannattanut rakentaa kokonaisia virastotaloja, jos tilantarve oli vähäinen. 1970-luvun puolivälistä lähtien virastohuoneistoja ostettiin myös kuntien kanssa yhteistyönä rakennetuista kiinteistöosakeyhtiöistä.12

Rakennushallituksen ulkopuolella tehtävän suunnittelutyön ohjaamiseen kehitettiin uusia menetelmiä, normeja ja määräyksiä. Myös suunnitteluasiakirjojen tarkkuusvaatimuksia lisättiin. Toisaalta suunnittelunohjaus selkeytti ja helpotti arkkitehdin työtä, toisaalta kahlitsi sitä toistamaan samoja ratkaisuja rakennuksesta toiseen. Perustamis- ja esisuunnitelmat Rakennushallitus laati kaikista virastotaloista ennen rakennussuunnittelun aloittamista vuodesta 1971 lähtien. Tavoite oli, että suunnitelmien tekoon ryhdyttäisiin vasta kun rakennushankkeen edellytykset oli varmistettu. Perustamissuunnitelmasta kävivät ilmi mm. rahoituksen arviointiin tarvittavat tiedot. Esisuunnitelma käsitti huoneohjelman ja alustavan kustannusarvion. Oli kuitenkin edelleen mahdollista, että rakennushanke venyisi rahoituksen keskeyttämisen takia. Valtion rakennusten laatuluokitus uusittiin 1974 painottamaan taloudellisuutta ja tehokkuutta. Laatua määrittelivät hankinta- ja käyttökustannusten edullisuus. Viihtyisyyttä ei enää mainittu. Työympäristön väljyyden ja valoisuuden vähentymisestä seurasi myöhemmin työterveydellisiä haittavaikutuksia. Suunnittelun taloudellisuutta ohjattiin normaalihintamenettelyllä vuodesta 1978 lähtien. Erilaisille huonetiloille oli kustannusseurannan perusteella määritelty vuosittain tarkistettava kalleusluokka ja huoneen neliötä kohden laskettu ”normaalihinta”.13

Ylivieskan 1970 valmistunut ja vuoteen 1978 mennessä laajennettu virastotalo. Ylivieska oli Keski-Pohjanmaan piiriorganisaatioiden sijoituspaikka ja sen virastotalo oli ollut 1960-luvun kiireellisyysjärjestyksen kärjessä. Kuva: Elias Härö, Museovirasto.

Julkisivujäsentely ja sisätilojen järjestelyt perustuivat 1970-luvulla rakennusteollisuuden määrittelemän betonielementtistandardin 12M-mitoitukseen, eli 1200 mm:n kerrannaisiin. Rakennushallitus julkaisi huonetilojen mitoitusohjeita suunnittelun normittamiseksi 1970-luvun puolivälistä lähtien. Virastotalojen tärkein huonetyyppi, toimistohuone, mitoitettiin betonielementtistandardin mukaan. Eräille virastotyypeille laadittiin esimerkkihuoneohjelmat, joissa annettiin ohjeellinen tilamitoitus yhteyskaavioineen.

Vuoden 1974 energiakriisi vaikutti virasto- ja muidenkin rakennusten ulkonäköön: ikkuna-aloja pienennettiin ja LVIS-tekniikan suunnittelu korostui.14

Toimistohuoneiden kalustusvaihtoehtoja 1975. Toimistohuoneet mitoitettiin betonielementtistandardin (BES) moduulimittojen mukaan. Työhuoneita oli kolme kokoa: yhdelle hengelle 10 m2, yhdelle tai kahdelle 15 m2 ja kahdelle tai kolmelle 20 m2. Toimistohuoneet valtion talonrakennushankkeissa, Suunnitteluosasto, esisuunnitteluryhmä 15.1.1975. Kuva: Rakennushallitus, Helsinki 1975.

Rakennushallituksen ”Tuomiokuntien kanslioiden toimitilatilat ja käräjähuoneistot” -julkaisussa oli yhteyskaavioesimerkki tuomiokunnan kanslian järjestelystä 1978.

Myös suunnittelun ohjausta ulkoistettiin suunnittelu- ja toteutusaikojen lyhentämiseksi ja kustannusten alentamiseksi. Rakennushallitus otti 1970-luvun alkupuolella käyttöön ”totaaliurakoinnin” eli kokonaisvastuurakentamisen (KVR). KVR-rakentamisessa urakoitsija vastasi varsinaisen rakennustyön lisäksi myös rakennuksen suunnittelusta ja toteutustavasta. Ensimmäisiä toteutuneita totaaliurakoita olivat Helsingin suuret virastotalot Haapaniemenkadulla ja Hakaniemenrannassa. Menettely osoittautui ongelmalliseksi: rakennuskustannukset alenivat ja suunnitteluajat lyhentyivät, mutta laatu ja rakentamisen ohjausmahdollisuudet heikentyivät.15

Helsingin Haapaniemenkadun virastotalon pienoismalli. KVR-urakkana tehty virastotalo valmistui 1974–75 (arkkitehti Kaj Salenius). Julkisivut noudattavat betonielementtistandardia. Tiloja saivat mm. Rakennushallitus ja Elinkeinohallitus sekä Helsingin työvoimapiirin toimisto ja Helsingin työvoimatoimisto. Kuva: Rakennushallitus Uc:271, Kansallisarkisto.

Hankinta- ja käyttökustannusten edullisuustavoite sekä tiukan ohjeistuksen aiheuttama monotonisuus saivat vastareaktioita 1970-luvun lopussa. Arkkitehtisuunnittelulle haluttiin antaa enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen ja uusien ratkaisumallien kehittämiseen. Tässä tarkoituksessa järjestettyjen arkkitehtikilpailujen ja muiden muutosten vaikutukset alkoivat näkyä 1980-luvulla.16

Vaasan virastotalon esittelykuva 1980 (Arkkitehtitoimisto Annikki Nurminen). Vaasan lääninvirastotalosta järjestettiin 1970-luvun lopussa kutsukilpailu. Tavoitteena oli löytää ratkaisu kookkaan rakennuksen sovittamiseen kaupunkikuvaan ja ympäristöönsä. Kuva: Rakennushallinnon vuosikertomus 1980.

Karkkilan virastotalohanke aloitettiin energiansäästön kokeilukohteena 1978. Rakennus valmistui 1983 (arkkitehti Ilkka Pajamies). Näkymä virastojen yhteisestä yleisöpalvelutilasta. Kuva: Rakennushallinnon kertomus 1980.

Valtion virastorakennusten uudisrakentaminen oli vähäistä. Suurin osa virastotiloista ostettiin. 1980-luvulla virastot sijoitettiin kuntien ja muiden tahojen kanssa yhteishankkeina toteutettuihin kiinteistöosakeyhtiöihin. Arkkitehtuurissa painotettiin rakennusten ulkoasun laatua ja työympäristön viihtyisyyttä. ”Aikanaan terävästikin esille tuotu ´rumien rakennusten´ ongelma on julkisuudessa antanut tilaa myönteisemmille arvioinneille. Näistä päätellen laatu on noususuunnassa suhteessa miljöökokonaisuuksiin, työympäristön toimivuuteen ja viihtyisyyteen sekä julkisilta rakennuksilta edellytettävään arkkitehtuurin tasoon.” Matti K. Mäkinen, Rakennushallinto vuosikertomus 1992.

Uudisrakentaminen lasku ja osto- ja vuokraushankkeiden kasvu olivat Rakennushallituksen 1980-luvun suuntaukset, jotka poikkesivat aiemmista vuosikymmenistä. Valtion hallinto ei enää kasvanut 1970-luvun tapaan. Ympäristöministeriön perustaminen 1984 oli suurin muutos keskushallinnossa. Poliisi- ja oikeushallinnon toimitilojen järjestäminen ja verohallinnon tilojen lisääntynyt tarve oli päätetty 1970-luvun puolella. Veronkanto siirrettiin kokonaan Verohallituksen tehtäväksi uuden veronkantolain myötä 1979. Myös lakisääteinen työpaikkaruokailu vaikutti tilantarpeisiin monella paikkakunnalla. Helsingin virastotilojen puute oli edelleen yksi suurimmista pulmista. Pääkaupungista ostettiin uudisrakennuksia. Virastoja pyrittiin hajasijoittamaan kaupunkikeskustan vanhoista virastotaloista ja vuokrahuoneistoista eri puolille pääkaupunkiseutua. Pienempien paikkakuntien virastoille hankittiin tiloja kuntien tai muiden tilantarvitsijoiden kanssa yhteishankkeina rakennetuista kiinteistöosakeyhtiöistä. Vaikka useimpien kiinteistöosakeyhtiöiden nimissä oli yhä sana ”virastotalo”, ne eivät enää entiseen tapaan olleet valtionhallinnon linnakkeita paikkakunnillaan. Valtion virastot voitiin sovittaa kunnan virastojen lisäksi esimerkiksi rautatie- tai linja-autoaseman yhteyteen tai liikekeskukseen.17

Rakennushallituksessa suunniteltu Iisalmen virastotalo. Rakennuksen perustamis- ja esisuunnitelmat laadittiin 1975. Se valmistui vasta 1983. Kuva: Rakennushallinnon kertomuksesta 1980.

Taloudellisuuden ja tehokkuuden tavoittelu edeltävinä vuosikymmeninä johti kritiikkiin: hallintokoneisto ja sitä edustavat virastotalot koettiin etäisiksi ja palveluhaluttomiksi. Julkinen keskustelu keskittyi ulkoarkkitehtuuriin. Valtion virastotalojen ei katsottu kohentavan ympäristönsä arvoa, kuten aiemmin oli ollut asianlaita. Virastotaloja pyrittiin sovittamaan entistä paremmin ympäristöönsä. Virastoja oli keskitettävä yhteisiin virastotaloihin taloudellisista syistä. Mahdollisimman suuri koko ei kuitenkaan enää ollut tavoitteena, vaan liian suuria rakennuksia vältettiin.18

Sisätilojen suunnittelun merkitys työntekijöiden viihtyvyydelle ja terveydelle nostettiin esiin, koska tilaohjelmia oli kiristetty äärimmilleen ja kaikki turhaksi katsottu väljyys poistettu. Valo ja väljyys olivat työsuojelullisesti tärkeitä seikkoja. 1970-luvun työhuonemitoitus oli liian tiukka, erityisesti toimistotyön teknistyttyä, kookkaiden tietokoneiden ja niiden näyttöjen käyttöönoton takia.

Simon virastotalo valmistui 1988 (Arkkitehtitoimisto Veli Karjalainen Ky). Kuva: Rakennushallitus Uc:424, Kansallisarkisto.

1980-luvun puolivälissä 95% valtion rakennusten suunnittelusta tekivät yksityiset arkkitehdit. Hyvän lopputuloksen takaamiseksi arkkitehtikuntaa ei työllistetty tasapuolisesti, vaan Rakennushallitus pyrki valitsemaan kuhunkin tehtävään mahdollisimman hyvän suunnittelijan. Suunnittelun ohjausta ja ohjeistusta voitiin höllentää ja luottaa arkkitehdin kykyihin – arkkitehtejä kannustettiin luovuuteen kustannustietouden lisäksi. Suunnittelukilpailujen avulla haettiin korkeatasoista virastoarkkitehtuuria.19

KIRJOITTAJA: Markus Manninen, arkkitehti SAFA. Artikkeli perustuu tekijän tutkimukseen Valtion virastotalot 1809-1995. Tutkimus on julkaistu Senaatti-kiinteistöjen verkkosivulla osoitteessa https://www.senaatti.fi/senaatti_report/valtion-virastotalot-1809-1995/ (haettu 9.1.2020). LÄHTEET ARKISTOT KA Kansallisarkisto, Helsinki Rakennushallituksen arkisto III, RakH III Rakennushallitus: Valtion ja kirkon rakennusten kuvat n. 1880–1990, kokoelma PAINAMATTOMAT LÄHTEET Lappeenrannan virastotalokortteli, rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtitoimisto Hannu Puurunen Oy, 2012. PAINETUT LÄHTEET Rakennushallinto, Vuosikertomus, vuosilta 1982–1992. Rakennushallitus 1983–1993. Suomen valtiokalenteri 1979. Espoo: Helsingin Yliopisto, 1979. Valtion rakennushallinto, Rakennushallituksen kertomus, vuosilta 1945–1970. Helsinki: Suomen virallinen tilasto 1947–1971. Valtion talonrakennus- ja kiinteistöhallinto, Rakennushallinnon kertomus, vuosilta 1971–1981. Rakennushallitus 1972–1982. KIRJALLISUUS Halila, Aimo 1967. Rakennushallinto. Teoksessa Suomen rakennushallinto 1911–1961. Helsinki: Valtion painatuskeskus. Hämäläinen, Toimi 1986. Suunnittelun kehitys. Teoksessa Rakennushallinto 1961–1986, rakennushallinnon 175-vuotisjuhlakirja. Toim. Kai Saurama, Eeva Pirkkalainen & Pentti Auersalo. Helsinki: Rakennushallitus. Kinnunen, Pirkko 1974. Valtion uudisrakennusten laatuluokituksesta. Diplomityö, Oulun yliopiston teknillisen tiedekunnan rakennusinsinööriosastolla. Kujala, Tuire 1986. Virastorakennukset. Teoksessa Rakennushallinto 1961–1986, rakennushallinnon 175-vuotisjuhlakirja. Toim. Kai Saurama, Eeva Pirkkalainen & Pentti Auersalo. Helsinki: Rakennushallitus.

Metsola, Pekka 1986. Rakennuttamisen kehitys. Teoksessa Rakennushallinto 1961–1986, rakennushallinnon 175-vuotisjuhlakirja. Toim. Kai Saurama, Eeva Pirkkalainen & Pentti Auersalo. Helsinki: Rakennushallitus. Mikkelin virastotalokortteli, rakennushistoriaselvitys. Arkkitehtitoimisto Hannu Puurunen Oy, 2011. Nikkilä, Juhani 1986. Hallinnon rakennettu kuva – ajatuksia julkisen hallinnon ja julkisen rakentamisen muutoksista. Teoksessa Rakennushallitus 1911–1986 175 vuotta: näyttely 4.9.–12.10.1986 Suomen rakennustaiteen museo. Toim. Juhani Pallasmaa. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo. Numminen, Jaakko 1999. Valtioneuvosto. Teoksessa Valta ja byrokratia Suomessa 1809–1998. Toim. Raimo Savolainen ja Jorma Selovuori. Helsinki: Edita. Pajunen, Alpo K. 1972. Tilantarvekuvaus julkisessa rakennushankkeessa. Diplomityö. Rakennushallitus, Teknistaloudellinen ryhmä 1972. Pietiäinen, Jukka-Pkka 1988. Suomen postin historia 2. Helsinki: Posti- ja telelaitos. Savolainen, Raimo 1996a. Keskusvirastolinnakkeista virastoarmeijaksi: senaatin ja valtioneuvoston alainen keskushallinto Suomessa 1809-1995. Helsinki: Edita. Savolainen, Raimo 1996b. Keskusvirastot, virastot ja laitokset 1917–1996. Teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Toim. Raimo Savolainen et al. Helsinki: Edita. Savolainen, Raimo 1999. Suomalainen virastolaitos. Teoksessa Valta ja byrokratia Suomessa 1809–1998. Toim. Raimo Savolainen ja Jorma Selovuori. Helsinki: Edita. Sipponen, Kauko 1996. Julkinen valta ja yksilö. Teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Toim. Raimo Savolainen et al. Helsinki: Edita. Toimistohuoneet valtion talonrakennushankkeissa, No 1/Es/15.1.1975. Helsinki: Rakennushallitus 1975. Tuomiokuntien kanslioiden toimitilat ja käräjähuoneistot, No 9/Es/15.6.1978. Helsinki: Rakennushallitus 1978. Valtion talonrakennushankkeiden perustamis- ja esisuunnittelua koskevat ohjeet. Helsinki: Rakennushallitus 1974. Vuorinen, Juha 2005. Hyvinvointivaltion avoin muoto. Väitöskirja. Taidehistorian laitos, Helsingin yliopisto. Väänänen, J.K. 1986. Rakennushallinnon organisaation kehittämisestä 1962–1986. Teoksessa Rakennushallinto 1961–1986, rakennushallinnon 175-vuotisjuhlakirja. Toim. Kai Saurama, Eeva Pirkkalainen & Pentti Auersalo. Helsinki: Rakennushallitus. Ylikangas, Heikki 1996. Suomen tasavallan virkamieseliitti. Teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Toim. Raimo Savolainen et al. Helsinki: Edita.

VIITTEET

1 Rakennushallituksen kertomukset 1945–1954; Ylikangas 1996, 809, 813; Savolainen 1996a, 221–222; Sipponen 1996, 758, 762–764; Pietiäinen 1988, 293–294; Nikkilä 1986, 17, 19. 2 Rakennushallituksen kertomukset 1953–1955; Hämäläinen 1986, 20; Kujala 1986, 80; Pietiäinen 1988, 310. 3 Rakennushallituksen kertomukset 1955–1959; Rakennushallituksen lähetteet 1.10.1959, RakH III Da:46, KA; Mikkelin virastotalokortteli, 17–18. 4 Rakennushallituksen kertomukset 1950–1959; Halila 1967, 132, 134–135; Pietiäinen 1988, 302, 310; Lappeenrannan virastotalokortteli, 21, 23, 25. 5 Rakennushallituksen kertomukset 1955–1969. 6 Nikkilä 1986, 19; Savolainen 1996a, 222–223, 254–255; Savolainen 1996b, 667–670; Savolainen 1999, 116–117; Sipponen 1996, 763–764, 772; Ylikangas 1996, 809, 813. 7 Kujala 1986, 80; Pajunen 1972, 37–39; Rakennushallituksen kertomukset 1960–1969; ”Rakennushallituksella tuloksellinen juhlavuosi”, HS 31.1.1962; Virastotilaselvitys 1973, Rakennushallitus 3.7.1973, RakH III Ma:4, KA. 8 Rakennushallituksen kertomukset 1960–1969; ”Viisitoista virastotaloa tekeillä”, HS 31.5.1967. 9 Hämäläinen 1986, 20; Väänänen 1986, 27; Mikkelin virastotalokortteli, 18; Rakennushallituksen pöytäkirjat 1959 RakH III Ca:4, KA ja pöytäkirjat 1963, RakH III Ca:8, KA. 10 Kinnunen 1974, 14, 55–57; Kujala 1986, 81; Pajunen 1972, 38–39. 11 Numminen 1999, 44; Kujala 1986, 80; Rakennushallituksen kertomukset 1970 ja 1971; Sipponen 1996, 763; Savolainen 1996a, 255–257; Savolainen 1996b, 667–668; Savolainen 1999, 116–117; Suomen valtiokalenteri 1979; Väänänen 1986, 29; Tuomiokuntien kanslioiden toimitilat ja käräjähuoneistot, No 9/Es/15.6.1978. 12 Virastotilaselvitys 1973, Rakennushallitus 3.7.1973, RakH III Ma:4; Rakennushallinnon kertomukset 1970–1979; Virastotilatyöryhmän pöytäkirjat 16.1.1973 alkaen ja Tilanhallinnan koordinointiryhmän pöytäkirjat 13.5.1977 alkaen, RakH III Mb:1, KA; Kujala 1986, 80; Savolainen 1996b, 698. 13 Rakennushallinnon kertomukset 1971–1980; Kujala 1986, 80–81; Metsola 1986, 15; Hämäläinen 1986, 19–21; Valtion talonrakennushankkeiden perustamis- ja esisuunnittelua koskevat ohjeet, liite 2, 1974; Kinnunen 1974, 57–59. 14 Toimistohuoneet valtion talonrakennushankkeissa, N:o 1/Es/15.1.1975; Tuomiokuntien kanslioiden toimitilat ja käräjähuoneistot, No 9/Es/15.6.1978; Rakennushallinnon kertomukset 1971, 1975–77; Kujala 1986, 81; Vuorinen 2005, 128–131. 15 Rakennushallinnon kertomukset 1971–1979; Rakennushallituksen rakentamistoimen resurssiraportti 3/75; RakH III Mb:1, KA. KVR-menettelyistä pidetty keskustelutilaisuus 14.11.1977 Katajanokan Kasinolla – Alustukset ja ryhmätöiden tulokset, RakH III Ma:10, KA; Kujala 1986, 80. 16 Rakennushallinnon kertomukset 1977–79; Hämäläinen 1986, 20–21; Kujala 1986, 81. 17 Virastotilatyöryhmän pöytäkirja 21.10.1976 ja Tilanhallinnan koordinointiryhmän pöytäkirja 12.5.1980, RakH III Mb:1, KA. Savolainen 1996a, 18 Hämäläinen 1986, 21; Nikkilä 1986, 21–22; Kujala 1986, 81. 19 Rakennushallinnon kertomukset 1980–1981; Rakennushallinto, vuosikertomukset 1982–1992; Hämäläinen 1986, 21; Kujala 1986, 81.