v e r o n i c a r o t h

OUTOLINTUOUTOLINTU

Ilmainen lukunäyte

H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K EY H T I Ö

OTAVA

v e r o n i c a r o t h

OUTOLINTUSuomentanut Outi Järvinen

3

Luku 1

Meillä on yksi peili. Osaston luvalla saan katsoa siihen kolmen kuukauden välein, kun äiti leikkaa hiukseni. Peili on liukuoven takana yläkerran käytävässä.

Minä istun tuolilla, äiti seisoo takanani sak-sia napsutellen ja suortuvat tipahtelevat lattialle harmaanvaaleaksi keoksi.

Kun äiti on valmis, hän vetää hiukset kas-voiltani ja letittää ne. Panen aina merkille mi-ten tyyneltä ja keskittyneeltä hän näyttää. Hän on oppinut unohtamaan itsensä. Samaa ei voi sanoa minusta.

Vilkaisen äkkiä peiliin kun äiti ei huomaa – en minä turhamainen ole vaan utelias. Ihmi-

H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K EY H T I Ö

OTAVA

4

sen ulkonäkö saattaa muuttua kolmessa kuukau-dessa. Peilissä kohtaan kaidat kasvot, pyöreät sil-mät, pitkän ja kapean nenän – näytän edelleen pikkutytöltä, vaikka täytin kuusitoista jo varmas-ti monta kuukautta sitten. Muissa osastoissa juh-litaan syntymäpäiviä, mutta ei meillä. Sellainen olisi nautiskelemista.

”Noin”, hän sanoo kun on saanut sidottua toi-senkin palmikon päähän nauhan. Silloin kat-seemme kohtaavat peilissä. Minun on myöhäistä katsoa pois, mutta hän vain hymyilee peilikuval-lemme. Kurtistan vähän kulmiani. Miksi hän ei nuhtele minua peilailemisesta?

”Tänään on se päivä”, hän sanoo.”Niin on.””Hermostuttaako sinua?”Tuijotan hetken peilikuvaani. Tänään minulla

on taipumustesti, jossa selviää mihin osastoon kuu-lun. Ja huomenna valintaseremoniassa minä valit-sen mihin osastoon haluan kuulua. Valitsen loppu-elämäni, valitsen joko perheeni tai yksinäisyyden.

”Ei”, minä vastaan. ”Ei testituloksen tarvitse vaikuttaa valintaan.”

5

”Totta.” Hän hymyilee. ”Mennään aamiaiselle. Veljesi on laittanut munakokkelia.”

”Kiitos. Hiusten leikkaamisesta.”Hän painaa poskelleni kevyen suudelman ja

vetää liukuoven peilin eteen. Minä mietin, että jos-sain toisessa maailmassa äiti voisi näyttää kauniil-ta. Harmaan mekon peittämä vartalo on hoikka. Poskipäät ovat korkeat ja ripset pitkät, ja kun äiti päästää iltaisin hiukset vapaaksi, ne lainehtivat alas ristiselälle asti. Mutta osastomme on Vaatimaton, joten hänen täytyy piilottaa kauneutensa.

Menemme yhdessä keittiöön. Caleb laittaa aamiaista, isä vilkaisee minua lehden takaa ja si-paisee ohimennen hiuksiani ja äiti hyräilee katta-essaan pöytää – juuri tällaisina aamuina tunnen eniten syyllisyyttä siitä että haluan hylätä heidät.

*

Bussissa haisee pakokaasu. Joka kerran kun ren-kaat osuvat epätasaiseen kohtaan asvaltilla, minä heilahdan rajusti puolelta toiselle vaikka pidän kaikin voimin kiinni istuimesta.

6

Isoveljeni Caleb seisoo käytävällä ja pitelee päänsä yläpuolella olevasta kaiteesta. Me emme muistuta toisiamme lainkaan. Hänellä on isän tumma tukka ja kyömynenä, äidin vihreät sil-mät ja leuassa kuoppa. Kun olimme nuorempia, sellaiset piirteet tekivät hänestä vähän oudon nä-köisen, mutta viime aikoina asia on muuttunut. Jos osastomme ei olisi Vaatimaton, tytöt varmasti tuijottaisivat häntä koulussa.

Caleb on myös perinyt äidiltä epäitsekkyyden. Hän antoi juuri hetkeäkään epäröimättä paik-kansa happaman näköiselle rehti-miehelle.

Mies on pukeutunut asuun, joka on tyypilli-nen hänen osastolleen, Rehdille – musta puku ja valkoinen solmio. Rehdit arvostavat rehellisyyttä yli kaiken, ja asiat ovat heille mustavalkoisia. Sik-si he pukeutuvat noin.

Talot tihenevät ja tie paranee, mitä lähem-mäs pääsemme kaupungin keskustaa. Raken-nus jonka nimi oli joskus aikoinaan Sears Tower – me kutsumme sitä Tapiksi – ilmestyy esiin su-musta kuin musta pylväs taivaanrantaan. Bussi ajaa juna radan ali. En ole koskaan mennyt min-

7

nekään junalla, vaikka niitä kulkee yhtenään ja raiteita on joka paikassa. Junilla matkustavat vain uskaliaat.

Viisi vuotta sitten joukko vapaaehtoisia raken-nustyöläisiä Vaatimattomasta päällysti täällä tei-tä. He lähtivät liikkeelle kaupungin keskustasta ja etenivät sieltä ulospäin kunnes heiltä loppui-vat materiaalit. Siellä missä minä asun kadut ovat edelleen halkeilleita ja muhkuraisia, eikä niillä ole turvallista ajaa. Mutta eipä meillä ole autoakaan.

Calebin ilme pysyy täysin levollisena vaikka bussi huojuu ja heittelehtii. Harmaa takki on va-lahtaa hänen käsivarreltaan kun hän nappaa kiin-ni kaiteesta säilyttääkseen tasapainonsa. Hän sil-mäilee kaiken aikaa ympärilleen, sillä hän pyrkii kiinnittämään huomionsa muihin matkustajiin ja unohtamaan itsensä. Rehdissä arvostetaan re-hellisyyttä, mutta meillä Vaatimattomassa arvos-tetaan epäitsekkyyttä.

Bussi pysähtyy koulun eteen, joten minä nou-sen ylös ja ahtaudun rehti-miehen ohi. Kompas-tun hänen kenkiinsä niin että joudun ottamaan tukea Calebin käsivarresta. Lahkeeni ovat liian

8

pitkät, enkä muutenkaan ole kovin sulokas liik-keissäni.

Yläasteen rakennus on vanhin kaupungin kol-mesta koulusta, jotka ovat Ala-aste, Keskiaste ja Yläaste. Kuten kaikki muutkin rakennukset, se on lasia ja metallia. Sen edessä on suuri metalli-nen patsas, jonne uskaliaat yllyttävät toisiaan kii-peämään koulun jälkeen. Viime vuonna näin mi-ten yksi heistä putosi ja katkaisi jalkansa. Minä olin se joka juoksi hakemaan apua.

”Tänään on siis taipumustesti”, minä sanon. Caleb ei ole vuottakaan minua vanhempi, joten olemme samalla luokalla. Hän nyökkää.

Kävelemme sisään etuovesta. Lihakseni jännit-tyvät sillä hetkellä kun astun rakennukseen. Tun-nelma on omituisen nälkäinen, aivan kuin kaikki kuusitoistavuotiaat yrittäisivät saada viimeisestä päivästä mahdollisimman paljon irti. Me emme todennäköisesti enää kuljeskele näillä käytävillä valintaseremonian jälkeen – tästä eteenpäin osas-tot vastaavat koulutuksesta.

Tänään tunnit on puolitettu, jotta ehdimme kaiken ennen taipumustestiä, sillä se on heti lou-

9

naan jälkeen. Sydämeni jyskyttää jo nyt kiivaam-min.

”Eikö sinua yhtään hermostuta, mitä testissä tänään selviää?” minä kysyn Calebilta.

Me pysähdymme, koska sillä kohtaa käytä-vä haarautuu ja hän lähtee opiskelemaan edisty-nyttä matematiikkaa ja minä osastohistoriaa. Hän kohottaa kulmiaan. ”Sinuako hermostut-taa?”

Voisin sanoa hänelle että minua on hermostut-tanut jo viikkokausia. Mitä saan tänään tulokseksi – Vaatimaton, Rehti, Terävä, Sopuisa vai Uska-lias?

Mutta sen sijaan minä hymyilen ja sanon: ”Ei oikeastaan.”

Hän hymyilee takaisin. ”No… mukavaa päi-vää.”

Minä lähden kävelemään kohti osastohistorian luokkaa huultani purren. Caleb ei vastannut ky-symykseeni.

Käytävillä on aina ahdasta, vaikka ikkunoista virtaava valo luo tilan vaikutelman. Tämä on yksi niistä harvoista paikoista joissa kaikkien osasto-

10

jen nuoret kohtaavat. Tänään ilmassa on ihan eri-tyistä kihinää. Kaikki tuntuvat olevan poissa to-laltaan viimeisenä päivänä.

Kiharatukkainen tyttö huutaa ”Hei!” ihan korvani juuressa ja vilkuttaa jollekin kaverilleen kauempana. Sitten sinipaitainen terävä-poika tönäisee minua. Menetän tasapainoni ja kaadun päistikkaa lattialle.

”Pois tieltä, tönkkö”, hän murahtaa ja jatkaa matkaansa käytävällä.

Tunnen miten punastun. Nousen ylös ja puis-telen pölyjä vaatteistani. Muutama ohikulkija on pysähtynyt, mutta kukaan ei tarjoa apuaan. He vain seuraavat minua katseellaan kulmaan saakka. Tällaista on tapahtunut vaatimattomil-le jo kuukausien ajan – terävät ovat julkaisseet meistä vihamielisiä artikkeleita, ja se on alka-nut vaikuttaa siihenkin, miten meitä kohdellaan koulussa. Meillä on harmaat vaatteet, huomaa-maton kampaus ja nöyrä käytös jotta meidän olisi helpompi unohtaa itsemme – ja muiden olisi helpompi unohtaa meidät. Mutta nyt juuri ne piirteet tekevät meistä maalitauluja.

11

E-siivessä minä pysähdyn ikkunan ääreen kat-selemaan uskaliaiden saapumista. Teen niin joka aamu. Tasan kello 7.25 he todistavat rohkeutensa hyppäämällä liikkuvasta junasta.

Isä sanoo uskaliaita ”hellioneiksi”. Heillä on lävistyksiä ja tatuointeja ja mustat vaatteet. Us-kaliaiden ensisijainen tehtävä on vartioida kau-punkia ympäröivää aitaa. Mikä siellä ulkopuolel-la uhkaa, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

Minun pitäisi kavahtaa heitä. Minun pitäi-si miettiä, mitä tekemistä rohkeudella – heidän suurimmalla hyveellään – on sieraimen läpi piste-tyn renkaan kanssa. Sen sijaan katseeni takertuu heihin, missä he sitten kulkevatkin.

Tunnen junan vihellyksen rinnassani asti. Ve-turin lamppu välkkyy kun juna syöksyy koulun ohi raiteet kirskuen. Kun viimeiset vaunut ovat kohdalla, valtava joukko nuoria miehiä ja nai-sia mustissaan heittäytyy alas liikkuvasta junasta. Jotkut kaatuvat ja pyörivät maassa, toiset kompu-roivat muutaman askelen ennen kuin saavutta-vat taas tasapainonsa. Yksi pojista kietoo kätensä jonkun tytön harteille ja nauraa.

12

Tästä on tullut minulle typerä tapa. Käännyn pois ikkunasta ja pujottelen väkijoukon halki osastohistorian luokkaan.

13

Luku 2

Testit alkavat lounaan jälkeen. Istumme ravintolan pitkissä pöydissä, ja valvojat huutavat kymmenen nimeä kerrallaan. Kukin kutsutuis-ta menee omaan testihuoneeseensa. Minä istun Calebin vieressä, ja vastapäätä istuu naapurimme Susan.

Susanin isä kulkee töihin keskustan läpi ja hä-nellä on auto, joten hän tuo Susanin joka päi-vä kouluun. Hän tarjoutui kuljettamaan meidät-kin, mutta kuten Caleb vastasi, me haluamme lähteä hieman myöhemmin emmekä halua olla vaivaksi.

Emme tietenkään. Testin valvojat ovat etupäässä vapaaehtoisia

14

vaatimattomia, mutta yhdessä testihuoneessa on terävä ja toisessa uskalias testaamassa meitä jotka olemme itsekin Vaatimattomasta, koska sääntö-jen mukaan kukaan ei saa testata oman osastonsa väkeä. Säännöissä kielletään myös varautumasta testiin millään tavalla, joten en yhtään tiedä mitä odottaa.

Katseeni kulkee Susanista uskaliaiden pöytään toiselle puolelle salia. He nauravat ja huutavat ja pelaavat korttia. Viereisessä pöydässä terävät kes-kustelevat kirjojensa ja lehtiensä yli hankkiakseen mahdollisimman paljon tietoa.

Ryhmä keltaiseen ja punaiseen pukeutuneita sopuisa-tyttöjä istuu piirissä kahvilan lattialla ja leikkii jotain leikkiä johon kuuluu käsien tapu-tusta ja rytmikästä laulua. Muutaman minuutin välein he purskahtavat yhdessä nauramaan kun joku putoaa pelistä ja joutuu ringin keskelle. Ja viereisessä pöydässä ryhmä rehtejä keskustelee elehtien vilkkaasti käsillään. Näyttää siltä että he kiistelevät, mutta tilanne ei ole kovin vakava kos-ka jotkut heistä hymyilevät vielä.

Me istumme hiljaa Vaatimattoman pöydäs-

15

sä ja odottelemme. Osastojen käyttäytymismal-lit pätevät myös vapaa-ajalla, eikä kukaan toimi omien päähänpistojensa mukaan. En usko että kaikki terävät haluavat opiskella ihan koko ajan tai että jokainen rehti nauttii vilkkaasta keskuste-lusta, mutta he eivät voi horjuttaa osastonsa nor-meja yhtään enempää kuin minäkään.

Caleb kutsutaan testiin seuraavassa ryhmässä. Hän kävelee ovelle itsevarman näköisenä. Minun ei tarvitse toivottaa hänelle onnea tai vakuuttaa ettei ole syytä huoleen. Hän tietää mihin hän kuuluu, on käsittääkseni aina tiennyt. Ensim-mäiset muistoni hänestä ovat siltä ajalta kun olin nelivuotias. Kerran hän torui minua siitä, että en ollut antanut hyppynaruani pikkutytölle, jolla ei ollut mitään leluja mukana puistossa. Hän ei pidä minulle puhutteluja enää nykyään, ainakaan kovin usein, mutta se moittiva ilme on painunut muistiini.

Olen yrittänyt selittää hänelle, että minun vaistoni eivät toimi samalla tavalla kuin hänen – minulle ei tullut mieleenkään että olisin anta-nut bussissa paikkani rehdille – mutta hän ei ym-

16

märrä. Teet vain niin kuin sinun kuuluu, hän aina sanoo. Se on helppoa hänelle, ja sen pitäisi olla helppoa minulle.

Vatsaani vääntää. Suljen silmät ja pidän ne kiinni, kunnes Caleb palaa pöytään kymmenen minuutin kuluttua.

Hän on kalman kalpea. Hän hieroo reisiään niin kuin minä teen silloin kun haluan pyyhkiä kämmeneni hiestä, ja kun hän nostaa kätensä pöydälle, hänen sormensa vapisevat. Avaan suun kysyäkseni häneltä siitä, mutta en sitten sanokaan mitään. Minä en saa kysyä, eikä hän saa kertoa.

Vaatimaton vapaaehtoinen kuuluttaa seuraa-vat kymmenen nimeä. Kaksi nuorta Uskaliaasta, kaksi Terävästä, kaksi Sopuisasta, kaksi Rehdistä, ja sitten: ”Vaatimattomasta: Susan Black ja Bea-trice Prior.”

Minä nousen seisomaan koska niin minun kuuluu tehdä, mutta jos saisin päättää, jäisin niille sijoilleni. Tuntuu kuin rintakehässäni olisi kupla joka kasvaa hetki hetkeltä ja uhkaa rikkoa minut sisältä. Seuraan Susania ovelle. Ohitamme ihmisiä, jotka eivät luultavasti erota meitä toisis-

17

tamme. Meillä on samanlaiset vaatteet ja vaaleat hiukset letillä. Ainoa ero meissä on se, että Su-san ei ehkä ole oksennuksen partaalla kauhusta, ja mikäli näen oikein, hänen kätensä eivät vapise niin että hän joutuisi puristamaan hameensa hel-maa kaikin voimin.

Kahvilan ulkopuolella on kymmenen huonet-ta. Niitä käytetään vain taipumustesteihin, joten en ole nähnyt niitä koskaan aikaisemmin. Toisin kuin muualla koulussa, käytävän seinät eivät ole lasia vaan peiliä. Katson itseäni kun kävelen kal-peana ja kauhuissani eteenpäin. Susan virnistää minulle hermostuneena astuessaan sisään huo-neeseen numero viisi, ja minä jatkan seuraaval-le ovelle, huoneeseen numero kuusi, jossa minua odottaa uskalias-nainen.

Hän ei ole yhtä rajun näköinen kuin ne nuo-ret uskaliaat joita olen aikaisemmin nähnyt. Hä-nellä on tummat, pistävät silmät ja musta bleiseri – niin kuin miesten puvuntakki – ja farkut. Vas-ta kun hän kääntyy sulkemaan oven, huomaan että hänellä on niskassa tatuointi, mustavalkoi-nen haukka, jolla on punainen silmä. Jos sydän ei

18

olisi takertunut kurkkuuni, kysyisin häneltä mitä se merkitsee. Sen täytyy merkitä jotain.

Myös huoneen seinät ovat peiliä. Näen itseni joka kulmasta: harmaa paita peittää selkäni ää-riviivat, letit ulottuvat ristiselkään asti, kaula on pitkä, rystyset punoittavat laihoissa käsissä. Kat-to hehkuu valkoisena valossa. Huoneen keskel-lä on taaksepäin kallistettava tuoli, sellainen joita on hammaslääkäreillä, ja sen vieressä seisoo jo-kin laite. Tämä näyttää paikalta jossa tapahtuu kamalia.

”Ei hätää”, nainen sanoo, ”ei tämä satu ollen-kaan.”

Hänellä on tumma, suora tukka, jossa erottuu harmaita suortuvia.

”Istu ja ota hyvä asento”, hän jatkaa. ”Minun nimeni on Tori.”

Istun kömpelösti tuoliin ja nojaan taaksepäin niin että pääni osuu tyynylle. Valo särkee silmiä. Tori puuhaa jotain oikealla puolella olevan lait-teen kanssa. Yritän keskittyä häneen enkä johtoi-hin joita hän pitelee käsissään.

19

”Miksi haukka?” minä möläytän kun hän aset-telee elektrodia otsalleni.

”En olekaan koskaan tavannut uteliasta vaa-timatonta”, hän sanoo ja kohottaa minulle kul-miaan.

Värähdän niin että käsivarteni menevät kanan-lihalle. Uteliaisuus on virhe. Uteliaisuudella minä petän Vaatimattoman arvot.

Hän hyräilee hieman, painaa otsalleni toi-sen elektrodin ja selittää sitten: ”Joskus muinoin haukka oli auringon symboli. Silloin kun otin tä-män, ajattelin että nyt minulla on aina aurinko mukanani. Enkä pelkää enää pimeää.”

En voi olla kysymättä: ”Pelkäätkö sinä pi-meää?”

”Pelkäsin”, hän korjaa. Hän painaa vielä yhden elektrodin ohimolleni ja yhdistää ne sitten joh-dolla toisiinsa. Hän kohauttaa harteitaan. ”Nyt haukka muistuttaa minua peloista joista olen päässyt yli.”

Hän siirtyy seisomaan taakseni. Puristan käsi-nojia niin lujaa että rystyseni muuttuvat valkoi-siksi. Hän tekee jotain laitteelle ja vetää johtoja

20

lähemmäs. Sitten hän ojentaa minulle pienen ku-pillisen kirkasta nestettä.

”Juo tämä.””Mitä se on?” Kurkkuani kuristaa. Nielaisen

ankarasti. ”Mitä minulle tapahtuu?””En voi kertoa. Sinun täytyy vain luottaa mi-

nuun.”Puhallan ilmat keuhkoistani ja heitän kipon si-

sällön suuhuni. Silmäni sulkeutuvat.

*

Avaan silmät hetken kuluttua, mutta olenkin toi-saalla. Seison taas koulun kahvilassa, tosin nyt pitkät pöydät ovat tyhjillään ja lasiseinien läpi näen että ulkona sataa lunta. Pöydällä edessäni on kaksi koria. Toisessa on juustokimpale, toises-sa kyynärvarren mittainen veitsi.

Takaani kuulen naisen äänen: ”Valitse.””Miksi?” minä kysyn.”Valitse”, ääni toistaa.Katson olkani yli, mutta siellä ei ole ketään.

Käännyn taas katsomaan koreja. ”Mitä noilla pi-tää tehdä?”

21

”Valitse!” ääni huutaa.Kun nainen kiljuu minulle, pelkoni katoaa ja

muutun itsepäiseksi. Kurtistan kulmani ja nostan kädet puuskaan.

”No, miten haluat”, ääni sanoo.Korit katoavat. Kuulen miten ovi aukeaa, ja

käännyn katsomaan kuka tulee. Mutta se ei ole ”kuka” vaan ”mikä”: muutaman metrin päässä minusta seisoo teräväkuonoinen koira. Se kyyris-tyy, ryömii lähemmäs ja irvistää valkoisilla ham-paillaan. Syvältä sen kurkusta kuuluu murinaa. Nyt ymmärrän miksi juusto olisi ollut kätevä. Tai veitsi. Mutta se on nyt myöhäistä.

Mietin että juoksisin, mutta koira on minua nopeampi. Enkä millään pärjää jos joudun tap-pelemaan sen kanssa. Päässäni jyskyttää. Minun täytyy tehdä päätös. Jos hyppäisin pöydän yli ja käyttäisin sitä kilpenä – ei, olen liian lyhyt sellai-seen hyppyyn, enkä ehkä jaksaisi edes kaataa noi-ta pöytiä.

Koira ärisee niin että voin melkein tuntea äänen kallossani.

Biologiankirjassa sanottiin, että koira haistaa

22

pelon, koska ihmisen rauhaset erittävät stressiti-lanteissa samaa hormonia kuin koiran saaliseläi-met. Pelon haistaminen saa sen hyökkäämään. Koira hivuttautuu lähemmäs. Kuulen miten kyn-net raapivat lattiaa.

En pysty juoksemaan. En pysty taistelemaan. Sen sijaan hengitän koiran löyhkäävää hengitys-tä ja yritän olla ajattelematta, mitä se on syönyt. Sen silmissä ei näy ollenkaan valkoista, vaan ne hehkuvat mustina.

Mitä muuta tiedän koirista? Minun ei pitäisi katsoa sitä silmiin. Se on vihamielinen ele. Muistan että lapsena pyysin isältä koiraa lemmikiksi, mutta nyt kun tuijotan lattiaa koiran käpälien juuressa, en enää saa mieleeni miksi. Se tulee lähemmäs, yhä kyyryssä. Jos silmiin katsominen on merkki viha-mielisyydestä, mikä on merkki alistumisesta?

Hengitykseni on raskasta mutta tasaista. Las-keudun polvilleni. Haluaisin mitä tahansa mie-luummin kuin laskeutua maahan koiran eteen – samalle tasolle sen hampaiden kanssa – mut-ta parempaa vaihtoehtoa minulla ei ole. Suoris-tan jalat taakseni ja nojaan kyynärpäihin. Koira

23

ryömii lähemmäs ja lähemmäs, kunnes tunnen sen lämpimän hengityksen kasvoillani. Käsivar-teni tärisevät.

Se haukkuu korvaani. Puren hampaat yhteen jotta en kirkuisi.

Jokin karhea ja kostea koskettaa poskeani. Koi-ra on lakannut murisemasta, ja kun nostan pääni ja katson sitä uudelleen, se läähättää. Se nuolaisi kasvojani. Nousen istumaan kantapäiden varaan. Koira nostaa tassut polvilleni ja nuolaisee leukaa-ni. Kavahdan kauemmas, pyyhin kuolaa iholtani ja nauran.

”Sinä et taidakaan olla mikään hirveä peto, vai mitä?”

Nousen hitaasti ylös jotta en pelästyttäisi sitä, mutta se vaikuttaa ihan toiselta eläimeltä kuin hetki sitten. Ojennan käteni varovaisesti, valmii-na vetämään sen pois. Koira puskee kättäni pääl-lään. Äkkiä olen iloinen etten valinnut puukkoa.

Räpäytän silmiäni, ja äkkiä huoneen toisel-la puolella seisoo pieni tyttö valkoisessa mekos-sa. Hän ojentaa molemmat kätensä ja kiljaisee: ”Hauva!”

24

Hän lähtee juoksemaan kohti vierelläni seiso-vaa koiraa. Minä avaan suun varoittaakseni hän-tä, mutta liian myöhään. Koira kääntyy. Se hauk-kuu, murisee ja näykkii ilmaa hampaillaan, ja li-hakset jännittyvät sen turkin alla. Se valmistau-tuu syöksyyn. Minä en ajattele, minä vain hyp-pään, heilautan koko vartaloni koiran päälle ja kiedon kädet sen paksun kaulan ympärille.

Pää osuu lattiaan. Koira on poissa, samoin pikku tyttö. Olen taas yksin – tyhjässä testihuo-neessa. Käännyn kokonaisen ympyrän, mutta en näe itseäni yhdessäkään peilissä. Työnnän oven auki ja astun käytävälle, mutta ei se olekaan enää käytävä. Olen täpötäydessä bussissa.

Seison ja pitelen kiinni kaiteesta. Lähellä istuu mies joka lukee lehteä. En näe hänen kasvojaan lehden takaa, mutta näen hänen kätensä. Ne ovat arpiset, niin kuin hän olisi palanut pahasti, ja ne puristuvat lehden ympärille kuin hän haluaisi ru-tistaa sen kokonaan.

”Tunnetko tämän tyypin?” hän kysyy. Hän na-puttaa sormellaan etusivua. Otsikossa lukee: Bru-taali murha viimeinkin selvitetty! Tuijotan sanaa

25

”murha”. Siitä on kauan kun viimeksi olen tör-männyt siihen sanaan, mutta pelkät kirjaimet he-rättävät minussa kauhua.

Kuvassa otsikon alla on tavallisen näköinen parrakas nuori mies. Minusta tuntuu että tosiaan tunnen hänet, vaikka en muista mistä. Ja samaan aikaan minusta tuntuu, että olisi hölmöä kertoa se tuolle miehelle.

”No?” hän sanoo vihaisesti. ”Tunnetko?”Ei hölmöä, vaan erittäin hölmöä. Sydämeni

jyskyttää, puristan lujasti kaidetta jotta tärisevät käteni eivät paljastaisi minua. Jos kerron että tun-nen tuon kuvassa näkyvän miehen, minulle ta-pahtuu jotain kamalaa. Mutta minä voin usko-tella hänelle, etten tunne. Voin karaista kurkkua-ni ja kohauttaa harteitani – mutta se olisi valeh-telemista.

Karaisen kurkkuani.”Tunnetko?” hän toistaa.Kohautan harteitani.”No?” mies inttää.Tärisen kauttaaltani. Pelkoni on järjetön, tämä

on pelkkä testi, ei tämä ole totta. ”En tunne”,

26

sanon huolettomalla äänellä. ”Ei aavistustakaan kuka tuo on.”

Hän nousee seisomaan, ja viimein näen hänen kasvonsa. Hänellä on tummat lasit, ja hän äri-see minulle huulet irveessä. Hänen poskensa ovat kokonaan arpien peitossa kuten kädetkin. Hän nojautuu lähelle kasvojani. Hänen hengityksensä haisee tupakalta. Tämä ei ole todellista, muistutan itseäni. Tämä ei ole todellista.

”Sinä valehtelet”, hän sanoo. ”Sinä valehtelet!””En valehtele.””Näen sen sinun silmistäsi.”Kohennan ryhtiäni. ”Et näe.””Jos sinä tunnet hänet”, mies sanoo hiljaa,

”sinä voit pelastaa minut. Sinä voit pelastaa mi-nut!”

Siristän silmiäni. ”No”, minä sanon. Puren hammasta. ”En tunne.”

27

Luku 3

Herään siihen että kämmeneni ovat märät ja syyllisyys jyskyttää rinnassani. Makaan tuolis-sa peilien ympäröimänä. Kun taivutan päätä ni, näen että Tori on takanani. Hän poistaa elek- trodeja omasta otsastaan huulet tiukkoina. Odotan että hän sanoisi jotain testistä – että se on ohi nyt, tai että pärjäsin hyvin, vaikka miten tällaisessa testissä voisi pärjätä huonosti? – mut-ta hän ei sano mitään, kiskoo vain johdot irti otsas tani.

Nousen istumaan ja pyyhin kämmeniäni hou-sunlahkeisiin. Tein varmasti jotain väärin, vaik-ka kaikki tapahtuikin vain mielessäni. Näyttääkö Tori kummalliselta koska hän miettii miten ker-

28

toisi minulle että olen kamala ihminen? Kunpa hän vain kakaisisi sen ulos.

”Tuo oli hämmentävää”, hän sanoo. ”Anteeksi, tulen heti takaisin.”

Hämmentävää?Vedän jalat koukkuun ja painan pään polviin.

Toivon että voisin itkeä, sillä se saattaisi helpot-taa, mutta minua ei itketä yhtään. Miten sellai-sessa testissä voi epäonnistua, johon ei pysty etu-käteen valmistautumaan? Katseliko Tori minua siinä simulaatiossa, vai tarkkailiko hän vain aivo-sähkökäyriäni?

Aika kuluu, ja tulen yhä hermostuneemmaksi. Minun täytyy pyyhkiä käsiäni kaiken aikaa – en tiedä ovatko ne tosiaan niin hikiset vai rauhoit-taako ele minua. Mitä jos minulle kohta kerro-taan, etten sovellu mihinkään osastoon? Minun pitäisi elää kaduilla muiden osattomien kanssa. En pystyisi siihen. Osattomuus ei merkitse pel-kästään köyhyyttä ja vaikeuksia; se merkitsee eroa muista ihmisistä, eroa koko elämän tärkeimmäs-tä asiasta. Yhteisöstä.

Äiti sanoi minulle kerran, että kukaan ei selviä

29

yksin ja harva haluaa edes yrittää. Osattomalla ei ole elämän tarkoitusta eikä syytä elää.

Ravistan päätä. En saa ajatella tällaisia. Minun täytyy pysyä tyynenä.

Viimein ovi aukeaa ja Tori tulee takaisin. Pu-ristan tuolin käsinojia.

”Anteeksi. Sain sinut varmasti huolestumaan”, Tori sanoo. Hän seisoo kädet taskuissa jalkopääs-säni kalpean ja kireän näköisenä.

”Beatrice, en saanut sinulta testitulosta”, hän sanoo. ”Tavallisesti jokainen simulaation osa-alue rajaa ulos yhden tai useamman osaston, mutta si-nun tapauksessasi vain kaksi rajautui ulos.”

Minä tuijotan häntä. ”Kaksi?” minä kysyn. Kurkkuani kuristaa niin että minun on vaikea puhua.

”Jos veitsi olisi herättänyt sinussa voimakas-ta torjuntaa ja olisit valinnut juuston, simulaa-tio olisi johtanut toisenlaiseen tilanteeseen, jossa olisit voinut vahvistaa taipumuksesi Sopuisaan. Niin ei käynyt, joten Sopuisa on ulkona.” Tori raaputtaa niskaansa. ”Tavallisesti simulaatio ete-nee lineaarisesti kohti oikeaa osastoa hylkäämäl-

30

lä yksitellen muut. Valintasi eivät rajanneet pois edes seuraavaa osastoa, Rehtiä. Siksi minun täy-tyi muuttaa simulaatiota kesken kaiken ja sijoit-taa sinut bussiin. Ja vasta siellä sinun epärehelli-syytesi sulki pois Rehdin.” Hän melkein hymyi-lee. ”Älä välitä. Vain rehdit puhuvat totta siinä tilanteessa.”

Yksi rinnassani kiristävistä solmuista aukeaa. Ehkä en olekaan kamala ihminen.

”Tai oikeastaan se ei ole ihan niinkään. Ihmi-set jotka kertovat siinä totuuden, ovat joko reh-tejä… tai vaatimattomia”, hän korjaa. ”Mistä tuli seuraava ongelma.”

Leukani loksahtaa.”Toisaalta heittäydyit koiran päälle etkä anta-

nut sen hyökätä lapsen kimppuun, mikä osoit-taa taipumusta Vaatimattomaan… mutta toisaal-ta kieltäydyit auttamasta miestä bussissa, vaikka hän sanoi että totuus pelastaisi hänet. Reaktio-si oli täysin ristiriidassa Vaatimattoman kanssa.” Hän huokaa. ”Et paennut koiraa, mikä viittai-si Uskaliaaseen, mutta niin olisi viitannut myös veitsen valitseminen, mitä et siis tehnyt.”

31

Hän selvittää kurkkuaan ja jatkaa: ”Älyllinen suhtautumisesi koiraan kertoo vahvasta taipu-muksesta Terävään. En tiedä mitä se merkitsee, että simulaation ensimmäisessä vaiheessa kieltäy-dyit kokonaan valitsemasta, mutta…”

”Hetkinen”, minä keskeytän. ”Sinulla ei siis ole aavistustakaan minun taipumuksistani?”

”Kyllä ja ei”, hän vastaa. ”Minun päätelmäni on, että sinulla on yhtäläiset taipumukset Vaa-timattomaan, Uskaliaaseen ja Terävään. Ihmi-set jotka saavat tämäntyyppisiä tuloksia ovat…” Hän vilkaisee olkapäänsä yli kuin odottaisi että joku ilmestyy pian hänen taakseen. ”…heitä kut-sutaan… divergenteiksi.” Hän lausuu viimeisen sanan niin hiljaa, että minun on vaikea kuulla häntä, ja näyttää taas kireältä ja huolestuneelta. Hän kävelee tuolin luo ja kumartuu lähemmäs.

”Beatrice”, hän sanoo, ”sinun ei pidä missään olosuhteissa jakaa sitä tietoa kenellekään. Tämä on hyvin tärkeää.”

”Tuloksista ei saa kertoa”, minä sanon ja nyök-kään. ”Tiedän sen kyllä.”

”Ei.” Tori polvistuu nyt tuolin vierelle. Kasvom-

32

me ovat vain muutaman sentin päässä toisistaan. ”Tämä on eri asia. Minä en tarkoita että et saa ker-toa nyt, tarkoitan että et saa kertoa koskaan, ke-nellekään, et ikinä, mitä tahansa tapahtuukin. Se on äärimmäisen vaarallista. Ymmärrätkö?”

En tosiaankaan ymmärrä – miten tulokseton testi voisi olla vaarallinen? – mutta nyökkään sil-ti. En halua muutenkaan kertoa tästä testitulok-sesta kenellekään.

”Hyvä on.” Irrotan käteni käsinojista ja nou-sen seisomaan. Tuntuu vähän huteralta.

”Ehdotan että menet nyt kotiin”, Tori sanoo. ”Sinulla on paljon mietittävää, eikä tee ehkä hy-vää odotella tuolla salissa toisten kanssa.”

”Minun täytyy kertoa veljelleni mihin olen menossa.”

”Minä kerron hänelle.”Kosketan ohimoani ja kävelen ulos huoneesta

lattiaan tuijottaen. En kestä katsoa häntä silmiin. En kestä ajatella huomista valintaseremoniaa.

Valinta on minun, ihan sama mitä testi sanoo.Vaatimaton. Uskalias. Terävä.Divergentti.