1

RATKES 3/2001

R A T K E S

RATKAISU- JA VOIMAVARAKESKEISTEN MENETELMIEN LEHTI 3/2001

MuutaTerapian

I d e a

2

RATKES 3/2001 ISSN 1456-7261

Sisältö

3. LUKIJALLELeena Helle

4. BURN IN, NOT OUT! � keskustelu Michael Hoytin kanssaTapio Malinen

12. SOME THINGS I HAVE LEARNED FROM FRIENDS AND CLIENTSABOUT EMPOWERMENT AND REHABILITATION

Michael F. Hoyt

20. TERAPIAN ULOTTUVUUDETLasse Salmi

25. RATKAISUKESKEINEN PUUTTUMINEN KIUSAAMISEEN KOULUSSASue Yong

27. AJATTELUTANKISTA UUTEEN TERAPIAAN�RATKAISUKESKEISEN TYÖTAVAN JA TEORIAN KEHITYKSESTÄ osa 2

Tapio Malinen

38. PERUSASIOIDEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS osa3Liisa Tuovinen

40. TANSSIINKUTSUJARauno Lehtonen

43. KAKSIÄÄNISIÄ KOMMENTTEJA KAINUUSTA � KESKUSTELUA

Jussi ja Marjo Pietikäinen

44. PUHEENJOHTAJAN PALSTASira Niipola

45. ITSENKÖ AVULLA LOISTAMAAN? � KIRJAESITTELY

Leila Simonen

46. KOULUTUS

52. RATKESIN ALUEELLINEN TOIMINTA

N:o 3 / 2001 (5.10.2001) 7.vuosikerta

Julkaisija: R A T K E Swww.ratkes.fi

•ratkaisu- ja voimavarasuun-tautuneiden menetelmienedistämisyhdistys (ry.)

Päätoimittaja: Tapio Malinene-mail: tapio.malinen@porvoo.fipuh/fax. (019) 668 427

Toimitussihteeri: Timo Rytkönene-mail: trytkone@nettilinja.fipuh. 045 6754 542

Toimitusneuvosto:Ben Furman, Lauri Heikkilä,Vesa Heiskanen, Leena Helle,Antti Mattila.

Taitto: Tarja Heikkiläe-mail: tarjahei@avenet.fi(019) 656 778 tai 050 3697 259

Taiteellinen suunnittelu&kansi:Kati Simonenpuh. 050 5723 139

Jäsenasiat, lehdentilaus jaosoitteen muutokset:Tilipiirtoos. Ratkes ry. PL 56 , 00101 Hkie-mail: yrjo.piirto@kolumbus.fifax: (09) 6872 1132

Ratkesin kotisivua ylläpitää:Päivittelijä Lasse Salmi

Ilmoituksista ota yhteys:Aapo Pääkköe-mail: aapo@avenet.fipuh. 050 3057 476

Jäsenmaksu+lehtiyksityiset: 130 mk/vuosiyhdistykset/yritykset: 200mk/vLehteä voi tilata liittymättäjäseneksi hintaan 200mk/v

Ilmestyy neljä numeroa / 2001Seuraava numero 19.12.2001

Lehteen tulevan materiaalinon oltava toimituksessa17.11.2001 mennessä.

Toimituksen osoite:Kajavatie 21, 06100 Porvoo

ILMOITUSHINNAT:1 sivu 1500 mk1/2 sivua 1000 mk1/3 sivua 800 mk

3

RATKES 3/2001

LukijalleLeena Helle

Suomessa on viime aikoina pu-huttu paljon nuorten pahoinvoin-nista. Nuoruudessa – selvemminkuin ehkä missään muussa ihmis-elämän vaiheessa – kuljetaan jaeletään rajamaastossa. Rajallaoleminen ei ole tavallista olemis-ta. Se on kahden erilaisen maail-man, kulttuurin, ulottuvuudenkohtaamispaikka. Rajalla joudutpysähtymään. Seuraava askel on-kin yhtäkkiä merkityksellinen jaliikettä uuteen, tuntemattomaan.Mitä ylität? Mitä jätät taaksesi?Mitä haluat kuljettaa mukanasirajan toiselle puolelle? Edessäsion valinnan pakko ja/tai mahdol-lisuus, toivon ja lupauksen paik-ka. Ei enää – ei vielä, läsnäolo –poissaolo, aika – ajattomuus.Luovat teot syntyvät usein itsenja maailman välisellä rajalla. Vä-limaastossa, jossa raja muuntuuläpinäkyväksi ja läpäiseväksi, ih-minen sallii maailman virrata it-seensä ja itsen maailmaan. Sillointietää, että on muutoksen, trans-formaation aika.

Rajalla kulkeminen ja sen ylittä-minen on usein pelottavaa: et tie-dä, mikä toisella puolella odottaaja joudut opettelemaan uuden ta-van kulkea. Rajan toisella puolellapuhutaan usein sinulle vierastakieltä. Ihmisten tavat voivat ollaoutoja. Olet muukalainen vieraal-la maalla, toinen, erilainen. Julia

Kristeva kuvaa tätä kokemustanäin: ”…olla kuulumatta mihin-kään paikkaan, mihinkään aikaan,mihinkään rakkauteen. Menetet-ty alkuperä, mahdoton juurtumi-nen, vajottava muisti, ratkaisema-ton nykyisyys. Muukalaisen tila:liikkuva juna, lentokone; siirtymi-nen, joka ei salli pysähdystä.”Rajan ylittäjä ei kuulu enää men-neeseen, eikä ole vielä kotiutu-nut uuteen. Haavoittuvuus on läs-nä.

Rajalla, muukalaisena, nuori pal-jastaa aikuisen vääjäämättä, hä-nen tapansa katsoa maailmaa jakohdata rajojen kulkija ja ylittä-jä, toinen, erilainen.

Voiko aikuinen helpottaa nuortenvaellusta rajamaastossa? Meilläkaikilla on kokemusta sekä erilai-sista maastoista että muukalaise-na olemisesta. Yksinäisyydestä jayhdessä olosta, erillisyydestä jayhteisyydestä. Tiedämme millais-

ta on yrittää ja erehtyä, epäonnis-tua ja onnistua, etsiä ja löytää.Meillä on kokemus toteutumat-tomista ja toteutuneista haaveis-ta ja unelmista, rajallisuudesta japerspektiivistä. Nuoruus on aikui-suudessa koko ajan ihon alla.

Mitä olisi hyvä muistaa, jotta voi-simme nähdä, tarvittaessa tarttuakiinni ja kannatella? Mitä löydäm-me itsestämme ja oman sukupol-vemme kulttuurista rajoilla kulke-vien tueksi? Mitä edeltäneidensukupolvien elämästä ja hiljaisentiedon kokonaisvaltaisesta voi-masta? Louhen, Pohjolan emän-nän tai vakaan, vanhan Väinämöi-sen persoonallisuuden ja tietäjyy-den, koko Pohjolan väen sanojen,runojen, laulujen, tarinoiden jasoiton mahdista?

Nuori asettaa aikuisille kysymyk-sen myös itsestämme ja kulttuu-ristamme. Mitä vastauksia löy-dämme?

4

RATKES 3/2001

Tapio Malinen: Kerroit workshopissa perheenneihastuttavasta rituaalista. Kun sunnuntaisin syötteillallista, voi jokainen perheenjäsen vuorollaan ker-toa toisille, millä lailla kulunut viikko oli hyvä jamistä kukin nautti eniten. Haluaisin aloittaa tämänkeskustelun pyytämällä sinua kuvittelemaan, ettäolet Kaliforniassa perheesi parissa. Istutte sunnun-tai-iltana ruokapöydässä ja on vuorosi kertoa mikäoli kiehtovin ja säkenöivin hetki Suomen matkasiaikana. Mitä sanoisit?

Michael Hoyt: Mikä oli säkenöivin hetki? Niitä onollut niin monta, mutta erityisesti kaksi on jäänytmieleeni. Ensimmäinen oli kun kävin saunassa ja uinjäisessä meressä. Oli hyvin virkistävää ja hienoa las-keutua erittäin hyytävään veteen ja nähdä jään javeden värit. Wow! Ja mennä saunasta veteen ja ta-kaisin ja taas veteen. Se kokemus oli hyvin vaikut-tava.

Burn in, not out!-keskustelu Michael Hoyt´inkanssa lyhytterapiantotuudesta ja kauneudesta

Tapio Malinen

Monia eri teorioita yhdistelevä ajattelu,

työ lyhytterapeuttina, luova opettaminen

ja kirjoittaminen, terapiamaailman ni-

mekkäiden ammattilaisten osallistavat

haastattelut…Siinä muutamia asioita,

jotka ovat fil tri. Michael Hoyt´in sydäntä

lähellä. Miehellä on niin paljon tietoa ja

kokemusta, että häntä voisi helposti

kutsua vaikkapa lyhytterapian renesans-

si-ihmiseksi. Hän työskentelee vanhem-

pana psykologina Kaiser Permanente

Medical Centerissä San Rafaelissa ja

opettaa myös Kalifornian yliopiston

lääketieteellisessä tiedekunnassa San

Franciscossa.

Seuraava keskustelu käytiin Helsingis-

sä maaliskuun 9. päivänä, 2001. Michael

oli juuri lopettanut mielenkiintoisen

kaksipäiväisen seminaarissa aiheesta

“Integratiivinen lähestyminen lyhyttera-

pian suuntauksiin.”

Michael Hoyt

5

RATKES 3/2001

Toinen hetki oli aikaisemmin tällä viikolla pitäessä-ni yhden päivän konferenssia A-klinikalla työnoh-jauksesta. Ritva Saarelainen suostutteli minut lau-lamaan. En ole koskaan ennen laulanut julkisesti jaesitin laulun nimeltä “Ruusu”. Sen viimeiset sanat— “kylmän lumen alla on siemen, joka auringon rak-kauden avulla kasvaa keväällä ruusuksi” – kosket-tivat minua. Muistin, että vaikka olosuhteet olisivatmiten vaikeita tahansa, jotain hyvää voi aina tullaesille terapeuttisen tuen avulla. Vaikka koemmerankkoja aikoja, emme saisi antaa periksi, sillä ainaon toivoa. Laulussa on jae: “ne, jotka eivät tartutilaisuuteen, eivät koskaan opi tanssimaan”. Aloit-taessani laulamaan tätä laulua tulin hyvin tietoiseksisiitä, mitä olin tekemässä ja hetken aioin jo lopet-taa, mutta sitten tajusin mitä laulu kertoi minulle jauskalsin jatkaa ja kaikki oli hyvin. Tässäkin tilan-teessa oli “hyvä tarttua tilaisuuteen ja oppia tanssi-maan”.

TM: Näiden kahden päivän aikana, joina olen kuun-nellut sinua, olen saanut jonkinlaisen vihin siitä mitäkirjasi otsikko Some Stories are Better than Others(2000) saattaa tarkoittaa. Voisitko kuitenkin tarken-taa vähän; miksi jotkut tarinat ovat toisia parem-pia?

MH: Jotkut tarinat ovat toisia parempia, koska neelävöittävät ja rohkaisevat ja auttavat ihmisiä saa-vuttamaan paremmin sen mitä he haluavat. Ne si-sältävät viisautta ja toivoa. Ne avaavat ihmisten sy-dämiä ja koskettavat heidän tunteitaan. Ne puhut-televat ihmisen henkilökohtaista totuutta tai hänenunelmiaan. Niiden kautta tunnemme itsemme vir-voitetuiksi ja siksi nämä tarinat ovat toisia parem-pia. Ne koskettavat ja liikuttavat meitä. Jazzmuu-sikko Luis Armstrong sanoi kerran, että on kah-denlaista musiikkia: hyvää ja huonoa. Sellainen mu-siikki, joka saa jalkasi lyömään tahtia on hyvää mu-siikkia. Minulle hyvät tarinat ovat niitä, mitkä saa-vat jalkani liikkeelle, nopeuttavat pulssiani, saavatminut antautumaan elämälle ja tekevät oloni elin-voimaiseksi, rikkaammaksi ja panevat minut osal-listumaan enemmän. Joillekin hyvät tarinat voivatmerkitä jotain muuta, mutta luulenpa että useim-mille “paremmat tarinat” ovat niitä, jotka tarjoavatenemmän kaikkea sitä mikä saa olon paremmaksi.On se sitten mitä tahansa.

TM: Ne saattavat olla hetkiä, jolloin ihminen onjollain tavoin enemmän yhteydessä itseensä tai elä-mänsä energiaan ja henkilökohtaiseen elämisen ryt-miinsä.

MH: Kyseessä on tietysti metafora, jota on aikavaikea kuvata yksityiskohtaisemmin, mutta useim-milla ihmisillä on jonkinlainen kokemus – kuulunitse myös heihin – tästä “omassa rytmissä tekemi-sestä” tai “virtaavuudesta”. Tarinat tai narratiivitvoivat johtaa meidät tähän tilaan, jota voimme sit-ten jälkeenpäin selittää, mutta on myös tärkeäämuistaa, että tarinat eivät ole Elämää.1 Mutta par-haimpina hetkinäni olen niin osallisena tällaisessatilanteessa, että unohdan itseni ja olen yhtä koke-mukseni kanssa.

TM: Tällaisina hetkinä rikot ehkä rajan itsesi ja ym-pärillä olevan välillä.

MH: Niin.

TM: Palataan takaisin tähän aiheeseen jonkin ajanpäästä. Tiedän, että olet haastatellut lyhytterapia-maailman merkittäviä henkilöitä. Heidän joukossaanovat olleet esim. Steve de Shazer, Michael White,John Weakland, Bill O’Hanlon, Kenneth Gergen,Paul Watzlawick, Karl Tomm. Millaisia nämä ta-paamiset ovat olleet? Miten ne ovat vaikuttaneetsinuun? Mitä olet oppinut terapiasta ja ihmisestä?

MH: On ollut miellyttävää tavata näitä erittäin älyk-käitä ihmisiä, jotka ovat sanavalmiita ja osaaviaomalla alallaan. He ovat kaikki myös erittäin miel-lyttäviä ja mukavia henkilöitä. Jos pitäisi golfista,olisi hienoa pelata kierros Tiger Woods’in kanssatai jos olisi kiinnostunut koripallosta, olisi mahta-vaa heitellä koreja Michael Jordanin kanssa. Minustaon ollut todella innostavaa keskustella ratkaisukes-keisestä terapiasta Steve de Shazerin kanssa, narra-tiivisesta terapiasta Michael Whiten kanssa, MRI:nstrategisesta työtavasta Paul Watzlawickin kanssa,sosiaalisesta konstruktionismista Ken Gergeninkanssa ja mahdollisuusterapiasta Bill O’Hanloninkanssa. Haastatellessani heitä huomasin, miten tark-kaan eri kollegani käyttivät sanoja ja miten hieno-varaisesti ja harkiten he puhuivat. Ja jälkeenpäinjotkut heistä halusivat jopa parannella sanomaansa,ei niinkään muuttaakseen sen sisältöä, vaan tehdäk-seen sen selvemmäksi ja varmistaakseen, että viestitulisi oikein perille.

Erityisesti minua on liikuttanut keskustelu MichaelWhiten ja Gene Combs’in kanssa muutama vuosisitten (Hoyt&Combs 1996/2000). Puhuimme siitä,kuinka ihminen luo koko ajan sitä polkua, mitä pit-kin hän kulkee; teemme maailmamme ja todellisuu-temme sen mukaan, miten toimimme ja millaisiavalintoja teemme. Koin jotain taianomaista tämän

1 Ks. Maryhelen Snyderin (1996; ks. myös Hyde, 1983) ajatuksia runollinen ja kertomuksellisen tai narratiivisen tietämi-sen eroista.

6

RATKES 3/2001

keskustelun aikana. Tajusin yhtäkkiä, miten runsaastiminulla oli erilaisia mahdollisuuksia havainnoida jakokea maailmaa. Tämä kokemus on säilynyt mie-lessäni ja ajattelen usein sitä vapautta, mikä meilläihmisillä koko ajan on. Tämän keskustelun myötätiedostin myös enemmän kaikkea sitä mikä on, niinkuin se on. Tämä saattaa tietysti kuulostaa kalifor-nialaiselta huuhaalta, mutta ajattelen niin että vainse, mihin otamme osaa ja mistä puhumme tapahtuuja on todellista, kaikki muu on potentiaalista. Muo-dostamme elämämme ja maailmamme kulkiessam-me polkuamme yhdessä toisten ihmisten kanssa.Tällä kaikella oli merkittävä vaikutus minuun; taju-sin näiden ihmisten kanssa myös työnteon ja huo-lellisen valmistautumisen merkityksen. Kolleganiovat erittäin ahkeria ja älykkäitä ja heidän asenteensaon innostanut myös minua. Muuten: nämä haastat-telut julkaistaan toukokuussa 2001 kirjana nimel-tään Interviews with Brief Therapy Experts.

TM: Kun luin kirjojasi ja löysin niistä niin paljonhaastatteluja, aloin ajatella, että tämä on varmaansinulle ominainen tapa tehdä työtä; tutkia asioitavuoropuhelunomaisesti kollegojesi kanssa.

MH: “Keskustelu” tai “haastattelu” on vastavuo-roinen tapahtuma, joka prosessina muistuttaa joil-tain osin ns. keskusteluterapioita. Tapanani on val-mistautua haastatteluun – ja toivon tekeväni niitävielä lisää – huolellisesti. Kun olen saanut siihen lu-van, luen niin paljon kun mahdollista haastateltava-ni tekstejä. Mikäli mahdollista osallistun myös se-minaareihin ja/tai katselen hänen tekemiään videoi-ta. Lueskelen myös mitä muut ovat haastateltavas-tani sanoneet ja kyselen kollegoiltani: “Mitä haluai-sit kysyä tältä terapeutilta, ja mitä olisi mielenkiin-toista tutkia?” Valmistaudun siis menemällä heidänajatusmaailmaansa ja yritän ymmärtää sekä sitä mitähe ovat sanoneet että mitä mieltä muut ovat heistäolleet. Yritän ikään kuin sisäistää kaiken tämän it-

seeni. Haastattelutilanteessa minulla on sitten joi-tain kysymyksiä sekä joitain lisäkysymyksiä valmii-na. Saatan myös käyttää muutamia toisten tekemiäkriittisiä kommentteja, jotta asioita lähestyttäisiin erinäkökulmista. Haastattelun jälkeen käyn aineistonlävitse ja lisään alaviitteitä, joissa voin tuoda esilletarkempia tietoja ja taustaa sille, mistä olemme kes-kustelleet. Lopuksi pyydän haastattelukumppania-ni lisäämään kokonaisuuteen sen, minkä hän ehkähaluaisi siihen vielä tuoda.

TM: Kuulostaa siltä että lukemani haastattelut ovat-kin olleet vain jäävuorten huippuja. Ennen haastat-teluja on siis tehty laajoja valmisteluja.

MH: Kyllä. Suomalaisena tiedät jäävuorista enem-män kuin minä. Lukiessani haastattelujani jälkeen-päin tavoitan niissä usein monia eri tasoja. Toisetniistä ovat syntyneet keskustelun kuluessa, muttajoskus on vaikeaa arvioida, mistä kaikki ideat oi-kein tulevat. Ne jotenkin vain kuplivat vuorovaiku-tuksesta. Sanoinko näin? Sanoivatko he näin? Semitä minä sanon on tietysti aina syntynyt tilanteenluoman kontekstin pohjalta; puheen sisällöt synty-vät vuorovaikutuksellisesti tai yhteistyössä tai sys-teemisesti. Luomme yhdessä välillemme ikään kuinerilaisia maisemia (inter-viewing). Haastattelut ei-vät milloinkaan ole pelkästään yhden ihmisen kysy-myksiä toiselle ja tämän vastauksia näihin kysymyk-siin.

TM: Aloin juuri ajatella, että tällä hetkellä teemmehaastattelua haastatteluista!

MH: Pyörät ovat ikään kuin pyörien sisällä, peilitpeilien sisällä.

TM: Mainitsit sanat ja sen miten täsmällisesti kol-legasi puhuvat. Keskustellessani kanssasi huomaanmyös saman asian sinun puheessasi. Haluaisinkin

“Ajattelen niin että vain se,

mihin otamme osaa ja mistä

puhumme tapahtuu ja on

todellista, kaikki muu on

potentiaalista.

Muodostamme elämämme

ja maailmamme kulkiessam-

me polkuamme yhdessä

toisten ihmisten kanssa.”

7

RATKES 3/2001

kysyä, mikä ero “sanakirjassasi” on sanojen “eklek-tinen” ja “integratiivinen” välillä?

MH: “Eklektinen” tarkoittaa yleensä samaa kuinkäyttää tai hyödyntää eri alueita. Minulle se tarkoit-taa ikään kuin keräämistä, mutta niin ettei osia olevälttämättä järjestetty synergisesti tai ne eivät toimikeskenään. Uskon, että monet terapeutit, jotka kut-suvat itseään eklektisiksi, käyttävät työtapoja jaideoita, jotka ovat välillä ristiriidassa keskenään. Onerittäin vaikeaa työskennellä esim. ratkaisukeskei-sesti ja samaan aikaan tehdä olettamuksia siitä, miksiihmiset kokevat maailmaa niin kuin kokevat. Mitenvoimme kertoa asiakkaallemme, että hänen logiik-kansa on pätevä ja oikea ja samanaikaisesti ky-seenalaistaa se? Itse käytän mielelläni “eklektisen”sijaan sanaa “moniteoreettinen”.

“Integratiivinen” merkitsee sitä, että palat sopi-vat yhteen, mutta ne ovat enemmän kuin osiensasumma: ne moninkertaistavat kokonaisuuden. Mi-nusta on esim. helppoa yhdistää eriksonilaista, rat-kaisukeskeistä ja narratiivista työtapaa toisiinsa,koska ne kaikki perustuvat osaamisen ja voimava-rojen hyödyntämiseen.

TM: Voidaanko sanoa, että todellinen integraatiovoisi olla eräs psykoterapian kehityssuunta? Jota-kin, joka on kehkeytymässä esille näistä uusista jasynergisistä yhdistelemisistä?

MH: USA:ssa on järjestö nimeltään Society ofPsychotherapy Integration. Se järjestää konferens-seja ja yrittää etsiä ns. “yhteisiä tekijöitä” so. sitämikä olisi samanlaista eri terapioissa. Tutkitaan esim.toimivien terapioiden yhteisiä elementtejä. ScottMiller ja hänen kollegansa (Miller et al.1997) ovatkeskustelleet tästä aiheesta aika perusteellisesti.

Yhdistellessämme erilaisia lähestymistapoja pää-dymme käytännössä joskus tilanteeseen, jossa lisää-mällä hieman tätä tai tuota emme saavutakaan pa-rasta mahdollista lopputulosta. Tietyt käsitteet ku-ten sosiaalinen konstruktionismi, narratiivisuus taitodellisuuden kielellistäminen auttavat meitä ehkäyhdistelemään erilaisia työtapoja kokonaisvaltaisem-min. On mielenkiintoista, että tällä hetkellä yritäm-me löytää tapaa, miten puhua puhumisesta, kieltäjolla voisimme kielellistää kielellistämisen. Esim. fy-siikassa yleinen kenttäteoria koettaa yhdistää erilai-sia voimia yhteiseksi kokonaisuudeksi. Mielestänisosiaalinen konstruktionismi tekee tätä samaa tera-piamaailmassa.

TM: Fyysikot etsivät nykyisin nk. isoa teoriaa.

MH: Lyhytterapian iso teoria on sosiaalinen konst-ruktionismi. Ennen ajateltiin, että se olisi alitajunta,sen jälkeen se oli hetken kommunikaatio ja raken-ne.2 “Alitajunta” on kuitenkin vain käsitteellinenkonstruktio ja ehkä hyödyllinenkin, mutta jokainenkäsite, jokainen ajatus ja lähestymistapa avaa ainajoitain mahdollisuuksia ja sulkee pois toisia. En puo-lusta mitään tai vastusta mitään; kysyn pikemmin-kin mitä saavutamme tai menetämme ajattelemallatietyllä tavalla. Jokainen teoria tai malli sekä avaaovia että sulkee niitä. Voimavarakeskeisillä lähesty-mistavoilla saavutetaan yleensä tietynlainen vapau-dentunto. Asiakas ja terapeutti eivät hajoita mitään,vaan rakentavat jotain yhdessä.

Kuten puhuin seminaarissa, olen kiinnostunut te-rapian esteettisyydestä; siitä onko se viehättävää jakiinnostavaa? Olen kiinnostunut sen eettisyydestä;siitä onko se kunnioitettavaa, rehellistä ja avartaa-ko se ihmismieltä? Olen myös kiinnostunut terapianvaikutuksista; tehoaako se ja onko se hyödyllistä?Mielestäni voimavarakeskeiset ja kieleen perustu-vat menetelmät täyttävät nämä kolme vaatimustaparemmin kuin mitkään muut työtavat tai teoriat,joihin olen tutustunut.

TM: Mietin juuri tällä hetkellä kahta asiaa. Stevede Shazer (2001) on sanonut, ettei ratkaisukeskei-sellä terapialla ole mitään teoriaa sanan tieteellises-sä mielessä. Teoriat eivät selitä todellisuutta, vaanpikemminkin organisoivat aivojamme. Eikö olisimukavaa jos meillä olisi teoria isolla T:llä niin työ-tapamme olisi oikeutettu. Mutta samalla tämä Teo-ria sumentaisi mielemme. Suuri Teoria estäisi näke-mästä sen mikä on niin kuin se on.

MH: Niin. Olisimme enemmän teoreetikkoja kuinterapeutteja, enemmän kiinnostuneita “linsseistäm-me” kuin asiakkaistamme. Bill O’Hanlonilla ja JimWilkillä (1987s.IX) on hauska lause kirjassaan. Helainaavat kuuluisan irlantilaisen tiedemiehen ja lei-kinlaskijan ajatusta: ”Kyllähän tämä käytännössätoimii, mutta toimiiko se teoriassa”?

TM: Toinen asia, mitä mietin on se mitä Ken Wil-ber (1998), eräs transpersoonallisen psykologianmerkittävimmistä ajattelijoista, kirjoitti kirjassaan“The Marriage of Sense and Soul”. Hänkin puhuuhyvästä, kauniista ja todesta; eettisyydestä, esteet-tisyydestä ja tiedosta; moraalista, taiteesta ja tietees-tä. Hän väittää, että modernismin hyvä puoli oli, ettäse erotti nämä kolme toisistaan ja loi niille kaikilleoman kielen. Mielestäni tapasi arvioida psykotera-piaa muistuttaa hänen analyysiään.

2 Tätä asiaa ei olla suinkaan vielä lopullisesti selvitetty. Ks. esim. Salvador Minuchinin artikkeli “Where is the Family inNarrative Therapy?”

8

RATKES 3/2001

MH: Olenkohan lainannut esteettisyyden, eettisyy-den ja vaikuttavuuden konseptiot Ken Wilberiltä?En muista tarkalleen milloin luin hänen kirjansa,mutta tein sen Cloe Madanesin suosittelemana.3

Ehkäpä minua vaivaa n.k. kryptoamnesia, mikä tar-koittaa, että olen poiminut jostain jotain, mutta enmuista mistä. Ken mainitsee kirjassaan myös eräitämuita asioita, joista olen kiinnostunut. Hän puhuunimittäin postmodernismiin liittyvästä nihilismistä janarsismista. Tästä aiheesta on tietysti tullut oikeakauhukuva; postmodernismin käsitettä käytetäännykyään niin väljästi ja joskus sillä tarkoitetaan mel-kein mitä vain. Mikä hyvänsä sopii tai kaikilla onomat todellisuutensa ja kenenkään totuus ei ole toi-sia parempi. Näin on ehkä jokaisen oman pään si-sällä, mutta totuus on kuitenkin vaikeasti tavoitet-tava otus. Meidän on hyvä ottaa huomioon myöstieteen tutkima, ulkopuolellamme oleva objektiivi-nen todellisuus, muuten elämme jossain autismin, tie-tämättömyyden tai psykoottisuuden välimaastossa.

TM: Kirjassasi Handbook of Constructive Thera-pies (Hoyt, 1998, s.15) on mielenkiintoinen alavii-te, jossa Gail Shafarman puhuu runoilijan ja tera-peutin samanlaisuudesta. Hänen mielestään sekärunoilija että terapeutti tajuavat muodon kauneu-den – ja heillä on tarve rikkoa sitä viisaan harkitse-vasti. Voisitko sanoa jotain siitä, mitä kauneus jaesteettisyys voisivat tarkoittaa terapiassa?

MH: Tiedän sen kun näen sen. Joskus tätä on vai-kea selittää, mutta minulle kauneus terapian yhtey-dessä merkitsee sitä eleganttisuutta, jolla hetkenmaagisuus tavoitetaan. Siihen liityy usein tietty yk-sinkertaisuus tai tehokkuus, asioiden ytimeen me-neminen. Kuulin kerran runoilija Robert Blyn luke-van pitkän, kauniin runon. Ja joku yleisöstä kysyihäneltä: “Mitä tuo runo tarkoittaa?” Ja runoilijavastasi: “Jos tietäisin sen, olisin kirjoittanut esseenenkä runoa”. Runouden tapaan kauneus ei ole mi-tään lineaarista. Et voi sanoa “A+B+C = kauneus “.Kaikki riippuu siitä tavasta, miten terapiassa eri pa-laset asettuvat kokonaisuudeksi. Sitä on vaikea se-littää.

TM: Myös Isadore Duncan vastasi kerran kun jokukysyi häneltä, mikä on hänen tanssinsa tarkoitus:“Jos tietäisin sen, en tanssisi”.

MH: Eikö olekin mielenkiintoista! Ehkä Bly lainasiajatuksensa häneltä. Kauneus merkitsee minulle ettäolemme mukana luovassa, rakentavassa prosessis-

sa. Maailmassa on äärettömästi hyvää ja pahaa javalinnoillamme ei tietenkään ole lopullista merki-tystä, mutta luovilla, konstruktiivisilla tapahtumisillaon aina suuri vaikutus. Alex Kerr kertoo kirjassaan“Lost Japan”, miten hän osallistui teeseremoniaan,jossa eräs henkilö kaatoi koko teesäiliön tatamima-tolle. Ihmiset pelästyivät, mutta teemestari sanoi:“Mitä olisi hyvä todeta juuri nyt? Olisi sanottava:miten kaunista! Ette ehkä koskaan enää näe tätäelinaikananne...Katsokaa ja ihastelkaa!” Hitto, toi-voisinpa voivani ylläpitää usein tuollaista tietoi-suudentilaa.

Ajatus kauneudesta herättää esteettisen herkkyy-teni. Maailma, jossa on luovuutta, tasapainoisuuttaja arvostavuutta tuntuu minusta hyvin viehättäväl-tä.4 Pidän hyvin muotoilluista lauseista ja maalauk-sellisesta kielestä, mutta terapian kauneus ei tieten-kään tarkoita pelkästään älykästä tai sievää tai on-nellista.

TM: Pidän tavastasi liikkua edestakaisin henkilö-kohtaisen kokemuksen ja runollisten mielikuvienvälillä.

MH: Kiitos. Tiedän, että sinäkin olet kiinnostunutnäistä samoista asioista. Haluaisinkin kysyä, mitäitse ajattelet terapian kauneudesta?

TM: Mielestäni kauneus on näkijän silmässä. Mi-nusta terapian kauneus on sitä, miten ihminen nä-kee maailman tai elää siinä. Jos terapeuttina onnis-tun asiakkaani kanssa luomaan avoimen tilan, jossatotuutemme (se mikä meille on totta, mielekästä jatoimivaa) kehkeytyy arvostavassa ilmapiirissä javoimme tunnistaa jälleen keitä olemme, tavoittaasellaisuutemme, koen että tällaisessa tilanteessa onusein esteettisiä ulottuvuuksia. Tälläinen hetki ikäänkuin salpaa hengen, hävittää ajantajun ja kokemuk-sen minästä. Avoimen tilan piirteisiin kuuluu useinvirtaavuus, arvaamattomuus, kokonaisuus, hallitse-mattomuus, tyyneys, osallisuus ja eräänlainen tyy-likkyys. Usein sekä terapeutti että asiakas liikuttu-vat ja tällaisen hetken kauneus ravitsee heitä mo-lempia. Tämän tilan luomiseen tarvitaan joitain tek-nisiä taitoja, mutta parhaimmillaan terapeutti tapaaasiakkaansa kuin tuuli veden. Silloin tekniikka jaihmisten kohtaaminen ovat yhtä. Ja tämä on kau-nista.

MH: Todellakin! Hyvin sanottu. Hei, nyt ratkes.

TM: Kirjassasi Handbook of Constructive Thera-

3 Tarkemman selvityksen mukaan Hoyt esitti ajatuksensa terapioiden 3-osaisesta arviotavastaan paneelikeskustelussa(Tomm, Hoyt, Anderson & Gilligan, 1996), joka pidettiin Denverissä kesäkuussa 1996.

4 Toisenlainen vaihtoehto tälle on - niin kuin Stephen Gilligan (1996) on kirjoittanut - fundamentalismi, joka korostaa joko-tai-ajattelua ja pidättäytyy jäykästi vain yhdessä totuudessa.

9

RATKES 3/2001

pies Ken Gergen on kirjoittanut johdannon, jossahän sanoo, että terapia on itse asiassa eettinen har-joitus, jossa todellinen ja hyvä luodaan yhdessä. Hänkirjoittaa myös siitä, miten epätäydellinen aina in-nostaa. Ja sitten myös asiasta, joka kiinnostaa mi-nua henkilökohtaisesti; nimittäin rajojen haastami-sesta asiantuntijan ja asiakkaan välillä. Olen useinkokenut, että asiakkaan ja terapeutin roolit eivät olelytytterapiassa samat kuin n.k. moderneissa terapi-oissa. Niin kuin sanoit pari minuuttia sitten terapeuttija asiakas tekevät yhteistyötä luodessaan uusia mah-dollisuuksia ja sisäisiä merkityksiä. Monet esim. rat-kaisukeskeistä terapiaa tekevät ihmiset kertovat ettäon myös paljon keveämpää keskittyä voimavaroi-hin ja resursseihin kuin patologiaan ja ongelmiin. Etkoe työtäsi niin raskaaksi ja tekemisissäsi on jopaleikkimielisyyttä. Kaikki tämä estää työntekijän lop-puunpalamista. Oletko samaa mieltä, että lyhytte-rapia vaikuttaa myös edullisesti työntekijäänsä?

HM: Mielestäni siinä työssä, jota teemme – niin-kuin kaikessa muussakin – se miten katsomme, vai-kuttaa suuresti siihen mitä näemme. Ja jos katse-lemme koko päivän tuskaa, sairauksia, vastustustaja julmuutta tai epäonnistumista, päivästämme tu-lee erittäin ruma. Tällaisella päivällä on vääjäämät-tä kielteisiä vaikutuksia terapeuttiin (ja asiakkaa-seen). Kysymys asiantuntijuudesta on hankala. Mie-titäänpä hieman Andersonin ja Goolishianin (1992)tunnettua lausetta “Asiakas on asiantuntija”. Puhum-me usein siitä, että ymmärrämme ja kunnioitammeasiakkaamme osaamista ja totuutta ja yritämme kan-nustaa häntä. Terapeutin ammattitaitoa tarvitaanenimmäkseen, mutta ei kokonaan, asiakkaan am-mattitaidon esille saamiseen. Hyvän elokuvaohjaa-jan tavoin terapeuttikin miettii, miten saisi esilleasiakkaansa parhaat puolet. Samalla tavalla kuin oh-jaajan on pohdittava, miten saisi näyttelijänsä pane-maan parastaan, terapeuttikin koettaa löytää asiak-kaansa voimavarat. Kyse on ikään kuin taidosta näh-dä kipinä hiilloksessa ja kyvystä puhaltaa siihen niinettä liekki leimahtaa.

Ammattitaitoisilla työntekijöillä on kuitenkinmyös tietoa ja taitoja, joita meidän tulisi jakaa asiak-kaamme kanssa. Seurasin kerran erään terapeutintyöskentelyä potilaan kanssa, joka mielestäni olisihyötynyt lääkityksestä. Työntekijä ei kuitenkaan ker-taakaan maininnut, että lääkitystä voisi käyttää. Kunjälkeenpäin keskustelimme tilanteesta kysyin: ”Miksiet ehdottanut lääkkeiden käyttöä?” Hän vastasi:“Potilas ei itse puhunut mitään lääkkeistä, joten enhalunnut tuoda asiaa esille. Tavoitteenani on tehdätyötä asiakkaani voimavarojen mukaan.” Mielestä-ni on tärkeää, ettemme mene liian pitkälle asiak-

kaamme oman asiantuntijuuden tukemisessa jaunohda että huoneessa on aina kaksi asiantuntijaa,joiden tiedot voi yhdistää.

TM: Toinen osaa ohjata orkesteria ja toinen soittaainstrumenttiaan?

MH: Ja soittajalle voi joskus opettaa uusiakin lau-luja.

TM: Ja ehkä soitinta voi myös välillä virittää eritavalla?

MH: Ja jos soitin on rikki, on hyvä tarjota liimaa jaruuvimeisseli tai mitä tahansa sen korjaamiseen tar-vitaankin. Lääkityksellä on joskus tärkeä roolinsa.En ole kuitenkaan kuullut monenkaan puhuvan lääk-keiden käytöstä ratkaisukeskeisen terapian yhtey-dessä. Mielestäni se on ikään kuin tarinoiden uu-siokertomista, joka tukee asiakkaan omaa kykyä jat-kaa tarinansa kokoamista. Jos ihminen on liian ma-sentunut, ahdistunut tai pelokas, hän ei kykene ko-koamaan ajatuksiaan. Olen sitä mieltä että joskuson hyödyllistä käyttää lääkkeitä, vaikka olemmekinsilloin ikään kuin liukuvalla rinteellä: emme halualääkitä liikaa tai liian aikaisin.

TM: Minulla on henkilökohtainen ja hyvä kokemusmasennusta lievittävistä lääkkeistä. Ja kun nykyisinteen työtäni asiakkaitten kanssa, minun on helppomuistaa, että ihmisellä on syvä oikeus tarvittaessalääkitykseen. Olen myös kysynyt itseltäni, mikä oli-si ratkaisukeskeisen terapian tapa käyttää lääkkeitä?5

MH: Tunnen kollegoita, joita suuresti kunnioitan,mutta jotka taistelevat koko ajan lääkeyhtiöitä vas-taan ja väittävät että ihmisten lääkitys on aina erään-laista vallan väärinkäytöstä. Tiedän kuitenkin mo-nia ihmisiä, joita lääkkeet on auttanut paljon. Muis-tan esim. asiakkaan, jonka kanssa työskentelimmehienosti, mutta emme saavuttaneet mitään tuloksia.Lopulta kysyin epätoivoissani, haluaisiko hän tava-ta psykiatrin saadakseen lääkkeitä. Muutaman vii-kon päästä asiakkaani voi jo paljon paremmin ja hänkertoi minulle jotain, joka muutti suhtautumisenilääkkeisiin: “Michael, yhteinen työmme auttoi mi-nua. Sain terapiassa itselleni hyvän kartan, muttakun aloitin lääkityksen, minusta tuntui kuin olisintankannut autooni bensaa ja nyt voin käyttää kart-taani ja mennä jonnekin.” Ehkä ongelmana ei ainaolekaan ratkaisujen, vaan energian puute.

TM: Haluaisin johdatella tämän keskustelun nyt eriaiheeseen. Minulla on paljon ajatuksia siitä, miten

5 Phil Trautman (2000) on kirjoittanut tästä aiheesta artikkelissaan “The Key to the Pharmacy: Integrating Solution Focus-ed Brief Therapy and Psychopharmacological Treatment.”

10

RATKES 3/2001

vanhoilla viisausperinteillä ja sosiaalisella konstruk-tionismilla on hieman samantapainen käsitys ihmi-sen olemuksesta.

MH: Miten niin? Millä tavoin?

TM: Meillä on jollain tavoin itsessämme koko ajankaikki mitä tarvitsemme. Buddhalaiset puhuisivatbuddhaluonnosta. Wittgenstein sanoisi, että koskakaikki on näkyvissä, meidän ei tarvitse selittää mi-tään, mitään ei ole piilossa, tarvitsee vain katsoa.Emme kuitenkaan näe sitä, mikä on koko ajan edes-sämme, koska meillä on monenlaisia silmälappuja.Olemme kuin pulloon juuttunut kärpänen, joka einäe että pullon suu on auki.

Kirjassasi Constructive Therapies 2 Robert Ro-senbaum ja John Dyckman (1996) ovat kirjoitta-neet mainion artikkelin nimeltään “No Self? NoProblem!” Siinä he osoittavat, miten sosiaalinenkonstruktionismi ja esim. buddhalaisuus näkevätihmisen joiltain osin samanlaisena. Näiden ajatte-lutapojen mukaan meillä ei esim. ole mitään pysy-vää “minää” ja olemassaoleva on olemassa vain suh-teittensa kautta. Monet postmodernistit korosta-vat “minän” prosessiluonnetta sen moninaisissa suh-teissa ja yhteyksissä. Näetkö mitään yhtäläisyyttänäiden vanhojen ajattelutapojen ja sen ihmiskuvanvälillä mikä näyttäytyy lyhytterapioissa ja erityises-ti sosiaalisessa konstruktionismissa? Onko tällä ky-symyksellä sinulle mitään henkilökohtaista merki-tystä?

MH: Tämä on suuri ja hieno kysymys. Olen jonkinverran kiinnostunut tästä alueesta, mutta en tiedätarpeeksi vanhojen traditioiden opeista, jotta voisinsanoa mitään täsmällistä. Olen samaan mieltä kans-sasi, että näissä ajattelutavoissa löytyy usko ihmi-sen voimavaroihin. Joskus ajatellaan, että “vapau-tuminen” tai “valaistuminen” tapahtuu hetkellä jol-loin oivallamme todellisen luontomme, joka on jo-takin muuta kuin käsitteellinen egomme. Usein aja-tellaan myös että olemme koko ajan osa suurempaakokonaisuutta. Mielestäni olemme nykyisin kehit-tyneet hyvin atomistisiksi, irrallisiksi ja elämme eril-lään toinen toisistamme, menneisyydestämme ja ym-päristöstämme.

TM: Asiakkaistamme?

MH: Niin. Olemme tietysti erillisiä ihmisiä, muttavälillä henkilö A hoitaa vain henkilöä B aivan kuinhe olisivat esineitä ja vaikutus tapahtuu vain yhteensuuntaan. Elävässä elämässä ihmisten välillä on kui-tenkin hyvin monitasoisia yhteyksiä. Olemalla mi-tenkään hengellinen tai mystinen, olen yrittänyt ku-

vata näitä artikkelissani “Connection: Doubled-Ed-ged Gift of Presence” (Hoyt, 2001b).

TM: Sen lisäksi että työskentelen psykologina toi-min myös taiji-opettajana. Ehkäpä juuri tästä syystäartikkelisi “A Golfer´s Guide to Brief Therapy”(Hoyt, 1996/2000) on minulle niin elävä ja on help-poa ajatella tanssia tai kamppailutaitoja terapianmetaforana. Kirjoitat artikkelissasi, että peli pelaaitseään pelaajan kautta. Mitä tämä sinulle merkit-see?

MH: Olin ennen Michael Hoyt, joka teki terapiaa,sitten olin terapeutti, joka oli Michael Hoyt ja nytolen taas (joskus) Michael Hoyt, joka tekee terapiaa.Olen havainnut että kun olen työpäivän aikana par-haimmillani, silloin olen vain oma itseni ja keskus-telen ihmisten kanssa. He tulevat toimistooni ja kes-kustelemme keskenämme; luomme yhteisen kieli-pelin, “tanssimme” yhdessä tai miksi sitä nyt haluaa-kin kutsua. Ja minä katoan! “Miten voimme erot-taa tanssijan tanssista?” kysyy Yeats. Zeniläisittäinvoitaisiin sanoa: “Pala koko ajan puhtaasti jättämättätuhkaa.” Ollessani täysin mukana terapiaprosessis-sa, minulla ei ole tunnetta että tarkkailisin itseäni.“Oh, tämäpä sujui hyvin!” tai “Tässäpä oiva tek-niikka” tai “Mitähän se ja se tohtori sanoisi tästä?”Golf -artikkelissani siteeraan erästä henkilöä, jokaon todennut että antautuessasi todella pelaamaangolgia siitä tulee verbi substantiivin sijaan. En olemikään erinomainen golfin pelaaja, mutta minulla-kin on ollut hetkiä, jolloin pelin aikana kaikki onikään kuin virrannut eteenpäin. Ei ole tarvinnut aja-tella ja ei-mieleni – niin kuin itämaisissa perinteissäsanotaan – on ollut esillä: olen voinut luottaa alita-juntaani ja antaa pelin vain tapahtua.

TM: Jos olisi mahdollista oppia tekemään terapiaatällaisessa mielen- tai ei-mielentilassa, vähentäisikö-hän se työntekijän loppuunpalamista? Voisiko aja-tella että erityisesti voimavarasuuntautunut työtapasaattaisi virittää terapeutissa näitä muuntuneita tajun-nantiloja tai flow-kokemuksia? Ja jos, niin miten niitävoisi käyttää eettisesti hyväksi terapiatilanteessa?”

MH: Luulen, että se myönteinen mielentila, johonratkaisukeskeisyys meitä rohkaisee, auttaa työnte-kijää samalla tavoin kuin esim. hyvä huumorintaju.Itseäni auttaa myös jos yritän kohdata jokaisen asiak-kaani rakkaudellisesti.6 Voimme kaikki virittyä tä-hän mielentilaan ja jotkut mestarit voivat pysyä sii-nä kauankin, mutta se vaatii paljon osaamista jakykyjä sekä rutkasti kurinalaisuutta. Et voi yhtäk-kiä ottaa esille jotain soitinta ja soittaa ammattilai-sen tavoin. Sujuva soittaminen vaatii vuosikausien

6 Ks. Karl Tommin keskustelu aiheesta terapeuttinen rakkaus ja eettiset asenteet (Tomm, Hoyt & Madigan, 1998/2001)

11

RATKES 3/2001

harjoittelun. On tärkeää, että meillä on itsekuria, jasanon näin siksi ettei suinkaan kaikki se mitä teem-me ole terapiaa tai terapeuttista. Lopullinen testi onaina siinä, toimiiko terapia ja saavatko asiakkaat senmitä he haluavat. Jos näin on, silloin homma on OK.

TM: Kirjassasi “The First Session in BriefTherapy”(Budman, Hoyt & Friedman,1992, s.81)sinulta kysytään, miten kehityit lyhytterapeutiksi javastasit: ”Synnyin lyhytterapeutiksi. Äitini, rakas-tava ja ihana nainen, oli todellinen huolestuja. Loh-dutin häntä usein ja pian opin tekemään sen nopeas-ti.” Jos ajattelet rakkaitasi ja niitä ihmisiä, jotka ovatvaikuttaneet sinuun eniten lapsuudessasi, ketkä heis-tä tiesivät, että eräänä päivänä sinusta tulee lyhytte-rapeutti ja kuinka he sen tiesivät?

MH: Luulen, että isoisäni Ben Bernstein arvasi, ettätulen jotenkin työskentelemään kielen parissa. Hä-nellä oli tapana kertoa, miten paljon hän piti minunkuuntelemisesta. Ja minä pidin aina siitä että hänsaapui kotiimme. Ben työskenteli kauppamatkusta-jana ja joutui kulkemaan paljon ja kertoi tuntitol-kulla tarinoitaan tapaamistaan ihmisistä ja asioista,joita hänelle oli tapahtunut. Opin häneltä hivenensiitä, miten tarinoita kerrotaan. Vaikka äitini huo-lestui monista asioista, hän oli samalla kuitenkinhyvin rakastettava ja hän tutustui ja seurusteli mie-lellään kaikenlaisten ihmisten kanssa. Isäni oli myy-jä ja välillä myös perheemme eräänlainen strategi-nen terapeutti. Häntä kiinnostivat älylliset keskus-telut ja hänkin nautti tarinoiden kertomisesta.

Lapsesta alkaen olin kiinnostunut siitä, miksi ih-miset käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät. Kunmeille tuli vieraita kylään, kysyin vanhemmiltaniusein jälkeenpäin: “Kun rouva Goldberg alkaa pu-hua tyttärestään, miksi herra Golgbergin täytyi nous-ta ja mennä ulos tupakalle?” tai: “Kun herra Good-man halusi drinkin tai sanoi jotain, miksi rva Good-man aina keskeytti hänet?” En tuntenut koskaanimua mekaanisia juttuja kohtaan, vaan minua kieh-toivat aina tarinat, hauskat jutut, urheilu, runous,taide, kirjallisuus, antropologia, kansanperinne ja ih-missuhteet. Kun sanoin, että synnyin lyhytterapeutik-si, en tarkoittanut pelkästään sitä että synnyin eräänhermostuneen äidin pojaksi. Tarkoitin myös sitä ettäminusta on aina ollut hienoa mennä pieneen huo-neeseen keskustelemaan ihmisten kanssa ja päivänloputtua saan siitä vielä palkkaakin. Mikä ihana tapaansaita elantonsa!

TM: Se on etuoikeus.

MH: Kyllä. On etuoikeus ansaita elantonsa tällätavalla. En voi kuvitella mitään sen nautittavampaakuin olla ihmisten kanssa ja jakaa tarinoita.

TM: Ja olla todellisessa yhteydessä heihin. Esimer-kiksi liikemaailmassa ihmiset saattavat olla paljonmanipuloivampia ja suhteet voivat olla epäaidom-pia kuin terapiamaailmassa. Vai voivatko?

MH: Tunnen erään liikemiehen, joka kertoi minul-le pitävänsä bisneksestä, koska siinä on vähän sään-töjä ja siinä voi netota rahaa. Pidän terapiasta, kos-ka siinä on vähän sääntöjä ja siinä voi netota onnel-lisuutta.

TM: Jos olisin onnekas ja tapaisimme esim. kahdek-san vuoden kuluttua ja joisimme parit oluet ja kysyi-sin sinulta: ”Kuinka voit, Michael?” Ja sinä vastaisit:“Kiitos hyvin.” Ja joku unelmasi olisi tuolloin toteu-tunut ja voisit kertoa siitä minulle. Mitä sanoisit?

MH: Kysyessäsi mieleeni tuli, että poikani ja vai-moni olisivat silloin sekä onnellisia että terveitä. Setekisi minut erittäin tyytyväiseksi ja jos näin olisi,kaikki muu olisi hienosti!

TM: Mitä sanoisit ammatillisista asioista?

MH: Odotan seuraavaa inspiraatiotani. Tämä Suo-men matka on ollut erittäin sytyttävä ja samoinkontaktit irlantilaisten, englantilaisten ja japanilais-ten ystävien kanssa.Ymmärrän nyt paremmin kuin-ka kapea amerikkalainen näkökulmani on ollut jamiten paljon laajempi se voisi olla. Olen kiinnostu-nut oppimaan lisää erilaisilta ihmisiltä. Tänne tul-lessani luin lentokoneessa tanskalaisen Peter Höginkirjaa “Smilla’s Sense of Snow” (1993), joka onminulla tässä. Minussa herättää vastakaikua Höginsanat, kun hän hän kirjoittaa:

“Samassa hetkessä kun käsittää vieraan ja oudon, ka-toaa tarve selittää se. Ilmiön selittäminen on itsensäetäännyttämistä siitä…mieleni tekee kertoa, mikä mi-nut sitoo eskimoihin. Minut sitoo heihin heidän myötä-syntyinen, epäitsetön tietonsa, että olemassaololla onmerkitys ja heidän kykynsä elää tässä tietoisuudessa -tuhoamatta ja yrittämättäkään etsiä yksinkertaistettuavastausta. Ja se, miten lyhyt matka heillä on hurmioon.Ja että he voivat kohdata toisen ihmisen ja nähdä hä-net sellaisenaan arvostelematta ja antamatta ennak-koluulojen hämärtää oivallusta.” (s. 193)

Haluan elää elämäni intohimoisesti ja myötätuntoi-sesti sekä totuuden että kauneuden kanssa ja toi-von, että minulla olisi entistä enemmän mahdolli-suuksia tähän seuraavan kahdeksan vuoden aikana.

TM: Kiitos.

Englanninkielestä suomentanut Arja Mitchel.Lähdeluettelo on saatavissa toimituksesta.

12

RATKES 3/2001

Michael F. Hoyt

Some Things I Have LearnedFrom Friends and ClientsAbout Empowerment and RehabilitationTämä artikkeli on syntynyt luennosta, jonka MichaelHoyt piti maaliskuussa Kuntoutussäätiöllä Helsingissä.Siinä hän kuvaa, miten monella eri tavalla ihmisetvoivat terapiassa luoda ja ylläpitää inhimillistä yhteyttätoisiinsa. Hän osoittaa, miten vastuullisesti ja mielikuvi-tusta käyttäen on mahdollista tehdä tavoitteita, joissakeskitytään resursseihin ja mahdollisuuksiin ongelmiensijaan. Kirjoittaja selvittää myös, miten kieltä voidaankäyttää niin että luodaan arvostavalla tavalla tarinoita,jotka innoittavat ja voimittavat ihmisiä kuntoutustyössä.Artikkeli julkaistaan englanniksi osana Ratkes-lehdenkansainvälistä yhteistyötä. Suomalainen lyhennelmä,joka on julkaistu Kuntoutus-lehdessä (2, 2001/Kuntou-tussäätiö, p. 09-53041), löytyy nettiosoitteestawww.ratkes.fi.

There are two kind of music, good and bad.Any music that makes you tap your foot is good music.--Louis Armstrong

1 I am grateful to Ritva Saarelainen of the A-Clinic Foundation in Helsinki for facilitating this connection and for her manyhelpful suggestions; additional thanks go to Jeff Ordover and Tapio Malinen for their thoughtful comments.

When Karin Olsson first asked me to speak atthis meeting while I was in Helsinki, I washonored, of course, but I was also a bitapprehensive.1 ”What do I know aboutrehabilitation?” I thought. ”It´s not my area ofspeciality. I´m not a rehabilitation psychologist,and (knock on wood) thus far I´ve neverpersonally had to go through any extensiverehabilitation. While I admire the work and thepeople who do (see Frank & Elliott, 2000) – Idon´t know much about spinal-cord injuries,strokes, multiple sclerosis, burns, blindness anddeafness, amputations, dementia, and so on.

Furthermore, I live near San Francisco,California, and my knowledge of Finnish cultureand society is very limited: take away the wordsSuomi, sauna, Sibelius, Marimekko, Nurmi,Nokia, and maybe a few others, and I´mspeechless” So I wrote her back an e-mail, sayingessentially, ”Thanks – but why me?”

While I was waiting to hear back from Karin, mybest friend Jeff Ordover came with his girlfriendto San Francisco for a visit. Jeff, who is apsychiatrist, has a special interest in rehabilitation– both professional and personal. He is a Western

13

RATKES 3/2001

erilaistadoctor, but has also studied various Easternphilosophies. Amongst his specialties, he workswith people who have had strokes, as well assome who have chronic and severe psychiatricillnesses. Fifteen years ago he became paraplegicwhen he was run over by a big truck while ridinghis bicycle. (When this first happened and I wentto see him at the rehabilitation center, Iremember telling him I was feeling guilty aboutbeing so physically able amongst so many peoplewith disabilities. He told me, ”Don´t be guilty –just be grateful!”) One night over dinner I askedJeff what he thought might be an importantmessage to carry regarding psychology andrehabilitation. He thought for awhile, then calledmy attention to the distinction between pain andsuffering, pain being what the body does,suffering being what the mind does with the pain.He also spoke about the importance oftransformation, and encouraged me to look atthe fine book entitled Still Here: EmbracingAging, Changing, and Dying by the psychologistand meditation teacher Ram Dass (2000), abouthis post-stroke awareness. I read:

I realized that what I was accustomed tocalling ”reality” was, more accurately, mysubjective perception of things, and what´smore, that I was capable of changing thatperception. I realized that the suffering Iexperienced as a result of perceived realitywas, to a large degree,self induced, andcould be shifted by watching my thoughts,and moving from my Ego to a Witnessperspective.…Please understand that I amnot for a moment denying the very realdifficulties and pain of aging.…nor am Imaking light of the physical troubles thatcome our way as the body loses its youth. Butthere is a fundamental difference between

pain and suffering.…a difference thatinvolves our mind, and how we react toexperience….We can see reality fromdifferent angles, so we can choose how wewish to repond to events. We tend to forgetthe flexibility of our own minds.…And yet wehave the power.…if we take the time to knowthe mind and how it determines the quality oflife. (Ramm Dass, 2000, pp. 32-33)

In the same book (p. 76) I also read a lovelypassage quoted from the 19th century Americanpoet, Henry Wadsworth Longfellow2:

Age is opportunity no lessThan youth itself, though in another dress,And as the evening twilight fades awayThe sky is filled with stars invisible by day.

My dictionary tells me that habilitate means to”to clothe or dress,” or more generally, ”to fitout or equip for working.” Rehabilitate, then,does not necessarily mean ”to restore to a formercapacity.” Everything cannot be ”fixed” or putback as it was. We need to go forward.Transformation.3 Patients (and those who careabout them) may need to grieve and accept thatsome capacities are truly lost – no easy task – butthere comes a time when the shift may be helpedby recognizing other satisfying ways of being thatmay become available.”The sky is filled withstars invisible by day.”4

I suddenly remembered one of my patients, awoman named Karen, who had taught me somethings about making one´s reality in the face ofdifficult circumstances.

Karen had been a very attractive youngwoman, a fashion model. She had developed

2 From the poem, ”Morituri Salutamus” (Longfellow, 1875/1943, p.434)3 As various wisdom traditions teach, transformation may require surrender. In After the Ecstasy, the Laundry, for examp-le, Buddhist teacher Jack Kornfeld (2000, p. xi) writes: ”To bow to the facts of our life’s sorrows and betrayals is to acceptthem; and from this deep gesture we discover that all life is workable. As we learn to bow, we discover that the heartholds more freedom and compassion than we could imagine.” In his fine book Flowers of Wiricuta: A Gringo´s Journalto Shamanic Power, Tom Pinkton (1995) connects true personal power ultimately to having right relationship with theGreat Spirit. He writes (p.78): ”Surrender…is not the same as quitting. The latter is usually accompanied by feeling ofanger, despair, frustration, depression, and lowered self-esteem; after all, you weren´t good enough to win. Surrender, onthe other hand, is concious choice. You voluntarily choose to take yourself and your burden – or whatever you areworking on – to that which is higher than you, that which is bigger than you, the Great Mystery. You then surrender it intothe infinite ’hands’ of the Sacred Mystery. To work for the greatest good with divine intelligence, divine order, and divinetiming…Sometimes our physical life, not just our emotional and psychological state, can be at stake when we are calledto release what no longer serves us.”

4 This also led me to recall some lines from Basho (1644-1694), the great Japanese haiku master:During the daytimeA firefly isJust an insect.

14

RATKES 3/2001

a severe case of multiple sclerosis. Overtime, she had become bed-bound,incontinent, and barely able to speak. Iwould visit her at home, where she lived withdaily assistence and her collection of cats.We talked some about ”depression” and”adjustment,” but also about art and fashionand ideas from movies and books. One dayshe told me, in halting speech, ”You know,this isn´t all bad.” I asked what she meant.”Well, when you drive 65 miles per hourdown the superhighway, you miss a lot ofscenery.” ”Huh?” ”Having to lay here hasforced me to learn to pay attention to lots oflittle details I never noticed before. If youhave some patience, you can learn a lot moreabout cats, and about your world, a lotmore.” And you can. Even when things declined further, whenshe approached the endstage of her illness,she sent me a holiday card with the followinginscription (she had an attendant write it):”Memory is what God gave us that we mighthave roses in December.”

While I was musing this over, Karin Olsson e-mailed back. She was encouraging and helpful:”We know you are not a rehabilitation specialist.Perhaps you could think of the termrehabilitation more broadly, and speak aboutpatient empowerment and the integration ofresources.” I read her message on my officecomputer, then saw my next patient.

Luke, a man in his early 70s, contacted ourPsychiatry Department looking for somehelp. A semi-retired businessman, he wasused to being successful and very much onthe go. About six months prior, his wife had aserious stroke. She was making progress inher rehabilitation and recovery, slow butsteady, and Luke was in the process oflearning how to cope with his wife´s changedcapacities and the impact on their lifetogether. We were working to help himdevelop strategies and social support to copewith his role overload and sense of loss ofself in his new caregiver role. In one session,he was telling me about his wife´s slowly

recovering her ability to ambulate without awalker, and, while proud of heraccomplishments, he also worried about hisfrustration and impatience at the new pacethey have together. He got up and movedslowly around my office, demonstrating howhe would hold his wife´s arm and walk withher. ”I’m proud of her and happy for hermaking progress,” he said, ”but I´m so usedto doing things quickly, and I don´t want herto feel discouraged by my impatience. I needsome help, Doc – how can I think about thisdifferently?” As I watched himaccompanying his (imaginary) wife aroud myoffice, an image became clear: ”Luke, itlooks like you´re walking your bride down theaisle at your wedding. How about if youthink you´re slowly walking together to thealtar?” We were both moved by this image –which he has referred to several times in thesubsequent months – and he told me (notknowing about Karin Olsson´s invitation!),”You ought to remind other people to usewhat they already know to help themselves.”

So, here I am.

How we look influence what we see, and whatwe see influences what we do. Some stories arebetter than others – some ways of looking andthinking are more enlivening and invigoratingthan others (Hoyt, 2000). Can we help clientsreframe their experience to look at themselves inways that work with their goals forrehabilitation? What clues lie in their presentationand history about talents, interests, motivations,passions? How can we encourage their activeparticipation?

It is important that we pay great attention towhat our patients tell us about what may behelpful for them. As Shakespeare (All´s WellThat Ends Well, Act I, Scene 1, line 216) wrote,”Our remedies oft in ourselves do lie.” How canwe help them ignite their initiative, help them getmotivated to use their resources, help them tobecome the heroes in their stories? (W.R. Miller& Rollnick, 1991; Duncan & S.D.Miller, 2000)What moves them?

�How we look influence what we see,and what we see influences what we do.”

15

RATKES 3/2001

In the initial interview a Jewish women toldme about her efforts at psychiatricrehabilitation. As a child, she (and her sister)had developed anorexia. She had beenthrough addictions to bulimia, alkohol andcocaine, multiple dissatifying relationships,and other ”life in the fast lane” problems.She was now in a 12-step program with asponsor. She was ”clean and sober” but wasstruggling and feeling discouraged.”Oh, didI tell you that my parents were Holocaustsurvivors?” she added.”Maybe I´m justpermanently screwed up.” I interrupted her.” It´s difficult and painful, I´m sure, but withyour history, it´s in your genes to succeed.”She paused. ”What do you mean?” Ithought, then told her: ”If your parents couldsurvive Auschwitz and the Nazis, you cansurvive depression and learn to be healthy.”She looked at me and nodded in agreement.5

In the true spirit of cultural diversity, we need tolearn from our clients, not just about them. Whatdo the stories that Finnish people (like allcultures) tell about themselves that may behelpful (see Erickson & Simon, 1996;Saarelainen, 1999)? As the lines from the greatFinnish epic The Kalevala (Lönnrot, 1849/1963,poem 17, p. 112) have it:

Steadfast old Väinämöinen uttered thesewords:

”Now I have already got a hundredcharms, thousands of magic formulas;I got the charms from a hiding place,magic words from a cranny.”

What stories are there of courage, of challengeand endurance and resurrection that can inspireand guide our work together? If ”The sun is kingand the queen is silence” (Södergren, 1993,p.57), how will this effect patients expressingtheir needs? How can the virtues of hard work,stoicism, and self-reliance be harnessed and usedtherapeutically?6

We know that we´re helpers – or at least thinkwe are – but sometimes our clients may notrealize this, or may not be ready for the help

we´re eager and educated to give (Hoyt, 2000).It´s good to remember that it´s not our therapyor our rehabilitation – it´s the patient´s.Imposition tends to generate opposition, so weneed to form a good working alliance, the soil inwhich all else may take root.

A physical therapist colleague asked forconsultation regarding a difficult case. Shewas working with a young woman who had acomplicated neurological condition, astrange dystonia that over many years hadtwisted her limbs and torso. As a teenager,the patient had also suffered some physicalabuse, it was reported, including some at thehands of health-care workers when she hadbeen in a hospital. Even though the currentP.T. was quite kind and gentle, the patientwas having great difficulty allowing herselfto relax and be touched. Their work hadreached an impasse. We met in the treatment room. The patientwas on the table, next to Nina, her P.T. Herpower-driven wheelchair was nearby, withher assistant dog tethered to it. Sheacknowledged the history that the P.T. hadrelayed and said that she wanted help, butthat she sometimes couldn´t help gettingtense and reflexively pushing Nina away. Aswe talked, I was extra careful not to bepresumptuous or intrusive. I did not touchher wheelchair. I explained that I had a dognamed ”Snowball” at home, asked her dog´sname, and asked respectfully if I might pether dog. She agreed. I was aware of how closely she watchedme as I crouched and made friends with herdog. As I gently scratched – ears, neck,behind, wagging tail – I also became awareof a memory of taking Snowball to visit mymother when Mom was living in a careinstitution near the end of her life. I told thestory, in detail, of how the old people lovedthe dog, how we would move through thesolarium where they would sit and delight inpetting the friendly big white dog. The peopleand dog both enjoyed it, a lot. One womanwas a bit frightened, however, and held back.She watched for awhile, I remembered, then

5 At the Museum of African-American History in Baltimore, as you leave the exhibit of a horrific slave ship, you areconfronted with a life-size photograph of several Africans in chains looking out at you with the caption beneath saying:”Remember: You are the dream they kept alive.”

6 At the Helsinki conference where this paper was first presented, one audience member shared cultural metaphors drawnfrom the Finnish war experience that she had used with patients, another commented on the abilities required to survivethe long winters, and a third told a joke that illustrated the Finnish mentality that appreciates independence rather thanfollowing orders that don´t make sense.

16

RATKES 3/2001

commented to the lady sitting next to her:”Look – he likes to be petted.” And thesecond lady turned to her and said, in a wayI´ll never forget, ”Nu? We ALL like to bepetted!” Things relaxed in the room. This did notsolve everything, of course, but as trust wasrehabilitated, the alliance was strengthenedand the work was able to continue.

Is the person we´re meeting with relating as acustomer, a complainant, or a visitor? (deShazer, 1988). In what stage of readiness arethey approaching and participating inrehabilitation: precontemplation, contemplation,planning, action, or maintenance (see Hoyt &Miller, 2000; Prochaska, 1999)? What are theirpreferences? Their intentions? What would tellthem that our work is done – and done well?Negotiating (and, at times, renegotiating)achievable goals is empowering. It recognizesand appreciates the person´s authority.

I was very nervous as I tried to talk my waythrough the neuropsychological test resultswith the elderly patient and her family. Hermemory deficits and cognitive impairmentswere bad and getting worse, but I waschoking on the words dementia andAlzheimer´s. Seeing my discomfort,the lady kindly helped me: ”It´s OK, doctor.I think I understand what you´re saying. It´sclear that the past is going and is almostgone, and it sounds like the future isn´t goingto get any better. We´ll all just have to learnhow to live in the present!”

Looking beyond the injuries and illnesses, pastthe bandages and braces, and talking aboutcommon human interests, theirs and ours – newand current events, children and pets, work,favorite sports teams, even gossip and tellingjokes – can help remind the patient (and the

therapist) that there is more to life than meetsthe eye, that ”The sky is filled with starsinvisible by day.”

Persons with difficult situations often becomeexperts about their situation and ways to bettermanage it. Necessity may be the mother ofinvention – and intervention. Their ”specialknowledges” can be used to assist others facingsimilar circumstances – a process that canfacilitate empowerment and the restoration ofmorale as clients learn that they are not alone andthat they can give, as well as get, help. Grouptherapists know that it can be very helpful toorganize opportunities for the sharing of

�Professionals may have their place,but persons who have dealt with

a particular problem in their own lifehave unique qualifications.�

Michael F. Hoyt

17

RATKES 3/2001

information and support. (One creative use of”communities of concern” is described byMadigan & Epston, 1995.) Professionals mayhave their place, but persons who have dealt witha particular problem in their own life have uniquequalifications.

In one extraordinary situation, a womanreceived help from her dead husband! Thestory is too Sweet not to tell. I met Mary inthe medical hospital a few months after Hankhad died. They had been very close, and shewas having a terrible time letting go. Tomake matters worse, she had becomedehydrated, developed kidney problems, andneeded hospitalization. After her medical crisis had passed, wemet in my office. Following a session inwhich she had struggled with grieving hislost and what she would now do with her life,she went home. On her doorstep she found adozen red roses with a card written in her(deceased) husband´s handwriting. Sheopened it and read:

”These are the last flowers you willreceive from me. Thank you for the bestnine years of my life. Please don´tgrieve too much longer – go forward.I love you.” – Hank

(He had called a florist and made thearrangements, unbeknownst to Mary, acouple of weeks before he died.)

Sometimes, when we´re faced with a terriblesituation, it is especially difficult to remember the”I and Thou,” that we are not just ”on a case”but that we are with another human being. I wasinspired when I heard on a film interview theanswer Mother Teresa gave when asked how shecould do such things as comfort lepers and touchthe so-called ”Untouchables”. She said: ”Iremember that I am washing the wounds ofChrist.” (One need not to be Christian, of course;in India people press their hand together and sayNamaste, ”I salute the Divine in you.”)

While more mundane, it can help – both clientand clinician – to separate the person from theproblem. Labeling can be powerful andpernicious, sometimes producing a self-unfulfilling prophecy (Goffman, 1963; Wright,1991; Hoyt, 1995). The person is not thedisability, and may need (sometimes frequently)

to be reminded of this. They can ”own” thedisability, rather than it completely ”owning”them. This can be done in various ways.

I referred a patient with celebral palsy to oneof my mentors, Robert Goulding. M.D., forhelp with her ”self-esteem problems.” Shewent to a week-long workshop. Later she toldme of their first encounter, which she saidhad changed her life. She had started to”present” herself to Bob, describing hercelebral palsy. ”I can see that you´ve got afew scrambled brain cells,” she said he saidas he looked into her eyes, ”but I´m muchmore interested in finding out who you are.”Figure and ground, flipper forever!

Consulting in the hospital with a medical-surgical patient who had undergone a totalhip replacement, I asked if I could get someadvice. ”I´ve never had this kind of surgery –I know each person is an individual, but isthere any information or any helpful tips youcan give me that I can pass on to otherpeople who have the same kind of procedure?What would be good for them to know?” Asthe patient described various practical waysto manage pain, cope with boredom, and howto get up and around to use the toilet, thepatient became The Expert, their knowledgetranscending their individual experience andnow benefitting others.

There´s a lovely film by Milton H. Erikson,M.D.: Explorer in Hypnosis and Therapy(Haley & Richeport, 1993), about the lifeand work of the famous psychiatrist-hypnotherapist who overcame polio andconsidered his ”disabilities” to have madehim a better doctor because in many waysthey increased his awareness and hisempathy. In one poignant scene, Eriksonmeets at a training seminar with a youngwoman whose back was broken in a caraccident. He asks her, ”What can I do foryou?” With pleading eyes she whispers, ”I´dlike to walk again.” Sitting in his wheelchairnext to her wheelchair, Erikson pauses thenreplies, ”And if not that, then what?” (This isnegotiating a realistic treatment goal, sincehe could not repair her spinal column.) Theyfocus on ways of redirecting her attention toreduce pain and to increase the use of themuscles she is able to use. Later, in a follow-up film clip, we see her telling the well-known family-therapist John Frykman about

18

RATKES 3/2001

7 While the term handicapped is still problematic, in Rhoda Olkin´s (1999, p. 38) excellent book, What PsychotherapistsShould Know about Disability, I was enlightened to read: ”Although it is often reported that ’handicapped’ comes from’cap in hand’ (i.e., beggar), this is not the origin of the word. Rather it comes from the older usage of the sports termmeaning an advantage or disadvantage imposed on a contestant to equalize chances of winning (the forfeits were heldin a cap).”

her progress. She now has three children anda full life (Frykman, 2001).

Narrative psychotherapists, following thework of Michael White and David Epston(1990) and others, often use two relatedtechiques called externalization and relativeinfluence questioning. The person is not theproblem; the problem is the problem. Byencouraging the patient to form arelationship to the problem (such as adisability), their identity is separated andstrengthened. ”What name do you call it?When is it able to take over and control you?And when are you able to control it, or workaround it? How do you do that?” And so on.

To conclude: We need lots of specific technicalknowledge and training. We also need to focuson developing and maintaining our therapeuticalliance and to remember our humanity and ourclient´s humanity. We need to clarify goals,motivations and responsibilities, and torecognize that these emerge and change astherapy and rehabilitation progress. We need touse our imaginations and appreciate and evokeresources – those of our clients, the family, thesocial systems, and our own. We also need ourown support and self-care to avoid burnout.

We need to watch our language. Do we use”solution talk” or ”problem talk” (Furman &Ahola, 1992; Hoyt, 1994, 1996b, 1998, 2000)?

To me the language of psychotherapy,psychiatry, psychology and rehabilitation isalmost a total wasteland. For me these arenames for collections of dead words, deadgestures. They are masses of words whichseldom, and with a great difficulty, can bemade to caress or to have music. They couldbe a glimpse of divinity: the promise oftelling about the deepest secrets of the soul,about mysteries of creativity, etc. (Riikonen& Smith, 1997, pp.66-67; also see Malinen,in press; Snyder, 1996)

Empowerment involves self-definition. ”Nothingabout us without us.” Shouldn´t the people whoare the true experts on disability, the so-called”disabled,” be the ones who decide – or are at

least seriously consulted – about what terms arehelpful and preferred? Is it more empowering andrespectful to speak of persons with disabilities ordisabled persons? patients or victims?challenges or impairments?7 While appreciatingand respecting that the people we serve areexperiencing pain and very real limitations andrestrictions that they did not choose (see Olkin,1999), does our language focus on opportunitiesand what may be or frustrations and whatcannot be? on not yet or on never? on the starsor on the darkness?

There is much that remains to be said aboutthe language of this work, about how itevokes the images of the people´s lives that itdoes…These images reach back into thehistory of people´s lived experince,privileging certain memories, and facilitatethe interpretation of many previouslyneglected aspects of experience. So thelanguage of the work, of the very questionsthat we ask, is evocative of images whichtrigger the reliving of experience, and thiscontributes very significantly to thegeneration of alternative story lines.(Michael White, in Hoyt & Combs,

1996/2001, p. 81)

So much happens through language, how we saywhat we say, our choice of words, the way weconnect and stimulate and inspire hope andunderstanding and effort and acceptance.

"Take a chance andlearn to dance.

And thereI was."

19

RATKES 3/2001

References:

de Shazer, S. (1988) Clues: InvestigatingSolutions in Brief Therapy. New York: Norton.Duncan, B.L., & Miller, S.D. (2000) The HeroicClient: Doing Client-Directed, Outcome-OrientedTherapy. San Francisco: Jossey-Bass.Erickson, B.M., Simon, J.S. (1996) Scandinavi-an families: Plain and simple. In M. McGoldrick,J.Giordano & J.K. Pearce (Eds.) Ethnicity andFamily Therapy (2nd ed., pp. 595-608) New York:Guilford.Frank, R.G. & Elliot, T.R. (Eds.) (2000) Hand-book of Rehabilitation Psychology. Washington,DC: American Psychological Association.Frykman, J. (2001) Nicole: An Erickson case,followed for 22 years. Workshop presented atthe Eighth International Congress on EricksonianApproaches to Hypnosis and Psychotherapy,Phoenix, AZ, December 8.Furman, B. & Ahola, T. (1992) Solution Talk:Hosting Therapeutic Conversations. New York:Norton.Goffman, E. (1967) Stigma: Notes on theManagement of Spoiled Identity. EnglewoodCliffs, NJ: Prentice-Hall.Haley, J. & Richeport, M. (1993) Milton H.Erickson, M.D.: Explorer in Hypnosis andTherapy. (videotape) New York: Brunner/Mazel.Hoyt, M.F. (Ed.) (1994) Constructive Therapies.New York: Guilford.Hoyt, M.F. (1995) Brief Therapy and ManagedCare: Readings for Contemporary Practice. SanFrancisco: Jossey-Bass.Hoyt, M.F. (Ed.) (1996b) Constructive Therapies( Vol. 2). New York: Guilford.Hoyt, M.F. (Ed.) (1998) The Handbook ofConstructive Therapies. San Francisco: Jossey-Bass.Hoyt, M.F. (2000) Some Stories Are Better thenOthers. Philadelphia: Brunner/Mazel.Hoyt, M.F. & Combs, G. (1996) On ethics andthe spiritualities of the surface: A conversationwith Michael White. In M.F. Hoyt (Ed.), Construc-tive Therapies, Volume 2. New York: Guilford.Reprinted in M.F. Hoyt, Interviews with BriefTherapy Experts (pp. 71-96). Philadelphia.:Brunner-Routledge, 2001.Hoyt, M.F. & Miller, S.D. (2000) Stage-ap-propriate change-oriented brief therapy strate-gies. In M.F. Hoyt, Some Stories Are Better thanOthers (pp. 207-235)Kornfield, J. (2000) After the Ecstasy, theLaundry: How the Heart Grows Wise on theSpiritual path. New York: Bantam Books.Longfellow, H.W. (1943) ”Morituri Salutamus.” In

The Poems of Henry Wadsworth Longfellow (pp.427-439; L. Untermeyer, Ed.) New York: HeritagePress. (original work published 1875)Madigan, S.P. & Epston, D. (1995) From ”spy-chiatric gaze” to communities of concern: Fromprofessional monologue to dialogue. In S.Friedman (Ed.), The Reflecting Team In Action:Collaborative Practice in Family Therapy (pp.257-276). New York: Guilford.Malinen, T. (in press) On Using AppreciativeLanguage in Constructing Promising/IllusionisticRealities. Australian and New Zealand Journalof Family Therapy, forthcoming.Miller, W.R. & Rollnick, S. (1991) MotivationalInterviewing: Preparing People to ChangeAddictive Behavior. New York: Guilford.Olkin, R. (1999) What Psychotherapists ShouldKnow about Disability. New York: Guilford.Pinkson, T.S. (1995) Flowers of Wiricuta: AGringo´s Journey to Shamanic Power. Mill Valley,CA: Wakan Press.Provhaska, J.O. (1999) How do people changeand how can we change to help many morepeople? In M..A. Hubble, B.L. Duncan. & S.D.Miller (Eds.), The Heart and Soul of Change:What Works in Therapy. Washington, DC:American Psychological Association.Ram Dass . (2000) Still Here: Embracing Aging,Changing, and Dying. New York: RiverheadBooks/Penguin Putnum.Riikonen, E. & Smith, G.M. (1997) Re-ImaginingTherapy: Living Conversations and RelationalKnowing. London: Sage Publications.Saarelainen, R. (1999) Narratives that Finnishfamilies tell themselves about themselves. InU.P. Gielen & A.L. Communian (Eds.), Internatio-nal Approaches to the Family and FamilyTherapy (pp. 235-247). Padova, Italy: Unipress.Snyder, M. (1996) Our ’other history’: Poetryas a meta-metaphor for narrative therapy.Journal of Family Therapy, 18, 337-359.Södergren, E. (1993) Chambers of conscious-ness. In W.R. Mead (Ed.), An Experience ofFinland. (pp. 54 -66). London: Hurst.White, M. & Epston, D. (1990) Narrative Meansto Therapeutic Ends. New York: Norton.Wright, B.A. (1991) Labeling: The need forgreater person-environment individuation. InC.R. Snyder & D.R. Forsyth (Eds.), Handbook ofSocial and Clinical Psychology: The HealthPerspective (pp. 469-487). New York: Pergamon.

20

RATKES 3/2001

Tässä fiktiivisessä katsauksessatarkastelen joidenkin perinteistenterapeuttisten näkökulmien mer-kitystä ongelman kannalta. Yleis-viitekehyksenä on perheterapia jasen soveltaminen ongelmatilan-teissa. Perheen etsiessä ulkopuo-lista apua on terapeutin käsityk-sellä ongelmasta, sen synnystä jaratkaisemisesta keskeinen merki-tys tulevan yhteistyön kannalta.Innostuksen tämän pohdinnanlaatimiseen sain Jukka Aaltosenartikkelista (Psykologia, 33,1998). Ajatusmalli siihen oli puo-lestaan otettu kanadalaisen KarlTommin tavasta tarkastella eriperheterapianäkemysten ongel-man asettelua ja omaksi haasteek-seni muodostui soveltaa aihettaikuisen noviisin näkökulmastakäytännön perhetilanteeseen. Enpyri kattavaan näkökulmien kir-joon, vaan haluan tuoda esillekäytännön perhetyön toteuttami-

Terapian ulottuvuudet - pohdintaa perheterapian näkökulmista

Lasse Salmi

Usein kuulee puhuttavan siitä, että jokainen asiakas on terapeuttinsaviimeksi lukeman kirjan uhri. Laajemmassa mielessä tätä hiemanyksinkertaistavaa, mutta hauskaa ajatusta voi soveltaa myös terapeutinviimeisempiin koulutuspäiviin, työnohjaukseen ja niin edelleen. Mieles-täni on suorastaan välttämätöntä, että terapeutit reagoivat ulkoisiinuusiin näkökulmiin kokeilemalla ja testaamalla niitä käytäntöön. Uudetja myös uudelleen lämmitetyt terapeuttiset näkökulmat tuovat joskustullessaan kipeästi kaivattua pientä rakenteellista muutosta, jolloin voiolla mahdollista tehdä yhteistyössä työntekijää ja perhettä tyydyttävällätavalla.

Jorma 46v. Hilkka 45v.

Jenni 16v. Marko 14v.

Perhe VirtanenVirtasen perheeseen kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta:

sen mahdollisuuksia ja haasteitahieman provosoiden. Katsaukses-sa tutkitaan ongelman ymmärtä-mistä auttajatahon ja perheen vä-lisen vuorovaikutuksen kannaltayhteistyön alkuvaiheessa.

Tarkastelen perheterapian näkö-kulmien kirjoa kuvitteellisenakuutin tilanteen avulla. Se onvarmasti tuttu kaikille nuorten jaheidän perheittensä kanssa työs-kenteleville.

21

RATKES 3/2001

Jorma ja Hilkka ovat olleet nai-misissa jo 18 vuotta. Perheen elä-mä on aivan näihin päiviin astisujunut vanhempien mielestänormaalisti, pieniä vaikeuksia ontoki ollut, mutta niistä ollaan sel-vitty aina omin voimin.

Tarinan identifioitu potilas onJenni, jolla on viimeisen vuodenaikana alkanut lisääntyvässämäärin olla pulmia koulussa jakotona. Koulumenestys on hei-kentynyt rajusti ja kotiintulo-ajateivät toimi. Jennin kaveripiiri onmuuttunut ja epäluottamus kodis-sa on kasvanut pitkään. Perheenisä Jorma on yrittänyt keskustel-la pulmista vakavasti jo useaanotteeseen Jennin kanssa. Selvit-

ArkiajattelunnäkökulmaHyvin usein ongelmaksi nimetäänoireileva tai häiriökäyttäytyväperheenjäsen. Tässä näkökulmas-sa käydään huolellisesti läpi kaik-ki koetut epäkohdat ja hankaluu-det, mutta varsinaiset muutoksettai ratkaisut jäävät keskustelunulkopuolelle. Koska tilanne joh-tuu yhdestä perheenjäsenestä, niinhänen on muututtava, jotta elä-mä helpottuisi. Muut perheenjä-senet tai joskus myös koulu ilmai-sevat tavallaan, ettei heillä oleosuutta ongelman synnyssä.Usein syytöksien kohteena ovatmyös nuoren ystävät.

Kun tätä näkökulmaa soveltaaesimerkkiperheemme tilantee-seen, niin Jennin mahdollisuudetmuuttaa käyttäytymistään ovatrajalliset. Hän kokee varmastiasemansa uhatuksi kotona ja kou-lussa. Palaute, jonka hän saa, liit-tyy usein negatiivisiin seikkoihinkuten laiminlyönteihin ja myöhäs-tymisiin. Ilmapiiri on yleisesti huo-no ja vanhempien ja opettajien

Esimerkkiperheemme Jenni saa-tettaisiin viedä vanhempien toi-mesta lääkärin tai psykiatrin vas-taanotolle. Vanhemmilla voisitaustaoletuksena olla se, ettäkaikki johtuu Jennin kokemastatraumaattisesta tilanteesta tai seettä halutaan varmistua ettei kyseole mielenterveysongelmasta taihuumeiden käytöstä.

Vanhempien ajatus siitä, että on-gelman voi ratkaista asiantuntija,on vähintäänkin kaksiteräinen.Toisaalta vanhemmat delegoivatosan kasvatusvastuustaan, aina-kin hetkellisesti, asiantuntijalle.Jälleen syy tilanteeseen on taus-ta-ajatuksen mukaisesti Jennissäja muiden rooli ongelman syntyynsaattaa jäädä tarkastelun ulko-puolelle. Toisaalta Jennin van-hemmat ovat huolissaan lapses-taan ja ovat päättäneet tehdä mitävain tilanteessa tarvitaan. Tämäviesti saattaa hyvinkin tavoittaaJennin tietoisuuden toivotulla ta-valla. Usein kriisien akuuteissa vai-heissa onkin luontevaa, että jokuaikuinen ottaa vastuun tilanteesta.

telyt ovat päättyneet usein siihenettä Jenni on lähtenyt kotoaanovet paukkuen. Perheen äiti Hilk-ka on yrittänyt miehensä rinnal-la kaikkensa hyvällä ja pahallaja on nyt Jennin suhteen neuvo-ton ja vihainen. Äiti on kantanuthuolta erityisesti koulumenestyk-sestä ja on yrittänyt puhua tyttä-relleen tämän tulevaisuudesta.Koska toivottua muutosta ei oletapahtunut, vanhemmat ovat al-kaneet epäillä kasvattaneensaJennin jotenkin väärin.

Jenni puolestaan ajattelee, ettävanhempien ja luokanvalvojanhuoli on turhaa tohotusta. Hänhaluaisi vain olla rauhassa ja ta-vata kavereitaan silloin kun tyk-

kää. Marko-veljeä ei kiinnostakotona muu kuin ruoka ja viik-korahat. Hän hoitaa koulunsa,jotta voi skeittailla kavereidenkanssa mahdollisemman paljon.

Nyt tilanne on vanhempien mie-lestä sellainen, että he haluavatulkopuolista apua Jennin kasva-tukseen. Vanhemmat eivät halu-aisi kertoa perheen ulkopuolisil-le asioistaan, mutta nyt on vaa-kakupissa Jennin tulevaisuus.Vanhemmat ovat jakaneet keske-nään huolta Jennin mahdollises-ta huumeiden käytöstä. Tästänuorten hyvin yleisestä ongel-masta he ovat lukeneet melkeinpäivittäin lehdistäkin.

pyrkimykset puuttua tilanteeseeneivät välttämättä tuota toivottuatulosta.

Kielteinen palaute voi eristää Jen-nin luonnollisesta verkostostaan.Miksi hän viettäisi enemmän ai-kaa kotona tai koulussa, jos ainavaan puututaan epäkohtiin? Täs-sä tilanteessa on tyypillistä myösyrittää yhä uudelleen ja entistäponnekkaammin samoja ongel-man ratkaisukeinoja. Esimerkik-si perheemme isä Jorma on yrit-tänyt keskustella Jennin kanssavakavasti ja hän on päättänyt jat-kossa panostaa vielä enemmännäihin keskustelutilanteisiin, vaik-ka niiden tulos on ollut huono.

BiolääketieteellinennäkökulmaBiologinen näkökulma näkee on-gelman sairautena, jota on hoidet-tava. Toive siitä, että jollakin oli-si lääke ongelmaan, on keskeinen.Ongelma koetaan hyvin usein ul-koapäin tulevaksi tai jonkin häi-riötilan aiheuttamaksi.

Perheterapian erilaisia tapoja määritellä ongelma

22

RATKES 3/2001

Sairauden ja terveyden - yhtälail-la normaalin ja epänormaalin -määrittely perhetilanteissa on hy-vinkin yleistä. Jollei tätä tee hoi-tava taho, niin sen tekee perheitse. Tulkintojen ja näkökulmienmoninaisuudessa on muistettava,että ihmisyhteisöissä/perheissä onluonnollista tulkita ei-toivottuatilannetta syyttävillä selityksillä.Mielestäni auttavan tahon ensim-mäinen haaste onkin avata syylli-syyden ja syyttelyn kehää, jotta nepienet muutokset, joihin pyritään,tulisivat mahdollisiksi.

Näkökulman mukaisesti sairausoireineen edellyttää usein hoitoaja lääkettä. Jennin tilanteessadiagnoosin ja lääkityksen aloitta-minen tuntuu epäadekvaatilta,mutta myös mahdolliselta huo-mioiden eri tahojen kasvava hätäja tarve tehdä jotain. Psykiatrises-ta hoidosta on tullut taikasana:jonkun pitäisi nopeasti ottaa vas-tuu kokonaistilanteesta. Nuortenoma kynnys alkaa syödä psyykenlääkkeitä onkin laskenut aikuistenvaltakulttuurin esimerkin rohkai-semana. Tämä hieman kärjistet-tykin pulma ilmenee useimmitenesim. terveyskeskuslääkärin tar-peissa tehdä jotain. Toisaalta onkäytännön työssä selvästi nähtä-vissä, että nuorisopsykiatrianammattilaiset pyrkivät tietoisestija onnistuneesti purkamaan nuor-ten- ja heidän perheidensä ennak-koluuloja psykiatrista hoitojärjes-telmää kohtaan.

LastensuojelunnäkökulmaLastensuojelun tehtävänä on vai-kuttaa yleisiin kasvuoloihin, tu-kea huoltajia lasten kasvatukses-sa ja toteuttaa yksilö- ja perhe-kohtaista lastensuojelua. Tähänkuuluvat avohuollon tukitoimet,huostaanotto sekä sijais- ja jälki-huolto (Kansalaisen käsikirja,2001). Nuoren kohdalla käyte-tään usein myös käsitteitä ”nuo-ren etu”, ”normaalin kasvun jakehityksen turvaaminen” jne.

Lastensuojelu toimiikin parhaim-millaan näiden yleisluontoistenmäärittelyjen mukaisesti. On hy-vinkin todennäköistä että jossainvaiheessa Virtaset törmäävät las-tensuojelun näkökulmaan, mikäliJennin tilanne huononee koulus-sa ja kotona. Viranomaiset jou-tuisivat Jennin tilanteessa arvioi-maan tarkoin, mitkä keinot olisi-vat tarpeen, jotta perhe selviäisihaasteistaan.

Lastensuojelutyön ikuisena para-doksina on sen pyrkimys varmis-taa lapsen hyvinvointi kun huol-taja ei sitä jostain syystä ole pys-tynyt toteuttamaan. Asetelma onlähtökohdiltaan epäedullinen yh-teistyön kannalta, mutta kaikkijotka tekevät lastensuojelutyötätietävät ettei näin aina ole. Käsit-telemällä tätä paradoksia tietoi-sesti käytännön keskusteluissavanhempien kanssa voidaan vält-tää syyllisyyden ja syyttelyn laa-jentumisen yhteistyötä ehkäise-väksi kuvioksi.

Lastensuojelun äärimmäiset kei-not eli huostaanotot ovat haas-tavia ainakin yhteistyön ja pää-töksenteon kannalta. Lynn Hoff-man (1982) näki aikoinaan mah-dolliseksi, että viranomaiset lail-listavat usein yhteiskunnan val-tuuttamina perheen stabiilisuu-den. Jos Jenni on ollut perhesys-teemissä vakautta/tasapainoatuova avainhenkilö, niin hän mitätodennäköisemmin alkaakin oi-reilla jotenkin murrosiässä. Jostämä oireilu aiheuttaa lastensuo-jelullisia toimenpiteitä (sijoituk-sen), niin niiden riskinä on suun-nata huomio pelkästään pulmiaaiheuttavaan Jenniin, jolloin useinvahvistetaan yleistä käsitystä,että hän on syntipukki ja ylläpi-detään perhesysteemin muuttu-mattomuutta. Tässä tilanteessavoi yhteistyö ja yhteisten tavoit-teiden löytäminen Jennin kanssaolla ymmärrettävästi erityisenhaastavaa.

Psykoanalyyttinen taipsykodynaaminennäkökulmaPsykoanalyyttinen näkökulmatarkastelee ongelmaa perheenjä-senen varhaiseen historiaan liitty-vänä. Psykodynaamisille näke-myksille on yhteistä psykoana-lyyttiseen teoriaan perustuvat kä-sitykset tiedostamattoman ole-massaolosta, varhaisen vuorovai-kutuksen ja kasvuhistorian suh-dekokemusten merkittävistä vai-kutuksista ihmisen myöhempäänelämään (Jung, 1991). Näkökul-man mukaisesti nykyhetkessä onhyödyllistä tulkita yksilönkehityk-seen liittyviä vääristymiä. Var-haislapsuuden merkitys identitee-tin ja myöhempien ihmissuhtei-den kannalta on kiistaton ja alantutkimustoiminta tuottaa jatku-vasti tärkeää lisävalaistusta eri-laisten häiriöiden syistä. Kun tie-to häiriöiden syntymekanismeis-ta lisääntyy, kasvaa myös tietosiitä, millainen on yksilön ja per-heen kannalta toimiva varhaislap-suuden ihmissuhde- ja vuorovai-kutusympäristö.

Pidän esimerkkiperheemme tilan-teessa psykodynaamisen työsken-telyn suurimpana kompastuskive-nä ajoitusta. Avun tilaajan eli van-hempien ensisijainen huoli on täs-sä päivässä. Perhe Virtasten van-hemmat haluavat todennäköises-ti konkreettisia vastauksia ja vaih-toehtoja epäedullisen tilanteenkatkaisemiseksi ja kun suurinhuoli on ohi, niin sen jälkeen voiehkä koittaa psykodynaamisentyöskentelyn herkkyysaika. Josperheterapiassa lähdetään liianvarhain tarkentamaan mahdolli-siin lapsuusajan traumoihin taivarhaisiin vuorovaikutuksen häi-riöihin, saattaa perhe hämmentyäja ahdistua lisää. Pelkästään huo-nosti ajoitetulla perhepuun piir-tämisellä voidaan tahattomastitukea perheen kaoottista tilaa.Toisaalta kriisiavun jälkeen psy-kodynaaminen perhe- tai yksilö-

23

RATKES 3/2001

terapia saattaa hyvinkin olla toi-miva vaihtoehto.

Jennin vanhempien psykodynaa-minen haastattelu kriisin akuutis-sa vaiheessa saattaisi tarkoituk-settomasti vahvistaa vanhempienkäsitystä siitä, että he ovat kas-vattaneet lapsensa jollain tavallaväärin. Näkökulmasta riippumat-ta syyllisyydellä on taipumus es-tää perhesysteemissä toivottumuutos ja siksi tämän tunteenehkäisy ja keventäminen ovat yh-teistyön tärkeitä elementtejä.

StrukturaalinennäkökulmaStrukturaalinen näkökulma olet-taa ongelman liittyvän perheenrakenteeseen. Rankasti SalvadorMinuchinin ajatuksia yksinker-taistaen perhe määritellään luon-nollisena ryhmänä, joka on aiko-jen kuluessa kehittänyt tietyt ta-vat tai mallit vuorovaikutuksel-leen (Sierla, 1999). Siihen liitty-vinä rakenteina mainitaan useinvaltahierarkia, jonka epäedullinenasetelma voi ilmetä yleisemminsiten, että jompikumpi vanhem-mista saattaa olla lapsen asemas-sa jossakin tilanteessa tai lapsi voiolla vanhemman roolissa. Toinenrakennetta ohjaava systeemi onvanhempien keskinäinen komple-mentaarisuus sekä perheen yksi-lölliset tavat, sopimukset ja käyt-täytymissäännöt, jotka ovat osaperhekulttuuria. Tilanne näidentekijöiden suhteen saattaa ollaperhesysteemin rakenteen toimi-vuuden kannalta haitallinen jastruktuurinen perheterapia pyrkii-kin sekä osoittamaan nämä raken-nepoikkeamat että tarjoamaansamalla kokemusta toisenlaisesta(esim. roolien mukaisesta) raken-teesta.

Perheen rakenne ei ole staattinenja perheen siirtyessä kehitysvai-heesta toiseen voi ongelman mer-kityskin muuttua. Struktuurisennäkökulman mukaan ongelma pii-leekin usein siinä, ettei perhesys-

teemi ole kyennyt siirtymään ke-hitysvaiheesta toiseen ja terapias-sa pyritäänkin lisäämään perheenrakenteiden joustavuutta.

Perhe Virtasen ongelman suhteenstrukturaalinen lähestymistapasaattaisi ongelman ymmärtämi-sen näkökulmasta olla sellainen,että tutkittaisiin perheen aukto-riteetti-asetelmia, Jennin kehitys-tehtävän mukaista toimintaa (it-senäistyminen), vanhempien yh-teistoimintaa tai perhekulttuuriayleensä. Käytännön esimerkkinävoisi olla vanhempien roolin vah-vistaminen aikuisina päätöksen-tekijöinä.

Jenni haastaa vanhempansa pel-kästään olemalla itsenäistyvä nuo-ri. Hänen elämäänsä ovat tulleetyhtäkkiä myös ihmisyhteisömmemahdollisuudet ja riskit päihtei-den ja seksin muodossa. Jennihakee omia rajojaan ja voidaan-kin olettaa, että hän rakentaa kä-sityksensä ainakin jossain määrinvanhempiensa suhtautumisen pe-rusteella. Vahvistamalla heidänkeskinäistä, täydentävää suhdet-taan ja vanhemmuuttaan (vaikka-pa juuri suhteessa päihteisiin jaseksiin) voidaan Jennin itsenäis-tymistä tukea.

Strateginen näkökulmaStrateginen perheterapia näkeeongelman tietynlaisena strategia-na, jolla oireen tuottaja pyrkiikontrolloimaan vuorovaikutus-suhteita. Ongelma on siis ratkai-suyritys. Kun ihmisillä on tarveratkaista jokin ongelma, niin rat-kaisuyrityksen epäonnistuttua eipohditakaan käytettyä keinoa,vaan pikemminkin pyritään lisää-mään sen intensiteettiä. Tämänkaltaisessa systeemissä jokainenperheenjäsen auttaa toista jonkinerityisen oireen tai jonkin polari-soitavan ongelman välityksellävälttämään oman itsensä kanssatyöskentelemistä.(Weeks &L’Abate, 1982). Tästä seuraa hy-vin usein kielteinen, itseään vah-

vistava kierre, jonka katkaisemi-seen strategisessa perheterapias-sa pyritään usein kotitehtävien taiparadoksien avulla.

Esimerkkiperheemme vanhem-mat saattaisivat saada aika yllät-täviäkin kotitehtäviä. Yksi Jenninja vanhempien välejä kiristäväasia oli kotiintuloajat ja ennenkaikkea niiden pitämättömyys.Jennin vanhemmat ovat aiemminvalvoneet huolissaan kunnes ty-tär on tullut kotiin. Paradoksaa-linen kotitehtävä vanhemmilletässä tilanteessa saattaisi olla seu-raavanlainen: Seuraavan kerrankun Jenni tulee myöhässä kotiin,niin pankaa ulko-ovi takalukkoonja menkää nukkumaan vaikkeinukuttaisi. Kun tyttö aamuyölläjyskyttää ulko-ovea, niin nouskaa(unisena) avaamaan ovi ja todet-kaa Jennille: “Ai se olet sinä” japalatkaa takaisin nukkumaan.Tarkoituksena on siis toimia ai-van päinvastoin kuin ennen jahämmentää systeemiä hetkellises-ti, jotta se järjestäytyisi uudelleen.

Strategisia menetelmiä on kriti-soitu sekä liiallisesta ihmistenmanipuloinnista että arvostavanasenteen puutteesta. Toisaaltakaikki mokat itse tehneenä olenhuomannut, että jos vuorovaiku-tussuhde asiakkaan kanssa onkunnossa, niin kotitehtävillä japaradokseilla voi olla hyödyllisiävaikutuksia uusien näkökulmienetsimisessä. Tärkeintä ei ole vainmuuttaa systeemiä, vaan arvosta-valla asenteella etsiä perheenkanssa mahdollisuutta toimia jaajatella toisin.

Mielestäni kotitehtävien ja para-doksaalisten tulkintojen mystinenihannointi pohjautuu ammattikir-jallisuuden raportoimiin ällistyttä-vän helppoihin ja nopeisiin kään-teisiin asiakastyössä. Tarvitsem-me toki sankaritarinoita, muttakäytännön työn kannalta on hyvämuistaa, että iso pulma ei välttä-mättä aina vaadi isoa paradoksia.

24

RATKES 3/2001

Systeeminen näkemysSysteeminen näkemys perhetera-piassa liitetään usein milanolaisenkoulukunnan 1970- luvulla kehit-tämään tapaan tarkastella perhet-tä ja ongelmaa ja se voidaan näh-dä strategista perheterapiaa lähel-lä olevana terapeuttisena viiteke-hyksenä. Milanon koulukunnanmukaan ongelma jäsennettiin itseasiassa ongelman ratkaisuna. On-gelma on siis nähtävä myönteise-nä osana vuorovaikutussysteemiäja terapian tavoitteeksi muodos-tuikin vastaparadoksin laatimi-nen, jotta ongelmaa ei enää voisipitää ratkaisuna.

Systeeminen näkökulma korostaaettä terapian kohteena ei niinkäänole yksittäinen perheenjäsen taihuonosti toimiva perhe vaan per-heen ”peli”. Virtasten tilanteessapeli saattaisi ilmetä vaikkapa isänja Jennin keskusteluissa, jotkapäättyvät poikkeuksetta huonoonlopputuloksen. Perheen isä, äiti jalapset toimivat yhä uudelleen,ennen keskustelua ja sen aikana,kuin etukäteen laaditun käsikirjoi-tuksen ohjaamina. Pelissä muka-na olevat henkilöt yrittävät saadahallintaansa perheen säännöt kiel-täen samalla yrityksensä (Hoff-man, 1982). Pelit voidaan havai-ta seuraamalla perheen kanssa-käymistä. Terapian ensimmäinenaskel on tunnistaa käynnissä ole-va peli ja jopa rohkaista sitä jat-kumaan. Tavoitteena on positii-visten konnotaatioiden, neutraa-lisuuden, hypoteesien ja kehä-mäisten kysymysten avulla horjut-taa peliä, siten että se muuttuuyksilöiden kannalta edullisem-maksi.

Systeemisen näkökulman mukaankaikki vaikuttaa kaikkeen. Esi-merkkiperheemme Jenni saattai-si näkökulman mukaan saadamyönteistä palautetta siitä, että onhuolta herättämällä tehnyt van-hempiensa yhteistoiminnan ja lä-heisyyden mahdolliseksi. Jennin

käytöshäiriöt voidaan tämän lä-hestymistavan perusteella tulkitapyrkimyksiksi pitää perhe koos-sa. Tulkintojen ja hypoteesien eitarvitse olla oikeita; niitä voidaantarvittaessa vaihtaa ja tärkeintä onmahdollistaa perhesysteemin uu-delleen järjestäytyminen.

SosiaalisenkonstruktionisminnäkökulmaTämän ajatustavan mukaan koke-musmaailmamme on sosiaalinenkonstruktio, jossa ns. todellisuusluodaan aina uudestaan vuorovai-kutustilanteissa kielen avulla.Tästä seuraa, että ongelma on siismyös konstruktio, joka voidaanrekonstruktoida tarpeen vaaties-sa. Aiemmin perheterapiassa näh-tiin systeemin muodostavan on-gelman, mutta sosiaalisen konst-ruktionismin myötä ajateltiin on-gelman muodostavan systeeminympärilleen (Holma,1992).

Narratiivisen perheterapian oletuson, että ongelma on ongelmalli-nen kertomus perheessä. Ja taus-taoletuksena pidetään sitä, ettäperheen todellisuutta kartoittavaakertomusta voidaan muuttaa on-gelman kannalta edullisemmaksiyhdessä perheenjäsenten kanssa.Ratkaisu- ja voimavarakeskeises-sä perheterapiassa ongelmaksikoetaan hieman kärjistetysti on-gelmasta puhuminen. Ongelma-sana määritellään uudelleen mah-dollisemman nopeasti vaikkapapulmaksi. Hyvin usein ongelmak-si, anteeksi siis pulmaksi koetaanmyös pulman ratkaisuyritykset,jotka eivät ole tuottaneet toivot-tua tulosta. Painopiste keskuste-luissa pyritään siirtämään perheenvoimavaroihin. Kiinnostuksenkohteena on erityisesti tilanteet,joissa perheellä ei jostain syystäole tai ei ole ollut ongelmaa ja ta-voitteiden luomisen kautta seura-taan ja kannustetaan perheenedistymistä. Näkökulman mu-kaisesti ja Milton H. Ericksoniavapaasti lainaten: “Perhe tietää

ratkaisun ongelmaansa, mutta eivain itse tiedä tietävänsä sitä”(Haley, 1973).

Nuoret ja heidän perheenjäsenen-sä ovat omien kokemustensa asi-antuntijoita, ja terapeuteilla puo-lestaan on asiantuntemusta siinä,miten keskustelulla ja vuorovai-kutuksella luodaan muutokseenjohtava ilmapiiri (Bertolino,1999). Virtaset saattaisivat hyvin-kin saada konkreettista apua pul-miinsa törmätessään jossain vai-heessa työntekijään, jonka viite-kehys on sosiaalinen konstruk-tionismi. Silloin kartoitettaisiinperheen onnistumiset ja poik-keukset pulmatilanteissa, tutkit-taisiin mahdollisuudet muuttaaepäedullista tarinaa ja luotaisiinjokaiselle perheenjäsenelle selkeäkuva, miten hän voi osallistuapulman ratkaisuun.

Perheterapian monetnäkökulmatPerheterapia on koko historiansaaikana ollut jatkuvassa vuorovai-kutuksessa muiden terapiamuoto-jen kanssa. Se on luonut montanäkökulmaa ja hyvä niin. Suo-messakin on siirrytty yksilökes-keisestä työstä yhä enemmän per-heiden ja verkostojen kanssa työs-kentelyyn. Tämä on ollut terapia-alan luonnollista kehitystä viimevuosikymmeninä. Mitään ehdo-tonta totuutta tai patentti -meto-dia ei ole ollut olemassa, ja niinperheterapia on aina ollut hyvinkonstruktiivinen.

Luodessaan yhteyttä perheeseenjokainen terapeutti pyrkii ainavalitsemaan parhaan näkökulmanongelmaan. Työntekijä voi onnis-tua tehtävässään – muutoksen ai-kaansaamisessa – vain mikäli hänonnistuu liittymään perheeseen janäin synnyttämään terapeuttisensysteemin (Sierla, 1999). Ongel-man ja pulman ymmärtämisennäkökulmat heijastuvat suoraanterapeutin avoimuuteen. Mitä tiu-kemmin nämä näkökulmat ovat

25

RATKES 3/2001

määriteltyjä ja ennalta pohdit-tuja sen varmemmin terapeuttitulee jossakin vaiheessa työs-kentelyä mahduttamaan taipakottamaan perheen proses-sit tähän rakenteeseen. Käy-tännön työn kannalta on kui-tenkin tärkeää vaihtaa jousta-vasti näkökulmaa, jotta tera-piaprosessin aikana perheentarpeet tulisivat monipuolises-ti huomioiduksi.

Kirjoittaja tekee perhetyötäSPR:n Nuorten turvatalossa

sekä lasten- ja nuortenVoimalassa Tampereella.

lasse.salmi@vip.fi

Lähteet:

Aaltonen, J. (1998) Perhete-rapia hoitomuotona sekä nar-ratiivisuuden ja sosiaalisenkonstruktionismin toteuttaja-na. Psykologia 33, 400-407.Kansalaisen käsikirja:http://www.opas.vn.fi/suomi/kkkfi24.htmHoffman, L. (1982) Perhete-rapia. Systeeminen näkemys.Weilin+Göös.Weeks, G. R. & L’Abate, L.(1982) Paradoksi – Avainmuutokseen. Painokaari.Jung, C.G. (1991) Kohti to-tuutta. WSOY.Holma, J. (1992) Modernis-ta perheterapiasta kohti post-modernia? Perheterapia 4/92,4-11.Sierla, J. (1999) Perhe tera-piassa – vuoropuhelua vuosi-tuhannen vaihtuessa, 246-256. Gummerus.Haley, J. (1973) Lyhytterapi-an lähteillä. Lyhytterapiainti-tuutti Oy.Bertolino, B. (1999) Ratkai-sukeskeinen nuorisoterapia.Lyhytterapiaintituutti Oy.

Työntekijä, joka toimii yhteyshen-kilönä, ottaa vastaan tiedon kiu-saamisesta keneltä tahansa. Ta-vallista kuitenkin on, että se tu-lee vanhemmilta. He ovat yrittä-neet puuttua kiusaamiseen, mut-ta ovat tyytymättömiä siihen, mi-ten koulussa on toimittu. He sa-novat, että siellä asialle ei ole teh-ty riittävästi tai sille ei ole tehtymitään. Joskus he ovat loukkaan-tuneita siitä, miten heitä on kou-lussa kohdeltu kun he ovat yrit-täneet viestittää, että heidän las-taan kiusataan. Vanhemmat saat-tavat vaatia kiusaajille rangaistus-ta (se on heidän mielestään ainoakeino, miten ongelmaan voidaanpuuttua), mutta he hyväksyvätmielellään muutkin ratkaisut,kunhan kuulevat että sellaisia onolemassa. Vanhempia kiinnostaalopultakin enemmän kiusaamisenloppuminen kuin kiusaajien ran-kaiseminen.

Tukiryhmän luominenKoordinaattori puhuu vanhempienkanssa ja kuuntelee heitä. Usein

hän käy kotona, jotta vanhemmatvarmasti kokisivat tulleensa kuul-luiksi. Koulussa asiaan puututaanheti seuraavana päivänä. Pikainentyöskentely on välttämätöntä, jot-ta asiasta huolestuneet kokevat,että siihen suhtaudutaan vakavastija jotakin todella tapahtuu.

Koululla tytöntekijä keskusteleeensin kiusatun kanssa. Ensin pu-hutaan niitä näitä ja tehdään tut-tavuutta. Kiusaamisesta ei vieläpuhuta, vaan lapselle kerrotaan,että äitisi/isäsi/huoltajasi on huo-lissaan sinusta. ”Onko sinustahänellä syytäkin olla vähän huo-lissaan?” Yleensä lapsi nyökkääja myöntää. Oppilaalle vakuute-taan tarvittaessa, että vaikka hänkertoo ketkä ovat ne lapset, joi-den vuoksi hän ei ole koulussa on-nellinen, siitä ei seuraa mitään ikä-vää näille lapsille.

Sitten lapselta kysytään, ketkäovat ne lapset, joiden vuoksi hä-nellä ei ole koulussa mukava olla.Siitä mitä nämä lapset tekevät

R a t k a i s u k e s k e i n e npuuttuminen kiusaamiseenkoulussa

Sue Yong

Tämä on lyhennelmä artikkelista ”Solution FocusedAnti-bullying”. Se on ilmestynyt kirjassa Ajmal, Y. &Rees, I. (Eds.) Solutions in Schools. Creative Applica-tions of Solution Focused Brief Thinking with YoungPeople and Adults. BT Press, 2001. Käännöksen ontehnyt Ben Furman.

26

RATKES 3/2001

sellaista, jonka vuoksi hänellä eiole kivaa koulussa, ei keskustellasen enempää. Seuraava kysymyson, ketä muita lapsia on paikallakun tapahtuu sellaisia asioita, joi-den vuoksi hän ei viihdy koulus-sa. Näin saadaan selville ne oppi-laat, jotka ovat sivustakatsojia taikavereita, jotka eivät puutu kiu-saamiseen.

Seuraavaksi päätetään yhdessälapsen kanssa, keitä oppilaita pyy-detään hänen tukiryhmäänsä. Tä-hän pyydetään edustajia kaikistakolmesta ryhmästä: 1) kavereitatai sellaisia oppilaita, joiden kiu-sattu toivoisi olevan hänen kave-reitaan, 2) sivustakatsojia ja nii-tä, 3) jotka ovat tehneet hänetonnettomaksi (kiusaajat).

Yhdessä vastuuseenTukihenkilöt kutsutaan samantien kokoukseen. He saattavattulla paikalle pää painuksissa pe-läten, että palaverissa tapahtuujotain ikävää ja että heitä rangais-taan. Pian he huomaavat kuiten-kin, että kyseessä on mukava ta-paaminen, jossa ei puhuta kiusaa-misesta, vaan siitä miten lapsetvoivat auttaa pitämään huolta sii-tä, että kaikilla olisi koulussa ki-vaa. Palaverin vetäjä kertoo, ettähänen tehtävänsä on auttaa sel-laisia lapsia, joilla ei ole koulussakivaa ja että hän on pyytänyt tei-dät kaikki tähän palaveriin, jottavoitaisiin pitää yhdessä huolta sii-tä, että lapsella X, jolla ei ole ol-lut viime aikoina koulussa kivaa,voisi jatkossa olla mukavaa.

Kaikkia kiitetään siitä että he tu-livat ja heidän kanssaan puhutaanhetken aiheesta yleisesti. Onkokukaan kokenut joskus, että kou-lussa ei ole kivaa ja että on ollutkurjaa? Lapset kertovat koke-muksistaan ja useimmiten nimen-omaan siitä, miten heitä on jos-kus kiusattu. Ilman että asiaa erik-seen tuodaan esille, kaikki ym-märtävät että X:ää on mitä ilmei-semmin kiusattu. Vetäjä toteaa:

”Ei ole kiva olla koulussa, jos ononneton, eihän?” Kun oppilaatvastaavat myöntävästi hän selit-tää: ”Siksi olenkin pyytänyt teitäauttamaan, että X viihtyisi kou-lussa paremmin ja hänelläkin oli-si mukava olla täällä.”

Lapset saavat miettiä ratkaisuja.He keksivät yhtä sun toista. Voitulla hyviä ja voi tulla huonojaehdotuksia. Kaikki otetaan kui-tenkin kiitollisesti vastaan. Tär-keätä on, että ehdotukset tulevatlapsilta, ei vetäjältä, ja että lapsetitse päättävät, mitä he aikovattehdä, jotta X viihtyisi paremminkoulussa. Erikseen vielä tarkiste-taan, että kauniit ajatukset voi-daan myös toteuttaa: ”Kiva eh-dotus, mutta eikös se ole vaikeatoteuttaa?” Lapset todistavat, ettähe pystyvät toteuttamaan omatehdotuksensa. Vetäjä ei anna lap-sille tehtäviä eikä määrää heitätekemään mitään – hän vain kir-jaa lasten ehdotukset ja kehuuheitä. Työntekijä ei myöskäänmillään tavalla yritä sanoa, ettälasten pitäisi olla kavereita kes-kenään.

Vetäjä päättää kokouksen kehu-malla lapsia: ”Te olette tehneettodella hyviä ehdotuksia ja minäuskon, että näillä keinoilla te on-nistutte saamaan X:n viihtymäänpaljon paremmin täällä koulussa.”Seurantapalaveri sovitaan viikonpäähän. Ei aikaisemmin, jotta lap-set ennättävät tehdä jotakin, eimyöhemmin, etteivät lapset unoh-taisi koko juttua.

Mukavaa ja palkitsevaaSeurantapalaverissa tavataan en-sin lyhyesti kiusattu oppilas. Tie-dustellaan, mitä kuuluu. Yleensähänellä menee tässä vaiheessahyvin. Häntä kehutaan siitä, mi-ten hienosti hän on hoitanut omanosuutensa tilanteessa. Sitten ta-vataan lyhyesti muut tukiryhmä-läiset. Heiltä ei tivata, ovatko hetehneet lupaamansa asiat vai ei-vät. Kysellään vain, mitä kaikkea

he ovat tehneet ja heitä kiitelläänja kehutaan joko yksitellen tairyhmänä. Jos joukossa on muka-na kiusaajia, jotka eivät ole teh-neet mitään muuta erityistä, pait-si ovat olleet kiusaamatta, hekinansaitsevat tunnustuksen. Yleen-sä jo seuraavassa palaverissa he-kin kertovat tehneensä jotakinaktiivista esim. että ovat puuttu-neet nähdessään, että joku muu(ryhmän ulkopuolinen) on yrittä-nyt kiusata X:ää.

Seurantatapaaminen voidaan tar-vittaessa uusia viikon kuluttua.”Hei, mitäs jos jatkettaisiin vieläyksi viikko.” Yleensä oppilaathaluavat jatkaa X:n tukemista ai-nakin yhden viikon lisää, koskase on heistä mukavaa ja palkitse-vaa. Vanhempien kanssa ollaanyhteydessä joka seurantapalave-rin jälkeen. Heille raportoidaanedistyksestä ja heitä kiitelläänomasta osuudestaan. Yleensä riit-tää kaksi seurantaviikkoa, muttajoskus joudutaan jatkamaan use-ampiakin viikkoja. Puuttuminenlopetetaan kun lapsi sanoo viih-tyvänsä koulussa ja tukiryhmäkertoo, että menee hyvin ja van-hemmat ovat tilanteeseen tyyty-väisiä.

LopuksiKuvattu työtapa on nopea, teho-kas ja turvallinen. Yleensä lapsetpitävät siitä kovasti ja sellaisetkinvanhemmat, jotka alkuun perään-kuuluttavat kovasti rangaistuksia,pitävät lähestymistapaa hyvänäkunhan vaan pääsevät juonestakiinni. Menetelmän oppiminen eivaadi mitään erityistä koulutusta.Kun idean oivaltaa, työtapaa voialkaa heti käyttää. Vetäjä voi ollaopettaja, rehtori, kouluterveyden-hoitaja, koulukuraattori tai vaik-kapa kouluavustaja.

KirjoittajaSue Yong

työskenteleeperuskoulun opettajanaKinston upon Hall´issa

Englannissa.

27

RATKES 3/2001

Ajattelutankista uuteen terapiaan

T a p i o M a l i n e n

-ratkaisukeskeisen työtavan ja teorian kehityksestä

Osa 2

Sisimmässäni tiedän, että halu käsittää johtaa sokeuteen

ja toiveessa ymmärtää on sisäänrakennettua raakuutta,

joka karkoittaa juuri sen, mitä ymmärrys tavoittelee.

- Peter Höeg

Tämän artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin edellises-

sä Ratkes-lehdessä (2/2001). Sen viidessä luvussa

esiteltiin niitä teorioita ja filosofioita, joilla oli pysyvä

vaikutus ratkaisukeskeisen terapian kehittymiseen.

Lisäksi kuvattiin tekijöitä, jotka liittyvät työtavan teorian-

muodostuksen luovaan prosessiin. Tässä osassa

kerrotaan, miten ongelmakeskeisyydestä siirryttiin

vähitellen kohti selkeämpää ratkaisukeskeisyyttä, miten

yksittäiset terapiatekniikat syntyivät ja miten erilaiset

ihmisten sisäiset ja keskinäiset tekijät vaikuttivat työta-

van kehittymiseen.

28

RATKES 3/2001

6.1. Energiajännitteitä

Steve de Shazer valmistui Wis-consinin-Milwaukeen yliopistos-ta vuonna 1970 sosiaalityön kan-didaatiksi (MSSW). Berg oliopiskellut saman ohjelman mukai-sesti ja valmistunut vuotta aiem-min. He eivät olleet kuitenkaantavanneet toisiaan. Valmistumi-sensa jälkeen deShazer teki klii-nistä työtä Palo Alton Family Ser-vicessä Kaliforniassa ja Berg ete-ni kolmessa vuodessa Milwau-keen vastaavan keskuksen perhe-terapiaosaston johtajaksi. He ta-pasivat toisensa kun milwaukee-laiset tulivat MRI:n koulutusse-minaariin vuonna -77. Nunnallykertoo asioiden kulusta näin:

“Minulla oli silloin yksityisvas-taanotto, mutta halusin tehdä pa-rityötä jonkun kanssa, enkä oi-kein muista, miten ensimmäistäkertaa tapasin Insoo KimBergin...olin ehkä soittanut Fa-mily Serviceen ja kertonut kiin-nostuksestani. Ensimmäisen yh-teisen vuotemme aikana (1976),jolloin työskentelin keskuksessaosa-aikaisesti, Paul Watzlawickja John Weakland tulivat Kalifor-niasta Chicagoon pitämään kah-den päivän seminaaria, jonne mekaikki menimme. Insoo, EveLipchik ja Marilyn LaCourt januori mies, jonka nimeä en muis-ta, mutta joka ensimmäisenäkiinnitti huomiota tapaamistaedeltäviin muutoksiin (Don No-rum) ja Jim Derks. Kun palasim-me takaisin Chicagosta olimmeinnoissamme ja aloimme oitissoveltaa seminaarissa saamiam-me oppeja käytäntöön... muis-taakseni -77 ryhmämme matkus-ti Kaliforniaan useiksi päiviksiWatzlawickin ja Weaklandin op-piin. Minä en ollut mukana.Täällä John Weakland esitteli

Insoo Kim Bergin Steve de Sha-zerille. Steve seurasi Insoota sit-ten Milwaukeen ja muutamia kuu-kausia myöhemmin he menivätnaimisiin.” (Malinen, T. 2001, 20)

Berg itse puhuu tästä tapaamises-ta ja pariskunnan suhteen vaiku-tuksesta ratkaisukeskeisen tera-pian kehitykseen näin: ”Olin hy-vin kiinnostunut lyhytterapiastaennen kun tapasin Steven ja itseasiassa tämä yhteisen kiinnostuk-semme vuoksi tapasimmekin. Setapahtui MRI:ssa Palo Altossa.MRI:n malli oli meille molemmil-le “se suuri malli” ja kun aloim-me olla yhdessä, kyseessä olienemmän kuin vain pelkkä avio-liitto... se oli myös ammatillinensuhde ja tämä merkitsi paljonoman työtapamme kehittymisel-le.” (Kiser, D. 1995, 121)

Palattuaan Milwaukeen de Sha-zerista tuli Family Servicen tut-kimusjohtaja. Jim Derksin, Mari-lyn LaCourtin, Eve Lipchikin,Don Norumin ja Elam Nunnallynlisäksi hän ja Berg edustivat kes-kuksen “systeemiajattelijoita”. Heseurasivat säännöllisesti toisten-sa istuntoja ja keskustelivat niistäjälkeenpäin ja tapasivat toisiaankouluttautumisen merkeissä. Hei-dän ja talon “psykodynaamikko-jen” kesken vallitsi selvä jännite.Kuten seuraavasta Derksin lausu-

masta voi päätellä tämä vastak-kainasettelu vain lisäsi ryhmänintoa ja luovaa energiaa:

“Family Servisen perusryhmänmuodosti 20 psykodynaamisestiorientoitunutta terapeuttia ja sit-ten me, jotka teimme perhetera-piaa... joten itsepuolustussyistämeistä tuli ryhmä. Tästä puolus-tusasemasta suhteessa enemmis-töön syntyi runsaasti energiaa jakiinteyttä”. (Kiser, D. 1995, 122)

Keskuksessa vallitseva selkeä ris-tiriita perheterapeuttien ja muunhenkilökunnan välillä johti siihenettä de Shazer ja Jim Derks lähti-vät sieltä vuonna 1978 perustaak-seen oman keskuksensa.

6.2. Brief Family TherapyCenter

Aluksi perustajajäsenet tapasivatasiakkaitaan de Shazerin ja Ber-gin kotona. Haastattelut tehtiinolohuoneessa työryhmän istues-sa yläkerran rappusilla. Myöhem-min istuntoja seurattiin videoitui-na yläkerrasta. Noin vuoden pääs-tä saatiin oma toimisto CapitolDriveltä Milwaukeen pohjoispuo-lelta. Myös Elam Nunnally siirsiyksityisvastaanottonsa uusiin ti-loihin. Jokainen antoi 600 dolla-ria taskurahoistaan lainaksi kes-kukselle. Ryhmän jäsenet eivättienneet, tulisivatko he koskaansaamaan niitä takaisin, mutta lah-joitukset tehtiin auliisti.

Elam Nunnallyn mukaan: “Insoojäi vielä Family Serviceen... häntyöskenteli kuitenkin osa-aikai-sesti myös BFTC:ssä. Insoonpalkka oli tuolloin pariskunnanainoa tulolähde, koska BFTC eituottanut kovinkaan paljon.Muutamia kuukausia myöhem-min Eve Lipchik ja Marilyn La-Court päättivät opintonsa Fami-ly Cervisessä. Vuonna 1979 hesiirtyivät täysiaikaisesti BFTC:iinja näin teki myös Insoo vuon-

6. Ongelmakeskeisyydestäratkaisukeskeisyyteen

Kirjoittaja jaBFTC:n nykyinen sisäänkäynti

29

RATKES 3/2001

na -81. Keskuksessa oli nyt viisityöntekijää. Minä ja Marvin Wie-ner -niminen perhelääkäri työs-kentelimme siellä osa-aikaisesti.Nuori mies (Dan Norum), jonkakerroin olleen mukanamme Chi-gacossa ei koskaan siirtynytBFTC:iin. Hän ylläpiti kyllä jon-kin aikaa yhteyksiä meihin, mut-ta lähti sitten pois Family Servi-cestä Family Health Planin mie-lenterveysosaston johtajaksi jaikään kuin häipyi kuvioista.”(Malinen, T. 2001, 21)

80-luvun alussa deShazer nousientistä enemmän ryhmän johtajanrooliin. Samaan aikaa useat tun-netut työntekijät (esim. Alex Mol-nar, John Walter ja Michele Wei-ner-Davis) alkoivat viettää ai-kaansa keskuksessa ja saada klii-nistä koulutusta. Eräs tuon ajankoulutettavista muistelee että“Steve istui tuolissaan ja memuut hänen ympärillään lattial-la. Koko tilanne oli paavillinen.”(Kiser, D. 1995, 123) Kun Derksja LaCourt jättivät ryhmän vuon-na 1984, de Shazer, Berg jaLipchik työskentelivät kolmes-taan parin vuoden ajan. Lipchikinmukaan tuo aika oli erittäin tuot-teliasta. De Shazer kirjoitti Keysto Solution in Brief Therapy(1985), Berg oli aktiivisesti mu-kana politiikassa ja Lipchik alkoijulkaista artikkeleitaan systeemi-sistä kysymyksistä. Vaikka perus-tajajäsenet ovatkin hieman erimieltä siitä, oliko tuolloin tavoit-teena suoranaisesti kehittää uusiterapiamalli, he ovat kuitenkinyksimielisiä siitä että tarkoitukse-na oli rakentaa luovaa “ajattelu-tankkia”. Etsittiin tietoisesti sitämikä terapiassa toimii ja haluttiinmyös kirjoittaa siitä. Tämä oli tär-keämpää kuin rahan ansaitsemi-nen ja perustajajäseniä yhdistävä-nä tavoitteena oli auttaa asiakkai-ta muuttamaan elämäänsä sekätutkia tätä prosessia.

BFTC:n aloittaessa työskentelyn-sä v.1978 sen terapeuttinen lähes-

tymistapa oli kuitenkin vielä Men-tal Research Instituten (MRI)strategisen mallin mukainen: kes-kityttiin ongelmien tarkkaan ku-vaamiseen, ongelmallisten vuoro-vaikutuskuvioiden muuttamiseenja ajateltiin että ongelmallisellakäyttäytymisellä on aina oma ta-sapainottava tehtävänsä perhe-systeemissä.

6.3. Solmukohdat

Perustajajäsenet ovat hieman eri-mielisiä myös siitä, milloin kään-ne ongelmakeskeisyydestä ratkai-sukeskeisyyteen tarkkaanottaentapahtui. Perusperiaatteet olivatkyllä jo olemassa vuosia ennenkuin BFTC avasi ovensa, muttatyöskentely ei vielä aluksi ollutratkaisukeskeistä. Nunnallyn mu-kaan malli kehkeytyi ratkaisukes-keiseksi vuosien -83 ja -84 aika-na (Malinen, T. 2001, 21) ja Ste-ve de Shazer -85 julkaisemaa kir-jaa Keyes to Solution in BriefTherapy ja työryhmän vuonna -88julkaisemaa artikkelia Brief The-rapy: Focused Solution Develop-ment voitaneen pitää BFTC:n te-rapiamallin julkisina esittelyinä.

Siirtymäprosessissa on osoittavis-sa tiettyjä kehityksellisiä solmu-kohtia, jotka viitoittivat tietä koh-ti entistä selkeämpää ratkaisukes-keisyyttä. On tietysti vaikea sa-noa, ilmaantuivatko ne pelkästäänlineaarisesti ja mitä mahdollisetepälineaariset hyppäykset ovatsisältäneet. Joka tapauksessa vai-kuttaa siltä, että kehittäjät itse ei-vät ole olleet niistä täysin tietoi-sia, sillä he muistelevat pitäneen-sä noihin aikoihin aivoriihiä, joi-den aikana kyseltiin “Mitä olem-me oikein tekemässä?” “Teemme-kö jotain erilaista?” “Mitä tämäon?” (Kiser, D. 1995, 124) Sel-vyyden korostamiseksi ensimmäi-set kolme kehityksellistä kokonai-suutta, jotka ovat sisäisesti yhte-ydessä toinen toisiinsa, on tässäluokiteltu otsakkeen “Terapeuttija systeemi” alaisuuteen. Nämä

ovat: a) myönteisen palautteenkäyttö, b) tulevaisuus-suuntautu-nut muutos ja c) ratkaisupuheentutkiminen. Myös aiemmin kuvat-tu (ks. 4) vastustuksen kuolemakuuluu näihin kokonaisuuksiin.Muut merkittävät solmukohdatovat: a) ensimmäisen istunnonvakiointerventio, b) istuntoa edel-tävä muutos, c) ihmekysymys jad) haastattelun interventiivisyy-den korostaminen.

6.4. Terapeutti ja systeemi

6.4.1 Myönteinen palauteDe Shazer uskoo että terapeutitluovat aina yhdessä asiakkaitten-sa kanssa sosiaalisen konstrukti-on nimeltä “terapia”. ( de Shazer,1991, 28) Näkemyksen mukaantyöntekijät sekä terapiahuonees-sa että peilin takana ovat aina osaterapiasysteemiä. Systeemin ul-kopuolisina he toimisivat valtaa-pitävinä asiantuntijoina ja tera-piasta tulisi muuten ikään kuin“terapeutin johtama leikkaus”.deShazerin mielestä sellaisettyöntekijät kuten esim. Jay Haley,Cloe Madanes ja Selvini Palazzolikäyttivät työssään liikaa tera-peutin valtaa. Tämä johtui siitäettä Milton Eriksonin työtapaa olitulkittu niin että häntä pidettiin“velhona”, jonka toiminta oli pää-asiallisesti “terapeutin magiikkaa”.Ratkaisukeskeisyys puolestaankorostaa “asiakkaan magiikkaa”.

Käsitys terapeutista/työryhmästäja asiakkaista yhtenä systeeminäsyntyi BFTC:ssä tehdystä kliini-sestä työstä ja tutkimuksesta sekämuiden tuon ajan perheterapeut-tien vaikutuksesta. Tämä näkö-kulma johti myös siihen että kes-kityttiin entistä enemmän itse te-rapiaistuntoon tauon jälkeisen in-tervention sijaan.

Kiserin haastatteluihin osallistu-neiden mukaan myönteinen pa-laute oli oleellinen osa siirtymis-tä ongelmakeskeisyydestä kohti

30

RATKES 3/2001

entistä selvempää ratkaisukeskei-syyttä. DeShazer kuvaa tätä seu-raavasti: “Asiakkaat alkoivat ky-sellä, mitä työryhmä ajatteli.Päätimme että jos työryhmä jo-takin ajattelee sen olisi parempiolla jotain myönteistä. Joten ker-roimme asiakkaillemme mukaviaasioita... jotta he jatkaisivat te-rapiaa. Terapeutti oli mukava,työryhmä oli mukava ja asiatedistyivät mukavasti.” (Kiser, D.1995, 126)

Myönteisessä palautteessa on ha-vaittavissa vaikutteita myös mi-lanolaisen perheterapian käyttä-mästä ns. positiivisesta konnotaa-tiosta. (Ks. 3.5.) Kun myönteistäpalautetta alettiin käyttää rutiinin-omaisesti, askel kysymyksiin”Mikä elämässäsi sujuu? Mihinolet tyytyväinen?” ei ollut enääpitkä.

6.4.2 Tulevaisuuteensuuntautunut muutosKäsite “tulevaisuuteen suuntautu-nut terapia” syntyi jo Family Ser-vicessä. Derksin mukaan “pu-huimme jo siellä tulevaisuustera-piasta ja ajattelimme että tasapuo-lisuuden nimissä voisi olla myöstulevaisuuteen suuntautunuttaterapiaa kun oli myös menneisyy-teen ja nykyhetkeenkin suuntau-tuvaa. Ja muistaakseni pilailimmeasiasta.”

“Eräs merkittävä hetki oli kunEve (Lipchik) kysyi: “Mistä tie-täisit, ettei sinun enää tarvitsetulla tänne?”Tämä ei ollut mi-tenkään suunniteltu kysymys, sevain tuli Even suusta istunnon ai-kana. “Mistä tietäisit, ettei sinunenää tarvitse tulla tänne?” Ajat-telen, että tämä oli hyvin merkit-tävä hetki mallimme kehittymisenkannalta, sillä tämä kysymys ontulevaisuuteen suuntautunut jasillä tavalla merkittävä… aluk-sihan keskityimme nykyhetkenongelmiin ja tulevaisuuteensuuntautuminen kehkeytyi pikku

hiljaa. Muistan että tämä kaikkitapahtui paljon ennen vuotta1984, sillä tuona vuonna siirryinmuualle.” (Kiser, D. 1995, 129)

Myös ns. skaalakysymys syntyisamalla tavalla sattumalta. DeShazer kertoo, miten eräs asiakasoli tullut toiseen istuntoonsa ja te-rapeutti oli kysynyt, mitä kuuluutai mikä on paremmin. Asiakas olivastannut spontaanisti: ”Olen jomelkein kympissä!” Työntekijäalkoi leikitellä numeroilla ja tästäkehkeytyi ratkaisukeskeisessä te-rapiassa laajalti käytetty skaala-kysymys. Työnteon aikana tapah-tui jotain, mikä havaittiin toimi-vaksi ja sitä tehtiin lisää. (de Sha-zer, 1999)

6.4.3 RatkaisupuheentutkiminenBFTC-läiset havaitsivat myös ettäkun terapeutit kiinnittävät entis-tä enemmän huomiota kysymyk-siinsä, asiakkaiden ratkaisupuhelisääntyi. Weiner-Davisin mukaantyöryhmällä oli tapana silloin täl-löin pitää aivoriiheä aiheesta jakilpailla, kuka keksisi eniten ky-symyksiä, jotka lisäisivät asiak-kaiden ratkaisupuhetta ja mitenniitä voisi käyttää entistä varhem-min istunnon aikana. Gingerichintutkimus ratkaisupuheesta (Gin-gerich et al. 1988) sai työryhmänlisäämään haastattelutapoja, joi-den aikana ongelmista ei tarvin-nut puhua ollenkaan.

6.4.4 Ensimmäisenistunnon vakiointerventioVuonna 1982 kehitettiin ns. en-simmäisen istunnon vakiointer-ventio: “Haluamme, että tarkkai-lisitte ja kertoisitte meille ensikerralla, mitä sellaista tapahtuu(valitse yksi: perheessänne, avio-liitossanne, suhteessanne) minkähaluaisitte jatkuvan.”

BFTC:ssä uskottiin aluksi ettäasiakkaille annettujen palauttei-

den tulee olla isomorfisia so. ra-kenteellisesti yhteneviä ihmistenkuvaamien ongelmien kanssa.Ensimmäisen istunnon vakiointer-vention kehittymisen myötä jou-duttiin kuitenkin selittämään,miksi sellainen väliintulo toimi,jolla ei ollut suoranaista yhteyttäongelmaan ja joka voitiin antaamonissa eri tilanteissa. De Sha-zerin mukaan johtopäätös tästäoli hyvin shokeeraava ja radikaa-li: ongelmilla ja ratkaisuilla ei olekiinteää yhteyttä tosiinsa.

“Kokeilimme vakiointerventiotakaikissa tapauksisssa ja se osoit-tautui todelliseksi shokiksi meil-le kaikille. Olimme ajatelleetkoko ajan että jokainen tapaus onerilainen ja tässä oli nyt malli,joka toimi monissa tilanteissa...emme tienneet mitä ajatella; jou-duimme miettimään, miksi näintapahtui.” (Kiser, D. 1995, 133)

Vakiointervention tuloksena asiak-kaat kuvailivat “muutoksia, joidenjälkeen ei ollut enää tarpeellistatulla terapiaan”. Tämä johti deShazerin ajattelemaan, että semiksi ihmiset onnistuivat löytä-mään ratkaisunsa selittyi eri ta-valla kuin se mikä heidät toi te-rapiaan. Ratkaisun erottaminenongelmasta johti ryhmän pohti-maan edelleen kliinisen työnsäkriteerejä. Lipchik puolestaankiinnitti entistä suurempaa huo-miota itse haastatteluprosessiin.

Nyt kehitettiin sarja kysymyksiä,jotka keskittyivät niihin hetkiin,jolloin ongelmaa ei esiintynyt.Tästä oli enää lyhyt matka kysy-mykseen “Esiintyikö näitä muu-toksia myös jo ennen terapiaan tu-loa?” Tällaisia kysymyksiä, jotkasuuntautuivat ongelmattomiintilanteisiin, alettiin kutsua “poik-keuksia kartoittaviksi kysymyk-siksi”.

Vaikka ensimmäisen istunnon va-kiointerventio kehittikin työtapaaentistä enemmän ratkaisukeskei-

31

RATKES 3/2001

seen suuntaa niin perustajajäseneteivät vieläkään nimittäneen mal-liaan ratkaisukeskeiseksi. He tie-sivät kuitenkin keskittyvänsä tu-levaisuuteen ja siihen mikä jo nyttoimi asiakkaan elämässä. Kunratkaisut irroitettiin ongelmista,ryhmä ei enää tuntenut mielen-kiintoa tutkia ongelmakehää niintarkasti. Tästä seurasi se että ir-taannuttiin entisestä enemmänMental Research Instituutin työ-tavasta.

De Shazerin mielestä juuri vakio-interventio on merkittävin solmu-kohta ratkaisukeskeisen terapiankehityksessä, sillä sen myötätyönteossa tapahtui äkillinenkäänne. Ennen vuotta 1982 oltiinusein käytetty viestiä: “Tarkkail-kaa, mitä sellaista tapahtuu, mitäette halua muuttaa.” Nunnallynmukaan tämä vakiointerventionedeltäjä oli syntynyt paradoksis-ten terapioiden vaikutuksesta.Niissä pyydettiin usein asiakasta

pidättäytymään muutoksestamuutoksen aikaansaamiseksi. Va-kiointerventiota edeltävä kysy-mys sai asiakkaat tietoisiksi siitä,mitä sellaista he tai jotkut muuttekivät, mistä he pitivät.

“Muistan hyvin – kertoo Nunnal-ly – sen päivän, jolloin Steve deShazer, minä ja Marilyn LaCourtistuskelimme keskustelemassatästä viestistä... käytimme jo in-terventiota “Tarkkailkaa, mitäsellaista tapahtuu, mitä ette ha-lua muuttaa” ja olimme saaneetsiitä hyvää kokemusta ja sittenmuutimme sen myönteisempäänmuotoon “Tarkkailkaa sellaista,minkä haluatte jatkuvan”... jaasiakkaat tulivat takaisin ja ker-toivat asioista, joita he jo tekivätja muutamasta seikasta, joka hei-dän mielestään oli uutta... he ker-toivat asioista, joita he jo tekivättavoitteensa suuntaisesti. Muis-tan myös kun sanoin Stevelle:“Se mihin me oikeastaan nyt

kiinnitämme huomiomme on rat-kaisu. Olet ehkä jo ajatellutkintätä.” Ja hän vastasi: “Tämä onratkaisuterapiaa.” Se oli ensim-mäinen kerta, jolloin kuulin tä-män käsitteen, mutta hän oli ehkäajatellut sitä jo aiemminkin.”(Kiser, 1995, 129)

6.4.5 Istuntoa edeltävämuutosBFTC:n perustajajäsenien kes-kuudessa vallitsee erilaisia mieli-piteitä myös siitä, mikä on istun-toa edeltävän muutoksen merki-tys ratkaisukeskeisen terapiankehitykselle. Eräiden mielestä senosuus ei ole kovinkaan suuri, tois-ten mukaan – kuten esim. Stevede Shazerin – se on ollut hyvin-kin keskeinen tiellä kohti “lopul-lista käsitteellistä läpimurtoa”.

Eräät ryhmän jäsenet vastaanot-tivat tämän uuden keksinnön to-dellisena “mielen räjäytteenä”.

Vasemmalta oikealle: Eve Lipchik, Insoo Kim Berg, Alex Molnar, Batman, Steve de Shazer,Marilyn LaCourt, Elam Nunnally ja Jim Derks ajattelutankissa 1980-luvun alussa.

32

RATKES 3/2001

Toiset ovat sitä mieltä, että asi-asta käytiin keskustelua jo Fami-ly Servicen aikoina so. kymme-nen vuotta ennen Weiner-Davisinet al. artikkelia vuodelta 1987.Kuten Don Norumin artikkelista(JST, 2000, 3-15) voidaan havai-ta, maininta istuntoa edeltävästämuutoksesta oli selvästi olemas-sa jo huomattavasti ennen Wei-ner-Davisin “löytöä” 80-luvunpuolessavälissä. Tästä johtuu ettäajatuksen todellista alkuperää onvaikea jäljittää.

Derks, eräs BFTC:n pioneereis-ta, puhuu asiasta näin: “Esitim-me tuon kysymyksen usein jo Fa-mily Servicen aikoina ja yritänmuistella, mistä se oikein ilmes-tyi... se ei todellakaan ollut omakeksintömme. Herra jumala!Keskuksessahan oli työntekijä,joka kirjoittikin siitä. Aluksi ky-syimme: “Mikä sai teidät soitta-maan meille? Mitä muuta olettetehneet paitsi ottaneet meihinyhteyttä?” Seuraava askel olikinkysyä: “Ihmiset huomaavat mo-nesti sen ajan puitteissa, jokakuluu yhteydenotosta ensimmäi-seen tapaamiseen, että asiat ovatjo jollain tavalla erilailla. Mitäte olette havainneet teidän tilan-teessanne? Liittyvätkö nämämuutokset siihen, miksi hakeu-duitte terapiaan? Ovatko nämäsellaisia muutoksia, joiden ha-luatte jatkuvan tulevaisuudes-sa?” (Kiser, 1995, 135)

6.4.6 Ihmekysymys“Oletetaan, että jonakin yönä ta-pahtuu ihme ja ongelma, jonkavuoksi olet hakeutunut terapiaan,ratkeaa nukkuessasi: Mistä huo-maisit sen? Mikä olisi eri taval-la?” (de Shazer, 1988, 5)

Ihmekysymys kehitettiin 1980-luvun puolivälissä. Se oli yrityskuvata hyvin konkreettisesti käyt-täytymistä, silloin kun ongelma onratkennut. Wilks kertoo tämän –ratkaisukeskeisen terapian ehkäkaikkein tunnetuimman – kysy-

myksen kehittymisestä ja suhtees-taan de Shazeriin näin:

“Haluan kertoa esimerkin siitämiten olin ikään kuin hiekanjy-vänä osterin sisällä tekemässähelmeä ja mitä tarkoittaa se ettähän (de Shazer) kehiti ideoita vie-läkin pitemmälle. Kyseessä olieräs istunto vuoden 1984 lopus-sa tai 1985 alussa. Olin peilintakana yhdessä muutaman edis-tyneen opiskelijan kanssa. Stevetoimi terapeuttina. Eräs kysymys,jonka hän teki asiakkaalle oli:“Jos tapahtuisi ihme keskelläyötä kun nukut ja herätettäsi on-gelmasi olisi ratkennut, niin mis-tä tietäisit sen?” Kuulin tämänkysymyksen ensimmäistä kertaaja ajattelin mielessäni: “Tämä-pä mielenkiintoista”. Pari päiväämyöhemmin työnohjasin erästätapausta peilin takana. Kyse oliaviopuolisoista ja terapeutti yrittikovasti määritellä heidän on-gelmansa ja oli yrittänyt sitä jousean istunnon ajan pääsemättäpuusta pitkään. Lopulta soitinterapiahuoneeseen ja pyysin te-kemään tämän kysymyksen.“Mistä tietäsit että…” Yhtäkkiäpariskuntaan tuli säpinää ja vai-mo sanoi: “Kun heräisimme niinsen sijaan että hän sulkisi ensik-si herätyskellon ja sanoisi ”pas-kat” hän kääntyisikin minun päinja sanoisi: ”Huomenta rakas.Nukuitko hyvin?” Ja hän antoilukuisia esimerkkejä ihmeestä jasamoin teki mies. Tämä kysymysteki minuun sellaisen vaikutuk-sen, että kokeilin sitä ja senmuunnelmia omissa istunnoissa-ni ja ajattelin: “Tässäpä kysy-mys!” Päätin keskustella asiastaSteven kanssa perusteellisemminja kysellä hänen mielipidettäänja oliko hän huomannut, mitenvoimallisen tämä kysymys oli.Kysyin häneltä: “Oletko käyttä-nyt tätä kysymystä ennen?” Hänvastasi: “Totta kai. Käytän sitäaina silloin tällöin ja olin kokeil-lut sitä jo pari kertaa ennen yh-teistä istuntoamme ja välillä se

voi olla aika hyödyllinen”…tämätapahtui ehkä 1984 lopussa tai1985 alussa. Hänestä oli mielen-kiintoista että kiinnitin asiaanniin paljon huomiota ja sanoinhänelle: “Uskon että tämä kysy-mys on oleellisesti erilainen kuinmuut tiirikkakysymyksesi… se onkaiken kaikkeaan ihan eri tasoi-nen. Jos voisimme tutkia sen lo-giikkaa, päätyisimme ehkä aivanuusiin interventioihin.” Hänkuunteli minua hyvin arvostavas-ti ja lisäsi: “Muuten, mikäli huo-maat jotain muuta vastaavaa,jatka vain havaintojasi ja kom-menttejasi… teen kaikenlaistatietämättä, miksi teen niin tai ta-juamatta aina tekemisieni vaiku-tusta ja luotan siihen että sinä jamuut voitte kiinnittää huomionitähän.” (Kiser, D. 1995, 136)

Sen jälkeen kun BFTC:ssä alet-tiin rutiininomaisesti käyttää ih-mekysymystä, sen avulla voitiinmyös etsiä poikkeuksia. Tera-peutti saattoi kysyä esim.: ”Ta-pahtuuko tästä ihmeestä jo nytjotain?” Weiner-Davisin mukaanEve Lipchik oli työryhmässä en-simmäinen, joka teki tämän ky-symyksen.

”Rakkaan lapsen” syntymisestävoidaan löytää myös toisenlainentarina Scott Millerin ja Insoo Ber-gin kirjassa The Miracle Method(Miller, S. Berg, I, 1995, 37).

”Eräs nainen soitti meille (1987)vaatien tapaamista samana päi-vänä. Hän sanoi, että kyseessä olihätätilanne. Vastaanottoavusta-jalle hän kertoi itkien, että avio-mies käytti alkoholia tolkutto-masti ja oli alkanut viime aikoi-na lyödä vaimoaan. Istuudut-tuaan terapiahuoneessa hänaloitti: ”Ongelmani on niin va-kava, että sen ratkaisemiseksitarvitaan ihme!” Terapeutti seu-rasi yksikertaisesti asiakkaansavihjettä ja sanoi: ”No, oletetaanettä sellainen tapahtuisi. Mil-lainen se olisi?” Asiakas alkoi

33

RATKES 3/2001

välittömästi kuvailla, millaisiamuutoksia hän toivoisi tilantee-seensa. Kuvaillessaan muutoksiayksityiskohtaisemmin hymy alkoiväreillä hänen kasvoillaan jahänen äänensävynsä muuttui toi-veikkaammaksi. Lähtiessäänhuoneesta asiakas totesi tera-peutille voivansa paljon parem-min. Hän tuli takaisin seuraaval-la viikolla ja kertoi että oli kyen-nyt tekemään pieniä, mutta mer-kittäviä muutoksia elämässään jaavioliitossaan.”

Perustajajäsenien piirissä ihmeky-symykseen suhtauduttiin – ja yhäedelleen suhtaudutaan – myöskriittisesti. Elam Nunnally kertooelokuussa 1999 (Malinen, T.2001, 22) että ”Eve ja minä olim-

me kylläkin eri mieltä ihmekysy-myksestä, josta tehtiin melkeinpyhäinjäljennös. Mielestäni ih-meessä ei ole niinkään kysymysihmekysymyksestä, vaan kaikes-ta siitä mikä saa asiakkaan ajat-telemaan ongelmatonta tulevai-suutta. Ihmekysymys on vain yksitapa tehdä se. Insoo ja Steve ei-vät kuitenkaan ajattele näin.Heille ihmekysymys on kuin py-häinjäännös, jossa on kynttilöi-tä sisällä. Olimme tästä paljoltieri mieltä. Mielestäni ihmekysy-mys on hieno keksintö, mutta jos-kus keskittyminen pelkästään sii-hen peittää näkyvistä itse proses-sin ja on muitakin tapoja saadaasiakas ajattelemaan ongelma-tonta tulevaisuuttaan… minuahieman häiritsee se että yhtä –

kylläkin tehokasta – kysymystäon niin paljon kanonisoitu.”

6.4.7 InterventiivinenvuorovaikutusEnnen vuotta 1985 de Shazer pititauon jälkeistä interventiota istun-non varsinaisena vaikuttajana.Haastattelun lopullisena tarkoi-tuksena oli valita asiakkaalle oi-kea interventio. Gingerichin tut-kimus ratkaisupuheesta ja Lipchi-kin kiinnostus haastattelukysy-myksiä kohtaa johtivat kuitenkinsiihen että painopiste alkoi entis-tä enemmän kääntyä tauon jälkei-sestä viestistä itse istuntoon jakysymysten interventioluontee-seen.

Tämä vähittäinen muutos sai deShazerin kirjoittamaan kirjansaClues: Investicating Solutions inBrief Therapy (1988). Itse hänsanoo tehneensä sen vastahakoi-sesti, sillä hän oli aluksi huolis-saan siitä että kieltä ja konstruk-tivismia kohtaa tunnettu mielen-kiinto voisi turhaan monimutkais-taa mallia. Hänen mielestään uusikäänne saattaisi viedä sen vähem-män pragmaattiseen ja enemmänesoteeriseen suuntaan. Uusi kiin-nostuksen kohde yhdisti kuiten-kin kehitystyöhön de Shazerin pit-käaikaisen intohimon filosofiaa jaerityisesti kielenkäyttöä ja Lud-wig Wittgensteinia kohtaan.

Bergin mielestä tässä muutokses-sa näkyy myös Selvini Palazzolinja muiden milanolaisten perhete-rapeuttien vaikutus. ”Kaikki ta-pahtui ikään kuin yhtaikaa. Tuo-hon aikaan ilmestyi Palazzolinkuulu artikkeli kehämäisestähaastattelusta ja sitä seurasiPeggy Pennin artikkeli samastaaiheesta. Ne antoivat meille yl-lykkeen hahmottaa terapiaa en-tistä enemmän vuorovaikutus-prosessina… erityisesti Eve(Lipchik) kiinnostui tästä ja al-koi keskittyä haastatteluproses-siin… ennen tätä olimme koros-

Toimintaa ajattelutankissa 2-suuntaisten peilien lävitsekolmeen suuntaan!

34

RATKES 3/2001

taneet tauon jälkeistä tehtävää jaajatelleet että se ja asiakkaalleannettu palaute olivat terapiassatärkeintä.” (Kiser, D. 1995, 138)

Kiinnostus tauon jälkeiseen inter-ventioon oli tietysti peräisin stra-tegisista terapioista, jotka yleen-sä korostivat tarkoituksenmukai-sia toimenpiteitä ja interventioitaongelmaa ratkaistaessa. BFTC-läiset alkoivat kuitenkin muuttaatyönsä painopistettä entistä enem-män interventiosta ja kotitehtävänannosta istunnon vuorovaikutuk-seen.

7. Persoonallisuudet

”Minäkö viritän jousen, vaijousiko vetää minut täy-teen viritykseen?”

Herrigel

Jokainen uusi ajattelutapa tai te-rapeuttinen käytäntö heijasteleeaina joiltain osin perustajiensa elä-mänkokemuksia tai persoonalli-suutta. Toisaalta on hyvä myösmuistaa, ettei yksityisen välitty-minen yleiseen ole mekaaninenprosessi, vaan – niin kuin Heideg-ger (2001, 102) asian ilmaisee –”ihminen on avoimuus, jonkakautta oleva ilmenee, mutta vainsiinä määrin kuin ihminen onavoin olevalle.” Ei siis ole olemas-sa minää, joka olisi olevasta jayhteisöstään irrallaan. Itse asias-sa ”minä” kehkeytyy joka hetkikulloisessakin vuorovaikutukses-sa toisiin ihmisiin sen tarinan mu-kaan, jota yhdessä luomme. (Lax,1996, 71) Ajatukseni eivät olisiolemassa ilman laajaa kulttuuriin,kieleen ja olemassaoleviin mer-kityksiin liittyvää yhteyttä. Wilbe-rin mukaan yksilöllistä ajatustavoidaan (ja pitäisikin) aina tarkas-tella intentionaalisuuteen, käyt-täytymiseen, kulttuuriin ja sosiaa-lisuuteen liittyvästä näkökulmas-ta. (Wilber, 1996, 81) Nämä nel-jä tasoa määrittyvät vastavuoroi-sesti toisistaan; ne ovat saman-

aikaisesti sekä toistensa syitäettä seurauksia.

On mielenkiintoista havaita, ettäusean ratkaisukeskeisen työtavanpioneerin etniset, kulttuuriset jaopintotaustat ovat varsin värik-käät: Steve de Shazerin suonissavirtaa ranskalaista verta, InsooKim Berg on korealainen, EveLipchik pakolaisena maahan tul-lut juutalainen ja Elam Nunnallyllaon vaimonsa kautta kiinteät siteetsuomalaisuuteen. Lisäksi de Sha-zer oli aiemmin toiminut muusik-kona ja taidemaalarina. Berg oliopiskellut farmakologiaa ja tea-missä oli myös lingvistikko, so-siologi ja kasvatustieteilijä. (Berg,2000) Kiserin mielestä tämä eri-laisuus on edistänyt pikemminkinkuin ehkäissyt uuden teorian syn-tymistä. (Kiser, 1995, 77) Myösperustajajäsenet – de Shazerialukuunottamatta – ovat samaamieltä siitä että heidän persoonal-lisuutensa vaikuttivat merkittä-västi ratkaisukeskeisen terapiankehittymiseen.

Työ täytti sataprosentisesti elä-män: Insoo ja Steve työskenteli-vät usein seitsemän päivää viikos-sa, 70-80 tuntia kerrallaan.

Insoo Kim Berg sanoo kulke-neensa aina vastavirtaan sekähenkilökohtaisessa että ammatil-lisessa elämässään. ”Tavallaankapinoin perhettäni vastaan.Avioitumistani amerikkalaisenkanssa (ensimmäinen avioliitto)pidettiin hirvittävänä asiana.Minä sanoin vain “helvetti tei-dän kanssanne” ja lähdin Kore-asta.” (Kiser, 1995, 143) Kerto-mansa mukaan irtautuminenomasta perheestään pakotti hänetmenestymään vieraalla maalla.

Marilyn LaCourt on nykyi-sin pohtinut, onko työntekijänmahdollista toimia eettisesti kun-nioittavalla tavalla systeemissä,joka on usein epäsolidaarinen, pa-tologisoiva ja yksityisyyttä louk-kaava. (LaCourt, 2001) Yhteis-kunnallista oikeudenmukaisuuttakorostavana ihmisenä hänestä onollut riemastuttavaa olla mukanatekemässä sellaisia ”törkeyksiä”kuin esimerkiksi potkaisemassavastarinnan käsitystä pois terapi-asta ja korvaamalla se yhteistyönkäsitteellä ja elävällä käytännöllä.

Jim Derks kertoo työskennel-leensä BFTC:stä lähtönsä jälkeenkriisiterapeuttina ja työnohjaaja-na mielenterveystoimistossa.(Derks, 2001) Lisäksi hän on toi-minut alkoholin käyttöön ja ma-sennukseen liittyvien laajojen,osallistavien tutkimushankkeidenkoordinaattorina. Molempiin onsisältynyt kansanterveydellisestimerkittävä määrä interventioita.

35

RATKES 3/2001

Elam NunnallyOn helppo kuvitella, miten voi-makkaasti Suomessakin vapaaeh-toistyötä tehnyttä Elam Nunnal-lya ovat kiehtoneet ratkaisukes-keisen työtavan pioneeriajat. Sil-loin ilmassa on todennäköisestiollut rutkasti talkoohenkeä jaSuuren Seikkailun tuntua. Vasta-tessaan elokuussa 1999 kysymyk-seeni ”mitä resursseja omassa elä-mänhistoriassasi on ollut, jotkaovat näyttäytyneet ammatillisenmatkasi aikana?” hän sanoo:”Oh, niitä on paljon!…ehkäpäkuitenkin ajatus siitä että elämäs-

sä rahantekeminen ja vallankäyt-tö ovat merkityksettömiä asioitaellet jollain tavoin myös edistäihmisen osaa.” Lisäksi Elam to-teaa, että ”uskon että kaikki ih-miset ovat arvokkaita silloinkinkun he ovat tehneet kauheita te-koja ja rikoksia. Heidän ihmis-arvonsa on koko ajan mittaama-ton ja siksi jokainen on määrit-telemättömän arvokas aivan sel-laisenaan. (Malinen, 2001, 24)

linen tutkimus perustu ainoastaanälykkäiden ihmisten yksittäisiinoivalluksiin. Tieteellisten keksin-töjen syntymisessä ratkaisevamerkitys on tutkimusperinteenomaksumisella ja tiedeyhteisönsisäisellä vuorovaikutuksella.Keksimisprosessin tutkiminen onosoittanut, että yksilön luovaaoivallusta edeltää usein pitkäai-kainen työskentely ongelman rat-kaisemiseksi ja sosiaalisen vuoro-vaikutuksen prosessi, joka oleel-lisesti vaikuttaa oivalluksen syn-tyyn ja sen sisältöön. Uusien aja-tusten kehittyminen on sosiaali-sesti hajautettu prosessi, joka vaa-tii avointa tilaa, jossa ulkoiset jasisäiset dialogit voivat kehkeytyävapaasti ja jossa uutta ja arvaa-mattomuutta kunnioitetaan javaalitaan.

BFTC:n työryhmä muodosti par-haimmillaan ajattelutankin, jossaoli runsaasti erilaista älyllistä vi-rikkeistöä ja energiaa. Asiantun-tijuuden, tiedonhallinnan ja luo-van kehittelyn kannalta tällaistaoppimisympäristöä voidaan kut-sua ns. toisen asteen ympäristök-si vastakohtana ns. ensimmäisenasteen ympäristölle (esim. arkielä-mä tai koulu), jossa ihminen vainsopeutuu suhteellisen muuttumat-tomiin olosuhteisiin. (Hakkarai-nen, K. et al., 151) Toisen asteenympäristölle on tyypillistä se, ettäyksilön oma sekä muiden yhtei-sön jäsenten toiminta muuttaakoko ajan sopeutumisen ehtoja jajohtaa vaatimustason asteittaiseenkasvuun. Alkuvuosina ratkaisu-keskeisen työtavan kehittelijätkeskustelivat säännöllisesti jokapäivä tuntikausia asiakastapaa-misten herättämistä ajatuksista.Aluksi nämä keskustelut olivat ta-pauskohtaisia, mutta 80-luvunalusta alettiin pohtia myös entis-tä enemmän teoreettisia kysy-myksiä.

Usean vuoden ajan asiakkaita ta-vattiin vain kaksi tai kolme päi-vässä. Näin jätettiin tietoisesti ti-

Eve Lipchik in mielestä ratkai-sukeskeinen työtapa sopi hänellehyvin, koska siitä sai itse hyvänolon eikä työntekijän tarvinnutuurastaa pitkissä, intiimeissä te-rapiasuhteissa. Lipchik on ainakorostanut vuorovaikutuksen in-terventioluonnetta ja tunteidenmerkitystä ratkaisukeskeisessälyhytterapiassa. Kiserille hän ker-too tunteneensa itsensä aina ul-kopuoliseksi taustansa vuoksi.Kuuluminen pieneen, tasavertai-seen ryhmään, jossa lisäksi olitoinenkin siirtolainen (Berg) olihänelle äärettömän tärkeä koke-mus. (Kiser, 1995, 143)

Steve de Shazerin persoonal-lisuudessa yhdistyy monia piirtei-tä, jotka ovat tyypillisiä erittäinluoville ihmisille; syvä omistautu-minen työlle, jopa henkilökohtais-ten ihmissuhteidenkin kustannuk-sella, taipumus vetäytyä omiinajatuksiin ja siihen liittyvä sosiaa-lisen kanssakäymisen karheus jasitkeä usko oman uurastuksenmerkityksellisyyteen. De Shazerkuvaa itseään ”yksinäiseksi su-deksi”, joka on lähtöisin perhees-tä, jossa arvostettiin ”radikaaliaitsenäisyyttä”. Insoo Kim Bergin,vaimon, mukaan aviomiehellä onhämmästyttävä kyky keskittyämeneillä olevaan asiaan. ”Kunhän kirjoittaa, työ valtaa niinhänen mielensä että elän silloinikään kuin raskaana olevan nai-sen kanssa.” (Kiser, 1995, 146)

8. Ajattelutankissa

Kirjassa ”Tutkiva oppiminen –älykkään toiminnan rajat ja niidenylittäminen (Hakkarainen, K. &Lonka, K. & Lipponen, L. 1999,144) tekijät toteavat, ettei tieteel-

36

RATKES 3/2001

laa teoreettiselle keskustelulle jajatkuville terapeuttiseen työhön liit-tyvien ydinoletusten kyseenalaista-misille. Peruskysymyksiä olivat:”Mitä olemme tekemässä? Miksiteemme näin?” Ryhmässä sallit-tiin hyvinkin erilaisia näkemyksiä,millä lienee työtavan kehittymisenkannalta ollut oma merkittävävaikutuksensa. De Shazerin mie-lestä vain erilaisten näkökulmienansiosta saavutetaan havaitsemi-sessa syvyyden ulottuvuus. ”Jakun ryhmä alkoi tietyssä vaihees-sa puhua jostain asiasta samal-la tavalla, oli aika kirjoittaa ko.ilmiöstä.” (Kiser, D. 1995, 155)

De Shazerin ja Bergin liitto muo-dosti mahtavan dynamon ratkai-sukeskeisen terapian kehitykses-sä. Aviopari täydensi toisiaanmonella tavalla. Bergin mukaan”Steven rooli oli olla luova jainnovatiivinen ja minä taas pa-nin käytäntöön monia hänenideoitaan ja tein ne helpomminsulatettaviksi. Hän on välillä hy-vinkin äärimmäisyyksiin mene-vä… no hänen tuleekin olla…ollakseen innovatiivinen on olta-va erilainen.” (Kiser, 1995, 162)de Shazer puolestaan piti – ja pi-tää edelleenkin – puolisoaan rat-kaisukeskeisen työtavan pääasial-lisena kliinisenä luojana. Tämä eitarkoita sitä etteikö muillakin pe-rustajajäsenillä olisi ollut osuuttaasiaan ja etteikö de Shazer olisioppinut paljon myös heidän työs-kentelystään; terapeutit seurasivatjatkuvasti toistensa toimintaa jakeskustelivat koko ajan näkemäs-tään ja kuulemastaan. Dynaami-nen ja täydentävä vuorovaikutusoli kuitenkin selvempi aviopuoli-soiden kuin heidän ja muiden ryh-män jäsenten välillä. LaCourt ker-too, miten ”Steve havainnoi In-soon työskentelyä hyvin tarkkaa-vaisena ja erityisesti kaikkea sitämikä toimi… ja Insoon työsken-tely oli todella tehokasta. Niin-pä Steve sai paljon ajateltavaaseurattuaan vaimonsa tapaa teh-dä terapiaa. Hän mietti erityisesti

Insoon työskentelyä ohjaavia pe-rusolettamuksia ja sitä miksi asi-at toimivat niin kuin ne toimi-vat.” (Kiser, 1995, 163) Tämäsopi toisaalta mainiosti yhteenBergin useinkin hyvin intuition-omaisen työtavan kanssa. Itse häntoteaa, että ”teen joskus asioitatajuamatta, mitä oikein on tekeil-lä. Menen vaan istuntoon ja työs-kentelen tietyllä tavalla, koskaminusta tuntuu, että niin on hyvätehdä. Sitten tulee joku (tavalli-sesti Steve) ja sanoo: ”Hei, teitäsken jotain erilailla!”. Saankuulla, mitä on tapahtunut… kes-kustelemme asiasta kunnes setuntuu mielekkäältä ja lopuksitekemiseni on saanut jonkinlaisenselityksen.” (Kiser, 1995, 163)

Vaikka ratkaisukeskeisen tera-pian kehittyminen oli ryhmäpro-sessi, de Shazeria pidettiin teamis-sä yleisesti työtavan luojana jasen puolestapuhujana. Tämä joh-tui osaksi siitä, että hän oli alunalkaen teoreettisemmin suuntau-tunut kuin muut ja motivoitunutkirjoittamaan. Kun de Shazer al-koi saada mainetta kirjojensakautta, vuorovaikutus hänen jamuiden perustajajäsenten keskenväheni ja kuvaan astui ryhmänulkopuolisia työntekijöitä. Heidänmukaantulonsa oli myös tietoinentapa välttää oikeaoppisuutta jatuottaa jatkuvaa muutosta teori-ankehittelyyn. Esim. Wally Gin-gerichin, Alex Molnarin ja Miche-le Weiner-Davisin kanssa käydytkeskustelut synnyttivät usein tut-kimusprojekteja, artikkeleita taimuutoksia olemassaolevaan teo-riaan. (Kiser, 1995, 152) Kunmuut ryhmän jäsenet tekivät sään-nöllistä asiakastyötä, de Shazerinoli mahdollista keskittyä kirjoitus-työhön. Tämä herätti toisaaltamyös närää työryhmässä ja kuntavoite oli saavutettu ja ratkaisu-keskeinen terapia alkoi saada tun-nustusta ja perustajajäsenet tuli-vat tunnetuiksi, ryhmässä alkoiesiintyä entistä enemmän ristirii-toja ja kilpailua. Derks ja LaCourt

jättivät BFTC:n vuonna 1984,Lipchik 1986 ja Nunnally 1990.(Malinen, 2001, 21) He ovat läh-tönsä jälkeen kaikki toimineet ta-hoillaan aktiivisesti ratkaisukes-keisen työtavan kehittämiseksi jalevittämiseksi.

On olemassa kuolleita sanoja jaeläviä sanoja. Edelliset liittyvät jo-kapäiväisiin diskursseihin, selittä-vään ja analyyttiseen puheeseen,hallintaan ja kontrolliin. Ne kyke-nevät vain harvoin ylittämään ta-vanomaisen ja viemään ihmistämennessään. Jälkimmäisillä onpuolestaan kiehtova kyky syöstäihmismieli tuntemattomaan ja teh-dä hänet avoimeksi sanomattom-alle ja kirjoittamattomalle (Olson,2000, 28). Lisäksi kaikki sanatsaavat voimansa niistä tilanteista,joissa ne lausutaan tai kirjoite-taan. Niillä ei ole sinällään mitäänomaa voimaa; ne ovat ”tyhjiä”myötäsyntyisistä merkityksistä.

Kertomukseni ratkaisukeskeisentyötavan kehityksestä loppuunsiihen, missä sen kirjoittaja on täl-lä hetkellä. Koska tässä tilantees-sa ei ole mitään loppua, näidensanojen merkityksellisyys ja voi-

Ovi ratkaisuun

9. Lopputulema

37

RATKES 3/2001

ma on niiden keskeneräisyydes-sä. Ne voivat saada elävyytensäniissä dialogeissa ja tulkinnoissa,jotka tulevaisuudessa vievät tari-naani eri tavoin eteenpäin.

Therapy: Focused SolutionDevelopment. Family Process,25(2), 207-222.Family Therapy Time Line.http:/www.abacon.com/famthe-rapy/time.html., 14.10.2000.Gingerich, W.I. et al. (1988)Constructing Change: AResearch View of Interviewing.Kirjassa Lipchik (toim.) Intervie-wing. The Family TherapyCollections, Aspen.Hakkarainen, K. & Lonka, K. &Lipponen, L. (1999) Tutkivaoppiminen - älykkään toiminnanrajat ja niiden ylittäminen.WSOY.Heidegger, M. (2001) Oleminenja aika. Vastapaino.Herrigel, E. (1978) Zen jajousella ampumisen taito.Otava.Himanen, P. (2000) Hakkerie-tiikka ja informaatioajan henki.WSOY.Höeg, P. (1993) Lumen taju.Tammi.Kiser, D. (1995) Process andPolitics of Solution FocusedTherapy Theory development:A qualitative analysis. PurdueUniversity, CDES.LaCourt, M. (2001) Ourintegrity and that of our clients:Togerher we can changethings. Kirjassa Duncan, B. &Sparks, J. (toim.) HeroicClients, Heroic Agencies:Partnership of Change. NovaSoutheastern University.Lax, W.D. (1996) PostmodernThinking in the Clinical Practice.Kirjassa McNamee, S. &

Gergen, K.(toim.) Therapy as SocialConstruction. Sage.Malinen,T. (2000) KielipeliäMilwaukeessa. Ratkes 1, 14-17.Malinen, T. (2001) Virtaavanjoen pyörteistä: KeskusteluElam Nunnallyn kanssa.Ratkes, 1, 20-24.Miller, G. & de Shazer, S.(1998) Have You Heard theLatest Rumor About…?Solution-Focused Therapy as aRumor. Family Process, Vol.37, No.3, 363-377.Miller, G. & de Shazer, S.(1998) Wittgenstein for theTherapist. A BFTC Audio Tape.Miller, S. & Berg, I. (1995)Miracle Method. Norton.Nunnally, E. & Berg, I.K.(1988) Yritimme työntää jokea.Perheterapia 1a, 46-49.Olson, C. (2000) Zen and theArt of Postmodern Philosophy.Two Paths of Liberating fromthe Representional Mode ofThinking. State University ofNew York Press.Weiner-Davis, M. & de Shazer,S. & Gingerich, W. (1987)Building on PretreatmentChange to Construct theTherapeutic Solution: AnExploratory Study. Journal ofMarital and Family Therapy,13(4), 359-363.Wilber, K. (1996) A BriefHistory of Everything. Shamb-hala.Wilber, K. (1999) One Taste.Journals of Ken Wilber. Shamb-hala.

Lähteet:Aarninsalo, P. & Mattila, A.(1988) A Frustra fit per plura,quod potest fieri per pauciora.Perheterapia 1a, 3-8.Berg, I.K. (2000) Lookingtowards solutions. KirjassaFamily Therapy: The Field´sPast, Present and PossibleFutures. Vol.1, No. 1, DulwichCentre Publications.Derks, J. (2001) Kirjallinentiedonanto. 32.4.de Shazer, S. (1985) Keys toSolution in Brief Therapy.Nortonde Shazer, S. (1988) Clues.Investigating Solutions in BriefTherapy. Norton.de Shazer, S. (1991) Puttingdifference to work. Norton.de Shazer, S. (1999) Suullinentiedonanto. Wilwaukee, 28.7.de Shazer, S. (2001) Kirjallinentiedonanto. http//maelstrom.stjohns.edu/archi-ves/sf-l.html., 27.1.de Shazer, S. & Berg, I.K. &Lipchik, E., Nunnally, E. &Molnar, A. & Gingerich, W. &Weiner-Davis, M. (1986) Brief

kirjoittaja Tapio Malinentyöskentelee

koulupsykologinaPorvoossa

Minnehän Jim Derks on kadonnut? Ja miksi?

38

RATKES 3/2001

Ratkaisu- ja voimavarasuuntautu-neen työskentelyn avain on mie-lestäni siinä, että tavoite – tule-vaisuus, joka on parempi kuinnykyisyys – on sekä autettavanettä auttajan tiedossa. On hyvätietää, miltä suunnalta poikkeuk-sia haetaan.

On toki tilanteita, jotka ovat niinmonisäikeisiä ja mahdottomantuntuisia, että kaikki tavoitteetkatoavat ikään kuin sumuun. Sil-loin voi aina kysyä: Mikä olisi pie-

nin mahdollinen muutos parem-paan? Onko joskus helpompaa?Näiden kysymysten myötä saat-taa toivottu, saavutettavissa ole-va tavoite myös hahmottua. Ai-nakin voi tietää, mihin suuntaansumussa tulisi haparoida.

Se, mitä haluaa saavuttaa, sisäl-tää aina myös sen, mitä haluaavälttää. Tämä on tavoitteen toi-nen puoli. Siinä on aina sekä kyl-lä- että ei-osa.

Tavoitteen kysymiseen liittyi en-simmäinen häkellyttävä oppimis-kokemukseni ratkaisukeskeisentyötavan saralta. Puhuin naisenkanssa, joka haki apua repiviinmustasukkaisuus- ja ahdistuskoh-tauksiinsa. Palattuaan synnytys-sairaalasta hän oli lapsensa kans-sa saanut tietää, että miehellä oliollut sillä aikaa suhde nuoreentyttöön. Kun kysyin vaimon ta-voitetta, hän vastasi: ”Tahdonvarmistua siitä, että tällaista eienää koskaan tapahdu!” Suuni jäiauki hämmästyksestä. Tajusin,että olin itse – sanoakseni sen hie-man kärjistäen – ajatellut itsestäänselvänä asiana tavoitetta: ”Tällai-seen on viisasta suhtautua rauhal-lisesti. Onhan ymmärrettävää,että miehellä, joka on elämästäniin paljon osattomampi kuin nai-nen, koska ei saa synnyttää, voiolla tarve korvaavaan toimin-taan”. Samalla ymmärsin sen hui-kean erehdyksen, minkä vallassaolin aikaisemmin toiminut. Olinkuvitellut, että minun tulee työn-tekijänä tietää, mikä toiselle ihmi-selle on parhaaksi, kysymättä sitähäneltä itseltään. Joskus olin var-maan arvannutkin oikein, muttamitkä voimavarat ja selkeydenolinkaan menettänyt!

Uutta Testamenttia lukiessanimuistan useinkin ihmetelleeni,miksi Jeesus parantaessaan kysyy:”Tahdotko tulla terveeksi?” Se,että hän kysyy, ”mitä minulta tah-dot?” on vielä ymmärrettävää.Mutta miksi joku ei haluaisi pa-rantua? Nykyisin ymmärrän tä-män kysymyksen mielekkyyden.Kukaan ei lähde siihen suuntaan,

Perusasioiden

Osa 3: Tavoite - toivotuntulevaisuuden voima

Kirjoitussarjansa tässä osassa parisuhdeterapeutti jakouluttaja Liisa Tuovinen käsittelee tavoitteen sietämä-töntä merkitystä perusasioiden keveydessä.

Liisa Tuovinen

39

RATKES 3/2001

johon ei oikeasti halua olla mat-kalla. En välttämättä haluakaanjättää juomistani, tupakointiani,syömättömyyttäni, syrjähyppyjä-ni, kiirettäni, kostonhaluani…Joskus myös pelottaa. ”Uskallat-ko parantua” on ydinkysymysmonelle ihmiselle, joka taisteleeseksuaalisen hyväksikäytön taimuun koetun väkivallan ja senrinnalla kulkevan hyljeksinnän ai-heuttamien oireiden kanssa.

Elam Nunnallylta oppimani mil-waukeelaisen työtavan hienoim-pia löytöjä on auttaa ihmistä erot-tamaan todelliset tavoitteet ns.”pitäis-pitäis”-tavoitteista. Useinkyllä tiedämme, mikä on terveel-listä, taloudellista, viisaasta, kris-tillistä, hyväksyttävää, muttaemme silti välttämättä halua tätä,sillä jokin muu saattaa antaaenemmän. Näiden kahden asianerottaminen ei ole helppoa.

Keino on kuitenkin yksinkertai-nen. Kun ihminen ihan oikeastihaluaa saavuttaa jotain, niin hänvoi myös kuvata sen, millä taval-la elämä tavoitteen saavuttamisenjälkeen on parempaa kuin nyt.Mikä kertoisi sen tai tulisi kerto-maan, että tavoite olisi lähempä-nä ja mikä olisi silloin paremmin?Ja aina parempi mitä yksityiskoh-taisemmin eri aistimodaliteettienkautta (näkö, kuulo, aistimukset,tuntemukset) tämän voi kertoa.Mikäli tällaista kuvausta ei voisaada, silloin tiedämme että asiaei ole vielä tiedostunut.

On ihmisiä, jotka ovat kunniallis-ten ja salaisten tavoitteidensa suh-

teen umpukujassa, eivätkä kyke-ne liikkumaan mihinkään. Opintämän hyvin dramaattisesti per-heen kanssa, jonka aikuiset asui-vat eri paikkakunnilla täysin asial-listen syiden vuoksi. Kysyin toi-selta: ”Ajattele, että tapahtuisiihme, joka pyyhkisi pois kaikkinämä vaikeudet. Heräät kotonasija tiedät, että enää ei mikään pa-kota sinua lähtemään ja saat ollaperheesi kanssa. Millä tavalla elä-mäsi silloin on paremmin kuinnyt?” ”Ei millään tavalla”, hänsanoi, ”tätä minä en tahdo”.

Yhtäkkiä oli sanottu, se mitä eisaanut ajatella, mikä ei ollut us-kon eikä omantunnon mukaista,mutta mikä oli totta. Paradoksaa-lista tällaisessa tilanteessa on se,että tiedostettuaan periaatteensaja todellisen tahtonsa välisen ris-tiriidan ihminen voi helpomminvalita myös periaatteensa mukai-sen ratkaisun. Niin kauan kun hänei tunnista sisäistä ristiriitaansa,häntä sitoo toinen, ”luvaton” tah-to.

Toivotun ja todellisen tulevaisuu-den puoleensa vetävä voima onvaltava. Mitä elävämmin sen voinähdä, kuulla, tunnistaa ja tiedos-taa askeleet sitä kohti sitä voi-makkaammin se vaikuttaa nyky-hetkeen.

sietämätön keveys

Hyvä tavoite on:- realistinen, saavutettavissa oleva- pieni pikemmin kuin suuri- kuvattu mahdollisimman konkreettisesti- jonkin läsnäoloa pikemminkin kuin poissaoloa- jonkin alkua pikemminkin kuin loppua

Hyvän tavoitteen tunnusmerk-kien muistaminen on osoittautu-nut antoisaksi. On jo aika paljonkun joku sanoo: ”Sitten en oleniin ahdistunut” tai ”Sitten eikoko ajan riidellä”. Mutta paljonenemmän vielä avautuu jos muis-taa kysyä: Mikä sinulle on sittenmahdollista, kun et ole niin ahdis-tunut? Mitä te sitten teette, mitätapahtuu sitten, kun ette riitele?

Pieni, realistinen tavoite ei myös-kään sulje pois unelmien tai unen-omaisten häivähdysten merkitys-tä. ”Kuljen sinisessä metsässä japidän lastani kädestä, me olem-me matkalla omaan kotiin”. Saa-vuttamattomalta tuntuva voi jos-kus olla muutoksen alku. Jonainpäivän siitä voikin toteutua pieniosa, sitten toinen ja… Elämässäon unelma, jonka vuoksi kannat-taa aamuisin herätä.

Joskus tavoite voi olla sellainen,ettei työntekijä voi sitä hyväksyä.En halua auttaa sinua kuolemaantai en hyväksy kostosuunnitel-maasi. Voin aina kuitenkin kysyä,mitä tavoitteesi toisi tullessaan.Sen voin ehkä hyväksyä, vaikkenhyväksyisikään välitöntä keinoa.Voin hyväksyä levon tarpeen,vaikken itsemurhaa. Voin hyväk-syä toiveen siitä, että ”ne viimein-kin ymmärtäisivät, mitä pahaa heovat minulle tehneet” vaikkenhyväksykään kostosuunnitelmaa.

40

RATKES 3/2001

Johdattelua

Olen viime vuosina pohdiskellut työnohjaajana jakonsulttina niitä lukkiutuvia tilanteita, joissa olentehnyt jonkun kysymyksen ja vastaajat menevät sii-tä niin ymmälleen, etteivät tiedä miten jatkaa taivastata. Silloin joutuu miettimään, onko työn-ohjaus ylipäänsä tilanne, jossa kysytään ja vastataan?Kuka kysyy ja kenen kuuluu vastata? Entä jos vas-taus onkin kysymys, niin miten kysyjä vastaa?

Näin käy usein kun tutkailen kysymyksilläni tule-vaisuutta, etenkin ihmekysymystä käyttäessäni.”Kun asiat ovat niin kuin haluat/toivot niiden ole-van tai kun olet täysin tyytyväinen tilanteeseesi, niinminkälaista sinulla on tai miten elät/toimit?” Arve-len välillä ottavani sellaisia askeleita, joita ohjatta-vani eivät pysty seuraamaan. Tätä pohtiessani olentörmännyt antoisaan teoreettiseen käsitteeseen: kult-tuurinen tanssi.

Eero Suonisen artikkeli “Tanssilajit ja tyylit asiak-kaan kohtaamisessa” (Jokinen, A. & Suoninen, E.,2000) valottaa asiaa oivallisesti. Suoninen kirjoit-taa: ”Ammatillisen auttamistyön kohtaamisia tarkas-tellaan usein roolien näkökulmasta. Tästä perspek-tiivistä sen, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu, voi-

daan ajatella selittyvän rooliasetelmasta. Sosiaali-työntekijä tai terapeutti toimii tietyllä tavalla, kos-ka hän on omassa ammatillisessa roolissaan ja asia-kas tietyllä tavalla, koska hän on asiakkaan roolis-sa. Lähempi ammatillisten kohtaamisten tarkastelukuitenkin osoittaa, että samassa rooliasetelmassa voitapahtua monenlaisia asioita – sellaisiakin, jotka ei-vät selity rooleista käsin…”

Suoninen tarkoittaa sellaista vuorovaikutusta, jokavoi muuttua saman keskusteluprosessin käänteissäuseita kertoja toisiksi asetelmiksi, kulttuurisiksi tans-seiksi. Käsitteen alkuosa ”kulttuurinen”, korostaasitä, että vuorovaikutusasetelmat eivät ole satun-naisesti millaisia tahansa, vaan niiden mahdollinenkirjo on kulttuurisesti annettu.

”Tanssi” -metafora liittyy puolestaan sen korosta-miseen, että vuorovaikutuksessa on osallisena (vä-hintään) kaksi osapuolta; kyse on aina yhteistuo-toksesta, joka edellyttää molempien osanottoa. Onmyös kiintoisaa, kumpi osapuolista kulloinkin ha-kee eli tekee aloitteen uudesta tanssista, vie eli käyt-tää valtaa ja miten innokkaasti toinen osapuoli läh-tee mukaan vai antaako kenties pakit eli kieltäytyy

T a n s s i i n k u t s u j aRauno Lehtonen

Tom Arnkil ja Esa Eriksson kirjoittivatRatkes-lehteen 2/2001 artikkelin “Moni-äänisyys verkostoivassa yhteistyössä”.Olen tutustunut heidän soveltamiinsa jakehittelemiinsä metodeihin kirjoitustenkautta (muutamia lähteissä). Oppimianiasioita olen pyrkinyt soveltamaan työs-säni konsulttina, työnohjaajana ja tera-peuttina. Erityisesti minuun on tehnytvaikutuksen heidän muutosta ja senmahdollisuutta ylläpitävä asenteensatilanteessa kuin tilanteessa. He tarjoavatmyös erittäin selkeitä ja käyttökelpoisiatyökaluja ratkaisukeskeisten välineidentyökalupakkiin.

41

RATKES 3/2001

toisen osapuolen tanssiinkutsusta (Jokinen, A. &Suoninen, E., 2000, 67-68). Haluan nyt kutsua lu-kijoita kanssani tanssiin, jossa kolmen esimerkinavulla kuvaan soveltamaani tulevaisuuden muiste-lumetodiksi nimettyä työtapaa. Olen yhdistänyt erityöpaikoissa kohtaamiani tilanteita (toivottavastitunnistamattomiksi) esimerkeiksi. Kuvatut tilanteettapahtuivat viime kevään lopussa.

Sosiaalitoimen työryhmä

Olen vuoden alusta toiminut kolmen hengen työ-ryhmän ohjaajana. Ryhmän tehtävänä on vastata lä-hes kaikesta omalla alueellaan tehtävästä sosiaali-työstä. Joukossa on yksi virallisesti pätevä sosiaali-työntekijä, joka tekee tilapäisesti lyhyempää työpäi-vää. Toinen työntekijä on epäpätevä ja työskente-lee määräaikaisessa työsuhteessa ja on ollut pisim-pään toimistossa ja kolmas on parastaikaa pätevöi-tymässä oman työnsä ohella.

Käsiteltävänä on vaikea tilanne perheessä: vaimo onilmoittanut miehensä pahoinpidelleen häntä ja ehkälapsiakin. Vaimolla on päihdeongelma ja hän käyt-tää ehkä väärin lääkkeitä. Sosiaalitoimi on työsken-nellyt pitkään perheen kanssa. Tilannekartoituksenjälkeen haastan työntekijöitä miettimään, koska hei-dän mielestään työntekijöiden ja perheen yhteistyö-suhteen tulisi olla kunnossa. He vastaavat: ensi syk-syn alussa.

Kysyn, minkälainen tilanne silloin on, kun he katso-vat työskentelyn vastaavan heidän ammatillisia am-bitioitaan. Saan monipolvisen ja -ulotteisen vas-tauksen, jonka jälkeen pyydän heitä asettumaan tä-hän tilanteeseen ja muistelemaan sieltä käsin men-nyttä sekä vastaamaan kysymykseeni: Mitkä teot jatoimet johtivat tähän parempaan tilanteeseen? Jos-tain syystä keskustelu pysähtyy täysin. Kun kysynmiksi, he toteavat, että minkään sosiaalitoimen taimuun auttamisjärjestelmän ei oleteta missään nimes-sä kevään ja kesän aikana ehtivän pitämään kertaa-kaan yhteyttä perheeseen tai edes voivan kutsua senjäseniä luokseen.

Tämän jälkeen minun on aloitettava aivan toinentanssi tästä teemasta. Onneksi tanssilajeja on vaik-ka kuinka paljon (eräs tanssiopettaja kertoi niitä ole-van lavatanssissa ainakin 4000 erilaista)! Vaikkahuomaan muistelumetodin annin menevän helpostipesuveden mukana kokonaan hukkaan, voin tokikäyttää sitä sitten taas uudessa tilanteessa. Sain vainitseni kompastumaan luomalla yltiöpositiivisen hen-gen työnohjaukseen.

Yksilöohjaus

Yksilöohjauksia minulla ei ole paljon, mutta muu-tama kuitenkin. Eräs ohjattavani on juuri vaihtanutomasta halustaan uuteen tehtävään sosiaalitoimensisällä. Muutoksen aikana hän on kokenut, ettähänen pitkäaikaista ammatillista osaamistaan aliar-vostetaan. Tämä näkyy hänen mielestään palk-kauksessa ja työtehtävien sisällössä. Hän on halun-nut työnohjausta, koska uusi tehtävä edellyttää yk-sin työskentelyä. Tehtävät liittyvät pienen kaupun-gin lastensuojelulaitosten ja niissä asuvien lasten januorten huoltosuunnitelmien seurantaan ja ohjan-taan. Hänen tulee olla selvillä kokonaistilanteesta jatehtäviin kuuluu myös asiakastyötä sijoitusten erivaiheissa; esim. silloin kun sijoituksesta on päätet-ty tai sitä ollaan purkamassa. Työntekijää on arvos-teltu siitä, että hän ei ole pitkäaikaisesta työsuhtees-taan huolimatta halunnut, voinut tai ollut kiinnos-tunut koulutuksesta, joka olisi pätevöittänyt hänet.Työnantajan mielestä hän tekee työnsä erinomaisestija työtehtävät ovat sujuneet kiitettävästi.

Pyydän ohjattavaani kertomaan tulevaisuudesta senajankohdan, jolloin hän haluaisi työtilanteensa ole-van ammatillisesti tyydyttävä. Hän valitsee tietynhetken syksyllä. Pyydän häntä sitten menemään sinnekanssani ja kertomaan minkälainen hänen työpäi-vänsä ja -viikkonsa on. Ohjattavani innostuu ja syn-tyy rikas keskustelu. Pysäytän tilanteen ja pyydänhäntä nyt muistelemaan mennyttä ja erityisesti sitä,mitä hän teki sellaista, joka johti hänet tähän tule-vaisuuden hetkeen. Mikä auttoi, miten muut häntätukivat jne.? Hetken pohdittuaan työntekijä antaaseikkaperäisen vastauksen portaikosta, jota pitkinhän kulki. Kantavana teemana siinä oli pätevyydenhankkimiseksi suoritettu koulutus! Käymme vielälävitse ne huolet, joita hänellä oli silloin menneisyy-dessä ja myös sen, mitä hän teki jo silloin sellaista,joka kertoi hänen olevan tuossa portaikossa. Hänoli mm. aloittanut tietyn koulutuksen! Työnohjauk-semme on jatkunut antoisissa ja rakentavissa mer-keissä. Tanssi sujuu. Molemmat vievät ja antavattoisen viedä.

Työyhteisön koulutusprojekti

Olen kollegani (VEP Sirkku Tukiainen) kanssa ve-tämässä erästä voimavarakeskeisen perhetyön tois-ta koulutusosiota. Pienen kaupungin sosiaali- ja ter-veydenhuollon eräs toimialue kouluttaa työntekijöi-tään ratkaisukeskeisten menetelmien perusteisiin. Onvuorossa toinen ryhmä ja ensi vuonna on vielä tie-dossa kolmas ryhmä, jonka jälkeen tavoite on saa-vutettu.

42

RATKES 3/2001

Osallistujia tässä toisessa osiossa on noin 25. Pe-rusteita on jo käsitelty koulutus- ja pienissä työn-ohjausryhmissä, jotka vuorottelevat koulutuspäi-vien kanssa. On käynnissä kaksipäiväinen työyhtei-söasioihin keskittyvä koulutustapahtuma. Fläpeilleon kerätty tuplatiimimenetelmällä hyvin toimivienasioiden luetteloa kaikista osallistujien työyhteisöistäja niiden muodostamasta kokonaisuudesta.

Tulevat haasteet päätämme käsitellä tulevaisuudenmuistelumetodin avulla. Jaamme ryhmän kolmeenvierekkäiseen rinkiin, kussakin noin 8 osallistujaa.Yksi niistä kutsuu minut luokseen. Aloitan jutuste-lemalla. Aika pian haastan heitä kuitenkin mietti-mään tulevaisuutta ja sitä missä ajassa he toivovatmuutoksen tapahtuvan. Ryhmän mielestä vuodenkuluttua asiat ovat kehittyneet haluttuun suuntaan.Pyydän heitä kanssani siirtymään tuohon ajankoh-taan ja hetken mietittyään kuvaaman minulle tätätilannetta. Joudun nyt aivan uuteen ja vaikeaan ti-lanteeseen, sillä vastaukset ovat erittäin niukkoja.Osallistujille näyttää olevan tosi vaikeaa vastata ky-symykseeni. Pohdin kuumeisesti, miten kysyisin, mi-ten muotoilisin kysymykseni, vaihtaisinko kokonaanasetelmaa.

Päätän pysyä teemassani ja käytän kaikkea sitä ko-kemusta, mitä minulla on ryhmäläisistä aiempienkontaktieni pohjalta ruokapöydissä, kaupan kassal-la, työnohjauksissa jne. Yksi osallistujista alkaakinkertoa, miten häneen ja hänen työnsä kehittämiseenvaikutti erityisesti se, kun hän kerran työpaikallahuusi naama punaisena työpaikan kokouksessa, ettätämä tällainen ei voi enää jatkua. Hän kertoo, mitenihanasti ilma puhdistui, kun hän sai tämän sanotuk-si ja siitä seurasi hyvä kehittämisjakso työssä. Kol-legani kirjaa koko ajan fläpille oleellisia asioita.Koulutustilaisuudessa olleita muita osioita en tässänyt ota enempää esille. Kouluttajan oli tärkeää päät-tää askeltaako valitsemallaan tyylillä vai muuttaakotanssia kokonaan. Valitsemassa päätöksessä pysy-minen auttoi!

Mitäpä tästä kaikesta

Missä rooleissa ja millä tanssityylillä työntekijän tulisitoimia? Monella tietysti! Minun on ollut henkilö-kohtaisesti pakko pohtia mm. kuuntelijan ja keskus-telijan rooleja. Ihmissuhdealan työntekijöiden ole-tetaan olevan hyviä kuuntelijoita, ei niinkään ehkäkeskustelijoita. Tulevaisuuden muistelumetodi haas-taa kuitenkin erityisesti keskustelijan rooliin. Samallasiinä on hyvä edetä haastavaan suhteeseen kump-panin kanssa. (Ks. Mönkkönen, K., 2001).

Yhtenä erityiskysymyksenä tutkin tunteiden ja eri-tyisesti omien tunteitteni vaikutusta tekemiini me-todivalintoihin. Kun olen riittävästi harjoitellut jo-tain uutta työtapaa ja ajattelen että voin sitä päättä-väisesti tietyissä tilanteissa käyttää, voin yleensäedetä tunteitteni viitoittamaa tietä. Kompastelenkuitenkin, mikäli en avoimesti aisti koko ajan vas-tapuolen reaktioita ja ota niitä huomioon. Ja välilläminun on taas päättäväisesti johdettava askeleitavalintani mukaan. (Katso lisää esim. Forsberg, H.,2001)

Harjoittelen koko ajan. Käännökset teettävät mi-nulle jatkuvaa työtä ja erityisesti sellaiset askeleet,joihin minulla ei ole luontaista vetoa. Kun olen tä-hän välillä rohjennut, riemu oppimisesta on ollutsuuri.

Lähteet:

Arnkil. T., Eriksson. E, Arnkil. R. (2000) Palve-luiden dialoginen kehittäminen kunnissa, Sektori-keskeisyydestä ja projektien kaaoksesta verkostoin-tiin. Stakes-raportteja 253. Gummerus, Jyväskylä.Arnkil. T., Eriksson. E. (2001) Moniäänisyys ver-kostoivassa yhteistyössä. Ratkes 2.Arnkil. T. (2000): Dialogista opintojen ohjausta.Janus 4, Sosiaalipoliittinen yhdistys.Forsberg. H. (2001) ”Palaverin päätyttyä pihisim-me vihasta.” Väkivalta auttajat ja kirjoitetut tunteet.Janus1, Sosiaalipoliittinen yhdistys.Jokinen, A., Suoninen. E. (2000) Auttamistyökeskusteluna. Tutkimuksia sosiaali- ja terapiatyönarjesta. Vastapaino, Tampere.Mönkkönen, K. (2001) Ammatillinen vuorovaiku-tustietoisuus asiakaskeskeisyyden ja dialogisuudenjännitteissä. Janus 2, Sosiaalipoliittinen yhdistys.

R a u n o L e h t o n e non porilainen työnohjaaja,psykoterapeutti (YEP) ja

työyhteisökonsultti.Hän työskenteleeUmpikuja oy:ssämottonaan lause”umpikujista viis!”

� u m p i k u j i s t a v i i s ! �

43

RATKES 3/2001

K E S K U S T E L U A

Luimme ilolla Ratkes-lehdessä2/2001 olleen T.E. Arnkilin jaE.Erikssonin artikkelin ”Moniääni-syys verkostoivassa yhteistyössä”.Iloa tuotti se, että olemme jo aiem-min tutustuneet siinä esiteltyihin me-netelmiin ja havainneet ne käytännös-sä toimiviksi. Hyvät asiat tuottavathyvää oloa! Lukemamme johdostahaluamme kertoa kainuulaisesta nä-kökulmasta muutamia omia ja vähänmuidenkin ajatuksia.

Kainuussa on vuosisatojen mittaanopittu, että kaikki mikä tulee ylhääl-tä on oikeaa, ajattelipa rahvas siitämitä hyvänsä. Vaikka asiakkaittem-me kanssa emme enää puhukaan erikieltä (ennenhän hallintokielenä oliruotsi), heiltä odotetaan kuitenkinusein tietyntyyppistä puhetta ja tietyn-laisia vastauksia, jotta me viranomai-set olisimme tyytyväisiä. Tästä on kui-tenkin seurannut se, että meidän aja-tuksemme ja asiakkaidemme toi-minta eivät ole aina kohdanneet.Tämä ilmiö ei tietenkään ole ollutyksinomaan kainuulaisten erityisoi-keus. Muualla(kin) kuuluu sanotta-van, että asiakkaat ”vastustavat” taiheillä ei ole resursseja yms. Tämänvuoksi viranomaiset ovat voineet teh-dä tarpeelliseksi katsomiaan päätök-siä esim. huostaanottojen muodossa.Asiakkaiden ja heidän läheistensänäkökulmat ja voimavarat ovat va-litettavan usein jääneet huomioimat-ta.

Arnkilin ja Erikssonin artikkeli tuokuitenkin raikkaalla tavalla esille toi-senlaisen ajattelutavan. Näkökulmanvaihto ei sinällään ole suuri, muttaerittäin merkittävä. Ratkes-lehdenpäätoimittajaa Tapio Malista mukail-len ko. työtavan rakenne on yksinker-taisuudessaan kaunis. Olemme to-denneet artikkelissa kuvatut kysy-mystyypit monipuolisiksi ja ne so-veltuvat monin eri tavoin käytännöntyöhön.

Kokemuksemme mukaan etenkin lap-set ja nuoret lähtevät perhetyössämielellään pienellä lämmittelyllä ai-kamatkalle tulevaisuuden muisteluun.Myös vanhempien kanssa on tule-vaisuuteen eläytymisen jälkeen häm-mästyttävän helppoa päästä rakenta-vaan keskusteluun vähättelyn, syyl-listämisen tms. sijasta. Oppilaiden,vanhempien ja opettajien kanssa ko.kysymykset ovat tuottaneen niinikään monia mielenkiintoisia, kehit-täviä keskusteluja. Olemme myösvarovasti kokeilleet tulevaisuudenmuistelua työyhteisöjen kanssa. Hy-vän tulevaisuuden muistelun/määrit-telyn jälkeen olemme keskustelleetyksityiskohtaisesti mm. siitä mitä jamillaista tukea kukin on muilta yh-teisön jäseniltä jo saanut. Tähänasti-set kokeilumme ovat olleet erittäinrohkaisevia. Kokemuksemme mu-kaan kyseisen työtavan avulla onmahdollista puhua hyvinkin vaikeis-ta asioista. Menetelmä on kaikessayksinkertaisuudessaan ihmistä ja yh-teistyötahoja syvästi kunnioittava.

Ajattelemme että tulevaisuudenmuistelu luo puhumisen ja kuuntelunselkeällä erottamisella hyvät lähtö-kohdat elävälle dialogille. Tällaisellavuoropuhelulla päästään tulevaisuu-den kautta nykyhetkessä tapahtuvaanhedelmälliseen keskusteluun. Todet-takoon lisäksi, että työskentely asiak-kaiden kanssa on tällöin myös haus-kempaa ja helpompaa kuin perintei-nen ”rautalangan vääntäminen”

Ratkes-lehden 2/2001 artikkelissaesitettyjen ajatusten lisäksi meillä onollut mahdollisuus - erilaisten koulu-tusten yhteydessä - kokeilla laajem-min myös muita Arnkilin ja Eriksso-nin kehittelemiä työtapoja. Toivotta-vasti saamme lukea näistäkin lisää täs-sä lehdessä. Esimerkiksi ns. puheek-siottamiskokeilut (Dialogi 3-4/98)olemme täällä Kainuussa kokeneethyvin rohkaisevina. Se, että uskallam-

Kaksiäänisiä kommentteja Kainuustame asiakkaan läsnäollessa ilmaistahuolemme heidän tilanteestaan, einäytä haittaavan suhdetta. Hankalien-kin asioiden ottaminen puheeksi näyt-tää pikemminkin vahvistavan jo ole-massa olevaa yhteistyötä. Soisimmeerityisesti huolen harmaan vyöhyk-keen käytön (Dialogi 7/98) kuuluvanjokaisen työntekijän/työyhteisönperustyökaluihin.Tämä metodi auttaaselkeästi kohdentamaan työtä oikeinja säästää näin aikaa sekä voimava-roja. Näistä molemmista työmenetel-mistä saa lisää tietoa allaolevista läh-teistä.

Viime vuosina olemme täällä Kai-nuussa käyttäneet myös muita voima-varasuuntautuneita ja asiakkaidenverkoston huomioivia menetelmiä.Yksi näistä on esim. läheisneuvon-pito. Tässäkin työtavassa yhdistyy jatukevat toisiaan ratkeslaisuus jans.verkostoajattelu. Huomioimallaasiakkaiden verkostot voidaan piile-viä resursseja hyödyntää monin eritavoin.

Haluamme näiden ajatustemme myö-tä rohkaista Ratkes-lehden lukijoitaennakkoluulottomasti kokeilemaan jaottamaan käyttöönsä em. menetel-miä.

Jussi ja Marjo Pietikäinenovat psyk. sairaanhoitajia,

psykoterapeutteja, vaativanerityistason perheterapeutteja.

He työskentelevät Kainuunkeskussairaalassa psyk.pkl:lla LANU(lasten ja nuorten hoidon erityistyö-

ryhmä) ja psykoosityöryhmissä.e-mail:jussi.pietikainen@kass.fi

marjo.pietikainen@kass.fipuh. 08-6156 711

Lisätietoa:Arnkil, T. E. & Eriksson, E. (1998a)Yritämme ottaa päihdeasianpuheeksi. Dialogi 3-4.Arnkil, T. E. & Eriksson, E. (1998)Huolen harmaa vyöhyke. Dialogi 7.

44

RATKES 3/2001

Puheenjohtajan palstaVoiko ratkaisukeskeisyyteen rakastua? Voiko? Voi-ko sanoa: olet minulle tärkeä, tuot elämääni iloa,jonka otan mielihyvin vastaan. Jos et olisi tullut elä-määni, vaeltaisin ehkä vaivalloisempia polkuja japäämääräni olisi kauempana. Olet antanut minullelyhyemmän, rikkaamman vaihtoehdon. Katsot kans-sani suunnan lisäksi määränpäähän, rakennat kohtimenemisen uljautta ja kuiskit korvaani kannustuk-sia. Voiko näin sanoa?

Olen iloinen ja ylpeä. Olen saanut jakaa Viron In-nostuksen ja Jakamisen Safarin antia jo monen kans-sa. Hetkittäin jopa tunsin olleeni mukana. Innostustarttuu ja upeat menetelmät kehittyvät ja jatkavatomaa elämäänsä uusiutuen ihmisten parissa. Sinä teitniin ja minä kuulin siitä ja kerron sen taas eteen-päin. Työtapa saa uutta ulottuvuutta, kulku jatkuuja jalostuu. Mielestäni tässä avoimessa jakamisessaja kehittelyssä on jotain rakkaudellista. Innostusenergisoi. Ilo ja yhteys ovat läsnä.

Tällaista perustaa luotiin Virossa heinäkuussa. Kii-tos Timolle ja Aapolle lämminhenkisestä uurastuk-sesta; tehdyt työtunnit kääntyivät aarteiksi. KiitosLiisille Viroon. Kiitos tulkeille, kaikille esitysten pi-täjille ja mukana olleille – te kaikki olette tehneetratkes-historiaa! Ja kiitos Lauri Heikkilälle, jonkaideaa käytimme ja jalostimme. Tapaamme jälleenensi kesänä. Näin hallitus on päättänyt virolaistenehdotuksesta. Ennen sitä voit tutustua tämän kesänantiin myös netissä.

Elokuisena lauantaina hallitus matkusti Tampereel-le suunnittelemaan yhdistyksen tulevaa vuotta,nääs.Toistuvat kokouksemme ovat olleet täynnä asi-aa, rutiineja ja vastuuta. Halusimme paneutua uu-teen ja kuulostella odotuksia vapaan keskustelunmerkeissä. Erilaiset mielipiteet löysivätkin yhteisenintohimon suunnan. Monet hallituksen jäsenet pu-huivat muutoksen mahdollisuuksista, mutta realiteet-teja asettavat myös raha-asiat ja tekevien ihmistenmäärä. Strategisena kysymyksenä pohdimme, onkotärkeämpää laajentaa ratkaisukeskeisten mene-telmien hallitsevaa asiantuntijajoukkoa vai palvellamahdollisimman hyvin kaikkia jäseniä. Päädyimmesiihen että kasvua tärkeämpää on jäsenpalvelu.

Ratkes-lehti jatkaa omaa rooliaan yhdistyksen tär-keänä toimintana. Kun rahalliset mahdollisuudet li-

sääntyvät, monet uudistussuunnitelmat toteutetaan.Tästä kuulemme ja näemme varmasti lisää lähiai-koina. Jo nyt lehti ja nettisivu ovat rakentamassaentistä enemmän kansainvälisiä yhteyksiä. Ratkes-artikkeleita on leviämässä englanninkielisinä myösmaailmalle. Lasse Salmi ja Timo Rytkönen ovatmyös uudistamassa nettisivujen ilmettä ja toimivuut-ta. Milloin Sinä kävit viimeksi Ratkes-sivuilla?

Tulevaisuuden visiomme on, että Ratkes-yhdistyk-sellä on yksi palkattu työntekijä mahdollisesti puo-lipäivätyössä. Hän hoitaa lehti- ja jäsenasioita, tie-doitusta, järjestää koulutustilaisuuksia ja toimii kor-dinaattorina ja verkostojen luojana. Tästä visiostahaaveilemme ja oikeastaan sen elämä on jo alkanut-kin. Tarkemman päivämäärän puuttuminen ei toi-vottasti muuta sen taivalta.

Tunnelmallisia ja raikkaita syyspäiviä!

Sira NiipolaPuheenjohtaja

Ratkes ry.

45

RATKES 3/2001

Kirjaesittely

Leila Simonen on kirjoittanut 190 si-vua herkkuja hengästyttävässä tah-dissa. Ne ovat tarkoitettu niille, jot-ka tuntevat halua muuttua, kehittyä,ruveta loistamaan. Niille, jotka halua-vat antaa tilaa mielen ja tunteiden ai-vomyrskylle, miettiä omaa elämään-sä, työtään, kuvaa itsestään, suhdet-taan muihin, unelmiaan.

Kirjasta saa uskomattoman paljonrakennuspuita omaan ajatteluun. Suo-messa ei kai vieläkään olla totuttukonsultteihin, jotka kainostelemattakäyttävät sanaa ”minä”. Simonen tar-joilee sitä runsaasti kolmen ensim-mäisen sivun verran ja mikäs siinä.

Loisto koostuu lyhyistä luvuista, joi-ta ryydittävät lainaukset yhdeksänhenkilön haastatteluista. Mielestäniolisi ollut reilua antaa lukijoiden tie-tää, mitä haastatteluissa kysyttiin,oliko käsikirjoitus sama kaikille vairupattelivatko he vain niitä näitä.Lainaukset ovat upeita, mutta yhteyk-sistään irrotettuina aika yksinäisiä.

Muuten teksti on herkkua. Sana ”itse”on kirjan keskeisin sana:

- tunne-elämän riskejä vastaan ku-kaan ei voi ottaa vastuuta: jokai-nen käsittelee itse kriisinsä yksi-löllisten voimavarojensa mukaan.

- voit oppia sanomaan itsellesi”minä vastaan omista tunteistani”.

- tieto, jota tarvitaan turbon käyn-nistämiseksi, on meillä itselläm-me.

- voimme ottaa itsellemme takaisin

sitä valtaa, minkä olemme luovut-taneet asiantuntijoille.

- ihminen voi muuttaa ajatuksiaan.Tämä on yksinkertainen, muttavallankumouksellinen oivallus,koska se antaa vallan meille itsel-lemme.

- hyviä keinoja tutustua itseen onpaljon. Yksi on päiväkirjan pitä-minen. Kirjoittaminen ulkoistaatunteet, pelon ja ahdistuksen. Näinniitä on helpompi lähestyä.

- vain sinä itse voit muuttaa ajatus-tesi virran myönteiseksi.

Toinen johtoteema on tunteiden aika-kausi:

- järjen korostaminen on heikentä-nyt länsimaisen ihmisen taitoakuunnella sisäistä ääntään. Nyt onkuitenkin alkanut tunteiden ja in-tuition renesanssi.

- johtamiskoulutuksessa tunneäly jatunnejohtaminen ovat avainkäsit-teitä.

- tanskalaisten tulevaisuuden tutki-joiden mukaan tunteiden aikakau-si on vasta tulossa.

- tunnejohtaminen käsittää tun-teet myönteisenä voimavarana.Taloudellisen ja sosiaalisen pää-oman ohella nekin ovat pääomaa.

Kirjan kolmas esille nostama asia onns. sisäinen yrittäjyys. Kun työnteki-jöille annetaan mahdollisuus suunni-tella itse työnsä ja käyttää osaamis-taan monipuolisesti, hän sitoutuu or-ganisaation missioon ja ohjaa omiaresurssejaan yhteisiin tavoitteisiin.

Voidaan tietysti kysyä, mihin pannaanne lukuisat työntekijät, jotka halua-vat vain käydä työssä, saada palkkaaja elää oman elämänsä mukaan?

Pikkuherkkujakin Loistosta löytyy:- pelko on paha energiasyöppö ja

luovuuden lannistaja. Vaikka jär-keilemme asian, alitajunta ja ruu-mis ovat nopeampia. Pelon voikesyttää vain kohtaamalla se.Lupa loistaa liittyy läheisesti pel-koihin; erityisesti naisille tuntuuolevan ihmeen vaikeaa menestyä;aina pelätään kateutta, vähätelläänsaavutuksia, omista kyvyistä eiosata iloita.

Simosen mukaan tulevaisuudessa ta-rinat saattavat korvata yksioikoiseninformaation. Jo nykyisin niiden voi-ma tunnustetaan toipumisprosesseis-sa ja terapiassa. Myös elämän odot-tamattomissa tilanteissa tarinat tar-joavat yhteyden omaan selviytymi-seen.

Loisto sisältää paljon herkkuja. Vii-sainta lienee kuitenkin antaa tekstinviedä, eikä etsiä sen kummmempiarakenteita. Ja tekstihän vie, suoras-taan imaisee – ihan niin kuin LeilaSimosen dekkareissakin.

Ritva PiispanenFM, työnohjaaja

Helsinki

Itsenkö avulla loistamaan?Simonen, Leila(2000) Loisto. Helsinki: Voimapaja Oy. 192s.

46

RATKES 3/2001

KOULUTUSTA

RATKAISUKESKEINEN

PSYKOTERAPIAN

TERAPEUTTIKOULUTUS

Lyhytterapiainstituutti Oy järjestää kolme vuotta kestävänpsykoterapeutin ammattinimikkeen käyttöoikeuteen tähtäävänkoulutuksen vuosina 2002-2004.

Vastaavina kouluttajina toimivat sosiaalipsykologiTapani Ahola ja lääketieteen tohtori Antti Mattila .

Koulutus toteutetaan Helsingissä ja se sisältää yhteensä:• 200 tuntia teoreettista koulutusta• 100 tuntia työnohjausta• 20 tuntia ratkaisukeskeistä itsensä kehittämistä.• 100 tuntia kirjallisuuteen tutustumista• 100 tuntia harjoitustöitä

Koulutus alkaa tammikuussa vuonna 2002.Hinta: 12.000 mk/vuosi.Koulutusryhmään otetaan 20 henkilöä, joilla on sosiaali- taiterveydenhuollon alan koulutus.Vapaamuotoiset hakemukset toimitettava perille31.10.2001mennessä joko alla olevaan osoitteeseen,fax numeroon tai sähköpostiin.Hakijoiden haastattelut tullaan suorittamaan marraskuun aikana.

Lyhytterapiainstituutti OyKorppaanmäentie 2800300 HELSINKIpuh. (09) 436 2556fax. (09) 436 2604sähköposti: mail@reteaming.com

47

RATKES 3/2001

Voimavarakeskeinen työnohjaajakoulutus2002-2003, Mikkeli

TavoiteKoulutus perehdyttää osallistujat voimavarakeskeisen työskentelyn perusfilo-sofiaan, teoriaan ja käytäntöön työnohjauksen näkökulmasta. Koulutus antaaosallistujille valmiuden toimia itsenäisenä työnohjaajana.

KohderyhmäKoulutus on opetus-, sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilöstölle, joilla onvähintään opistotasoinen peruskoulutus. Koulutukseen valitaan 16 henkilöähaastattelun jälkeen.

Koulutuksen laajuus ja sisältöKoulutus rakentuu 32 lähiopetuspäivästä, vertaisryhmätyöskentelystä jaetäopiskelusta, Ohjattua opiskelua yhteensä 800 tuntia.Sisältö: Sosiaalinen konstruktionismi työnohjauksen taustateoriana. Dialogisuus,narratiivisuus, ratkaisukeskeisyys, reflektiivisyys ja työnohjaus. Yksilö-, ryhmä jatyönyhteisön työnohjaus. Minä työnohjaajana ja työnohjauksen etiikka.

KouluttajatKouluttajina toimivat psykoterapeutit, vaativan erityistason perheterapeutit:Pekka Holm, Raija Rantola-Hämäläinen ja Pertti Rinkkala

HintaKoulutuksen hinta: Lukukausi maksu 4 250 mk + 935 mk (alv 22%) = 5 185 mk.Koulutuksen kokonaishinta on 17 000 mk + 3 740 mk (alv 22%) = 20 740 mk.Hintaan sisältyy lähiopetuksen teoriaopetus ja työnohjausharjoittelun ohjaussekä opetusmonisteet.

HakeminenVapaamuotoinen hakemus, josta käy ilmi koulutus, ammatillinen historia,kokemus työnohjauksesta (annettu/saatu), mahdollinen oma terapia, Mitentyönohjaus ja koulutukseen hakeutuminen liittyvät hakijan tulevaisuuteensekä lyhyt tarina hakijan elämäntilanteesta.Hakuaika päättyy 30.10. 2001, jonka jälkeen soveltuvuushaastattelu,joka 22.11. 2001 Mikkelissä.Hakemukset: Aikuis- ja yhteisökoulutus Oy, PL 160, 50101 Mikkeli

Koulutuksen järjestäjäKoulutuksen järjestämisestä ja sisällöstä vastaa Aikuis- ja yhteisökoulutus Oy,jolle tämä on 6. vastaava koulutus. Lisätietoja koulutuksesta antaa koulutuksenjohtaja Pekka Holm, puhelin 040 5467 741 tai e-mail: pekka.holm@ofw.fi

KOULUTUSTA

48

RATKES 3/2001

KOULUTUSTA

49

RATKES 3/2001

KOULUTUSTA

Kannustava työnohjausRatkaisu- ja voimavarakeskeisyys

työnohjauksellisessa työssä jatyöyhteisöjen kehittämisessä

31.1. - 24.5.20028 lähiopiskelupäivää

Helsingissä.

Koulutuksessa paneudutaan ratkaisukeskeiseen lähestymis-tapaan työnohjauksen, työnohjauksellisten toimintamallien jatyöyhteisöjen kehittämistyön välineenä. Tavoitteena on lisätäosallistujien valmiuksia käyttää ratkaisukeskeistä lähestymista-paa niin yksilöjen kuin ryhmien ohjaustilanteissa sekä työyhtei-söjen ongelma- ja kehittämistilanteissa sekä harjoitella työtapaakäytännössä.

Koulutus sopii työnohjaajille ja työnohjauksellisia taitoja työs-sään soveltaville kehittäjille, konsulteille ja esimiehille.

Kurssin johtajana on tth, työnohjaaja ja työyhteisökehittäjäAnneli Litovaara. Muina kouluttajina toimivat mm kehittäjäPeter Sundman ja tiimivalmentaja Jukka Kataja.

Koulutuksen hinta on 5500 mk (925,03 euroa)

Katso lisää www.studium. helsinki.fi

Tiedustelut Liisa Sointu p. (09) 1912 3554email liisa.sointu@helsinki.fi

Tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia kouluttaa

Katso myös kurssitarjontawww.studium.helsinki.fi

50

RATKES 3/2001

Päivien teemana on:

Työyhteisöjen hyvinvointi ja tiimityöskentely

Koulutuspäivät on tarkoitettu sosiaali- ja terveys- sekä opetusalanammattihenkilöille, jotka ovat kiinnostuneita ratkaisukseskeisestä

työskentelytavasta sekä NLP:stä.

Lisätietoja ja ilmoittautumiset: Iin ja Yli-Iin kansalaisopisto,

Tarja Vitikka puh. 08-8198386 tai 040-5266183,e-mail tarja.vitikka@iiseutu.fi

Pohjois-Suomen Ratkes -päivätIissä 31.1.-1.2.2002

RATKAISUKESKEISTÄ JATKOKOULUTUSTASYKSYLLÄ 2001

Koulutuksemme toteutetaan opetuksellisena ryhmätyönohjauksena syksyn2001 aikana. Osa koulutuksesta on suoraa työnohjausta. Opiskelemmeosallistujien ja keskuksemme asiakkaita / työtilanteita tutkien.

Aika: 6.11., 20.11., 4.12. ja 18.12.2001 ja 15.01.2002klo 9 – 12.30

Paikka: Helsingissä

Osallistujat: 7 - 10 henkilöä, jotka voivat työssään soveltaaopiskeltavia asioita.

Hinta: 2200 mk (sis ALV 22%)

Ilmoittautumiset 23.10.2001 mennessä:Anneli Litovaara p. 0500 439457 Anneli.litovaara@sci.fiKrisse Lipponen p. 040 5184858 Klippone@dlc.fi

Runeberginkatu 15 A 6, 00100 Helsinki Puh/fax 09 454 18050, www.eeri.com

KOULUTUSTA

51

RATKES 3/2001

Ratkes ry. julkaisee vuoden vaihteessa ratkaisukeskeisten palveluiden luettelon.Jatkamme viime numerossa aloittamaamme ilmoitusten keräämistä.Tähän luetteloon meille jo aiemmin lähetetyt ilmoitukset huomioidaan.

Jos olet Ratkes ry:n jäsen ja tarjoat ratkaisukeskeistä terapiaa, koulutusta,työnohjausta tai muuta vastaavaa palvelua, niin pääset halutessasi tiedotteeseen,jota tulemme jakamaan palveluiden kyselijöille. Tarkoitus on vuosittain päivittää“keltaiset sivut” ja ne julkaistaan Ratkes-lehden yhteydessä. Ensimmäinen julkais-taan 4/2001. Sama kooste julkaistaan myös nettisivuillamme. Tiedotetta lähetämmemyös monistettuna palveluista kiinnostuneille.

Käytettävä ilmoitustila on paperiversiossa noin käyntikortin kokoinen.

Varmistaaksesi mukanaolosi toimi seuraavasti:1) Lähetä ilmoitusteksti 20.11.2001 mennessä osoitteeseen: Ratkes ry, PL 56,

00101 HKI2) Liitä mukaan n. 1/2 sivun selvitys siitä, miten teet ratkaisukeskeistä työtä.3) Ratkes ry:n hallitus pidättää itsellään oikeuden olla julkaisematta ilmoitusta,

mikäli tarjoajan työtapa ei vastaa ratkaisukeskeistä työtapaa.4) Liitä mukaan laskutusosoitteesi.5) Listalle pääsy maksaa 200 mk ja summa laskutetaan ilmoittajalta.

Kesäyliopiston järjestämien ratkaisukeskeistenpäivien aikana pidetään

Tule Ratkesin�KELTAISILLE SIVUILLE�!

Sira Niipola 050 3566 814Paula Romula (09) 4580 122

Pekka Väänänen 040 5243 157pekka.vaananen@dlc.fi

Lisätietoja asiasta saat

keskiviikkona 14.11.2001, klo 18.00-19.30Ho te l l i A r thu r

Vuorikatu 19Helsinki

R AT K E S r y : n s y y s k o k o u s

Kut

su!

Ka

ikk

i jä

se

ne

t

ter

ve

tulo

a!

Esil lä ovat sääntömääräiset asiat.- k a h v i t a r j o i l u -

52

RATKES 3/2001

ETELÄINEN KYMEENLAAKSO

Etelä-Kymeenlaakson Ratkes-ryhmä ko-koontuu perheyksikkö Topparoikan tiloissa.Saat tarkempaa tietoa ottamalla yhteyttä:Kari Lindberg p. (05) 2347 799.

ETELÄ-POHJANMAAN ALUE

Tommi Hautaniemipt. (06) 4154 182, fax: (06) 2165 540e-mail: tommi.hautaniemi@epshp.fiEsa Nordlingpt. (06) 4154 183, fax: (06) 2165 540e-mail: esa.nordling@epshp.fi

HELSINKI

Sira Niipola p. 050 3566 814Timo Rytkönen p. 045 6754 542

JOENSUUN ALUE

Eija Laine toimii Pohjois-Karjalan alueenyhdyshenkilönä p. 040 0573 254os. Nurmeksentie 58, 80100 Joensuu.Jotta yhdyshenkilö onnistuisi hyvintehtävässään, pyydetään kaikkia alueenratkaisusuuntautuneita ilmoittamaanyhteystietonsa Eijalle.

Ratkesin alueellinen toimintaAlueelliset ryhmät tekevät itsenäistä työtä ratkaisukeskeisten työtapojen ylläpitämiseksi, tutkimi-seksi ja kehittämiseksi. Tällä palstalla ne voivat päivittää tietonsa. Kun haluat verkostoitua alueesimuihin voimavarasuuntautuneisiin ihmisiin ota yhteyttä ja tule tilaisuuksiin!

KOUVOLAN ALUE

Saadaksesi seuraavista tapaamisistalisätietoa, ota yhteyttä:Erja Vanhala-Koivula p. 0400 485 827Leena Inkilä p. 050 3068 871e-mail: leena.inkila@kolumbus.fi

LAHDEN ALUE

Kokoonnumme 31.10. klo. 18-20keskustelemaan perheväkivallasta.Teemana on "Tavoitteena turvallisuus"Johdattelijoina:Jukka Ihalainen ja Timo Rytkönen.Paikka:Lahden ensi- ja turvakodin avopalvelupiste,os. Torikatu 3 B 6, Lahti.Kysyä voit lisää yhdyshenkilöltä:Jukka Ihalainen , puh: (03) 8833 171.

OULUN ALUE

Hilkka Keistinen , p. 0400 687 857e-mail: hilkka.keistinen@pp.inet.fiTarja Vitikka, pt. (08) 8198 386p. 040 5266 183e-mail: tarja.vitikka@iiseutu.fi

PORIN-RAUMAN SEUTU

Kun olet kiinnostunut ratkaisukeskeisestäyhteistoiminnasta ota yhteyttä!Teija Saine, pt. (02) 8343 384 taifax (02) 8343 384, pk. (02) 8226 919.

53

RATKES 3/2001

PORVOO

Olli Jäppinen, p. 040 7432 704

TALLINNA

Toiminta alkanut tänä syksynä. Lisätietojasaadaksesi, ota yhteyttä:Liisi Ottis e-mail: liisiottis@hot.ee

TAMPEREEN ALUE

Tampereen seudulla pohditaan parhaillaansitä, mitä on tamperelainen ratkaisukes-keisyys ja mietitään uusia näkökulmia jatapoja toimia. Tule mukaan pohdintaan!Tapaamispaikasta ja ohjelmasta ota yhteyttä:Lasse Salmi p. (03) 2110 205, 0400 701 442e-mail: lasse.salmi@vip.fi

TURUN ALUE

Toiminnasta saat tietoa:Matti Tiusanenp. (02) 2776 800, fax: (02) 2776 830,Ratkaisu-instituutti,Rauhankatu 4, Turku.

VANTAA

Patrik Silfverberg,Tikkurilan A-klinikka,p. (09) 8392 3415

KuviaEestistä

kesällä 2001Ratkes ry:n järjestämältä

I n n o s t u k s e n j a j a k a m i s e n S a f a r i l t a .

Safarista lisää seuraavassa numerossa.

...todistuksen saiRaimo Heinonen,Safarin armoitettuSeremonia-mestari.JakamassaSafarin järjestäjätAapo Pääkkö (vas.),Liisi Ottis jaTimo Rytkönen.

RyhmäkuvassaLaulasmaassa

Safariin osallistujat.

jak

am

ise

n

S a

f a

r i

l t

a

S a

f a

r i

l t

a

54

RATKES 3/2001

Malminkatu 24 C00100 HelsinkiPuh. 09-6866 7422Fax 09-6866 7420

OSUUSKUNTA TOIVO

seikkailun ja suhdeälyn osaamiskeskus

Lyhytterapiaa ja inspiroivaa keskustelua

Työnohjausta ja koulutusta sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille

Vuorovaikutusta parantavia toimintaryhmiä kouluille ja työyhteisöille

Sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä työllistymiseen liittyviä täsmähankkeita

Mikko Makkonen - YTM, tutkija, kouluttajaSinikka Kuosmanen - psykologi, varhaiskasvatuksen asiantuntijaHeli Koivuniemi - sosiaaliohjaaja, seikkailukouluttajaKari Saarinen - seikkailun ja toiminnan erikoisosaaja

Osuuskunta TOIVO

55

RATKES 3/2001

1. Ratkes-lehti julkaisee ratkaisu- ja voimava-rakeskeistä työtä käsitteleviä artikkeleita, se-lostuksia, katsauksia, keskustelupuheenvuo-roja, kirjallisuusesittelyjä, haastatteluja, kou-lutusselostuksia ja muuta aihepiiriin liittyvääaineistoa.

2. Käsikirjoitukset lähetetään osoitteella:Päätoimittaja Tapio Malinen, Kajavatie 21,06100 Porvoo. Ne toimitetaan joko diske-tillä (päällä selkeästi merkitty tekstinkäsit-telyohjelman nimi) taie-mail: tapio.malinen@porvoo.fi.

Toimitus varaa oikeuden editoida käsikir-joituksia niin että niistä tulisi tiiviitä ja suju-vakielisiä. Käsikirjoituksia ei palauteta. Tait-tamisen helpottamiseksi: älä muokkaa jamuotoile tekstiä sisennyksillä, lihavoinneillatai muilla erityistehosteilla.

3. Artikkeleiden pituus saa olla korkeintaan 12liuskaa, keskustelupuheenvuorojen ja kat-sausten 5 liuskaa ja kirjaesittelyjen 3 liuskaa.

4. Kaikkien kirjoitusten laatijoilta pyydetään seu-raavat tiedot: nimi, arvo, ammatti, työpaikkaja kirjeenvaihto-osoite ja puhelinnumero.

5. Kuviot ja taulukot otsikoidaan ja numeroi-daan. Kirjoittajat voivat lähettää toimituksenkäyttöön tekstiinsä liittyviä valokuvia taimuuta kuvamateriaalia.

6. Kirjallisuusviitteet tehdään englantilaisentavan mukaan:Heiskanen, V. (1998) Lyhytterapian hyvinlyhyt jazzologia.Ratkes 3/98, 15-17.Riikonen, E. & Smith, G.(1998)Ispiraatio ja asiakastyö. Vastapaino.

HUOM! JOS HALUAT TIETOA RATKESISTA:

SIRA NIIPOLA (puhjoht.) puh. 050 3566 814

PEKKA VÄÄNÄNEN (vpj) puh. 040 5243 157

PAULA ROMULA (siht.) puh/fax: (09) 4580 122• yleinen informaatio• tiedotus

TILIPIIRTO e-mail: yrjo.piirto@kolumbus.fi• jäsenrekisteri• jäseneksi liittymiset• osoitteenmuutokset• jäsenmaksut.

Jos saatte tietoonne kiinnostavia koulutuksia tai järjestätte itse niitä, ilmoittakaa niistä:Lasse Salmi puh 0400 701 442 / e-mail: lasse.salmi@vip.fi

panemme tiedon lehteen, mikäli lehti sopivasti ilmestyy tai internet-sivuillemme.

Käykää internetissä ja Ratkesin kotisivulla! Kotisivumme löytyy osoitteesta: www.ratkes.fiHuomio kaikki! Artikkeli-osastoon pääsy edellyttää käyttäjännimeä ja salasanaa.

Käyttäjännimi-kohtaan kirjoita: ratkes. Salasanaksi: 1999.

OHJEITA KIRJOITTAJILLE

ww

w.r

atk

es.

fiRATKES ry:n

syyskokous

Aika: keskiviikkona 14.11.2001klo 18.00-19.30

Paikka: Hotelli ArthurVuorikatu 1900100 Helsinki

Esillä onsääntömääräiset asiat.

Kaikki tervetuloa!Kut

su

Kut

su

Kut

su

56

RATKES 3/2001 Helsinki 2001 Yliopistopaino

Irtonumero

25 mk

lehti-Press M

Ratkes!

Kaikille asiasta kiinnostuneille Järjestää tapaamisia jakoulutustilaisuuksiasekä julkaisee omaa lehteä

rakentavaavuorovaikutusta

Ratkaisu- ja voimavara-suuntautuneiden työmenetelmienkehittämisyhdistys

Työkaluja ihmissuhdetyöhön,terapiaan, koulutukseen,työyhteisöjen kehittämiseen