avi opintojakso 1 - vogela.vogel.fi/avi/avi_opintojakso_1.pdf · 2008-07-01 · a. vogel institute...

Opintojakso 1 Johdanto fytoterapiaan ja fysiologian perusteisiin

Lue tämä ennen kuin aloitat

1. Tämän opintojakson tarkoituksena on antaa perustiedot fytoterapiasta ja

fysiologiasta. Kuten kaikissa oppiaineissa, vasta peruskäsitteiden tultua tutuiksi on mahdollista edetä syvemmälle aiheeseen ja käytännön sovelluksiin.

2. Mikäli olet aikaisemmin opiskellut luonnontieteitä, tämän opintojakson aineisto ei tuottane ongelmia. Jos taas aihepiiri on sinulle uusi, aineiston omaksumiseen kannattaa varata enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. Aineisto on helpompi sulattaa, kun käyt sitä läpi vain lyhyehköjä jaksoja kerrallaan.

3. Aineiston omaksumisen helpottamiseksi olemme sijoittaneet sopivien aihekokonaisuuksien loppuun ”pohdittavaksi” -ruudun. Älä siis yritäkään lukea koko aineistoa yhdellä kertaa.

4. Vastaamalla esitettyihin kysymyksiin voit testata, kuinka hyvin olet omaksunut jakson keskeisen sisällön. Voit vastata lyhyesti merkitsemällä pääkohdat ranskalaisin viivoin tai, mikä vielä parempi, kirjoittamalla lyhyet esseevastaukset. Nämä vastaukset ovat kuitenkin vain sinua itseäsi varten eikä niitä siis ole tarkoitus lähettää tarkastettaviksi.

5. Käytyäsi näin koko opintojakson läpi voit vastata koekysymyksiin.Varaa aikaa vastaamiseen riittävästi; useimmille noin 90 minuuttia on riittävä aika, mutta voit toki käyttää enemmänkin aikaa. Kokeessa voit viitata kurssin aineistoon.

Suomenkielinen laitos: © A. Vogel Oy / A. Vogel Institute, PL 64, 01451 Vantaa, 2002

Englanninkielinen alkuperäisteksti: © Bioforce Canada Inc., October 2000.

Sisällysluettelo

1 Fytoterapia ........................................................................................................................1 1.1 Johdanto......................................................................................................................1 1.2 Mitä fytoterapia on .....................................................................................................1 1.3 Fytoterapian asema modernissa lääketieteessä...........................................................3

2 Historia ..............................................................................................................................5 3 Fytoterapia tänään .........................................................................................................11

3.1 Pohdittavaksi ............................................................................................................13 4 Fytoterapeuttiset valmisteet...........................................................................................14

4.1 Määritelmät...............................................................................................................14 4.2 Nestemäiset kasvivalmisteet.....................................................................................15 4.3 Kiinteät kasvivalmisteet ...........................................................................................17

5 Kuumennuksen, kuivattamisen ja varastoinnin vaikutus kasvin vaikuttaviin ainesosiin .................................................................................................................................20

5.1 Pohdittavaksi ............................................................................................................21 6 Rohtokasvien kemiaa .....................................................................................................22

6.1 Vaikuttavien aineiden luokittelu...............................................................................22 6.2 Pohdittavaksi ............................................................................................................27

7 Haittavaikutukset ...........................................................................................................28 7.1 Sivuvaikutukset ........................................................................................................28 7.2 Toksisuus..................................................................................................................29

8 Kasvivalmisteen laatuun vaikuttavat tekijät ...............................................................30 9 Alkoholin (etanolin) käyttö fytoterapiassa...................................................................34

9.1 Pohdittavaksi ............................................................................................................35 10 Elämän edellytykset maapallolla...................................................................................36 11 Elämän kemiallinen perusta..........................................................................................37

11.1 Maapallon kehät ja materia.......................................................................................37 11.2 Aineen kemialliset rakenteet ....................................................................................38 11.3 Orgaaninen kemia.....................................................................................................39 11.4 Hiilihydraatit.............................................................................................................42 11.5 Proteiinit ...................................................................................................................43 11.6 Nukleiinihapot DNA ja RNA ...................................................................................44 11.7 Pohdittavaksi ............................................................................................................45

12 Elämän edellytykset solutasolla.....................................................................................46 12.1 Soluvaurioiden syitä .................................................................................................49

13 Soluaineenvaihdunta ......................................................................................................53 14 Yhteenveto.......................................................................................................................56

14.1 Pohdittavaksi ............................................................................................................56

A. Vogel Institute Fytoterapian jatkokurssi, opintojakso 1 1

1 Fytoterapia

1.1 Johdanto Ihminen on kautta aikojen hoitanut itseään kasveista valmistetuilla lääkkeillä. Kaikkien vanhojen kulttuurien historiasta löytyy lukemattomia viittauksia kasvilääkintään. Vuosituhansia rohtokasvit ovat olleet ihmiselle merkittävin lääkeraaka-aine, ja vielä muutama sukupolvi sitten niiden käyttö ja tuntemus olivat olennainen osa lääkäreiden ja apteekkareiden koulutusta ja ammattitaitoa.

Viimeisen puolen vuosisadan aikana on tapahtunut valtava muutos uusien synteettisten lääkevalmisteiden syrjäytettyä meillä lähes täysin perinteisen kasvilääkinnän. Kuluneiden vuosikymmenten aikana vain vahvan kasvilääkintä-perinteen maissa kuten Saksassa kasvilääketiede säilytti koko ajan asemansa osana vakiintunutta lääketiedettä.

Termiä kasvilääketiede (Herbal Medicine) sovelletaan yleisesti kasvien käyttöön sairauden hoidossa. Terminologia on peräisin 1600-luvulta, jolloin monet lääkärit (mm. Culpepper) ryhtyivät käyttämän sitä. Kasvien lääkinnällinen käyttö perustui perimätietoon ja kokemusperäiseen (empiiriseen) tietoon.

Viimeiset 50 vuotta ovat olennaisesti syventäneet tietämystämme ihmiskehon toiminnasta. Myös uudet tutkimus- ja diagnoosimenetelmät ovat antaneet lääkäreille ja tutkijoille aiempaa tarkempaa tietoa ihmiskehon fysiologiasta.

Lisääntynyt tieto on luonut perustan kasvilääketieteen uudelle tulemiselle. Kun aiemmin jouduttiin luottamaan pääasiallisesti kokemusperäiseen tietoon, nyt kyetään tieteen keinoin osoittamaan, miksi jokin kasvi tehoaa niinkuin sen on aina tiedetty tehoavan.

Uusien analyysimenetelmien avulla kasvien aktiiviset aineosat kyetään tunnistamaan. Tarkentuneet tiedot ihmiskehon toiminnoista ja biokemiasta auttavat ymmärtämään, miksi ja miten jokin aine saa aikaan tietyn vaikutuksen. Tätä kasvilääketieteen nykysuuntausta kutsutaan fytoterapiaksi (phyton = kasvi, terapeia = hoito). Sillä tarkoitetaan virallisten apteekkirohdosten ja mietojen, perinteisten rohtokasvien käyttöä sairauksien ehkäisyyn ja hoitoon.

Uusien lääkkeiden valtavan kehityksen rinnalla kiinnostus modernin fytoterapian mahdollisuuksiin on kasvanut. Näin on käynyt etenkin viimeisten 15 vuoden aikana kasvilääkkeiden tuntemuksen ja tutkimustyön voimakkaan lisääntymisen myötä.

1.2 Mitä fytoterapia on Fytoterapialla tarkoitetaan (pääasiallisesti mietojen) rohtokasvien käyttöä terveyden ylläpitämiseen sekä sairauksien torjuntaan ja hoitoon. Se on modernisoitu, länsimaistettu versio perinteisestä yrttilääkinnästä. Termin teki tunnetuksi ranskalainen lääkäri Henri Leclerc 1950-luvulla. Hän käytti rohtokasveja potilastyössään ja julkaisi useita kasvilääkintää käsitteleviä artikkeleita. Pääteoksessaan Precis de Phytotherapie hän teki tunnetuksi

Kasvilääketiede

Fytoterapia


fytoterapia-käsitteen, jonka etenkin saksalaiset omaksuivat nopeasti kuvaamaan rohtokasvien käyttöä sairauksien hoidossa ja ehkäisyssä.

Euroopassa fytoterapia-termiä käytetään tarkoittamaan kasvien lääkinnällistä käyttöä tieteenalana. Toisin kuin perinteinen, pelkästään käyttökokemuksiin nojaava kasvilääkintä, se perustuu kasveista saatuun tutkimustietoon ja kliinisiin testeihin. Se hyödyntää uusimpia analyysimenetelmiä (esim. HPLC:tä eli korkeapainenestekromatografiaa ja TLC:tä eli ohutkerroskromatografiaa).

Kasviparantajat ovat kuluneiden vuosituhansien aikana osanneet kokemusperäisesti valita oikeat kasvit erilaisten sairauksien hoitoon. Esimerkiksi Echinaceaa on osattu aivan oikein käyttää tulehdusperäisiin vaivoihin, ja Ginkgo bilobaa muistihäiriöihin.

Fytoterapiassa kasveja käytetään samalla tavoin, mutta nyt nojautuen tieteen antamiin mahdollisuuksiin eristää tietyt aktiiviset ainesosat näistä kasveista sekä tietoon niiden vaikutusmekanismista ihmiskehossa.

Nykyään voidaan osoittaa, että tietyt Echinacean ainesosat (ekinakosidi ja ekinasiini) stimuloivat immuunijärjestelmään kuuluvia imusoluja (lymfosyyttejä) ja syöjäsoluja (makrofageja). Ginkgo biloban ginkgolidien puolestaan on todettu laajentavan valtimoita, etenkin hiussuonia, ja siten parantavan niiden verenkiertoa. Modernin fysiologian avulla fytoterapia siis kykenee selittämään rohtokasvin vaikutusmekanismin ihmiskehossa.

Erilaista lähestymistapaa fytoterapian ja perinteisen kasvilääketieteen välillä voidaan erinomaisesti havainnollistaa vertailemalla kahta kasvimonografiaa eli rohdoskasvikuvausta. Toinen on brittiläisessä kasvifarmakopeassa ja toinen vastaavassa saksalaisessa laitoksessa, Komissio E:n monografiassa. Ensinmainittu, brittiläinen monografia luonnehtii Echinaceaa immunostimulantiksi ja jälkimmäinen, saksalainen monografia, sanoo Echinacean lisäävän valkoisten verisolujen määrää ja aktivoivan fagosyyttejä.

Vertaamalla näitä kahta monografiaa käy ilmi, että vaikkakin molemmat kuvaavat tehon samankaltaiseksi, saksalainen monografia nojaa suurempaan ymmärtämykseen tavasta, jolla kasvi vaikuttaa kehossa. Juuri tämä on tunnusomaista fytoterapialle.

Vaikkakin fytoterapia hyödyntää modernia tiedettä ymmärtääkseen kasvien vaikutustavan, on korostettava, ettei sen tarkoituksena ole eristää puhtaaksi kasvien tehoaineita. Tällainen menettelyhän on tunnusomaista lääketeollisuudelle, joka valmistaa esimerkiksi digoksiinia Digitaliksesta eli sormustinkukasta.

Fytoterapian kantavia ajatuksia on, että kasvi vaikuttaa parhaiten rikkomattomana kokonaisuutena. Sen lukemattomat eri aineosat - niin kaikki tunnetut kuin vielä sen mahdollisesti tuntemattomatkin aineosat - tasapainottavat ja täydentävät toistensa vaikutusta. Tämä kokonaisuus saa aikaan sen, että kasvivalmiste on toisaalta riittävän tehokas, mutta toisaalta myös turvallinen.

Miten fytoterapia eroaa perinteisestä kasvilääkinnästä


1.3 Fytoterapian asema modernissa lääketieteessä Millaisissa tilanteissa fytoterapia on parhaimmillaan? On paikallaan pohtia erilaisten hoitomuotojen valintaan vaikuttavia tekijöitä.

On selvää, että monista epäkohdistaan huolimatta nykyaikainen lääketiede on korvaamaton. Esimerkiksi 30-viikkoista keskosta ei aikaisemmin olisi kyetty pelastamaan, eikä bakteerien aiheuttamaa aivokalvontulehdusta olisi kyetty parantamaan ilman nykyisiä antibiootteja.

Monissa tilanteissa on kuitenkin paljon helpompaa ehkäistä sairaus jo ennalta kuin ryhtyä sitä parantamaan. On myös tilanteita, joissa nykyaikaiset lääkkeet eivät syystä tai toisesta tehoa halutulla tavalla. Näissä tilanteissa fytoterapia saattaa osoittautua erinomaiseksi ratkaisuksi.

Saksalainen fytoterapeutti Rudolf Weiss ehdottaa muinaiskreikkalaista Asklepiosta mukaillen seuraavanlaista menettelyjärjestystä lääkärille:

• ensin sanat

• sitten kasvit

• sitten vahvemmat, nykyaikaiset lääkkeet

• viimeiseksi veitsi.

Kiinnostavaa kyllä ensimmäiseksi keinoksi lääkärintyössä tohtori Weiss nostaa sanat eli kommunikaation potilaan kanssa. Lääkärin arvokkaimpia taitoja on empaattisuus. On tärkeää kyetä luomaan myönteinen, optimistinen ilmapiiri. Hyvin valittuja, kannustavasti lausuttuja sanoja tarvitaan myös itsehoito-ohjeita ja neuvoja annettaessa. Nämä taidot lääkäri yleensä saavuttaa kokemuksen myötä, joskin lääkäreiden kesken on tässä suhteessa suuria eroja.

Seuraavaksi hän mainitsee kasvit. Fytoterapia on yleensä parhaimmillaan elimistön häiriötilojen normalisoinnissa. Jolleivät miedot kasvivalmisteet osoittaudu tässä riittävän tehokkaiksi, avuksi otetaan voimakkaammat lääkevalmisteet.

Tämä menettelytapa on laajalti käytössä Saksassa. Esimerkiksi lievää verenpainetta hoidettaessa saksalainen lääkäri määrää useimmiten ensin kasvivalmisteen. Crataegus (orapihlajauute) onkin yksi yleisimpiä Saksassa määrättyjä, sydäntä vahvistavia kasvivalmisteita. Jollei verenpaine alene muutaman kuukauden Crataegus-kuurin jälkeen, lääkäri etsii potilaalle sopivan farmaseuttisen verenpainelääkkeen. Saksassa on myös paljon lääkkeitä, joissa on sekä kasviperäisiä että farmaseuttisia ainesosia.

Modernin lääketieteen kiistattomasta valta-asemasta huolimatta niin lääkärit, farmasistit kuin myös potilaat ovat varsin yksimielisiä siitä, etteivät synteettiset lääkeaineet kykene ratkaisemaan kaikkia terveysongelmia. Synteettisten lääkkeiden monet ennalta arvaamattomat sivuvaikutukset ovat osaltaan pakottaneet etsimään muita hoitotapoja.


Tasapainoinen näkemys on tarpeen myös luontaislääketieteen piirissä. Ei pidä kuvitella, että esimerkiksi fytoterapia tai jokin muu yksittäinen kokonaisvaltaista lääketiedettä edustava suuntaus olisi ratkaisu kaikkiin terveysongelmiin.

On kuitenkin ilmeistä, että kiinnostus fytoterapiaan on maailmanlajuisesti voimakkaasti kasvamassa. Tavallaan ympyrä on sulkeutumassa kasvilääketieteen saadessa jälleen sille kautta aikojen kuuluneen aseman osana yleistä lääketiedettä.

Myös yhä useammat lääketehtaat ovat oivaltaneet, että kasveilla on merkittävä osa tulevaisuuden terveydenhoidossa. Tämä näkyy mm. lisääntyneenä panostuksena kasvilääkkeiden tutkimiseen ja kehittämiseen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että fytoterapian käyttö on paikallaan silloin, kun

• tavanomaiset farmaseuttiset lääkevalmisteet ovat liian vahvoja tai jostakin muusta syystä sopimattomia

• kun tavanomaiset farmaseuttiset lääkevalmisteet osoittautuvat tehottomiksi.


2 Historia Fytoterapia on aina ollut olennainen osa lääketiedettä, ja siksi sen historia on itse asiassa myös koko lääketieteen historia.

Etsiessään sopivia lääkeaineita ihmiset turvautuivat ensimmäiseksi elinympäristöstään löytyviin kasveihin. Epäilemättä kasvit ovat ihmisen vanhimpia lääkkeitä. Arkeologiset hautalöydöt noin 60.000 vuoden takaa viittaavat siihen, että jo Neandertalin ihminen osasi hyödyntää rohtokasveja. Kiinassa kasveja tiedetään käytetyn lääkintään ainakin 5000 vuoden ajan.

Kaikkien vanhojen kulttuurien lääketieteessä rohtokasveilla oli keskeinen asema. Kiinasta, Egyptistä ja Kreikasta on löydetty useita kirjallisia dokumentteja, jotka osoittavat lukuisien, nykyäänkin käytössä olevien rohtokasvien olleen tunnettuja jo tuhansia vuosia sitten. Esimerkiksi egyptiläinen Papyrus Ebers noin vuodelta 1600 e.Kr. luettelee useita tuttuja rohtokasveja sekä eläinperäisiä ja epäorgaanisia rohdoksia. Esimerkkejä ikivanhoista, mutta edelleenkin käytössä olevista rohtokasveista ovat mm. korianteri, fenkoli, senna ja koiruoho eli mali. Mesopotamiassa viljeltiin jo muinaisina aikoina oopiumunikkoa, mitä voitanee pitää ihmiskunnan ensimmäisenä farmaseuttisena kokeiluna.

Myös Kiinassa kehittyi merkittävä, omaleimainen lääketiede. Esimerkiksi Ming-dynastian ajoilta (n. 1500 e.Kr.) on löydetty lukuisia kirjallisia viittauksia kasvien monipuolisesta käytöstä sairauksien hoidossa.

On kiinnostavaa, että monien kasvien lääkinnällinen käyttö keksittiin toisistaan tietämättä eri puolilla maailmaa. Miten oli mahdollista, että ihmiset oppivat käyttämään lääkkeeksi jotakin tiettyä kasvia?

Vuosituhansia sitten ei ollut lääketieteellistä järjestelmää, joka olisi kyennyt selittämään kehon toimintojen ja sairauksien välisiä yhteyksiä. Sairaus käsitettiin tavallisesti jumalien tai henkien lähettämiksi rangaistuksiksi pahoista teoista, jolloin paraneminen edellytti pikemminkin jumalien lepyttämistä kuin oikean lääkkeen löytämistä.

Eräiden teorioiden mukaan ihminen olisi eläinten tapaan kyennyt vaistonsa avulla löytämään sopivat rohtoyrtit. Kiinteässä luonnonyhteydessä elävät esi-isämme osasivat epäilemättä nykyihmistä paremmin hyödyntää ympäristöään pysyäkseen terveinä ja ylipäätään hengissä.

Tällainen vaistonvarainen toiminta on ominaista vapaana luonnossa eläville eläimille. Ne osaavat säännöstellä syömänsä ruoan määrän kulutuksen mukaan ja olla tarvittaessa syömättä eli paastota. Eläimillä on hämmästyttävä kyky tunnistaa syötävät ja vastaavasti myrkylliset kasvit. Ne osaavat myös vaistonvaraisesti lääkitä itseään syömällä tiettyjä rohtokasveja, kun ne tuntevat itsensä sairaiksi. Voidaan ajatella, että alunperin vaistonvaraisesti sekä sittemmin myös tietoisesti kokeilemalla, yrityksen ja erehdyksen kautta, ihmiset löysivät eri puolilla maailmaa oikeat rohtokasvit.

Noin 5000 vuoden ajan parantaminen on ollut oma, jatkuvasti muuttuva ja laajeneva tieteenalansa. Eri kulttuurien lääketieteen kehityksen historiaa vertailemalla voi havaita lukuisia yhteneväisyyksiä. Seuraavassa tarkastelemme

Varhaishistoria


lyhyesti kiinalaista lääketiedettä, intialaista ayurveda-lääketiedettä, kreikkalaista ja roomalaista lääketiedettä ja viimeksi modernia eurooppalaista lääketiedettä sekä fytoterapiaa sen osana.

Kiinalainen lääketiede samoin kuin ayurveda ovat ne kaksi suuntausta, jotka ovat pysyneet olennaisilta osin lähes muuttumattomina kautta vuosituhansien. Kiinalaisen lääketieteen juuret juontavat yli 5000 vuoden taakse. Sen varhaisimmat vaiheet ovat hämärän peitossa, mutta on ilmeistä, että kiinalaisten tiedot rohtoyrteistä sekä eläinperäisistä ja epäorgaanisista lääkeaineista olivat huomattavasti korkeammalla tasolla kuin muiden tuon ajan kulttuurien. Kiinalainen lääketiede alkoi vähitellen levitä Eurooppaan ajanlaskumme toisella vuosisadalla, ja suuremmassa määrin vasta löytöretkeilijöiden kuten Marco Polon myötä. Historiasta tiedetään kiinalaisen opiumin ja raparperin olleen yleistä kauppatavaraa jo Kristuksen syntymän aikoihin.

Kiinalainen lääketiede perustui ja perustuu edelleenkin ajatukselle tasapainosta. Sairauden ajatellaan olevan seurausta kehon eri alueilla tai kanavissa syntyneestä epätasapainosta. Keskeistä kiinalaisen lääketieteen oppirakennelmassa on ajatus viidestä elementistä. Nämä ovat puu, tuli, maa, metalli ja vesi. Erikseen ovat vielä sellaiset käsitteet kuinYin ja Yang sekä Qi (Chi), jolla tarkoitetaan elämän voimaa tai energiaa. Näiden kolmen käsitteen avulla selitetään terveydentilan vaihtelut.

Vaikkakin kiinalainen lääketiede selittää sairauksien johtuvan edellä mainittujen elementtien ja käsitteiden keskinäisestä epätasapanosta, lopputulos on usein sama kuin länsimaisessakin lääketieteessä. Hyvä esimerkki on vaikkapa ihottumaan käytetyt rohtokasvit. Kiinalaisen käsityksen mukaan ihottumissa on yksinkertaisesti kysymys kehossa syntyneestä ylilämmöstä, joka ilmenee ihon ärsytyksenä. Hoidoksi suositellaan viilentäviä rohtoyrttejä.

Analysoitaessa kiinalaisten tähän tarkoitukseen käyttämiä yrttejä voidaan todeta niiden sisältävän monia kiinnostavia aineosia kuten luonnollisia steroideja. Länsimainen lääketiede taas pitää steroideja varsin tehokkaina ihottumien hoitoon, koska ne lievittävät tulehdusta (”kuumuutta”). Niitä sisältäviä voiteita käytetäänkin meillä yleisesti ihottumiin.

Ayurveda-lääketieteen ikää ei osata tarkoin määritellä. Varhaisimmat maininnat kasvilääkkeistä ovat noin 1700-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, mutta on ilmeistä, että yrttilääkkeitä on käytetty Intiassa jo paljon aikaisemminkin. Ayurveda-lääketiede on uudempaa perua kuin perinteinen kiinalainen lääketiede, mutta huomattavasti vanhempaa kuin länsimainen lääketiede. Ayurvedassakin tasapaino on keskeinen käsite. Kehon sisäisen tasapainon mutta myös ulkoisen, elinympäristöön liittyvän tasapainon saavuttaminen on olennaista sairaudenhoidossa.

Ayurvedassakin on viisi elementtiä: maa, ilma, tuli, vesi ja eetteri. Tämä viittaisi sen saaneen vaikutteita Kiinasta tai muista vanhoista kulttuureista, esimerkiksi muinaisesta Kreikasta. Myös Ayurvedassa elämän voimalla, josta käytetään nimitystä prana, on keskeinen merkitys.

Ayurvedassa käytetään runsaasti rohtokasveja. Monet näistä jo muinoin käytetyistä kasveista kuuluvat edelleenkin intialaisen ayurveda-lääkärin lääkevalikoimaan.

Perinteinen kiina-lainen lääketiede

Ayurveda


Länsimaisen lääketieteen juuret ovat kreikkalaisessa lääketieteessä. Viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua elänyt kreikkalainen Empedocle määrittelee elämää ylläpitäviksi elementeiksi maan, ilman, tulen ja veden. Niiden ajateltiin olevan yhteydessä neljään ruumiinnesteeseen: mustaan sappeen, vereen, keltaiseen sappeen ja flegmaan. Kreikkalaisen oppirakennelman mukaan sairauden syynä oli näiden nesteiden välinen epätasapaino.

Myös pahojen henkien ja muiden yliluonnollisten voimien uskottiin aiheuttavan sairauksia ja kuolemaa. Nämä Empedoclen teoriat olivat varhaisimpia, länsimaista lääketiedettä hallitsevia käsityksiä.

Hippokrates (462 e.Kr.) on kiistatta aikansa tunnetuin lääkäri. Häntä pidetään edelleenkin länsimaisen lääketieteen isänä. Hän käytti kehon epätasapainotilojen korjaamiseen kolmeasataa erilaista lääkeainetta. Lisäksi hän antoi ruokavalio-ohjeita ja kehotti tekemään muutoksia elämäntapoihin. Hänen kerrotaan käyttäneen hoitotyössään myös hierontaa ja vesiterapiaa.

Yksi Hippokrateen teorioista kuului: ”On tärkeämpää tietää, millainen sairastunut henkilö on kuin että millainen hänen sairautensa on.” Kokonaisvaltaisella lääketieteellä on siis todella pitkät perinteet!

Rohtokasvien käyttö perustui ilmeisesti kokemukseen, mutta kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Theophrastus laati yrttikirjan, jossa oli kuvailtu 455 rohtoyrttiä. Monet niistä ovat käytössä tänäkin päivänä.

Rooman valtakunnan aikaan lääketieteessä tapahtui ensimmäisen kerran merkittävää kehitystä. Roomalaiset oivalsivat ensimmäisinä puhtaan veden, viemäröinnin ja siten hygienian merkityksen. Heidän toimintansa edusti ensimmäistä kertaa ennalta ehkäisevää terveydenhoitoa. Roomalaiset olivat myös ensimmäisiä, jotka ryhtyivät eristämään tiettyjä sairauksia potevia tartunnan ehkäisemiseksi.

Yrttilääkkeiden käyttö kukoisti Rooman keisarien aikaan. Niiden käytön he olivat paljolti omaksuneet kreikkalaisilta.

Roomalaisen Celsuksen kirjoittamassa lääketieteellisessä käsikirjassa kuvailtiin rohtokasvien, mineraalien ja tiettyjen myrkyllisten aineiden kuten elohopean, arseenin ja lyijyn käyttöä lääkkeenä. Dioscorideen kirjoittamassa yrttikäsikirjassa esitellään 600 kasvia, joista kaikista oli värilliset piirrokset. Galenos yritti ensimmäisenä kehittää lääkkeiden laadunvalvontaa ja kehotti viranomaisia tarkastamaan lääkevalmisteiden sisältöä. Historia ei kuitenkaan kerro, kuinka hyvin viranomaiset tässä onnistuivat. Galenos ryhtyi ensimmäisenä länsimaisessa lääketieteessä yhdistelemään eri rohtoyrttejä. Näitä yhdistelmävalmisteita nimitettiin galeenisiksi valmisteiksi, ja termi on käytössä tänäkin päivänä.

Rooman valtakunnan hajoaminen merkitsi tiedon kehityksen pysähtymistä ja taantumista Euroopassa. Nimitys pimeä keskiaika kuvaa hyvin ajanjaksolle ominaista pysähtyneisyyttä ja taantumusta niin kulttuurin kuin tieteidenkin alalla. Myös lääketiede oppina samoin kuin kasvilääkintään liittyvä osaaminen taantuivat.

Länsimaissa luostarilaitos koitui kasvilääkinnän pelastukseksi. Luostareissa rohtokasvien viljely ja tieto niiden käytöstä säilyivät rauhattomina aikoina. Luku-

Kreikkalainen lääketiede

Roomalainen lääketiede

Persialainen / arabialainen lääke-tiede


ja kirjoitustaitoiset munkit ja nunnat kykenivät perehtymään vanhoihin yrttikäsikirjoihin, kirjaamaan omia havaintojaan ja siten säilyttämään ja viemään eteenpäin yrttilääkintää.

Rooman valtakunnan hajoaminen loi tyhjiön, jota muslimivaltiot alkoivat täyttää. Islamin valtakautta kesti lähes tuhat vuotta. Persialaiset ja arabialaiset omaksuivat Galenoksen opit, mutta lisäsivät lääkevalikoimaan monia tärkeitä yrttejä kuten kamferin, sennan ja santelipuun. Heidän aikanaan farmasiasta tuli itsenäinen tiede lääketieteen ohella. Tähän saakka kasvilääketieteen ja lääketieteen historia onkin paljolti yhtenevä.

11. vuosisadalla kuuluisa lääkäri Avicenna kirjoitti laajan lääketieteellisen tietoteoksen. Tämä teos oli perustana länsimaiselle lääketieteelle monien vuosisatojen ajan.

Muslimien vallan muretessa eurooppalainen kulttuuri alkoi elpyä tultaessa renessanssiin. 1300-luvulta alkanut kehitys huipentui Kolumbuksen löytöretkiin. Tehtiin useita merkittäviä keksintöjä, ja tänä aikakautena luotiin pohja fysiikalle ja kemialle tieteenaloina. Kaikki kulttuurin alat, tiede mukaan lukien, edistyivät suurin harppauksin.

Kirjapainotaidon keksimisen myötä 1500- ja 1600-luvuilla painettiin useita yrttilääkintää käsitteleviä kirjoja. Kirjoja käännettiin klassisesta kreikasta useille kielille. Kasvilääkintään liittyvä tieto lisääntyi mm. William Turnerin (1568), John Parkinsonin (1640) sekä Nicholas Culpepperin (1652) teosten myötä. Nämä kasvitieteilijät tekivät tunnetuiksi monia tänäkin päivänä käytettäviä rohtokasveja.

1500-luvulla Paracelsukseksi itsensä nimennyt lääkäri alkoi kyseenalaistaa pitkään vallinneita käsityksiä ruumiinnesteiden epätasapainosta. Hän käsitti sairauden ulkoisena tapahtumana ja esitti, että kasveissa on aktiivisia ainesosia, jotka kykenevät vaikuttamaan sairauksiin. Hänen aikanaan raivosivat monet vaikeat epidemiat kuten paiserutto, malaria ja syfilis. Paracelsus myös esitti näkemyksen, jonka mukaan kaikki aineet ovat periaatteessa myrkyllisiä. Vain annos ratkaisee, onko kyseessä ruoka, lääke vai myrkky.

Länsimaisen lääketieteen merkittävin edistysaskel otettiin kuitenkin vasta 1700-luvulla, kun jo aikoinaan roomalaisten keksimä hygienian ja terveyden välinen yhteys jälleen oivallettiin. Skotti Jenner, ranskalainen Pasteur ja saksalainen Koch olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka ymmärsivät tarttuvien sairauksien olevan mikro-organismien aiheuttamia. Näin he myös oivalsivat, että puutteellinen hygienia edisti sairauksien tarttumista ihmisestä toiseen ja epidemioiden syntymistä. Lister oli ensimmäinen lääkäri, joka ymmärsi instrumenttien steriloinnin merkityksen.

Länsimaisessa lääketieteessä rohtokasveja käytettiin yleisesti aina 1400-luvulta 1800-luvun lopulle saakka.

Myös Suomessa rohtokasveja käytettiin yleisesti sairauksien hoitoon 1800-luvun lopulle saakka. Ne olivat varsinkin tavallisen kansan keskuudessa lähi-ympäristöstä tuttuja, yleisiä kasveja. Monet niistä kuten siankärsämö, piharatamo, kamomillasaunio ja kataja ovat edelleenkin suosittuja rohtoyrttejä. Elias Lönnrot

Varhainen länsi-mainen lääketiede

Rohtokasvien käytön historiaa Suomessa


keräsi kansan lääkitsemistietämyksen Suomen talonpojan kotilääkäri -nimiseksi kirjaksi vuonna 1839, jonka sisältö pätee pääsosin vieläkin.

Lääkitseviä kasveja myös viljeltiin. Viljely sai alkunsa nk. luostarifarmasian myötä jo 1200-luvulla suomalaisissa luostareissa ruotsalaisten emoluostareiden mallin mukaisesti. Myöhemmin linna-apteekit ja pappilat perivät luostareiden roolin lääkekasvikulttuurin säilyttäjinä ja edistäjinä Ruotsi-Suomessa.

Vuodesta 1648 apteekkilaitos toimi lääkekasvien viljelijänä ja tuntijana sekä luonnollisesti myös niistä valmistettujen kasvilääkkeiden valmistajana. Apteekkarit velvoitettiin henkilökohtaisesti pitämään lääkeyrttipuutarhaa. Tämä käytäntö oli meillä voimassa aina 1930-luvulle saakka.

Vuonna 1785 tri William Withering mainitsee sormustinkukan eli Digitaliksen hyödyllisenä lääkkeenä sydämen vajaatoimintaan. 1800-luvulla päähuomio lääketieteessä kiintyi kivunlievitykseen. Tähän tarkoitukseen käytettiin alkoholia, oopiumia, kannabista ja hyoskyamiinia. Tuon ajan lääkärit käyttivät sormustinkukkaa sydänvaivoihin, kloroformia (jota tislataan alkoholista ja kalkista) anestesiaan ja kivun lievitykseen esimerkiksi synnytyksissä ja leikkauksissa.

Historiassa kerrotaan surkuhupaisa tapaus japanilaisesta tutkijasta, joka opiskeli länsimaisten lääkekasvien käyttöä. Hän halusi testata hyoskyamiinityyppisten alkaloidiseosten tehoa anestesialääkkeenä. Hänen ikääntynyt äitinsä suostui koehenkilöksi, sillä tämä kuolisi kumminkin melko pian. Tutkija muutti kuitenkin mielensä ja päätti pyytää vaimoaan koehenkilöksi, mihin tämä suostuikin. Perusteluna oli, että tutkija kyllä voisi hankkia uuden vaimon, muttei uutta äitiä.

Tieteen kehittyessä monilla tutkijoilla oli kunnianhimona kyetä eristämään kasveista niiden aktiiviset, tehokkaat ainesosat – seikka, johon jo Paracelsus oli viitannut vuosisatoja aikaisemmin. 1800-luvun alussa saksalainen Friedrich Serturner, 20-vuotias farmasisti, onnistuikin eristämään oopiumin vaikuttavan ainesosan morfiinin. Muutamia vuosia myöhemmin onnistuttiin eristämään atropiini belladonnasta ja malarialääke kiinapuun kuoresta. Vuonna 1869 onnistuttiin eristämään kokaiini koka-kasvin lehdistä. Sitä käytettiin paikallis-puudutukseen pienehköissä leikkauksissa.

Seuraava askel oli valmistaa kasvista eristetty tehoaine synteettisesti laboratorioisssa. Aluksi pyrittiin kopioimaan luonnossa esiintyvän, esimerkiksi kasvin aktiivisen aineosan kemiallinen rakenne. Sittemmin ryhdyttiin valmistamaan samankaltaisia uusia kemiallisia rakenteita, joita ei luonnossa esiinny.

Mainio esimerkki yllä kuvatusta menettelystä on aspiriini. Ranskassa oli vuosisatoja käytetty lääkintään pajunkuorta, joka sisältää salisiini-nimistä tehoainetta. Vuonna 1827 erään ranskalaisen kemistin onnistui eristää samainen tehoaine pensasangervosta (Spirea), ja puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1899, salisiinin pohjalta syntetisoitiin asetyylisalisyylihappo eli aspiriini. Näin ihminen oppi jäljittelemään luontoa, eristämään luonnossa esiintyviä tehoaineita ja mukauttamaan niitä. Tämä kehitysaskel mahdollisti farmaseuttisen teollisuuden synnyn.

Nykyaikainen lääketiede


1900-luvulla kasveista löydettiin, eristettiin ja valmistettiin synteettisesti yhä uusia tehoaineita. Kun tietämys ihmiskehon fysiologiasta eteni suurin harppauksin 1900-luvun jälkipuoliskolla, lääketeollisuus on kulkenut voitosta voittoon.

Kuten jo aikaisemmin todettiin, moderni fytoterapia tukeutuu fysiologiaan selittäessään kokonaisen kasvin ja niistä valmistettujen uutteiden vaikutusta. Tämä tietämys auttaa tulevaisuudessa hyödyntämään yhä suuremmassa määrin fytoterapiaa osana nykyaikaista lääketiedettä.

Tämän päivän lääketeollisuus ei ole riippuvainen kasviraaka-aineesta kehittäessään ja valmistaessaan uusia rohdosvalmisteita, sillä kasvien molekyyli-rakenteet kyetään tuottamaan keinotekoisesti tietokoneiden avulla. Tästä huolimatta kasveja arvostetaan lääketeollisuudessa edelleenkin. Ne toimivat malleina uusia lääkevalmisteita kehitettäessä. Kliinisessä hoitotyössä kasvivalmisteilla saadut kokemukset toimivat usein kimmokkeina uusien lääkevalmisteiden kehittämiselle. Onkin kuvaavaa, että suuret lääketehtaat lähettävät edelleenkin tutkijansa eri puolille maailmaa etsimään uusia rohtokasveja ja tutkimaan perinteisiä rohtoja. Toiveena on löytää kasveista uusia tehoaineita, eristää ne ja kehittää niistä entistä tehokkaampia lääkkeitä. Tuore esimerkki tästä on taksoli, jota on viime vuosina laajasti käsitelty tieteellisissä julkaisuissa. Taksoli on alun perin eristetty marjakuusesta (Taxus) ja osoittautunut lupaavaksi syövän hoidossa.

Emme edelleenkään tiedä läheskään kaikkea kasveista. Lukemattomat kasvit odottavat vielä tunnistamistaan tullakseen fytoterapeuttisesti hyödynnetyiksi. Luonnollisten kasvuympäristöjen taantuminen ja arvokkaiden raaka-ainelähteiden kuten sademetsien ryöstökäyttö ja tuhoaminen ovat fytoterapian parissa työskenteleville suuri huolen aihe.

Myös farmaseuttisten valmisteiden aiheuttamat sivuvaikutukset ovat merkittävä huolenaihe. Niitä esiintyy tehoaineiden puhtaaksi eristämisestä ja niiden vaikutuksiin kohdistuneesta laajasta tutkimuksesta huolimatta. Sivuvaikutukset ovat monesti varsin vakavia, ja joskus täysin ennalta aavistamattomia. Fytoterapeuttiset kokonaiskasviuutteet sen sijaan ovat huomattavasti turvallisempia. Oikein käytettyinä mietoihin kasvivalmisteisiin ei yleensä mahdollisia allergisia reaktioita tms. lukuunottamatta liity vakavia sivuvaikutuksia.

Monien mielestä nykylääketiede ei kykene pelkästään kemoterapian ja kehittyneen kirurgian keinoin hoitamaan menestyksellisesti kaikkia ajallemme tyypillisiä sairauksia. Monissa tapauksissa kasvilääkkeet samoin kuin homeopatia yhdessä terveellisten elämäntapojen ja ravinnon kanssa johtavat huomattavasti parempaan lopputulokseen kuin pelkkä tavanomainen lääketieteellinen hoito.

Tulevaisuus


3 Fytoterapia tänään Mitä tarkoitetaan yrteillä, rohtoyrteillä, rohtokasveilla tai lääkekasveilla?

Rohtoyrtit määritellään eri tavoin riippuen yhteydestä, missä termiä käytetään.

• Kasvitieteellisesti nimitys rohtoyrtti viittaa aina ruohovartiseen, siemeniä tuottavaan kasviin, joka kuolee kasvukauden päätyttyä

• Ruoanlaitossa yrtti-nimitystä käytetään maustamiseen tarkoitetuista kasveista

• Lääketieteessä rohtoyrtti-käsite on rajatumpi kuin lääkekasvi. Sillä tarkoitetaan käsittelemätöntä kasviperäistä raaka-ainetta, jota käytetään (pääasiallisesti kroonisten) sairauksien hoitoon ja parantamaan tai säilyttämään terveyttä.

Joitakin yrttejä käytetään joko vain ruoaksi tai mausteeksi (esimerkiksi kumina) tai vain lääkkeeksi (esimerkiksi ginkgo). Joitakin taas käytetään molempiin tarkoituksiin riippuen käyttäjän tarkoitusperistä. Esimerkiksi valkosipuli on ruokaa, kun sitä käytetään mausteeksi ruoanlaitossa, mutta lääkettä kun sitä nautitaan verenpaineen tai kolesterolitason alentamiseksi. Monet käyttävätkin rohtoyrttejä samanaikaisesti molempiin tarkoituksiin. Yleensä kuitenkin rohtoyrttiä käytetään selvästi joko vain lääkkeeksi tai ruoaksi.

Lääkekasveilla on merkittävä asema tämän päivän lääkinnässä. Nykyäänkin kaikista länsimaisista lääkemääräyksistä noin neljäsosa sisältää vaikuttavana aineena jotakin luonnon tuottamaa, useimmiten kasviperäistä ainetta. Määrän arvellaan kasvavan niin, että lähiaikoina jo joka toinen lääkemääräys Euroopassa sisältää kasvilääkkeitä.

Kasvilääkkeiden käyttö vaihtelee Euroopassa eri maiden kesken. Saksa on johtava maa kasvipohjaisten lääkkeiden käytössä. Siellä niillä on tärkeä rooli lääkinnässä, ja niitä määrätään rutiininomaisesti. Monet Saksassa käytetyistä lääkkeistä sisältävät sekä kasviperäisiä että farmaseuttisia (synteettisiä) aineosia. Tällainen erilaisten komponenttien yhdisteleminen tullee yleistymään. Meillä tunnetaan esimerkiksi ginsengin ja synteettisten vitamiinien yhdistelmävalmisteet.

Fytoterapeuttiset kasvivalmisteet eli fytoterapeutikat jaetaan kahteen pääryhmään. Näistä käytetään termejä forte (voimakkaat) ja mite (miedot) fytoterapeutikat. Näiden luokkien väliin jää suuri joukko rohtokasveja (semiforte).

Modernit fytotera-peuttiset valmisteet

Forte- ja mite-fytoterapeutikat


Taulukko 1. Esimerkkejä erilaisten fytoterapeuttisten kasvien luokittelusta

Mite Semiforte Forte

Sydänsairaudet Orapihlaja Kielo Sormustinkukka (Digitalis)

Ruoansulatuskanava Kamomilla Lakritsi Lemmonmarja (Belladonna)

Hermosto Mäkikuisma Oopiumi

Rohtovirmajuuri (Valeriaana) Morfiini

Taulukko 1 osoittaa, etteivät läheskään kaikki kliinisesti käytetyt rohtokasvit ole mietoja eli mite-fytoterapeutikoita. Yllä oleva luokittelu on perustunut käytännöstä saatuihin kokemuksiin. Monissa tapauksissa ei kuitenkaan voida osoittaa minkäänlaista standardia tai mitattavaa keinoa rohtokasvin tehon arvioimiseksi. Silloin valitaan jokin kasville tyypillinen vaikuttava aine ns. merkkiaineeksi, jonka laadulla ja pitoisuudella kuvataan kasvin hoitolaatua. Tällainen on esimerkiksi mäkikuisman hyperisiini, jota on oltava ”hyvässä” valmisteessa tietty määrä. Kuitenkin tiedetään, että mäkikuisman vaikutukset masennukseen johtuvat ainakin yhtä paljon sen sisältämistä hyperforiinista ja flavonoideista. Yhden tehoaineen mittaaminen ei takaa kokonaisvaikutuksen tasalaatuisuutta.

Tiettyjen kasvien kuten lemmonmarjan, sormustinkukan ja oopiumunikon osalta luokitus on selvä. Samoin myös sellaiset rohtokasvit kuin kamomilla, neidonhiuspuu (ginkgo) sekä rohtovirmajuuri eli valeriaana tiedetään vaikutukseltaan miedoiksi, eikä niiden käytön ole todettu aiheuttavan vakavia sivuvaikutuksia.

Termi mite eli mieto ei tarkoita, etteikö kyseisellä rohtokasvilla olisi vaikutusta. Termi pikemminkin kuvaa rohtokasvin suhteellista turvallisuutta, tai toisin ilmaistuna, sen korkeaa terapeuttista indeksiä (käytettävyyttä).

Käsitettä terapeuttinen indeksi käytetään farmasiassa osoittamaan farmaseuttisen valmisteen hyöty/haittasuhdetta. Teoreettisesti (ja matemaattisesti) suhde kuvaa niiden käyttäjien lukumäärää, jotka hyötyvät valmisteesta suhteutettuna niiden lukumäärään, joille valmiste aiheuttaa haitallisia sivuvaikutuksia, joista äärimmäinen on kuolema. Korkea indeksi ilmaisee näin ollen, että valmiste on suhteellisen turvallinen ja että sen käytöstä on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Miedoille rohtokasveille on tunnusomaista nimensä mukaisesti mieto, mutta laaja-alainen vaikutus. Forte-valmisteisiin verrattuna mite-fytoterapeutikoiden miedomman ja hitaamman vaikutuksen vastapainona on käytön turvallisuus. Hyvä esimerkki on valeriaana, jonka vaikutuksen voimakkuus ja nopeus ovat riittävät sen käyttöön rauhoittavana, nukahtamista helpottavana kasvilääkkeenä.

Valeriaana on erinomainen rohtokasvi hermostollisiin häiriöihin. Parhaimmillaan se on anksiolyyttinä (pelko- ja jännitystiloihin käytettävänä

Terapeuttinen indeksi


lääkkeenä). Sitä käytetään myös antidepressiivisenä eli masennuksia torjuvana rohtokasvina.

Suomessa samoin kuin useimmissa muissakin maissa vapaasti kaupan olevat kasvivalmisteet ovat mite-fytoterapeutikoita. Voimakkaat forte-fytoterapeutikat ovat vain apteekeissa myytäviä lääkkeitä. Suomen lääkeluettelo vetää rajaa rohtokasviluokitteluun. Meillä onkin monien muiden maiden käytäntöön verrattuna huomattavasti useammat kasvit vedetty Lääkelain piiriin semifortekasveiksi. Esimerkiksi valeriaana on meillä luokiteltu semiforteksi.

3.1 Pohdittavaksi 1. Kuvaile lyhyesti, miten fytoterapia tieteenalana on kehittynyt perinteisestä

yrttilääkinnästä.

2. Miten rohtokasvit yleisimmin luokitellaan?


4 Fytoterapeuttiset valmisteet Fytoterapeuttisia valmisteita on saatavilla monissa eri lääkemuodoissa ja monin eri tavoin valmistettuina.

4.1 Määritelmät Aluksi on tärkeää selvittää erilaisten käsitteiden ja termien sisältö.

Ennen työstämistä yrtit on hienonnettava käyttöä ajatellen sopivan hienojakoisiksi. Hienontaminen on tarpeen jo käsittelyn helpottamiseksi, mutta sen avulla lisätään myös kasvin hyödynnettävää pinta-alaa.

Hienontaminen oli aikoinaan yrttilääkkeiden valmistuksen työläin vaihe. Yrttejä jauhettiin tuntikausia mortteleissa tai hienonnettiin petkeleellä. Nykyaikaiset koneet suoriutuvat tästä työvaiheesta nopeasti ja tehokkaasti. Jos valmistusprosessi edellyttää jauhamista, sitä varten on nykyään erikoismyllyt ja -siivilät.

Uuttaminen on työvaihe, jossa hienonnetusta kasviraaka-ainemassasta erotetaan nesteisiin liukenevat ainesosat. Tavoitteena on valmiste, joka on riittävän vahva ja joka sisältää optimaalisen määrän tehoaineita. Valmisteen vaikutustavan on oltava ennakoitavissa ja vaikutuksen toistettavissa.

Uuttoaineeksi valitaan neste, joka tehokkaimmin erottaa halutut aineosat tietystä kasvista. Uutosmassa puristetaan ja siivilöidään, jolloin jäljelle jää puristusjäte eli mäski.

Rohtokasveista voidaan uuttamismenetelmällä valmistaa hauteita, keitteitä ja alkoholiuutteita eli tinktuuroja. Hauteissa ja keitteissä uuttajana käytetään tavallisesti vettä. Tinktuuroja valmistettaessa maseroimalla tai perkoloimalla uuttajana käytetään tavallisimmin vesi/alkoholiseosta.

Maseraatio on menetelmä, jossa rohtokasvimassaa haudutetaan huoneenlämmössä. Käytettävän uuttoaineen on kyettävä estämään kasvimassan käyminen ja pilaantuminen uuttamisprosessin aikana, joka saattaa kestää kaksikin viikkoa.

Useimmissa tapauksissa maseraatiossa käytetään vesi/alkoholiseosta. Joidenkin yrttien uuttamiseen viinietikkakin sopii. Kasviraaka-aine hienonnetaan tai jauhetaan ja peitetään vesi/alkoholiseoksella. Seosta sekoitetaan ja se säilytetään kannellisessa astiassa määrätty aika viileässä ja pimeässä paikassa. Lopuksi juokseva neste valutetaan astiasta, ja märästä massasta puristetaan neste uutteeseen mahdollisimman tarkkaan. Näin saatu neste siivilöidään ja pullotetaan.

Perkolaatio on tehokas uuttamismenetelmä. Kotikeittiöissä sen yleisin sovellus on kahviperkolaattori (kahvinkeitin, jossa vesi nousee putkea pitkin yläpuolella olevaan kahvisäiliöön ja valmis kahvi valuu sieltä takaisin vesisäiliöön).

Perkolaatiossa uutosnesteen annetaan tippua hienoksi jauhetun, pylväsmäiseen perkolaattoriin painellun kasvimassan läpi. Nestettä lisätään niin, että se peittää kokonaan kasvimassan. Astia suljetaan. Uutosaika on noin vuorokausi. Lopuksi

Hienontaminen

Uuttaminen

Maseraatio

Perkolaatio


neste valutetaan perkolaattorista hitaasti tipoittain, samalla kun kasvimassaan lisätään nestettä tarpeen mukaan siten, että se on koko ajan uuttonesteen peitossa.

Perkolaatiolla saatua uutetta käytetään myös tablettien ja kapseleiden valmistukseen. Nykyään perkolaatiota käytetään melko harvoin kasviuutteiden valmistukseen.

4.2 Nestemäiset kasvivalmisteet Nestemäisillä kasvivalmisteilla on monia huomattavia etuja, mistä syystä niitä käytetään yleisesti fytoterapiassa. Yksi suurimmista hyvistä puolista on valmistusprosessin yksinkertaisuus, joka säästää kasvin tehoaineita. Oikeaoppisesti tehdyn nestemäisen kasvivalmisteen kemiallinen koostumus vastaa pitkälti alkuperäisen yrtin koostumusta. Nesteuutteiden annostelu on myös helppoa ja mahdollistaa tarpeenmukaisen yksilöllisen annostuksen.

Suurin haitta on nesteiden maku. Esimerkiksi karvasaineita sisältävien yrttien maku on kuitenkin tärkeä osa lääkkeen terapeuttista vaikutusta, koska karvas maku stimuloi ruoansulatusnesteiden eritystä. Monet tällaisia valmisteita käyttävät tottuvat niille ominaisiin makuihin ja oppivat jopa pitämään kasvilääkkeensä ominaismausta.

Nestemäisiä kasvivalmisteita ovat hauteet, keitteet, kasviuutteet eli tinktuurat, nesteuutteet ja puristemehut.

Hauteita käytetään, kun kasvin vaikuttavat aineet liukenevat helposti veteen ja kun ne irtoavat helposti kasvisolukosta. Lehdistä, kukista ja yleensä muista kuin puumaisista kasvinosista voi yleensä valmistaa haudetta.

Haude valmistetaan seuraavasti: kasvi tai sen osat hienonnetaan tai murskataan, ja kasvisilpun päälle kaadetaan kiehuvaa vettä. Seoksen annetaan hautua kannen alla puolisen tuntia välillä hämmentäen. Seos siivilöidään, ja kirkas neste, haude, käytetään. Tavallisin käytännön sovellus on yrttiteen valmistus.

Menetelmää käytetään silloin, kun vaikuttavat aineet ovat vesiliukoisia mutta vaikeasti irrotettavissa kasviraaka-aineesta, esimerkiksi juurista, puunkuoresta tai muista puumaisista osista. Keite valmistetaan kaatamalla hienonnetun kasviaineksen päälle kylmää vettä ja keittämällä seosta jonkin aikaa, joissakin tapauksissa jopa nelisen tuntia. Lopuksi keite jäähdytetään ja siivilöidään.

Hauteiden ja keitteiden valmistuksessa kasviraaka-ainetta joudutaan kuumentamaan, mikä saattaa muuttaa tai tuhota kasvin herkkiä ainesosia. Näiden menetelmien avulla kyetään hyödyntämään ainoastaan kasvin vesiliukoiset ainesosat, jolloin esimerkiksi rasvaliukoiset aineet jäävät kokonaan hyödyntämättä.

Keitteen valmistaminen on työläs, mutta joskus ainoa tapa valmistaa uute kovasta kasviaineksesta kuten kaarnasta tai kuoresta. Varsinkin kiinalaisessa yrttilääkinnässä käytetään runsaasti keitteitä, joiden valmistus tapahtuu usein potilaan omassa keittiössä!

Hauteet (infusa)

Keitteet (decocta)


Kuumennettaessa monet kasvin sisältämät aineet tuhoutuvat, eikä vesi kykene uuttamaan kaikkia haluttuja aineita. Tästä syystä yleisimmin käytetty menetelmä kasviuutteiden valmistamiseen on maserointi vesi/alkoholiseoksella. Näin saatuja kasviuutteita nimitetään alkoholiuutteiksi tai tinktuuroiksi.

Alkoholiuutteita on käytetty kasvilääketieteessä vuosisatojen ajan. Nykyisin tinktuuraa eli tippaa pidetään lääkemuotona, joka parhaiten taltioi ja säilyttää rohtokasvin lääkinnälliset ominaisuudet. Tutkimukset osoittavat, että alkoholin (etanolin) vahvuudella voidaan olennaisesti vaikuttaa lopullisen tuotteen laatuun.

On osoitettu, että 40 – 60 % vahva alkoholi toimii yhdessä veden kanssa parhaana uuttajana. Tällaisella alkoholi/vesiseoksella saadaan uutettua tasapainoisessa suhteessa kasvin vesi- ja rasvaliukoiset aineet. Tasapaino on tärkeää, koska kasviuutteen halutaan vastaavan mahdollisimman täydellisesti tuoreen yrtin luonnollista, alkuperäistä koostumusta. Alkoholi/vesisuhde on erittäin merkityksellinen hyvää lopputulosta ajatellen. Se lasketaan erikseen kullekin kasville sen ominaispiirteet huomioon ottaen. Alkoholipitoisuuden korottaminen ei välttämättä paranna lopputulosta, vaan saattaa pikemminkin heikentää lopullisen kasvivalmisteen voimakkuutta ja tehoa.

Alkoholipitoisuuden ollessa 40-60 % saavutetaan myös paras antibakteerinen ja sieniä torjuva teho, mikä on tärkeää uutteen säilymiselle.

Alkoholiuutteiden suurimpia etuja on, että alkoholi toimii niissä luonnollisena säilöntäaineena estäen yrttien pilaantumisen säilytyksen aikana. Siksi tinktuurat kestävät hyvin pitkääkin varastointia.

Myös kasvin vaikuttavien aineiden on todettu säilyvän aktiivisempina tinktuuroissa kuin muissa valmistemuodoissa. Alkoholi torjuu myös sienten, baktereiden ja muiden mikro-organismien tunkeutumista valmisteeseen.

Alkoholi edistää kasvivalmisteen imeytymistä suolistossa. Tinktuuran imeytyminen alkaa jo suun ja nielun limakalvoilta ja jatkuu edelleen mahan limakalvoilta.

Lääkeaineen imeytymisen alkaminen jo suun ja nielun limakalvoilta tuo monia etuja:

• vaikuttavat aineet pääsevät verenkiertoon nopeasti

• entsyymit ja vatsahapot eivät pääse vaikuttamaan tehoaineisiin

• lääkeaine ohittaa maksan

Monille on homeopaattisten valmisteiden nauttimisesta tuttua, että valmisteiden pitäisi antaa liueta suussa kielen alla. Suositukseen on monia hyviä syitä. Homeopaattiset valmisteet ovat erittäin arkoja erilaisille vaikutuksille, jotka saattavat tuhota niiden välittämän ”energian” ja järkyttää valmisteen konstituutiota. Esimerkiksi ruoansulatusnesteet saattavat kokonaan tuhota homeopaattisen valmisteen.

Alkoholiuutteet eli tinktuurat (extracta)


Imeytyessään jo suun limakalvoilta lääkeaine pääsee nopeasti vereen ja sen mukana kudoksiin jo ennen, kun se on läpäissyt maksan. Tällä seikalla taas on lukuisia etuja.

Maksa on monimutkainen, kehon terveyttä ylläpitävä elin. Se mm. poistaa myrkkyjä verestä hajoittamalla erilaiset kemikaalit, olivatpa ne sitten haitallisia tai hyödyllisiä. Menettely suojaa elimistöä, kun kyse on ei-toivotuista, haitallisista aineista kuten esimerkiksi elohopeasta tai lyijystä. Toisaalta maksa voi myös deaktivoida, ts. tehdä tehottomaksi lääkkeet, jotka kulkevat ruoansulatuskanavan läpi.

Vatsasta ja ohutsuolesta imeytyvät aineet ja ravinto joutuvat verenkiertoon näitä elimiä ympäröivien verisuonien kautta. Verisuonet kuljettavat veren ja siihen imeytyneet aineet maksaan. Järjestelmää, jossa aineet imeytyvät suoliston kautta ja kulkeutuvat maksaan, nimitetään maksan kautta tapahtuvaksi aineenvaihdunnaksi.

Jos homeopaattinen valmiste imeytyisi esimerkiksi mahassa, se joutuisi maksavaltimon kautta maksaan, jossa entsyymit tekisivät sen tehottomaksi.

On monia muitakin tapauksia, joissa maksan kautta tapahtuvaa aineenvaihduntaa pyritään välttämään. Esimerkiksi sydänperäiseen rintakipuun yleisesti käytettävä lääkevalmiste GTN (glyseryli trinitraatti, Nitro) otetaan joko kielen alle suihkeena tai liuotettavana tablettina.

Juoksevia, nestemäisiä nesteuutteita voidaan valmistaa monella tavoin. Paras valmistusmenetelmä on tyhjiössä tapahtuva haihdutus. Nestettä haihdutetaan, kunnes uute on halutun vahvuista. Nesteuutteita voidaan valmistaa myös kylmäperkolaatiolla tai painesäiliössä. Nämä menetelmät vaativat tarkoitukseen sopivat erikoislaitteet.

Puristemehun käsitettä kuvaa parhaiten käytännön esimerkki appelsiinin puristamisesta tuoremehuksi. Hedelmistä valmistettuja puristemehuja käytetään yleisesti; sen sijaan rohtoyrttien käyttö puristemehuna on melko harvinaista. Jotkin alan auktoriteetit suosivat puristemehujen käyttöä sillä perusteella, että mehun puristaminen on puhtain tapa valmistaa yrtti lääkkeeksi.

Puristemehujen lääkinnälliseen käyttöön liittyy kuitenkin tiettyjä ongelmia. Tuoreet puristemehut ovat ensinnäkin epästabiileja. Ne eivät säily kovin pitkään puristamisen jälkeen, ja niiden tehoaineet menettävät nopeasti aktiivisuuttaan. Lisäksi mehuihin saadaan puristetuksi ainoastaan kasvin vesiliukoiset aineosat monien rasvaliukoisten aineiden jäädessä puristemassaan. Siksi puristemehu ei vastaa koko kasvia siten kuin alkoholinen kokonaiskasviuute eli tinktuura.

4.3 Kiinteät kasvivalmisteet Kasveista valmistetaan monenlaisia kiinteässä olomuodossa olevia lääkkeitä. Kiinteät valmisteet ovat käteviä, helposti nautittavia ja mukana kuljetettavia.

Kiinteät uutteet ovat tuoreiden rohtoyrttien mehusta valmistettua siirappimaista ainetta. Kasvimehua keitetään hämmentäen miedolla lämmöllä kokoon, kunnes lähes kaikki vesi on siitä haihtunut tai nesteuutetta haihdutetaan alipaineessa. Näin saatuja tiivisteitä käytetään mm. tablettien, pillereiden ja voiteiden raaka-aineeksi.

Nesteuutteet (extracta fluida)

Puristemehut (succi)

Kiinteät uutteet (extracta sicca)


Pilleri on vanhin kiinteä lääkemuoto, joka on kehitetty helpottamaan lääkkeen annostusta. Kiinassa lääkepillereitä on valmistettu yli 4000 vuoden ajan, ja niitä käytetään edelleenkin kiinalaisessa yrttilääkinnässä. Pillerit tehdään kasvin raakauutetiivisteistä, joihin lisätään kosteita täyteaineita kuten glukoosia ja arabikumia. Massasta pyöritellään tasakokoisia, kiinteitä pillereitä. Lopuksi ne tavallisesti päällystetään, mutta niitä voidaan pyörittää myös pölysokerissa tai lakritsijauheessa mahdollisen pahan maun piilottamiseksi.

Pillereitä, vastoin yleistä käytäntöä, ei pitäisi sekoittaa tabletteihin. Tabletit ovat nykyisin paljon pillerimuotoa yleisempi lääkemuoto, jonka vasta moderni lääketeollisuus on kehittänyt. Pillerit ovat menettäneet suosiotaan tableteille, sillä niiden säilyvyys on tabletteja heikompi.

Tablettimuodossa nautittava kasvivalmiste on helppo annostella. Toinen tablettien merkittävä etu on, etteivät kokonaisena nieltävät tabletit maistu pahalta eikä niissä ole alkoholia.

Ongelmana puolestaan on tablettien valmistukseen liittyvä prosessointi. Vaikuttavien ainesosien lisäksi tableteissa on vaihteleva määrä erilaisia teknisiä apuaineita. Näitä ovat esimerkiksi käytettävä laktoosi, kalsiumsuolat, stearaatit ja tärkkelys. Nämä apuaineet toimivat täyteaineena mutta myös auttavat eri valmistusaineiden sekoittumista ja sitoutumista toisiinsa valmistusprosessin aikana.

Tabletit voidaan valmistaa tiivistetyistä kasviuutteista. Kasvi on uutettu sopivalla liuottimella, ja saatu uute on haihdutettu pehmeäksi, siirappimaiseksi tai jauhemaiseksi tiivisteeksi käyttämällä tyhjiötiivistämistä tai suihkekuivausta. Näin saatu tiiviste sekoitetaan täyte- ym. aineisiin, minkä jälkeen tabletit puristetaan tabletointikoneella.

Joskus tablettien valmistuksessa joudutaan käyttämään lämpöä. Näin on meneteltävä esimerkiksi silloin, kun tablettimassa on kosteaa ja sitä joudutaan kuivattamaan ennen tableteiksi puristamista. Kuumennus saattaa vahingoittaa tai jopa tuhota lämmölle herkkiä ainesosia. On kuitenkin myös sellaisia tablettien valmistusmenetelmiä, jotka eivät vaadi kuumennusta ja jotka siksi sopivat erityisen hyvin kasvilääkkeiden valmistukseen.

Tabletit säilyvät pillereitä paremmin. Ne voidaan suunnitella, muotoilla ja päällystää niin, että ne esimerkiksi sulavat mahassa huomattavasti nopeammin kuin pillerit tai vasta suolessa, jolloin ne eivät ärsytä vatsaa.

Kovat kapselit ovat käteviä, sillä niiden avulla voi vaivatta nauttia pulverisoituja rohtoyrttejä, jotka muuten saattaisivat maistua epämiellyttäviltä. Kapselit ovat tasakokoisia, pääasiassa liivatekuoriloita, jotka täytetään aktiivisilla ainesosilla ja suljetaan mekaanisesti tai lämpökäsittelyllä. Koska kapselit piilottavat tehokkaasti pahan maun ja hajun, ne ovat erityisen suosittuja lapsille tarkoitetuissa valmisteissa.

Niiden koko voi tosin muodostua ongelmaksi. Suuria kapseleita on vaikea niellä, ja tästä syystä niihin voidaan annostella korkeintaan 600 mg pulverisoitua yrttiä. Tämä merkitsee tavallisesti useamman kapselin nauttimista kerralla riittävän annoksen saamiseksi.

Pillerit (pilulae)

Tabletit (tabulettae)

Kapselit (capsulae)


Kapselit saattavat sisältää erilaisissa olomuodoissa olevia vaikuttavia aineita. Pehmeiden kapseleiden sisältö voi olla nestettä, öljyä tai yrttiuutetta.

Joissakin tapauksissa jauhe on suositeltavin muoto rohtoyrtin nauttimiseksi. Näin on erityisesti silloin, kun kasvi sisältää lima-aineita. Sekoitettaessa veteen yrttijauhe muodostaa geelin, joka saattaa turvota moninkertaiseksi alkuperäis-tilavuuteensa verrattuna. Tästä ominaisuudesta saattaisi aiheutua hankaluuksia, jos rohtoyrtti nautittaisiin jossakin muussa valmistemuodossa.

Pellavansiemenet on esimerkki lima-aineita sisältävästä rohtokasvista. Tavallisesti pellavansiemeniä käytetään kokonaisina, mutta myös jauheena tai rouheena. Lima-aineiden turpoamisominaisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa, kun rohto nautitaan runsaan vesimäärän kera. Rouhitut pellavansiemenet imevät veden nopeasti. Jos pellavansiemenet nautitaan kokonaisina, on parasta yrittää pureskella ne huolellisesti, jotta niiden kova pinta rikkoutuisi. Näin vesi pääsee paremmin imeytymään siemeniin saaden aikaan turpoamista ja halutun, suolen massaa lisäävän vaikutuksen.

Jos osa rohtokasvin tehoaineista on rasvaliukoisia, veteen olisi hyvä lisätä tilkka kasviöljyä. Tällaiseen vesi-rasva-liuokseen sekoitettu yrttijauhe imeytyy elimistössä tehokkaammin kuin pelkkään veteen sekoitettu jauhe.

Merkittävä jauheena nautittujen rohtokasvien etu on myös, että kaikki kasvin vaikuttavat aineet joutuvat tällöin ruoansulatuskanavaan. Näin muutkin kuin vesiliukoiset aineet saavat mahdollisuuden imeytyä.

Nämä ovat sopiviksi muotoiltuja, nopeasti sulavia lääkkeitä, joiden halutaan imeytyvän peräaukon tai vaginan kautta. Vaikuttava aines saatetaan sekoittaa esimerkiksi kaakaovoihin. Menetelmä on varsin käyttökelpoinen, koska se saattaa lääkeaineen suoraan kosketukseen limakalvojen kanssa. Esimerkiksi peräpukamiin tarkoitetut hamamelisperäpuikot toimivat tehokkaasti tätä menetelmää hyödyntäen.

Peräpuikot ovat käyttökelpoisia myös silloin, kun lääkettä ei jostakin syystä voida nauttia suun kautta (esimerkiksi migreenilääkettä pahoinvoivalle potilaalle). Joissakin maissa, esimerkiksi Ranskassa, peräpuikot ovat varsin suosittu tapa mitä erilaisimpien lääkkeiden ottamiseksi.

Jauheet (pulveres)

Perä- ja emätin-puikot (suppositoria, vagitoria)


5 Kuumennuksen, kuivattamisen ja varastoinnin vaikutus kasvin vaikuttaviin ainesosiin

Kasvilääkkeen teho perustuu sen sisältämiin aktiivisiin, vaikuttaviin ainesosiin. On siksi tärkeää tarkastella, miten sellaiset valmistuksessa yleiset vaiheet kuin kuumentaminen ja kuivattaminen vaikuttavat kasvin tehoaineisiin. Myös varastoitaessa pitkään valmiita tuotteita niiden sisällössä saattaa tapahtua muutoksia.

Rohtokasveja lääkkeeksi työstettäessä tavoitteena on säilyttää niiden koostumus mahdollisimman lähellä tuoreen kasvin koostumusta. Kuumentaminen toimii tätä tavoitetta vastaan. Kuumentaminen on ongelmallista mm. siksi, että se aiheuttaa epävakautta kasvin aktiivisissa aineissa. Lämpö kiihdyttää kemiallisia reaktioita, sillä kaikki kemialliset reaktiot vaativat käynnistyäkseen energiaa, mitä siis saadaan tässä tapauksessa kuumentamisen kautta.

Kotoinen esimerkki tästä kemiallisesta reaktiosta on vaikkapa sokerin sulattaminen lasillisessa vettä. Sokerikiteet eivät liukene kovinkaan helposti kylmässä vedessä, mutta lisäämällä lasiin kuumaa vettä sulaminen nopeutuu huomattavasti. Lämpö helpottaa sokerikiteen sidoksien rikkoutumista nopeuttaen näin kemiallista reaktiota eli tässä tapauksessa sokerin liukenemista.

Lämmön käyttäminen kasvien kuivattamiseen saattaa samalla tavoin nopeuttaa joidenkin tai kaikkien kemiallisten komponenttien muuttumista. Tässäkin tapauksessa lämpö edesauttaa kemiallisten sidosten rikkoutumista käynnistäen siten – tässä tapauksessa – ei-toivottuja reaktioita. Seurauksena on kasvin vaikuttavien aineiden tehon väheneminen tai muuttuminen toisenlaiseksi kuin on tarkoitus.

Kasvien kuivattamisen tulisi tapahtua aina lempeästi mahdollisimman alhaisessa lämpötilassa. Yrttejä on mahdollista kuivattaa myös ilman lämpökäsittelyä. Yleisin kuivausmenetelmä on tällöin kylmäkuivattaminen; kasvi jäädytetään, jolloin kosteus kasvista haihtuu. Tosin tälläkin menetelmällä on haittansa. Veden nopea poistuminen kasvin jäätyessä saattaa aiheuttaa kemiallisia muutoksia sen molekyylirakenteissa.

Elävän materiaalin kuten kasvien varastointi on aina ongelmallista. Rohtokasvien varastointia voidaan tarkastella kolmelta näkökannalta:

1. Kasvin ainesosien säilyvyys

Minkä tahansa elävän materiaalin säilyttäminen altistaa sen aina jossakin määrin pilaantumiselle. Kun kuivattuja rohdoksia säilytetään viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia, tapahtuu asteittaista, vääjäämätöntä ainesosien pilaantumista. Pilaantumiseen vaikuttavat ratkaisevasti säilytysolot. Ihanteellisen varastointipaikan on oltava kuiva ja suojassa valolta. Lämpötila ei saisi nousta yli 10 asteen.

Kuumentaminen

Kuivattaminen

Varastointi


2. Tuoreiden rohtokasvien varastointi

Tuoreiden kasvien lyhytaikainen varastointi ennen valmistusta vaatii omat erityistoimenpiteensä. Säilytystilan on oltava steriili. Sen on myös oltava suojassa hyönteisiltä, jyrsijöiltä ja muilta tuholaisilta. Säilytysaika ei saisi ylittää vuorokautta.

3. Valmiiden kasvivalmisteiden säilytys

Kasvivalmisteiden samoin kuin myös elintarvikkeiden varastoinnissa tilojen hygienia ja puhtaus ovat olennaisia asioita. Useimpien kasvivalmisteiden myyntipakkaukset on sinetöity, ja valmisteet säilyvät hyvin avaamattomina.

Varastointilämpötilalla on tällöinkin merkitystä tuotteen säilyvyydelle. Kuumuus, kosteus samoin kuin suora auringonvalo ovat kaikille valmisteille haitallisia.

Käytettäessä tuoreita rohtokasveja kasvilääkkeiden raaka-aineeksi valmistusprosessissa joudutaan ottamaan huomioon tietyt seikat kasviraaka-aineen parhaan mahdollisen laadun varmistamiseksi. Tuoreiden kasvien käyttö raaka-aineeksi on menetelmänä suhteellisen uusi; ensimmäisenä sen otti käyttöön sveitsiläinen kasvilääkinnän uranuurtaja Alfred Vogel 1940-luvulla omassa kasvivalmistetuotannossaan. Nykyään lukuisat kasvilääkkeiden valmistajat käyttävät raaka-aineeksi pääosin tuoreita kasveja.

Tuoreiden kasvien käyttö edellyttää, että ne työstetään mieluiten samana ja viimeistään seuraavana päivänä korjuun jälkeen. Nopea työstö takaa niiden moitteettoman laadun. Tuoreiden rohtokasvien käyttö soveltuu erityisen hyvin alkoholiuutteiden (tinktuuroiden) valmistukseen, koska tuoreena hienonnetut kasvit saadaan nopeasti maseroitavaksi vesi/alkoholi-seokseen.

Käyttämällä raaka-aineeksi vain tuoreita kasveja vältytään ongelmilta, jotka liittyvät kasvien kuivattamiseen ja kuivatun raaka-aineen varastointiin.

5.1 Pohdittavaksi 1. Tärkeimmät rohtokasvien lääkemuodot ovat tabletit, kapselit ja

alkoholiuutteet eli tinktuurat. Pohdi näiden valmistemuotojen eroja sekä niiden välisiä suhteellisia etuja ja haittoja.

2. Millaiset tekijät saattavat vaikuttaa kasvivalmisteiden laatuun ennen valmistusta, sen aikana ja valmistuksen jälkeen (valmiiseen tuotteeseen).

Tuorekasvi-valmisteiden valmistus


6 Rohtokasvien kemiaa Rohtokasvien kemia on hienojakoista ja erittäin monimutkaista. Kasveja voidaan hyvällä syyllä luonnehtia luonnon omiksi tehoainetehtaiksi. Niiden vaikuttavat aineet voidaan luokitella monilla eri tavoin. Seuraavassa eräs yleisesti käytetty tapa

6.1 Vaikuttavien aineiden luokittelu Rohtoyrtit sisältävät pääasiallisesti seuraavia aktiivisten eli vaikuttavien aineiden ryhmiä:

• kasvihappoja

• hiilihydraatteja

• fenoleja

• haihtuvia eli eteerisiä öljyjä (joista osa on nk. essentiaalisia öljyjä)

• saponiineja

• glykosidejä

• karvasaineita ja

• alkaloideja.

Kasveissa on tavallisesti useampia eri ryhmiin kuuluvia vaikuttavia aineita. Esimerkiksi Echinaceassa on vaikuttavina aineina happoja, hiilihydraatteja ja haihtuvia öljyjä. Ginkgo taas sisältää glykosidejä ja happoja.

Jokaisen rohtokasvin – samoin kuin minkä tahansa lääkkeen – vaikutustapa on johdettavissa kyseisen kasvin tai lääkkeen kemiaan siitä riippumatta, nautitaanko lääke suun kautta, injektiona suoraan vereen vaiko imeytetäänkö lääke peräsuolen tai vaginan kautta.

Seuraavassa tarkastellaan yllä mainittuja, tärkeimpiä aktiivisten aineiden ryhmiä.

Hapot muodostavat tärkeän tehoaineryhmän, vaikkakin hyvin pieni osa hapoista on kasveissa vapaassa muodossa. Tästä syystä useimmat kasvit eivät maistu erityisen happamilta. Useimmat hapot muodostavat suolayhdisteitä. Tässä muodossa ne ovat aktiivisempia ja helpommin liukenevia.

Esimerkkejä kasvihapoista ovat mm. muurahaishappo, etikkahappo, oksaalihappo, viinihappo, sitrushappo ja bentsoehappo. Näiden lisäksi on monia muitakin kasvi-happoja. Esimerkiksi Echinaceassa on sikoriinihappoa, ja appelsiineissa on sitruunahapon lisäksi myös askorbiinihappoa eli C-vitamiinia.

Tärkeimmät hiilihydraattiryhmät ovat tuttuja päivittäisestä ruokavaliosta. Näitä ovat glukoosi, fruktoosi, tärkkelys ja selluloosa, jotka kaikki ovat yleisiä kasvien ainesosia. Hiilihydraatit rakentuvat sokereista. Sokereissa on joitakin vähemmän tunnettuja, mutta kasvilääkkeiden kannalta merkityksellisiä ryhmiä.

Hapot

Hiilihydratit


Sokereita erotetaan kolme pääryhmää:

• Monosakkaridit (glukoosi, fruktoosi jne.)

• Disakkaridt (sakkaroosi, laktoosi jne)

• Polysakkaridit (tärkkelys, glykogeeni, selluloosa jne.).

Tutkimuksissa on löydetty polysakkarideja, joilla näyttäisi olevan immuuni-järjestelmää stimuloivia ominaisuuksia. Tämän tyyppisiä polysakkarideja on löydetty mm. kehäkukasta (Calendula officinalis), kamomillasta (Matricaria recutita) ja sahapalmusta (Sabal serrulata tai Serenoa repens) sekä Echinaceasta, auringonhatusta eli punahatusta (Echinacea purpurea).

Fenolit ovat yksi laajimmista ja tärkeimmistä kasvien vaikuttavien aineiden ryhmistä. Yleisesti ottaen fenolit ovat antibakteerisia tai antiseptisiä. Ne saattavat aiheuttaa polttelua, ja niillä voi olla lievää puuduttavaa vaikutusta.

Esimerkiksi fenoleja sisältävä timjamiöljy (Thymus vulgaris) vaikuttaa antiseptisesti. Toinen kiinnostava esimerkki fenoleista on pajusta saatava salisiini, salisyylihapon esimuoto, joka on toiminut mallina aspiriinivalmisteille.

Fenolit jakaantuvat useihin alaryhmiin, joista erityisen merkittäviä ovat mm. parkkiaineet eli tanniinit ja flavonoidit.

1. Parkkiaineet

Parkkiaineita esiintyy etenkin puuvartisten kasvien kuoriosassa. Parkkiaineet ovat vaikutukseltaan adstringoivia eli jumoavia. Nimensä mukaiset nämä aineet ”parkitsevat” kudosta sitoutumalla valkuaisaineisiin. Tällöin valkuaisaineet, mm. entsyymit, menettävät tehonsa. Ulkoisesti parkkiaineita käytetään tyreh-dyttämään verenvuotoa sekä haavojen hoidossa ehkäisemään tulehdusta. Sisäisesti niitä käytetään ripulilääkkeenä. Jotkin parkkiaineet kuten antrakinonit vaikuttavat ulostavasti. Niitä on esimerkiksi raparperissa, paatsamassa (Rhamnus purshiana) ja ratamossa (Plantago sp.).

Nykyään tiedetään esimerkiksi karpalon ja puolukan virtsatietulehduksia parantavan vaikutuksen perustuvan tanniineihin, jotka estävät bakteereita kiinnittymästä virtsateiden limakalvoon.

2. Flavonoidit

Flavonoidit ovat erittäin merkittävä ja yleinen, fenolipohjainen vaikuttavien aineiden ryhmä. Niillä on useita erilaisia ominaisuuksia, mm.

• antispasmolyyttistä (kouristuksia estävää)

• anti-inflammatorista (tulehduksia estävää)

• antiseptistä ja

• diureettista (nesteitä poistavaa) vaikutusta.

Fenolit


Flavonoidit ovat suurin yksittäinen fenoliryhmä. Mm. orapihlaja (Crataegus), neidonhiuspuu (Ginkgo biloba) ja kaunokki (Centaurium) ovat flavonoidi-rohdoksia.

Suomessa on viime vuosina tehty merkittäviä marjojen flavonoiditutkimuksia. Mitä enemmän niitä tutkitaan, sen enemmän niistä löytyy erilaisia vaikutuksia sairauksien torjuntaan.

Haihtuvat (tai eteeriset) öljyt on erittäin monimuotoinen ja ehkä kaikkein kiehtovin vaikuttavien aineiden ryhmä. Tästä ryhmästä löytyy runsaasti potentiaalisia rohtokasveja mitä erilaisimpiin tarkoituksiin.

Haihtuvat öljyt ovat nestemäisiä ja yleensä hyväntuoksuisia. Nimensä mukaisesti ne haihtuvat helposti jo alhaisissa lämpötiloissa. Aromaterapiassa näistä öljyistä käytetään nimitystä essentiaaliset öljyt. Haihtuvat öljyt ovat merkittävä raaka-aine kosmetikkateollisuudessa, mm. hajuvesissä.

Monilla eteerisillä öljyillä on antiseptisia ja lämmittäviä vaikutuksia. Esimerkkejä tähän ryhmään kuuluvista rohtoyrteistä ovat piparminttu (Mentha piperita) ja siitä valmistettu mentoli, kamferi (Cinnamonum camphora) ja laventeli (Lavandula angustifolia).

Myös hartseihin kuuluu runsaasti monenlaisia, pääosin kiinteitä, mutta myös joitakin nestemäisiä aineita. Hartsit eivät liukene veteen. Niiden liuottamiseen käytetään alkoholia tai eetteriä.

Lukuisat kasvit valmistavat hartseja itsestään. Joskus niiden tuotanto käynnistyy vaurion, esimerkiksi puun kuoren rikkoutumisen seurauksena. Hartsi (tai pihka) toimii tällöin kasvin suojakeinona tuholaisia, haitallisia pieneliöitä ja kosteuden haihtumista vastaan.

Lääkinnällisesti merkittävin hartsien ominaisuus on niiden antiseptinen vaikutus. Niitä käytetään yleisesti suuvesissä ja kurlausnesteissä. Tähän tarkoitukseen käytetään mm. kehäkukkaa (Calendula officinalis) ja myrhauutetta.

Nimi viittaa saippuaa tarkoittavaan latinankieliseen sanaan sapo. Tähän ryhmään kuuluvat aineet vaahtoavat, kun niitä lisätään veteen ja ravistellaan. Jotkin saponiineista ovat sisäisesti nautittuna voimakkaasti ärsyttäviä ja saattavat olla suorastaan myrkyllisiä.

Oikein annosteltuina ja käytettyinä saponiineilla on kuitenkin monenlaisia hyödyllisiä lääkinnällisiä ominaisuuksia. Niitä käytetään mm. limanirrotukseen ylemmistä hengitysteistä. Tästä esimerkkejä ovat Ipecacuanha eli oksetusjuuri ja kvillajapuu.

Kaikki saponiinit eivät ärsytä ruoansulatuskanavaa vaan pikemminkin rauhoittavat sitä. Näitä saponiineja voidaan hyödyntää kivennäisaineiden imeyttämiseen. Joillakin saponiineilla on tulehduksia ehkäisevää tai nesteitä poistavaa vaikutusta. Tästä ryhmästä on löydetty aineita, joilla on saatu hyviä tuloksia verisuonitautien hoidossa. Hevoskastanjan (Aesculus hippocastanum) siemenen eskiini torjuu laskimotukoksia. Moderni lääketiede on tutkinut saponiinien käyttöä myös mm. vastasyntyneiden hengitystieongelmiin.

Haihtuvat öljyt

Hartsit

Saponiinit


Glykosidit ovat kasvien vesiliukoisia ainesosia. Ne muodostuvat sokeriosasta, joka on kiinnittynyt johonkin veteen liukenemattomaan vaikuttaja-ainesosaan, josta näin saadaan liukeneva. Esimerkiksi fenolit ovat usein glykosidisesti sidottuja. Merkittävimpiä ovat sydänglykosidit, jotka vahvistavat sydänlihasta ja soveltuvat siksi sydämen vajaatoiminnan hoitoon. Parhaiten tunnettu sydänglykosidirohdos on Digitalis eli sormustinkukka, joka on erittäin myrkyllinen. Sen käyttö edellyttää aina lääkärin tutkimusta ja määräystä. Muita sydänglykosideja sisältäviä kasveja ovat musta ja vihreä jouluruusu (Helleborus nigra) ja strofantuksen siemen (Strofantus kombe).

On vielä eräs, erittäin myrkyllinen glykosidiryhmä, nimeltään syanogeeniset glykosidit. Monet hedelmien siemenistä tai kivistä, esimerkiksi persikan kivi ja karvasmantelit, sisältävät näitä myrkyllisiä aineita, mm. syaniinia eli sinihappoa.

Lukuisissa kasveissa kuten puna-apilassa (Trifolium pratense), pellavassa (Linum usitatissimum) ja mustaseljassa (Sambucus nigra) on erittäin hyödyllisiä, itse-hoitoonkin sopivia glykosideja. Ne vaikuttavat kouristuksia hillitsevästi ja rauhoittavasti. Näitä kasveja käytetetään usein mm. yskänsiirapeissa. Ne paran-tavat sellaisten turvallisten glykosidirohdosten kuten orapihlajan, siankärsämön (Achillea millefolium) ja kamomillan terapeuttista tehoa.

Tämä havainto korostaa sen seikan merkitystä, että kasvikokonaisuudella on monenlaisia vaikutuksia. Kasvia ei pidä tuomita käyttökelvottomaksi pelkästään jonkin yksittäisen, kyseisen kasvin sisältämän aineen perusteella.

Karvasaineet stimuloivat autonomista hermostoa. Ne aktivoivat suun makunystyjä, jotka tuottavat karvaan makuaistimuksen ja käynnistävät näin ruoansulatusta säätelevien hormonien tuotannon. Syljeneritys sekä mahan ja sapen eritystoiminta lisääntyvät, ja ruokahalu samoin kuin myös ruoansulatus paranevat.

Hyvä esimerkki karvasaineita sisältävästä rohtokasvista on latva-artisokka (Cynara scolymus), joka on Keski-Euroopassa yleinen, suosittu aperitiivi. Se herättää ruokahalun, lisää sapeneritystä ja helpottaa siten ruoan sulattamista.

Muita karvasaineita sisältäviä rohtokasveja ovat mm. rohtovirmajuuri (Valeriana), maarianohdake (Carduus marianus eli Silybum marianum), humala (Humulus lupulus) sekä myös neidonhiuspuu (Ginkgo biloba). Useissa rohtokasveissa on karvasaineita, mikä myös tuntuu niiden maussa ja vaatii hieman totuttelua nautittaessa niitä lääkkeeksi.

Alkaloideja esiintyy varsin monissa kasveissa. Ne ovat typpipitoisia, emäksisiä yhdisteitä ja kykenevät tästä syystä muodostamaan happojen kanssa erilaisia suoloja. Kaikki alkaloidit ovat kitkerän makuisia, ja useimmat niistä eivät liukene veteen vaan ainoastaan alkoholiin. Mm. kahvin sisältämä kafeiini on alkaloidi.

Alkaloidien kohdalla fytoterapia tulee lähimmäksi tavanomaista lääketiedettä. Näin siksi, että kasvien vaikuttavista aineosista alkaloideilla on kaikkein voimak-kaimmat farmakologiset vaikutukset. Ne ovat potentiaalisimpia lääkeaineita, ja tästä syystä ne ovat olleet myös modernin farmakologian kiinnostuksen kohteena. Niitä onkin tutkittu enemmän kuin mitään muuta kasviperäistä tehoaineryhmää. Nykyään tunnetaan noin 6500 erilaista alkaloidia.

Glykosidit

Kliinisesti hyödylliset glykosidit

Karvasaineet

Alkaloidit


Yksittäinen kasvi voi sisältää useita samantyyppisiä alkaloideja; esimerkiksi oopiumunikossa on morfiinia, kodeiinia ja papaveriinia, jotka siis kaikki ovat alkaloideja. Vaikkakin monet alkaloidit ovat toksisia ja niitä on käytettävä varoen, niistä löytyy myös itsehoitoon sopivia.

• Atropiini, hyoskyamiini ja monet koisokasveihin (Solanum) kuuluvat rohtokasvit sisältävät hermostoon vaikuttavia aineosia. Tähän ryhmään kuuluu myös kokaiini.

• Myös nikotiinihappo sekä lobelian (Lobelia) ja tupakan (Tobacco) alkaloidit vaikuttavat hermostoon, joskin toisella tavoin.

• Indolialkaloidit ovat monimuotoinen ryhmä, joita on ahkeraan tutkittu farmakologiassa. Niihin kuuluvat sellaiset aineet kuin adrenaliini, noradrenaliini (keskushermoston välittäjäaineita), fysostigmiini (alentaa silmän painetta), ergotamiini (kohtua kouristava) ja sen pahamaineinen johdannainen LSD eli Lysergic Acid Diethylamide, reserpiini (verenpainelääke), strykniini (hermomyrkky) ja johimbiini (impotenssi). Kaikki nämä alkaloidit vaikuttavat hermoston kautta lihasten toimintaan.

• Kiniini ja muut kiinapuun kuoresta valmistetut alkaloidit tunnetaan tehokkaina malarialääkkeinä.

• Isokinolinialkaloidit ovat kiniinin sukuisia alkaloideja. Tähän ryhmään kuuluu suuri joukko erilaisia alkaloideja kuten meskaliini, papaveriini, morfiinia, kodeiini, emetiini jne. Useimmat näistä aineista ovat erittäin voimakkaita ja niiden käyttö johtaa nopeasti riippuvuuteen.

• Puriinialkaloideja on mm. tavallisessa kaakaossa, teessä ja kahvissa. Näitä ovat mm. kafeiini, teobromiini ja teofylliini.

• Raunioyrtissä (Symphytum officinalis) on pyrrolitsidiinialkaloideja. Niitä on myös purasruohossa (Borago) ja leskenlehdessä (Tussilago farfara). Eläinkokeissa tämä alkaloidi on osoittautunut myrkylliseksi, mutta edelleen on jossain määrin kyseenalaista, kuinka pitkälle näitä eläinkokeiden antamia viitteitä voidaan soveltaa ihmisiin. Raunioyrtti on erittäin hyödyllinen rohtokasvi ja suosituin pyrrolitsidiinialkaloideja sisältävistä miedoista rohtokasveista. Useimmat fytoterapeutit arvioivat siitä saatavan hyödyn olevan sen mahdollisia haittaja suuremman.

Kaikki alkaloideja sisältävät kasvit eivät suinkaan ole myrkyllisiä. Esimerkkejä tällaisista rohtokasveista ovat mm. kärsimyskukka (Passiflora incarnata) sekä keltamo (Chelidonium majus).

Ravintotieteilijät korostavat hedelmien ja vihannesten merkitystä vitamiinien ja kivennäisaineiden lähteenä. Tämä pätee ylipäätään kasveihin. Esimerkiksi kauranversot (Avena sativa) sisältävät runsaasti B-vitamiineja. Monissa kasveissa on paljon myös C-vitamiinia, mistä erityisen hyviä esimerkkejä ovat tyrni, sitruuna ja paprika. Kaikki kasvit sisältävät vaihtelevia määriä kivennäis- ja hivenaineita.

Vitamiinit ja mineraalit


Lima-aineet ovat hyvin yleisiä kasvien aineosia. Ne ovat kuitenkin jääneet vähälle huomiolle lääketieteessä. Ne eivät suinkaan ole merkityksettömiä, vaan niillä on monia tärkeitä tehtäviä kasvilääkkeiden vaikutusmekanismissa.

Lima-aineet koostuvat polysakkarideista, jotka ovat osittain vesiliukoisia. Ne turpoavat muodostaen limaisen geelin. Pellavansiemenet ovat tutuin esimerkki lima-aineita sisältävästä kasvista.

Lima-aine lievittää tulehtunutta tai ärtynyttä limakalvoa erityisesti ylemmissä hengitysteissä tai ruoansulatuskanavassa. Se edistää suolen peristaltiikkaa ja toimii siten mietona laksatiivina.

Aaloen (Aloe vera) lehdet sisältävät tehokasta lima-ainetta, joka hoitaa tehokkaasti ärtynyttä ruoansulatuskanavaa ja vaikuttaa samalla ulostavasti. Aaloeta käytetään paljon myös ihovoiteissa.

Muita runsaasti lima-aineita sisältäviä kasveja ovat jalava (Ulmus ) sekä rohtoraunioyrtti (Symphytum).

6.2 Pohdittavaksi 1. Laadi taulukko kasvien tärkeimmistä vaikuttavista aineista. Mainitse

esimerkkejä kuhunkin ryhmään kuuluvista rohtokasveista. Esimerkki:

Hapot – Echinacea, appelsiini, useimmat hedelmät, jne

Karvasaine –

Lima-aineet


7 Haittavaikutukset Joskus kuulee väitettävän, että kaikki kasvivalmisteet olisivat täysin vaarattomia. Näin ei tietenkään ole. Miedoillakin rohtokasveilla voi olla haittavaikutuksia, jos niitä nautitaan esimerkiksi liikaa tai muutoin ohjeiden vastaisesti. Tuttu herkku, lakritsi, on harmiton makeinen kohtuullisesti nautittuna. Jos sitä syödään pidem-män aikaa suurehkoja määriä, lakritsinjuuren sisältämät aineet alkavat häiritä kehon natrium- ja kaliumionien tasapainoa. Oopiumunikkokin on rohtokasvi, mutta sillä on varsin voimakkaita vaikutuksia, joko toivottuja tai ei-toivottuja, käyttäjän tarkoitusperistä riippuen.

On syytä pitää mielessä, että kaikki laillisesti vapaassa kaupassa olevat rohto-kasvit ovat mietoja, vaarattomiksi luokiteltuja mite-kasveja. Näillä rohtokasveilla on laaja terapeuttinen leveys. Niidenkin käyttö saattaa siis joissakin tapauksissa aiheuttaa sivuvaikutuksia, mutta riski on samaa luokkaa kuin nautittaessa ruokaa. Jokin ruoka-aine, samoin kuin kasvivalmistekin, saattaa esimerkiksi aiheuttaa allergisen reaktion. Samoin kuin yksipuolisen ruuan nauttiminen, saman mite-rohdoksen pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa ongelmia. Lyhytaikaisesta mite-rohdoksien käytöstä ei tiedetä olevan haittaa. Vaarattomuus on siis aina suhteellinen käsitys.

Kasvivalmisteiden samoin kuin kaikkien lääkkeiden haittavaikutukset jaetaan yleensä sivuvaikutuksiin ja toksisiin (myrkyllisiin) vaikutuksiin.

7.1 Sivuvaikutukset Sivuvaikutukset määritellään rohdosvalmisteen tai lääkkeen aiheuttamiksi ei-toivotuiksi reaktioiksi. Esimerkiksi oopium lievittää tehokkaasti kipua, mutta saattaa helposti aiheuttaa uneliaisuutta. Tämän voimakastehoisen kasvin vaiku-tukset ulottuvat moniin erilaisiin fysiologisiin toimintoihin aiheuttaen näin myös ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Yliannostettuna oopium voi aiheuttaa kuoleman lamaannuttamalla hengityksen.

Forte-fytoterapeutikoiksi luokitelluilla kasveilla on yleisesti ottaen suurempi taipumus aiheuttaa sivuvaikutuksia kuin mite-kasveilla, sillä niiden terapeuttinen leveys on kapea. Forte-fytoterapeutikoiden käyttö edellyttää aina annostelun ja käyttöajan tarkkaa tuntemusta.

Tyypillinen ei-toivottu sivuvaikutus on allerginen reaktio. Sen mahdollisuutta ei läheskään aina kykene ennakoimaan, sillä allergiset reaktiot ovat erittäin yksilöllisiä.

Esimerkiksi joidenkin ihmisten tiedetään olevan allergisia vehnälle. Reaktio on onneksi luonteeltaan melko lievä. Toisaalta maapähkinät saattavat aiheuttaa joillekin todella voimakkaita allergisia reaktioita. Kliinisesti puhutaan tällöin yliherkkyydestä. Sen seuraukset saattavat olla vakavat, ja pahimmillaan reaktio voi johtaa kuolemaan. Yliherkkyyttä voi periaatteessa esiintyä mille tahansa aineelle, ruoalle tai lääkkeelle. Onneksi kuitenkin erittäin voimakkaat allergiset reaktiot ovat suhteellisen harvinaisia.


7.2 Toksisuus Toksisia eli myrkyllisiä vaikutuksia voi esiintyä joko akuutteina tai pitkäaikaisina. Esimerkiksi joissakin kiinalaisissa yrteissä saattaa olla puutteellisesta laadun-valvonnasta johtuen erittäin korkeita raskasmetallipitoisuuksia kuten lyijyä tai elohopeaa. Kun niitä nautitaan pidemmän aikaa, elimistöön kertyvät raskas-metallit saattavat aiheuttaa maksaa ja hermostoa vahingoittavan myrkytystilan. Oopiumin pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa toksisuutta heikentämällä monien elinten, esimerkiksi maksan toimintaa. Tämä on selvästi havaittavissa narko-maaneista.

Jotkin rohtokasvit sisältävät luonnostaan voimakkaita, myrkyllisiä aineita (vrt. tietyt alkaloidit). Yleisesti ottaen forte-fytoterapeutikoiksi luokitellut kasvi-valmisteet ovat usein myrkyllisiä (yliannostettuina), kun taas mite-fytoterapeutikat ovat yliannosteltuinakin myrkyttömiä ja suhteellisen vaarattomia.


8 Kasvivalmisteen laatuun vaikuttavat tekijät Kasvivalmisteen laatuun vaikuttavat useat tekijät. Vaikka myös valmistus-menetelmällä on suuri merkitys lopputuotteen laatuun, kaikkein tärkein laatutekijä on kuitenkin raaka-aine eli itse kasvi.

Viljelyolot vaikuttavat merkittävästi kasvin laatuun. Suotta ei sanota, että laatu pitää kasvattaa rohtokasviin. Viljelyoloissa ja -menetelmissä on lukuisia laatuun suoranaisesti vaikuttavia tekijöitä. Näitä ovat:

• maaperän laatu

• kasvukauden pituus

• lämpötila

• kosteus

• ilman laatu

• käytettyjen lannoitteiden määrä ja laatu

• kasvitautien ja tuholaisten torjunta ja niihin käytetyt menetelmät

• korjuuajankohta.

Sääoloja lukuunottamatta useimpiin yllämainittuihin laatutekijöihin voidaan vaikuttaa. Näitä tekijöitä valvotaan lääkelaatuisten kasvivalmisteiden osalta (GAP eli Good Agricultural Practise).

Myös sillä, miten kasvi työstetään korjuun jälkeen, on suuri merkitys lopullisen kasvivalmisteen laadun kannalta. Merkitystä on myös kasviraaka-aineen säilytys-ajan pituudella sekä säilytysoloilla, kuivattamisella ja kuivatun raaka-aineen varastoinnilla.

Valitettavasti aivan kaikkiin kasvuun vaikuttaviin tekijöihin ei vieläkään kyetä vaikuttamaan. Optimaalisiin kasvuoloihin voidaan kuitenkin pyrkiä, ja näiden optimaalisten kasvuolojen varmistamiseksi on kehitetty holistinen (kokonais-valtainen) standardointimenetelmä. Menetelmällä pyritään varmistamaan mahdollisimman tasalaatuinen kasviraaka-aine. Raaka-aineen laatu mm. vaikuttavien aineiden osalta varmennetaan kemiallisin analyysein. Jos analyysi osoittaa tiettyjen tehoainepitoisuuksien olevan tavoitearvojen mukaisia, voidaan päätellä kasvin täyttävän laatuvaatimukset muidenkin aktiivisten aineiden pitoi-suuksien osalta.

Kasvivalmisteeseen on mahdollista saada tietty määrä tehoaineita kemiallisella standardoinnilla. Lähtökohtana on, että tietyn hoitovaikutuksen saavuttamiseksi tarvitaan tietty määrä jotakin tai joitakin tehoaineita. Jollei kasvivalmisteessa, esimerkiksi uutteessa, ole tavoitteen mukaista pitoisuutta, siihen lisätään puuttuva määrä tehoainetta. Näin lopulliseen tuotteeseen saadaan riittävän korkeat pitoi-suudet vaikuttavaa ainetta. Menetelmän puutteena on, että muiden, vähemmän aktiivisten aineosien merkitystä ei ole otettu huomioon ja että kasvin sisältämien aineiden luonnolliseen, keskinäiseen tasapainoon puututaan. Kemiallinen standar-

Kasviraaka-aineen laatutekijät

Kokonaisvaltainen standardointi

Kemiallinen standardointi


dointi on siis rohtokasvin farmaseuttista, kemiallista manipulointia tietyn teho-ainepitoisuuden varmistamiseksi.

Jotta rohtokasvit pystyttäisiin identifioimaan luotettavasti ja niiden laatukriteerit määrittelemään yhdenmukaisesti, on työstetty kansainvälisiä kasvimonografioita eli rohtokasvikuvauksia virallisiin farmakopeoihin. Näissä kasvikuvauksissa määritellään laatuvaatimukset, jotka kasvin on täytettävä soveltuakseen kasvi-lääkkeiden raaka-aineeksi.

Lopullisen tuotteen tehoainepitoisuudet varmistetaan tavallisimmin ohutlevy-kromatografialla (TLC). Menetelmässä käytetään liuotinseosta erottamaan kasvi-valmisteen eri yhdisteet (vaikuttavien aineiden ryhmät) toisistaan piigeelillä päällystetylle lasilevylle. Testi tehdään käytännön syistä yleensä nestemäisistä kasviuutteista. Lasilevyllä eri aineryhmät näkyvät värillisinä alueina.

Levyllä näkyvien ryhmien sisältämiä pitoisuuksia samoin kuin ryhmien keski-näisiä suhteita verrataan tilastoituihin, tutkitulle kasville tyypillisiin arvoihin. Menetelmän avulla kasvi kyetään luotettavasti tunnistamaan vertailemalla testi-tuloksia tilastoarvoihin.

Kasvivalmisteen sisältämien vaikuttavien aineiden pitoisuudet kyetään määrittele-mään tarkoin erilaisten kromatograafisten testimenetelmien avulla. Nämä mene-telmät ovat:

1. HPLC eli korkeapainenestekromatografia

2. GC eli kaasukromatografia sekä

3. Densitometria eli läpinäkyvän kalvon tummuuden mittaaminen.

Sekä korkeapainenestekromatografiassa (HPLC) että kaasukromatografiassa (GC) katalysaattori ja eroava aine muodostavat oman vyöhykkeen (pylvään). Menetel-mät eroavat toisistaan siten, että HPLC:ssä aineryhmien erottuminen saadaan aikaan liuotinnesteen avulla, kun taas GC:ssä erottuminen tapahtuu kaasun avulla.

Erottuneet aineryhmät näkyvät joko levyllä täplä- tai vyöhykekuvioina tai piirturilla rekisteröityinä peräkkäisenä piikkien muodostamana kuviona, jossa kukin piikki vastaa yhtä erottunutta komponenttia. Eri korkuiset piikit kyetään tunnistamaan sopivan tunnistimen avulla ja analysoimaan tietokoneella. Piikin korkeus kertoo kyseisen aineen pitoisuuden kasvivalmisteessa.

Farmakopeat ja kasvimonografiat

Kasvin tunnistaminen

Sisällön varmistaminen

HPLC ja GC


Kuva 1. Korkeapaine kaasukromatografia Echinaforcesta.

Kuvassa 1 kukin piikki osoittaa aktiivisen aineen määrän valmisteessa. Mitä korkeampi piikki, sitä suurempi pitoisuus.

Erilaisten kromatografioiden avulla saatuja aineryhmien erottumiskuvioita nimitetään sormenjäljiksi. Esimerkiksi ohutlevykromatografialla saatu erottumiskuvio muodostaa kullekin kasville tunnusomaisen mallin, joka erilaisine väreineen ja vyöhykkeineen saa aikaan inhimillisiä sormenjälkiä vastaavan, kullekin kasvilajille ominaisen, yksilöllisen tunnistimen.

Laadun varmistamiseksi käytetään myös kvantitatiivisia sormenjälkiä. Tällöin kromatogrammia, saatua erottumiskuviota, verrataan kyseisen yhdisteen vakioi-tuihin standardiarvoihin. Myös vaikuttavia aineryhmiä kuvaavia yksittäisiä piikkejä verrataan niiden standardiarvoihin.

Tässä menetelmässä tutkittava aine sivellään kalvoksi, jonka valon pidättämis-kykyä eli fluoresenssia mitataan. Jokaisella aineella on oma, yksilöllinen fluoresenssinsa.

Spektrofotometria on kemiallinen tutkimusmenetelmä, joka perustuu aineen kykyyn absorboida (pidättää) säteilyn eri aallonpituuksia. Spektrofotometrilla kyetään suorittamaan kasvivalmisteille sekä laadullisia että määrällisiä mittauksia.

Kaikki edellä mainitut testit suoritetaan noudattaen farmakopeoissa annettuja ohjeita. Tutkimusmenetelmien avulla kyetään varmistamaan kasviraaka-aineen ja lopullisen valmisteen identiteetti sekä laatu valmistusprosessin aikana sekä myös lopputuotteesta. Niillä voidaan myös testata kasvivalmisteen vaikuttavien aineiden pysyvyyttä.

Kasviraaka-aine ja kasvivalmisteet on mahdollista tunnistaa myös organoleptisesti yleisten piirteiden kuten esimerkiksi ulkonäön, värin, hajun, maun jne. perusteella. Lisäksi suoritetaan yksinkertaisia fysikaalisia mittauksia esimerkiksi kasvien ominaispainon ja valmisteen alkoholipitoisuuden määrittämiseksi sekä annostelun yhdenmukaistamiseksi.

Tarvittaessa suoritetaan erilaisia turvallisuusmittauksia esimerkiksi raskas-metallien, torjunta-ainejäämien, radioaktiivisuuden tai muiden mahdollisten

Densitometria

Spektrofotometria

Muut testit


haitta-ainejäämien jäljittämiseksi. Parhaiten valmisteen laadusta ja aitoudesta kuitenkin varmistutaan aikaisemmin mainittujen kromatograafisten testi-menetelmien avulla.

Kasvivalmisteen aktiivisissa aineosissa saattaa tapahtua muutoksia säilytyksen aikana. Hoitotehon kannalta on tärkeää, että vaikuttavien aineiden määrä ja laatu pysyisi mahdollisimman vakaana valmistetta pitkäänkin säilytettäessä. Jotta vakautta (stabiliteettia) kyettäisiin valvomaan, kustakin valmistuserästä otetaan näyte, jota säilytetään asianmukaisissa tiloissa useamman vuoden ajan. Näytettä testataan säännöllisin väliajoin TLC:llä, HPLC:llä ja muilla tarkoituksen-mukaisilla testeillä stabiliteetin tutkimiseksi Ph. Eur.:n (eurooppalainen virallinen farmakopea) mukaisesti. Näin valmistaja kykenee havaitsemaan mahdolliset muutokset ja antamaan luotettavat suositukset kyseisen kasvivalmisteen säily-tyksestä, viimeisestä myyntipäivästä ja ylipäätään valmisteen elinkaaresta.

Kasvivalmisteiden käyttöön liittyvät raja-arvot määritellään farmakopeoissa tai viranomaisen toimesta.

Säilyvyystestit


9 Alkoholin (etanolin) käyttö fytoterapiassa On useita seikkoja, jotka puoltavat alkoholin eli etanolin käyttöä liuotinaineena kasviuutteiden valmistuksessa.

• alkoholi on luonnollinen aine, jota syntyy kasvimateriaalin käymisessä

• alkoholi on fysiologinen, kehon oma aine. Elimistö itsekin valmistaa sitä, ja sitä on aina pieniä määriä kehon nesteissä.

• alkoholi on yksi harvoista liuotinaineista, joka kykenee liuottamaan sekä vesi- että rasvaliukoiset aineosat. Sen avulla saadaan kasvista irrotetuksi optimaalinen määrä vaikuttavia aineita luonnollisissa suhteissaan.

• koska alkoholi on rasvaliukoinen kantaja-aine, se parantaa kasvin aineosien imeytymistä elimistössä. Tämä taas johtuu siitä, että alkoholi läpäisee vesiliukoisia kantaja-aineita paremmin ruoansulatuskanavan seinämät.

• Suositeltuina (pieninä) annosmäärinä kasvivalmisteiden alkoholista ei aiheudu (suuremmille) alkoholimäärille tunnusomaisia haittoja.

• alkoholi toimii hyvin uuttajana jo huoneenlämmössä, eikä valmistusprosessissa siten tarvita kasvin ainesosia vahingoittavaa kuumennusta.

• alkoholi toimii kasvivalmisteissa luonnollisena säilöntäaineena.

Aivan ongelmatonta alkoholin käyttö kasvivalmisteiden uuttamisprosessissa ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin on ihmisiä, jotka eivät halua nauttia alkoholia missään muodossa. On myös sellaisia ihmisiä, joille alkoholi todella aiheuttaa allergisia oireita.

Useimmissa tapauksissa kasviuutteita nautittaessa saatava alkoholimäärä jää kuitenkin merkityksettömän pieneksi. Esimerkiksi maksaansa varovan ei tarvitse huolestua uutteiden sisältämästä alkoholista.

Normaalissa aineenvaihdunnassa alkoholia muodostuu elimistössä pieniä määriä. Fysiologit laskevat verilitran sisältävän noin 0,06 grammaa puhdasta alkoholia. Näin ollen 70-kiloisen miehen kehossa alkoholia on noin 0,33 grammaa. Kehon alkoholipitoisuus ei siis koskaan ole puhdas 0.

Hedelmät ja mehut sisältävät pieniä määriä alkoholia. 100 grammassa omena-raastetta sitä on noin 0,6 grammaa. Hedelmämehujen korkein sallittu alkoholi-pitoisuus on 0,7 grammaa. Alkoholipitoisuus nousee sokerien aiheuttaman luonnollisen käymisen seurauksena.

Kun alkoholia nautitaan, se kulkeutuu veren mukana eri elimiin ja kudoksiin. Maksa hajoittaa siitä noin 90 %. Keho kykenee hajoittamaan ja siten siis elimi-noimaan noin 100 milligrammaa alkoholia painokiloa kohden tunnissa. Näin alkoholin aineenvaihdunta on mahdollista laskea, kun seuraavat tekijät tunnetaan:

Alkoholi aineen-vaihdunnassa


• henkilön paino

• nautitun alkoholin määrä (kasvivalmisteissa alkoholipitoisuus on merkittynä tilavuusprosenttina)

• alkoholin tilavuusprosentti.

Kasviuutteiden keskimääräinen annostusohje on 25 tippaa eli noin 1 millilitra. Jos uutteen alkoholipitoisuus on 50%, annoksesta saadaan 0,5 grammaa alkoholia. Keho kykenee hajoittamaan tällaisen alkoholimäärän noin 4-5 minuutissa.

9.1 Pohdittavaksi 1. Kuvaile lyhyesti kasvivalmisteille suoritettavia laadunvarmennustestejä.

2. Millaisia etuja alkoholilla on muihin liuotinaineisiin verrattuna?


10 Elämän edellytykset maapallolla Ihmiskeho muodostuu erittäin pitkälle erikoistuneista soluista. Kullakin solulla on oma, erityinen tehtävänsä. Solut ovat yleensä järjestäytyneet ryhmiksi tietynlaisen kudoksen muodostamiseksi. Näistä erikoistuneista kudoksista muodostuvat kaikki elimet.

Solut muodostuvat molekyyleistä: proteiineista, hiilihydraateista, tärkkelyksestä ja nukleiinihapoista. Näistä sinänsä kuolleista aineosista muodostuu elävä kokonai-suus, kun ne ryhmittyvät vuorovaikutteiseksi kokonaisuudeksi, soluksi. Solua voidaan pitää elämän pienimpänä yksikkönä.

Jokaisessa solussa tapahtuu monimutkaisia kemiallisia reaktioita. Tätä kemiallista tapahtumaketjua nimitetään soluaineenvaihdunnaksi (metabolia). Solut tarvitsevat elääkseen happea ja erittävät hiilidioksidia. Solu toimii ottamalla ympäristöstään tarvitsemiaan molekyylejä ja poistamalla tarpeettomat aineenvaihduntajätteenä tai erittämällä jotakin ainetta osana toimintaansa.

Terveet solut ovat ihmisen terveyden perusta. Vastaavasti sairaudet johtuvat solujen sairastumisesta eli toimintahäiriöistä, joita alkaa esiintyä jonkin kudos-ryhmän soluissa.

On tärkeää tarkastella ensin niitä tekijöitä, jotka mahdollistavat soluissa tapahtuvat kemialliset reaktiot. Sen jälkeen tarkastellaan solun rakennetta sekä toimintaa ja lopuksi solujen aineenvaihduntaa.


11 Elämän kemiallinen perusta Solut muodostuvat molekyyleistä. Molekyylit ovat rakenteeltaan erittäin moni-mutkaisia ja ne toimivat keskenään vuorovaikutteisesti. Viimeisten sadan vuoden aikana tieteissä tapahtuneen edistyksen ansiosta meillä on nykyään selkeä käsitys siitä, miten solut ovat järjestäytyneet.

Vaikkakin kaikki elävät organismit samoin kuin solut, joista ne muodostuvat, ovat hyvin monimuotoista sekä ulkonäöltään että toiminnoiltaan, niiden kemialliset järjestelmät ovat hämmästyttävän samankaltaisia. Solujen sisältämät kemialliset aineet samoin kuin niiden keskinäiset toimintatavat ja kommunikointi ovat pitkälti samankaltaisia kaikissa elävissä organismeissa.

Vaikka elävien organismien kemiallinen järjestelmä onkin hyvin monimuotoinen, sen perustana ovat kuitenkin samat molekyylit ja lainalaisuudet, jotka vallitsevat myös ei-eloperäisessä, epäorgaanisessa maailmassa.

11.1 Maapallon kehät ja materia Ihminen samoin kuin kaikki elollinen elää elottomassa, epäorgaanisessa ympäristössä. Elollinen ja eloton ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Maapallo jaetaan neljään sfääriin eli kehään:

1. Litosfääriin eli kivikehään, joka on maapallon uloin kivikuori.

2. Hydrosfääriin, joka muodostuu maapallon vesikerroksista: suolaisesta ja makeasta vedestä sekä vesihöyrystä ja ilmakehässä olevista pilvistä.

3. Atmosfääriin eli ilmakehään, joka meren pinnan korkeudella sisältää happea 21%, hiilidioksidia 0,03% ja typpeä 78%.

4. Tässä ympäristössä (yllä mainituissa kolmessa kehässä) on biosfääri eli maapallon elämää sisältävä vyöhyke. Se ulottuu stratosfäärin (ilmakehän keskikerroksen) rajalta maan pintakerroksiin ja valtamerten syvänteisiin. Kaikki elolliset oliot elävät vuorovaikutuksessa keskenään biosfäärissä sekä muissa kolmessa kehässä.

Elämämme edellyttää hapen saantia hengitysilman mukana. Uloshengityksessä poistuu hiilidioksidia, jota kasvit hyödyntävät fotosynteesissä. Tarvitsemme myös vettä ylläpitääksemme kehomme nestetasapainoa. Vettä poistuu ihmisestä hikoi-lun, hengityksen, virtsan ja ulosteiden mukana.

Ruokamme koostuu pääasiallisesti biosfäärin tuotteista kuten kasveista tai eläinperäisistä tuotteista.

Litosfäärin kivennäis- ja hivenaineet ovat välttämättömiä mm. luuston rakennusaineiksi. Hivenaineita tarvitaan myös aineenvaihduntaan.


11.2 Aineen kemialliset rakenteet Viime kädessä kaikki materia, elollinen samoin kuin elotonkin, voidaan pilkkoa pienimpiin yksikköihinsä eli alkuaineisiin, joita tällä hetkellä tunnetaan 106. Kaikki aine rakentuu alkuaineista. Kahden eri alkuaineen, esimerkiksi hapen ja vedyn, yhdistyessä muodostuu kemiallinen yhdiste, vesi. Yhdistelmää kuvataan kemiallisella kaavalla H20, eli kaksi vetyatomia yhdistyneenä yhteen happiatomiin.

Atomi määritellään alkuaineen perusosaksi, jolla on määrätty muoto. Kukin atomi muodostuu ytimestä, jossa on protoneja ja neutroneja. Ydin on positiivisesti latau-tunut. Ydintä ympäröivät negatiivisesti latautuneet hiukkaset, elektronit.

Kahden atomin yhdistyessä syntyy molekyyli. Molekyyli voi muodostua kahdesta samanlaisesta atomista kuten hapesta, jossa kaksi happiatomia yhdistyy muodos-taen happimolekyylin (O2). Tässä muodossa happi esiintyy ilmakehässä.

Tavallisimmin kuitenkin useampi erilainen atomi yhdistyy molekyyliksi. Ne voivat olla varsin yksinkertaisia kuten vesimolekyyli (kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi). Varsinkin orgaaniset molekyylit saattavat olla erittäin monimutkaisia. Hyvä esimerkki on glukoosi, joka muodostuu kuudesta hiiliatomista, kahdestatoista vetyatomista ja kuudesta happiatomista.

Aina kun kaksi atomia yhdistyy muodostaen molekyylin, niiden välille syntyy kemiallinen sidos. Nimensä mukaisesti se sitoo molekyylit yhteen. Atomit ja molekyylit eivät yhdisty toisiinsa sattumanvaraisesti.

Otetaan esimerkiksi jälleen vesimolekyyli, joka siis muodostuu kahdesta vety- ja yhdestä happiatomista. Yritettäessä yhdistää vety- ja happiatomeja kaasu-muodossa toisiinsa ne eivät yhdistykään vesimolekyyliksi. Jotta niistä höyrynä syntyisi vettä, molekyylin kemialliset sidokset on järjestettävä uudelleen, jolloin tietyt sidokset katkeavat ja uusia syntyy tilalle. Tähän tarvitaan energiaa, nk. sidosenergiaa.

Tietyt kemialliset reaktiot vaativat tapahtuakseen energiaa, toiset taas tuottavat sitä. Esimerkiksi hajotettaessa vettä happi- ja vetykaasuksi veden läpi johdetaan sähkövirtaa (energiaa). Laboratoriossa happi- ja vetykaasut voidaan yhdistää vedeksi. Tämä vapauttaa suuren määrän energiaa lämmön ja valon muodossa.

Kemian perusperiaatteisiin kuuluu, että kaikissa reaktioissa energiaa joko tarvitaan reaktion käynnistämiseksi, tai sitä vapautuu reaktiossa. Tämän periaatteen merkitys havainnollistuu esimerkiksi siinä, että ihmisen on tuotettava lämpöä jatkuvasti kyetäkseen säilyttämään ihanteellisen, noin 37 asteen ruumiin-lämpönsä. Lämpöenergian tuottamiseksi ihminen käyttää ravinnokseen esimerkiksi hiilihydraatteja. Ne hajoavat elimistössä hiileksi, hapeksi ja vedyksi. Tässä hajoamisprosessissa vapautuu keholle elintärkeää lämpöä ja energiaa.

Molekyylit jaotellaan hydrofiilisiin ja hydrofobisiin sen perusteella, kuinka herkästi ne yhdistyvät tai liukenevat veteen (=affiniteetti).

• Hydrofiiliset (hydro=vesi, philos=ystävä) eli vesihakuiset aineet liukenevat helposti veteen.

Alkuaineet

Mikä on atomi

Mikä on molekyyli

Kemialliset sidokset

Hydrofobiset ja hydrofiiliset molekyylit


• Hydrofobiset (phobos = pelko) eli vettähylkivät aineet liukenevat huonosti veteen. Hydrofobiset aineet liukenevat kuitenkin helposti rasvoihin, mistä syystä niitä usein kutsutaan myös lipofiilisiksi (lipo = rasva) aineiksi.

Vesimolekyyli on polaarinen. Tämä tarkoittaa, että sillä on kaksi päätä, joista toinen on positiivisesti ja toinen negatiivisesti latautunut. Myös hydrofiilisilla molekyyleillä on kaksi, samalla tavoin latautunutta päätä. Tästä syystä ne sekoittuvat hyvin vesimolekyyleihin. Veden positiivinen pää kiinnittyy hydro-fiilisen molekyylin negatiiviseen päähän ja päinvastoin.

Hydrofobiset molekyylit ovat apolaarisia (a = ilman). Tällä tarkoitetaan, etteivät ne ole polaarisia eli kaksipäisiä, eivätkä ne näin ollen kiinnity helposti vesi-molekyyleihin. Hyvä esimerkki tästä on yrittää sekoittaa öljyä ja vettä keskenään. Öljy muodostuu apolaarisista rasvahapoista, jotka eivät ota sekoittuakseen veteen, vaan molemmat aineet erkanevat nopeasti omaksi kerroksekseen.

Pääasiallisesti aineet ovat joko hydrofiilisia tai hydrofobisia. On kuitenkin pieni ryhmä aineita, joilla on molempia ominaisuuksia. Esimerkki tällaisista on tink-tuura eli alkoholiuute, jossa rohtoyrtit on uutettu vesi-alkoholiseokseen. Tämä seos kykenee liuottamaan kasvista sekä hydrofiiliset eli vesiliukoiset että lipo-fiiliset eli rasvaliukoiset aineosat. Tällä seikalla on merkitystä siksi, että näin saadaan mukaan lopulliseen valmisteeseen kasvin kaikki aineosat luonnollisissa suhteissaan.

11.3 Orgaaninen kemia Orgaaninen kemia käsittelee reaktioita, joita tapahtuu orgaanisessa eli elollisessa aineessa. Orgaanista kemiaa luonnehditaan myös hiilen kemiaksi, koska se pitkälti rakentuu hiiliatomin ympärille.

Hiilellä on useita ominaisuuksia, jotka tekevät sen erityisen sopivaksi rooliinsa. Se on peruselementti valtaisassa määrässä elämälle välttämättömiä molekyylejä.

Nimensä mukaisesti nämä yhdisteet muodostuvat pääosin vedystä ja hiilestä. Metaanikaasu on yksinkertaisin hiilivety.

Kuva 2. Metaanikaasu.

Hiilivedyt esiintyvät ketjuina. Yksinkertainen esimerkki hiilivetyketjusta on oktaani, jonka kaava on C8H18.

Kuva 3. Hiilivetyketju (oktaani).

Hiilivedyt


Hiilivedyt esiintyvät usein myös rengasmuodossa. Tästä yleisin esimerkki on bentseeni, jonka kaava on C6H12.

Kuva 4. Bentseeni.

Lipidit ovat hydrofobisia orgaanisia yhdisteitä, joita on runsain määrin soluissa. Näistä yhdisteistä kolmella on erityistä merkitystä ihmiselle. Ne ovat

1. rasvat

2. fosfolipidit ja

3. steroidit.

Rasvamolekyylit muodostuvat neljästä osasta. Niissä on yksi glyserolimolekyyli ja kolme rasvahappomolekyyliä. Rasvahapot jaetaan tyydyttyneisiin ja tyydytty-mättömiin rasvahappoihin. Tyydyttymättömät rasvahappomolekyylit sisältävät yhden tai useamman kaksoissidoksen.

Kuva 5. Rasvahappomolekyyli, jossa on sekä yksinkertainen että kaksoishiilisidos.

Tämä tarkoittaa, että kyseinen molekyyli kykenee reagoimaan vedyn kanssa niin, että yksi tai useampi vetyatomi voi liittyä siihen. Tyydyttymättömien rasva-happojen sulamispiste on alhaisempi kuin tyydyttyneiden. Tästä johtuen useimmat tyydyttymättömistä rasvahapoista ovat huoneenlämmössä nestemäisiä eli öljyjä. Esimerkkejä näistä ovat ruoanlaitosta tutut oliiviöljy, maapähkinäöljy ja seesaminsiemenöljy.

Kasvirasvat ovat yleensä tyydyttymättömiä ja eläinrasvat tyydyttyneitä. Tyydytty-neet rasvat lisäävät sairastumisriskiä arterioskleroosiin eli valtimonkovetustautiin. Sen sijaan tyydyttymättömillä rasvahapoilla ei ole todettu tämänkaltaista haittavaikutusta.

Kalaöljyt ovat teknisesti katsoen eläinrasvoja, mutta ominaisuuksiltaan ne eroavat muista eläinrasvoista. Nykyään niiden tiedetään olevan erittäin hyödyllisiä kehon kemialle.

Eikosanoidit ovat hormoneja, jotka toimivat monien kehon kemialle tärkeiden aineiden esiasteina sekä elintärkeiden prosessien käynnistäjinä. Ne

Lipidit

Rasvat

Kalaöljyt

Kaksoissidos Yksinkertainen sidos


muodostuvat 20 monityydyttymättömästä rasvahaposta, joista merkittävimpiä on arakidonihappo eli eikosatetraeenihappo.

Erittäin merkityksellinen rasvahappo on solukalvoissa esiintyvä EPA eli eikosapentaeenihappo. Elimistö itsekin kykenee valmistamaan sitä alfalinoleenihaposta edellyttäen, että sillä on käytössään tarvittavat entsyymit, vitamiinit ja hivenaineet. EPA:n saannin voi varmistaa syömällä rasvaisia kaloja, joissa EPA:ta esiintyy.

EPA:n saanti on tärkeää siksi, että se säätelee arakidonihapon tuotantoa estämälllä arakidonihappoa valmistavan delta-5-saturaasi -entsyymin toimintaa. Tämä puolestaan ehkäisee mm. verihiutaleiden kokkaroitumistaipumusta ja suojaa siten sydänsairauksilta, joille liika arakidonihappo altistaa.

Toinen merkittävä välttämätön rasvahappo on DHA (dokosaheksaeenihappo, joka myös vaikuttaa prostaglandiiniaineenvaihduntaan.

Fosfolipidit ovat tärkeitä solun rakennusaineita. Kaikki solukalvot sisältävät niitä. Nämä molekyylit ovat samankaltaisia kuin rasvahapot. Fosfolipidit eroavat rasvahapoista kuitenkin siten, että molekyylin yksi rasvahappopää on vaihtunut fosfaattiryhmäksi.

Tavallinen saippua on hyvä esimerkki fosfolipidistä. Saippua mahdollistaa öljyn sekoittumisen veteen. Tämän on jokainen voinut itse todeta tiskatessaan rasvaisia astioita. Tiskaaminen sujuu huomattavasti tehokkaammin, kun käytetään pesuainetta, sillä se helpottaa öljyn ja veden sekoittumista toisiinsa, jolloin muodostuu emulsio. Kyky muodostaa emulsio johtuu siitä, että fosfolipidimolekyylin toinen pää on hydrofiilinen eli vesihakuinen ja toinen pää lipofiilinen eli rasvahakuinen. Samanaikaisesti sekä hydrofobisesti että hydrofiilisesti toimimivia molekyylejä kutsutaan amfifiilisiksi.

Fosfolipidien kyky sekoittaa rasvoja ja vettä on elimistölle erittäin hyödyllinen ja tärkeä ominaisuus. Esimerkiksi sappinesteessä on amfifiilisiä lipidejä. Kun ne yhdistyvät rasvaiseen ruokamassaan, vesiliukoiset ruoansulatusnesteet kykenevät paremmin sekoittumaan ruoansulatuskanavan hydrofiiliseen sisältöön. Näin ruoansulatus sekä ravinnon imeytyminen helpottuvat.

Sappinesteen sisältämät suolat kuuluvat paitsi amfifiilisiin lipideihin, myös steroi-deiksi kutsuttuun rasvahapporyhmään. Steroidimolekyyli muodostuu rungosta, jossa on 17 hiiliatomia neljäksi renkaaksi ryhmittyneinä. Näitä elämälle välttä-mättömiä molekyylejä on runsaasti kaikkialla kehossa.

Yleisin kehossa esiintyvä steroidi on kolesteroli. Kolesteroli muodostaa mm. sappisuolojen, B-vitamiin, D-vitamiinin sekä lukuisien hormonien rungon. Sukuhormonit kuten estrogeeni, progesteroni ja testosteroni ovat kaikki steroideja. Kaikki steroidit eivät siis suinkaan ole haitallisia.

Fosfolipidit

Steroidit


Kuva 6. Steroidin rakenne.

Lääkkeinä käytetyt steroidit muistuttavat luonnossa esiintyviä steroideja. Ne jäljittelevät kehon omien hormonien toimintaa. Tavallisimpia steroidilääkkeitä ovat kortikosteroidit (esimerkiksi hydrokortisoni), joita käytetään tulehduksia hillitsemään. Myös e-pillerin hormonit ovat teknisesti steroideja.

11.4 Hiilihydraatit Hiilihydraatit ovat hyvin yleisiä luonnossa. Kaksi yleisintä ovat tärkkelys ja selluloosa. Molemmat ovat erittäin suuria kooltaan ja molekyylipainoltaan. Ne ovat nk. makromolekyylejä. Sekä tärkkelys että selluloosa muodostuvat sokerista (glukoosista).

Yksinkertaisimmat sokerit muodostuvat yhdestä renkaasta, ja tästä syystä niitä nimitetään monomeereiksi tai monosakkarideiksi(mono=yksi, sakkaridi=sokeri). Glukoosi (eli rypälesokeri) on yleisin esimerkki monosakkarideista. Muita monosakkarideja ovat mm. fruktoosi ja galaktoosi.

Kuva 7. Glukoosi, fruktoosi, galaktoosi.

Kun kaksi glukoosimolekyyliä liittyy yhteen, syntyy maltoosimolekyyli. Tällaista kaksirenkaista sokeria nimitetään disakkaridiksi. Myös sukroosi on disakkaridi, mutta se koostuu glukoosin lisäksi myös yhdestä fruktoosirenkaasta.

Kolmas esimerkki disakkaridista on laktoosi, jossa on yksi glukoosimolekyyli yhdistyneenä yhteen galaktoosimolekyyliin.

Kaikki sokerit ovat vesiliukoisia, ja ne ovat tärkeä energianlähde kaikelle elolliselle. Puhuttaessa verensokerista tarkoitetaan glukoosia.

Tärkkelys on pitkä glukoosiketju. Ketjuja nimitetään polymeereiksi, ja ne saattavat olla jopa satoja glukoosirenkaita pitkiä. Suuresta glukoosiyksikkömäärästä

Sokerit

Tärkkelys

Steroidiydin Kolesteroli

Glukoosi Fruktoosi Galaktoosi


johtuen niitä nimitetään polysakkarideiksi. Ruoansulatuksessa polysakkaridit pilkotaan disakkarideiksi tai monosakkarideiksi, jotta ne imeytyisivät helpommin.

Koska tärkkelys ei ole vesiliukoista, se on ensin pilkottava vesiliukoisiksi aineiksi. Esimerkiksi syötäessä tärkkelyspitoista ravintoa kuten riisiä tai perunaa, ravinto pilkotaan glukoosimolekyyleiksi, jotka keho pystyy hyödyntämään energian tuottamiseksi.

Selluloosa on biosfäärissä yleisimmin esiintyvä molekyyli. Se on kasvien pääasiallinen rakennusaine. Tärkkelyksen tavoin selluloosakin on polysakkaridi. Sen glukoosimolekyylit ovat kuitenkin sitoutuneet kiinteämmin toisiinsa kuin tärkkelyksessä, mistä syystä selluloosan rakenne on jäykkä ja luja. Se toimii kasvien soluseinämien pääasiallisena tukiaineksena, ja mm. puiden rungot ovat selluloosaa.

Selluloosa ei liukene veteen. Ihminen – toisin kuin esimerkiksi lehmä - ei kykene käyttämään selluloosaa ravinnokseen, koska sitä pilkkova entsyymi puuttuu ihmiseltä.

11.5 Proteiinit Proteiinit eli valkuaisaineet ovat laaja ryhmä koostuen lukuisista erilaisista, tehtäväänsä erikoistuneista molekyyleistä. Ihmisen lihakset muodostuvat proteiineista, mutta niillä on paljon muitakin tehtäviä ihmiskehossa. Proteiineja tarvitaan esimerkiksi

• tuhansissa kemiallisissa reaktioissa, joissa ne toimivat katalysaattoreina. Näitä katalysaattoreina eli reaktioiden nopeuttajina toimivia proteiini-molekyylejä nimitetään entsyymeiksi.

• happea ja hiilidioksidia kuljettavaan hemoglobiiniin, joka myös on proteiini

• veren hyytymiseen, joka edellyttää monien erilaisten proteiinien vuoro-vaikutusta

• vasta-aineiden muodostukseen. Vasta-aineet, jotka tunnistavat kehoon tunkeutuneet vieraat aineet ja poistavat ne, ovat proteiineja.

• erilaisten kudosten rakennusaineiksi. Esimerkiksi nivelten ja jänteiden kollageeni on proteiinia, samoin hiusten ja kynsien keratiini.

• albumiineihin, jotka ovat yksinkertaisia veteen liukenevia proteiineja (esimerkiksi munasolussa).

Proteiinit ovat makromolekyylejä. Pienimpien proteiinien molekyylipaino on noin 6000 ja suurimpien jopa yli 1 000 000. Vetyatomi on pienin atomi ja sen paino on 1. Kymmenen kertaa painavamman molekyylin paino on siis 10. Näin ollen pienimmätkin proteiinit ovat 6000 kertaa painavampia kuin vety.

Proteiinit koostuvat aminohapoista, joita luonnossa on noin 20 erilaista. Raken-teeltaan ne muistuttavat toisiaan. Aminohapot kiinnittyvät toisiinsa peptidi-

Selluloosa


sidosten avulla, mistä syystä aminohappoketjuja kutsutaan polypeptideiksi. Nämä polypeptidit voidaan pilkkoa hydrolyysiksi kutsutulla kemiallisella prosessilla. Pilkkoutumisen saa aikaan nk. proteolyyttiset entsyymit. Proteiiniravinnon pilkkomiseksi aminohapoiksi tarvitaan useampia erilaisia proteolyyttisiä ent-syymejä. Papaiini on esimerkki proteolyyttisistä entsyymeistä.

Aminohapot esiintyvät lukemattomina erilaisina yhdistelminä. Tyypillinen proteiini (aminohappoketju) sisältää 100-300 aminohappoa. Näin on mahdollista muodostaa valtava määrä erilaisia yhdistelmiä. Tästä syystä proteiinit ovat erityisen tärkeä aineryhmä ihmiskehossa.

Proteiinimolekyylin toimintatapa määräytyy sen kolmiulotteisen rakenteen perus-teella. Koska aminohapot voivat yhdistyä lukemattomilla eri tavoin, syntyy suuri määrä erilaisia rakenteita. Tapa miten aminohapot ovat yhdistyneet toisiinsa, määrää molekyylin rakenteen. Yhdenkin aminohapon puuttuminen ketjusta antaa molekyylille täysin uuden rakenteen.

Teoreettisesti voidaan ajatella, että kaksi aminohappoa voidaan yhdistää toisiinsa 20 eri tavalla. Jo pelkästään näitä kahta aminohappoa eri tavoin yhdistelemällä ja niiden paikkoja vaihtamalla voidaan saada 8000 erilaista ketjukombinaatiota.

Ihmiskeho on erittäin pitkälle järjestäytynyt. Ei voida ajatella, että aminohapot liittyisivät toisiinsa sattumanvaraisesti. Näin ei olekaan. Jokaisessa solussa oleva geneettinen koodi määrää tarkoin aminohappojen sijainnin ketjussa samoin kuin niiden tavan liittyä toisiinsa. Tämä geneettinen koodi sijaitsee jokaisen solun ytimessä, ja se muodostuu nukleiinihapoiksi kutsutuista makromolekyyleistä.

11.6 Nukleiinihapot DNA ja RNA Solun ytimessä on kromosomit, joista usein puhutaan yksilön ominaisuudet määräävinä geeneinä eli perintötekijöinä. Sen lisäksi että ne määrittelevät jokaisen yksilölliset ominaisuudet, ne vaikuttavat laajasti jokaisen elävän organismin rakenteeseen ja toimintaan.

Kromosomit muodostuvat nukleoproteiineista, ts. nukleiinihapoista ja proteii-neista. Nukleiinihappo taas koostuu suurimolekyylisestä yhdisteestä, DNA:sta eli deoksiribonukleiinihaposta.

Jotta geneettinen informaatio välittyisi DNA:sta soluun, tarvitaan samankaltainen, mutta pienempi yhdiste, RNA eli ribonukleiinihappo. Suurin osa RNA:sta on solu-limassa, kun taas DNA sijaitsee pääasiallisesti ytimessä.

Nukleiinihapot ovat nukleotideistä koostuvia polymeerejä eli pitkiä molekyyli-ketjuja. Nukleotidit muodostuvat aina kolmesta osasta: fosfaatista, sokerista ja emäksisestä osasta. DNA:ssa nämä emäksiset osat ovat adeniini, sytosiini, gua-niini tai tymiini.

Nukleotidit muodostavat pitkän ketjun, rihman, jonka koostumus määrää DNA:n ominaisuudet samalla tavoin kuten aminohappoketjussakin. Geneettisten, perinnöllisten ominaisuuksien lisäksi DNA:n rakenne luo myös perustan solun kaikelle toiminnalle.


Nukleiinihappojen rakenteen ja toimintojen keksimistä (James Watson, Francis Crick) vuonna 1953 on kuvailtu vuosisadan keksinnöksi.

Kuva 8. DNA:n rakenne.

11.7 Pohdittavaksi 1. Mihin kaikkeen keho tarvitsee proteiineja?

2. Steroidit ovat tärkeitä keholle. Mitkä kehon aineet ovat rakenteeltaan steroideja?

A - adeniini

T - tymiini

G - guaniini

C - sytosiini

Fosfaatti


12 Elämän edellytykset solutasolla Tässä kappaleessa tarkastellaan solun rakennetta ja toimintaa sekä sitä, miten solut muodostavat kudoksia ja elimiä. Tarkastelemme myös sitä, miten solut säilyvät elävinä ja miten ne vahingoittuvat ja aiheuttavat sairauksia.

Kehon muodostavat tehtäviinsä erikoistuneet solut. Myös solujen koko vaihtelee. Lymfosyytit eli valkoiset verisolut kuuluvat pienimpiin soluihin; ne ovat läpi-mitaltaan vain 7-8 mikromillimetriä. Suurimpiin kuuluvat munasolut (noin 100 mikromillimetriä). Useimmat solut ovat kooltaan 10-40 mikromillimetriä. Hermosolut muodostavat kuitenkin poikkeuksen; ne saattavat olla yli metrinkin pituisia. Esimerkiksi hermoimpulsseja ison varpaan iholta välittävä solu ulottuu varpaasta aivoihin.

Kuva 9. Kehon soluja.

Kehon solut ovat erilaisia muodoltaan ja kooltaan kuten kuvasta 9 näkyy. Vasemmalla lihassolu, oikealla ylhäältä munasolu, hermosolu, maksasolu, epiteelisolu ja punasolu.

Solujen erikoistuminen

Lihassolu

Munasolu

Hermosolu

Maksasolu

Epiteelisolu

Punasolu


Solut voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään:

1. Aikuisiässä jakaantumaan kykenemättömät solut.

Nämä solut kehittyvät täysin vasta aikuisiässä. Niiden elinikä vastaa yksilön elin-ikää, ja niille tapahtuneet vauriot ovat palautumattomia. Solun tuhoutuessa tilalle ei kehity uutta solua. Tällaisia ovat esimerkiksi hermo- ja lihassolut (myös sydänlihaksen solut).

Urheilijan tai kehonrakentajan harjoitellessa lihassolujen koko suurenee. Lihasmassan kasvussa kyse ei siis ole lihassolujen lukumäärän lisääntyminen, vaan yksittäisten solujen koon kasvaminen.

2. Epäsäännöllisin väliajoin jakaantuvat solut.

Ollessaan terveitä nämä solut eivät jakaannu. Sopivan ärsykkeen saadessaan, esi-merkiksi loukkaantumisen seurauksena, ne kykenevät kuitenkin jakaantumaan ja muodostamaan nopeasti uusia soluja. Tällaisia ovat esimerkiksi rasvakudos ja rauhaset.

Hyvä esimerkki tällaisista soluista ovat maksasolut. Joissakin tapauksissa mak-sasta saatetaan joutua poistamaan jopa 90 %. Jo muutamassa kuukaudessa jäljelle jääneet solut ovat jakaantuneet ja muodostaneet uuden, kokonaisen maksan. Mikä vielä hämmästyttävämpää, uusi maksa vastaa muodoltaan ja kooltaan poistettua maksaa.

3. Säännöllisesti ja nopeasti uusiutuvat solut

Punaiset verisolut, ihon pinnalla olevat solut sekä ruoansulatuskanavan muodos-tavat solut ovat esimerkkejä tällaisista soluista. Aikuisessa tuhoutuu ja muodostuu joka sekunti miljoona punaista verisolua. Ruoansulatuskanavan seinämät uusiutuvat muutaman päivän välein.

Solut ovat pitkälle erikoistuneet. Eri kudostyypit muodostuvat tiettyyn tehtävään erikoistuneista soluista. Esimerkiksi iho muodostuu suojaavasta, elottomasta sarveiskerroksesta ja sen alla olevista, jatkuvasti uusiutuvista epiteelisoluista. Ihossa on myös talirauhasia, jotka voitelevat ihon pinnan ohuella öljykerroksella. Sen ansiosta iho hylkii vettä ja rasvakerros suojaa muutenkin ihoa. Orvaskeden kasvukerroksessa on pigmenttijyväsiä, jotka lisääntyvät auringonpaisteessa ja suojaavat ihosoluja UV-säteilyltä. Vieläkin erikoistuneemmat solut muodostavat karvafollikkelit, jotka muodostavat ruumiinlämpöä pidättävää karvaa. Hikirauhaset puolestaan viilentävät kehoa lämpötilan kohotessa liikaa.

Solut ovat siis hyvin erilaisia, ja jotkut niistä ovat pitkälle erikoistuneet. Esimerkiksi:

• Punaiset verisolut ovat erikoistuneet kuljettamaan happea

• Hermosoluilla on kyky kuljettaa sähköisiä impulsseja

• Tietyt solut vatsassa ovat erikoistuneet tuottamaan ruoansulatusentsyymejä

• Lihassolut kykenevät supistumaan ja lyhenemään pituudeltaan.

Erilaisia solutyyppejä

Solujen toiminta


Tiede on edistynyt valtavasti siitä, kun ensimmäiset solut havaittiin alkeellisilla mikroskoopeilla. Elektronimikrokooppien käyttö on antanut meille aivan uutta tietoa solun rakenteesta ja sisällöstä. Vaikka erilaisten soluryhmien välillä onkin suuria eroja, solujen rakenteessa on tiettyjä kaikille soluille yhteisiä piirteitä.

Solu rakentuu aina solukalvosta, solulimasta ja ytimestä.

1. Solukalvo (membraani)

Kaikkia soluja ympäröi ohut kalvo. Se muodostuu kahdesta rasvamolekyyli-kerroksesta ja niihin sitoutuneista proteiinimolekyyleistä. Solukalvo säätelee aineen siirtymistä soluun ja sieltä ulos sitä ympäröivään kudosnesteeseen. Se myös määrää solun muodon. Kalvo ei kuitenkaan ole kaikilla soluilla muodoltaan jäykkä, vaan kuten esimerkiksi syöjäsoluilla (makrofageilla) se voi tarpeen mukaan aktiivisesti muuttaa muotoaan.

2. Solulima (sytoplasma)

Solulima täyttää kalvon ja ytimen välisen alueen. Se on nestemäistä ainetta, joka muodostuu vedestä (n. 70%), proteiineista, lipideistä, hiilihydraateista ja epä-orgaanisista ioneista, jotka osallistuvat soluaineenvaihduntaan. Lisäksi siinä on runsaasti erilaisia organelleja (soluelimiä). Näistä tärkeimmät ovat

a) Mitokondriot, jotka toimivat solun voimanlähteenä tuottaen solun tarvitseman energian. Yhdessä solussa niitä saattaa olla muutamia tai jopa satoja riippuen solun energiantarpeesta. Esimerkiksi lihassoluissa niitä on paljon.

b) Vakuolit, jotka ovat solunesteen täyttämiä rakkuloita. Ne toimivat entsyymivarastoina. Solu kykenee vapauttamaan näistä rakkuloista entsyymejä tarpeen mukaan joko solun sisälle tai solun ulko-puolelle. Jotkut vakuolit sisältävät soluun tunkeutuvia bakteereja tuhoavia entsyymejä. Tällaisia entsyymejä nimitetään lysosomeiksi.

3. Ydin eli tuma (nukleus)

Tuma on kiistatta solun tärkein osa. Se sisältää solun geneettisen aineksen eli DNA:n, ja se kontrolloi ja koordinoi solun toimintaa.

Solujen rakenne


Kuva 10. Kaavakuva ihmisen solusta.

Ihmisen terveys on riippuvainen terveiden solujen määrästä. Sairaus on vastaa-vasti seurausta riittävän suuren solumäärän vaurioitumisesta. Joutuessaan stressin kohteeksi solu joko

1. sopeutuu

2. loukkaantuu tai vahingoittuu, muttei pysyvästi, tai

3. kuolee.

Osuva analogia on tuulen vaikutus puihin. Ne sopeutuvat eli taipuvat tuulen (stressin) alla, mutta palautuvat entiseen asentoonsa sen laannuttua. Jos tuuli on jatkuvaa, puut sopeutuvat siihen muodoltaan eivätkä kasva kovin korkeiksi (esimerkiksi rannikoilla).

Raju tuuli saattaa katkoa puiden oksia ja vahingoittaa niitä, mutta jättää ne silti henkiin. Vasta myrskyn juurineen repimä tai katkoma puu kuolee.

12.1 Soluvaurioiden syitä Terve solu saattaa vahingoittua erilaisten stressitilanteiden seurauksena.

Hapenpuute on erittäin tärkeä ja yleinen syy solujen vahingoittumiseen ja kuole-miseen. Happea kuljettava veri on välttämättömyys kaikille kudoksille. Verisuoni-sairaus saattaa estää kudoksen hapettamisen esimerkiksi sydämeen tai aivoihin verta kuljettavien valtimoiden tukkeutuessa.

Hypoksia-termiä (hypo=matala, oksia=happi) käytetään silloin, kun solut kärsivät suhteellisesta hapenpuutteesta. Jos hapensaanti on täysin estynyt, kysymyksessä on anoksia.

Soluvaurio

Hypoksia, eli hapenpuute

Solukalvo Vakuoleja

Ydin

Solulimaa

Mitokondrio


Verenkierron estyessä jollekin alueelle seurauksena on tilanteesta riippuen anok-sia tai hypoksia. Anoksia johtaa solujen kuolemaan ja siis palautumattomaan kudosvaurioon (infarkti). Hypoksia vahingoittaa kudosta, mutta vauriosta huoli-matta se kykenee edelleenkin toimimaan, joskin heikentyneenä.

Kemialliset aineet ovat merkittävä soluja vaurioittava ja tuhoava tekijä. Periaatteessa mikä tahansa kemiallinen aktiivinen aine tai lääkeaine saattaa osoittautua vahingolliseksi.

Harmittomanakin pidetty aine, esimerkiksi glukoosi, voi olla haitallinen vahvoina konsentraatioina. Esimerkiksi hoitamattomassa diabeteksessä veren glukoosi-pitoisuus voi nousta erittäin korkeaksi. Tämä aiheuttaa häiriöitä solujen toimin-taan, mistä puolestaan seuraa soluvaurioita. Toinen esimerkki on alkoholin liika-käyttö, mikä jatkuessaan vahingoittaa maksasoluja.

Solut saattavat vahingoittua erilaisten fysikaalisten vaikutusten seurauksena. Näihin kuuluvat trauma (vaurio, haava), kuumuus tai kylmyys, äkillinen ilmanpaineen muutos ja altistuminen säteilylle tai sähkövirralle.

Mekaaninen trauma kuten pään loukkaaminen saattaa rikkoa solujenvälisiä raken-teita. Matala tai korkea lämpötila voi aiheuttaa muutoksia verenvirtauksessa, aineenvaihdunnassa ja kudosten hapettamisessa. Ilmanpaineen muutokset saatta-vat aiheuttaa veressä kemiallisia häiriöitä. Tunnetuin esimerkki tästä ovat syvänmerensukeltajat.

Säteilyenergian tunnetuimmat vaikutukset liittynevät toisen maailmansodan päättäneisiin pommituksiin. Ydinreaktiossa syntyy vapaita radikaaleja, jotka vahingoittavat solujen rakenteita.

Sähköenergia tuottaa lämpöä, joka saattaa aiheuttaa palovammoja. Kova sähkö-isku saattaa aiheuttaa myös kuolemaan johtavan sydämen rytmihäiriön. Nykyään tiedetään myös auringon säteilyn vaurioittavan ihosoluja ja aiheuttavan ihosyöpää.

Virus- ja bakteeritartunnat (infektiot) ovat erittäin yleisiä. Virukset vahingoittavat soluja useilla tavoin. Ne voivat tappaa solun, johon ne ovat onnistuneet tunkeutu-maan. Ne saattavat myös muuttaa solun aineenvaihduntaa ja ryhtyä tuottamaan solussa toksisia aineita.

Bakteereja on kaikkialla ympäristössämme. Vastoin yleistä luuloa useimmat bakteerit ovat harmittomia, ja jotkin niistä ovat jopa erittäin hyödyllisiä ympäris-töllemme ja terveydellemme. Ainoastaan pieni vähemmistö aiheuttaa sairauksia. Näitä kutsutaan patogeenisiksi bakteereiksi (patho=sairaus, genes=synnyttävä). Nämä organismit aiheuttavat sairautta tuottamalla myrkkyjä ja entsyymejä.

Muut tarttuvat organismit kuten sienet tai muut alkeelliset eliöt kuten ameebat ja hiivasienet (Candida) vahingoittavat terveyttä samalla tavoin kuin bakteerit.

Immunologiset reaktiot eivät aina ole pelkästään hyväksi. Monissa sairauksissa esiintyy ei-toivottuja immunologisia reaktioita. Näiden immunologisten, valloil-leen päässeiden reaktioiden seurauksena syntyy uusi sairaus. Näin saattaa tapahtua esimerkiksi virus- tai bakteeritartuntojen kuten streptokokki-infektioiden jälki- tai lisätautina. Näin syntyneistä taudeista saattaa olla elimistölle alkuperäistä tartuntasairautta huomattavasti enemmän haittaa.

Kemialliset aineet

Fysikaaliset vaikutukset

Infektiot

Immuunipuolustus


Autoimmuuneilla taudeilla tarkoitetaan sairauksia, joissa vasta-aineita syntyy kehon omissa kudoksissa oleville aineille. Tällaisia immuunijärjestelmän häiriin-tymisestä johtuvia sairauksia ovat esimerkiksi nivelreuma, kilpirauhasen vajaa-toiminta, anemia sekä myös tulehdusperäiset suolistosairaudet kuten Crohnin tauti ja haavainen paksunsuolentulehdus. Myös AIDS kuuluu tähän ryhmään.

Myös ajallemme tyypilliset allergiat ovat periaatteessa seurausta immuuni-järjestelmän epänormaalista reaktiotavasta allergeeniin (allergiaa aiheuttavaan proteiiniin).

Solun toiminta perustuu kemiallisiin reaktioihin. Jollei solulla ole käytössään kaikkia näissä reaktioissa tarvittavia aineita, sen toiminta häiriintyy. Terveytemme kannalta on siksi olennaista, että saamme ravinnosta riittävästi vitamiineja, kivennäis- ja hivenaineita sekä muita soluaineenvaihdunnalle välttämättömiä yhdisteitä.

Nykyään ymmärretään vitaaliainepuutosten ja sairauksien välillä olevan kiinteä yhteys. Jo 1800-luvulla tiedettiin keripukin johtuvan tuoreiden hedelmien ja vihannesten puutteesta. Nyttemmin sairauden syyksi on osoitettu C-vitamiinin puutos.

Ravinnon puutteen ohella myös liika tai vääränlainen ravinto aiheuttavat sairautta. Tämä tilanne on yleinen hyvinvointivaltioissa. Ravinnosta saadaan kyllä riittävästi energiaa, mutta se saattaa olla koostumukseltaan puutteellista, sopimatonta tai suorastaan epäterveellistä. Roskaruoka on todellinen uhka kansanterveydelle. Liika (terveellisenkin ruoan) syöminen lihottaa. Merkittävästä ylipainosta on tullut vuosi vuodelta yhä suurempi, monille sairauksille altistava tekijä.

Vapaat radikaalit ovat kemiallisesti erittäin aktiivisia ja epävakaita. Niitä syntyy kehossa monin eri tavoin puutteellisten tai ei-toivottujen kemiallisten reaktioiden seurauksena. Näissä reaktioissa vapautuva energia vahingoittaa solujen rakennetta ja häiritsee niiden välistä toimintaa.

Antioksidantit kykenevät sitomaan vapaita radikaaleja niin, ettei niistä vapautu-vasta energiasta aiheudu vahinkoa. Tasapainoinen, riittävästi antioksidantteja sisältävä ravinto on tästä syystä äärimmäisen tärkeä terveystekijä. Monet vita-miinit ja kivennäisaineet ovat elimistölle välttämättömiä erilaisten kemiallisten reaktioiden käynnistäjinä. Näiden aineiden puuttuminen tai riittämätön saanti saa aikaan sen, että tietyt reaktiot tapahtuvat epätäydellisesti. Tällöin niiden loppu-tuotteet saattavat olla epävakaita ja muuttua vapaiksi radikaaleiksi.

Olemme kaikki riippuvaisia geeneistämme. Ne määrittelevät joka suhteessa ulkoi-sen olemuksemme kuten pituuden, ihon, silmien ja hiusten värin. Jopa poten-tiaalinen elinikämme ja psyykkinen olemuksemme ovat pitkälti riippuvaisia geeneistämme.

Joissakin suvuissa esiintyy taipumusta tiettyihin sairauksiin. Esimerkiksi hyper-tensiota (korkea verenpaine) ja veren korkeaa kolesterolitasoa saattaa esiintyä joissakin perheissä muita yleisemmin. Pidetäänkin ilmeisenä, että geneettinen perimä voi altistaa tietyille sairauksille tai vastaavasti suojata niiltä.

Puutteellinen ravinto

Vapaat radikaalit

Geneettiset häiriöt


Kaikella on aikansa, niin myös ihmisen soluilla. Vaikkeivät solut ja kudokset olisi vahingoittuneet millään yllä kuvatuista tavoista, jossakin vaiheessa ne lopettaisivat joka tapauksessa jakaantumisensa ja toimintansa. Kun näin tapahtuu jossakin tärkeässä kudoksessa tai elimessä kuten sydämessä, munuaisissa tai maksassa, koko elimistön toiminta lakkaa, ja seuraksena on kuolema.

Vanheneminen


13 Soluaineenvaihdunta Edellä kuvatun perusteella on ilmeistä, että solut toimivat mikroskooppisen pieninä mutta äärimmäisen tehokkaina kemiallisina tehtaina. Ne ottavat aineita ympäristöstään, muuntavat niitä tarpeen mukaan energiaksi tai muiksi tarvitsemik-seen tuotteiksi. Ne palauttavat osan aineista ympäristöönsä aineenvaihdunta-jätteinä tai käyttökelpoisina lopputuotteina. Tätä solun kykyä elää vuorovaikut-teisesti ympäristössään kutsutaan soluaineenvaihdunnaksi.

Kaikki elävät solut - myös hengitysteiden ja silmän sarveiskalvon solut – ovat ohuen nestekalvon ympäröimiä. Solunulkoinen neste eli kudosneste on peräisin verestä. Solu saa kaikki tarvitsemansa aineet kudosnesteen välityksellä. Siihen joutuvat myös aineenvaihdunnan seurauksena syntyvät jätteet samoin kuin kaikki edelleen hyödynnettävät yhdisteet.

Entä sitten iho? Iho on suurin elimemme, eikä se ui nesteessä vaan tuntuu kosketettaessa kuivalta. Ihon ulommaisen kerroksen, orvaskeden uloin pinta muodostuukin kuolleista soluista. Nämä levymäiset, jatkuvasti pois hilseilevät solut suojaavat allaan olevia eläviä orvaskeden soluja.

Kudosneste koostuu pääosin vedestä. Tässä erinomaisessa liuotinaineessa ovat liuenneina kaikkien solujen tarvitsemat molekyylit ja ionit. Näitä ovat:

• kaasut kuten soluille välttämätön happi, sekä solujen erittämä hiilidioksidi

• epäorgaaniset yhdisteet kuten natriumkloridi, kalium, kalsiumbikarbo-naatti ja fosfaatit. Kudosnesteessä on myös hivenaineita kuten kuparia, sinkkiä, mangaania ja kobolttia.

• orgaaniset aineet kuten lipidit, aminohapot ja sokerit, jotka toimivat ravintonamme.

• hormonit ja muut solujen väliset signaaliaineet. Hormonit viestittävät soluille, kuinka toimia tietyissä tilanteissa (vrt. adrenaliini, sukuhormonit).

Ilmeisestikin aineiden täytyy kyetä jatkuvasti siirtymään kudosnesteestä soluun ja sieltä takaisin kudosnesteeseen. Siirtyminen tapahtuu useilla eri tavoin. Tämä ei ole elintärkeää ainoastaan solun ravitsemukselle vaan myös sen kyvylle kommunikoida ympäristönsä kanssa ja reagoida saamiinsa impulsseihin.

Kuvaava esimerkki on syömisen käynnistämä insuliinin eritys. Syötäessa vatsan ja suoliston seinämien soluihin alkaa tunkeutua glukoosia diffuusion ansiosta. Seurauksena on, että kudosnesteeseen ja lopulta vereen alkaa erittyä glukagoni-nimistä hormonia. Veren mukana glukagoni kulkeutuu haimaan aktivoiden sen soluja tuottamaan insuliinia.

Solua ympäröivä kalvo ei toimi läpäisemättömänä rakenteena, vaan pikemminkin tiheänä siivilänä. Se säätelee monella tavoin erilaisten aineiden siirtymistä soluun ja sieltä ulos. Solukalvo läpäisee aineita eri tavoin. Osa aineista, esimerkiksi erittäin suurimolekyyliset aineet, ei läpäise sitä lainkaan. Osa läpäisee solukalvon vain vaivoin, ja osa taas täysin vapaasti.

Kudosneste

Kudosnesteen koostumus

Miten aine läpäisee solukalvon

Solukalvo


Solukalvon tehtävänä on estää haitallisten aineiden pääsy soluun ja toisaalta poistaa solusta haitalliset aineet. Solu ottaa tarvitsemiaan aineita kudosnesteestä. Aineet voivat siirtyä kalvon läpi passiivisesti tai aktiivisesti.

1. Passiivinen siirtyminen

Solukalvon läpäisevyys on erilainen solutyypistä riippuen. Se voi vaihdella jopa samalla solullakin ajankohdasta riippuen. Helpoimmin solukalvon läpäisevät pienikokoiset molekyylit ja ionit. Myös rasvaliukoiset aineet läpäisevät helposti solukalvon. Joillakin aineilla on omat kantaja-aineensa, jotka helpottavat niiden siirtymistä solukalvon läpi.

Monet pienimolekyyliset aineet samoin kuin tietyt ionit siirtyvät passiivisesti solukalvon läpi diffuusion avulla. Tämä ilmiö perustuu hiukkasten sattuman-varaiseen lämpöliikkeeseen, joka saa aineet siirtymään ja sekoittumaan niin, että niiden väkevyyserot (konsentraatiot) vähenevät ja ne ovat lopulta solukalvon molemmin puolin yhtä väkeviä. Diffuusionopeuden määrää aineen konsen-traatioaste, hiukkasten suuruus ja se, ovatko hiukkaset hydrofobisia eli vettä hylkiviä vaiko hydrofiilisiä eli veteen liukenevia molekyylejä. Yleensä hydro-fobiset molekyylit läpäisevät solukalvon hydrofiilisia helpommin.

Osmoosi on eräs diffuusion muoto. Siinä liuotinneste, mutteivät siihen liuenneet aineet, tunkeutuu puoliläpäisevän solukalvon läpi. Konsentraatioero solukalvon molemmin puolin tasoittuu siten, että liuotinneste (eli vesi) tunkeutuu kalvon läpi. Osmoosissa on siis kyse vesidiffuusiosta. Liuokset ovat tasapainossa, kun yhtä monta vesimolekyyliä tunkeutuu soluun kuin siitä ulos. Osmoosin nopeus riippuu väkevyysasteiden erosta.

Makean veden kalat eivät elä kauan meressä, koska niiden kudokset ovat sopeutuneet makeaan veteen. Jos makean veden kala siirretään meriveteen, sen molekyyleissä oleva makea vesi pyrkii osmoosin avulla ympäröivään meriveteen, jonka vesikonsentraatio on alhaisempi kuin makean veden. Kalan solut kuivuvat, ja kala kuolee.

Diffuusiossa ja osmoosissa siirtyminen tapahtuu aina korkeammasta konsentraatiosta laimeampaan. Se tapahtuu passiivisesti, ilman että solun tarvitsee siihen mitenkään osallistua. Passiivinen siirtyminen ei siten vaadi energiaa.

2. Aktiivinen siirtyminen

Solun siirtäessä aineita laimeammasta konsentraatiosta väkevämpään, tarvi-taan työtä ja näin ollen myös energiaa tämän työn suorittamiseksi. Tällaista siirtymistä nimitetään aktiiviseksi siirtymiseksi.

Solun sisältö voi tietyissä tapauksissa olla täysin poikkeava kudosnesteestä. Esi-merkiksi punaisten verisolujen soluliman kaliumpitoisuus on 30-kertainen verrat-tuna kudosnesteen kaliumpitoisuuteen. Diffuusion avulla väkevyyserojen pitäisi siis pyrkiä tasapainottumaan niin, että kaliumatomeja alkaisi siirtyä verisoluista kudosnesteeseen. Näin ei kuitenkaan tapahdu.

Tasapainottumisen estää tässä tapauksessa aktiivinen siirtyminen. Solukalvoissa on kemiallinen pumppu, joka toimii vastoin väkevyysasteen tasapainottamista. Koska aktiivinen siirtymä toimii vastoin luonnollista liikettä laimeammasta

Diffuusio

Osmoosi


konsentraatiosta väkevämpään, se vaatii energiaa. Tämä ilmiö on verrattavissa veden ylöspäin pumppaamiseen.

Solukalvojen pumput voivat olla toimintatavoiltaan erittäin erikoistuneita. Esimerkiksi kaliumpumppu kykenee siirtämään kaliumioneja ainoastaan yhteen suuntaan, ja natriumioneja vastakkaiseen suuntaan (kalium-natriumpumppu).

Laboratorio-oloissa nämä pumput voidaan keinotekoisesti kytkeä pois päältä. Esimerkiksi punaisten verisolujen osalta tämä tapahtuu niitä jäähdyttämällä ja siten vähentämällä niiden metabolista kykyä. Toinen keino on estää niitä hyödyntämästä glukoosia, jolloin ne ikäänkuin nälkiintyvät. Molemmissa tapauksissa energian vapautuminen soluissa estyy ja aktiivisen siirtymän mekanismi häiriintyy. Seurauksena on, että veren punasolujen kaliumpitoisuus alenee. Diffuusiosta johtuen kaliumioneja siirtyy jatkuvasti solusta kudosnesteeseen. Ilman aktiivista siirtymämekanismia vuotoa ei saada pysäytettyä, ja solun kaliumpitoisuus alenee, kunnes se on sama kuin kudosnesteessä.

Endosytoosilla tarkoitetaan aineiden joutumista kudosnesteestä solun sisään. Tätä tapahtuu kaikissa soluissa silloin, kun hiukkanen tai molekyyli on liian suuri läpäistäkseen muutoin solukalvon.

Varsinkin makrofagit, syöjäsolut, ovat erikoistuneet tähän toimintaan. Prosessia nimitetään fagosytoosiksi, mikä yksinkertaisesti tarkoittaa vieraan solun syömistä. Tässä prosessissa solu liittää vieraan solun itseensä ympäröimällä sen solukalvol-laan. Näin muodostuneeseen rakkulaan eritetään entsyymiä, joka sulattaa ja tuhoaa vieraan solun.

Tämä on endosytoosille vastakkainen ilmiö. Siinä solut kykenevät vapauttamaan suuria määriä proteiineja tai muita suurimolekyylisiä aineita. Solun aineenvaih-duntatuotteet varastoidaan solun sisällä solulimassa oleviin rakkuloihin (vakuolit). Nämä tuotteet saattavat olla aineenvaihduntajätteitä tai myös hyödyllisiä aineita kuten hormoneja, entsyymejä, rasvoja jne. Saadessaan asianmukaisen signaalin rakkulat siirtyvät lähemmäksi solukalvoa ja luovuttavat sisältönsä kudosnesteeseen (eksosytoosi).

Ilmiö on nähtävissä esimerkiksi ruoansulatuskanavan seinämien soluissa. Ne yhdistelevät rasvoja pieniksi pisaroiksi, jotka ne sitten siirtävät solukalvon läpi kudosnesteeseen. Veren lymfosyytit ja makrofagit vapauttavat samalla tavoin entsyymejä kyetäkseen sulattamaan ja siten tuhoamaan bakteereja ja viruksia.

Endosytoosi

Eksosytoosi


14 Yhteenveto Modernin lääketeollisuuden saavutuksista ja hallitsevasta asemasta huolimatta kiinnostus kasvilääkintään on jälleen lisääntynyt viimeisten 20 vuoden aikana. Nykyaikainen fytoterapia perustuu fysiologiaan samoin kuin farmasiakin. Fytoterapian kehittyminen onkin paljolti seurausta ihmiskehon toiminnan entistä paremmasta ymmärtämisestä.

Toisin kuin farmakologit, fytoterapeutit eivät kannata tehoaineiden eristämistä kasvista, vaikka nykytekniikka antaa tähän erinomaiset mahdollisuudet. Fyto-terapiassa ajatellaan kasvilääkkeen vaikutuksen perustuvan kasvikokonaisuuteen, ts. kaikkiin sen vaikuttaviin, mutta myös sen nk. tehottomiin aineosiin. On myös hyvä pitää mielessä, ettei läheskään kaikkia kasvien vaikuttavia aineita edes tunneta vielä.

Osuva analogia on moderni pilvenpiirtäjä. Riippumatta siitä, seisommeko raken-nuksen sisällä vaiko ulkopuolella, emme kykene näkemään koko rakennusta ja sen kaikkia rakenteita. Ihmiskeho on samankaltainen. Erilaiset tarkastelukulmat saat-tavat antaa toisistaan poikkeavia näkökulmia. Ainoastaan otettaessa huomioon kaikki erilaiset näkökulmat voidaan saada todenmukainen kokonaiskuva raken-nuksesta samoin kuin myös ihmiskehosta.

Tavanomaisen lääketieteen ja fytoterapian väliset näkemyserot johtuvat paljolti juuri erilaisesta tavasta tarkastella ihmiskehoa. Joskus rakennukseen on tarkoi-tuksenmukaista astua muualtakin kuin pääovesta. Samalla tavoin ihmiskehoakin on tarkoituksenmukaista lähestyä eri terapioiden suomien mahdollisuuksien kautta ja hoitaa sitä kulloiseenkin tilanteeseen parhaiten soveltuvin menetelmin.

Vaihtoehtoisista terapioista puhuttaessa toistuu usein energian käsite selitettäessä niiden vaikutusmekanismia. Käsite tulee ymmärrettävämmäksi, kun tarkastellaan kehossa tapahtuvia kemiallisia reaktioita ja energiaa, jota ne joko tuottavat tai vaativat. Molekyylitasolla kasvien aktiiviset ainesosat vaikuttavat näihin reak-tioihin ja saavat siten aikaan havaitut kliiniset vaikutukset.

Nykyinen suuntaus ilahduttaa ja motivoi kaikkia fytoterapian ja muiden tavan-omaista lääketiedettä täydentävien terapioiden parissa työskenteleviä. On paljon sairauksia ja vaivoja, joihin ei tavanomaisen lääketieteen keinoin saada todellista apua. Etenkin tällaisissa tapauksissa fytoterapialla on entistä paremmat mahdolli-suudet vakiinnuttaa paikkansa osana nykyaikaista lääketiedettä.

14.1 Pohdittavaksi 1. Luettele ja kuvaile erilaisia tapoja, miten solut saattavat vahingoittua.

2. Kuvaile erilaisia tapoja, miten aine siirtyy soluun ja solusta kudos-nesteeseen.

avi opintojakso 1 - vogela.vogel.fi/avi/avi_opintojakso_1.pdf · 2008-07-01 · a. vogel institute...

Documents