Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana

Riitta-Marja Leinonen Oulun yliopisto

riitta-marja.leinonen@oulu.fi

Kuva: Museovirasto

Hevonen oli arvokkain kotieläin suomalaisilla tiloilla aina 1950- ja 1960-luvuille asti. Se ruokittiin paremmin kuin muut eläimet ja hoidettiin niin hyvin kuin taidettiin, koska sen työpanos oli merkittävä viljelijäperheen elannon hankinnalle. Monessa talossa hevonen oli myös hyvä työtoveri ja perheenjäsen, jonka merkitys korostui entisestään toisen maailmansodan aikana niin rintamalla kuin kotipelloillakin. Hevoset talvi- ja jatkosodassa Suomen armeijalla oli talvisodassa käytössään noin 71 800 hevosta, joista kuoli tai katosi 7 200. Jatkosodassa armeija oli jo hieman paremmin moottoroitu ja hevosia otettiin 62 000, joista jopa 14 500 kuoli tai katosi. (Waris 1997, 74.) Hevosia oli kaikissa aselajeissa. Vielä talvisodassa Suomella oli ratsuväkikin, joka kylläkin kävi jatkosodassa tarpeettomaksi. Tykistö liikutettiin osaksi hevosvoimin ja juuri tykistöhevoset olivat kaikkein alttiimpia tappioille, koska ne olivat 6 – 8 hevosen valjakkona tykkien edessä helppo maalitaulu ilmakeskityksille. Huolto oli joka aselajissa hevosista pitkälti riippuvainen. Hevosten mukana kulki etulinjoille ruokaa, ammuksia ja

1

postia, ja sieltä takaisin haavoittuneita ja kaatuneita. Tiettömässä metsä-, suo- ja tunturimaastossa huolto toimi hevosten ja purilaiden tai kantosatuloiden varassa. (Waris 1997, 35-36; Ojala 1995)

Kuva: Museovirasto.

Erityisesti talvisodassa joukkojen liikkuvuus ja huolto oli suurimmaksi osaksi riippuvainen hevosista. Jalkaväkirykmentillä oli yksi henkilöauto ja kaksi moottoripyörää sekä 500 hevosta. Kenttätykistörykmentin hevosvahvuus vaihteli 1164 hevosesta 1300 hevoseen riippuen vuodenajasta. Yli puolet tykistörykmentin miehistä olikin hevosmiehiä tai muuta hevosia huoltavaa henkilöstöä. (Ojala 1995; Waris 1997, 49.) Hevoset ovat erinomaisia maastossa. Niillä pystyttiin kuljettamaan niin aseita, muonaa kuin haavoittuneitakin purilaissa. Joku sanoikin purilaita Suomen armeijan salaiseksi aseeksi.

Varsinkin hyökkäysvaiheen aikana 1941 hevonen joutui sekä ratsuna että ajojuhtana maastollisesti vaikeisiin tilanteisiin. Ratsuväenprikaatin hyökkäysura kulki monesti tiettömien taipaleiden, soiden ja kivikkoisten metsien läpi, jolloin ratsain oltaessa oli jalkauduttava ja ajohevosille tehtiin purilaat. Kantosatuloita käytettiin menestyksellä raskaan aseistuksen kuljettamiseen sekä muonan kuljetukseen. Myöskin käytettiin hevosilla suokenkiä. Talvella Itä-Karjalassa saivat hevoset hälytyksen sattuessa vetää auraamattomilla teillä perässään 2-4 hiihtäjää, aseet vedettiin ratsuhevosen perässä ahkiossa. (SKS KRA HS 3 : Pohjanpää. 1975.)

Kertomukset sotahevosesta Haluan tuoda esiin suomalaisten ihmisten muistot sotahevosesta. Olen käyttänyt tässä lähteenä kilpakeräysmateriaalia, joka käsittelee ihmisten kokemuksia sodasta ja hevosesta. Käyttämäni materiaali koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon vuonna 1975 kerätystä aineistosta Hevoset sodassa 1939-1944. Kirjoituskilpailusta ilmoitettiin sekä radiossa että monissa sanomalehdissä. Siihen vastasi 165 henkilöä, joista 126 oli miehiä ja 37 naista. Kertomukset tai muistelot, miten niitä halutaankaan kutsua, käsittelivät monia eri osa-alueita hevosotoista, hevosten tehtäviin, huoltoon, sairaanhoitoon, menetyksiin ja kotiinpaluuseen.

2

Kertojat ovat taustaltaan erilaisia ja he tulevat eri puolilta Suomea. Heitä yhdistää vain kaksi asiaa; kokemus sota-ajasta ja muistot hevosten kohtaloista tuolloin. Miehet olivat eri aselajeista ja sotilasarvoltaan sotamiehestä kapteeniin. Naiset kirjoittivat kotirintamaoloista tai kokemuksistaan eläinlääkintälottana. Onpa mukana jokunen lapsuusmuistokin sotahevosesta. Suurin ero miesten ja naisten kertomissa tarinoissa oli luonnollisesti se, että miehet olivat rintamalla ja naisista suurin osa kotona. Poikkeuksena olivat naiset, jotka palvelivat Lotta Svärd –järjestössä. Heitä oli myös rintamalla sairashuollon tehtävissä hoitamassa sekä miehiä että hevosia. Miehet kertovat hevosten hoidosta, niiden käyttäytymisestä ja kuolemasta sodassa ja naiset hevosten sotaan lähdöstä, sieltä paluusta ja hevostöistä kotirintamalla sekä hevosten käyttäytymisestä sodan jälkeen. Aika kultaa muistot ja hevosen merkitys saattaa olla korostunut näissä muisteluissa, mutta kyllä ne selvän suunnan antavat sille, mitä hevonen on merkinnyt noina sodan vuosina. Vaikka voisi luulla, että kaikki kirjoittajat ovat hevosihmisiä, näin ei kuitenkaan ole. Aineistossa on sellaisiakin kertomuksia, joissa kertoja mainitsee, ettei ole ollut hevosen kanssa missään tekemisissä sodan aikana, mutta hän haluaa kertoa, mitä on nähnyt. Kysynkin tältä aineistolta, miten sotahevosesta kirjoitetaan ja miten sitä kuvataan. Ja pyrin sen kautta selvittämään, mikä oli hevosen merkitys suomalaiselle ihmiselle sota-aikana. Voimakkaat muistot

Kuva: Museovirasto.

Minulla on tässä esityksessä muistelututkimuksen näkökulma. Esitykseni keskeisin sisältö perustuu siis muistitietoon, eli niiden ihmisten kertomuksiin, jotka ovat asiat itse kokeneet. Yhteistä näille kertomuksille oli se muistojen väkevyys, mikä oli aistittavissa kirjoitushetkenä vielä 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Jotkut mainitsivat, että he muistavat vielä asian kuin eilisen. Erityisesti mieleen olivat jääneet järkyttävät tapahtumat ja muistot hevosten kuolemasta. Mutta mahtuu mukaan myös mukavia muistoja.

3

Hevosmuistot ovat usein hyvin tunnepitoisia. Muistelija voikin hetkellisesti tuntea palautuvansa kokemiinsa tunnetiloihin. (Korkiakangas 1999, 167). Jotkut kertojat mainitsivat itkeneensä kirjoittaessaan koskettavimpia muistoja. Pirjo Korkiakangas kirjoittaa, että muistelu on aina yksilöllinen prosessi, johon vaikuttavat niin muistelun ajankohta kuin itse tapahtumankin seikat. Muistitieto on aina kertojan tekemä tulkinta asiasta. Me kaikki koemme ja muistamme asioita hieman eri tavoin. Kertojan tulkinta on riippuvainen kertomishetkestä ja siitä, kenelle kerrotaan. Nämäkin kertomukset ovat siis oman aikansa tuotosta. Kerromme asioista erilailla heti tapahtuman jälkeen, vuosi tapahtumasta ja erityisesti, kun tapahtumasta on kulunut 30 vuotta. Kirjoittaminen on myös aina erilaista kuin puhuminen. Joku kertoo puhumalla asiat selkeämmin, toiset ilmaisevat itseään paremmin kirjoittamalla. Ja aina myös jätetään jotain kertomatta. (Korkiakangas 1999, 161, 171) Sotahevosen lähtö – hevosotot

Kuva: SKS:n KRA:n kuva-arkisto. Hämäläinen.

Maa jaettiin yhden tai useamman kunnan käsittäviin ottoalueisiin, joille puolustusministeriö vahvisti luovutusmäärät. Kullekin ottoalueelle määrättiin ottolautakunnat, joiden tehtävänä oli määrätyissä ottopaikoissa ottaa vastaan ja tarkastaa hevoset ajoneuvoineen sekä lähettää hyväksytyt edelleen joukkojen perustamispaikkoihin. Hevosten ja ajoneuvojen lukumäärän ja kelpoisuuden selville saamiseksi oli valtakunnan kaikki hevoset ja ajoneuvot katsastettava. Tämän hoitaisi kunkin ottoalueen hevosottomies. (Waris 1997, 40.) Eläinlääkintätoimisto suoritti hevosten luetteloinnin loka-marraskuulla 1939. Näistä valittiin sotakelpoiset hevoset (5-18-vuotiaat, ei KTK-eläimiä, ei kantavia tai pienen varsan kanssa olevia tammoja, eikä alimittaisia), jotka tilanteen vaatiessa pyydettiin toimittamaan ilmoitetulle hevosottopaikalle. (Waris 1997, 40.) Jokaisella hevosella piti olla mukana päitset, marhaminta, loimi, juottoämpäri ja puhdistusvälineet sekä vähintään 50 kiloa kauroja ja 100 kiloa heinää. Hevosajoneuvojen mukaan oli laitettava valjaat, suitset ja mikäli mahdollista kuormapeite, köysi, rautakanki ja lapio. Hevonen ja ajoneuvot arvioitiin ja niille määrättiin korvaussumma, jos ne jäisivät palauttamatta sodasta. Hevosen arvo

4

määrättiin yleensä 5 000 – 12 000 markan välille ja hevosajoneuvojen 950 – 2 200 markkaan. (Waris 1997, 46-47.)

Hevosten (ja ajoneuvojen) tunnistaminen tapahtui numeron avulla. Hevosten karvaan leikattiin tai kavioon poltettiin numero, joka kertoi hevosottoalueen ja hevosen järjestysnumeron. Polttomerkintä kavioon oli kestävämpi vaihtoehto, sillä karvan kasvaessa numerot hälvenivät ja niiden tunnistaminen ja uudelleen leikkaaminen kävi hankalaksi. Hevoskorttiin kirjoitettiin hevosen tiedot mm. siirrot, haavoittumiset, sairastumiset ja hoidot. (Waris 1997, 47-48) Suurin osa hevosista otettiin siviilistä. Ne olivat tavallisia työhevosia, osa kotona kasvatettuja ja hyvin rakkaita. Arvatenkin hevosen luovuttaminen sotaan oli vaikeaa. Tilan töiden teko hankaloitui ja huoli hevosesta oli suuri. Tilalliset antoivat kuitenkin yleensä hevosensa sotaan ilman sen suurempia vastusteluja. Varsinkin talvisodan aikana oli uhrautuvainen henki. Jatkosodan hevosotoista tuli enemmän valituksia. Silloin hevosotto oli huonommin suunniteltu ja paikoittain epäoikeudenmukainen.

Hevonen oli monessa talossa koko perheen lemmikki, vaikka miehet sen yleensä hoitivatkin. Niinpä myös hevosen sotaan lähtö kosketti koko perhettä.

Minun synnyinkodissani Soinissa oli kaksi hyvää hevosta ja pieni varsa, kun meille tuli kortti, että on luovutettava talosta yksi hevonen valjaineen kärryineen päivineen puolustusvoimain käyttöön. (---) Isävainajani lähti viemään itkusilmin omaa kotikasvattiaan. Se oli meille lapsillekin raskasta, vaikka se oli eläin, mutta kyllä hiljaisuus syntyi, kun hevonen kotipihasta lähti tuntemattomalle taipaleelle ja sinne sen kohtalo määräsi kaatumaankin kuin sotilaan. (SKS KRA HS 2: Mattila. 1975.)

Eräs kertoja palveli hevosmiehenä ja hänet määrättiin ottamaan hevonen itselleen hevosottopaikalta, jonne oli kerätty luovutettavaksi 50 hevosta. Hän valitsi vireän hevosen ja istui jo sen rattailla, mutta alkoi ihmetellä, kun omistaja ei päästänytkään irti ohjista. Hän kysyi mieheltä, oliko hevosessa jotain vikaa, ja silloin tämä vanha isäntä oli puhjennut kyyneliin. (SKS KRA HS 3: Oino. 1975.) Yleensä sotaan jouduttiin antamaan paras työhevonen, mutta jos valinnanvaraa oli, sinne lähetettiin huonompi. Ei ollut myöskään tavatonta, että ostettiin romaneilta hevonen annettavaksi sotaan. Moni antoi sotaan heikoimman hevosensa, heikoimmat valjaat ja kärryt tai reen. Erityisesti huonojen valjaiden antaminen kostautui hevoselle kivuliaina lyöttyminä. Poikkeuksen teki Aune Alikosken isä, jolla oli kaksi hevosta, joista toinen piti luovuttaa. Hän päätti antaa paremman, koska se pärjäisi paremmin.

Vakavana isä valmisteli Kilttiä matkalle. Laittoi vielä ämpärin kaulaan. Se ei juo muusta, oli isä sanonut Lappeenrannassa luovuttaessa rakkaintaan. (SKS KRA HS 1: Alikoski. 1975.)

Useimmiten isännät toivat itse hevosensa, luovutuksen jälkeen jatkaen matkaansa Hyrylän kasarmeille, jossa koottiin Tuusulan tykistöä. Joskus toi talon vanha isäntä hevosen. Ero oli hyvin vaikea. Useinmitenhan eläin oli varsasta kotona kasvatettu. (SKS KRA HS 1: Kari. 1975.)

Hevosen hoito rintamalla

5

Kuva: Museovirasto.

Suomalaisista sotilaista suurin osa piti hyvää huolta hevosista. He jaloittelivat niitä kovilla pakkasilla öisin, ettei niille tullut liian kylmä. He hankkivat niille heinää ja rehua joskus oman henkensä vaarantaen, syöttivät niille leipänsä ja jopa kuorivat perunat mahdollisimman paksusti, jotta hoidokille jäisi kuorissa enemmän syötävää. Sen lisäksi, että hevonen oli erittäin tarpeellinen kuljetustehtävissä se oli myös ystävä ja kiintymyksen ja ylpeyden kohde. (Stewen 1997, 10.) Maalta kotoisin olevat mainittiin parempina hevosmiehinä kuin kaupunkilaiset, joilla ei välttämättä ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta hevosista. Ainakin talvisodassa hevosmiehiksi valittiin jostain syystä miehiä, joita ei muihin tehtäviin kelpuutettu ja joilla ei välttämättä ollut mitään hevoskokemusta. Tehtävät saattoivat kuitenkin olla hyvin vaativia. Hevosmies hevosineen pelasti monen miehen hengen, kun muuta kuljetuskeinoa ei haavoittuneelle ollut. Kaikki eivät olleet innoissaan hevosmiehen pestistä. Hevosen hoitaminen oli vastuullinen tehtävä oloissa, joissa ison eläimen hengissä pitäminen vaati ajoittain ponnisteluja.

Jatkosodassa olin kivärikomppaniassa hyökkäysvaiheen aikana, joten tunsin oloni paljon paremmaksi, kun ei tarvinnut huolehtia hevosesta. Hyvin pätee vanha sanonta, että huoleton on hevoseton poika. (SKS KRA HS 1: Kauppi. 1975.)

Osa miehistä taas huolehti mielellään hevosista. Paavo Kytökorpi kertoo erityisen huolellisesta hevosmiehestä, joka teki hevoselleen korsun, vaikkei ollut vielä pakollistakaan, syötti sille kaikki tähteeksi jääneet leipäpalat selluappeessa ja haki heinää ladosta ”ei kenenkään maalta” vaarantaen henkensä. Tämä samainen mies oli kyydittänyt hevosineen kertojan purilailla turvaan, kun hän oli haavoittunut. Kytökorpi kertoo myös toisesta tunnollisesta hevosmiehestä, perheettömästä muonakuskista, joka ei malttanut lomille lähteä, kun oli niin huolissaan kauramoottorinsa hyvinvoinnista. Harvoin sai mies oman hevosensa hoidokikseen, mutta siitä on muutamia mainintoja kertomuksissa. Oma hevonen sai osakseen erikoiskohtelun, mikä oli myös asianlaita, jos hevonen oli samasta pitäjästä. Jos hevonen ei ollut miehelle ennestään tuttu, saattoi hän hevoskortista saatujen tietojen perusteella kirjoittaa sen omistajalle ja kertoa hevosen voinnista. Hevosen kotiväen ja hoitajan välille saattoi sukeutua tiiviskin kirjeenvaihto,

6

jossa kotiväki sai kuulumisia ja hevosmies ja hevonen paketteja, joissa oli mm. villasukkia, sokeria, leipää, jopa huopa hevoselle. (Waris 1997, 51.) Hevosille oli varattu heinää, kaura- ja ruisjauhoja sekä sellua eli paperiselluloosasta tehtyä korvikerehua. Rehustus ei kuitenkaan aina toiminut ja hevosmiehet saivat etsiä ruuan hevosilleen kilometrien päästä ja toisinaan jopa oman henkensä vaarantaen, jos houkutteleva heinälato oli niin sanotusti ”ei kenenkään maalla”. Erityisesti jatkosodan alkuvaiheessa, etenemisen ja taistelujen aikana rehuhuollon ongelmat ja pitkät marssit näännyttivät hevosia. Satoja hevosia kuoli tai niitä jouduttiin lopettamaan. (Waris 1997, 63) Koska hevosista huolehtimassa oli myös miehiä, joilla oli huonot hevostaidot tai jotka eivät vain viitsineet huolehtia hevosestaan, sattui toisinaan ruokinnassa kohtalokkaitakin virheitä. Arvo Peltonen kertoo jääkäristä, joka komennettiin hevosmieheksi asemasodan aikana.

Luonteeltaan veltto ja laiska mies ei paljoa viitsinyt pitää hevosestaan huolta. Mutta hän oli kuitenkin löytänyt majoitustalonsa laarista ruista, jota vei ämpärillisen hevoselleen, joka näin tuli ”kerralla” ruokituksi. (SKS KRA HS 3: Peltonen. 1975.)

Lisärehua saatiin ruoantähteistä, joita jotkut miehet syöttivät hevosille. Hevonen oppi syömään jopa hernerokan tähteet. Joskus hevosille ei ollut mitään ruokaa ja miehet antoivat omista leipäannoksistaan niille osan. Kesäisin tilanne helpottui, kun hevoset voitiin päästää laitumelle tai metsään syömään. Juomavesi hevosille saatiin talvisin lumesta sulattamalla, mikäli juomapaikkoja ei ollut lähettyvillä. Yleisesti kerrotaan, että talvisodassa hevosille riitti ruokaa, mutta jatkosodassa rehutilanne ei ollut niin hyvä.

Hevosille tehtiin korsutallit, mikäli oltiin paikallaan pitemmän aikaa. Liikkeellä ollessa hevosille riitti paikka puiden alla. Toisinaan kaivettiin potero ja katettiin se havuoksilla, jotta hevoset olivat näkö- ja sirpalesuojassa. Veikko Laitinen kertoo kuinka he joutuivat liikkumaan 30-40 km päivässä kovilla pakkasilla. Hänellä kävi sääliksi hikisiä hevosia, jotka joutuivat viettämään yönsä taivasalla. Niille laitettiin loimet selkään ja miehet vartioimaan, että ne pysyvät päällä. Aamun sarastaessa oli kuitenkin yksi hevonen kuollut. Laitinen jatkaa kertomalla, että joskus ei ollut hevosille mitään ruokaa ja miehet antoivat niille osan omista leipäannoksistaan.

Oli erittäin ikävää, kun iltasella sanoimme, että käymme edes myötätuntoa antamassa. Sitä me kovasti ihmettelimme, kun ne hevoset oppi tuntemaan hoitajansa vaikka kaikki oli samanlaisessa puvussa. Kyllä aina oma ajokki kutsui, kun joku meni näkyville. (SKS KRA HS 2: Laitinen. 1975.)

Yleensä ottaen hevosten olosuhteet sodassa eivät olleet kehuttavat. (---) Monenlaista puutetta ja inhimillistä kurjuutta saivat hevoset nähdä ja kokea, mutta niinhän saivat miehetkin. Kestävyyttä koeteltiin sekä hevosilla että ihmisillä. Nämä ovat muistoja, jotka eivät hevin unohdu. Asioita, joita nykypäivän nuori ei tiedä. (SKS KRA HS 3: Rintamäki. 1975.)

Hevosen käyttäytyminen sodassa

7

Hevoset tottuivat sotaan yllättävän hyvin, vaikka herkästi pakenevia saaliseläimiä ovatkin. Mainitseepa joku niiden tottuneen paukkeeseen ja jyrinään paremmin ja säilyttäneen paremmin hermonsa kuin miehet (SKS KRA HS 2: Kauppi ja HS 4:Salminen. 1975.)

Jo muutaman viikon kuluttua olivat hevoset ja miehet tottuneet paukkeeseen, eikä hyppineet paikoiltaan, kuten ensimmäisen kosketuksen aikana tapahtui. (SKS KRA HS 4: Saukkonen. 1975.) Yleensä hevoset säilyttivät hermonsa mutta miehet eivät ja siksi ne puskivat pelkoaan ja jännitystään usein hevoseen, jossa ei varmasti ollut vikaa. (SKS KRA HS 4: Salminen. 1975.)

Jotkut hevosista oppivat suojautumaan viholliskoneilta maastoutumalla miesten kanssa metsikköön. Vilho Hautasaari oli Summan lohkolla talvisodassa ja kertoo huoltoteiden olleen siellä kranaattitulituksen alaisena. Hän kertoo hevosmiehestä nimeltään Lindman ja tämän hyvin hoidetusta liinakkohevosesta seuraavaa:

Kun kranaatin äänestä kuuli, että lähelle tulee, pudotti liinakko polvilleen ja ajuri meni reen viereen pitkäkseen. Kun tilanne oli ohi, nousivat rauhallisesti ylös ja jatkoivat matkaansa. (SKS KRA HS 1: Hautasaari. 1975.) Normaali hevonen pystyi äkkiä reagoimaan, oli sen oppinut, kun piti mennä nopeasti metsään suojaan avonaiselta maantieltä viholliskoneen äänen kuuluessa. Jokunen laiska tai hidas aiheutti kiroustulvan mutta enemmistö tajusi vaaran läheisyyden. Kyllä hevosella on järkeä, paljon. (SKS KRA HS 4: Salminen. 1975.)

Hevosen rauhallinen käyttäytyminen pimeillä huoltoteillä (erinomainen pimeänäkö) sai sen näyttämään ihmisestä viisaalta. Hevosen viisaus näyttää näin kertojista liittyvän käytännön tilanteisiin ja se käsitetään ajan ja kokemuksen tuomaksi ominaisuudeksi. Harvemmin puhutaan hevosen älykkyydestä. Eräs kertoja mainitseekin, että hevosen älykkyydestä hän ei tiedä, mutta viisas se on. Selvästikin älykkyys ja nokkeluus katsotaan eri asiaksi kuin viisaus. Työhevoseksi jalostetulla ja koulutetulla hevosella on muun muassa kyky arvioida kuorman paino ja omat voimansa sekä tasapainon säilyttäminen työajossa.

Pataljoonan huollossa oli hevonen, joka kuului Rajavartiosto 3:n vakinaiseen hevoskantaan. Hepo oli säilynyt hengissä hyökkäysvaiheen ajan ja palveli valtiota edelleen sodan jatkuessa. ”Vakinaisessa” palveluksessa ollessaan se oli oppinut niin paljon talon tavoille, että se tiesi mm. valtion hevoselle kuuluvan suurimman sallitun kuorman painon kymmenen kilon tarkkuudella. (---) se kokeili kuormauksen jälkeen kuorman painoa nojailemalla aisoihin. Jos kuorma ylitti 10-20 kiloa suurimman sallitun painon eli 250 kg, kävi hevonen istumaan aisojen väliin eikä liikahtanut paikoiltaan millään ennen kuin kuormaa oli kevennetty 250 kiloon. Jos sitä vastaan yritti pakotteita, mm. laittamalla palavan tuohikäprän hännän alle, antoi se tuiman potkun takajaloillaan. Jos se totesi, ettei kuorma ylittänyt normeja, veti se kuorman kiltisti. (SKS KRA HS 4: Tiainen. 1975.)

Hevonen koetaan myös voimakkaasti tuntevana eläimenä. Sen sanotaan itkevän, iloitsevan, vihaavan, pelkäävän, olevan onnellinen ja tuntevan häpeää. Myös tunnepuoli koettiin viisaudeksi.

8

Kyllä hevonen tuntee niin paljon. Se oli onnellinen kotiinpaluustaan. Hevonenhan on loppujen lopuksi viisas eläin. (SKS KRA HS 2: Mattila. 1975.)

Joissakin tapauksissa omia tunteita heijastettiin hevosiin. Kun oltiin iloisia, hevosenkin katsottiin olevan iloinen, kun tunnettiin häpeää, hevosenkin katsottiin häpeävän. Eräs tottumaton hevosmies tunsi hevosensa häpeävän häntä, kun hän nukahti rekeen, ohjat tippuivat reen jalasten alle ja ohjasivat hevosen tien sivuun.

Hevoseni ei tehnyt mitään elettä, mutta ymmärsin, että se häpesi ajajaansa (SKS KRA HS 4: Salminen. 1975.).

Kertomuksissa on useita mainintoja itkevistä hevosista tilanteissa, joissa niiden on lähdettävä kotoa tai erottava tutusta ihmisestä. Kyynelten vuodattaminen tekee hevosesta hyvin inhimillisen ja kertojien on ollut helppoa samaistua sen suruun. Kysyin tuntemaltani kokeneelta hevosmieheltä, itkevätkö hevoset todella ja hän sanoi niiden tekevän niin esimerkiksi silloin, kun ne ikävöivät kotiinsa.

Eläin vaistosi, että taasen oli lähtö edessä. Setä kertoi: Mustan silmistä vuoti vesi virtanaan, se itki. Ja vedet ne tuli minunkin silmistäni, lisäsi setä lopuksi. (SKS KRA HS 1: Kankaanpää. 1975.)

Hevonen pelastaa miehen

Kuva: Museovirasto.

Hevosen herkät aistit pelastivat ihmishenkiä sodassa. Hevonen varoitti miestä vaarasta, jos mies vain osasi tulkita oikein sen käyttäytymisen. Valpas asento, korvien höristäminen, jännittynyt olemus ja hermostunut liikehdintä varoittivat kokenutta hevosmiestä tulevasta vaarasta. Eräs hevosmies sanoi hevosen olevan kuin tutka. Jopa kuuro hevonen pystyi aistimaan tulevan ammuskelun. Joskus hevonen vaistosi, mihin ammus tuli. Pruuni oli pysähtynyt yhtäkkiä kesken huoltoajon suostumatta ottamaan askeltakaan. Pian kranaatti oli iskeytynyt maahan paikkaan, missä ajuri ja hevonen olisivat olleet, ellei hevonen olisi pysähtynyt. Hevonen tiesi myös, minkä pensaan takana vihollinen piileksi, ja eräs ajokki pelasti ajurinsa pinkaisemalla täydessä laukassa vihollisen luotisateen ulottumattomiin. (SKS KRA HS 1: Kaarto. 1975.)

9

Aineistossa on useita mainintoja hevosista, jotka pelastavat ihmishenkiä. Kertomukset voidaan jakaa kolmeen eri tapaustyyppiin: 1) Hevonen aistii (kuulee, haistaa tai näkee) vihollisen väijytyksen tai kohti tulevan ammuksen ja käyttäytyy levottomasti tai kieltäytyy etenemästä, jolloin joko mies hoputtaa hevosen juoksuun tai hevonen tekee oman ratkaisunsa. 2) Ajuri on haavoittunut ja tiedoton ja hevonen tuo hänet itse paikkaan, mistä lähtivätkin. 3) Hevosmies hevosineen hakee haavoittuneen, joka saa kyydin purilailla lähimpään joukkosidontapaikkaan.

Hevoset oppivat pian yhdistämään tietyt äänet ja hajut vaaraan ja pakenemaan. Ne oppivat sen niin hyvin, että pakenivat esimerkiksi lentokoneita vielä sodan päätyttyäkin. Kertomuksissa on maininta hevosesta, joka sai lempinimekseen Pelastaja paetessaan paikalta aina vaaran uhatessa ja viedessään miehen mukanaan turvaan.

Partiovaarasta johtuen tarkkailin jatkuvasti pelastajan kuuloherkkyyttä ja huomasinkin, että pelastaja kohotti päänsä ja kuulosteli etuoikealle käyden yhä valppaammaksi. Ei ollut enää aikaa tuhlata. Ohjaspyyntö pelastajalle, joka heti ymmärsi, että jälleen on jalkojen autettava. (SKS KRA HS 2: Liuski. 1975.)

Olin kerran viemässä iltayöstä postia etulinjaan. Tapana oli, että hevonen ja kaksi miestä kulkee yhdessä partiovaaran takia. Toinen mies ohjastaa hevosta ja toinen on ampumavalmiina tarvittaessa. Hevonen käveli reippaasti, mutta kevyin askelin talvitietä pitkin. Olimme [menossa] noin 2 km [päässä] linjasta, kun hevonen melkein pysähtyi ja käänteli korvia eteen ja sivulle kuullakseen jotain yön hiljaisuudessa. Supisimme siinä keskenämme, että onkohan partio taas liikkeellä, kun hevonen kulkee varovasti kuin kissa pimeässä. Tultiin mäennyppylälle ja hevonen säntäsi laukkaan silmänräpäyksessä. Huomasimme samalla, että kaksi miestä juoksee tielle pensaikosta, mutta hevonen meni lennossa seuraavaan mutkaan ja laukaukset tulivat peräämme liian myöhään. Jos reessä ei olisi ollut vahvat laidat laudasta, olisimme varmaan tipahtaneet kyydistä tielle. Vihollispartio jäi vangitta. (SKS KRA HS 4: Saukkonen. 1975.)

H. Marjamäki kertoo tapauksen, jossa ajomiehenä oli tottumaton hevosmies. Hevonen tuli levottomaksi hakkuuaukealle tullessa, sen korvat heiluivat ja häntä huiskahteli ja ilman erillistä kehotusta se oli ottanut hirmulaukan, joka lennätti yllättyneen hevosmiehen selälleen kärryihin tonkkien väliin. Samalla olivat kranaatinheittimen ammukset jo putoilleet aukealle.

Kun aukea oli ylitetty, otti hevonen entisen rauhallisen tahtinsa ja ajomieskin kömpi ylös istuimelleen tuumien, että onpas tuo hevonenkin tällä jotain oppinut. (SKS KRA HS 3: Marjamäki. 1975.)

Huoltohevoset oppivat pian reitin, jota pitkin esimerkiksi muona kuljettiin päivittäin etulinjaan. Jos ohjastajalle tapahtui jotain, osasi hevonen kulkea reitin yksinkin. Vielä varmemmin hevonen osaa tulla omin neuvoineen takaisin kotiin eli sotaoloissa huoltojoukkojen luo, missä oli oma turvallinen parsi sekä tutut hevoset ja ihmiset. Paavo Kytökorpi kertoo muonamiehestä, joka joutui hevosineen vihollisen yllättämäksi. Miestä ammuttiin reiteen ja olkapäähän ja hevosta säkään. Hevonen laukkasi kuitenkin takaisin töpinään eli huoltojoukkoihin, mistä olivat lähteneetkin ja pelasti ajurin, joka oli jo tajuton verenhukasta.

Ihmisen silmissä hevosen teki sankarilliseksi erityisesti se, että se joutui toisinaan kuljettamaan haavoittuneita sidontapaikoille vaikka oli itsekin vakavasti haavoittunut. Tästä kertoo kertomus, jossa ammuksia kuljettaneen hevosen lähelle iskeytyi vihollisen

10

ammus ja miehet ja hevonen haavoittuivat. Kertoja muistaa, takaisin tajuihinsa tultuaan, nähneensä ensimmäisenä hevosen nousemassa ylös iso haava vatsassaan ja suolten pursuavan siitä ulos. Joku oli jo aikonut ampua hevosen, mutta huomasi sitten, että haavoittuneet oli kuljetettava pois. Rattaille jätettiin osa ammuslastista ja sinne nostettiin 3 - 4 haavoittunutta. Matkaa sidontapaikalle oli useita kilometrejä metsäpolkua pitkin.

Kohtalotovereistani en paljoa muista, mutta oma osani olisi päätynyt siihen metsän reunaan ellei se korpisoturin kaveri olisikaan enää jaksanut. Perillä lääkintäkapteeni sanoi: Antakaa pojat tuolle hevosraukalle vähän lääkettä. Samalla kun hän pisti meihin morfiinia, kuulin lyhyen sarjan ja tiemme erosivat.(SKS KRA HS 3: Niiranen. 1975.).

Hevosen kuolema Professori Klaus Järvinen, joka palveli lääkintäjoukoissa toisessa maailmansodassa sanoi talvisotaa käsittelevässä tv-dokumentissa, että niin järkyttävältä kuin se saattaa kuulostaakin, hevosmenetykset tuntuivat joskus pahemmilta kuin miestappiot. (Waris 1997, 36.) Kuolleiden hevosten näkeminen oli kovaa monille miehille, myös niille, jotka eivät olleet hevosmiehinä, koska hevosen ajateltiin olevan viattoman luontokappaleen, joka kärsi ihmisen mielettömyyden vuoksi. Nähtyään kaksi tallillista hevosia kuolevan kranaattitulessa eräs hevosmies sanoi niiden olevan osa heistä ja osa sitä elämää, jota armoton sota tuhosi. Hevosen menettäminen tuntui joistakin miehistä kuin he olisivat menettäneet parhaan ystävänsä.

Hevosen menetys oli sen kuljettajalle melkoinen menetys, jota hän suri kuten läheistä vainajaa (SKS KRA HS 4: Saukkonen. 1975.).

Eräs muisto on jäänyt mieleeni lähdettyämme kohti sovittuja linjoja. Eräässä metsätilkussa näkyi hevosia kuolleina. Osa oli yhä seisaallaan, mutta jalat poikki puolesta välin, osa oli kaatuneina. Se oli erään huoltomuodostelman hevosleiri. Näky oli todella surullinen, vaikka oli jo saanut tottua vastaaviin ruumiskasoihin. Ainakin nämä hevoset olivat syyttömiä ihmisten tekemiin erehdyksiin ja poliitikkojen toilauksiin. Tätä näkyä en voi koskaan unohtaa. (SKS KRA HS 3: Palmunen. 1975.)

Haavoittuneen hevosen ampuminen oli joillekin miehille epämiellyttävämpiä asioita, mitä joutuivat sodassa tekemään. Hevosten kuolemista kertovat tarinat ovat karmeita ja jotkut niistä ovat täynnä kuvottavia yksityiskohtia. Niistä kuvastuu vielä vuosikymmenien jälkeenkin miesten ja naisten kokema kauhu, syyllisyys ja suru. Jotkut kertoivat itkevänsä niitä kirjoittaessaan. Aatos Kaarton Pruuni-ruuna haavoittui pommikoneesta ammutuista luodeista.

…tummanpunainen veri pursui paksuna sen sieraimista. Mustanruskeissa silmissä oli äärettömän surullinen, nöyrä katse. Silittelin ystäväni otsaa ja veristä kaulaa ja sopertelin jotakin rauhoittavasti. (---) Mieleeni tuli, että haluaisin itse lähettää Pruunin kuolemaan, mutta tiesin, etten siihen kuitenkaan kykenisi. Sisukkaasti pieni Pruuni seisoi huojuvilla jaloillaan ja painoi riipuksissa olevaa päätään rintaani vasten. Siinä se oli siihen hetkeen saakka, jolloin sen otsaan suunnattu ase laukesi ja Pruuni lyhistyi mustuneelle sannansekaiselle hangelle. (SKS KRA HS 1: Kaarto. 1975.)

11

Lohtua ystävän menetykseen saatettiin hakea iltahartauksesta. Tilaisuudessa laulettiin virsi, jossa oli sanat armollasi (k)ruunaa, kaunista. Muistoseurat me pidettiin Mustan muistoksi, oikein sydämestä otti, kun veisattiin se hevosmiesten virsi (SKS KRA HS 2: Kytökorpi. 1975.). Kaatuneet hevoset haudattiin mikäli mahdollista. Esimerkiksi Räisälän pitäjässä Kannaksella on yhdentoista hevosen hauta paikalla, jossa hevoset kohtasivat matkansa pään vuonna 1941. Haudan merkiksi oli laitettu keppi ja sen päähän suka ja lappu, jossa lukee: 11 hevosta. (Ojala 1997, 213.) Hevosia ei kuollut vain sotatoimissa vaan myös hoitovirheisiin, joihin oli syynä joko tietämättömyys tai välinpitämättömyys. Lienee edellisestä ollut kyse, kun sotamies sai tapettua hevosen syöttämällä sille ämpärillisen ruista. Hevosen kuolemaa kuvailtiin sanoin kuin olisi menettänyt parhaan ystävänsä, kuin hyvä ystävä olisi poistunut keskuudestamme ja tapaus vaikutti minuun kuin olisin menettänyt jonkun omaisen (SKS KRA HS 1:Kallio, HS 3: Riksberg. 1975.). Kaikki eivät puhu suoranaisesti tunteistaan, mutta seuraava päiväkirjamerkintä kertoo hevosen rinnastamisesta ihmiseen: 23.12.1939 klo 23.30 uskollinen Riku-ystäväni sai sankarikuoleman. (SKS KRA HS 1: Heikkinen. 1975.) Hevoset olivat sotasankareita monien mielestä siinä missä miehetkin ja ne kuolivat sankarikuoleman isänmaan puolesta niin kuin sodassa kaatuneet miehetkin.

Hessu oli sankari siinä jos koskaan vailla prenikoita ja arvomerkkejä (SKS KRA HS 1: Heinonen. 1975.). Nämä molempien sotien veteraanihevoset olisivat ansainneet kantakorttiinsa rintamasotilastunnuksen (---) Siihen olisi jo riittänyt se, että ne olivat talvisodassa miesten mukana tekemässä talvisodan ihmettä sodan 105:n kunnian päivänä. (SKS KRA HS 2: Mäkelä. 1975.) Kun sota vihdoin loppui, Musta ei enää palannut kotiin. Se oli suorittanut tehtävänsä ja saanut sankarin osan. (SKS KRA HS 1: Kankaanpää. 1975.)

Ruuan toimittaminen linjoihin ei aina onnistunut ja toisinaan miehet joutuivat tappamaan hevosen ruuakseen. Se herätti ristiriitaisia tuntemuksia miehissä ja vaati heiltä totuttelua, mutta yleensä se oli viimeinen keino. Eräs kertoja kuitenkin sanoi hevosen lihan olleen myös tervetullut lisä sotilaiden yksipuoliseen ruokavalioon. Sitä sanottiin mm. palvatuiksi poroksi. Yksi kertoja mainitsee, että yksikään hevosmiehistä ei syönyt hevosateriaa. Vaikeinta olikin varmasti oman hoidokkinsa syöminen ja siitä moni hevosmies kieltäytyikin (ks. Ojala 1997, 212). Ruuaksi käytetyt hevoset olivat yleensä nuoria, vakavasti haavoittuneita hevosia, jotka täytyi lopettaa. Aina ei hevosta kuitenkaan tarvinnut tappaa, vaan miehet iskivät siitä suonta ja tekivät saadusta verestä verilättyjä. Helpompaa kuin omien hevosten syöminen miehille oli sotasaalishevosten käyttäminen ravinnoksi. Sotahevosen paluu Hevosen paluusta kirjoitti moni keruukilpailuun vastannut. Se onkin ollut yksi tunteikkaammista hevosmuistoista, mitä kertojilla näyttää olleen. Niissä kerrotaan paitsi ihmisten myös hevosten ilon ja onnen tunteista. Hevosen tunnetiloista kertoo sen käyttäytyminen. Sitä pohtivat jotkut kirjoittajat kertomuksissaan.

12

Millä tavalla hevonen osoittaa sen, että se tuntee isäntänsä pitkän eron jälkeen? Se kuopii etukaviollaan, hirnua hörähtelee ja korvat pelaavat kummasti, joten siinä ei jää puolin eikä toisin mitään epäselvää. (SKS KRA HS 1: Kalliomäki.1975)

Meiltä sukulaistalosta oli kaksi hevosta sotareissussa ja kotiin palautuksen yhteydessä oli tullut sekavuutta luovutettavien hevosten omistussuhteista. Hevosten kantakorttien merkinnöissä oli epätarkkuuksia. K.o. hevosia mentiin etsimään naapuripitäjään, jossa oli palautettujen hevosten kokoamispaikka. Mukana oli talon ns. isäntärenki, joka oli kasvattanut varsasta molemmat hevoset. Tultuamme paikan päälle ei meillä ollut epäselvyyksiä omista hevosistamme sen paremmin kuin viranomaisillakaan. Hevoset olivat puomissa kiinni ja niitä oli paljon, mutta kun tulimme ensimmäisen omamme kohdalle alkoi sen mailmanen hirnunta ja reuhtominen, samoin toisen kohdalla, joka kaiken temmellyksensä yhteydessä veti riimuköyden poikki ja heti päällään tönimään kasvattajaansa. Molempien hevosten pään hinkkaamisesta noutajan vartaloa vasten ei tahtonut tulla ollenkaan loppua. Siinä ei voinut kuivin silmin katsoa sitä kotiintulon onnea. Minusta tuntui, että kostuivat ne hevostenkin silmät. (SKS KRA HS 1: Järvinen.1975)

Paavo Taipale oli talvisodan jälkeen palauttamassa hevosia koteihinsa. Hän kuvailee suurinta osaa hevosista rintamajermuiksi, jotka ”ottivat päivän sellaisena kuin se tuli”, ja yksi oli hermostunut, ”jolle ei oikein sopinut mikään”. Mutta erityisesti hänelle jäi mieleen yksi ”kaunismuotoinen ruskea suomalainen työhevonen”, jolla oli erityisen ystävällinen ja sosiaalinen luonne. Oli kaunis kesäpäivä ja juna oli matkannut Seinäjoelta kohti Ylistaroa.

Yhtäkkiä (--) ystävällinen hevonen pisti päänsä rintalaudan yli ja kaulaansa venyttäen katseli radan läheisyydessä olevaa taloa yrittäen jopa tehdä ulospääsy-yrityksiä. Juna kuitenkin jatkoi vääjäämättä matkaansa. Oikein oli liikuttavaa katsoa tuota hevosta, kuinka lohduttomaksi se tuli. Vuolaat kyynelvirrat noruivat sen silmistä. Pää painui alas, eivätkä lohdutteluyritykseni tuntuneet helpottavan sen mielialaa. Pian saavuttiin Ylistaron asemalle, johon vaununi jätettiin. (---) Siinä odotellessani Seinäjoelle menevää junaa, seurasin hevosteni eleitä ja suhtautumista kotiin hakijoita kohtaan. Nuo mainitsemani rintamajermut matkasivat kotiin niin kuin mitään uutta ei olisi tapahtunut. Hermoherkkä polle sen sijaan oli omistajansa käsissä kuin uusi luomus. Iloisesti kirmaten se lähti kotilaidunta kohti. Pää alhaalla seisoi aitaan kiinnitettynä kyynelöinyt hevonen. Asemaa lähestyi pyörällä jo vanhanpuoleinen mies ja iloinen hirnunta kajahti tuon murheellisen eläimen suusta. Isännän ja hevosen kohtaaminen oli katsomisen arvoinen ja liikuttava näky. Hyväilyt olivat molemmanpuoleisia ja helliä. Tiedustelin, oliko koti sielläpäin, mistä juna tuli ja vastaus oli myönteinen. Ja niin pääsi ruskea kotiin. (SKS KRA HS 4: Taipale.1975)

Suurin osa hevosen kotiin paluusta kertovista tarinoista on naisten kertomia ja niissä yleensä mies hakee hevosen rautatieasemalta ja päästää sen tulemaan irrallaan ainakin osan matkaa. Hevoset yleensä laukkaavat kotimatkan ja pysähtyvät vasta tallin ovella. Hevosten kykyä löytää kotiin ihastellaan ja ihmetellään. Tähti-tamma oli karannut Varkauden asemalta heti junasta päästyä ja tuli ”omin neuvoiin” kotiin 25 kilometrin matkan ja meni suoraan talliin. Kertoja mainitsee, että hevonen ei ollut käynyt ”montakaan kertaa” Varkaudessa ja silti muisti oikean risteyksen, jota toiset koteihinsa palaavat hevoset eivät olleet muistaneet.

13

Oli sykähdyttävää, kun menimme talliin ja Tähti seisoi omassa karsinassaan pää ovea kohti ja heti hirnui pitkään, kun näki kotiväen. (---) Tähti oli kotirakas. Se ei olisi halunnut lähteä omilta mailta pois eikä erota toisista omista hevosista sotamatkan jälkeen. Alkuun oli suorastaan vaikea sillä tehdä töitä, kun toiset hevoset olisi pitänyt aina olla näköyhteydessä ja kotipihasta poispäin meno oli kuin ”tervan juontia”. (SKS KRA HS 2: Lyytikäinen.1975)

Isäntä oli päästänyt Pirkko-tamman irti sitä takaisin hakiessaan ja se oli luultavasti juossut koko 13 kilometrin matkan kotiin. Se oli herättänyt kyläläisissäkin ihmetystä, kun oli kylän läpi yksin nelistänyt. Kotipihaan tullessa Pirkko oli hirnahtanut.

Emäntä meni vastaan ja hevonen yhä juosten tuli suoraan emännän luokse ja painoi turpansa hänen olkapäälleen ja huokaisi. Siinä oltiin hiljaa pitkän aikaa. Kyyneleet tulivat emännän silmiin – ehkä oli kyyneleitä Pirkonkin silmissä. (SKS KRA HS 1: Katra.1975)

Hevosten jälleennäkeminen toisen kotihevosten kanssa on kuvattu kauniisti mm. Hilma Ritalan kertomuksessa. Into-ruuna, joka oli ollut vasta kolmivuotias joutuessaan sotaan, oli palattuaan mennyt kotitalliin ja siellä emänsä parteen. Ne olivat kaulailleet ja yhteen ääneen ”hökättäneet”. (SKS KRA HS 3: Ritala.1975) Irja Tuomisen kertomuksessa ajomies Äijälä kertoo Ukko-ruunan hörhötelleen koko illan hyvää oloaan talliin päästyään.

Oli kuulemma selvä keskustelu tallissa käynnissä. Kotirintaman hevoset kysyivät ja Ukko aina vastasi. Ajomies sanoi: Siellä sotasankari tuntui koko illan kertoilevan sotamuistojaan. (SKS KRA HS 4: Tuominen.1975)

Hevoset olivat yleensä palatessaan huonokuntoisia. Ne olivat laihoja, takkuisia ja väsyneitä. Niillä saattoi olla reumatismia jaloissa, eivätkä ne päässeet kunnolla ylös makuulta. Jotkut olivat niin huonossa kunnossa, ettei kotiväki tuntenut niitä. Näin oli käynyt mm. Into-ruunalle, joka oli ollut niin rupinen ja kirjava, ettei kotiväki tuntenut sitä. Lyyti Rahikkala kertoo Timo-ruunasta, joka oli talvisodasta palatessaan niin väsynyt, että kotiväen piti auttaa sitä, kun se viimeisen mäen kotipihaan kiipesi. Ruuna oli rojahtanut oljille talliin päästyään. Se oli kuitenkin toipunut sellulla ja hellyydellä, mutta vireys oli siltä pois. Timon kohtalona oli joutua vielä jatkosotaankin ja sille tielle se jäi. (SKS KRA HS 3: Rahikkala.1975) Toisenlaisiakin tapauksia kuitenkin oli. Matti Rapila kertoo hänen ja veljensä hevosen hakureissusta.

Kun hevoset palautettiin, olin Laihian asemalla veljeni kanssa hakemassa mustaa. Ruuna oli kaikkiaan hyvin hoidetun näköinen, suittu ja hyvissä varusteissa. Hevosen luovutti mies, joka kyynelsilmin kertoi ajaneensa koko ajan tätä hevosta. Hän ylisti hevosen hyvät ominaisuudet maasta taivaaseen ja sanoi pitäneensä sitä parhaana ystävänään kranaattisateessa. (SKS KRA HS 3: Rapila.1975)

Hevoset palautettiin koteihinsa joko haavoittuneena jo sodan aikana tai sodan loputtua. Talvisodan jälkeen saatiin kaikki hevoset palautettua kesäkuun alkuun mennessä. Palautuksesta ilmoitettiin kirjeitse hevosen omistajalle. Hevoset tuotiin pitäjittäin palautuspaikoille, mistä ne sai noutaa.

14

Sota haavoitti hevosia paitsi fyysisesti myös henkisesti. Lentokoneet, hälytysmerkit, pamaukset, kovat äänet, jopa suuret kivet ja tuulessa heiluva ruispelto pelottivat ja hevoset reagoivat eri tavoin. Toiset hyppivät pystyyn, toiset pistivät pitkäkseen, toiset pakenivat ja menivät suojaan metsään, rakennusten lähelle tai tuttuun heinälatoon. Kolmevuotiaana sotaan joutunut Into-ruuna oli kolmivuotisen urakan jälkeen niin arka, ettei siitä ollut enää ajohevoseksi. Aina, kun metsästä oli ajon aikana tullut jotain vastaan, se oli ravannut kotiin heinälatoon piiloon. (SKS KRA HS 3: Ritala.1975) Sodassa olleet, kotiin palautetut hevoset olivat sankareita ja niitä kunnioitettiin. Niille annettiin paras mahdollinen hoito ja kevyimmät työt, mikäli talossa oli useita hevosia. Talvisodasta palautettuja huonokuntoisia hevosia saatettiin pitää kotona ja laitumella kesän hyvässä hoidossa, mutta syksyn tultua ne lopetettiin, jos ne eivät jaksaneet tehdä töitä tai kärsivät reumatismista (SKS KRA HS 1: Kari, HS 4: Vaarala. 1975.). Sodassa olleita hevosia kunnioitettiin ja kun tuli aika luopua tästä ”nelijalkaisesta veteraanista”, ne saivat arvoisensa kuoleman. Käsitys sotahevosen arvokkaasta kuolemasta vaihteli kuitenkin. Jotkut antoivat hevosen kuolla luonnollisen kuoleman kotonaan. Tämä vaihtoehto lienee ollut mahdollista vain varakkaammissa taloissa. Toiset lopettivat hevosen kotona ja joidenkin mielestä hyödyttömäksi käyneen sotahevosen kunnioittamista oli se, ettei sitä annettu markkinoille myyntiin, vaan se vietiin teurastamolle ja silloin sitä saatettiin seurata veren laskuun saakka. Näin varmistettiin, ettei hevonen joutunut enää kiertoon.

Nainen, sota ja hevonen

Kuva: Museovirasto.

Sota-aikana useimmat maaseudun naiset olivat kotona, ja kun miesväkeä ei juuri ollut, joutuivat he tekemään tilan raskaimmatkin työt. Monet saivat kuitenkin naapureilta tai sukulaisilta apua. Heidän miehilleen saatettiin myös myöntää lomaa kylvöjen ja sadonkorjuun ajaksi. Pientilojen naiset ottivat luontevasti harteilleen koko tilan työt. He olivat tehneet lähes kaikkia töitä eikä heidän oikeastaan voida sanoa siirtyneen miesten töihin. Heidän työnsä vain kaksinkertaistui, vaikka uusia taitoja pitikin opetella. (Isaksson 1988, 133.) Vaikka naiset osasivatkin valjastaa hevosen ja ajaa sillä, raskaimpien peltotöiden teko oli monelle uutta.

15

Sota tavallaan lähensi naista ja hevosta. Oli opeteltava pärjäämään työhön huonosti sopivien hevosten kanssa. Useimmissa taloissahan oli joku hevonen jäljellä, mutta koska armeija oli ottanut parhaat työkuntoiset hevoset, jäljellä oli vain hyvin nuoria tai vanhoja hevosia, tammoja pienten varsojen kanssa tai oriita.

Hellä oli oppinut ymmärtämään meitä naisia ja lapsia ja oli hyvin hyvä meidän käsitellä. Kun tuo viidennellä oleva pieni poika talutti nuorasta Hellää, pani se päänsä melkein maahan Pertin selän taa, ja käveli niin varovasti aivan kuin varoen, ettei tuo lapsi kaatuisi. (SKS KRA HS 1: Haiko. 1975.)

Naisia oli puolustusvoimien palveluksessa sota-aikana noin 40 000. Suurin osa heistä oli sairaanhoitajia ja lottia, loput olivat armeijan palkkaamia työntekijöitä. Sotatoimialueella palveli yli 20 000 naista. (Isaksson 1988, 133-134.) Jotkut kertojista olivat olleet lääkintälottina talvisodassa ja hakeutuneet välirauhan aikana eläinlääkintäkurssille ja palvelleet jatkosodassa eläinlääkintälottina. He työskentelivät kenttä- ja kotihevossairaaloissa avustaen eläinlääkäriä hevosille tehtävissä toimenpiteissä, huolehtien siteiden vaihdot ja haavojen puhdistukset, pitäen hevoset ja tallit puhtaina, ulkoiluttaen hevosia ja saattaen niitä junakuljetuksissa takaisin rintamalle tai kotiutettavaksi. Työ oli raskasta ja sitä piti toisinaan tehdä ulkona talvipakkasessa. (Kiitos Suomen hevoselle 1998, 13-14) Lotat kiintyivät hoidokkeihinsa, eräs lotta jopa siinä määrin, että hän ei halunnut päästää hoidokkiaan pois sairaalasta takaisin rintamalle. Hän piilotti rakkaan hoidokkinsa aina, kun eläinlääkäri tuli tarkastamaan rintamalle palautettavat hevoset. (Kiitos Suomen hevoselle 1998, 212-213) Kirjassa Naiset kertovat sodasta eläinlääkintälotta kertoo naisten ja hevosten välille kehittyneestä luottamuksesta.

Hevoset jotenkin turvautuivat naiseen. Olisiko noille tullut mieleen kotoinen talli, jossa emäntä niitä puhutteli, mutta heti ne olivat rauhallisempia, kun nainen niille haasteli. Jos saman hevosen vielä myöhemmin näki, niin heti se tunsi ja tuttavallisesti hörisi. (Naiset kertovat sodasta 1988, 277.)

Hevosen ja ihmisen kumppanuus

16

Kuva: SKS:n KRA:n kuva-arkisto. Hämäläinen.

Hevosen ja ihmisen kumppanuus korostuu tässä aineistossa. Se näkyy tavassa puhua hevosista ja rinnastaa se ihmiseen. Se näkyy hevosen nimissä, joista monet olivat ihmisten nimiä. Se näkyy kertomuksissa, joissa ihminen ja hevonen yhdessä suorittavat tehtävän. Ja siinä, että ihminen vaaransi henkensä hevosen vuoksi. Yhteiset tehtävät ja yhdessä vietetty aika niin pelottavine kuin mukavinekin kokemuksineen lähensivät ihmistä ja hevosta toisiinsa. Hevonen turvasi mieheen ja mies hevoseen. Viljo Nylund kertoo sotahevosestaan Liisasta:

Vaikka ei se mikään hyvä hevonen ollutkaan, se kun oli mielestäni sotahommiin sopimaton, niin silti pidin siitä, koska yleensä pidän eläimistä. Liisa kun ei ollut vikuri, vaan hyvin lauhkea ja rauhallinen. Se ilmaisi tyytyväisyytensä hoitajalleen hyvin herkästi. Hörähteli tyytyväisenä, kun sitä suki. Hirnahti silloin tällöin tervehdykseksi ja hankasi päätään rintamuksiini. Eikä kantanut kaunaa vaikka minun oli pakko sitä joskus lyödä. Joskus ratsastin sillä jonnekin kauemmaksi taaksepäin eräälle vainiolle, jossa oli hyvää ruohoa ja päästin sen siellä irti. Se laukkasi siellä vähän aikaa, kävi juomassa ojassa vettä ja söi ruohoa. Ei se karkuun koskaan juossut, vaan tuli luokse tai jäi paikoilleen, kun sitä kutsui. Tällainen oli yhden sotahevoseni viimeinen kesä. (SKS KRA HS 3: Nylund. 1975.)

Yhteistyö pelasi yleensä hyvin miesten ja hevosten kesken. Moni kertoi, että oma esimerkki ja auttamisyritys tehosivat ruoskaa paremmin väsyneeseen hevoseen. Kerran hevonen oli alkanut uupua yöllisellä rehunhakureissulla kuormansa edessä ja se pysähteli aina välillä ja katsoi miestä. Luin sen silmistä, että en tahdo enää jaksaa. Mies meni hevosen vierelle kävelemään, vaikka oli itsekin väsynyt. Kun talo, johon he olivat menossa, viimein näkyi, mies näytti sitä hevoselle ja sanoi: Tuolla koti jo näkyy. Hevonen

17

tuntui saavan siitä lisää voimia ja jaksoi kiskoa kuormansa perille. (SKS KRA HS 3: Parkkari. 1975.). Hevoset olivat miehille asetovereita. Ne oppivat jopa maastoutumaan miesten kanssa, kun keskitys tuli.

Kun hevosmies heittäytyi maantien ojaan etsien suojaa vihollisen ampumiselta, samalla hetkellä oli hevonenkin ojassa matalana hänen vieressään. (SKS KRA HS 1: Haiko. 1975.)

Miehet olivat valmiita myös vaarantamaan henkensä hevosen vuoksi. Jos hevonen ei voinut tai osannut maastoutua, jäivät jotkut miehistä niiden luokse tielle puhellen niille rauhoittavasti tykistötulen tai ilmahyökkäyksen keskellä. Haavoittunut hevonen talutettiin sairastallille, vaikka siihen olisi mennyt koko yö ja vaikka vihollisen tulitus poltteli kantapäitä. Menettipä joku mies henkensäkin vihollisen luotiin yrittäessään auttaa kituvaa hevosta. Hevosille juteltiin ja kerrottiin omia tuntoja. Eläimestä tuli poikkeusoloissa ihmisen sielunhoitaja. Niiden luota lohtua hakivat myös muut kuin niiden hoitajat. Hevosten kanssa tunnettiin yhteenkuuluvuutta, koska myös ne olivat joutuneet kauas kotoaan sodan mielettömyyteen. Oiva Mattila kertoo olleensa jo lapsesta saakka eläinrakas ja hän meni ”harva se ilta” yksikseen talliin hevosia tapaamaan.

Siellä saattoi vierähtää tunti tai pari, kun me kotoisista oloista temmatut vietimme iltaa yhdessä. Usein toin tullessani näkkileipää ja miten somasti ne sitä ottivat huulillaan kämmeneltäni. Juttelin niille ja hevoset kuuntelivat hörökorvin katsoen minuun. Mikä ymmärtämys niiden silmissä olikaan sekoittuneena silmien ilmeen kuvastamaan elämisen tuskaan. Harjailin ja kyhnyttelin niitä siellä tallin hämärässä. Tunnelma tallissa oli, sanoisinko suorastaan harras. (SKS KRA HS 2: Mattila. 1975.)

Miten paljon hevonen on saanut poikien murheita pureksia. Kun sotatoimissa (---) otti aivoon, toinen sanoi, mitä murehit, anna hevosen surra, jolla on suuri pää ja (---) itkee jolla on pitkät silmäripset. (SKS KRA HS 4: Urmas. 1975.)

Sodassa solmittu kumppanuus miehen ja hevosen välillä teki sodan loputtua eroamisen vaikeaksi.

Kun viimeisen kerran ruokin ajokkini, tuli vesi silmiini. Olimme yhdessä kärsineet jo kauan,(---) Tiesin, että sekin jäi kaipaamaan minua, se tunsi minut äänestä jo kaukaa. (SKS KRA HS 1: Kantanen. 1975.)

Hevosen nimi kertoo myös sen merkityksestä ihmiselle. Käyttämäni aineiston mukaan sota-aikana lähes puolella hevosista oli ihmisen nimi (Sirkka, Jukka, Pirkko). Lähes yhtä paljon oli hevosen ominaisuuteen liittyviä nimiä (Pruuni, Virkku, Orpo). Rintamalla jotkut hevoset saivat myös lempinimiä (Hengenpelastaja, Possu) tai ne nimettiin hoitajansa mukaan (Iivonen). Hevoselle saatettiin antaa myös lisänimi. Eräs isäntä nimesi sodassa palvelleen Pekka-nimisen hevosensa Sankari-Pekaksi. Hän myös ylensi sen vänrikiksi. Neena Kuukasjärvi on tutkinut suomenhevosten nimiä ja hänen mukaansa ihmisen nimen antaminen hevoselle kertoo hevosen inhimillistämisestä ja sen asemasta perheenjäsenenä. Nimen annolla olento otetaan haltuun ja mukaan sosiaalisen elämän piiriin. Lähes kaikkia almanakan nimiä on käytetty, vain kaikkein keskeisimmät kristilliset nimet puuttuvat (Kuukasjärvi 1997, 17). Heikki Ojansuu on kirjassaan

18

Kotieläintemme suomenkielinen nimistö todennut, että eläimet ovat tällä tavoin ikään kuin ihmistyneet, joten hoitajat ovat tulleet hoidokeitaan lähemmäksi. (Ojansuu 1912, 10.) Se, mitä hevonen ihmiselle merkitsi sota-aikana käy näissä kertomuksissa ilmi siitä, miten hevosta kuvattiin, mitä nimityksiä siitä käytettiin. Analysoin ja luokittelin hevosesta käytettävät nimitykset ja ne jakautuivat kolmeen luokkaan: 1) Ihmiseen verrattavissa oleva kumppani, 2) ihmiselle alisteinen palvelija ja 3) huumorin, pilkan ja säälin kohde. Eniten nousevat esiin juuri kumppanuutta ja ihmiseen verrattavissa olevaa toveria kuvaavat sanat. Hevosesta puhutaan ystävänä, asetoverina ja -veljenä, sankarina, pelastajana, matkatoverina, taistelijana ja korpisoturin kaverina. Hevoset ovat näissä kertomuksissa ajattelevia ja tuntevia yksilöitä, eivät yhtenäisesti käyttäytyvä eläinlaji. Sanna Mattila toteaa, että varmasti niiden tieto olisi yhtä arvokasta kuin ihmistenkin. (SKS KRA HS 2: Mattila. 1975.) Hevonen halutaan nähdä uhrautuvana sankarina, joka kuoli isänmaansa puolesta ja ymmärsi, mistä sodassa on kysymys. Eräs kertoja sanoo jopa hevosen tehneen sodasta inhimillisemmän ja toinen hevosen olevan kuin ihminen, kuin puhetta ymmärtävä toveri (SKS KRA HS 2: Kuitunen. 1975.). Paitsi ihmisen vertaisena, hevonen nähdään myös ihmiselle alisteisena eläimenä ja siitä puhutaan nöyränä ja uskollisena palvelijana, syyttömänä luontokappaleena, hoidokkina, silmäteränä ja viisaana eläimenä.

… vääpeli teki nerokkaasti valitessaan – vaikkapa omavaltaisestikin – todelliset hevosmiehet näitten pehmeäturpaisten ja viisaitten luontokappaleitten hoitajiksi sotarintamalla. SKS KRA HS 4: Saarento. 1975.) Ihminen nyt sentään osaa paremmin suojata itsensä, mutta luontokappale, mitä se ymmärtää. (SKS KRA HS 2: Kuitunen. 1975.) [Humu] eli 28-vuotiaaksi, sitten vasta hennottiin luopua. Oli vanhuudessaan niin järkyttävän uskollinen ja viisas. (SKS KRA HS 3: Oino. 1975.)

Humoristisessa ja ei niin arvokkaassa valossa hevonen näkyy nimitysten kopukka, luupää ja karvakorva kautta. Näitä nimityksiä sanottiin käytetyn sodassa, mutta kertomuksissa niitä ei käytetty hevosta kuvailemaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vaikka lempi- ja pilanimiä hevosille lueteltiinkin, mainittiin, että nimityksistä huolimatta hevosista pidettiin. Hevosen lempiniminä mainitaan kauramoottori ja humma. Pilanimityksiin liittyy paitsi halveksuntaa myös sääliä. Samaan kategoriaan liitän nimitykset hevosparka ja laiha kahju.

Ovi auki ja vähän ajan kuluttua vedettiin vaunusta ulos senlaista vanhaa pitkäkarvaista, notkoselkää, remppumahaa narttukissaa muistuttava hevoskopukka, joka jäi haara-asennossa, korvat sojossa eteenpäin, alahuuli lerpallaan seisomaan keskelle laituria… (SKS KRA HS 2: Nieminen. 1975.)

Suurimmassa osassa kertomuksista kuvastuu selvä kunnioitus hevosta kohtaan, erityisesti sodan kokenutta suomenhevosta kohtaan. Suomenhevosesta tuli tavallaan yksi isänmaallisuuden symboli. Sen katsottiin olevan samanlainen kuin suomalaisen ihmisen eli sisukas, uhrautuvainen ja vähään tyytyvä ja kuolevan sankarina isänmaan puolesta. Niistä tuli oma vahvistuksensa Suomen miesvahvuudeltaan alakynnessä olevaan armeijaan.

19

Siihen aikaan oli hevonen vielä maineessa niin rintamalla kuin peltovetokoneena (SKS KRS HS 2: Linnansaari. 1975.).

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki kertojat muistavat kymmeniä vuosia sitten tuntemiensa hevosten nimet, ulkonäön ja luonteen. Hevoset eivät ole näissä kertomuksissa, paria tapausta lukuun ottamatta, ”vain hevosia”. Kirjoittajien suhtautuminen hevoseen on yleensä hyvin tunteellista. Sekä miehet että naiset säälivät sitä sodan mielettömyydessä, kunnioittivat sitä, pitivät siitä huolta, rakastivat sitä ja kaipasivat sitä. Hevonen oli tärkeä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli korvaamaton niin kotipelloilla kuin sota-ajan huoltotehtävissäkin. Sen kanssa vietettiin paljon aikaa ja sotaoloissa sen kanssa tunnettiin kohtalontoveruutta. Sotahevosen kulttuurinen merkitys on edelleen niin suuri, että se sai oman patsaansa kahdeksan vuotta sitten. Jotkut kertojista peräänkuuluttivat patsasta sotahevoselle jo 1950-luvulla. Heidän toiveensa toteutui Suomen itsenäisyyden 80-vuotisjuhlavuonna 1997, kun sotahevospatsas pystytettiin Seinäjoelle. Kaikkineen sen ideointiin, rahankeräykseen ja tekemiseen meni poikkeuksellisen lyhyt aika, vain kolme vuotta. Tämä ei kertone vain patsastoimikunnan tehokkuudesta vaan myös arvostuksesta, mitä suomalaiset yhä tuntevat hevostaan kohtaan. Sotahevosen patsaan jalustalla on lähes aina kukkia, pikku seppeleitä tai kauralyhteitä. (Ojala 1999, 63-65, 80.)

20

21

Lähteet Isaksson, Eva 1988. Hän lottansa vei mukanaan. Rauhankirjallisuuden edistämisseura r.y.

Kiitos Suomen hevoselle – siitä, että se oli mukana sotatiellä ja kärsi ja kesti Suomen ankarina vuosina. Toim. Ulla-Maija Aaltonen. Art House Oy. Helsinki. 1998 [1991].

Korkiakangas, Pirjo 1999: Muisti, muistelu, perinne. Kulttuurin muuttuvat kasvot – Johdatusta etnologiatieteisiin, 155-175. Toim. Bo Lonnqvist, Elina Kiuru, Eeva Uusitalo. Tietolipas 155. SKS. Helsinki. Kuukasjärvi, Neena 1997: Suomenhevosten nimistä. Suomen kielen pro gradu. Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitos. Oulun yliopisto. Naiset kertovat sodasta. Toim. Mirja Hakko. Rintamanaisten Liitto r.y. 1988.

Ojala, Ilmari 1995. Hevosemmekin oli isänmaan asialla. Kouvolan sanomat 22.1.1995.

Ojala, Ilmari 1997. Jatkosota ja Lapin sota. Ilmari Ojala Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945, 152 – 275. Hämeenlinna: Karisto Oy. Ojala, Ilmari 1999. Sodasta Seinäjoelle. Suomenhevosen – sotahevosen kiittäminen ajatuksesta patsaaksi. Suomenhevosen – sotahevosen patsastoimikunta. Ojansuu, Heikki 1912. Kotieläintemme suomenkielinen nimistö. Helsinki. Kirjapaino-osakeyhtiö Sana. Stewen, R. W. 1997. Hevonen puolustusvoimissamme. Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945. 9 – 12. Toim. Ilmari Ojala. Hämeenlinna: Karisto Oy. Waris, Matti 1997. Suomenhevonen sotahevosena. Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945. 35 –74. Toim. Ilmari Ojala. Hämeenlinna: Karisto Oy.