Ajan riekaleita

K E L T A I N E N K I R J A S T O

K E L T A I N E N K I R J A S T O

Anilda Ibrahimi A

jan riekaleita

Anilda Ibrahimi

AnildA ibrAhimi:

Punainen morsian (2008, suom. 2010)Ajan riekaleita (2009, suom. 2013)

Ajan riekaleita

Anilda ibrahimi

Suomentanuthelinä KAngAS

KuStAnnuSoSAKeyhtiö tAmmihelSinKi

Teos on suomennettu EU:n Kulttuuri-ohjelman tuella.

Suomentaja on saanut Suomen Kulttuurirahaston apurahan.

romaanin tapahtumat ja henkilöt ovat kirjailijan vapaan mielikuvituksen tuotetta.

italiankielinen alkuteos L’amore e gli stracci del tempo ilmestyi 2009.Copyright © 2009 giulio einaudi editore s.p.a., torino

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö tammi 2013Sivun 218 sitaatin ezra Poundin runosta ”tyttö” suomentanut tuomas Anhava.

Painettu eu:ssa.iSbn 978-951-31-7029-5

Carlolle, Saralle ja Davidelle

Äidinkieli

Sen lihakauppias kääräisee sanomalehteen

ja heittää ruosteiselle vaa’alleennen kuin se viedään kotiin

missä musta kissa hyppääkylmän hellan päältä

ja lipoo viiksiäänkuullessaan nimensä.

9

Johdanto

Satujen sijasta hän oli saanut kuulla balladeja; omalla taval-laan hän oli ollut onnekas lapsi. tarinoita kerrottiin iltai-sin takan ääressä ennen kuin puut paloivat loppuun, ennen kuin uni kuljetti hänet tuntemattomiin paikkoihin, joita hä-nen odotustensa ja toiveidensa tulenlieskat valaisivat. hän olisi istunut vaikka koko yön siinä tuhkan peittämän hiil-loksen edessä kuullakseen vielä yhden balladin.

balladeista rakkaimmalle hän oli antanut nimenkin, ai-van kuin se olisi jostakin värikkäästä lastenkirjasta. mutta hän tiesi, että siitä ei koskaan voisi tulla sellaista iloista tarinaa.

”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”, hän aloitti malttamattomana heti kun pimeys levitti mustan vaippansa.

”yöhön on vielä aikaa”, sanoi se suvun nainen, jonka oli sinä iltana vuoro panna kaikki suuren talon lapset nukku-maan.

mutta hän oli kärsimätön kuulemaan kertomuksen lo-pun. Sydämessään hän toivoi aina, että se päättyisi toisin.

10

Olipa kerran lapsimorsian, joka sairastui hääpäivänään. Kaukaa lähestyi saattue, jonka oli määrä viedä hänet mie-helään, mutta hänelle nousi korkea kuume, ja hän alkoi vapista. Hääpukua koristavat nauhat värisivät yhdessä hänen kanssaan.

Sillä tavalla balladi alkoi. tulevina vuosina hän oli ker-taava sitä mielessään sana sanalta aina ennen nukkumaan-menoa, kuin rukouksena, ainoana mahdollisena rukouk-sena. Jostakin syystä hän uskoi, että hänen pelastuksensa oli siinä tarinassa. hän uskoi lumoukseen, josta piti vapau-tua, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista loitsua. niinpä hän opetteli balladin ulkoa.

Lapsimorsiamen suku menee puhumaan vieraille, jotka kiin-nittävät hevosiaan. ”Morsiamenne on sairas”, he sanovat rumpujen pärinässä, ”ettekö voi tulla uudestaan jonakin toi-sena päivänä?” ”Mitä?” vieraat huutavat. ”Me emme lähde mihinkään ilman morsiantamme.” Ehkä he pelkäävät, että lapsimorsian yrittää petkuttaa heitä, tiedetäänhän se, kuinka vaikea tyttölasten on jättää vanhempiaan. ”Hän tulee mu-kaamme, vaikka olisi kuolemaisillaan”, sanoo saattueen joh-taja punaisen hevosensa selästä.

”tiedetäänhän se, kuinka vaikea tyttölasten on jättää vanhempiaan...” hän oli jättänyt vanhempansa, jättänyt kaiken, hän. mutta ei lähteäkseen sulhasensa luo, ei koh-datakseen kuolemansa.

Lapsimorsian tulee itkien ovesta ulos.”Aivan kuin vuo-della ei olisi muita päiviä antaa”, huutaa vanha suku-

11

laisnainen lohduttomana. Lapsimorsian nousee valkoi-sen hevosen selkään ja saattue lähtee liikkeelle. He mat-kaavat yli kukkuloiden ja niittyjen, yli vuorten ja jokien. He laulavat iloisia lauluja. Lapsimorsian vapisee hevo-sensa selässä: hänen on kylmä, ja kuume riuduttaa häntä. Valkoinen hevonen tuntee lämpimät kyyneleet harjassaan, tuntee lapsimorsiamen keveän ruumiin, josta elämä on pakenemassa.

Matkan puolivälissä lapsimorsian menehtyy. ”Saattue seis”, punaisella hevosella ratsastava mies huutaa. Lapsi-morsian näyttää kivettyneeltä. He eivät saa koskaan tietää, kuinka pitkään heillä oli kuollut morsian matkassaan.

”Vaihtukoon laulu valitukseksi.” Saattuetta johtava mies hyppää hevosen selästä. Eläin ei niskuroi vaan päinvastoin kumartuu kuin auttaakseen ratsastajaa laskeutumaan alas. Näillä seuduin sanotaan, että punaiset hevoset saattavat vauhkoontua, sanotaan että ne saattavat tehdä paljon sel-laista, mistä muut hevoset eivät uneksisikaan. Siksi että ne ovat punaisia. Mutta tuntuu kuin hevonen olisi hädän vais-totessaan unohtanut jouhiensa värin.

Miehen ääni vapisee, hän ajattelee omia tyttäriään. Jos asia olisi ollut hänen vallassaan, hän olisi siirtänyt häitä, mutta se ei ollut mahdollista. Eikä kukaan sitä paitsi voi ly-kätä kohtalonsa täyttymystä.

”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa”, aloittaa yksi saattueen naisista valituksensa. Samoilla sanoilla, joita suvun vanhus oli käyttänyt lapsimorsiamen hyvästellessään.

”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa…” Kuinka monet kerrat hän olikaan sen lapsuudessaan kuul-lut?

12

ehkä hän olisi onnekkaampi kuin hevosen selkään nään-tynyt morsian: hän oli jäänyt eloon, ja Zlatan löytäisi hänet.

mutta häntä odottaisivat pitkät ja yksinäiset vuodet.yksinäiset? ei, hänen tyttärensä Sarah tulisi maailmaan,

jotta hän ei jäisi yksin. he etsisivät Zlatania yhdessä, sillä tavalla kaikki olisi helpompaa: kohtalo on suopeampi isäänsä etsivälle lapselle kuin rakastuneelle naiselle.

tällä välin tuuli kantaisi Zlatanista uutisia maailman jo-kaisesta kolkasta, hän seuraisi tämän liikkeitä päivä päivältä kuin merimies, jonka aallot ovat paiskanneet autiolle saa-relle. mutta turvaan. hän antaisi pohjoisen ja etelän tuul-ten puhaltaa kasvoilleen tunteakseen miehen kätten kos-ketuksen. Jokin syy täytyi olla siihen, ettei ikuinen yö ollut häntä halunnut.

Kaikkina niinä vuosina, joina he olisivat erossa toisistaan, hänen silmissään pysyisi se viimeinen ilta, jolloin kirkon-kellot olivat valmiina soimaan; moskeijan muezzin taas oli jo laulanut, siitä hän oli varma.

”Aivan kuin vuodella ei olisi muita päiviä antaa.” hän kertoisi tarinan myös tyttärelleen Sarahille. tai ehkä ei sit-tenkään. Se ei ollut lapsia varten.

tyttärelleen hän kertoisi muita tarinoita, joita oli pie-nenä kuullut palavien puiden rätinässä. tarinoita, jotka tu-levat kaukaa. Sieltä minne päivä päättyy.

13

ensimmäinen luku

heidän saapuessaan kaupunkiin pimeys peittää tienoon. he ovat matkanneet tuntikausia. Valkoinen kuura ritisee au-tonrenkaiden alla. muutama kirkas salamanvälähdys kul-taa vuorten kruunun ja jyrähdysten ääni alhaalta kuulostaa turvaa etsivältä eläinlaumalta. yö on vielä kaukana: pimeys ja yö eivät aina saavu yhtä aikaa.

tässä maailmankolkassa ei ole lakia, joka jakaisi maa- alueet. ympäröivät vuoret ovat aina pitäneet hauskaa se-kaannuksen kustannuksella. mutta viime aikoina niiden nauru on jäänyt vähäiseksi, sillä lapsellinen leikki ei enää hämmennä paikkakuntalaisia, ja muukalaisia alueelle ek-syy vain harvoin.

”todella kaunista”, miloš sanoo katsellessaan kaupunkia.”ehkä meidän on aika ruveta etsimään yöpymispaikkaa”,

sanoo Slavica miehensä puheista välittämättä. hän istuu auton takapenkillä Zlatanin kanssa. Kuten aina. Zlatan ei ollut helppo lapsi: ei hänellä mitään erityistä sairautta ol-lut, ei, hän söi, kasvoi ja oli iloinen, mutta hänen oli aina ollut vaikea nukahtaa. elämänsä ensipäivistä lähtien. Sla-vica ja miloš kanniskelivat häntä tuntikausia ympäri ta-

14

loa saadakseen hänet nukkumaan. en jaksa tätä enää, Sla-vica sanoi eräänä päivänä. Käsivarsiani särkee, poika alkaa olla painava. mitä jos yrittäisimme tuudittaa häntä autossa? milošin mielestä ajatus oli hassu: ajeluttaa nyt vastasyn-tynyttä ympäriinsä? mutta vaimo oli väsynyt, eikä miloš raaskinut panna hänelle vastaan. Ja jo ennen kuin he oli-vat päässeet kotikorttelista ulos, Zlatan nukkui sikeästi. lapsella on matkustajan mieli, miloš sanoi hymyillen. Ja niin siitä tuli tapa: illallisen jälkeen he pukivat pyjamansa päälle takin ja istuivat autoon: miloš eteen, Slavica ja Zla-tan taakse. ohjaan poikani unelmia, miloš sanoi.

Zlatan on nyt jo kuusivuotias, eikä häntä tarvitse enää nukuttaa autossa, mutta hän matkustaa yhä samalla tavalla, takapenkillä äitinsä kainalossa. myös miloš kokee ajami-sen turvallisemmaksi, kun perhe istuu takana.

”ei kello ole vielä paljon”, miloš sanoo. ”olemme kohta perillä, ehdimme kyllä.”

”ehdimme mitä?” Slavica kysyy. ”et kai tarkoita, että ha-luat ajaa vuorille nyt illalla? etsitään kaupungista hotelli.” Vaimon äänensävy ei salli vastaväitteitä.

he pysähtyvät Kosovon autonomisella alueella sijaitse-vaan Pećin, tai albanialaisittain Pejën kaupunkiin. hotelli metohijassa on runsaasti tilaa.

Kun he illastavat, miloš kysyy tarjoilijalta neuvoja seu-raavan päivän matkaa varten.

”Aiotteko mennä Keltaiselle kivelle asti?” tarjoilija kysyy hämmästyneenä.

”mieheni olisi tahtonut mennä sinne jo tänään”, Slavica puuttuu puheeseen.

tarjoilija hymyilee hyväntahtoisesti. ”Se on yli kah-den ja puolen tuhannen metrin korkeudessa. niillä teillä

15

ei ajeta yöllä, eikä tällaisella säällä”, hän sanoo. mutta hän ei kysy, miksi he ovat matkalla Kirottuun vuoristoon, asia ei kuulu hänelle, hän tyytyy antamaan käytännön ohjeita. miloš on aina pitänyt tästä kosovolaisten ominaisuudesta. hän pani sen merkille jo belgradissa, ensin opiskelutove-reissaan ja myöhemmin oppilaissaan, kun hänestä oli tul-lut yliopiston professori. mutta siitä lähtien, kun hän on työskennellyt Prištinan sairaalassa, hänellä on ollut tilai-suus arvostaa sitä entistä enemmän. Jos hän kysyy kolle-goiltaan jotakin, hänen ei tarvitse perustella. nämä vas-taavat hänelle utelematta. heidän kanssaan ei kos-kaan tarvitse selitellä, valehdella tai keksiä, miloš sanoo usein.

näitä ajatuksia tulvii hänen mieleensä, kun hän syö ja kuuntelee tarjoilijaa.

he menevät hotellihuoneeseen heti illallisen jälkeen. ”Peć on todella kaunis kaupunki, johon meidän kannattaa tutus-tua”, Slavica sanoo, ”mutta ei tällä kertaa.”

Seuraavana päivänä he ovat liikkeellä jo aamuvarhaisella. ”olkoon hyvyys oppaananne.” tarjoilijan toivotus jää soi-maan heidän korviinsa pitkäksi aikaa.

he saapuvat kylään lounasaikaan. Kaikkialla on täysin hiljaista. taivasta kohti kohoavissa kivitaloissa on jotakin harvinaisen hienostunutta. ylpeän hienostunutta. mistä ne mahtavat olla ylpeitä? miloš miettii niitä katsellessaan. Sii-täkö, että ne voivat katsella maailmaa niin korkealta? Vai siitä, että ne pääsevät koskettamaan nousevaa aurinkoa en-simmäisenä? loppujen lopuksi ne ovat vain kivitorneja, joi-den pikkuruisista ikkunoista mahtuu hädin tuskin työntä-mään ulos kiväärin piipun.

16

Kivitornit, kulla, sijaitsevat etäällä toisistaan. miloš päät-tää pysähtyä koputtamaan yhden niistä oveen selvittääk-seen, mikä on hänen ystävänsä besorin kotitalo.

”mikä hyvä tuuli tuo teidät näille seuduille?” kysyy talon isäntä kynnykseltä. harmaat hiukset ja viikset, toinen käsi sydämellä, toinen ojennettuna milošia kohti.

miloš tarttuu vanhuksen käteen ja katsoo häntä silmiin.”etsin besor Amantin kotia.””Poikaparka”, vanhus sanoo. ”hänestä piti tulla meidän

lääkärimme. ette osaa kuvitella, kuinka hartaasti me häntä odotimme. täällä ei ole koskaan ollut lääkäriä.” hän kehot-taa milošia astumaan sisään.

”meillä on kiire”, miloš sanoo anteeksipyytävästi.Amantien talon edessä ei näy ketään. lähestyessään he

huomaavat, että sisään livahtaa hahmo: joku perheen nai-sista tai lapsista juoksee ilmoittamaan, että on tulossa vie-raita.

”mikä hyvä tuuli tuo teidät näille seuduille?” kysyy toi-nen vanhus, aivan samannäköinen kuin ensimmäinenkin.

milošin itsevarmuus häviää, hän nyökkää autoon päin, jossa Zlatan nukkuu äitinsä sylissä.

”tulin vaimoni ja poikani kanssa”, hän sanoo toivoen, että se saisi hänet vaikuttamaan ystävällismieliseltä. Jos matkus-taa vuoristoon vaimon ja lapsen kanssa, ei voi tulla pahoin aikein: pahoja aikeita hautovat liikkuvat tunnetusti yksin.

Vanhus katsoo autoa liikkumatta paikoiltaan. ”tarvitsetteko jotakin?” hän kysyy. ”Pyydän perheen nai-

sia auttamaan teitä”, hän sanoo.niin tietenkin, naiset Slavican ja lapsen avuksi.”ei”, miloš vastaa nopeasti. ”olen tullut tapaamaan teitä.

nimeni on miloš Petrović ja tulen besorin puolesta.”

17

Poikansa nimen kuullessaan vanhus vavahtaa kauttaal-taan.

”tervetuloa”, hän sanoo ja astuu sivuun tehdäkseen milošille tietä. ohjatessaan tämän suureen huoneeseen hän huutaa yhdelle tytöistä: ”dardana, menkää ulos ottamaan vieraamme perhe vastaan.”

miloš ja vanhus istuutuvat toisiaan vastapäätä. heidän hahmonsa katoavat hämärään huoneeseen, jonka keltakivi-sillä seinillä leikittelevät puutarhan oksien varjot. he puhu-vat säästä ja matkasta, sukulaisten terveydestä. Sitten van-huksen muut pojat saapuvat ja asettuvat heidän ympäril-leen yksi toisensa jälkeen.

”olen tullut besorin puolesta”, miloš sanoo uudestaan, kun heidän välilleen laskeutuu hiljaisuus. hän kertoo ol-leensa tämän opettaja belgradin yliopistossa, kertoo kuinka he olivat ystävystyneet.

”Sinä olet se serbi, joka puolusti poikaani oikeudessa”, vanhus sanoo.

Vaahteran varjot jatkavat liikettään seinillä ja raollaan olevista ikkunoista kuuluu lehtien hentoa havinaa.

Puolustin poikaanne, mutta olen ja pysyn silti serbinä, miloš tulkitsee mielessään vanhan miehen sanat.

Vanhus nousee ja ojentaa hänelle kätensä, nostaa toisen käden sydämelleen ja sanoo: ”Kiitos, ystävä, olemme sinulle velkaa.”

”mitä velkaa”, miloš torjuu. ”ette te ole minulle mitään velkaa.”

”Kyllä olemme ja toivomme, että voimme maksaa sen jo-nakin päivänä takaisin”, yksi besorin veljistä sanoo. ”isä on oikeassa.”

miloš ottaa taskustaan besorin kirjeen.

18

Vanhus laskee sen heidän välissään olevalle matalalle pöydälle.

”mitä siinä lukee?” hän kysyy. ”Sinä tiedät sen, siksi olet tullut henkilökohtaisesti. muuten olisit keksinyt keinon toimittaa kirjeen perille vaivautumatta matkustamaan tänne ylös asti.”

”Asun nykyään Prištinassa”, miloš sanoo. ”Käyn katso-massa besoria aina kun saan siihen luvan. niš ei ole sieltä kaukana. besor haluaa, että hänen vaimonsa ja tyttärensä muuttavat Prištinaan. lähemmäksi häntä…” miloš ei tiedä, kuinka jatkaa. Kukaan ei sano mitään, ja on kuin vanhuk-sen harmaisiin, kaareviin kulmakarvoihin keskittyisi kaikki suuressa huoneessa leijuva huolestuneisuus.

”minun pitää luovuttaa miniäni sinun käsiisi”, vanhus to-teaa suorasukaisesti.

miloš on kiitollinen, että hän ei sanonut ”serbin käsiin”. hän aikoo vastata jotakin, mutta yksi besorin veljistä vai-entaa hänet lähes huomaamattomalla eleellä.

”olkoon niin”, vanhus sanoo ja läimäyttää kädellään pöy-tää. Kirje hypähtää mutta ei putoa. ”Jos poikani on päättä-nyt niin, en voi kuin kunnioittaa hänen toivomustaan.”

Kun vanhus poistuu huoneesta, yksi veljistä ottaa kir-jeen ja nostaa sen kiviselle takanreunukselle. Kuori on yhä kiinni ja pysyykin kiinni, kunnes miloš on lähtenyt. Van-hus haluaa kunnioittaa vierasta: jos besor luottaa häneen, niin hekin luottavat.

19

toinen luku

Seuraavana päivänä aurinko paistaa. Koko matkan ajan val-linnut huono sää tuntuu enää pahalta unelta. Aamunkoit-teessa heidät herätti hiljaisuus, joka verhoaa vuoret niin kuin huolehtivan äidin syleily. huolenpito tuntuu heistä arvokkaalta, mutta he eivät ole hiljaisuuden lapsia eivätkä osaa ottaa sitä vastaan. he ovat tottuneet ihmisvilinään, täl-lainen äänettömyys ei tunnu heistä luonnolliselta.

Zlatan näkee Ajkunan ensimmäistä kertaa kun perheet hyvästelevät toisensa, tai niin hän sen ainakin tulevaisuu-dessa muistaa. Valkoisiin pukeutunut vanha mies tulee ovesta ulos pitäen kädestä pientä tyttöä. Vanhus on Ajku-nan isoisä, mutta Zlatanista hän näyttää satuolennolta. ulos päästyään he pysähtyvät. tyttö taivuttaa päätään etsien iso-isän katsetta: fez vanhuksen päässä saa hänet näyttämään vielä todellistakin pitemmältä. hän nostaa tytön syliinsä, osoittaa suurta kivitaloa ja selittää jotakin. isoisän käsivar-silla Ajkuna on kuin nukke, jollaisista koulun tytöt pitävät, Zlatan ajattelee. nuket ovat tytöille niin tärkeitä, että he piilottavat ne mukaan koululaukkuihinsa, mutta usein nuo salakuljetetut paljastuvat niiden pitkien hiusten pilkistäessä

20

esiin penaalien, vihkojen ja kirjojen välistä. hiukset. niihin hänen huomionsa kiinnittyy Ajkunassa ensimmäisenä. ne ovat kahdella pitkällä palmikolla. isoisä puristaa tyttöä rin-taansa vasten, pitää häntä hyvänä, ja tytön liikkuessa palmi-kot heiluvat melkein viistäen maata. edellisiltana, kun he olivat syöneet läksiäisaterian suuressa keittiössä, Zlatan ei ollut edes huomannut häntä. Ajkuna oli ollut muiden las-ten joukossa, kun taas Zlatan ei ollut hievahtanutkaan äi-tinsä vierestä.

nyt palmikoiden liike on lumonnut Zlatanin niin, että yhtäkkiä hän tajuaa erkaantuneensa äidistään. luultavasti äiti on mennyt hyvästelemään besorin sukulaisia, mutta ih-misjoukossa Zlatan ei näe häntä. Sitten hän huomaa tä-män puhuvan vanhan naisen kanssa. nainen antaa äidille paketin: lahjoja heille. Valtavan punaisen säkin, jossa on mustan kotkan kuva. Kotona Zlatan panee merkille, että kotkalla on kaksi päätä. Se on Albanian lippu, isä valistaa häntä myöhemmin. mutta pientä Zlatania eivät liput eri-tyisemmin kiinnosta. Kaksipäinen kotka sitäkin enemmän: hän ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä hassua. isän pit-kästä selostuksesta hänelle jää mieleen vain se, että jo keisari Konstantinos käytti kaksipäisen kotkan symbolia, ja hänen jälkeensä Scanderbeg, Albanian kansallissankari, joka löi muhammed ii:n ja kuoli neljännesvuosisadan kestäneiden taisteluiden jälkeen jättäen maan turkkilaisten hallintaan. mutta sillä hetkellä lippu ei kiinnitä hänen huomiotaan. hänen on ratkaistava muita ongelmia, tärkeitä kysymyk-siä, jotka koskevat häntä itseään: äiti on mennyt autoon isän viereen.

”entäs minä?” Zlatan melkein huutaa. ”missä minä is-tun?”

21

”takapenkillä”, äiti sanoo iloisesti. ”niin te voitte leikkiä matkalla yhdessä.”

leikkiä? Kenen kanssa hänen pitäisi leikkiä? tuon kää-piönkö, joka ei yllä häntä edes olkapäähän? Ja Zlatan yleensä nukkuu automatkoilla, onko äiti vallan unohtanut sen?

”Autoon nyt”, miloš sanoo äänellä, joka ei hyväksy temp-puiluja.

Zlatan tottelee mutta vannoo hiljaa mielessään, että vanhem- mat saavat vielä maksaa. Ja tytölle käy sitäkin huonommin: hän ei aio ottaa tätä huomioon millään tavalla, ei nyt eikä myö- hemminkään. niin, sillä Ajkuna muuttaa heille asumaan.

”lähdemme kolmistaan pitkälle matkalle”, isä oli sanonut ennen matkaa. mutta pian Zlatan oli käsittänyt, että isä ei puhunut perheen tavanomaisesta kesälomamatkasta dub-rovnikiin; kesähän oli sitä paitsi jo ohitse. eikä myöskään vierailusta isovanhempien luo, muuten äiti olisi leiponut kakkuja ja käärinyt lahjoja.

isä sanoi, että he menisivät vuoristoon hänen ystävänsä perhettä tapaamaan.

”muistathan sen kauniin rouvan, joka kävi täällä kerran pienen tyttönsä kanssa?” äiti sanoi.

”entä se sinun ystäväsi, missä hän on?” Zlatan kysyi isäl-tään epäluuloisena.

”ikävässä paikassa, josta hän ei pääse pois eikä voi nähdä perhettäänkään kuin hyvin harvoin”, äiti vastasi.

”Sairaalassako?””ei”, äiti sanoi, ”hän ei ole sairaalassa.””no sitten hän on vankilassa”, Zlatan sanoi ja katsoi

isäänsä.”niin, hän on vankilassa.”

22

Zlatan ei ollut uskoa korviaan: sen puolituntemattoman pikkutytön isä oli pahantekijöille tarkoitetussa paikassa! Ai-koivatko hänen vanhempansa laskea heidän kotiinsa sellai-sia vaarallisia ihmisiä?

”Vankilaan eivät aina joudu vain pahantekijät”, isä sanoi nähdessään hänen ällistyneen ilmeensä.

Se oli totta, niin vaarikin tapasi sanoa. hän puhui usein miehestä nimeltä milovan gilas, joka oli joutunut elämänsä aikana vankilaan vaikka kuinka monta kertaa. mutta se oli eri asia, sillä vaarin ihannoima milovan ei ollut vaarin ys-tävä. Kunpa olisikin, vaari sanoi. mutta hän ei ollut, joten vaaria ei laskettu. mutta Zlatanin isä oli linnassa istuvan tyypin ystävä ihan oikeasti!

”Sillä tavalla he pääsevät lähemmäksi toisiaan”, äiti sa-noi ja huokaisi.

”lähemmäksi meitä, jos he kerran tulevat meille asu-maan”, Zlatan sanoi tyytymättömänä.

Zlatan nousee autoon isänsä taakse. Autonikkunasta hän näkee, kuinka naiset itkevät ja suukottelevat tyttöä, halaa-vat häntä ja sitten pus pus poskille. Zlatanin ja Ajkunan katseet kohtaavat: tyttö näyttää niin eksyneeltä, että häntä käy melkein sääliksi. Zlatanin tekisi mieli nousta autosta ja pelastaa hänet noilta tädeiltä ja heidän loputtomilta suu-koiltaan. mutta sitten hän muistaa, että Ajkunan takia hän joutuu matkustamaan takapenkillä ilman äitiään, ja kään-tää päänsä toisaalle.

Ajkuna ja hänen äitinsä donika tulevat autoon. Ajkuna istuu hänen viereensä.

”nyt sinulla on leikkitoveri, Zlatan”, Slavica sanoo iloi-sesti.

23

Kuinka äidin saisi käsittämään, että hän ei todellakaan tarvitse uutta leikkitoveria? onko hän koskaan pyytänyt leikkitoveria? ei ole. Joskus hän on sanonut, että haluaisi pikkuveljen, siinä kaikki. Aikuiset saavat päähänsä kaiken-laista… mutta he tekevät suuren virheen, ja hän vielä näyt-tää sen heille. Vanhemmilleen ja tuolle pikkutytölle, joka yrittää hymyillä hänelle. hymyile, hymyile vain, en halu-aisi olla sinun kengissäsi! Zlatan ajattelee katsellessaan au-tonikkunasta ulos.

Auton toisella puolella naiset puhelevat ja hyvästelevät yhä donikaa.

”nyt on tiistai”, yksi heistä sanoo. ”en pidä siitä, että te lähdette tänään.”

”tiistai on aivan samanlainen päivä kuin muutkin”, Sla-vica nauraa. ”mitä meille voisi sattua?”

”Kaikenlaista”, vanha nainen vastaa. ”niin paljon, ettet osaa edes kuvitella. Aivan kuin vuodella ei olisi muita päi-viä antaa”, hän huokaa ja lähtee sisään.

lause jää Slavican mieleen. Aluksi runollisuutensa vuoksi, hänestä se kuulostaa kauniilta. myöhemmin do-nika selittää hänelle, että se on erään balladin säe. Ja he käyvät balladeista pitkiä keskusteluja. Joskus he riitelevät-kin, etenkin niiden alkuperästä: samat tarinat vähän erilai-sin nimin ja yksityiskohdin löytyvät sekä serbialaisesta että albanialaisesta kansanperinteestä.

”ihmiset kinastelevat vain mukavista asioista”, miloš sa-noo nauraen.

”no sittenhän meillä on kaikki oikein hyvin”, Slavica sa-noo. ”meillä on vain mukavia asioita, sillä me kinastelemme kaikesta.”

24

Kolmas luku

he olivat tutustuneet belgradissa seitsemänkymmentälu-vun lopulla. miloš opetti siinä yliopistossa jossa besor opis-keli lääketiedettä. hän oli professoreista nuorin, niin nuori, että usein häntä luultiin opiskelijaksi. Kun hän ensimmäistä kertaa astui luentosaliin, kesti tovin, ennen kuin hän sai op-pilaiden puheensorinan vaimenemaan. tuo komea hujop-piko professori? noin nuori?

Jos kaikki yliopiston opettajat olisivat tuollaisia, naisia ei tarvitsisi houkutella opiskelemaan, tytöt naureskelivat.

mutta miloš ei edes katsellut tyttöjä. hän rakasti Sla-vicaansa, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin heti val-mistumisensa jälkeen. molemmat olivat syntyneet belgra-dissa ja käyneet samaa lyseota. Ja sattumalta myös heidän isänsä olivat tunteneet toisensa nuorina: he olivat olleet par-tisaaneja Jugoslavian vastarintaliikkeessä, mutta sodan jäl-keen heidän tiensä olivat eronneet. Kun miloš ja Slavica olivat menneet kihloihin ja esitelleet perheensä, isät oli-vat katsoneet toisiaan hetken ja sanoneet sitten yhtä ai-kaa: ”mutta sinähän olet…”, eikä lausetta tarvinnut jat-kaa. he läimivät toisiaan olkapäälle ja halasivat niin kuin

K E L T A I N E N K I R J A S T O

K E L T A I N E N K I R J A S T O

ANILDA IBRAHIMI

”Romaani kertoo rakkaudesta, joka sodankin keskellä sitoo ihmiset toisiinsa. Mutta se kuvaa myös, kuinka traumaattinen kokemus saattaa muuttaa ihmisen sisimmän.” – Balcanicaucaso.org

Anilda Ibrahimi A

jan riekaleita

84.2 | www.tammi.fi | ISBN 978-951-31-7029-5

Anilda Ibrahimi