irtonumero 9 euroa numero 2–3/2003 31. vuosikerta ek lämä...

31. vuosikertaIrtonumero 9 euroa Numero 2–3/2003

Sylvia Plath

NATO

USA:n rauhanliike

Elämä-

kerraterratElämä-

k

Tilaa Kulttuurivihkot.

(09) 4114 5369

http://valas.com/tilaus.html

Vuosikerta 34 euroa.

Kestotilaus 29 euroa.

Vasemmalle katsova aikakauslehti.

TEEMA: ELÄMÄKERRAT

25 Sylvia PlathUusimmat tutkimukset purkavat runoilijanelämän myyttejä.

29 Omaelämäkerran aikaKirjallisuudentutkija Päivi Kososen mukaanomaelämäkerta on vakava ja vilpitön han-ke.

30 Avatkaa päiväkirja!Miten kirjallisuudentutkija suhtautuu tutki-muskohteeseen, johon tekijä on kirjannutsalaisimmat tuntonsa?

35 Ann-Mari LindbergKirjailijan omaelämäkerrallinen trilogiakertoo skitsofreniasta parantumisesta.

37 Aleksis Kiven romahdusKansalliskirjailijamme vei kuolemaan mo-nien syiden summa. Kiven ilkeimmän aika-laiskriitikon hyökkäykset olisivat olleet vai-keita kestää, vaikka kirjailijan itsetunto olisiollut lujempikin.

KULTTUURI

15 Onni kirjallisuudessaOnko romaanitaiteen estetiikka muuttu-massa?

16 Karjalan klassikotOrtjo Stepanovin teoksia julkaistaan uu-dessa sarjassa.

45 Situationistit vauhdissaSurrealismin haalistuessa situationistit häm-mästyttivät vasemmistoa ja loivat jatkuvanvallankumouksen spektaakkelin.

48 EtnofuturismiProfessori Kari Sallamaa on uuden esteet-tis–filosofisen suuntauksen uranuurtajia.

64 JerusalemIntohimojen keskuspaikka, uskontojentemppeli. Kirjailija Hannu Niklander kokiJerusalemin ja tutustui historiaan.

67 Jorge SemprúnKirjailija oppi radikaalin pahan teorian kes-kitysleirillä. Veli-Matti Huhta valottaa es-seessään Jorge Semprúnin teosten merki-tystä.

70 Ian BeesleyValokuvat Ison-Britannian kuolleista am-mateista kiertävät Suomea.

YHTEISKUNTA

12 Mainostilaa graffiteilleMiksi graffiteja muistuttavia mainoksia eivainota?

18 Rauha Amerikkaan!Yhdysvaltojen rauhanliike vastustaa maansotia. Raportti San Fransiscosta.

22 Suomi ja NatoTutkija Andrew Newby vertailee Irlannin jaSuomen Nato-keskusteluja.

62 Ulodzimir NjakljajeuTapasimme Helsingin turvakaupunkikirjai-lijan, joka joutui pakenemaan Valkovenä-jältä maan diktaattoripresidentin vihaa.Mitä hän ajattelee kotimaansa tilanteesta?

KAUNOKIRJALLISUUS

58 Goluboje saloHrushtshev riisuu Stalinin. Stalin voihkai-see. Otteita venäläisen Vladimir Sorokininkohutusta romaanista suomeksi vainKulttuurivihkoissa.

60 RunoKimmo Tuominen.

PALSTAT

5 200 sanaa

10 Etuvartio

14 Veivo

17 Jokisalo

73 Köydenpunoja

74 Kirja-arviot

81 Lehtiverkko

82 Soikkeli

KANNEN SUUNNITTELU: MARKKU SIPI.

ESSEE

Antisemitismistä, Euroopasta ja uudesta herrakansastaKulttuurivihkot julkaisee itävaltalaisen kirjailijan Josef Haslingerin esseen.

SIVU 52

4 KULTTUURIVIHKOT 2–3/2003

KULTTUURIVIHKOT

31. vuosikertaKUSTANTAJA Domirola OyPÄÄTOIMITTAJA Johan Alé[email protected] (09) 4114 5369TOIMITUSPÄÄLLIKÖT

Elias Krohn [email protected] Lahdenmäki, kehitysTOIMITUSSIHTEERIT

Jouni Avelin [email protected] Saxell [email protected]Ä

Ari Sardar, Markku Sipi (vastaava).TOIMITTAJAT

Aleksi Ahtola, Pia Hyttinen (Tampere),Hanna Kuusela, Esa Mäkinen,Max Ryynänen, Riikka Taavetti.TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT

WWW: http://valas.comPuhelin ja faksi: (09) 685 1012Osoite: Lönnrotinkatu 25 A, 5. krs,00180 Helsinki.OSOITTEENMUUTOKSET

JA TILAUKSET

Kulttuurivihkot ilmestyy kuusi kertaavuodessa. Lähetä tilaus tai tietoosoitteenmuutoksesta toimituksenosoitteeseen kirjeitse tai sähkö[email protected] tai käyttäen WWW-asiakaspalveluamme osoitteessa http://valas.com/asiakas/. Kuuden numeronkestotilaus 29 euroa, määräaikainentilaus 34 euroa.ILMOITUSHINNAT

Koko sivu 219 euroa, puoli sivua 139euroa sekä alv 22 %. Tarkemmat tiedot:http://valas.com/mediakortti.html.Ilmoitukset force majeure-varauksin; lehden vastuu rajoittuumaksettuun ilmoitushintaan.KIRJOITUSTEN LÄHETTÄMINEN

Toimitus ottaa sitoumuksetta vastaanlehdessä julkaistavaksi tarkoitettuamateriaalia. Tekstit vain RTF- eli RichText Format- tai ASCII- eli tekstitiedos-toina sähköpostitse ([email protected]) tai lehden osoitteeseen(tuloste ja mahdollinen levyke). Lehtiei vastaa tilaamatta lähetetyn materiaa-lin säilyttämisestä eikä palauttamisesta.

Kulttuurivihkoihin kertyvä aineistoluovutetaan sen vanhennuttua KansanArkistoon tallennettavaksi.KIRJAPAINO

Karprint Ky, Huhmari.ISSN 0356-3367

Opetusministeriö on kulttuuri- jamielipidelehtien tärkeä rahoittaja.Se jakaa vuosittain 757 000 euroakulttuurilehtitukea vähävaraistenlehtien julkaisemiseen. Summaa eiole korotettu vuosikausiin. Tukeaanotaan vuosittain, ja ministeriömyöntää sitä harkinnanvaraisesti ke-säisin. Hakupaperit tulee jättää mi-nisteriöön helmikuun loppuun men-nessä.

Monet kulttuuri- ja mielipideleh-tien kustantajat ovat nostaneetpäänsä ja ilmoittaneet, ettei vallitse-va tilanne miellytä heitä. Lehtien si-sällön ja levikin kehittäminen onerittäin vaikeaa, koska saatava tukion pientä ja koska lehdelle annetta-van tuen määrä voi vaihdella jokavuosi. Pahimmillaan tuki voi jäädäsaamatta, kuten on käynyt esimer-kiksi Murros- ja Tiedonantaja-lehdille.

Tukien myöntämisestä tekee ope-tusministeriölle esityksen kulttuuri-lehtilautakunta, joka valitaan tehtä-väänsä kolmivuotiskausiksi. Yksilautakunnan jäsenistä, Kari J. Kettu-la, on laatinut kannanoton, jossahän esittää tuen hallinnointia muu-tettavaksi. Hän toivoo, että hakuaaikaistettaisiin ja että tuki maksettai-siin alkuvuodesta. Lisäksi hän esittääkulttuurilehtituen korottamista, si-ten että ryhdytään myöntämään ny-kyisen tuen lisäksi projektitukea eri-tyisiin hankkeisiin.

Riitta Vaismaa vaatii Kiiltomato-verkkolehden pääkirjoituksessa(5.5.), että kulttuurilehtilautakunnansallittaisiin tehdä päätöksiä kulttuu-risin perustein. Tuen jakamista tulisiaikaistaa, mutta lehdiltä vaadittavienvirallisten talousselvitysten tulisi an-taa saapua sitten, kun ne ovat tili-kausien mukaan valmistuneet. Tuki-päätökset voitaisiin tehdä ennakko-tietojen pohjalta. ”Kyllä valtio onaina osannut valvonnan järjestää”,

P Ä Ä K I R J O I T U S

Kulttuurilehtiä tuetaan liian vähän

Vaismaa kirjoittaa – aivan oikein.Kari J. Kettulan esitys Riitta Vais-

maan täsmentämänä on kannatetta-va. Nykyinen tukijärjestelmä on riit-tämätön, ja siinä keskitytään by-rokraattisen tarkasti lehtien esittä-miin talouslukuihin. Ministeriön ab-surdi vaatimus on, että lehtien tuleetuottaa tappiota joka vuosi; mistänämä rahat saadaan, vuodesta toi-seen? Talouslukuja tutkii peräti kol-me lautakunnassa istuvaa entistä tainykyistä taloustoimittajaa: tappiota,tappiota, tappiota.

Opetusministeriö myös vaatiilehdiltä samat talouspaperit kahteenkertaan, ensiksi kunkin vuodenavustushakemukseen ja sen jälkeenvielä tiliselvitykseen, jossa esitetäänavustuksen käyttö. Talouden painot-taminen on liiallista.

Kulttuuri- ja mielipidelehtien tu-lee toki vastata avustuksen asian-mukaisesta käytöstä ja selvittää seministeriölle, mutta vasta kun avus-tuksella katettava kulttuuriteko –lehden julkaiseminen jälleen yhtenätaloudellisesti epätoivoisena vuonna– on kirjattu historiaan. Taloudelleon osoitettava sille kuuluva paikka,ja kulttuurilehtien tukemisesta ontehtävä kulttuuria.

Kulttuurilehtitukeen tulee tehdäinflaatiotarkistus, jossa huomioidaankustannustason nousu alkaen nyky-muotoisen tuen jakamisen aloitus-vuodesta. Suomalaisille kulttuuri- jamielipidelehdille on välttämätöntä,että niiden kehittämishankkeetmahdollistetaan antamalla lisärahoi-tusta.

Kulttuurilehdet ovat kukkiviakasveja. Jos niitä ei hoideta rakkau-della, ne kuihtuvat.

JOHAN ALÉN

Kirjoittaja on Kulttuurivihkojen päätoimit-

taja ja Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien

liitto Kultti ry:n hallituksen puheenjohtaja.

KULTTUURIVIHKOT 5

200 SANAA

”Talkoohenki on yhä voimis-saan Fiskarsin taiteilijayhteisös-sä”, totesi näyttelytyöryhmänpuheenjohtaja, puuseppä KariVirtanen Fiskarsin taiteilija- jakäsityöläisosuuskunta ONO-MA:n lehdistötilaisuudessa Fis-karsissa 9.5. Makasiinin Vapaatkädet -näyttelyyn rahdattiin tal-koovoimin parisen sataa kotti-kärryllistä männynkaarnaa.Kumpuileva kaarnamaasto muo-dostaa polkuja teokselta toisel-le.

Tänä kesänä ONOMA juh-listaa näyttelyidensä kymmen-vuotistaivalta: 1. Näyttely järjes-tettiin Kuparipajassa vuonna1994. Vuonna 1996 perustetunONOMA:n jäsenmäärä on kas-

Monipuolisuuskukkii Fiskarsinkesänäyttelyissä

vanut hiljalleen yli sataan ja sa-massa tahdissa jäsenistön luon-ne on monipuolistunut: tänäänosuuskunnassa on mukana kuva-taiteilijoiden lisäksi eri alojentaitajia kirjailijasta, kirjansitojas-ta ja soitinrakentajasta graafisiinsuunnittelijoihin, keraamikoistaja sepistä kynttiläntekijöihin,puuveneveistäjään ja paperinte-kijään.

Retro esittelee ONOMA:nnäyttelyhistorian parhaat palat.Näytteille on asetettu yli 60 tai-teilijan, käsityöläisen ja muotoi-lijan teoksia vuosien varrelta.Laajasta annista voinee mainitaJukka Mäkelän suurikokoiset jakarun fyysiset akryyli- ja hiili-työt. Jo 1960-luvulla työnsä

aloittaneen Mäkelän vahvatun-nelmaiset, jättimäisille kankailletehdyt neoekspressionistisettyöt (esimerkiksi Maisema, 1993)asettavat kysymyksen keskuk-sen ja periferian suhteesta. Nä-kökenttä täyttyy harmaasta,mustasta ja valkoisesta pinnasta,joka jatkuu kaikkiin suuntiin.

Kuvataiteilija Soili Arha ker-toi Makasiinin näyttelyn nimen(10. Näyttely – Vapaat kädet) pe-rustuvan toisaalta 1. näyttelyn ni-meen, toisaalta ”vapaisiin kä-siin”: yli 90 teoskokonaisuuttaaseteltiin ilman erityistä teemaa,taiteilijapareina. Itse tila onteos: metallinen näyttelyarkki-tehtuuri asettuu dialektiseen

suhteeseen Makasiinin puulatti-an ja kattoparrujen kanssa. Rau-taelementti muistuttaa myösFiskarsin ruukin teollisesta pe-rinteestä, ruukista, jota ympäröiainutlaatuinen luonto 29:ine eripuulajeineen.

Näyttelyssä huomiota herät-tää Ron Nordströmin ääni-installaatio A Cappella, jonka ri-viin asetettuja vinkuleluja voipuhalluttaa painepistooleilla.Nordströmin teosta tulee luke-neeksi paitsi tekniikan kritiikki-nä ja vieraantumisen symbolinamyös tekniikan kritiikin kritiik-kinä – parodiana.

Kesän näyttelyiden yhtey-dessä julkaistaan Anna Paljakantoimittama 10. kerta, runsaastikuvitettu Fiskarsin näyttelyidenhistoria.

JOUNI AVELIN, TEKSTI

ELIAS KROHN, KUVAT

RETRO, Fiskarsin Kuparipaja.

VAPAAT KÄDET – 10. näyttely,

Fiskarsin Makasiini. Näyttelyt avoinna

11.5.–28.9. joka päivä klo 11–18.

Lisätietoja: http://www.onoma.org ja

http://www.fiskarsvillage.net

Ron Nordströmin ääni-installaatio A Cappella.

Kari Virtanen.

Fiskarsin taiteilija- ja käsityöläisosuuskunta juhlistaa tänä kesänä näytte-lyidensä kymmenvuotistaivalta.


20 sanaakoonnut Esa Mäkinen

eBay luovuttaa tietosi viranomaisilleInternetin suurin huutokauppasivusto eBay luovuttaa viranomaisillekaiken näiden haluaman tiedon asiakkaidensa tekemisistä sivustolla.Näin totesi eBayn lakiosaston johtaja Joseph Sullivan helmikuussajärjestetyssä Cyber Crime 2003 -konferenssissa. ”Emme tarvitse oi-keuden määräystä”, Sullivan sanoi. ”Kun joku hyväksyy käyttäjäeh-tomme, hän samalla hyväksyy sen, että kaikki tiedot voidaan lähet-tää viranomaisille.” (Lähde: Haaretz.)

Uusi underground-NeliöHuhtikuun puolivälissä aloitti toimintansa uusi kirjallisuuspainottei-nen kulttuurilehti Neliö. Tekijöiden mukaan lehti on ”vastaiskukulttuurijournalismin kuolemalle” ja se luotaa asioita pintaa syvem-mältä, sellaisella tavalla johon nykyinen päivä- ja aikakauslehtijour-nalismi ei yllä. Vaikka Neliötä julkaistaan vain Internetissä, se ontehty perinteisen lehden kaltaiseksi. Päätoimittaja on helsinkiläinenRita Dahl. Lehti löytyy osoitteesta www.page.to/nelio.

Hiidenheimo jätti TammenKustannusyhtiö Tammen kotimaisen kirjallisuuden päällikkö SiljaHiidenheimo ja kustannustoimittaja Antti Hynönen sanoivat itsen-sä irti huhtikuun puolivälissä. He siirtyvät taloustoimittajan työtätehneen hissimiljonääri Niklas Herlinin puuhaamaan uuteen kus-tannusyhtiöön. Uuden kustantamon linjasta ei ole vielä annettu tie-toja. On mahdollista, että ”tallipäällikkönä” tunnetun Hiidenhei-

mon mukana siirtyy myös kirjailijoita uuteen kustantamoon.Kustantamo pitää suunnitelmansa vielä salaisina, mutta se julkai-

see kotimaista kauno- ja tietokirjallisuutta. Ensimmäiset kirjat ilmes-tyvät keväällä 2004.

Syksyyn saakka Hiidenheimon tehtäviä hoitaa Tammessa SirkkaKurki-Suonio.

Kuuba vangitsee toisinajattelijoitaIrakin sodan synnyttämää savuverhoa hyödyntäen Fidel Castronhallinto on ryhtynyt vangitsemaan toisinajattelijoita ja toimittajia.”Itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden” loukkaamisestatuomitut ovat saaneet erittäin pitkiä jopa 28 vuoden mittaisia van-keustuomioita.

Pariisissa sananvapausaktivistit kahlitsivat itsensä Kuuban suurlä-hetystön aitaan protestina vangitsemisille. Kun aktivistit kieltäytyi-vät poistumasta, suurlähetystön virkailijat alkoivat piestä heitä.(Lähde: Reporters sans frontierès.)

Guantanamossa edelleen vankejaYhdysvallat pitää edelleen ihmisiä vangittuina Guantanamon lai-vastotukikohdassa ilman syytteitä tai oikeudenkäyntiä. Afganista-nin sodan aikana vangitut ovat viettäneet enimmillään jopa puoli-toista vuotta Guantanamossa. Geneven sopimukset sallivat sota-alueilla kiinni otettujen siviilien pitämisen vangittuina vain, jos hei-tä syytetään rikoksesta tai on olemassa ehdottoman tärkeä turvalli-suuteen liittyvä syy. Yhdysvallat ei ole esittänyt todisteita vankienterrorismikytkennöistä. (Lähde: Human Rights Watch.)

Kulttuurivihkot on the road

Suomen sosiaalifoorumin iltajuhlien aluksi huhtikuussa Helsingin VR:n

makasiineilla järjestettiin Kulttuurivihkojen runoilta. Ensimmäinen esiintyjä oli

kirjailija Marja-Leena Mikkola (kuvassa). Hänen jälkeensä estradille astuivat

muiden muassa runoilijat Claes Andersson ja Timo Hännikäinen. Tilaisuuden

juonsi Kulttuurivihkojen toimittaja Aleksi Ahtola (kuvassa vasemmalla).

Samana päivänä Helsingin yliopiston Attacin ja Kulttuurivihkojen yhteistyönä

lehtemme avustaja Ville Ropponen kutsui koolle utopia-keskustelutilaisuuden

makasiinien Bar Alahuoneeseen. Tilaisuudessa käsiteltiin laajasti utopioita

sekä niiden kääntöpuolta. Kuvassa keskustelijat vasemmalta: runoilija Jukka

Koskelainen, kirjailija Pirkko Lindberg ja kirjallisuudentutkija Vesa Sisättö.

EL

IAS

KR

OH

N

EL

IAS

KR

OH

N

KULTTUURIVIHKOT 7

Toimittaja Anna Politkovskajakertoi Tshetshenian karvaatkuulumiset LIKEn järjestämässäesitelmätilaisuudessa Helsinginyliopistolla 11.4.

Tshetsheniassa käydäänkauppaa kadonneilla ihmisillä.Venäjän federaation sotilaatkaappaavat ihmisiä, jotka katoa-vat. Sukulaiset keräävät rahaa jaostavat ihmisiä takaisin, ruu-miitkin kelpaavat. Sotilaiden li-säksi myös Venäjän virkamies-luokka hyötyy Tshetshenian so-dasta taloudellisesti.

Tshetsheniassa vallitseeoman käden oikeus, oikeusval-tio on kadonnut. Sotarikoksista

Tshetshenian sota on hyvä bisnesnostetaan syytteitä, mutta oi-keusjutut makaavat kuolleessatilassa. Syyttäjänvirastojen vir-kailijat eivät oman turvallisuu-tensa nimissä halua sekaantuakatoamistapauksiin ja murhiin,kylien liepeille ilmaantuu tasai-seen tahtiin tunnistamattomiksiräjäytettyjä tshetsheenisiviilienruumiita.

Maaliskuussa järjestettyTshetshenian kansanäänestysoli Politkovskajan mukaanKremlin organisoima propagan-daprojekti. Ihmisiä uhkailtiin:jos haluatte rauhaa, äänestätteuuden perustuslain puolesta. Josette äänestä lain puolesta, ette

(IPS) WASHINGTON. Wash-ingtonin poliittisissa piireissä onyhtäkkiä alettu puhua LeoStraussista, joka muutti Yhdys-valtoihin 1938 ja opetti useissatärkeissä yliopistoissa ennenkuolemaansa 1973.

Sanomalehti New York Timesja viikkolehti New Yorker kertoi-vat toukokuun alussa, että monetpresidentti George W. Bushinhallinnon uuskonservatiivisetavainhenkilöt pitävät itseäänStraussin oppien kannattajina.

Tärkein ”straussilainen” onapulaispuolustusministeri PaulWolfowitz, josta moni käyttäänykyisin nimeä ”Arabian Wolfo-witz”. Hän näet ajoi voimak-kaasti Saddam Husseinin kaata-mista ensiaskeleena koko ara-bialuetta koskevassa muutokses-sa. Häntä pidetään myös terro-rismin vastaisen sodan pääarkki-tehtina.

Mutta mistä straussilaisuu-dessa oikein on kysymys? IPSpyysi vastausta Shadia Druryl-tä, joka työskentelee kanadalai-sessa Calgaryn yliopistossa.Hän julkaisi 1999 kirjan LeoStrauss and the American Right (LeoStrauss ja amerikkalainen oi-keisto).

”Strauss ei ollut liberaali eikä

Yhdysvaltojen uuskonservatiivien ideologia Leo Straussiltademokraatti. Hänen ajattelus-saan on keskeistä, että vallanpi-täjät saavat jatkuvasti pettääkansalaisia, koska nämä tarvitse-vat vahvan johdon”, Drury selit-tää.

Oman oppi-isänsä Platonintavoin Strauss ajatteli, että ”toi-set on tarkoitettu johtamaan jatoiset johdettaviksi”.

Platon edellytti kuitenkinjohtajilta niin korkeaa moraalia,että he kykenevät vastustamaanvallan houkutuksia. Straussinmukaan johtajiksi sopivat ne,jotka tajuavat, ettei moraalisuut-ta ole olemassakaan ja että onvain yksi luonnollinen oikeus,vahvemman oikeus hallita hei-kompaa, Drury selittää.

Yhdysvaltain johtaviinstraussilaisiin luetaan myösWeekly Standard -lehden pää-toimittaja William Kristol jaGary Schmitt, joka johtaa kuusivuotta sitten perustamaansauuskonservatiivista järjestöäProject for the New AmericanCentury (PNAC). Siihen kuulu-vat muun muassa varapresident-ti Dick Cheney ja puolustusmi-nisteri Donald Rumsfeld.

Myös Kristolin isä Irving onsiteerannut Straussia ajattelunsainnoittajana. Häntä pidetään

uuskonservatismin kummisetä-nä, joka istuu American Enter-prise Instituten hallituksessa.Laitoksen väkeen kuuluu joukkotunnettuja ulkopolitiikan hauk-koja kärjessään entinen puolus-tuspoliittisen neuvoston pu-heenjohtaja Richard Perle.

New Yorkerin maineikas tut-kiva journalisti Seymour Hershpaljastaa laajassa artikkelissaanstraussilaiseksi myös Perlen työ-toverin Abram Shulskyn. Tämäjohti aiemmin Rumsfeldin alais-ta erikoistiedusteluyksikköä.

Hershin mukaan kyseinenyksikkö tulkitsi uudelleen todis-teita terroristijärjestö al-Qaidanyhteyksistä Irakiin ja Irakinjoukkotuhoaseista, jotta sodallesaataisiin perusteita.

Tutkija Drury kertoo, ettäStrauss piti uskontoa ”liimana,joka pitää yhteiskuntaa koossa”.Yhdysvalloissa Irving Kristol onmuiden uuskonservatiivien ta-voin tuominnut valtion ja kir-kon erottamisen toisistaan tasa-vallan perustajien suurimmaksivirheeksi.

”Siinä katsannossa maallistu-nut yhteiskunta on pahin mah-dollinen, sillä se johtaa yksilölli-syyden korostamiseen, liberalis-miin ja relativismiin. Ne voivat

rohkaista toisinajattelua, jokaheikentää vaarallisesti yhteis-kunnan kykyä torjua ulkopuoli-sia uhkia”, Drury jatkaa.

Straussin opin mukaan poliit-tinen järjestelmä säilyttää va-kautensa ja yhtenäisyytensävain ulkopuolisen uhan vuoksi.Siksi uhka on keksittävä, elleisitä ole.

Straussilainen ajattelu lähteejatkuvasta taistelusta, koska rau-ha johtaa sen mukaan rappioon.Siitä seuraa tarve aggressiiviseenja sotaisaan ulkopolitiikkaan.

Druryn mielestä Straussinajatus, jonka mukaan johtajillaon oikeus petkuttaa kansalaisia,näkyy myös Yhdysvaltain ulko-politiikassa:

”Uuskonservatiiveilla ei oi-keasti ole mitään käyttöä vapau-delle ja demokratialle, mutta hevalloittavat maailmaa niiden ni-missä.”

JIM LOBE

Uutisen välitti Inter Press Service,

jonka asiakkaaksi Kulttuurivihkot

ryhtyi keväällä. IPS on journalistien

kansainvälinen yhdistys, jolla on

kirjoittavia toimittajia yli sadassa

maassa. Aineistoa tilaa yli 3 000

tiedotusvälinettä. Suomen-toimisto

perustettiin vuonna 1985.

halua rauhaa. Todellisuudessauuden perustuslain tarkoitus onviedä presidentti Aslan Masha-dovilta vallan rippeetkin, kuntämän vuoden lopulla Tshetshe-niaan valitaan uusi presidentti.

Raskaimmat syytökset Polit-kovskaja kohdisti presidenttiVladimir Putiniin. Tultuaan va-lituksi Putin aloitti heti toisenTshetshenian sodan, jota kutsu-taan virallisesti ”terrorismin vas-taiseksi operaatioksi”.

Esitelmä perustui vastikään il-mestyneeseen Politkovskajanteokseen Toinen Tshetshenian sota(LIKE 2003). Porthanian tila-vaan kolmossaliin ahtautui ih-

misiä satamäärin, mikä kertoneesiitä, ettei uutispimennosta jaIrakin sodasta huolimatta Tshet-shenian sotaa ole ainakaan Suo-messa unohdettu.

JOUNI AVELIN

Anna Politkovskaja.


ELOKUVA

Liisan seikkailut ihmemaassa tuntuuolevan elokuvantekijöiden ja tv-väen suosiossa, huolimatta siitäettä Lewis Carrollin klassikko-tarinan toteuttaminen tarjoaamelkoisia haasteita: kirja kuvaaunta, ja olennainen osa tarinassaon ajan ja paikan vaihdoksilla,muodonmuutoksilla sekä eris-kummallisilla hahmoilla ja eläi-millä.

Tarinan kuvittaminen tuntuu-kin onnistuvan erityisesti piir-rosfilmin keinoin, kuten WaltDisneyn versio osoittaa (Liisa ih-memaassa, 1951). Disneyn versioon itse asiassa varsin uskollinenCarrollin tarinan alkuperäisellehengelle verrattuna tässä arvioi-tavaan versioon.

Liisa ihmemaassa -tarinan uu-sin tv-elokuvaversio (Alice inWonderland, 1999) on julkaistuhiljattain DVD-videona. Mai-nosteksti lupaa tarjota visuaali-sesti näyttävän ja nautittavan ta-rinan, ja sen takeena ovat kehit-tynyt tehostetekniikka sekä mil-joonat dollarit, jotka tuotan-toon sijoitettiin.

Juuri erikoistehosteisiin Lii-san seikkailujen katsoja kieltä-mättä ensimmäiseksi kiinnittäähuomiota: toimivatko tehosteet,näyttävätkö ne luontevilta ja us-kottavilta, tukevatko ne tarinaavai vievätkö huomion siitä pois?Tarjolla on nyt muutamia yllä-tyksiä, mutta enimmäkseen te-hosteet ovat melko tavanomai-sia ja keinotekoisen oloisia; te-kijät ovat tavoitelleet valokuva-maista realismia, mutta se ei olejoka kohdassa onnistunut. La-vastus on studiomaista, ja jotkutvisuaaliset tehot, kuten Hattu-maakarin käden venytys, vai-kuttavat ylimääräisiltä.

Yksityiskohtaiset visuaaliseterikoistehosteet eivät jätä pal-jonkaan sijaa mielikuvitukselle,vaan ne tarjoilevat katsojalle

Liisan täytyy suoriutuayhden valmiin ja lukkoonlyö-dyn tulkinnan ja vievät huomi-on pois näyttelemisestä ja tari-nan sisäisistä merkityksistä. Vas-takohdaksi tekee mieli mainitaJonathan Millerin tv-versio (Ali-ce in Wonderland, 1967), jossa te-hosteet, maskeeraus ja puvustuson minimaalista mutta lopputu-los vaikuttava.

Elokuvan eläinhahmot ovatJim Hensonin tekoa. Hahmotovat varsin eläväisiä ja uskotta-via; joidenkin nukkejen sisälläon näyttelijä. Valkoinen Kanisaa katsojan kuitenkin ihmette-lemään, miksi hän käyttäytyykuin hermostunut Duracell-pupu. Krokettipelin flamingotja siilit ovat eloisia, mutta nii-denkin kohdalla huumori on lii-an osoittelevaa.

Näyttelijäkaarti herättääodotuksia: Whoopi Goldberg,Gene Wilder, Ben Kingsley,Peter Ustinov, Joanna Lumley,Robbie Coltrane, ChristopherLloyd ynnä muut samassa elo-kuvassa! Tähtinäyttelijöidenpersoonallisuutta ja valovoimaaei kuitenkaan ole käytetty hy-väksi, ja mieleenpainuvia näyt-telijäsuorituksia on vain pari:Goldbergin Irvikissa ja Coltra-nen Tittelitom. Muutamat näyt-telijät ovat joutuneet taipumaanmelkeinpä kiusallisiin esityksiin,kuten Wilder Valekilpikonnanaja Lloyd Valkoisena ritarina.Miranda Richardsonin Hertta-kuningatar kiljuu kaikki repliik-kinsä, ja Martin Shortin HulluHattumaakari hoippuu maani-suuden äärirajoilla.

Pohjimmiltaan juoni seuraaLiisan seikkailut ihmemaassa-kirjaa, ja mukana on pari koh-tausta jatko-osasta Liisan seikkailutpeilimaailmassa, mutta kokonai-suuteen on tehty muutoksia,jotka vaikuttavat seikkailujenkoko ilmapiiriin.

Dramatisoinnin alussa ta-paamme Liisan (Tina Majori-no), joka kärsii esiintymisjänni-tyksestä: hänen pitäisi laulaavanhempiensa ystäville. Pelois-saan ja uhmakkaana Liisa pake-nee puutarhaan ja piiloutuu sin-ne, kaikesta päättäen nukahtaaja alkaa uneksia.

Carrollin alkuperäiseen tari-naan verrattuna muutos on huo-mattava: Liisalla ei ole mitääntekemistä, hänen unensa kum-puavat spontaanisti hänen mie-likuvituksestaan, eikä niillä oleutilitaristista tarkoitusta. Pää-henkilö on kasvava tyttö, jokaei ole aivan varma minuudes-taan; aikuisten maailma näyt-täytyy vähintäänkin hämmentä-vänä. Rivien väliin on kätkettymonia filosofisia ongelmia.

Sen sijaan Peter Barnesin jaNick Willingin sovituksessa Lii-san uni on vain jonkinlainen yli-rasitusoire, ja unen on tarkoitusauttaa häntä voittamaan esiinty-misjännitys. Ihmemaan hah-motkin kertovat olevansa ole-massa tätä varten. Lopulta Liisatuntee olonsa itsevarmaksi jauni voi päättyä.

Pohjarakenteen muutos onvienyt tarinan etäälle kirjailijan

ideoista. Carroll suhtautui kriit-tisesti hyötyopilliseen kirjalli-suuteen ja parodioi sitä verrat-tomasti esimerkiksi runoissaKuinka pikku krokotiili ja Olet vanhajo, isäukko. Kun Liisan unestatehdään ylirasitusoire, käy kokotarinan sävy kireäksi ja huumo-rista tulee väkinäistä, sillä ahdis-tus vaanii taustalla kaiken aikaa.Klassinen mielikuvitustarina onmuuttunut jonkinlaiseksi ongel-makeskeiseksi terapiaksi.

Ihmemaa on muuttunut kii-reiseksi: runsaaseen kahteentuntiin on ahdettu niin montakuvaelmaa, että vuoropuhelua jarunoja on jouduttu lyhentämäänhuomattavasti. Tilanteet eivätenää vaikuta hauskoilta eivätkäspontaaneilta vaan kiireisiltä javelvollisuudentuntoisilta. Toi-saalta tarinaan on lisätty vuoro-puhelua ja ohjelmanumero ”Tä-tikullan puujalka”, jotka vaikut-tavat lähinnä ontuvilta.

Suomentaessaan Carrollin sa-naleikkejä ja runoja on DVD-julkaisun tekstittäjä nojannutKirsi Kunnaksen ja Eeva-LiisaMannerin suomennokseen,vaikka kiittääkin ”Juvan ja Man-nerin suomennosta”. Ratkaisutuntuu hyväksyttävältä, vaikka

Liisa ihmemaassa-tarinantv-elokuvaversioon julkaistuDVD-videona.

KULTTUURIVIHKOT 9

uudempiakin suomennoksia onjulkaistu. Jotkut uudet sanaleikitovat kuitenkin jääneet tekstittä-jältä huomaamatta: Vuoden -28Suuri kissaverilöyly (?) oli todelli-nen ”cat-as-trophy”. Maalisjänispuolestaan ei valita hiuksesta:Waiter, waiter, there’s a hare in mysoup! Lisäksi pari käännösvirhet-tä kiinnittää huomiota. Hattu-maakarin laulunumero on to-dennäköisesti nimeltään Autie’sWooden Leg eli Tätikullan puujal-ka, mutta tekstityksen mukaanArtien puujalka; muunkielisissäkäännöksissä viitataan ”tätikul-taan”. Oikeussalissa kuningatarkäskee trumpetinsoittajia yrittä-mään fanfaaria uudelleen sop-raanosaksofoneilla, mutta teks-tityksessä hän sanoo: Yrittäkääuudestaan oktaavia alempaa!

Ulkoisesta prameudestaanhuolimatta uusi Liisa ihmemaas-sa -sovitus tuntuu ongelmallisel-ta. Tarinaa on muokattu uuteenuskoon, mutta se on tapahtunututilitarismin ehdoilla. Näytteli-jäsuoritukset eivät soinnu tari-naan, ja huumori on väkinäistä.Seikkailujen liikkeellepanijanaon ahdistus, ja tarina opettaalapset vaivihkaa hyötyopin ar-moille: sinun täytyy suoriutua,et saa kyseenalaistaa vaatimuk-sia, joita sinulle esitetään, vaanshow’n täytyy jatkua! Sen sijaanettä esiintymispelon olemusta jasyitä tarkasteltaisiin kriittisesti,pelko kuvataan välttämättö-myydeksi, joka täytyy vain hy-väksyä. Anarkia ja ihmettely onvaihtunut kurinalaisuudeksi, jalapsuuden tarkoituksena on val-mistella aikuisuutta.

MARKUS LÅNG

Liisa ihmemaassa (Alice in Wonder-

land). Tv-sovitus Peter Barnes,

ohjaus Nick Willing, Pääosassa Tina

Majorino, 2002.

Poimintoja kesän kulttuuri-tapahtumista.

Helsinki 13.–14.6. Helsinki-päiväntapahtumiin on yhdistetty Rio de Ja-neiron tyylinen sambakarnevaali. Sam-bakoulujen oppilaat esittelevät taito-jaan Rautatientorilla ja etenevät kulku-eena Esplanadin kautta Kauppatorille.11.–14.6. järjestetään Kaisaniemenpuistossa viinijuhlat, joissa tarjoillaanespanjalaisen keittiön anteja sekä sikä-läisten viinien parhaimmistoa. HilmaOy:n järjestämän kaupallisen tapahtu-man ohjelmaan sisältyy flamenco-esi-tyksiä, trubaduureja sekä muun muassaCliftersin ja Jari Sillanpään konsertit.Lahti 15.–18.6. Mukkulassa Lahdenkansainvälisessä kirjailijakokouksessaon teemana ”Mikä on pyhää?”. Ko-kouksen puheenjohtajien Tuomas Ne-vanlinnan ja Juha Siltasen mukaan tar-koituksena on tutkia ”uusia ja vanhojajumalia, tämän- ja tuonpuolisia taivai-ta, tekniikoita joiden avulla kestetäänse ´pyhän´ ja ´epäpyhän´ sekoittumi-nen, jota kutsutaan todellisuudeksi.”Jyväskylä 8.–13.7. Jyväskylän kesä.Jo lähes viitenäkymmenenä kesänä jär-jestetty festivaali tarjoaa tänä vuonnarunsaasti lapsille suunnattua ohjelmaa,muun muassa sirkuskoulutusta, lyhyt-elokuvaesityksiä sekä Lumotun sanantalon, jossa yleisö yhdessä sanataide-kerholaisten kanssa luo uusia satuja jaHarri István Mäki kertoo kirjoistaan.Isommille ihmisille soveltuvat esimer-kiksi Seppo Kimasen selloesitykset taiitalialaisen klovnin Paolo Nanin ja tä-män islantilaisen kollegan Kristján In-gimarssonin miiminen esitys, jonkateemana on kuolema.Valkeakoski 23.–27.7. Työväenmusiikkitapahtuma. Ilonkorjuun aika-konsertissa Juice Leskinen lukee omia

Mitä tapahtuuSuomen suvessa?

tekstejään, ja musiikillisessa muodossaniitä tarjoilevat Elisa Laiho, Kati Pelli-nen ja Kukka Laakso. Juice LeskisenSilhuetti -konsertissa esiintyvät Juicenitsensä lisäksi useat eturivin viihdear-tistit, kuten Annikki Tähti, Toni Wir-tanen ja Marko Haavisto. Tapahtu-massa konsertoivat myös muun muassaKitkerät neitsyet, Punatähdet sekäAgit Prop.Urjala 27.7.–3.8. Pentinkulman päi-vät. Teemana Rakkauden arki ja pyhä.Pääjuhlassa alustavat muun muassa kir-jailijat Claes Andersson ja Heidi Kön-gäs. Kirjailijaelämää-seminaarissa ovatpuhujina muun muassa Tuuve Aro,Katja Kallio ja Pepi Reinikainen. Kan-taesityksensä saa näytelmä Musta rak-kaus, jonka on Väinö Linnan romaaninpohjalta ohjannut Juha Hurme.Tampere 5.–10.8. Tampereen Teat-terikesässä nähdään uutta teatteriamuun muassa Espanjasta, Hollannista,Italiasta ja Venäjältä. Suomalaista teat-teritaidetta edustavat Kaisa KorhosenJyväskylän kaupunginteatterille ohjaa-ma Täällä pohjantähden alla sekä Seitsemänveljestä, jonka Kari Heiskanen on oh-jannut Lahden kaupunginteatteriin.Rauma 20.–24.8. Blue Sea Film Fes-tival. Kymmenennen kerran järjestet-tävillä Sinisen Meren Elokuvajuhlillanähdään tuoreita elokuvahelmiä Suo-mesta ja muistakin Itämeren maista,niin dokumentteja, fiktioita, animaati-oita kuin lyhytelokuviakin. Ohjelmas-sa on myös legendaarisen Rauma JazzFilm Orchestran mykkäelokuvasäestyssekä rauman kielelle simultaanitulkattuklassikko.

ELIAS KROHN


ETUVARTIO

Tämänkertaisella Etuvartio-palstalla julkaistaankokonaisuudessaan vuoden 2003 Nuorten näyttelynkritiikki, joka jäi edellisessä numerossa teknisenvirheen takia pätkäksi. Palstalla käsitellään kuva- janykytaidetta yhteiskunnallisesta näkökulmasta.Keskiössä on taiteen yhteiskunnallinenkontekstualisointi, valtasuhteiden peilailu ja kärkeväarvostelu.

TAIDEMAAILMA EROTTAA nuoret jyvät akanoista valitsemalla heidätKuvataideakatemian opiskelijoiksi tai hyväksymällä heidän teok-sensa Nuorten näyttelyyn. Nuorten näyttely onkin kansallinen ins-tituutio, joka hakee vertaistaan. Nuori kuvatailija voi sanoa: ”Ellenpääse akatemiaan tai taideteolliseen, töitä on saatava Nuortennäyttelyyn.”

Tämän seurauksena näyttelyyn ei tarvitse etsiä teoksia. 540 tai-teilijaa tarjosi 1419:ä teosta vuoden 2003 kuraattoreille Reija Palo-Ojalle, Anu Suhoselle ja Markus Åströmille. Lopulliseen näytte-lyyn raati valitsi 81 teosta 62 taiteilijalta.

Feminismiä

Raati sanoi halunneensa antaa tilaa ”kokeiluille, pyrkimyksille jaajatuksille”. Näyttely ei kuitenkaan ilmentänyt taidekentän kirja-vuutta, ja sen ideaköyhyys kertoo joko kuraattoreiden tai suoma-laisten nuorten taiteilijoiden tilasta. Huolestuttavasti kuraattoritpuhuivat myös ”visuaalisesta flipperistä”. Visuaalinen ilotulitus olinäyttelystä kuitenkin kaukana. Näimme kuivaa käsitetaidetta januoria kuvaamassa kasvukipujaan. Itse asiassa ei voida puhua edesnuorista. Miksi kolmekymppisen pitää kuvata kasvukipuja?

Erityisesti tyttöjen kasvukivut näyttävät läpäisevän hyväksynnänniin helposti, että museoiden, raatien ja taideinstituutioiden linjaus-ta voi pitää melkein naisvastaisena, ikään kuin naiset eivät muuhunkykenisi kuin liimailemaan kiiltokuvia ja neuloja naistenlehtien ku-vien päälle. Missä ovat äkkijyrkät?

Feministinen kuvataide tarvitsee kritiikkiä ja huomion keskittä-mistä tekijöihin, joilla on voimaa iskeä kasvun ongelmien ja rajoi-tusten yli yhteisille kentille. Pahimmillaan Nuorten näyttelyssänähtiin puberteettisia tyttökuvia. Regressiosta omanarvontuntoon!

Yhteistä näyttelyn ”naistaiteelle” oli nuorten naisten inho nai-seuttaan ja mediasta tuttua naisen vartaloihannetta kohtaan. Yh-teiskunnallisesti tämä on hälyttävää. Nuorilla naisilla ei ole kasvuti-laa ja rauhaa rakentaa seksuaalista identiteettiä ilman kovia vaati-muksia ja standardeja, jotka saavat monet nuoret naiset inhoamaan

KUIVAA RUUTIA.

omaa naarauttaan. Näyttely kertoo siis samoista ongelmista kuinyllämainitusta käytävät median sisäiset keskustelut sekä samaa ai-hetta sivuava tutkimus ja journalismi. Naiseksi kasvaminen on tokitärkeä ongelma, vaikkeivät näyttelyyn valitut taiteilijat pystyi-sikään tähän keskusteluun liiemmin lisäämään mitään taiteen kei-noin.

Mutta eivätkö miehet edelleenkään problematisoi sukupuolimal-leja? Eivätkö he kykene ilmaisemaan itseään näissä kysymyksissä,vai eivätkö he uskalla? Johtuuko miestaiteen vähäinen näkyvyyskuraattoreista, museoista ja suuresta yleisöstä? Ehkä ketään ei vielä-kään kiinnosta mies-feminismi ja se, miten feminismin kanssa sa-massa rintamassa työskentelevät miehet edistyvät omassa, perintei-sen sukupuoliajattelun ja olemuksellisesti miesvastaisten feminis-tien välimaastossa toteutuvassa työssään.

Käsitetaidetta

Astetta enemmän ”flipperinä” näyttäytyi MUU-galleria, jossa osaNuorten näyttelystä sai katu-uskottavamman kontekstin.

Kuraattoreiden mainostamaa visuaalista kulttuuria näyttelyssäoli kuitenkin vähän. Koostuuko suomalainen kuvataide nykyäänvain käsitetaiteesta?

Käsitetaiteellisia teoksia katsoessa herää kysymys: jos taiteilijoil-la ei enää ole tarjota teknistä taitoa, voimakasta kokemuksellisuut-ta, valveutunutta yleisöä hetkauttavaa radikaalisuutta tai edes filo-sofisesti kypsiä ideoita, missä on heidän lisäarvonsa opiskelijapiloi-hin, viihteeseen, tutkimukseen ja yhteiskunnalliseen lehtikirjoitte-luun nähden?

Pitäisikö kuvataideopintoihin panna puolet filosofiaa, kun teos-ten tekijät pyrkivät olemaan kansanvalistajia ja filosofeja löytämät-tä taiteellista lisäpanosta edellisillä kentillä jo vuosikymmeniä kulu-neiden teemojen käsittelyyn? Vai olisiko syytä jo kaivaa esiin toisiatekijöitä?

Käsitetaiteellisille tekijöille ja heidän kuraattoreilleen on esitet-tävä haaste: opiskelkaa käsitetaiteen perinteitä ja olkaa kriittisiä kä-sitetaidetta kohtaan – sitähän ei kritisoida edes taidekritiikissä, silläkriitikoiden tehtävänä näyttää nykyään olevan käsitetaiteen ”ym-märtäminen” –, ja jos teette filosofiaa, tehkää hyvin ja aloittakaa lu-kemalla itsenne sisään käsittelemiinne teemoihin.

Eeva-Mari Haikalan Punainen tuoli ei liiku siitä (2002, video, moni-tori, kuulokkeet) on tyyppiesimerkki taiteesta, jolla ei ole lisäarvoakriittiseen keskusteluun, sosiologiaan, lehtikirjoitteluun ja huomat-tavasti kehittyneempiä välineitä käyttävään elämänfilosofiaan näh-den: Haikala on nauhoittanut itselleen vaikeita ihmissuhdekeskus-teluita, ja kuvaa sitten omia kasvojaan näitä dialogeja kuunnelles-

KULTTUURIVIHKOT 11

NUORTEN NÄYTTELY 2003

saan. Heidi Saramäen (s. 1979) Bubble Gum (2002) on video, jossanuori tyttö paukuttelee purukumia kasvoilleen. Perinteistä ahdis-tuksen ilmaisua helpoin keinoin, mutta todella nuoren (ja kentiessiksi kuitenkin lupaavan) tekijän toimesta.

Videokuvista ja erilaisista oma- tai pseudo-omakuvista päätellennuoret taiteilijat ovat kauniita ja ahdistuneita. Ahdistusta kuvataanperinteisinkin keinoin. Pirjetta Branderin (s. 1970) Ninna & Otso -taulussa (2002), näkyy Teemu Mäen 1990-luvun alussa elinvoimai-sen ja uusia polkuja raivanneen myöhäismodernin suomalaisen ah-distustaiteen vaikutus, samalla tavalla kuin vuoden 2001 näyttelyssäMinna Jatkolan (s. 1974) tauluissa. Ninna ja Otso -taulussa on kui-tenkin myös herkkyyttä, ihmissuhteen kuvausta näyttelyssä vallit-sevan solipsistisen narsismin ja yleisahdistuksen rinnalla. Branderintöissä ahdistus on muoto- ja värimaailmaan pohjaava tyylilaji.

Kitschistä teknologiahenkeen

Rohkeana kuraattorivalintana on pidettävä Karin Bengtsson Ny-gårdsin kitschahtavia, mainiosti esimerkiksi seinäkalentereihin so-pivia kuvia. Castle (2000, värivalokuva, 70 x 70 cm) kuvaa kaunistalinnaa ja lumen silmiä hivelevää koristeellisuutta maiseman puidenlatvoissa ja linnan katolla.

Voimateoksia on harvassa. Inka Niemisen (1971) Mustat lampaat(2002, sekatekniikka) lupaa paljon. MUU-gallerian viimeisessähuoneessa, hämärässä, katsoja kohtaa joukon mustia lampaita, joi-den otsalamput osoittavat katsojaa kohti, ovelle päin.

Kuten usein, taide olisi parempaa, ellei se olisi ”taidetta”. Tämäpätee Jani Hännisen (s. 1974) seinämaalauksenomaisiin sekateknii-kalla toteutettuihin teoksiin, jotka ovat taitavasti toteutettuja, väke-vän maailman sisäänsä avaavia räiskeitä, jotka paranisivat seinämaa-lauksina. Konteksti, Nuorten näyttely, lukitsee teoksen tulkinta-kentän. Likainen katu maalauksen alla korostaisi sen urbaania löyh-kää. Hännisen tapaisen taitavan ja voimakkaan tekijän toivoisi löy-tävän oikean kontekstin, mikä se sitten onkin – jokin tila, joka eitukehduttaisi teosten elinvoimaa intellektualismilla ja käsitetaiteenilmapiirillä eikä myöskään tekisi niistä vain katukoristetta tai kau-pallista viihdettä. Mikko Myöhäsen (s. 1975) maalaus Urban Rumble(akryyli ja spray) on sekin katu-uskottava teos, jolla on viihteellisiäpotentiaaleja.

Petri Ala-Maunus (s. 1970) on laulanut karaokea ja suunnitellutlevynkansia teokseensa Karaokekuningas (2002). Ala-Maunus on vir-keä levynkansien tekijä, mutta karaoken laulaminen ei liiemmin li-sää ideaan, kunhan on huonommin laulettua ja vähemmän mietit-tyä kuin Tuomari Nurmion vastaavaa konseptia noudattava levy.

Paula Ollikaisella (s. 1973) on hienosti viimeisteltyjä, hieman

ironisen nostalgia- ja pastissihenkisiä, arvoituksellisia kuvia. JanneRäisäsen (1971) Hammasharjateloitus (1995–2001) jakoi tätä kirjoitta-neet kriitikot. Toisen mielestä Räisänen kulkee (edelleen) hedel-mällisesti omilla poluillaan värimaailmansa ja omituisten ideoiden-sa kanssa, toisen mielestä hän on liiaksi vitsimies. Jani Laurénin (s.1972) Pako on varman päälle tehty, kieleltään miltei stereotyyppi-nen mutta vaikuttava värisotku. Sini Anttilan (s. 1973) Hiuksen hienotarina -maalaus (2002) tuo ahdistusta esille sinisillä värisävyillä ja ty-tönkasvoilla, joissa yksinäiset etuhampaat ja kasvottomuus nakerta-vat perusmieskatsojan haavekuvia nuorista tytöistä. Hienovarainendemonisuus häilähtää vaikuttavasti, kuten jo vuoden 2001 Nuortennäyttelyssä esillä olleessa Leikkikenttä-taulussa. Nuoren naisen tuleh-tuneesta maailmasta.

Katri Sipiläisen (s. 1979) Ruohonsyöjä (2002) on ongelmaton,pirteä, hieman repsahtaneesti liikuttava kuva, jossa on enemmänhaavoittuvuutta kuin muuten kovaksikeitettyjen narsistien teoksis-sa. Tekijän iän huomioon ottaen lupaavaa jälkeä.

Näyttelyn parhaimmistoon kuuluvat myös Kalle Turakka-Pur-hosen (s. 1974) kierrätysmateriaalista kootut elegantit veistokset jaMarkus Rissasen (1973) akryylilla ja epoksihartsilla mdf-levylle to-teutetut mikromaailmamaalaukset. Edellisen työ koostuu muunmuassa sileistä muovikasseista rakennetusta tornista, jälkimmäinenhyödyntää tieteellisen valokuvauksen, avaruuskuvien ja erilaistenpopulaarikuvastojen tyyliä.

Lopuksi

Vuoden 2001 näyttelyyn verrattuna leikkisyys on vähentynyt, sa-moin taitava toteutus. Kumpaakin kaipaisi pseudofilosofian, stereo-tyyppisen naistaiteen, poikahuumorin ja tarkoituksellisen huono-taiteen tilalle.

Onko ruuti kuivunut nuorilta kuvataiteilijoilta vai nuorilta ku-raattoreilta? Ja mitä erityisarvoa nuoruudella on aikamme kuvatai-teessa Nuorten näyttelyn perusteella? – Ei mitään.

Huhut ovat huhuja, mutta julkistettaessa ne voivat käydä myöskeskustelunavauksista. Taidemaailmassa puhutaan, että näyttelyssäesitellään lähinnä kuraattoreiden ystävien ja työhuonetovereidentöitä. Tämä ei ole syytös, vaan nimetön sitaatti, ja me kysymmeyleistasolla: tapahtuuko sellaista?

SARI HILTUNEN & MAX RYYNÄNEN

Suomen Taiteilijain 108. näyttely NUORET 2003 järjestettiin 18.1–9.2.2003

(Helsingin Taidehalli ja MUU galleria).


TEKSTI MCJTKUVA MARKKU SIPI

Kai me kaikki olemme jo kuulleetStop Töhryille -hankkeesta?

Kyseessähän on taistelu niin sanottuabombausta eli tägien tekoa, graffititaidetta,seinäkirjoituksia ja laitonta julisteitten levit-tämistä vastaan, taistelu kaikilla rintamilla.Tavoitteena on töhryjen hävittäminen, töh-rijöitten lannistaminen, töhrimisen kerta-kaikkinen lopettaminen ja täten pääsy viih-tyisään ja turvallisuudentunnetta luovaankaupunkiympäristöön.

Taistelua käydään muun muassa puhdis-tamalla mahdollisimman suuri osa töhryistämahdollisimman pian, palkkaamalla varti-joita ottamaan töhrijöitä kiinni, estämällälaillisten graffitien tekeminen ja hävittämäl-lä jo olemassaolevia laillisia graffiteja mah-dollisuuksien mukaan. Graffititapahtumiaei saa sallia edes taiteen tekemisen varjolla.Graffitia ei oikeastaan pitäisi kutsua tai-teeksi missään oloissa. Keskustelua graffi-teista, mikäli se on liian ”sekavaa”, on pyrit-tävä rajoittamaan.

Tällaisen kuvan minä olin saanut seuraa-malla joukkotiedotusta. Tietysti olen saatta-nut lukea liikaa Voimaa ja liian vähän Hel-singin Sanomia. Kotikaupunginosani pai-kallisaktivistit ovat puolustaneet Malmin-kartanon seisakkeen laillisen graffitin säi-lyttämistä ja restaurointia. Tuntemani Loes-je-aktivistin mukaan Loesje-tyyppinen vai-kuttaminen on Helsingissä kariutunut juuriStop Töhryille -hankkeeseen.

Päätin hakea aiheesta lisätietoa verkonkautta. Tottahan näin merkittävän hank-keen ohjelmanjulistus on helposti löydettä-vissä ja luettavissa?

Ilmeisesti on ollut. Nyt löydän vain ka-run yksinkertaisen sivun, jolla kerrotaan:

”HKR-Tekniikan projektiyksikkö vastaaHelsingin ja Espoon töhryjen ennaltaeh-käisemisestä ja poistamisesta. Lisätietoja:Helsingin kaupunkin rakennusvirasto,HKR-Tekniikka, Stop Töhryille-projekti,puh. (09) 1661.” Hankkeesta ja varsinkinsen laajenemisesta Espooseen on kuitenkinsaatavilla runsaasti lehtijuttuja.

On myös sivuja, joilla hanketta enem-män tai vähemmän arvostellaan. Eräälle täl-laiselle on lainattu pitkiä otteita hankkeenohjelmasta. Ne vahvistavat käsityksenihankkeen tavoitteista, mutta lainauksenlähdesivusto, jolle on viittauksia muillakinsivuilla, näkyy kadonneen.

Sääli. Olisin mielelläni nähnyt alkupe-räistekstinä vaikkapa tämän:

”Töhrintä on rikos ja rikoksen nimi onvahingonteko. Se on aina ollut rikos ja tulee ainaolemaan rikos (rikoslaki luku 37).” Säädetään-kö rikoslain 37. luvussa siis, että tätä lakia eivoida muuttaa ennen maailmanloppua? It-sehän en kannata vahingonteon sallimista,mutta en silti rohkenisi ennustaa noin kau-kaista tulevaisuutta.

En ole erityisen ihastunut esimerkiksibombaukseen. Kuitenkin minua suurestihämmästyttää, että tägien tuhoaminen itseis-arvona ohittaa tavoitteisiin kuuluvan viihtyi-syyden. Miksi tägit on hävitettävä liuottiminsilloinkin, kun puhdistusaine ei kunnolla purevaan jättää jälkeensä laajan tuhrun, jonka kes-kellä vielä näkyy haileaa tekstiä?

Usein töhryn mukana menee myös senosittain peittämä virallinen opasteteksti,eikä töhryntorjujilla näy olevan mitään kii-rettä korjata aiheuttamiaan vahinkoja. Eipaljon naurata, jos kaksi viidesosaa paikal-lisjunan aikataulusta on jäänyt tägin alle;

vielä vähemmän ilahdun siitä, että tägi onpesty pois ja mukana ovat menneet nekinnumerot, joista junan pysähtymisajat vieläjotenkin olivat pääteltävissä.

Asiaan! Monta mieltä voidaan olla siitä,miten kaupunkiympäristön viihtyisyyttäedistetään järkevimmin. Mutta kaikilta yh-teiskunnallisilta vaikuttajilta voitaneenodottaa johdonmukaisuutta – myös StopTöhryille -hankkeen väeltä.

Tämän kirjoituksen varsinainen innoittajaonkin Soneran Remmi-tarjouksen (5.2.–8.3.2003) mainoskampanja. Halpoja kaveri-tekstareita mainostetaan isoin tarramainok-sin linja-autojen seinillä. Remmi-tunnus jakoko mainoksen ulkoasu on ilmiselvää tägi-tyyliä, vaikkakin ymmärrettävistä syistä siel-tä helppolukuisemmasta päästä. Mainos ontätä kirjoittaessani nähtävissä myös Sonerankotisivuilla.

Päätelmäni on seuraava: jos laillinen graf-fiti rautatieseisakkeella on töhrimiseen yllyt-tämistä, niin silloin sitä on myös selvästibombausta muistuttavien mainosten levittä-minen joukkoliikennevälineisiin. Ei pidäunohtaa, että jotkut bombaajat levittävät tä-gejään tarroina. Mielleyhtymien vaara onliian suuri.

Jäänkin kiinnostuneena odottamaan, mil-loin Stop Töhryille päättää pelastaa uskotta-vuutensa ja haastaa Soneran oikeuteen ri-kokseen yllyttämisestä. Vähintäänkintöhryntorjujien pitäisi julkisesti vedota mai-nostajiin, ettei tämän tyyppisiä mainoskam-panjoita enää laadittaisi.

Vai onko mainos kerta kaikkiaan ”eriasia”? Kenties lailliset graffititkin sallittaisiin,jos niitten tukijoilla olisi varaa maksaa käyte-tyistä pinnoista käypä ilmoitustilan hinta. •

GRAFFMAINOSTILAA

KULTTUURIVIHKOT 13

Tärkeimmät käytetyt lähteet:

Stop Töhryille -hankkeen yhteystiedot:

http://www.hkr.hel.fi/hkr-tekniikka/tohry_index.html

Keskustelua Stop Töhryille -hankkeesta:

http://www.hki.fi/paatoksenteko/kvsto/10keskp02.htm (valtuutettu

Arhinmäen ensimmäinen puheenvuoro)

http://www.kaapeli.fi/hypermail/sanoma-open/0328.html

ITEILLE


VEIVO

HARRI VEIVO

URHEILUA TELEVISIOSTA KATSOTTAESSA ei pidä keskittyä suorituksiintai tuloksiin. Ne toistuvat pienin variaatioin eivätkä ilmaise tai ope-ta mitään. Sen sijaan kannattaa tarkkailla lieveilmiöitä ja yksityis-kohtia, sillä niissä ilmenee asioita, jotka kertovat myös urheiluken-tän ulkopuolisesta maailmasta. Jääkiekon arvopelit toivat esille uu-den ajan airuet, kaulusmainosmiehet. Jokaisella itseään arvostavallavalmentajalla on nykyään puku päällään ja paidankauluksessa pienimainos. Taitaa niitä olla totisilla tv-kommentaattoreillakin, jotkajaksavat ruotia pelejä kuin puhumaan oppineet duracell-puput.

Kaulusmainokset ovat hiipineet kuvaan pikku hiljaa. 1980-luvul-la niitä ei vielä näkynyt, vaikka vuosikymmen muuten kyllä olimauttomuuden etulinjassa. Ainakin minun mielikuvieni perusteellavalmentajat suosivat vielä tuolloin joko pururatauskottavaa tuuli-takkia tai perinteistä puhtaan valkokauluksista paitaa. Nyt mainok-set ovat niin yleisiä, että ”SAS” tai ”Nokia” purkkaa jauhavan leuka-luun kupeessa ei pistä silmään.

Kyseessä on kuitenkin merkki tärkeästä muutoksesta. Englan-ninkielisissä maissa väestöä on perinteisesti jaettu käsitteillä ”white-collar” ja ”blue-collar”. Edelliset tekivät siistiä sisätyötä ja kuuluivatkeskiluokkaan, jälkimmäiset raatoivat tehtaissa ja pajoissa ja kuului-vat työväestöön. Kaulus oli yhteiskunnallisen aseman merkki, ryh-mätietoisuuden luoja ja siten aihe sekä ylpeyteen että poliittistenmuutosten ajamiseen tai niiden vastustamiseen. Samaa ajattelumal-lia ilmaisivat myös valmentajien perinteiset pukuvalinnat: tuulipukuviittasi suoraan Työväen urheiluliiton punttisaliin, liituraita puoles-taan klubiravintolan looshiin.

Mainoskaulusmiehet kuuluvat aivan toiseen maailmaan. He ei-vät valmenna joukkuetta, jonka taustalla pilkottaisi aatteen tai ihan-teen yhdistämä ryhmä. Mainos kauluksessa on merkki edustamises-ta, joka määrittyy puhtaasti kaupankäyntinä. Mainostaja ostaa kau-lusmieheltä näkyvyyttä. Sopimus kestää aikansa. Jos kauppa tyy-dyttää, sitä jatketaan; jos ei, paikka kauluksessa kaupataan uudes-taan. Sosiaalisen luokan merkistä, kauluksesta, on tullut kauppata-varaa, jonka arvioinnissa tuotto ja investointi ovat avainsanoja. Si-toutumisella ja ryhmätietoisuudella ei ole merkitystä. Perinteinenporvari tai työläinen ei olisi kaulustaan myynyt, sillä hän tiesi ole-vansa jotakin, kuuluvansa yhteiskuntaan ja tiettyyn paikkaan senkokonaisuudessa.

Illuusio urheilun ilmentämästä ja luomasta ryhmähengestä jajopa kansallistunteesta elää vahvana. Läpeensä kaupallistuneessanykyurheilussa solidaarisuudesta on kuitenkin turha puhua. Mai-noskaulusmies ja hänen valmennettavansa ovat yksilöitä. Se, että

he muodostavat joukkueen, on pelitulosten ja mainossopimustenmuodostaman yhtälön tulos, jolla ei ole mitään muuta merkitystä.Mainoskaulusmiehellä ei ole yhteisöllistä rakennetta, joka mahdol-listaisi solidaarisuuden. Kun yhtälö muuttuu, muuttuu joukkuekin –ja kausikortin ostanut katsoja ihmettelee, kun entinen suosikki pa-mauttaakin maalin kotijoukkueen verkkoon.

Mikä on mainoskaulusmiehen maailmankuva? Tyyli ja arvokkuusovat sivuseikkoja. Puku ei tee miestä. Vaatteet eivät ilmaise kanta-jansa identiteettiä. Sen sijaan oma olemus on kaupallistettu. Vaat-teiden näkyvä pinta on myytävänä.. Asusteiden tehtävä on vain jaainoastaan tuottaa taloudellista hyötyä. Ehkä mainoskaulusmiesajattelee olevansa teline.

Ulkoisesti tarkastellen mainoskaulusmies on puhdas tuotantote-kijä, jonka arvon mittari on tulos. Sisäisesti tarkastellen häntä eiole, sillä mainoskaulusmies elää vain kahden alkuperättömän japäämäärättömän ilmiön, kaupallistetun urheilun ja mainossopimuk-sen, yhtymäkohdassa. Voisimme luonnehtia häntä ”pinnalliseksi”,mutta sana on tässä tapauksessa vanhentunut: mainoskaulusmiehel-lä ei ole sisältöä.. Mainoskaulusmies on tyhjä kuori, irrallisten tuot-tavien tekijöiden kimppu, joka ei kuulu eikä ole, vaan ainoastaansuorittaa ja tuottaa. Hänen ominaisuutensa määrittyvät vain mai-nossopimusten perusteella. Niiden ulkopuolella ei ole koko miestä.

Kun mainoskaulusmies oikaisee kravattiaan, hän ei korjaa pu-keutumistaan. Hän parantaa sponsorin medianäkyvyyttä.

Ennen vanhaan oli tapana projisoida inhimillisiä ominaisuuksiaesineisiin. Vanhaa hyvin toimivaa autoa saatettiin kutsua ”luotetta-vaksi”. Näin ajateltaessa esine tuntui olevan ikään kuin enemmän,jotakin arvokkaampaa.

Nykyään on hyvä olla ”joustava”, ”kestävä” ja ”venymiskykyinen””strateginen voimavara”. Kuljemme siis toiseen suuntaan: tuottei-den ominaisuuksia projisoidaan ihmisiin. Vallitseva taloudellis-po-liittinen maailmankuva määrittelee ihmisen elementiksi, jonka ensi-sijainen tehtävä on palvella kansantalouden menestystä. Se puoles-taan määrittyy viime kädessä sisällöttömäksi kilpailuksi, muidenedellä olemiseksi.

Mainoskaulusmies joukkueineen on tämän uuden ajattelutavankirkas ilmentymä. Hän on ihminen, joka on supistettu pinnaksi, ma-nageroitu toimijaksi ilman päämäärää, vailla kulttuuria ja sivistystä.Ehkä juuri tässä on syy kaupallistetun urheilun suosioon: kommen-taattorien loputtoman rupatuksen lävitse katsoja saattaa tarkastellaomaa asemaansa neoliberaalissa yhteiskunnassa, sitä tuotemerkkienja tyhjyyden maisemaa, jossa meidät tuotteistetaan hengiltä.

KAULUSMAINOSMIEHET

KULTTUURIVIHKOT 15

onnen kohdalla verho laskeutuuTEKSTI KYÖSTI NIEMELÄ

”Only Tolstoy, perhaps, has made happinessswing on the page”, kirjoitti Martin Amis jaoli oikeassa (suom.: kenties vain Tolstoi onsaanut onnen svengaamaan kirjan sivulla).

Onnellisuudessa ei ole särmää. Onnelli-suus ei kiinnosta kauaa. Onnellisuuden kuva-uksista tulee helposti pinnallisia, mekaanisia,keskenään samanlaisia (tästä on puhetta Anna

Hy-vyys on

kolmas hanka-la teema, ja siihen

tarttuu Nick Hornbyneljännessä romaanissaan

Hyvät ihmiset (How to beGood; WSOY, suom. Jorma-

Veikko Sappinen). Hornbya kiin-nostavat hyvyyden hankaluudet. Se

mitä periaatteessa pidämme hyvyyte-nä ja mihin suhtaudumme kaukaa ihai-

levasti, voi lähelle tullessaan vaikuttaabanaalilta, epäinhimilliseltä ja pelottaval-

ta.Romaanissa hyväksi muuttuu brittiläinen

perheenisä-kyynikko David, mikä ei olehelppoa hänen vaimolleen ja lastensa äidille

Katielle, joka työskentelee paitsi lääkärinämyös romaanin kertojana. Kertoja-Katie esit-tää monia mielenkiintoisia huomautuksiaomasta elämästään ja elämästä yleensä, kutensivulla 31:

”Minulle roihahtaa palava halu Screen onthe Greeniin katsomaan kiinalaista elokuvaa– mitä kiinalaisempi, sen parempi. Esiin tu-lee taas yksi sydämeni kammio, jossa ei il-mene sähköistä toimintaa, kammio jonkaennen napsautin eloon nähdessäni kos-kettavan elokuvan, lukiessani inspiroi-

van kirjan tai kuunnellessani itkettä-vää musiikkia. Olen itse sulkenut

kyseisen kammion, tavanomaisistasyistä. Ja nyt tuntuu kuin olisin

tehnyt sopimuksen jonkin po-roporvallisen paholaisen

kanssa: ellen yritä avatakammiota uudestaan,

minulle sallitaanelinvoimaa ja

optimis-

mia sen verran, että selviän työpäivästä halu-amatta hirttää itseäni.”

Tässä ja monissa muissa kohdissa herää ky-symys, analysoivatko brittiläiset lääkäriäidititseään ja ympäristöään näin elegantisti jasuorasanaisesti. Minulla on tähän kaksi vasta-usta.

Ensiksikin Katie on romaanin kertoja, eikäromaanin kertominen ole samaa kuin ajattele-minen, puhuminen tai kirjoittaminen. Hullut,köyhät lapset, koirat ja mykät ovat toimineetkertojan vaativassa tehtävässä hämmästyttä-vin tuloksin. Tätä kohtaa voi lukea Katienajatusten ja tunteiden eksplikoimisena ilmanettä olettaa näiden ajatusten ja tunteiden jär-jestyvän hänen mielessään yhtä elegantisti.Kertomista ei pidä ottaa liian realistisesti.

Toisekseen nykyään ihmiset ajattelevat it-seään eri tavoin kuin ennen. Länsimaisten ih-misten hallussa on psykologista sanastoa taipsykologisia ajattelumalleja paljon enemmänkuin 200 tai edes 30 vuotta sitten. Koulutta-mattomatkin ihmiset osaavat hahmottaaomaa ja läheistensä elämää sellaisilla ajattelu-tavoilla kuin ”kompleksi”, ”tunteensiirto” tai”neuroosi”. Puhumattakaan sitten oman itsenjatkuvasta analysoimisesta ja kehittämisestäpsykologian avulla. 2000-luvun Emma Bovaryei olisi lukenut pelkkää romanttista proosaavaan myös Cosmopolitanin artikkelit ”Tois-tatko samoja virheitä?”, ”Riitele oikein” sekä”20 merkkiä suhteesta joka ei toimi”. Tämä onedistystä, mikä voi kyseisiä artikkeleita lukies-sa helposti unohtua.

Muutos näkyy tietysti myös romaaneissa.Kun Katie huomaa lehdessä jutut seksistä jaavioerosta, hän pohtii: ”Miksi joka ikinen leh-ti on pullollaan kirjoituksia minusta minustaminusta? Haluaisin lukea junaonnettomuuk-sista joissa en ole ollut mukana, vaarallisestanaudanlihasta jota en syö ja rauhansopimuk-sista paikoissa joissa en asu, mutta katseeniosuu vain juttuihin, joissa puhutaan suuseksis-tä ja ydinperheen hajoamisesta.” (50).

Perinteisessä

a r -vostetussar o m a a n i s s anainen olisi vain lu-kenut lehdestä jutunavioerosta ja sitten hänenhuulensa olisivat puristuneetyhteen tai hän olisi kertonut jo-tain ahdistunutta tai kokenut hui-mausta. Lukijan tehtävänä olisi oi-valtaa mitä henkilö sisäisesti tuntee.Nyt psykologinen analyysi on siirrettylukijoilta henkilöille.

Seuraava askel voisi tietysti olla näidenitse-analyysien muodostuminen lukijanpsykologisointien kohteeksi, alueeksi jollakirjailija kertoo epäsuorasti asioita henkilöstälukijalle, mukaan lukien asioita joita henkilöei itse ymmärrä.

Itse kuitenkin uskon muutoksessa olevankyse muustakin kuin ajankuvauksesta, muus-takin kuin ihmisten uusien tuntemis- ja ajatte-lutapojen realistisesta kuvaamisesta. Ehkä ro-maanitaiteen estetiikka on muuttumassa. Ulosovat menossa sanomaton, tauot, vihjaami-nen, hienovaraisuus, syvällisyys, aukot jatyhjyys. Tilalle voi tulla ylenpalttista sano-mista, jatkuvaa analysoimista, brutaali-suutta, pinnallisuutta ja täyteyttä. Ehkähyvyydestä ja onnellisuudesta tuleekiinnostavampaa.

Muutosvastarintaan ryhtynevätmuun muassa ne, joiden mielestä”mä tajusin tän!” on hienoin re-aktio taideteokseen. Mutta ta-juamisen estetiikka ei, en-nustan, ole lähivuosi-kymmenien kiinnos-tavin kirjallinenestetiikka. •

Kareninan alussa), jopa epäinhimillisiä. Ajattelevaikka kristillisen propagandamateriaalin piir-rettyjä värikuvia onnellisista perheistä. Niistäei koskaan löydä ketään ystävänsä näköistäihmistä.

Romaanit voivat loppua onnellisesti, muttane eivät ala kuvata onnellisuutta. Onnen koh-dalla verho laskeutuu. Pop-musiikki tai mai-

nokset kestävät muutaman minuutin ja kerto-vat ennemminkin hyvistä fiiliksistä.

Samoin merkittävät romaanit – varsinkinMartin Amisin kirjat – kertovat usein epäon-nistumisista. Elokuvat ja romaanit, joissa kaik-ki päähenkilön suunnitelmat onnistuvat aivankuten piti, eivät kiinnosta meitä kovin pit-kään.


TEKSTI MIKKO NESVITSKI

Suomi ja Venäjä ovat yhdistäneetvoimansa tuodakseen Karjalanklassikoita uudestaan julkisuu-teen. Kansainvälinen projektitähtää vähemmistökielisten kirjaili-joiden teoksiin, jotka ovat muodos-taneet Venäjän puoleisen Karjalankirjallisuuden aarreaitan.

PETROSKOI. ”Kirjallisuuden klassikoitaei ole vuosikymmeniin ollut saatavilla”,Kuhmon Juminkeko-säätiön puheenjohtajaMarkku Nieminen selittää vähemmistö-kielten kirjasarjan aloittamista.

Karjalan kansallinen kirjallisuus riutuiviime vuosisadan lopulla neuvostojärjestel-män romahtamisen myötä. Myös kirjailijoi-den tukijärjestelmä kuihtui markkinatalou-den vallatessa alaa.

Kirjasarjan takana on Juminkeko-säätiönlisäksi Karjalan tasavallan kansallisuuspoli-tiikan komitea. Projektille on saatu tukeaInterret III A -ohjelmasta sekä Suomen Kir-jasäätiöltä.

Juminkeko-säätiö ja kansallisuuspolitii-kan komitea puhaltavat yhteen hiileen vä-hintään lähimmät viisi vuotta. Kirjailijoidenkoottua tuotantoa ei kuitenkaan pystytäjulkaisemaan suppeahkon budjetin vuoksi.

”Julkaisemme vain keskeisiä teoksia. Ru-noilijoiden kohdalla on mahdollista, ettäteemme valituista runoista kokonaan uudenkokoelman”, Nieminen kertoo.

Kotikunnan tarinanäki jo päivänvalon

Projektin esikoiseksi valittiin kuudesta ro-maanista koostuva suomenkielinen Koti-kunnan tarina, jonka tekijänä on Karjalankansankirjailija Ortjo Stepanov (1920–1998). Kaksinidoksinen teos näki päivän-valon Petroskoissa viime vuonna.

Kotikunnan tarina kertoo elämästä Vie-nan Karjalan kylissä 1920-luvulta aina1950-luvulle asti. Sankarien esikuvina Ste-panov käytti kotikylänsä Haikolan asukkai-ta. Romaanisarjan aloitti vuonna 1969 teosHaapalahden arkea. Kuopukseen, Käki kukkuijäihin -teokseen, kului 20 vuotta. Väliinmahtuivat Sakun Jaakko – rahvaanmies, Kuumakesä, Lesket ja Prokon Maksima.

Karjalan klassikoita julkisuuteenSarjan uuden painoksen muokkaaminen

vaati Markku Niemiseltä vuoden intensiivi-sen työrupeaman. Teksti siirrettiin sähköi-seen muotoon, minkä vuoksi se tarvitsi erit-täin huolellisen oikoluvun. Nieminen myöskorjasi pienet lipsahdukset, joita Ortjo Ste-panoville oli sattunut kirjoitustyössä.

”Joidenkin henkilöiden ja paikkojen ni-met vaihtuivat vahingossa kirjasta toiseen.Esimerkiksi keskeinen symboli Mutasuo olivälillä Melasuo”, Nieminen muistelee.

Kirjan kertova osuus oli kirjoitettu alun-perin Petroskoin suomella. Stepanovinsuullisena testamenttina oli toivomus, ettäNieminen muuntaisi kieliasun sujuvaksisuomeksi. Sankarien repliikkeihin Niemi-nen ei toki puuttunut.

”Vienankarjalalaisen ja inkeriläismurtei-den kohtaaminen antaa romaanille omansisältönsä”, hän sanoo.

Rugojevin runojaseuraavaksi

Karjalaisuuden, suomalaisuuden ja inkeri-läisyyden vuorovaikutus on Karjalan kirjal-lisuuden valtti. Tärkein kirjallisuuden pää-haaroista on Vienalla, josta on syntyisinvaltaosa sanantaitajista, varsinkin eepikot.Kirjallisuuteen vaikuttivat ratkaisevastimyös suomalaiset punikkikirjailijat, jotkamuuttivat aikanaan Neuvosto-Venäjälle. Li-säksi osa inkeriläisistä kirjailijoista löysi uu-den kotimaan Karjalasta 1930-luvun karko-

Romaanisarjassaan Kotikunnan tarina kirjailijaOrtjo Stepanov kuvailee Vienan tapahtumia jakotikylänsä Haikolan asukkaita.

tusten aikaan.Projekti tuo aluksi julkisuuteen karjalais-

syntyisiä kirjailijoita. Seuraavaksi on JaakkoRugojevin vuoro.

”Alkaneen vuoden syyspuolella julkais-taan Rugojevin Valitut runot”, Markku Nie-minen lupaa.

Myöhemmin päivänvaloon saatetaanKarjalan muut kirjailijagurut kuten NikolaiLaine, Nikolai Jaakkola, Antti Timonen jaPekka Perttu.

”Jos jatkorahoitus järjestyy, niin sarjaulotetaan myös muihin kirjailijoihin, kutensuomalaiseen Taisto Summaseen ja inkeri-läiseen Lea Heloon.”

Stepanovin Kotikunnan tarinaa on pai-nettu 3 000 kappaletta. Kaksi kolmasosaamyydään Suomessa ja tuhat kappaletta Ve-näjän puolella. •

KULTTUURIVIHKOT 17

JOKISALO

IRAKIN-SODAN SYISTÄ KÄYDÄÄN KIIVASTA KESKUSTELUA. Yhdysvalto-jen johto on julistanut sotivansa ihmisoikeuksien, demokratian jaIrakin kansan puolesta Saddam Husseinin diktatuuria vastaan jajoukkotuhoaseiden tuhoamiseksi. Näiden tavoitteiden vilpittömyy-teen on vaikea uskoa.

Yhdysvaltojen johto tuki Saddamin hallintoa 1980-luvun alku-puolelta aina vuoteen 1990 saakka. Verinen diktatuuri ei häirinnytesimerkiksi nykyistä puolustusministeri Donald Rumsfeldiä, jokatoimi 1980-luvulla Yhdysvaltain erikoislähettiläänä alueella. Edeskurdien murhaaminen kemiallisin asein ei saanut Yhdysvaltoja luo-pumaan massiivisesta aseavustaan Irakille.

Yhdysvaltojen uudessa strategiassa (The National Security ofthe United States of America 2002) vaaditaan vapautta, mutta silläei ole mitään tekemistä demokratian ja kansalaisten oikeuksienkanssa. Siinä vaaditaan yhteiskuntia vapauden nimissä ”avautumaankaupalle ja investoinneille”. Yhdysvaltojen keskeisinä tavoitteinaovat ”vapaat markkinat ja vapaa kauppa”, jotka nimetään ”kansalli-sen turvallisuusstrategian ytimeksi”.

Rauhanliikkeen piirissä Irakin-sodan syynä on pidetty ennenkaikkea Irakin mittavia öljyvaroja ja Yhdysvaltojen globaalistrate-gisia intressejä alueella. Tämä vastaakin Yhdysvaltojen hallitusta lä-hellä olevan Institute for Foreign Policy Analysis -muistion (2000)tavoitteita, joista tärkeimmät ovat ”globaalin vakauden säilyttämi-nen ja turvallinen pääsy öljylähteille”.

Tiedotusvälineissä ja rauhanliikkeen piirissä ei ole tuotu riittävänpainokkaasti esiin Yhdysvaltojen ultrakonservatiivisten strategia-hautomojen avoimesti julistamaa, Pax Americana -kääreeseen pa-kattua maailmanherruustavoitetta ja sen yhteyttä nykyiseen Irakin-sotaan. Israelilainen toimittaja Uri Avnery toteaa Yhdysvaltojennykypolitiikasta: ”Ei nyt Saddamia vastaan sodita; nyt käydään so-taa taloudellisen, poliittisen, sotilaallisen ja kulttuurisen maailman-herruuden vuoksi.”

”Amerikan tulee sotilaallisen ylivoimansa avulla turvata ja laajen-taa globaali johtoasemansa”, julisti uuskonservatiivien tuottama stra-tegiapaperi Rebuilding America’s Defenses: Strategies, Forces andResources for a New Century (http://www.newamericancentury.org/RebuildingAmericasDefenses.pdf) syyskuussa 2000. Amerikkalais-haukkojen tavoitteena on korvata kansainvälinen oikeus vahvemmanoikeudella ja turvata pysyvästi Yhdysvaltojen pääsy maapallon raaka-ainelähteille.

Tämä strategia ei ole mitään pienen höyrypäisen ryhmän hai-hattelua. Sen taustalla on vuonna 1997 perustettu akateeminen ult-rakonservatiivinen tutkimuslaitos Project For A New AmericanCentury (PNAC), jota tukee Yhdysvaltojen poliittisen eliitin kovaydin. Mukana ovat muun muassa varapresidentti Richard B. Che-ney, hänen toimistopäällikkönsä Lewis Libby; puolustusministeriRumsfeld; varapuolustusministeri Paul D. Wolfowitz, ”kansainväli-seen turvallisuuteen liittyvistä asioista” vastaava virkamies Peter W.Rodman, aseistariisunnasta vastaava valtiosihteeri John Bolton, va-raulkoministeri Richard Armitage, Reaganin varapuolustusministe-ri ja Defense Policy Boardin johtaja Richard Perle, PNAC:n pu-heenjohtaja, Bushin neuvonantaja ja ”presidentin aivoina” pidetty

vaikuttaja William Kristol sekä Yhdysvaltojen Afganistanin erikois-lähettiläs Zalmay Khalilzad, joka on Bushin erikoislähettiläs Irakinopposition suuntaan.

Cheney, Wolfowitz ja Libby muotoilivat jo vuonna 1992 ehdo-tuksen Yhdysvaltojen uudeksi globaalistrategiaksi kylmän sodanjälkeisellä kaudella (Defense Plannig Guidance). Tavoitteeksi ase-tettiin Yhdysvaltojen supervalta-aseman pysyvä turvaaminen suh-teessa Eurooppaan, Venäjään ja Kiinaan. Vaatimus Yhdysvaltainhegemonia-aseman ikuistamisesta on ollut siitä pitäen uuskonserva-tiivisen ajattelun ydin.

Uuskonservatiivisten strategien mukaan Yhdysvaltojen on kehi-teltävä mekanismeja, jotka estävät näitä potentiaalisia kilpailijoitakyseenalaistamasta sen asemaa. He vaativat, että Yhdysvaltojenvalta on ulotettava euraasialaiselle alueelle ja esittivät ”ennalta eh-käisevän iskun” käyttämistä niitä valtioita vastaan, jotka uhkaavatYhdysvaltojen etuja, ja joilla on hallussaan joukkotuhoaseita. Stra-tegian yhtenä ulottuvuutena on myös pyrkimys purkaa pysyväis-luonteiset liittolaissuhteet ja korvata ne ad hoc -liitoilla, satunnais-luonteisilla yhteisesiintymisillä.

Tämän globaalistrategian keskeinen kysymys on, miten Yhdys-vallat turvaa maailmanlaajuisen hegemonia-asemansa ja estää mah-dollisten kilpailijoiden nousun sekä luo Yhdysvaltojen etuja vastaa-van kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän eli ”Pax Americanan”.

Avnery arvioikin, että Irakin-sota on ennen kaikkea ”sotaa Eu-rooppaa ja Japania vastaan”. ”Yhdysvaltojen Irakin-miehitys ei mer-kitse vain sitä, että amerikkalaiset kontrolloivat Irakin öljyvaroja; semerkitsee myös Kaspianmeren ja Persianlahden alueen öljyvaran-tojen hallintaa. Yhdysvallat kykenee käyttämään tulevaisuudessaöljyhanapolitiikkaa Saksaa, Ranskaa ja Japania vastaan ja manipu-loimaan tarpeen mukaan öljyn maailmanmarkkinahintaa – vahin-goittaisihan öljyn hinnankorotus Saksan ja Japanin taloutta.” ”Yh-dysvallat ei edes yritä salata pyrkimystään pakottaa Eurooppa pol-villeen”, Avnery summaa.

Erityisen vaaralliseksi ihmiskunnalle Yhdysvaltojen nykyisenstrategian tekee se, että se kietoutuu ydinasepolitiikkaan. Pentago-nin työstämä Nuclear Posture Review merkitsi ydinasestrategiankehittelyä osana hegemoniapolitiikkaa. Tämän strategian mukaanYhdysvallat voi käyttää ydinaseita ”kohteisiin, jotka kykenevät vas-taamaan tavanomaisin asein tehtyyn hyökkäykseen”. Tulevaisuu-dessa myös ”ennalta ehkäisevät iskut” uuden sukupolven ydinaseillaovat sen puitteissa mahdollisia. 1980-luvulla Yhdysvaltojen ydin-asepolitiikan keskeinen strategi Colin S. Gray vaati, että ”Yhdys-valtojen on oltava valmis rationaalisesti käytävään atomisotaan”.Saksalainen tutkija Karl Grobe sanookin Yhdysvaltojen ottaneentämän uuden NPR-suunnitelman myötä strategiassaan huomatta-van askeleen kohti ”rationaalista ydinasesotaa”.

Uuskonservatiivisen eliitin hegemoniapoliittisessa strategiassaIrakin-vastainen sota on vain yksi osa. Tämä strategia tähtää Yh-dysvaltojen globaalin ylivalta-aseman ikuistamiseen ja sen vuoksiollaan valmiita vaarantamaan ihmiskunnan kohtalo.

JOUKO JOKISALO

EI AINOASTAAN ÖLJYN VUOKSI


Irakin sodan aikana englantilainen TheGuardian -lehti julkaisi valokuvan aavikollaaseen takaa tähtäilevästä amerikkalaisestasotilaasta. Hänen sotilaskypärässään luki:”Kill’em all”. Onko hän perusamerikkalai-nen? Ei ole, sillä Yhdysvalloissa on myöslaaja ja organisoitunut rauhanliike.

Kaikki amerikkalaiset eivät ole sotahul-luja. Vaikka mielipidetiedustelut osoittavatamerikkalaisten enemmistön olevan Irakinsodan takana, maassa oli ja on myös rau-hanliike, joka järjesti keväällä suuria sodan-vastaisia mielenosoituksia. Irakin sodankannatus on lisäksi hyvin epätasaista maaneri osissa ja väestöryhmissä. EsimerkiksiKaliforniassa maaliskuun alussa tehty mieli-pidetiedustelu osoitti, että keskimäärin 52prosenttia osavaltion asukkaista oli Irakiintehtävän iskun kannalla, mutta San Francis-con kaupungissa vain 25 prosenttia tuki iskua.

San Francisco on kautta aikojen ollutrauhanliikkeen tyyssija Yhdysvalloissa, janykyään muun muassa ympäristöliike onsiellä vahvoilla. Irakin sodan aikana siellänähtiin maan suurimmat sodan vastaisetmielenosoitukset.

Rauhan radio

Yksi syy rauhanliikkeen vahvuudelle SanFranciscossa on radioasema, joka koko niinsanotulla Bayn alueella yhdistää erilaisiavaihtoehtovoimia. Vuonna 1949 perustettuPacifica-radio on ennen kaikkea rauhanliik-keen ääni San Franciscon alueella.

Maailman ensimmäisellä kansalais- jayhteisöradioasemalla on mielenkiintoinenhistoria. Sen perusti joukko sotaveteraanejatoisen maailmansodan jälkeen vuonna1949, kun kilpavarustelu Yhdysvaltain jaNeuvostoliiton välillä oli ryöstäytymässäkäsistä. Radioaseman perustaneet amerik-

kalaiset sotilaat olivat nähneet mitä ydin-pommit olivat saaneet aikaan Hiroshimassaja Nagasakissa. Ei koskaan enää, oli heidäntunnuksensa.

Tänään Pacifica-radio löytyy Berkeleys-tä, aivan University of Californian lähei-syydestä Martin Luther Kingille nimetynbulevardin varrelta. Se on siisti, hyvin hoi-dettu, ammattimaisen tuntuinen radioase-ma, jonka pääaulaan on amerikkalaiseen ta-paan asetettu näytteille yrityksen voittamatpalkinnot ja kunniakirjat. Massiivisessa hyl-lykössä on journalistipalkintoja, rauhan- jatasa-arvotyön palkintoja, tunnustuksia nais-ja ympäristöliikkeen sekä rotujen välisentasa-arvon puolesta tehdystä työstä.

Pacifica-ketjuun kuuluu kuusi radioase-maa, joista kolme on Kaliforniassa ja muutTeksasissa, New Yorkissa ja Washingtonis-sa. Asema luonnehtii itseään tunnuslau-seella ”Arm of mass instruction”, hiemanmuunnellen nimitystä ”Arms of massdestruction”, jota Bush ja Blair käyttivät Ira-kin oletetuista joukkotuhoaseista.

Radioasemaa esittelee minulle maalis-kuun alun auringonpaisteessa rauhanakti-visti ja KPFA-radion uutistoimittaja KelliaRamares, jolta tiedustelen, miksi amerikka-laiset tukevat mielipidetiedustelujen mu-kaan sotaa niin paljon voimakkaamminkuin eurooppalaiset? USA:ssa enemmistötukee sotatoimia Irakia vastaan, Euroopassalähes kaikissa maissa enemmistö vastustaa,Suomessa 76 % ja Espanjassa peräti 91 %.

”Luulen että ilmiötä selittää ainakin osit-tain mediamanipulaatio. Jos ajattelemmesyyskuun yhdennentoista päivän terrori-is-kua, niin hallituksemme on tiennyt siitä taiainakin hallituksemme käyttää sitä hyväk-seen lietsoakseen sotailmapiiriä. Toinenpointti on se, että rauhanliikkeen ja sodanvastustajien toimintaa ja sanomisia selvästi

sensuroidaan tiedotusvälineissä. Meillä onsuuria vaikeuksia saada äänemme kuuluvillejohtavissa sanomalehdissä sekä radio- ja tv-kanavilla.”

Vaalivilpillä valittupresidentti tarvitsee suosiota

”Valtiojärjestyksemme myötä tiedotusjär-jestelmämme on hyvin presidenttikeskei-nen: kun presidentti sanoo jotain, hän saaaina näkyvästi mielipiteensä esiin. Eikä täs-sä vaikuta se, että presidentiksi valittu saipuoli miljoona ääntä vähemmän kuin kil-paileva ehdokas ja tuli itse asiassa valituksivaalivilpin avulla. George W. Bush pääseeääneen aina kun haluaa. Siksi sotamyöntei-nen ääni pääsee aina julkisuuteen, ja vastaa-vasti rauhanliikettä ei pahemmin noteerata.Hyvä esimerkki on tammikuinen rauhan-mielenosoitus täällä San Franciscossa, jossaoli 200 000 tai jopa 250 000 mielenosoitta-jaa. Se oli vuosikymmeniin suurin sodan-vastainen mielenosoitus. Olin mukana siinämielenosoituksessa ja marssin koko reitinläpi sekä kiersin pääteaukion ympäri. Näinyhden ainoan tv-yhtiön auton ja yhden ai-noan sanomalehden edustajan, joka hän-kään ei ollut San Franciscosta. Suoran lähe-tyksen ja reportaasin suurmielenosoitukses-ta teki vain meidän radioasemamme, KPFAPacifica Radio.

”Ihmiset keskimäärin eivät siis tiedä,mitä hallituksemme tekee ja miksi se toimii.Meillä on rikollinen hallinto, joka tietoises-ti suuntautuu sotaan. Terroristit ovat rikolli-sia, jotka pitäisi ottaa kiinni ja toimittaa oi-keuteen, kuten tehtiin edellisen WTC-is-kun jälkeen vuonna 1993. Meillä on kan-sainvälinen oikeus ja voimaa sen toteutta-miseksi, että terroristit saadaan kiinni, ku-ten vuonna 1993. Mutta nykyhallintomme

IHANAT AMERIKKALAISETRAUHANAKTIVISTITTEKSTI JA KUVAT JORMA MÄNTYLÄ

San Francisco on aina ollut rauhanliikkeen tyyssija Yhdysvalloissa.Epäkaupallinen kansalais- ja yhteisöradio Pacifica on siellä rauhan-liikkeen keskeinen äänenkannattaja. Kulttuurivihkot haastatteliPacifican uutistoimittajaa Kellia Ramaresia Irakin-sodan kynnyksellä.

KULTTUURIVIHKOT 19


ei halua tätä, vaan se haluaa vallata ja valloit-taa, eikä Amerikan kansa tiedä tai ymmärrätätä, koska se ei saa tarvittavaa tietoa medi-oista”, sanoo Kellia Ramares.

”Vaalivilpillä valittu presidentti tarvitseejulkisuutta. Hänen pitää osoittaa olevansavahva presidentti, sillä hän aikoo pyrkiätoiselle kaudelle. Pikainen ja voittoisa sotalisää kannatusta.”

Amerikkalainen mediasodan puolella

Suomalaisesta näkökulmasta amerikkalaisettiedotusvälineet ja erityisesti televisio ovatmelko avoimesti Bushin ja Irakin sodanpuolella. Mutta eivät ne kuitenkaan täysinpuolueellisia ole. Esimerkiksi CBS-kanaval-la on näkynyt myös sodanvastustajien mie-lipiteitä, muun muassa arkkipiispan haastat-telu, jossa voimakkaasti vastustettiin sotaa.Toisin sanoen ihmiset saavat ainakin jossainmäärin myös ristiriitaista tietoa. Onko siismahdollista, että osa ihmisistä todella pitääesimerkiksi Irakin sotaa oikeutettuna?

”Osa ihmisistä todella pitää hyökkäystäoikeutettuna, he kokevat olevansa hyökkä-ysuhan kohteena. Mutta olen eri mieltä sii-tä, että esimerkiksi CBS ja CNN uutisoisi-vat sodasta tasapainoisesti. Tunnettu täkä-läinen mediakriitikko sanoi, että jos hyök-käys Afganistaniin piti perustella, oli kokoajan muistutettava, kuinka paljon ihmisiäkuoli 11.9. Nyt tilanne on kuitenkin hie-man muuttumassa, hyökkäys Irakiin ei ole

sama asia. Helmikuussa toimittajat suoras-taan nauroivat valkoisen talon tiedottajalleAri Fleischerille, kun hän väitti, ettei Yh-dysvallat käytä lahjontaa saadakseen turval-lisuusneuvostossa eräiden kehitysmaidentukea hankkeilleen.”

”Jonkinlainen kriittisyys siis on lisäänty-mässä mediamaailmassa. En väitä, että joh-tavien lehtien ja tv-asemien toimittajat oli-sivat ammattitaidottomia, sillä sitä he eivätole. Mutta on ehdottoman selvää, että suur-ten mediayhtiöiden ylin johto tarjoaa kan-salle hyvin sotamyönteistä propagandaa.Haastattelin jokin aika sitten Illinoisin yli-opiston oikeustieteen professoria FrancisBoylea. Hän tutkii miten presidentti, vara-presidentti ja ministeri tässä maassa voi-daan virkavirheen takia saada pois viras-taan, jos he rikkovat perustuslakia. Hän olitämän vuoksi taannoin MSNBC-tv-yhtiönhaastateltavana ja hämmästyi tv-yhtiön so-tamyönteisyyttä selittäessään, miten presi-dentti ja ministerit eivät riko vain kansain-välistä oikeutta vaan samalla maamme pe-rustuslakia, jos he käynnistävät hyökkäys-sodan toista maata vastaan. Boylelle sanot-tiin, että muut tv-yhtiöt juoksevat sotaan,me vain kävelemme.”

Jos sota syttyy ja Irakiin hyökätään, onkaiketi kaksi tulevaisuudenkuvaa: toisenmukaan Irakin hallitus romahtaa hyvin no-peasti. Olisiko se voitto Bushin hallinnolle?

”Se olisi ehkä tilapäinen poliittinen voit-to. Mutta sitä seuraisi pitkä miehitys, jokavoisi kestää vuosia tai jopa vuosikymmenen.

Meistä tulisi silloin kolonialistinen siirto-maavalta. Silloin siitä tulisi myös paljon pi-tempi sota kuin ehkä luullaan. Nimittäinvaikka Irakin kansa ei pidä Saddam Hussei-nista, ja suurin osa varmaan vihaa häntä,kansa taistelee maansa, kotiensa, perheiden-sä ja henkensä puolesta. Armeijamme ei ha-lua pitkää maasotaa, jossa Bagdad joudutaanvaltaamaan kortteli korttelilta, ja lopulta seu-rauksena saattaa olla vielä sissisota amerikka-laisia vastaan. Se tulisi valtavan kalliiksi pait-si ihmishenkien menetyksinä myös taloudel-lisesti, se maksaisi miljardeja dollareita. Sil-loin tuloksena ei olisi mitään hyvää.”

Ei Vietnamintelevisiosodan toisintoa

Mutta onko tilanne sodan alkaessa sama vaieri kuin 40 vuotta sitten, kun Vietnaminsota alkoi? Tänään mielipidetiedustelutosoittavat, että amerikkalaisten enemmistötukee hyökkäystä Irakiin, kun Euroopassaollaan sotaa vastaan. Vietnamin sodan ai-kaan amerikkalaisten yleinen mielipide olialun alkaen laimeammin sodan takana kuinnykyään. Amerikkalaiset kysyivät, miksimeidän pitää käydä viidakkosotaa Vietna-missa, joka ei uhkaa Amerikkaa. Silloin eiollut syyskuun 11. päivän kaltaisia terrori-iskuja, vaan sota oli kaukana Yhdysvaltainulkopuolella. Vietnamin sodan aikana Yh-dysvaltain yleinen mielipide kääntyi sodankestäessä yhä enemmän sotaa vastaan niinvoimakkaasti, että 1970-luvulle tultaessa

KULTTUURIVIHKOT 21

joukot oli vedettävä pois Vietnamista.”Luulen, että juuri näin käy. Mutta mahdollisesta pitkästä Irakin

sodasta tulee erilainen kuin Vietnamin sodasta. Näimme, mitenVietnamista alkoi tulla ruumisarkkuja kotiin, ja se näytettiin estoit-ta televisiossa. Toista samanlaista televisiosotaa ei tule, vaan Penta-gon haluaa mahdollisimman täydellisesti kontrolloida mitä medi-oissa kirjoitetaan ja näytetään sodasta. Sieltä siivotaan kaikki epä-miellyttävä pois. Mediajulkisuuden hallinta on tehokkaampaa. Eitehdä samanlaisia virheitä kuin Vietnamin sodan aikana, jolloin te-levisio käänsi kansalaismielipiteen sotaa vastaan.”

”Mutta sitten tulee kysymys taloudestamme, joka tällä hetkelläei ole hyvässä kunnossa. Siksi vähänkin pitemmän sodan vaikutuk-set tuntuvat melko pian. George Bush vanhempi ei voinut viedäsilloista Irakin sotaa päätökseen, koska Clinton sanoi, että sodastatulisi liian pitkä. Jotain vastaavaa saattaa tapahtua nytkin.”

It-kuplan puhjettua Yhdysvaltain talous on ahtaalla. Erityisestiosavaltiot ovat vaikeuksissa verotulojen laskettua jyrkästi, ja nytBush pyytää 98,5 miljardia dollaria sotaan. Mitkä olisivat sodan ta-loudelliset vaikutukset?

”Jo ennen terrori-iskuja Yhdysvaltain liittovaltio käytti puoletbudjetistaan asevarusteluun ja armeijan ylläpitoon. Ja kaikki muutasiat, kuten terveydenhuolto, julkinen liikenne, koulutus ja ympä-ristö, jakavat sen toisen puolikkaan. Tätä kaikkea jouduttaisiinleikkaamaan entisestään, kun rahat laitettaisiin sotimiseen. Tulok-sena olisi siis alhaisempi elintaso.

”Sota on helppo aloittaa, mutta sen lopettaminen voi olla vaike-aa. Vain aika näyttää, onnistuuko presidentti George W. Bush siinämissä Richard Nixon epäonnistui 1970-luvulla.” •

Haastattelu on tehty maaliskuun alussa ennen Irakin sodan alkamista.

Pacifica Radiota voi kuunnella myös Suomessa. Webbisivusto onosoitteessa http://www.kpfa.org. Sivuilla on ohjeet nettiradion kuuntelulle.Edellytyksenä on äänikortilla ja kaiuttimilla varustettu PC sekä kohtuullisennopea nettiyhteys. Samaisilla sivuilla on myös mielenkiintoisia linkkejäerilaisiin rauhanjärjestöihin sekä Yhdysvalloissa että eri puolilla maailmaa.

Kellia Ramares.


TEKSTI ANDREW NEWBY

Irlannissa ja Suomessa käytävissä Nato-keskusteluis-sa on paljon yhteistä. Molemmat maat ovat jo Natonkynnyksellä, vaikka varsinainen kampanjointi Nato-jäsenyyden puolesta onkin toistaiseksi unessa.

onty Python loi yhden kaikkien aikojen kuuluisimmanbrittisketsin, tarinan kuolleesta papukaijasta. John Cleesenäyttelee siinä tuohtunutta asiakasta, jonka kauppias,

Michael Palin, oli pettänyt myymällä hänelle papukaijan, joka lä-hemmin tarkasteltuna osottautuu kuolleeksi. ”Ei se ole kuollut,” vas-tasi Palin, ”se vain nukkuu”. Sketsi juolahti mieleeni pari päivää sit-ten, kun kollegani kertoi minulle, että Nato-keskustelu Suomessaon kuollut. Ehkä Nato-keskustelun tappoi täydellinen poliittinenhiljaisuus vaalien alla, Naton oma sisäinen jakatutuminen tai ennenkaikkea inho, jota maailma tunsi Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaakohtaan, kun ne hyökkäsivät Irakiin ilman YK:n hyväksyntää. Eikuitenkaan kannata tuudittautua siihen, että Nato-kampanja Suo-messa olisi kuollut – se vain nukkuu. Ennemmin tai myöhemminNato-kysymys ei pelkästään herää unestaan, vaan käy myös aami-aispöytään.

Kulunut uutisvuosi on ollut masentava. Todellinen pohjanotee-raus tuli esiin tammikuussa, kun Helsingin Sanomat paljasti, ettävaikka 80 % suomalaisista vastusti liittymistä Natoon, yli 70 % us-koi, että ennen pitkää Suomi tulee liittymään puolustusliittoon.(Olisikohan tässä yhteydessä korrektimpaa käyttää Natosta ranska-laista kirjainyhdistelmää OTAN, ranskahan on ”vanhassa Euroo-passa” eniten puhuttu kieli?) Surullisempaa esimerkkiä demokratianalennustilasta Euroopassa on vaikea löytää. Kansalaiset tulevathuomaamaan, että 1900-luvulla saavutetut kansalaisoikeudet, en-nen kaikkea oikeus äänestämällä vaikuttaa kansakunnan tulevaisuu-ten, eivät enää ole oleellisia. Eräät tahot, kuten rahamaailman edus-tajat ja sotilaat, kokevat olevansa pätevämpiä kuin tavalliset kadun-tallaajat tekemään tulevaisuutta koskevia merkittäviä päätöksiä. Hekatsovat voivansa rauhassa sivuuttaa kansalaismielipiteen.

Suomen puolustusvoimien johtohenkilöiden lausunnoista näkeeselvästi, että Naton kannattajat ovat saaneet heidän aivosolunsaliikkeelle. Ettenkin entinen puolustusministeri Jan-Erik Enestamotti hyvin Nato-myönteisiä kantoja vastoin yleistä mielipidettä.Kun säädyllinen suruaika Irakin sodan jälkeen on ohi, Suomen tur-vallisuuspolitiikkaa käsittelevät raportit palaavat Yleisradioon ja

SUOMI JA NATO –varoittavia esimerkkejäVihreältä saarelta

M

KULTTUURIVIHKOT 23

Helsingin Sanomiin. Niissä tullaan osoitta-maan, kuinka Suomi hyötyy vapaamatkus-tajan asemastaan toisten kustannuksella,kuinka on halveksittavaa ollaa likaamattakäsiään ja antaa muiden tehdä likainen työja kuinka meillä ei ole kestävää puolustustaVenäjän hyökkäyksen varalta. SuomenNato-jäsenyyttä vastustavien on silloin ol-tava valmiita tuomaan esiin omat näkemyk-sensä. Ei riitä, että vain toivotaan asianpoistuvan päiväjärjestyksestä kansan vas-tustuksen vuoksi.

Kaikkien Suomen Nato-jäsenyyttä vas-tustavien kannattaakin ottaa oppia Natonpuolustajien lobbaustaktiikasta ja vastataheidän hyökkäyksiinsä, eikä lamautua me-dian yksipuolisesta uutisoinnista tai mielipi-demittauksista, jotka osoittavat Nato-jäse-nyyden kannatuksen lisääntyvän. Voimmeodottaa näkevämme armeijan asiantuntijoi-ta ajankohtaisohjelmissa, sillä myös johta-vissa Nato-maissa, Ranskassa, Isossa-Britan-niassa ja Yhdysvalloissa, armeijan asiantun-tijat saivat epävarmat poliitikot alkujaan va-kuuttumaan tarpeesta luoda kansainvälinenarmeija. Miksi tilanne Suomessa olisi erilai-nen? Onhan selvästi nähtävissä, kuinka jot-kut puolustusvoimien johtajat olivat innois-saan päästessään todellisen actionin ma-kuun Kosovossa. Miksipä ammattisotilaateivät haluaisi leikkiä isoilla leluilla Lappialämpimämmässä ympäristössä? On selvää,että esiripun takana Naton diplomaatit pyr-kivät hurmaamaan poliittisia johtajia ja val-loittamaan nämä lupauksilla helpoista luot-tamustehtävistä Naton organisaatiossa, joshe vain onnistuvat painostamaan suomalai-set liittymään puolustusliittoon. ”SeuraavaGeorge Robertson – se voisit olla SINÄ!”Enkä edes vitsaile. Saattepa nähdä, ettäseuraavaksi Naton pääsihteeriksi valitaanpuolalainen. Politiikkojen ja kenraalien täy-tyy tietää, että tunnette heidän suunnitel-mansa. Tätä työtä ette voi jättää kenenkäänmuun tehtäväksi.

Äänestetään kunnessaadaan oikea tulos?

Vastaavia esimerkkejä on löydettävissäoman kotimaani Irlannin tapahtumista. Ir-lanti, kuten Suomikin, on verrattain vaurasmutta väkiluvultaan pieni maa Euroopanlaidalla. Myös Irlannissa on käyty keskus-teluja liittoutumisesta USA:han syyskuussa2001 tehtyjen terrori-iskujen jälkeen. Vaik-ka Naton jäsenyys ei vielä ole poliittinenavainkysymys, Irlanti liittyi Naton rauhan-kumppanuusohjelmaan, eräänlaiseen Na-

ton lähtölaskentaohjelmaan, jossa Suomion ollut mukana jo vuodesta 1994. Irlannis-sa tästä merkittävästä askeleesta puhuttiinjulkisuudessa todella vähän, vaikka joiden-kin mielestä Irlanti oli liittymässä Natoontakaoven kautta. Täsmällisemmin asian il-maisi professori John Maguire Corkin Uni-versity Collagesta sanomalla, että Irlanti onNaton kynnyksellä.

Irlannissa kansanäänestyksiä käytetäänpäätöksenteossa enemmän kuin Suomessa.Viime aikoina meille on tarjottu kansanää-nestyksiä Pohjois-Irlannin kysymyksestäavioeron ja abortin laillisuuteen. Sen vuoksionkin huolestuttavaa, jopa yllättävää, ettäeräs irlantilainen kansanedustaja äskettäinväitti, että Nato-jäsenyydestä ei voida päät-tää kansanäänestyksessä, koska kansalaiseteivät ymmärrä, mitä jäsenyys merkitseekansainvälisille suhteille. Vaikka Pentti Sa-deniemen artikkeli Helsingin Sanomissaviime marraskuussa toi esiin saman huolen,yksi onnistuneimmista Nato-jäsenyyttäkannattavan lobbausryhmän luomista mie-likuvista on ollut juuri se, että jäsenyysky-symystä ei tarvitse päättää kansanäänestyk-sellä. Siitä huolimatta, että Nato-jäsenyy-dellä ei juuri ole Suomessa kannatusta,Yleisradion verkkosivuilla on aihetta käsit-televien raporttien yhteydessä tunnuksenavaaliuurna, jonka kyljessä on Naton logo.

Naton vastustajien on helppo ottaa Suo-messa rennosti: miten ihmeessä kansanää-nestyksen lopputulos voisi olla liittymistäpuoltava, jos jäsenyyttä tällä hetkellä vas-tustaa 80 % kansalaisista? Ennen kuin nos-tamme jalat lopullisesti pöydälle, kannattaamuistella, mitä tapahtui Irlannissa Nizzansopimuksesta päätettäessä. Irlanti oli ainoamaa, jossa Nizzan sopimuksen ehdoista jär-jestettiin kansanäänestys. Kuten ehkä muis-tattekin, 56 % vastusti ja 46 % kannatti so-pimusta kesäkuussa 2001. Kun tulos tulijulki, valtava propaganda-aalto lähti liik-keelle muualta Euroopasta. Väitettiin, ettäirlantilaiset olivat ahneita: he olivat nautti-neet ennennäkemättömästä talouskasvustaosittain EU:n ansiosta ja nyt he kieltäisivätsaman mahdollisilta tulevilta jäsenmailta,kuten Virolta ja Tsekiltä. Irlannin pääminis-teri Bertie Ahern sanoi äänestyksen jäl-keen, että hän tulee täysin kunnioittamaanäänestystulosta. Pian tehtiinkin selväksi,erästä irlantilaista aikakauslehtitoimittajaalainaten, että sopimuksesta ei tulla äänestä-mään uudelleen ennen kuin voidaan var-mistaa, että lopputulos tulee olemaan oi-kea. Syyskuussa 2002 irlantilaiset loppujenlopuksi hyväksyivät Nizzan sopimuksen:

63 % äänesti ”kyllä”. Äänestystä edelsi ve-ronmaksajien varoilla käyty yli vuoden kes-tänyt kampanja.

Siihen, miksi irlantilaiset ensin äänesti-vät Nizzan sopimusta vastaan, on montasyytä: Jotkut olivat aidosti itsekkäitä yrittä-en suojella maataloustukia tai pitää halvanitäeurooppalaisen työvoiman kaukana Ir-lannista. Monet kuitenkin pelkäsivät Irlan-nin puolueettomuuden vaarantuvan, ja jopelkästään hallituksen kiihkeä ja yksimieli-nen Nizzan sopimuksen kannatus epäilyttiheitä. Tapahtumat antavat suomalaisilleopetuksen: sillä vaikka Nato-kansanäänes-tyksen tulos olisikin ”ei”, äänestystuloksellaei juuri ole painoarvoa, jos yksittäistä maatavastaan muodostetaan kansainvälinen pai-nostusketju. Suomessa tämä tarkoittaisisitä, että mikäli muu EU tai Nato pettyykansanäänestyksen lopputulokseen, uusiäänestyskierros järjestetään tuota pikaa.Toiseksi hallitus saa kansan äänestämäänhallituksen tahdon mukaisesti, jos valtio-valta pystyy valjastamaan median puolel-leen ja panostamaan mainoskampanjaanriittävästi. Vaikutuskeinot saattavat ollaSuomessa erilaisia kuin Irlannissa, vaikkakansanäänestystä ei järjestettäisikään. Joshallituksen keskeiset ministerit ovat sitämieltä, että Nato-jäsenyyttä ei voida lopul-lisesti hylätä, vaan sitä täytyy harkita uu-delleen, hälytyskellojen pitäisi alkaa soida.Ei tarvitse olla kielitieteen professori Mas-sachusetts Institute of Technology’ssä ym-märtääkseen juonen.

Liittoutumattomuudenmonet uhat

Toinen asia, jonka Irlannin tapaus nostaaesille, on se, että ilman Natoakin liittoutu-mattomuus voi haurastua. Syyskuun 2001terrori-iskujen jälkeen Irlannin hallitus onnuoleskellut presidentti George ”Dubya”Bushia tavalla, jota voi luonnehtia häpeälli-seksi. Toisaalta hallitus itse ei näytä edeshäpeävän käytöstään. Asia kiteytyy Irlan-nin toiseksi suurimman lentokentän, Lime-rickin länsipuolella sijaitsevan Shannonin,käytöstä käytyyn keskusteluun. Suunnil-leen samaan aikaan, kun Yhdysvallat hyök-käsi Afganistaniin 2001, paikalliset asuk-kaat kertoivat, että Shannonin lentokentänlähellä oli nähty ilmatilassa tavallista enem-män amerikkalaisia sotilaslentokoneita Sa-malla kun Ahern ja hallitus yrittivät keksiäselityksiä tapahtuneelle, demokraattieh-dokkaat Yhdysvalloissa ylistivät Irlanninpanosta terrorismin vastaisessa taistelussa.


Yhä enemmän ja enemmän huhuja vuotijulkisuuteen – Yhdysvaltain merijalkaväenerikoisjoukkoja oli nähty Shanonnin lento-kentän läheisyydessä, vieläpä aseistettuinamikä oli Irlannin lakien vastaista, ja sotilas-lentokoneita oli maalattu Irlannin kansalli-sen lentoyhtiön Aer Linguksen väreillä –mutta näitä huhuja ei Irlannin lehdistö seu-rannut kovinkaan hanakasti. Suuri rauhan-liike (www.shannonpeacecamp.org) on pe-rustettu tuomaan julki näitä Irlannin puolu-eettomuuden rikkomisia.

Viime aikoina Ahern on tukenut ”Duby-aa”, Donald Rumsfeldia ja kumppaneitavarsin avoimesti. Hyökkäys Irakiin on li-sännyt amerikkalaisten aktiivisuutta Shan-nonissa, minkä hallitus onkin tunnustanut.Luonnollisesti Irlanti on eri asemassa kuinSuomi, varsinkin siksi, että monet amerik-kalaiset pitävät itseään irlantilaisina ja irlan-tilaiset ovat perinteisesti lähteneet Amerik-kaan vauraamman elämän perään. Irlantilai-set kuitenkin pelkäävät eniten maansa ”je-menisointia”, kuten työtoverini Gavan Tit-ley on todennut: sitä että amerikkalaiset ve-tävät maasta investointinsa kuten Jemenissä

vuonna 1991, kun maa ei YK:n turvallisuus-neuvoston jäsenenä tukenut Yhdysvaltojenhyökkäystä Irakiin. Irlantilaisten pelko eiole perusteeton, kun ottaa huomioon, mil-laisia uhkauksia Yhdysvallat ennen Irakin-sotaa esitti Ranskalle ja Saksalle.

Irlannin antama opetus Suomelle on,että vaikka Nato-kysymyksessä pitää ollavalpas, on myös huomioitava muut paljonpienemmän mittakaavan tapahtumat, jotkavoivat vaarantaa liittoutumattomuuden.Tätä kirjoittaessani sain tiedon, että suoma-lainen sotatarvikkeiden valmistaja Patriamyy kranaatinheittimiä Yhdysvaltojen ar-meijalle, vaikka lain mukaan Suomi ei voimyydä aseita sotaa käyvään maahan (Ylenteksti-tv 27.3.2003). Tämä laki on näemmähelppo kiertää logiikalla, josta BertieAhernkin olisi ylpeä: Patria väitti, että ase-tilaus ei ehdi valmiiksi ennen kuin sota onohitse. Väite ei vain ole osoitus moraalinjoustavuudesta, vaan myös siitä, että puo-lustusministeriössä tiedetään enemmän Ira-kin sodan kulusta kuin Yhdysvaltojen omi-en kenraalien keskuudessa. Kenraalithanovat jatkuvasti korostaneet, että he eivät

voi tarkasti sanoa, kuinka kauan sota tuleekestämään. Nyt on myös löytynyt syy sille,miksi Suomen puolustusvoimien edustajiahaastatellaan niin usein televisiossa!

Olkaamme kuitenkin onnellisia siitä,että Suomi ei ole vielä vajonnut Irlannin ta-solle. Äskettäinen pilakuva Kirkko ja kau-punki -lehdessä esitti Suomi-neitoa flirttai-lemassa Nato-sotilaan kanssa. Irlantilainenversio samasta aiheesta kuvaisi Bertie Aher-nin ja amerikkalaisen merijalkaväen soti-laan vähemmän viattomassa asennossa. •

Kirjoittaja on irlantilaissyntyinen filosofian tohtori,

joka työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston

Renvall-instituutissa Britannian ja Irlannin

tutkimuksen parissa.

KULTTUURIVIHKOT 25

TEKSTI MARIA SÄKÖ

Viime vuosina julkaistut SylviaPlathin editoimattomat päiväkirjatsekä uusimmat tutkimuksetpurkavat Plath-myyttejä ja niidensyntymekanismeja. Päiväkirja-tekstin ominaispiirteiden tarkaste-lu ja ruumiillisuuden pohdinta ovatavanneet uusia näkökulmia Plathinmuuhunkin tuotantoon.

aren V. Kukilin toimittamat SylviaPlathin editoimattomat päiväkirjatjulkaistiin vuonna 2000. Tämän jäl-

keen on julkaistu Iris Lindahl-Raittilan tut-kimus From Victim of the ´Feminine Mystique´ toHeroine of Feminist Deconstruction: Auto/Biog-raphical Images of Sylvia Plath 1963–2001. Ter-mi feminine mystique tulee Betty Friedan1960-luvulla julkaistusta tutkimuksesta.Frieda oli tutkinut 1950-luvun keskiluok-kaisia amerikkalaisia kotiäitejä ja sitä, mitennaiseus oli rakennettu naistenlehdissä. Hä-nen päätelmänsä oli, että median muodos-tamat yhteiskunnan odotukset siitä, millai-nen naisen tuli olla, aiheuttivat tyhjyyden,turhautumisen ja merkityksettömyydentunteita jopa niissäkin naisissa, jotka olivattaloudellisesti ja sosiaalisestikin hyvässäasemassa. Tämän tutkimuksen lisäksi näistäeditoimattomista päiväkirjoista on kirjoitet-tu muutamia lehtiartikkeleita, lähinnä kirja-arvosteluja.

Vaikka Plathin päiväkirjat toimitettiinsuurelle yleisölle vasta nyt, tutkijoilla onkuitenkin ollut aikaisemminkin vaihteleviaoikeuksia penkoa Plathin julkaisemattomiatekstejä. Niinpä esimerkiksi JacquelineRose on jo vuonna 1991 tarkastellut editoi-tujen päiväkirjojen ja silloin vielä julkaise-mattomien editoimattomien päiväkirjojeneroja teoksessaan The Haunting of SylviaPlath. Editoiduista päiväkirjoista oli poistet-tu voimakkaan eroottista aineistoa sekäPlathin ilkeimpiä pistoja läheisistä ihmisis-tään. Lisäksi osia päiväkirjatekstistä, jotkaPlath kirjoitti terapiaistuntojensa aikanavuosina 1957–1959, sekä samaan aikaan si-joittuvia merkintöjä ajalta, jolloin hän toimiopettajana Smith Collegessa on luettavissa

Kummitteleva

Sylvia Plath

K

vasta uusista editoimattomista päiväkirjois-ta.

Karen V. Kukilin toimittamat päiväkirjatsisältävät mahdollisimman tarkan kopionalkuperäisistä päiväkirjoista: kaikki virheet,kesken jääneet lauseet ja erilaiset kaunokir-jalliset luonnokset on huolellisesti siirrettysellaisinaan mahdollisimman vähin selityk-sin, ja lukija voi näin itse tehdä omat tul-kintansa päiväkirjoista. Nyt ei tarjota jotaintiettyä, huolellisesti harkittua kuvaa.

Sylvia Plathista on kirjoitettu erittäinpaljon hänen kuolemansa jälkeen. Plathehti elinaikanaan julkaista vain muutamanteoksen, ja vasta postuumisti julkaistutteokset nostivat hänet yhdeksi viime vuosi-sadan merkittävimmäksi lyyrikoksi. SylviaPlathin runous on aikojen kuluessa saanutmitä moninaisimpia tulkintoja, ja hänentuotantoaan on tutkittu hyvin erilaisistalähtökohdista. Eräs piirre on kuitenkin yh-teistä suurimmalle osalle Plath-tutkimusta:Plathin runojen ja kaiken muun hänestä jul-kaistun materiaalin tulkinta on useimmitenkeskittynyt löytämään totuutta siitä, kukaja millainen henkilö Sylvia Plath oli ja mik-si hän kirjoitti niin kuin kirjoitti. Suurin osaPlathia käsittelevästä tutkimuksesta keskit-tyy runoilijan elämäkerran ympärille.

Naisen tunnustuksellisuudenvastaanotto

Lähes kaikissa Plathia koskevissa tutkimuk-sissa hänen runonsa, proosansa, editoidut jaeditoimattomat päiväkirjamerkinnät, lähe-tetyt ja lähettämättömät kirjeet ja Plathistakirjoitetut lukemattomat elämäkerrat kul-kevat mukana yhtenä sekaisena vyyhtinä.Tästä ilmiöstä on Eila Jaatinen todennut-kin, että surullista ja koomista Plathista kir-joitetuissa elämäkerroissa on se, että niissäkukoistaa hurjimmillaan naiskirjailijaan koh-distuva mytologia, vähättely, psykologisoin-ti, juoruilu, kateus, syyllistäminen ja kaikkiasiaan kuuluvat versot näistä pensaista.

Plathin tuotantoa on tutkittu myös il-man selkeää kiinnostusta hänen elämäänsäkohtaan. Näissä tutkimuksissa on keskityt-

ty hänen runoutensa mytologioihin. Tällai-sia tutkimuksia ovat muun muassa DavidHolbrookin, Judith Krollin, Jon Rosen-blattin, Toni Saldivarin, Elaine Connellinja Elizabeth Bronfen tutkimukset.

Suomessakin Plathin oikea tulkinta onaiheuttanut vaikeuksia. Kuten Eila Jaatinenpohti jo vuonna 1992: ”Sylvia Plath kirjoittiitsestään, elämästään läpi koko tuotanton-sa. Muodikkaassa ja päättymättömässä po-lemiikissa kirjallisuuden tunnustuksellisuu-desta hän on myös jatkuva käsiase. KaijaValkonen ja Suvi Ahola vähättelevät Plat-hia, Harry Forsblom puolustaa häntä, Kirs-ti Simonsuuri tulkitsee Plathia viileän älyl-lisesti, Marja-Leena Mikkola koettaa selit-tää Plathin kirjailijakuvasta tunnustukselli-suutta pois.”

Vaikuttaa siltä kuin Plathin kohdalla olisiaivan erityisen vaikeaa päättää, mikä on oi-kea tapa tulkita hänen runouttaan ja muitatekstejä, myös päiväkirjoja. Missä määrinhänen tuotantonsa on tunnustuksellista jamiten tämä tunnustuksellisuus tulisi tulkita?Tunnustuksellisuuden ongelmaa Plathintuotannon kohdalla on Suomessa tutkinutAila Viholainen teoksessaan Getting there. Vi-holainen paneutuu kysymykseen, millaistatunnustamista kirjallisuusinstituutio palkit-see, millaista rankaisee. Yhteiskunnallistatunnustamista pidetään hyvänä asiana,mutta naisten tunnustuksellisuus on pahas-ta: se on oksentamista, kuukautisia, yksi-tyisasioita, juoruilua, paljastuksia vailla”yleistä” kiinnostavuutta. Tällaisesta asen-teesta naisten kirjoittamia päiväkirjoja koh-taan kertoo myös Plathin editoimattomienpäiväkirjojen saama vastaanotto. Esimer-kiksi Robert McCrum toteaa arvostelus-saan The Observerissä: ”Although SylviaPlath kept her journal throughout her adultlife (…) she is probably not to be compa-red with the great documentary confessio-nalists such as Pepys, Boswell or Byron.”

Plathin analysoimisen vaikeutta hyvinkuvannut Jacqueline Rose on verrannutPlathin tulkinnoista käytyjä kiistoja siihen,kun lapsi joutuu avioerossa valitsemaanpuolensa. Lasta pakotetaan valitsemaan, ja


valitseminen on mahdotonta. Valitsi kum-man puolen tahansa, niin tekee väärin.

Käsitykset Sylvia Plathista ja hänen tuo-tannostaan ovat myös vaihdelleet rajustivuosien kuluessa. Plathista kirjoitettuja elä-mäkertoja tutkinut Iris Lindahl-Raittila ko-koaa teoksessaan niiden antamat kuvat ru-noilijasta ja tarkastelee, millaisia painotuk-sia Plath-tutkimuksessa on vuosien kuluessaollut.

Alun perin Plathista leivottiin feminis-tien marttyyri, jonka katsottiin tuhoutu-neen kamalan aviomiehen kohteluun janaisen epäoikeudenmukaiseen asemaan.Osa elämäkerroista psykologisoi kaikkiPlathin tekemiset. Muutamissa kirjoissaPlath taas määriteltiin yksinomaan mieli-sairaaksi, kammottavaksi ja katkeraksi ih-miseksi, jonka kanssa oli mahdotontaelää, esimerkiksi Anne Stevensonin teok-sessa Bitter Fame. Oma lukunsa ovat tietys-ti sensaatiohakuiset viihteelliset elämä-kerrat, joissa Plathiin suhtaudutaan sa-mantapaisella hysterialla kuin MarilynMonroeen tai James Deaniin. Näillä elä-mäkerroilla on tosin vähän tieteellistä ar-voa. Sellaisia ovat muun muassa RonaldHaymanin The Death and Life of Sylvia Plathja Paul Alexanderin Rough Magic. Aikansaarvomaailmasta ne viihteellisyydessäänkuitenkin kertovat paljon.

1990-luvulla elämäkerta- ja päiväkirja-tutkimuksessa on lopulta alettu käyttää uu-denlaisia analyysitapoja. Omaelämäkerral-lisuudesta ei Plathin kohdalla pääse eroon,mutta sen merkitys luettaessa Plathin teks-tejä on uudenlaista ja monimutkaista. Jac-queline Rosen mukaan Plath on kirjallisuu-den alueella hybridi, joka rikkoo rajoja kor-kean ja matalan, tunnustetun ja populaarinvälillä. Myöhäisimmät Plath-tutkimukset jaelämäkerrat rakentavat siltoja Plathin teks-tien ja psykoanalyyttista tulkintamallia uu-della tavalla soveltavien teoreetikkojen vä-lille. Rose tulkitsee Plathin tekstin ruumiil-lisuutta, joka esimerkiksi päiväkirjoissa eirajoitu vain eroottisiin kuvauksiin, vaanPlath suhtautuu itse kirjoittamisaktiinkinkuin rakasteluun.

Plathin tekstien ruumiillisuutta pohtiiRose teoksessaan luvussa The Body of writingja väittää: ”For Plath, words plunge into the body,and writing is a sexual act.” Rose huomauttaa,että kun päiväkirjoista vuonna 1982 editoi-dussa versiossa oli poistettu Plathin ”nastybits” (ruokottomuudet) ja ”intimacies” (in-tiimien suhteiden kuvaukset), oli kuitenkinunohdettu, miten seksuaalisesti ja intiimistiPlath usein suhtautui kirjoittamiseen itseen-

sä. Mielenkiintoista on myös se, että Plathei ainoastaan suhtaudu kirjoittamiseen fyy-sisesti, vaan myös kuvailee omaa elämään-sä, sekä fyysistä että henkistä, kirjallisuudentermillä ja kutsuu itseään ”fragmentaariseksitytöksi”. Tästä voisi vetää jonkinlaisia yhte-yksiä myös siihen, miten kirjoitus ja elämäolivat Plathille yksi ja sama asia, joidenerottaminen on mahdotonta.

Plathin monet minät

Ajatus siitä, että päiväkirjassa puhuu montaminää, toteutuu voimakkaasti Sylvia Plat-hin editoimattomissa päiväkirjoissa. Tekstion ristiriitasta ja sisältää monelle eri tahollerepiviä minuuksia. On harhaanjohtavaaluonnehtia päiväkirjaa yksikkömuodossa”minän kirjaksi”, koska päiväkirjurilla riittääusein minuuksia tungokseen saakka. Tämämonenlaisten minuuksien olemassaolo tuomukanaan myös paradoksin: eikö päiväkir-jaa juuri kirjoiteta siksi, että saataisiin ker-rankin pudottaa kaikki naamiot ja olla re-hellisiä? Kuitenkaan rehellisyys ei johdayhteen ääneen, vaan moniin rinnakkaisiintotuuksiin.

Päiväkirjan paradoksi näyttää totuudenlöytämisen mahdottomuuden. Rehellisyy-den vaatimus tuottaakin vain enemmän rin-nakkaisia totuuksia. Päiväkirja myös sekoit-taa monenlaisia aineksia. Se sisältää hyvinarkipäiväisiä yksityiskohtien tarkkaa kuvai-lua ja toisaalta yleviä ajatuksia. Tässäkinmielessä päiväkirja on hyvin moniääninen.Kirjoittajalla on iso ego, minkä hän itsekinmonin paikoin myöntää. Iso ego ja suuriepävarmuus asuvat samassa kertojassa risti-riitaisesti, ja taas vastakohtien jyrkkyys tu-lee esille. Plath rakentaa vastakkainasettelu-ja, liikkui hän millä tasolla tahansa. Valtavahalu elää, oppia ja kokea sisältää Plathillamyös vastakohdan: omien rajojen tuntemi-nen masentaa ja vie elämänhalun. Hän kir-joittaa: ”I have much to live for, yet unac-countably I am sick and sad.”

Plath kuvailee itseään myös naurun ja it-kun, itsearvostuksen ja itseinhon, kunnianja halveksimisen yhteenvedoksi. Mitä ker-toja päiväkirjan sivuilla paljastaa ja mitäpeittää? Kuinka luotettava päiväkirjojenkertoja on? Subjektiivisuudessaan hän vai-kuttaa rehelliseltä, mutta Plath miettii omaaitseään päiväkirjojen alkupuolella ja päätyypohtimaan minä-sanaa:

”But I am I now; and so many other mil-lions are so irretrievably their own specialvariety of ´I´ that I can hardly bear to thinkof it. I: how firm a letter; how reassuring

the three strokes: one vertical, proud andassertive, and then the two short horizon-tal lines in quick, smug suggestion. Thepen scratches on the paper…I…I…I…I…I”.

Plathin ääni muuttuu päiväkirjojen lop-pua kohti selvästi vähemmän kyseleväksi javähemmän eri tyyleihin rönsyileväksi.

Päiväkirjojen lopussa moniäänisyysnäyttäytyykin mielestäni monina rinnak-kaisina tarinoina, joita päiväkirjan lukija jaPlath itse alkavat nähdä itsessään. Plathinelämässä alkaa näkyä monenlaisia juonia.Päiväkirjojen lukemiselle onkin tyypillistä,että lukija alkaa etsiä ja kehitellä juonia.Lindahl-Raittila tarkastelee kirjassaan Plat-hista kautta aikojen muodostuneita kuvia japäätyy lopulta kuitenkin toteamaan, ettämielenkiintoisinta Plath-tulkinnoissa onniiden keskinäinen vuoropuhelu ja se, kuin-ka sidottuja erilaiset kuvat ovat kirjoitus-ajankohtaansa.

Lisäksi vuoropuhelua aivan ensimmäis-ten Plath-tulkintojen ja 1998 julkaistujenTed Hughesin Syntymäpäiväkirjeiden runojenkanssakin löytyy. Yhdessä Syntymäpäivä-kirjeiden runossa Hughes tavoittaa intensii-visesti vaimonsa ilon ja herkän kauneudenvihkialttarilla ja samanaikaisesti tuossaHughesin tavoittamassa hetkessä voi aistiamorsiamen, jota ympäröi täydellisesti femi-nine mystiquen naisihanteen aura. •

Kirjallisuus:

PLATH, SYLVIA 2000: The Journals of Sylvia Plath

1950-1962 . Edited by Karen V. Kukil. London,

Faber&Faber.

PLATH, SYLVIA 1982: The Journals of Sylvia Plath .

Edited by Ted Hughes ja Fances McCullough.

Suom. Kristiina Drews. Helsinki, Otava.

AXELROD, STEVEN GOULD 1990: Sylvia Plath. The

Wound and the Cure of Words. London, The Johns

Hopkins Press Ltd.

JAATINEN, EILA 1992: Totuuden omistajat – Sylvia

Plathin vastaanotosta ja lukutavoista. Naisten

Ääni, 2/92, 6-10.

LINDAHL-RAITTILA, IRIS 2002: From Victim of the

´Feminine Mystique to Heroine of Feminist

Deconstruction. Auto/Biographical Images of

Sylvia Plath 1963-2001. Turku, Åbo Akademi

University Press.

NORKOLA, TERO 1996: Kirjoituksia sydämen

kammioista. Teoksessa Sivupolkuja. Toimittanut

Tero Norkola ja Eija Rikkinen. Helsinki, SKS.

ROSE, JACQUELINE 1991: The Haunting of Sylvia

Plath. London, Virago Press.

MC CRUM, ROBERT: Day after day. The Observer

2. 4. 2000.


Päivi Kososen väitöskirja Elämät sanoissa(Tutkijaliitto, 2000) on löytänyt lukijansa.Liekö tähän syynä Kososen persoonallinenja kiehtova tapa ilmaista itseään: hän esi-merkiksi vertaa omaelämäkerrallista epäjat-kuvuutta proosallisesti katkottuun helmi-nauhaan ja havainnollistaa myöhäismoder-nia epäjatkuvuutta toisenlaiseksi tavaksinoutaa vettä.

”Kirja siivilöityy persoonani läpi, se onminun puhettani ja kirjoitustani, olen tun-nistettavissa tekstistä”, Ranskassa väitöskir-jansa tehnyt Kosonen sanoo.

Hän on löytänyt oman tyylinsä ja sanoo,ettei voi enää siirtyä tieteelliseen kapulakie-leen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettähän olisi teoriavastainen. Kososta kiinnos-taa ennen kaikkea puhua ihmisille omanaitsenään. Hän pitää tehtävänään inhimillis-ten aspektien tuomista kirjallisuudentutki-mukseen.

”Kirjallisuustieteessä väitöskirjaani on pi-detty teoreettisesti liian keveänä, mutta olenvain halunnut sanoa sanottavani selkeästi.”

Elämät sanoissa on pitkän työn päätös,Kososen omaelämäkertatyön hedelmä.Tutkimuskohteensa hän löysi jo 1980-lu-vun puolivälissä, jolloin kenttä oli vielä hel-posti hahmotettavissa. Tätä nykyä alan tut-kimusta ilmestyy jatkuvasti lisää.

Väitöskirjassaan Kosonen johdattaa lu-kijansa 1970–80-lukujen ranskalaisen oma-elämäkerran epäjatkuvaan maisemaan. Hänpohtii katkonaista ja fragmentaarista oma-elämäkertaa postmoderneiksikin kutsuttu-jen kirjailijoiden Georges Perecin, AlainRobbe-Grillet’n, Nathalie Sarrauten jaMarguerite Durasin omaelämäkerrallistentekstien avulla.

TEKSTI JA KUVAT TERHI RANNELA

Omaelämäkerta on tekijälleen itselle ja lukijalle kirjoitettu teksti. Ranskalaista Philippe Lejeuneamukaillen omaelämäkerta on kirjoittajan kannalta ennen kaikkea vakava ja vilpitön hanke.Kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen on huomannut, ettei teorioissa useinkaan puhuta tästä.

OMAELÄMÄKERRASSAOVAT LÄSNÄ

MENNYT, NYKYISYYS JA TULEVA

Tekstit ovat herättäneet poikkeuksellisenvilkasta keskustelua Ranskassa, ja myös suu-ri yleisö on löytänyt ne.

Mikään määrittelyei jouda roskikseen

Kososen mukaan omaelämäkerta voidaanmääritellä äärettömän monelta kantilta. Yk-sinkertaisimmillaan voisi sanoa, että oma-elämäkerta on itse kirjoitettu kulku elämäs-tä, elämäkerran kirjoittaa joku toinen.

”Jokainen määritelmä on yhtä relevantti,ei ole olemassa sellaista teoriaa, jonka voi-sin heittää roskiin”, hän sanoo.

Kosonen kuitenkin huomauttaa, että kir-jallisuudentutkimuksen piirissä on unoh-dettu, että omaelämäkerta on ennen kaik-kea kertomus koetusta. Tekstiin keskittyvätutkimus on unohtanut, että omaelämäker-ran tekijä ja lukija ovat inhimillisiä kokijoi-ta. Kosonen ei väheksy tekstin sisäisiä ra-kenteita, mutta on kiinnostuneempi tekijänja lukijan välisestä suhteesta.

Ranskalainen teoreetikko Philippe Le-jeune määrittää omaelämäkerran vilpittö-mäksi ja vakavaksi hankkeeksi – ja Koso-nen on samaa mieltä.

”Omaelämäkerrassa merkityksellistetäänomaa elämää, pohditaan oman elämän ja it-sen merkitystä.”

Kososen mukaan ihmiset merkityksellis-tävät omaa elämäänsä joka arkipäivä. Meil-lä on tapana kertoa toisillemme paloja elä-mästämme, mutta niitä vain ei julkaista.

Omaelämäkerta on tekijälle itselleen jalukijalle kirjoitettu teksti. Kosonen on Le-jeunen kanssa eri mieltä siitä, että omaelä-mäkertakirjallisuuden sanataiteelliset keinot

KULTTUURIVIHKOT 29

olisivat aina tietoisia. Kirjailija on ja ei oletietoinen käyttämistään tehokeinoista.

”Rousseau ja Augustinus olivat ihmisiäongelmineen ja hankaluuksineen siinä mis-sä mekin”, tutkija sanoo viitaten lajin var-haisiin klassikkoihin.

Tunnustuksellisuuden kulttuuri

”Viimeiset 20 vuotta olemme eläneet oma-elämäkerrallisuuden buumia. Kenttä on hy-vin kirjava ja kiinnostava, elämme hyvintunnustuksellisessa kulttuurissa”, Kosonenpohtii.

On esitetty arvio, että minäkirjoittami-sen muodot lisääntyvät kulttuurin kriisiai-koina. Kosonen ei osaa arvioida, pitääkötämä paikkansa.

Monet ajattelevat, että omaelämäkerta-kirjallisuuden juuret ovat 1600–1700-lu-vuilla. Elämme edelleen samaa modernisaa-tion aikaa: sisäistyminen, henkilökohtaistu-minen ja privaatin esiinnousu ovat aikam-me ilmiöitä.. Kosonen heittää ilmaan kysy-

myksen, onko ihmiskunnan sisäistyminennarsismia vai onko se tietoisuuden kasvunuusi vaihe?

Omaelämäkertakirjallisuus on viimevuosien aikana laventunut ja demokratisoi-tunut. Kirjoituskilpailuissa erilaiset ryhmätkuten esimerkiksi toimihenkilöt, äidit, les-bot ja alkoholistit ovat kertoneet tarinoi-taan.

”Omaelämäkerta on sekä yksilöllinenettä kollektiivinen tapa arvioida omaa kult-tuuria.”

Omaelämäkerta on ennen kaikkea paik-ka, jossa mennyt, nykyisyys ja tuleva ovatläsnä.

Juuret Rousseaussaja Stendahlissa

Moderni omaelämäkerta hajoaa kahdeksieri poluksi. Kosonen puhuu jatkuvasta jaepäjatkuvasta traditiosta.

Klassisin esimerkki jatkuvasta omaelä-mäkerrasta on Jean-Jacques Rousseaun Tun-

nustuksia (1782–1789). Jatkuva omaelämä-kerta perustuu kerronnalliseen jatkuvuu-teen – elämä jäsentyy jatkumona. Rousse-aulainen malli noudattaa lineaarista jatku-van kasvun tarinamallia.

Toinen polku johtaa Stendahliin ja hä-nen rönsyilevään omaelämäkertaansa Vie deHenri Brulard (1890). Stendahl lähti liikkeel-le paloista ja raunioista. Hän ei sitonutmuistoja ja kokemuksiaan yhteen, vaan jättine irrallisiksi paloiksi ja siruiksi.

Molemmat muodot elävät tälläkin het-kellä yhtä aikaa rinnakkain ja limittäin. Ko-sonen sanoo, ettei hän arvota kumpaakaantraditiota.

”Kertomukset ovat tulleet jo jonkin aikaatakaisin. Tällä hetkellä fragmentaarisuus jaepäjatkuvuus ovat hieman varjossa”, hän ar-velee.

Kosonen ei usko suurten kertomustenkuolemaan, sillä kirjallisuus, joka tällä het-kellä puhuttelee ihmisiä, on nimenomaaneeppistä ja narratiivista. Rousseaulainen pe-rinne on edelleen voimissaan. •


TEKSTI MIIA VATKA

KUVITUS SANNA KAUPPINEN

Kirjallisuustieteilijälle päiväkirjojenhenkilökohtaisuus on haaste.Onko tutkijan vastattavahenkilökohtaisuuteen omallahenkilökohtaisuudellaan? Entämitä on päiväkirjatutkimuksenetiikka?

Päiväkirjoja kirjoitetaan maailmassa mo-nin verroin enemmän kuin elämäkertoja.Silti tutkimuskentällä päiväkirjat ovatjääneet muiden omaelämäkerrallistentekstien jalkoihin. Miksi näin?

Kirjallisuustieteellisellä päiväkirjatut-kimuksella on omat sudenkuoppansa.Kirjoitettu teksti muuttuu kirjallisuudeksivasta, kun sillä on lukija. Julkaisematon,pöytälaatikkopäiväkirja ei siis ole kirjalli-suutta, sillä siinä jos missä sisältö jää vainkirjoittajan tietoon. Toisaalta päiväkirjavoidaan myös julkaista. Kaksitasoisenjulkisuusasteensa vuoksi päiväkirja määri-telläänkin useimmiten varsinaisen kauno-kirjallisuuden ja muun kirjallisuuden väli-maastoon kuuluvaksi. Lajin marginaali-nen ja vaikeasti hahmotettava asema onomalta osaltaan loitontanut tutkijoita.

Niin ikään päiväkirjojen henkilökoh-taisuus tuottaa tutkimukselle omat ongel-mansa. Voidaan kysyä, eikö ole eettisestiarveluttavaa käydä käsiksi kirjoittajanhenkilökohtaisiin teksteihin. Myös sepohdituttaa, pitäisikö autenttinen pöytä-laatikkoversio ja suurista salaisuuksistasensuroitu julkaistu päiväkirja erottaakahdeksi eri tutkimuskohteeksi. Onkoesimerkiksi Katarina Eskolan viisikymp-pisenä julkaisema päiväkirja enää se, jon-ka hän 15-vuotiaana teininä kirjoitti? La-jin erikoinen rakennekaan ei ainakaanhelpota tutkimusta. Päiväkirjan kertojaaja puhuttelukohdetta on vaikea yksiselit-teisesti määritellä, ja varsinainen kerron-

ta-aines poikkeaa siitä kaunokirjallisuu-den tyylistä, johon on totuttu. Kirjalli-suusinstituutio saattaa vierastaa päiväkir-joille ominaista diskurssia, omaelämäker-rallista kieltä, joka Anni Vilkon mukaanon lähempänä arkipuhuntaa kuin insti-tuution piirissä tuotettujen tekstien omi-naisuuksia (Vilkko 1997, 74).

Ongelmista huolimatta, tai kentiesjuuri niiden vuoksi, päiväkirja on kuiten-kin kiintoisa ja haasteellinen tutkimus-kohde. Suurta lukevaa yleisöä julkaistutpäiväkirjat kiinnostavat, eikä päiväkirjo-jen kirjoittaminenkaan ole harrastus- javapaa-ajanviettotapojen monipuolistumi-sesta huolimatta vähentynyt. Siitä kertoomuun muassa vuoden 1999 ”suomalaisenpäivän” päiväkirjakeräys, jonka Suomalai-sen Kirjallisuuden Seuran kansanrunous-arkisto toteutti yhdessä Kalevalan juhla-vuoden työryhmän kanssa. SKS:n Kirjal-lisuusarkistoon on puolestaan kerätty1990-luvun alussa tutkijoiden käyttöönkolmisensataa ”tavallisen ihmisen” päivä-kirjaa. Itse käytän Kirjallisuusarkistontekstejä suomalaisen päiväkirjan 1900-lu-kua kartoittavan väitöskirjani pääaineis-tona.

Koodatut kirjoittajat

Syksyllä 2001 valmistuneessa lisensiaatti-tutkielmassani ja parhaillaan työn allaolevassa väitöskirjassa tutkin päiväkirja-genreä yleensä, en kenenkään tietyn kir-joittajan päiväkirjoja erikseen. Tästä joh-tuen aineistossani on useiden eri-ikäistenkirjoittajien tekstejä. Mukana on julkais-tujakin päiväkirjoja, mutta julkaisematto-mat tekstit kuitenkin näyttävät dominoi-van tutkimustani. Painotus johtuu ensin-näkin pöytälaatikkopäiväkirjojen kiehto-vasta neitseellisyydestä ja kutkuttavasta

koskemattomuuden tunnusta, tutkijan tir-kistelyn halusta. Toiseksi olen halunnutlähteä mukaan päiväkirjatutkimukselletietä raivanneen Tero Norkolan ”omaelä-mäkerrallisten tekstien vapautusliikkee-seen”. Norkolan mielestä juuri julkaise-mattomat omaelämäkerralliset tekstit onnostettava esiin yhdessä tutkija-lukijanhenkilökohtaisen painotuksen kanssa jasamalla on valaistava ja häivytettäväomaelämäkertainstituutioon liittyviä hie-rarkioita. Suurmiesten omaelämäkertojensijaan tulee huomiota kiinnittää tunte-mattomien tekijöiden kirjoituksiin. Nor-kolan mukaan mikä tahansa omaelämä-kerrallinen teksti on kiinnostava, tärkeätäon avata silmät elämän kirjojen kirjolle.(Norkola 1996, 5.)

Olen Norkolan kanssa osittain samoil-la linjoilla ja siksi olenkin halunnut jättäämerkkimiesten moneen kertaan sensu-roidut päiväkirjat tutkimuksessani vä-hemmälle huomiolle ja keskittyä juurituntemattomien kirjoittajien henkilökoh-taisiin teksteihin. Osittain olen Norkolankanssa kuitenkin myös eri mieltä. Norko-la korostaa tutkija-lukijan henkilökohtai-sen painotuksen tärkeyttä, sitä, että tutki-ja toisen henkilökohtaista tekstiä analy-soidessaan tuo esille oman persoonansaja henkilökohtaisuutensa. Ymmärräntoki, että Norkola haluaa karsia pehmeitäarvoja kunnioittavasta humanistisesta tut-kimuksesta ihmisläheisyyttä loitontavaatieteellisyyttä ja kylmää objektiivisuutta,operoidaanhan päiväkirjoja tutkittaessaväistämättä elävän tai eläneen, tekstinsynnyttäneen ja tarinassa seikkailevan ih-misen kanssa. Päiväkirjojen tutkiminen eikuitenkaan mielestäni vaadi täydellistäkirjoittajan elämän elämistä tai tutkijanoman elämän paljastamista – lieneeköNorkola sitä tarkoittanutkaan.

Anonyymin koodikirjoittajanhenkilökohtaisuuksien lähteillä

Rakas päiväkirjan kirjoittaja,saanko tutkia tekstiäsi?

KULTTUURIVIHKOT 31KULTTUURIVIHKOT 31


Tekstin ihminen toki kiinnostaa niinpäiväkirjan kuin romaaninkin lukijaa jatutkijaa, muutoinhan tarinaa ei jaksaisiseurata. Kiinnostus ei kuitenkaan edelly-tä perinpohjaista tutustumista, kädenpaiskaamista ja esittäytymistä. Luon teks-tin ihmisestä tietynlaisen, todellisuuttakenties vastaamattoman kuvan, mutta sil-lä ei mielestäni ole tutkimuksen onnistu-misen kannalta kovinkaan suurta merki-tystä, päinvastoin. Päiväkirjan ominais-piirteineen on luonut joku, olemassa ole-va henkilö, jota en voi olla kokonaanhuomioimatta, mutta joka ei kuitenkaandominoi tutkimustani – tutkimuskohteenikun on päiväkirja, ei sen kirjoittaja.

Norkola puhuu myös omaelämäkerta-instituutioon liitetyistä hierarkioista.Hän haluaa pudottaa tutkijan jalustaltaantutkittavan tasolle. Pitäisikö minunkinnäin ollen päiväkirjatutkijana paljastellahenkilökohtaisuuksiani ollakseni oikeu-tettu lukemaan toisten omaa? Mitä hyö-tyä siitä olisi? Olisinko kelvollisempi jahumaanimpi tutkija, antaisivatko päivä-kirjojen kirjoittajat minulle ikään kuinanteeksi sen, että olen kopeloinut heidänsisintään ja salaisintaan?

Olen kenties historian ensimmäinenomaelämäkerrallisen aineiston tutkija,joka tirkistelynhalustaan huolimatta yrit-tää säilyttää edes jonkinlaisen välimatkantutkittaviinsa. Kirjallisuusarkistoon kerät-ty ”tavallisten ihmisten” päiväkirjamateri-aali palvelee erinomaisesti ajatustani sii-tä, että juuri anonyymin henkilön tekstiälukiessa voi keskittyä analysoimaan itsepäiväkirjaa, ei päiväkirjan kirjoittajaa.Koska osa päiväkirjojen luovuttajistakintoivoi anonymiteettiä, olen tutkimuksenisiteerauskäytäntöjä yhdenmukaistaaksenijättänyt kaikkien Kirjallisuusarkiston päi-väkirjakeräyksen kirjoittajien nimet mai-nitsematta. Olen korvannut nimen pel-källä maininnalla kirjoittajan sukupuoles-ta sekä Kirjallisuusarkiston aineistolle an-tamalla kartuntaluettelon numerolla. Tä-män lisäksi mainitsen tekstikatkelmanpäiväyksen, mikäli se on tiedossa. Muttamiten menetellä henkilökohtaisessa teks-tissä esiintyvien muiden ihmisten kanssa?Toimiako kuten Muumipappa muistel-missaan ja ”hienotunteisuudesta eräitävielä elossa olevia henkilöitä kohtaanvaihtaa hemulit mymmeleiksi ja mymme-lit siileiksi” (Jansson 1994, 5)? Olen rat-kaissut ongelman käyttämällä numeroitu-jen kirjoittajien teksteissä esiintyvistä

muista ihmisistä joko pelkkää nimen al-kukirjainta tai muutettua nimeä. Nimienmuuttamisessa olen pyrkinyt huomioi-maan kunkin aikakauden nimimuodin si-ten, ettei nimi tyylillisesti muutu. Päivä-kirjatekstejä siteeratessani olen siis joutu-nut suorittamaan pientä toimitustyötähenkilön intimiteettisuojaa kunnioittaak-seni, mutta olen tehnyt sen varsinaistaasiasisältöä muuttamatta.

Elävien tai eläneiden ihmisten käsitte-ly viisinumeroisina kartuntaluettelon lu-kusarjoina on paitsi pikkutarkkaa myösäärimmäisen epäinhimillistä. Humanistinsijaan tunnenkin itseni toisinaan tilasto-tieteilijäksi. Toisen ihmisen henkilökoh-taisen, julkaisemattoman tekstin kanssaoperoitaessa tämä on kuitenkin ollut ai-noa mahdollinen tapa toimia. Päiväkirjansisäisestä kommunikaatiosta kiinnostu-neena en kysy, kuka teksteissä puhuuvaan kenelle hän puhuu, kuka tai mikäkirjoittajan keskustelukumppani, ”RakasPäiväkirja”, oikein on.

Toisen henkilökohtainen –tuttua myös minulle

Dokumenttipohjaisten ja äärimmäisen in-himillisten tekstien tutkiminen vaatiipäättäväisyyttä ja tiukkoja rajoja. Tiedän,mitä päiväkirjoista haen – kirjoitusaihei-ta, funktioita ja kerronnallisia toimijoita– joten muutamasta syväluotaavasta hai-rahduksesta huolimatta olen onnistunutsäilyttämään terveen etäisyyden tekstei-hin. En ole jäänyt itkemään petetyn rui-kuttajan rinnalle, en ole myöskään me-nettänyt yöuniani sotapäiväkirjojen pom-mitusten vuoksi.

Elämäkertatutkijat eivät yleensä asetaitselleen ”ruodussa pysymisen” vaatimuk-sia. He eivät edes yritä säilyttää välimat-kaa tai viileää objektiivisuutta tutkitta-viinsa vaan heittäytyvät estoitta elämäännäiden elämää. Siksi oma tunteiden jaetäisyyttä pitävän järjen kamppailuni tut-kimusta tehdessä varmasti kummastuttaamonia. Elämäkerrallisen tekstin tutkija-han ei yleensä pidä henkilökohtaisen do-kumentin äärellä arkistossa vetistelyä”hairahduksena”, vaan paremminkin tut-kimusresurssina, intuitiona, joka osaltaanjopa auttaa avaamaan aineiston asioita.Eläytyvä tekstin lukeminen saa tutkijantestaamaan ajatuksiaan siitä, mitä kysy-myksiä aineistolle kannattaa tai voi esit-tää, ja joskus tutkimuksen tueksi onkin

lähdettävä etsimään täysin uudentyyppi-siä lähteitä. Tässä mielessä antautuminenaineiston vietäväksi voi olla antoisaa jahedelmällistä. Myötäeläminen ja tun-teilu lähteiden äärellä ja intuitiivi-sesta lukukokemuksesta palautu-minen vie kuitenkin aikaa, jol-loin tutkimuksen tekemisentehokkuus kärsii.

Viimeistään tässä vai-heessa lukijat kauhistu-vat: Mitä, onko tuop ä i v ä k i r j a t u t k i j apaitsi objektiivi-nen ja epäsolidaa-rinen vielä teho-kaskin! Korostankuitenkin, että tut-kittavanani on ylikolmesataa päiväkir-jaa 77 eri kirjoittajal-ta. Urakkani on siistäysin eri luokkaa kuinpelkästään yhden hen-kilön päiväkirjoja tutki-valla, olkoonkin, ettäesimerkiksi Eila Penna-nen on jättänyt jälkeen-sä hyllymetreittäinhenkilökohtaisia do-kumentteja.

Puhelujakoodinumeroille

Muutamat päiväkir-jojen luovuttajat olivattoivoneet, että heihinotettaisiin yhteyttä mah-dollisen tutkimus- tai si-teeraustapauksen tullessaajankohtaiseksi. Näille hen-kilöille soittaminen tuntuiuhkaavalta, lähes vastenmieli-seltä velvollisuudelta. En halunnut kuullaoikean ihmisen ääntä, sillä pelkäsin me-nettäväni sen illuusion, jonka olin arkis-tossa kustakin kirjoittajasta luonut. Toi-saalta pelkäsin ”joutuvani” tutustumaankirjoittajaan itse tekstin sijaan. Suoritinpakolliset yhteydenotot tutkimusetäisyy-teni säilyttäen, lisätietoja kirjoittajasta ky-selemättä.

Tässäkin tulin toimineeksi – elämäker-rallisesta tutkimusaineistosta huolimatta– elämäkertatutkijoista poikkeavalla ta-valla. Esimerkiksi Tuija Saresma puhuukirjemuotoisessa artikkelissaan (1997)

KULTTUURIVIHKOT 33


ollut edes kiinnostunut Hämäläisen tuo-tannosta ennen päiväkirjan lukemista.Silti Saresma uskalsi heittäytyä henkilö-kohtaiseksi ja puhutella privaatti-HelviäParnassossa julkaistun artikkelikirjeensäkautta. Minulla ei tätä rohkeutta, eikä to-sin haluakaan, vielä ole.

Tutkijallakin onpäiväkirjamaailmansa

Toisten henkilökohtaisuuksien lähteillä,usein perimmäisten asioiden äärellä, kiin-nostuin kuitenkin myös omista päiväkir-joistani. Olkoonpa se sitten vastauksenitutkija-lukijan henkilökohtaisen paino-tuksen vaatimukselle tai mitä muuta hy-vänsä, uskalsin ensimmäisen arkistokesä-ni jälkeen penkoa vintiltä lapsuudenaikai-set vihkoni, joiden naurettaviksi, täysinpäättömiksi tai liian kipeiksi arvioimanitekstit olin aiemmin halunnut lähinnäunohtaa. Lähes parikymmentä vuottavanhat cockerspanielivihot smurffitarroi-neen saivat tutkijaminäni hämmenty-mään. Vanhoista päiväkirjoista oli vaikeatunnistaa omaa entistä minää. Itsen sijaanlöysin tekstistä kuitenkin ne kymmenet,sadat ja tuhannet muut suomalaistytöt,jotka kanssani kirjoittivat ensimmäistäpäiväkirjaansa 1980-luvun alussa. Mekaikki, toisistamme tietämättä, kirjoitim-me meille tärkeistä asioista sillä päiväkir-jamaisella tyylillä, jonka olimme jostakinoppineet. Tulokseksi tuli henkilökohtai-sia, mutta silti yllättävän samankaltaisia,viattomia ja tuoreen tyttömäisiä tekstejä.

On huojentavaa huomata, että päivä-kirjatutkijakin on ihminen, päiväkirjurikaltaistensa kynäilijöiden joukossa. Mi-nullakin on oma kirjoitettu menneisyyte-ni, jota eläytymistä ja myötäelämistä suo-sivat elämäkertatutkijat kenties vaativatnähtäväkseen. Pitäisikö minunkin julkais-ta päiväkirjani tai ainakin luovuttaa nemuiden käyttöön? Olenko itsekäs, pri-vaattia puoltani panttaava, pelkästäänmuiden ihmisten elämää kopeloiva pettu-ri? Eikö olisi reilua tarjota itsestään edesjotakin niille, joilta on jo riistänyt vuosi-en mentäviä aukkoja elämästä?

Elämäkertatutkijat peräänkuuluttavataineiston kanssa käytävää dialogia. Olenmielestäni tuota dialogia käynyt, vaikkaen olekaan asettunut tutkimieni tekstienkirjoittajien saappaisiin. Olen keskustel-lut päiväkirjojen ja tekstin, en elävien tai

eläneiden ihmisten kanssa. Nämä ihmisettuskin edes ovat kiinnostuneita minunpäiväkirjoistani. Päiväkirjojen luovutta-minen tutkimuskäyttöön on sitä paitsi va-paaehtoista. Olen ikuisesti kiitollinenheille, jotka ovat uskaltaneet tai kehdan-neet päiväkirjansa arkistolle lähettää. Itsesaatan tehdä saman joskus pitkän, pitkänajan kuluttua. Mutta sitä tulevaisuudentutkijat saavat vielä totisesti odottaa! •

Kirjallisuus:

Jansson, Tove: Muumipapan urotyöt. Alkuteos

Muminpappans bravader. Suom. Laila Järvinen.

12. painos. Juva: WSOY 1994.

Nirkko, Juha (toim.): Suomalaisen päivä.

Kansanelämän kuvauksia 55. Helsinki: SKS 2001.

Norkola, Tero: Kirjoituksia sydänten kammioista,

henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa.

Teoksessa Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjalli-

suuden rajaseuduille. Toim. Tero Norkola ja Eila

Rikkinen. Tietolipas 148. Helsinki: SKS. 1996.

Saresma, Tuija: Kirje Helvi Hämäläiselle:

Päiväkirja-Sinästä ja Lukija-Minästä. Parnasso 3/

1997.

Vatka, Miia: Henkilökohtaisen julkistuminen ja

julkisen henkilökohtaistuminen. Suomalaisen

päiväkirjagenren ominaisuudet ja muutokset

1900-luvulla. Suomen kirjallisuuden lisensiaatti-

tutkielma, Tampereen yliopiston taideaineiden

laitos 2001.

Vilkko, Anni: Omaelämäkerta kohtaamispaikkana

– naisen elämän kerronta ja luenta. Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 663. Helsinki:

SKS 1997.

suoraan Helvi Hämäläiselle, privaatti-Si-nälle eli päiväkirjan kautta tutustumal-leen Helville. Saresma toteaa tehneensäsinunkaupat Hämäläisen kanssa tältä lu-paa kysymättä, vain ja ainoastaan siksi,että on lukenut Hämäläisen yksityiselä-män suurista ja pienistä asioista, iloista japettymyksistä. Saresma toteaa tuntevansaHämäläisen läheisesti, ja hän kysyykin”Kuinka voisin luettuani henkilökohtaisiadokumenttejasi puhutella Sinua rouvaHämäläiseksi?” Minulle tutkimieni päivä-kirjojen kirjoittajat ovat edelleen herra jarouva koodinumeroita, vaikka tiedänkinheidän nimensä, olen lukenut heidän päi-väkirjojaan ja kuullut heidän ääniään pu-helimessa. Toisin kuin Saresman suhdeHämäläiseen minun suhteeni näihin ih-misiin ei ole muuttunut henkilökohtai-seksi, vaikka olenkin saanut tietää heistämonenmoista. Tilanne olisi ehkä olluttoinen, jos tutkimani päiväkirjat olisivatolleet kuuluisien henkilöiden kirjoitta-mia, kuten Saresman Hämäläis-esimerkinkohdalla. Tällöin minulla olisi ollut joennen päiväkirjaan tarttumista tietynlai-nen ennakko-oletus kyseessä olevastahenkilöstä.

Yhteydenottojen vastenmielisyys joh-tui osittain myös siitä, että ainakin vielälisensiaattityövaiheessa katsoin olevani”vääränlainen” tutkija. Minusta tuntui,etteivät Kirjallisuusarkistolle päiväkirjo-jaan luovuttaneet olleet tarkoittaneettekstejään juuri minun käsiini. Saatekir-jeiden perusteella moni luuli rikastutta-vansa päiväkirjoilla sotahistoriallista taimuuten kansallista tutkimusta, kirjalli-suustiedettä kukaan tuskin tuli ajatelleek-si. Itse 1970-luvulla syntyneenä en myös-kään voinut olla miettimättä, miten mukaosaisin tulkita jonkun viisi- tai kuusi-kymppisenä 1900-luvun alussa kirjoitta-mia merkintöjä. Pelkäsin leimautuvani ar-vokkaiden kirjoittajaherrojen ja -rouvienkustannuksella päsmäröiväksi tutkimus-maailman räkänokaksi.

Tästä syystä arvostan ja ihailen elämä-kertatutkijoiden rohkeutta. Tuija Sares-makin tuo Helvi Hämäläistä sinuttelevas-sa artikkelikirjeessään esille kirjailijan jatutkijan välillä olevia etäännyttäviä seik-koja. Hämäläinen oli artikkelin kirjoitta-misen aikoihin jo 90-vuotias, Saresmaalle kolmenkymmenen. Iäkkään kirjoitta-jan elämässä keskeinen äitiyden kokemuspuuttui tutkijalta kokonaan, eikä Saresma

KULTTUURIVIHKOT 35

TEKSTI JA KUVAT CARL BASSE LINDBERG

Kirjoittamisella oli suuri merkitysAnn-Mari Lindbergille hänenparantuessaan skitsofreniasta.Lindbergin omaelämäkerrallinentrilogia on saanut runsaasti tun-nustusta, ja sitä käytetään jopaapuna hoitohenkilökunnan koulu-tuksessa.

Ann-Mari Lindberg oli viisitoista vuottamielenterveyspotilaana. Sairausaikana hän-tä hoidettiin voimakkaalla psyykelääkityk-sellä sekä sähköshokeilla. Nykyään hän onkuitenkin terve, ollut vuosia ilman min-käänlaista lääkitystä – ja kirjoittanut oma-elämäkerrallisen trilogian.

Vuonna 1977 Ann-Mari oli neljissäkym-menissä, riipaisevan avioeroprosessin kes-kellä ja oli juuri muuttanut maatilalta Hel-sinkiin. Ann-Mari koki voimakkaan elä-mänkriisin, johon liittyi myös uskonnollistakriisiä. Yhtenä iltana Ann-Mari vei poikan-sa Helsingin Tuomiokirkkoon tarkoitukse-naan näyttää hänelle jotain. Kirkko oli kui-tenkin kiinni. Ann-Mari veti ovesta, muttase ei auennut.

Seuraava asia, jonka Ann-Mari muistaa,on se, että hän heräsi alastomana Hespe-rian psykiatrisessa sairaalassa, käsistä ja ja-loista sidottuna, sekavassa tilassa, tietämät-tä onko elossa vai kuollut.

”Olin hirvittävän peloissani. Minulle olitapahtunut jotain. En tiennyt mitä. Enitenpelkäsin kovakouraisia käsiä jotka tarttuivatkiinni. Minut nostettiin sängystä ja vietiinkylpyammeeseen. Pestiin tottuneesti. Sairasruumiini upotettiin kuumaan veteen. Pelkä-sin kuollakseni. Luulin hukkuvani.”

Kynä parempikuin pillerit


”Kaksi valkopukuista hoitajaa, joilla olimuoviset esiliinat, hinkkasivat minut kuivak-si ja pukivat ylleni pyjaman. Näin siinä ole-van leiman. Silloin ymmärsin. Olin vanki.

Mutta mitä olin tehnyt? Tasaisin väleinminut pakotettiin nielemään jotakin ällöt-tävää jota kaadettiin sisääni. Maailma kato-si. En siis ollut kokonaan kuollut. – –” (Ro-mahdus 1997.)

Esikoiskirjailijaksikuusikymppisenä

Minulle Ann-Mari on ennen kaikkea täti,isäni sisko. On vaikea ymmärtää, mitenAnn-Mari on voinut olla niin sairas. Hänon niin puhelias ja elävä, että voisi olettaahänen olevan yksi sukumme tervejärkisim-mistä edustajista. Kirjoissaan Ann-Marikuitenkin tekee sairastumisensa ja sairau-tensa hyvinkin ymmärrettäväksi.

Ann-Mari oli jo ehtinyt täyttää 60 vuot-ta, kun esikoiskirja Romahdus (Kraschen)ilmestyi alkuperäiskielellä ruotsiksi 1996.Romahdus kertoo pääasiallisesti sairausajas-ta, mutta myös Ann-Marin koko elämänta-rinan: Miten hän kasvoi Helsingin Puna-vuoressa sekä maatilalla Siuntiossa. Mitenhän meni nuorena naimisiin ja erosi 35vuoden avioliiton jälkeen.

Ann-Marin tyyli on mukaansatempaava,tekstissä on virtaa. Aikamuodot vaihtelevatja proosan sekaan on sijoitettu runoja, mut-ta tarinan punainen lanka pysyy kuitenkinselkeänä.

Ann-Mari on aina kirjoittanut päiväkir-jaa, mutta saatuaan diagnoosin ”skitsofree-nikko”, hän tuhosi kaikki siihenastiset kir-joituksensa. ”Ajattelin että olen toivoton ta-paus, että olen hullu koko loppuelämän”,Ann-Mari kertoo. Diagnoosi tuntui voi-makkaalta leimalta, josta ei pääsisi pois.

Kirjoittamisen halu ei kuitenkaan kadon-nut, ja sisko toi vihkon sairaalaan. ”Kirjoi-ta!”, hän käski. Ja Ann-Mari kirjoitti. ”Se olitärkeä purkautuma”, hän toteaa. Lääkitystosin vaikeutti kirjoittamista. Se turruttikaikki aistit ja tunteet ja teki väsyneeksi.Sairaala-aikana syntyi kuitenkin runoja jamuistiinpanoja, joita Ann-Mari käytti myö-hemmin Romahduksen perustana. Kun ylikymmenen vuoden jälkeen vuonna 1988lääkitystä vähennettiin, Ann-Mari pystyitaas kirjoittamaan päiväkirjojakin.

Kirjoittaminen on ollut olennainen osaterveeksi tulemisessa. Ann-Mari itse toteaa,että hän on puhunut ja kirjoittanut itsensäterveeksi. ”Olen onnellisin ihminen, kunkirjoittaminen sujuu, kun on oikea ´flow´.

Valitettavasti pitää nukkua ja syödä välissä.”Ann-Mari toteaa, että hän on tullut fyy-

sisesti kipeäksi joka kerta saatuaan kirjanvalmiiksi, mutta samalla hän on tuntenut it-sensä puhdistautuneeksi. ”Oikeiden lapsiensaaminen on ollut paljon helpompaa kuinkirjojen. Lapsista tulee mitä tulee, muttakirjojahan ei voi jälkikäteen muuttaa.”

Rohkeita kuvauksia ilmansensaatiota

Esikoiskirjan jälkeen on ilmestynyt kaksimuutakin teosta, Mahdollisuus 1998 (alkuteosChansen 1998), sekä Hyvitys 2002 (alkuteosRevanschen 2000). Yhdessä ne muodostavatomaelämäkerrallisen trilogian. Kaksi vii-meistä kirjaa kertovat sairauden jälkeisestäelämästä: siitä miten hän yrittää pärjätä, japaljon myös hänen ”kohtalontovereidensa”elämästä. ”Kohtalontovereilla” Ann-Maritarkoittaa muita jotka ovat romahtaneet.Mahdollisuus ja Hyvitys kertovat paljonmyös Ann-Marin miesseikkailuista. Sink-kuelämästä on kirjoitettu runsaasti kirjoja jatv-sarjoja, mutta yleensä kuvauksen kohtei-na ovat 20–30-vuotiaat. Ann-Mari kuvaa ai-hettaan rohkeasti eläkeikäisen naisen näkö-kulmasta tabuja kaihtamatta.

Vaikka Ann-Marin kirjat ovat hyvin pal-jastavia, ne eivät kuitenkaan ole sensaation-hakuisia. Niitä ei myöskään ole kirjoitettukostonhalusta. Ann-Marin kirjat ovat oma-elämäkertaa puhtaimillaan, yritys hahmot-taa sitä kuka on.

Romahdusta kuitenkin muutettiin jonkinverran sen alkuperäisen julkaisijan, Söder-strömin, toivomuksesta. Kirosanoja ja sek-sikohtauksia poistettiin. ”Eihän tämmöistävoi suomenruotsiksi julkaista!”, kuului pa-laute julkaisijalta.

Ann-Mari on saanut paljon palautetta lu-kijoilta, varsinkin suomenkielisiltä. Ruot-sinkieliset ovat usein kirjoittaneet kirjeitä,mutta suomenkieliset ovat soittaneet, jot-kut jatkuvasti. ”Usein he kysyvät vointiani,ja usein he ovat itse romahtaneet, tai hei-dän tuttava- tai perhepiirissään on joku,joka on kokenut jotain samankaltaista.”Joskus joku tulee kadullakin repimään hi-hasta ja kiittämään. Ann-Marille lukijoidenkiitokset ovat olleet suurin palkinto. Vuon-na 1998 Ann-Mari sai myös Sosiaali- ja ter-veysturvan keskusliiton tunnustuspalkin-non siitä, että hän on kirjoillaan edistänytymmärtämystä psyykkisiä sairauksia koh-taan. Kirjoja käytetään myös apuna hoito-henkilökunnan koulutuksessa.

Ann-Mari sanoo nyt käsitelleensä sairau-

tensa loppuun, siitä on kirjoitettu tarpeeksi.Muita kirjoja on kuitenkin työn alla, muunmuassa novellikokoelma.

Ann-Mari elää tätä nykyä Punavuoressa,lähellä lapsuutensa kortteleita. Terveys onmuuten hyvä, mutta Ann-Mari odottaa lonk-kaleikkausta ja joutuu käyttämään keppiä.Keppi rajoittaa elämää huomattavasti, muttasiinä on hyvätkin puolensa. Ihmiset ovat avu-liaita, auttavat hänet kadun yli ja muuta sentapaista. Kun Ann-Mari oli psyykkisesti sai-ras, ihmiset eivät olleet samalla tavalla avuli-aita. Psyykkiset sairaudet ovat kai vaikeampiaymmärtää ”terveille”. Kirjoillaan Ann-Mariedistää tätä ymmärrystä. •

KULTTUURIVIHKOT 37

Aleksis Kiven romahdus ja sen taustatekijät

TEKSTI JANI SAXELL

KUVITUS MARKKU SIPI

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven elämää on tutkitturunsaasti myös psykologian näkökulmasta. Suomenkielisentaidekirjallisuuden perustaja lähti liikkeelle tyhjästä, eikäsaanut odottamaansa tunnustusta työlleen. Kun Seitsemänveljestä ilmestyi ja sai murskaavan vastaanoton, hän päin-vastoin menetti miltei kaikki entisetkin tukijansa. Tällainentraaginen kohtalo luonnollisesti näkyi muutenkin heikostaitsetunnosta kärsineen kirjailijan psyykessä. Lopulta se johtitotaaliseen sairastumiseen ja vei häneltä hengen.

”Minä olen nyt surun poika”

KULTTUURIVIHKOT 37


Moderni lääketiede näkee skitsofrenianvaikea-asteisena psykologisena häiriönä,jonka primaarioireita ovat persoonalli-suuden rikkoutuminen, taantuminen ai-emmalta toimintatasolta sekä autistinenitseensä vajoaminen ja ympäristöstä eris-täytyminen. Sekundaarioireisiin kuuluuerilaisia aistiharhoja ja harhaluuloja. Sai-raus puhkeaa usein nuorella iällä, sitäkutsuttiinkin aiemmin ”nuoruuden tylsis-tymiseksi”.

Suomen tunnetuin skitsofreenikko,suomenkielisen taidekirjallisuuden perus-taja Aleksis Kivi sairastui psyykkisestisuhteellisen myöhään, 36-vuotiaana. Sitäennen hän oli ehtinyt kirjoittaa varteen-otettavan tuotannon sekä vakiinnuttaaSuomeen kaksi uutta kirjallisuudenlajia,romaanin ja draaman. Vanhemmalla iälläpuhjennut skitsofrenia on usein nuoruu-den skitsofreniaa lievempi. Kiven romah-dus oli kuitenkin – osittain kehittymättö-män hoidon vuoksi – lähes täydellinen.Masennuksesta hän oli edennyt alkoho-lismin kautta klassiseen skitsofreniaan.

Skitsofrenian syitä on jaoteltu eri ta-voin, sen – kuten muidenkin mielenter-veyden häiriöiden – mahdollisesta periy-tyvyydestä on kiistelty vuosikymmeniä.Jos halutaan käyttää klassista perusjakoasisäsyntyiseen ja ulkosyntyiseen skitsofr-eniaan, voidaan todeta Kiven tapauksenmuistuttavan lähinnä jälkimmäistä. ”Mi-tään mielisairautta ei (...) varemmin lienetavattu suvussa eikä ruumiillistakaan pe-rintävikaa”, Viljo Tarkiainen toteaa. Kal-le Achte pitää mahdollisena, että Kivenäidillä olisi ollut taipumusta masennuk-seen, mutta painottaa hänkin Kiven elä-män ulkoisia ristiriitoja.

Niitä Kiven elämässä riittikin, kouluai-kojen nöyryytyksistä rakkaudenpetty-myksiin, alkoholiongelmista jatkuviin ta-loudellisiin vaikeuksiin ja turvattomuu-dentunteeseen. Hän pyrki olemaan am-mattikirjailija aikana, jona suomenkielistätaidekirjallisuutta ei vielä käytännöllisestikatsoen ollut. Kunnes Suuri haaksirikkolopulta upotti hänen unelmansa.

Äiti, lapsi ja ikuinen ikävä

Skitsofrenian tutkijoista erityisesti psy-kodynaaminen koulukunta on painotta-nut lapsuuden ja nuoruuden kokemustenmerkitystä sairauden synnyssä. Tämänajattelun mukaan yksilön minä on jo per-soonallisuuden varhaiskehityksen aikana

jäänyt heikoksi, sopeutumiskyky ja kestä-vät ihmissuhteet puutteellisiksi.

Kiven lapsuus Nurmijärvellä oli kui-tenkin hänen taloudellisesti huolettomin-ta ja sosiaalisesti aktiivisinta aikaansa.”Kiven maailma oli tovereiden mukaantuolloin valoisa”, Achte toteaa. Varhaisettodistukset Aleksiksesta viittaavat suh-teellisen normaaliin kehitykseen ja vielätässä vaiheessa hyvään sosiaaliseen kom-petenssiin. Hän osallistui innokkaastileikkeihin ja esitti niissä erilaisia rooleja.Lapsuudenystävä Domanderin mukaanhän oli oikeudenmukainen ja tasapuoli-nen leikkitovereitaan kohtaan.

Toki viinaanmenevän isän, uskonnolli-sen äidin ja veljeskatraan välillä oli var-masti voimakkaitakin jännitteitä. Perheennuorimpana ja äitinsä lempilapsena Alek-sis saattoi myös joutua vanhempien vel-jien väkivallan kohteeksi.

Isäänsä Eerik Stenvalliin, juroon,”puolisivistyneeseen” räätäliin, Kivi suh-tautui pidättyvästi. ”Kiven suhde isäänsäoli luultavasti ristiriitainen, paremminkinetäinen ja ehkä pelokas kuin läheinen jahellä”, Achte arvelee. Toisaalta jotkutpiirteet lähensivät poikaa enemmänisäänsä kuin äitiinsä, kuten varauksellinensuhde uskontoon ja innokas metsästys-harrastus.

Monien psykodynaamisesti suuntautu-neiden tutkijoiden mukaan skitsofreniansynnyssä on keskeistä varhaisen äiti-lapsi-suhteen häiriö. Tällainen häiriö Kiveä koh-tasi, kun hänet lähetettiin 12-vuotiaanaNurmijärven pitäjän koulumestarin suosi-tuksesta Helsinkiin jatkamaan opintojaan.

Skitsofreniapotilaiden äitisuhteet ovatolleet usein symbioottista laatua, joka onyhteydessä äidin omistavaan asentee-seen. Achten mielestä viitteitä äidin voi-makkaasta omistushalusta ei Kiven koh-dalla kuitenkaan ole, vaan symbioottisensävyn säilyminen voi olla yhteydessäHelsinkiin muuttoon liittyvään eroon.Rakastava, uskonnollissävytteisesti kuvat-tu äitihahmo on hyvin edustettuna Kivenrunoudessa. Hän ihaili äitinsä kaltaisia äi-dillisiä naisia ja liitti niiden kuvaukseenmasentuneisuutta, eron kylmyyttä ja an-keutta. Kiven oma masennustaipumus onnähty joko äidin tai tästä eroamisen pe-rintönä.

Toisaalta Kiven äitikuviin liittyy toi-nen Kiven runoudelle keskeinen teema:kuolema. Esimerkiksi Kanervalan runossaÄiti ja lapsi äiti ja lapsi yhtyvät onnellisesti

vasta tuonpuoleisessa. ”Mielikuva kuole-masta on selvästi saanut positiivista arvo-latausta (libidisoitunut), mikä kuvanneeKiven kaipausta lapsuuden turvalliseenäitisuhteeseen tai ajatusta siitä, että hänvoisi saada kuoleman kautta ihanneäi-din”, Achte tulkitsee.

Oppivuodet Helsingissä

Ero ja vieraisiin oloihin sopeutuminenvoi muodostua kenelle tahansa vaikeaksi.Kiven kohdalla edessä oli uuden kielenopettelu, kaupunkilaisiin, itseään muuta-man vuoden nuorempiin tovereihin jaheidän edustamaansa keskiluokkaan to-tuttelu. Itse Kivi sai tutustua ensimmäisenkerran häntä loppuun asti vaivanneeseenköyhyyteen ja nälkään.

Koulutaipaleen alussa sopeutumisvai-keudet eivät vielä vaikuttaneet kovinkaanpaljon tuloksiin. Kivi oppi ruotsia, pääsiala-alkeiskouluun ja suoritti sen, ensim-mäisenä vuonna luokkansa priimuksenaja toisenakin parhaiden joukossa.

Yläalkeiskoulussa vaikeudet kasautui-vat. Ajan aggressiiviset, oppilaan itse-luottamuksen alentamiseen pyrkivät ope-tusmenetelmät sekä raaka toverielämä al-koivat heijastua Kiven koulumenestyk-seen. Toisaalta hän osasi ”pistää vahingonkiertämään”: hänellä oli Veijo Meren mu-kaan tapana lyödä ja pieksää heikompi-aan. Myöhemmällä iällä ja erityisesti juo-vuspäissä esiintyneissä aggressiivisuus-puuskissa voidaan nähdä myös isän, van-hempien veljien ja koko hallitsevan kult-tuurin vaikutusta. ”Vihan tunnetta voiolla helpompi kestää kuin ahdistunei-suutta, ja on mahdollista, että suuttumuk-sen puuskat olivat Kiven tapa vapautuahankalien tunteiden paineesta”, Achte to-teaa.

Nuoren henkilön identiteettikriisiinliittyy usein jonkin hallitsevan näkemyk-sen tai yleissuuntauksen etsintä. Ennenoman identiteetin löytymistä samastu-taan väliaikaisesti massojen sankareihinja näiden arvomaailmaan. Kivi ei kuiten-kaan jakanut ruotsinkielisten tovereiden-sa maailmaa, vaan kääntyi pikemminkinsitä vastaan. Horjuvan, alemmuudentun-toisen identiteettinsä tueksi hän löysi kii-vaan fennomanian.

Käännekohta Kiven yläalkeiskoulu-opinnoissa tapahtui vuonna 1851, kunopettaja pieksi häntä käsille maantiedonkirjasta löytyneiden ”suomikiihkoisten” ja

KULTTUURIVIHKOT 39


”keisarinvastaisten” reunahuomautustenvuoksi. Kielimanifesti ja siihen liittyneettoimenpiteet olivat kiristäneet poliittistailmapiiriä. ”Näin jyrkkien toimenpiteidentäytyi herättää vastareaktio ja kukapa sii-hen olisi enemmän tuntenut tarvetta kuinkieli- ja sosiaalisen paineen puristukseenjoutunut murrosikäinen koulupoika”,Meri toteaa.

Kiven jyrkkä asenne kielikysymykses-sä johti hänet varmasti vaikeudesta toi-seen, mutta toisaalta hänen kiihkomieli-syyttään voidaan pitää kirjallisuuden kan-nalta siunauksellisena: hän halusi nimen-omaan ensimmäiseksi suomenkieliseksikirjailijaksi.

Tapauksen jälkeen koulu alkoi pelottaaKiveä. Arvosanat laskivat ja hän jäi pariinkertaan luokalleen. Syynä ei suinkaan ollutlahjojen puute vaan yläalkeiskoulun kulut-tava paine. Lokakuussa 1852 hän erosi kou-lusta ja jatkoi yksityisopetuksessa.

Seuraavat viisi vuotta hän asui milloinmissäkin, joutuen kokemaan nälkää jakylmyyttä. Tuttaviensa avustuksella jalainarahan turvin hänen onnistui kuiten-kin kituuttaa itsensä ylioppilaaksi asti.Perheeltä ei apua juuri tullut, Achten mu-kaan syynä saattoi olla vanhempien pet-tymys pojan opintojen kulkuun tai yli-päätään viilenneet perhesuhteet. Kivi eitiettävästi yrittänyt hankkia lisäansioitakoulunkäyntinsä ohella. Tietty passiivi-suus ja eräänlainen kärsijän roolin omak-suminen leimasikin hänen luonnettaan.

Suoritettuaan ylioppilastutkinnon 23-vuotiaana Kivi puhkui jo kirjailijanintoa.”Minä en rupeakaan papiksi (äidin toivo-mus), vaan runoilijaksi niin kuin Rune-berg.” Hänen hermonsa olivat kuitenkinjo tässä vaiheessa levon tarpeessa. Yliop-pilastutkinnon vaatimien ponnistustenjälkeen hän lepäsikin vuoden kotonaan jaJuhani-veljensä luona Siuntiossa.

Yliopisto-opintoihin hän ei suhtautu-nut kovinkaan määrätietoisesti. Runoili-jankutsumus voitti inhimillisemmän elä-män ja paremman toimeentulon mahdol-lisuuden. Opintojensa alkuvaiheessa Kivikirjoitti pääasiassa Kullervo-näytelmää.Hänen radikaali fennomaanisuutensa he-rätti jo varhain huomiota.

Taiteilijaluonne

Opinnot jäivät kesken, kuten monellamuulla kirjailijalla. Kiveltä ei ilmeisestiollut vaadittu normaalia työpanosta ko-

tona, ja myös perheen opiskelutraditiopuuttui. Hänen psyykkinen tasapainotto-muutensa ja ahdistuneisuutensa ovat voi-neet myöskin vaikeuttaa keskittymistäopiskeluihin. Todennäköisimpänä syynäopiskelujen keskeyttämiseen Achte näkeekuitenkin Kiven kirjailija-identiteetin.”Koko hänen elämänsä kietoutui kirjoit-tamiseen niin intensiivisesti, että muilleintresseille ei jäänyt tilaa huolimatta niis-tä hankaluuksista, joita tämä hänelletuotti.”

Kivi muistetaan usein humoristisenakansankuvaajana, mikä ei kuitenkaan teetäyttä oikeutta hänen tuotannolleen. Oli-han jo esikoisnäytelmä Kullervo kitkerätragedia ja muissakin riittää problemaat-tisia hahmoja. Monissa runoissaan hänkäsitteli kuolemankaipuuta. EsimerkiksiIkävyys on eksistentiaalisen tuskan, ah-distuksen ja melankolian kuvaajana hät-kähdyttävä.

Voimakas kirjailijankutsumus antoi Ki-velle identitettin, josta pitää kiinni. Hä-nen itsetuntonsa oli kuitenkin ilmeisestijo opiskeluaikana monien alemmuuden-tuntojen ja nöyryytysten pahasti vauri-oittama. Iän myötä paheneva ihmisarkuusilmeni muun muassa taipumuksena kävel-lä nopeasti, miltei puolijuoksua Helsin-gin kaduilla. ”Toverisuhteissaan hän oliarkaluontoinen, joskaan ei suorastaankammonut ihmisiä”, Tarkiainen kuvaa.Erityisesti herrasväkeä ja suuria juhlatilai-suuksia hän arasteli.

Opiskelijatovereihin hän sai sentäänsolmittua yhteyksiä, demokraattisenaluonteena usein säätyyn katsomatta.Muutamasta akateemisen ystäväpiirin jä-senestä muodostui elinikäisiä ystäviä jatukijoita. Tarkiaisen mukaan hänen lois-tavana jäljittelytaitona ilmenevä ihmis-tuntemuksensa ja psykologinen varmuu-tensa suorastaan hämmästytti tovereita.Nämä ominaisuudet ovat varmasti rikas-tuttaneet hänen teostensa ihmiskuvausta.

Toisaalta Kivi oli epäluuloinen persoo-nallisuus, jolla oli taipumusta mustaval-koiseen ajatteluun. Aggressiivisuudenohella paranoidiset oireet voidaan nähdäsuojana masennusta ja ihmissuhteisiinliittyviä pelottavia aineksia vastaan.

Monen mielestä Kivi säilyi infantiilinaja narsistisena persoonallisuutena kokoikänsä. Hypokondria ja narsismi liittyvätusein yhteen, niin myös Kiven tapaukses-sa. Hänellä oli runsaasti ruumiillisia oirei-ta, kuten sydämentykytystä ja päänsär-

kyä. Huoli omasta terveydestä jatkui läpihänen aikuisikänsä, ilmenemismuotonaanmuun muassa varhainen kaljuuntumisen-pelko. ”Keskeistä Kiven hypokondriassalienee ollut tiedostamaton tarve saadaosakseen hoivaa ja huolenpitoa”, Achteotaksuu.

Hypokondrinen ihminen saattaa sai-rastua myöhemmin skitsofreniaan. Oi-reyhtymää on pidetty suojautumiskeino-na minän hajoamista vastaan. Toisaaltahypokondriset oireet ovat äärimmäisentavallisia ja tuttuja esimerkiksi kaikilleensimmäisen vuoden lääketieteen opiske-lijoille.

Selvästi neuroottisia piirteitä oli myösKiven askeesitaipumuksessa. Leipä jamaito olivat hänen pääasiallinen ravin-tonsa puutteen kausina, mutta pidättyväi-syys ruoan suhteen jatkui myös silloin,kun hänellä olisi ollut varaa syödä hyvin.Kuvaavaa oli, että toverien tarjoamat ra-vintolaillalliset saivat hänet pelkäämäänterveytensä puolesta.

Psykologian kannalta asketismissa onnähty masokismin ja itsetuhon piirteitä,mutta myös rakentavaa yritystä hallitaomaa ahdistusta. ”Sparttalaisuuttaan” Kivipiti hallitsevana periaatteenaan. Karunruokavalion lisäksi siihen kuuluivat avan-touinnit ja – Achten tulkinnan mukaan –mahdollisesti ”irstaisena” pidetyn mastur-baation välttäminen. Jotain taiteilijaluon-teille ominaista asketismitaipumuksessaon, lepyttihän esimerkiksi Eino Leinomoraalisia krapuloitaan paastoamalla javiettämällä rauhallista elämää.

Ideaalikuvat ja vahva nainen

Tarkiainen kuvaa Kiveä ”realistin päällä jaromantikon sydämellä” varustetuksi kir-jailijaksi. Seitsemän veljeksen realistinen kan-sankuvaus suututti sivistyneistön johto-hahmot, romantikon sydän taas sykkiivoimakkaimmin monen Kiven runonnaiskuvassa. Elävässä elämässä hänellä olisuuria vaikeuksia vastakkaisen sukupuo-len lähestymisessä – seikka, joka varmastiomalta osaltaan teki hänen elämästäänepävakaista, pahensi itsetunto-ongelmiaja altisti psyykkiselle sairastumiselle.

Tarkiainen kuvaa nuorta Kiveä kainok-si romantikoksi, joka tyytyi ihailemaanetäältä rakkautensa kohteita, kuten por-varisneito Albina Palmqvistiä ja ”enkelin-suloista” tanssijaa Alina Frasaa. Romanti-soiminen näkyy myös Kiven runojen

KULTTUURIVIHKOT 41

nuorissa naisissa lumivalkeine liinoineen.”Semmoiseksi hän halusi kuvitella naisen:puhtaaksi, alttiiksi, herkäksi, kauneuttaymmärtäväksi ja kipeästi kaipaavaksi”,Tarkiainen toteaa. Myöhemmissä runois-sa ja näytelmässä Margareta Kiven naisetsaavat samankaltaisia transkendenttejäpiirteitä kuin taivaaseen tähyävät äitihah-mot. ”Elämä ei voi enää pienimmälläkääntavalla tyydyttää kaipuuta, ihannekuvaohentuu melkeinpä aineettomaksi haa-veeksi.”

Ei Kiven ihailu kokonaan platoniseksijäänyt: neiti Palmqvistiä hänen tiedetäänkosineenkin – ja saaneen hänen vanhem-piensa kautta täydelliset rukkaset. ”Räätä-limestari Palmqvist piti huolen siitä, ettäKivi ymmärsi, millainen juopa oli ole-massa hänen, köyhän runoilijanuorukai-sen, ja rikkaan porvarisneidon välillä”,Tarkiainen kuvaa jälleen uutta iskua Ki-ven itsetunnolle.

Kiven mahdollisista irtosuhteista taiyhteyksistä 1800-luvun Helsingissä ylei-siin prostituoituihin ei tiedetä mitäänvarmaa. Hänen kainoutensa ja ihmisar-kuutensa perusteella voisi kuitenkin olet-taa seksuaalikokemusten jääneen vähiin.

Kirjallisuudentutkijoita on kovasti as-karruttanut Kiven suhde CharlottaLönnqvistiin. Mikä oli Kiveä 18 vuottavanhemman ruotsinkielisen vanhanpiianmotiivina, kun hän otti opintonsa kes-keyttäneen, rutiköyhän kolmekymppisenkirjailijanalun luokseen Sipoon Fanjun-karsiin asumaan? Varsinkin kun yleisenmielipiteen tuomio ja juoruilu pilasivatCharlotan hyvän maineen.

Varhaisimmat tutkijat ovat nähneetCharlotassa pyyteettömän hyväntekijän,mutta erityisesti Meren mielestä kyse olirakkaussuhteesta. Hyvinsäilynyt, voima-kastahtoinen Charlotta toi Kiven tuotan-toon aivan uuden naistyypin ja vaikuttiKiven elämään muutenkin elähdyttävästi.Fanjunkarsin vuodet olivat Kiven tuotan-non huippuaikaa, erityisesti vuosi 1866.”Ehkä se johtui yksinkertaisesti siitä, ettähänellä oli vihdoinkin ollut menestystä jaonnea erotiikassa ja kenenkäs muun kuinCharlotan kanssa. Sehän se miehen itse-tuntoa nostaa”, Meri kirjoittaa. Hänmyös epäilee Kiven kärsineen potenssi-vaikeuksista, jotka olisivat Charlotan hel-lässä huomassa vihdoin helpottaneet.

Evidenssiä puoleen ja toiseen on etsit-ty kirjeistä sekä aikalaiskertomuksistahieman dekkarikirjallisuuden tyyliin.

Achte pitää kuitenkin kysymystä seksu-aalisuhteen olemassaolosta sekundaarise-na. Hän myös suhtautuu ajatukseen huo-mattavasti Merta varauksellisemmin.”Kysymyksessä lienee ollut voimakas äi-dillinen rakkaus”, hän otaksuu korostaenCharlotan äidillisiä ja samalla neitseelli-siä piirteitä. On myös syytä muistaa, ettäKivi muutti Charlotan luokse vähän en-nen oman äitinsä poismenoa.

Oli suhteen laita mikä tahansa, Siun-tion vuodet merkitsivät Kivelle produkti-ivista kautta turvatuissa oloissa. ”Kiven il-meinen suojelijan ja turvapaikan kaipuuheijastaa hänen passiivisia, riippuvaisiapersoonallisuudenpiirteitään”, Achte kir-joittaa. Fanjunkarsin turvapaikassa saivatkirjallisen muotonsa valtaosa näytelmistäja lyriikasta sekä Kiven jo Helsingin kau-tenaan suunnittelema suurromaani Seitse-män veljestä.

Vaikeudet kasaantuvat

Vaikka luovuudella oli Kiveen epäilemät-tä terapeuttinen ja persoonallisuuttakoossapitävä vaikutus, ei produktiivinenkausi ratkaissut hänen psyykkisiä ongel-miaan. Ihmisarkuus yltyi lopulta niin pa-haksi, että vieraiden tullessa Fanjunkar-siin hän pakeni ikkunan kautta ulos. Vii-meiset vuodet Sipoossa tuntuivat Kivestämuutenkin ahdistavilta ja puolittain pa-kollisilta. Hän suunnitteli lähtöä Charlo-tan luota moneen kertaan, mutta jättikuitenkin aikeensa toteuttamatta. Ongel-mat selittyvät osin sillä, että Kivi oli tah-tomattaan vetänyt mesenaattinsakin vel-kakierteeseen.

Juominen ei kotitaustankaan vuoksiollut Kivelle suinkaan vierasta, mutta on-gelman mittasuhteet se alkoi saavuttaahänen viimeisinä vuosinaan. Velkakierrepaheni entisestään, ryyppyputket aiheut-tivat sosiaalisia haittoja ja lopulta juop-pohulluuskohtauksiakin.

Runsas alkoholinkäyttö merkitsee pait-si epäsuoraa itsetuhoa ja masokistisuutta,myös yritystä torjua vaikeita sisäisiä jän-nitteitä. Achte arvelee Kiven käyttäneenalkoholia unettomuutensa, jännittynei-syytensä, tuskaisuutensa ja sisäisen kärsi-myksensä lievittämiseen, mutta samallase paradoksaalisesti lisäsi hänen syylli-syyden- ja häpeäntunteitaan. IlmeisestiKivi yritti alkoholin avulla kontrolloidamyös esiintymispelkoaan – tähän viittaaainakin ainakin pari surullisenkuuluisaa

tilaisuutta, joissa hänen oli tarkoitus lu-kea ääneen tuotantoaan, mutta ei siihenhumalatilansa vuoksi kyennyt.

Alkoholipsykoosit ja vakaviksi vieroi-tusoireiksi luokitellut delirium tremens -tilat(juoppohulluuskohtaukset) vaivasivat Ki-veä 1860-luvun lopulla. Oireisiin kuuluituskaisuutta, kineettisiä harhoja ja ole-mattomien hahmojen näkemistä. Hänenlasinsa reunalla näkyi milloin pikku-uk-koja, milloin kauniita peukalonkokoisianaishahmoja. Heikko yleiskunto lieneeosaltaan pahentanut psyykkisiä oireita.Ylilääkäri A. Th. Saelanin muistiinpano-jen mukaan hänellä oli ollut pari-kolmekertaa lavantauti.

Monet Kiven näytelmien tai romaaninjuonenkäänteistä kuvaavat alkoholin-käyttöä tai ovat suoraan sen motivoimia,näin erityisesti Olviretki Schleusingenissä -näytelmässä. Suomalaiskansalliseen ta-paan juopumuskuvauksiin sisältyy paljonhuumoria. Toisaalta Kiven kaksijakoinensuhtautuminen alkoholiin näkyy hänentuotannossaankin: henkilöidensä suullahän saattoi saarnata alkoholin kiroja vas-taan. Simeonin kuumatka lienee kirjalli-suutemme hurjimpia alkoholipsykoosinkuvauksia.

Itsemurha pyöri joskus Kiven mielessä,varsinkin loppuvuosina. Kerran hän olivarannut arsenikkiakin sen toteuttami-seen, mutta varsinaisista itsemurhayrityk-sistä ei ole tietoa. Hänen tuotannossaanaihetta käsitellään esikoisnäytelmästälähtien.

Kiven viimeisissä vaiheissa on nähtymyös rajatilapersoonallisuuden, neuroo-sia vaikeamman luonnehäiriön piirteitä.Hänen impulsiivisuutensa, taipumuksen-sa paranoidiseen ajatteluun, ihmisarkuu-tensa ja itsetuhokäyttäytymisensä puhu-vat Achten mukaan lieväasteisen rajatila-persoonallisuuden puolesta. Persoonalli-suustyypin keskeisinä piirteinä pidetäänmyös tyhjyyden tunnetta ja identiteetti-häiriötä. Niiden olemassaolo jää Kivessäarvailujen varaan. Ainakin hän kärsi jat-kuvista itsetunto-ongelmista.

Vaikeuksiensa keskellä Kivi pani toi-vonsa kirjoittamiseen. Hänen kirjeissääntapaa usein viittauksia ”7 mieheen”, jonkauskoi voivan vielä muuttaa kaiken. ”Se olise suuri romaani, jonka varassa hänenmaineensa ja ensivuosiensa suuret menes-tykset lepäsivät. Kymmenen vuotta sitäoli odotettu. Hän oli kirjoittanut sen kol-me kertaa ja se oli urakka, jota hän itse-


kin hämmästeli ja kauhisteli”, Meri kir-joittaa. Romaania odottelivat myös Suo-malainen puolue ja J. V. Snellman. jotkatoivoivat saavansa siitä poliittisen lyömä-aseen. Seitsemän veljeksen reseptiostatulikin Kivelle Suuri haaksirikko, jokajohti hänen mielenterveytensä lopulli-seen järkkymiseen ja ennenaikaiseenkuolemaan. Meri kuvaa oivallisesti sitäpoliittista ristiaallokkoa, johon Kivi ro-maaninsa kanssa joutui. Nuorfennomaa-neille ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-ralle kirjan karski kansankuvaus ei ollutmieleen; he olisivat halunneet unohtaakirjan vähin äänin. Silti he eivät voineetjättää sitä julkaisematta, olisihan se mer-kinnyt Kiveä aiemmin tukeneille puolue-pukareille heidän oman esteettisen tajun-sa kyseenalaistamista.

Romaani ilmestyi neljänä Novellikir-jaston vihkona, joista viimeisen jälkeensuomen kielen ja kirjallisuuden professoriAugust Ahlqvist esitti kuuluisan teilauk-sensa. Konservatiivista oikeakielisyyslin-jaa edustanut Ahlqvist oli jo ensimmäisis-tä runoista lähtien hyökkäillyt Kiveä vas-taan, joten hänellä ei ollut sinänsä mitäänuutta sanottavaa Seitsemästä veljeksestä.Meri korostaakin, ettei kyse ollut pelkäs-tään antipatiasta Kiveä ja tämän kirjaavastaan, vaan myös ilmiselvästi laskel-moitu poliittinen manööveri, jonka taus-talla olivat Suomalaisen puolueen sisäisetristiriidat. Nuorfennomaaneja vastaansuunnattu isku osui pahimmin syrjäänve-täytyvään ja valmiiksi kuilun partaallaroikkuvaan kirjailijaan. Kiven huumori jarealismi eivät sopineet kansallisromantii-kan elähdyttämille fennomaaneille, suu-rin osa kriitikoista asettui – kirjaa luke-matta – Ahlqvistin kannalle. Kukaan eialuksi uskaltautunut puolustamaan Kiveä.

SKS panttasi Seitsemää veljestä ja julkaisisen yksissä kansissa vasta kirjailijan kuo-leman jälkeen.

Ahlqvistin hyökkäykset rasittivat suu-resti Kiven tässä vaiheessa muutenkinheikkoa terveyttä, Helsingin-matkallajonka oli tarkoitus juhlistaa kirjan ilmes-tymistä hän päätyikin vuoteen omaksi.Kirjailijan taloudellinen ahdinko oli pa-himmillaan: teoksesta, jonka arvoon hänoli luottanut, hän sai mitättömän 700markan palkinnon. Velkojat juoksivatCharlotankin luona. Sitä paitsi Kivi tajusiitsekin pääteoksensa valmiiksi ja olevansatuotteliaimman kautensa päässä. Kirjees-sään Bergbomille hän vuodattaa tuntei-taan: ”Alakuloisella mielellä havaitsen,että se iloinen ja rohkea maailmankatsel-ma, joka tähän asti, huolimatta lukemat-tomista kivuista ja kärsimyksistä, on ainaasunut povessani, rupeaa jo synkistymäänja elämä ja tulevaisuuden toivo ei annaminulle enään yhtään huvitusta.”

Margaretaa työstäessään väsynyt ja sai-ras kirjailija jaksoi vielä kerran ponnistau-tua kauneuden maailmaan. Hyvästijätönja eron tunnelmissa liikkuvassa näytel-mässä esiintyy myös ”Kivelle ominainenvalkean liinan, tavoittamattoman rakkau-den, täyttymättömän onnen aihe”, Achtehuomauttaa. Säälimätön Ahlqvist tieten-kin teilasi näytelmän, mutta sen ilmesty-essä Kivi oli jo hänen sanojensa ulottu-mattomissa.

”Tietämisen tuskast pois”

Ahlqvistin hyökkäyksissä olisi ollut lujanitsetunnonkin omaavalla ihmisellä kestä-mistä. Kivelle paine oli liikaa: hän pakenialkoholiin, sairauksiin ja lopulta psykoo-siin.

KULTTUURIVIHKOT 43


Kiven psykoosi puhkesi syksyllä 1870,Charlotan ollessa ruoanlaittajana häissäpitäjän toisella puolella. Ihmisarkuudes-taan huolimatta Kivellä oli myös riippu-vaisia puolia. Yksinjäänti ja ”hylkäämi-sen” kokemus olivat hänelle liikaa. Hänlähti kutsumattomana vieraana hääta-loon, käyttäytyi psykoottisesti ja vietiinkotiin. Saman vuoden loka-marraskuunaikana hän saattoi sulkeutua huoneeseen-sa päiväkausiksi ja hokea ”Oihonnaa” ja”Gehennaa”, Runebergin Kuningas Fjalarinnaishahmon ja juutalaisen helvetin nimiä.Päänsärky ja ”veren rynkäys” päähän vai-vasivat kirjailijaa, hän ”pelkäsi aivoaan”.Skitsofrenian varhaisvaiheessa hypo-kondriset oireet kohdistuvat usein pään-seutuun. Joulukuussa seurasi uusi tuska-kohtaus. Seuraavan vuoden huhtikuussahänet toimitettiin Helsinkiin hoitoon.

Helsingin Uudessa klinikassa häntähoidettiin aluksi infektion ja psykoosinvuoksi. Mielenterveyden häiriö diagno-soitiin melankoliaksi, johon liittyi otak-suttavasti myös eriasteisia tajunnan häiri-öitä ja lieviä deliriööttisiä oireita.

Uudessa klinikassa ei kiinnitetty suu-rempaa huomiota hygieniaan. Kivi pelkä-si saavansa siellä verenmyrkytyksen.Mielenterveyspotilaiden hoito oli olema-tonta. Se koostui muun muassa erilaisistavoiteista ja kylvyistä. Silti 35 päivän hoi-tojakson aikana Kivi oli vielä kohtalaises-sa kunnossa. Hän ystävystyi nuoreentohtori Åströmiin. (Herkkä, runoudestakiinnostunut Åström osallistui Kivenhautajaisjärjestelyihinkin, mutta joutui1878 itsekin hoitoon.) Ystävien vierail-lessa Kivi saattoi olla kiihtynyt, muttapuhui kuitenkin selvästi ja järkeenkäyväs-ti. Hän ilmeisesti aavisteli loppunsa lä-hestyvän, sillä halusi testamentata ystä-villeen tavaroitaan.

Hoitojakson jälkeen Kivi siirrettiin La-pinlahden sairaalaan. Kaupunginsairaalaajohti ylilääkäri A. Th. Saelan, jonka edis-tykselliset ideaalit potilaiden inhimillisem-mästä kohtelusta olivat sortuneet määrära-hojen vähyyteen. ”Hoito” koostui passiivi-sesta huolenpidosta, eristämisestä ja alista-misesta. Pakkopaidat ja eristyskopit olivatyleisessä käytössä, hoitajakuntaan kuuluiluonnevikaisia ja väkivaltaisia tyyppejä.Psykiatrisessa sairaalassa oli enemmän van-kilaa kuin modernia sairaalaa muistuttaviapiirteitä. Kuvaavaa on, että ajan lääketiedenäki veren suhteiden kummittelevanpsyykkisten sairauksien takana. Myös poti-laiden pulssin mittausta pidettiin tärkeänä.

Saelan ei ilmeisesti kiinnittänyt erityis-tä huomiota uuteen potilaaseensa. Sään-nöllistä potilaspäiväkirjaa hän alkoi pitäävasta 1874, mutta joitakin sporadisiamerkintöjä hänen muistikirjoistaan onlöytynyt. Ne kuvaavat Kiveä aina her-mostuneeksi, itserakkaaksi ja kritiikkiäsietämättömäksi potilaaksi. Hän pelkäsitoistuvasti viimeisen omaisuutensa, Ed-ward Gibbonin Rooman valtakunnan tuhonpuolesta. Puhehalun menettäminen jayökastelu viittaavat skitsofrenialle omi-naiseen autismiin ja taantumiseen. Hänsaattoi olla viikokausia puhumaton javastata kysymyksiin vain ”kyllä” tai ”ei”.Eräässä merkinnässä todetaan Kiven ol-leen myös ”stark onanist”. Onaniaa pidet-tiin tuolloin mielisairauden aiheuttajana.

Samaan aikaan Kiven kanssa Lapinlah-dessa asui myös J. J. Wecksell, DanielHjort -näytelmän kirjoittaja, jonka loista-va kirjallinen tulevaisuus oli vaihtunutparantumattomaksi skitsofreniaksi. Kir-jailijoiden välillä ei kuitenkaan tiedetä ol-leen mitään yhteyttä.

Paljon huomiota on herättänyt ”Con-cordia-satan”, hokema jota Kivi toisti jat-kuvasti Lapinlahdessa. Se on nähty fen-nomaanien ohjelman negaationa, con-cordia viittaa kansalliseen yksimielisyy-teen jota Kiven mukaan ei ole. Suomalai-siin tukijoihinsa pettyneenä Kivi oli en-nen sairastumistaan yritellyt kaupitellatuotantoaan myös ruotsinkieliselle kus-tantamolle, siinä kuitenkaan onnistumat-ta. Hulluna hän oli tavallaan Suomenmolempien kielien ulkopuolella ja alkoikäyttää synkissä yksinpuheluissaan lati-naa.

Lienee selvää, ettei Lapinlahti tarjon-nut minkäänlaisia edellytyksiä Kiven kal-taisen potilaan parantamiseen. Hänetsiirrettiin parantumattomana TuusulaanAlbert-veljensä hoteisiin. Albert suhtau-tui Kiveen yliolkaisesti, suhteet kälyyn javeljen lapsiin olivat kuitenkin ongelmat-tomat. Achten vaikutelman mukaan rau-hallinen elämä olisi hieman lieventänytKiven psyykkisiä oireita. Ainakin hän pu-hui enemmän. Saelanin suosittelemillejärviuinneille häntä ei kuitenkaan saatu:kirjailija oli alkanut pelätä vettä.

Mielisairaisiin suhtauduttiin 1800-lu-vulla usein vihamielisesti. Tietämättö-myys lisäsi pelkoa ja vihaa, kovakourai-nen ja puutteellinen hoito oli yleistä sai-raaloissakin. Spekulaatiot siitä, sovelsikojuro Albert-veli samanlaisia metodeja,täytyykin nähdä aikakauden kontekstissa.

Ajan asenteista kertovat myös tuusula-laisten muistelmat kävelyretkellään ole-vaa, latinaa puhuvaa ”hullua Stenvallia”kivittävistä lapsista.

Selvempinä kausinaan Kivi tiesi lop-punsa lähestyvän. Loppuvuodesta 1872hän puhui seuraavasta joulusta viimeise-nään. ”Vaan minulla pojalla ei ole joulua.”Ennustus osui oikeaan: vuoden 1872 vii-meisenä päivänä hän pitkään kuumeiltu-aan menehtyi, oletettavasti keuhkokuu-meeseen tai muuhun vakavaan infektio-sairauteen.

Ahlqvist-Oksanen ei jättänyt Kiveärauhaan edes kuolemassa, vaan ilkkui si-kamaisessa muistorunossaan ”hullulle vii-nan juojalle”. Kuoleman jälkeen Kivenpuolestapuhujiakin alkoi ilmaantua, mut-ta hänen tuotantonsa asema pysyi ongel-mallisena vielä pitkään. Vasta 1900-luvunpuolella hän on noussut täyteen arvoon-sa, kenties rakastetuimmaksi suomalai-seksi kirjailijaksi, jonka laulujen lunnaatolivat järkyttävän kalliit. Kuten varsinai-sen Kivi-renessanssin alkuunpanija EinoLeino kauniissa muistorunossaan tiivisti:

”Syntyi lapsi syksyllä – / tuulet niinvinhasti vinkui – / tuult’ oli koko elämä, /nähnyt ei kesää, ei kevättä, / eli vain syk-systä jouluun.” •

Lähteet:

Luentomuistiinpanot Kari Sallamaan luentosarjal-

ta ”Hulluuden diskurssi”, keväältä 1998.

Kalle Achte: Syksystä jouluun. Keuruu 1982.

Aleksis Kivi: Teokset. Keuruu 1984.

Eino Leino: Kauneimmat runot. Helsinki 1961.

Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä. Keuruu

1973.

Kangasniemi (toim.): Suomalainen lääkärikes-

kus. Espoo 1990.

V. Tarkiainen: Aleksis Kivi. Juva 1984.

KULTTUURIVIHKOT 45

TEKSTI OLLI MÄKINEN

1950-luvun alussa syntynyt situationismi oli esteettis-poliittinen liike, jokahämmästytti myös muita vasemmistolaisia. Surrealismin haalistuessasituationistit kehittelivät jatkuvan vallankumouksen spektaakkelinsa.Situationistit halusivat katkaista automatisoituneen toiminnan ja palauttaaalkuperäisen luovuuden.

TAIDETTA, ANARKIAAJA SPEKTAAKKELEITA


uhreja myös siinä suhteessa, että he joutu-vat julkisuuden paljastavan katseen alle jamenettävät intimiteettisuojansa – eikä ku-kaan kysy heiltä lupaa.

Nojatuolikansalainen pystyy valitse-maan samaistuskohteensa, joka tarkoittaayleensä kanavavalitsijan napin painallustaja kannanottoa kurin ja järjestyksen puoles-ta. Mielenosoitusten järjestäjät puolestaansanovat tavoitteenaan olevan ylikansallis-ten järjestöjen kokousten lopettaminen.Siihen on kuitenkin vaikea uskoa, sillä se-hän merkitsisi lopulta oman tarpeellisuudenkieltämistä. 1970-luvulla Baader-Meinhof-ryhmän selitys olisi kelvannut: aktivistit ha-luavat pakottaa yhteiskunnan paljastamaanfasistiset kasvonsa. Itse asiassa tämä näke-mys pohjautui erittäin vakuuttavaan yhteis-kuntafilosofiseen argumentaatioon. 2000-luvulle tällainen vasemmistoideologia eienää kuitenkaan sovi, vaikka globalisaatio-mielenosoittajien toimissa on nähtävissä sa-manlaisia juonteita – tekojen tulkinta ja pe-rustelu on kuitenkin erilaista.

Dada ja surrealismi

Taide on itsessään anarkistista, se pyrkii ky-seenalaistamaan vallitsevia totuuksia. 1900-luku pursusi taiteen ismejä, jotka olivat toi-nen toistaan anarkistisempia. Ensimmäisenmaailmansodan jälkeiset avantgardeliikkeetolisivat halunneet maailmanpalon jatkuvanja pyyhkivän tieltään koko porvarillisen te-kopyhyyden. Kieli, uskonto, logiikka, tai-de, yhteiskunta, tavat ja instituutiot – kai-ken olisi tuhouduttava, jotta ihmiskuntavoisi aloittaa elämän puhtaalta pöydältä.

Dadaistien ohjelma tuntuu jälkeenpäinymmärrettävältä, kun ajatellaan, miten täy-dellistä tuhoa sota oli saanut aikaan tietynikäluokan keskieurooppalaisten nuorten ri-veissä. Dada ei hyväksynyt minkäänlaistapoliittista ideologiaa, vaikka sen ja anarkis-min välillä oli selvä yhteys. Anarkismin pe-rusteisiin kuuluva täydellinen individualis-mi viehätti taiteilijoita.

Pohjoismaat olivat ilmeisesti liian kauka-na, jotta nopeasti ohi kiitävä dada olisi löy-tänyt täältä pesäpaikkoja. Anarkismi kiin-nosti sen sijaan skandinaaveja: Stig Dager-man ja monet muut ruotsalaiset taiteilijatjäivät Espanjan sisällissodan, anarkismin jasyndikalismin lumoihin. Dagerman kirjoittivuonna 1946: ”Ainoa psykologinen mah-dollisuus neuroottisessa maailmassa, jossapoliittisten rakenteiden paino saa yksilöthorjumaan, on pirstoa jättiyhteisö pieniinyksilöllisiin toistensa kanssa yhteistyötä te-

keviin itsenäisiin yksikköihin.” Julistus voi-taisiin liittää suoraan tämän päivän EU:ta jamonikansallisia yrityksiä ja organisaatioitavastustavien anarko-aktivistien kotisivulle –tai postmodernin verkostoitumisideologianpuheenvuoroihin.

Dada vältti sitoutumista vasemmistolai-suuteen: kurinalainen ideologinen työ eikiinnostanut taiteilijoita. Spektaakkeleidenluojana dada oli edelläkävijä – liikkeen pe-ruspilareina olivat julkiset ”julistukset” japoikkitaiteelliset tilaisuudet. Dadaismi sor-tui kuitenkin omaan mahdottomuuteensa.Kun keskiluokkainen yleisö alkoi kiinnos-tua siitä, oli sen loppu edessä. Siitä oli tullutinstituutio.

Dadan muistoa voidaan kunnioittaa yri-tyksellä määritellä sitä. Ranskan kielelläsana merkitsee puuhevosta, venäjäksi se onkyllä-kyllä. Pariisilainen performanssiesitysmuuttui tosi-dadaksi, kun yleisö lopetti to-maattien ja kananmunien heittämisen näyt-tämölle ja alkoi viskoa taiteilijoita kyljyksil-lä. 1970-luvulla olisimme voineet kuvatayleisön reaktiota ja esitystä sanoilla ”tämäon tosi-punkkia”.

Avantgarden tuho oli siinä, että sen tuot-teet muuttuivat hyödykkeiksi ja kauppata-varoiksi. Itse mieletön performanssiesitysuinui aikansa; vasta moderni informaatio-yhteiskunta ja mediakulttuuri näyttää teh-neen siitä hyödykkeen, jossa sen esiintyjätovat kansainvälisten mediajättien mitättö-miä pelinappuloita. Toimija ei ehkä olekaanvoittaja, vaan potin korjaa vasta sen kaupal-listaja. Kuvien ja tekstin lisäksi tuottajat al-kavat hyödyntää aktivisti-lookia, vaatteita,kampauksia, musiikkia, tuoksuja ja fiktiivi-siä kertomuksia elokuvina ja muistelmina.Che-romantiikka on aina purrut.

Surrealismi oli dadan jatke. Surrealistitkannattivat myös täydellistä individualis-mia ja vastustivat älyllistämistä – he ikäänkuin näkivät modernismin kohtalon edes-sään. Surrealismin suuri nimi Andre Bretonvaati, että kaikki keinot tuli valjastaa per-heen, uskonnon ja isänmaan tuhoamiseksi.Surrealismi muuttui nopeasti eräänlaiseksinäkökulmaksi todellisuuteen, ja sen keula-hahmoiksi kohosi myöhemmin menesty-neitä taiteilijoita. Surrealistinen unikuvastoja symboliikka ei kuitenkaan tarjonnutpohjaa suurten spektaakkeleiden järjestämi-seen. Liike kaatui loppujen lopuksi johta-jansa (Breton) despoottisiin otteisiin – aat-teena surrealismi jäi elämään ja se näkyi yk-sittäisten taiteilijoiden tuotannossa.

ikä on vaihtoehtoliikkeen protes-tiaktion syvin olemus? Kumpi ontärkeämpää, itse toiminta vai sen

seuraukset? Tämän kysymyksen voisi hyvinesittää terroristi- ja vaihtoehtoliikkeille, sil-lä median täysin valtaamassa nyky-yhteis-kunnassa niiden asema, toimintakeinot ja -mahdollisuudet ovat muuttuneet radikaalis-ti. Vaikka Rote-Armee-Fraktionin johtajillaAndreas Baaderilla ja Ulrike Meinhofillaoli raflaavat toimintatavat ja hurja julkisuu-dennälkä, olivat terroritekojen takana kui-tenkin selvät poliittiset päämäärät. He ha-lusivat luoda vallankumouksellisen tilan-teen paljastamalla yhteiskunnan fasistisetkasvot. Yes Men -liike sitä vastoin onnistuisaavuttamaan valtavan määrän julkisuuttajärjestämällä Tampereella valeluennon – tä-män ”keisarin uudet vaatteet” -tilaisuudentärkein anti järjestölle itselleen on todennä-köisesti ollut jekun onnistuminen ja itse jul-kisuus. (Tohtori Hank Hardy UnruhinTampereen esitelmä osoitteesta http://www.theyesmen.org/finland/.) Koko jippoolikin ehkä vain tekemistä tekemisen vuok-si.

Eksistentialistiset ja anarkistiset liikkeetovat aina lyöneet päänsä käsitteellistämisenportinpieleen. Kun ne ovat taistelleet yh-teiskunnan ja taiteen instituutioita vastaan,ovat ne joutuneet myös selittämään omaatoimintaansa – ja muuttuneet nopeasti is-meiksi ja instituutioiksi. Samalla nämä liik-keet ovat julistuksillaan ja tempauksillaanpyrkineet estetisoimaan omaa tekemistään.

Nyt kun me olemme mediakuluttajinaentistä enemmän vieraantuneet alkuperäi-sestä kokemuksesta, olemme muuttuneetkoko maailman kattavaksi kollektiiviseksijättiyleisöksi – istumme globaalissa teatte-rissa ja koemme intohimoja olohuonekat-somostamme käsin. Anarkistiset vaihtoeh-toliikkeet ovat tajunneet omat mahdolli-suutensa; mielenosoitusten järjestäjät ovatmuuttuneet maailmanluokan teatteriesitys-ten tuottajiksi. Ideologia on vain yksi sivu-juonne, tärkeämpää on kokonaisuus, johonkuuluu sopiva määrä verta, pidätyksiä, pala-neita autoja ja ryöstettyjä kauppoja. Kyy-nelkaasun haju tarttuu vaatteisiin ja lasinsi-rut narskuvat saappaiden alla.

Mikäli menisimme yli sovinnaisuudenrajojen, voisimme kutsua New YorkinWorld Trade Centerin tuhoamista vuositu-hannen karmeimmaksi spektaakkeliksi, Aa-vikkosotaan ja Estonian uppoamiseen ver-rattavaksi näytelmäksi. Koko tapahtumanspektaakkelimaisuus on tietenkin tiedotus-välineiden luoma, varsinaiset aktöörit ovat

M

KULTTUURIVIHKOT 47

Situationismi ja punk

Situationismi on tässä suhteessa paljonmielenkiintoisempi ilmiö. Se oli alusta läh-tien täysin esteettis-poliittinen liike, jokahämmästytti myös muita vasemmistolaisia.Liikkeen nimen lopussa oleva -ismi on har-haanjohtava – itse he kutsuivat veljeskun-taansa situationisteiksi.

Liike syntyi vuonna 1952, kun Situatio-nistinen Internationaali perustettiin, ja hau-tajaissanat lausuttiin saman organisaationlopettajaisissa kaksikymmentä vuotta myö-hemmin.

Situationistit viettivät kulta-aikaansa Pa-riisin vuoden 1968 opiskelijamellakoissa.Sen jälkeen liike alkoi rappeutua. Liikkeenyksi tunnuslauseista mellakoiden keskelläoli, että ”ihmiskunta ei ole onnellinen en-nen kuin viimeinen byrokraatti on hirtettyviimeisen kapitalistin suoliin.” Situationistittekivät siis myös pesäeron kaikenlaisiinneuvostomaailman instituutioihin ja taide-suuntiin sosialistinen realismi mukaan lu-kien.

Miten situationistit siten toteuttivatspektaakkelinsa? Ne muodostuivat ennenkaikkea jatkuvasta vallankumouksesta, sendynamiikasta. Situationistit pitivät esikuvi-naan työläisten neuvostoja, spontaanejakollektiiveja, joita oli muodostunut ikäänkuin ”automaattisesti” eri vallankumoustenvilskeessä.

Situationistit halusivat katkaista automa-tisoituneen toiminnan ja arjen rutiinit ja pa-lauttaa alkuperäisen, todellisen luovuuden.Luovuus kuului massoille, joista he halusi-vat vapauttaa yksitäiset yksilöt ja muuttaaheidät toimijoiksi. He uskoivat tekniikkaanja sen vapauttavaan voimaan – sen avullavoitaisiin vapautua palkkaorjuudesta. Tot-tumusten hierarkiat tulisi murskata, ja tämäkoski yhtä hyvin politiikkaa, taidetta, työ-ja perhe-elämää kuin sukupuoliaktiakin.

Situationistien hienoin spektaakkeli olikuitenkin urbaani liike. Kävely kaupunginkadulla on itseilmaisua. Kaupungin suun-nittelu ja sen fyysinen toteutus antaa toimi-jalle tietyt mahdollisuudet, joiden puitteis-sa hän voi tehdä valintoja. On siis olemassaliikkumisen mahdollistamia paikkoja jakieltoja, mutta liikkuja myös muokkaa jajärjestää niitä uudelleen. Tällaisten ajatus-ten takana täytyy olla eksistentialistinen fi-losofia, mutta jos siitä tehdään leikkiä ja va-rustetaan toimija kovalla tahdolla, olemmeyhtäkkiä tietokonepelien maailmassa.

Punk oli dadaismin ja situationisminjoutsenlaulu. 1970-luvun puolivälissä Eng-

lanti vaikeroi rakennemuutosten, työttö-myyden, lakkojen ja vuodesta 1979 lähtienMargaret Thatcherin kourissa. Jätteet mä-tänivät kaduille, kokonaisia teollisuuskau-punkialueita suljettiin. Punk-musiikin täytyiolla eräänlainen hätähuuto, nuorten kylläs-tymisin ilmaus: ”[Sex] pistolsit olivat neljälontoolaista kidiä, jotka perustivat bändin’täydellisen ja absoluuttisen’ kyllästyneisyy-den takia.”

Miksi nuoret lähtevät tänä päivänä liik-keelle, mikä oli Göteborgin mellakoidensyy, mihin ideologiseen perustaan protestitpohjautuivat? Onko heillä jonkinlainen yh-teys punk-ideologiaan? Punk oli suuri spek-taakkeli, se oli monessa suhteessa anti-mu-siikkia, anti-pukeutumista, anti-esiintymistäja jopa poliittista anti-politiikka. Ja ennenkaikkea punk oli anarkistista dadaa.

Punk-aktöörit pukeutuivat kuin sotaan,halusivat provosoida ja sekoittaa taiteen jajokapäiväisen elämän rajat, he halusivatshokeerata ja shokeerata eivätkä pitäneettaiteellista osaamistaan ensisijaisen tärkeä-nä.. Punk yhdisteli taitavasti ja epäsovin-naisesti yhteen sopimattomia asioita – seloi taidetta ristiriidan avulla. Punkissa tois-tui kuitenkin kaikkien oppositioliikkeidenpelkäämä tilanne: ne joko vaietaan kuoli-aiksi, tai sitten ne nousevat laajaan tietoi-suuteen. Ja tällöin niistä tulee hyväksyttyäkäytäntöä ja kulttuuria – täytyy perustaauusi punk. Tässä on siemen nuorisokulttuu-rin jatkuvalle uusiutumiselle. •

Lähde: Helena Sederholm, Intellektuaalista

terrorismia. Kansainväliset Situationistit 1957–72

(Jyväskylän yliopisto 1994, Jyväskylä studies in the

arts, 44).


TULEVAISUUSON MERKITTYM A R G I N A A L I I N

Etnofuturismi pyrkii yhdistämään suomalais-ugrilaista mytologiaa postmoderniin ajatteluun.Suuntauksen uranuurtajan, professori KariSallamaan mukaan se on elämänfilosofia, jossakeskeistä on vastamyyttien luominen länsimai-selle Logoksen (järjen) palvonnalle.

TEKSTI VILLE ROPPONEN

KUVITUS MARKKU SIPI

tnofuturismi on uusi esteettis-filosofinen suuntaus, jokapyrkii edistämään kaupunkikulttuurin syntymistä pienillesuomalais-ugrilaisille kansoille. Tavoitteena on yhdistäävanha ja uusi kulttuuri: mytologia, folklore ja kirjallisuudenkansalliset ainekset, sekä postmodernin ajattelun paras osa.

Etnofuturismissa futurismi ei niinkään viittaa moder-nistiseen Filippo Marinettin ja Vladimir Majakovskinfuturismiin, vaan yksinkertaisesti tulevaisuuteen. In-ternetin tarjoamilla mahdollisuuksilla on keskeinen sija

Kari Sallamaa.

E

KULTTUURIVIHKOT 49

etnofuturismissa. Ajatussuunta voi tarjotaideoita myös suomalais-ugrilaisen valta-kulttuurin jäsenille.

”Etnofuturismi pyrkii olemaan vasta-kulttuuria keskustan kulttuurille. Yhtätärkeää kuin on biodiversiteetti, on myöskulttuurinen ja etninen diversiteetti. Et-nofuturismi toimii kielellistä ja kulttuuris-ta köyhtymistä vastaan. Kielen kautta ra-kentuu pitkälti myös identiteetti”, sanooaihetta Suomessa kehitellyt Oulun yli-opiston kirjallisuuden professori KariSallamaa.

Unicefin ja Worldwatch-instituutinpessimistisimpien arvioiden mukaan maa-ilman noin 6000 kieltä saattavat seuraa-van vuosisadan aikana huventua 150:een.

”Tätä taustaa vasten on tärkeätä, et-temme hyväksy ajatusta jonkin kielenkuolemasta”, Sallamaa tähdentää. ”Kan-sainvälinen vaikutus lisääntyy koko ajan.On tiedettävä maailmanlaajuisesta kult-tuurista, mutta samalla on oltava syvästisuomalainen. Tähän liittyy paikallisuu-den arvostus.” Sallamaan mukaan etnofu-turismi on siinä mielessä poliittista, ettäse suuntautuu neokolonialismia, ekolo-gista riistoa ja filosofista imperialismiavastaan.

Etnofuturismin historia I:Synty ja kasvu

Etnofuturismin alku ajoittuu 1980-luvun lo-pun Viroon. Joukko nuoria runoilijoita jakriitikoita perusti Hirohall-ryhmän, jokapian järjestäytyi yhdistykseksi nimeltä EestiKostabi $elts (amerikanvirolaisen postmo-dernin taiteilijan Kalev Kostabin mukaan).Dollarin merkki oli provokaatio ja merkitsi,ettei taiteilijalle ole häpeäksi ansaita rahaa.Vuonna 1989 runoilija Karl-Martin Sini-järv keksi nimen ryhmän taiteelliselle oh-jelmalle. Alettiin määritellä etnofuturismia.Kirjoitettiin manifesteja. Varsinkin runoilijaKauksi Ülle jatkoi idean kehittelyä. Post-modernin ajattelun – intertekstuaalisuuden,simulaation, tyylisekoituksen ja pastissin –yhdistäminen vanhaan perinteeseen näh-tiin tärkeänä. Internetiä arvostettiin media-na, jota ei voi kontrolloida. Hirohallin toi-minta kuihtui pikkuhiljaa, mutta 1990-lu-vun puolivälissä osa toisen kirjailijaryhmänEesti Noorte Autorite Kondisin jäsenistäkiinnostui etnofuturismista.

Kansainväliselle tasolle etnofuturisminousi 1994, jolloin Eesti Kostabi $elts

järjesti Tartossa Venäjän sukukansojennuorille taiteilijoille suunnatun etnofutu-ristisen kongressin. Komilaiset, marilaisetja erityisesti udrmurtialaiset nuoret taitei-lijat innostuivat. Nykyään Udmurtiassalähes kaikki nuoret taiteilijat ovat etnofu-turisteja. Tasavallan lipun myyttisen lin-tumies-aiheen mukaan suunnitellutKuchiran Juri on yksi innokkaimpia, hä-nen johdollaan on Udmurtiassa järjestet-ty jo seitsemän etnofuturistista festivaa-lia. Viime aikoina etnofuturismia on teh-ty tunnetuksi myös Venäjän turkinsukuis-ten kansojen keskuudessa.

Etnofuturistien aikaansaamista konk-reettisista toimista tärkeä on myös niinsanottu liiviläisyyden renessanssi. Jokuolleeksi julistettu kieli ja sen käyttö onpuhallettu henkiin.

”Konkreettisuus on tärkeää. Etnofutu-rismi pyrkii olemaan käytännön filosofi-aa”, Sallamaa sanoo. Itse hän kiinnostuiaiheesta Jyväskylän fennougristikongres-sissa 1995, kun virolaisen ryhmän kriitik-kojäsen Piret Viides esitteli ilmiön peri-aatteita. Sallamaa oli pitkään etsinyt teo-reettista viitekehystä suomalaisugrilaistenkirjallisuuksien vertailevalle tutkimuksel-le. Vuodesta 1996 Sallamaa on ollut mu-kana etnofuturistisessa liikkeessä. Hän onkehitellyt etnofuturismin filosofiaa ja et-sinyt ajatussuunnalle esivaikuttajia.

Etnofuturismin historia II:Kantaisät

”Etnofuturismi on elämänfilosofiaa. Sen voiliittää samaan linjaan länsimaisen rationa-lismin kritiikin kanssa. Tämä ei merkitsejärjen hylkäämistä kokonaan, mutta yksi-puolinen luottaminen siihen on ekologises-ti ja kulttuurisesti tuhoisaa.”

Sallamaan mukaan etnofuturismissanousee esiin tietoisten vastamyyttien luo-minen dominoivalle länsimaiselle ajatuk-selle, Logoksen palvonnalle. Etnofuturis-mi voi liittyä Robert Youngin ”valkoisenmytologian” kritiikkiin, mitä on harjoi-tettu postkolonialismin, Edward Saidinorientalismin ja Vilnan juutalaisgetostaperäisin olleen Emmanuel Levinasin etii-kan valossa. Kielen logosentrismi onmyös etnosentrismiä, kuten Algerian juu-talaisen Jacques Derridan grammatolo-gia osoittaa.

Etnofuturismin kannalta tärkeitä ajatuk-sia on kehitellyt kirjailija Jaan Kaplinski.

Hän piti Tampereen filosofisymposiumis-sa vuonna 2001 esitelmän ”Jos Heideggerolisi ollut mordvalainen”. Kaplinskin mu-kaan filosofit ovat kyllä puhuneet paljonkielestä, mutta useimmiten kielestä sinän-sä, eivät konkreettisista kielistä. Kieliä janiiden rakenteita ei ole pidetty olennaise-na. Länsimaista filosofiaa on kehitettyklassisten kielten, kreikan ja latinan jasuurten länsieurooppalaisten kielten ra-kenteen pohjalta, mutta tuskin lainkaansuomalaisugrilaisten kielten piirissä. Kie-len rakenne kuitenkin muovaa ajattelun jatietoisuuden rakenteet. Tähän on kiinnit-tänyt huomiota esimerkiksi FriedrichNietzsche teoksessaan Jenseits von gut undböse (Hyvän ja pahan tuolla puolen). Nietz-schen mukaan uralilais-altailaiset kieletpoikkeavat merkittävästi indogermaanisis-ta kielistä – ensin mainituissa kielissä eiesimerkiksi ole kieliopillista sukupuolta.Siksi maailmankatsomuksen ja todellisuus-kuvankin täytyy muotoutua toisin. Sa-mantapaisiin tuloksiin ovat tulleet muunmuassa William Humboldt ja Edward Sa-pir intiaanikielten tutkimuksessaan. Kieliäei tietenkään voi täysin erottaa toisistaan,lainoja on yleensä paljon. Puhdasoppisuu-desta ei ole kysymys.

Kaplinskin mukaan suomalaisugrilaisetkielet ovat konkreettisempia kuin indoeu-rooppalaiset. Suomalaisugrilaisissa kielissäon runsaasti onomatopoeiaa. Yläkäsitteitäon vähän. Alkiot määrittävät joukon, eitoisin päin. Suomalaisugrilaisia kieliä lei-maa fenomenologinen nominalismi. Asioi-den välillä ei ole selviä rajaviivoja. Myös-kään tiedostetun ja tiedostamattoman vä-lillä ei ole selkeätä rajaa. Suomalaisugrilai-sissa kielissä asiat ovat sumeita. Olisiko suo-malaisugrilaisten kielten pohjalta kehitet-ty filosofia siis erilaista kuin indoeuroop-palainen?, Kaplinski kysyi.

Kari Sallamaa nostaa keskeiseksi etno-futurismin esiajattelijaksi virolaisen kir-jailijan Uku Masingin (1909–1985). Laa-jassa tutkielmassaan Taevapödra rahvastemeelest, ehk juttu boreaalsest hoiakust (Taivaan-peuran kansojen ajattelusta, eli puhetta pohjoises-ta asennoitumisesta) Masing lähtee liikkeelle”standardikeskieurooppalaisen” (SAE –Standard Average European – BenjaminLee Whorfin termi) ajattelutavan kritii-kistä. Sitä leimaa yleisinhimillisyyden ku-vitelma, jonka mukaan kaikki keskuksissakeksitty olisi saatava normiksi yli maan-piirin. Masingin mukaan biologia, talous


ja filosofia liittyvät kiinteästi yhteen kolo-nialistisessa ajattelussa. Rasistiset ideatMasing liitti kapitalismin historiaan. Hä-nelle kapitalismi oli sodan ja ryöstämisenideologiaa, jonka niin sanottu vapaa kil-pailu oli lähinnä sosiaalidarvinistista ”kaik-kien sotaa kaikkia vastaan”. Masingillemyös kommunismi oli yksi riiston muoto.

Vaihtoehdoksi ja toisinajattelun poh-jaksi Masing tarjoaa kansansatuja jamyyttejä. Hän asettaa jyrkästi vastakkainindogermaanisen ja boreaalisen eli poh-joisen ajattelun osoittamalla ironisesti,että indoeurooppalaisten satujen kaavanaon Tuhkimuksen, halvan sankarin, sosiaa-linen nousu ylempään kastiin. Koko kos-mos palvelee tätä ”tahtoa valtaan”. Jopaeksistentialismin kohtalokas tunnus”maailmaan heitetty” edustaa samaa aja-tusrataa: yksinäinen miessankari tekeeitse itsensä. Pohjoiset heimokulttuurit ei-vät Masingin mukaan tunteneet sotaa.Konfliktit ratkaistiin kilpalaulannoin, ka-levalaiseen tapaan.

Normatiivisen keskuksen ajattelun jakastisysteemin vastapainoksi Masingasettaa pohjoisen suku- ja klaanijärjestel-män, jossa eläimet eivät ole apulaisenasemassa, vaan läsnä ikuisesti palaavinatoteemeina ja samastumiskohteina. Indo-eurooppalaisen kausaalis-finaalisen, syy-suhteisiin perustuvan ja päämäärään täh-täävän juonen sijasta ugrilaisessa sadussaja myytissä ei ole loogista juonta, vaan toi-minta on motivoimatonta ja sattumanvarai-selta tuntuvaa. Indogermaanisen ja boreaa-lisen ajattelun erona on Masingin mukaanmyös ontologia. Edelliselle on olemassayksi absoluuttinen ”todellisuus”, jälkimmäi-sille niitä on monta, vähintään kolme (tai-vas, maa ja alinen), joiden välillä uralilainensamaani liikkuu tietoa hakiessaan.

Masing on kirjoittanut myös kielifiloso-fisista aiheista. Hänen mukaansa suoma-laisugrilaiset kielet mahdollistavat synteet-tisen maailmankuvan, jossa asioita ei ero-teta jyrkästi toisistaan. Tämä tulee lähellekomilaisen filosofin Kallistrat Zakovin(1866–1926) muodostelemaa filosofista li-mitismiä, jossa tavoitteena on kokonais-valtaisuus. Taiteen, uskonnon ja tieteen javäliset keinotekoiset rajat katoavat.

Saamelaisen papin ja monitieteilijänLars-Leevi Laestadiuksen (1800–1861)filosofinen pääteos Dårhushjonet (Hulluin-huonelainen) voi myös antaa aineksia etno-

futurismiin, Sallamaa selvittää. Laestadiuskäsittelee pohjoisen ihmisen psykologiaaja ruumista sekä korostaa ekstaasia ener-gian ja muutoksen lähteenä.

Sallamaa on suunnitellut kirjoittavansaetnofuturismin filosofiasta kokonaisenteoksen, jossa kehittelisi ideoita pidem-mälle ja pyrkisi rakentamaan synteesiä eriajattelijoiden välille.

Taiteilija, yhteisö ja myytti

Venäjällä pienet suomalais-ugrilaiset kult-tuurit ovat joutuneet vasten isovenäläistäkulttuurihegemoniaa. Pohjoismaissa saame-laisuus on konfliktissa valtakulttuurien, myössuomalaisuuden kanssa. Pienten kansalli-suuksien kohdalla yhteisöllisyys korostuu.

”Nuorissa kansallisissa kulttuureissataiteilija on usein enemmän yhteisönsäedustaja, vaikka tämä on tietenkin kon-teksti-sidonnaista”, Sallamaa sanoo.

Etnofuturistien kolmannessa maail-mankonferenssissa Tartossa vuonna 1999Sallamaa puhui, että uralilaiset myytitvoidaan asettaa modernia individualismiavastaan. Individualismin, ja sen taiteelli-sen ilmentymän nerokultin, pimeänäpuolena on hänen mukaansa itsekeskei-syys ja omariittoisuus, joka latistaa ja ka-ventaa elämää, yksipuolistaa merkityssi-sältöjä ja saa piittaamattomaksi muita ih-

misiä sekä yhteiskuntaa kohtaan.”Yhteisöllisyyden ei tarvitse olla ristirii-

dassa yksilöllisyyden kanssa”, Sallamaa sa-noo. Arkaaisessa yhteiskunnassa kuuluttiinkiinteästi yhteisöön ja etnokseen. Salla-maan mukaan modernin ihmisen dilem-man, autenttisuuden ja alkuperäisen yk-seyden kadottamisen, syynä on moderni-saation luoma tietoisuus ihmisen epäva-kaudesta historiassa ja maailmassa. Yksimahdollisuus pyrkiä palauttamaan tätä yk-seyttä on kehittää kosmista energetiikkaaetnofuturismin kaltaisen filosofian kautta.

Onko kysymyksessä siis kuitenkin pa-luu myyttiin, mahdollisuuteen rakentaayhteinen identiteetti ja maailmankuva?Esimerkiksi ranskalaisten filosofien La-cou-Labarten ja Nancyn mukaan länsi-maisen kulttuurin pakkomielteenä on ol-lut halu palata juurilleen ja synnyttää it-sensä uudelleen ”ihmisyyden ja ihmis-kunnan kohtalona”. Tällaiseen kaikenkat-tavuuteen etnofuturismi ei kuitenkaanpyri – päinvastoin. Etnofuturismi näyttääpoikkeavan olennaisesti länsimaisesta ta-vasta rakentaa myyttiä: se on määrittele-mätön ja jatkuvasti muuntuva kriittinenajatussuunta, joka painottaa kulttuurisenmarginaalin tärkeyttä. Ehkä etnofuturis-min voisi nähdä jonkinlaisena keskeytet-tynä myyttinä, jossa olennaista on pyrki-mys synteesiin.

KULTTUURIVIHKOT 51

Esteettisesti etnofuturismi voidaan Sal-lamaan mukaan asettaa originaliteetinmyyttiä ja länsimaista laji- ja genrekaano-nia vastaan. Mitään alkuperäisyyttä eiole, vaan kaikki on lainaa, jo olemassa ol-lutta puhetta, diskursseja, joita kierräte-tään. Myös tässä etnofuturismi yhtyypostmoderniin ajatteluun.

Suomalainen renessanssi?

Mitä etnofuturismi voi antaa suomalais-ug-rilaisen valtakulttuurin ihmiselle, esimerkik-si suomalaiselle?

”Etnofuturismi ei halua olla selkeästirajattu tai määritelty. Sekä kansallisestiettä yksilöllisesti kukin saa kehittää sitäomaan suuntaansa”, Sallamaa painottaa.

”Myös valtakulttuurin taiteilijat voivatolla etnofuturisteja, jos he käyttävät et-nofuturistisia aiheita. Suomessa monellataiteilijalla on tämän tyyppisiä ideoita.Nykymusiikissa löytyy etnofuturismia:Värttinä, CMX, Angelin tytöt, WimmeSaari, Kimmo Pohjonen ja Ilpo Saasta-moisen Velho-oopperatrilogia. Suomalai-sessa kirjallisuudessa on paljon edeltäjiä.Ensimmäisenä tulee Kalevala – siinä men-neisyydestä luotiin tulevaisuutta. Se olifennomaanien projekti poliittisen ja kult-tuurisen Suomen rakentamiseksi. EinoLeinolla ja P. Mustapäällä on etnofutu-ristisia teemoja. Äskettäin kuulin Jari Ha-losen puhuvan ja ajattelin, että mieshän

puhuu silkkaa etnofutua. Pidän myös OlliHeikkosen Jakutian aurinko -runokokoel-maa etnofuturistisena.”

Sallamaan mielestä myös niin sanottumurrebuumi on yksi merkki etnofuturis-min rantautumisesta Suomeen. Murteidenarvostus on noussut, ja on tullut esiin mur-teilla kirjoittavia kirjailijoita. Rosa Likso-min rinnalle on noussut Heli Laaksonen.Venäjän sukulaiskansojen tukeminen eiSuomessa kuitenkaan ole samalla tasollakuin Virossa. Kovin moni ei välttämättäedes tunne suomalaisugrilaisia kulttuureitaViroa ja Unkaria lukuun ottamatta.

”Suomalaisten pitäisi tukea suomalais-ug-rilaisia kansoja. Myös stereotypioita esimer-kiksi saamelaisista tulee vastustaa”, Sallamaasanoo.

”Suhtaudun myönteisesti globalisaatio-kriittiseen liikkeeseen. Sillä on toki eri pai-notukset, mutta se on osa samaa kokonai-suutta kuin etnofuturismi.”

”EU:ssa on paljon hyvää, mutta on oltavakriittinen EU:n vision suhteen. Viime aikoi-na on luotu muureja eri Euroopan osien vä-lille. On oltava tarkka yhdenmukaistamis-pyrkimyksiä kohtaan.

Viime aikoina Sallamaa on kehitellytkosmofuturismin käsitettä. Hänen mieles-tään etnofuturismi soveltuisi hyvin kaikillealkuperäis- ja vähemmistökansoille. Nevoisivat tehdä siitä oman sovelluksensa,jonka avulla pystyisivät vahvistamaanidentiteettiään ja vastustamaan valtakult-

tuurien hegemonia-ajattelua.”Pariisissa 2001 pidetyssä kollokviossa

Väli-Amerikan intiaanikulttuureja tutkivaJean-Leo Leonard totesi etnofuturisminmuistuttavan Meksikon Chiapasin osavalti-on zapatistisen intiaaniliikkeen periaatteita.Samantyyppisiä ideoita on nyt ympäri maa-ilmaa. Tässä on vain annettu ideoille nimi.” •

Lähteet:

Kari Sallamaan haastattelu Kiasman kahvilassa

31.1.2003.

Kaplinski, Jaan: ”Jos Heidegger olisi ollut

mordvalainen”.

www.jaan.kaplinski.com/philosophy/

ugrimugri.html

Lacoue-Labarthe, Philippe &Nancy, Jean-Luc:

Natsimyytti. Tutkijaliitto 2002.

Sallamaa, Kari: ”Etnofuturismin filosofia suoma-

lais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana”.

www.suri.ee/etnofutu/3/doc/salla-sm.html

Sallamaa, Kari: ”Uku Masing as The Pioneer of

Etnofuturism”. www.suri.ee/etnofutu/vanaisad/

masing/sall-uku.html

Sallamaa, Kari: “Etnofuturism and Cosmofuturism

– about The Further Development of Our

Philosophy”. Art 3/2002

Sallamaa, Kari: “Pohjoisen filosofian mahdolli-

suus”. Teoksessa Tunturista tupaan. Pohjoiset

identiteetit ja mentaliteetit 2( toim.

Tuominen&Tuulentie&Lehtola&Autti). Kustannus

Puntsi 1999.


TEKSTI JOSEF HASLINGER

ANTISEMITISMISTÄ, EUROOPASTA

JA UUDESTA HERRAKANSASTA

itä tekemistä minulla on Euroopan juutalaisten joukko-murhan, shoahin, kanssa, enhän minä ollut sen tapahtues-sa vielä syntynytkään? Kysymys vaikuttaa ensi silmäyk-

Wienissä eli viime vuosisadan alussa 200 000 juutalaista. Ny-kyään heitä on noin 10 000. Näistä lauseista edellinen on sellaise-naan mitäänsanomaton ja melko kiistanalainenkin lausuma ja kiin-nostaa korkeintaan antisemiittejä tai tutkijoita, jotka jäljittävät Itä-valta-Unkarin keisarivallan aikaisia historiallisia väestövirtoja. Kan-sainvaelluksissa liikkuvat olivat tuolloin niin kuin nytkin enimmil-tään pakolaisia. He pakenivat monarkian itä- ja koillisosissa riehu-via pogromeja ja sortoa. Pakolaisten lisäksi liikkeelle oli lähtenytmyös niitä, joita veti puoleensa eurooppalainen suurkaupunki, jol-lainen Wien tuohon aikaan oli. Yli puolet Wienin asukkaista olivuosina 1880–1910 muualta muuttaneita. Suurin yksittäinen ryh-mä, noin neljäsosa näistä kaupunkiin muuttaneista oli lähtöisin Böömis-tä ja Määristä. Mitä selvemmin muualta tulleet erottuivat kieleltään,ulkonäöltään ja kulttuuriltaan saksankielisestä enemmistöstä, sitävoimakkaampi oli heihin suunnattu sulauttamispaine. Se kohdistuiennen muuta slaavilaisiin kansoihin lukeutuviin ja niihin, joita kut-suttiin itäjuutalaisiksi. Heidän oli parasta ottaa lusikka kauniiseenkäteen ja alkaa käyttäytyä kunnon katolisten itävaltalaisten tavoin.

Vuosituhannen vaihteen Wienin 200 000 juutalaisen joukossaoli monia, jotka olisivat väittäneet vastaan, jos heitä olisi sanottujuutalaisiksi. Juutalaisvastaisuus lisääntyi kaiken aikaan, mutta heillä– etenkään niillä, jotka olivat omaksuneet antisemitismin osaksiomaa maailmankuvaansa – ei ollut aavistustakaan siitä, että heidätpakotettaisiin pian rahoittamaan koko omaisuudellaan heidän it-sensä karkottamiseen ja murhaamiseen erikoistunut kansallissosia-listinen malliosasto, Adolf Eichmannin johtama ”Wienin juutalais-siirtolaisuuden keskuslaitos”. Kuinka saattoikin käydä niin, että an-tisemiittejäkin murhattiin juutalaisina?

Ja kuinka minulle onkin saattanut käydä niin, että asun yhdessämaailman rikkaimmista maista sen sijaan että sinnittelisin esimer-kiksi Sahelin vyöhykkeellä nälkäkuoleman partaalla? Ja kuinka jol-lekulle, joka on joutunut lapsena näkemään, miten Waffen-SS:njoukkiot murhaavat hänen vanhempansa, kuinka hänelle saattaakinkäydä niin, että sotilaat pidättävät hänet Itävallan rajalla, ja vainsiksi, että hän yrittää paeta köyhyyttä, johon hänen kotimaansa onviime vuosina suistunut?

Minun avuttomuuteeni näiden kysymysten edessä liittyy vielämuutakin: Kun puheena on Wienin juutalaisten historia, minun onvaikea tyytyä vain heidän aikaansaannostensa seikkaperäiseen esitte-lyyn. Minulle tulee pakosti mieleen se että heitä murhattiin, ja minul-le tulee tarve sanoa ”minä”. Puhe, joka alkaa sanoilla ”neljä viidesosaakaikista itävaltalaisista”, kuulostaa minusta äärimmäisen vastenmieli-seltä. Yritän ainakin selittää miksi minun kohdallani on näin.

Msellä oikeutetulta. Mutta kun sitä toistaa, se paljastaa yhtäkkiä vas-tenmielisen karvansa. Se tuo mieleen Kurt Waldheimin valinnanItävallan liittokansleriksi ja sen, kuinka Kronen Zeitung syytti Itäval-taa arvostelleita siitä, että nämä sortuvat ”yhteen Hitlerin järjestel-män kaikkein hirvittävimmistä julmuuksista – nimittäin siihen, ettäkoko suku pannaan vastaamaan yksittäisen jäsenensä teoista”. ”Nel-jä viidesosaa kaikista nykyitävaltalaisista”, valisti lehden kolumnistiRichard Nimmerrichter maailmaa, ”ei ollut vielä syntynytkään taioli korkeintaan kouluiässä kun Hitler marssi Itävaltaan.”

Tuleeko minun todellakin tuudittautua siihen, että minulla ei oleollut pienintäkään mahdollisuutta joutua henkilökohtaisesti teke-misiin niiden muutamien nimeltä tietämieni ja lukemattomien ni-mettömäksi jäävien kanssa, jotka tapettiin juutalaisvainoissa ennenminun syntymääni?

KULTTUURIVIHKOT 53

Eräässä Jean Améryä käsitelleessä symposiumissa oli yhtenäosanottajana Robert Schindel, jonka kanssa olen ystävystynyt vii-me vuosina, sikäli kuin sellainen on kirjailijoiden kesken yleensämahdollista. Schindel oli torjunut alustuksessaan kaikkinaiset uudetsulauttamispyrkimykset eri ryhmien lähentämiseksi, ja ajattelinpanna hänet paneelikeskustelussa henkilökohtaisesti koetteillenäistä puheistaan. ”Tarkoititko sitä”, kysyin häneltä, ”että sinut jaminut erottaa Auschwitz?” ”Tarkoitin”, hän vastasi ilmeisen kärsi-mättömänä, ”siitähän tässä on koko päivä puhuttu.”

”No älä nyt enää sitä mieti”, tokaisi muuan toinen, joka olisi jou-tunut vanhempiensa tavoin pakenemaan henkensä edestä jos olisielänyt Kolmannessa valtakunnassa. ”Robert nyt vain haluaa vaikut-taa kiinnostavalta.”

Kiinnostaako Auschwitz nykyisin enää niin vähän, että siitä muis-tuttava yrittää vain itse vaikuttaa mielenkiintoiselta? Rauhoittelijaniantoi minulle – mahtoikohan hän tarkoittaa sen lohdutukseksi? –George Taborin puheen, jonka tämä oli pitänyt Büchner-palkin-non luovutustilaisuudessa. Siinä sanottiin seuraavaa:

En voisi kuvitella heittäväni Faustia, Kleistia, Heinea, Bölliä ja loputontajoukkoa muita samaan teutoniseen pataan Himmlerin kanssa vain siksi, että heilläkaikilla on etunimenä Heinrich. En tunne montaa saksalaista, mutta rakastanuseimpia niistä jotka tunnen, koska he ovat osoittaneet minulle ymmärtämystä jaolleet luottamukseni arvoisia, tarjonneet minulle apua ja suojaa tai rutistaneet mi-nua sanoitta; yksi saksalainen, jota en oppinut koskaan tuntemaan, pelasti äitinihengen, toinen, joka oli esimieheni vuonna 1933, heitti läsnäolostani valittaneenpikkunatsin huoneesta ulos, luettelo on lähes loputon.1

Kyllä, luettelo on lähes loputon, ei loputon, mutta lähes loputon;en ole vielä avannut juutalaisen kirjoittamaa kirjaa, jossa ei olisi esi-merkkejä siitä. Tuleeko minun tuudittautua siihen, että Itävallassa jaSaksassa oli joukkomurhien tapahtuma-aikaan ei-juutalaisia, jotkaeivät olleet unohtaneet mitä on olla ihminen? Tuleeko minun rau-hoittaa mieleni sillä, että ne harvat vainotuista, jotka jäivät henkiin,tiesivät kertoa että lähes aukottomassa järjestelmässä oli aina myösniitä, jotka eivät ottaneet osaa vainoihin?

Samaan aikaan kun juutalaiset intellektuellit ja taiteilijat loivatWienissä teoksia, joiden merkitys on säilynyt tähän päivään saak-ka, muuttui kirkon tukema vanha juutalaisviha uudenlaiseksi poliit-tiseksi antisemitismiksi. Yksi tämän kehityksen tienraivaajista olivapaaherra Karl von Vogelsang, katolisen sosiaaliopin kannattajaja Kristillissosiaalisen puolueen poliittinen kantaisä. Itävallan Kan-sanpuolueen ylläpitämä tutkimuslaitos kantaa yhäkin hänen nime-ään. Vogelsang oli arvostettu teoreetikko ja muun muassa yksi Re-rum novarumin, paavillisen kiertokirjeen laatijoista. Mutta hänen tilil-leen on pantava myös se, että antisemitismi oli alusta asti tärkeälläsijalla Itävallan Kristillissosiaalisessa puolueessa. Vogelsangin suo-jatteihin lukeutuivat Georg Schönerer ja Karl Lueger, joista edelli-nen käänsi sittemmin oppi-isälleen selkänsä, mutta ei kylläkään tä-män liiallisen antisemitismin vuoksi. Juutalaiset olivat Georg Schö-nererille kaiken pahan ruumiillistuma. Hän ja hänen kannattajansahyökkäsivät maaliskuun kolmantena vuonna 1888 Neues Wiener Ta-geblatt -lehden toimitukseen. He tuhosivat lehden toimistotilat japahoinpitelivät kaikki ne toimittajat, jotka he kuvittelivat tunnista-vansa juutalaisiksi. Schönerer pantiin tapahtuneen vuoksi vanki-laan. Hän menetti aatelisarvonsa. Mutta juuri kun hän oli päässytvankilasta, hänen fanaattisen Yleissaksalaisen puolueensa listaltavalittiin 21 ehdokasta Valtakunnanneuvostoon, Itävallan parla-


menttiin.Äitini muistaa vielä Schönererin. Hän asui lapsena pientilalla

Ala-Itävallassa, lähellä Tshekin rajaa. Seutu on idyllistä. Schönereroli Rosenaun linnan isäntä. Hän ratsasteli vanhoilla päivillään lähi-seudun kylissä ja heitteli lapsille makeisia. Äitini ei ole voinut tähänpäivään mennessä käsittää, että tässä ystävällisessä herrassa olisi ol-lut jotakin moitittavaa.

Antisemiitti Vogelsangin toinen suojatti oli Karl Lueger, Wieninsuosittu pormestari. Lueger oli kielellisesti hiotun juutalaisvastaisenpoliittisen demagogian isä. Hänessä oli paljon nykyajan poliitikkoaeikä hän uskonut aina edes itse siihen mitä sanoi. Hän agitoi juuta-laisia vastaan koska tiesi että antisemitismillä oli laajalti kannatusta.Mutta hänellä oli siinä sivussa hyvät henkilökohtaiset suhteet juu-talaisiin, eikä hän koskaan kieltäytynyt rikkaan juutalaisperheen il-lalliskutsusta. ”Minä päätän kuka on juutalainen ja kuka ei”, sanoiLueger.

Uudenaikaisen rationalisoinnin ja teollistumisen seuraukset oli-vat tehneet monen itävaltalaisen käsityöläisen, pikkukauppiaan japuotipuksun elämän vaikeaksi; he ottivat kiitollisina vastaan senyksinkertaisen selityksen, että juutalaiset olivat vastuussa heidänahdingostaan, aivan niin kuin monet ottavat nykyisin kiitollisinavastaan selityksen, jonka mukaan ”siivellä elävät ulkomaalaiset”ovat syynä heidän ongelmiinsa ja vaikeuteen löytää paikkaansa ra-kenneuudistuksen ravisuttelemassa yhteiskunnassa.

Juutalaiset olivat Luegerin demagogiaan uskovan mielestä jokosuurikapitalisteja tai marxilaisia. Wienissä oli tietysti rikkaita juuta-laisia liikemiehiä, ja myös sosialidemokraattisen puolueen johtajat,niin kutsutut austromarxistit, olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamattajuutalaisia. Mutta kaupungissa asusti lisäksi tuhansia monarkian itä-osista lähtöisin olevia köyhiä juutalaisia, joiden asema sen enempääkuin käytöskään ei vastannut mielikuvaa mahtavasta juutalaisestaliikemiehestä. Ja marxilaisia heissä oli hyvin vähän. Siirtolaisia vi-hattiin yksinkertaisesti siksi, että he olivat itäisen kulttuuriperin-teensä vuoksi erilaisia.

Lueger oli hyvin ajanmukaisessa mielessä poliitikko. Hänenmaksiiminsa oli: Vahvistamme ennakkoluuloja ja pelkoja mikäli setuo lisää ääniä. Mikäli ei, esiinnymme valistuneina. Poliittinen valtaoli hänelle kaikki kaikessa. Lueger ei olisi todennäköisesti itse kan-nattanut juutalaisvainoja. Mutta hänen poliittinen retoriikkansa onedesauttanut juutalaisten joukkomurhaa. Sanallinen antisemitismivoi koska tahansa muuttua fyysisesti väkivaltaiseksi antisemitismik-si. Ja se, kuinka radikaalia Luegerin Kristillissosiaalisessa puolueessaharjoitettu verbaali juutalaisvastaisuus oli, paljastuu esimerkiksiNeue freie Presse -lehden vuoden 1899 toukokuun 20. päivän nume-rosta. Siinä selostetaan kiistaa, jota kaupunkineuvostossa käytiinWienin raitiovaunujen yläpuolelle sijoitettavaksi kaavailluista säh-kökaapeleista. Kristillissosiaalisen puolueen valtuutettu Josef Gre-gorik julisti:

Minä en pidä juutalaisten vääristä sääristä, kyömynenistä enkä lättäjaloista,ja kannatankin puhtaasti esteettisistä syistä sähkökaapeleita, siksi nimenomaan,että niihin voitaisiin hirttää kaikki Wienin hyödyttömät juutalaiset.2

Etteikö esimerkiksi tämä kaupunginvaltuutettu olisi ollut tosissaan?Eikö Luegerkaan ollut tosissaan, kun hän puuskahti kaipaavansapäivää, jona Wienin viimeinenkin juutalainen olisi pantu näytteilleWurstelprateriin, kaupungin huvipuistoon? Kun tällaisia toivotuksialukee nyt, kun ne ovat käyneet katkerasti toteen, alkaa pakostikinpuistattaa. Mutta tuohon aikaan, ennen shoahia, ne olivat poliittista

vanhemmaksi tuli. Häntä alettiin yllyttää kertomaan kokemuksis-taan yhtenä päivänä, kun hän istui taas kerran vaitonaisena ja hu-malassa kapakan nurkassa. Hän kieltäytyi. Mutta sitten häntä alkoiyhtäkkiä itkettää. Alahuuli väpätti eikä suostunut asettumaan. Jahän kertoi olleensa sellaisessa yksikössä, joka ei ollut taistellut soti-laita vastaan. Se oli tulittanut siviilejä. ”Me ammuimme heidät yh-den toisensa jälkeen”, hän sanoi ja osoitti meitä peräjälkeen. ”Syty-timme palamaan tai ammuimme. He olivat samanlaisia maanviljeli-jöitä kuin mekin. Me pistimme heidän talonsa palamaan. Naisetryntäsivät pikkulasten kanssa ulos. Me ammuimme heidät kaikkikasaan.” Vaikka jokaisen täytyi tietää toisen maailmansodan tästäpuolesta, kukaan ei koskaan puhunut siitä, että Saksan armeija oliollut osallisena kansallissosialistisen tuhoamisohjelman toteuttami-sessa. Se on ollut pitkään tabu myös itävaltalaisessa historiankirjoi-tuksessa.

Muistikuva tästä yhtenä sunnuntaiaamuna kapakassa sattuneestatapauksesta ei ole lähtenyt mielestäni tähän päivään mennessä. Sik-sikään ei, että näin silloin ensimmäistä kertaa aikuisen miehen itke-vän. Myöhemmin Waldheim-jutun yhteydessä minulle selvisi,mikä sai tämän tapauksen tuntumaan niin luonnottomalta. Isäni,joka olisi voinut sanoa alussa siteeratun Nimmerrichterin tapaan,että älkää minua syyttäkö, minä olin siihen aikaan vielä liian nuori,kärsi itse asiassa siitä, että ei ollut saanut olla mukana verilöylyssä.Ja naapuristamme, joka kärsi hiljaa mielessään koska oli osallistunutmurhaamiseen, ei piitattu lainkaan.

Aseistautuneiden, vihollisiksi nimettyjen ihmisten tappaminenluokitellaan sivilisaatiomme nykyasteella salonkikelpoiseksi, useinjopa kunniakkaaksi teoksi, mutta ”siviilivihollisiin” kohdistuvaa vä-kivaltaa pidetään syyllisyytenä, josta on vaiettava. Syyllisten ei olelupa puhua siitä, ei liioin aiempien ”vihollisten”, vainottujen. Jos hekuitenkin puhuvat, heidän on varauduttava kahtalaisiin vastaanot-tajiin: niihin moniin, jotka eivät halua kuunnella ja niihin harvoi-hin, jotka kokevat, että tilanne on heille ylivoimainen. Puhuminenon ainoa vaihtoehto. Se on ainut keino ehkäistä vaikenemista, jokavoi hyvin lyhyessä ajassa nielaista kaiken, senkin, mitä on kuvattuvastikään vielä ”käsittämättömäksi”, ”ennen näkemättömäksi”, ”ver-taansa vailla olevaksi” ja ”ainutkertaiseksi”. Puolalainen kirjailijaAdolf Rudnicki varoitti vuosia sitten:

Välinpitämättömyys ihmisessä on samaa kuin metsä luonnossa. Jos sitä eiharvenneta, se peittää alleen kaiken.3

Puhuminen merkitsee sitä että vertaansa vailla olevaa verrataanmuuhun. Ja minulle, juutalaisten joukkomurhan jälkeen syntyneel-le, se ei voi muuta ollakaan. Vertaaminen, pyrkimys ymmärtää ver-taansa vailla olevaa tutun ja koetun mielikuvin ja sanoin, on ainoamahdollisuus. Muutoin juututaan ”ympäripyöreiden fraasien tyhjä-käyttöön, niin kuin muistopuheissa usein”, kuten Ruth Klüger asi-an ilmaisee.4 Sen, että jokin on ainutlaatuista, vertaansa vailla, voitodeta vain niin, että yrittää verrata sitä muuhun. Kenenkään ei pi-täisi pyrkiä säätelemään ihmisten sanavalintoja silloin, kun ei olesyytä epäillä että asiaa vähäteltäisiin. Kielenkäytön normittaminenköyhdyttää kokemusta ja edesauttaa välinpitämättömyyttä, juurisitä mitä vastaan sen on tarkoitus toimia.

Kun puhun Wienin juutalaisista, minun on puhuttava meistä,oman aikamme ihmisistä, siitä, mitä me olemme ymmärtäneet,mitä me olemme saavuttaneet. Siitä, minkä olemme hukkaamaisil-lamme. Menneisyyden ennakkoluulot ja viha eivät rehota vainWienissä. Ne saavat uutta voimaa ja synnyttävät uusia liittoumia

KULTTUURIVIHKOT 55

kansanhuvia. Poliitikkoon, joka hauskuuttaa kannattajiaan muidenkustannuksella, pitää aina suhtautua vakavasti. Sen tyyppinen revi-tys alkaa taas olla lisääntymään päin.

Minusta ei ole osuvaa samaistaa Jörg Haideria Hitleriin, vaikkaheidän henkilöhistorioistaan onkin löydetty tiettyä psykologistayhdensuuntaisuutta. Rinnastan itse Haiderin Karl Luegeriin. Hai-der on vaarallinen, koska hän tähtää Luegerin tavoin estoitta sii-hen, että vallalla olevat asenteet kanavoituisivat ihmisiä syrjiväksikäytännöksi, ja koska hän syyllistää arvelematta kaikkein heikoim-mat, ne juuri, jotka olisivat erityisen suojan tarpeessa. Tämä ei teeHaideista rikollista lain tarkoittamassa mielessä. Ei Luegerkaan sitäollut.

Wienissä eli Luegerin aikaan nuori, tunnustusta vaille jäänytmaalari, keskinkertainen taideopiskelija, mies joka ei ollut niin ha-luttu ja arvostettu kuin olisi mieluusti ollut. Hänen nimensä oliAdolf Hitler ja hän ihaili, kuten hän Taisteluni-teoksessaan muiste-lee, sekä Schönereriä että Luegeria. Schönereriä, koska tämä toi pi-dättelemättä julki sen, mitä ajatteli, Luegeria, koska tämä tiesi,kuinka massoja hallitaan. Se, mikä teki tähän opiskelijaan vaikutuk-sen 20-luvulla, nimittäin Luegerin juutalaisvastainen retoriikka jaSchönererin juutalaisviha, tuotti 30-luvulla tulosta. Vihan, syrjin-nän ja ihmisten halveksimisen rikkaruoho ei ala rehottaa hetkessä.Vihan kylväjällä ei siten ole välttämättä enää suoraa yhteyttä nii-hin, jotka korjaavat sadon.

Kun puhun Wienin juutalaisiin kohdistuneista rikoksista, minunon puhuttava kahden sukupolven itävaltalaisista, joiden ajatteluaKarl Luegerin ja hänen oppilaidensa retoriikka on muovannut,niinkin, että monet eivät ole päässeet siitä vieläkään. Minun on siispuhuttava omien vanhempieni ja heidän vanhempiensa sukupol-vesta, ja myös itsestäni.

Yksi omituinen lapsuudenkokemus on avautunut minulle vastamyöhempinä vuosina. Kasvoin seudulla, jolla ei ollut (enää) juuta-laisia, mutta yhä vielä juutalaisvastaisuutta. Oli kuin Schönerer olisiyhä ratsastellut kylien halki jakelemassa makeisiin kuoriin käärittyäpoliittista myrkkyään. Isäni kertoili juutalaisvastaisia vitsejä.

En ymmärtänyt mikä niissä oli huvittavaa, mutta toistin niitä,koska ne olivat aikuisten vitsejä ja näyttivät tekevän vaikutuksentoisiin aikuisiin. Tiedän nyt, että isäni piti joitakin näistä vitseistäsiksikin niin hyvinä, että hän oli kuullut ne arvostamaltaan JohannHaiderilta, Kansanpuolueen kansanedustajalta.

Miehet kerääntyivät sunnuntaisin katolisen messun jälkeen ky-län kahteen kapakkaan. Naiset laittoivat kotona ruokaa ja miehetkertoivat sotajuttuja. Vanhat viholliset olivat yhä vihollisia, ja van-hat ystävät, saksalaiset natsit, yhä ystäviä.

Isäni kuunteli näitä sotapuheita tarkkaan. Häntä näytti harmitta-van, ettei pystynyt itse kertomaan sankaritarinoita, koska oli ollutliian nuori osallistuakseen sotaan. Hän osteli Saksan Wehrmachtinmainetekoja pullistelevia Landser-lehtiä ja kävi katsomassa kaikki so-takuvat, joita naapurikaupungin elokuvateatterissa esitettiin. Häntävaivasi se, että useimmat näistä elokuvista olivat amerikkalaista te-koa. Ne olivat hänestä yksipuolisia. Hänestä tuli kenraalimajuriRommelin ihailija. ja yhtenä sunnuntaiaamuna messun jälkeen hänalkoi puhua kapakassa sodasta. Toiset olivat ihmeissään: hän tiesienemmän saksalaisia sankaritarinoita kuin muut yhteensä.

Kapakassa tapasi istua myös yksi maanviljelijä, naapurimme,joka ei puhunut sodasta sanaakaan. Kaikki tiesivät kuitenkin, ettähän oli taistellut itärintamalla Puolasta Stalingradiin. Kun häneltäkysyttiin asiaa, hän sanoi vain: ”Ei siinä ole mitään kertomisen ar-voista.” Tämä naapurimme joi paljon. Ja hän joi sitä enemmän, mitä


1 George Tabori: “Dieses peinliche Wort: Liebe”.

Puhe vuoden 1992 Georg-Büchner -palkinnon luovutustilaisuudessa

(Die Zeit, numero 43, 16.10.1992, s. 71).

2 Vrt. Paul Rona: “Der christlich-soziale Antisemitismus in Wien 1848-1938.

Vorgeschichte und Wirkungsweise”. Teoksessa Mitteilungen des Instituts für

Wissenschaft und Kunst, 47. Jg., No. 2, Wien 1992, s.51.

3 Adolf Rudnicki: “Ostern”. Teoksessa Erzähle, dass du dein Recht erweist.

Ein Lesebuch zur jüdischen Geschichte.. Toim. Thomas Rothschild.

Verlag Hain (Athenäums Programm), Frankfurt am Main 1992, s. 198.

4 Ruth Klüger: Weiterleben. Eine Jugend. Wallstein-Verlag,

Göttingen 1992, s. 100.

kaikkialla Euroopassa leviävän uuden rasismin myötä. Wienin juu-talaisista puhuminen merkitsee viime kädessä sen pohtimista, mikäon ihmisoikeuksien tila ja meidän omaa kykymme tai kyvyttömyy-temme rauhanomaiseen yhteiseloon muiden kulttuurien kanssa.

Eräs noin kuusikymmenvuotias wieniläisnainen kyseli minultamuutama vuosi sitten lastemme nimiä. Kun mainitsin nimen Elias,hän hämmästeli: ”Mutta ette kai te toki juutalainen ole?” Olen kyllä,olin vähällä vastata spontaanisti. Minulle juolahti kuitenkin mieleen,kuinka tavattoman helppo minun olisi ollut vastata hänen kysymyk-seensä myöntävästi ja kuinka paljon kovemmin hänen kysymyksensäolisi täytynyt koskea minuun jos todella olisin juutalainen.

Kyllä, Robert Schindelin ja minut erottaa toistamme Auschwitz.Minä ymmärrän sen nyt. Mutta ehkäpä sen tunnustaminen, ettäAuschwitz on meidän välissämme, saattaa myös yhdistää meitä.Voimakkaammin kuin mikään veljeily sillä perusteella, että meilläon sattumalta sama kansalaisuus, harjoitamme samaa ammattia taikäymme samoissa kapakoissa.

Tällä tunnustamisella ei ole mitään yhteyttä katoliseen ripittäy-tymiseen, jossa synnit siirretään pikaisella tunnustuksella arkistoonja jatketaan matkaa omatunto puhtaana, kaikkinaisesta syyllisyy-destä päässeenä. Minulla ei ole henkilökohtaista syyllisyyttä taisyntiä tunnustettavanani. Ei myöskään perisyntiä. Mutta minun onhyväksyttävä se, että Euroopan juutalaisiin kohdistunut kansamur-ha ei menetä merkitystään siksi, että minä olen syntynyt vasta sentapahduttua. Minun on hyväksyttävä se, että historia on asettanutminut sellaisiin lähtökohtiin ja olosuhteisiin, joita en ole voinut itsevalita, mutta jotka ovat silti minun lähtökohtiani ja olosuhteitani.

Omista sukujuuristaan ei tarvitse välttämättä olla innoissaan. Sitäeivät ole nekään mustat amerikkalaistytöt, jotka yrittävät epätoi-voisesti suoristaa hiuksiaan. Niin omituiselta kuin tämä usein kivu-lias toimenpide vaikuttaakin, se ilmeisesti tuottaa sikäli tiettyä tyy-dytystä ja lohtua suorittajalleen, että hän pääsee siinä ikään kuinkäsiksi omaan luontoonsa, muokkaamaan omia etnisiä lähtökohti-aan. Mutta tällainen tyydytys ei ole niiden saavutettavissa, jotkaovat pelkän syntyperänsä vuoksi vaarassa kuolla nälkään tai me-nehtyä sodassa, joskus jopa kansanmurhan uhreina.

Keneltäkään ei pitäisi vaatia sankaritekoja. Se, joka ei ole synty-nyt vainottujen puolelle juutalaisena tai romanina ja joka ei ole –esimerkiksi kommunistina – asettautunut vainottujen puolelle,iloitkoon osastaan, hyvällä tai huonolla omallatunnolla. Hän onjäänyt henkiin. Mahdollisesti vailla henkilökohtaista syyllisyyttä.Mahdollisesti jopa vainotuille solidaarisuutta osoittaneena, pie-nemmässä tai suuremmassa mitassa. Mutta ne, joita ei ole vainottu,vainoon syyllistyneistä puhumattakaan, saisivat todellakin jo lakataloukkaamasta vainottuja julistautumalla itse ”uhreiksi”.

Sen, joka haluaa suunnitella tulevaisuuttaan, täytyy katsoa omialähtökohtiaan avoimin silmin. Kukaan ei voi pitää hyvinvointiaomana ansionaan ja lokeroida sille edellytykset luoneita sotia, vi-haa, riistoa ja barbariaa esihistoriaan, jonka kanssa ei tee mieli ollamissään tekemisissä tai jolle ei vain voi mitään, niin laajalle levinnytkuin tuollainen asenne onkin.

Se mitä Wienin juutalaisille on tapahtunut, on alkanut varjostaaminun lähtökohtiani. Se on varjo, joka varoittaa minua ja vaatii mi-nua puuttumaan asioihin. Ja muistuttaa minua siitä, kuinka haurasihminen on. •

Suomentanut Ilona Nykyri.

KULTTUURIVIHKOT 57

koelmallinen kulttuuri- ja yhteiskuntakriit-tisiä esseitä, muun muassa Amerikan kurjuus.Yksitoista yritelmää ylistetystä maasta, Tunteidenpolitiikkaa. Kirjoituksia Itävallasta, Kotietsintänorsunluutornissa.

Haslinger on opiskellut filosofiaa, ger-manistiikkaa ja teatteritiedettä, väitellytNovaliksen estetiikasta Wienissä ja asunutja yliopisto-opettanut pidempiä aikojamyös Yhdysvalloissa. Nykyisin hän työs-kentelee professorina Saksassa, LeipziginDeutsches Literaturinstitut -laitoksessa,maineikkaassa ”kirjailijakoulussa”. Hän toi-mii myös perustamansa kirjallisuuslehden(Wespennest) julkaisijana ja on vaikuttanutalusta asti vahvasti SOS-Mitmensch-nimi-sessä rasisminvastaisessa verkostossa Itäval-lassa. Haslinger on varsinaisen kriittisen in-tellektuellin ja poliittisen kirjailijan huudos-sa muutoinkin: hän ottaa kantaa ajankoh-taisiin aiheisiin, on kysytty keskustelija janäkyvästi esillä sodanvastaisessa ja kansa-laistoiminnassa.

* * *

Nyt suomeksi julkaistava essee on muokat-tu puheesta, jonka Haslinger piti Wieninjuutalaisyhteisöä esittelevän näyttelyn ava-jaisissa New Yorkissa. Se on julkaistu alunperin jo ennen Jörg Haiderin oikeistopo-pulistisen Vapauspuolueen ensimmäistähallituskautta ja se ilmestyi toistamiseenHaslingerin esseekokoelmassa Klasse Bur-schen (2001). Artikkelin alkuperäisotsikko –Am Beispiel Antisemitismus – tuntui sen verranvaikeasti käännettävältä, että kirjoitin Has-lingerille ja kysyin, mihin hän oikeastaanviittaa otsikossa, mistä antisemitismi on esi-merkkinä. Haslinger vastasi: ”Se viittaa ra-sismiin. Se viittaa Eurooppaan, sen mennei-syyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.Uuteen herrakansa-asenteeseen. Ja tietystierityisesti itävaltalaisille ominaiseen ahdas-katseiseen piittaamattomuuteen.” Ajattelin-kin että esseen suomalaisotsikon voisi hy-vin terästää muutamalla näistä lisämääreis-tä. Haslinger oli samaa mieltä.

ILONA NYKYRI

Josef Haslinger osallistuu kesäkuun puolivälissä

Mukkulan kirjailijakokoukseen.

MUISTIKUVISSANI ILLASTA, JOLLOIN kuulin en-simmäistä kertaa Josef Haslingerista, värei-lee jonkinlainen menneen maailman idylli:Istuimme vanhojen saksalaisystävieni kans-sa kesämökin verannalla, järvi kimalteli ilta-auringossa ja sauna oli lämpenemässä. Olikesä ennen syyskuun 11. päivää ja ”terroris-minvastaista sotaa”, ennen Afganistanin so-taa ja tätä nykyistä, viimeinen niistä kesistä,joina haukat vasta hioivat kynsiään maail-manvalloitusretkensä varalle.

Maistelimme viiniä, söimme Peterin tar-jolle panemia mustikoita ja juttelimme niitänäitä. Kysäisin jossakin vaiheessa vierailtani,mitä viime aikoina ilmestyneitä saksalaisro-maaneja he suosittelisivat luettavakseni jamahdollisesti suomennettavaksi. Tulin heit-täneeksi palavan tikun öljylammikkoon:työkseen musiikki- ja kirjallisuusarvostelujakirjoittavan Lianen silmissä roihahti.

Olin jo saanut riittävän annoksen tuorettasaksalaiskirjallisuutta yhdellä kertaa sulatel-tavaksi, kun Liane hiljeni hetkiseksi, käyttityhjää lusikkaa suussaan, vetäisi henkeä jajatkoi: ”Niin, sittenhän on tietysti vielä JosefHaslinger, minun mielestäni ehdottomastiparas, mielenkiintoisin ja merkittävin sak-sankielinen kirjailija tätä nykyä, mutta hän-tähän on varmasti jo suomennettukin.”

Tarkistin asian heti kun tilaisuus tuli jahuomasin, että Liane oli ollut hyvin pitkälleoikeassa: Itävallassa vuonna 1955 synty-neen Josef Haslingerin tähänastiset kaksiromaania – Opernball (Oopperatanssiaiset,1995) ja Das Vaterspiel (Isäpeli, 2000) – ovatehdottomasti suurta kirjallisuutta, muttasuomeksi niitä ei ole vielä käännetty, puo-laksi kyllä ja ranskaksi, tanskaksi, unkariksi,japaniksi, italiaksi…

Haslingerin romaaneja ja niiden kirjalli-sia ansioita ovat suitsuttaneet muutkin kuinystävättäreni Liane. Teokset ovat psykolo-gisesti oivaltavaa ja herkkävireistä, intensii-visesti etenevää ja otteessaan pitävää luetta-vaa. Niissä on myös kaikki poliittisen trille-rin ainekset, niin sanankäytön taidetta kuinne ovatkin. Ehkä luonteenomaisin sisällölli-nen puumerkki Haslingerin tekstissä onsuurten historiallisten ja yhteiskunnallistenteemojen saumaton punoutuminen intiimineläytyvästi kuvattuihin yksilöihin ja heidänvalintoihinsa.

Haslingerin esikoisteoksen nimi viittaa

Wienin Valtionoopperan tanssiaisiin, joistaon kasvanut kirjailijan kehittelemänä valta-va spektaakkeli, kansainvälisen poliittisen,taloudellisen ja viihde-eliitin näyttäytymis-gaala, joka välitetään suorana TV-lähetyk-senä ympäri maailmaa. Kirjan tapahtumatkäynnistää tanssiaisiin tehty massiivinenmyrkkykaasu-isku, joka tappaa sekunneissatuhansia ihmisiä televisionkatsojien silmienedessä. Tarinan keskushenkilö, terrori-is-kussa poikansa menettänyt entinen sotakir-jeenvaihtaja ja kansainvälisen politiikanasiantuntija puhuttaa katastrofin eri osa-puolia nauhalle ja yrittää sillä tavoin selvitälamaannuttavasta surustaan. Haslinger piir-tää näin terävän lähikuvan asianosaisista,mm. terrori-iskun takana olleesta uusfasisti-sesta ryhmästä, myrkytyskuolemalta täpä-rästi välttyneestä gaalavieraasta ja tapahtu-mia oopperan edustalla seuranneesta ”kes-kivertopoliisista”, joka on komennettu val-vomaan juhlien vastustajien mielenosoitus-ta, mellakaksi ja liki kaupunkisodaksi riis-täytynyttä protestia.

Isäpelissä, Haslingerin toisessa romaanissa,on kaksi hyvin erityyppistä kertojanääntä.Toinen on isänmurha-aiheisen CD-pelin ke-hitellyt kolmikymppinen wieniläinen minis-terinpoika, syrjäytynyt ja erakoitunut ajeleh-tija, joka uskaltautuu ulos hakkerinumpios-taan luvattuaan auttaa opiskeluaikaista ihas-tustaan New Yorkissa. Siellä hän paiskautuuyllättäen kasvotusten Euroopan fasistisen lä-hihistorian kanssa: hän joutuu päättämään,kuinka suhtautua avun tarpeessa olevaanhuonokuntoiseen vanhukseen, vuosikym-meniä maan alla eläneeseen natsiin, joka onmitä ilmeisimmin syyllistynyt erittäin raskai-siin rikoksiin toisen maailmansodan aikana.Romaanin toinen minämuotoinen kertojaon näiden rikosten silminnäkijä, liettuanjuu-talainen mies, joka raportoi kokemaansanatsirikollisia tutkivien viranomaisten kuu-lustelupöytäkirjoihin 1950-luvulla. Yksi ro-maanin keskeisistä teemoista on ministerin-poika-keskushenkilön jännitteinen isäsuhdeja sen kautta valottuva, sangen raadollinenkuva pitkään vallassa olleesta sosialidemo-kraattisesta eliitistä.

Josef Haslingerilta on ilmestynyt näidensivumääräisestikin suurten romaanien lisäk-si novelleja ja näytelmiä ja useampikin ko-

Josef Haslinger


s. 222 (vironkielinen käännös)

Oikopäätä Stalinin ja Hrustsevin eteen laskettiin kasarit täynnäkiehuvaa oliiviöljyä ja purskahtelevaa sulajuustoa – sekä lauta-selliset ihmislihan palasia mausteineen.

Hrustsev varrasti verisen lihapalan, kypsensi sen pikaisesti öl-jyssä, pani suuhunsa ja otti viipymättä ison kulauksen ChâteauRiessec´iä päälle. Stalin valitsi pienen palasen ihmisfileetä, kyp-sensi sen öljyssä, puristi sitruunaa päälle, kastoi palasen kiirehti-mättä vanuvaan juustoon, nosti sen samoin kiirehtimättä huulil-leen ja maistoi:

”Hmm. Incroyable.”Jonkin aikaa he söivät ja joivat hiljaisuuden vallitessa.”Rehabilitoidaanko myös Zdanov samalla?” kysyi Hrustsev.”Voi olla…” Stalin ihasteli lihanpalasta, joka muutti nopeasti

väriään kiehuvassa oliiviöljyssä.” Kuulepa, mon ami, olen jo aiem-min halunnut kysyä: miksi sinulla ei ole koiraa?”

”En pidä eläimistä.” Hrustsev vastasi kuivasti.”Merkillistä. Tuollainen hedonisti, eikä pidä eläimistä.””En ole hedonisti,” kreivi katsahti Staliniin äkeästi.”Jälleen uusi tieto. Kuka sinä siis olet, mon cher?””Stalinin ori,” kirahti kreivi synkeästi hampaidensa välistä,

avasi suunsa, työnsi paksun kellertävän valkopintaisen kielensäesiin, käänsi silmänsä nurin, ja kieltään värisyttäen päästi mata-lan kurkkuäänen.

s. 230–233 (vironkielinen käännös)

Hitain liikkein Hrushtshev riisui suunnattomassa vuoteessa ma-kaavaa Stalinia. Kreivin makuuhuoneessa oli valoisaa, syreeninvärisellä silkillä verhottuja seiniä valaisi kolme jalkakynttilää jakoristi kolme kultaisissa, kaiverretuissa kehyksissä roikkuvaamuotokuvaa. Keskimmäinen – Picasson maalaus – kuvasi har-main, ruusunpunaisin ja vaaleansinisin sävyin Larissa Reisneriaistumassa maitokylvyssä; symmetrisesti sen molemmille puolilleoli asetettu Stalin ja Lenin, ne olivat Brodskin klassiseen tyyliinpunaisilla, ruskeilla ja sinisillä sävyillä maalaamia. Radiosta soi

Goluboje salo

Kulttuurivihkot julkaisee kaksi otetta kiistellynvenäläiskirjailijan romaanista Sininen rasva.Romaani ja sen tekijää kohdannut oikeusfarssiesiteltiin numerossa 6/2002.

VLADIMIR SOROKIN

vaimeasti Amroise Thomas‘in ooppera ”Mignon”. Koivuhalotraksahtelivat takassa.

”Sinun partavetesi tuoksu…” silitti Stalin Hrustsevin sileääposkea. ” En ole vielä kyllästynyt humaltumaan siitä.”

”Pojuseni, ilo kuulla, että pystyn ainakin jollain tavalla yllättä-mään sinut,” napitti Hrustsev Stalinin paidan auki, työnsi hen-non ohuen silkin paksuilla karvaisilla käsillään pois ja painoihuulensa vasten johtajan karvatonta rintaa.

”Sitä mitä tunnen sinua kohtaan, mon ami, ei voi verrata mihin-kään,” Stalin sanoi suljetuin silmin. ” Se on… niin kuin kauhua.”

”Ymmärrän sinua, pojuseni…” kuiskasi Hrustsev Stalinin pie-nelle nännille ja otti sen varovaisesti pulleiden, hekumallistenhuultensa väliin.

Stalin voihkaisi.Hrustsev napitti hänen housunsa varovaisesti auki, veti osit-

tain läpinäkyvät mustat alushousut alas ja päästi johtajan jännit-tyneen falloksen esiin.

Kostutettuaan syljellä sormensa Hrustsev paineli hellästi Sta-linin nännejä, hänen huulensa liikkuivat pitkin johtajan vartaloakohti veren paisuttamaa fallosta.

”Oo… kuinka usein ajattelen sinua,” mumisi Stalin. ” Kuinkasuuri osa sinulle kuuluukaan äärettömässä elämässäni…”

”Masculinum… ” kreivin huulet koskettivat bordeaux´in pu-naista terskaa.

Stalin karjahti ja tarttui käsillään Hrustsevin päähän. Kreivinhuulet leikkivät johtajan peniksellä ensi alkuun hellästi, sittenyhä himokkaammin.

”Spiraali… spiraali…” voihki Stalin painaen sormiaan kreivinpitkiin, hopeanharmaisiin hiuksiin.

Hrustsevin paksu kieli teki Stalinin terskalla spiraalinmuotoi-sia liikkeitä.

”Tiedätkö… kulta… ei… sacre…minä… mutta ei… loppuunasti, loppuun asti, loppuun asti!” väännähteli Stalin untuvapatjalla.

Kreivin kielenpää kosketti terskaa varovaisesti ja koetti levit-tää virtsa-aukkoa.

KULTTUURIVIHKOT 59

”Ei… ei…älä anna minulle! Älä anna minulle!” pyöritti Stalinsilmiään.

Hrustsev pusersi johtajan kokoon vetäytyneitä kiveksiä.”Ettei purskahda… ooo… käske! Käske vanhaan tapaan!

Mutta hellästi! Vain hellästi!””Anna minulle peppua, makea poju” käski Hrustsev lempeästi

pitäen Stalinia kiveksistä kiinni.Nyyhkäisten Stalin kääntyi vatsalleen.”Poika pelkää… suutele selkään…””Suutelemme poikaa selkään…” veti Hrustsev Stalinin yltä

aluspaidan ja täytti olkapäät verkkaisilla suudelmilla.Stalin vaikersi patjaan.Hrustsev suuteli häntä rajusti lapaluiden väliin, painoi huu-

lensa korvalle ja kuiskasi:”Mitä poika pelkää?””Paksua käärmettä” nyyhkäisi Stalin.”Missä käärme asuu?””Sedän housuissa.””Mitä käärme tahtoo?””Tunkea sisään.””Mihin?””Pojan peppuun.”Hrustsev napitti housunsa auki ja päästi esiin pitkän penik-

sen, jonka terska oli epäyhtenäisen kuhmuinen. Peniksen kiiltä-välle iholle oli tatuoitu pentagrammi. Kreivi sylkäisi kouraansa,voiteli Stalinin peräaukon syljellä, laskeutui johtajan päälle ja al-koi pehmeästi töykkien painaa penistään tämän takapuoleen.

”Kuule… setä… ei… hellästi, hellästi!” mutisi Stalin.”Makoisa tinasolttuni” kuiski Hrustsev hänen korvaansa.”Minkä tähden… kidutat…ooo… minkä tähden ihmisille

niitä…” pureksi Stalin huultaan.”Että unohtuu… että kaikki unohtuu, pojuseni…”Kreivin penis katosi kokonaan Stalinin takapuoleen. Puristel-

len vasemmalla kädellään johtajan kiveksiä, kreivi otti oikeallakiinni tämän peniksen varresta ja rupesi masturboimaan vauh-

dilla.”Mitä…mitä… sinä…” mörisi Stalin. ”Mitä setä pojalle te-

kee?””Setä nussii poikaa peppuun…” supatti Hrustsev kuumeisesti.”Miten? Miten? Miten?”Makoisasti…””Käsketkö? Onko jo niin, että selvä… käsky…””Selvä käsky.””Käskeekö setä?” nyyhkäisi Stalin.”Käskee. Selkeästi käskee…””Ja käskee vielä?””Ja käskee vielä… setä käskee poikaa vielä sata miljoonaa ker-

taa…””Mitä? Mitä? Mitä?””Pikkuhiljaa … pikkuhiljaa… pikkuhiljaa…””Mutta… mutta… poika on jo… on jo…””Mitä, poika?””Poika on jo valmis, hän on jo… jo…””Käsky tulee, käsky tulee…””Poika jo…poika jo… tuo! Tuo, tihulainen!”Pidellen Stalinia selkäpuolelta kiinni veti Hrustsev hänet ja it-

sensä vuoteen reunalle kyljelleen.” Adshuba!” kutsui kreivin katkeava ääni.Huoneeseen astui Adshuba kädessään kultainen lemmenmal-

ja, jota koristi kuusi suurta safiiria. Laskeutuen polvilleen vuo-teen vierelle, hän laittoi maljan Stalinin purppuranpunaisen pe-niksen alle.

”Käsky pojalle: lopeta!”He pääsivät loppuun yhtä aikaa, karjahdellen ja vaikertaen.Adshuba pyydysti maljaan sakean annoksen Stalinin sper-

maa.

Goluboje salon vironnoksesta Sinine pekk vertaillen suomentanut Ville

Ropponen.


Arvoisa Westendin työväki,te nuoret neidit siellä,liittykäämme yhteen.Tulkaa oi Nuottaniemen köyhälistö,sillä minä ilmoitan suuren ilon:vakkamme on täynnä, näenlihavia lehmiäja seitsemän anorektikkoa.Kuulkaa: ukulele soi. Kukkahameetkeinuvat ujosti. Meri pärskii.Sorron yö – tai Zorron! Suorasatelliittilähetys: lautasellinenMiss Guatemalan verta.Väsynyt soittorasiaveivaa Suurta ja mahtavaa. IsäAurinkoinen leijuu tuuman verranukrainalaisen viljapellon yläpuolella.Tummanvihreä lommoinen ohjusmakaa muovisen kuorma-auton lavallaja kaikki heidän sotilaansa ovat kaatuneet.Käännämme Gogolin päällystakkia.Kenen lauluja laulamme,kun olemme hiljaa?Olen viimeinen työn orja:perusasiat opetellut, seison joukossanne.Vaikka heinäsirkat hyökkäisivät, valtamerethalkeaisivat, vuoret vaihtaisivat paikkaa,en uumoilisi sinapinsiemenen vertaa.Tämä on pääteasema, kääntöraide.Metroaseman valvontakameratkääntelehtivät unettomina,Nokian valot pimenevätja punainen Lamborghini leikkaa kiinniaamuöisellä Länsiväylällä.

RunoKIMMO TUOMINEN

Vappuna karannut Pokemon-pallopiehtaroi tuulessaPunaisen torin yllä.Raid over Moscow!Nostan singon Cessnastanija tähtään vasenta tornia.Kuinka Lenin ja Trotskiosasivat lainkaan nukkuaensimmäistä yötään Kremlissä?Hivelikö Katariina Suurenkylmä käsiheitä viltin alta?Vaikka Harrisburgissa täytyi ikkunat sulkea,Säteilyturvakeskuksen mukaanvälittömän hengenvaaramme tunnustaminenolisi imperialistista propagandaa.Suometun silmissä, muutun kalaksi.verkon silmässä. Vastavirtaanui lohen suku. Etyk ja YYA! mutta mää olen ahvenaFinlandia-talon marmorirapisee. Jimmy Carter seisoo yhä selinpisuaarin luona.Tuuli ulisee Sibelius-monumentin kuiluissa.Kekkonen putoaa kalareissulla jokeen,eikä James Bondkaan enää tule toimeenilman tallinnalaisen apteekin myymääreseptivapaata Viagraa.

KULTTUURIVIHKOTKulttuurivihkot perustettiinvasemmistolaisessa kumous-hengessä vuonna 1973. Kunmaailma muuttui, muuttuilehtikin: avoimeksi vasem-mistolaiseksi maailmantarkastelun välineeksi. Kult-tuuri, taide ja yhteiskunta ovatlehdessä erottamattomastitoisissaan kiinni.

Uusi Kulttuurivihkojennumero ilmestyy joka toinenkuukausi. Lehdessä seurataan

koko kulttuurin kenttää sekäpoliittisia toimijoita ja kansa-laisaktivisteja. Käsittelytapam-me on aina terveellä tavallakriittinen, olipa haastateltava-na Tasavallan Presidentti tainuori anarkistimaanviljelijäTampereen lähistöltä.

Kulttuurivihkot ilmestyykuusi kertaa vuodessa.

Hanki valoa maailmaan,tilaa Kulttuurivihkot.

http://valas.com/tilaus.html (09) 4114 5369

TOVERI STOP TILAA STOPYLEISVASEMMISTOLAINEN AIKAKAUSLEHTI STOP16 EUROLLA SAAT KOLME NUMEROA STOP

LAHJAKSIJokainen uusi tilaaja saatilaajalahjaksi VENÄJÄ-ERIKOISNUMERON (2/2002,60 sivua), jossa eri alojenasiantuntijat kertovat, haastat-televat ja ennen kaikkeaajattelevat. Halutessasi voitsen asemesta saada SARJA-KUVAN ERIKOISNUMERON.


TEKSTI JANI SAXELL

KUVA ESA MÄKINEN

Kirjailija Ulodzimir Njakljajeuuskoo Valkovenäjän presidentinAljaksandr Lukashenkanpäihittäneen itsensä Stalinin.

Valkovenäjällä on kolme toimivaa turvalli-suuspalvelua; Amnestyn vuosiraportit ker-tovat toisinajattelijoiden katoamisista jaopposition vainosta. Presidentti AljaksandrLukashenkan vetovoima perustuu neuvos-tonostalgialle ja lupauksille paremmasta tu-levaisuudesta valtioliitossa Venäjän kanssa.Älymystönsä Lukashenka on jakanut ”re-hellisiin” ja ”epärehellisiin”. Jälkimmäisiäovat Venäjän kanssa suunnitellun valtiolii-ton vastustajat.

Helsingin turvakaupunkikirjailijallaUlozdimir Njakljajeulla (venäjäksi Vladi-mir Nekljajev) on takanaan loistava men-neisyys yhtenä ”rehellisistä” Valkovenäjänkirjailijaliiton puheenjohtajana ja ison kir-jallisuuslehden päätoimittajana. Hän kuuluiLukashenkan kulttuurinomenklaturaan.

Alkuvuodesta 1999 Njakljajeu hyväksyt-ti kirjailijaliitossa Valkovenäjän itsenäisyyt-tä puolustavan julkilausuman, joka teki hä-nestä lopullisesti ”epärehellisen”. TuttuKGB-kenraali kertoi hänelle saunaillassapresidentin raivostuneen. Kirjailija pakeniseuraavana päivänä autokyydillä Puolaan.

”Paljastui, että presidentille ei ole pikku-asioita. Kaikkien pitää palvella koko sydä-mestään”, Njakljajeu muistelee.

Emigranttikirjailijan elämää

Keväällä 2000 Njakljajeu tuli Helsinkiinturvakaupunkikirjailijaksi. Järjestely onopetusministeriön, Suomen PEN-Klubin jaHelsingin kaupungin välinen.

Njakljajeu arvioi vieraassa maassa elämi-sen olevan raskainta sanojen kanssa työs-kentelevälle. Hän on lukenut venäläistenemigranttikirjailijoiden, kuten 1920-luvullaNobelin palkinnon saaneen Ivan Buninin,kirjeitä ja päiväkirjoja.

”Bunin käyttää termiä ’kielen poisvalumi-nen’. Sanat eivät unohdu, mutta kielen, pu-humisen, jopa kiroilun energisyys hiipuu.

Kirjailijat tuntevat itsensä tarpeettomiksi,jos ympärillä ei ole ystäviä, kriitikoita ja lu-kijoita odottamassa, koska hän julkaisee.”

Njakljajeu muistuttaa, ettei maanpako-laisuus ole Internetin aikakaudella yhtä lo-pullista kuin aiemmilla emigranttipolvilla.

”Ne kirjailijat, jotka lähtivät vallankumouk-sen jälkeen, ymmärsivät, että he tulisivat ole-maan vieraalla maalla kuolemaansa saakka.”

Yksinäisyyteen tottunut Njakljajeu eikadu sitä että asettui presidenttiä vastaan.”Jos ei olisi tapahtunut mitä tapahtui, voisinistua niiden ihmisten seurassa jotka kanteli-vat minusta ja luulotella itselleni, että kaikkion edelleen hyvin.”

Oman kielensä kieltäjä

Lukashenka on sikäli ainutlaatuinen dik-taattori, että hän pyrkii oman kielensä jakulttuurinsa tukahduttamiseen. Valkovenä-jä on hänelle maalaisten honotusta tai op-position kieltä. Tällä hetkellä pääkaupunkiMinskissä ei ole yhtään peruskoulua, jossaannettaisiin opetusta lasten äidinkielellä.

Njakljajeu irvailee Lukashenkan kulttuu-ripolitiikalle, joka on kuulemma neuvosto-aikojakin rajoittavampaa.

”Kommunistien periaatteena oli: ’sisällöl-tään sosialistinen, muodoltaan kansallinen’.Nyt Lukashenka julistaa, että maailmassaon kolme kehittynyttä kieltä: venäjä, eng-lanti ja kiina. Lausunnollaan hän on hakan-nut jopa Stalinin teoksen Kielitieteen kysymyk-siä.”

Vuodesta 1994 hallinneen Lukashenkanajaman valtioliiton perimmäisenä motiivinaoli Njakljajeun mukaan halu päästä sairaste-levan Jeltsinin paikalle. Ajatus ei ole niinutopistinen kuin äkkipäätä kuulostaisi. Kol-hoosinjohtajana poliittisen uransa aloitta-neella Lukashenkalla oli tuntuvaa kannatus-ta isoveli-Venäjän provinsseissa.

Putinin osoittauduttua vaikeammin käsi-teltäväksi Lukashenka on varovasti puhu-nut itsenäisyyden tärkeydestä. Mutta se voiolla jo myöhäistä. Presidentin lähikaartissaja turvallisuuselinten johdossa on pelkäs-tään venäläisiä.

Vaarallinen valtioliitto

”Näen Lukashenkan traagisena hahmona,joka on jäänyt pelinsä vangiksi. Hän eienää haluaisi luovuttaa maansa suvereni-teettia, mutta Venäjä painaa päälle”, Njakl-jajeu arvioi.

Pisimmälle valtioliittohanke on edennyttaloudessa: Venäjän rupla korvaa Valkove-näjän oman valuutan vuonna 2005. Myösyhteistä puolustusta, parlamenttia ja perus-tuslakia valmistellaan.

Lukashenkon kanssa veljeily saattoi vä-hentää Putinin salonkikelpoisuutta lännes-sä, mutta syyskuun 11:nnen iskut hiljensi-vät kummasti soraääniä. Valkovenäjän pre-sidentinvaalit järjestettiin kaksi päivää en-nen iskuja. Vaaleja peukaloitiin monin ta-voin Lukashenkan voiton takaamiseksi, Yh-dysvallat ja monet muut maat kieltäytyivättunnustamasta vaalitulosta.

WTC-iskut muuttivat kaiken. Njakljajeuhämmästelee ”valtavaa rakkautta” Venäjänja Yhdysvaltain välillä: ”Aiemmin amerik-kalaiset vastustivat jyrkästi sellaisia valtio-yhdistymisiä IVY-alueella, joissa iso maanielaisisi pienemmän. Nyt Valkovenäjän ti-lanteesta vaietaan.”

Lukashenka julistaa olevansa samassarintamassa terrorisminvastaisessa taistelus-sa. Se ei estänyt häntä aseistamasta Irakia:puna-armeijan Valkovenäjälle jättämä ka-lusto on köyhälle maalle merkittävä valuu-tanlähde.

”Lukashismin” vastustajatvähissä

Terroristijahti on saanut Valkovenäjällä tra-gikoomisiakin piirteitä. Viime heinäkuussaNjakljajeu osallistui Minskissä terrorismin-vastaiseen seminaariin. Siellä pidettiin esi-telmiä kansainvälisestä terrorismista.

”Maassa jossa terrorisoidaan kansaaomasta takaa puhutaan suureen ääneen AlQaidasta. ’Lukashismin’ vastaisesta taiste-lusta innostuneita ei yleisöstä löytynyt”,Njakljajeu ironisoi.

Miten hän sitten uskaltautui presidentin

KOLHOOSINJOHTAJASTADIKTAATTORIKSI

kuristusotteessa olevaankotimaahansa? ”Pelko eiole erityisen suuri, jos eiriemukaan”, korkealta pu-donnut kirjailija kuittaa.

Hän on käynyt äkkilähtönsä jälkeenValkovenäjällä kolmesti. Kahdella ensim-mäisellä matkalla häntä oli uhkailtu ja lyö-ty, viime kesänä vain annettiin ymmärtää,ettei hänen sallittaisi palata kotimaahansa.

Njakljajeusta on levitetty huhupuheitaylellistä elämää länsimaissa viettävänäheittiönä. Valkovenäjän ihmisoikeustilan-teesta ääntä pitävät kirjailijatoverit PEN-klubista on irtisanottu työpaikoistaan.Osa heistä on leimattu juutalaisiksi ja va-paamuurareiksi.

Suojattomuus ja laittomuus

”Ihminen ei ole luotu parhaista kosmisistaainesosista niin kuin proletaarikirjailijaGorki väitti. Dostojevskin, valkovenäläis-tä kartanonherrasukua muuten, kuvaamatpimeät puolet rehottavat maassani”,Njakljajeu pohtii.

”Menetelmät ovat kovia, mustamaalaus

tuo mieleen Stalinin Neuvostoliiton. Lu-kashenkalle voi antaa anteeksi Valkovenä-jän talouden tuhoamisen. Sitä, minkä hänon tehnyt maan henkiselle ilmapiirille, eivoi koskaan unohtaa.”

Kirjailija näkee maansa tulevaisuudenpessimistisenä. Riitaisa oppositio lähtisyksyn 2001 presidentinvaaleihin komp-

romissiehdokkaalla. Kansaon lannistettu suojattom-

uuden ja laittomuuden ilma-piirillä.”Pelottavinta on, että ihmi-

set alkavat tottua olosuhteisiin.Lähes kymmenen vuotta koululai-

set ovat lukeneet Lukashenkan elä-mäkertaa koulussa ja katsoneet julis-

teita.”Mutta entä jos Lukashenkan hallinto

vastoin odotuksia romahtaisi? Venäjällätalousuudistukset johtivat rosvokapitalis-miin, oligarkkien uhoon ja kansan räjäh-dysmäiseen köyhtymiseen.

Njakljajeu kuulostaa ensimmäistä ker-taa toiveikkaalta. ”Venäjällä on aasialainen’kaikki tai ei mitään’ -mentaliteetti. Valko-venäjällä maaorjuutta ei koskaan ollut.Saimme jo 1500-luvun lopussa kirjallisenperustuslain. En ymmärrä, miksei refor-meja voisi toteuttaa meillä hallitum-min.” •


Maailman keskellä –JERUSALEMTEKSTI JA KUVAT HANNU NIKLANDER

Jahven kulttipaikoilla asuu esimer-kiksi kristittyjä arabeja ja ateisti-juutalaisia. Lähi-idän kiistelty Pyhämaa on moderni ydinasevaltio.

Kolmen monoteistisen uskonnon pyhäkaupunki Jerusalem kuohuttaa tunteita. Sil-ti kannattaa muistaa, että juutalaisuus ei al-kanut täältä vaan etelämpää, Hebronista.Vasta tarunhohtoinen kuningas Daavid on-nistui taitavien juonittelujen ja takinkään-nösten jälkeen valtaamaan Urusalimin je-busilaisilta. Juutalaiset kirjoittavat kaupun-

gin nimen ”Jerushalajim”, rauhan kaupunki.Mutta ilmeisesti tuo kaunis nimi on myöhä-syntyinen kansanetymologia.

Monia muitakin nimiä tämä ikivanhakaupunki on saanut. Roomalaismiehittäjätnimesivät sen Aelia Capitolinaksi. Myö-hemmin kristillisissä yhteyksissä käytettiinlatinaksi nimeä Hierosolima, joka ei oikeas-taan ole mitään kieltä, mutta heprean ”jeru”oli vääntynyt kreikahtavaan muotoon ”hie-ro” ja toi mieleen merkityksen pyhä. Kris-tillistyneet viikingit puolestaan käyttivätnimeä Jorsala. Tunnetuimmillaan nimiesiintyy Norjan kuninkaalla Sigurd Jorsala-farilla, Jerusalemin-kävijällä, joka teki mat-

kansa vuonna 1110.Islamilaiset käyttävät tästä uskontonsa

kolmanneksi pyhimmästä kaupungista ara-bialaista nimeä Quds, pyhäkkö.

Vasta Jerusalemissajuutalaisuus vakiintui

Jos Siinai oli pronssikauden kehto, vaskenja monoteismin maa, niin Jerusalem onpaikka, jossa juutalaisuus vakiinnutti ase-mansa. Daavidin ajan kaupunki ei sijoitunykyisten muurien sisäpuolelle vaan hiukanetelämmäs. Samoin on laita Siionin vuoren,jolla silläkin on erityisen suuri merkitys juu-

Kolmea pyhää kieltä, hepreaa, arabiaa ja latinaa, Tuskien tien katukilvessä.

KULTTUURIVIHKOT 65

mahtavan temppelin esipihoineen. Temp-pelissä oli sisällä kolme osastoa: kaikilleavoin esipiha, pyhä jossa oli muutamiakulttiesineitä sekä ”Qedoosh haq qedoo-shiim”, kaikkein pyhin, aivan tyhjä huone,jossa ylipappi kävi kerran vuodessa. Tämätemppeli tuhoutui kaldealaisten valloituk-sen yhteydessä vuonna 586 eaa. Uusi, hie-man vaatimattomampi temppeli rakennet-tiin 516 eaa. Sen puolestaan tuhosivat roo-malaiset. Jäljelle jäi mahtava päätyseinä,juutalaisten itkumuuri.

Nykyään paikalla on myös islamilainenKalliomoskeija, sininen kultakupolinen ra-kennus, joka on saantu nimensä siitä, että

talaisuudelle.Varhaisen ajan Jahve oli hyvin paikalli-

nen jumaluus, johon sisältyi vanhoja kanaa-nilaisia polyteismin aineksia. Kannattaamuistaa, että hebrean jumalaa merkitseväsana ”elohiim” on itse asiassa monikkomuo-to.

Tärkein Jahven kulttipaikka oli ja on yhäMoorian vuori nykyisten kaupunginvuori-en sisällä. Se on epäilemättä yksi maailmanjälleenrakennetuimmista paikoista. Kerto-muksen mukaan juuri Moorian huipullaAabraham oli vähällä uhrata ainoas poikan-sa Iisakin. Daavidin poika, Israelin suurval-lan kuningas Salomo rakennutti paikalle

lattian läpi pilkistää Aabrahamin uhripai-kaksi väitettyä kalliota, joka on tärkeämyös islamilaisille.

Pitkä rivivalloittajia

Hebrealaiset saapuivat valloittajina Jerusa-lemiin, jossa asui heettiläissukuisia jebusi-laisia. Vielä Daavidin kauden jälkeenkin je-busilaisten osuus seudulla oli suuri, ja mui-den muassa profeetta Natania on arveltu je-busilaiseksi, hänen sukutaustaansa kun eiVanha testamentti mitenkään välitä kertoa.

Vuosisatojen varrella seurasi valloittajia,

Ge-Himnonin laakso eli Gehenna. Tämä kuilu oli hyvin ammoisena aikana Moolokin ihmisuhripaikka jamyöhemmin kaatopaikka, josta se sai kadotusta tarkoittavan merkityksensä.

Näkymä Daavidintornista itään yli vanhan kaupungin. Taustalla kalliomoskeija ja Öljymäki. Pyhän haudan kirkon tornissa liehuu yhäristiretkeläislippu.


kulttuurillisesti merkittävimpänä Alek-santeri Suuri, jonka perustama hellenisti-nen piiri merkitsi myös Palestiinassa voima-kasta kreikankielistä vaikutusta. Sitten tuli-vat asiaansa niin ikään kreikaksi hoitaneenroomalaiset, ja he saivat myös aikaan hävi-tyksen kauhistuksen, Jerusalemin tuhonvuonna 70.

Roomaa ja Bysanttia seurasi arabivalloi-tus vuonna 638, kunnes keskiajan Euroo-passa nousi paineita siitä, ettei kaikille aate-lispojille enää riittänyt tiluksia. Tämän le-vottoman yläluokan nuorison tarmo tulipurkaa jonnekin, ja hyväksi keinoksi osoit-tautui sotaretki Pyhälle maalle. Useiden ris-tiretkien seurauksena Jerusalem ”vapautet-tiin” verisesti 1099, ja etenkin Ranskastasekä tuolloin ranskankielisestä Englannistasaapuneet ritarit saivat vaikutusvaltaa Pales-tiinassa.

Kuvaavaa on, että Englannin valkopoh-jainen punaristilippu ei ole kotimaista pe-rua vaan tuontitavaraa ristiretkeläisten tun-nuksista. Alkuperäisellä paikallaan Jerusale-missa lipun yhä näkee mm. Pyhän haudankirkon tornissa, ristin keskelle on lisättykultaiset avaimet.

Ristiretkeläisille tuli lähtö vuonna 1244,kun arabien voimat kohenivat. Arabialaisetpuolestaan joutuivat Trkin vallan alle.1800-luvulla, kun erilaisia juutalaisten jakristittyjen ryhmiä muutti Jerusalemiin,nämä asettuivat Turkin maaperälle.

Israelin valtio eikelpaa äärijuutalaisille

Pitkän aikaa olivat Jerusalemissa isännöi-neet erilaiset ”gojim”, ulkomaalaiset. Juuta-laisista kaupunki oli perin tyhjä satoja vuo-sia, mutta 1800-luvulla noussut sionistiliikeinnosti juutalaisia muuttamaan Palestiinaan.Tältä ajalta peräisin on kaksi äärityyppiä:militantti, maata viljelevä liikunnallinen ki-butsilainen, ja toisaalta uskontoon käänty-nyt tavoiltaan konservatiivinen ”hasidi”. Jäl-kimmäisiä tapaa erityisesti Mea Shearimin(Sata katua) kaupunginosassa. Sinne ei ker-naasti tahdota turisteja töllistelemään saativalokuvaamaan, eikä Israelin turistielinkei-nokaan sanottavasti ylpeile nähtävyydellä.

Mea Shearim vaikuttaa paljon juuri sem-moiselta, minä keskieurooppalainen an-tisemitistinen propaganda esitti juutalaistenelämän. Monet mustapukuiset pitkäpalmik-koiset meashearimilaiset ovat niin yhtei-söönsä kääntyneitä, etteivät koskaan tulepois kaupunginosastaan. He suhtautuvatväheksyen Israelin valtioon jota eivät pidä

tarpeeksi juutalaisena ja muistuttavat, ettähe olivat paikalla satakin vuotta ennen Isra-elin itsenäistymistä 1948, menestyivät hy-vin eivätkä ole pyytäneet perustamaan juu-talaisvaltiota.

Hasidimiehet tunnistaa pitkistä ohimo-palmikoista, huopahatusta ja mustasta ko-kopuvusta, johon ei yleensä liity kravattiatai rusettia. Eurooppalaisen silmissä vaiku-telma on hyvin siisti ja juhlava mutta joten-kin keskeneräinen.

Armenialaisia jamuita vähemmistöjä

Vahvasti näkyvä kansallisuus Jerusalemissaovat armenialaiset, joiden hallussa on van-han kaupungin lounainen neljännes. Puna-sinioranssit Armenian liput hulmuavat mo-nien rakennusten katoilla, ja lukuisissa sei-näjulisteissa kerrotaan Turkin vuosien1894, 1909 ja 1916 toimeenpanemista ar-menialaisten kansanmurhista, jotka vaativatainakin miljoona kuolonuhria. Jerusaleminasukkaista juutalaiset eivät suinkaan ole ai-noa joskus järjestelmällisen sorron koh-teeksi joutunut väestöryhmä.

Jerusalemin kansalliset ja uskonnollisetryhmät ovat pitkän ajan kuluessa omaksu-neet toisiaan kohtaan viileän suvaitsevai-suuden, useinkaan eivät uskonto ja kieli osuyksiin. Huomattava osa hebreaa puhuvistajuutalaisista voi olla ateisteja, kun taas moniarabi on uskonnoltaan kristitty. Näyttääpäkeskeisellä paikalla vanhassa kaupungissatoimivan semmoinenkin järjestö kuin Kato-liset arabipartiolaiset.

Liioin eivät juutalaiset ole kielellisestiyhtenäinen joukko. Vaikka Israelin viralli-set kielet ovat heprea ja arabia, puhuvatuseimmat ensipolven muuttajat omien läh-tömaittensa kieliä. Erityisen vahvasti esilläon Euroopan suurin kieli venäjä.

Pyhät paikat museoidaantai mullistetaan kokonaan

Pyhiksi koetut paikat on yleensä säästettykovin volimaperäiseltä rakentamiselta. Öl-jymäki, Siionin vuori sekä Gehennan jaKidronin laaksot ovat pysyneet kutakuin-kin puistomaisina. Toisaalta vanhemmaltaajalta on päinvastaisia esimerkkejä – juuripaikan pyhyys on innoittanut kilpaileviauskontokuntia vuoron perään rakentamaansen mahdollisimman täyteen. Näin käviMoorian vuorelle jo Salomon aikaan, ja eri-laiset kristityt ovat kilvan kuivattaneet ih-meitä tekevää Betesdan lammikkoa pystyt-

tääkseen sen vaiheille kulttirakennuksia.Puhumattakaan Jeesuksen haudasta, jokaniin kuin Golgatakin on vain väitetty paik-ka kirkon lattiassa.

Pyhän haudan kirkkoon ei protestanteil-la ole osuutta, se on jaettu lähinnä katolis-ten ja ortodoksien kesken. Niinpä protes-tantit innostuivat sitäkin enemmän, kunkaupunginmuurien luoteispuolelta vuonna1867 löytyi niin sanottu Puutarhahauta,jonka sanotaan olevan juuri se, jonka Jee-suksen salainen kannattaja, varakas JoosefArimatialainen lahjoitti puutarhastaanihanteensa leposijaksi. Ainakin Puutarha-hauta paremmin kuin Pyhän haudan kirkkonäyttää, millaisia haudat tuohon aikaansaattoivat olla.

Pyhät paikat houkuttelevat Jerusalemiinturisteja, he taas vetävät puoleensa kaupus-telijoita. Kumminkin myynti ja tyrkyttämi-nen on Jerusalemissa selvästi hienotuntei-sempaa kuin useissa muissa itämaisissa kau-pungeissa. Mutta tätä vertailua eivät yleen-sä tee he, joiden mielestä Jerusalemin kal-taisessa paikassa ei ylipäätänsä pitäisi ensin-kään kaupustella. Hartaasti Via Dolorosaakävelevältä pyhiinvaeltajalta unohtuu se,että kun Jeesusta samaa tietä vietiin ristille,oli sekin melkoinen yleisötapahtuma, jostaei taatusti puuttunut myyntimiehiä.

Matkailu on viimeaikoina romahtanut

Matkailumaana Israel on kiinnostava,useimmat historialliset paikat ovat lähellä.Vuoden 1967 ”Blitzkrieg” toi lähes kaikkinähtävyydet samalle puolelel rajaa, muttaei ainakaan vähentänyt jännitteitä.

Naapureihinsa verrattuna Israel on väki-vallasta huolimatta matkailijan arjen kan-nalta helppo maa: junat ja linja-autot lähte-vät ajallaan, kaikki ruoka ei ole kovin ek-soottista, mutta toisaalta voi maistaa taate-litahnaa, halvaa ja Halleluja-likööriä. Tele-visiosta voi seurata semmoistakin lastenoh-jelmaa kuin HaMuuminiin eli Muumit.

Mutta hintataso on korkea, ja poliisival-tion ilmapiiri sekä yleinen epäluuloisuussaattavat häiritä monia. Sotaväki konetuli-aseineen on kaikkialla läsnä. Armeija onmuutenkin mahtava tekijä, ydinasevaltionaIsrael on suunnilleen Ison-Britannian luok-kaa. Tämän paljasti Dimonan ydinaselabo-ratoriossa työskennellyt insinööri Morde-hai Vanunu. Hänet kaapattiin Italiasta ta-kaisin Israeliin ja tuomittiin pitkäksi aikaavankilaan, jossa tämä meidän aikamme Al-fred Dreyfus yhä viruu. •

KULTTUURIVIHKOT 67

MerkintöjäJORGE SEMPRÚNISTA

TEKSTI VELI-MATTI HUHTA

Jorge Semprún kirjoittaa läpiteostensa yhtä ja samaa teosta.Kun on lukenut kaiken, ei ymmärrävielä yhtäkään. Buchenwaldinkeskitysleirillä Semprun lukiHegeliä, Nietzscheä, Schellingiä jaKantia, jolta hän omaksui radikaa-lin pahan teorian.

Kuudelta kesäaamunaSaint-Germain-des-Prés’n aukiollakaiken hälinän jälkeenkaikkien öisten tabujen jälkeentulee Boris Vianrantatörmälle nousseen auringon kanssasoi trumpetin murheellinen soolokaukaisena armon vuonna 1947.


kuin anteeksiantoakaan. Mutta anteeksian-to ja katkeruus ovat vain saman kolikonkaksi puolta. Ei niistä ole elämän sisällöksi.Elämässä tulee oppia asioita ja rakastaa, ku-ten eräs Boris Vianin romaanihenkilö opet-taa.

sai ajattelemaan Kafkan Milenaa. Kafkankirjeet saavat ajattelemaan naisten siroakäyntiä ja Simone Signoret´n tapaamistaFloren kahvilassa vuonna 1942. Kirjeitä Mile-nalle oli hankittu Zurichistä vuonna 1956.Samana vuonna pidettiin NKP:n XX Kong-ressi…

Tällainen rakenne ei ole osoitus kirjalli-sen kurinalaisuuden puutteesta tai teesken-telystä. Se on osoitus todellisuudentajusta.

En tiedä ollaanko tässä kaukana siitäWalter Benjaminin Proust-luennasta, jossaasetetaan vastakkain mémoire involuntaire jamémoire voluntaire, tahdoton ja tahdonalainenmuisti. Tekijä haluaa aktiivisesti muistellajotakin, mutta jatkuvasti jokin sana, ilme taitunnelma keskeyttää hänet ja vie outoja tei-tään vahvimpien muistijäänteiden pariin.

Ajan ja muistin ongelmien hahmottajanaSemprún on tyypillinen moderni kirjailija.Nämä ongelmat hän ankkuroi paitsi omaanelämäänsä, myös kuvitteellisten ja todellis-ten henkilöidensä elämään.

Yves Montand oli Semprúnin läheisim-piä ystäviä. Kirjailija kiersi laulajan konsert-tikiertueilla yli-ikäisenä groupiena ja kroni-koitsijana ja kirjoitti mittavan henkilöes-seen (Montand. La vie continue). SiinäMontandin elämä sekoittuu Semprúninmuistoihin ja päinvastoin, kollektiiviset

aide elää yksityisen ja yleisen jän-nitteellä. Jorge Semprúnin (s. 1923)elämänkaarta seuratessa hengästyy.T

Espanjan sisällissodan maanpakolaisesta tu-lee pariisilaislyseolainen, kommunistisenvastarintaliikkeen sotilaasta Buchenwaldinkeskitysleirivanki, stalinisti-intellektuellistaEspanjan kommunistisen puolueen maan-alaisen toiminnan johtaja, puolueesta poispotkitusta ”porvarillisesta” älyköstä Former-tor-palkittu romaanikirjailija, skenarististaja filmitähtien kaverista Espanjan kulttuuri-ministeri ja lopulta Goncourt-akatemian jä-sen.

Tästä entisestä taistolaisesta on pakkotodeta kuten Veijo Meri Orleansin Kaarle-herttuasta, Villonin aikalaisesta: ei elämäihan lyhyt ole. Kaarle joutui 24-vuotiaanavankilaan, virui siellä neljännesvuosisadanja ehti elää vielä parikymmentä vuotta yh-tenä aikakautensa suurimmista runoilijoista.

Ei ihan lyhyt elämä; moni ehtii saada re-vanssin ja joku kostonsakin.

Olen kiitollinen siitä sattumasta kirja-kaupassa uudenvuodenaattona, joka näyttiminullekin Suuren matkan reitin. JorgeSemprúnin Kirjoittaminen tai elämä on parastatekstiä, mitä olen lukenut vuosikausiin.

En tiedä, onko teos romaani vai elämä-kerta vai essee vai romaani romaanista. Senvaikutus on sama kuin joskus elokuvalla taimusiikilla: se puhaltaa ajatusten läpi eikäelämä palaa sen jälkeen entiselleen.

Semprún on taiteilijana samanlainenkuin Leonard Cohen tai Bergman: hän te-kee koko ajan samaa teosta. Kun on luke-nut kaiken, ei vielä ymmärrä yhtäkään. Ro-maani tai henkilöessee – kysymyksessäovat joka tapauksessa muunnelmat eräästäelämästä. Tämä elämä sattuu kulumaan ava-ruudessa, jota viitoittavat ajan, muistin ja –niin, pahuuden akselit.

Yksityinen ja yleinen: yksi Semprúninalaisista maanalaisen toiminnan vuosina oliJulian Grimau, jonka kohtalosta Semprúnsyyttää sekä Grimaun itsensä että puolueenilmeistä varomattomuutta. Historian ja po-liittisen taistelun tasot leikkaavat toisensayksityisen ihmisen muistoissa. Buchenwal-din helvetti on maailmanhistorian synkim-piä paikkoja, mutta se tulee konkreettiseksivasta yksityisen kokemuksen kautta.

Joku kirjoitti, etteivät muistelmat yrityk-sistä kuvata keskitysleiriä – Kirjoittaminen taielämä – sisällä sen paremmin katkeruutta

Ei ollut vielä Apollinairen patsastaei ollut kuin aurinko valkean yön jälkeenkeltainen aurinkoharmaat kyyhkysetvihreät lehdetja Boris Vian soi ilmassaauringonnousun kanssakädet nuorten naisten ihanilla lanteillase oli kauan sittense oli elämääse ei ollut mitään.

Semprún kertoo käyttäneensä Proustinromaanisarjan lukemiseen neljäkymmentävuotta. Nuorena häntä kiinnosti enemmänLukácsin Geschichte und Klassenbewusstsein, sit-ten hänellä oli muuta tekemistä. Kyllä täs-säkin on kyse kadonneesta ajasta. VaikkaSemprún kirjoittaa ranskaksi, hänessä onalkuperäistä espanjalaista hulluutta. KutenPicasso, hän ei etsi, vaan löytää. Hän tekeerakenteesta tyylin.

Ajattelin laskea tähän jonkin teoksenpäällekkäiset aikatasot, mutta ketä se hyö-dyttäisi. Jos joku saa sellaisesta sydämelleenrauhan, laskekoon itse. Tärkeintä on se, mi-ten selittämättömät muistot ja haaveet vä-lillä murtautuvat arkitajunnan läpi ja heitte-levät ihmistä kuin jumalten keinussa.

Ihmisen aika ja muisti ovat sellaisia, ettäkun pitäisi kirjoittaa juhlapäivällisistä Salz-burgissa vuonna 1964, mieleen muistuu mi-ten tilaisuudessa mukana ollut nuori nainen

muistot kietoutuvat yksityisiin kohtaloihinja kirjallisuuteen. Myös skenaristi-Semprúnteki yhteistyötä näyttelijä-Montandinkanssa. Kun mukaan tuli ristiriitaisia tuntei-ta myöhemmin herättänyt ohjaaja Costa-Gavras, syntyi muun muassa 1960-luvunmenestyselokuva Z – hän elää.

Montandille Semprún sanoitti myös yh-den laulun, tämän:

KULTTUURIVIHKOT 69

Miksei kuolema yhtä hyvin voisi ollakahdenkymmenen? Tämä on Semprúninkysymys, kun hän miettii kahta vuottaanBuchenwaldissa. Sinä aikana 20-vuotiaanuteliaisuus ja elämänhalu säilytti järjen jahengen. Semprún ei ollut orjatyössä pa-himmassa mahdollisessa paikassa, vaan kir-jurina Arbeitstatistikissa ja pystyi käyttämäänmyös leirin kirjastoa.

Erääseen teokseen Semprún ei väsy pa-laamasta. Sitä ei löytynyt Buchenwaldinkirjastosta, mutta vastarintaliikkeen sotilaskantoi kirjaa repussaan kiinnijäämisen päi-vinä. Teos oli Kantin Die Religion innerhalb derGrenzen der blossen Vernuft, josta Semprún onammentanut radikaalinn pahan teorian, dasradikal Böse.

Esikoisteoksessaan, palkitussa ja suo-meksikin käännetyssä Suuressa matkassa(1963), hän kertoo tarinan, kauheista kau-heimman, viidentoista juutalaislapsen teu-rastuksesta Buchenwaldissa. Tarinan, ”jotakukaan ei ole kertonut, jonka minäkin olenhaudannut kuin salaisen, kuolettavan tie-don muistini pohjalle …”

Näiden hengiltä mukiloitujen, koirienraatelemien lasten kuolema oli kirjoittamis-hetkellä vasta kuudentoista, vain vähännoita lapsia vanhempi.

Pahuus ei ole kantilaisessa teoriassa epä-inhimillistä, päin vastoin, vaan ihmisen va-pauden radikaali ilmaisu. ”Kauhuteot eivätolleet itse Paha, eivät ainakaan sen sisin ole-mus. Ne olivat vain sen vaatteet, korut ja ko-meus.” Kauhujen kuvaus ei yllä radikaaliinpahaan, ihmisen osaan historiallisista ajoistalähtien. Mutta: ”meidän asiamme on ihmis-sielun tutkiminen Pahan kauheudessa.”

Teologinen ulottuvuus ei selvästikäänSemprúnin ajatusmaailmaan kuulu, joten eiajeta sitä sinne nytkään, kuin käärmettäpyssyyn.

Juuri ennen kotiuttamista Semprúninkäsketään palauttaa Buchenwaldin kirjas-toon kolme lainaamaansa teosta. Kirjatovat Hegelin Logiikan lyhennetty laitos,Nietzschen Tahto valtaan ja Schellingin es-seevalikoima.

Kirjastoa ei lakkautettaisi turhan päiten.Työstään innostuneen kirjastonhoitajanmukaan leirit olisivat tarpeellisia uudessa-kin Saksassa.

Toinen Semprúnin kestoaiheista onmaanalaisen toiminnan aika Espanjassa.Vuodet täynnä väärennettyjä passeja, salai-sia kohtaamisia ja kiinnijäämisen riskejä. Javääriä nimiä: Semprúnin nimi Espanjankommunistisessa puolueessa oli FedericoSánchez. Kun Franco lopultakin oli kukis-tunut, Semprún julkaisi Federico Sánchezinomaelämäkerran, jossa hän käy läpi puo-lueen virheitä ja omaa erottamistaan.

Erottamisesta hän taitaa nykyisin ollakiitollinen. Se mahdollisti kirjailijan uran jaavasi lopullisesti silmät puolueen teoreetti-sille ja käytännöllisille ongelmille. FedericoSánchez palasi vielä kerran kirjallisellenäyttämölle 1980-luvun lopulla ministeri-vuosien kuvauksessa ja heitti lopullisestijäähyväiset (Federico Sánchez se despide de ust-edes).

Kyllä Semprúnin ajatusmaailmaan kuu-luu myös toivo ja luottamus. Esipuheessaanvalokuvakirjaan Malraux en Espagne hän ko-rostaa joistakin Espanjan sisällissodan aikai-sista valokuvista (André Malraux toverei-densa ympäröimänä) välittyvää veljeydentunnetta, fraternité humaine.

Veljeys: yksi Ranskan vallankumouksenihanteista, jotka soivat myös Yves Montan-din äänen lämmössä – soivat niin, että lau-lettua ranskaa ymmärtämätönkin voi aistiane.

Loppujen lopuksi samassa äänenvärissäsoi Semprúnin taide. Se on paikoin kau-heista kauheinta, paikoin äitelän nostalgis-ta, mutta ei sen kauheampaa tai nostalgi-sempaa kuin elämä ja kuolema. •

Voi, älä viitsi sanoa että se oli hyvää aikaase oli meidän aikamme, siinä kaikkilöimme kerralla kaikki valtit pöytäännaiset olivat kahdenkymmenenkuolemakin oli nuori kuten mese oli elämääse ei ollut mitäänmieletön onnettomuus.

Se vasta oli elämääjoka-aamuinen kuoleman tuskajoka alkaa uudestaan,trumpetin soolopitkän yön jälkeen rakkauden sanatkuin heittäytyisi veden armoillese vasta oli elämääelämääjoka alkaa uudestaan, pyydän sitä teiltä,joka alkaa uudestaan!

Kirjoittaminen tai elämä, Jorge Semprún, suom.

Irma Koistinen, 331 s., LIKE 2000.


Tyhjä kutomo. Listerin tehdas, Manningham, Bradford 1987.

TEKSTI PIA HYTTINEN

Ian Beesleyn valokuvia kadonneesta englantilaisestateollisuudesta ja ammateista, joita ei enää ole, onnäytteillä Suomessa.

Freelancerina toimiva englantilainen valokuvaaja Ian Beesley onkuvannut katoavaa teollisuusympäristöä uransa alusta asti. Suomes-sa on nyt mahdollisuus tutustua Beesleyn tuotantoon näyttelyssäTyön paikkoja – Ian Beesleyn valokuvia englantilaisista teollisuusympäristöistäOutokummussa ja Porvoossa. Näyttely oli aluksi esillä TampereellaFinlaysonin entisessä tekstiilitehtaassa.

Beesley on tallentanut niin kaivoksia ennen niiden sulkemistakuin höyryvetureiden viimeisiä aikoja teollisuuden parissa, kutenBradfordissa sijaitsevassa Esholtin jätevesilaitoksessa. Se oli myöshänen ensimmäinen työpaikkansa 1970-luvun alussa, ja siellä häntäkannustettiin valokuvaajan uralle. Nämä Esholt Sewage Worksissaotetut valokuvat muodostavat oman kokonaisuutensa näyttelyn si-sällä. Muita laajemmin esiteltäviä teollisuudenaloja ovat kaivos- jatekstiiliteollisuus sekä rauta- ja terästeollisuus. Vaikka Beesleyn va-lokuvat ovat dokumentteja, ne ovat myös taiteellisesti korkeatasoi-sia ja puhuttelevat sekä silmää että sielua.

Valokuvauksen antiteesi

Beesley on West Ridingin villakaupungin kasvatti. Kiinnostus alu-een kaivostoimintaan syttyi sattumalta: vuosi West Ridingiä piinan-neiden rankkasateiden jälkeen koulun jalkapallokenttä vajosi hylät-tyyn hiilikaivokseen. Hiilikaivosten valokuvaamisen Beesley aloittivuonna 1974 opiskellessaan taidekoulussa. Ensimmäinen käyntihiilikaivoksessa oli kuitenkin pettymys: kamerat takavarikoitiin en-nen laskeutumista maan uumeniin.

Salamyhkäisyyden ja kuvaamisen maanalaisten rajoitusten vuok-si kaivokset alkoivat kiehtoa häntä entistä enemmän. ”Mustat, pi-meät ja pölyiset kaivokset ovat kuin valokuvauksen antiteesi, vasta-kohtien maisema – karkea negatiivi”, Beesley toteaa kuviensa yhte-ydessä. Pimeyden vuoksi kaivoskuvista tulee helposti luonnotto-man näköisiä, ylivalottuneita. Beesley yrittää kuitenkin vangita tä-män maagisen maiseman vain käyttämällä olemassa olevaa valoa jaonnistuu joskus tavoittamaan jotain kohteiden inhimillisyydestä.

Ian Beesleyn kuvissa myös työn tekijä on keskeisessä asemassa.Näyttelyn valokuvat ovat yhtä paljon kuvia työn paikoista kuinniissä työtään tekevistä ihmisistä. Tämä näkyy siinäkin, että mo-nesti ihmiset on kuvattu poseeraamassa työpaikallaan eikä teke-

mässä työtä, osana ympäristöä.Beesley on ikuistanut myös Miners Welfare -seuran kylpylaitok-

sen elämäänsä tyytyväisiä kylpijöitä. Kaivostyöläisten liitto perustiliikkeen tarjotakseen kaivostyöläisille ja heidän perheilleen erilaisiapalveluita kylpylaitoksista, suihkutiloista ja kerhoista urheiluseuroi-hin. Monissa kaivoskylissä Miners Welfare on ainoa muistutus kai-vosmenneisyydestä.

2000-lukua Beesleyn tuotannossa edustavat Flacksin kaivoksenkuvat lähellä Huddersfieldiä, West Yorksihiressä. Pieni perheyritystoimii neljännessä sukupolvessa ja on eräs harvoista yhä toiminnas-ta olevista alueella. Kuvat ovat hartaita ja osoittavat sekä kuvaajan-sa että kuvien kohteiden kurinalaisuuden. Beesleyn mustavalkoisetvalokuvat ovat naturalistisia, mutta samalla ne luovat nostalgistatunnelmaa. Onneksi Flacksin kaltaiset kuvat antavat myös toivoajatkuvuudesta.

”I’ll be seeing you”

Esholtin jätteenkäsittelylaitos tuotti uutta lanoliinia eli villarasvaalähistöllä sijainneille villakehräämöille ainoana voittoa tekevänälaitoksena maailmassa. Sivutuotteena syntyi muun muassa saip-puaa. 1970-luvulla villateollisuuden alasajon yhteydessä ja biolo-gisten pesuaineiden yleistyttyä lanoliinin tuottaminen ei ollut enääkannattavaa. 1980-luvun alussa jätettä alettiin polttaa, ja höyryve-turit Nellie ja Elizabeth lahjoitettiin teollisuusmuseoille.

Beesley tallensi höyryveturit ja villajätteen käsittelyprosessinjuuri ennen työn luonteen muuttumista. Villajätteen höyrytyspäi-

DOKUMENTTEJAMENNEESTÄMAAILMASTA

Höyryveturi Elizabeth, vuoro päättyy veturitallille, Esholtin jätteenkäsittely-laitos lähellä Bradfordia, West Yorkshire 1976

Puristamo villajätteen höyrytyspäivänä. Esholtin jätteenkä-sittelylaitos Bradfordin lähellä. West Yorkshire 1977.

työskennellyt tehtaassa koko elämäni, olennauttinut siitä, enää ei ole paljoa jäljellä.”

Listerin silkkitehtaan monet intialaisettyöntekijät olivat kotoisin samoilta seuduil-ta ja työt periytyivät sukupolvelta toiselle.Tehdas sulki ovensa vuonna 1987. Kirkstal-lin takomo Leedsissä on luultavasti länsi-maiden vanhin paikka, jossa on yhtäjaksoi-sesti harjoitettu metalliteollisuutta. Se sul-jettiin syyskuussa 2002, jolloin katkesi 850vuotta vanha perinne. Yli 200 ihmistä jäityöttömäksi. Monet perheet olivat suku-polvien ajan yhtiön palveluksessa. Yhdys-valtalainen Dana Corporation osti tako-mon ja siirsi tuotannon kaukoitään.

”Snicket” on yorkshiren murretta ja tar-koittaa kahden rakennuksen välissä olevaakapeaa kävelytietä. Bradfordissa kuvattusnicket on kulunut tuhansien työläistenkulkiessa töihin likeisiin tehtaisiin. Valo ot-taa kulkijan vastaan snicketin portaidenyläpäässä. Kulkijoita ei vain näy.

Beesley kertoo muistavansa lapsuutensamaiseman, jota leimasi yli 150 tehtaanpiip-pua. Nyt on hyvä, jos niitä on kuusi.

Muutoksen jäljetmyös Suomessa

West Yorkshire oli villateollisuuden keskusvuosisatojen ajan. 1800-luvulla alue raken-nettiin täyteen kaupunkeja. Osa kaupunki-en tehtaista seisoo nyt tyhjillään, osa onmuutettu menestyksekkäästi muuhun käyt-

vän kuvassa utuinen valo siivilöityy höyrynläpi työntekijöiden keskustellessa sanoin-kuvaamattomassa hajussa. Työntekijät ovatkuitenkin levollisen oloisia kaiken kiireenkeskellä.

Valokuvat kertovat sekä työstä että senjättämästä tyhjyydestä. ”I’ll be seeing you”on aamuvuorolaisen seinään kirjoittamaviesti iltavuoroon tuleville ystävilleen.Graffiti on kuvattu samana päivänä, kunjätteenkäsittelylaitoksen villanpuristamolakkautettiin vuonna 1979. Viesti tuntuuhuutavan, että tapaamme – joskus jossakin.

Beesley otti 1980-luvulla tehtäväkseenkuvata mahdollisimman monta villatehdastaennen niiden sulkemista. Hän kuvasi samallamonta ammattia, joita ei enää ole. Jotkinotoksista ovat ainoita jäljellä olevia kuvianäistä ammateista. Kuvasarjaan kuuluvatmyös reikäkorttirullat, laskut James Ivesintehtaan seinällä ja haalistuneet valokuvat Di-xonin puolatehtailla. Muutama tunti Dixo-nin tehtaan kuvaamisen jälkeen tehdas pol-tettiin sisältä ja rakennus purettiin.

Sukupolvelta toiselle,muttei enää

Beesleyn valokuvien yksittäiset elämäntari-nat kasvavat sukujen ja asuinalueiden tari-noiksi, mikä on hänen tuotantonsa parastaydintä. Puolanpoistajana Brackendalen keh-räämössä työskennellyt Arthur Greenwood,57, kertoi työstään vuonna 1996: ”Olen

tötarkoitukseen sopiviksi.Tampereen keskusta on laajentunut vii-

me vuosina pohjoiseen päin. Finlaysonin jaTampellan tehdasalueilla on ehkä selvim-min nähtävissä, kuinka Tampere on elänytvoimakasta murroskautta. Entisiin tehtaisiinja niiden lähelle nousseisiin uusiin raken-nuksiin on muuttanut museoita, kahviloita,elokuvateattereita, kauppakeskuksia.

Runsas sata vuotta sitten kasvava teolli-suus muokkasi tätä aluetta ja veti väkeä töi-hin myös Tampereen ulkopuolelta. Nyt sii-tä ovat jäljellä vain muistot, Tammerkoskenrantamien tiilimuurit ja Työväen keskusmu-seo. Ian Beesleyn valokuvanäyttely sai hetialkuun parhaan mahdollisen näyttelypai-kan: Finlaysonin kadonneen tehdasmil-jöön. Aikojen kuluessa muotoutunut ja alunperin värjäämöksi 1860-luvulla suunnitelturakennus on saanut nyt nimen Werstas: sekuvaa sekä rakennuksen historiaa että Työ-väen keskusmuseon toimintaa. •

Outokummun Vanha Kaivos: 15.–31.5. tilauksesta

ryhmille; 1.–15.6. päivittäin klo 10–18. Lisätietoja:

[email protected].

Porvoon Taidetehdas: 18.7.–7.9. ti–su klo 12–19;

Porvoon rautatieaseman tavaramakasiini: 1.8.–

31.8. ti-la klo 10–17, su klo 10–15. Vanhan

Porvoon Höyryjuhlan aikana (16.–17.8.) klo 10–18.

Lisätietoja: http://www.steamengine.cc .

Näyttelyn kierto alkoi Työväen keskusmuseosta

Tampereelta, missä työt olivat esillä 23.1.–20.4.

Lisätietoja: http://www.tkm.fi.

Puristamon miehet, ”The Press House Men”, Esholtin jätevesilaitos lähellä Bradfordia, West Yorkshire 1978.

KULTTUURIVIHKOT 73

KÖYDENPUNOJA

Yhdeksästä novellista koostuva Viha, ystä-vyys, rakkaus on Alice Munron yhdestoistateos. Pelkästään novelleja kirjoittava 73-vuotias Munro on kotimaassaan Kanadassasuuresti arvostettu ja palkittu. Takakansi-tekstien ulkopuolellakin häntä on verrattuAnton Tsehoviin, mikä ei oikeastaan oleyllättävää.

Kertomukset ihmissuhteiden iloista javaikeuksista on kirjoitettu vähin elein jasuuria sanoja välttäen. Munro tuntuu pyrki-vän tarinoillaan klassiseen realismiin, jossakeskiössä ovat tapahtumat. On kuitenkinturha odottaa dramaattisia takaa-ajoja taiammuskelua. Munron dramatiikka perustuusille vähäeleisyydelle, mitä kutsutaan loista-vien kirjailijoiden kyvyksi saada merkityk-setön merkitykselliseksi. Jarkko Lainettamukaillen vain hyvässä novellissa voidaantarkoittaa jotain jollakin.

Munro kirjoittaa ikiklassisista teemoista,vihasta ja rakkaudesta. Henkilöt novelleissaovat kuin kiveen veistettyjä, ja ainoastaanheidän suhteensa muuttuvat.

Munro käsittelee hahmojaan lempeänymmärtäväisesti. Hän ei yritä tuomita taijulistaa, pelkkä sisäisten ristiriitaisuuksiennäyttäminen on riittävää vaikuttamista.Kaikesta pehmeydestä huolimatta tekstittuntuvat välillä myös kovin ennalta määrä-tyiltä ja toivonsa heittäneiltä. Voimattomanihmisen osa maailmassa on huono, ja suun-ta on korkeintaan alaspäin.

Teoksen niminovelli Viha, ystävyys, riia-us, rakkaus, häät tuo hyvin esiin Munrontavan kuvata inhimillisiä tunteita oudossaympäristössä. Kertomuksessa kaksi teinityt-töä huijaa väärennetyillä kirjeillä hiljaisen,syrjäänvetäytyvätn ja tunteellisen naisenkuvittelemaan, että hänen kerran tapaa-mansa mies haluaa mennä hänen kanssaannaimisiin. Sattuman kautta totuus tyttöjentekemästä huijauksesta ei koskaan paljastu,ja pariskunta menee naimisiin.

Novellin päähenkilö edustaa vanhakan-taista naiskuvaa, jolla kuitenkin on joitainnykyaikaisia piirteitä. En tiedä, onko hänenkaltaisiaan ihmisiä olemassa todellisuudes-sa, mutta jo pelkkä ajatus on kiehtova. Ni-

menomaan ihmiskuvan syvyys onkin Mun-ron parasta antia. Hän pystyy hyvin vähäs-sä sivumäärässä rakentamaan niin syviä japerusteellisia hahmoja, että niiden varaanvoisi laskea jopa romaanin.

* * *

Toinen mainio Tammen keltaisessa kirjas-tossa ilmestynyt teos on W. G. SebaldinAusterlitz. Keski-Euroopassa suurta arvostus-ta nauttivalta Sebaldilta ei ole aiemminkäännetty suomeksi mitään.

Austerlitz on kummallinen kirja. Siinävaellellaan näennäisen itsetarkoituksellises-ti ympäri Eurooppaa. Orpo päähenkilö,Austerlitz, etsii juuriaan ja ratkaisua levot-tomuuteensa läpi vuosikymmenten. Paikatja rakennukset ovat keskeisellä sijalla pouk-koilevassa tarinassa, jonka yhdistävänä te-kijänä on kertojan ja päähenkilön vaivalloi-nen ystävyys. Kirjassa ei ole paljoa ihmeel-listä kerrottavaa, mutta siitä huolimatta senlukeminen on järisyttävä elämys.

Vailla kappalejakoja ja välillä sivun mit-taisin lausein tehty romaani on yksinkertai-sen nerokas. Tekstin yhteyteen ripotellutvalokuvat rakennuksista herättävät enem-män kysymyksiä kuin vastauksia. Onko ky-seessä dokumentti vai taidokas hämäys?Luultavasti jälkimmäinen.

Lukekaa tämä kirja! Ette kadu.

* * *

Virhetulkinnan ilot ja kielen väänteleminennäyttävät jälleen tulevan muotiin. Sitä voitehdä joko huonosti tai hyvin. Valitettavanennenaikaisesti kuollut pakinoitsija Kesko-nen eli Karri Hannula kuului ylen harvinai-seen b-ryhmään.

Ylioppilaslehdessä aloittaneen ja Helsin-gin Sanomien verkkoliitteeseen siirtyneenKeskosen pakinat muistuttavat enemmänrunoja tai aforismeja kuin tavanomaista leh-titekstiä. Hannula pystyi muodon avulla te-kemään kirjoituksistaan hauskoja tai vas-taansanomattoman pisteliäitä.

”Ja kehnosti menestynyt Prost-talli ve-

toaa taatusti kulttuuriväkeen. Yksi kirjain li-sää nimeen ja teemaksi Kadonnutta aikaaetsimässä.”

Formulat olivat Keskoselle muutenkinläheisiä.

”Schumacher pysyköön lestissään, muttasulla voisi olla vaikkapa oma parturinliike.Salon Mika?”

Enimmäkseen Keskosen pakinat vaativatkuitenkin tarkkaa lukemista ja hyvää sivis-tystä. Monta vitsiä menee ohi, jos ei huo-maa katsoa yhden kirjaimen muuttuneen.

”Joku homofobi hirmustui luterilaisenkirkkoinstituution lepsusta linjasta seksuaa-lisuuden suhteen ja liekin osoittanut miel-tään sen verran hurjasti että tuli ohessapolttaneeksi Pyhän Olavin kirkon. Niin vä-hän jäi jäljelle että hyvä jos viis veisaa.”

ESA MÄKINEN

Viha, ystävyys, rakkaus, Alice Munro, Tammi 2002.

Austerlitz, W. G. Sebald, Tammi 2002.

Kootut pakinat, Keskonen, Loki 2002.


KIRJA-ARVIOT

Ympäristö ja kehitys ry:n päätäei paljoa palele. Järjestön ra-portti Kohti kestävää maailmaa lu-paa etsiä parissa sadassa sivussavastauksia maailman nälkä- javesiongelmaan, tartuntatautienuuteen nousuun, valtionyhtiöi-den mahdollisuuksiin torjua il-mastonmuutoksia sekä yksityis-tämiseen. Ratkaisujen luvataanlöytyvän yhdistyksen omastatyöstä useissa eri maissa. Muttaonko retoriikan takana tarpeeksitavaraa väitteen tueksi?

Risto Isomäki on tullut tun-netuksi sekä tieto- että tieteis-kirjailijana. Ero on hiuksenhie-no. Siksi hänen ajatuksensavesi- ja ruokapulan torjumisestaovat mielenkiintoista luettavaa.Isomäki on johdonmukaisestipuolustanut paikallisten yhtei-söjen perinteisiä menetelmiänykytekniikan sijasta, ja useinhyvästä syystä. Hän ei tee poik-keusta tässäkään teoksessa. Suo-rastaan selkäpiitä karmivan tar-kasti Isomäki kuvaa, miten suo-malaisen tutkimusmatkailijan A.E. Nordenskiöldin (1832–1901) kuningasajatus porakai-voista muuttui Maailmanpankinja Unicefin käsissä miljoonia ih-misiä Bangladeshissa myrkyttä-neeksi katastrofiksi. Tämän jäl-keen hän pääsee vauhtiin, ja iki-vanhojen menetelmien rinnalletarjotaan auringolla desinfioi-mista, aurinkotuulimyllyjä ja sa-teentekoa tuulen avulla. Mie-

Maailmanparannusta tiiviissä paketissalenkiintoisinta kyllä, Isomäenkynä saa ideat tuntumaan uskot-tavilta ja toimivilta. Lukija alkaaväkisinkin ihmetellä, mikseiedellä mainittuja keinoja ole jokokeiltu.

Nälkä on ongelma, jonka jopresidentti J. F. Kennedy(1917–1963) uskoi olevan voi-tettavissa. Hänen mukaansapuuttui vain tahtoa. Todennä-köisesti Kennedy oli oikeassa.Isomäen pääargumenttina on,että paikallinen ruoantuotantoon ainoa kestävä ja tasa-arvoi-nen tapa toteuttaa maailmanruokahuolto. Tuttujen ruokakas-vien sijasta tekstissä vilahtelevatsellaiset kulinaariset erikoisuu-det kuin erämaaomena (Zizyphusmauritiana), marula (Sclerocaryabirrea), mongongo (Ricinodendronrautanenii) ja nopal-kaktus (Nol-palea cochenillifera). Vaikka Isomä-keä on usein vaivannut liiallinenintomielisyys ja jopa kiire argu-mentoinnissa, malttaa hän tälläkertaa pysyä housuissaan – ai-nakin melkein. Kiihkottomastihän yrittää korvata pahamainei-sen vihreän vallankumouksenuudella versiolla, jossa geenila-boratoriot vaihdetaan ikivan-hoihin jalostusmenetelmiin javiljapellot kerrospuutarhoihin.Jälleen kerran lukija jää pudiste-lemaan päätään: olemmeko meolleet täysiä idiootteja?

Nykylääketieteen erikoisuuk-siin kuuluu se, että useat jo lähes

kuolleiksi luullut taudit ovat saa-neet uutta jalansijaa entistä vah-vempina. AIDS on uutena il-mestyksenä vain jäävuorenhuippu: hepatiitti, malaria ja tu-berkuloosi ovat vähintään yhtäsuuria uhkia. Ympäristö ja kehi-tys ry syyttää ilmiöstä lähinnäglobalisaatiota, erityisesti Kan-sainvälisen valuuttarahaston jaMaailmanpankin kehitysohjel-mia, joiden seurauksena kehi-tysmaat ovat supistaneet tervey-denhuoltomenojaan rajusti. Rat-kaisut ovat varsin yllättäviä:prostituoitujen käyttö terveys-valistajina ja hämähäkit malari-asääskien torjujina kuuluvat tar-jottuun arsenaaliin. Toisin kuinruoka- ja vesiongelman kohdal-la, tuntuvat vastaukset jääväntällä kertaa puolitiehen, mikä onsääli – suomalaisia kun koskeeakuuteimmin juuri epidemiauh-ka: lähin tuberkuloosialue onKarjalassa.

Kirjan vaihtelevin anti löytyyosiosta, jossa käsitellään val-tionyhtiöiden mahdollisuuksiatorjua ilmastonmuutosta. Sa-malla materiaali on kaikkein tu-tuinta jokaiselle, joka on vähän-kin seurannut energiakeskuste-lua.

Vetyautoissa, sarjavalmistei-sissa tuulimyllyissä, biokaasussaja titaanin käytössä ei ole sinäl-lään mitään uutta. Merkittävääonkin se, että Isomäen mukaanvaihtoehtoiset energiamuodot

saadaan parhaimmin käyttöönjuuri valtioiden ja valtionyhtiöi-den, ei yksityisyritysten avulla.

Tämä johtoajatus muodos-taakin aasinsillan kirjan viimei-seen lukuun, joka käsittelee yk-sityistämistä. Tapausesimerkki-en avulla Jaana Airaksinen jaAnastasia Laitila käyvät läpi pe-ruspalveluiden kaupallistamisenvaikutuksia, ja päätyvät samaanjohtopäätökseen kuin Isomäki-kin: valtionomistus on paras va-kauttava tekijä silloin, kun kes-kustellaan perushyödykkeiden(vesi, energia, ruoka, terveyden-huolto, koulutus) saatavuudestaja laadusta. Kirjoittajien taustathuomioon ottaen lopputulos eiole mikään yllätys.

Kohti kestävää maailmaa onnopea hakuteos, josta löytyyesimerkkejä ympäristöinnovaa-tioista. Teos jopa lunastaa lupauk-sensa puoliksi. Sen luettuaan onnimittäin taipuvainen usko-maan, että teoksessa käsitellytongelmat ovat ratkaistavissa, jajopa suhteellisen pikaisesti. Jamikä parasta: lukijalle ei jää tun-netta, että johtopäätöksiin ontultu turhan rivakasti, kutenjoissakin Isomäen aikaisemmissateoksissa on ollut tapana.

MIKA-PETRI LAURONEN

Kohti kestävää maailmaa, Jaana

Airaksinen, Risto Isomäki, Anastasia

Laitila, 205 s., Ympäristö ja kehitys ry

& Maan ystävät ry 2002.

George W. Bushin hallinto tun-tuu käyttävän kaikkia mahdolli-sia keinoja todistellakseen, ettäIrakilla on joukkotuhoaseita –

Lyhyestä virsi kaunis – Irakin-sodassakinyhtä lukuun ottamatta: asetar-kastajilta ei kysytä. Todennäköi-sin syy on se, että heidän vasta-uksensa olisi kielteinen, kuten

Scott Ritter toteaa William Pit-tin haastattelussa.

Ritter oli mukana asetarkas-tuksissa vuoteen 1998 asti, jol-

loin tarkastukset yhtäkkiä lope-tettiin. Hän on myös entinenmerijalkaväen sotilas, republi-kaani ja Bushin äänestäjä. Siksi

KULTTUURIVIHKOT 75

KIRJA-ARVIOT

hänen mielipiteensä nykyisestäsodasta onkin niin mielenkiin-toista luettavaa. Tekijäkaksikkokäy lyhyesti läpi Yhdysvaltojenhallinnon argumentit ja toteaane perusteettomiksi yksi toisen-sa jälkeen. Tämän teoksen jäl-keen ei olekaan mikään ihme,että muun muassa Irakin ydin-aseohjelman aivoiksi väitettyloikkari Khidir Hamza ja Irakinjoukkotuhoaseiden tuhoamises-ta vastaavan elimen UNSCO-Min puheenjohtaja RichardButler ovat kieltäytyneet julki-sesta keskustelusta Ritterin

kanssa. Totuutta on vaikeampaamuokata suorassa lähetyksessäkuin lehdistötiedotteessa.

Teoksen suurin ongelma onsama kuin Pentagonin peruste-luissakin: asioiden lopullinen us-kominen on lukijan oman har-kinnan varassa. Lähdeluetteloaei juurikaan ole, eikä sellaistavoi edellyttääkään puhelinhaas-tattelulta. Ritterin faktat kuiten-kin vaikuttavat uskottavilta, jahänellä tuskin on mitään syytävalehdella. Toisaalta tekee mieliolla uskomatta Ritteriä, sillä hä-nen ennustustensa ei haluaisi to-

teutuvan. Seuraavassa pari esi-merkkiä mielenkiintoisimmastapäästä:

”Jos irakilaiset pystyvät vii-vyttämään [Yhdysvaltoja] edesjonkin aikaa – kuukauden, kaksikuukautta, jos Saddam pystyyroikkumaan vallassa – räjähtääarabimaailma tavalla, jota emmeole milloinkaan nähneet. Taval-la, jonka rinnalla syyskuun 11.päivä näyttää lasten leikiltä.”

”Jos koko tilanne riistäytyykäsistä ja Irakissa on 70 000amerikkalaista vailla viesti- jahuoltoyhteyksiä, me turvau-

dumme ydinaseisiin. Siitä ei oleepäilystäkään. Me turvaudum-me ydinaseisiin. Kaikki tässä so-dassa on huonosti. Tämä ei voipäättyä hyvin.”

Mikäli Ritter osuu oikeaan,on teoksen huonoin puoli se,että se on ohut ja nopealukui-nen. Siitä ei ole kauaksi aikaaseuraa pommisuojassa.

MIKA-PETRI LAURONEN

Irakin sota – mitä Bush ei halua sinun

tietävän, William Pitt & Scott Ritter,

suom. Petri Stenman, 90 s., Like

2003.

Yhteiskuntatieteiden tohtoriAnssi Männistön toimittamanteoksen aiheena on ikuisuusky-symys: miksi soditaan? Männis-tön lisäksi kysymystä pohtiikymmenen kirjoittajaa, jotkatyöskentelevät lähinnä Helsin-gin ja Tampereen yliopistoissa.Jokainen tarkastelee sodan syn-tyä ja olemusta oman tieteen-alansa kautta.

Yksi syy sotimiseen on se,että annamme sille hiljaisen hy-väksyntämme. Hyväksymmesodan, koska siitä on tullutluonnollinen asia. Toisaalta esi-merkiksi kolmannessa maail-massa syntyy sisäisiä konfliktejayhteiskunnallisten epäkohtienja ahneuden vuoksi. Näiden si-sällissotien puhkeamista voitai-siin vähentää taloudellis-sosiaa-lisella kehitysyhteistyöllä.Heikkojen valtioiden yhteis-

Selityksiä sotimisellekuntarakennetta olisi lujitettava,jotta valtiokoneisto pystyisi tur-vaamaan kansalaisilleen vakaatolot ja estämään sisäisten selk-kausten puhkeamisen.

Jussi Pakkasvirta pohtii ar-tikkelissaan, onko nationalis-mista eli kansallisuusaatteestasodan selittäjäksi. Nationalismion muuntautumiskykyinen jaelinvoimainen, mutta nykyistensotien selittäjäksi se ei kelpaa,ainakaan laajassa mitassa. Us-konnolla sen sijaan voidaan yhäperustella sodankäyntiä. Tällöintosin uskonto saattaa olla pi-kemminkin peitenimi kipeilleasioille, jotka ovat sotimisen to-dellisia syitä. Uskontoja ym-märtämällä olisi mahdollistaymmärtää myös sodankäynninsyitä. Länsimaisen kulttuurinolisi syytä syventää islamilaisenkulttuurin tuntemusta. Samalla

länsi edistäisi oman historiansatutkiskelua – ovathan kristityt-kin käyneet verisiä sotia.

Suurvaltajohtajien poliittises-sa lauseopissa voivat yksittäisetsanatkin tappaa – ainakin välilli-sesti. Tälle yksioikoiselle lause-opille ei olisi pahitteeksi vaikka-pa komediallinen uudistus.

Eräs sotien syistä on myösmeissä itsessämme piilevä väki-valtaisuus, joka saattaa sopivissaolosuhteissa aktivoitua. Yhtei-sölliset traumat, joita ei pystytäkäsittelemään, ajavat ihmisethelposti konfliktien tielle.

Männistön toimittamassa ar-tikkelikokoelmassa pohditaanvarsin monipuolisesti sotientaustatekijöitä. Kuitenkin kol-mas maailma ja erityisesti Lähi-itä saavat paljon huomiota. Alu-een konfliktien taustatekijöidenpohdiskelu on sinänsä perustel-

tua, koska näin saamme tarvitse-maamme tietoa entisen siirto-maiden ja islamilaisen kulttuurinselkkauksien syistä. Silti lukijasaattaa jäädä pohtimaan, teh-däänkö kolmannesta maailmas-ta teoksessa epäsuorasti ”pahamaailma”, jota vastassa on puo-lestaan eurooppalaista kulttuu-ria edustava ”hyvä maailma”.Eurooppalainen sotahistoria jääartikkelikokoelmassa paljon vä-hemmälle huomiolle.

Paikka paikoin otsikoiltaanlaajojen artikkeleiden kerrontaja näkökulmat hieman poukkoi-levat. Tämä on kuitenkin an-teeksiannettavaa, koska kirjoit-tajat haluavat tarkastella asioitamonesta eri näkökulmasta.

AKI ALANKO

Miksi soditaan?, toim. Anssi Män-

nistö, 155 s., Vastapaino 2003.

Tammen pitkäaikainen toimi-tusjohtaja Jarl Hellemann piir-tää muotokuvia kirjankustan-nusalan historian merkkihenki-löistä esseekokoelmassaan Kir-jalliset liikemiehet. Pääpaino onsuomalaisten kustantamojen,WSOY:n, Otavan, Tammen,Gummeruksen ja Schildtsin,historiallisissa johtohahmoissa.

Kirjankustantajien muotokuvat kertovat alan historiastaUlkomaisina esimerkkeinä Hel-lemann tarinoi Thomas Manninja tämän kustantajan Fischerinkitkaisesta yhteistyöstä, Virgi-nia ja Leonard Woolfin vaati-mattomista puitteista alkunsasaaneesta The Hogarth Pressis-tä sekä yhdysvaltalaisesta ”nero-jen löytäjästä” Maxwell Perkin-sistä.

Kustannustoiminnan historiatulee esiin henkilökuvien kaut-ta. Tämä tekee esseistä mielen-kiintoisia ja helppolukuisiamyös lukijalle, joka ei alaa lii-emmin tunne. Teos on täynnäkutkuttavia, toisinaan traagisia-kin, anekdootteja kustantajistaja heidän kirjailijoistaan. Helle-mann kertoo kustannusalan

merkkihenkilöistä (joista monethän on tuntenut henkilökohtai-sesti) ja heidän toimistaan läm-pimään ja ymmärtävään sävyyn,mutta ei lainkaan kritiikittömäs-ti tai henkilöpalvontaan sortu-en.

Esseiden lukijalle tulee sel-väksi seikka, jonka Hellemanntoteaa jo esipuheessaan: kirjan-


KIRJA-ARVIOT

Suuriin kansallisiin kulttuuripro-jekteihin tarvitaan sekä rahaaettä kulttuuritahtoa. Suomalai-sen Kirjallisuuden Seuralla tun-tuu olevan kumpaakin – Kansal-lisbiografia on suuri kansallinenkulttuuriprojekti, jota on teke-mässä satoja suomalaisia histori-antutkijoita. Sarjan ensimmäi-nen osa sisältää henkilöt Aakus-ta Browalliukseen.

Vaikka ensimmäisen osan ar-tikkelit ovat usein erinomaisia,puutteitakin löytyy: henkilöi-den valinta on sattumanvaraistaja tekstit epätasaisia. Saatesa-noissaan sarjan päätoimittajaMatti Klinge näyttää tiedosta-van tämän puutteen:

”Harkinnasta ja pohdinnoistahuolimatta jää aina aihetta ar-vostelulle siitä, ketkä on valittumukaan tällaiseen hakuteok-seen. Siihen ovat vaikuttaneettoimituksen tiedot ja käsitykset– ja niiden puutteet –, ja myösse, ettei aina ole mahdollistalöytää kirjoittajaa sellaisen hen-kilön osalle, joka muutoin olisisuotu otettavaksi joukkoon. Kii-re, tutkimustilanne, monet käy-tännön esteet ovat nousseeteteen, ja sekin, että syvällisempihenkilöhistoria on ollut viimevuosikymmenien aikana Suo-messa perin vähän viljelty laji.Kaikkia kuvattavia ei ole myös-kään voitu esittää sillä tarkkuu-della tai eläytymisellä, jonka heolisivat ansainneet.”

Epätasainen mutta komea kansalliskaartiJonkinlaiseen sisäiseen objek-

tiivisuuteen pyrkivää lukijaahäiritsee se, että naisia on etsittyteokseen täikammalla. Tätä rat-kaisua voi kritisoida: ei pitäisipoliittisista syistä esittää, ettänaisilla on ollut julkisessa histo-riassa merkittävä rooli, elleitämä todella pidä paikkansa.Muuten tehdään väkivaltaa sekätodellisuudelle että naisasialiik-keelle. Historiallista totuutta eikoskaan pidä uhrata poliittisenkorrektiuden alttarilla vaan sepitää esittää niin raakana kuin setodella on.

Aivan liian usein tuntuu, ettäsarjan toimittajat ovat heittä-neet arpaa siitä, ketkä pääsevätmukaan ja ketkä eivät. Varsinkinpoisjääneiden kohdalla jäämiettimään valinnan oikeuden-mukaisuutta. Teoksessa esitel-lään merkittäviä suomalaisia su-kuja, mutta esimerkiksi vonBoemien suku jää mainitsemat-ta. Senaattori Edvard von Boe-mia ja taiteilija Tuomas vonBoemia ei teoksen sivuilta löy-dä, sen sijaan mukana on moniapaikallisia ja vähämerkityksisiäkuuluisuuksia.

Suurteoksen päätoimittajaksion onnistuneesti valittu emeri-tus professori Matti Klinge,joka on koko aktiivisen elämän-sä korostanut henkilöhistoriantarpeellisuutta: ihminen on esi-merkiksi käsitettä pedagogisem-pi tapa lähestyä historiaa. Tässä

valossa vaikuttaa merkilliseltä,että juuri Klingen kirjoittaman-sa artikkeli Theodor Avellanista(1839–1916) on teoksen keh-noimpia yksittäisiä tekstejä:Klinge selostaa innokkaastiamiraalin kunniamerkkejä, mut-ta Avellanin varsinainen osallis-tuminen politiikkaan ja sotatoi-miin unohtuu. Avellanin elämääei lainkaan selosteta vuosien1886–1893 välillä, vaikka juuritänä aikana Avellanista tuliMustanmeren laivaston komen-taja. Klinge kirjoittaa, että ”hä-net kutsuttiin vielä 1914 valta-kunnanneuvoston jäseneksi, jahän lienee [sic] viimeinen suo-malainen, joka sai tämän korke-an aseman.”

Luulisi, että 1800-lukua erin-omaisesti tunteva Klinge olisipystynyt selvittämään tämänasian helposti.

Syynä epätarkkuuteen saat-taa olla seikka, johon Klinge onusein julkisuudessa kiinnittänythuomiota: monet suomalaisetvierastavat venäjän kieltä, eikäautonomian ajasta ei ole tar-peeksi tutkimusta. Ilmeisestijuuri siksi Avellan-artikkelilla eiole asiantuntevampaa kirjoitta-jaa.

Avellanin lisäksi toinen Venä-jällä aikaansa viettänyt suoma-lainen, Aleksanteri Ahola-Valo,jää pintapuolisen kuvauksen uh-riksi. Tuula Karjalaisen artikkelion anteeksiantamattoman sup-

kustannusala vaatii liiketoimin-nan pyörittäjiltä aitoa kiinnos-tusta itse asiaa kohtaan. Talou-dellisia pikavoittoja tavoittele-vien ei kannata alalle lähteä.

Hellemann on perehtynytmuotokuvamalliensa elämään jatoimintaan hyvin perusteellises-ti. Itse hän pystyy olemaanihailtavan tasapuolinen. Esi-merkkinä voidaan mainita1940-luvun lopun kuuma kiistaKirjatuotannon Keskusliiton

perustamisesta. Liiton tarkoitusoli ohjata kustannustoimintaavaltiovallan taholta.

Hellemann käsittelee kiistaasekä ehdotusta ajaneen Tam-men toimitusjohtajan UntamoUtrion että sitä kiivaasti vastus-taneen WSOY:n Yrjö Jäntin nä-kökulmasta. Luonnollisesti es-seisiin sisältyy runsaasti myösHellemannin omia, perusteltujatulkintoja.

Alvar Renqvistin, Yrjö A.

Jäntin tai Esko Aaltosen ajoistakustannustoiminta on muuttu-nut. Suurten kustantamojen toi-mitusjohtajat eivät enää hoidahenkilökohtaisesti kirjailijasuh-teita ja muuta perustason kus-tannustyötä siinä määrin kuinennen. Apurahajärjestelmienansiosta heidän ei myöskääntarvitse enää toimia kirjailijoi-densa mesenaatteina. Silti jokai-sen kirjankustannusalalla työs-kentelevän tai sinne havittele-

van kannattaa perehtyä Helle-mannin erinomaisiin kuvauksiinkustannustoiminnan arjesta.Nähtäväksi jää, millaisia muoto-kuvia aikanaan tullaan kirjoitta-maan esimerkiksi viime vuosinaliiketoimintaansa aloitelleistapienkustantajista.

ELIAS KROHN

Kirjalliset liikemiehet – kustantajaku-

via, Jarl Hellemann, 336 s., Otava

2002.

pea. Nerokas kasvatusajattelija,taiteilija ja keksijä ansaitsisi pal-jon laajemman esittelyn. Alek-santeri Ahola-Valon – jonka yri-tyksen rakentaa ”Uusi Ihminen”Stalinin vainot keskeyttivät –ajatukset ovat yhä niin radikaa-leja, etteivät ne sovi Kansallis-biografian konservatiivisten ko-koajien maailmankuvaan. Se,että kenen tahansa sorvinsa tun-nollisesti hoitaneen pikkuporva-rin elämä saa yksityiskohtaisem-man kuvauksen kuin Ahola-Valo, kertoo paljon teossarjankäytännön toteuttajien arvo-maailmasta.

Kaikista näistä puutteistaanhuolimatta Kansallisbiografiallaon paikkansa kirjahyllyssä. Toi-vottavasti teossarja hankitaanainakin suurimpien lehtien toi-mituksiin. Ehkä oikean histori-allisen tiedon määrä lisääntyisilehtijutuissa.

Erityisesti suosittelen ostostaHelsingin Sanomille ja kummal-lekin iltapäivälehdelle, joissa ra-hasta ei ole pulaa ja sammakois-takin vain runsaudenpulaa. His-toriaan keskittyville toimittajilleKansallisbiografia on korvaama-ton ja historianopettajille hyväapu. Epäkaupallisin perusteinjulkaistu teos on hyvä sijoitus,vaikka vaatiikin alkupääomaa.

ALEKSI AHTOLA

Suomen kansallisbiografia. Osa 1.

Toimittanut Matti Klinge, SKS 2003.

KULTTUURIVIHKOT 77

KIRJA-ARVIOT

Rikollisuutta, korruptiota, pros-tituutiota, sosiaalisia ongelmia,Tshetshenian sotaa – Venäjänuutisointi on Suomen valtame-diassa usein valautunut pelkäs-tään tähän muottiin. Myös po-liittiset- ja talousuutiset ovat säi-lyttäneet osuutensa itänaapurinuutisista.

Tampereen yliopiston tiedo-tusopin laitoksen opiskelijoidenartikkelikokoelma NäkymätönVenäjä pyrkii korjaamaan tilan-netta ja täydentämään suoma-laista Venäjän-kuvaa. Artikkeli-kokoelmassa ääneen pääsevätvenäläiset kansalaisaktivistit,taiteilijat, toimittajat ja muut”Venäjän muutosvoimat”, kutenkokoelman toimittanut ja esipu-heen kirjoittanut Mikko Keino-nen asian ilmaisee. Artikkeleistasuurin osa on aiemmin ilmesty-nyt suomalaisissa lehdissä.

Näkymätön Venäjä sai alkunsaHelsingin sanomien entisen Mos-kovan-kirjeenvaihtajan KalleKoposen vierailusta Tampereentiedotusopin laitoksella. Keino-

Venäjää voi ymmärtääsen esityksestä järjestettiin Ve-näjä-journalismin kurssi, johonosallistuneet tekivät viikon jut-tukeikan Pietariin.

Valtamedian perspektiivistäpoiketen artikkelien venäläisetnäyttäytyvät itsenäisinä ja aktii-visesti elinympäristöönsä vai-kuttamaan pyrkivinä yksilöinä.Artikkeleiden ihmisiä pääseemyös lähelle. Tätä tukee juttu-jen arkirealistinen ja melkein lii-ankin neutraali tyyli, jonka ansi-oista kohteet nousevat etualalle.Stereotypiat venäläisistä epäsys-temaattisina hällävätyksinä mur-tuvat. Artikkeleissa kuvatut ih-miset ovat usein jonkinlaisessaoppositiossa tai marginaalissa,he ovat valtakulttuurin kriitik-koja.

Aiheet vaihtelevat ympäris-töjärjestöjen ja -aktivistien toi-minnasta Pietarin vähemmistöi-hin, Internetin käyttöön, kuva-taiteeseen, elokuvaan ja rock-musiikkiin. Vaikka jutut kuvaa-vat Pietaria, niiden kautta valot-tuu yleisemminkin nyky-Venä-

jän tilanne. Mainittujen aihei-den lisäksi jutut koskettelevatpoliittisia päätöksiä, Putininhallinnon painostusta, suku-puolten välisiä suhteita, Tshet-sheniaa ja alkoholismia.

Pietarilaisessa kommuunissaei jaeta mitään. Ympäristöakti-vistit leimataan Venäjällä kan-sanvihollisiksi. Pushkinskaja10:ssä sijaitsevassa vallatussa tai-teilijoiden talossa kohtaavatmuusikot, kuvataitelijat ja elo-kuvantekijät.

Myös Venäjällä kulttuuri onnykyään markkinoiden puris-tuksessa. Rock-juttujen kauttavalottuu siirtyminen neuvosto-kommunismista niin sanottuundemokratiaan ja markkinatalou-teen.

Elokuva- ja musiikkijututnousevat kokoelman kiintoisim-maksi anniksi. Erityisesti voimainita Jussi Lankisen jutun ve-näläisestä rock-musiikista, JariKokon subjektiivisen muisteluk-sen elokuvaopiskelusta pere-stroikan vuosina ja Mikko Kei-

nosen henkilökuvan DDT-bän-din laulusolistista Juri Sevtsu-kista, sekä jutun LEN-filminstudiosta. Myös Essi Myllyojanjutut venäläisten muovipussima-niasta ja tasa-arvon ajajasta Tat-jana Berkovasta ovat kiehtovia.

Päällekkäisyyttä on kokoel-massa karsittu osaavasti. Aiheetpikemminkin liukuvat toistensalomaan ja täydentävät toisiaankuin juuttuvat samaan uraan.Joitakin aiheita on kyllä käsitel-ty Suomen valtamediassakin.Tämä ei ole suuri moite, muttaehkä Pietarin ilmiöihin olisi voi-nut yrittää pureutua vielä sy-vemmälle. Journalistista kun-nianhimoa olisi saanut olla rip-punen lisää. Tätä on tietenkinrajoittanut jutuntekomatkan ly-hyt kesto.

VILLE ROPPONEN

Näkymätön Venäjä. Kirjoituksia

Pietarista, toimittanut Mikko

Keinonen, Tampereen yliopiston

tiedotusopin laitos, 229 s., Tuotanto-

osuuskunta Clinus 2003.

”Kuvailet maasi miehet perke-leiksi/ Tai sortajiksi ilman tun-toa,/ Ja maasi kodit laulat helve-teiksi!” Näin jyrisi vanhasuoma-lainen runoilija Arvi Jännes hä-väistysrunossaan Minna Cant-hista. Hän vaati Canthia vaike-nemaan ja antamaan ”saastu-neen” kynänsä puhtaampiin kä-siin. Suomen varhainen kirjalli-suushistoria, ainakin sen kestäväosa, on pitkälti poikkeusyksilöi-den kamppailua ympäröivänyhteiskunnan kanssa. Tässä suh-teessa Minna Canth (1844–97)on taistelija par excellence. Kuo-piolainen leskirouva, kauppiasja seitsemän lapsen äiti kirjoittinopeaan tahtiin aikansa pesun-kestäviä porvareita järkyttäneentuotantonsa.

Canthin näytelmät ja lehti-kirjoitukset eivät jääneet taiste-

Tehtaan, pullon ja tyttökoulun varjostaluksi tuulimyllyjä vastaan. Var-haisnäytelmän Työmiehen vaimo(1885) synnyttämä kohu johtimyöhemmin lakiin, joka kumosimiehen omistusoikeuden vai-monsa omaisuuteen ja työansi-oihin. Kirsti Mäkisen ja TuulaUusi-Hallilan Minna Canth, taitei-lija ja taistelija tarjoaa pätevän pi-kakurssin Canthin elämään jatuotantoon. Vaikka julkaisijanaon oppimateriaaliosasto, tekijäteivät siloittele Canthin persoo-naa ja yhteentörmäystä konser-vatiivis-ulkokultaisen 1800-lu-vun yhteiskunnan kanssa.

Taistelusta toiseen

Ennen näytelmiä kolmikymppi-nen lehtorinrouva löysi henki-reikänsä lehtikirjoittamisesta.Ensimmäisen taistonsa hän kävi

viinan kiroja vastaan. Kirjoitteluhirvitti sanomalehti Keski-Suo-men viinatehtailija-kustantajaa.Läänin sosiaalisiin epäkohtiin jahätäaputyömaihin puuttuminenpuolestaan suututti tuttavaper-heen patriarkan, kuvernööriAlexander Järnefeltin. Opin-tonsa keskeyttämään joutunut,porvarillisen kotirouvan elä-mään turhautunut Canth ei ha-lunnut samanlaista kohtaloakanssasisarilleen. Tyttökoulujen”salonkiviisaus” ja ”sievisteleväliikehtiminen” saivat lehtijuttu-jen lisäksi tuomionsa pitkissänovelleissa Hanna (1886) ja Leh-tori Hellmanin vaimo (1890). Hänvaati naisille oikeutta korkeam-paan opetukseen.

Sosiaalinen liikkuvuus oliCanthille ominaista. NuorenaTampereen teollistumista seu-

rannut kauppiaantytär oli en-simmäinen kaupunkikurjalistonkuvaajamme. Työmiehen vai-mon ja sitä seuranneen Kovanonnen lapsia -näytelmän (1888)myötä tuomio oli valmis; kirjai-lija levitti ”väärää sosialismia”,nais- ja työväenaatetta sekäateismia. Kolme ensimmäistäsyytöstä saattoivat mennä oi-kein, mutta neljäs oli epäoikeu-denmukainen. Canth kritisoi ul-kokohtaista kirkkoa mutta pysyiloppuun saakka hartaana kristit-tynä.

Mieli kuin ”cirkelissä”

Mäkisen ja Uusi-Hallilan 117-sivuinen pienoiselämäkerta onjännittävä sekoitus uutta ja van-haa. Uutta on runsas kuvitus jaelävä graafinen asu, samoin tie-


KIRJA-ARVIOT

Hannes Sihvon uusi Kivi-elä-mäkerta dokumentoi AlexisStenvallin elämää pieteetillä,mutta paikka paikoin kirjoitta-jan perusteellisuus tekee teok-sesta puuduttavan.

Kirjassa Aleksis Kiven elä-mää, teoksia, elämän taustoja,sukua, kotipaikkakuntaa ja ai-kaisempaa tutkimusta pengo-taan hiekanmuru hiekanmurul-ta. Hienoa, että professori Han-nes Sihvolta on ollut rohkeuttauhrata huomattavasti aikaa javaivaa tieteellisessä maailmassaepämuodikkaana pidetyn elä-mäkerran tekemiseen.

Kiitettävän yksityiskohtainenSihvo ei unohda kääntää yhtäänkiveä Nurmijärven ja Tuusulanväliltä. Tarkkuudestaan huoli-matta teos ei ole erityisen inspi-roitunut, vaikka jopa grafologil-ta kysytään mielipidettä kansal-liskirjailijan käsialasta.

Tietystä kuivakkuudestaanhuolimatta Elävällä kivellä on

Perusteellinen peruskivipaikkansa usein poleemisen,kulttuuripoliittisesti värittyneenja mielikuvituksellisen Kivi-kir-jallisuuden keskellä.

Sihvon pikkutarkkoihin fak-toihin soisi useammankin ihmi-sen tutustuvan, sillä kuolemansajälkeen Aleksis Kivestä on tehtykulttuuripoliittinen kivikirvesmitä erilaisempien päämäärienajamiseen. Lukuelämyksenä Elä-vä Kivi sopii esimerkiksi VeijoMeren värikkäiden Kivi-kirjo-jen taustaksi tai oheislukemis-toksi.

Sihvon teoksen on julkaissutKiven ”oma kustantamo”, Suo-malaisen Kirjallisuuden Seura.Kiven kustantajana SKS ei ollutaivan pulmusen puhdas, vaikkeiSihvo tästä erityisemmin puhu-kaan: 700 markan tekijäpalkkio-ta Seitsemästä veljeksestä täytyy pi-tää aivan liian pienenä.

SKS:n voimakkaimman po-liittisen taustavoiman, filosofiJohan Vilhelm Snellmanin, roo-

lista Sihvo antaa pääpiirteittäinoikean kuvan. Kiivas kansallisfi-losofi Snellman oli FredrikCygnaeuksen ohella Kiven tär-kein tukija.

Sihvo liittää tähän yhteyteenJ. L. Runebergin mielipiteenSnellmanista epäonnistuneenakriitikkona, mikä ei käsittääkse-ni johtunut pelkästään Snellma-nin Kivi-myönteisyydestä vaanylipäätään omaan oikeassa ole-miseensa uskovan filosofin rai-vokkaasta tavasta ilmaista mieli-piteensä. Snellmanhan oli aikai-semmin esimerkiksi aloittanutkirjasodan arvostelemalla Ahl-qvistin kirjan Det går an.

Sihvo ei yleensä sorru Kivenja Runebergin esittämiseen tois-tensa vastapelaajina, vaikka ase-telma onkin kulttuuripoliittisestihedelmällinen. Stenvallin ”Sa-lieri” oli paljon Runebergiä kes-kinkertaisempi hahmo, turhan-tärkeä ja pikkutarkka AugustAhlqvist.

Pienisieluisen Ahlqvistinhahmossa on kuitenkin jotainuniversaalia ja ajatonta. Nykyi-sillekään kriitikoille Ahlqvistinperusviat eivät ole vieraita: ky-vyttömyys nähdä omien esteet-tisten ja poliittisten dogmien ul-kopuolelle sekä kaiken kattavahuumorintajuttomuus.

Nimenomaan huumorintajut-tomuutta Sihvo pitää Ahlqvistinestetiikan suurimpana puuttee-na.

Suomessa on harvoja kustan-tamoita, jotka julkaisevat kan-sallista kulttuurimerkitystäomaavia teoksia epäkaupallisinperustein. Toivottavasti SKSjatkaa valitsemansa korkeatasoi-sen kustannuspolitiikan tielläSihvon Kivi-elämäkerran jäl-keenkin.

ALEKSI AHTOLA

Elävä Kivi. Aleksis Kivi aikanansa,

Hannes Sihvo, 500 s., Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura 2002.

tokulmien viljely. Esittelyynpääsevät muun muassa Finlayso-nin puuvillakehräämö Tampe-reella, Kanttilan salongin kult-tuurivieraat, tolstoilaisuus Suo-messa, aikakauden naisihanteetja ohjesääntöinen prostituutio.Melkein kuin hiirellä klikkaisi.

Lapsuus- ja nuoruusvuosienkohdalla kirjailijan henkilö tun-tuu jäävän ajankuvan jalkoihin.Mutta loppua kohden Canthin,

kristityn spiritististen istuntojenvetäjän ja darwinismin esitaiste-lijan persoonasta muodostuuriittävän monisärmäinen kuva.”Sillä mieli käy ympäri kuin cir-kelissä; (—) kevyttä elämän ha-lua ja elämän iloa ja taas väsy-mystä kuolemaan asti”, kutenCanth tunnusti kirjeessään Lu-cina Hagmanille. Viehättävänvanhanaikaista tänä pikkuhaus-kan perehtymättömyyden ja

kertakäyttötiedon maailmanai-kana on tekijöiden luottamuslukijan omaan ajatteluun.

Mäkinen ja Uusi-Hallila kir-joittavat Canthin elämästä in-nostavasti. Teksti ei ole valmiik-si pureskeltua eikä elämäkerroil-le ominaiseen sankaripalvon-taan sorruta kuin paikoin.

Tekijät huomauttavat myösCanthin ajankohtaisuudesta.Prostituution kriminalisoinnista

keskustellaan ja syrjäytetyt ovatjälleen pysyvinä vierainamme.Jos koululaiset – ja vanhemmat-kin – eivät innostu ensimmäi-sestä raskaan sarjan naiskirjaili-jastamme, vika ei ole oppimate-riaalissa.

JANI SAXELL

Minna Canth, taiteilija ja taistelija,

Kirsti Mäkinen & Tuula Uusi-Hallila,

117 s., WSOY 2003.

Jemina Staalon esikoisteos Por-noinho on rosoinen kokoelmanurinkurisia kehitystarinoita.Staalon lyhytproosan tapahtu-mia ja henkilögalleriaa voi lukeahauskoina parodioina nykymaa-ilmasta, etenkin kun novelleissaviitataan vuosituhannen vaih-teen ilmiöihin, esanssisiidereistäsaippuasarjoihin. Ongelma on-kin siinä, että parodia kantaa

Paha mies ja itseään inhoava nainenvain toisinaan. Välillä siihen eiliene edes pyritty, sillä osa tari-noista välittää vain ryöpynangstista inhoa ja katkeroitunut-ta arjenkuvausta.

Teoksen naiset muistuttavaträävittömissä otteissaan jossainmäärin Rosa Liksomin henkilöi-tä. Näkökulma on kuitenkinaina yhtä sukupuolittunut, eikäkertojana ole vahingossakaan

mies. Päinvastoin, Pornoinhovoisi olla nimeltään myös mies-inho, sillä mies on useiden tari-noiden paha, josta nainen pää-see eroon vain turvautumalla jä-meriin keinoihin. NovellissaSano mua sitruunaperhoseksi kostokypsyy rakkauden julmistuessaliiaksi. Melkein hengiltä laihtu-va nainen lopettaa väkivallan jalevottoman elämän kierteen

ampumalla miehensä. Viimei-nen episodi sijoittuu äidin ruo-kapöytään, jossa mieleen muis-tuu miesmurhalle kiinnostavaanalogia menneisyydestä. Nai-seuden kynnyksellä ollut per-heen tytär pakotettiin ottamaanhengiltä – ironista kyllä – kukko.

Ehkä kaikkein ehein Por-noinhon tarina on surullisenkoominen kuvaus tyttären lau-

KULTTUURIVIHKOT 79

KIRJA-ARVIOT

antai-illasta äitinsä kanssa ennenPumtsipumia. Komiikan lisäksiläsnä on myös traagisuus, ja ko-koelman siivittämään miesin-hoon tulee uusi perspektiivi –viimeinkin mainitaan myös seensimmäinen mies, jota naineninhonnut: ”Minä en ole ikinäantanut isälle anteeksi sitä, mitäse teki. Että sen nyrkki aloittiketjureaktion, eikä äiti ollutenää sen jälkeen entisensä..”

Staalon tekstien kantavaksiteemaksi nouseekin seksin jakuvottavien miesten ohellamyös päähenkilöiden traumaat-tisuus. Mitään nousujohteisiakehityskertomuksia ei kannata

kuitenkaan odottaa. Enkelinpis-saa-novellin esipuheeksi on kir-joitettu: ”Minut raiskattiin en-simmäistä kertaa muistaakseni12-vuotiaana, sen jälkeen seksion ollut tylsempää.” Uhoavaanja aggressiiviseen traumakirjaanolisi odottanut muutakin kuinisoäänistä selviytymistä. Tuntuusiltä kuin lukija joutuisi ahtautu-maan psykoanalyytikon rooliin.

Pornoinho kärsii myös epä-yhtenäisyydestä. Raisujen liha-novellien keskelle on sijoitettuseesteisempiä proosarunoja, jot-ka eivät sovi kokonaisuuteen.Luonnon ja city-elämän opposi-tioon rakentuvassa runoelmassa

”Minuun poltettu korsetti” me-talyyrisyys toimii pahasti itse-ään vastaan: ”Kuinka vaikeataon / keksiä omia, kuolematto-mia sanoja!” Tuskainen parahduson kuin vastakohta romanttisel-le käsitykselle runon pakotto-masta syntymisestä, jonka luon-nollisuutta on verrattu siihen,kun puu odottaa lehtiensä puh-keamista. Milloin kuolematto-mat sanat on keksitty tietoises-ti? Toisaalta lause on myös irvo-kas päänauonta kaikelle luonte-vuudelle ja keveydelle, kutenkoko teos.

Kertomuksia on tyylitelty jatehostettu rienauksin ja hengäs-

tynein lausein, on listattu mitta-via sanaluetteloita eri asioistasekä leikitty typografialla, mikätarkoittaa joissain tapauksessapuolen sivun suurikirjaimistalausetta tai sanaryhmää. Ehkäolisi ollut parempi keskittäähuomiota itse tarinaan, sillä ko-keellisuuden funktio jää hämä-räksi. Jos itse teksti ei tehoa kyl-lin, silloin eivät auta tehokei-notkaan. Pornoinhon kaltainenkokonaisuus menettelee kerran,mutta jättää kovin tyhjäksi.

ANU LAITILA

Pornoinho, Jemina Staalo, 188 s.,

WSOY 2002.

Kevätohjelmistossaan LIKE jat-kaa ansiokasta työtään pohjois-maisen kirjallisuuden julkaise-misessa. Norjalaisen HanneØrstavikin ensisuomennos Rak-kaus on kevään romaanianninparhaimmistoa.

Yksinhuoltaja-äiti Vibeke jahänen poikansa Jon ovat hiljat-tain muuttaneet pohjoisnorjai-seen kylään. On Jonin 9-vuotis-syntymäpäivien aatto. Vibekelähtee kirjastoon, mutta päätyykylään saapuneeseen tivoliin.

Rakkaudennälkäinen Vibekeseuraa tivolissa työskenteleväämiestä tämän asuntovaunuun jaautolla naapurikaupunkiin. Äi-dinkipeä Jon taasen ajautuu tun-temattoman perheen taloon japakkasen kiristyessä tuntemat-toman naisen kyytiin. Äiti japoika eivät enää kohtaa, tietmenevät ristiin.

Raskasta ja kevyttä, Norjasta ja RanskastaØrstavik kirjoittaa äärimmäi-

sen pelkistetysti, lyhyitä lausei-ta. Äidin ja pojan näkökulmatvaihtelevat lähes lennossa, useinkappale kappaleelta. Ratkaisutoimii ja pitää lukijan varuillaan.Minimalistista ja kaunista psy-kologista kerrontaa.

Ranskalaisen Martin PagenKuinka minusta tuli tyhmä puoles-taan kepeilee pakinatyyliin.Ranskan pokkarilistan kärkeennoussut teos irvii ranskalaistaälymystöä ja satirisoi kaunokir-jallisuudessa usein esiintyvääahdistuneen intellektuellin peri-kuvaa.

25-vuotias Antoine on väsy-nyt elämäänsä. Naiset eivät ar-vosta köyhää mutta liikaviisastaarameantaitajaa ja monioppi-nutta yliopistoälykköä.

Antoine ryhtyy toimiin jayrittää alkoholistiksi; selkeä teh-

tävä ja elämänkaari, ei mitääntekemistä ajattelun kanssa. Epä-onnistumisen jälkeen hän har-kitsee itsemurhaa. Itsemurhajär-jestön luennoilta saatu tieto kui-tenkin banalisoi itsemurha-ai-keen.

Antoine ryhtyy tyhmäksi,hävittää kirjat, ryhtyy popsi-maan OnniPlusia ja eroaa yli-opistosta. Ylle lasten valmista-mia merkkiurheiluvaatteita,kupu täyteen McDonaldsia, li-hakset trimmiin kuntosalilla.

Antoine pääsee töihin mekla-riliikkeeseen ja kaataa vahingos-sa kahvikupillisen tietokonee-seensa. Oikosulusta seuraa ne-rokkaita taloudellisia operaatioi-ta. Antoine toistaa kahvikuppi-tekniikkaansa, nostaa suuretpalkkionsa, muuttaa luksusasun-toon ja hankkii auton, vaikkeiosaa ajaa. Yllättäen joku lähet-

tää hänelle Flaubertin kirjeen-vaihdon taskupainoksen. Tar-peekseen saavat ystävät kaap-paavat Antoinen, sitovat tuoliinja manaavat hänestä tyhmyydenlukemalla kuorossa DescartesinMetafyysisiä mietelmiä ja PascalinMietteitä. Meklariliike meneekonkurssiin, Antoine menettäärahansa, palaa alkuun, tapaa nai-sen, kaikki hyvin.

Kuinka minusta tuli tyhmäon eksistentiaalisen etsimisro-maanin parodia, joka jää kuiten-kin yhden vitsin varaan.

JOUNI AVELIN

Rakkaus, Hanne Ørstavik, suomenta-

nut Tuula Tuuva, 134 s., LIKE

(Kääntöpiiri) 2003, (Kjærlighet,

2001).

Kuinka minusta tuli tyhmä, Martin

Page, suomentanut Anu Partanen,

157 s., LIKE 2003, (Le Dilettante).

Suomalaisessa kaunokirjallisuu-dessa ajankuvaus on muuttunut.Ennen suomalainen mies itkimetsässä ja hakkasi tuskaansahalkoja. Nyt leikataan Atlantinaaltoja surffilaudan kanssa ja kä-

Ison pojan karkumatkavellään loputtomasti kohti ete-lää. 40-vuotiaan teatteriohjaajaOtso Kauton esikoisteos MatkaMundakaan on sirpaleinen elä-mäkerta, jossa päähenkilönidentiteetti hajotetaan pitkin

Euroopan rantoja.Matkaa Mundakaan tekee it-

seään keskinkertaisuudeksi kut-suva näyttelijä, joka haluaa jät-tää jokapäiväiset roolinsa ja löy-tää perimmäisen minuutensa.

Ratkaisevan sysäyksen lähtöönantaa Bretagnen rannikolta löy-tynyt pulloposti: pullon sisälläoleva sormus juuttuu kohtalok-kaasti päähenkilön sormeen.Siltä seisomalta hän jättää per-


KIRJA-ARVIOT

heensä ja päättää etsiä viestinlähettäjän. Kahtia jakautuneenpersoonan toinen puoli jää kui-tenkin vielä vanhaan elämään jalähtee edellä taivaltavan minän-sä perään vasta kaksi vuottamyöhemmin.

Kaksoisolentojen kilpajuok-su on aiheena kiehtova, muttatapana ratkoa sisäisiä ristiriito-ja se ei tällä kertaa täysin va-kuuta. Teoksen ensimmäinenkolmannes on murtoaaltojenkanssa kamppailevan surffaa-jan egotrippailua ja yksityis-kohtaisia, päiväkirjanomaisiamerkintöjä.

Kerrontaa ei paranna se, ettäpäähenkilön kirjaama elämänfi-losofia ei ole erityisen omape-

räistä. Teoksen rakenne on mo-nisyinen ja aukkoinen, mikähaastaa lukijan etsimään näytte-lijää milloin kaksoisolennon,ohjaajan, vaimon tai rannikollaelävien ihmisten takaa. Etsinnänjälkeen lukija odottaa palkintoa,mutta joutuu tyytymään vähem-pään.

Parhaan kuvan Kauton kerto-jankyvyistä antavat keskiosansuorasukaiset tarinat. Kun alku-ja loppujakson herkkä mies jät-tää filosofian ja luotaa kehonkieleen, epäuskottava tunteiluunohtuu. Teoksen kolmannenosan seksiä tihkuvissa tarinoissapäähenkilön vaellusta täydentä-vät muun muassa vesiapinanaa-ras, kuollut mies sekä kirjeitä

kirjoittava valmentaja. Matkan-teko saa itseironisia ja lähes ab-surdeja piirteitä, kun vätystelevänäyttelijä kasvaa sankariksi jasaa halunsa kadottaneet naisetpuhkeamaan uuteen kukkaan –koskemattomaksi ei jää edes 65-vuotias kuolleen pojan äiti. Ni-mettömyydestä huumaantuneetihmiset paistattelevat kuumanauringon alla ja heidän syvinmuistinsa elää iholla. Muutosonkin suuri seikkailu.

Matka Mundakaan on toi-saalta henkistä kamppailua mi-nuuden kanssa, toisaalta ruu-miinkulttuurin palvontaa, mikätulee ilmi myös kielellisinä ver-tauksina: ”askel askeleelta pol-tan muistoja niin kuin poltan

rasvaa ja minusta tulee joku toi-nen.” Mutta vaikka teos kuinkapyrkii syvällisyyteen, se jää kel-lumaan rantaveteen. Luonnolli-sempi kerrontatapa olisi kentiesollutkin elokuva, sillä visuaali-suuden avulla tämäntyyppiselleminän reflektoinnille ja ympä-ristön tarkkailulle voisi antaa ar-voituksellisemman muodon.

Lopussa kaksoisolento saa-vuttaa näyttelijän ja viimeisellälehdellä saavutaan Mundakaan,mikä viestii siitä, että tilit men-neisyyden kanssa ovat melkoselvät.

ANU LAITILA

Matka Mundakaan, Otso Kautto, 332

s., Tammi 2003.

Marx kummittelee tietoyhteiskunnassaKarl Marx -seuran kustantamaartikkelikokoelma MarxIT – In-formaatiokapitalismin kriittistä tarkas-telua tuo informaatioteknolo-giasta käytävään keskusteluunuusia ja vanhoja vasemmistolai-sia näkökulmia. Seminaariesitel-mien pohjalta laaditut artikkelitmuodostavat tärkeän pohjankriittiselle keskustelulle tietoyh-teiskunnasta ja IT-kapitalismis-ta. Kirjoituksissa muistutetaanyksinkertaisista perusasioista,jotka pörssihuumassa useinunohtuvat – kuten siitä, ettävain työ synnyttää uutta arvoa –ja pohditaan myös hyvinkin sy-vällisesti ja teoreettisesti muunmuassa hakkerietiikan ulottu-vuuksia, julkisen ja yksityisensuhdetta sekä sitä, mihin teknii-kan kehitys reaalisosialismissakaatui.

Jorma Mäntylä kyseleeMicrosoftin tapauksen valossa,onko kapitalismi siirtymässä va-paan kilpailun aikakaudeltakohti monipolivaihetta. Selviämerkkejä tästä on hänen mu-

kaansa olemassa, kun antitrusti-lakejakin pidetään Yhdysval-loissa jo vanhentuneina. Mänty-län mukaan Marxin monopoli-teoria epäonnistui lähinnä vainsiinä, että sekään ei pystynytennakoimaan, miten pitkälle mo-nopolisoituminen voisi mennä.

Kriittisimmän näkökulmantietoyhteiskunta-käsitteeseenottaa brittiläinen emerituspro-fessori Nicholas Garnham. Häntodistelee, että käsite on lähinnäideologinen, eivätkä puheet ko-konaan uudenlaisesta tietope-rusteisesta taloudesta viittaa mi-hinkään konkreettiseen. Tieto-koneet ovat hänen mukaansa li-sänneet tuottavuutta vain mar-ginaalisesti verrattuna teollisenvallankumouksen aikoinaansynnyttämiin muutoksiin. Da-niel Bellin ennustama vallan uu-delleenjako pääoman omistajienja tiedon tuottajien kesken eiole toteutunut. Tietotyöläiseton pikemminkin alistettu pää-omalle.

Manuel Castellsin ennusta-

ma entistä demokraattisempiverkostoyhteiskunta ei liioin oleGarnhamin mukaan toteutu-massa. IT-alan johtamisjärjestel-mät ovat päinvastoin erittäinhierarkkisia ja omistajien voi-tontavoittelu ajaa muiden pyrki-mysten edelle. Sen sijaan ettäyritykset alkaisivat organisoituayliopistojen tavoin, yliopistojaon alettu johtaa kuin yrityksiä.

Olennaisen lähestymistavan”tietoyhteiskunnan” esiin nosta-miin tekijänoikeuskysymyksiintarjoaa Tere Vadénin artikkelis-saan esittelemä copyright-käsit-teen vastinpari copyleft. Se voi-daan suomentaa ”käyttäjän-oikeudeksi”, ja se suojaa Vadé-nin mukaan ”teoksen oikeuttatulla hyödynnetyksi”. Käyttä-jänoikeuden alaista materiaaliasaa vapaasti kopioida, levittää jamuuttaa, mutta vain sillä ehdol-la, että oikeus siirretään edel-leen eteenpäin. Teoksessa käyt-täjänoikeuden perusteita ja yh-teisöllisyyden merkitystä ”tieto-yhteiskunnassa” valottaa myös

käsitteen alkuperäinen kehittä-jä, Vadenin haastattelema toh-tori Richard M. Stallman.

MarxIT ei ole mikään yhte-näinen pamfletti tai tutkimus,vaan siinä tuodaan esiin hyvinmonenlaisia näkemyksiä, joillekuitenkin on yhteistä jonkinas-teinen kriittisyys vallitsevaa in-formaatiokapitalismia ja siihenliittyviä uskonoppeja kohtaan.Teoksessa on jonkin verran mu-kana sosialismin krapulavaihee-seen kuuluvaa ehkä tarpeetonta-kin vakuuttelua siitä, mitenkäyttökelpoisia ja ajankohtaisiaMarxin ajatukset edelleen ovat.Onneksi kirjoittajat eivät kui-tenkaan jumiudu 150 vuodentakaisiin teorioihin, vaan hyö-dyntävät niitä valikoivasti jatuovat esiin myös tuoreita näkö-kulmia.

ELIAS KROHN

MarxIT – Informaatiokapitalismin

kriittistä tarkastelua, Jukka

Heiskanen ja Jorma Mäntylä (toim.),

155 s., Karl Marx -seura 2003.

KULTTUURIVIHKOT 81

LEHTIVERKKOOperaatio ”Demokratia”. ”Yhdysvallat pyrkiiviemään Irakiin sille itselleen sopivan hallin-non”, sanoo Tampereen yliopiston politiikantutkimuksen laitoksen Jean Monnet -profes-sori Jyrki Käkönen Tampereen yliopiston tie-de- ja kulttuurilehti Aikalaisessa (7/2003).Satu Helinin haastattelussa Käkönen perään-kuuluttaa Yhdysvaltojen Irakin-operaation to-dellisia motiiveja.

Todellisen demokratian myötä Irakissa val-taan nousisivat enemmistönä olevat shiiamus-limit, jotka islamilaistaisivat Irakin hallinnon.Tämä ei tietenkään sovi Yhdysvalloille. To-dellisen demokratian sijaan Yhdysvaltojenetuja ajaa järjestelmä, joka näyttää demokrati-alta. Todellisuudessa Irakin-operaatio on vainosa suurempaa valtapoliittista strategiaa. Täh-täimessä ovat ainakin Iran ja Syyria. Käkönentoteaa, että liikkeelle on laskettu huhu, jonkamukaan Irakin joukkotuhoaseet onkin piilo-tettu Syyrian puolelle.

Väitteet Irakin joukkotuhoaseista olivatveruke sodalle, joka oli itse asiassa päätetty jokauan sitten. ”Tässä vahvistetaan Yhdysval-tain hegemoniaa maailmassa, ja amerikkalai-set arvot ja normit muuttuvat silloin ainoiksioikeiksi ja korvaavat siten kansanvälisen oike-uden”, sanoo Käkönen. Oletukset taloudelli-sesti raskaasta sodasta Käkönen kuittaa sillä,että Irakin öljystä saatavilla voitoilla amerik-kalaiset maksavat sodan aiheuttamat kustan-nukset ja jäävät vielä selvästi voitolle.

Syyskuun 11. päivän tapahtumia pidettiinmerkkinä muutoksesta maailmanjärjestykses-sä. Tähän Käkönen ei usko. Sen sijaan Irakin-sotaa hän pitää alkusoittona suurillekin muu-toksille, sillä vastaisuudessa kansainvälinen oi-keusjärjestelmä voidaan sivuuttaa ja voiman-käyttö oikeuttaa puolustuksen nimissä. EU-politiikkaan Irakin-sota on jo vaikuttanut dra-maattisesti. Jäsenmaiden näkemysten ja kan-nanottojen hajaantuminen itse asiassa rikkookäytännössä sekä Maastrichtin että Amsterda-min sopimuksia. Näiden sopimusten mukaan-han yksikään jäsenvaltio ei ota mitään omaakantaa maailmanpoliittisiin tapahtumiin en-nen kuin se on konsultoinut muita jäsenvalti-oita. Tämä puolestaan kertoo Käköselle, etteiEU ole lainkaan valmis yhtenäiseen ulko- jaturvallisuuspolitiikkaan.

Ei ainoastaan englannista. Lumoojassa (1/2003) Eero Balk kertoo harvinaisten kieltenkääntämisestä ammattina. Harvinaisen kielenmäärittelemisessä on turvauduttava käytän-töön: harvinaisia ovat ne kielet, joita lehtienarvostelijat eivät osaa – siis kaikki muut paitsiruotsi ja englanti. Toinen määritelmä noudat-taa nyrkkisääntöä ”mitä harvinaisempi kieli,

sitä harvinaisempi työtarjous”.Suomessa marginaaliseksi kieleksi on jo

ajautunut kulttuurikieli venäjä ja sinne päinhoippuvat myös saksa ja espanja. Aivan omalukunsa onkin sitten esimerkiksi yläsorbistakääntävän suomentajan elämä. Toisin kuinvaltakielistä kääntävälle, harvinaisista kielistäsuomentavalle jää myöskin käännettävän kir-jallisuuden etsiminen. Balk kertoo, että hänentshekistä kääntämistään kirjoista kolmasosanon tilannut kustantaja, loput Balk on ”löytä-nyt itse”.

Tässä kauppaamisessa kääntäjällä riittääkintyösarkaa, sillä suuret kustantamot ”eivät luo-ta omaan arvostelukykyynsä vaan haluavatpalautetta oudommankielisistä käännöksistä –tämän logiikan mukaan mikään kirja ei olekyllin hyvä, jotta se käännettäisiin ensimmäi-senä suomeksi, eikä esimerkiksi englanniksi”.Käännösehdotukset saatetaan tyrmätä jo liianvaikean nimen vuoksi. Pienkustantamot puo-lestaan ovat linjassaan joustavampia, muttamyöskin käännöspalkkioissaan.

Harvinaisten kielten kääntämisessä on kui-tenkin puolensa. Työteliäs harvinaisten kiel-ten kääntäjä joutuu seuraamaan tiiviisti kieli-alueensa kulttuuria: on luotava yhteydet pai-kallisiin kirjailija- ja tekijänoikeusjärjestöihinja itse kirjailijoihin. Vähitellen kääntäjästä voitulla osa kielialueensa kulttuuripiirejä; apura-hojen, kunnianosoitusten ja haastattelupyyn-töjen lisäksi harvinaisten kielten kääntäjä voipäästä jopa puheväleihin kielialueensa val-tionpäänmiesten kanssa – ehkei kovinkaan ta-vanomaista niille, jotka kääntävät esimerkiksienglannista, Balk toteaa.

Miksi sitten harvinaisista kielistä lopulta-kin julkaistaan niin vähän käännöskirjallisuut-ta? Balk ei usko amerikkalaisen ja englantilai-sen kirjallisuuden ylivertaisuuteen. Kyse onpikemminkin kustannusmaailman omistasäännöistä, joita Balk ei kuitenkaan tarkenna.Balk itse uskoo, että harvinaisista kielistäkäännetyillä kirjoilla olisi lukijansa ja haastaasuuremmatkin kustantamot kokeilemaan sekäomia että lukijoidensa rajoja.

Mutta mitä tapahtui Shashlikissa? Elämäpientä, taide suurta. Ulkoasuaan uudistaneenTaide-lehden (1/2003) keskustelupalstalla tai-teilija Kimmo Sarje ja muotoilija/taidekeräili-jä Ristomatti Ratia kiivailevat eräästä keskus-telusta, joka tapahtui ravintola Shashlikissa1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Ratianmuistelmateokseen Paha poika (Otava 2002)tutustuneen Sarjen mukaan Ratia harrastaatietoista väärinmuistamista kertoessaan, kuin-ka hän ajatteli nousta taidekeräilijänä ohiPentti Kourin keskittymällä Alvar Aaltoon.

”Kuningasajatuksena oli että joukko ’huip-putaiteilijoita’ tekisi sarjan teoksia lähtökoh-tanaan Aallon tuotanto”, Sarje referoi. Ratiaotti yhteyttä Andy Warholiin, David Hock-neyyn ja Jim Dineen, jotka vastasivat Ratiallemyöntävästi. Warhol tosin ehti kuolla ja Rati-an rahatkin katosivat. Sarje kertoo järjestä-neensä pari Aalto-aiheista näyttelyä kymmen-lukujen vaihteessa, mutta ”Ratia antaa lukijanymmärtää, että hän olisi lanseerannut minulleidean montaaseihini.” Teoksessaan Ratia ker-too, kuinka Sarje kuuli tästä ideasta häneltäravintola Shashlikissa: ”Pian hän [Sarje] soittiiloisena, että hänen ihan itse tekemänsä AlvarAalto -kokoelma olisi nyt valmis.”

Tätä ”veistelyä” Sarje sanoo ”älyttömäksi”,sillä hän oli jo vuosikaudet harjoittanut mo-dernin dekonstruktiota, josta Aalto-sarja olivain osa. ”Sellaiseen ei ryhdytä satunnaisenravintolavinkin siivittämänä”, Sarje murjaisee.Sen sijaan hän pitää mahdollisena, että he olisi-vat keskustelleet Shashlikissa joskus vuosi-kymmenten vaihteessa Sarjen valmistellessaTukholman Alvar Aalto Devisus -näyttelyään.Varmana Sarje pitää sitä, että vuosina 1988–89Ratian kokoelmaan ostettiin kaksi Sarjen Aal-to-montaasia.

Lisäksi paljastuu, että Sarje ja Ratia ovatkäyneet puhelinkeskustelun Sarjen teoksista,”joista hän [Ratia] tuntui olleen vilpittömäninnostunut.” Sittemmin montaasit ovat ka-donneet omaisuusjärjestelyissä ”EeropekkaRislakin kertoman mukaan” Nordean varas-toihin, ”josta niitä ei kuitenkaan ole onnistut-tu jäljittämään”.

Vastineessaan Ratia kertoo laveasti itses-tään ja siitä, kuinka ”perinnön kautta minulleoli tullut hieno Tapiesin öljytyö ja Tapperinveistos”. Ideaansa Aalto-teemasta Ratia sanoo”omaleimaiseksi” ja kertoo tuntevansa Jim Di-nen henkilökohtaisesti. Lisäksi keskusteluShashlikissa tapahtuikin itse asiassa vuonna1987, jolloin Ratia kertoi ideasta ystävilleen.Läsnä oli ainakin Eeropekka Rislakki ”ja pai-kalla oli myös Kimmo Sarje”. Ratian muotoilujättää ovelasti tulkinnanvaraiseksi sen, onkoSarje Ratian ystävä vai ei. ”Hän on voinut hautoa[kursivointi J.A.] omaa Aalto-kokoelmaansamutta ei tuonut sitä silloin ravintolassa esiin.”

Jäämme siis jännityksellä odottamaan, mitätodellakin tapahtui ravintola Shashlikissa,ketkä ovat Ratian ystäviä, kuka innostui jamistä – ja mikä olikaan vuosi.

JOUNI AVELIN


SOIKKELI

M.G. SOIKKELI

2000-LUVULLE TULTAESSA KAIKKEIN SURKEIMMATKIN lähiöt ovatnousseet nostalgian kohteiksi. Lähiö on myyttinen vertauskuva lap-suuden ankeudelle, demokratian betonipohjalle. Lähiöstä on suku-polvemme selvinnyt hengissä niin kuin isoisä hallaisesta korvesta.

Koiranulkoiluttaja Anssi Kela saavutti ensimmäisenä kansallisensuosion helsinkiläistä lähiötä romantisoivilla lauluillaan. Kelaa onseurannut hitaasti kasvava kotiseutulaulujen kymi. Kun vantaalai-nen elektropop-duetto Teleks teki hitin Hiljaa virtaa Vantaa (2002),ehdotettiin heille kunnianosoitusta kaupungin tunnetuksi tekemi-sestä.

Mikä tahansa kotiseutu ei kelpaa suuren yleisön musiikkima-kuun. Turkulaisen Jukepoika-yhtyeen Kolmosen ratikka (2001) ei voisaavuttaa samaa suosiota kuin Teleksin megahitti. Ensinnäkin, lau-lussa kerrotaan ratikan lisäksi telakasta ja kävelemisestä joen varrel-la, muttei nimetä kaipuun kohdetta. Toiseksi, ratikka eli raitsikkaon Helsingin eriyttävä symboli eikä kelpaa kansalliseen nostalgiaanTurun kohdalla.

Jukepojan laulu ei kelpaa nostalgiaan senkään vuoksi, että kau-punginosan muutos esitetään täydellisenä hävityksenä: ”tän kau-pungin insinöörit on raiteet purkaneet/ Wärtsilän konkurssiin saa-neet on ne tietyt suhdanteet.” Lähiönostalgia taas edellyttäisi, ettäbetoniseen ympäristöön raapiintuu ihmiselämän merkkejä, ja ettämuutos on samalla tavoin kohtalokas kuin luonnonkierto. EtenkinVantaalla ”kosketukset rappukäytävän/ kulmat haaveista hankaa/tiedän niiden silti säilyvän/ kun hiljaa virtaa Vantaa.”

Vantaan nimikin suorastaan pakottaa lauluntekoon (”ei puhdastarantaa...”, ”tukahtua antaa...”?), onhan kyseessä Suomen ainoa kau-punki, jolta puuttuu merkitsevä suhde muihin kaupunkeihin. Lau-lulla, tarinan minimillä, voi erottaa Vantaan, mutta juonta se ei vaa-di, ei laulu eikä Vantaa. Juoni edellyttäisi toimijalta syitä ja suhteitamuihin kaltaisiinsa.

Mitä siis voi sanoa Vantaasta? Miksi se ei tunnu saavan merki-tyksiä muutoin kuin siellä hukattuina mahdollisuuksina?

Vantaalla ei ole koskaan ollut identiteettiä muualla kuin poliitik-kojen puheissa ja jokeen liittyvänä etymologiana. Keskiajalla Van-taanjoki tunnettiin myös nimellä Helsingå, josta sittemmin tuli pe-rusta Helsingin nimelle. Vieläkin Vantaa on vapaasti kelluva kun-nallispoliittinen tuotemerkki, joka voidaan myydä jollekin Kiinanprovinssille. Vantaalta lähtiessä Tampereen Hervanta tai Turun Va-rissuo alkavat tuntua peruskallioon kiinnittyneiltä. Lähiön sijaanVantaasta pitäisi puhua ”lähtiönä” tai ”kaukiona”.

Helsingin historiassa Vantaa on yhtä kuin Helsingin pitäjä, jokaruokki kaupunkia, jonka työväestö yritti muuttaa ruokkijansa asuin-pohjaksi. Siitä pitäen Helsinki ja Vantaa ovat kieltäneet toisensa.Pitäjä muuttui pidellyksi, taajama kaupungiksi vuonna 1974.

Vantaa koostuu mahdollisuuksista niin kuin ”Espoo koostuuasioista”. Nykyään Vantaan merkitys rakentuu kolmelle aukolle.

Kaupungissa on yksi aukko taivaaseen (lentokenttä), se jonka kaut-ta koko Suomi ryhtyy tunnottomiksi turisteiksi, ja yksi aukko ve-teen (Kuusijärvi), se jonka Vantaan kaupunki lähivuosina pölyttääja hävittää järven viereen tulevalla kivenmurskaamolla. Lisäksi Van-taalla on yksi aukko maahan, hiihtoputki, jossa tulevat sauvasanka-rit voivat doupata kansan näkemättä.

Vantaa on kuin seinä, johon Suomen kaupungistuminen pysäh-tyi: kaupunki, joka on pelkkää lähiötä ilman kulttuurista kehystä jakeskustaa. Vantaalla sattuu muttei tapahdu. Kun vantaalaisessa os-toskeskuksessa räjähti pommi, Suomi nousi takajaloilleen. Mitä tu-leekaan ulos mustasta aukosta, jolla on Vantaan rajat?

Aukkoisuus merkitsee maailman havaitsemista totaalisina puut-teina: ”taivas pölyinen on tähdet sen/ valoja lentokoneiden/ täälläpäällä maan taivastaan/ tarvii jokainen” (Hiljaa virtaa Vantaa). Jostehdään parodia nousukauden kääntöpuolesta, se sijoitetaan tapah-tuvaksi Jakomäkeen eikä Vantaalle. Jakomäki perustuu virheille,Vantaa puutteille.

Vantaalle ei kerry nukkumalähiöiden ohella merkityksiä. Van-taalla ei asu yhtäkään ihmistä, joka innostuisi toimittamaan saman-laisen kirjan kuin Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin filoso-finen kotiseutukuvaus Espoo (2000). Vantaan maaperällä on varmas-ti järkeviä ihmisiä, mutta jossakin oleminen ei johda haluun ilmais-ta olemisensa.

Espoota voi kuvailla parodiseksi osaksi Suomen kasvukertomusta(”Espoo on totuus Suomesta” tai ”Espoo on modernin kapitalisminunityötä”), mutta Vantaalla ei ole paikkaa edes lamakertomuksessa.Vantaan merkitys kelpaa enää vitsikirjaan, koska vitsit edustavatkansan omaa antropologiaa, latteudessaan tutun ymmärtämistä vie-raannuttamalla. Emme ole koskaan täysin ymmärtäneet Suomea,koska sen kansalliset merkitykset ovat lainatavaraa, joten meillä onoltava Vantaa, joka on osa Suomea olematta osa sen merkityksiä –ja tarkentaen: Vantaa on kokemus Suomesta.

Näin todistaa myös hakuteos Elimäen tarkoitus: ”Vantaa (s., a.):Hiusten hikinen ja litistynyt tila sen jälkeen kun on hiihtänyt kan-sanhiihdon pipo päässä.”

MITÄ SANOA VANTAASTA?

Kun muutat, ilmoita myös

Kulttuurivihkoille uusi osoitteesi,

niin saat lehden heti alusta alkaen

suoraan uuteen kotiin.

Postin täti tai setä antaa mielihyvin

ilmaisia osoitteenmuutoskortteja.

Vinkki: voit tulostaa tarroille muut-

tuneet tiedot ja liimata ne

kortteihin!

Nopeimmin suoriudut muutosta,

kun lähetät Kulttuurivihkoille

sähköpostia: [email protected].

Kerro viestissä vanha ja uusi

osoitteesi sekä muutoksen ajan-

kohta, jos se on vasta tulevaisuu-

dessa.

Kulttuurivihkojen nettisivuilla on

osoitteenmuutoslomake. Käväise

sivuilla http://valas.com.

PS. Ilmoitukset tällä sivulla vain 1 euro/cm2.

irtonumero 9 euroa numero 2–3/2003 31. vuosikerta ek lämä...

Documents