Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

JARI SALONEN

Sunnuntai 18. elokuutaHäät eivät menneet aivan käsikirjoituksen mu­kaan, mutta se ei haitannut ketään, sillä kukaan ei tiennyt, millainen käsikirjoitus oli.

Kirkossa kaikki sujui vielä niin kuin pitikin. Toki sulhanen oli näyttänyt hieman eksyneeltä, mutta sehän oli täysin ymmärrettävää. Kun käy­tännöllisesti katsoen varaton nuorimies saa vai­mokseen tunnetun teollisuussuvun tyttären, il­massa on hiukan tavallista enemmän jännitystä.

Siirtyminen kirkolta juhlapaikalle tapahtui sekin hyvässä järjestyksessä, ja onnittelumaljat saatiin juoda kommelluksitta. Tunnelma keve­ni ja iloinen puheensorina täytti Honkolan kar­tanon puutarhan. Kun pääkallolipuin koristeltu maastoauto ajoi pihaan, suurin osa vieraista ar­vasi, mitä tuleman piti. Kukaan ei siis vastustel­

4

lut, kun silmälapuin ja muovimiekoin varustau­tuneet miehet ryöstivät morsiamen mukaansa.

Hätäisimmät juhlijat alkoivat vilkuilla kello­jaan vartin kuluttua, mutta vasta tunnin pääs­tä morsiamen ryöstöstä vallitsi jonkinlainen yk­simielisyys siitä, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Joku yritti soittaa Jatta Jokimaan kän­nykkään, mutta hänen puhelimensa löytyi käsi­laukusta hääparille varatun pöydän alta.

Poliisin kutsumiseen kului toinen tunti. Soit­toa edelsi kiivas keskustelu siitä, oliko kyse todel­lisesta hätätilanteesta vai morsiamen ailahtelevasta luonteesta. Lopulta vieras nimeltä Antti Koskinen teki omavaltaisen ratkaisun, käveli sivummal­le hälisevästä joukosta ja soitti hätäkeskukseen. Koska kukaan ei ollut välittömässä hengenvaaras­sa, puhelu käännettiin Lauttalan poliisi asemalle, joka lupasi lähettää paikalle partion.

Poliisin tuloon meni lähes neljäkymmentä mi­nuuttia. Tarjoilu oli jatkunut koko ajan, ja kun vanhempi konstaapeli Sormunen ja ylikonstaa­peli Harju saapuivat paikalle, heitä vastassa oli varsin meluisa juopuneiden joukko. Tilanne oli

5

sekava, joten ei ollut ihme, kun virkavallalta kes­ti vielä puolisen tuntia ymmärtää, että teollisuus­neuvos Jokimaan ainoa tytär oli todella kadon­nut. Lähes sata ihmistä oli nähnyt, kuinka kolme naamioitunutta miestä oli taluttanut hänet har­maaseen tai vihertävään Land Rover Defender ­maastoautoon, jossa oli tummennetut lasit ja mustalla teipillä peitetyt rekisterikilvet.

Harju ilmoitti tapauksesta päivystäjälle ja lu­pasi selvittää tilanteen ilman apuvoimia. Selvit­täminen tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että hän pani Sormusen kirjaamaan läsnäolijoiden ni­met ja yhteystiedot ennen kuin heidät lähetet­tiin matkoihinsa. Harju itse tutki ponnettomas­ti kartanon portilta pääsisäänkäynnille johtavaa hiekkatien pätkää, mutta totesi pian, että hää­vieraat olivat odotellessaan tuhonneet mahdol­liset renkaanjäljet.

Viimeinen vieraista poistui hieman yhdeksän jälkeen. Kartanon henkilökunta oli ollut ryöstön aikana valmistelemassa ruoka pöytää eikä kukaan heistä ollut nähnyt tapausta, joten hekin pääsivät koteihinsa vieraiden mentyä.

6

Viimeiseksi paikalle jäi Seppo Alarasilainen, sulhanen. Morsiusparille oli varattu kartanon piha piirissä oleva aitta, jonne Alarasilainen sanoi jäävänsä yöksi – ihan siltä varalta, että Jatta sit­tenkin ilmestyisi paikalle.

Tutkimuksissa Alarasilainen ei pystynyt autta­maan. Hän oli ollut puutarhan perälle rakenne­tussa baarissa nauttimassa hyvin ansaittua olut­ta parhaan ystävänsä kanssa. Sulhanen oli nähnyt meri rosvot vilaukselta, mutta luuli ryöstön olevan osa morsiamen ystävien laatimaa ohjel­maa.

– Suurin osa porukasta oli mulle ihan vierai­ta, Jatan kavereita. Mun kutsumat vieraat mahtu varmaan tähän, hän sanoi ja näytti oikean käden sormiaan. – Mun kannalta oli ihan sama, oliko niillä naamiot vai ei, en mä kuitenkaan ois nii­tä tuntennu.

– Vieraat olivat kaikki varsin nuoria, sanoi Sormunen. – Teollisuusneuvos Jokimaa ei ollut paikalla ainakaan silloin, kun me saavuimme.

– Se ei oikein hyväksynny meidän juttua, Alarasilainen myönsi. –  Jatan vanhemmat on

7

sitä paitsi just eronnu, eikä me haluttu, että ne tulee tänne kiristelemään hampaitaan. Isä varsin­kaan.

– Onko Jokimaa siis jotenkin teidän avioliit­toanne vastaan, Harju kysyi.

– Mitäs luulet? Mä olen sen mielestä perseau­kinen pummi ja jahtaan vain Jatan rahoja.

– Mitä Jatta asiasta ajattelee?– Kai se on vähän eri mieltä kun se kerran

meni mun kanssa naimisiinkin.– Entä teidän vanhempanne? Eikö heitäkään

kutsuttu? Tai siskoja ja veljiä?– Vanhemmat on kuollu. Ja me ollaan molem­

mat ainoita lapsia. Me päätettiin että kutsutaan vaan pelkkiä kavereita.

– Onko sinulla joku ajatus siitä, mitä tänään tapahtui? Sormunen sanoi vältellen Alarasilaisen katsetta. – Voiko olla, että tämä olisi jonkinlai­nen kepponen? Neiti Jokimaahan, tai siis Jatta, on aika värikäs – tuota – hahmo. Sormunen pyö­ritteli hämillisenä muistikirjaansa. – Ainakin me­dian mukaan.

Alarasilainen oli istunut eteenpäin nojaten,

8

mutta nyt hän oikaisi jalat suoriksi, laski pään­sä tuolin selkänojalle ja käänsi katseensa kattoon.

– Median mukaan, hän sanoi kyllästyneellä äänellä. – Mä luulen että tää oli tässä. Öitä.

Alarasilaisen poistuttua Harju ja Sormunen istuivat hetken vaiti. Harju haki nurkkapöydäl­tä oluen ja joi pitkän, nautinnollisen kulauksen. – Kolme kysymystä, hän sanoi. – Sitten lähde­tään helvettiin täältä. Yksi. Onko nämä nyt niitä Joki­­­? Harju tehosti kysymystään pienellä ran­neliikkeellä.

Sormunen jäykistyi. Häntä ärsytti Harjun tapa jättää lauseet ja sanat kesken ikään kuin huito­minen riittäisi viemään ajatuksen loppuun. – Jo­kimaita? On, hän sanoi kireällä äänellä. –  Jatta Jokimaa on Pentti Jokimaan tytär. Ja jos tuo Ala­rasilainen oikeasti on rahojen perään, se valit­si kyllä ihan oikean kohteen. Luin juuri jostain, että isä­Pentin osakesalkun arvo on yli 300 mil­joonaa. Uutta rahaa, ei perittyä.

Harju päätti olla viheltämättä. – Selvä. Toinen kysymys. Mitä sinä tarkoitit sillä ”ainakin me­dian mukaan”?

9

– Jatta Jokimaan toilailut on lehtien vakiotava­raa. Se on lyönyt vähintään kahta toimittajaa, hy­pännyt alasti laskuvarjolla, ajanut isukin Porsche Cayennen puuhun ja ainakin kerran se on hei­tetty lentokoneesta ulos häiriköinnin takia. Tai ei siis heitetty, mutta kone joutui tekemään vä­lilaskun Frankfurtin kentälle. Ei ollut ihan halpa keikka sekään. Sitä taustaa vasten omista häistä karkaaminen ei vaikuta mitenkään poikkeavalta käytökseltä.

– Sinä tiedät siitä aika paljon.– Rihkamaa on kertonut. Jokimaa on kuulem­

ma niiden lehden paras markkinoija. Aina kun siitä on juttu, kauppa käy kuin rajuilma. Tilauk­sia satelee ja irtonumerot viedään käsistä, Sormu­nen selitti ylpeänä.

Jos Sormusta ärsytti Harjun puhetyyli, tätä taas raivostutti toisen tapa kehuskella toimittaja­tuttavallaan. Arvo Rihkamaa – nimi oli tieten­kin taiteilijanimi –  oli Sormusen lapsuudenys­tävä, josta oli sinnikkäällä ja häikäilemättömällä työllä tullut Suomen kyseenalaisimman juoru­lehden kyseenalaisin toimittaja. Sormuselle hän

10

oli puoli jumala, joka levitti ympärilleen julki­moiden maagista hehkua kuin Helinä­keiju tai­kapölyä.

– Rihkamaa on itse ollut mukana keksimässä paria tempausta, Sormunen jatkoi huomaamat­ta Harjun poskipäiden kiristymistä. – Jokimaan kanssa, tietysti. Sillä lailla ne saivat sen kuvasar­jan siitä laskuvarjonakuilustakin. Aukeaman jut­tu, hän sanoi haaveellisesti kuin olisi ollut itse mukana kuvaamassa alastonta Jokimaata killu­massa laskuvarjon valjaissa tuhannen metrin kor­keudessa. – Mikä se kolmas kysymys oli, hän ha­vahtui lopulta.

– Se tuli oikeastaan käsitellyksi jo tuossa, sanoi Harju. – Minä vain mietin, mitä sinä luulet tääl­lä tapahtuneen. Olisiko tässä pitänyt panna iso pyörä pyörimään? Kyseessä on kuitenkin miljo­näärin ­­­.

Tytär! Sormunen huusi mielessään, mutta yrit­ti pitää äänensä tasaisena. – Se on täysi­ikäinen, täysi sekopää ja se on ollut omilla teillään vasta vajaat kahdeksan tuntia, hän sanoi onnistumatta pahemmin pyrkimyksissään. Sormunen otti tyh­

11

jän olutpullon Harjun edestä ja vei sen takaisin nurkkapöydälle. Sitten hän kaivoi auton avaimet taskustaan ja helisteli niitä käsissään. – Minä soi­tan Rihkamaalle, se kyllä tietää. Tämähän voi olla Jokimaalle vain uusi keino päästä lööppeihin.

Vanhempi konstaapeli Sormunen oli ainakin puolittain oi keassa.

12

Torstai 22. elokuutaLunnasvaatimus löytyi Jokimaan postilaatikos­ta aamuseitsemältä. Kirjekuoren huomasi teolli­suusneuvoksen autonkuljettaja, jonka tehtäviin kuului tuoda päivän lehti taloon töihin tullessaan.

Autonkuljettaja oli suhteellisen varma, että kirje oli ollut lehden alla. Hän oli avannut laatikon, ot­tanut lehden kainaloonsa ja huomannut laatikon pohjalla kirjeen lukitessaan luukkua. Jos hän oli oikeas sa, se oli pantu laatikkoon ennen lehden tuloa.

Kun lehdenjakajaa myöhemmin kuultiin, hän ei osannut sanoa, oliko postilaatikossa ollut valmiik­si jotakin: posti pudotettiin teräksiseen laatikkoon pienen, läpällisen aukon kautta. Jos kirje oli tuotu ennen lehteä, sen oli lehdenjakajan mukaan täy­tynyt tapahtua ennen kello kolmea. Jos se oli tuo­tu lehdenjaon jälkeen, se oli tuotu kolmen ja seit­

13

semän välillä. Varmuutta asiaan ei koskaan saatu. Jokimaa avasi kirjeen juodessaan aamukahvia.

Hän luki viestin ja soitti saman tien poliisille. Hän kertoi asiansa lyhyesti, mutta sen vakavuus ymmärrettiin heti ja puhelu käännettiin keskus­rikospoliisiin. Seuraavaksi Jokimaa lähetti teks­tiviestin sihteerilleen ja pyysi tätä peruuttamaan kaikki sille päivälle sovitut tapaamiset.

Kun ylikomisario Jaakola ajoi Jokimaan pi­haan, oven avasi itämaalaiselta näyttävä nuo­ri nainen, jolla oli vyötäisillään pieni, valkoinen esiliina. Hän pyysi Jaakolaa odottamaan aulassa ja poistui kannat kopisten pariovista, jotka hän sulki huolellisesti jäljessään. Jaakola käytti tilai­suutta hyväkseen ja vilkaisi nopeasti kuvaansa suuressa, kultakehyksisessä peilissä, joka nojasi näennäisen huolettomasti seinään.

Kaikki oli kunnossa. Tummanharmaa jakku­puku näytti yksinkertaiselta, mutta sen täydel­linen istuvuus paljasti ainakin harjaan tuneelle silmälle, ettei se ollut peräisin tavaratalon valmis vaaterekistä. Se puki hoikkaa Jaakolaa erinomaisesti.

14

Matalakorkoiset kengät olivat kauniit ja käy­tännölliset. Meikkiä Jaakola ei käyttänyt, mutta puolipitkien hiusten tumma väri oli sentään saa­nut tukea kampaajan käsittelyssä. Harmaat hiuk­set saattoivat tehdä miehestä charmantin, mutta naisesta ne tekivät vain vanhan.

Pyyhkäistyään olkapäiltään pari olematonta pölyhiutaletta Jaakola oli valmis töihin.

Sisäkkö palasi ja nyökkäsi vierasta seuraamaan. Hän ohjasi Jaakolan suureen saliin, jonka ikku­noista näkyi hyvin hoidettu puutarha. Jokimaa istui ruokapöydän ääressä ja hämmensi lusikalla kauan sitten jäähtynyttä kahvia. Hänen kasvon­sa olivat kalpeat ja hän hengitti tiheästi kuin hel­teestä kärsivä mopsi.

– Ylikomisario Jaakola, sisäkkö ilmoitti ja sul­ki oven tämän takana.

Jokimaa nousi ylös ja veti vaivalloisesti esiin yhden ruokapöydän raskaista tuoleista. –  Is­tumaan, hän sanoi ja ojensi kätensä Jaakolalle. – Pentti Jokimaa.

– Oili Jaakola. Me puhuimme äsken puheli­messa.

15

He kättelivät. Jaakola huomasi, että Jokimaan käsi oli kylmä, vaikka paidassa näkyi isot hikiläi­kät kainaloissa. Hän istuutui pöytään, otti lau­kustaan muistikirjan, kynän sekä sanelimen ja asetti ne huolellisesti eteensä.

– Jos sopii, minä nauhoitan tämän keskuste­lun. Mutta ihan aluksi voisin kyllä ottaa kupin kahvia, jos se onnistuisi.

Jokimaa vilkaisi komisariota kuin varmis­taakseen, oliko tämä tosissaan. Ilmeisesti Jaako­lan ilme oli riittävän vakuuttava, sillä Jokimaa käveli ovelle ja huuteli jonnekin pitkän käytä­vän päähän. Hän odotti ovensuussa niin kauan, että Jaakolan sisään päästänyt nainen toi pöytään kahvikupin, lautasen, aterimet ja sileäksi manke­loidun pellavalautasliinan. Kun nainen poistui, Jokimaa sulki huolellisesti oven ja palasi paikal­leen. Ennen kuin hän ennätti istuutua, Jaakola viittasi vielä salin ikkunaan.

– Saakohan noita verhoja jotenkin kiinni? Aurinko paistaa niin kiusallisesti silmiin.

Ilmeisen ärtynyt Jokimaa marssi nurkkaan ja tempoi nyörejä, jotka säätelivät ohuita verhoja.

16

Oikea naru löytyi vasta kolmannella yrittämällä, mutta lopulta hän sai vedetyksi ikkunoiden eteen jotakin, mitä ainakin Jaakolan äiti oli kutsunut valoverhoksi. Jokimaa tuli pöytään ja istuutui.

– Toivottavasti me nyt voimme aloittaa, hän sanoi pisteliäästi. Äskeinen pintahengitys oli kui­tenkin helpottanut hieman, ja hänen kasvoilleen oli tullut aavistus väriä.

Jaakola hymyili anteeksipyytävästi, napsautti sanelimen käyntiin ja laski sen varovasti pöydäl­le heidän väliinsä. Sitten hän nyökkäsi ja maistoi siemauksen kahvistaan.

Jokimaa otti pöydältä valkoisen kirjekuoren.– Tämä oli pantu yöllä talon postilaatikkoon.

Tavallisesti sinne tulee vain aamun lehti, sillä varsinainen posti kannetaan ovelle, hän sanoi ja ojensi kirjettä ylikomisariolle. Tämä otti salkus­taan lateksihanskat ja veti ne käsiinsä ennen kuin tarttui kuoreen.

Se oli C5­kuori, jossa oli tarraläppä. Läppä oli liimattu kiinni, ja kuoreen oli kirjoitettu ohuel­la, mustalla kuitukärkikynällä ”Pentti Jokimaa”. Repäisyjäljistä päätellen kuori oli avattu eeben­

17

puisella paperiveitsellä, joka oli Jokimaan edessä.– Minä luin sen ja soitin saman tien teille, Jo­

kimaa sanoi. – Kuoresta en tiedä, mutta itse kir­jeeseen ja valokuviin ei ainakaan tässä talossa ole koskenut kukaan muu.

Jaakola ravisti kuoren tyhjäksi. Pöydälle puto­si valkoinen paperiarkki ja kaksi Polaroid­kuvaa. Kirjeessä oli vain kolme sanaa, ”kymmenen mil­joonaa euroa”, mutta valokuvat eivät jättäneet si­jaa väärille tulkinnoille.

Ensimmäinen oli kokovartalokuva Jatta Joki­maasta. Hänet oli kahlittu käsiraudoilla katosta riippuvaan rautarenkaaseen. Hän oli alusvaattei­sillaan, ja hänen ihollaan oli joko likaa, verinaar­muja tai molempia. Huone oli ilmeisen suuri, sillä tummista seinistä näkyi vain aavistus. Lattia vaikutti betoniselta.

Toinen oli lähikuva Jatan kasvoista. Suora sa­lamavalo korosti haljenneita huulia ja umpeen muurautunutta silmää. Toisesta korvasta näytti valuvan verta.

Kun Jaakola laski kuvat pöydälle, Jokimaa kat­soi niitä hetken ja mopsi palasi huoneeseen.

18

Ylikomisario Oili Annikki Jaakolaa kutsuttiin yleisesti Opettajaksi. Syitä siihen oli kaksi. En­simmäinen oli tietenkin lyhenne OAJ, jolla hän allekirjoitti vähemmän tärkeät asiapaperit. Toi­nen syy oli hänen tapansa tehostaa sanomisiaan heristämällä pitkää ja hoikkaa etusormeaan aivan kuulijan nenän alla.

Jaakola hyväksyi lempinimensä, muttei pitänyt siitä. Hän oli inhonnut koulua, ja Opettaja­ni­mi muistutti häntä ikävällä tavalla vuosista, jotka hän mieluummin halusi unohtaa. Ikä oli kyllä­kin auttanut, ja lähestyessään nyt 60 vuoden raja­pyykkiä hän enää harvoin näki unta kokeista, joi­hin valmistautuminen oli jäänyt olemattomaksi.

Erityisen vastenmielistä koulussa oli ollut lii­kunta, ja tamburiinin ääni sai hänet vieläkin värähtämään inhosta. Jaakola oli lapsena ol­lut kömpelö niin käsistään kuin jaloistaankin, ja urheilu tuntien erilaiset köysissä kiipeilyt ja puolapuissa venkoilut olivat merkinneet hänel­

19

le toistuvia nöyryytyksiä. Onneksi hänen päänsä oli ollut tavallista terävämpi: entisten luokkato­vereiden yllätykseksi syrjäänvetäytyvästä tytöstä oli opiskeluaikana kuoriutunut itseensä luottava nuori nainen. Hän oli löytänyt henkisen kotin­sa keskusrikospoliisista, joskin tuo kotoisuuden tunne oli nykyään heikkenemässä.

Jaakolan briiffaukseen tuli kaksi henkilöä. En­simmäisenä neuvotteluhuoneeseen astui Anton Lindberg, nelikymppinen pikkuisten kaksos­poikien isä, jolle lapset olivat kaikki kaikessa. Ras­kaus oli herättänyt hänen vaimossaan raivoisan himon irto karamelleihin, ja Lindberg oli syönyt hänen seurakseen kilokaupalla merirosvo rahoja, salmiakki aakkosia ja hedelmätutteja. Rouva Lind­berg oli synnytyksen jälkeen päässyt eroon pahees­taan, mutta aviomiehen laita oli toisin. Kymme­nen kiloa lihottuaan hän oli siirtynyt irtokarkeista kurkkupastilleihin, joita tuntui kuluvan useam­pi rasiallinen päivässä. Jaakola oli kerran kysynyt asiasta, ja Lindberg oli tyytyväisenä selittänyt pas­tillien olevan sokerittomia. Jaakola ei halunnut pilata hänen painonpudotus haaveitaan muistut­

20

tamalla, että kaloreita niissä oli likimain yhtä pal­jon kuin tavallisissakin makeisissa.

Toisena paikalle tuli Laura Mattinen. Hän oli sinkku, jolle työ keskusrikospoliisissa oli unelmi­en täyttymys. Mattinen ihaili voimakkaita ja älyk­käitä naisia, joiden joukkoon kuvitteli mielellään itsekin kuuluvansa. Hänen esikuviaan olivat eri­tyisesti Liisa Suonio, Hillary Clinton ja Oprah Winfrey, ja hän otti kaiken heihin kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisena loukkauk sena. Jaa­kola ei ihailun piiriin kuulunut, sillä Mattinen oli varma, että KRP:ssä oli salainen naiskiintiö. Hänen silmissään Jaakola oli, jos ei nyt suoranai­nen este, niin ainakin hidaste, sillä tämän menes­tys jarrutti kiusallisesti Mattisen omaa urakehi­tystä.

Jaakola katseli alaisiaan, ja ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana hän tunsi ymmärtävän­sä urheilutunnilla loistaneita luokkatovereitaan. Tilanne oli jollakin tapaa sama kuin koripallo­kentän laidalla, missä joukkueiden johtajat oli­vat vuoron perään valinneet pelaajia riveihinsä. Kun jäljellä oli enää Jaakola, joka kiemurteli in­

21

hoamassaan jumppapuvussa, vuorossa oleva kap­teeni oli yleensä kysynyt liikunnanopettajalta toi­veikkaasti, oliko pakko ottaa.

Valitettavasti Jaakolalla ei ollut ketään, jolta kysyä. Huokaisten hän omaksui opettajan roo­liinsa ja kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Jatta Jokimaan katoaminen oli tietenkin yleisessä tie­dossa, mutta lunnaskirjeestä Lindberg ja Matti­nen kuulivat ensimmäisten joukossa.

– Kirje, kuori ja valokuvat ovat laboratorios­sa. Ainakaan päällisin puolin niissä ei ole mitään merkillistä. Kuori on tavallinen C5­tarrakuori, joita myydään jokaisessa marketissa. Kirje on 80­grammaista kopiopaperia, ja pikaisen vilkai­sun perusteella väittäisin, että teksti on peräisin lasertulostimesta.

Opettaja askarteli tovin tietokoneensa kanssa ja sai kuin saikin yhteyden neuvotteluhuoneen katosta roikkuvaan videotykkiin. Kaikki tuijotti­vat hetken kohteliaasti valkokankaalle heijastet­tua lunnasvaatimusta.

– Tekstityyppi on Arialia, koko 16 pistettä, Opettaja jatkoi. – Jos sormenjälkiä ei ole – enkä

22

usko että niitä on – kuoresta ja kirjeestä ei ole meille paljonkaan apua.

Opettaja vaihtoi kuvaa.– Valokuvien kanssa on sama juttu. Polaroide­

ja käytetään enää harvoin, mutta värisävyistä pää­tellen nämä onkin otettu aika vanhalla filmillä. Käytössä on ollut Polaroid 600 ­sarjan amatööri­kamera. Niitä on myyty maailmanlaajuisesti mil­joonittain. Labra tutkii, saisiko kuvia käsitellyksi niin, että niistä irtoaisi vähän enemmän. Siihen asti pitää vain odotella.

Liki kolmen neliömetrin kokoiseksi suuren­nettuna kuva murjo tusta Jatta Jokimaasta oli ka­rua katsottavaa. Vaikka tekninen laatu oli heikko, kuva sai kaikkien kulmat kurtistumaan.

Ensimmäisenä katseensa valkokankaasta kään­si Lindberg.

– Kymmenen miljoonaa euroa, hän sanoi ja sujautti suuhunsa sinisen pastillin, joka kili­si hampaita vasten kuin kulkunen tonttulakissa. – Miten ja milloin?

– Oletamme, että se täsmentyy pikapuolin, Opettaja vastasi. – Pentti Jokimaan ensimmäinen

23

reaktio oli, että sellaisen käteismäärän kokoami­seen voi mennä viikkoja. Ilmeisesti lähettäjäkin tiesi, että hommaan tarvitaan aikaa. Jokimaan talo on pantu tarkkailuun, joskin tekijä tai teki­jät varmaankin arvaavat, ettei postilaatikolla voi enää käydä ihan noin vain.

– Onko Jokimaalla joku ajatus siitä, kuka tä­män takana voisi olla, Mattinen kysyi.

– Ei ainakaan toistaiseksi, mutta menen ta­paamaan häntä uudelleen. Te saatte ottaa lausun­not häävierailta. Paikalle hälytetty partio sai kyllä kaikkien nimet ylös, muttei tehnyt muuta. Lista on teillä siinä, Opettaja sanoi ja viittasi pöydällä oleviin pahvikansioihin.

– Näitä on melkein sata, Lindberg tyrmistyi ja kalisteli kiukkuisesti pastilliaan. –  Jos jokai­sen puhuttamiseen käytetään tunti, tähän menee kaksi viikkoa.

– Ja jos jokaiseen käytetään puoli tuntia, me­nee viikko. Ja kun teitä on kaksi, menee vain pari päivää, Opettaja sanoi sormeaan heristäen. – Pu­linat pois.

– Entä se auto? Onko siitä havaintoja? Onhan

24

jonkun täytynyt nähdä se. Eikö meidän pitäi­si haastatella naapureita, Lindberg intti. – Entä Tölikan satakieli? Sehän on muutenkin menossa Lauttalaan, eikö se voisi hoitaa sitä puolta?

– Auton liikkeitä tutkitaan jo, Opettaja sanoi huultaan purren. Tölikan satakieli ­nimitys oli hänelle uusi, mutta kertoi kyllä, kenestä oli ky­symys. – Ei nyt sotketa Zettermania tähän. Hä­nen erikoiskomennuksensa liittyy ihan toiseen juttuun.