2

PÄÄTOIMITTAJATMinna Nurminen Petra MalinVeli Airikkala

KIRJOITTAJATAnna NádasiAnna HurmerantaAntti KaristoHannu-Pekka KomonenIiris AnnalaMaria Tapola-HaapalaMikko KuivalainenMinna LarvioMinna NurminenPekka PennanenPetra MalinPetteri PääkkönenSini KankaanpääSusanna NurminenTuomas TuureVeli Airikkala

KUVATAnna HurmerantaAnna NádasiHanna EloImageshackKukka SuonioMikko KuivalainenMinna NurminenMinna LarvioMorgue FileSini KankaanpääTugla-seuraWikipedia

ULKOASU Minna NurminenPetra MalinVeli AirikkalaTuomas Kortteinen

KANNEN KUVA JA TAITTO Kukka Suonio

TAITTO Minna NurminenPetra MalinVeli Airikkala

PAINOPicaset, Helsinki Painos 150 kpl

JulkaisijaStigma ry ja Stydi ry, Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalityön opiskelijat

TOIMITUKSEN OSOITEStigma ry/Stydi ry Snellmaninkatu 10 00014 Helsingin yliopisto kajahdus@gmail.com http://issuu.com/kajahdus

3

101516

2628

20

313236384244

Ammatillisuus ei ole koko totuus sosiaalityöstäPetra Malin haastatteli Satu Ranta-Tyrkköä

Systeemin kaipuuta Etelä-AfrikassaMinna Larvio

Toomas Hendrik Ilves - Omalla äänelläHannu-Pekka Komonen

Kolmas kerta tuhon sanooVeli Airikkala

Laittomalla matkallaSini Kankaanpää

Matkalla TranssendentalskayaanAntti Karisto

Haastattelussa Roman SchatzMinna Nurminen

Tähtitieteelliset tuloerot kehityksen jarrunaTuomas Tuure

Matkoja ymmärryksiin sosiaalityöstäMaria Tapola-Haapala

Ei vankeja meidän takapihallemme!Susanna Nurminen

Vastasin Rion kutsuunPekka Pennanen

Mainio matka nykyaikaanAnna Hurmeranta

Pienet ja aktiiviset vastaan suuret ja passiivisetIiris Annala

48 Opintouudistuskahvit 6.11 & Teksti-TV 30 vuottaMikko Kuivalainen

6

50 "Ei tätä kestä selvin päin" Anna Nádasi

53 Vapaa demokratiaPetteri Pääkkönen

4

KUVA: Kukka Suonio

Kuvittele 50 000 ihmistä elämässä viikon ajan samassa leirissä ja lähtemässä sen jälkeen ko-teihinsa eri puolille maailmaa jättämättä jäl-

keäkään itsestään. Vuonna 1986 Larry Harveyn perus-tamasta ”Burning Man”-tapahtumasta on tullut lähes symboli Yhdysvaltojen vaihtoehtokulttuurille. Tapah-tuma on kaikille avoin itseilmaisua korostava kokeelli-nen yhteisö, jossa tarkoitus on tulla kollektiivisesti toi-meen viikon ajan ilman kulutusta, ilman infrastruktuu-ria ja ilman kaupallisia toimijoita. Osallistujat perusta-vat erilaisia työpajoja ja luovat taideinstallaatioita – tai oikeastaan ihan mitä vain. Tärkeintä on selviytyä, luo-da, kokea ja pitää hauskaa. Ihmiset muodostavat Black Rockin autiomaahan viikossa oman yhteiskuntan-sa. Eräs kävijä kommentoi: ”Rakastan Burning Mania, koska tämä on kuin oikean maailman peili. Täällä on kaikkea” (Camino nro 25/2011). Lopulta kaikki mitä on rakennettu, puretaan, jokainen huolehtii omat jätteensä

ja lähtee – jättämättä jälkeäkään. Yksi tärkeimmistä pe-riaatteista on ”leave no trace”.

Ehkä parasta matkalla olemisessa onkin juuri se, että itsensä ulkopuolelta ja irrallisena näkeminen on yht-äkkiä kovin helppoa. Kun ympäristö ja ihmiset ympä-rillämme muuttuvat, myös me muutumme. Kulttuuri-set rajoitteet, oppimamme tavat ja esimerkiksi ihmisten ryhmittely eri perustein alkavat näyttäytyä pöyristyttä-vän keinotekoisilta. Joudumme konstruoimaan uudel-leen asioita ja olemistamme suhteessa uuteen ympäris-töömme ja ihmisiin. Vieras viitekehys saa tarkastele-maan ja kyseenalaistamaan herkemmin paitsi itseäm-me ja ympäröivää maailmaa myös oppimaamme. Kan-nattaa siis suunnata kohti uutta ja vierasta.

Burning Man on konseptina kiehtova juuri siksi, et-tä se on maailma pienoiskoossa. Mutta miksi sitoutua

pääkirjoitus

5

vain viikoksi yhteisvastuuseen, osallistumiseen ja avoi-muuteen, kun voisimme sitoutua siihen koko matkam-me ajaksi – koko elämäksi? Tärkeämpää kuin elämyk-sellinen viikon matka erämaassa on todellinen maail-ma todellisessa koossaan, jossa joka päivä elämme. Ei ole liikaa vaadittu, että sitoutuisimme näiden muutami-en täällä viettämiemme vuosikymmenien ajaksi myös todellisessa elämässä ”älä jätä jälkeäkään”- ajatteluun. Meille ei ole annettu oikeutta edes kollektiivisuuden ni-missä sellaisten askelten jättämiseen, joiden jälkiä tule-vat sukupolvet joutuvat siivoamaan. Helpommin sanot-tu kuin tehty.

Kun tie ei ole tuttu, jokaisen mutkan takaa voi löytyä mitä vain. Matkalla oleminen on varmaankin metafo-rista suurin ja kaunein – sekä kulunein. Sortumatta lii-aksi coelhomaisiin vertauskuviin, vuoden viimeinen Kajahdus lähestyy rohkeasti matkalla olemista muun

muassa Suomi-Saksa-kansalaisuuskysymysten, intialai-sen yhteisöteatterin, Etiopian tuloerojen sekä asunnot-tomuuden kautta. Suuri kiitos kuluneesta vuodesta toi-mituskunnalle, muille lehden tekoon osallistuneille se-kä teille: lukijoille. Hieno päätös vuodelle oli Kajahduk-sen voitto Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan aine-järjestölehtikilpailussa. Tartu siis vuoden parhaaseen lehteen ja nauti.

Rauhallista joulua ja entistä luovempaa uutta vuotta 2012. Meidän matkamme jatkuu. Leave no trace.

Vuoden 2011 päätoimitusMinna Nurminen, Veli Airikkala, Petra Malin

pääkirjoitus

6

TEKSTI Petra Malin KUVA Kukka Suonio

AMMATILLISUUS EI OLE KOKO TOTUUS SOSIAALITYÖSTÄ

Yhteisöteatteri Natya Chetanan vapaaehtoiset näkevät sosiaalityön koko elämän-tapaa ohjaavana ideologiana tai mielenlaatuna, jonka tavoitteena on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisääminen. Intiassa Orissan osavaltiossa toimiva, liikku-va yhteisöteatteri käsittelee yhteiskunnallisia kysymyksiä paikallisten tarinoiden kautta ja tekee näkyväksi piiloon jäävää epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Tampereen yliopiston tutkija Satu Ranta-Tyrkkö korostaa tarvetta vapaaehtoisten ja erilaisten ammatillisten toimijoiden yhteistyölle myös suomalaisessa sosiaali-työssä.

- Alalle ei voi rakentaa arvostusta niin, että yrittää pitää rajaa korkealla muita kohtaan, Ranta-Tyrkkö toteaa.

Satu Ranta-Tyrkkö sai Sosiaalityön tutkimuksen seuran vuoden 2011 väitöskirjapalkinnon tutkimuksestaan ’At the Intersection of Theatre and Social Work in Orissa, India: Natya Chetana and Its Theatre’. Etnografinen tut-kimus ammentaa sosiaalityön tutkimuksen ohella teat-terin, antropologisesta, jälkikoloniaalisesta ja Etelä-Aa-sian tutkimuksesta. Väitöskirjatutkimuksen lähtökohta-na oli havainto, että käytäntöjä, jotka hyväksytään jos-sakin päin maailmaa sosiaalityöksi, ei välttämättä hy-väksytä sellaiseksi toisaalla.

- Suomalainen käsitys sosiaalityöstä on ollut laajem-pi, mutta tällä hetkellä sitä määrittää hyvin vahvasti se, mitä pätevät sosiaalityöntekijät tekevät. Sosiaalialal-la on valtava määrä muuta työtä, mutta meillä se ei ole sosiaalityötä, vaan muuta sosiaalialan työtä. Se ei ole koko totuus sosiaalityöstä. Suomen kielessä voi tehdä erottelun sosiaalityön ja sosiaalialan työn välille, mutta ajattelen, että me olemme samalla kentällä.

- Ne ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä Inti-assa, niille sosiaalityö on paljon muutakin, se on liike ja tieteenala. Siellä sosiaalityön liike ja sosiaalityön ide-ologia ovat tärkeintä.

Ranta-Tyrkkö nostaa esiin virallisen ammatillisen so-siaalityön ja populaarin sosiaalityön eron, joka tulee esiin kansainvälisten kohtaamisten kautta.

- Natya Chetanan jäsenet eivät olleet edes kiinnostu-neita ammatillisuudesta. Ei heillä ollut mitään sitä vas-taankaan, se ei vain ollut heidän juttunsa. Intiassa mo-lemmat käsitykset sosiaalityöstä ovat vahvoja, mutta paremmin tunnetaan populaari tai voluntaari sosiaali-työ kuin ammatillinen, vaikka ammatillisella sosiaali-

työlläkin on pitkät perinteet. Intiassa on yli 200 koulu-tusohjelmaa, jossa koulutetaan professionaalisia sosiaa-lityöntekijöitä.

Ranta-Tyrkkö painottaa, että myös suomalaisessa kon-tekstissa sosiaalialalla tehdään valtavasti vapaaehtois-työtä, vaikka Suomessa näkökulma sosiaalityöhön on-kin ammatillinen ja työ ajatellaan pitkälti palkkatyön kautta.

"Suomalainen käsitys sosi-aalityöstä on ollut laajem-pi, mutta tällä hetkellä sitä määrittää hyvin vahvas-ti se, mitä pätevät sosiaali-työntekijät tekevät. - Suomessa on monia ammatteja, jotka ovat reunamilla sosiaalialan kentillä. Jotkut yhteisötaiteilijat tekevät sa-manlaista työtä kuin Natya Chetana. On myös erilaisia sosiaalialan kenttään tai sosiaalialan kysymyksiin vah-vasti liittyviä tai osin päällekkäisiä toimintoja, jotka ei-vät kuitenkaan asetu välttämättä tähän koulutusjärjes-telmään ja jotka toimivat jotenkin rajapinnoilla. Esi-merkiksi soveltavan teatterin projektit eivät oikein ole taiteellista teatteria, mutteivät oikein sosiaalityötäkään. Myös kansalaisjärjestöissä toimivien aktivistien toimin-nan lähestymistavassa voi olla jotain samaa.

Ranta-Tyrkkö kertoo, että Natya Chetanalle teatteri ja sosiaalityö ovat sama asia.

7

AMMATILLISUUS EI OLE KOKO TOTUUS SOSIAALITYÖSTÄ

8

- He ajattelevat, että koska sosiaalityö on ideologia ja ta-voitteena on oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta, niin kaikki erilaiset toiminnot, jotka edis-tävät tätä tavoitetta, ovat sosiaalityötä. Näin ollen mis-sä tahansa ammatissa voi olla jossain mielessä sosiaa-lityöntekijä. Heidän osaamisensa on teatteri, erilaisten teatterin tekemiseen ja yhteiskunnallisten keskustelujen luomiseen liittyvien yhteisöllisten prosessien kannattelu. Ensimmäisen kerran Ranta-Tyrkkö lähti Intiaan vuon-na 1993 ollessaan vielä kansainvälisen politiikan opiske-lija. Tätä ennen hän toimi aktiivisesti eri kansalaisjärjes-töissä ja kansainvälisten asioiden jaostossa Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa.

"Olin mukana erilaisissa maailmanparannuskam-panjoissa, joissa kerät-tiin lähinnä rahaa. Se al-koi jossain vaiheessa tun-tua vähän ontolta. Alkoi tuntua siltä, että olisi hyvä tietää jotain niiden ihmis-ten arjesta, joiden puolesta kampanjoi. - Olin mukana erilaisissa maailmanparannuskampan-joissa, joissa kerättiin lähinnä rahaa. Se alkoi jossain vaiheessa tuntua vähän ontolta. Alkoi tuntua siltä, et-tä olisi hyvä tietää jotain niiden ihmisten arjesta, joiden puolesta kampanjoi.

Samasta jaostosta löytyi useampia opiskelijoita, joilla oli samanlainen olo. Opiskelijoilla sattui olemaan kampan-joinnin perusteella yhteyksiä järjestöön Intiassa, jonne he järjestivät työleirin. Myöhemmin Ranta-Tyrkkö suo-ritti myös sosiaalityön syventävien opintojen harjoitte-lun Intiassa ja keräsi siellä samalla aineiston graduaan varten.

- Jo silloin ensimmäisellä reissulla 1993 ja sosiaalityön harjoittelua suorittaessani näin siellä erilaisia esityksiä. Ne jäivät minulle vahvasti mieleen ja tuntuivat tärkeil-tä. Mutta vasta myöhemmin, kun aloin miettiä jatko-opintoja, tulin siihen tulokseen, että tämä aihe olisi sel-lainen, joka kiinnostaisi ja jonka parissa jaksaisi viettää paljon aikaa.

Ranta-Tyrköllä oli entuudestaan yhteyksiä paikallisiin

sosiaalityön toimijoihin, mutta hän alkoi selvittää myös muita mahdollisia kontakteja. Intiassa tehdään paljon teatterityötä ja Ranta-Tyrkkö tutustui aiheeseen laajasti. Se, että hän kohtasi Natya Chetanan, oli lopulta melko sattumanvaraista.

- Natya Chetana tekee teatteria ajankohtaisista poliittisis-ta aiheista. Esitykset perustuvat paikallisiin tapahtumiin ja tarinoihin sekä siihen, mitä ryhmä on havainnoinut. Yleisö ovat ne ihmiset, joita esitykset käsittelevät. Inti-assa on valtava kulttuurin kirjo, joten esitys pitää ank-kuroida yleisön elämään ja tunnetapaan. Ryhmän pitää myös itse opiskella omaa paikallista kulttuuriaan. Inti-assa on rikas teatteriperinne, jonka kehikkoon esitykset asettuvat. Myös esitysten muoto on sisällöllisesti moti-voitu.

Natya Chetana on ollut olemassa 25 vuotta. Ryhmä te-kee polkupyöräteatterikiertueita, esittäen ulkoilmassa lyhyitä esityksiä maaseutukylien ihmisille. Kaupunki-laisille he tekevät pidempiä esityksiä, joita voidaan esit-tää ulkoilmassa tai teatterilavoilla. Nämä esitykset ovat suunnattuja keskiluokkaiselle yleisölle.

- Kaikki esitykset käsittelevät rakenteellista väkivaltaa. Keskeisessä roolissa ovat perusoikeuksien puutteet ja vajeet. Aiheisiin mennään paikallisen kontekstin kautta.

Intiassa on vahva vapaaehtoisuuden perinne. Itsenäi-syysliikkeellä ja Mahatma Gandhin politiikalla on ollut perinteelle iso merkitys ja siinä korostetaan kutsumuk-seen ja tietynlaiseen ideologiseen sitoumukseen perus-tuvia elämänvalintoja.

"Vaikka olisi isoja näkemy-seroja poliittisesti ja työta-voissa, silti on löydettävis-sä kysymyksiä, jotka yhdis-tävät sosiaalisten ongelmi en parissa työskenteleviä.- Sellainen ajatus, että ”last man first”. Pitää olla itse-kin aika köyhä niin kauan kuin on köyhiä ihmisiä. Uh-rautuminen on sosiaalityössä tavallista. Se voi olla aika hämmentävää länsimaiselle käsittää.

- Kansan suussa sosiaalityö on tavallinen termi. Erilai-set ihmiset tulevat esittelemään itsensä sosiaalityönteki-jöiksi. Ensimmäinen hämmennys tuli vuonna 1993, kun olin siellä kansainvälisen politiikan opiskelijana, jokaoli vähän aloittanut sosiaalityön opintoja.

9

- Ihmiset kertoivat tekevänsä sosiaalityötä ja se oli jotain hyvin erilaista kuin se, mitä olin itse aloittamassa. Kesti vähän aikaa ymmärtää, että tämä oli heidän kohdallaan yhtä kuin gandhilainen yhteiskuntatyö.

Intiassa on myös vahva sosiaalityön ammatillinen pe-rinne. Nämä kaksi sektoria eivät kuitenkaan tee kovin paljon yhteistyötä. Ranta-Tyrkkö korostaakin tarvetta yhteistyölle eri toimijoiden välillä niin globaalisti kuin Suomessakin.

- Kaikkea on hyvässä ja pahassa, sekä ammatillisessa et-tä populaarissa sosiaalityössä. Joka tapauksessa on sääli sekä Intiassa, kansainvälisesti että Suomessa, että nämä tahot ovat aika erillään toisistaan eivätkä löydä yhteistä agendaa tai sellaisia kysymyksiä, joita voisi yhdessä ajaa. Vaikka olisi isoja näkemyseroja poliittisesti ja työtavois-sa, silti on löydettävissä kysymyksiä, jotka yhdistävät so-siaalisten ongelmien parissa työskenteleviä.

- Alalle ei voi rakentaa arvostusta niin, että yrittää pitää rajaa korkealla muita kohtaan, jotka toimivat samalla kentällä. Se ei palvele sosiaalityön päämääriä, vaikka se palvelisi tunnustuksen ja vähän paremman palkan saa-misen projekteja.

"Ongelmilla, joiden kans-sa sosiaalityöntekijät pai-kallisesti työskentelevät, on myös aina globaali ulottu-vuus. Samoilla ongelmil-la on eri ilmiasuja ympäri maailmaa.Ranta-Tyrkkö korostaa sosiaalityön poliittista ulottu-vuutta.

- Ongelmilla, joiden kanssa sosiaalityöntekijät paikalli-sesti työskentelevät, on myös aina globaali ulottuvuus. Samoilla ongelmilla on eri ilmiasuja ympäri maailmaa. Yrityksillä ja kaikenlaisella voitontavoittelulla on paljon valtaa ja ne tekevät paljon sosiaalista ja ekologista hal-laa. Jo näiden ongelmien takia pitäisi löytää kanavia yh-teisten päämäärien ajamiseen poliittisesti, globaalilla ja paikallisella tasolla.

Ranta-Tyrkkö toteaa, että työskentelyorganisaatiot voi-vat painostaa sosiaalityöntekijöitä resurssikontrolliin keskittyviin työtehtäviin.

- Jos ajatellaan sosiaalityön missiota tai kansainvälistä määritelmää, resurssikontrollin agenttina toimiminen ei ole siellä kovin keskeistä, vaan köyhien ja haavoittu-vassa asemassa olevien ihmisten suojelu, ihmisoikeudet ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Harva sosiaalityön-tekijä päivittäin työskentelee näiden asioiden parissa. On kuitenkin paljon sosiaalityöntekijöitä, jotka eivät ole tyytyväisiä tähän.

" Jos ajatellaan sosiaalityön missiota tai kansainvälis-tä määritelmää, resurssi-kontrollin agenttina toi-miminen ei ole siellä kovin keskeistä, vaan köyhien ja haavoittuvassa asemas-sa olevien ihmisten suojelu, ihmisoikeudet ja sosiaali-nen oikeudenmukaisuus.- Tarvitaan liittolaisuutta asiakkaiden, palvelunkäyttäji-en ja yhteisöjen kanssa. Sosiaalityöntekijät ja asiakkaat ovat samalla puolella. Polarisointi sosiaalityön ja mui-den sosiaalialan ammattien tai sosiaalityöntekijöiden asiakkaiden välillä on mielestäni väärä strategia, jos aja-tellaan sitä, minkä puolesta sosiaalityö argumentoi, mi-ten se puolustaa olemassaoloaan ja sitä, mikä ihmisiä ylipäätänsä vetää ja innostaa sosiaalityöhön.

Satu Ranta-Tyrkön väitöskirja on ladattavissa sähköi-senä versiona Tampereen yliopiston sivuilta: http://acta.uta.fi/teos.php?id=11321

Natya Chetanan esityksistä on nähtävissä pätkiä You-Tubessa hakusanalla Natya Chetana.

10

V

aihtaripalsta

TEKSTI JA KUVAT Minna Larvio

Systeemin kaipuuta Etelä-Afrikassa

Tullessani kaksi viikkoa sitten opiskelijavaihdosta Etelä-Afrikasta päädyin lähes suoraan lentokentältä Stydin vuosijuhliin m/s Marialle. Illan edettyä muutaman viinilasin verran sain kommenttia opiskelijatoveriltani. Hän kertoi minun maininneen illan aikana sanan systeemi jo useamman kerran ja päätteli sen johtuvan Etelä-Afri-kassa syntyneestä systeemin kaipuusta. Tuossa tilanteessa naurahdin kommentille, mutta seuraavana päivänä aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Eteläafrikkalaiseen systeemiin pääsin tutustumaan monesta eri näkökulmasta käsin. Elin paikallisessa opiskeli-ja-asuntolassa, joka sijaitsi Stellenboschissa, valkoisen afrikaans-väestön keskuksessa. Tein vapaaehtoistyötä il-tapäiväkerhossa lähi-townshipissä Kayamandissa. Suoritin käytännön opintojakson naisten turvakodissa, jos-sa palveltiin niin perheväkivallan kuin ihmiskaupankin uhreja. Pidin tunneryhmää 6-vuotiaille sijoitetuille lap-sille Cape Townin monikulttuurisella asuinalueella. Näiden kokemusten ja tuhansien eteläisessä Afrikassa mat-kailtujen kilometrien jälkeen voin sanoa paikallisen systeemin näyttäneen minulle paljon itsestään.

11

Etelä-Afrikassa on monta planeettaa. On planeetta rikkaille ja on planeetta köyhille. Rikkaat vanhemmat lähte-vät aamulla muurien sisällä olevasta kodistaan autolla kohti työpaikkaansa. Heidän lapsiaan tulee hoitamaan lastenhoitaja, joka kävelee päivittäin töihinsä 10 kilometriä ja jättää omat lapsensa työpäivän ajaksi townshipin kaduille ilman huolehtivaa aikuista.

Eläessään Etelä-Afrikassa ei voi luottaa siihen, että yhteiskunta nappaisi sinusta kiinni, jos olet putoamassa. Jos rahaa ei tullut eikä ole tulossa, on sinun keksittävä jotain muuta kuin sosiaalitoimen avustus. Maassa, jossa työttömyys on 30 prosentin luokkaa, on työnsaanti lottovoittoa muistuttava tapahtuma. Opiskelijatoverini Ete-lä-Afrikassa etsi joululoman ajaksi työtä ja kertoi, että peruspalkka tarjoilijalle on 8 randia tunnissa, eli 80 sent-tiä. Vaikka teet työtä, se ei takaa sitä, että sinulla olisi rahaa ruokkia itsesi.

Apartheidin aikana koko väestöä eivät koskeneet samat oikeudet, vaan oikeudet riippuivat ihon väristä. Nyt ro-tuerottelu on historiaa ja maassa on yksi maailman edistyksellisimmistä perustuslaeista ihmisoikeuksien näkö-kulmasta. Silti sydäntä särkee, kun 12-vuotias koululainen kertoo, että hänen haaveenaan on lääkärin ammatti. Ilman suurta ihmettä tytöstä ei voi tulla lääkäriä, sillä hän opiskelee huonolla alueella huonossa koulussa kou-luttamattoman opettajan luokassa. Kyseisestä koulusta jatketaan todella harvoin lukioon.

Silloin, kun kaikki asiat ovat päin honkia ja maailma näyttää mustalta, voit Etelä-Afrikassa kuitenkin luottaa siihen, että perheesi, johon kuuluu pikkupikkupikkupikkuserkkukin, voi tarvittaessa majoittaa sinut kotiinsa ja jakaa omastaan. Voit ajatella, että kun olet töissä, naapurisi katsoo lapsiesi ja talosi perään ilman taka-ajatuk-sia vastapalveluksesta tai palkkiosta. Voit vastata vastaantulijan tervehdykseen ja jäädä kiireettömästi juttele-maan. Voit letittää lapsesi tukan kiittäen kuluneesta päivästä ja asioista, joita kohdallesi on siunaantunut. Voit heittää huolesi nurkkaan muiden murheiden sekaan. Murehtia ehtii myöhemminkin.

Usein Suomessa kaipaan sitä, että syrjäytynyt nuori pääsisi nopeammin tuen piiriin, ja että töihin humalassa tullut asentaja ei saisi potkuja vaan ohjattaisiin työpaikalta hoitoon. Kaipaan sitä, että systeemi välittäisi ihmi-sistään enemmän. Etelä-Afrikassa ei systeemi tehnyt juuri mitään. Usein se ahdisti sosiaalityön opiskelijaa. Tun-tui kuin systeemiä ei olisi ollut ollenkaan. Mutta Etelä-Afrikalla on kuitenkin yksi valtava vahvuus, joka auttaa, kun maailmantuska käy ylitsepääsemättömäksi: vaikka systeemi ei toimikaan, voi aina luottaa siihen, että ihmi-set välittävät.

"Etelä-Afrikassa on monta planeettaa. On planeetta rikkaille ja on planeetta köyhille.

12

PILKKUSÄÄNTÖJÄ&

BASSHUNTERIA Kajahduksen mainetta niittäneessä henkilökunnan sähköpostihaastattelussa tällä kertaa

yliopiston ehkä pirtein nainen.

HAASTATTELU Minna Nurminen ja Hanna Kumpulainen

Hanna Kumpulainen, olet sekä yliopiston äidinkielen lehtoriettä ohjaaja UniSportissa. Kumpi vetää enemmän maitohapoille, kielentarkastus vai lankku?

- Molemmat ovat tiukkoja suorituksia mutta tasapainottavat toi-siaan: fyysinen rasitus auttaa jaksamaan tutkielmapinojen ääressä, ja tekstien lukemisesta saa henkistä virkistystälankuttamisen lomaan.

Alexander ”Alex” Stubb: ”Tunti liikuntaa tuo kaksi tuntia lisäenergiaa”. Allekirjoitatko?

- Kyllä.

Body Pump ohjelmassa 78 oli muutama aivan jäätävä biisi.Basshunter vai Pattendorf? - En osaa valita näiden helmien välillä! Tällaisiin kappaleisiin voi suhtautua eräänlaisella camp-huumorilla: kun kipale menee tietyn jäätävyysrajan alle, siitä voi jo repiä riemua. Kolmen kuukauden sykleissä vaihtuvien konseptituntien musiikkiin avau-tuu täysin uusia ulottuvuuksia, kun samat biisit soivat tunneilla yhä uudestaan tiettyjen liikkeiden yhteydessä. Lopul-ta hauikseni toimii kuin Pavlovin koira: lihas alkaa sykkiä kuullessani tietyn kappaleen vaikkapa radiosta.

Kaksi hyvää ja huonoa puolta yliopistosta työnantajana?

- Hyvät puolet liittyvät työyhteisöön, työtovereihin ja koulut-tautumismahdollisuuksiin. Huonoina puolina voisi mainita kaikki ne epävarmuustekijät, jotka liittyvät määräaikaisiin työsuhteisiin.

Yliopistolla on paljon perfektionistiopiskelijoita, joille myös liikunnasta saattaa tulla tapa kontrolloida itseään ja osaamistaan, sekä jälleen yksi suoritus luentojen välillä. Mi-ten näet asian?

- Olen miettinyt tätä asiaa paljon omassa ohjaustyössäni sekä yksilö- että ryhmäliikunnan näkökulmasta. Yritän kuunnellatreenaajia ja antaa tarvittaessa uusia näkökulmia liikuntaan.

13

Voin vaikuttaa asiaan myös omalla esimerkilläni: ohjaajakin saattaa joskus hyytyä kesken sarjan tai tehdä virheitä.

Ärsyttääkö, kun tunnilla jengillä se selkä ei ole vieläkään suorana ja taas aivan liian pienet painot niskassa?

- Virheelliset asennot ja vaaralliset tekniikat vaivaavat eni-ten, mutta silloin ohjaajan on katsottava peiliin – enkä nyt puhu siitä jumppasalin peilistä!

Miten kehittäisit yliopiston pakollista äidinkielen opetusta?

- Koko yliopiston mittakaavassa olisi tärkeää tunnustaa, et-tei äidinkieltä voi opettaa kuka tahansa substanssiaineen edus-taja sillä perusteella, että on itse kirjoittanut tieteellistä tekstiä. Tässä mielessä Valtiotieteellinen tiedekunta on moniin muihin tiedekuntiin verrattuna hyvässä asemassa, koska meillä on oma lehtori.

Kerro jokin yliopistoliikunnan sisäpiirijuoru.

- En tiedä, onko tämä mikään juoru, mutta meillä on käytössä unisex-pukkari, jossa sattuu ja tapahtuu.

Lempiliikkeesi?- Etunojapunnerrus.

Marraskuu ja räntää, tenttejä liikaa, neljän viikon flunssa ja kunto riittää lähinnä ”huolettomat hartiat”-tunnille. Mikä on pirtsakkuutesi salaisuus ja paras neuvosi laiskalle riviopiske-lijalle selvitä läpi kaamoksen?

- Jos vaikutan pirtsakalta, se johtuu ehkä siitä, että nautin ohjaamisesta joka solullani. Levon ja kehonhuollon merkityksen olen oppinut kantapään kautta. Kaamosvinkkinä suosittelen anta-maan keholle erilaisia ärsykkeitä esimerkiksi kokeilemalla jo-tain ihan uutta lajia tai tekemällä tuttuja liikkeitä vähän toisin. Himotreenaajille suosittelen satunnaista herkuttelua ja välillä kunnon löysäilyä. Niistäkin keho saa uusia impulsseja puhumattakaan henkisestä virkistymisestä.

Vapaa sana

- Pro gradu -tutkielma ei ole elämää suurempi asia vaan tieteel-lisen muodon harjoitustyö. Istumaannousu (jalat tuettuina) on täysin yliarvostettu ”vatsalihasliike”, joka treenaa lähinnä lonkakoukistajia.

Yst. terv. Hanna Kumpulainen, äidinkielen lehtoriValtiotieteellinen tiedekunta

”Hauiksenitoimii kuin Pavlovin koira.

14

15

Ilves korostaa paljon omaa koulutustaustaansa ja kehuu amerikkalaisia yliopistoja. Hänen ajatusmaailmansa no-jaa länsimaiseen sivistykseen, demokratiaan, sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin. Koulutuksen rooli on tärkeä: vain koulutus- ja sivistystason nousun kautta kehittyy itseään eteenpäinvievä ja kehittyvä kansa. Joissakin arvosteluissa Ilves onkin nähty “terveen elitismin puolestapuhujana” (esim. Demari 27.10.2011).

Ilves pitää tärkeänä vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Toimiva demokratia ei ole vain äänestämässä käymistä - siihen vaaditaan myös monipuolinen kansalaisyhteiskunta. Ilves antaa teoksessa hyvän esimerkin omasta toiminnastaan: presidentillä ei ole suoria mahdollisuuksia vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan kehittämiseen, mutta käymällä paljon erilaisissa tapahtumissa hän itse haluaa esimerkillään antaa tukensa kansalaisyhteiskunnalle.

Ilveksen ulkopoliittinen ajattelu lähtee tärkeiden arvojen ajamisesta ja realismista, mutta myös vahvasta pragmaat-tisuuden ja kyynisyyden vastustamisesta. Ilveksen mielestä pragmaatikkojen määrä olisi ymmärrettävä, jos yhteis-kunnan päämäärä olisi vain ansaita rahaa. Virossa esimerkiksi monet elinkeinoelämän edustajat paheksuivat vuon-na 2008 sitä, että Viro tuki Georgiaa. Ilveksen mielestä “kun kysymyksessä on valtio tai kansa, joka on itse ollut or-juutettu ja miehitetty ja joka on vihdoin saanut samat oikeudet kuin muillakin länsimaalaisilla, on jotenkin moraa-litonta kääntyä ympäri ja sanoa: ‘Te siellä jossain, olkaa hiljaa ja antakaa meidän täällä Virossa ansaita enemmän ra-haa'".

Ilves suhtautuu Suomeen melko neutraalisti. Hän ei ole Lennart Meren kaltainen Suomen ihailija, vaan tuntuu nä-kevän Suomen olevan Virolle hyvä esimerkki joissakin, mutta ei kaikissa asioissa. Hän korostaa haluavansaViron olevan ensisijaisesti pohjoismaa eikä osa Itä-Eurooppaa, ja näkee Euroopan unioniin ja Natoon kuulumisen tärkeänä Virolle.

Masson toimittama teos on kiinnostavaa luettavaa, ja Ilveksen korkea sivistystaso ihailtavaa. Viro on Neuvostolii-ton hajoamisen jälkeisen uuden itsenäistymisen jälkeen taistellut pitkän ja vaikean, mutta monilta osin menestyk-sekkään tien - ja menestynyt paremmin kuin moni muu itäblokin maa. Siitä suuri kiitos kuuluu ehdottomasti maa-ta johtaneille poliitikoille. Toomas Hendrik Ilves: Omalla äänellä (WSOY 2011)

TEKSTI Hannu-Pekka KomonenKUVA Tugla-seura

Toomas Hendrik Ilves - Omalla äänelläToomas Hendrik Ilves (s. 1953) on toiminut Viron presidenttinävuodesta 2006. Sitä ennen hän on työskennellyt muun muassatoimittajana, diplomaattina ja Viron ulkoministerinä. Ilves onpakolaisperheen lapsi ja asui lapsuutensa Ruotsissa, opiskelisen jälkeen psykologian kandidaatiksi Columbian yliopistossa - samassa yliopistossa kuin Barack Obama, ja valmistui lopulta maisteriksi Pennsylvian yliopistosta. Ennen presidentiksi ryhtymistä hän kuului sosialidemokraattiseen puolueeseen.

Tänä syksynä ilmestyneessä Iivi Anna Masson toimittamassaToomas Hendrik Ilves - Omalla äänellä -teoksessa käsitelläänIlveksen elämää sekä ajatuksia erityisesti politiikasta, filosofiasta ja yleisesti yhteiskunnasta. Teos koostuu Ilveksenhaastatteluista sekä hänen omista kirjoituksistaan ja puheistaan.

16

Sekurisaatio ja erinäiset finanssimaailman uudet in-strumentit ovat niiden puolesta lobbaavien velmujen mukaan lisänneet talouden joustavuutta ja sietoky-kyä. Tosiasiassa harva näistä instrumenteista on hy-väksi taloudelle tai sen sietokyvylle, puhumattakaan sen epäsuorista vaikutuksista ”kansaan”. Muutamat hyötyvät toisten kustannuksella.

Markkinoiden sään-nöstelyjen purkami-nen on lisännyt vaih-toehtoja niin nor-maalille kuluttajal-le kuin hifistelevälle meklarillekin. Koli-kon kääntöpuolena on kuitenkin finans-simarkkinoiden lain-alaisuuksista johtuva pankkien ja suurten taloudel-listen toimijoiden vallan ja roolin lisääntyminen. Il-man pankkeja raha ei liiku – ilman rahan liikkumis-ta pankit eivät toimi. Näin tapahtuessa koko systee-mi jäätyy ja, huolimatta vaikeuksiin johtavien syiden laadusta ja alkuperästä, pankit on pelastettava koska

“se on ainoa vaihtoehto katastrofille”. Niinpä niin. Sa-ma retoriikka vuodesta toiseen: Goldman Sachs, JP-Morgan, Citibank ja lukuisat muut ovat tehneet it-sestään ns. “välttämättömiä” talouden jatkuvuuden kannalta. Jos he kaatuvat – näin sanotaan – kaatuu kaikki muukin. Viime päivien lehdissä on ollut spe-kulaatiota huhusta, jonka mukaan EU:n neuvos-to olisi luopumassa yksityisen sektorin sijoittajavas-tuun sisäänajamisesta. Jatkossakin siis yksityisistä

Kapitalismista ja markkinataloudesta keskustellessa vastustajat ja toisinajattelijat leimataan usein tietämättömiksi vasemmistolaisiksi, joiden pitäisi kuunnella alaan kouluttautuneita ekonomisteja. Kuitenkin useimmiten juuri alaan kouluttautuneet ekonomistit ovat ne, jotka tekevät talousjärjestelmästä kestämättömän ja aiheellisen oksennuksen kohteen.

"Jatkossakin siis yksityisistä riskeistä tulee suurella todennäköisyydellä julkisia taakkoja kriisin koittaessa. Isot puheet jäävät isojen voi-telurahojen, hyvien syntymäpäiväbileiden ja kauniiden lobbauslauseiden alle.

TEKSTI Veli Airikkala

riskeistä tulee suurella todennäköisyydellä julkisia taakkoja kriisin koittaessa. Isot puheet jäävät isojen voitelurahojen, hyvien syntymäpäiväbileiden ja kau-niiden lobbauslauseiden alle.

Italialla ja Kreikalla oli suuria ongelmia kvalifioitua EMU- kerhoon 1990-luvun lopulla. Pienellä poliit-tisella kompromissilla ja enkelien kosketuksella vel-

ka ja alijäämät muut-tuivat melkein yös-sä huonoista hyviksi ja näin klassisen eu-rooppalaisen sivis-tyksen kehtomaat pääsivät osallisiksi modernien euroop-palaisten edistysmai-den rakentamaan

rahaliittoon. Koskettaneet enkelit ovat jälkeenpäin paljastuneet Goldman Sachsiksi, JPMorganiksi se-kä kumppaneiksi ja kompromissi hullun lehmän tautiin kuolevien lehmien kaupaksi. Esimerkin an-taakseni, Italia solmi 1996 sopimuksen JPMorganin kanssa valuuttakaupasta, jonka vaihtokurssi oli JPM-organille hyödyllinen; transaktio täytti Italian kirstut ja arvopaperi lupasi JP:lle tulevaisuudessa maksuja. Tämä ei ollut tietenkään laina, vaan valuuttakauppa, sinä kauppakorkeakoulun käymätön kommunisti.

Goldman Sachs on tehnyt vastaavanlaisia sopimuk-sia mm. Kreikan kanssa. Kaiken takana oli näennäi-sesti monimutkainen järjestelmä, jonka tavoitteena oli piilottaa Kreikan lainataakka erinäisten verho-

Kolmas kerta tuhon sanoo

17

jen taakse. Yhden tällaisen järjestelyn seurauksena Kreikka merkitsi kirjanpitoon ”myyntinä” lentokent-tä- ja moottoritiemaksujen veloittamisoikeuksien luovuttamisen Goldman Sachsille. Samantyyppisiin järjestelyihin joutuivat myös valtiollisen loton tulot. Lopulta Kreikka päätyi kiinnittämään lentokenttiä ja moottoriteitä (tämän päivän lehtien mu-kaan Kreikka on yk-sityistämässä ne). Tä-mä kaikki ei kuiten-kaan tilinpidollises-sa mielessä näkynyt

”lainana” eivätkä so-pimukset olleet avoi-mia, joka tuo lisää epävarmuutta kriisimaiden todelliseen tilanteen ar-vioimiseen. Sokerina päälle diilit nimettiin usein hä-määviksi, kuten esimerkiksi kreikkalaisen jumalan, Aeoloksen mukaan.

Finanssi- ja pörssimaailma on niin monimutkaistu-nut viime vuosikymmenien aikana, että selkeää ra-jaa reaalisen ja fiktiivisen välillä on vaikea muodos-taa. Tilanne on sekurisaation ja muiden taloudellis-ten instrumenttipakettien myötä äitynyt siihen, että arvopaperimarkkinoilla on käytännössä mahdollis-ta tehdä ihan mitä vain. Esimerkiksi Goldman Sa-chs oli AIG:n (edesmennyt vakuutusyhtiö) kanssa solminut sopimuksen koskien USA:n asuntovelka-markkinoita, jossa Goldman Sachs laittoi rahat pu-naiselle (asuntovelalliset eivät pysty maksamaan) ja AIG puolestaan mustalle (asuntovelalliset suoriu-tuvat veloistaan). On myös mahdollista lyödä vetoa Kreikan tulevaisuudesta, tiedoksi kaikille uhkapeli-addikteille.

Goldman Sachs on nimi, joka on tässäkin jutus-sa mainittu hyvän tekstin kriteereihin verraten lii-an monta kertaa. Goldman Sachs on kuitenkin yhtiö, joka kiteyttää itseensä kapitalismin puistattavimmat piirteet; järjestelmän jokainen mätä kohta on iden-tifioitavissa tässä saksalaisen maahanmuuttajan pe-rustamaan, alussa hyvinkin eettisiin arvoihin poh-jautuvaan yhtiöön. Goldman Sachs on ollut osallise-

na jokaisessa viime vuosikymmenien aikana tapah-tuneen kriisin takana, epäsuorasti tai välittömästi. Sen valta on viime vuosien aikana laajentunut katta-maan ei pelkästään taloudellisen ulottuvuuden, vaan sen lonkerot ovat ulottuneet myös poliittiselle ken-tälle. Ei liene yllätys siis, että EKP:n nykyinen johtaja

ja Italian sekä Krei-kan uudet päämi-nisterit ovat Gold-man Sachsin palk-kalistoilla ja omalta osaltaan enemmän tai vähemmän olleet osallisia Goldman Sachsin ja kyseisten kriisimaiden väli-

siin valtionlainavedätysprojekteihin. Kolme mainit-tua eivät varmastikaan ole ainoita suurnimiä GS:n palkkalistoilla.

Kuluttajademokratia ja suurelta osin itse paikallinen, äänestämiseen pohjautuva demokratia ovat monel-la eri ulottuvuudella kauniita ajatuksia mutta samal-la utopioita. Itse valta on muualla. Suuret massaliik-keet luomulihan tai lähiruoan puolesta voivat vai-kuttaa hyvinkin merkittävästi, mutta suuret linja-ukset ja todellisesti merkittävät valta- ja rahavirrat määrittyvät muualla, kaukana Espoon kaupungin valtuuskunnasta tai lähi-Siwasta. Tarvitaan säännös-telyä ehkäisemään keinottelua, tarvitaan lakeja estä-mään resurssien kohdentumista harvoille valituille ja tarvitaan sääntö- ja moraalikulttuuri, joka kitkee isoveliverkoston – ainakin maailman mittakaavalla.

En halua samojen naamojen päättävän asioista vuo-desta toiseen eri tittelillä. En varsinkaan silloin, kun nämä naamat voivat hilloineen eläköityä Cayman- saarille korttipakan romahdettua syliin.

Tämän piti olla juttu Goldman Sachsin pahuudes-ta ja poliittisen päätöksenteon mätäisyydestä. Täs-tä tuli epäselvä avautuminen vähän kaikkea kohtaan. Laitetaan se sivistymättömän kommunistiluonteeni piikkiin. Ehkä muutama talouskurssi voitelee mieli-piteeni.

"Sokerina päälle diilit nimettiin usein hämää-viksi, kuten esimerkiksi kreikkalaisen jumalan, Aeoloksen mukaan.

Kolmas kerta tuhon sanoo

18

GA

LL

UP

GA

LL

UP

GALLUP G

ALLUP G

ALLUP

HAASTATTELIJAT Minna Nurminen ja Petra MalinKUVAT Minna Nurminen

Iina, 25, sosiaalityö”Onpa filosofinen kysymys! Tällä hetkellä Aleksandriaan. Opinnoissa sosiaalityöntekijäksi. Muuten en tiedä.”

Riku, 20, ravintolatyöntekijä, Porthanian Unicafe

”Takaisin töihin."

Pekka, 22, oikeustiede”Speksitreeneihin, olen lavastaja.”

Hanna, 27, sosiaalityö”Maisterintutkintoon ja sitten työelämään.”

19

GALLUP G

ALLUP G

ALLUP G

AL

LUP G

AL

LUP

Kaarina, 28, viestintätaitojenkouluttaja (FM)

”Opettamaan puheviestintää janeuvottelutaitoja. Yllätän opiskelijat ex tempore –hääpuheilla.”

Heikki, 23, oikeustiede”Kumpulan liikuntakeskukseen sulkapalloa pelaamaan.”

Martti, 21, oikeustiede”Kotiin lepäämään.”

Outi, 24, venäjän kieli ja kirjallisuus"Moskovaan töihin. Olen kausiapulaisena

Suomen suurlähetystössä.”

20

TEKSTI JA KUVAT Minna Nurminen

H A A S T A T T E L U S S A

ROMAN SCHATZKirjailija, näyttelijä, ohjaaja, toimittaja. Roman Schatz taitaa verbaalisenakrobatian ja jonglööraa kansalaisuuskysymyksillä sekä poliittisella ja kulttuu-risella kritiikillä. Schatz on kärkäs, itsevarma ja ketterä sanoissaan. Kajahdus tapasi miehen eräänä tiistai-iltana wieniläiskahvila Krullassa. Tässä haastatte-lussa boheemi paljastaa, mikä Suomessa mättää ja miksi EU olisipitänyt perustaa jo 400 vuotta sitten.

21

No, Roman, mitä kuuluu?”Ihan hyvää, kiitos kysymästä. Nyt on aika kiireistä ai-kaa. Minulla on Berliinin matkaopas juuri valmistu-massa ja firmojen pikkujoulukausi työllistää juontajan tehtävissä aika paljon. Kaksi päivää sitten tuli seuraava duuni: minua pyydettiin kääntämään Paavo Lipposen kirja ’Järki voittaa’ saksaksi. Siinä on minulle nyt pitkil-le talvi-illoille hommaa.”

Olet tunnettu siitä, että opetat suomalaisia ulkomaa-laisuudesta, ulkomaalaisia suomalaisuudesta, ja mikä parasta, suomalaisia suomalaisuudesta. Mitä kansalaisuus mielestäsi ylipäänsä on?

”Minulle kansalaisuus on lähinnä tekninen juttu, jotain, josta ei voi itse päättää. Ihminen syntyy jonnekin, jo-honkin poliittiseen ympäristöön, jollakin passilla. Minä olen kasvanut Konstanzissa Bodenjärven rannalla. Siel-lä ollaan umpijuntteja, mutta silti todella kansainvälisiä. Koko lapsuudenaikanani meillä oli esimerkiksi Sveitsin, Saksan sekä Itävallan televisiokanavat - siis kymmenen TV-kanavaa 1960-luvun puolivälissä. Minä olen synty-nyt EU:n kansalaiseksi. Eihän meiltä saksalaisilta ku-kaan koskaan kysynyt, halutaanko me liittyä Euroopan unioniin, vaan…”

Pakkojäsenyys?”Joo, Saksa ja Ranska päättivät perustaa sellaisen. Muis-tan vielä miten 15-vuotiaana lähdin fillariretkelle Rans-kaan ja rajalla tarkastuksessa rajavartija väitti minun karanneen kotoa. Vartija soitti isälleni ja tiedusteli asiaa. Faija totesi, että ’joo joo, se on fillariretkellä, anna men-nä vaan’. Viimeksi, kun ylitin Saksan ja Ranskan väli-sen rajan, ajoin vuokra-autolla 140 kilometrin tuntino-peutta, eikä matka edes hidastunut. Yhtäkkiä huoma-sin kylteistä maan vaihtuneen. Bodenjärven rannalta on alle kahdessa tunnissa Italiassa, Ranskassa, Itävallas-sa tai kävellen Sveitsissä – se on aina ollut kansainvälis-tä meininkiä.”

Tunnet siis olevasi EU:n kansalainen?”Mielestäni eurooppalaisuus ei ole niinkään poliittinen vaan kulttuurinen juttu. Etunimeni on Roman eli roo-malainen ja kotikaupunkini Konstanz, joka on rooma-laisten perustama yli 2000 vuotta vanha linnake. Eu-rooppa on ollut minulle aina alue, jossa ihmiset ovat lopulta kovin samanlaisia. Jopa Suomessa. Euroopan unionista ja kaikista näistä älyttömistä joulukuusi- ja koiranvaippadirektiiveistä voidaan tietysti olla vaikka mitä mieltä. Iso osa EU:ta poliittisena rakenteena on mielestäni vähän tyhmä ja hölmö, sillä on tehty huono-ja ratkaisuja. En välttämättä ole samaa mieltä europar-lamentin tai komission kanssa kaikista asioista, mutta loppujen lopuksi, Europe is a state of mind. Koen

olevani eurooppalainen.”

Olin juuri Pohjanmaalla viettämässä viikonloppua. Tuntuu, että esimerkiksi siellä monilla ihmisillä on paikallisidentiteetti kuitenkin se vahvin.

”Olin lokakuussa Kauhavalla juontamassa paikallista Oktoberfestia. Vittu mikä kokemus. Pohjalaiset tulivat traktoreilla bailaamaan työväentalolle. Ymmärrän, ettei ikäiseni laihialainen tai kauhavalainen tunne ehkä olevansa eurooppalainen.”

Kirjassasi ”Suomesta, rakkaudella” kirjoitat paljon kliseistä. Mikä on mielestäsi kamalin klisee suomalaisuudesta?

”Yksi asia, joka ei edes pidä paikkaansa, on se, että suo-malaiset dokaavat niin paljon. Tilastojen mukaan suo-malainen ja saksalainen juo tismalleen saman verran al-koholia vuositasolla per nuppi. Te suomalaiset ette juo yhtään sen enempää kuin ranskalaiset tai italialaiset. It-se asiassa juotte jopa vähemmän kuin britit.”

Ja harvemmin!”Niin, teillä on vain eri tekniikka: vedätte koko viikon annoksen kahden vuorokauden sisään, kun me saksa-laiset tissuttelemme maanantaista sunnuntaihin. Myös-kään se, että suomalaiset olisivat umpisuita ja kommu-nikaatiovammaisia, ei pidä paskaakaan paikkaansa. Kyl-lä suomalaiset osaavat puhua ja small talkata. Suurin osa suomalaisiin liittyvistä ennakkoluuloista on teidän itsenne viljelemiä: ’me nyt ollaan vähän tälläsii’. En ole vieläkään tavannut sitä keskivertosuomalaista, joka ei puhu eikä pussaa, kiroilee vain.”

Ai et ole tavannut?”No, ehkä Hakkaraisen Teuvo on aika lähellä sitä klisee-tä, jos joku pitää olla. Tai no kyllä siellä Kauhavalla oli joku, mutta täällä Helsingissä ei ole sellaisia kalevalai-sia juroja tuppisuita. Mutta on totta, että asuessani Hel-singin ydinkeskustassa minun täytyy muistuttaa, ettei tämä ole Suomi. Ei kuitenkaan millään pahalla, mutta jopa Tampere ja Turku ovat aivan liian pieniä paikka-kuntia. Kuihtuisin siellä. Aika moni ulkomaalainen tu-lee Suomeen, koska etsii luontoa, rauhaa ja haluaa hir-siomakotitalon järven rannalta. Minä en kuulu niihin.En omista mökkiä, en kalasta, en hiihdä. Asun vuok-ralla Bulevardilla, aivan niin kuin asuisin Berliinissäkin. Nautin kuitenkin täällä olemisesta. Ei ole tarkoituskaan muuttua suomalaiseksi ja ottaa suomalaisia elämänta-poja itselleen.”

Niin, ja mitä suomalaisuus edes loppujen lopuk-si on?

”Niin, ei kaikkien tarvitse käydä saunassa, kalassa ja

22

pilkillä.”

Minkä vuoksi saksalaiset tuntuvat ihailevan Suomea?

”Suurin osa saksalaisista ei tiedä Suomesta paljon mi-tään, mutta Saksassa on mielikuva aidosta Suomesta. Suomalainen on aidosti ystävä tai vihollinen, tekee ai-dosti töitä tai sitten huijaa aidosti. Suomalainen on kuin täysjyvä, Vollkorn, ja sitä ihaillaan. Huolimatta pienestä väkiluvusta täällä on myös jonkinlaista arvopluralismia. Nautin itse jatkuvasti siitä, että saan kirjoittaa ihan mi-tä haluan ilman, että joku sensuroisi minua. Viiden mil-joonan porukastahan saisi helposti marssivan armeijan, joka ei katsoisi vasemmalle eikä oikealle. Suomalaisil-la on kauhea vapaudenhalu ja se on toiminut mielestäni hyvin. Tänne mahtuu nytkin kristillisiä, vihreitä, uusnatseja, perussuomalaisia, kokoomuslaisia, sosiaali-demokraatteja ja kommunisteja sulassa sovussa. Ketään ei tapeta kaduilla – ainakaan vielä."

Suomessa on toki paljon hyvää, mutta Roman, mikä Suomessa mättää?

”No klassikko olisi tietysti tämä helvetillinen ilmasto. Mutta tosiasiassa minä pelkään, että Suomessa po-liittinen kasti ja niin sanottu kansa ovat tosi pahasti erkaantumassa toisistaan. En tunne ketään suoma-laista, joka ottaisi niitä pellejä Arkadianmäellä enää vakavasti. Ehkä se johtuu siitä, että Suomen voima jyrähtää käyntiin aina, kun menee huonosti: on lama, sota, nälänhätä tai epidemia.”

Niin, kansan syvät rivit lähtevät liikkeelle.”Perrrrkele. Tai kun ryssä on tulossa, niin sitten tämäsisu kicks in. Nyt on ollut aika pitkään sellainen ai-ka, että Suomella on mennyt hyvin, kaikki ovat käy-neet Thaimaassa, olleet vaihto-oppilaina, kaikki osaavat yhtäkkiä englantia, on mukavasti fyrkkaa ja aikaa – ei sellaista ollut 25 vuotta sitten. Suomalaista identiteet-tiä haetaan nyt todella voimalla. Perussuomalaiset jopa uneksivat jonkinlaisesta topeliaanisesta 1950-luvun Elo-vena-valtakunnasta, mikä on minusta täysin ymmärret-tävää. Mutta Suomi on rikastunut kansainvälisellä bis-neksellä ja jos se vedetään takaisin, kaikki tyrehtyy. Kun tulin tänne 1980-luvulla, Suomessa oli koko Euroopan pienimmät tuloerot rikkaiden ja köyhien välillä. Yli-opiston professori tienasi puolitoista kertaa sen verran kuin mitä rakennusmies tienasi. Silloin ei ollut optio- eikä osakemiljonäärejä ja se, että Suomeen on syntynyt hyvin rikas porukka, aiheuttaa paljon kateutta. Sellaista vaaraa minä näen tällä hetkellä.”

Tulit Suomeen vuonna 1986, kun Suomessa oli ulko-maalaisia noin 16 000, yhtä paljon kuin ihmisiä

Orimattilassa."Niin, pienehkön keskitysleirin verran. Tämä on huonoa huumoria, mutta ne 16 000 ulkkaria olisi voitu mahduttaa leirille tosi kevyesti. Yksi Vuosaari."

" En tunne ketäänsuomalaista, joka ottaisi niitä pellejä Arkadianmäellä enäävakavasti.

Suomen liittyminen EU: iin vuonna 1995, liikku-vuuden ja kaupan vapautuminen – paljon ontapahtunut. Lehtemme teema on ”matkalla”. Min-kä matkan Suomi on mielestäsi kulkenut viimei-sessä 25 vuodessa? Mihin Suomi on matkalla?

”Neuvostoliitto solmi Suomen kanssa YYA-sopimuksen, joka teki Suomesta melkein Neuvostoliiton satelliitti-valtion. Vuonna 1995, vain viisi vuotta Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, Suomi liittyi EU:iin - siis täydelli-nen suunnanvaihto. Se matka, minkä Suomi on tehnyt tämän neljännesvuosisadan aikana, on siis matka YYA-sopimuksesta EU-sopimukseen. Suomi oli pitkään ko-rostuneen puolueeton ja jatkuvasti roikkumassa idän ja lännen välillä. Nyt Suomi on valinnut puolensa ja on länsieurooppalainen maa. Piste. Teillä on käytössä eu-ro ja porvarihallitus, jonka ainoa tarkoitus on pitää per-sut oppositiossa. Lisäksi tämä kulttuuripolitiikka: ku-kaan suomalainen ei osaa enää venäjää eikä mene Pie-tariin opiskelemaan, paitsi valelääkärit. Suomen orien-taatio on länsi. Minä olen ylpeä suomalaisistani, että he tekivät niin rajun muodonmuutoksen. Ja te sanotte, että 'me suomalaiset ollaan niin jäykkiä ja juroja’. Bullshit! Tehän olette todella vikkeliä. Saksa ei olisi ikinä pysty-nyt muuttamaan suuntaansa yhtä nopeasti: kestää pal-jon kauemmin kääntää iso kuin pieni laiva. Mutta si-tä, mihin Suomi on menossa, on vaikea sanoa. Toivon vain, että sosiaalinen rauha täällä säilyisi. Suomessa on sama ilmiö kuin muissa Euroopan maissa, oikeistopo-pulismin nousu, mikä on täysin ymmärrettävää. Vaikka en ole todellakaan oikeistolainen, niin joissakin asioissa olen ihan samaa mieltä.”

Esimerkiksi missä asioissa? ”Olen sitä mieltä, että islam on uhka länsimaiselle demo-kratialle. En todellakaan ole rasisti, sillä kukaan ei valit-se ihonväriään, seksuaalista suuntautumistaan tai äidin-kieltään. Mutta jos joku aikuinen ihminen haluaa tap-paa minut, koska olen uskoton koira enkä kuulu isla-miin, sellaisen kanssa voin kyllä kinastella. Sellaista ih-mistä minä kyseenalaistan. Mielestäni mikä tahansa

23

uskonto on vaaraksi vapaudelle ja demokratialle. Täs-sä asiassa olen aika jyrkkä. Kirkko ja valtio pitää välittö-mästi erottaa toisistaan. Siinä mielessä kommunistitolivat täysin oikeassa: uskonto on oopiumia kansalle.”

Ammattisaksalaisen mielipide: ovatko Suomi ja Saksa menossa samaan suuntaan?

”Saksalla on jänniä ongelmia. Maalla ei ole kulturellia identiteettiä. Ketä nuo saksalaiset oikein ovat? Saksa on hyvin materialistinen yhteiskunta. Suomessa poh-ditaan jatkuvasti, ketä me olemme, mikä meidän kult-tuurimme on, miten päin meillä pitäisi olla ja mihin me olemme menossa. Saksassa mietitään vain, että voi kun kaikki maksaa yhtäkkiä niin paljon ja mistä saan itsel-leni fyrkat ja isomman auton. Pinnallinen materialismi on mielestäni aika vaarallista. Saksassa on sama ilmiö, mutta paljon pidemmällä. Niin sanottu

”Politikver-drossenheit”, politiikkaan kyllästymi-nen. Suurin osa saksalai-sista on sitä mieltä, että on ihan sa-ma mitä ne pellet Berlii-nin hallituk-sessa sanovat

– ei niitä kan-nata uskoa. Jos saksalai-nen on jo-tain oppinut lähihistoriasta, niin sen, että älä jumalau-ta koskaan usko poliitikkoihin, ne kusettavat aina. Sak-sa on hyvin kyyninen yhteiskunta tällä hetkellä. Kaikki itkevät, ettemme ole onnistuneet integroimaan meidän maahanmuuttajia, mutta kukaan ei silti tee mitään. Ku-kaan ei mene puhumaan turkkilaisen naapurin kanssa. Eivätkä turkkilaiset tule puhumaan meille. Me katsom-me poispäin. Eihän se ole mikään integraatio.”

Integroivatko suomalaiset siis mielestäsi paremmin maahanmuuttajia?

”Eivät, mutta ilmiö on Suomessa uudempi. Suomihan ei värvännyt tänne ikinä italialaisia ja turkkilaisia Gastar-beitareita tekemään töitä Volkkarin tehtaille, vaan suo-malaiset lähtivät itse Ruotsiin tekemään töitä Volvon tehtaille. Ensimmäiset Suomeen tulleet ulkomaalaiset olivat suureksi osaksi pakolaisia, ja mielestäni se sählät-

tiin alusta alkaen pieleen. Ensimmäiset pakolaiset eivät saaneet tehdä töitä, sillä heille ei annettu työlupia. Tot-ta helvetissä heidän suomalainen naapurinsa suuttui vä-littömästi, sillä pakolaisille annettiin rahaa, järkättiin kämpät ja lapsille päivähoito, eikä heidän tarvinnut lait-taa tikkua ristiin. Eiväthän he edes saaneet laittaa! Suo-messa oltiin alussa vähän liian sinisilmäisiä. Jos joku saa turvapaikan, voidaan mielestäni edellyttää, että hän tekee jotain sen eteen.”

On totta, että aiheen tuoreus Suomessa näkyy yhä jul-kisessa keskustelussa. Maahanmuuttohan lähti vasta 1990-luvulla kunnolla pyörimään tänne suuntaan.

”Niin. Toinen väestöryhmä on venäläiset, joita ei ollut ollenkaan 1980-luvulla. Ainoat venäläiset koko Suomen maassa olivat lähetystössä duunissa, suurin osa vakoo-

jia. Nyt ve-näläiset ovat suurin ulko-maalaisryh-mä. Toiseksi suurin on vi-rolaiset, joita ei myöskään ollut ennen. Takapihal-lani on täl-lä hetkellä iso kattore-montti. Esi-mies on suo-malainen ja kaikki työn-tekijät puhu-vat viroa. Sa-malla suo-

malaiset rakennusmiehet, jotka ovat niin kalliita ja viet-tävät ”pekkaspäiviä”, makaavat jossain työttöminä ja vit-tuuntuneita. Tämä liittyy suoraan EU-lainsäädäntöön ja vapaaseen liikkuvuuteen. Puolitoista tuntia, ja virolaiset ovat täällä."

" Jos saksalainen on jotain oppinut lähihistoriasta, niin sen, että älä jumalauta koskaan uskopoliitikkoihin. Ne kusettaa aina.Miten mielestäsi sitten eurooppalaista integraatiota pitäisi kehittää?

"Jos tietäisin, saisin varmaan ison palkinnon. Ymmärrän hyvin niitä ongelmia, kuten islamvastaisuutta. En

24

minäkään halua, että naapurini tönäisee pikkusiskon parvekkeelta, koska tyttö ei ole enää neitsyt. Minä en vain jumalauta hyväksy sellaista. Meillä on ihmisoikeu-det voimassa. Mutta en tietenkään heittäisi ulkomaa-laisia ulos. Muuttovirtaa voisi ehkä rajoittaa, mutta sen perustelemisessa täytyy olla hyvin varovainen, ettei ole heti rasisti."

Mielestäsi muuttovirtaa pitäisi siis rajoittaa?"Eurooppa on ollut Rooman valtakunnasta lähtien rikas paikka. On selvää, että jos jollakin porukalla menee hyvin, muut ovat kateellisia. On täysin ymmärrettävää, että tänne pyrkii paljon ihmisiä. Humanismin merkeis-sä emme voi kieltää heitä tulemasta ja rakentaa korke-aa muuria. Hyvä esimerkki ovat romanialaiset kerjä-läiset. Oli niin suuri kulttuurishokki suomalaisille, että tänne tultiin kerjäämään kaduille - juma, kuka nyt sel-laista tekisi. Se on täysin ristiriidassa suomalaisen kan-sanluonteen kanssa. Hakaniemen spurgu on kunnioi-tettava henkilö, hänhän on sentään suomalainen spur-gu, mutta joku romanilaismuija, joka näyttää säälittä-vältä ja kerjää pahvimukiin… En osaa sanoa, mitä Euroopalle pitäisi tehdä. En tiedä. Olisin alusta alkaen halunnut, että jokainen eu-rooppalainen kansallisvaltio luopuisi isosta osastaan omaa suvereniteettiaan, sillä niin kauan kuin EU on löyhä valtioliitto, mikään ei toimi. Kreikkalaiseteivät pidä lupauksistaan kiinni, romanialaiset menevät kerjäämään vähän joka maahan, saksalaiset ovat mak-savinaan kaikkea ja suomalaisia ottaa kannuun. EU:n pitäisi olla liittovaltio, The United States of Europe, USE, jossa on jokin keskushallitus. Sen ei tarvitse olla välttämättä Brysselissä, se voisi minun puolestani olla Tampereellakin.”

Eli tiiviimpää yhteistyötä ja lisää kurinpitoa?”Aivan. Meillä pitäisi olla eurooppalainen poliisi muual-lakin kuin paperilla sekä eurooppalaiset puolustusvoi-mat. Eurooppalainen raha on erittäin hyvä idea, mutta jos miettii Kreikka-möhläystä… Ajattele nyt Yhdysval-toja. Jos Texas ei maksaisi velkojaan ja se heitettäisiin ulos dollarialueelta - eihän sellaista voi edes kuvitella.”

Liittovaltiokehitys olisi siis mielestäsi suotavaa?”Kyllä. Ihmiskunta kehittyy, mutta ihminen on edelleen tyhmä apina kansalaisuudestaan ja kulttuuristaan riip-pumatta. Ensin taistelimme luola vastaan luola, sitten laakso vastaan laakso, kylä vastaan kylä, pikkuruhti-naskunta vastaan pikkuruhtinaskunta ja lopulta kan-sallisvaltio vastaan kansallisvaltio. Kokonaisuudet kas-vavat. On täysin lyhytnäköistä ajatella Suomea tai Sak-saa – eihän niitä ole oikeasti olemassakaan enää. Hey, we are living in the Facebook-age! On ihan naurettavaa

ylläpitää kansallisvaltioita. Mutta niistä pidetään kiinni ja Eurooppa on pahasti retuperällä. EU olisi pitänyt pe-rustaa 400 vuotta sitten. Yritetty on.”

" On naurettavaa ylläpitää kansallisvaltioita.

Sivusimmekin jo vähän persuja. Miltä oikeistopopu-listisen puolueen nousu tuntuu?

”Perussuomalaiset on protestipuolue. Heillä on pitkä lista asioita, joita he ovat vastaan: he eivät pidä homois-ta, muslimeista, viherhörhöistä, eurosta, eivätkä siitä, että Suomen asioista päätetään muualla. Se on hyvin ymmärrettävää ja tällaisia puolueita on joka puolella maailmaa. Yksi asia, mitä en kuitenkaan lainkaan tajua on tämä homovastaisuus. Elämme 2000-luvulla - who gives a fuck, onko joku homo, hetero, bi, aseksuaali vai metro. On alkeellisen tyhmää, että siitä edes välitetään.”

Niin. Oliko suomalaiselle protestipuolueelle mielestä-si tarvetta?

”Vuonna 1994 Suomessa EU:ta vastaan äänestäneet ovat tulossa takaisin Persuissa. Keskustapuolue on kärsi-nyt eniten Persujen menestyksestä, koska sen puolu-een identiteetti on aikansa elänyt. Kukaan ei halua olla enää landepaukku Suomessa. Pihtiputaalla ollaan kan-sainvälisiä ja moderneja. Osittain perussuomalaiset on siis uusi kepu ja osit-tain näitä EU-vastaisia tyyppejä, osa varmaan kristitty-jä fanaatikkoja tai kovan luokan homofoobikkoja – ei heillä ole yhteistä identiteettiä. Kuten kaikissa puolu-eissa, myös Persuissa on sekä hiton tyhmiä että toisaal-ta yllättävän fiksuja yksilöitä. Ei puolue ja sen jäsenet ole kaikki samaa mieltä. Paras esimerkki siitä on RKP: puolueessa on vihreitä, hinttejä, natseja, umpikonser-vatiiveja, feministejä, machoja, Jörn Donner, Eva Biaudet ja vaikka mitä – kunhan osaat ruotsia, olet ter-vetullut puolueeseen. Puoluetta mietitään yhteneväise-nä aatteena tai kokonaisuutena, jota se ei ole. Se, mikä perussuomalaisten aatemaailmassa ärsyt-tää, on junttius. Kansainvälisyysvastaisuus on tyhmää ja tekee Suomelle hallaa. Mutta jos olisimme esimer-kiksi protestoimassa uutta minareettirakennusta vas-taan, niin olisin kyllä samaa mieltä. Mutta reaktioni olisi varmaan erilainen: yrittäisin ratkaista ongelman muilla keinoilla kuin laittamalla rajat kiinni. Toivotta-vasti en nyt kuulosta natsilta. Mutta jos 20 prosenttia suomalaisista äänestää Pe-russuomalaisia, eivät he voi olla ihan perseestä. Tai sit-ten 20 % suomalaisista on idiootteja, ja sitä minä en

25

jaksa uskoa. Mutta sama jos äänestetään sosiaalidemo-kraatteja, joilla on täti, joka haluaa laimentaa keskiolut-ta. Sehän on ihan helvetin tyhmä sekin. Millä pilvellä se oikein elää?”

" Kukaan ei halua olla enää landepaukku Suomessa. Pihtiputaalla ollaan kansainvälisiä ja moderneja.

Usein ns. vihreät arvot ja talouskasvu asetetaan vas-takkain. Saksa on kuitenkin maailman neljänneksi suurin talous ja samalla kestävän kehityksen edelläkä-vijä. Saksan vihreä puolue on ollut pitkään vahva ja menestyvä. Mistä tässä on kyse?

”Saksan vihreä puolue syntyi puhtaana protestipuoluee-na. Äänestin nuorena aikuisena vihreitä, sillä he poltti-vat eduskunnassa pilveä, eikä heillä ollut päällä pukua, vaan norjalaiset villapuserot, farkut ja tennarit. Nautin pelkästään siitä, että jes, nyt joku näyttää näille vanhoil-le pieruille keskisormea ja oikein kunnolla. Entä mis-sä maassa ollaan eniten ympäristöhysteerisiä, tuotetaan eniten luomutuotteita ja viedään eniten ympäristötek-nologiaa? It’s the business. Jos vihreydellä ei tienaisi ra-haa, ei Saksassa olisi paljon vihreitä. Suomeen ostetaan vaikka mitä mukavia saksalaisia ympäristöystävällisiä tuotteita, ja aina joku saksalainen nettoaa siitä.”

Eli mielestäsi Suomi ei osaa laittaa vielä vihreyttä ra-hoiksi?

”Vihreyttä pitää myydä, ulkomaille. Suomi on vientitalo-us ja täältä voitaisiin viedä vaikka mitä tuotteitaulkomaille. Kaikki kiinalaiset haluavat autoja, ja jonkun pitää myydä ne heille. Onhan se meidänkin intressi, et-tei niistä autoista lähde liikaa pakokaasuja. Saksan vih-reät ovat ihan muualla kuin Suomen vihreät – he ovat bisnesihmisiä ja taloustieteilijöitä. He eivät polta enää pilveä Bundestagissa, eikä heillä ole enää villapuseroi-ta ja tennareita - ei todellakaan. Suomen vihreät hyväk-syivät ydinvoiman päästäkseen mukaan hallitukseen. Se oli mielestäni… goodbye.”

Ovatko saksalaiset mielestäsi yhteiskunnallisesti tiedostavampia kuin suomalaiset?

”En sanoisi sitä noin, mutta Saksassa asuu yli 80 miljoo-naa ihmistä. Saksa ei ole millään tavalla parempi taikehittyneempi maa kuin Suomi, mutta Saksassa on vain kaikkea enemmän. Meillä on esimerkiksi enemmän älymystöjulkaisuja, kuten Der Spiegel ja Focus. Suomessa niitä on yksi, jos sitäkään. Saksassa ylläpide-tään keskustelua eri tavalla kuin Suomessa.”

Aivan eri volyymilla.”Niin, koska se volyymi on muutenkin isompi. There’s a lot of everything. Suomessa keskusteluun mahtuu aina yksi tai kaksi teemaa kerrallaan, esimerkiksi viimeiset kolme päivää on ollut se helvetin valelääkäri. Saksassa keskustelussa on 15–20 teemaa kerrallaan. Se ei ole vält-tämättä laatuasia, vaan volyymi.”

Keskustelimmekin jo vähän Suomen maahanmuutto-politiikasta. Mitä mieltä olet?

”Suomi olisi kusessa ilman maahanmuuttajia. Maahanmuuttaja sävelsi teidän kansallislaulunne, Fazer oli maahanmuuttaja, Stockmann oli maahanmuuttaja, Mannerheim oli maahanmuuttaja ja Suomen ooppera on maahanmuuttajan perustama.”

Lopuksi on pakko kysyä, miten ihmeessä olet oppinut suomen niin hyvin ja nopeasti?

"Tullessani Suomeen, minulla oli kova motivaatio oppia. Kävelin yliopiston päärakennukselle ja kysyin:'Excuse me, do you have courses in Finnish for beginners?' Vastaus oli tyly ja lyhyt: 'No'. Vuonna 1986 koko Helsingin yliopistolla ei ollut suomen kielen kurs-seja ulkomaalaisille, sillä kysyntää ei ollut. Sitten olin että okei, täytyy varmaan alkaa opetella omin päin. Menin lähimpään kapakkaan, join kolme olutta ja aloin mongertaa alkuperäisväestön kanssa."

" Saksan vihreät ovat jossainihan muualla kuin Suomen vihreät – he ovat bisnesihmisiä jataloustieteilijöitä. Eivät he polta enää pilveä Bundestagissa.

Aktiivista oppimista."Täydellinen kielikylpy. Kun tulin tänne, kukaan ei osan-nut kunnolla vieraita kieliä. Se oli siis learn or die – or go home. Ne olivat vaihtoehtoni. Minulta kysytään jatkuvasti, miten Suomessa integroidutaan ja miten Suomessa saa jalat maahan. Kieli on se avain. Niin kau-an, kun suomalaiset joutuvat puhumaan kanssasi eng-lantia tai yksinkertaista suomea, he eivät avaudu. Kun osaat suomea niin hyvin, etteivät suomalaiset enää suo-data itseään seurassasi, olet sisällä. Siihen menee ainakin 10 vuotta."

26

TEKSTI Sini Kankaanpää

Hyvä elokuva voi vaikuttaa katsojaansa hy-vin voimakkaalla tavalla: ennalta tuntemat-tomasta elämäntodellisuudesta tulee hen-

kilökohtaisesti koskettavaa ja erilaiset elämänkohta-lot näyttäytyvät ymmärrettävinä. Tällä kertaa kysy-mys on laittomia keinoja käyttävästä siirtolaisuudesta. Michael Winterbottomin dokumenttityyliin kuvattu elokuva ”In this world” (2002) esitettiin Talentian so-siaalialan opiskelijoiden TaSo-päivillä 19.-20.11.2011, joiden teemana oli tänä vuonna kansainvälisyys. Päi-ville osallistui pieni joukko stydiläisiä.

Elokuvan nimi kertoo siitä, mikä välillä saattaa unoh-tua hyvinvointivaltiossa kasvaneilta: äärimmäisessä köyhyydessä elävät, omista kodeistaan väliaikaisleirei-hin paenneet pakolaiset ovat tässä meidän maailmas-samme. He laittavat henkensä alttiiksi yrittäessään saa-vuttaa jotain, mitä meillä jo on. Päämäärä ”hyvästä elä-mästä” vieraassa maassa menee kaiken muun edelle, sil-lä kotimaassa sen saavuttaminen näyttäytyy mahdot-tomalta. Pakolaisuuden ja elintasosiirtolaisuuden rajat hämärtyvät ja kyseenalaistuvat muutenkin jo hankalas-sa käsiteviidakossa. Meille itsestään selvä oikeus liik-kua eri maiden välillä ja matkustaa minne ikinä halu-amme asettuu tässä kontekstissa myös aivan uudenlai-seen valoon.

Elokuvassa seurataan kahden nuoren afganistani-laisen pakolaisen matkaa paremman elämän perään Lontooseen. Nuorempi Jamal on oikeastaan vasta lap-si, joka lähtee matkalle sukulaisensa lähettämänä il-man omaa päätöstä asiasta ja osittain tulkiksi van-hemmalle Enayatullahille. Elokuva on matkakerto-mus, josta ei puutu vaaroja tai tunteita herättäviä ta-pahtumia: nuoret joutuvat pakoilemaan ja lahjomaan viranomaisia, kestämään äärimmäisiä sääolosuhteita, luopumaan omaisuudestaan salakuljettajien käsissä, työskentelemään liukuhihnatehtaassa ja varastamaan. Matka tiivistyy epäinhimilliseen konttimatkustami-seen Välimerellä, joka koituu monen kohtaloksi.

Jatkuva epävarmuus, tietämättömyys ja muiden ar-moilla oleminen leimaavat koko elokuvaa. Hurjaa täs-tä kaikesta tekee se, ettei edellä kuvattu ei ole pelkkää elokuvaa, vaan monen elämässä täyttä totta. Itse asi-assa elokuvan näyttelijät ovat itsekin pakolaisia, kuva-uspaikat pääosin autenttisia ja dialogit perustuvat im-provisointiin.

"Äärimmäises-sä köyhyydessä elävät, omista kodeistaan vä-liaikaisleireihin paenneet pako-laiset ovat tässä meidän maail-massamme.

"Hurjaa tästä kaikesta tekee se, ettei edellä ku-vattu ei ole pelk-kää elokuvaa, vaan monen elä-mässä täyttä tot-ta

27

Laittomalla matkalla

Laittomia keinoja käyttävä siirtolaisuus johtuu pitkälti maiden välisistä suu-rista elintasoeroista. Monet pakenevat kotimaidensa taloudellisia oloja, laa-jaa työttömyyttä tai epävakautta ja sotia. Siirtolaiset päätyvät kohdemaissa usein vähän koulutusta vaativiin, vähän arvostettuihin ja matalapalkkaisiin töihin harmaan talouden pariin. Myös Suomi kuuluu paperittomien siirto-laisten kohde- ja kauttakulkumaiden joukkoon. Vuonna 2010 Suomessa ta-vattiin poliisin mukaan 4045 maassa ilman asianmukaista lupaa oleskelevaa henkilöä, joista suuri osa haki maastamme turvapaikkaa.Winterbottomin elokuvan katsomisen jälkeen tekee mieli kysyä: mitä me voisimme tehdä? Maailmanlaajuisia ongelmia käsiteltäessä tulee helposti turhautunut ja epätoivoinen olo, sillä tilanteesta ei näytä olevan poispääsyä. Voi hyvinkin olla, että laittomia keinoja käyttävään siirtolaisuuteen liittyvien ongelmien ratkaiseminen jää meiltä tulevilta valtiotieteilijöiltä hyvistä aiko-muksista huolimatta saavuttamatta. Kuitenkin voimme ottaa asioihin kantaa ja toimia sekä ammatillisesti että yksityiselämässä tiedostaen siirtolaisuuden moniulotteiset ongelmakohdat.

Ihmisoikeuksien mukaan jokaiselle Suomessa niin laillisesti kuin laittomastikin oleskelevalle on taattava perustarpeiden täyttyminen. Paperittomille ulkomaalaisille aiemmin tänä vuonna vii-mein perustettu klinikka oli ensimmäinen askel tätä kohti. Rankat matkustusajan kokemukset ja niiden jälkeiset kriisitilanteet tulisi ottaa huomioon turvapaikanhakijoiden viranomaiskohtaami-sissa kohdemaissa. Lisäksi ihmiskaupan uhrien ja muun rikollisuuden uhriksi joutuneiden tun-nistaminen ja auttaminen on kaikkien asia.

Huolimatta matkan ajoittaisesta epätoivoisesta ja äärimmäisestä luonteesta, elokuvasta löytyi toi-saalta myös ilonpilkahduksia; useammassa kaupungissa matkan varrella jalkapallon pelaaminen ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa näyttäytyi nuorille matkalaisille ihmisiä yhdistävä-nä universaalina ilona. Pelatessa ei kielellä, kotimaalla tai statuksella ollut väliä. Piilottelua ja tie-tämättömyyttä sisältävän raskaan elämän keskellä on jätettävä tilaa pienille hyville hetkille. Voi vaikka Jamalin ja Enayatullahin tapaan vain istua puiston penkillä ja syödä jäätelöä.

Elokuva voitti Kultaisen karhun palkinnon Berliinin elokuvajuhlilla 2003 ja kriitikot ovat ylistä-neet sitä. Ansaitusti. Vielä tärkeämpää olisi, että elokuva löytäisi tiensä kaikkien meidän olohuo-neisiimme.

"Elokuvan katsomi-sen jälkeen tekee mieli kysyä: mitä me voisimme tehdä?

28

TEKSTI Antti Karisto

Matkalla TranssendentalskayaanSain luvan lähestyä lehden teemaa, matkalla oloa, ”mis-tä näkövinkkelistä tahansa”. Otin vapauden assosioida ja vaihdella vinkkeliä.

Lähdetään liikkeelle siitä, että matka on yksi käyte-tyimpiä elämänkulun metaforia. Matkanteosta puhu-taan paljon silloin, kun puhutaan vanhenemisesta. Mi-tä vanhempi ihminen on, sitä pidemmälle hänen ajatel-laan elämässään edenneen.

Nykymaailmassa matka on tosin mutkistunut. Tuon tuostakin poiketaan sivuraiteille, eikä määränpää ole tiedossa. Ei etene elämän matka enää yhtä luotisuoraa uraa pitkin, jos on koskaan edennyt.

Tuonpuoleisiakin sävyjä elämän matkametaforissa on. “Oi herra jos mä matkamies maan, lopulla matkaa näh-dä sun saan”, veisataan hautajaisissa.

Hieman elämää pienempiäkin urakoita voidaan verra-ta matkaan. Maukkaassa gradussa (Karisto & Seppä-lä 2004) rinnastan matkantekoon gradunteon, matka-suunnitelman ja tutkimussuunnitelman. Aika kammot-tava olisi matka, joka kaikessa noudattaisi etukäteen tehtyä matkasuunnitelmaa. Siksi ei ole ollenkaan noloa, jos joutuu tarkistamaan tutkimussuunnitelmaansa.

Matka on pullollaan potentiaalisuutta, se on sattumaa ja seikkailua. Etukäteen ei tiedä, mitä kaikkea matkal-la tapahtuu.

Matka onkin parhaimmillaan, kun se on vasta alkamas-sa. Tuntuu siltä, että nyt ovat mahdollisuudet auki. Ai-ka juoksee ensimmäisinä matkapäivinä hitaasti. Sitten tahti kiihtyy, ja kohta on kaikki jo ohitse. Siksi olo voi viimeisinä matkapäivinä olla haikea.

Matka jonnekin on myös matka minuuteen. Sen vuoksi matkoista kertovat kirjat ovat niin henkilökohtaisia.

Matkakirjallisuus on kiinnostava kirjallisuuden laji. Sii-nä lukijaa viedään ja vedätetään. Asiat eivät aina ole miltä näyttävät.

Preesensiä viljelemällä matkakuvauksiin haetaan välit-tömän läsnäolon vaikutelmaa, vaikka päiväkirjan muo-toon kirjoitettu kuvauskin on sepitetty jälkikäteen. Lä-heskään kaikki ei perustu siihen, mitä kirjoittaja on nähnyt ja kokenut. Ja onko kokemusta puhtaana, kult-tuuristen käsikirjoitusten ulkopuolella?

Matkakirjailijan itsensä olisi hyvä tietää, millaisiin skripteihin hänen kuvauksensa perustuu. Kaikkia käsi-kirjoituksia ei kuitenkaan ole viisasta näyttää lukijalle, sillä matkakirjan tenho perustuu juuri välittömyyden vaikutelmaan ja sanataiteellisiin ansioihin. Mitä kirjal-lisemmin konstruoitua teksti on, sitä uskottavammalta esitys voi tuntua.

Kaunokirjallisuudessakin matkustetaan paljon. Tavalli-sia ovat tarinat, joissa romaanihenkilö nousee junaan ja matkustaa toiselle paikkakunnalle. Yöpöydälläni on yk-si tällainen tarina, sveitsiläisen Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Sen päähenkilölle, berniläisen koulun klas-sisten kielten opettajalle, tulee pakottava tarve nousta Lissabonin junaan.

Talvi Lissabonissa on espanjalaisen Antonio Muñoz Molinan kirja. Koetin tarkistaa, oltiinko siinäkin junas-sa, mutta en löytänyt kirjaa hyllystäni. Sen sijaan huo-masin, että myös Erich Maria Remarquella on suomen-nettu Lissabon-kirja, Yö Lissabonissa.

Matka on mutkistunut

Nyt ovat mahdollisuudet auki

Asiat eivät aina ole miltä näyttävät

...pakottava tarve nousta Lissabonin junaan

29

Brodsky kirjoittaa, ”matkan paluuosa riistää ihmiseltä mahdollisuuden investoida tuohon paikkaan psykolo-gisesti”. Ei kai kokonaan. Matkamuistona voi olla pysy-vä kiinnostus, joka kohdistuu tuohon paikkaan.

Matkalla TranssendentalskayaanLa Estação do Oriente on nimeltään yksi Lissabonin rautatieasemista. Se on niin puistattava paikka, että ni-meksi sopisi La Estação do Brutalismo. Mutta se on poikkeus, yleensä rautatieasemat ovat kauniita.

Asemilla kihisee kaukokaipuu, odotus toisenlaisesta to-dellisuudesta. Ylevä ja utopinen yhtyy kaikkein arkipäi-väisimpään. Asemat vetävät puoleensa kaunosieluja ja

”kylmien asemien yksinäisiä miehiä” eli niitä, joita sa-nomme syrjäytyneiksi.

Asemat ovat parhaimmillaan matkaan lähdettäessä. Sil-loin tekee mieli viivähtää hetki, vaikkapa poiketa ase-maravintolaan. Paluumatkalla riittää, että aseman läpi kävelee.

Siinä missä Euroopassa noustaan junaan, Amerikas-sa astutaan autoon. Tai ennen vanhaan paikkakunnalta poistuttiin ratsastamalla, päin auringonlaskua.

Aki Kaurismäen elokuvat taas päättyvät satamaan. Niissä laivamatka edustaa pikemmin pakotettua pai-kanvaihtoa kuin vapaaehtoista matkustamista.

Matkalla kuvittelemme kaikenlaista. Uskottelemme päässeemme kiinni toisen paikkakunnan todellisuu-teen, vaikka mittailisimme vain sen pintaa turistin kat-seella. ”Ostosten tekeminen on valokuvien jälkeen toi-seksi tärkein keino säästää alitajuntaansa vieraalta to-dellisuudelta”, luen toisesta yöpöydälläni lojuvasta kir-jasta, Joseph Brodskyn Keräilijän kappaleesta.

”Meno-paluumatka on kauhea psykologinen loukku”,

Jos on sinut itsensä kanssa, ei tarvitse matkustaa. Voi elää kuin Immanuel Kant, poistumatta koskaan koti-kaupungista.

Koska tapahtunutta on houkutus selittää parhain päin, minäkin olen ylpeillyt sillä, että olin jo 30-vuotias ol-lessani ensimmäisen kerran lentokoneessa. Mutta ei sii-nä mitään ylpeilemistä ole, nykyaikana matkustamat-tomuus kertoo pikemmin uteliaisuuden ja uskalluksen puutteesta kuin luonteen lujuudesta.

Vanhoilla päivilläni olen matkustellut. Pisimmälle pää-sin silloin, kun kompensoin nuorena tekemättä jäänei-tä interrail-matkoja ajamalla Lahdesta Vladivostokiin. Taivalta kertyi 10 276 kilometriä, ynnä poikkeama Bur-jatian Ulan Udesta Mongolian Ulan Baatariin.

Suunnilleen joka toinen Transiperian rautatietä mat-kustanut on kirjoittanut matkastaan. Minäkin kir-joitin ja luin, mitä muut ovat kirjoittaneet (Karisto 2006/2011).

”Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset”. Näin kuvaa Sipe-rian rataa Rosa Liksom Hytti nro 6:ssa.

Minulle jäi mieleen pikemmin tunne liikkeen hidastu-misesta, maiseman ja ajan jähmettymisestä. Näin sen junan ikkunasta näin, varmaankin siksi, että olin lu-

Lähtiessä asemilla tekee mieli viivähtää hetki

Paluumatkalla riittää, että aseman läpi kävelee

Jos on sinut itsensä kanssa, voi elää kuin Immanuel Kant

Taivalta kertyi 10 276 kilometriä

30

kenut Therouxia ja Schivelbuschia. Sekä Kapuścińskia, joka kuvaa millaista on, kun ollaan yksitoikkoisuuden ytimessä. ”Ajan mittasuhteet katoavat, lakkaavat ole-masta voimassa, merkitsemästä mitään. Tunneista tulee hahmottomia, muodottomia, venyviä kuin kellot Salva-dor Dalin tauluissa”.

Kirjallisuus:

Brodsky, Joseph (1997): Keräilijän kappale. Tammi, Helsinki.

Kapuściński, Ryszard (1993): Imperiumi. Like, Helsinki.

Karisto, Antti: (2006/2011): Taigamatka. http://blogs.helsinki.fi/akaristo/

Karisto, Antti & Seppälä, Ullamaija (2004): Maukas gradu. Valmistusvihjeitä tutkielman tekijöille. Vastapaino, Tampere.

Liksom, Rosa (2011): Hytti nro 6. WSOY, Helsinki.

Mercier, Pascal (2010): Yöjuna Lissaboniin. Tammi, Helsinki.

Muñoz Molina, Antonio (1993): Talvi Lissabonissa. Andalusialainen koira, Helsinki.

Remaque, Erich Maria (1964): Yö Lissabonissa. Gummerus, Jyväskylä.

Schivelbusch, Wolfgang (1996): Junamatkan historia. Vastapaino, Tampere.

Theroux, Paul (1977): Suuri junamatka. WSOY, Helsinki.

Siperian rautatieasemien tyylikirjo on kiehtova. Se ulottuu tsaarinaikaisesta talonpoikaisrakentamisesta mahtipontisen neuvostotyylin kautta postmodernisti-

Minulle jäi mieleen tunne liikkeen hidastumisesta,

maiseman ja ajanjähmettymisestä

siin päähänpistoihin.

Kaikilla asemilla olisi tehnyt mieli käydä, kaikkien ku-vat olin katsonut etukäteen Internetistä. Kun tiesin, et-tä en jonnekin poikkea, koetin kuvitella millaista siellä on. Vaikka kaupungissa ja asemalla nimeltä Transsen-dentalskaya.

Missä Transsendentalskaya on? Sitä on mahdotonta sa-noa. Neuvostoliiton aikana näet keksittiin, että kaikki-en kaupunkien nimiä ei karttoihin paineta.

MissäTranssendentalskaya on?

Sitä on mahdotonta sanoa

31

Vierailin neljättä kertaa Etiopiassa marraskuun puolivä-lin paikkeilla ja kokemus kehittyvästä, mutta alati eriar-voisuuttaan vaurastuvan ja koulutetun sekä unohdetun väestön kesken kasvattavasta maasta vahvistui. Addis Abeba elää uutta renessanssia koulutetun keskiluokan muodostaessa Afrikalle uniikkia keskiluokkaa. Aikai-semmin keskiluokka on käsitteenäkin jo hiukan han-kala, sillä ihmiset ovat jakautuneet rikkaisiin ja köyhiin. Rikkaita tosin on yleensä vain pääkaupungissa.

Meles Zenawi on hallinnut Etiopiaa jokseenkin sel-vällä parlamentin enemmistöllä vuodesta 1992, mutta eriarvoisuus on tämänkin sosialistin puheissa lähes vii-koittain. Kuitenkin Afrikan Unionin viime aikojen ke-hitys sekä suoranainen katkeruus länsimaita kohtaan on valottanut sitä taktiikkaa, jolla Zenawi kansainväli-siä ympyröitä lähestyy.

On Etiopialla tässä oikeutuksensakin. Ilmastonmuu-tos aiheuttaa tällä hetkellä käsittämätöntä huolta juuri Etiopiassa, jossa kuivuus on levittämässä Afrikan sar-ven nälänhätää köyhälle Etiopian maaseudulle vielä köyhemmiltä Somalian agraarialueilta. Zenawi vastusti monien Afrikan valtioiden tukemana päästösopimuk-sia, mikä länsimaiden toimesta leimattiin itsekkyydek-si ja ilmastorauhan vastustamiseksi. Etenkin Sudan oli aktiivinen.

Totuus on monisyisempi. Päästörajoissa halutaan asettaa tavoitteita kaikille jäsenmaille, mutta kun Etio-

pian päästöt suhteessa väkilukuun ovat alle sadasosa länsimaiden vastaavista, pitävät paikalliset kaikenlai-sia yleissopimuksia röyhkeänä rikkaiden maiden esiin-marssina, jossa eniten saastuttavat maat kasaavat rajoi-tuksia köyhille maille, joille ilmastonmuutos näyttäytyy konkreettisemmin kuivuutena tai nälänhätänä. Gadda-fin sanoin ”Mitä hyvää me olemme koskaan länsimail-ta saaneet?”

Lähdin 3 viikkoa sitten aamuneljältä Addis Abebas-ta Gonderiin potkurikoneella, jossa olin saksalaisen Hansin lisäksi ainoa valkoinen matkustaja. Kokemus oli erittäin silmiä avaava kuvaus valtiosta, joka panos-taa pääkaupunkiin ja antaa syrjäseutujen herkemmin kurjistua.

Gonderissa en päässyt edes majoittumaan, koska al-kuperäisesti varaamani hotelli olikin täynnä ja kaupun-gissa on vähän hotelleja, joten tapasin paikallisia ihmi-siä reippaan ulkoilun merkeissä kuumuuden ja kärpäs-ten keskellä. Minulle oli järjestetty vierailuja paikallisen väen kotiin, johon suhtaudun aina pienellä skeptisyy-dellä, sillä usein asiat halutaan näyttää länsimaalaisille siinä valossa, että rahaa tarvitaan aina lisää ja porukkaa viedään lohduttomimpien ihmisten luo.

Gonder ei poikennut vallitsevasta eriarvoisuudesta. Omat koulutetut nuoret etiopialaiset tuttavamme asu-vat siistissä neljän huoneen ja 2 kylpyhuoneen asunnos-sa, pukeutuvat Sokokselta löytyviin tuotteisiin ja esitte-livät uutta iPadia ja laajakuvatelevisioita. Tammikuussa tehdään ostosmatka Lontooseen. Kotivierailuni kohde oli noin 240 metrin päässä tästä kodista ja sijaitsi sa-massa pihapiirissä.

Tässä kodissa asuttiin sähköttömässä, savesta teh-dyssä ja kahdella peltipalalla päällystetyssä huoneessa, jossa asui kuurosokea isomummo, kaksi sokeaa lasta ja kaksi työtöntä aikuista, jotka kerjäävät vailla suurem-paa menestystä, eikä heillä ole vessaa, pesukonetta tai säännöllistä ruoan lähdettä.

Näitähän maaseudulla riittää, mutta se antaa suo-malaisten kasvavista tuloeroista jotain ymmärtävälle aivan uutta perspektiiviä tuloerojen käsittämättömään mittakaavaan kehitysmaissa. Varakkaat ja köyhät asu-vat samassa pihapiirissä, mutta elävät elämäänsä eri planeetoilla. Pitää välttää kiusausta suhtautua kehitty-viin maihin yhtenäisinä kokonaisuuksina, sillä Etiopiaa tai Tansaniaa ei ole olemassa.

TEKSTI Tuomas Tuure

Tähtitieteelliset tuloerot kehityksen jarruna

32

TEKSTI Maria Tapola-Haapala

Matkoja ymmärryksiin sosiaalityöstä

Matkaa voi tehdä monin tavoin. Tässä kirjoituksessa tarkastelen niitä kirjallisia matkoja erilaisiin tapoihin ymmärtää sosiaalityötä, joihin vuoteni alan opiskelija-na ja myöhemmin tutkijana sekä opettajana ovat itseni johdattaneet. Lainkaan itsestään selvää ei vaikuta ole-van se, millaisena jonkin oppiaineen perusolemus ja tiedolliset lähtökohdat ymmärretään, vaan yllätyksiä – katsantokannasta riippuen hämmentäviä, ärsyttäviä tai arvokkaita – tulee vastaan usein.

Opiskelijana sosiaalityötä ihmettelemässä1990-luvun loppupuolella sosiaalityötä opiskelemaan tullessani vastassa oli monella tavoin toisenlainen tie-tomaailma kuin johon esimerkiksi lukio oli opiskeli-jansa totuttanut. Postmodernin ajattelun mukaisesti

asiat näyttäytyivät nyt epävarmoina ja alati muuttuvi-na. Sosiaalinen konstruktionismi harjaannutti tulkin-tojen analysoimiseen: samaakin ilmiötä on voitu lähes-tyä monin erilaisin tavoin. Sosiaalityön kannalta edellä mainittuja tieteellisiä näkökulmia voidaan pitää tärkei-nä, ovathan ne muun muassa haastaneet itsestään sel-vältä näyttäytynyttä asiantuntijatietoa ja – auktoriteettia, johdattaneet tarkastelemaan kriittisesti sosiaalityössä tehtyjä tulkintoja (esimerkiksi asiakkaiden tilanteista) kuten myös näihin tulkintoihin liittyvää valtaa. Kieltää en kuitenkaan voi etteikö epävarmuuden ilmapiiri oli-si myös ärsyttänyt: sosiaalityön ilmiöistä tuntui olevan vaikea saada otetta niiden liudentuessa lähinnä erilai-siksi näkemyksiksi. Onko maailma todella muuttunut näin epämääräiseksi, onko se aina ollutkin sitä,

33

vai halutaanko se vain nähdä sellaisena, muistan miet-tineeni.

" Onko maailma todella muuttunut näin epämääräi-seksi, onko se aina ollutkin sitä, vai halutaanko se vain nähdä sellaisena, muistan miettineeni.Yhtenä tärkeänä näköalapaikkana erilaisiin tapoihin kä-sitteellistää sosiaalityötä itselleni toimi opintojen loppu-puolelle sijoittunut vapaaehtoinen työharjoittelu, jon-ka suoritin kotoisasti yliopistolla omassa oppiaineessa. Keskeinen tehtäväni oli yksinkertainen: hankkia käsii-ni niin paljon sosiaalityön asiakastyön dokumentointia käsitteleviä tekstejä kuin mahdollista. Se, kuinka sosiaa-lityöntekijät kirjoittavat työssään asiakkaista, on hyvin käytännöllinen kysymys, jota – tulin pian huomanneek-si – ei oltu Suomessa lähivuosina paljonkaan pohdittu. Aikaisemmin, juridis-hallinnollisen huoltolakipainottei-sen työtavan ja toisaalta case work – perinteen innoit-tamana, aihe oli toki herättänyt täälläkin jonkin verran kiinnostusta. Tekemäni havainnon uskon olevan yksi esimerkki sosiaalityön akatemisoitumiseen liittyneestä kehityskulusta, jota muun muassa Ulla Mutka (1998) on tarkastellut väitöskirjassaan. Akatemisoituneen sosiaa-lityön on todettu kohdanneen Suomessa yliopistollisen ilmapiirin, jossa korostui sosiaalivaltiokritiikin mukai-nen sosiaalityön kontrolliulottuvuuden arvosteleva tar-kasteleminen, ja jossa käytännön ammatilliset valmiu-det näyttäytyivät vähemmän merkittävänä aihepiirinä.

Toisaalla dokumentointi oli sen sijaan saanut osakseen varsin paljon huomiota. Keskeiseksi tietolähteeksi do-kumentoinnista itselleni muodostuivat pääasiassa yh-dysvaltalaiset tieteelliset ja ammatilliset lehdet; näissä aihe vaikutti olleen kiinnostuksen kohteena varsinkin 1970- ja 1980-luvuilla, erityisesti tietotekniikan tulon, asiakkaiden oikeuksien vahvistamisen ja dokumenttien rakenteellisen systematisoimisen näkökulmista. Samo-ja tekstejä käytin sittemmin aineistona myös gradussa-ni, jossa kertasin kirjoitusten herättämää hämmästystä. Vaikka useimmat lukemistani artikkeleista oli julkaistu tieteellisissä lehdissä ja ne olivat akateemisen maailman edustajien, professorien, laatimia, ei niissä tunnuttu pel-käävän käytännöllistä aihetta, ohjeiden antamista ja so-siaalityötoiminnan systematisoimista:

”Tekstit vaikuttivat useimpia suomalaisia sosiaalityökir-joituksia käytännönläheisemmiltä: ne olivat täynnä käy-tännön vinkkejä ja ohjeistuksia. Eteeni aukeni maail-ma, jossa reflektiivisyyden ja oman toiminnan kriittisen kyseenalaistamisen korvasivat ’reliabiliteetti’, ’evidence based’, ’accountability’, ’task-centred’, ’problem oriented work’ jne. Sosiaalityöntekijän suorittamasta toiminnasta saatettiin käyttää auttamattoman objektivoivalta vaikut-tavaa käsitettä ’treatment’; työntekijöille myös uskaltau-duttiin antamaan hyvinkin valmiita ja yleispätevän oloi-sia käytännön ohjeita tämän treatmentin suorittamisek-si. Muun muassa tietotekniikkaa käsittelevistä teksteistä, päätöstukijärjestelmistä ja ohjatusta haastattelusta kes-kusteltaessa, heijastuu käsitys mahdollisuudesta sosiaali-työtoiminnan ennalta tapahtuvaan mallintamiseen. Oi-kean informaation saatuaan tietokone pystyy tekemään yhtä oikeaan osuvia tai luotettavampiakin tulkintoja ja päätöksiä kuin taitava työntekijä – tällä tavoinhan oli tietotekniikan avulla tarkoitus myös helpottaa tilantei-ta, joissa kokenut työntekijä jättää toimiston. Samalla ta-voin joidenkin strukturoidun dokumentaation tekstien tärkeänä lähtökohtana on työntekijän persoonallisuuden vaikutuksen häivyttäminen – tulkintojen ja dokument-tien yhteismitallisuuden parantaminen, ’reliabiliteetti’.” (Tapola 2002, 71-72.)

" Tekstit ovat hyvä esimerk-ki siitä, kuinka hyvinkin käytännöllinen sosiaalityö-hön liittyvä aihe, kuten do-kumentointi, voi kietoutua yhteen maailmanlaajuis-ten poliittisten tendenssien kanssa.Epävarmuuden korostamiseen tottunutta opiskelijaa tällainen usko sosiaalityön systematisoimisen ja käytän-nöllisten toimintamallien tarjoamisen mahdollisuuk-siin ainakin hetkellisesti piristi. Toki tekstit herättivät niin ikään kriittistä epäilyä paitsi varsinaisen sisältönsä myös taustavaikuttimiensa vuoksi: teksteissä uusien jä-sentyneempien toimintatapojen tarve tuli usein perus-telluksi sosiaalityöhön kohdistuneilla voimistuneilla ti-livelvollisuuden (accountability) vaateilla, joiden mu-kaisesti sosiaalityöntekijöiden oli kyettävä osoittamaan toimintansa tehokkuus ja taloudellinen järkevyys. Mo-nia tarkastelemiani tekstejä voisikin kaiketi luonnehtia kummallisiksi sekoituksiksi toisaalta vallitsevaan uusia julkisjohtamisen tapoja ja taloudellisuutta korostanee-

34

seen ajan henkeen mukautumista sekä tieteellistämis- ja systematisoimispyrkimyksiä, mutta myös aidon tun-tuista uskoa sosiaalityön paremmaksi tekemiseen. Teks-tit ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvinkin käytän-nöllinen sosiaalityöhön liittyvä aihe, kuten dokumen-tointi, voi kietoutua yhteen maailmanlaajuisten poliit-tisten tendenssien kanssa. Toisaalta ne myös opettivat paljon: tapa, jolla olin suomalaisessa yliopistollisessa kontekstissa tottunut lähestymään sosiaalityötä, ei ol-lutkaan ajasta ja paikasta riippumaton ja universaali. Myös sosiaalityön tiukkaan systematisoimiseen pyrkivi-en puheenvuorojen logiikkaa oli hyvä yrittää ymmärtää

– joskin myös kriittisesti tarkastella.

Realismia väitöskirjaprosessiin Viime keväänä tarkastetussa väitöskirjassani (Tapola-Haapala 2011) tarkasteluni kohteena olivat sosiaalityön erikoistumiskoulutusta (ns. ammatillinen lisensiaatin koulutus) suorittavien sosiaalityöntekijöiden koulutus-aikaiset kokemukset. Näitä päädyin monien mutkien kautta ja ohjaajani kannustamana lopulta lähestymään kriittiseksi realismiksi kutsutun tieteenfilosofian avaa-masta näkökulmasta. Tämän 1970-luvulla britannialai-sen filosofin Roy Bhaskarin teosten myötä alun perin syntyneen ja sittemmin monilla tieteenaloilla kehitellyn lähestymistavan näen tarjonneen ratkaisuehdotuksia moniin kysymyksiin, jotka olivat pohdituttaneet ja häi-rinneetkin itseäni jo perustutkinnon opiskeluaikoina.

"Sosiaalityössä tehdyillä asi-akkaiden tilanteita koske-villa tulkinnoilla ja näiden pohjalta valituilla toiminta-tavoilla voi olla voimakkai-ta vaikutuksia ihmisten elä-mään, joten yhdentekevää ei ole, millaiseen tietoon ne perustuvat. Kriittisen realismin perusteesit tavataan usein ilmaista kolmena lähtökohtana: varsin arkijärkiseltä tuntuvana ajatuksena ihmismielestä riippumattoman todellisuu-den olemassaolosta (ontologinen realismi), toisaalta tä-män todellisuuden monista erilaisista tulkintamahdol-lisuuksista (epistemologinen relativismi). Kolmas lähtö-kohta, niin sanottu arvostelmien rationalismi, korostaa puolestaan tutkijan velvollisuutta todellisuutta mahdol-lisimman hyvin kuvaavien tulkintatapojen etsimiseen. (Esim. Bhaskar 1986, 24–25.) Näin ollen kriittinen rea-lismi ei romuta esimerkiksi sosiaaliseen konstruktionis-

miin liittyvää kiinnostusta ilmiötä koskevien erilaisten tulkintojen analysoimiseen. Kuitenkin se tarjoaa myös jotakin radikaalisti uutta: luvan ja velvoitteen tulkinto-jen ”totuudellisuudesta” keskustelemiseen ja totuuden metsästämiseen, niin vaikeaa kuin tämän kriittisessä realismissakin myönnetään olevan. Kiinnostuksellaan ilmiöitä aikaan saavien mekanismien hahmottamiseen, miksi-kysymyksiin, kriittinen realismi myös haastaa sosiaalityön tutkijoita ja sosiaalityöntekijöitä erilaisten sosiaalisten ongelmien taustalla olevien tekijöiden ym-märtämiseen. Epävarmuuteen ei siis tarvitsekaan huk-kua! Eettisesti ”arvostelmien rationalismia” voidaan hel-posti perustella sosiaalityön kaltaisella ammattialalla re-lativismiin liittyvillä vaaroilla: sosiaalityössä tehdyillä asiakkaiden tilanteita koskevilla tulkinnoilla ja näiden pohjalta valituilla toimintatavoilla voi olla voimakkai-ta vaikutuksia ihmisten elämään, joten yhdentekevää ei ole, millaiseen tietoon ne perustuvat. Samalla on kui-tenkin tärkeää olla tietoinen niistä vaikeista uusista tai uusvanhoista eettisistä kysymyksistä, joita relativismin vastustaminen saattaa herättää. Millaiseksi esimerkiksi sosiaalityön asiakkaiden kokemuksellisen tiedon rooli muodostuu tilanteessa, jossa jonkin tulkinnan uskalle-taan sanoa olevan kenties toista todempi?

Muun muassa kriittiseen realismiin liittyvät pohdinnat saattelivat minut silloin tällöin väitöstutkimusproses-sini aikana myös evidence based –näkökulmaan liitty-vän ajatustenvaihdon pariin. Suomalaisessa sosiaalityön akateemisessa keskustelussa näkemykseen siitä, että so-siaalityön käytäntöjen tulisi vahvasti perustua työme-netelmien vaikuttavuutta koskevalle tiukalle tieteellisel-le arviointitiedolle, on suhtauduttu nähdäkseni usein varsin kriittisesti ja yhdistetty vaatimus talousajattelu-painotteiseen sosiaalityön ammattikunnan kontrolloi-miseen. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen ta-pa lähestyä asiaa. Esimerkiksi yhdysvaltalainen sosiaali-työn professori Eileen Gambrill (2001) on voimakkaasti kritisoinut sosiaalityötä auktoriteettiperustaiseksi am-mattikunnaksi, joka ei tuo läpinäkyvästi esille toiminta-tapojaan tai perusta toimintaansa tutkittuun tietoon, ja joka perustelee epätieteellisyytensä relativistisella aja-tuksella kaikkien tietämisen tapojen samanarvoisuu-desta. Gambrillin mukaan sosiaalityön asiakkaiden oi-keus olisi saada tietoa heihin kohdistuvan toiminnan lähtökohdista ja olla mukana informoituina osallistu-jina omaan elämäänsä vaikuttavissa päätöksissä. Myös Suomessa saattaa olla tärkeää kysyä, mikä sosiaalityön-tekijöistä oikeastaan tekee – vai tekeekö – akateemise-na ammattikuntana niin erityisen, että se pystyy pitkäl-ti ammentamaan toimintatapansa sisältään reflektoiden ilman tieteellisen totuudentavoittelun tähän tarjoamaa suoraa apua. Toisaalta on olennaista muistaa, ettei

35

ammatillisen toiminnan tieteellinen arvioiminen lain-kaan poista työntekijän kriittisen ajattelun merkitystä (vrt. Gambrill 2006), ja että myös sosiaalityön ammat-tikäytäntöjä voidaan arvioida keskenään hyvin erilaisin tavoin. Esimerkiksi kriittistä realismia lähimpänä lie-nee realistinen arviointi, jossa korostetaan tapahtumien kontekstuaalisuutta ja tilanteeseen vaikuttavien monien tekijöiden huomioon ottamista.

"Myös Suomessa saattaa olla tärkeää kysyä, mikä sosiaa-lityöntekijöistä oikeastaan tekee – vai tekeekö – aka-teemisena ammattikuntana niin erityisen, että se pystyy pitkälti ammentamaan toi-mintatapansa sisältään ref-lektoiden ilman tieteellisen totuudentavoittelun tähän tarjoamaa suoraa apua.Yhtenä piirteenä kriittiseen realismiin kuuluu myös ajatus todellisuuden kerrostuneisuudesta, johon kuu-luvat niin kemiallinen ja fysikaalinen sekä biologinen kuin sosiaalinenkin ulottuvuus – kuitenkin ilman väi-tettä näiden kerrosten välisistä tiukan deterministisistä suhteista. Tämän ajatuksen näen lähestyvän sosiaalityö-hön usein liitettyä holistista ihmiskäsitystä, jossa koros-tetaan ihmisen tarkastelemista fyysis-psyykkis-sosiaa-lisena kokonaisuutena. Se, kuinka vähän ruumiillisuus todellisuudessa on saanut sosiaalityön piirissä huomi-ota, on toki herättänyt myös kritiikkiä (esim. Tangen-berg & Kemp 2002) eikä aihetta liene Suomessakaan lä-hestytty erityisen paljon. Esimerkiksi yhdysvaltalaisiin sosiaalityön teksteihin tutustuminen tuo esille sen, mi-ten usein näissä toisaalta liikutaan psykologiaa ja muita käyttäytymistieteitä lähellä olevissa aihepiireissä ja nä-kökulmissa – varsinkin ’clinical social work’ –käsitteen alla (ks. esim. Goldstein 1996). Suomessa akateeminen sosiaalityön ymmärrys on nojannut hyvin vahvasti yh-teiskuntatieteisiin, jonka avaamasta näkökulmasta käyt-täytymistieteellinen lähestymistapa on helposti näyttäy-tynyt liiaksi sosiaalisia ongelmia yksilöllistävältä ja asi-antuntijakeskeiseltä. On tarpeellista kuitenkin kysyä, ta-voittaako sosiaalityö kokonaisvaltaista näkemystä ihmi-sestä, mikäli esimerkiksi psykologista ulottuvuutta kos-keva ymmärrys rajataan siinä hyvin kapeaksi. Omassa väitöstutkimusaineistossani itseäni yllätti esimerkiksi se, kuinka tärkeitä lastensuojeluun liittyviä kysymyksiä jotkut haastatelluista sosiaalityöntekijöistä kokivat var-haiseen vuorovaikutukseen kohdistuvan tutkimuksen

herättäneen heidät pohtimaan – tätä aikaisemmin olin tottunut varhaisen vuorovaikutuksen tematiikan käsit-teellistämiseen lähinnä vain siihen kohdistetun femi-nistisen ja lähestymistavan yksilökeskeisyyttä arvoste-levan kritiikin kautta. Tärkeää lieneekin lähtökohtaises-ti avoin tutustuminen erilaisiin sosiaalityötä koskettavia ilmiöitä jäsentäviin teorioihin, ja näiden kriittis-ana-lyyttinen tarkasteleminen tämän huolellisen tutustumi-sen pohjalta.

Keskeinen osa kriittistä realismia on toi emansipaati-on käsitteleminen, joka kääntää katseet yksilön ja laa-jempien yhteiskunnallisten rakenteiden välisiin suhtei-siin. Tämä herättää kysymyksen, millaisia ovat sosiaa-lityön rooli ja mahdollisuudet yhteiskunnalliseen muu-tokseen tähtäävänä toimintana. Vaikka suomalaisessa sosiaalityössä on vahva yhteiskunnallinen tietopohja, ei tämä kuitenkaan ole kääntynyt kovin usein konkreetti-siksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen toimintatavoiksi. Mitä voisivatkaan tarkoittaa esimerkiksi ”kriittinen so-siaalityö” (esim. Ife 1997) tai ”makrososiaalityö” (esim. Brueggemann 2000) 2010-luvun Suomessa?

"Vaikka suomalaisessa sosi-aalityössä on vahva yhteis-kunnallinen tietopohja, ei tämä kuitenkaan ole kään-tynyt kovin usein konkreet-tisiksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen toimintata-voiksi. Lopuksi Kulunut sanonta väittää matkailun avartavan. Omalta osaltani koen seikkailun erilaisten sosiaalityön ymmär-tämisen tapojen parissa ennen kaikkea haastaneen it-sestäänselvyytenä näyttäytynyttä: sosiaalityötä, sen ta-voitteita, tietopohjaa ja toimintatapoja voidaan tarkas-tella keskenään hyvinkin erilaisin tavoin. Paras mah-dollinen lähestymistapa erilaisiin ymmärryksiin ei liene niiden poissulkeminen vaan avoin, toki samalla kriitti-nen, tarkasteleminen. Tarkoitukseni ei ole tällä kirjoi-tuksella ottaa kantaa esimerkiksi sosiaalityön ylitsevuo-tavan psykologisoimisen, yksinkertaistavan vaikutus-ten arvioimisen tai maailman monimutkaisuuden kiel-tävän totuuden tavoittelemisen korostamisen puolesta. Sen sijaan uskon, että esille ottamani näkökulmat voi-vat omalta osaltaan haastaa sosiaalityötä pohtivia omi-en lähtökohtiensa tarkastelemiseen, uusiin kysymyksiin ja uuden oppimiseen.

36

LähteetBhaskar, R. (1986) Scientific Realism and Human Emancipation. London: Verso. Brueggemann, W. G. (2000) Practice of Macro Social Work. Belmont: Brooks/Cole. Gambrill, E. (2001) Social Work: An Authority-Based Profession. Research on Social Work Practice 11(2), 166-175. Gambrill, E. (2006) Social Work Practice: A Critical Thinker’s Guide. New York: Oxford University Press. Goldstein, E. G. (1996) What Is Clinical Social Work? Looking Back to Move Ahead. Clinical Social Work Journal 24(1), 89-104. Ife, J. (1997) Rethinking Social Work. Towards Critical Practice. South Melbourne: Longman. Mutka, U. (1998) Sosiaalityön neljäs käänne. Jyväsky-lä: SoPhi. Tangenberg, K. M. & Kemp, S. (2002) Embodied Practi-

ce: Claiming the Body’s Experience, Agency, and Know-ledge for Social Work. Social Work 47(1), 9-18. Tapola, M. (2002) Prosessi, strukturoitu, avoin – asia-kastyön dokumentaatio angloamerikkalaisessa sosiaali-työkeskustelussa. Sosiaalityön julkaisematon pro gradu – tutkielma, Helsingin yliopisto. Tapola-Haapala, M. (2011) Sosiaalityön ammattilaiset refleksiivisinä toimijoina. Helsingin yliopisto, Sosiaali-tieteiden laitoksen julkaisuja 2011:4.

Kirjoittaja työskentelee tuntiopettajana Helsingin yli-opistossa sosiaalityön oppiaineessa ja erikoistutkijana Suomen Sovittelufoorumin fasilitatiivisen perhesovit-telun tutkimus- ja kehittämishankkeessa Fasperissa.

Ei vankeja meidän takapihallemme!Stydin syksyn toinen työelämäekskursio tehtiin aurinkoisena marraskuun tiistaipäivänä Kallioon Kriminaalihuollon tukisäätiöön eli KRITSiin. Kymmenisen opiskelijan voimin kuulimme useaa eri työntekijää heidän mielenkiintoisesta työstään ja projekteista. Juuri kymmenvuotissyntymäpäiväänsä viettänyt Kriminaalihuollon tukisäätiö tarjoaa tukea muun muassa asunnon löytämisessä, velka- ja ulosottoasioissa sekä päihdeongelmien ratkaisemisessa.

Tällä hetkellä KRITS työllistää 25 henkilöä, joista Sty-din porukalle puhumassa olivat sosiaalityöntekijä Mar-jatta Kaurala, psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen saanut Reetta Pihl, sosionomi Pia Juselius sekä Susanna Särkkä Portti vapauteen -portaalista. Suurimmat ongelmat vapautuvilla vangeilla ovat asun-non puute ja päihdeongelmat. KRITSin työntekijöiden mukaan 80 prosentilla vangeista on vakava päihdeon-gelma. Tukisäätiön asiakkaana on ollut vanki, joka on aloittanut huumeiden käytön 7-vuotiaana, mutta ylei-sin ikä aloittaa päihteiden käyttö on 13 vuotta. Kun ta-kana ei välttämättä ole päivääkään ”normaalia” elämää aikuisiässä, on selvää, että yhteiskuntaan sopeutuminen vankilasta vapauduttua pitää aloittaa aivan alusta, esi-merkiksi siitä, että roskat pitää viedä ulos.

Juuri kymmenvuotissyntymäpäiväänsä viettänyt Kri-minaalihuollon tukisäätiö tarjoaa tukea muun muas-

sa asunnon löytämisessä, velka- ja ulosottoasioissa se-kä päihdeongelmien ratkaisemisessa. Rahoitus toimin-taan tulee säätiön omistaman kiinteistön tuloista sekä Raha-automaattiyhdistykseltä. Säätiön asiakkaina ovat niin vangit kuin heidän omaisensakin. KRITSin työn-tekijät käyvät pitämässä infotilaisuuksia vankiloissa. Si-sältäpäin vankilasta on vaikea olla yhteydessä ulkomaa-ilmaan, joten ennen vapautumista vankilan työntekijät toimivat usein yhteyshenkilöinä. Myös vankien omai-set ovat tärkeässä roolissa avustustyössä. Kun puhutaan perheellisestä vangista, vankilatuomio vaikuttaa yllättä-vän monen ihmisen elämään.

KRITS omistaa useita asuntoja eri puolilla pääkaupun-kiseutua, joita se vuokraa tietyin ehdoin vapautuville vangeille. Yksi ehto on sitoutuminen päihteettömyyteen. Asunnot ovat tavallisissa taloyhtiöissä, kuitenkin niin, ettei säätiöllä ole missään talossa useampaa asuntoa.

TEKSTI Susanna Nurminen

37

Vapautuvilla vangeilla asunnon saamisessa ongelma on, ettei kukaan vaikuta haluavan entistä vankia asumaan naapuriinsa. Kaikissa kaupungeissa ei edes kaupungin vuokra-asuntoja anneta entisille vangeille. Tätä ongel-maa on lisännyt kaupunkien vuokrataloyhtiöiden yk-sityistäminen. Myös pienillä paikkakunnilla asunnon saanti on ongelmallista, etenkin romaneilla. Tämän li-säksi useilla vangeilla on takanaan vuokrarästejä ja hää-töjä häiriökäyttäytymisen vuoksi, mikä ei luonnollises-ti helpota asunnon saantia. Malliesimerkkinä vanki-en asuttamisessa KRITSin sosiaalityöntekijä Marjatta Kaurala esittää Kuopion mallin. Siellä viranomaiset ko-koontuvat yhdessä vangin kanssa päättämään asumises-ta, ja asuttaminen onnistuu hyvin. Malli on ollut Kuo-piossa käytössä vuodesta 1995 asti, mutta jostain sitä ei ole onnistuttu hyvistä tuloksista huolimatta levittämään muihin kaupunkeihin.

KRITSille ohjautuvat jäävuoren huippu eli kaikista vai-keimmat tapaukset, jotka eivät muualta saa apua. Vaik-ka säätiöllä on asuntoja vain pääkaupunkiseudulla, tar-joaa se neuvontaa ja muuta tukea valtakunnallisesti. Ky-seessä on kolmannen sektorin viimesijainen toiminta.

KRITSin ylpeyden aihe Portti vapauteen.fi –portaa-li on tsekkaamisen arvoinen. Vähintäänkin keskustelu-palstan kuumin aihealue Linnalesket kannattaa vilkais-

ta läpi. Parempaa kuvausta siitä, miltä tuntuu kun rak-kain on kiven sisällä, ei ihan nopeasti löydä. Linnalesket hehkuttavat palstalla tulevia perhelomia ja itkevät ikä-väänsä vertaistuen hengessä. Uutuutena portaali sisäl-tää vankien lapsille suunnatut sivut, joiden punatiilinen vankilatalo antaa pehmeän kuvan vankilaelämästä. Si-vustolla on myös oma osansa ammattilaisille, jossa on luettavissa eri alojen asiantuntijoiden kirjoituksia.

Mikäli vangit ja KRITS kiinnostavat enemmän niin rohkeasti yhteyttä Marjatta Kauralaan, aiheita graduun olisi tarjolla!

Linkkejä:www.krits.fiwww.porttivapauteen.fi

38

VA STA SI N R ION K U T SU U N TEKSTI Pekka Pennanen

Allekirjoittanut kävi huhti-toukokuussa 2011 Brasilias-sa. Puolentoista kuukauden matkasta muotoutui iki-muistoinen seikkailu, ja reissumies palasi koti-Suo-meen kesäkuun kynnyksellä yli 10 kg laihempana sekä monta kokemusta rikkaampana. Matkaan mahtui niin lekottelua Copacabanalla, kiipeilyä vuorilla, vaeltelua viidakossa kuin heikossa hapessa hengailua paikalli-sessa sairaalassa. Kaikkea siis tapahtui.

Matka alkoi lennolla Frankfurtiin ja sieltä suora lento vei Rion Galeãon kansainväliselle lentokentälle. Len-tomatka meni mukavasti ja viereisellä penkillä istui ys-tävällinen ruotsalainen poppari. Että ne ruotsalaiset osaavatkin olla mukavia. Pääosin nukuin koko mat-kan ja ehdottomasti upein näkymä lentokoneesta oli valaistu Porton kaupunki. Sielläkin voisi joskus käy-dä, pohdin koneen lentäessä 11 kilometrin korkeudella kaupungin yllä.

Heti koneen laskeuduttua kentälle Rion kuumuus is-ki kasvoille. Tunnelma oli odottava. Matkatavaroi-den noukkiminen, maahantuloselvitys ja toteutuma-ton turvatarkastus sujuivat nopeasti. Frendit jo odot-tivat Rion keskustassa Cariocan metroaseman luona kun yritin nostaa realeja kentän terminaalin pankkiau-tomaatista. Pitkällisen ihmettelyn jälkeen realit olivat hyppysissä ja matka bussilla kohti tuntematonta alkoi. Mukana oli vain nuhjuinen kartta Rion keskustasta, mutta itse kaupunki lumosi minut jo bussin ikkunas-ta.Lopulta istuimme ystävieni kanssa syömässä met-

roaseman kupeessa kauan odotettua ruokaa. Safkan jälkeen suuntasimme Copacabanalle. Suomen talven jälkeen paikka tuntui lähes paratiisilta. Kauniita nai-sia, kylmää juomaa, lämmintä vettä ja kuumaa hiekkaa. Mitäpä enempää 17 tunnin lentomatkustamisen jäl-keen saattoi toivoa.

Riossa vietetyn yön jälkeen siirryimme Miguel Pe-reiran alueelle ja siellä tutustuin paremmin paikalli-seen faunaan. Kävelin eräällä viidakkopolulla pelkät flipflopit jalassa, kun suoraan puskista eteeni luikerte-li noin 2-3 -metrinen vihreä käärme. Käärme tuijotteli minua aikansa, haisteli ilmaa ja jatkoi eloaan siirtymäl-lä pusikon suojaan. Itse syöksyin heti käärmeen pe-rään, koska halusin nähdä sen uudestaan. Tyhmää tai ei, adrenaliinit olivat ainakin huipussaan. Käärme oli tosin jo ennättänyt häipyä, joten kohtaaminen ei tois-tunut. Näin käärmeitä myös monesti senkin jälkeen. Tosin mitä enemmän niitä näkin, sitä vähemmän nii-tä säikkyi. Viidakkopoluilla oli vaan pakko tottua käär-meisiin. Etenkin sillä yhdellä pengerretyllä, jossa käär-meet olivat juuri sopivasti polvien korkeudella. Niitä loikoili siinä milloin ottamassa aurinkoa, syömässä tai saalistamassa.

Miguel Pereiran rundauksen jatkoksi suuntasimme Il-ha Granden paratiisisaarelle. Paratiisissa tosin satoi, mutta se ei meitä hidastanut. Paras kokemus Ilhalla oli, kun koko Lopez Mendesin paratiisiranta oli meidän. Pelailimme rannalla pallopelejä, uimme, kiipeilimme

39

rantakivillä ja nautimme olostamme. Paratiisissa oli kui-tenkin varjonsa.

Trooppinen rankkasade yllätti meidät ja samalla alkoi pimetä. Vaelsimme savisia viidakkopolkuja kaatosa-teessa avojaloin pelkissä uimahousuissa saaren toiselle puolelle. Lopulta, kuin ihmeenä, rantapoukaman aino-aan laituriin saapui vene, joka vei meidät hotellillemme kohtuullisen halvalla. Ilman veneporukan apua suunta-na olisi ollut pimeä ja sateinen viidakko, koska vain sitä kautta olisi päässyt hotellille.

Ilha Grande oli nähty muutaman päivän jälkeen ja oli aika ottaa bussi takaisin kohti Rio de Janeiroa. Frendi oli vuokrannut meille mukavan huoneen Santa Teresan alueelta. Kämpästä tuli tukikohtamme moneksi viikoksi. Asunnolta pääsi Rion ytimeen puolessa tunnissa ja jos museoratikka oli ajallaan, matka taittui vielä nopeam-min. Ratikalla matkustaminen oli jo itsessään melkoi-nen seikkailu, mutta onneksi raskaasti aseistettu polii-si turvasi matkantekoa, raitiovaunussa kun oli sattunut useita ryöstöjä. Itse vaunun reitti oli upea, etenkin kun vaunu kulki vanhan akveduktin päällä, josta avautui es-teetön näkymä Rion bisneskeskustaan.

Riossa on turistin kannalta aivan lyömätön kulttuuritar-jonta ja kaupungissa kannattaa ehdottomasti tutustua muun muassa CCBB:n (Centro Cultural Banco do Bra-sil) kattavaan elokuva-arkistoon, joka tarjoaa elokuvia laidasta laitaan. Myös teatteria ja museoita riittää sekä

oopperaa on tarjolla. Itse missasin harmittavasti Keith Jarretin konsertin, koska saavuin kaupunkiin hieman liian myöhään. Ehkä ensi kerralla sitten.

" Kauniita naisia, kylmää juomaa, lämmintä vettä ja kuumaa hiekkaa. Mitäpä enempää 17 tunnin lentomatkustamisen jälkeen saattoi toivoa.

Unohtumattomin kokemus Riossa oli ehdottomasti kii-peäminen Pedra De Gavean (842 m) huipulle ilman mi-tään turvavarusteita. Reissun haasteita lisäsi osaltaan myös se, että jostain syystä kaikki kallioon kiinnitetyt kiipeämisköydet oli poistettu ja seinämät olivat paikoi-tellen kohtuullisen jyrkkiä. Vaarallisista tilanteista kui-tenkin selvittiin ja huipulta avautuneet näkymät olivat huikaisevat. Mukava sattuma oli vielä se, että tapasim-me huipulla frendini vanhan tuttavan. Alastulo oli sitten hieman helpompaa, mutta paikoin hivenen riskialtis-ta puuttuvien köysien vuoksi. Kiipeilyssä on kuitenkin otettava joskus riskejä, ja olisi ollut ikävää jättää kiipei-leminen sikseen vain puuttuvien köysien vuoksi. Gave-an valloituksen jälkeen kiipesimme myös Picon (1,1 km) huipulle, joka oli Gaveaan verrattuna helppo ja nopea keikka. Siellä oli jopa portaat.

40

Kaikkiaan Rion metropolialueella asuu noin 14 miljoo-naa ihmistä ja mielenkiintoisen paikan Riosta tekee juu-ri etninen moninaisuus sekä omaleimainen kulttuu-ri. Cariocat, syntyperäiset riolaiset, ovat ystävällistä ja lungia porukkaa. Aikataulut tosin saattavat olla hivenen viitteellisiä, mutta ystävällisyys on kunniassaan. Kau-pungissa oli ilo tutustua brasilialaiseen kulttuuriin ja myös uimarannoilla, Copacabanalla ja Ipanemalla, tu-li vietettyä aikaa. Copacabanan Lemen rannalla sattui myös pieni haaveri kun virtaus alkoi vetää minua kohti merta ja korkeat aallot toivat virtauksen kanssa kamp-pailuun lisäksi omat haasteensa. Tilanteessa piti vaan ot-taa rauhallisesti ja odottaa apua. Hetken kuluttua minut olikin jo kiskottu pois virtauksesta ja pääsin taas nautti-maan rantaelämästä.

Rion faveloissa emme käyneet turvallisuussyistä, kos-ka gringot putsataan niissä ylimääräisestä omaisuudes-ta yleensä aika nopeasti. Kuulimme myös juttuja, että taannoin pari toimittajaa oli poltettu jossain favelassa autonrenkaiden seassa elävältä, koska he olivat kuvan-neet favelan elämää salaa. Totta tai ei, hurja tarina silti. Salakuvaaminen faveloissa ei tee hyvää paroneiden huu-mebisneksille, joten epäselvissä tilanteissa aseet puhuvat ja todistajat vaiennetaan. Faveloihin tosin järjestetään myös ohjattuja käyntejä, jotka ovat järjestäjien mukaan turvallisia. Usein näimmekin maasturisaattueiden ole-van matkalla faveloihin turistit mukanaan.

Rion jälkeen suuntasimme toisen frendini kanssa lentokoneella Salvadoriin, mutta oloni oli alkanut hei-kentyä jo hieman ennen matkaa. Ajattelin ensin, että kyse on vain tavallisesti flunssasta tai vatsataudista. Lo-pulta olo kuitenkin koheni ja matka sujui olosuhteisiin nähden hyvin. Salvadorissa majoituimme frendini kans-sa erään perheen piharakennukseen, jota he vuokrasi-vat matkailijoille. Perhe oli erittäin ystävällistä väkeä, ja he tarjosivat myös keittiön käyttöömme ilman erillis-tä maksua.

Heikko olo kuitenkin kummitteli satunnaisesti. Jatkoin eteenpäin lihas-ja vatsakivuista huolimatta satunnaisen safkan voimalla. En kuitenkaan ollut kovin huolissani, vaikka ruokahalu oli alkanut kadota ja paino putosi uh-kaavasti. Itse Salvadorin historia on väkivaltaisen orja-historian värittämää. Kaupunkiin kun on Afrikasta me-riteitse kohtuullisen lyhyt matka, joten orjalaivojen on aikoinaan ollut paljon helpompaa tuoda orjia Salvado-riin kuin vaikka Rioon. Arkkitehtuuri kaupungissa on kaunista, joskin paikoin pahasti ränsistynyttä.

Salvadorin jälkeen suuntana oli Maceión kaupunki, jon-ne menimme bussilla. Bussimatka tosin hieman venäh-

ti mutta siihen oli jo tottunut. Bussin madellessa viittä-kymppiä Brasilian maaseutu avautui kokonaisuudessaan silmien eteen ja myös sen köyhyyden huomasi selkeäs-ti. Perille päästyämme majoituimme edulliseen hotelliin, joka jo itsessään oli melkoinen kokemus: torakoita pyöri vessan lattialla, seinissä oli hometta ja rööki haisi. Nuo olivat kuitenkin lopulta vain sivuseikkoja, eikä niihin lo-pulta kiinnittänyt juurikaan edes huomiota.

Itse Maceió on mielenkiintoinen rannikkokaupunki, jossa on muun muassa mainiot mahdollisuudet sukel-lella. Kaupunki onkin tunnettu kirkkaista rannikkove-sistään. Itse tutustuin Maceióssa lähinnä keskustan ku-peessa oleviin uimarantoihin, joihinkin kulttuurikoh-teisiin ja nautin markkinoiden sykkeestä pääkaduilla. Heikohko oloni esti melko tehokkaasti vähänkään vaa-tivamman tekemisen, joten aikaa meni myös pakkosyö-miseen ja lepäämiseen. Onneksi kuitenkin hotellia vas-tapäätä oli edullinen safkapaikka, jonka kulinaristisista elämyksistä tuli nautittua mahdollisuuksien mukaan.

"Olisi ollut ikävää jättää kiipeileminen sikseen vain puuttuvien köysien vuoksi.

Seuraavaksi otimme suunnan kohti Recifen kaupun-kia, jonka portugalilaiset perustivat Atlantin rannal-la vuonna 1537. Sillä, kuten monilla muillakin Brasili-an kaupungeilla, on oma orjahistoriansa. Eräs kaupun-gin kuuluisimmista nähtävyyksistä on orjien Afrikasta tuoma ja istuttama kuvernöörin palatsin pihalla kasvava yli 500-vuotias apinanleipäpuu. Kävimme tutustumassa kaiken muun lisäksi vanhaan kaupunkiin, jossa on vie-lä nykyäänkin nähtävissä vanhoja hollantilaistyylisiä ra-kennuksia, jotka luovat alueelle oman ilmeensä. Reci-fe yllätti minut iloisesti, ja olisin periaatteessa viihtynyt kaupungissa pidempäänkin. Heikko olo kuitenkin vaa-ni ja lepääminen vei yhä enemmän aikaa. Kaikesta huo-limatta kaupunkia tuli nähtyä ainakin kohtuullisen pal-jon. Olin varannut jo aiemmin lennon Recifesta takaisin Rioon. Lentoaamuna olo oli heikentynyt entisestään, joten aloin epäillä denguekuumeen mahdollisuutta.Matka aamutuimaan metrolla Reficen Guarapesin len-tokentälle oli ikimuistoinen. ”Olen lentokentällä ja mel-ko elähtäneessä kunnossa niin fyysisesti kuin henkises-tikin”, kirjoitin matkapäiväkirjaani kentällä.

41

Olin selvitellyt hieman denguekuumeen oireita ja saa-nut selville, että dengue heikentää fyysisen kunnon ohella myös henkistä jaksamista. Kiskoin kuitenkin ki-pulääkkeitä, jotta pääsin lennolle. Näin jälkeenpäin aja-teltuna oli ihme, että henkilökunta ylipäätään päästi minut koneeseen, niin kauhtuneen näköinen olin. On-neksi koneessa oli kuitenkin tarjolla safkaa, joten voin-tini koheni hieman. Tuttuun Rioon palaaminen oli mu-kavaa, mutta pieni pulma oli se, etten saanut ystävää-ni kiinni mitenkään. Istuskelin rinkkani kanssa huono-kuntoisena Cinelândian aukiolla ja odottelin Rioon töi-hin jäänyttä ystävääni, kuten aiemmin oli sovittu.

Myöhemmin, kun palasin Santa Teresan tukikohtaam-me, sain monen mutkan kautta tietää, että ystäväni oli ryöstetty asuntomme lähellä. Kuitenkaan mitään sen pahempaa ei ollut sattunut, tosin mukana ollut omai-suus oli lähtenyt ryöstäjien matkaan. Onneksi frendini saapui kämpälle viimein yöllä, poliisiasemalla kun oli hieman venähtänyt. Tällainen on kuitenkin Brasiliassa arkipäivää, joten ryöstetyksi tulemisen mahdollisuutta ei todellakaan kannata ennakolta pelätä. Tosin kaikkein pimeimpiä kujia on syytä varoa, ja myös omaisuutta kannattaa pitää mukana mahdollisimman vähän.

Lopulta minun oli pakko mennä vointini vuoksi sairaa-laan. Suuntasimme Copa Dor-nimiseen mestaan, jota ystäväni kaveri minulle suositteli. Sairaalassa jouduin jonottamaan noin nelisen tuntia, koska vakuutusselvit-telyissä ja jonottamisessa meni aikaa. Lopulta vakuutus kuitenkin suostui maksamaan kaiken ja pääsin lääkä-riin. Lääkäri totesi vaivani alustavasti denguekuumeek-si, joten pyysin jotain oloa helpottavaa lääkettä. Minulle annettiin joku pistos ja hekottelin pari tuntia sairaalan käytävillä. Lihaskivut häipyivät hetkellisesti ja olo oli mitä autuain. Siitä sitten suuntasin metrolla hotellille hilpeissä tunnelmissa. En jäänyt yöksi sairaalaan, koska denguekuumeeseen ei ole mitään hoitoa. Jotain ravinto-liuosta taisin ostaa apteekista.

Olin toisaalta iloinen, että kotiinlähtö alkoi lähes-tyä, mutta samalla mieli oli hieman haikea, koska den-guekuumeesta huolimatta Brasilia oli ollut huikea ko-kemus. Loppupäivät vietin hotellilla ja frendini kanssa kaupungilla. Tutustuimme myös Sokeritoppavuoreen

pienen kävelylenkin muodossa. En tosin pystynyt te-kemään mitään kovin vaativaa, mutta nautin kuitenkin brasilialaisesta elämänmenosta mahdollisuuksien mu-kaan. Luksusta hotellihuoneessani oli telkkari, ja viih-dytinkin itseäni katselemalla vapaaottelua ja nyrkkeilyä. Tosin välillä oli melko haastavaa mennä hotellihuonee-seen, koska se oli kolmannessa kerroksessa ja voimat olivat aivan lopussa. Hissiä ei toki ollut, mutta sainpa-han ainakin hieman liikuntaa.

Lopulta istuin koneessa Atlantin yllä ja nostin maljan, jos toisenkin, Brasilian reissun kunniaksi ja myös sille, että selvisin hengissä denguekuumeesta ja muista sat-tumuksista. Pieniä mutkia matkaan aiheutui Pariisissa, jossa vaihto venyi ylipitkäksi, koska Suomessa oli päällä matkatavarankäsittelijöiden lakko. Viimein laskeuduin Helsinki-Vantaalle ja varasin heti ajan lääkäriin. Lopul-lisista testeistä selvisi, että oireeni todella johtuivat den-guekuumeesta, ja olinkin sitten seuraavat pari kuukaut-ta sairaslomalla. Suomessa painoin hädin tuskin enää 70 kiloa, entisen 84 kilon sijaan. Lääkärini totesi, että denguekuumeeseen auttaa parhaiten lepo ja mitkään lääkkeet eivät oloa paranna. Ikävimpiä oireita olivat li-haskivut ja vatsaongelmat, mutta iloista oli se, että olo alkoi viikkojen kuluessa helpottumaan ja treeni kulke-maan. Kaikesta huolimatta Brasilia jätti sydämeeni ki-pinän ja sinne on jonain päivänä päästävä uudestaan. Suomalaiselle sairaanhoitojärjestelmälle annan tämän kokemuksen jälkeen täydet 10 pistettä!

Nyt syksyisen pimeyden myötä muistot Copacabanan, Lopez Mendesin ja Ipaneman rannoilta lämmittävät mielen sopukoissa mukavasti.

Kirjoittaja ei kirjoittanut tällä kertaa taloudesta vaikka mieli tekikin.

"Jatkoin eteenpäin lihas-ja vatsakivuista huolimatta satunnaisen safkan voimalla.

42

Kun 83-vuotias isoäitini oli nuori, ei ollut

kännyköitä, televisioita eikä tietokoneita.

Koska yhteyden pitäminen oli sen verran

hankalampaa, lähes kaikki ystävät olivat samalta

paikkakunnalta. Isoäitini mukaan seuraavasta

tapaamisesta jossain paikassa sovittiin etukäteen.

Ajoissa oli oltava, koska ei ollut mitään keinoja

ilmoittaa ystävälle myöhästymisestä.

Tekstiviestien sijasta kirjoitettiin kirjeitä. Ne olivat ehkä hitaampia, mutta bittiavaruuteen katoamisen sijasta kirjeet olivat pysyvämpiä. Niitä on hänellä vieläkin tallella piirongin laatikoissa. Isoäitini teki myös huomion siitä, että ihmiset olivat arjessa enemmän tekemisissä keskenään silloin kun televisiota ei vielä ollut.

Entä miten asiat ovat nyt? Teknologia mahdollistaa, että parilla napin painalluksella voi tavoittaa ihmisiä ympäri maailmaa. Toisin sanoen teknologia on luonut ihmisen sosiaalisen ympäristön aivan uudeksi, tai tai ainakin muuttanut sitä huomattavasti. Välimatkat ihmisten välillä ovat pienentyneet, koska yhteydenpito on paljon helpompaa.

Itse joskus mietin, miten selvittiin aikana, jolloin ei ollut vielä kännyköitä. Tapaamisen sopiminen tuntuisi miltei mahdottomalta ilman puhelinta. Tänä päivänä lapsille annetaan matkapuhelin melkein jo heidän syntyessään. Itse sain kännykän vasta 11-vuotiaana. Nykyajan mittapuulla se olisi ollut auttamattomasti liian myöhään.

Yksi kaikista tietotekniikan mullistavimmista keksinnöistä on Facebook, tai ainakin suosituimmista, sillä Facebook on ”in”. Tässä uudessa sosiaalisessa mediassa todellisuus näyttäytyy kaikessa raakuudessaan.Facebookissa näkee suoraan toisten yksityiselämään ja ystävyyssuhteisiin. Toisten vakoilu on helpompaa kuin koskaan ennen. Facebook-kavereiden keräily on aika yleinen harrastus. Kaveripyyntöjä lähetetään

miltei kenelle tahansa, jonka nimen vain muistaa. Mitä enemmän kavereita on, sitä parempi. Ja sitten ei edes tervehditä kadulla vastaan tullessa.

Joillekin voi virtuaalielämästä tulla niin paljon tärkeämpää, että oikeat ihmissuhteet jäävät vähemmälle. Nettiriippuvuus ei enää ole harvinaista. Tietokone ei kuitenkaan koskaan voi korvata oikeaa ihmistä.

Uudessa teknologiassa on hyviäkin puolia. Internet tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden tutustua ihmisiin, jotka jakavat samoja kiinnostuksen kohteita. Myös tiedonhaku, tapahtumien järjestäminen ja oman mielipiteensä esilletuominen on helpompaa kuin koskaan ennen. Edistys on muuttanut paljon sosiaalista kanssakäymistä, mutta voiko kehitystä pitää positiivisena asiana? Se riippuu paljolti meistä itsestämme ja siitä, miten kohtaamme uuden sosiaalisen ympäristön. Osaammeko suhtautua siihen kriittisesti, vai menemmekö vain sokeasti massan mukana?

Ystävieni mielipiteitä facebookista:

Mirkka,miksi liityit Facebookiin?

Halusin kokeilla millainen uusi sosiaalinen media on. Kaverit myös yllyttivät liittymään siihen.

Miksi poistuit Facebookista?

Facebook vei liikaa aikaa. Oli myös hyvin vaikea määritellä ketkä facebook-kavereista saivat nähdä oman profiilini tilapäivityksiä. En siis ole enää Facebookin käyttäjä.

Mainio matka nykyaikaanPääsykoekirjat tuntuvat olevan koko yliopistomaailman vähiten arvostetuimpia teoksia. Vaikka kirjat ovat alan-sa yleisteoksia ja usein opiskelijoiden ensimmäinen kosketus haettavaan aineeseen, menettävät ne jossain vaiheessa niin hohtonsa kuin osin akateemisen uskottavuudenkin yliopistoon hakevien pureskellessa ne puhki. Muistathan vielä Matkiksen?

TEKSTI JA KUVAT Anna Hurmeranta

Ehkäpä vielä fuksipiknikillä joku jaksaa vertailla pääsy-koekirjojen lempikohtia, mutta pian tämän jälkeen pääsykoekirjasta jauhajia katsotaan hieman säälien:

”vieläkö sä siinä roikut... ”. Urbaanilegendat pääsykokei-siin ja -kirjaan hurahtaneista elävät kuitenkin yhä vahvana, mikä tuntuu olevan merkki siitä, etteivät kaikki tahdo unohtaa kevätromanssiaan.

Pääsykoekirjat nousevat siis jossain määrin legendaari-siksi ja jättävät yllättävänkin syvät muistot ja arvet.Siinä missä polholaiset prassailevat Jussila-Hentilä-Nevakiven Nivalan konikapinoiden ja Hilppa-tammansa kanssa (Hentilä ym. 2006, 153), me sosiaali-politiikan opiskelijat usein huokailemme ”Matkan”loputtomilta tuntuville yksityiskohdille. Hilpeyttäherättävät esimerkiksi tarinat surmankallioista, jois-ta vaivaksi olevia vanhuksia heivattiin alas, tai Antonio Vinciguerran perustama ensimmäinen pizzeria Lappeenrantaan (Karisto ym. 1997, 201; 241).

Yllämainitut muistot ovat vuonna 2009 eläkkeelle jää-neen, sosiaalipolitiikan pääsykoekirjojen Grand Old Manin, Matkalla Nykyaikaan- teoksen suuria helmiä. Elintason, elämänpolitiikan ja sosiaalipolitiikan muu-tosten vaiheet viihdyttivät opiskelijoita vuosien ajan ja elävät yhä niin opiskelijoiden muistoissa kuin

seminaaritöiden lähdeluetteloissa. Matkan ovat korvan-neet vuosina 2010 ja 2011 Karl Polanyin ”Suuri Murros” (tuttavallisemmin Saatanallinen mylly) sekä ensi ke-vään esikoiskokeensa saava Wilkinson & Pickett ”Tasa-arvo ja hyvinvointi: miksi pienet tuloerot koituvat kaikkien hyväksi?” .

” Heikki Wariksen luonnostelma kalliolaisen työläiskodin pohjapiir-roksesta teki teoksesta mukaansatempaavan.

Vaikka matkaa on jatkettava, eteenpäin mentävä ja ka-ravaanin kuljettava, annetaan Matkalle vielä yksi mah-dollisuus. Kajahdus kysyi muutamalta vanhemmalta opiskelijalta heidän rakkaimpia muistojaan kirjasta.

Moni muisteli Matkan loputtomia yksityiskohtia, joi-den merkitystä ei aina ymmärretty. Laivamatkustajien määrän räjähdyksenomainen kasvu, merimieseläkkeet ja Heikki Wariksen luonnostelma kalliolaisen työläis-kodin pohjapiirustuksesta kuitenkin tekivät teoksesta juuri niin mukaansatempaavan kuin se oli.

Suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ulkoaopettelulla oli seurauksensa, sillä kirjan tarinat pyörivät päässä

43

TEKSTI: Laura Ollila

Pauski,,miksi liityit Facebookiin?

Siirryin Facebookin käyttäjäksi sosiaalisen paineen takia. Sivuston avulla pysyn myös yhteydessä ystäviini.

Mitä Facebook sinulle merkitsee?

Sivusto merkitsee minulle yhteydenpitoa. On myös mukava käydä katsomassa mitä ystäville kuuluu.

lakkaamatta:

“Tultiin valmennuskurssiporukan kanssa Turun kokeis-ta ja junassa tuntu, että ihan mitä tahansa joku sanoi se liitty Matkaan ja siellä sitten hirnuttiin ja siteerattiin kir-jaa joka välissä.”

”Pääsykoekeväänä Matka oli mielessä juhlissakin. Erää-nä keväisenä aamuöisellä taksimatkalla tuli kuljettajan kanssa juteltua pääsykokeista. Kun kuski oli kertonut mulle et se on käynyt vaan peruskoulun, niin innostuin jauhamaan, kuinka koulutus periytyy (korkeakoulutet-tujen isien lapset menee 11-kertaisella todennäköisyydellä korkeakouluun verrattuna vain peruskoulun käyneiden isien lapsiin) ja kuinka vähemmän koulutetut kuolee niin paljon aikaisemmin. Yritin seivata tilanteen sillä, et ’elin-tavoista se pääasiassa johtuu mut et sä varmaan ees tu-pakoi tai mitään’. Sitä se ei sit kommentoinut.”

“Matkalla nykyaikaa on kyl sellanen opus ettei toista ole, mulla on itsellä tosi nostalginen suhtautuminen siihen vaikka sen lukeminen oli täyttä tuskaa. Opettihan se silti paljon sosiaalipolitiikan peruskäsitteitä, mut joitain kohtia en vaan voi ymmärtää, kuten esimerkiksi kovin suurta annettua huomiota virkamiesten palkoille 1920- ja 1930-luvuilla.”

Kaikki eivät kuitenkaan kokeneet Matkaa elämänsä kir-jaksi. Kun moni yli- ja alleviivasi omaa versiotaan rak-kaudella, lainattiin kirjaa myös kirjastosta ja lukemi-seen saatettiin käyttää vain pari viikkoa. Tiiviistä pänt-täämisestä huolimatta Matka ei jättänyt kaikkiin suur-ta jälkeä:

“Sitten kun siitä jälkeenpäin puhuttiin en tunnistanut ko-ko kirjan nimeä edes, eli ei se kauhean merkittävä teos ole ollut. Tosin en tunnistanut sitä, kun oon lukenut vaan ruotsiksi ja olin vaan että häh? Mikä matkalla nykyai-kaan? Muistaakseni muut oli silleen et hei, se oli meidän pääsykoekirja!”

” Joku kaveri oli päällystänyt Matkansa niin, että pystyilukemaan sitä suihkussakin.

Toiset tuntuivat hankkivan opiskelumotivaatiota hen-gailemalla superpänttääjien kanssa:

“Muistan lukuajasta sen kun tapasin X:n kirjastos ja se oli kundi joka osas matkalla nykyaikaan sanan selityksii sil-lein, että sano sanasta sanaa niinkuin kirjas luki ja mä olin, ettei v***u ole mahdollista.”

Liiallisuuksiinkin mentiin. Huhut kertovat pääsykoe-valmentajien suositelleen kofeiinitabletteja, jotta öiset matkahetket sujuisivat paremmin. Pelko lukuajan me-nettämisestä ajoi jotkut äärimmäisiin suorituksiin:

”Kuulin että joku kaveri oli päällystänyt Matkansa niin, että pystyi lukemaan sitä suihkussakin.”

Allekirjoittanut päällysti kirjansa kuvalla Pariisista ja piirteli sen täyteen sydämiä luodakseen motivaatiota ja positiivista lukufiilistä. Jokaisella olkoon oma matkansa.

44

Pienet ja aktiiviset vastaan suuret ja passiivisetKukaan ei tee mitään. Ja ne jotka tekevät, eivät saa yhteiskunnalta tukea. Ekologisesti kestävän elämäntavan popularisoiminen on välttämätöntä,

jotta maapallon kantokyky ei ylity enempää. Syyllistäminen ja pessimismi eivät auta asiaa. Ruohonjuuritasolla itävä myönteinen suhtautuminen kestävää

elintasoa kohtaan ei sekään riitä, jos makrotason politiikka ei tule vastaan nykyistä radikaalimmalla ilmastopolitiikalla.

TEKSTI Iiris Annala

Nyt naamat peruslukemille, sillä puhun vakavasti vaka-vasta aiheesta. Varautuminen muuttuvan ilmaston olo-suhteisiin ja sen vaatimiin toimenpiteisiin on matka, jonka määränpää on periaatteessa tiedossa, mutta joka taittuu tuskallisen hitaasti. Ei riitä, että vauraissa maissa on muutama ruskeisiin vakosamettihousuihin pukeutu-va villapaitaintellektuelli, joka puuhaa elämäntavastaan vähemmän epäekologista. Yhteistä rintamaa tarvitaan, sillä ennusteiden mukaan vuonna 2050 maapalloa tal-laa nykyisen seitsemän miljardin sijasta huimat yhdek-sän miljardia ihmisotusta.

Ilmastopolitiikka ei ole erillinen politiikan lohko vaan osa erilaisia politiikkoja. Ilmastostrategioiden aikaan-saannokset uhkaavat jäädä riittämättömiksi, jos ym-päristöä ei huomioida paremmin kaikessa poliittises-sa päätöksenteossa. Olisi toivottavaa, että ympäristöasi-at nousisivat nykyistä keskeisimmiksi osiksi EU-, kehi-tys-, alue-, talous- ja (yllätys yllätys!) sosiaalipolitiikkaa. Ilmastopakolaisuus, vesikriisi ja viljelykelpoisen maa-alan kutistuminen ovat ongelmia, jotka tekevät ympä-ristöriskeistä myös sosiaalisia riskejä. Tämä on ympä-ristönäkökulman relevanssi erityisesti sosiaalipolitiikan kannalta.

Yllä luetellut politiikan osa-alueet edustavat yhteiskun-nan makrotasoa. Makrotason toimet ilmastonmuutok-sen torjumiseksi ovat toistaiseksi olleet riittämättömiä.

Esimerkiksi verotus ei vaikuta kuluttajan ostopäätöksiin niin merkittävästi kuin usein luullaan. Köyhät eivät elä perunalla, porkkanalla, punajuurella ja lantulla, vaikka ne olisivatkin halpaa lähiruokaa, vaan ostavat tuonti-raaka-aineista valmistettuja eineksiä, joiden jalostus ja säilytys vie runsaasti energiaa. Ympäristö vaatii järeäm-piä toimenpiteitä: lihan tarjontaa tulisi merkittäväs-ti vähentää, hehkulamput kieltää, asuntojen lämmitys-tä vähentää ja yksityisautoilu kaupunkien keskustoissa kieltää. Ai ei tule tapahtumaan? Siksi tyydynkin käyttä-mään tässä yhteydessä preesensin sijasta konditionaalia.

Poliittisen selkärangattomuuden vuoksi vastuu vyöry-tetään mikrotasolle. Toisaalta hyvä niin. Kun muutok-sen suunta kulkee alhaalta ylöspäin, tehdään oikeutta demokratialle. Toisaalta tapa, jolla ihmisiä vastuutetaan, on väärä. Vastuuttamisen täytyisi perustua enemmän kannustamiseen, ei syyllistämiseen.

Kajahduksen lukijat muistavat Heikki Hiilamon sosiaa-lisia mahdollisuuksia korostavan ajattelutavan puolesta-puhujana. Yhteiskuntapolitiikan tulee, sosiaalisten ris-kien minimoimisen lisäksi, edistää myönteisiä elämän-muutoksia. Osatyökyvyttömyyden sijasta tulisi puhua osatyökykyisyydestä, valtion maksamat eläkkeet olisivat miellettävissä investoinneiksi elinikäiseen aktiivisuu-teen ja niin edelleen. Jotta Hiilamon peräänkuuluttama myönteinen ajattelutapa juurtuisi nykyiseen

45

hyvinvointidiskurssiin, tulisi huomio kiinnittää siihen, miten ilmiöistä puhutaan. Nykyinen ilmastokeskustelu olisi ehdottomasti vastaavanlaisen myönteisen näkökul-man tarpeessa.

Ilmastoasioista uutisointi on pääosin negatiivista – to-sin syystä. Aavikoituminen kasvattaa aliravittujen ih-misten määrää nykyisestä miljardista entisestään, ja il-mastoasiantuntijat ennustavat sään ääri-ilmiöiden li-sääntyvän – ei paljon naurata. Silti uhat tulisi poistaa ilmastodiskurssin keskiöstä ja korvata niillä mahdolli-suuksilla, joita matka kestävämpään elämäntapaan voi tarjota. Uhkakuvien maalailu ja syyllistäminen toki ha-vahduttavat toimimaan, mutta joihinkin kansalaisiin keskustelun riskifokusoituneisuus vaikuttaa lamaannut-tavasti. Pessimistisesti uskon, että näiden lamaannuk-sen valtaamien ihmisolentojen joukossa on paljon niitä, joilla olisi eniten aihetta miettiä elintasoaan uudemman kerran. Tarvitaan kannustusta, jotta kansalaiset omak-suvat ympäristön kannalta kestävän elämäntavan.

Degrowth-ajattelulle ominainen positiivinen suhtautu-mistapa ekologisesti kestävään elämään edustaa hiila-molaista optimismia. Degrowth-ajattelun ydinidea on kyseenalaistaa talouskasvun autuaaksi tekevä vaikutus ja tarjota samalla ekologisuuteen perustuva onnellisen elämän malli. Lyhyempi työaika lisää toisten ihmisten, harrastusten ja muun yleishyödyllisen toiminnan paris-sa vietetyn ajan määrää ja lisää näin yleistä hyvinvoin-tia. Samalla kulutustottumukset muuttuvat askeettisem-miksi – siis ekologisesti kestävimmiksi – madaltuneen elintason myötä.

Sallikaa minun seilata hetki utopiani rehevöitymättö-miä vesiä. Matampi elintaso jouduttaisi matkaa ekolo-giseen kestävyyteen ja vähentäisi suomalaisen vuosit-taisia hiilidioksidipäästöjä, joiden sanotaan olevan 13 tonnia vuodessa. Päästöt syntyvät pääosin neljän teki-jän yhteisvaikutuksena. Oman hiilijalanjäljen pienen-täminen kannattaa aloittaa arvioimalla tottumuksiaan ruuan, asumisen, matkustamisen ja kulutuksen suh-teen. Kun kansalaisten täytyisi miettiä tarkemmin mitä ostavat, ruokaa heitettäisiin vähemmän pois. Ruokajäte haaskaa tuhottomasti luonnonvaroja ja on valtava on-gelma ruokaturvan kannalta. Pienempi, vähemmän täy-teen tavaraa tungettu asunto vähentäisi lämmitettävien neliöiden määrää. Usein ihmiset valittavat, että heillä on liikaa tavaraa. Pienemmät asunnot estäisivät turhan tavaran haalinnan. Luonnonvaroja säästyisi. Ihmisillä olisi enemmän energiaa purettavaksi solidaariseen kan-salaistoimintaan, kun he eivät enää hautautuisi viihde-elektroniikkaansa. Rahaakin säästyisi käytettäväksi eko-logisesti tuotettuihin ja siksi kalliimpiin välttämättö-

myyskiin. Kaupunkien ilmanlaatu paranisi ja ihmisten kunnot kohenisivat, kun matkat taitettaisiin autojen si-jaan polkupyörillä. Nämä ovat niin ikään hiilamolaisia argumentteja, joita nykyinen ilmastokeskustelu kaipaisi.

Naiivin toiveikasta haihattelua? Kenties. Tai oikeas-taan juuri näin. Mikrotasolla itävät toivonsiemenet jää-vät itämättä nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä. Satojen miljoonien länsimaisesta elintasosta nauttivien ihmis-ten keskivertokulutuksen kestävöittäminen työaikaa ly-hentämällä vaatisi poikkeuksellisen voimakasta poliit-tista tahtoa ja konsensusta. Eurokriisin dominoimassa poliittisessa ilmapiirissä kaikkien jäsenvaltioiden yhtei-senä agendana on degrowth-ajattelulle täysin vastakoh-tainen päämäärä eli talouskasvu, jossa työurien pidentä-minen on yksi keino. On vaikea kuvitella minkään po-liittisen tahon kannustavan ihmisiä downshiftaamaan ekologisuuden nimissä. Tällainen puhe tulkittaisiin he-ti vastuuttomaksi talouskasvun vastaiseksi sabotaasik-si. Toisaalta ekosysteemin ja talouskasvun vastakkai-suudesta voi olla monta mieltä. Itse en kuitenkaan usko, että (sääntelemätön tai säännelty) talous ottaa lusikan kauniiseen näkymättömään käteensä.

Valistuneina lukijoina lienettekin jo havainneet ristirii-dan, joka vallitsee sosiaalipolitiikan talouskasvuriippu-vaisuuden ja ympäristön kantokyvyn välillä. Jotkut to-sin uskovat vihreään talouskasvuun, mutta itse en sii-hen usko. Sen sijaan näen talouskasvun myötä lisäänty-vän kulutuksen ahmaisevan ekotehokkuuden saavutta-mat hyödyt. Tämä on ilmiö, jota myös Jevonsin para-doksiksi kutsutaan. Kaikki kunnia täystyöllisyydelle ja kaiken kansan kattavalle keskiluokalle, mutta perinteis-tä sosiaalipolitiikkaa tulisi toteuttaa kestävästi päästöt mielessä pitäen. Muuten sosiaalipolitiikka sahaa omaa oksaansa. Täystyöllisyys ja laaja veropohja mahdollista-vat hyvinvointivaltion toiminnan ja riittävän elintason, mutta keskiluokkaiset kulutustottumukset ovat kestä-mättömiä ja tulevat kostautumaan tuleville sukupol-ville. Parhaillaan ne kostautuvat kolmannen maailman asukkaille.

"Osatyökyvyttömyyden sijaan tulisi puhua osatyökykyisyydestä.

46

Joillekin Kajahduksen lukijoille tenttikirjojen kautta tu-tuksi tullut Tuula Helne on argumentoinut, että yhteis-kunnan ja ekosysteemin yhteys on jäänyt tajuamatta so-siaalipolitiikan asiantuntijoilta. Sosiaaliturvan samasta-minen trampoliiniksi, joka palauttaa yksilön osalliseksi yhteiskuntaan, on oikein kiva ajatus. Trampoliini-ajat-telussa on kuitenkin enemmän tai vähemmän kyse sii-tä, että yksilön kuluttajuutta tuetaan. Kulutus taas on ai-na joko enemmän tai vähemmän epäekologista. Sosiaa-lipolitiikka tieteenalana on tällä hetkellä yksityistämis-vimman nurkkaan ajama, ja siksi sen toimintakapasi-teetti näyttäisi keskittyvän lähinnä vanhan hyvinvointi-valtion eloonjäämistaisteluun.

Makrotason ekoilunihkeily siis polkee jalkoihinsa mik-rotasolla orastavan ekomyönteisyyden. Sanotaan, että puroista syntyy joki. Ilmastoajattelu on kuitenkin anta-nut odottaa itseään jo liian kauan. Ei ole aikaa odottaa, että ekologinen elämäntapa hiljalleen popularisoituu. Taannoinen Helsingin kaupunkinvaltuuston kasvisruo-kapäiväkeskustelu oli masentava esimerkki vihreän ajat-telun marginaalisuudesta. Siksi tarvitaan poliittista tah-toa ja radikaaleja toimenpiteitä. Tässä sosiaalipolitiikal-la olisi tilaisuus toimia suunnannäyttäjänä.

Kirjoittaessani käsillä olevaa juttua saan sähköpostiini kutsun Sosiaalipoliittisen yhdistyksen 1.12 järjestämään iltapäiväseminaariin, jossa aiheena on ympäristö ja so-siaalipolitiikka. Paula Saikkosen lähettämässä viestis-sä todetaan:

’’ 1970-luvun lopulta alkaen on yhteiskuntatieteissä puhut-tu ekologisen paradigman mukaan tuomisen tärkeydes-tä. Pyrkimys näkyy myös sosiaalipolitiikan tutkimuksessa ympäristöteeman vahvistumisena. ’’

Kaipa niitä huonompiakin pääaineita voisi olla.

"Sosiaalipolitiikan toimintakapasiteetti näyttäisi keskittyvän lähinnä vanhan hyvinvointivaltion eloonjäämistaisteluun.

47

48

OP

INT

OU

UD

IST

US

KA

HV

IT 6

.11

Sosiaalipolitiikan opintouudistus astui voimaan tänä syksynä. Opintouudistuskahveilla uudistuksesta olivat kertomassa J.P. Roos, Ullamaija Seppälä sekä Annika Teppo. Tapah-tuma oli houkutellut paikalle kourallisen stigmalaisia.

Oppiaineen nimi siis vaihtui sosiaalipolitiikasta yhteiskuntapolitiikkaan. Nimenvaihdok-sen taustalla on loogisuus: yhteiskuntapolitiikka kertoo oppiaineen sisällöstä enemmän kuin sosiaalipolitiikka. Nyt sosiaalipolitiikka asettuu kaupunkitutkimuksen, ympäristö-politiikan ja vanhenemisen tutkimuksen rinnalle.

Sisällöllisesti opintojen painopistettä on pyritty siirtämään sosiologiasta kohti sosiaali-politiikkaa. Tavoitteena on ollut lisätä kontaktiopetusta ja vähentää kirjatenttejä. Sosi-aalitieteiden laitoksen yhteisillä kursseilla (esimerkiksi kvali ja kvanti) on haettu syner-giaetuja. Myös vapaavalinnaisuutta on lisätty. Tarkoituksena on muun muassa helpottaa ulkomailta vaihdosta ja työharjoittelusta palaavien opiskelijoiden asemaa hyväksiluku-jen suhteen.

Perusopinnoissa kaikki kurssit ovat tästä eteenpäin viiden opintopisteen laajuisia. Ai-neopintoja on pyritty keventämään ja siksipä raskaaksi koetut 'Yhteiskuntatutkimuk-sen ajattelusuuntaukset' sekä 'Elämänpoliitikan' kurssit jätettiin pois. 'Sosiaalitutkimuk-sen menetelmät'- kokonaisuus jaettiin kahtia erillisiin kvali- ja kvantikursseihin. Prose-minaaria ei enää ole. Maisteriopintoihin on uudistuksen myötä tullut lisää valinnaisuutta.

Yleisopinnoissa julkisoikeuden peruskurssi tuli pakolliseksi, 'Yhteiskuntatieteet ja argumentaatio'-kurssi hyllytettiin. Yleisopintojen osalta siirtymäaikaa on periaatteessa kesään asti, mutta viesti oli, että tarpeen vaatiessa siirtymäajassa joustettaneen opiskeli-jan hyväksi. Portfolio on korvattu kaksiosaisella, opintojen alussa ja ennen maisteriopin-toja tehtävällä HOPSilla. Kurssien vastaavuustaulukot löytyvät laitoksen sivuilta.

Opintouudistus on jo herättänyt ja tulee jatkossakin herättämään kysymyksiä. Henkilö-kunnan viesti oli, että epäselvissä tilanteissa kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä laitokselle. Palautetta opintouudistuksesta ja kursseista otetaan mieluusti vastaan.

Ps. Yhteiskuntapolitiikan pääsykoekirja vaihtuu. Uusi pääsykoekirja on Richard Wilkin-sonin ja Kate Pickettin ”Tasa-arvo ja hyvinvointi”.

Stigman tiedottaja Mikko Kuivalainen näyttää hyväl-tä reiskat silmillä ja reppu selässä. Kajahduksessa hän pohtii niin sosiaalipolitiikan opintouudistusta kuin teks-ti-TV:n 30 vuotiaisjuhlia. Lisäksi tämän lehden ilmesty-misen aikaan hän joko on tai ei ole Stigma ry:n puheen-johtaja vuodelle 2012.

TEKSTIT Mikko Kuivalainen

49

TE

KS

TI-T

V: M

AT

KA

LL

A J

O

KO

LM

EK

YM

ME

NT

Ä V

UO

TT

A

Ajat muuttuvat, mutta yksi pysyy. Lokakuun 7. päivä vuonna 1981 aloittanut teksti-TV täytti tänä syksynä kolmekymmentä vuotta. Alkujaan teksti-TV lan-seerattiin kuulovammaisten tarpeisiin. Aikansa huipputeknologiaa edustanut media kohtaa edelleen miljoona päivittäistä käyttäjää. Huippuaikoina teksti-TV:tä seurasi liki kaksi miljoonaa suomalaista.

Teksti-TV on ulkoasultaan ruma ja muutenkin alkeellisen oloinen media: mus-talla taustalla valkoista tekstiä. Välillä alasivujen selaus ei toimi, välillä valit-semalleen sivulle ei pääse ollenkaan. Silti teksti-TV on arvostettu kumppani. Suurin käyttäjäryhmä ovat keski-ikäiset miehet. Aikana ennen nettiä teksti-TV: n merkitys oli suurempi kuin nykyään.

Teksti-TV on lähellä myös stigmalaisten sydämiä. Nimimerkki Risto kertoo ol-leensa aktiivinen käyttäjä yhdeksänkymmentäluvulta lähtien. Erityisen lähei-seksi ovat tulleet sivut 235 ja 236, joilta löytyvät NHL-kierroksen tulokset se-kä tilastot. Myös sivun 497 totokertoimet ovat tulleet vuosien varrella tutuiksi. Riston ohella myös nimimerkki Vennu vannoo sivun 235 nimiin, mutta toteaa että teksti-TV:n käyttö on viimeaikoina jäänyt kiireiden takia vähemmälle.

50

TEKSTI JA KUVAT Anna Nádasi

”Ei tätä kestä selvin päin” – kohtaamisia

Asunnottomien yössä

Stydi ry osallistui toista kertaa Asunnottomien yöhön YK:n Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä. Tänä vuonna päätapahtuma

järjestettiin 17.10.–18.10. Hakaniemen torilla sekä ensimmäistä kertaa myös Tokoinrannassa, missä ihmisiä haastettiin leiriytymään

telttakylään. Hakaniemen torilla stydiläiset keräsivät palautetta tuleville sosiaalityön-

tekijöille ja ajatuksia siitä, millainen on hyvä sosiaalityöntekijä. Artikkelin sitaatit ja otsikko ovat otteita palautekirjeistä sekä suullisesti

kuultuja lausahduksia.

51

”Hoitakaa niitä v*tun luukkuja”

Asunnottomuudessa traagisinta on, että se merkitsee yhden täysipainoisen ja inhimillisen elämän perustavimman asi-an puutetta. Absoluuttinen asunnottomuus on erityisen riipaisevaa Suomessa, missä sääolot ovat armottomat ja hy-vinvoinnin taso näennäisesti korkea. Toisaalta hyvin erilaisissa elämäntilanteissa elävät saattavat majailla asunnotto-mina esimerkiksi tuttavien ja perheenjäsenten nurkissa, mutta tämän tyyppinenkin asunnottomuus on kuluttavaa ja syö omanarvontuntoa. Asunnottomien yön tapahtuma pyrkii herättämään keskustelua ja huomiota ilmiön ympärille.

Asunnottomuuden ratkaisemisesta tekee vaikeaa se, että erityisesti absoluuttinen asunnottomuus koskettaa vain harvoja. Monet, joita asia ei kos-keta, näkevät asunnottomuuden itse aiheutettu-na tai osana itse valittua marginaalista elämän-tapaa. Televisiokamerat löysivät Tokoinrantaan, missä toimin järjestyksenvalvojana Asunnotto-mien yönä. Iltauutisiin päätyi esittämään mie-lipiteitään, rauhoitteluyrityksistäni huolimatta, myös melko päihtynyt osallistuja. Pohdin, mil-laisia ajatuksia ja asenteita tämä mahtaa herät-tää katsojissa, jotka eivät muutenkaan suhtaudu myötämielisesti syrjäytyneiden ja huono-osais-ten elämäntilanteiden kohentamiseen.

Asunnottomiin kielteisesti suhtautuvien ihmisten soisin viettävän yhden illan Asunnottomien yös-sä. Heti saavuttuani Tokoinrantaan koin tapah-tumaa järjestävien ja siihen osallistuvien kesken aidon yhteisöllisyyden ja välittämisen ilmapiirin. Paikalla oli esimerkiksi Vailla vakinaista asuntoa

-järjestön vapaaehtoisia, joista osalla on itsellään kokemuksia asunnottomuudesta. Emme olisi iki-nä saaneet isoa telttaa pystyyn, ellei usea paikalle saapunut olisi tarjonnut apuaan ja neuvoja koke-muksen syvällä rintaäänellä. Selvin päin paikal-la oli vain harva, mutta tunnelma oli tästä huoli-matta rauhallinen.

”Ulosottomiehen viemiä rahoja ei voi syödä”

Ystävällismielinen ääni vaihtui kellossa pian, kun ihmiset saivat kuulla, keitä me olemme. Moni sosiaalityön opiskeli-ja ja sosiaalityöntekijä osaa onneksi maadoittaa saamansa haukut ja kiroukset. Osittain palaute oli myös kunnioittavaa. Uusi sosiaalityöntekijöiden sukupolvi nähdään toivona ja positiivisena muutoksena. Hyvä sosiaalityöntekijä ”ottaa ih-misen huomioon. Ei se aina valehtele!”.

Keräämämme palautteen mukaan ihannesosiaalityöntekijä on lisäksi muun muassa aurinkoinen, kuunteleva, positiivi-nen, ymmärtävä, yksilön huomioiva sekä rehellinen. Kuuntelemisen taito nousi useammasta palautteesta. Eräs kehot-ti myös ottamaan mallia diakoneista. Diakonien asema on kovin erilainen kuin sosiaalityöntekijöiden, erityisesti kun-nan leivissä työskentelevien, mutta täytynee kuitenkin pohtia, mitä tämä neuvo mahtaa tarkoittaa. Kenties aidompaa kohtaamista tai tarveharkintaa?

52

”Tosi kivasti menee. AA:ssa käyn keskiviikkoisin.”

Sen lisäksi, miten merkittävästi esimerkiksi sosiaalityön opiskelijoiden näkemykset saattavat poiketa valtaväestön asunnottomuutta koskevista näkemyksistä voidaan myös kysyä, mitä Asunnottomien yön kaltaiset tapahtumat lop-pujen lopuksi muuttavat. Tämän kaltaiset tapahtumat saattavat herättää myös negatiivista vastakaikua. Muuttuisiko mikään kuitenkaan, jos kaikki seisoisivat tumput suorana?

Sosiaalityön ammatillisuuteen kuuluu merkittävässä määrin yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Siinä missä omassa päivätyössä voi vaikuttaa ihmisten arkeen ja pienistä puroista kasvaa suuria jokia, myös laajemman mittakaavan vai-kuttamisella on merkityksensä. Kiireen ja muutosten paineessa sosiaalityöhön kuuluva asiakkaiden asianajo kuiten-kin kärsii.

Lopuksi täytyy sanoa, että asunnottomien tilanteen lohduttomuudesta huolimatta on myös useita onnellisesti tari-noita. Sosiaalityöllä on vaihteleva rooli näissä tarinoissa, mutta ihmisen matkalla kohti omaa asuntoa ja täysipainoista elämää sosiaalityö toimii erityisesti mahdollistajana. Kun ihminen on pudonnut tyhjän päälle ja lähtee rakentamaan uutta, osoittautuvat pienet, itsestään selvät asiat merkityksellisiksi. Kuten eräs palautteen antaja totesi, vuosien asun-nottomuuskierteen jälkeen asiakasta täytyy neuvoa arkisissa asioissa, kuten maksuliikenteen käytössä. Näissä pienissä askelissa tukemisessa sekä kaiken menettäneen ihmisen kohtaamisessa on saumaa sosiaalityölle.

Kirjoittaja palaa matkalta onnellisena omaan kotiinsa.Asunnottomien yö -kansalaisliikkeen sivut http://asunnottomienyo.fi/Vailla vakinaista asuntoa ry:n sivut http://www.vvary.fi/

53

Kansalaisilla on nykyään vapaus päättää itse käytän-nössä kaikista omista asioistaan. Miksei yhteisistä asi-oista kuitenkaan saa itse päättää? Järjestelmä, jossa vali-taan joku muu päättämään asioista yksilön puolesta on jokseenkin kyseenalainen.

Tilannehan on hieman sama, jos en voisi itse ostaa kaupasta omenaa vaan minun tu-lisi valita itselle-ni omenan osta-ja. Omenanosta-jan mielestä mi-nulla ei olisi ky-kyä valita paras-ta omenaa. Hän vakuuttelisi mi-nulle, kuinka hän voi hoitaa ome-nan oston paljon paremmin. Mi-nulla ei kuulem-ma riittäisi siihen älyä eikä aikaa. Omenanostaja-vaaleissa valitsi-sin ostajan, joka lupaa ostaa minulle parhaat punaiset omenat. Punaiset, koska Punaiset Omenanostajat puolue on vakuuttanut minulle, että ne ovat maukkaimpia.

Kun oma omenanostajani sitten lähtisi ostoretkel-le, hän kohtaisi matkalla monenlaisia houkutuksia. Jo-ku lupaisi hänelle rahaa, jos hän ostaisi minulle sitten-kin sinisiä omenoita. Joku taas vakuuttelisi hänelle, et-tä tulevaisuuden kannalta järkevintä olisi ostaa vih-reitä omenoita. Ja jos nyt ostat vihreitä omenoita ensi kerralla, hän voisi ostaa punaisia. Minun valitsemani omenanostaja olisi kuitenkin poikkeuksellisen rehti ja marssisi suoraan punaisten omenoiden luo.

Ikäväkseen hän kuitenkin huomaisi, että punaiset omenat ovat mätiä. Hän tietenkin vaatisi selitystä, kos-ka aina ennen punaiset omenat olivat olleet herkullisia. Omenakojun pitäjä, herra Markkina, selittäisi hänel-le, että punaisten omenien kasvatuksesta on jouduttu säästämään. Keltaiset ovat kuulemma kustannustehok-kaampia. Omenan ostajani joutuisi harmikseen hankki-maan minulle keltaisia omenia. Mutta kuinka ollakaan

keltaisia omenoita ei myydä kuin puolikkaina.Nyt omenanostajani alkaa jo hermostua. Hän ti-

vaa herra Markkinalta, että mitäs se tälläinen peli oi-kein on? Herra Markkina selittää, että kaikki keltaiset omenat ovat tuontitavaraa. Kun kaikki omenat tehdään muualla, valtio ei saa kuulemma riittävästi verotuloja. Aikaisempina vuosina ongelma on ratkaistu ottamalla lainaa, mutta markkinatilanteen vuoksi se ei enää on-

nistu. Siksi tänä vuonna, ja eh-kä tulevinakin, kansalaiset jou-tuvat tyytymään puolikkaisiin.

Omenanos-tajani on mur-heissaan. Hän ei ymmärrä, mik-sei ennen niin maukkaita ko-timaisia punai-sia omenoita enää kasvateta kunnolla. Her-ra Markkina se-littää hänelle, että globaalin vapaankaupan

ansioista tuotteet voidaan nykyään helposti tehdä siel-lä, missä se on kustannustehokkainta. Sijoittajat ovat kuulemma tyytyväisiä, kun he saavat enemmän rahaa eikä lakoista tai työajoistakaan tarvitse välittää. Herra Markkina lohduttaa omenanostajaani kertomalla, et-tä tulevaisuudessa meillä voi taas olla yllinkyllin punai-sia omenoita. Meidän tarvitsee vain leikata palkkoja ja sosiaalietuuksia sekä tehdä pidempiä työpäiviä pidem-pään.

Omenanostajani tuo minulle lopulta puolikkaan keltaisen omenan. Olen todella vihainen. Omenanosta-jani kuitenkin kertoo, että syy on markkinoiden ja asia on vain hyväksyttävä. Lisäksi hän lupaa minulle tule-vaisuudessa punaisia omenoita. Ehdoista hän ei mainit-se mitään. Ei ainakaan vielä.

TEKSTI Petteri Pääkkönen

Vapaa demokratia

Kirjoittaja on vapaa ajattelija Pohjois-Helsingistä ja epävirallinen valtsikalainen.

54

UUSI PALSTA PALSTA“Alkoholipulma” Mitä tämän katajaisen kansan viinapulmalle pitäisitehdä? nim. Juoppoihin kyllästynyt

Työryhmä ehdottaa heti alkuun hinnan suhteen kään-teistä alkoholiveroa: mitä korkeahintaisempi viinas, sitä edullisempi vero.

M: Voinko mä ehdottaa että laillistetaan kaikki? Rajot-taminen ei toimi kuitenkaan, niin annetaan parempia vaihtoehtoja.

T: Mitä sitten tapahtuu? Evolutiivinen käänne? Kaik-ki jotka dokaa itsensä hengiltä dokaa ja muut selviytyy. Vois toimia. Sosiaalidarwinismia… Mut juoko suoma-laiset enemmän kuin muut kansat? Suomalaisten oletet-tu juoppous tulee kaiketi jostain kieltolakia edeltävältä ajalta. Mietitään jotain raittiusliikettä, sehän liittyi työ-väenliikkeeseen saakka: raitis työläinen on vahva luok-kataistelija.

S: Tarkottaisko se sitten, että nykyään ei ole työväenlii-kettä? Toisaalta nykyään työläinenkin saa olla kännis-sä. Ei ole vapaan aateliston etuoikeus se. Yleensähän aa-tellaan, että voidaan rajoittaa tarjontaa, ja sitä kautta il-meisen tutkitusti alkoholinkäyttöä ja sen haittoja. Että esim. siirrettäis peruskalja vaan Alkoihin.

T: Mitäköhän tapahtuisi jos nyt tulisi kieltolaki, duu-naria hatuttais... Liike on olemassa, mutta epäkohdat ei ole enää niin räikeitä ja työläiset ovat revisionistisia. Kommunismi on ihmisten mielissä so yesterday... Ei niitä tuloja (alkoholiverotuloja + Alkon monopolista) tule niin paljoa että ne kattaisivat haittoja.

S: Joo ei niitä niin paljoa tuu, missään nimessä, että kat-tais haittoja. Mutta Alkosta tulee kuitenkin valtiolle tu-loja, verrattuna siihen että kaikki olis yksityistä. Kyllä siitä jotain tulee.

I: Jos olis enemmän ei-kaupallista tilaa, niin joiskohan ihmiset vähemmän? Sellasta, et olis joku paikka mis vois vaan hengailla ilman että tarvii mennä baariin.

T: Mietitään et miks kauppakeskuksii on Suomessa… Marraskuu! Et se on ainoo paikka...I: Mä ihan järkytyin kun näin sen kauppakeskuksen mi-kä on noussu tohon rautatietunneliin. Siinhän on ollu ihan sika kauan remppaa mut sit se vaan ilmesty siihen sillee yht’äkkiä.

S: Joo. Toisaalta baareissahan pystytään just valvomaan sitä, ettei ihmiset oo ihan kaatokännissä. Tosin harvem-min tää toteutuu, mitä oon seuraillut.

T: Kaikesta juodusta alkoholista aika pieni osa juodaan baareissa. Ravintoloille vois antaa verohelpotuksia al-koholiverosta. Nythän lokakuun alusta tuli alkoholive-ron korotus.

S: Paljon niitä laskettiin silloin kun niitä laskettiin?

T: Emmätiiä, niitä on nyt nostettu vaikka kuin monta kertaa.

S: Siinä oli jossain vaiheessa et niitä laskettiin, sitten to-dettiin et ”yhyy ihmiset kuluttaa enemmän nostetaan taas”. Ehkä veron nostaminen on fiksumpi keino kuin esim. sen rajoittaminen et nykyvahvuista olutta sais vaan Alkosta. Mikä niinku pilaa meidän alkoholikult-tuuria tosi paljon.

Herra M keskeyttää keskustelun ja ehdottaa ratkaisuk-si kybroideja:

M: Mä ehdotan, että pohditaan kyborgien ja androidi-en (lyhennän tässä kybroidit) luonnetta kognitiivisina agentteina tulevaisuuden yhteiskunnassa. Ottaen huo-mioon mahdollisuuden, että kybroidit voivat saavuttaa tietoisuuden ja siten integroitua yhteiskuntaan kansa-laisina, on lainsäädännön sekä yhteiskuntapoliittisten instituutioiden oltava valmiita ottamaan vastaan uudet urheat kyberkansalaisemme. Talouskasvun kannalta on hyvä, että synnytämme lisää kuluttajia ja veronmaksajia. Kybroideihin tulee soveltaa normaaleja verokäytäntöjä ja on mahdollisesti otettava harkintaan positiivisen syr-jinnän hyödyntämistä työmarkkinoilla. Ratkaisuni

Tällä palstalla vastataan lukijoiden mieltä kalvaviin yhteiskuntapoliittisiin kysymyksiin. Asiantuntijoina toimivat tällä kertaa ovat TS, IA, SR ja MK. He käyttävät korkean asemansa vuoksi nimimerkkiä. Jos Sinä etsit vastauksia elämäsi ja yhteiskun-tasi kysymyksiin, lähetä kysymyksesi osoitteeseen palstakajahdus@gmail.com.

55

talouskasvun ongelmiin on siten valtion kansalaisten määrän lisääminen kybroideina. Toisin kuin me kuo-levaiset ihmiset, ali-kansalaiset, kybroidit eivät välttä-mättä tarvitse fyysisiä hyödykkeitä, vaan niille riittänee virtuaaliset huvit, jotka eivät kuluta resursseja. Täten saamme kansalaisiksemme ekologisia, mutta kuluttavia, pitkäikäisiä ja älykkäitä veronmaksajia!

T: Juovatko nämä, errr... kyseiset kybroidit?

M: Kybroidit vetää virtuaalihuumeita. Tai en tiiä. Mut kybroidien juomattomuus ei ratkaise ihmisten juomista.T: Jos kybroidit laittais kontrolloimaan ihmisten juo-mista? Big brotherit. Kun kyseessä on ikuisesti voivotel-tu suomalaisten tapa niin siihen pitää olla totalitaristi-nen ratkaisu. Totalitaristisuushan ilmenis tietysti muu-tenkin, mut myös alkoholipolitiikassa.

M: Mut mitä jos ne on demokraattisia kybroideja? Peräti demareita! Tää on nyt hankala pointti.

S: Jos ne ois ohjelmoitu niinku hyviksi ystäviksi. “Kave-ri ei anna kaverin ajaa kännissä” ja niin edelleen.

T: Ensinhän pitää luoda kyborgeja ja kybroideja ja kat-too miten ne käyttäytyy. Jos ne on älykkäitä koneita, niin ihminenhän jää jalkojen alle. Kaikki on silti vaan teoriaa. Ne voi olla kivoja tai pahoja.

...keskustelu jatkuu ehkä seuraavassa numerossa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kajahdus vastaanottaa HYY:n järjestölehtitukea.

56

Kuljen haudoillannekoputtelen maataoletteko sielläVirtanenPeltonenPesonen

tiedän kyllä, että teilläkin olikylmiä iltapäiviäpieniä hetkiä, jolloin pelkäsitte kuolemaa

ja kuljitte, askelissannepakenemisen riemu.

Petra Malin

57

Uusi sarjaArvaa ketkä?

Henkilöllisyydet paljastuvat ensi numerossa.

Viime numeron Arvaa kuka-palstan oikea vastaus oli Pekka Pennanen. Voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti.

58

KarjahdusKuvia tapahtumista:- Stigman 53. vuosijuhlaStigma Prom Night kokosi opiskelijat kukkavihoissaan, kampauksissaan ja juhlallisissa puvuissaan. Hauskaa oli ja laulu raikasi ehkä eniten koskaan. Jatkoilla viihdytti Stigman oma aivan mieletön bändi. Hatunnosto vuosijuhli-en tekijätiimille.

- Stydin 2. vuosijuhlaNuori ja virkeä Stydi juhlisti toista vuosijuhlaansa merelli-sissä tunnelmissa M/SMarialla. Iltaan kuului mukaansatempaavaa ohjelmaa ja mahtavien sty-diläisten seuraa. Tunnelma oli kuuma...

59

KAJAHDUS 1/2011http://issuu.com/kajahdus

Valo on vaaleanharmaataja ulos näkee vieläistun ikkunallaenkä halua mitään

olen aina kiireessä poishypin sivujen ylienkä nytkään jää tähän pitkäksi aikaa

mutta antakaa minun muistaaettä olin kerran tässäjotta vuosistani jäisi käteenmuutama lausemuutama päivä.

Petra Malin

KAJAHDUS 4/2011http://issuu.com/kajahdus