Kertojan

epäluotettavuus

Sisäistekijän kritiikki

20.9.2016

Sari Salin

Tom Kindt ja Hans-Harald Müller: The Implied Author (2006):

- teos kritisoi Boothin sisäistekijän käsitettä

- se on hämärä, koska se on

1) kompromissiin perustuva: Booth ei voinut sivuuttaa uuskritiikin oppeja tekstin autonomiasta, vaikka oli kiinnostunut tekijän intentiosta

2) kaksijakoinen: viittaa yhtä aikaa sekä abstraktiin konstruktioon (jonka lukija luo) että kirjailijaan

Kaksijakoisuus: sisäistekijä on Boothin määritelmässä yhtä aikaa sekä

- tekstuaalinen, suoraan tekstistä pääteltävä tekstin kokonaisuus tai tekstin kokonaismerkitys että

- epämääräinen, vaikeasti käsitettävä ihmisenkaltainen abstraktio

Booth ei koskaan selventänyt tätä kaksijakoisuutta

Kindt ja Müller: edelleen käsitteen tekee hämäräksi se, että

- vaikka Booth korosti, että sisäistekijä on erotettava tekijästä, hän ei koskaan selventänyt sisäistekijän ja tekijän suhdetta tai sitä, miten ne erotetaan toisistaan?

- Booth huojui kahden vaiheilla: toisaalta sisäistekijä oli kirjailijan luoma kuva itsestään, toisaalta lukijan luoma kuva tekstin kirjoittajasta

- Booth ei koskaan määritellyt, miten lukija rekonstruoi sisäistekijän tekstissä, miten lukija havaitsee epäluotettavuuden ja miten hahmottaa sisäistekijän ”normit ja arvot”

Kindt & Müller: Booth erotti kaksi intentiota:

• Mahdollisen intention, jonka voi päätellä

kirjailijan kirjeistä, päiväkirjoista yms.

• Todellisen intention, jonka lukija voi päätellä

tekstin pohjalta

Huom. Booth antoi tärkeämmän merkityksen

lukijan päättelylle kuin biografiselle aineistolle

The Rhetoric of Fiction vs narratologia

• Sisäistekijän käsite on herättänyt paljon kiihkeitä

kannanottoja puolesta ja vastaan

• Klassisen narratologian edustajat Gérard

Genette ja Mieke Bal torjuvat sisäistekijän

• Genette: sisäistekijän käsite ei kuulu

narratologian piiriin vaan yleisemmin poetiikkaan

(Narrative Structure Revisited, 1988: 37)

• Narratologia ei usko ”äänettömään ääneen”

• Huojuntaa Rimmon-Kenanin Kertomuksen

poetiikassa: kieltää ensin (s. 112-113)

sisäistekijän tarpeellisuuden, mutta ironisen

romaanin yhteydessä turvautuu siihen (s. 128) ja

esittää myös pätevän määritelmän:

”[- -] sisäistekijä on syytä hahmottaa

konstruktioksi, jonka lukija päättelee ja kokoaa

kaikista tekstin aineksista” (s. 111).

- Rimmon-Kenanin määritelmä kieltäytyy

vetoamasta tekijän intentioon ja korostaa lukijan

tulkitsevaa panosta

• Seymour Chatman on puolustanut sisäistekijää ja

luonut kaunokirjallisen kerronnan

kommunikaatiota kuvaavan mallin, joka

tunnetaan nimellä ”Boothin-Chatmanin malli”

(Story and Discourse, 1978):

RA> [ I author> (Narrator)>(Narratee)> I reader ] > RR

(RA= real author, I= Implied, RR= real reader)

• Wolfgang Iser loi sisäislukijan (käsitteen (The

Implied Reader, 1974)

• Eniten sisäistekijän käsitettä on (n. vuosina

1997–2000) kritisoinut Ansgar Nünning:

sisäistekijä on hämärä, sekava, vaikeaselkoinen

käsite, ”antropomorfinen aave”

• Määritellyt epäluotettavan kertojan

turvautumatta sisäistekijän käsitteeseen

>

Nünning: epäluotettavan kertojan

määritelmä

”Unreliable narrators are thus those whose

perspective is in contradiction to the value and

norm system of the whole text as well as to that

of the reader" (Nünning 1997: 107.)

Epäluotettavia ovat ne kertojat, joiden

perspektiivi on ristiriidassa koko tekstin sekä

lukijan arvojen ja normien kanssa.

• Nünning: kognitiivinen lähestymistapa

• opastaa lukijaa epäl. kertojan havaitsemisessa ja tulkitsemisessa

> Epäluotettavuuden tekstuaaliset ja kontekstuaaliset signaalit

Tekstuaaliset signaalit kertovat ristiriidasta kertojan ja muun teoksen antaman informaation välillä (teoksen normit)

Kontekstuaaliset signaalit kertovat ristiriidasta lukijan ja kertojan arvojen ja normien välillä (moraali, tieto maailmasta)

Nünning: Ristiriita epäluotettavuuden

signaalina

Toisin sanoin: jotta kertojan voisi tulkita epäluotettavaksi, vaaditaan jokin ristiriita

– tekstuaalisella tasolla: tekstuaalinen signaali tai

– kontekstuaalisella (tekstin ulkoinen konteksti) tasolla, lukijan ja kertojan arvojen ja normien välillä: kontekstuaalinen signaali (käsitellään tarkemmin 27.9.)

• Nünning korostaa lukijan panosta: ristiriita saa lukijan epäilemään kertojan näkemystä

• Esimerkkejä tekstuaalisista signaaleista >

Tekstuaalisia signaaleja

• Ristiriita kertojan raportoinnin ja henkilön repliikin antaman informaation välillä – Esim. Pitkän päivän ilta: Stevens ei kuvaa tunteitaan

lainkaan, mutta toinen henkilö huomauttaa, että Stevens itkee

• Ristiriita kahden eri kertojan antaman infon välillä – Esim. Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän,

Kontio: Uumen

• Kertojan tekstin sisältämät epäloogisuudet ja lipsahdukset – Esim. Korpelan väite-negaatio: >

Korpela: väite-negaatio kertojan

epäluotettavuuden signaalina

Tohtori Finckelman, 1952

Ja niin minä alan, kirjoitan elämäni tarinan, teen

sen varoitukseksi muille kuten rehellinen mies

tekee. Tulen kertomaan kaiken kaunistelematta,

tarkalleen niin kuin todellisuudessa tapahtunut

on, kerronpa jos itseni tunnen monet seikat

todellisuutta tarkemminkin vain osoittaakseni,

miten rehellinen olen. (S. 6.)

Jorma Korpela: Tohtori Finckelman

Moni on kakku päältä kaunis... Noin ajattelin hänet

nähdessäni ensi kertaa. Erehdys! Hän oli kaunis

sisältäkin, kuten tulin myöhemmin huomaamaan.

Ja sitäpaitsi: ei hän päältäpäin kaunis ollutkaan,

jos nyt ei rumakaan, ei, sitä hänestä ei voinut sanoa

missään tapauksessa kukaan muu kuin kilpaileva

kanssasisar. "Eihän tuo nyt ole paljon minkään

näköinen", olisi näet joku sellainen hänestä hyvinkin

voinut sanoa. Mutta se olisi ollut mielekästä,

tuollainen puhe, perin naisten tapaista kyllä. Sillä

vilpitön käsitykseni on vieläkin, että hän oli

ennemminkin kaunis kuin ruma. (S. 113–114.)

Epäl. kertoja: luokitteluja

Perusjaottelu: faktuaalinen ja moraalinen

epäluotettavuus (Cohn)

- vrt. Nünning: epistemologinen ja moraalinen

- faktuaalisesti epäl. kertoja voi olla tietämätön

tai sitten vääristellä tahallaan (valehdella)

- ongelma: moraalinen vajavuus johtaa

faktuaaliseen epäluotettavuuteen

Kuusi epäluotettavan kerronnan tyyppiä

Phelan, James 2005: Living to Tell

about It. A Rhetoric and Ethics of

Character Narration. Ithaca and

London: Cornell University Press.

Kolme akselia, kaksi tapaa (3x2=6)

Phelanin mukaan kertojan epäluotettavuutta esiintyy kolmella akselilla:

1. Eettisellä (axis of values/ethics; regard)

2. Faktuaalisella (axis of facts/events; report)

3. Havaintoa ja tietoa koskevalla akselilla (axis of knowledge/perception; read)

Epäluotettava kertoja voi toimia kuhunkin akseliin nähden kahdella tavalla, eli kertoja voi arvostaa (regard), raportoida (report) tai havaita (read) asioita: >

1. Puutteellisesti (under-) tai

2. Väärin tai ei lainkaan (miss-)

Kertoja voi siis

1. Arvostaa puutteellisesti (underregard)

2. Raportoida puutteellisesti (underreport)

3. Havainnoida puutteellisesti (underread)

4. Olla arvostamatta (missregard)

5. Olla raportoimatta (missreport)

6. Olla havainnoimatta (missread)

Phelanin typologian hyödyt?

• Ei luokittele kertojia, vaan erilaisia kerronnan

tapoja, jotka voivat vaihdella saman kertojan

kerronnassa

• Sopii erityisesti psykologisesti monimutkaisen,

jakautuneen ja ristiriitaisen kertojan tuottaman

kerronnan kuvaamiseen

• Antaa tilaa henkilön muutokselle ja kehitykselle

kerronnan aikana; esim. Stevensin ja Humbertin

asenteet vaihtelevat koko ajan ja muuttuvat

loppua kohti

Martens, Gunther 2008: Entä yliraportointi?

(overreporting)

• Bret Easton Ellisin Amerikan psykossa

minäkertoja Bateman luettelee loputtomasti

omistamiaan luksusesineitä > epäluotettavuus

(Martensin artikkeli teoksessa Narrative

Unreliability in Twentieth-Century First- Person

Novel)

Epäluotettavuuden tematisoituminen

• Kun kertoja on tietoinen omasta

epäluotettavuudestaan ja kommentoi sitä,

voidaan puhua tiedostetusta tai tematisoidusta

epäluotettavuudesta

• Esim. Sissiluutnantti: ”hermojen menettäminen”

eli mielenterveyden järkkyminen

• Holapan tunnustaja-minäkertoja nimeltään

”Pentti Holappa” tunnustaa heti alussa

valehtelevansa:

Pentti Holappa: Ystävän muotokuva (1998)

Kirjoittaessani aion tehdä sekä tunnustuksia että valehdella. En tarkoita, että tunnustukset olisivat vilpittömiä. Monta kertaa kätken niihin pahimmat valheet, mutta valheissa piilee aina jokin totuus, jos ei muuta niin totuuden peilikuva, tai kääntöpuoli, tai vastakohta. (S. 6.)

Myös niin sanottujen elämäkertojen kirjoittajat valehtelevat, ja he tietävät sen, vaikka vannoisivat käsi Raamatulla, että he kertovat totuuden, mitään lisäämättä ja mitään unohtamatta. Samanlaisia ovat omien muistelmiensa sepittäjät. Valehtelijoita! (S. 7.)