OHJEITA VALTIO-OPIN

PRO GRADU –TUTKIELMAN

TEKIJÖILLE

Turun yliopiston valtio-opin laitoksen opaskirjasen pohjalta Tampereen yliopiston tutkintojärjestelmään muokannut

Heikki Paloheimo

Versio 27.9.2005

BOXING BOOKS Tampere ja Turku 2005

Sisällys 1. Pro gradu -tutkielma syventävien opintojen osana 1 2. Tutkielman laatimisen vaiheet 4 3. Aiheen valinta ja aihepiiriin perehtyminen 6 3.1. Aiheen valinnan kriteerejä 6 3.2. Aihepiirin hahmottaminen 9 4. Tutkielman suunnittelu 11 4.1. Tutkimustehtävän täsmentäminen 11 4.2. Tutkimussuunnitelma 15 4.3. Tutkielman ohjaus 17 5. Tutkimuksen suoritus 19 5.1. Aineistoista ja niiden käsittelystä 19 5.2. Yliopiston ja oppiaineen tekniset palvelut 23 6. Kirjallisen esityksen laatiminen 24 6.1. Kirjoitustapa ja –tyyli 24 6.2. Jäsentely ja otsikointi 25 6.3. Taulukot ja kuviot 26 6.4. Viittaaminen lähteisiin 27 7. Tarkastaminen ja arvostelu 30 7.1. Tutkielman jättäminen tarkastettavaksi 30 Kypsyysnäyte 30 Sivuaineen tutkielma 31 7.2. Tutkielman arvostelu ja muutoksenhaku 31 8. Oppaita tutkielman tekijöille 33 8.1. Yleisoppaita 33 8.2. Tutkimusmenetelmiä käsitteleviä oppaita 34

1

1. PRO GRADU -TUTKIELMA SYVENTÄVIEN OPINTOJEN OSANA Valtio-opin pääaineopiskelu huipentuu maisterintutkinnon syven-täviin opintoihin, joiden tavoitteena on perehdyttää opiskelija län-simaiden valtiollisen ajattelun perinteeseen, kehittää heidän teo-reettisia ja metodisia valmiuksiaan sekä harjaannuttaa itsenäiseen tutkimustyöhön ja tieteelliseen esitystapaan. Syventävät opinnot ovat perusopintojen ja aineopintojen synteesiä. Tavallisesti viimei-seksi suoritukseksi jäävänä voimanponnistuksenaan opiskelijan on osoitettava kykynsä aikaisemmin hankittujen yleis- ja erityisteo-reettisen tietämyksen, sisällöllisen perehtymyksen ja metodisen taitamisen yhdistämiseen laatimalla sovitusta aiheesta laajahko tie-teellinen tutkielma.

Syventävissä opinnoissa opiskelijalta vaaditaan eniten, ja hän joutuu enemmän kuin aikaisemmin osoittamaan omatoimisuutta ja suunnittelemaan itse opiskeluun liittyvät työnsä. Tämä itsenäisen työskentelyn vaihe merkitsee monille tieteenalan todellista avau-tumista ja näkyvää henkisen kasvun kautta; mutta se sisältää myös turhautumisen sekä opintojen viivästymisen ja jopa niiden keskey-tymisen riskejä, joita voidaan välttää suunnittelulla ja ohjelmoin-nilla, yhteydenpidolla oppiaineen henkilökuntaan, sosiaalisilla kontakteilla opiskelijayhteisön piirissä — ja yhteiskuntatieteilijöil-lä usein turhan matalan motivaatiotason itsetietoisella kohottami-sella. Tämän käytännöllisen oppaan tarkoituksena on tukea valtio-opin pääaineopiskelijoiden opintojen sujuvuutta niiden vaativim-massa ja kriittisimmäksi osoittautuneessa vaiheessa.

Maisterin tutkinto muodostaa kandidaatin tutkintoa seuraavan integroidun kokonaisuuden, jossa opiskelija keskittyy pääaineensa syventäviin opintoihin. On edullista pyrkiä keskittymään niihin päätoimisesti sen jälkeen kun kandidaatintutkinto on suoritettu. Tulokset ovat parhaat, mikäli opiskelija yhtenäisenä opiskelupro-sessina seuraa syventäviin opintoihin sisältyviä luentokursseja, suorittaa kirjallisia kuulusteluja, osallistuu pro gradu -seminaariin ja keskittyy sen yhteydessä oman pro gradu -tutkielmansa tekemi-seen.

Monet hankkivat opintojen loppuvaiheessa työpaikan joko ta-loudellisesta välttämättömyydestä tai hyvinkin hyödyllistä käytän-nöllistä kokemusta saadakseen. Kumpikaan peruste ei ole kiellet-

2

tävissä, mutta työssä ollenkin on opiskelumotivaatio säilytettävä ja varattava mahdollisuus osallistua maisterintutkintoon kuuluviin opintoihin ja aikaa pro gradu -tutkielman tekemiseen.

Maisterius ei ole tavoite sinänsä, mutta nyky-yhteiskunta ky-syy koulutusta ja tutkintoja. Vahva opintoihin liittyvä motivaatio varmistaa sen, että opiskelijalla on tutkinnon suoritettuaan taitoja ja valmiuksia, joille löytyy kysyntää työmarkkinoilla.

Pro gradu -tutkielman laatiminen on opiskeluprosessin tärkein ja vaativin vaihe. Se on samalla kertaa oppimisen väline, valmen-nusta pitkäjänteiseen, analyyttiseen työskentelyyn ja kypsyneisyy-den osoitus. Tutkielma korostaa suomalaisen yliopiston humanis-tisten tutkintojen perinteistä tieteellistä luonnetta ja johdattaa opis-kelijan itsenäiseen työskentelyyn. Gradun tekeminen on oppimis-prosessi jonka läpäiseminen lisää tieteellistä tietoa sekä opettaa nykyaikaisessa vaativassa työelämässä tarvittavia valmiuksia. Valmistunut tuotos osoittaa prosessin onnistuneisuuden.

Pro gradu -tutkielmassa opiskelijan tulee osoittaa perehtynei-syyttä tutkielman aihepiiriin, tarvittavien tutkimusmenetelmien hallintaa sekä valmiutta tieteelliseen esitystapaan ja kirjalliseen ilmaisuun. Tutkielman laajuus on 40 opintopistettä (20 opintoviik-koa).

Tutkielma voidaan laatia seuraavien vaihtoehtojen mukaisesti • Yhtenäinen tutkielma (monografia-tutkielma) • Samaa ongelmakokonaisuutta käsittelevien kirjoitusten ja niistä laaditun selosteen kokonaisuus (artikkelitutkielma). Tutkielmaksi voidaan hyväksyä myös aikaisemmin julkaistu tut-kimus edellyttäen, että se vastaa tutkielmalle asetettuja vaatimuk-sia. Jos tutkielma laaditaan ryhmätyönä, tulee jokaisen työhön osallistuvan opiskelijan itsenäisen osuuden olla eroteltavissa ryh-män muiden jäsenten työpanoksesta. Tutkielma arvioidaan kunkin opiskelijan osalta erikseen. Yhteistutkielma voidaan laatia myös kahden tai useamman oppiaineen alalta. Tällöin kunkin oppiaineen ja opiskelijan osalta määrätään tarkastajat erikseen. Joskus kuulee opiskelijoiden ihmettelevän, miksi heidän on näinkin laajasti opiskeltava yhteiskuntatieteiden menetelmiä ja harjoiteltava tieteentekoa, kun useimmat eivät kuitenkaan ryhdy tutkijoiksi vaan menevät ns. käytännöllisille aloille. Gradutyön te-keminen antaa kuitenkin valmiuksia myös käytännön (työ)elämää

3

varten. Mitä moninaisimmissa työelämän tehtävissä yhteiskunta-tieteiden maisterin täytyy pystyä ymmärtämään ja kriittisesti luke-maan toisten tekemiä tutkimuksia sekä itse laatimaan selvityksiä, raportteja, artikkeleita jne. Teoreettisella tiedolla ja yleisillä val-miuksilla yhteiskunnallisten ilmiöiden erittelyyn on pysyvämpi ar-vo kuin irrallisilla päivänkohtaisilla tiedoilla. Valtio-opin opin-noissa opiskelija saa teoreettisia ja käsitteellisiä valmiuksia tarkas-tella erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, ymmärtää niiden keskinäi-siä yhteyksiä ja arvioida niiden merkitystä. Pro gradu on havaittu tehokkaaksi keinoksi valmentaa opiskelija hankkimaan kyseisiä valmiuksia. Tutkielmaa laatiessaan opiskelija harjaantuu hankki-maan tietoa, joka on tarpeen jonkin ongelman ratkaisemiseksi ja joihinkin kysymyksiin vastaamiseksi, harjaantuu arvioimaan hankkimaansa tietoa, harjaantuu analysoimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kouliintuu esittämään perustellun kannanottonsa jä-sennellysti, selkeästi ja oikeakielisesti.

Opintojen tehokkuuden kannalta on eduksi, että opiskelija jo kandidaatintutkintoa suorittaessaan selvittää itselleen, millaiset valtio-opin ongelmat häntä kiinnostavat. Aivan opintojen alkuvai-heessa ei kuitenkaan kannata urauttaa ajatteluaan vain yhden tee-man ympärille.

Syventäviin opintoihin kuuluva pro gradu -seminaari on opin-tojakso, jonka yhteydessä opiskelijan oman pro gradu -tutkielman aihe täsmentyy ja gradutyö saa perusmuotonsa. Seminaarityösken-telyn alkuvaiheessa opiskelijat valitsevat pro gradu -työlleen aihe-piirin ja esittelevät seminaarissa työnsä tutkimussuunnitelman. Lukuvuoden mittaisen seminaarin aikana opiskelijat tekevät pro gradu -työhönsä liittyviä esitelmiä ja raportoivat työnsä edistymi-sestä. Monet opiskelijat syventyvät seminaarissa ja pro gradu -työssään samaan aihepiiriin, josta he ovat jo aikaisemmin tehneet kandidaatintutkielmansa. Seminaarin tavoitteena on tukea koko ajan opiskelijan pro gradu -tutkielman edistymistä. Päätoimisesti opiskellen tavoitteena voi pitää sitä, että pro gradu -tutkielma val-mistuu kaksi lukukautta kestävän seminaarityön aikana. Jos pro gradu -tutkielma ei ole valmistunut kaksi lukukautta kestävän pro gradu -seminaarin aikana, opiskelija voi niin halutessaan jatkaa pro gradu -seminaariin osallistumista siihen asti, kun hänen pro gradu -tutkielmansa valmistuu.

4

2. TUTKIELMAN LAATIMISEN VAIHEET Tutkimustyö jakaantuu aina erilaisiin osiin ja vaiheisiin. Sen kes-keisiä vaiheita ovat 1. työn vireillepano ja suunnittelu 2. aineiston kokoaminen ja käsittely sekä 3. tulosten esittäminen ja tutkimusselosteen kirjoittaminen

1. Vireillepano ja suunnittelu. Tähän työvaiheeseen, joka paljolti ratkaisee sen mitä tutkielmasta loppujen lopuksi tulee, kuuluu

• aiheen valinta • lukemalla tapahtuva perehtyminen aihepiiriin sen yleiseksi

hahmottamiseksi ja tuntemuksen lisäämiseksi • tutkimuksen tarkoituksen täsmentäminen (usein kysymysten

muodossa) • näkökulman määrääminen aiheeseen ja sen muuntaminen yh-

teiskuntatieteelliseksi ongelmaksi viitekehysten valinnalla, teo-reettisten lähtökohtien tarkentamisella ja käsitteiden määritte-lyllä

• työn sitominen tutkimusotteen valinnalla johonkin tutkimus-traditioon

• päättäminen aineiston laadusta, keräämistavasta ja käsittelytek-niikasta

• tutkimusraportin laajuuden ja alustavan rakenteen (jäsentelyn) hahmottaminen

Tutkielman ohjepituus on noin 70-90 sivua (sivukoko A 4, ri-viväli 1½ ja kirjasinkoko 12 pistettä), joskin työn laatu voi aiheut-taa poikkeamisia näistä rajoista. 2. Aineiston kokoaminen ja käsittely. Tähän työvaiheeseen liittyvät toimet määräytyvät käytettävän aineiston (haastattelu ja kysely, havainnointi, arkistolähteet, valmiit tilastot ja muut doku-mentit, suoritetut tutkimukset) ja sen analyysitekniikan (esim. ns. kvantitatiivinen tai kvalitatiivinen tutkimus) mukaan. Aineisto on joka tapauksessa alistettava kriittiseen tarkasteluun, ja metodinen tietoisuus edellyttää tieteellistä työtä ohjaavien normien ja sääntö-jen huomioon ottamista. 3. Tulosten esittäminen ja tutkimusselosteen kirjoittaminen. Tehdyt löydökset on viimein punnittava asetettujen kysymysten ja

5

ilmiöiden oletettujen yhteyksien pohjalta, tarkasteltava muodosta-vatko ne mielekkään kokonaisuuden, muotoiltava kausaalisia tai finaalisia selityksiä ja tulkintoja sekä kytkettävä tarkastellut rajatut ilmiöt jälleen laajempiin teoreettisiin ja empiirisiin kokonaisuuk-siin.

Koska valtiotieteen tutkimusotteet vaihtelevat laajalla alalla ja koska tieteellinen työskentely — myös pro gradu -tutkielman laa-timinen — on aina persoonallinen ja ainutkertainen tapahtumasar-ja, ei ole mahdollista laatia sellaista käsikirjaa, joka turvallisesti ohjaisi aloittelevaa tutkijaa läpi mainittujen vaiheiden. Tutkimus-prosessi ei sitä paitsi todellisuudessa likikään aina etene noin sel-väpiirteisesti, vaan eri vaiheet menevät osittain päällekkäin. Tut-kimusongelman muotoileminen edellyttää myös jo aineiston ko-koamista. Kirjoittaminen voi olla hyödyllistä aloittaa aikaisin luonnoksilla ja väliraporteilla. Lopullisessa raportointivaiheessa joudutaan vielä palaamaan lähteille ja täydentämään aineistoa. Kirjoitustyö on olennainen osa tutkimusprosessia, ja tutkimustu-lokset näkyvät paljolti myös esityksen rakenteissa ja esitystavassa. Huonosti suunnitellusta ja toteutetusta työstä ei kuitenkaan hyväl-läkään kirjoittamisella saa korkeatasoista tutkimusraporttia.

Tutkimuksen tekemiseen perehdyttävää opiskelua on koulu-tusohjelman opetussuunnitelmaan sisältynyt ensimmäisestä luku-vuodesta alkaen. Tällä oppaalla on kahdenlaisia tavoitteita. Sen tarkoituksena on helpottaa opiskelijan ”sisäänajoa” käytännön tut-kimustyöhön luomalla tavoitteellista yleiskuvaa tutkimuksen te-kemisestä ja jäsentämällä tutkielman suunnitteluprosessia. Toisena tavoitteena on antaa hyödyllisiä ohjeita tutkielman kirjoittamises-ta, mm. ohjeita tutkielman rakenteesta, esitystavasta ja lähdeviit-teiden merkitsemisestä.

Yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan antamat pro gradu -tutkielmaa koskevat ohjeet on aina syytä tarkistaa tiedekunnan opinto-oppaasta.

6

3. AIHEEN VALINTA JA AIHEPIIRIIN PEREHTYMINEN 3.1. Aiheen valinnan kriteerejä Opiskelijan on syytä varautua hahmottelemaan gradutyönsä aihe valtio-opin syventäviä opintoja aloittaessaan. Pro gradu -seminaarin ensimmäisen lukukauden aikana opiskelijan on esitet-tävä pro gradu -työnsä tutkimussuunnitelma. Seminaaria johtavalta professorilta saa ehdotuksia ja virikkeitä pro gradu -tutkielman ai-hepiirin valitsemista varten. Monet opiskelijat ovat pro gradu -seminaariin tullessaan jo valinneet gradutyönsä aihealueen. Mikäli opiskelija haluaa myöhemmin vaihtaa aihetta, asiasta on sovittava seminaaria johtavan professorin kanssa. Seminaaria johtava pro-fessori toimii opiskelijan pro gradu -työn ohjaajana, mutta opiske-lija voi vapaasti kerätä virikkeitä työtään varten keskustelemalla työstään muidenkin opettajien kanssa.

Tutkielman arvosteluun ei ole vaikutusta sillä, onko opiskelija valinnut itse aiheensa ja esittänyt sen pro gradu -seminaaria johta-valle professorille, vai onko hän pyytänyt aihe-ehdotuksia. Työs-kentelyn motivaation kannalta on edullista, mikäli opiskelija osal-listuu aktiivisesti tutkielmansa aiheen valitsemiseen. Monesti on kyllä niinkin, että kiinnostus herää ja lisääntyy vieraaltakin tuntu-vaan aiheeseen syvennyttäessä.

Tutkimustehtävän valintaa määrääviä yleisiä kriteerejä ovat

• valtio-opillinen relevanssi • läheisyys ja kiinnostavuus • aiheen tutkittavuus

Valtio-opillisella relevanssilla tarkoitetaan sitä, että valittu aihe tieteenalojen sovinnaisen jaon mukaisesti kohdistuu sisällölli-sesti politiikkaa ja valtaa koskeviin ilmiöihin ja että se on täsmen-nettävissä valtio-opilliseksi ongelmaksi. Tieteidenvälisyys on toki sallittua, eikä jyrkästi erottelevia rajalinjoja ole syytä vetää.

Läheisyys ja kiinnostavuus sisältävät sen, että tutkijalla on jonkinlainen henkilökohtainen suhde aiheeseensa. On aivan eri asia syventyä sellaisiin ilmiöihin, joita kohtaan tuntee suurta kiin-nostusta tai joihin on jo aikaisemminkin tutustunut kuin sellaisiin, joihin suhde jää kaukaiseksi ja ulkokohtaiseksi. Edellisessä tapa-

7

uksessa mahdollisuudet elävän mielenkiinnon heräämiseen ja omakohtaista panosta sisältävän tutkimustyön suorittamiseen ovat verrattomasti paremmat. Aikaisemmin tämän kriteerin täyttäminen merkitsi usein pro gradu -tutkielman aiheen valintaa oman maan poliittisesta ja valtiollisesta elämästä tai sellaisista kansainvälispo-liittisista prosesseista, joissa Suomi on osallisena. Nykyään opis-kelijat ovat aikaisempaa motivoituneempia perehtymään toisten maiden ja kulttuurien poliittisiin olosuhteisiin.

Muita aiheenvalintaa ohjaavia, subjektiivisesti koettavia teki-jöitä ovat mm. meriittien kerääminen ammatillista tavoitetta sil-mällä pitäen, ohjautuminen tutkimuksen muotialoille, voimakas suoritusmotivaatio, opiskelijan poliittiset yhteydet ja sympatiat, halu maailmanparantamiseen jne. Silloinkin on pidettävä kielessä, että omien poliittisten mielipiteiden julistaminen ja poliittinen hurskastelu eivät kuulu valtio-oppiin.

Aiheen tutkittavuuden kohdalla on varmistuttava yhtäältä tut-kimustaloudellisista mahdollisuuksista ja aineiston saatavuudesta, toisaalta siitä, että aihepiiristä on ylimalkaan löydettävissä sellaisia kysymyksiä ja ongelmia, joihin on mahdollista ja mielekästä etsiä vastauksia.

Aiheen on oltava oikeassa suhteessa tutkielmalle asetettaviin tavoitteisiin ja käytettävissä oleviin voimavaroihin. On punnittava vastakkain opiskeluaikataulu ja taloudelliset mahdollisuudet sekä työn vaatima aika, rahalliset kustannukset ja mahdolliset matkat. On arvioitava saatavissa oleva havaintoaineisto sekä se, millaista aineiston käsittelyä ongelman ratkaiseminen edellyttää. Empiiri-sissä tutkimuksissa voi keskeiseksi kysymykseksi nousta se, voi-daanko peruskäsitteille ja niiden suhteille antaa operationaalisessa määrittelyssä empiirinen, mitattavissa oleva ja riittävän validi si-sältö.

Tutkimusaihe ei saisi olla liian laaja eikä liian suppea. Yhdes-sä ääripäässä ovat varottavina tapauksina hyvin yleisluonteiset ai-heet, joista tehdyt tutkielmat sisältävät vain sekundaarilähteisiin, jopa yleisesityksiin perustuvaa yleiskartoittavaa aineistoa ilman että työllä olisi minkäänlaista punaista lankaa tai että opiskelija pääsisi omakohtaisesti kiinni mihinkään ongelmaan. Tällaiset ai-heet voisivat tietenkin tarjota mahdollisuuksia laajojen poliittisten ilmiöjoukkojen keskinäisyhteyksien osoittamiseen, mutta ensim-mäisessä opinnäytteessä tällaiseen käsittelytapaan ei yleensä vielä

8

ole kykyä vaan esitys tahtoo jäädä muiden esittämien kannanotto-jen pinnalliseksi esittelyksi. Toisessa ääripäässä ovat niin kapeat aiheet, että niistä tehdyt tutkielmat jäävät yksinkertaisiksi selvityk-siksi ilman että tarkastellulle ilmiölle pystytään empiirisellä tai teoreettisella tasolla antamaan merkitystä laajemman kokonaisuu-den osana. Alaltaan sopivalta tuntuu aihe, jonka puitteissa tekijä pystyy esittämään itselleen haasteellisia ongelmanasetteluja, syventymään keskeisiin kysymyksiin riittävän tarkasti jotakin omaperäistä esille tuoden sekä liikkumaan problematiikassaan yleisyyden eri tasoilla.

Ongelmien luonteen mukaan yhteiskuntatieteelliset pro gradu -tutkimukset voidaan ryhmitellä empiirisiin ja teoreettisiin töihin.

Useimmat opinnäytetyöt ovat tyypiltään empiirisiä, joko ku-vailevia tai ilmiöiden selityksiin tähtääviä. Myös näihin liittyy yh-tenä osana teoreettinen aines: käsitteet, määritelmät, teoreettinen kehys, mahdolliset hypoteesit ja niiden todentaminen oman ha-vaintoaineiston avulla sekä pyrkimys teorian kehittämiseen. Ei siis ole mitään jyrkkää vastakohtaisuutta empiiristen ja teoreettisten ongelmien välillä, vaan hedelmällinen vuorovaikutus.

Empiirisiä aiheita valittaessa pyritään siihen, että työn tekijäl-lä on mahdollisuus omakohtaisen tutkimuksen suorittamiseen, jol-loin pelkkä aikaisemman tutkimuksen tulosten referoiminen tai yhdisteleminen ei riitä. Aineiston laadun ja voimavarojen käytön kannalta voidaan erotella toisistaan • tutkimukset, joissa tutkija itse kerää sellaisen empiirisen aineis-

ton, jotka kukaan muu ei ole aikaisemmin kerännyt (esim. kyse-lylomakkeiden, haastattelujen tai havainnoinnin avulla)

• tutkimukset, joissa aineisto on tavallaan valmiina — vaikka jär-jestämättömänä — tutkijan käytettävissä: tilastoaineisto, asia-kirjat, muu kirjallinen aineisto (lehtikirjoitukset, muistelmat, erilaiset selvitykset) ja aikaisemmin suoritettujen tutkimusten aineistoarkistot. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto (FSD) tar-joaa myös gradutyön tekijälle oivalliset mahdollisuudet tehdä tutkimustyötä muiden jo aikaisemmin kokoamia tutkimusai-neistoja käyttäen.

Teoreettisia töitä ovat ao. tutkimuslohkon teoriaa kokoavat ja järjestävät katsaukselliset tutkimukset, käsitejärjestelmiä ja -määrittelyjä koskevat kriittiset tarkastelut, aikaisempien tutkimus-ten uudet teoreettiset tulkinnat sekä metodologian ja tieteellisten

9

toimintasääntöjen analyysit. Poliittisen ajattelun klassikoiden kir-joituksista löytyy runsaasti lähtökohtia teoreettisiin tarkasteluihin. 3.2. Aihepiirin hahmottaminen Ensimmäinen tehtävä aiheen valinnan jälkeen on laajahko yleinen perehtyminen aihepiiriin saatavissa olevan kirjallisuuden avulla. Siinä tutkija lisää tehtäväalueen tuntemustaan ja hankkii siitä ko-konaisvaltaisen hahmotuksen. Hän pyrkii saamaan käsityksen sii-tä, mitä tutkittavaan aihealueeseen kuuluu, mitä siitä tiedetään ja mitkä ongelmat sopivat parhaiten tutkittaviksi. Hän etsii mielen-kiintoisia kysymyksiä, näkökulmia ja ideoita sekä testaa omia en-nakkokäsityksiään. Näin hän lisää valmiuttaan tutkimustehtävän täsmentämiseen ja selkeyttämiseen varsinaisessa ongelmanasette-lussa.

Riittämätön perehtyminen työn aihepiiriin ja aihepiirin kirjal-lisuuteen näkyy myöhemmin neuvottomuutena tutkimustehtävän yksilöimisessä, haparoivana ja epäsystemaattisena työskentelynä toteuttamisvaiheessa sekä hajanaisuutena ja epäitsenäisyytenä lo-pullisessa tuotoksessa. Aihepiiriin huolellisesti perehdyttäessä opi-taan luonnollisesti paljon myös tutkimuksen tekemisestä. Yksi ta-pa pro gradu -tutkielman aikaansaamiseksi onkin — varsinkin jos opiskelija on kovin epävarma itsestään — jonkin aiemman tutki-muksen ottaminen malliksi, jonka viitekehystä, metodia tai aineis-toa sovelletaan jossakin suhteessa uudella tavalla.

Pyrkimys aihepiirin rajoittamiseen ei saa kahlita ensi vaiheen perehtymistä. On päinvastoin syytä lukea melkoisesti aihealueen ympäriltäkin, jotta pystytään hahmottamaan aiheen yhteydet suu-rempiin kokonaisuuksiin. Kaikkea luettua ei kuitenkaan kirjata tutkimusraporttiin, mihin aloittelevalla tutkijalla saattaa olla hou-kutus. On myös osattava lopettaa ajallaan yleiskartoittava lukemi-nen ja siirryttävä aiheen kannalta relevantin tutkimuksen kartoit-tamiseen, hallintaan ja kriittiseen analyysiin. Pysähtyminen kirjal-lisuuden lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen on myös keino viivyttää omakohtaisiin henkisiin ponnistuksiin ryhtymistä – taval-laan pakenemista siltä realiteetilta, että gradu edellyttää opiskeli-jalta hänen omaa itsenäistä analyysiaan ja raportointiaan.

Sopivimman lähtökohdan antavat tavallisimmin samasta ai-hepiiristä tehdyt aikaisemmat tutkimukset, joista saadaan välttämä-

10

töntä perus- ja taustatietoa, vaihtuvia näkökulmia ja tutkimusase-telmia sekä arvokkaita viittauksia muihin tärkeisiin tutkimuksiin, empiirisiin lähteisiin sekä teoria- ja metodilähteisiin. Vähimmäis-vaatimus on, että opiskelija tutustuu alan kotimaiseen tutkimuk-seen. Perehtymisvaiheen käyttökelpoiseen materiaaliin kuuluvat edelleen eri aloja koskevat katsaukselliset yleisteokset ja monien eri tutkijoiden kirjoituksista koostuvat kokoomateokset. Nykyään käytetään myös aikaisempaa enemmän hyväksi alan ulkomaisissa aikakauslehdissä julkaistuja artikkeleita. Opiskelijan on syytä op-pia seurailemaan oman tieteenalansa keskeisiä aikakauslehtiä, ja systemaattisemmin on syytä käydä läpi ainakin muutaman viimei-simmän vuoden osalta alan aikakauslehdet, sillä ne antavat hyviä viitteitä uusimmasta kehityksestä.

Tutkimusraportissa aiemmin tehdyn tutkimuksen erittely ja arviointi sijoitetaankin usein omaksi luvukseen.

Tieteellisten kirjastojen alan- ja aiheenmukaiset kortistot sekä erilaiset luettelot ovat tutkijoiden tavanomaisia apuvälineitä tutki-musaihetta sivuavaa kirjallisuutta jäljitettäessä. Nykyaikainen in-formaatioteknologia antaa tutkijalle mahdollisuuksia erilaisten ha-kukoneiden ja tietokantojen avulla selvittää, minkälaisia julkaisuja gradutyön aihealueelta tai sitä lähellä olevilta aihealueilta on aikai-semmin tehty. Kirjastojen ja niiden tietokantojen käyttöön kannat-taa perehtyä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Aineistoha-kutaitoja tarvitaan myös työelämässä. Ei kannata unohtaa myös-kään perinteisempiä bibliografioita ja tiivistelmäjulkaisuja. Politii-kan tutkijan tarvitsemaa aineistoa löytyy myös esim. sosiologisis-ta, oikeustieteellisistä ja historiallisista bibliografisista julkaisuista.

Aikaa ja vaivaa säästyy, kun kirjallisuudesta saatava infor-maatio kerätään sekä perehtymisvaiheessa että varsinaisessa toteu-tusvaiheessa järjestelmällisesti. Ei kannata luottaa muistiinsa — ”tuon asian löydän sitten tuolta ja tuon tuolta ja tämän muistan muutenkin”. On aikaa vievää ja ikävää selata uudelleen kerran tut-kittuja lähteitä etsien jotakin aikaisemmin nähtyä, tarkistaen ja varmistaen. Systematiikka tässä merkitsee lähteen bibliografisten tietojen tarkkaa talteenottoa sekä sen sisältämien, tarpeellisiksi katsottujen tulosten, tietojen ja ideoiden muistiin merkitsemistä — lainaukset sanatarkasti. Suunnitelmallista työskentelyä auttaa suu-resti luettelon laatiminen asioista, joihin vielä pitäisi tutustua, sekä työskentelyn jonkinlainen aika- ja tärkeysjärjestys.

11

4. TUTKIELMAN SUUNNITTELU 4.1. Tutkimustehtävän täsmentäminen Tutkielman aiheen valinta ei avaa suoraan tietä sen toteutukseen. Vielä perehtymisvaiheessa aihepiiri on tavallisesti niin epämääräi-nen ja laaja-alainen, ettei se sovellu sellaisenaan tutkimuksen var-sinaisen suorittamisen lähtökohdaksi. Suunnittelun keskeinen ja usein vaikein vaihe on kysymyksenasettelun kehittely, aiheen täs-mentäminen valtio-opilliseksi ongelmaksi tuomalla siihen tietty näkökulma tai teema, jonka varaan tutkimus rakentuu.

Tutkimus ei oikeastaan kohdistu ”johonkin aiheeseen”, vaan se pyrkii antamaan vastauksia tutkimusongelmana esitettyihin ky-symyksiin. Onkin syytä pyrkiä esittämään jo tutkielman yleinen tehtävänasettelu kysymyksen muodossa. Esimerkkejä luontevista tehtävänasetteluista ovat vaikkapa seuraavat: Millainen on Suo-men ns. vihreän liikkeen kannattajakunnan profiili? Muodostavat-ko erityisvaliokunnat omaleimaisia alajärjestelmiään eduskunnan toimintakokonaisuudessa ja mikä on niiden vaikutus lainsäädäntö-päätöksiin? Millä valtion toimintalohkoilla ja miksi keskusvirasto-organisaatio on laajentunut 1960-luvulta lähtien? Onko tehostetul-la kuntasuunnittelulla merkitystä? Millaiset ovat Suomen ulkopo-liittisen päätöksenteon toimijasuhteet? Mikä vaikutus EU:n institu-tionaalisella uudelleenmuotoutumisella on ollut yhteisön integraa-tiokehitykseen?

Vielä sittenkin tutkimuskohteeseen saattaa kytkeytyä niin suuri joukko tekijöitä tai tekijäryhmiä ja se voi olla siinä määrin ajallisesti muuttuva ja niin monimutkaisesti laajempaan ympäris-töön liittyvä, että kaikkea tätä ei pystytä pro gradun tasoisessa opinnäytetyössä käsitteellisesti ja empiirisesti hallitsemaan. Lopul-lisesti ongelman valinta tapahtuu empiiristen ja teoreettisten ky-symyksenasettelujen vuorovaikutuksen kautta vähitellen lähesty-mällä sitä teemaa, punaista lankaa, josta tutkielman tehtävä vii-meistellysti rakentuu. Tässä vaiheessa aihe rajautuu ja tutkimus-tehtävä supistuu. Tehtävä mitoitetaan ongelma-alueeltaan ja tut-kimuskohteeltaan — tutkittavien yksiköiden lukumäärä, ajallinen tarkastelujakso, alueellinen laajuus — käytettävissä olevien voi-mavarojen mukaisesti. On tärkeätä pyrkiä hahmottamaan tutki-mustehtävä mahdollisimman selkeästi: mihin pyritään, millaisin

12

keinoin ja millaisin rajoituksin? Näin vältetään väljä ylimalkainen kirjoittelu ja täysin triviaalien kysymysten selvittely.

Ehkä ei ole tutkimuksen suunnittelun yhteydessä oikein pu-hua vain täsmentämisestä ja rajaamisesta. Ongelman formuloin-nissa on olennaista tarkasteltavan ilmiön konkreettisen (empiiri-sen) ja tutkimuksellisen (teoreettisen) kontekstin selvittäminen, yleisnäkemyksen hahmotteleminen sekä sen tilanteen ja todelli-suuden kuvaaminen, johon varsinainen tutkimusongelma ja tutki-mustehtävä sitten voidaan asettaa.

Vähin mitä jokaiselta pro gradu -tutkielmalta vaaditaan, on rajatun ilmiön sijoittaminen tehtävänasettelussa ja tutkielman tuo-toksena syntyvissä tulkinnoissa relevanttiin empiiriseen ympäris-töön ja käyttäytymismuotojen mielen ja merkityksen etsiminen niiden liitynnästä avarampiin poliittisiin prosesseihin. Tämä on tärkeätä varsinkin kuvailevissa tutkimuksissa, joiden asetelmiin saattaa olla työlästä löytää ns. ”teoriaa”.

Valotetaan asiaa esimerkillä. Tiedotusvälineissä julkaistaan silloin tällöin selvityksiä kansanedustajien poissaoloista eduskun-nan täysistunnoista ja valiokuntakokouksista. Tällaisilla luettelolla ei sellaisenaan ole tutkimuksellista merkitystä. Tutkimuksellista kiinnostavuutta asiaan saadaan, jos poissaoloja — tai kääntäen kansanedustajien erilaisia aktiivisuuden ilmentymiä — tarkastel-laan kansanedustajien erilaisiin tehtävätyyppeihin suhteutettuna tai edustuslaitoksen omintakeisten päätöksentekotyylien valossa. Kansanedustajalla on eduskunnan sisällä ja sen ulkopuolella mo-nia toimia, joiden tärkeyden painotus vaihtelee esim. yksilöllisten ominaisuuksien ja saadun mandaatin luonteen mukaan. Täysistun-to- tai valiokuntaosallistumisella on aivan erilainen merkitys eri-laisissa edustuslaitoksissa. Tätä tietä voidaan edetä valtiolliseen kokonaisorganisaatioon tai vertailevan tutkimuksen kysymyk-senasetteluihin. Aikaisemmissa tutkimuksissa kehitellyt roolitypo-logiat ja edustusjärjestelmien luokittelut antavat mahdollisuuden kaivatun teoriansirusenkin mukaan tuomiseen.

Pelkkä erillisten ilmiöiden kuvailu ei pro gradu –tutkielmassa riitä. Tieteellinen tarkastelutapa edellyttää, että tutkija tarkastelee erilaisten ilmiöiden keskinäisiä yhteyksiä, tekee niitä koskevia päätelmiä ja liittää tarkastelut tieteellisiä teorioita koskevaan kes-kusteluun.

Ongelmakeskeisyyden vaatimus on parhaiten täytetty silloin,

13

kun tutkielmalla on kiinteä yhteys alan teoriaan, kun sen tehtä-vänasettelu on sidottu käsitteelliseen viitekehykseen. ”Teorian” löytäminen työn koristeeksi näyttää olevan yleinen tuskailemisen aihe, mikä johtuu sekä liian juhlallisesta suhtautumisesta asiaan ja vaikeudesta käsittää teorian funktiota tutkimusta ohjaavana ja hel-pottavana sekä rajauksessa auttavana kehikkona. ”Tutkimukseni on valmis kunhan löytäisin teorian”. ”Tarvitseeko tässä työssä teo-riaa, kun tämä on niin konkreettista tutkimusta?” ”Olen tehnyt re-feraatteja muutamista kirjoista niin että teoria minulla on.”

Totta on, että käytännöllisenä tutkimuksena harjoitetun valtio-opin teoriakate on ohuempi ja katkelmallisempi kuin esim. eksak-teissa luonnontieteissä ja taloustieteessä ja että on työläämpää kuin mainituilla tieteenaloilla ohjautua tutkimushankkeeseen teoriasta tai käsitteellisestä tarkastelusta lähtien. Tavallisesti lähdetään liik-keelle kiinnostavaksi nähdystä empiirisestä ilmiöstä ja yritetään ongelmointivaiheessa ”ripustaa se teorian koukkuun”. Pro gradu -tutkielmassa tällaiseksi teoreettiseksi kiinnikkeeksi saattaa hyvin — aiheen laajuudesta riippuen — riittää jokin hedelmällinen käsi-te, kiintoisa oletus kahden tekijän yhteydestä (esim. tavanomaise-na nelikenttämallina), tärkeä typologia tai jaottelu, kekseliäästi ke-hitelty ajatusketju jne. Tällaisen ”miniteorian” tasolla ehkä parhai-ten näyttäytyykin viitekehyksen tehtävä: ohjata tutkielman rajoit-tamisessa ja täsmentämisessä ja muodostaa se perusta, jota varten ja jonka avulla empiirisiä havaintoja tai muuta aineistoa tulkitaan ja selitetään. On liian usein taipumus käydä yleisen aihealueen ta-solla referoiden läpi kirjallisuudesta löytyviä makroteorioita ja ko-ettaa sitten sovittaa oma väljäksi jäävä asetelma johonkin niistä. Opiskelijalta ei odoteta, että hän pystyy täysin itsenäisen teoreetti-sen ajattelun avulla muotoilemaan tarvitsemansa viitekehyksen. Vihjeet ja mallit saadaan tavallisimmin aiemmasta tutkimuksesta — mutta kyllä oma kekseliäisyys ja auktoriteeteista irtoava ajatuk-senlentokin voi tuottaa hyviä oivalluksia.

On hyvä, jos selittävässä tutkimuksessa tutkimusongelma pystytään jakamaan hypoteesien muodossa esitettäviin täsmälli-sempiin osiin. Hypoteesithan ovat olettamuksia siitä, minkälaisia vaikutussuhteita tarkasteltavien ilmiöiden välillä esiintyy. Jos he-delmällisiä, korkean informaatio- ja selitysarvon sisältäviä hypo-teeseja ei tunnu löytyvän, ei kannata hypoteeseina esittää itses-täänselvyyksiä.

14

Induktiivisin ottein käynnistynyt tutkimus voi myös päättyä johtopäätöksissään teoreettiselle tasolle, tulosten kytkemiseen olemassa olevaan teoriarakenteeseen ja niiden tulkitsemiseen tä-män avulla tai niiden systematisoimiseen jatkotutkimuksen lähtö-kohdiksi tarjoutuviksi hypoteesinomaisiksi yleistyksiksi.

Jos tutkielmassa ei ole varsinaista teoreettista kehystä, on lopputarkastelussa joka tapauksessa osattava jälleen nousta aineis-tosta yleisemmälle tulkintatasolle katsomaan, mitä tulokset merkit-sevät poliittisen järjestelmän tai prosessin avarammassa konteks-tissa, mitä mieltä rajatuilla ilmiöillä on laajemman kokonaisuuden osina, millaisia näköaloja jatkotutkimukselle avautuu vietäessä ajatuksenkehittelyä pitemmälle jne.

Tutkimustehtävän täsmentämiseen ja selkeyttämiseen kuuluu myös käsitteiden valinta ja määrittely sekä tarvittaessa pitemmäl-lekin menevä käsiteanalyysi. Siihen kohdistuva vaatimus riippuu tutkimusasetelmasta. Empiristisessä työssä käytettävät käsitteet saattavat olla niin konkreettisia ja suoraan havaintomaailmaan liit-tyviä, ettei niiden enempään määrittelyyn ole aihetta. Tai sitten lu-ettelemalla tapahtuva määrittely riittää; näin vaikkapa tutkittaessa pikkupuolueiden roolia Suomen politiikassa ja pikkuvaltioiden asemaa Euroopan valtiojärjestelmässä. Toisaalla on moneen eri ilmiöön viittaavia väljästi käytettyjä käsitteitä sekä korkealle abst-raktion tasolle sijoittuvia, tutkijoiden kehittelemiä käsitteitä, joilla ei välittömästi havaittavaa empiiristä vastinetta olekaan. Näissä ta-pauksissa on tutkijan tehtävä lukijalle selväksi, millaisissa merki-tyksissä hän käsitteitään käyttää. Perustellun ratkaisun pohjana on muiden tutkijoiden sanankäytön vertailu.

Tutkimustehtävän asettelussa opiskelija joutuu tekemään va-lintoja erilaisten teoreettis-metodologisten lähestymistapojen välil-lä. Tällaisia toisistaan poikkeavia lähestymistapoja ovat esim. seu-raavat yleiset tieteentraditiot

• positivistissuuntainen konkreettinen sosiaalitutkimus joko laa-dullisin tai tilastollisin menetelmin, joko instituutioiden empii-risenä tutkimuksena tai käyttäytymisen behavioraalisena tutki-muksena

• deduktiivisotteiset rationaalisen valinnan teoria, peliteoria ja kollektiivisen päätöksenteon teoria

• kriittinen ja hermeneuttinen tutkimus sekä diskurssianalyysi • semioottis-strukturalistinen lähestymistapa

15

Yksittäinen tutkija luultavasti säilyttää saman metodologisen perusnäkemyksen riippumatta siitä millaisten kysymysten parissa hän askartelee. Sen sijaan hänellä on sen puitteissa valinnanvaraa tutkimusotteisiin nähden asetetun tehtävän mukaan. Teoriatasolla on kysymys esimerkiksi kytkeytymisestä yhteen tai toiseen poliit-tista prosessia hahmottavaan käsite- ja teoriatraditioon (esim. sys-teemiteoria, ryhmäteoria, päätöksentekoteoria, jokin määrätty de-mokratiateoria tms.) Menetelmällisellä puolella on tehtävä valinto-ja esim. kokeen, tilastollisen analyysin, harvojen tapausten vertai-lun ja tapaustutkimuksen välillä, valtiollisten prosessien institutio-naalisen ja behavioraalisen (yksilöjen käyttäytymiseen kohdentu-van) otteen välillä, kuvailevan sekä kausaalisesti tai finaalisesti se-littävän asetelman välillä, dokumenttiaineiston humanististyyppi-sen laadullisen analyysin ja mittaavan sisällönerittelyn välillä jne.

Teoreettinen ja metodologinen ”puhtaus” ei ole nykyisessä yhteiskuntatieteessä tavoiteltava ihannetila, mutta on kyllä syytä varoa erilaisiin lähestymistapoihin ja otteisiin kuuluvien teoria-fragmenttien, käsitteiden ja tekniikkojen kritiikitöntä rinnastamista tai sekoittamista toisiinsa epäjohdonmukaiseksi sekamelskaksi. Ne ovat osa suuremmasta kokonaisuudesta ja ehkä ymmärrettävissä tai käyteltävissä vain siihen kuuluvina. 4.2. Tutkimussuunnitelma Kirjallisen työsuunnitelman laatiminen ei ole tutkimuksen suunnit-telun päättävä erillinen työvaihe vaan suunnitteluprosessin osa. On siis pyrittävä aiheen problematisoinnin alkuvaiheista lähtien sen kehittelyyn merkitsemällä muistiin tehdyt ratkaisut sekä esille tul-leet yksityiskohdat ja kysymykset, joita on harkittava ja jotka on ratkaistava ennen aineiston keruuseen ja varsinaiseen toteutukseen ryhtymistä. Tältä pohjalta tehty tutkimussuunnitelma esitetään tar-kastettavaksi pro gradu -seminaarissa sen ensimmäisen lukukau-den alkupuolella. Suunnitelma toimii keskustelun pohjana gradu-seminaarissa ja työtä ohjattaessa myöhemminkin. Opiskelijalle it-selleen se on ohjelma ja suunnitelma hankkeen toteuttamista var-ten.

16

Hyvä ja kattava suunnitelma sisältää seuraavat asiat

1. Tutkimuksen lähtökohdat ja problematiikka • aiheen tausta ja liittyminen laajempiin kokonaisuuksiin • aiheesta ja sen ympäriltä aikaisemmin tehty tutkimus • aiheen problematisointi: näkökulman ja tutkimustehtävän aset-

telu • viitekehyksen esittely ja perustelu, käsitteistön selvittäminen ja

mahdollisten hypoteesien asettaminen • tutkimuskohteen konkreettiset rajaukset 2. Ongelman tarkastelussa ja ratkaisemisessa tarvittava aineisto • aikaisemmin kerätty ja saatavilla oleva aineisto • hankkeen vaatima, nyt kerättävä aineisto: sen laatu, aineiston

ajallinen, alueellinen ym. rajaaminen • aineiston saatavuus käytettävissä olevien voimavarojen puit-

teissa, sen riittävyyden ja luotettavuuden alustava arviointi 3. Tutkimusmenetelmät • eritasoiset menetelmälliset valinnat • selostus niistä menettelytavoista ja tekniikoista, joiden avulla

asetetun tehtävän ja koottavan aineiston puitteissa operoidaan

4. Työohjelma • tutkimuksen alustava jäsennys eli dispositio • mahdollisuuksien mukaan selvitys tutkimuksen eri vaiheiden

suoritusjärjestyksestä, käytettävästä ajasta ja mahdollisista kus-tannuksista

5. Kirjallisuusluettelo • tutkimussuunnitelman lähteet • mahdollinen muu keskeinen kirjallisuus

Näin valmiiseen esitykseen ei tutkimussuunnitelman ensim-mäistä versiota pro gradu -seminaarissa käsiteltäessä useinkaan vielä ylletä, vaan monet kysymykset ovat vielä avoimina. Semi-naarityöskentelyn alkuvaiheen tarkoituksena onkin — paitsi kaik-kien osanottajien näköpiirin avartaminen ja tutkimuksellisten val-miuksien kehittäminen — nimenomaan suunnitelman laatijan oman työskentelyn hyödyttäminen hanketta edelleen ohjaamalla ja ideoimalla. On silti korostettava riittävän aiheeseen paneutumisen merkitystä, niin että tutkielman tekijä voi joltisellakin asiantunte-muksella esitellä sitä sekä tuoda rohkeasti ideoita, ongelmia ja

17

alustavia ratkaisuehdotuksia keskusteltavaksi. Pro gradu -tutkielman tekeminen etenee tehokkaimmalla mah-

dollisella tavalla, jos opiskelijalla on seminaariin tulleessaan mah-dollista keskittyä kokopäivätoimisesti gradutyön tekemiseen. Liian usein seminaariin tullaan ”kylmiltään” esittämään ylimalkainen tutkimussuunnitelma juuri keksitystä tai saadusta aiheesta, johon opiskelija ei kuitenkaan seminaarivuoden aikana ehdi paneutua. Gradutyön tekeminen kärsii, jos opiskelija ehtii paneutua sen te-kemiseen vasta sen jälkeen, kun hän on lukuvuoden ajan osallistu-nut pro gradu -seminaariin. Jos opiskelija ei ehdi keskittyä koko-päivätoimisesti gradutyön tekemiseen, kannattaa harkita pro gradu -seminaarin aloittamisen siirtämistä myöhempään ajankohtaan. 4.3. Tutkielman ohjaus Pro gradu -seminaaria johtava professori toimii seminaarilaistensa opinnäytteiden ohjaajana. Hän opastaa tekijää kaikissa opinnäyt-teen laadintaan liittyvissä kysymyksissä. Muidenkin oppiaineessa toimivien opettajien ja tutkijoiden puoleen voi kääntyä. Ohjaus ta-pahtuu yleensä henkilökohtaisten käyntien yhteydessä ohjaajien vastaanotoilla. Joskus pro gradu -työn aihealueet ovat sillä tavalla tieteidenvälisiä, että opiskelijalle voi olla hyödyllistä keskustella työstään myös jonkin muun tieteenalan edustajan kanssa, jos sii-hen on mahdollisuuksia. Pro gradu -seminaari kestää kaksi lukukautta ja sinä aikana seminaariin osallistuva gradutyön tekijä raportoi useita kertoja oman gradutyönsä etenemisestä. Pro gradu -seminaarin ensisijai-sena tavoitteena on tukea opiskelijaa hänen gradutyönsä tekemi-sessä

Työn ohjaajan kanssa voi käydä keskusteluja myös graduse-minaarin ulkopuolella. Ohjaajan ja tutkielman laatijan yhteisten neuvottelujen lukumäärä vaihtelee yksittäistapauksittain työssä il-menevien pulmien ja tekijän kontaktihalukkuuden mukaan. Pallo on opiskelijalla. Hän ottaa yhteyttä työnsä ohjaajaan neuvoja tarvi-tessaan. Joka tapauksessa opiskelijan on hyvä ottaa yhteyttä työnsä ohjaajaan ennen tutkimusraportin puhtaaksikirjoittamista, jolloin mm. sovitaan, missä laajuudessa ohjaaja tutustuu käsikirjoituk-seen. Tämän konsultoinnin tarkoituksena on varmistautua siitä, et-tä viralliseen tarkastukseen jätettävä tutkielma täyttää ainakin vä-

18

himmäisvaatimukset. Samalla opiskelija saa muutakin palautetta, jonka perusteella hän voi miettiä, haluaako hän vielä parantaa työnsä tasoa ennen kuin jättää sen tarkastettavaksi.

Ohjaajiin kannattaa pitää yhteyttä. Ei pidä pysähtyä hauto-maan yksin pahoilta näyttäviä pulmia — tämä johtaa helposti ma-sentumiseen ja työstä ”pakenemiseen” — vaan on mentävä pur-kamaan huolensa ohjaajalle. Kontakti ja keskustelu auttavat työn liikkeelle lähtöä. Ohjaaja ei kuitenkaan tee tutkielmaa opiskelijan puolesta. Ohjaaja ei muotoile valmista tutkimustehtävää ja viite-kehystä, laadi kirjallisuusluetteloa ja osoita aineistoa, mutta koke-muksensa ja käytännön tietonsa nojalla hän antaa virikkeitä ja viit-teitä, korjaa vinoon menevää ajatusta ja auttaa pulmien selvittelys-sä. Suurin konkreettinen hyöty kontaktista saadaan, kun tutkiel-man tekijä on yksilöinyt keskusteltaviksi haluamansa kysymykset, kun hän on jo omatoimisesti ideoinut niitä ja kun hänellä on esitet-tävänään kirjallisia suunnitelmia ja alustavia tekstinäytteitä.

19

5. TUTKIMUKSEN SUORITUS Yleisohjeena on korostettava työskentelyn yhtäjaksoisuuden mer-kitystä niin pienemmän kuin suuremmankin hankkeen toteutukses-sa. Motivaatio säilyy ja turhautumat vältetään parhaiten, kun työtä tehdään joka päivä — viikkolepoa tietysti lukuun ottamatta. Mitä pitempi keskeytys, sitä kauemmin tutkijalta taas vie ”virittäytymi-nen” teemaan ja työskentelyrytmiin. Ajatuksen askarrellessa tut-kimuskohteessa myös alitajunta saa virikkeitä ongelmien työstä-miseen. Ihmisten keskittymiskyky vaihtelee, mutta niin nuori kuin varttuneempikin tutkija joutuu useasti ”pakottamaan” itsensä työ-hön aamuisista paperinjärjestelyrituaaleista. 5.1. Aineistoista ja niiden käsittelystä Aineistot ja niiden käyttelyssä tarvittavat analyysimenetelmät ja tekniikat ovat yhteydessä toisiinsa sekä aihepiiriin, tutkimuksen tavoitteeseen, kysymyksenasetteluun ja tutkimustraditioon. Yleis-ohjeita sisältävän käytännöllisen oppaan puitteissa ei niihin ole mahdollista eritellysti puuttua. Näitä asioita on myös jo opiskeltu, ja alan metodioppaat ovat tarvitsevien käytettävissä. Tärkeätä on joka tapauksessa säilyttää tietoisuus metodisista kysymyksistä niin aineistopohjan valinnassa kuin materiaalin keruussa ja sen ana-lyysissakin. Varsinkin teksti- ja dokumenttiaineistojen laadullises-sa analyysissä metodikysymykset sivuutetaan usein liian kevyesti. Tutkijan on aina tiedostettava erilaiset valintansa ja tehtävä niistä myös selko.

Aineiston laatu sekä kokoaminen ja rajaukset ohjautuvat peri-aatteessa tutkimustehtävästä ja viitekehyksestä käsin. Tosin tutkija ottaa jo aiheenvalinnassaan enemmän tai vähemmän huomioon sen, millaisella aineistolla ja millaisin menetelmin hän haluaa ope-roida. Samakin aihe tarjoaa vaihtelevia mahdollisuuksia, ja on-gelman ratkaiseminen saattaa vaatia erilaisten, esim. kvantitatiivis-ten ja kvalitatiivisten menetelmien rinnakkaista käyttöä. Joka ta-pauksessa niin kauan kuin tehtävästä ja näkökulmasta ei ole pää-tetty, on mahdotonta ryhtyä aineiston järjestelmälliseen kokoami-seen. Aineiston tulee vastata viitekehystä ja olla sen kannalta rele-vantti, koska muuten nämä kaksi eivät kohtaa toisiaan eikä vasta-uksia esitettyihin kysymyksiin saada. Aineiston valintaa koskevat

20

ratkaisut on tehtävä harkitusti sekä tuotava julki selvästi ja perus-tellusti. Tämä koskee yhtä hyvin arkistoista, tilastoista, lehdistöstä ym. dokumenttilähteistä valikoitavaa aineistoa kuin kyselyin, haastatteluin ja havainnoinnein koottavaa uutta aineistoa.

Aineisto on pääsääntöisesti kartoitettava ja kerättävä syste-maattisesti, jolloin otetaan huomioon kaikki relevantti materiaali ja suoritetaan välttämättömät valinnat ja näytteenotot hyväksyttävien pelisääntöjen mukaisesti. Lähdeaineisto ei saa edustaa vain jotain näkökantaa tai osapuolta, eikä se saa olla esim. jostain lähteiden laatijasta yksipuolisesti riippuvaista. Yhtä hyvin kansainvälisen kuin kansallisenkin politiikan tutkimuksessa on lähteiden ns. ten-denssi — ja riippuvuuskritiikki tärkeä.

Aineiston laadusta riippumatta voidaan käyttää jakoa ensikä-den lähteisiin (eli primaarilähteisiin) ja toisen käden lähteisiin (eli sekundaarilähteisiin). Ensikäden lähteet syntyvät välittömästi tut-kittavan ilmiön yhteydessä ja osana. Toisen käden lähteet syntyvät ilmiön ulkopuolella ja perustuvat muihin lähteisiin, ja siten niiden ja tutkittavan ilmiön välillä on jokin tekijä, jota ei voida täysin kontrolloida.

Mielipiteitä ja asenteita kartoittavien joukkotiedustelujen vas-taukset ovat ensikäden lähteitä, kun kansalaisten mielipiteet ja asenteet ovat tutkimuksen kohteena. Joukkoviestimien viestit ovat ensikäden lähteitä, jos tutkimuksen kohteena on median poliittinen rooli. Jos taas tutkitaan vaikkapa kansanedustajien maakuntapu-heita, mediassa esitettävät uutiset ovat aiheeseen liittyviä sekun-daarilähteitä. Valtiopäiväasiakirjat ovat primaarilähteitä, kun tutki-taan eduskunnan toimintaa. Johannes Virolaisen kuuluisat musta-kantiset muistivihot ovat primaarilähteitä, jos tutkitaan Virolaisen toimintaa politiikassa tai niitä tapahtumia, joissa Virolainen on ol-lut mukana. Virolaisen tai kenen tahansa muun poliitikon kirjoit-tamat kirjat sen sijaan ovat poliittisia tapahtumia koskevina doku-mentteina toisen käden lähteitä, koska ne eivät ole syntyneet välit-tömästi tarkasteltavien poliittisten tapahtumien yhteydessä vaan jälkikäteen työstettyinä koosteina.

Pääsääntönä on, että tutkijan on milloin mahdollista pyrittävä alkulähteille. Tämä koskee koko tutkielman aineistopohjan valin-taa että yksittäisten tietojen etsintää. Kun tutkimus kuitenkin enimmältään rakentuu olemassa olevalle tieteelliselle tiedolle, löy-tyy myös toisen käden lähteistä hedelmällistä aineistoa, ja tutkija

21

joutuu aina jossain määrin luottamaan muiden tutkimukseen. Kaikkea ei aloiteta aina alusta, ja ratkaisut tukeutumisesta ensi kä-den tai toisen käden lähteisiin jäävät yksittäistapauksissa tutkijan itsensä tehtäviksi.

Kansallisella ja kansainvälisellä makrotasolla ja laajoissa ajal-lisissa puitteissa konkreettista todellisuutta jäsentävältä ja systema-tisoivalta tutkijalta tuskin odotetaan, että hän selvittää primaariläh-teiden avulla tapahtumain kulun analyysinsa pohjaksi. Tässä tapa-uksessa on luonnollista turvautua historiatutkimuksen tuloksiin tai sellaisiin tietokantoihin, joita ei voida pitää varsinaisina primaari-lähteinä.

Rajatummissa puitteissa alkulähteille meneminen merkitsee esim. sitä, että eduskuntakeskusteluja ei lainata sanomalehdistä, vaalitilastoa oppikirjasta ja lakitekstiä oikeustieteellisestä tutki-muksesta. Eri asemassa ovat vertailevan tutkimuksen tarpeisiin laaditut data-käsikirjat ja –arkistot. Niiden tietoihin on voitava luottaa, kun alkuperäisaineisto vielä on usein kovin hankalasti kä-siin saatavissa.

Olipa aineisto minkä tyyppistä tahansa, se on alistettava kriit-tiseen tarkasteluun. Kvantitatiivisten aineistojen osalta tulee selvi-tettäväksi muuttujien luotettavuus ja käyttökelpoisuus (reliabili-teetti ja validiteetti). Tilastoaineistoja käytettäessä on tarkkaan sel-vitettävä, millä tavalla tarkasteltavaa ilmiötä on mitattu. Esimer-kiksi luokitellaanko tilastossa työttömäksi henkilö, joka on ollut työttömänä vähintään yhden päivän, vähintään yhden viikon tai vaikkapa vähintään yhden kuukauden. Samassakin tilastosarjassa mittausperusteet ovat voineet aikojen kuluessa muuttua, puhumat-takaan maiden välisistä eroista saman ilmiön mittaustavoissa. Vi-rallisen tilaston sarjoissa ilmiön mittaamisen kriteerit on yleensä tilaston tekstiosissa selitetty.

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa käy usein niin, että operatiivisessa ratkaisussa kehitetty mittari on äärimmäisen karkea tai kuvaa vain tarkasteltavan ilmiön yhtä osa-aluetta (kuten mitat-taessa puoluelaitoksen pluralismia suurimman puolueen äänimää-räosuudella tai poliittista aktiivisuutta äänestysosanotolla). Mutta pienilläkin keinoilla voidaan päästä mielenkiintoisiin tuloksiin, ja kekseliäästi vanhaa ja uutta yhdistellen kehitelty teoreettisen käsit-teen operationaalinen määrittely nostaa työn arvoa.

Dokumenttilähteiden laadullinen arviointi perustuu ns. lähde-

22

kritiikin menettelytapoihin ja -sääntöihin, joista puhutaan histo-riantutkimuksen metodioppaissa ja joita käyttäen selvitetään läh-teen ulkoiset puitteet, tarkoitus ja aitous. Lähdekritiikki ei siis merkitse sitä, että orjallisesti seurataan lähteitä tai että käytetään paljon lähdeviitteitä. Se merkitsee sananmukaisesti lähteiden kriit-tistä käyttöä. Lähdetiedon arvoa arvioidaan siltä pohjalta, miten relevantti ja luotettava se on selvitettävän kysymyksen kannalta. Erityistä huomiota tässä arvioinnissa on kiinnitettävä toisen käden lähteisiin. Myös esim. valmiiden tilastojen luotettavuutta ja käyt-tökelpoisuutta on usein syytä pohtia; samaten kuuluu asiaan suh-tautua kriittisesti myös aikaisempaan tutkimukseen etenkin oman tutkielman keskeisen problematiikan osalta. Edellä viitattiin ten-denssikritiikin erityiseen merkitykseen yhteiskuntatieteissä.

Tutkimusmenetelmien käytön tulisi perustua niiden sisäistetyl-le ymmärtämiselle, metodiselle tietoisuudelle. Tämä koskee sekä yleisiä metodisia sitoutumisia että käytännöllisiä analyysitekniik-koja. Ongelmana on se, että edeltäneissä opinnoissa metodeja ja tekniikkoja on usein opeteltu tieteenalan sisällöllisistä ongel-manasetteluista irrallaan, ja siten niiden käyttäminen saattaa muo-dostua ulkoa opittujen sääntöjen noudattamiseksi ja ”temppujen” tekemiseksi. Esimerkiksi tilastollisia menetelmiä käyttävän opis-kelijan on syytä käyttää vain sellaisia tilastomenetelmiä, joiden ti-lastomatemaattiset periaatteet hän itse ymmärtää.

Metodinen tietoisuus sisältää sen, että tutkijan on kyettävä ymmärtämään ja perustelemaan eritasoiset valintansa ja näkemään niiden väliset yhteydet. Pro gradu -tutkielmaankin kuuluu, että te-kijä ennen tulostensa selostamiseen menemistä erillisissä luvuissa tai jaksossa tarkastelee ja perustelee aineistoa ja aineistonmuokka-usta koskevia metodisia ja analyysiteknisiä ratkaisujaan. On myös pidettävä mielessä — kuten edellä viitattiin — että menetelmät si-sältävät teoreettisia ja tutkimuksen kohteeseen liittyviä sitoumuk-sia.

Menetelmät eivät ole itsetarkoitus. Niillä on merkitystä vain kulloisenkin aineiston järjestämisen ja analyysin välineinä, eikä niitä saa kokea tutkielmaa kahlitsevina. Mutta ei tule myöskään kaihtaa tai pelätä opitun käytäntöön soveltamista ja useammankin-laisten keinojen käyttämistä tavoitteeseen pyrittäessä. Jo yksinker-taisillakin tekniikoilla voidaan — aineistosta riippuen — päästä tutkimuksellisesti merkitsevämpiin tuloksiin kuin ”arkikirjoitte-

23

lua” lähellä olevalla laadullisella kuvailulla. Opastusta menetelmien soveltamiseen on saatavissa tiede-

kunnan ja oppiaineen järjestämiltä tutkimusmenetelmäkursseilta, menetelmäkysymyksiä käsittelevistä oppikirjoista ja erityistutki-muksista, joissa määrättyjä tutkimusmenetelmiä on käytetty. 5.2. Yliopiston ja oppiaineen tekniset palvelut Yliopiston kirjasto on opiskelijoiden käytettävissä kirjallisuuden lainausta ja kirjallisuuteen perehtymistä varten. Jos tutkimuksessa tarvittavia kirjoja tai aikakauslehtiä ei löydy Tampereen yliopiston kirjaston kokoelmista, niitä voi yliopiston kirjaston välityksellä ti-lata kaukolainaksi. Lisäksi on syytä muistaa, että yliopiston kirjas-ton niin sanotussa sähköisessä lukusalissa olevan kirjallisuus- ja aikakauslehtiaineiston määrä kasvaa koko ajan. Yliopistolla on useita mikroluokkia, joiden ATK-välineistöä opiskelijat voivat käyttää opintoihin liittyvissä tehtävissään. Tar-kempia tietoja mikroluokkien ja ATK-välineiden käyttömahdolli-suuksista löytyy internetosoitteesta < http://www.uta.fi/laitokset/tkk/mikropalvelut/index.shtml>

Politiikan tutkimuksen laitoksen apua tutkielman tekijä tarvit-see tavallisesti silloin, kun hän aikoo kerätä aineistoa haastatteluin tai kyselylomakkein. Tällöin on kysymys esimerkiksi luvasta käyt-tää laitoksen nimeä tai oppiaineen osallistumisesta kyselylomak-keiden ja kirjeiden postitukseen. Näistä asioista on aina neuvotel-tava oppiaineen professorin kanssa. Laitoksen nimissä ei saa tehdä haastattelua tai kyselyä tahi lähettää kirjeitä ilman asianmukaista lupaa ja lähetteiden ennakollista tarkastusta. Professorin tai muun opettajan kanssa voidaan keskustella myös sopivasta tavasta lähes-tyä viranomaisia sekä muita päätöksentekijöitä ja vaikuttajia. Opiskelijat joutuvat itse vastaamaan opinnäytteen aineiston hankinnasta aiheutuvista kustannuksista. Kyselytutkimuksiin liit-tyvät kyselylomakkeet on voitu lähettää politiikan tutkimuksen lai-toksen virkakirjeinä. Jos pro gradu –tutkielman tekemiseen liittyy runsaasti kulu-ja, opiskelijan kannattaa hakea työtään varten apurahoja erilaisilta rahastoilta. Politiikan tutkimuksen laitoksen opettajat voivat kir-joittaa hakemuksiin liittyviä suosituksia apurahoja myöntäville ra-hastoille.

24

6. KIRJALLISEN ESITYKSEN LAATIMINEN 6.1. Kirjoitustapa ja -tyyli Kirjoittaminen kuuluu erottamattomasti tutkimukseen. Tieteellinen tuotos on olemassa vasta kun tulokset on esitetty kirjallisessa muodossa, ja humanistisvoittoisessa tutkimuksessa aineiston käsit-tely ja varsinainen kirjoitustyö sulautuvat paljolti yhteen. Asiaa ja kieltä ei voi selvästi erottaa toisistaan, ja tutkimuksen arvo mää-räytyy myös sen kirjallisen asun mukaan.

Kirjoitustyön aloittamiseen liittyvä ”arkuuskynnys” on pyrit-tävä ylittämään käymällä käsiksi siihen, mikä tuntuu helpoimmalta ja selvimmältä, vaikka rakenteellinen kokonaisuus ei tuntuisikaan vielä valmiilta ja tyydyttävältä. Tosiasiassa jäsentely täsmentyy ja muotoutuu aina työn edetessä, ja heikoksi osoittautuvan tekstin uudelleen kirjoittamiselta ei kukaan tutkija välty.

Työskentelytapa vaihtelee tutkijan luontumusten mukaan. Yksi laatii epäsystemaattisessa järjestyksessä luonnoksia tutkiel-man eri osiksi ja työstää niistä lopullisen disposition pohjalta tut-kimusraportin. Toinen panee jo tutkimustyön aikaisessa vaiheessa nopeasti paperille ensimmäisen kokonaishahmotelman; selvittää sitten, mihin suuntiin sitä olisi kehiteltävä ja mitä tarkistuksia teh-tävä, ja päätyy vasta ehkä useidenkin toisintojen jälkeen lopulli-seen versioon. Kolmannelle taas sopii työskentelytapa, jossa jäsen-telyn puitteissa hitaasti edeten tuotetaan lähes lopullista, vain vii-meistelyjä ja tarkistuksia kaipaavaa tekstiä.

Tieteellisessä kielenkäytössä pyritään mahdollisimman selke-ään ja täsmälliseen ilmaisuun. Teoreettisten erityistermien avulla teksti voidaan sitoa määrättyyn teoreettiseen kontekstiin, jolloin kirjoittaja samalla osoittaa lukijalle, minkä teoreettisen tradition keskusteluun kirjoittaja kontribuutionsa esittää. Tieteellisessä teks-tissä on myös voitava edellyttää, että teksti on kieliopillisesti vir-heetöntä. Mitä monimutkaisempi asia on kysymyksessä, sitä tär-keämpää on saada se välitetyksi lukijalle ymmärrettävässä ja yksi-selitteisessä muodossa. On varottava pitkiä ja kankeita lauseraken-teita, paperinmakuista virastokieltä ja usein kirjoittajalle itselleen-kin käsittämättömäksi jäävää käännöskieltä. Ensin on asia pohdit-tava selväksi ja sitten ilmaistava se omin sanoin, mieluimmin ly-hyin, rytmillisesti vaihtelevin lauserakentein vierasperäisten termi-

25

en ja tieteellisen slangin turhaa käyttöä välttäen. Tässä tullaan jo tyylillisiin kysymyksiin, jotka eivät meidän alamme kirjallisessa toiminnassa olekaan yhdentekeviä. Tavoitteena on täsmällisen ja asiallisen, mutta samalla miellyttävästi luettavan persoonallisen tekstin tuottaminen. 6.2. Jäsentely ja otsikointi Tutkielman suunnitteluun sisältyy jo työn alkuvaiheissa tutkimus-raportin disposition alustava luonnostelu, mutta kirjoitustyössä täsmentyvä lopullinen dispositio saattaa poiketa siitä paljonkin. Yksityiskohtaista mallia tutkielman muodollisesta rakenteesta ei voi antaa, koska jaottelu riippuu viime kädessä sisällöstä, siitä mi-tä tutkitaan ja miten tutkitaan. Alan väitöskirjoista ja muista tutki-muksista on saatavissa hyviä vihjeitä dispositiota varten.

Muodollisessa jäsentelyssä ei noudateta kolmijakoa (I Joh-danto, II Käsittely, III Loppulause) eikä myöskään kahtiajakoa (I Teoria, II Empiria), vaan otsikon ongelma jaetaan lukuihin asiako-konaisuuksittain. Työn jakaantuminen eri lukuihin jäsentyy usein tutkimuksen osaongelmien mukaan. Toisinaan käytettävä teoria antaa ainekset aiheen jakamiseksi eri käsittelylukuihin. Jäsentelyn loogisuus edellyttää, että aiemmat luvut selittävät myöhempiä.

Opinnäytetyön luonteeseen kuuluu, että johdantojaksossa on selvitettävä tutkimusta koskevia ratkaisuja ja niiden perusteita. Selvitys sisältää — tutkielman laadun mukaan painotettuina — seuraavat asiat:

• tutkimuksen tausta ja merkitys • valittu näkökulma, tutkimustehtävä ja sen konkretisointi • aikaisemman tutkimuksen arviointi • tutkimuksen viitekehys ja käsitteistö • tutkimuksen aineisto ja sen laadun analyysi • tutkimusmenetelmät

On vältettävä johdannon suhteetonta paisuttamista ongelmaa sivuavien teorioiden tai empiiristen löydösten laajoilla referoin-neilla. Kirjallisuuskatsauksen tehtävänä ei ole esittää tiivistelmää kaikesta siitä, mitä opiskelija on lukenut vaan nostaa esille ne teo-riat, jotka ovat työn analyysien ja argumentaation kannalta rele-vantteja. On muutenkin pidettävä huolta siitä, että työn muodolli-

26

nen jäsentely vastaa sisäistä rakennetta. Suppeassa tutkielmassa on keskityttävä ydinkysymyksiin ja päälinjoihin hairahtumatta tasa-paksuun kirjoitteluun, jossa omat löydökset ja muiden ajatukset sotkeutuvat toisiinsa ja jossa punainen lanka hukkuu sanomisen paljouteen.

Varsinaista käsittelyosaa seuraa loppupäätelmät sisältävä lu-ku, josta käy kokoavasti ilmi, millaisiin pääasiallisiin tuloksiin on päädytty asetettujen ongelmien ratkaisemiseksi, miten mahdolli-sesti asetetut hypoteesit ovat pitäneet paikkansa, miten käyttökel-poinen asetettu viitekehys oli. Kuten jo edellä tutkielman suunnit-telun yhteydessä todettiin, on tulosten tiivistelmänomaisen selvit-tämisen ohella edettävä synteesiin; ts. etsittävä yhteyksiä osatulos-ten kesken muistakin kuin dispositiossa käytetyistä näkökulmista ja noustava avarammalle tulkintatasolle pohtimalla, mitä merkitys-tä ja mieltä tutkituilla ilmiöillä on laajemmassa poliittisessa ilmiö-kokonaisuudessa.

Sisällysluettelo sijoitetaan työn alkuun. Henkilökohtaista al-kulausetta tai esipuhetta ei pro gradussa tarvita. Eri luvut otsikoi-daan lyhyesti ja nasevasti niiden sisältöä vastaavalla tavalla. Jos luku jaetaan alalukuihin, alalukujen ja otsikoiden määrän on oltava vähintään kaksi. Pääluvut aloitetaan aina uudelta sivulta ja niiden otsikot kirjoitetaan suurin kirjaimin tai leipätekstiä suuremmalla kirjasinkoolla. Otsikoinnissa voidaan käyttää desimaalijärjestel-mää (1.1.1.) Työn loppuun sijoitetaan mahdolliset liitteet ja lähde-luettelo. 6.3. Taulukot ja kuviot Mittaavan tutkimuksen olennaiset tulokset esitetään luontevimmin taulukoita ja kuvioita käyttäen, mutta nämä ovat muunkinlaisissa töissä tavanomaisesti käytettyjä esityksen havainnollistamisen ja selventämisen välineitä. Graafiset kuviot, kartat, piirrokset, ase-telmat ja taulukot laaditaan sovittujen teknisten sääntöjen mukai-sesti. Ne on myös laadittava itsensä selittäviksi. Perussäännön mu-kaan kuvan tai taulukon teksteineen pitäisi olla ymmärrettävissä sellaisenaan, ilman selittävää sanallista esitystä. Tekstissä teh-däänkin graafisista esityksistä ja taulukoista vain olennaisimmat havainnot kuvailematta yksityiskohtaisesti kaikkea niiden sisältä-mää informaatiota.

27

Jokaisella taulukolla tai kuvalla pitää toisaalta olla selvä tar-koitus ja sanoma. Sivun täytteeksi ei laajoja numerosarjoja kanna-ta muualta lainailla. Tämä sisältää myös sen, että kaikkiin teks-tiosaan sijoitettuihin taulukoihin ja kuvioihin on tekstissä viitatta-va, samaten on mahdollisten liitetaulukoiden olemassaolo ja sa-noma todettava. On syytä harkita, miten paljon muualta lainattua, muokkaamatonta ja laajaa numeroaineistoa todistelun tarpeisiin teksti- tai liitetaulukoiksi tarvitaan. Tuon aineiston jalostaminen esim. uudelleen ryhmittelemällä ja pelkistämällä voi antaa parem-man tuloksen.

Pienet numerosarjat voi esittää myös tekstin yhteydessä ns. asetelmana, jonka sisältö selvitetään otsakkeen sijasta edeltävässä tekstissä. Parista kolmesta luvusta ei usein kannata laatia edes ase-telmaa. Asiat saa luontevasti kuvattua suoraan tekstin yhteydessä esitettävillä luvuilla. 6.4. Viittaaminen lähteisiin Kirjallisen esityksen dokumentoimisen vaatimus sisältää sen, että lähteet, joihin on nojauduttu, osoitetaan sovittua merkintätapaa noudattavin viittauksin. Lähdeviitteiden avulla lukijalla on mah-dollisuus todentaa tutkimuksessa esiintyvät väitteet ja toisaalta nähdä, mikä on tutkielman tekijän omaa työpanosta ja tuotosta ja mikä muiden tutkijoiden saavuttamiin tuloksiin perustuvaa. Viit-tausmenettely liittyy siis likeisesti tutkimustyön etiikkaan, ja sii-hen on suhtauduttava vakavasti.

Yleissäännön mukaan on kaikkiin käytettyihin lähteisiin vii-tattava, mutta toisaalta lähdeviittausten rönsyilevä ja perusteeton käyttö katsotaan heikkoudeksi. Viittausta ei tarvita silloin, kun ky-symyksessä on yleistietoon kuuluva, tunnettu ja kiistaton tosiasia, esim. oman maan valtiollis-poliittisen kehityksen yleislinja.

Lähdettä käyttäessään tutkija joko yleisesti mainitsee sen si-sältämän tiedon tai väitteen tahi sitten laajemmin referoi, selostaa sitä. Kolmas mahdollisuus on siteeraaminen, sanatarkkojen laina-usten esittäminen. Sekä referoinnissa että siteeraamisessa on syytä noudattaa malttia ja pidättyvyyttä. Niin hyvin runsaat suorat laina-ukset kuin sivujen mittaiset yhden tutkijan tulosten selostuksetkin antavat heikon kuvan työn omaperäisyydestä. Referoitaessa on edullista pyrkiä yhdistämään ja vertailemaan useiden lähteiden si-

28

sältämää informaatiota. Lainaukset — jotka aina osoitetaan laina-usmerkeillä tai sisennetään muusta tekstistä erottuviksi omiksi kappaleikseen — käännetään tavallisesti tutkielman kielelle.

Lähteisiin viitataan niin, että lukija pystyy vaivattomasti ha-keutumaan niihin. Tavallisesti käytetään sellaista viittaustekniik-kaa, että erillisessä lähdeluettelossa annetaan jokaisesta lähteestä yksityiskohtaiset tiedot, kun taas itse viitteessä käytetään lyhennet-tyä merkitsemistapaa, joka siis on ymmärrettävissä vain lähdeluet-telon avulla. Lähdeviitteiden muodollisessa merkitsemisessä ei ole yhtä yleisesti hyväksyttyä mallia. Yhteiskuntatieteellisessä tutki-muksessa tavallinen menettely on ns. Harvardin järjestelmän mu-kainen tekstiviite eli viitteen sijoittaminen tekstiin, esim. (Nurmi 2005, 35), ja nimenomaan siihen paikkaan — sanan, lauseen, virkkeen tai kappaleen jälkeen — johon se sisällöllisesti kuuluu. Toinen mahdollisuus on juoksevan viitenumeron merkitseminen tekstiin ja itse viitteiden sijoittaminen ao. sivun alareunaan (alavii-te) tahi kunkin pääluvun tai koko tutkielman loppuun (loppuviite).

Tekstiviitteet ovat käteviä silloin, kun lähteinä on pääasiassa tekijän nimellä tunnistettavissa olevia kirjoja ja artikkeleita, kun taas esim. arkistolähteitä osoittavat pitkät viitteet voivat pahoin häiritä esityksen yhtenäisyyttä. Alaviitetekniikka on käytännölli-nen silloin, kun viitteissä halutaan myös esim. kommentoida läh-dettä, esittää tekstin pääjuonesta poikkeavia ajatuksenkulkuja, se-lostaa poikkeavia mielipiteitä jne. Selittävien ja keskustelevien alanoottien käytössä on kuitenkin syytä olla pidättyväinen. Jos asia on sanomisen arvoinen, sen voi yleensä sanoa itse tekstissä. Yksi-tyiskohtaisia ohjeita lähdeviitteiden merkitsemistavoista löytyy monista tutkimuksen tekemisen perehdyttävistä oppaista (ks. luku 8).

Lähdeluetteloon merkitään tekijän tai (jos tekijää ei ole) otsi-kon mukaisessa aakkosjärjestyksessä kaikki viitteissä esiintyvät lähteet, mutta ei muita. Mikäli luetteloon sisältyy runsaasti eri-tyyppisiä aineistoja, on syytä käyttää alaryhmittelyä esimerkiksi seuraavasti: I Painamattomat lähteet II Painetut lähteet 1. Kirjallisuus 2. Sanoma- ja aikakauslehdet III Haastatellut henkilöt

29

Painamattomista lähteistä luettelossa mainitaan asiakirjan tai muun dokumentin otsikko sekä säilytyspaikka, esim. arkisto ja ko-koelma. Kirjallisuus merkitään aakkosjärjestykseen tekijän tai toimittajan sukunimen mukaan (etunimi julkaisun mukaisesti), sit-ten julkaisun otsikko, painos (ellei kyseessä ole ensimmäinen pai-nos), kustantaja, painopaikka ja -vuosi. Teoksen painovuosi voi-daan vaihtoehtoisesti esittää sulkeissa heti tekijän nimen jälkeen. Jos samalta tekijältä on samalta vuodelta useampia julkaisuja, merkitään painovuoden jälkeen jokin tunnus, esim. (1965 a), (1965 b), jota käytetään myös tekstiviitteissä.

Myös artikkelit luetteloidaan aina tekijän nimen mukaan eikä esimerkiksi aikakauslehden tai kokoomateoksen nimen mukaan. Järjestys on siis: tekijä, otsikko, aikakauslehden nimi, lehden nu-mero ja vuosikerta sekä mahdollisesti sivut, joilla artikkeli on. Jos kirjojen kohdalla painovuosi esitetään sulkeissa heti tekijän nimen jälkeen, samaa käytäntöä sovelletaan myös artikkelilähteissä. Ko-koomateoksen kyseen ollen merkitään tekijän ja artikkelin nimen jälkeen teoksen toimittaja, nimi, painos, painopaikka ja –aika. Pai-novuosi merkitään taas vaihtoehtoisesti heti tekijän nimen jälkeen.

Sanoma- ja aikakauslehdistä — kun ei ole kysymys nii-hin sisältyvistä tekijän nimellä ilmoitettavista artikkeleista — mai-nitaan lehtien nimet aakkosjärjestyksessä ja vuosikerrat, joita tut-kimuksessa on käytetty. Haastatelluista henkilöistä mainitaan täy-dellinen nimi sekä ammatti tai arvo ja haastattelun ajankohta. Läh-deviitteiden merkitsemisen sekä lähdeluettelon laatimisen teknii-kan oppii nopeasti ja parhaiten aikaisempiin tutkimuksiin tutustu-malla. Erilaisten tietoaineistojen julkaiseminen internetsivuilla li-sääntyy nykyään räjähdysmäisesti. Esimerkiksi eduskunnan tuot-tamat valtiopäiväasiakirjat, valtioneuvoston päätökset, Tilastokes-kuksen tuottamat tilastoaineistot tai kansainvälisten järjestöjen tuottamat dokumentit ovat nykyään suurelta osin nähtävänä www-sivuilla. Internetsivuilta kootuista lähteistä on merkittävä lähteen www-sivuosoite ja päiväys, milloin sivu on luettu. Yleensä on luontevaa sijoittaa internetsivuilta koottu aineisto lähdeluettelossa omaksi ryhmäkseen.

30

7. TARKASTAMINEN JA ARVOSTELU 7.1. Tutkielman jättäminen tarkastettavaksi Oppiaineessa vakiintuneen käytännön mukaan valmistunut tut-kielma kirjoitetaan puhtaaksi ja jätetään tarkastettavaksi vasta kun työn ohjaaja on tutustunut käsikirjoitukseen ja antanut suostumuk-sensa. Tarkoituksena on tässä vaiheessa varmistua siitä, että työ täyttää pro gradu -tutkielmalle asetettavat vähimmäisvaatimukset. Mistään arvolausearvioinnista ei sen sijaan vielä ole kysymys. Opiskelijaa voidaan vielä tässä vaiheessa kehottaa korjaamaan tut-kielmassa nähtyjä perustavia puutteita. Valmis pro gradu -tutkielma luovutetaan sähköisessä muo-dossa tarkastusprosessia, kirjaston kokoelmaa ja arkistointia varten laitoksen ja kirjaston antamien ohjeiden mukaisesti. Ohjeita löytyy osoitteesta <http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/tutkielmat/> ja lai-toksen kotisivuilta. Tutkielmaan liitetään 1-2 sivun pituinen tiivis-telmä, jonka tulee sisältää tiedot tutkimusongelmasta, aineistosta, käytetyistä tutkimusmenetelmistä ja tärkeimmistä tutkimustulok-sista. Tiivistelmän laadintaohjeet saa laitoksen kansliasta. Kypsyysnäyte

Jos opiskelija ei ole suorittanut kypsyysnäytettä kandidaatin tutkielman yhteydessä, kypsyysnäyte suoritetaan sen jälkeen, kun opiskelija on jättänyt pro gradu -tutkielmansa tarkastettavaksi. Pro gradu -tutkielma tulee tällöin palauttaa viimeistään 10 päivää en-nen aiottua kypsyysnäytekoetta.

Kypsyysnäyte kirjoitetaan tutkielmaan liittyvästä aiheesta. Työn ohjaaja kirjoittaa tenttikysymyskuoreen kirjoituskokeen ai-healueen tai muutaman vaihtoehtoisen teeman, joista opiskelija it-se valitsee yhden kirjoituskokeensa aiheeksi. Kypsyysnäytteessä opiskelijan on osoitettava perehtyneisyyttä oman pro gradu –tutkielmansa aihealueeseen ja hyvää äidinkielen taitoa.

Kypsyysnäyte tarkastetaan sekä sisällön että kielen osalta. Kypsyysnäytteeseen ei tarvitse erityisesti valmistautua. Enintään voi palauttaa mieleensä tutkielman keskeisen asiasisällön. Kyp-syysnäyte on eräänlainen ainekirjoitus. Se on johdonmukaisesti etenevää selkeätä asiaproosaa, jossa erityistä huomiota on kiinni-

31

tetty huoliteltuun äidinkielen käyttöön. Yhdessä ylioppilastutkinto-todistuksen kanssa hyväksytty kypsyyskoe on loppuiän osoitukse-na äidinkielen täydellisestä hallinnasta.

Kypsyysnäyte ei yleensä vaikuta tutkielman arvosanaan. Vain rajatapauksissa kielen tai sisällön osalta heikosti mennyt kypsyys-näyte voi laskea arvolausetta, erinomaisesti onnistunut kypsyys-näyte taas nostaa sitä. Jos kypsyysnäyte hylätään, on syytä ottaa heti yhteys professoriin. On tietenkin mahdollista, että myös koko tutkielma hylätään. Käytännössä heikolta vaikuttavan tutkielman jättänyttä opiskelijaa kehotetaan vetämään työnsä pois jo ennen kypsyysnäytettä. Lopullisen ratkaisun tekee kuitenkin opiskelija itse. Sivuaineen tutkielma Opiskelija voi opiskella syventävät opinnot pääaineensa lisäksi myös jossakin toisessa oppiaineessa. Sivuaineen syventävissä opinnoissa tehtävää tutkielmaa nimitetään sivuaineen tutkielmaksi. Syventäviin opintoihin sisältyvälle sivuaineen tutkielmalle määrä-tään yksi tai kaksi tarkastajaa, joista ainakin toisen tulee olla tohto-rin tutkinnon suorittanut Tampereen yliopiston opettaja. Tutkiel-man arvostelussa käytetään asteikkoa: tyydyttävä, hyvä, erinomai-nen. Sivuaineen tutkielmaan ei liity kypsyysnäytettä. Muilta osin noudatetaan pro gradu -tutkielmia koskevia ohjeita. 7.2. Tutkielman arvostelu ja muutoksenhaku Tutkielmasta antaa lausuntonsa vähintään kaksi laitoksen johtajan määräämää tarkastajaa, joista ainakin toisen tulee olla tohtorin tut-kinnon suorittanut Tampereen yliopiston opettaja. Pro gradu -tutkielman tarkastajien on toimitettava lausuntonsa kolmen viikon kuluessa kypsyyskokeeseen osallistumisesta. Laitosneuvosto tai laitoksen johtaja hyväksyy tutkielman ja päättää sen arvosanasta. Ennen tutkielman hyväksymistä tarkastajien lausunto lähetetään opiskelijalle ja hänelle varataan mahdollisuus esittää vastineensa tarkastajien lausunnosta. Mahdollinen vastine on toimitettava lai-toksen kansliaan annettuun määräaikaan mennessä. Ellei opiskelija esitä vastinetta, laitosneuvosto tai laitosjohtaja arvostelee opin-

32

näytteen. Mahdollinen vastine käsitellään aina laitosneuvostossa. Tutkielman arvostelua koskevasta oikaisumenettelystä on säädetty ja määrätty erikseen. Pro gradu -tutkielma arvostellaan asteikolla approbatur, lu-benter approbatur, non sine laude approbatur, cum laude approba-tur, magna cum laude approbatur, eximia cum laude approbatur ja laudatur. Cum laude approbatur on ollut yleisin valtio-opin pro gradu -tutkielman arvosana. Noin 40 prosenttia vuosina 1995-2004 valmistuneista valtio-opin pro gradu -tutkielmista hyväksyttiin ar-vosanalla cum laude approbatur. Toiseksi yleisin arvosana on ollut magna cum laude approbatur. Vuosina 1995-2004 tällä arvosanalla hyväksyttiin noin neljäsosa valtio-opin pro gradu -tutkielmista (ks. kuvio).

Valtio-opin pro gradu -tutkielmien arvosanajakautuma vuosilta 1995-2004

Pro gradu -tutkielman arvosteluun tyytymätön opiskelija voi pyy-tää siihen kirjallista oikaisua laitosneuvostolta 14 päivän kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin opiskelijalla on ollut tilaisuus saada ar-vostelupäätös ja tarkastajien lausunnot tietoonsa. Oikaisupäätök-seen tyytymätön voi hakea siihen muutosta tiedekuntaneuvostolta 14 päivän kuluessa siitä, kun hän on saanut päätöksestä tiedon.

0

5

10

15

20

25

30

35

40

45

a lu ns cl m e l

% h

yväk

syty

istä

tutk

ielm

ista

33

8. OPPAITA TUTKIELMAN TEKIJÖILLE 8.1. Yleisoppaita Fogelberg, Paul, Marja Herranen ja Kaisa Sinikara (1989): Tuu-masta toimeen. Tutkielman tekijän opas. Yliopistopaino, Helsinki.

Hakala, Juha T. (1996): Opinnäyte ja sen ohjaaminen. Johdatus tutkimusprosessin hallintaan. Gaudeamus, Tampere.

Hakala, Juha (1999): Graduopas. Gaudeamus, Helsinki.

Hirsjärvi, Sirkka, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara (1997): Tutki ja kirjoita. Kirjayhtymä, Helsinki (useita myöhempiä painoksia).

Jyrkiäinen, Jyrki ja Heikki Luostarinen ja Hannu Nieminen (1991): Opasta, kärsi ja unhoita. Avuksi tutkielman laatijoille. Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos.

Kirjallisten esitysten laadintaopas. Tampereen yliopisto. Politii-kan tutkimuksen laitos. Tampere 2005.

Ohjeita pro gradu -tutkielman tekijöille. Helsingin yliopiston ylei-sen valtio-opin laitoksen tutkimuksia. Helsinki 1982.

Soikkanen, Timo & Vesa Vares & Maria Ågren (1998): Lähdetek-niikka poliittisessa historiassa. Turun yliopisto, Poliittinen histo-ria, Opintojulkaisuja N:o 2/1998.

Tieteellisten seurain valtuuskunta: Tieteellisen tekstin kirjoittami-nen ja tuottaminen: Gutenberg-työryhmän muistio. Helsinki 1985.

34

8.2. Tutkimusmenetelmiä käsitteleviä oppaita

Yhteiskuntatutkimuksen filosofiset perusteet

Haaparanta, Leila ja Ilkka Niiniluoto (1986): Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsingin yliopisto.

Hyrkkänen, Markku (2002): Aatehistorian mieli. Vastapaino, Tampere.

Niiniluoto, Ilkka (1983): Tieteellinen päättely ja selittäminen. Ota-va, Helsinki.

Niiniluoto, Ilkka ja Esa Saarinen (toim. 1984): Ihmiskäsitysten fi-losofia. Suomen filosofinen yhdistys.

Tuomela, Raimo ja Ilkka Patoluoto (toim. 1976): Yhteiskuntatie-teiden filosofiset perusteet. Osat 1 -2. Gaudeamus, Helsinki.

Yleisoppaita tutkimusmenetelmistä

Alasuutari, Pertti (2001): Johdatus yhteiskuntatutkimukseen. Gau-deamus, Helsinki.

Eskola, Antti (1962): Sosiologian tutkimusmenetelmät I. WSOY, Porvoo.

Eskola, Antti (1966): Sosiologian tutkimusmenetelmät II. WSOY, Porvoo.

Metsämuuronen, Jari (2002): Tutkimuksen tekemisen perusteet ih-mistieteissä. International Methelp K. Helsinki..

Räsänen, Pekka, Anu-Hanna Anttila ja Harri Melin (toim. 2005): Tutkimus menetelmien pyörteissä. PS-kustannus, Jyväskylä.

Uusitalo, Hannu (1991): Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. WSOY, Porvoo ja Helsinki.

Yleisoppaita tutkimuksen tekemisestä ja tutkimusraportin kirjoit-tamisesta

Hirsjärvi, Sirkka, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara (1997): Tutki ja kirjoita. Kirjayhtymä, Helsinki.

35

Hakala, Juha T. (1999): Graduopas. Melkein maisterin niksikirja. Gaudeamus, Helsinki.

Hakala, Juha T. (2002): Luova prosessi tieteessä. Gaudeamus, Helsinki.

Kinnunen, Merja ja Olli Löytty (toim. 2002): Tieteellinen kirjoit-taminen. Vastapaino, Tampere.

Laadullinen tutkimus ja historiantutkimus

Creswell, John W. (1998): Qualitative Inquiry and Research De-sign. Choosing Among Five Traditions. Sage, Thousand Oaks.

Eskola, Jari ja Juha Suortanta (1996): Johdatus laadulliseen tutki-mukseen. Lapin yliopisto, Rovaniemi.

Gerken, K. J. (1999): An Invitation to Social Construction. Sage, London.

Kalela, Jorma (2000): Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000, Helsinki.

King, Gary, Robert Keohane ja Sidney Verba (1994): Designing Social Inquiry. Princeton University Press, Princeton.

Kuula, Arja (1999): Toimintatutkimus. Kenttätyötä ja muutospyr-kimyksiä. Vastapaino, Tampere.

Mäkelä, Klaus (toim. 1990): Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Gaudeamus, Helsinki.

Skinner, Quentin (2002): Visions of Politics. Vol. 1 Cambridge University Press, Cambridge.

Tuomi, Jouni ja Anneli Sarajärvi (2003): Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi, Helsinki.

Ymmärtävät menetelmät, fenomenologia, hermeneutiikka

von Wright, G. H. (1971): Explanation and Understanding. Rout-ledege and Kegan Paul, London.

Juntunen, Matti ja Lauri Mehtonen (1977): Ihmistieteiden filosofi-set perusteet. Gummerus, Jyväskylä.

36

Retoriikka ja diskurssianalyysi

Jokinen, Arja, Kirsi Juhila ja Eero Suoninen (1993): Diskurssiana-lyysin aakkoset. Vastapaino, Tampere.

Jokinen, Arja, Kirsi Juhila ja Eero Suoninen (1999): Diskurssiana-lyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere.

Palonen, Kari ja Hilkka Summa (toim. 1996): Pelkkää retoriikkaa. Tutkimuksen ja politiikan retoriikat. Vastapaino, Tampere.

Perelman, Chaïm (1996): Retoriikan valtakunta. Vastapaino, Tampere.

Tietokoneavusteiset tekstianalyysimenetelmät

Saari, S. (1994): Tietokoneavusteisten ohjelmien käyttö tutkimus-aineiston kvalitatiivisessa analyysissa. Teoksessa Leena Syrjälä, S. Ahonen , E. Syrjäläinen ja S. Saari: Laadullisen tutkimuksen työ-tapoja. Kirjayhtymä, Helsinki, s. 162-185.

<http://www.qsr.com.au>

<http://atlasti.de>

Kvantitatiivinen tutkimus

Alkula, Pöntinen ja Ylöstalo (1994): Sosiaalitutkimuksen kvantita-tiiviset menetelmät. WSOY, Porvoo ja Helsinki.

Heikkilä, Tarja (1998): Tilastollinen tutkimus. Edita, Helsinki..

Manheim, Jarol B. and Richard C. Rich (2002): Empirical Politi-cal Analysis. Research Methods in Political Science. 5th edition. Longman, New York.

Toivonen, Timo (1999): Empiirinen sosiaalitutkimus: filosofia ja metodologia. WSOY, Porvoo ja Helsinki.

Töttö, Pertti (2004): Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino, Tampere.

37

Kysely- ja haastattelututkimus

Jyrinki, Erkki (1974): Kysely ja haastattelu tutkimuksessa. Gau-deamus, Helsinki.

Hirsjärvi, Sirkka ja Helena Hurme (1980): Teemahaastattelu. Gau-deamus, Helsinki.

Sisällönerittely

Pietilä, Veikko (1973): Sisällön erittely. Gaudeamus, Helsinki..

Vertaileva tutkimus

Alapuro, Risto ja Ilkka Arminen (toim. 2004): Vertailevan tutki-muksen ulottuvuuksia. WSOY, Porvoo ja Helsinki.