O S

T I E

N S

I S

1

O S T I E N S I STIEDETTÄ JA TUTKIMUSTA JOENSUUN YLIOPISTOSTA 2/2005

SORTAVALANSEMINAARI

O S

T I

E N

S I

S

2

S I S Ä L T Ö

JOENSUUPL 11180101 Joensuupuh. (013) 251 111faksi (013) 251 2050

SAVONLINNAPL 5557101 Savonlinna puh. (015) 511 70faksi (015) 531 060

MEKRIJÄRVIYliopistontie 482900 Ilomantsipuh. (013) 2515 400faksi (013) 2515 444 w

ww

.joensuu.fi

Päivi Atjonen Opettajankoulutus nyt ja tulevaisuudessa 4

Perttu Vartiainen Joensuun yliopisto Sortavalan seminaarin perillisenä 8

Martti T. Kuikka Miksi seminaarilaitos perustettiin Suomeen 12

Veli Nurmi Seminaarista yliopistoon 16

Matti Halonen Tie yliopistoon 20

Antti Laine Sivistystä rajaseudulle 24

Teuvo Laitila Sortavalan seminaari Sergei Okulovin valossa 26

Reijo Pajamo Sortavalan seminaari musiikkikasvattajana 30

Antti Henttonen Kymölän kilta Sortavalan seminaarin muiston vaalijana 34

Sari Eskelinen Viranomaisten silmätikkuna 38

Sari Eskelinen Pohjanmaalta opintielle Sortavalaan 40

Kuvakooste Sortavalan seminaarin 125 vuotisjuhlasta 42

Kannen piirros Pohjois-Karjalan ympäristökeskuksen arkisto

O S

T I E

N S

I S

3

ULLA MIKKOLA

SANANSAATTAJA JOENSUUN YLIOPISTOSTA

erikoisnumero 8 B 30.11.2005

Lehden julkaisija

JOENSUUN YLIOPISTO

Tulliportinkatu 1

80100 Joensuu

puh. (013) 251 2017

faksi (013) 251 4098

sähköposti: sanansaattaja@joensuu.fi

Päätoimittaja

ULLA MIKKOLA

Viestintäpäällikkö

KARI HIPPI

Tiedottaja

SARI ESKELINEN

Tiedottaja

NINA VENHE

Julkaisusihteeri

LEENA KONTTINEN

Valokuvaajat

VARPU HEISKANEN

ILKKA KONTTINEN

Ulkoasu

LEEA WASENIUS

Painopaikka

SUOMEN GRAAFISET PALVELUT OY

Levikki 3 000 kpl

ISSN 0780 8259

Sanansaattaja Joensuun yliopistosta

erikoisnumero ilmestyy

kahdesti vuodessa.

VA

RP

U H

EIS

KA

NE

NOpettajankoulutuksella on keskeinen rooli Joensuun yliopiston toiminnassa. Loka-kuun alussa yliopisto palasi hetkeksi juurilleen juhlimalla 125 vuotta sitten perustettua Sortavalan seminaaria ja siltä saamaansa arvokasta perintöä opettajankouluttajana. Tehtävä lankesi Joensuun yliopistolle Itä-Suomen seminaariksi muutetulta Sortavalan seminaarin seuraajalta.

Sortavala sai seminaarinsa pitkään kestäneen valmistelun ja kiistelyn jälkeen. Jo vuoden 1872 valtiopäivillä vallitsi yksimielisyys toisen suomenkielisen seminaarin perustamisesta, mutta sijoituspaikkakuntaa ei saatu ratkaistuksi. Kouluylihallitus piti seuraaville valtiopäiville antamassaan lausunnossa Savonlinnaa sopivimpana paikkana. Samalla kannalla oli myös kansakoulujen ylitarkastaja Uno Cygnaeus. Vuoden 1878 valtiopäivillä seminaari päätettiin kuitenkin perustaa Sortavalaan säädyissä suoritettujen tiukkojen äänestysten jälkeen. Päätöstä siivittivät kansal-liset näkökohdat ja huoli Laatokan ja Raja- Karjalan väestön tulevaisuudesta. Ei siis ihme, että 20.10.1880 avajaisjuhliaan viettäneestä seminaarista tuli venäläisten vallanpitäjien silmätikku.

Seminaarissa koulutettiin kansakoulunopettajiksi miehiä ja naisia, luterilaisia ja ortodokseja. Ajoittain seminaari oli maamme suurin, ja se onnistui tehtävässään hyvin. Opinahjosta valmistui sen 60-vuotisen historian 2800, hospitantit mukaan lukien 3500 kansakoulunopettajaa. Seminaarin vaikutus näkyi etenkin ympäröivän yhteiskunnan henkisten olojen kehityksessä ja väestön sivistystason nousussa. Samaan aikaan maakunta vaurastui myös aineellisesti. Seminaarilla oli siihenkin oma osuutensa, sillä sen opettajakuntaa osallistui aktiivisesti myös yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen toimintaan.

Toiminta Sortavalassa päättyi vuonna 1944, ja nimi muutettiin asetusteitse vuonna 1945 Itä-Suomen seminaariksi. Uuden nimen kantajaksi tuli seminaarin miesosasto, joka toimi aluksi Raumalla.

Myös Itä-Suomen seminaarin sijoituspaikasta käytiin tiukka mittelö. Sortavalan perinne jatkui Joensuussa, jonne seminaari muutti Raumalta vuonna 1953.

Joensuun korkeakoulu, sittemmin Joensuun yliopisto, aloitti toimintansa seminaarin rakennuksissa vuonna 1969, ja seminaarin harjoituskoulu sekä myöhemmin Jo-ensuun normaalilyseo muodostivat korkeakoulun normaalikoulun. Korkeakoulun kasvatustieteiden osasto sai tehtäväkseen toimia opettajankoulutuslain tarkoit-tamana opettajankoulutusyksikkönä. Näin Sortavalan perinne jatkui Joensuussa ja vähän myöhemmin myös Savonlinnassa osana ylintä opetusta. Nyt Joensuun yliopisto on yksi Suomen monipuolisimmista opetus- ja kasvatusalan yksiköistä. Yliopistosta on valmistunut sen yli 30-vuotisen historian aikana noin 9000 opettajaa koululaitoksen tehtäviin ja runsaat 2000 lastentarhanopettajaa varhaiskasvatuksen tehtäväalueille. Opettajankoulutuksella on edelleen Sortavalan seminaarin tapaan

merkittävä roolinsa alueen ja koko Suomen menestystarinassa.

O S

T I

E N

S I

S

4

O S

T I E

N S

I S

5

PÄIVI ATJONEN professori, kasvatustiede

Miksi kaikki suomalaiset osaavat lukea? Miksi suoma-laiset koululaiset menestyvät erinomaisesti kansainväli-sissä koulusaavutustutkimuksissa? Miten Suomesta on tullut maa teknologiasovellusten eturintamaan? Miten pieni kansakunta on onnistunut kasvattamaan maal-leen ja maailmalle monen kulttuurialan huipputietäjiä ja -taitajia?

Siksi, että meillä on ollut tiuha kansakoulu- ja peruskouluverk-ko, joka on taannut koko Suomen nuorisolle mahdollisuuden hankkia monipuolinen yleissivistys läheltä kotia ja ilmaiseksi. Siksi, että kouluissamme on työskennellyt tehtäviinsä hyvin koulutettu ja sitoutunut opettajakunta. Siksi, että opettajat on kouluttanut tehtäviinsä osaava opettajankouluttajien joukko. On hienoa olla suomalainen opettajankouluttaja, ei vain tällai-sena juhlapäivänä tai vain kansainvälisissä kasvatus- ja ope-tusalan konferensseissa, vaan myös arkisina työpäivinä.

KASVATUSTIEDE ON OPETTAJANKOULUTUKSEN PERUSTA

Yksi opettajankoulutuksen merkkipaalu pystytettiin vuonna 1852, jolloin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan perustettiin Suomen ja koko Pohjoismaiden ensimmäinen kasvatus- ja opetusopin professorin virka. Tietty epävar-muuden ja tunnustuksettomuuden kausi päättyi tuolloin kasvatustieteessä. Viran perustaminen muodosti alun sille huimalle kehitykselle, joka on johtanut 150 vuodessa nyky-tilaan, jolloin kahdeksassa yliopistossa ja 12 paikkakunnalla on yhteensä noin 120 kasvatusalan professoria ja yli 14 000 opiskelijaa.

Kasvatustieteen näkyvyyden ja arvostuksen perusta on opet-tajankoulutuksessa, joka on ollut sen ydintehtäviä aivan Turun Akatemian ajoista 1700-luvulta saakka. Pedagogisia opintoja on aina sisältynyt opettajien koulutukseen, mutta niiden merkitys hyvän opettajuuden kannalta tunnustettiin erityisellä tavalla 1970-luvun loppupuolen tutkinnonuudistuksessa. Tuolloin luokanopettajaksi opiskelevien pääaineeksi tuli juuri kasvatustiede. Samalla tapahtui jotain varsin dramaattista myös kasvatustieteen tiedeaspektin kannalta: yliopistois-sa oli potentiaalisia kasvatustieteen tohtoriksi opiskelevia yhtäkkiä sadoittain enemmän kuin koskaan ennen. Monet ovat myös käyttäneet tämän jatko-opintomahdollisuuden hy-väkseen, väitelleet ja astuneet siten opetus- ja kasvatusalan akateemisiksi erityisasiantuntijoiksi rakentamaan parempaa maailmaa.

Teorianmuodostuksen ja empiirisen tehtävän lisäksi kasva-tusalan uuden työvoiman koulutus on mahdollistanut uusien opetus- ja tutkimusmenetelmien kehittelyn sekä luonut merkittäviä yhteistyösuhteita esimerkiksi koulutuspoliittisiin toimijoihin. Näin kasvatustiede on vaikuttanut tärkeällä ta-valla suomalaisen koululaitoksen kehittymiseen ja ulottanut säteitään valtaosaan suomalaisia koteja. Opettajien ja opet-tajankoulutuksen kautta kaikkia kansalaisia koskevat kasvun ja oppimisen kysymykset ovat tulleet yhteisen pohdinnan kohteiksi.

Kansainväliset kollegamme kuuntelevat meitä sekä ihaillen että epäuskoisina: Suorittavatko alakoulun opettajatkin ylemmän korkeakoulututkinnon? Ja siis ihan oikeissa tutki-musyliopistoissa? Miten on mahdollista istuttaa tutkimusme-

OPETTAJANKOULUTUS NYT JA TULEVAISUUDESSA

MIKSI KAIKKI SUOMALAISET

OSAAVAT LUKEA?

O S

T I

E N

S I

S

6

netelmäopinnot ja pro gradu -tutkielman teko opettajankoulu-tukseen, eihän heistä tutkijoita pidä tehdä vaan opettajia?Nykykoulu edellyttää tutkijamaista työotetta

Akateemisen ja ammatillisen aspektin luontevan vuoropuhe-lun aikaansaaminen ei ole tietenkään tapahtunut Suomessa kivuitta ja nopeasti, mutta ponnistelut ovat epäilyksittä kan-nattaneet. Opettajan työ nykykoulussa vaatii monipuolista ja alati kriittiselle, tutkijamaiselle tarkastelulle alistettua arviointia, miten voisin ohjata lasten ja nuorten oppimista entistä pa-remmin. Tutkijamainen työote tarkoittaa, että opettaja osaa tunnistaa toimenpiteitä vaativia ongelmia tai kehittämistar-peita, tahtoo hakea niihin monipuolista ja luotettavaa tietoa, pystyy suunnittelemaan menettelyt paikannetun haasteen ratkaisemiseksi ja kykenee arvioimaan toteutettujen toimi-en vaikuttavuutta. Mitä muuta tämä on kuin juuri sitä, mitä tutkija tekee?

Opiskelijat voivat toteuttaa tutkielmaopintojaan varsin jous-tavan paradigmaattisen ajan hengessä, jolloin opinnäyte muodostuu oivaksi välineeksi heidän oman kasvunsa ja kehittymisensä polulla. Omakohtainen tutkimustyö opettaa pitkäjänteisyyteen ja kärsivällisyyteen, harjaannuttaa toisten opiskelijoiden kanssa yhteiseen tiedonrakenteluun sekä an-taa didaktisten soveltavien tutkimustöiden kautta koulutyössä suoraan hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Kaikkea tätä osaamista tarvitaan kouluissa nyt ja tulevaisuudessa enemmän kuin kipeästi.

OPETETTAVIEN AINEIDEN HALLINTA OSA MMATTIPÄTEVYYTTÄ

Opettajankoulutukseen on aina kuulunut koulussa opetetta-vien aineiden kautta monialaisuus, joka on etenkin alakoulun opettajan ammattipätevyyden välttämätön ehto. Kautta ai-kojen – siis 1800-luvun Jyväskylän seminaarista 2000-luvun yliopistoon saakka – opettajaksi opiskelevat ovat tunnistaneet lintuja ja kasveja, opiskelleet pianon tai harmonin soittoa, suunnistaneet, sukeltaneet, virkanneet ja veisanneet virsiä. Opinnot ovat koetelleet jo satojen opettajavuosikertojen itsetuntoa, mutta toisaalta tarjonneet hienoja onnistumisen kokemuksia, kun opettajankoulutuksen aikana on voinut henkilökohtaisesti oppia monenlaista uutta. Nohevuutensa ansiosta opettajat ovat olleet kysyttyjä yhteiskunnassa lukui-siin muihinkin ammattitehtäviin kuin opettajiksi.

Niinikään opetusharjoittelu on kautta aikojen ollut keskeinen osa opettajakoulutusta, ja siinä suomalaiset harjoittelukoulut ovat kantaneet kiitoksen ansaitsevan vastuun seminaarien ja kasvatustieteiden tiedekuntien keskeisinä yhteistyökump-paneina. Maissa, joissa tänään – idealistisessa partnership-hengessä ja säästöjä havitellen – harjoittelu on sijoitettu tavoitteellisen koulutusyhteisön ulkopuolelle, on kohdattu vakavia harjoittelun laatuongelmia. Normaalikoulujen roolia tutkimuskouluina tulisi Suomessa vahvistaa edelleen, joskin antaa samalla tuleville opettajille riittävästi mahdollisuuksia akateemisesti ohjattuun työssäoppimiseen erilaisissa yliopis-tokampuksen ulkopuolisissakin oppimiskonteksteissa.

KOULUISSA TARVITAAN VAHVOJA AIKUISIA

Hyväksi opettajaksi kouluttamisessa ei riitä, että tarjoamme kasvatustiedettä ja -teorioita tai rohkaisemme ammatillises-ti haasteellisiin tutkimuskäytäntöihin. Tulemme saamaan jatkossa entistä nuorempia opiskelijoita, joilla on aiempaa vähemmän elämänkokemusta, mutta joilla on kuitenkin vahva motivaatio olla lasten ja nuorten kasvun palveluksessa. Miten voimme tukea heitä heidän omassa persoonallisessa kehi-tyksessään kohti aikuisena, kasvattajan vastuuta kantavana asiantuntijana toimimista?

Kiireisen elämänrytmin sävyttämässä ja yksilöllisten tarpeiden korostamisen kiihtyvässä virrassa oppilaat tuovat kouluihin enenevästi huolia ja kysymyksiä, joissa tarvitaan vahvaa ai-kuista ja periaatteistaan kiinni pitävää opettajaa; opettajaa, jolla samalla on sydäntä ja silmää eri tavoin rikki menneille tai särkymässä oleville keskenkasvuisille. Opettajan etiikan kulmakivet, totuudellisuus, oikeudenmukaisuus ja huolenpito, nousevat entistä tärkeämpään asemaan.

JÄÄKÖ YKSILÖLLISELLE KASVULLE TILAA OPETTAJANKOULUTUKSESSA?

Tiede ja tutkimus eivät tietenkään ole voimattomia edellisen kaltaisten valmiuksien kehittymisen kannalta. Koulun vuoro-vaikutuksellisten kohtaamisten hallinta ja erilaisten oppijoiden tuen tarpeiden tunnistaminen on monien kasvatustieteen lähitieteiden tutkimuksen kohteena, ja ne voivat jatkossakin osallistua hyvän opettajan tekemiseen. Ehkä tässä suhteessa tärkein huolenaihe on, miten kasvulle ja kypsymiselle sallitaan

NYT JA TULEVAISUUDESSA...

O S

T I E

N S

I S

7

riittävästi tilaa yliopistollisessa opettajankoulutuksessa, jota koskevat tänään samat ripeän valmistumisen ja virtaviivaisen suorittamisen vaatimukset kuin mitä tahansa muuta, sisäisel-tä luonteeltaan selvästi teknisempää koulutusalaa.

On helppo luetella teemoja, jotka koskettavat syvästi tule-vaisuudessa opettajien tehtäviä kouluissa ja oppilaitoksissa. Työ on verkostoituvaa, kansainvälistyvää ja diversifi oituvaa moniammatillista asiantuntijatyötä. Opettajan tulee hallita sujuvasti digitaalisia medioita, sukkuloida monikulttuuristen haasteiden viidakossa ja taitaa monipuolisia arvioinnin kei-noja. Opettajan pitää toimia yhteiskunnallisesti tietoisena vaikuttajana ja olla etenkin yläkoulussa ja lukiossa myös oppiaineiden sisällöllinen ja metodinen ekspertti. Mihinkään eivät arjesta saa hävitä kasvatuksen ydinpäämäärätkään: yksilöllistäminen, sosiaalistaminen ja sivistäminen. Tämän odotusähkyn keskellä opettajat esittävät ymmärrettävästi kirpeän kysymyksen, mikä lopulta on meidän perustehtä-vämme. Opettajien työlle tarvitaan kaikkien yhteiskunnallisten tahojen konkreettinen tuki ja arvostus; muutoin kohtaamme jo Suomen kynnyksellä tunnetun ilmiön, etteivät lahjakkaat nuoret halua opettajiksi.

OSA SISÄLLÖISTÄ JÄÄKÖÖN TÄYDENNYSKOULUTUKSEEN

Edellä esimerkin omaisesti kuvaamieni tarpeiden tunnista-minen ja valikoiva sisällyttäminen opettajien koulutukseen pitää myös opettajankouluttajat alati valppaina kysymään, mikä on opettajan perustehtävä ja miten voimme antaa siihen alkuvalmennuksen. Ratkaisuna ei tietenkään ole su-permarket-malli, vaan keskittyminen sellaisiin akateemis-am-matillisiin valmiuksiin, joiden avulla tulevat opettajat pystyvät venymään uran eri vaiheissa eteen ilmestyvien haasteiden mittaisiksi. Tiivistetysti sanottuna ne tarkoittavat juuri kykyä tutkijamaiseen kriittiseen tiedonhankintaan ja -arviointiin sekä pedagogisesti perusteltuun ajatteluun ja toimintaan. Ne viestivät samalla siitä, millaiseen oppimiskäsitykseen koulutyön tulee perustua.

Opettajankoulutuksessa on ihan tarpeeksi yksittäisiä opin-tojaksoja ja opintokokonaisuuksia. Kehittämisessä tulee jat-kossa pureutua metodisen integraation ja substanssiytimen kirkastamiseen tavalla, jonka olemme aloittaneet menestyk-sekkäästi kahden viimeksi kuluneen vuoden aikana Bologna-

prosessin virittäminä ja velvoittamina. On rohjettava jättää merkittäviä kehitystehtäviä opettajien täydennyskoulutuksen vastuulle elinikäisen oppimisen hengessä. On tohdittava uskoa siihen, että pedagogiseen ajatteluun kykenevä opet-taja selviää monista haasteista ilman, että kukaan tyrkyttää hänelle koulutusta.

AIDON VUOROVAIKUTUKSEN ELEMENTTEJÄ VAALITTAVA

Vaihtuvista pedagogisista muotivirtauksista riippumatta kasvattajuudessa ja opettajuudessa on yksi pysyvä asia, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan keskiössä. Se on opettajan ja oppijan, kasvatin ja kasvattajan inhimillinen vuorovaikutus. Kun ihminen kohtaa toisen ihmisen, syntyy mahdollisuus uuteen kokemukseen, oppimiseen, ohjaami-seen ja huolenpitoon. Oppiminen ja kohtaaminen ovat syvästi iloisia ja voimaannuttavia asioita, vuorovaikutus rakentaa turvallisuuden ja pedagogisen rakkauden edellytyksiä. Siksi aidon dialogin elementtejä tulisi kaikin keinoin vaalia opetta-jankoulutuksessa.

Uno Cygnaeus oli tunnetusti viisas mies. Olemme oppineet tuntemaan hänet kansakoulun isänä, mutta hän on eräässä mielessä myös opettajankoulutuksen isä. Hänen kynästään lähtivät 1800-luvun puolivälissä tärkeät ohjeet kansakou-lunopettajien kouluttamiseksi Jyväskylän seminaarissa. Cygnaeus avatessaan Sortavalan seminaarin lokakuussa 1880 lausui sanat, joihin on helppo pienin ajantasaistavin muokkauksin yhtyä myös tänään, lokakuussa 2005:

“Tässä kasvatetaan kasvatustieteen

maistereita, jotka ovat valmiina antamaan voimansa

ja tietonsa kasvattaakseen lapsia rehellisiksi

ja kelpoihmisiksi. Eivät ainoastaan nämä tienoot,

vaan seudut Pielisen ja Saimaan rannoilla vietä

tätä päivää, vaan valon ja riemun voittojuhlana

pitää sitä koko Suomen maa.“

O S

T I

E N

S I

S

8

JOENSUUN YLIOPISTO SORTAVALAN SEMINAARIN

PERILLISENÄ

Kuva

Muse

ovi

rast

o

O S

T I E

N S

I S

9

Yliopistomme pitkäaikainen hallintojohtaja Matti Halonen kuvaa omassa artikkelissaan sitä pitkää linjaa, joka johtaa Sortavalan seminaarista Joensuun yliopistoon. Sen linjan kantavana tekijänä on opettajankoulutus. Opettajankoulutuk-sella on edelleen keskeinen rooli Joensuun yliopiston toimin-nassa katsottakoon asiaa sitten strategisesta tai enemmän arkisesta näkökulmasta. Voimassa olevan strategian mukaan yksi yliopiston neljästä painoalasta on monitieteinen ja laa-ja-alainen opettajankoulutus sekä kasvatuksen ja ihmisen elämänkulun tutkimus. Joensuun yliopisto onkin Jyväskylän ohella ainoa yliopisto, jossa opettajankoulutukselle ja kasva-tustieteille annetaan näinkin keskeinen strateginen painoarvo. Ei ole sattuma, että juuri Joensuussa ja Jyväskylässä yliopis-tot nojaavat vahvaan seminaariperinteeseen.

SEMINAARIN PERINNE VÄLITTYY OPETTAJANKOULUTUKSEEN

Tämä on ymmärrettävää jo yliopistomme opettajankoulutuk-sen laajuuden näkökulmasta. Selkeimmin seminaarin perinne välittyy luokanopettajakoulutukseen. Sen lisäksi yliopisto on vahva aineenopettajakouluttaja. Edelleen Joensuu on valtakunnallisestikin merkittävä oppilaan- ja opinto-ohjaajien sekä erityisopettajien kouluttaja. Joensuun kampuksen ohella yliopistolla on vahvasti opettajankoulutukseen painottunut kampus myös Savonlinnassa. Sen erityispiirteitä ovat taito- ja taideaineisiin painottuneen luokanopettajakoulutuksen ohella varhaiskasvattajien sekä kotitalous- ja käsityönopettajien koulutus. Molemmilla kampuksilla sijaitsevat myös harjoit-telukoulut. Tutkimuksessa kasvatusnäkökulma ulottuu vielä yli tiedekuntarajojen useisiin oppiaineisiin kuten sosiologiaan, psykologiaan ja luonnontieteisiin.

Pelkästään kasvatustieteiden tiedekunnan virkoihin rajau-duttaessa alalla on yli 100 opetusvirkaa, joista 15 on pro-fessuuria. Maisterintutkintoja kasvatustieteissä on syntynyt viime vuosina 200-230, viime vuoden luvun ollessa 227. Heistä melkein jokainen sai jonkin opettajakelpoisuuden, osa useammankin. Tämän lisäksi aineenopettajan pätevyyden on saavuttanut vuosittain 100-120 muiden tiedekuntien opiske-lijaa. Toisin sanoen yli puolet yliopiston uusista maistereista valmistuu kasvatusalan ammatteihin. Lisäksi tulevat alem-man korkeakoulututkinnon suorittavat lastentarhaopettajat sekä erillisen erityisopettajan tai opinto-ohjaajan pätevyyden suorittajat. Rajasin opettajan ammatit tässä tiukan profes-sionaalisesti eli en laskenut mukaan esimerkiksi pääosaa meistä yliopisto-opettajan uralla olevista kasvatuksen puo-liammattilaisista.

PERTTU VARTIAINENrehtori, Joensuun yliopisto

O S

T I

E N

S I

S

10

Arkisesta näkökulmasta opettajankoulutuksen merkitys näkyy selvimmin täällä Itä-Suomen seminaarin vanhalla alu-eella, jossa myös pääosa keskushallinnosta vielä sijaitsee. Sanoin vielä, koska ensi vuonna rehtoraatilla ja hallintovi-rastolla on muutto keskuskampukselle sijaitsevaan uuteen rakennukseen. Ainakin itselleni muutto on haikea; aloitinhan myös minä omat maantieteen ja yhteiskuntatieteiden opin-toni syksyllä 1972 vanhassa seminaarin päärakennuksessa. Useimmat silloisista opiskelijatovereistani olivat seminaarista valmistuneita opettajia, jotka opinnälkäisinä suorittivat yli-opistollisia arvosanoja ja tutkintoja. Nykyinen työhuoneeni taas sijaitsee seminaarin vanhassa asuntolarakennuksessa. Tässä seminaarirakennuksessa ovat esillä myös ne muisto-esineet, jotka näkyvimmin liittävät yliopistomme Sortavalan perinteeseen. Myös Kymölän killan lahjoittama muistomerkki kiinnittää normaalisti monen Tulliportinkadun rakennuksiimme tulijan huomion. Nyt muistomerkki on valitettavasti joutunut

siirtymään väliaikaiseen suojaan toisen keskeisen raken-nustyömaamme, normaalikoulun alakoulun laajennuksen ja uudistuksen tieltä.

ORTODOKSIS-KARJALAINEN KULTTUURI JATKUU

Sodan tragiikan kautta Joensuu kantaa yksinään sitä karja-laisen koulukaupungin perintöä, joka sillä yhdessä Sortavalan kanssa on ollut jo 1800-luvulta lähtien. Tässä yhteydessä tarkoitan Karjalalla erityisesti suomenpuoleista ortodoksis-karjalaista kulttuurialuetta, jonka keskus Sortavala aikanaan oli ja jonka roolin Joensuu on erityisesti teologisen yhtei-sönsä voimistuessa saanut. Myös Joensuun luokanopet-tajakoulutuksessa ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluvilla on valintajärjestelmässä tietty erityisasema, mikä on varsin poikkeuksellinen koko yliopistolaitoksessamme.

SORTAVALAN SEMINAARIN PERILLISENÄ...

O S

T I E

N S

I S

11

Sortavalan seminaari oli sivistystehtävänsä kautta aikanaan merkittävä aluevaikuttaja erityisesti Laatokan Karjalassa ja laajemminkin itäisessä Suomessa. Joensuun yliopisto jatkaa tätäkin seminaarin perinnettä. Kun meillä usein puhutaan yliopistojen vuorovaikutustehtävästä vain teknologiakehi-tyksen näkökulmasta, niin unohdamme sen ratkaisevan roolin, joka juuri opettajankoulutuksella on ollut “Suomen menestystarinassa”.

RAJAN YLITTÄVÄÄ YHTEISTYÖTÄ LAATOKAN KARJALAAN

Joensuu astui tänä vuonna itse asiassa kukonharppauksen verran lähemmäksi Laatokan Karjalaa, kun siihen liitettiin kyliä, jotka aikanaan kuuluivat Korpiselän kuntaan. Näin Joensuus-ta tuli myös rajakaupunki. Jatkossa meidän tehtävänämme on kaikkien rajojen madaltaminen. Siksi yliopistomme on

ollut viime vuosina erityisen aktiivi myös valtakunnan rajojen ylikäyvässä yhteistyössä erityisesti Venäjän Karjalan suun-taan. Aivan viime vuosina noiden ylitysten kohtaamispaikkana on ollut myös kasvatusalalla nyky-Sortavala, jossa Karjalan pedagogisella yliopistolla on lähinnä täydennyskoulutusta tarjoava sivutoimipisteensä. Petroskoin valtionyliopisto taas hallitsee vanhaa tyttölyseota, jossa annetaan myös tutkintoon johtavaa kauppa- ja oikeustieteiden koulutusta. Ymmärrän hyvin, että monille Sortavalan pakolla jättäneille tämänkal-tainen yhteistyö ei ole ongelmatonta. Meidän uusien suku-polvien on kuitenkin rakennettava siltoja niin menneisyyteen kuin nykyisyyteenkin.

Tänä päivänä Joensuun yliopisto haluaa kunnioittaa mennei-syyttään ylpeänä siitä perinnöstä, joka alkoi Sortavalassa jo 125 vuotta sitten.

O S

T I

E N

S I

S

12

MIKSI SEMINAARILAITOS PERUSTETTIIN SUOMEEN?

VALOA KANSALLE

Kuva Varpu Heiskanen, Joensuun yliopiston kirjaston järjestämästä Sortavalan seminaarin juhlanäyttelystä

O S

T I E

N S

I S

13

Kun tänään juhlimme Sortavalan seminaarin 125-vuotistai-valta, olemme kertomassa samalla koulutustraditiosta, jolla on pitkä tausta ja syvät juuret Suomen historiassa. Mikään tapahtuma ei ole itsestään selvä niin kuin usein jälkeenpäin asioista ajatellaan.

Vastauksen lähtökohdat ulottuvat 1530-luvulle Mikael Agrico-laan ja hänen aapiskirjaansa. Sen alkurunon ensimmäisissä säkeissä näkyy Agricolan koulutuspolitiikka:

OPPE NYT WANHA IA NOORI

JOILLA OMBI SYDHEN TOORI.

JUMALAN KESKYT IA MIELEN

IOTCA TAIDHAT SOMEN KIELEN.

Agricola kylvi tässä runossa suomalaisten mieliin jatkuvan koulutuksen ja oppimisen strategian, joka ei ole sidottu ikään eikä sukupuoleen. Runoon sisältyy myös moraalinen koodi, jolla suomalaiset voivat tarkentaa omaa maailmankuvaan-sa ja selviytymistään elämässä. Tämä Agricolan aloittama lukutaitokampanja kiinteytyi 1600-luvulla osaksi kirkon ope-tustoimintaa, jota kinkerien ja kirkonkirjoihin tehdyillä merkin-nöillä voitiin seurata. Tšekkiläinen Jan Amos Comenius nosti teoksellaan Magna Didactica (Suuri opetusoppi) opettajan ja oppilaan yhdeksi opetuksen keskipisteeksi.

VALOA KANSALLE

Valistuksen aikana 1700-luvulla kansanopetusta pidettiin hyvin tärkeänä. Silloin pantiin alkuun koulutusprojekti, jonka tavoitteena oli saada kaikki sivistyksen piiriin. Eräs valistuksen ajan iskulause ”Valoa kansalle” merkitsi sekä koulujen perustamista että opettajien kouluttamista. Näin syntyi ”kansankynttilä”, joka näyttää tietä sivistykseen. Kou-luprojektin suuntaviivat olivat samansuuntaiset kuin Rans-kan vallankumouksen. Korostettiin koulutuksen vapautta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Valistus innoitti suomalaiset 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa lukuisiin kouluko-keiluihin kansan opettamiseksi. Mukana olivat piispatar E.E. Haartman, vuorineuvoksetar C. E. Kijk, vapaaherratar M.K. Armfelt, kruununvouti Gabriel Ahlman, kihlakunnantuomari

MARTTI T. KUIKKAprofessori, emeritus, kasvatustiede

O S

T I

E N

S I

S

14

Julius Konrad Antell ja monet muut. Nämä ns. koulukokeilut osoittivat, että kansanopetuksen ja kouluopetuksen menes-tymisen keskeisiä ehtoja ovat hyvä, vakinainen ja koulutettu opettaja, oma koulutalo ja kirjasto oppikirjoineen sekä huo-lenpito oppilaista.

SNELLMAN AJOI KANSANOPETUSTA

Näin tulemme 1840-luvulle, jolloin keskustelu kansanopetuk-sesta nousi maassamme voimakkaasti esille. Keskustelua vauhditti pohjoismainen kehitys, sillä Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa oli pyritty lainsäädännöllä vakiinnuttamaan kansanopetusta. J.V. Snellman käytti ahkerasti sulkaky-näänsä lukuisiin lehtikirjoituksiin, joissa hän piti kansakoulun menestyksen edellytyksenä kunnollisen opettajaseminaarin perustamista. Snellmanin mukaan kansakoulu on yhteisen kansan koulu ja yliopisto samalla kertaa, sen tulee vaikuttaa omassa piirissään samoin kuin oppikoulu ja yliopisto omas-saan. Näin hahmottuivat ne vaihtoehdot, joiden mukaan opettajia koulutettaisiin kansanopetusta varten.

VAIHTOEHTOJA OLI VIISI:

1. Snellmanin ehdottama opettajaseminaari, jollaisia toimi Saksassa ja Sveitsissä.

2. Lukkari-kansakoulunopettajaseminaari Ruotsin mallin mukaan.

3. Oppikoulut valmistaisivat opettajia vuoden koulutuksella.

4. Silloisten opettajien täydennyskoulutus.

5. Yliopisto kouluttaisi opettajat.

Kullakin vaihtoehdolla oli omat kannattajansa ja vastusta-jansa. Koko koulutushanke uhkasi kaatua eurooppalaiseen ”hulluun vuoteen” 1848, sensuuriasetukseen 1850 ja lopulta vuoden 1851 kansanvalistuskomiteaan. Keskusteltiin koulu-toimen siirtämisestä poliisitoimen valvontaan ja näin Suomen siirtämisestä poliisivaltiota kohti.

Laatokka-lehden ilmoituksia

O S

T I E

N S

I S

15

KANSAKOULUSEMINAARI PERUSTETTAVA KESKELLE MAATA

Poliittinen tilanne muuttui keisarin vaihtumisen myötä 1855. Liberalismin kannattaja Aleksanteri II kävi Suomessa 1856 ja esitti suuntaviivat. Valtakunnallisen koulutuspolitiikan mu-kaisesti myös Suomeen tulisi perustaa kansanopetuslaitos osana muuta yhteiskunnallista kehitysohjelmaa teollisuuden, kaupan ja liikenteen rinnalle. Senaatti valmisteli asetuksen, jonka keisari hyväksyi 1858. Sen mukaan Suomeen tulee perustaa yksi kansakouluseminaari keskelle maata. Voisi sanoa, että Snellmanin linja voitti. Samainen asetus edellyt-ti, että senaatin tulee valita henkilö, joka tekisi ehdotuksen kansakoulu- ja seminaarilaitoksen järjestämisestä.

Senaatti valitsi Uno Cygnaeuksen, joka oli korostanut opet-tajankoulutuksen merkitystä senaatille antamassaan kan-sakouluehdotuksessa. Cygnaeuksen usein siteerattu lause kuvannee hänen käsitystään: ”Opettajaseminaari on sydän, joka pumppaa raitista verta kansakunnan suonistoon”. Cygnaeus teki pitkän tutustumismatkan Pohjoismaiden ja Keski-Euroopan maiden koulujärjestelmiin ja sai sen jälkeen tehtäväkseen laatia ehdotuksen kansakoululaitoksen ja kansakouluseminaarin järjestämisestä Suomessa 1860. Cyg-naeuksen suunnitelma oli suurelta osin pohjana, kun senaatti valmisteli asetusta ensimmäisestä kansakouluseminaarista. Keisari hyväksyi asetuksen 1863 ja saman vuonna aloitti ensimmäinen seminaari toimintansa Jyväskylässä.

Voimme palata alkuperäiseen kysymykseen, miksi seminaa-rilaitos perustettiin Suomeen.

MONIA SYITÄ SEMINAARIN PERUSTAMISEEN

Vastauksen keskeinen lähtökohta on keisari Aleksanteri II:n koulutuspolitiikka, jonka tavoitteena oli luoda koko Venäjän maahan kansanopetuslaitos ja opettajankoulutus. Suomen kohdalla on taustalla myös skandinavismi, joka tarkoitti, että suomalaiset pyrittiin irrottamaan pohjoismaisesta yhteydestä ja aikeista liittyä tietyssä vaiheessa Venäjästä takaisin Ruotsin yhteyteen. Toinen tekijä on suomalainen nationalismi, jota Snellman hahmotteli ja pyrki sitä tietä ajamaan kansakun-nan kehittämistä sivistyksen avulla. Nationalistit jakaantuivat kahteen ryhmään. Fennomaanit olivat tyytyväisiä, kun ensim-

mäinen seminaari koulutti suomenkielisiä opettajia suomen kielellä. Svekomaanit iloitsivat puolestaan, kun ruotsinkielinen kansakoulunopettajankoulutus alkoi Tammisaaressa 1871 ja Uudessakaarlepyyssä 1873. Samalla voi havaita, että kielipolitiikka ja aluepolitiikka löivät kättä toisilleen, paikalliset päättäjät ja tahot olivat hajasijoituksen kannalla kuten ny-kyisinkin. Taustalla oli myös suomalaisten politiikkojen tahto saada kansakoululaitoksen ohella myös oppikoulu ja yliopisto uuteen kehitysvaiheeseen.

KARJALASSA KOETELTIIN KOULUTUSPOLITIIKAN RAJOJA

Koulutuspolitiikan rajoja koeteltiin rajusti 1870-luvulla, kun suunniteltiin seminaaria Sortavalaan. Panslavistinen liike Venäjällä pyrki rajoittamaan suomalaisten autonomiaa ko-rostamalla politiikkaa, jonka lähtökohtana oli yksi kansa, yksi uskonto ja yksi keisari -näkemys eli valtakunnallinen yhtenäisyys. Vaihtoehtoina olivat venäjänkielinen seminaari tai suomenkielinen, suomalainen kansakouluseminaari Jy-väskylän mallin mukaan. Tiukka kädenvääntö kuin Karjalan vaakunassa ratkesi suomalaisen seminaarin hyväksi 125 vuotta sitten. Siitä tuli ekumeeninen kahden uskonnon Karjalan seminaari. Kansakouluseminaarien perustaminen on näin yhtä lailla silloisen liberalistisen koulutuspolitiikan kuin suomalaisten oman tahdon ja toiminnan vaikutusta. Sortavalan seminaarin päätehtävä oli kansakoulunopettajien kouluttaminen.

Joensuun yliopisto jatkaa Sortavalan seminaarin koulu-tustehtävää opettajankoulutuksen ja teologian alalla. Tätä tehtävää Joensuun yliopisto on hoitanut ilmeisen hyvin. Olen itsekin ollut siinä mukana neljä vuotta Savonlinnan opettajan-koulutuslaitoksessa. Juhlapäivänä on yhtä lailla katsottava menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Tämän vuoksi kiinnitän huomiota siihen, että yksi alue on nähdäkseni jäämässä varjoon, nimittäin karjalainen musiikkikulttuuri. Siksi näin 125-vuotisjuhlassa ehdotan, että yliopistoon perustettaisiin musiikkitieteen professorin virka alanaan karjalainen musiik-kikulttuuri, jonka yhtenä lippulaivana oli aikanaan juuri Sorta-valan seminaari. Ja toivon, ettei ehdotukselleni käy niin kuin eräässä tunnetussa koululaulussa: ”Lehti puusta variseepi --”. Toivotan Joensuun yliopistolle parhainta menestystä tuleville vuosille.

opettajaseminaari on sydän, joka pumppaa raitista verta

kansakunnan suonistoon

O S

T I

E N

S I

S

16

O S

T I E

N S

I S

17

Suomen ensimmäinen kansakoulunopettajaseminaari perus-tettiin Jyväkylään vuonna 1863. Ensimmäisenä johtajana toimi muutaman vuoden kansakoulujen ylitarkastajaksi valittu Uno Cygnaeus. Hän oli ainoa henkilö, joka meillä yleensäkin tiesi jotakin oleellista opettajanvalmistuksesta ulkomaisen opinto-matkan ja laatimansa opetussuunnitelman pohjalta.

Yksi syy siihen, että seminaari perustettiin Jyväskylään, lienee ollut se, että J.W. Snellman oli maininnut Jyväskylän olleen esillä mahdollisena suomenkielisenä yliopistokaupunkina. Hel-singissähän kenraalikuvernööri seurasi hyvin tarkasti yliopiston toimintaa. Keski-Suomen piirilääkäri W. Schildt (Kilpinen), intomielinen suomalaisuusmies, ehdotti jo ennen Snellmania yliopiston perustamista Jyväskylään. Kun seminaarikysymys oli ratkennut keväällä 1863, Schildt kirjoitti silloin vielä Tam-misaaressa asuneelle Cygnaeukselle ja pyysi tätä ”minulaan”, kun tuli Jyväskylään käymään. − Schildt oli suomen kielen kehittäjä, vaikka tuo termi vähän huvittaakin.

Aluksi opiskelijat valittiin seminaariin pääsykokeiden perusteel-la. Sitten seminaariin pääsyn ehdoksi tuli kansakoulunkäynti. Myöhemmin, keskikoulun käynnin yleistyessä eräät seminaarit muuttuivat keskikoulupohjaisiksi, Jyväskylän seminaarin naisten osasto ja Rauman seminaari jo 1920-luvulla. Myös eräissä muissa seminaareissa toimittiin samoin. Vuosisadan

VELI NURMIprofessori, kasvatustiede, emeritus

vaihteesta lähtien voitiin seminaareihin ottaa myös yliop-pilaita ns. hospitanteiksi, ja 1920-luvulla toimi Helsingissä ylioppilaspohjainen seminaarikin. Kansakoulupohjalta tulleet opiskelivat viisi, keskikoulupohjaiset neljä vuotta.

OPETTAJAKSI VALMISTUTTIIN MONIN TAVOIN

Uudenlainen opettajanvalmistus alkoi vuonna 1936: Jyväs-kylän seminaari muutettiin Kasvatusopilliseksi korkeakou-luksi. Kurssi oli kaksivuotinen. Sodan jälkeen perustettiin Helsinkiin (1947) ja Turkuun (1949) va. opettajakorkeakoulut kaksivuotisine kursseineen. Oulun opettajakorkeakoulu aloitti toimintansa vuonna 1953. Ylioppilaspohjaisia luokkia tuli myös seminaareihin.

Seminaarilainsäädäntöä uudistettiin vielä 1958. Lain mu-kaan seminaarissa, joka perustui keskikoulun oppimäärään, oli neljä vuosikurssia. Kansakoulun käynneille tuli järjestää esikoulutusta, mikä korvasi keskikoulun. Tällaista koulutusta tuli järjestää sekä miehille että naisille vähintään kahteen suomenkieliseen ja yhteen ruotsinkieliseen seminaariin. Kansakoulun käyneiden esikoulutus kesti kaksi vuotta. Lisäksi oli vielä kansalaiskoulujenopettajien ja erityisopet-tajien koulutusta.

SEMINAARISTA YLIOPISTOON

O S

T I

E N

S I

S

18

UUDISTUS KÄYNTIIN 1960-LUVULLA

Kun opettajanvalmistuksen uudistus todella alkoi 1960-luvul-la, kansakoulunopettajien valmistus oli kovin hajanaista. Sitä annettiin kahdessa yliopistossa, kahdessa opettajakorkea-koulussa ja 11 seminaarissa. Hyvin erilaisin opinnoin päästiin opettajaksi. Seminaarin käyneiden jatko-opintomahdollisuu-det olivat kiven takana. Hallintokin oli sekä opetusministeriön että kouluhallituksen alaista.

Minä jouduin hallintotehtäviin, kun siirryin Jyväskylän kasva-tusopillisesta korkeakoulusta 1965 ensin kouluhallitukseen kouluneuvokseksi ja sitten opetusministeriöön. Sen kou-luosastossa ensimmäinen tehtäväni oli laatia yhteenveto peruskoulukomitean mietinnöistä annetuista lausunnoista. Sitten tehtäväkseni määrättiin opettajanvalmistusasioitten käsittely, olinhan ollut yli 10 vuotta Kasvatusopillisen kor-keakoulun eri tehtävissä: harjoituskoulun opettajana, kasva-tusopin lehtorina, korkeakoulun vt. sihteerinä ja lukuvuoden ennen Helsinkiin muuttoa apulaisprofessorin viran hoitajana ja opettajanvalmistuslaitoksen esimiehenä. Dosentin pätevyy-denkin sain 1965, vuosi tohtorinväitöksen jälkeen. Työtoverit ministeriössä eivät kuitenkaan tienneet siihen astisesta uras-tani mitään, ja pian huomasinkin, että keskushalllinnossa oli tärkeintä poliittinen asenne.

JYVÄSKYLÄ JA OULU EDELLÄKÄVIJÖINÄ

Edellä kävi jo ilmi, miten hajanaista kansakoulunopettajien valmistus oli. Jyväskylässä ja Oulussa opettajanvalmistus-laitokset olivat jo yliopistojen yhteydessä ja olivat antamassa suuntaa tuleville ratkaisuille.

Opettajanvalmistuksen kehittämistä suunniteltiin vuosien mittaan useammassa kuin yhdessä komiteassa, mutta konk-reettista ratkaisua ei näyttänyt millään löytyvän. Asia liikahti eteenpäin, kun kouluhallitus ehdotti vuonna 1967 seminaa-rilain muutosta siten, että osa seminaareista voisi olla yliop-pilaspohjaisia. Esittelin tämän lain valtioneuvostossa. Asiaa siellä reposteltiin vain seuraavasti: ministeri Esa Timonen huudahti, että suutari pysyköön lestissään, opetusministeri R.H. Oittinen, ettei enää ole mitään säätyjä. Minähän näet olin ottanut voimassa olevasta laista mukaan lauseen: seminaarin oppilaiden tulee käyttäytyä säädyllisesti. Koulutusta ehdotet-tiin kolmivuotiseksi ja esikoulutus lopetettavaksi.

Samassa istunnossa hallitusneuvos Voitto Kallio esitteli lain koulujärjestelmän perusteista eli peruskoululain. Seminaari-

lain muutos oli eduskunnassa vain läpihuutojuttu, kun sen sijaan peruskoululakia käsiteltiin toista vuotta.

EDUSKUNTA VAATI LAATUA VALMISTUKSEEN

Koulujärjestelmälakia säätäessään eduskunta oli sitä mieltä, että peruskoulun opettajien valmistus oli kiireellisesti järjestet-tävä vastaamaan sekä laadullisesti että määrällisesti uuden koulumuodon tarpeita. Tuli kiireinen lukuvuosi minulle ja vähän muillekin, kun ylioppilaspohjainen opettajanvalmistus muut-tui syksystä 1968 lukien kolmivuotiseksi. Rahaa tuli saada ripeästi valtion budjettiin, sillä viisi seminaaria: Hämeenlinna, Rauma, Savonlinna ja Tammisaari muutettiin ylioppilaspoh-jaisiksi vuonna 1968 ja Kajaani seuraavana vuonna. Myös Jyväskylän ja Oulun yliopistojen laitokset muutettiin kolmivuo-tisiksi. Sitten oli vielä saatava aikaan opetussuunnitelma tätä koulutusta varten. Opetussuunnitelmatoimikunta sai työnsä valmiiksi elokuuhun 1968 mennessä, kun opettajanvalmis-tus alkoi jo syyskuun alussa. Minut kutsuttiin toimikunnan puheenjohtajaksi, ja toimikunta pyysi apulaisprofessori Erkki Lahdeksen sihteerikseen.

Oltiin väsyneitä ja onnellisia työn valmistumisesta. Mutta kun mietintö piti luovuttaa opetusministeri Johannes Virolaiselle, niin Tšekkoslovakia oli miehitetty yöllä, ja me pääsimme ministerin vastaanotolle vasta illan suussa, päivän odottelun jälkeen. PERUSKOULUNOPETTAJAKOMITEA TEKI TYÖNSÄ TÖPINÄLLÄ

Kun peruskoululaki oli annettu ja uudenmuotoinen opetta-janvalmistus alkanut, asetettiin marraskuun alussa komitea laatimaan suunnitelma peruskoulun opettajien valmistusta varten. Suunnitelmassa oli määrä ottaa huomioon opettajien jatko- ja täydennyskoulutuksen tarpeet. Lisäksi suunnitelman tuli sisältää ehdotus silloisten opettajanvalmistuslaitosten ja normaalilyseoitten tulevasta käytöstä opettajanvalmistukseen tai muihin tarpeisiin sekä peruskoulun jälkeisessä koulutoi-messa tarvittavien opettajien valmistuksen niveltämisestä mahdollisuuksien mukaan peruskoulun opettajien valmis-tukseen. Samalla valtioneuvosto määräsi, että komitean oli saatava työnsä valmiiksi huhtikuun 1969 alkuun mennessä eli työaikaa jäi vajaa puoli vuotta. Tämäntapaisia laajoja ky-symyksiä oli komiteoissa tapana käsitellä vuosikausia. Minut kutsuttiin puheenjohtajaksi tähän komiteaan, joka otti nimek-seen Peruskoulunopettajakomitea. Toimin myös komitean pääsihteerinä. Olin virkavapaana kolme kuukautta. Kirjoitin komitean tekstin lukuun ottamatta yhtä alkulukua. Tammi-

SEMINAARISTA YLIOPISTOON...

O S

T I E

N S

I S

19

kuussa tein seminaarikierroksen komitean toimeksiannosta − löysin vielä nyt kirjahyllystäni matkasta tekemäni selonteon, jonka komitean jäsenet saivat monisteena noin 35 vuotta sit-ten. Selonteossa oli jokaisesta seminaarista seuraavat tiedot: seminaarialue, varsinaiset seminaarirakennukset, opetushuo-neistot, asuntolat, sosiaaliset tilat, asunnot ja kirjasto.

SEMINAARIKIERROKSILLA OTETTIIN HUUMORI AVUKSI

Erityisesti ovat mieleeni jääneet käynnit kolmessa seminaa-rissa. Heinolan seminaarin johtaja A. Valtasaari, joka oli ollut minunkin rehtorini Turun opettajakorkeakoulussa, melkein itki, kun pelkäsi oppilaitoksensa kohtaloa. Savonlinnan kaupunginjohtaja Viljo Virtanen sanoi minulle autossa, ha-kiessaan minua seminaarilta kaupungin lounaalle, että tätä seminaaria ei sitten lakkauteta. Raahessa oli minua varten järjestetty oikein juhlavastaanotto kaupunginjohtajan johdolla: oli puheita, soittoa ja laulua.

Tämän jälkeen komitea tutustui helmikuussa Pohjois-Suo-men seminaareihin. Lentokoneella mentiin ensin Kajaaniin, parinkymmenen henkilön ryhmä. Kajaanista jatkettiin pien-bussilla Kemijärvelle, Tornioon ja Raaheen. Myös Oulun yliopistossa vierailtiin. Ankein tunnelma oli Kemijärvellä, sieltä lähdettäessä autossa oli hiirenhiljaista ja porotokkakin tiellä. Kansanedustajan Eino Uusitalo laukaisi jännityksen huutaen auton perältä: ”Hei kuule, pääideologi, eikös pyydettäisi val-tioneuvostolta vielä jokin sellainen tehtävä, jota muut eivät pysty hoitamaan.” Siitä väki taas virkistyi. Oulussa ilmoitettiin heti suoraan, että yliopisto ei voi ottaa fi liaalikseen kuin yhden seminaarin. Paluu Oulusta tapahtui lentäen.

PÄÄTÖKSISTÄ EI ÄÄNESTETTY

Komitean kokoukset pidettiin pääasiassa Eduskunnassa, kun komiteassa oli neljä kansanedustajaa ja 11 asiantun-tijajäsentä. Kovinkaan suuren vaivan takana ei ollut saa-da aikaan ratkaisua, joka nytkin on vielä voimassa. Vain ruotsinkielisestä ratkaisusta äänestettiin Tammisaaren ja Vaasan välillä.

Opettajanvalmistus päätettiin siirtää yliopistoihin ja Joensuun korkeakouluun. Kävin myös asiaa yliopistoissa selvittä-mässä. Jyväskylässä ja Oulussa oli jo totuttu kansakoulun ja peruskoulun opettajien valmistukseen. Ja voin sanoa, että yliopistot suhtautuivat yllättävän myönteisesti uuteen ideaan.

OPETTAJANKOULUTUSTA REMONTOITIIN KOVALLA KÄDELLÄ

Ja nyt on syytä kerrata lopputulos. Heinolan, Kemijärven, Raahen, Tammisaaren, Tornion ja Uudenkaarlepyyn seminaa-rit lakkautettiin ja vapautuneet tilat käytettiin toisiin tarkoituk-siin. Heinolasta voin kertoa, että pääjohtaja R.H. Oittinen soitti minulle yhtenä aamuna ja ehdotti Heinolaan kouluhallituksen alaista koulutuskeskusta, mikä myös toteutui. Itä-Suomen seminaari jäi korkeakoululle. Opettajankoulutusyksiköt muodostettiin Helsinkiin, Joensuuhun, Jyväskylään, Ouluun, Tampereelle ja Turkuun sekä ruotsinkielinen yksikkö Vaasaan. Helsingin yksikköön tulivat yliopiston lisäksi opettajakorkea-koulu, käsityönopettajaopisto, kotitalousopettajaopisto sekä normaalilyseot, Jyväskylässä tuli yliopiston alaiseksi vain normaalilyseo. Joensuun korkeakouluun liitettiin Savonlinnan seminaari, eikä se saanut armoa Virtasen vaateesta siitä, että Savonlinnassa valmistettiin myös käsityön ja tekstiilikäsityön opettajia.

Oulun yliopistoon liitettiin normaalilyseo ja Kajaanin seminaari. Kajaania vastusti erityisesti professori O.K. Kyöstiö ja ehkä-pä salaisesti muutkin yliopiston johtomiehet. Hätääntynyt kajaanilaisdelegaatio kävi Joensuussa minunkin luonani pyytämässä pääsyä korkeakoulun alaisuuteen. Minä sanoin, että Kajaanin seminaari jatkaa toimintaansa Oulun yliopiston alaisuudessa. Sanoin vielä luvanneeni tämän asian Tasavallan presidentillekin, kun hän soitti minulle Kajaani mielessään. ”Kiitos oikein paljon”, sanoi Kekkonen. Minähän tiesin, etteivät tehdyt suunnitelmat noin vain muutu. Tampereen yksikköön liitettiin normaalilyseo ja Hämeenlinnan seminaari. Turku sai opettajakorkeakoulun, normaalilyseon ja Rauman seminaarin, koska siellä valmistettiin myös teknisen käsityön opettajia. Ruotsinkielinen opettajanvalmistus sijoitettiin Vaa-saan Åbo Akademin alaisuuteen.

Opettajanvalmistusta remontoitiin siis aika kovalla kädellä. Erittäin hajanainen opettajankoulutus - koulutus-termi tuli voimaan vasta 1970-luvun alussa - yhtenäistettiin aika pit-källe ja opiskelun tasoa korotettiin, kun yleinen koulutuskin tehostui peruskoulun myötä. Myöhemmin tulivat kandidaatin tutkinnot, lastentarhanopettajien koulutus ym. uudistukset.

Koulutustason nousun myötä alkoi ylioppilaita olla vähän joka lähtöön, eikä seminaareihinkaan ollut enää lahjakkaita pyrkijöitä kovin paljon kouluhallituksen silloisen arvioinnin mukaan. Seminaarivalmistus päättyi jo 1972, viimeisenä Heinolan seminaarissa. Opettajankoulutuslaki annettiin 1971 ja asetus 1973.

O S

T I

E N

S I

S

20

Kuluneen 125 vuoden aikana Suomi ja kaikki sen seminaarit ovat kokeneet kovia. Sorta valan seminaari on lisäksi kolme kertaa joutunut lähtemään evakkoon, kolmannella kerral la lopullisesti.

Huomion arvoista on se, että Joensuun yliopiston kehittä-minen ja resursointi on merkittä vässä määrin perustunut jo olemassa olevaan. Itä-Suomen seminaarin lakkauttaminen ja vastaavan toiminnan jatkuminen yliopistotasoisena Jo-ensuun korkeakoulussa oli täällä lajissaan ensimmäinen, volyymiltaan mittava uudelleenjärjestely.Professori Veli Nurmi kertoo saa neensa moitteitakin siitä, että kaikki seminaarin va-kinaiset opettajat ja muu henkilökunta siirrettiin korkeakoulun virkoihin. Samalla tavalla meneteltiin sitten myöhemminkin vas taavia uudelleenjärjestelyjä toteutettaessa.

TOIMINTAKULTTUURIEN YHTEENSOVITTAMISTA

Miten sitten varsin autoritaarinen toimintakulttuuri ja väliin jopa ylenpalttisen vapaa meno vasta toimintansa aloittaneessa korkeakoulussa kohtasivat toisensa. Ainakin päällisin puolin katsottuna yllättävän hyvin. Seminaarin henkilöstön asema ja edut turvattiin siirron yhteydessä. Korkeakoulussa työnsä aloittanut kahdeksanhenkinen joukko koostui akateemisis ta untuvikoista, joiden oli keskityttävä kaikella tarmollaan ope-tuksen ja hallinnon kehittä miseen ja opettajien myös oman tieteellisen kompetenssinsa täydentämiseen.

Ensimmäisenä lukuvuotena korkeakoulussa oli kolmenlai-sia opiskelijoita: ylioppilaspoh jaisia kansakoulunopettajia, seminaarin käyneitä kansakoulunopettajia sekä ylioppilaita. Toisena lukuvuotena käynnistyi peruskoulun luokanopettajien koulutus, jota koskevan väliaikaisen tutkintosäännön opetus-ministeriö oli vahvistanut vain muutama päivä ennen opetuk-sen alkamista. Itä-Suomen seminaarista siirretyillä lehtoreilla oli tässä koulutukses sa keskeinen vastuu sekä jonkinlainen jatkuvuuden turvaamis- että myös uudistamisvastuu yhdessä korkeakouluun rekrytoidun muun opettajakunnan kanssa. Merkkejä kuohahduk sista pinnan alla oli havaittavissa, mutta Veli Nurmi hallitsi tällaisetkin tilanteet mestarilli sesti. Tässä häntä auttoi vankka asiantuntemus ja poikkeuksellisen vahva karisma. Myö hemmin vanhan ja uuden toimintakulttuurin erot ilmenivät esimerkiksi harjoittelukoulun virkoja täytettäessä. Seminaarista siirtyneet antoivat käytännönläheisyydelle ja taitoaineille suuren painon, kun taas tutkimukseen suuntau-tunut henkilöstö painotti hakijoiden menes tystä yliopisto-opinnoissa sekä tieteellisiä meriittejä. Nämä painotuserot tuntuivat muussa kin toiminnassa.

OPETTAJILLA VÄHÄN KYTKENTÖJÄ SORTAVALAAN

Sortavalan seminaarin perinnön välittyminen Itä-Suomen se-minaarin toimintaan nk. hil jaisena tietona näyttää olleen varsin vähäistä. Itä-Suomen seminaarin ainoa vakinainen rehtori Vilho Körni oli valmistunut kansakoulunopettajaksi Sortava-

SORTAVALAN SEMINAARI/KYMÖLÄN SEMINAARISORTAVALASSA 1880- (mies- ja naisseminaari)

Sortavalan seminaari 1891-Sortokausien aika 1899-1905, 1908-1917Ensimmäinen maailmansota 1914-1918Kansalaissota 1918• Toiminta keskeytyksissä 1918-1920• Suomen kreikkalais-katolinen pappiseminaari 1918-Talvisota 1939-1940• toiminta keskeytyksissäSotien välinen aika 1940-1941• keskeytynyt työ jatkui osittain Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa, osittain muissa seminaareissaJatkosota 1941-1944• seminaari siirrettiin takaisin Karjalaan 1942-1944Sortavalan seminaarista Itä-Suomen seminaari 1945• seminaarin johto ja naisluokat Raahen seminaariin• miesten osasto Rauman seminaariin

Itä-Suomen seminaarin naisten osasto lakkautettiin ja Itä-Suomen yhdistetty seminaari muuttui miesseminaariksi 1947.Seminaarin johto siirtyi Raahesta Raumalle 1947.Ylioppilaiden kaksivuotinen hospitanttiluokka 1947Päätös seminaarin siirtämisestä Joensuuhun 1949Raumalta seminaari siirtyi Joensuuhun 1953.

Itä-Suomen seminaarin rakennukset 1956-1965

Laki Joensuun korkeakoulun perustamisesta 1966

Joensuun korkeakoulun toiminta käynnistyi 1969• laki Joensuun korkeakoulusta• asetus Joensuun korkeakoulun toiminnan aloittamisesta ja väliaikaisesta hallinnosta

Itä-Suomen seminaari lakkautettiin 1970• asetus Joensuun korkeakoulun virkojen ja toimien kelpoisuusehdoista sekä virkojen ja toimien täyttämisestä• seminaarin viran- ja toimenhaltijat siirrettiin korkeakoulun vastaaviin virkoihin ja toimiin• seminaarista siirretty III vuosikurssi jatkoi opiskeluaan korkeakoulussa• seminaarin rakennukset ja irtaimisto siirtyivät korkeakoulun käyttölön

Savonlinnan seminaari lakkautettiin, tilalle Joensuun korkeakoulun Savonlinnan opettajankoulutuslaitos 1973.Joensuun normaalilyseo lakkautettiin, tilalle yliopiston ylläpitämä harjoittelukoulu, nykyinen Joensuun normaalikoulu 1973.Savonlinna kieli-instituutti lakkautettiin, tilalle yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos, nykyinen kansainvälisen viestinnän laitos 1981.Suomen ortodoksinen pappisseminaari lakkautettiin, tilalle yliopiston ortodoksisen teologian laitos 1988.Lisäksi ortodoksisen uskonnon lehtorin viran siirto Kajaanin seminaarista ja virkasiirtoja mm. Posti-Teleltä ja VR:ltä.

Joensuun korkeakoulu Joensuun yliopistoksi 1984

O S

T I E

N S

I S

21

MATTI HALONENkanslianeuvos

YLIOPISTOONtie

O S

T I

E N

S I

S

22

tie...

SORTAVALAN SEMINAARIN OPETTAJAKUNTAA 1924

ITÄ-SUOMEN SEMINAARIN JA SEN HARJOITTELUKOULUN OPETTAJAKUNTAA 1960-LUVUN ALUSSA

Kuva

teo

kses

ta M

uis

toje

n S

ort

aval

a, W

soy

19

48

Kuva

To

ini K

irvek

sen k

oko

elm

asta

O S

T I E

N S

I S

23

lan seminaarin hospi tanttiluokalta. Myöhemmin hän suoritti fi losofi an kandidaatin tutkinnon ja toimi ennen seminaarin rehtoriksi tuloaan Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun sihteerinä. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1968, vuotta ennen Joensuun korkeakoulun toiminnan käynnistymis tä. Semi-naarin kansakoulun johtaja Tankred Wegelius oli niinikään valmistunut kansakou lunopettajaksi Sortavalan seminaarista. Itä-Suomen seminaarin muilla opettajilla ei vastaa va kytken-tää Sortavalan seminaariin näytä olevan.

Seuraava aikalaiskuvaus kuvannee osuvasti seminaarin ilmapiiriä ja johtamistyyliä: ”Rehtori itse edusti etäistä ja loukkaamatonta virkamiesperinnettä. Hänen pukeutumisen-sa ja tyylinsä kuuluivat myös menneeseen aikaan: hattu ja paraplyy kuuluivat asuun satoi tai paistoi. Lisäksi hän käytti hopeanharmaita damaskeja kenkien päällä ulkona. ........ Oppilaskunnan kahviossa rehtorille piti olla oma pöytä ja tuoli. ..........Rehtori istui oman pöytänsä takana ja luki ääneen esillä olevaa oppikirjaa. Oppilaat kääntelivät kirjan lehtiä samassa tahdissa. Aina oli esillä Suomen kartta: kun aiheeseen sopi siitä voitiin katsella sota-ajan paikkoja ja menetettyä Karjalaa, jota Körni aina välillä valtasi takaisin.

ILMAPIIRI AVAUTUI

Korkeakoulun ensimmäisissä iltamissa, jotka pidettiin pai-kallisessa ravintolassa, oli väkeä salin täydeltä. Orkesterissa korkeakoulun rehtori Veli Nurmi soitti vuoroin mandoliinia vuoroin trumpettia hoitaen välillä myös laulusolistin tehtävät. Seuraavana aamuna ohjat olivat taas tiukasti hänen käsis-sään, vaikka sitä tuskin huomasi. Muutos Körnin ajoista Nurmen aikaan oli lähes käsityskyvyn ylittävä. Mainiossa brittiläisessä TV-sarjassa Aika matka sisäoppilaitokseen tämän päivän brittiteinit yrittävät selviytyä 50-luvun tiukan kurin koulussa. Perustellusti voidaan väittää, että matka seminaarista korkeakouluun oli yhtä pitkä kuin matka tämän päivän koulusta 50-luvun sisäoppilaitokseen.

Tähän esitykseen ei sisälly yksityiskohtaisia tietoja, lukuja, tilastoja tai luetteloita korkea koulun toiminnan alkuvuosilta. Ne löytyvät vuosi- ja toimintakertomuksista ja arkistosta. Niitä tarkastellaan monipuolisesti ja asiantuntevasti aikanaan valmistuvassa yliopiston historiassa. Olennaista on se, että valtavasta myllerryksestä kaikki näyttävät selviytyneen vähin-täänkin kohtuullisesti. Tältä se näytti ja näyttää edelleenkin.

SEMINAARIN MERKITYS KORKEAKOULURATKAISUISSA

Vielä lyhyesti siitä, mikä merkitys Itä-Suomen seminaarilla oli siihen, että Joensuuhun tuli korkeakoulu. Itä-Suomen kulttuurikomitean ja korkeakoululaitoksen suunnittelukomi-tean kannanotoissa ja ehdotuksissa Itä-Suomen seminaari ei noussut erityisen näyttävästi esille. Toki joensuulaiset ja pohjoiskarjalaiset tahot käyttivät seminaarin täällä oloa pai-navana perusteena esityksilleen. Syksyllä 1963 seminaarissa käynnistetyn kansalaiskoulun opetta jien koulutuksen katsot-tiin vahvistavan Joensuun edellytyksiä menestyä korkeakoulu-kamppailussa; samansuuntaista vaikutusta nähtiin myös kesäyliopistotoiminnan laajenta misessa sekä pyrkimyksissä saada Wärtsilän teknilliseen oppilaitokseen ylioppilaslinja. Jo-ensuun korkeakoulun perustamisesta annetussa laissakaan ei Itä-Suomen seminaarista ole mainintaa. Joensuun korkea-koulun valmistelutoimikunnan mietinnöissä seminaari tulee näkyvämmin mukaan kuvaan, tosin vasta sen jälkeen kun periaatepäätös Itä-Suomen korkeakoulujen perustamisesta oli tehty. Tutkimus voisi tuoda lisävalaistusta myös siihen, mikä Itä-Suomen seminaarin merkitys Itä-Suomen korkea-kouluratkaisussa loppujen lo puksi ja kaiken kaikkiaan oli.

Helsingin yliopisto pitää perustamisvuotenaan Turun Aka-temian perustamisvuotta 1640. Kuopion yliopisto viettää ensi vuonna 40. vuosipäiväänsä, vaikka toiminta Kuopion kor keakoulussa käynnistyi vuonna 1972, kolme vuotta myö-hemmin kuin Joensuun korkea koulussa. Pitäisikö Sortavalan seminaarin perustamisvuosi jollakin tapaa ottaa huomioon Joensuun yliopiston ajanlaskussa. Vastausta tähän en pysty, ehkä en haluakaan antaa.

Pääasialliset lähteet:Veli Nurmi, Suomen kansakoulunopettajaseminaarien historiaArto Nevala: Joensuun korkeakoulun perustamisvaiheetKertomus Joensuun korkeakoulun synnystä ja 1. ja 2. toimintavuo desta 1969-71

REHTORI VELI NURMELTA SUJUI ALTTOTORVEN SOITTOKIN

O S

T I

E N

S I

S

24

SIVISTYSTÄ RAJASEUDULLE

Kuvat L

uo

vuteu

n K

arjalan verkko

sivuilta

������������������ �

O S

T I E

N S

I S

25

Kun Jyväskylään perustetun ensimmäisen kansakoulu-opettajaseminaarin jälkeen katseltiin toiselle vastaavaa paikkaa, oli Venäjän Pyhä Synodi puuhaamassa ortodok-sisen kirkon piirissä tapahtuvaa kansanopetusta Sorta-valaan perustettavassa seminaarissa. Tämän kansallisen taistelun vaikutuksesta Sortavala sai seminaarinsa. Toi-sena argumenttina Sortavalan puolesta painoi Pietarissa asuvien 15 000 suomalaisen sivistyksellisten tarpeiden tyydyttäminen. Myös karelianismin aallot velloivat Sorta-valan hyväksi. Katsottiin myös rajantakaisia heimoveljiä.

Synodin kanssa käyty kilpailu puolestaan vaikutti siihen, että Suomen Senaatti kiinnitti erityishuomion ortodoksisiin oppilai-siin. Ortodoksienkin piiriin oli synnytettävä kansallis-isänmaal-linen henki, mikä oli oleva kaikkien kansakoulunopettajien koulutuksen perustehtävä. Suomenkielisen kansakoulun rakentaminen rajaseudulle oli Suomen valtakunnan politii-kassa merkittävä väline venäläistämispyrkimyksiä vastaa.

VALTAOSA OPISKELIJOISTA ITÄ-SUOMESTA

Vuonna 1940 ilmestyi Sortavalan seminaarin matrikkeli, jonka mukaan huomattava osa opiskelijoista oli lähtöisin itäsuo-malaisista kaupungeista Sortavalasta, Viipurista ja Käkisal-mesta. Seminaarin rekrytointialue oli toki koko Suomi, mutta kaupunkilaisopiskelijoita oli melko vähän. Seuraavaksi eniten opiskelijoita oli Pietarista ja sen ympäristöstä Inkerinmaalta. Viimemainittuja oli peräti 56. Myös rajantakaisesta Karjalasta oli opiskelijoita Aunuksesta 8 ja Vienasta 10, muualta Venä-jältä lähtöisin olevia oli myös 8 ja yksi virolainen. Pietarilais-opiskelijoiden tausta viittaa selkeästi siihen, mikä suomalaisia suurkaupunkiin veti. Suurin yksittäinen isän ammattiryhmä liittyi rautateihin. Muutoin eräät käsityöläisammatit olivat

edustettuina. Nuohoojia oli Pietarin suomalaisten joukossa runsaasti. Inkeriläisopiskelijat puolestaan olivat saaneet pohjaopintonsa Kolppanan seminaarissa.

ITSENÄISTYMINEN MUUTTI REKRYTOINTIALUETTA

Suomen itsenäistymisen suljettua itärajan unelma Suur-Suo-mesta eli edelleen vireänä. Seminaariopiskelijathan eivät olleet ylioppilaita, eivätkä he näin olleet Akateemisen Karjala-Seuran jäseniä. Seminaari sai 1920-luvulla suhteellisen suuren joukon karjalaispakolaisia. Suurimmillaan karjalaispakolaisten määrä seminaariopiskelijoista oli vuosien 1924-26 välillä, jolloin heitä oli yli 30. Sen jälkeen heidän määränsä oli vuosittain 1-2.

Sortavalassa oli myös jokunen amerikansuomalaisen jälke-läinen. Valmistuttuaan he jäivät vanhempiensa korimaahan opettajiksi.

OPISKELIJOISSA MYÖS SAAMELAISIA

Jo tuolloin myös maan etäisimmät kolkat pääsivät mukaan uuden kehityksen aaltoon Sortavalassa opiskeli myös joku-nen saamelainen. Ensimmäisenä oli utsjokelainen poliisin poika Josef Guttorm. Hänelle oli varattu sivistystehtävä kotiseudulla.

Senaatti maksoi hänen ylläpitonsa sillä edellytyksellä, että hän valmistuttuaan palaa kotiseudulleen. Niinpä Guttorm toimi kotipitäjässään koko opettajauransa ajan ollen mukana myös kotikuntansa kunnanvaltuustossa ja muissa luottamus-tehtävissä. Näin seminaarilaitoksen sivistyksen välitystehtävä toteutui konkreettisin askelin.

ANTTI LAINEdosentti, vanhempi tutkija

O S

T I

E N

S I

S

26

Tämä sananvaihto käytiin Sortavalan poikien harjoituskoulun pitkäaikaisen yliopettajan ja rovasti Sergei Okulovin ensim-mäisen elämäkerran (1944) kirjoittajan Kaarlo Merikosken kertoman mukaan Sortavalan seminaarin ensimmäisen joh-tajan, Claes Molanderin ja seminaarin ortodoksisen tai kuten tuolloin yleisemmin sanottiin, kreikkalaiskatolisen uskonnon opettajan Sergei Okulovin välillä syksyllä 1880, jolloin semi-naari aloitti toimintansa.

Emme voi olla varmoja keskustelun autenttisuudesta. Siitä huolimatta kysymykset, jotka keskustelussa tulevat esille, olivat seminaarin ja ortodoksisen kirkon kannalta hyvin kes-keisiä. Okulovin vastaukset taas kertovat hänen tavastaan ratkaista nuo kysymykset.

Sortavalan seminaari perustettiin tunnetusti valmistamaan opettajia nimenomaan Itä-Suomen, erityisesti Karjalan tar-peisiin. Opetuskielenä oli suomi ja opettajat olivat Okulovia lukuun ottamatta luterilaisia, vaikka Karjalassa asuikin mer-kittävä, kielellisesti pääasiassa suomalainen tai karjalainen ortodoksinen vähemmistö sekä vähemmistön vähemmistönä venäjänkielisiä ortodokseja.

OKULOVIA PIDETTIIN LUOTETTAVANA VALINTANA

Opetuskielen ja opettajien valinta kertoo pyrkimyksestä vahvistaa suomalaisuuden, voisi sanoa: suomalaisen natio-nalismin asemaa Karjalassa. Vähemmistöön suhtauduttiin toisaalta holhoavasti, toisaalta epäluuloisesti. Ortodoksien olemassaolo tunnustettiin – siitä kertoo ortodoksisen uskon-nonopettajan nimittäminen seminaarin opettajistoon – mutta heidän suomalaisuuttaan epäiltiin; tähän viittaa Molanderin kysymys opetuskielestä ja siitä, käyttävätkö ortodoksit samaa Raamattua kuin luterilaiset.

Emme tiedä, miltä Molanderin kysymykset Okulovista tuntuivat. Emme voi myöskään varmuudella sanoa, mitä Okulov ajatteli seminaarista, sillä asiakirja-aineistoa tästä ei

Opettaako kirkkoherra

venäjäksi vai suomeksi?

”SUOMEKSI TIETYSTI. EIVÄT KARJALAISET NUORET VENÄTTÄ

YMMÄRRÄKÄÄN.”

”TULEEKO KIRKKOHERRA OPETUKSESSAAN KÄYTTÄMÄÄN

SAMAA RAAMATTUA KUIN ME LUTERILAISETKIN?”

”LUONNOLLISESTI. EIHÄN MEILLÄ TIETYSTIKÄÄN MITÄÄN

MUUTA RAAMATTUA OLE.”

SORTAVALAN SEMINAARI JA

ORTODOKSISUUS SERGEI OKULOVIN

VALOSSA

TEUVO LAITILAlehtori, kirkkohistoria

O S

T I E

N S

I S

27

Kuva V

arpu H

eiskanen

, Joen

suun taid

emuseo

Berg

hem

in ko

koelm

a

O S

T I

E N

S I

S

28

ole säilynyt. Hajanaisen muistitiedon ja Okulovin myöhem-män toiminnan perusteella voimme kuitenkin esittää tietyn hypoteesin.

Kuka ensinnäkin oli Sergei Okulov? Hän oli Suistamon orto-doksisen kanttorin Nikolai Okulovin vanhin poika, syntynyt 1853. Ajan tavan mukaan hän sai hengellisen koulutuksen. Valmistuttuaan papiksi Pietarin pappisseminaarista hänet nimitettiin 1874 Sortavalan kirkkoherraksi. Tästä tehtävästä hänet valittiin kuusi vuotta myöhemmin Sortavalan semi-naarin opettajaksi. Seminaarissa hän opetti vuoteen 1896 saakka.

Se että tähän tehtävään pyydettiin nimenomaan Okulovia voidaan tulkita niin, että ortodoksisuutta kohtaan ilmei-sesti poliittista syistä – ortodoksisuuden ja venäläisyyden samastamisen takia – tunnetuista epäluuloista huolimatta Okulovia pidettiin jossain mielessä luotettavana henkilönä. Emme tiedä varmuudella, miksi näin oli, mutta voidaan olettaa, että Okulovin pappisseminaarista lähtien osoittama kiinnostus suomen kieltä ja kalevalaista kansanperinnettä kohtaan painoivat vaakakuppia hänen edukseen. Okulovin valintaa puolsi myös se, että hän oli ollut kirkkoherran viran ohessa jo kolmisen vuotta ns. Siitoisen koulun ortodoksisen uskonnon opettajana. Kyseisen koulun, jonka rakennukset sittemmin tulivat seminaarin käyttöön, oli perustanut luterilais-ortodoksinen Hallonbladin pariskunta 1864. Koulun, samoin kuin seminaarin perustamisen taustalla vaikutti voimakkaasti Uno Cygnaeus. Voimme otaksua, että hänellä oli myönteinen kuva Okulovista.

Miksi Molander sitten kyseli opetuskielestä ja Raamatusta? Konkreettinen syy saattoi olla se, että Cygnaeus oli semi-naarin avajaisten edellä esittänyt, että seminaarin ortodok-sioppilaille opetettaisiin ruotsin sijasta venäjää ja Okulov oli, ainoana, kannattanut häntä. Taustalla vaikutti ehkä myös pelko siitä, että ortodoksisen opettajan myötä seminaariin pesiytyisi kansallisesti ”vieras” venäjän kieli ja arvomaailma. Kysymys Raamatusta taas kertonee siitä, että Molander ei juuri tuntenut ortodoksisuutta.

KIELI YHDISTI, USKO EROTTI

Käytiinpä keskustelua todellisuudessa tai ei, Okulov aloitti työnsä seminaarissa ambivalentissa tilanteessa. Toisaalta häntä pidettiin suomalaisuuteen myönteisesti suhtautuvana henkilönä. Toisaalta hänen taustansa yhdisti hänet venäläi-syyteen, joka seminaarin luterilaisten opettajien suomalais-kansallisesta näkökulmasta oli uhka.

Okulov itse kuvasi Merikosken kertoman mukaan tilannettaan seuraavasti: ”Kun tulin opettajaksi Sortavalan seminaariin, tunsin, etten nauttinut opettajatoverieni luottamusta, mikäli suomalaisuus oli kysymyksessä. Ymmärsin sen kyllä, sillä olinhan saanut venäläisen pappiskasvatuksen, niin että hyvällä syyllä voitiin epäillä suomalaisuuttani. Ei sitä minulle

SORTAVALAN SEMINAARI JA ORTODOKSISUUS SERGEI OKULOVIN VALOSSA...

SEMINARIN OPETTAJUNTAA 1885, SERGEI OKULOV TOINEN OIKEALLA.

Kuva

Muse

ovi

rast

o

O S

T I E

N S

I S

29

juuri sanottu, mutta kyllä sen huomasi. (…) Ei se kuitenkaan välejämme mitenkään rikkonut. En katsonut voivani pahas-tua tovereideni suhtautumisesta minuun, vaan ajattelin, että aikapa näyttää, mikä olen.”

Okulov siis korosti, ainakin jälkikäteen, suomalaisuuttaan. Olla suomalainen ja ortodoksi oli 1800-luvun viimeisellä nel-jänneksellä kuitenkin varsin epäuskottavalta tuntuva yhtälö. Kieli yhdisti Okulovin luterilaisiin suomalaisiin, mutta uskonto erotti hänet heistä. Tuohon aikaan edellytettiin kuitenkin selkeyttä; oli mahdotonta hyväksyä ajatusta, että voisi olla uskonnoltaan ja kieleltään ja tuon ajan käsityksen mukaan siten myös rodultaan monenlaisia suomalaisia. Kansallisuus-ajattelun mallina oli yhden valtion, yhden kielen ja yhden uskonnon yhteiskunta.

Okulovin toiminta voidaan nähdä yhtenä yrityksenä ratkaista kysymys, miten olla samanaikaisesti ortodoksi ja ”oikea” suomalainen. Hän korosti jo seminaariaikanaan ja vielä selkeämmin myöhemmin, että uskonto ja politiikka, kirkko ja valtio kuuluvat yhteen vain sikäli, että valtion tehtävänä on turvata uskonnon opettamisen ja harjoittamisen vapaus. Ajatus on perinteisen ortodoksinen: kirkolla ja maallisilla in-stituutioilla on kummallakin omat toimialueensa. Ne tukevat toisiaan, mutta eivät puutu toiselle kuuluviin tehtäviin. Siksi Okulovin näkökulmasta ei ollut olennaista, olivatko Suomen kansalaiset luterilaisia vai ortodokseja. Olennaista oli, että he olivat kristittyjä. Vaikka Okulov ei luultavasti koskaan epäillytkään, etteikö ortodoksisuus olisi kristinuskon aidoin muoto, hän katsoi, että samassa valtiossa ja saman kansan keskuudessa voi olla monenlaisia kristittyjä, joista kullakin oli oma ”reviirinsä”.

OKULOV SUOSI SUOMEN KIELTÄ

Tästä näkökulmasta Okulov luultavasti ymmärsi myös semi-naarin toiminnan. Sen tehtävänä oli kasvattaa Karjalalle kristit-tyjä opettajia, luterilaisille alueille luterilaisia ja ortodoksialueille ortodoksisia kansanvalistajia. Tässä hän kenties poikkesi ainakin intomielisimmistä luterilaisista kollegoistaan, jotka nä-kivät seminaarin tehtäväksi Karjalan suomalaistamisen, joka samastettiin luterilaistumiseen tai jopa luterilaistamiseen.

Sen sijaan Okulov oli samoilla linjoilla seminaarin muiden opettajien kanssa siinä, että hän korosti suomenkielisen opetuksen merkitystä. Emme tarkoin tiedä, miksi hän ajatteli näin. Suomi tai karjala oli kylläkin hänen äidinkielensä, mutta hän ei missään vaiheessa asettanut sitä venäjän vastakoh-daksi, vaan oli yhtä valmis käyttämään tätäkin kieltä. Venäjä oli myös hänen perheensä kotikieli, sillä hänen vaimonsa Maria Romanov (ei sukua keisariperheelle) oli venäläinen. Voidaan olettaa, että Okulovista tuli suomenkielisen ope-tuksen kannattaja Pietarin pappisseminaarin suomen kielen opettajan Thomas Frimanin vaikutuksesta. Tämä oli mm. kääntänyt 1850-luvulla suomeksi ensimmäiset ortodoksiset jumalanpalveluskirjat. Hän oli myös ollut kirjeenvaihdossa

eräiden suomalais-kansallisten henkilöiden kuten Carl Axel Gottlundin kanssa.

Lisäpontta Okulovin suomen kielen innostukselle antoi luulta-vasti havainto, että suomenkielisen (luterilaisen) koululaitok-sen ja muun sivistystoiminnan myötä yhä useampi Karjalan suomenkielinen ortodoksi etääntyi omasta kirkostaan ja läheni luterilaista kirkkoa, koska hän ymmärsi sen jumalan-palvelusta paremmin kuin kirkkoslaavinkielistä ortodoksista palvelusta. Suomen kieli oli siten Okuloville ortodoksisuuden säilyttämisen avain.

Kieli oli hänelle yhtä lailla Suomessa asuvien ortodoksien väline ilmaista lojaalisuutensa suomalaisille (ja maamme itsenäistymisen jälkeen Suomen valtiolle). Okulovin voidaan otaksua ajatelleen, että käyttämällä suomea ortodoksi kertoi, ettei hän ollut venäläinen. Suomen käyttö oli tuen ilmaisu suomalaiselle enemmistölle. Samalla kielen, suomen, käyttäminen nimenomaan ortodoksisuuden vahvistamiseen oli Okulovin viesti siitä, etteivät ortodoksit halunneet us-konnollisesti sulautua suomalaisiin. Kärjistäen voisi sanoa, että Okulov uskoi kielellisesti yhtenäiseen, mutta maailman-katsomuksellisesti tai ainakin uskonnollisesti moninaiseen Suomeen ja suomalaisuuteen.

Loppuhypoteesina voidaan esittää, että Okulovin näkökul-masta ortodoksisuuden ja Sortavalan seminaarin suhteen tuli olla toinen toistaan rikastava. Seminaari loi pohjaa suo-malaiselle kansalliselle tietoisuudelle. Ortodoksisuus taas osoitti, että suomalaisuutta voitiin rakentaa useammanlaisista lähtökohdista. Tarvittiin vain yhteinen kieli, sekä konkreettises-sa suomen puhumisen mielessä että abstraktimmassa kes-kinäisen kommunikaation merkityksessä, haluna ymmärtää toista. Tämä tavoite, moniarvoisen suomalaisen yhteiskunnan rakentaminen, on se mitä Okulov halusi antaa seminaarille ja, voisi sanoa, myös seminaarin perinteen jatkajalle, Joensuun yliopistolle.

Kirjallisuutta

Kemppinen, Iivar, Sortavalan seminaarin historia.

Helsinki: Kymölän kilta 1969.

Laitila, Teuvo:

Sergei Okulov Suomen ortodoksien vaiheissa.

Kuopio: Aamun Koitto 2004.

Merikoski, Kaarlo, Sergei Okulov:

Palanen Raja-Karjalan sivistyshistoriaa. Helsinki: Valistus 1944.

O S

T I

E N

S I

S

30

SORTAVALAN SEMINAARI

MUSIIKKI-KASVATTAJANA

MIKAEL NYBERG KUOROLAISTEN YMPÄRÖIMÄNÄ.

K

uva

Pirk

ko V

oip

ion k

oko

elm

at

O S

T I E

N S

I S

31

Kysymykseen Mistä Sortavala tunnetaan?, saa usein vas-tauksen: laulujuhlista ja seminaarista. Sortavalan seminaari sai vaalittavakseen maamme ensimmäisen opettajaseminaa-rin, Jyväskylän seminaarin, luoman perinnön. Juuri Jyväsky-län ansiota on, että musiikista tuli seminaarin keskeisimpä opetusaineita, eräänlainen ”näyteikkuna” yhteiskuntaan. Sortavalan seminaari otti vastaan tämän tehtävän ja suoritti sen erinomaisella tavalla. Kiitos tästä lankeaa taitaville ja tunnetuille musiikin lehtoreille.

MUSIIKIN LEHTORIT

Perustan Sortavalan seminaarin maineelle musiikkiseminaa-rina rakensi sen ensimmäinen musiikin lehtori Nils Kiljander (1851-1898), lehtorina 1880-98. Hän oli toiminut Helsingissä koulujen musiikinopettajana, monien kuorojen johtajana sekä ollut kiinnitettynä Suomalaiseeen Oopperaan. Kun Kiljander syksyllä 1880 aloitti opetustoimen seminaarissa, katsottiin uuden vaiheen alkaneen Sortavalan musiikkielämässä.

Kiljander johti seminaarin musiikkitoimintaa hyvin monipuo-lisesti. Hänen tarkoituksenaan oli kasvattaa tulevista opet-tajista kansan musiikillisia kasvattajia. Seminaarissa pidettiin säännöllisesti sekä konsertteja että musiikki-iltoja. Kiljande-rista tuli hyvin keskeinen hahmo myös Sortavalan kaupungin musiikkielämässä, etenkin Suomalaisessa Seurassa, jonka tarkoituksena oli edistää sekä suomalaisuuden että musiikin harrastamista kaikissa eri yhteiskuntaluokissa.

Kiljanderin työn jatkajaksi v. 1898 onnistuttiin saamaan mies, jonka vaikutus ei rajoittunut yksinomaan Laatokan-Karjalan alueelle, vaan sillä oli myös valtakunnallista merkitystä. Hän oli Mikael Nyberg (1871-1940), joka toimi musiikin lehto-rina 1898-1917. Nyberg oli tullut tunnetuksi hengellisten kansansävelmien kerääjänä. Merkittävää oli myös hänen

panoksensa Suomen Lähetysseuran julkaiseman kokoelman ”Hengellisiä lauluja ja virsiä” aikaan saamisessa. Sortavalan vuosina Nyberg perehtyi etenkin musiikkipedagogiikkaan. Hänen julkaisuista mainittakoon Koraalisoiton alkeet (1898), Oppilaan laulukirja (1901), Opettajan laulukirja (1902) sekä useita lastenlaulukirjoja kuten Lauluja kodin kasvavalle nuori-solle (1901). Opetustyössään Nyberg viljeli laajalti kansallista lauluaineistoa: kansanlauluja, koraaleja ja hengellisiä kan-sansävelmiä sekä suomalaisia kuorosävellyksiä. Sortavalan vuosina Nybergistä kehittyi yksi maamme tunnetuimmista lastenlaulujen ja koululaulujen säveltäjistä. Kaikkihan me tunnemme sellaiset laulut kuten Ken on luonut sinitaivaan, Tuolla keinuu pieni pursi, Pikku-Inkerin laulu, Jäi toiset aa-mulla nukkumaan sekä Vuosi vanha vaipui hautaan.Laajinta huomiota Sortavalan seminaari ja sen kuorotoiminta saivat, kun v. 1917 musiikin lehtoriksi nimitettiin Wilho Siukonen (1885-1941). Myös hän oli kiinnostunut musiikkipedagogii-kasta tehden opintomatkan mm. Yhdysvaltoihin. Siukosen vuonna 1929 toimittama laulukirja tuli tutuksi tuhansille ja taas tuhansille suomalaisille koululapsille. Se oli maamme käytetyin koululaulukirja peruskoulun tuloon asti. Kun Wilho Siukonen julkaisi laulukirjansa, oli hän toiminut jo 10 vuotta Sortavalan seminaarin musiikin lehtorina, toimittanut Kansa-koulun musiikkiopin sekä kirjoittanut kirjan ”Laulunopetus, sen edellytykset, keinot ja päämäärät”. Siukonen tunsi siis hyvin perusteellisesti laulunopetuskentän, sen metodit ja käy-tettävissä olevat oppikirjat. Siukonen otti laulukirjaansa sekä uusia kotimaisia että ulkomaisia lauluja. Hänellä oli läheiset suhteet Viroon, jossa hän vieraili sekä kuoronjohtajana että luennoitsijana. Siukosen laulukirjassa onkin useita virolaisten säveltäjien lauluja. Siukosen toimittama laulun opetusoppi ilmestyi sittemmin myös viron kielellä. (Siukosen käyttämää opetusmetodia on Katri-Helena Rautiainen selvittänyt väi-töskirjassaan ”Laulutunnin ulkoinen ja sisäinen rakenne”, Sibelius-Akatemia 2003).

REIJO PAJAMO FT, kirkkomusiikin emeritusprofessori, Sibelius-Akatemia

O S

T I

E N

S I

S

32

Wilho Siukonen joutui joka vuosi seminaarin sisäänpääsytut-kintojen yhteydessä tarkkailemaan usein pariinkin sataan nousevan, kansakoulun läpikäyneen pyrkijäjoukon käytännöl-listä laulutaitoa. Samalla hän tutki, millainen oli kunkin pyrkijän musiikillinen tausta. Tästä tarkkailusta Siukonen sai virikkeen laajaan tutkimustyöhönsä, jossa kiinnostuksen kohteena oli koululasten laulukyky. Yli kymmenen vuoden tutkimustyön tuloksena ilmestyi Siukosen väitöskirja ”Koululasten lauluky-ky” (1935), jossa hän tarkasteli lasten musiikillisten kykyjen kehittymistä kasvuiässä sekä koululasten käytännöllistä laulutaitoa. Tutkimuksensa tuloksia Siukonen piti masenta-vina, sillä suomalaisten lasten laulukyky oli suuressa määrin heikompi kuin lasten vastaava kyky muissa maissa esim. Virossa ja Ruotsissa.

Suomalaisten lasten äänialan laajuus oli myös kapeampi kuin naapurimaissamme. Tämä johtui mm. laulutradition heiken-tymisestä kodeissa. Siukosen tutkimus sai kovaa kritiikkiä niin ammattimuusikoilta kuin myös tutkijoilta.

Wilho Siukonen hoiti musiikin lehtoraattia vuoteen 1935, jolloin hän siirtyi Rauman seminaarin johtajaksi. Siukosen seuraajaksi nimitettiin maisteri Leo Härkönen, jonka toimi-kausi Sortavalassa supistui sodan takia viiteen vuoteen. (sittemmin Härkönen toimi musiikin lehtorina Rauman ja Heinolan seminaareissa).

SEMINAARIN KUOROTOIMINNASTA

Kuorolauluharrastus oli seminaarissa vilkasta myös opetus-työn ulkopuolella: oli seminaarin musiikin lehtorin johtama mieskuoro ja sekakuoro sekä useita luokkakuoroja. Lisäksi oppilaat perustivat pienempiä lauluryhmiä, yksin- tai kaksin-

kertaisia kvartetteja. Kun joidenkin kvartettien ja lauluryhmien toiminta supistui lähinnä serenadikäynteihin, oli joidenkin oppilaskuorojen ja kvartettien toiminnalla jopa valtakunnal-lista näkyvyyttä, sillä ne keräsivät esiintymisillään rahaa mm. Pohjois-Karjalan opistolle (Niittylahti).

Alkuvuosien merkittävimpiä kuoroja oli Yksitoista -niminen kuoro, joka syntyi luokkakuoroksi v. 1898. Sen ohjelmistoon kuului mm. Genetzin Herää Suomi ja Sibeliuksen Venematka. Kolmivuotinen toiminta päättyi, kun laulajat haajantuivat opet-tajiksi eri puolille Suomea. Keväällä 1905 seminaarilaiset ko-kosivat 32-miehisen kuoron, jonka tarkoituksena oli osallistua Turussa pidettäville yleisille laulu- ja soittojuhlille sekä osoittaa muulle Suomelle karjalaista osaamista. Kuoron nimeksi tuli Karjalan kööri, joka sai laulujuhlilla 1. palkinnon.

Sortavalan seminaarin kuoroista tunnetuin ja taitavin oli Wilho Siukosen perustama ja johtama Iltakuoro, joka har-joitteli kahtena iltana viikossa (siitä nimikin). Iltakuoro oli 120-henkinen sekakuoro, jota monet asiantuntijatahot pi-tivät karjalaisen kuorotradition nimekkäimpänä edustajana. Kun luokkakuorotoiminta oli hyvin harrastepohjaista, halusi moni seminaarilainen syventää kuoroharrastusta ja kehittää itseään laulajana.

Tähän erinomaisen tilaisuuden tarjosi juuri Iltakuoro. Kuoron ohelmistossa oli mm. Sibeliuksen kantaatit Vapautettu kunin-gatar ja Tulen synty, Nybergin Juhlakantaatti sekä Siukosen Ristiritari. Iltakuoron merkittävimpiin taiteellisiin saavutuksiin kuului Haydnin oratorion Luominen esitys v. 1932, johon so-listiksi saatiin tuon ajan maineikkain suomalainen naislaulaja Hanna Granfelt. Kuoro teki myös useita konserttimatkoja (esim. Jyväskylän matkalla 1928 mukana oli myös isäni Kaarlo Böök).

•KEN ON LUONUT SINITAIVAAN•TUOLLA KEINUU PIENI PURSI

•PIKKU-INKERIN LAULU •JÄI TOISET AAMULLA NUKKUMAAN

•VUOSI VANHA VAIPUI HAUTAAN

LEHTORI WILHO SIUKONEN

Kuva

Po

hjo

is-K

arja

lan m

use

o

SORTAVALAN SEMINAARI MUSIIKKIKASVATTAJANA...

O S

T I E

N S

I S

33

Seminaarissa virinnyt vilkas musiikkitoiminta oli omiaan innos-tamaan myös kaupunkilaisia kuorolaulun pariin. Voitaisiinkin puhua eräänlaisesta suomenkielisen kuorolaulun invaasiosta. Kuorotoimintaa oli Sortavalassa liikeväen, käsityöläisten, rautatieläisten, suojeluskuntalaisten, raittiusseuran, evanke-lisen seuran sekä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon piirissä - kouluista puhumattakaan.

Miten Sortavalan seminaarin musiikkikasvatuksen vaiku-tus näkyi? Seminaarilaiset saivat opiskeluvuosinaan hyvät musiikilliset perusvalmiudet: musiikin teorian perusteet, soittotaidon (harmonin- ja pianonsoitto), kuorolaulajan kou-lutuksen, monet myös kuoronjohdon ja kuorotyöskentelyn perusvalmiudet, laulun opetustaidon sekä laulunopetuksessa käytettävien menetelmien hallinnan, ennen muuta oppivat runsaan määrän koululauluja.

Voidaan sanoa, että Sortavalan seminaarin käynyt opet-taja oli liki ”musiikin ammattilainen”. Ei siis ollut ihme, että tultuaan opetuspaikkakunnalle tällainen opettaja halusi perustaa kuoron tai jatkaa jo paikkakunnalla virinnyttä kuorolauluharrastusta. Lahjakkaimmat opettajat toimivat myös oppikoulujen laulunopettajina, jotkut jopa seura-kuntien lukkareina ja urkureina. (Esimerkki: Emil Nikkonen valmistui opettajaksi Sortavalan saeminaarista v. 1905 ja meni opettajaksi kotipaikkakunnalleen Kiteelle. Hän perusti v. 1906 Kiteelle mieskuoron, joka palkittiin samana vuonna Sortavalan laulujuhlilla.

Kiteen mieskuoro täyttää ensi vuoden huhtikuussa 100 vuotta). Seminaarin laulunopetus oli esikuvana koulujen laulunopetukselle, koska alkuaikoina opettajilla ei ollut käy-tettävissään laulun opetusoppia.

Seminaarin lehtorit Mikael Nyberg ja Wilho Siukonen toimit-tivat laulukirjoja sekä kansakouluja että opettajaseminaareja varten.

Muutamat Sortavalan seminaarista valmistuneet opettajat tu-livat tunnetuiksi joululaulujen runoilijoina. Heistä mainittakoon Vilkku Joukahainen (On hanget korkeat nietokset, säv. Jean Sibelius), Elsa Koponen (Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, säv. P. J. Hannikainen) ja Alpo Noponen (Kun maass´ on hanki, säv. Otto Kotilainen, Arkihuolesi kaikki heitä, säv. Leevi Madetoja).

CODA

Sortavalan laulujuhlien yhteydessä kesällä 1935 paljastettiin Alpo Sailon veistämä Runonlaulajapatsas, joka esittää Kar-jalan tunnetuinta runonlaulajaa Pedri Shemeikkaa. Matkus-taessasi Sortavalaan ja seistessäsi tuon patsaan ääressä muistele näitä P. Mustapään kirjoittaman runon ”Viimeiset runonlaulajat” säkeitä:

Vaan elävän veden lähde kummuista pulppuaa

ja isien tuhkasta kukkii lastenlapsien maa.

On onnellisten osa elää lauluissaan:

sillä katso: laulut jäävät,

vaan laulajat unhoitetaan.

Sortavalan seminaaria ei enää ole, mutta sen perintö elää.

LEHTORI JUSSI KIRVES JOHTAA ITÄ-SUOMEN SEMINAARIN

PUHALLINORKESTERIA

Kuva To

ini K

irveksen ko

koelm

at

O S

T I

E N

S I

S

34

Piirro

s Po

hjo

is-Karjalan

ymp

äristökesku

ksen arkisto

O S

T I E

N S

I S

35

Kun Sortavalan seminaari perustettiin vuonna 1880 toisena suomenkielisenä seminaarina 17 vuotta Jyväskylän seminaa-rin perustamisen jälkeen, se sai erityisen lisätehtävän. Laitok-sen tuli opettajankoulutuksen ohella ja yhteydessä kohottaa Laatokan- ja Raja-Karjalan väestön henkistä ja taloudellista asemaa ja torjua väestön venäläistämistä. Venäläistäminen oli edennyt jo huolestuttavan pitkälle, sillä vielä maamme itsenäistyessä Raja-Karjalassa oli enemmän venäläisiä kuin suomalaisia kouluja.

Seminaari onnistui näissäkin tehtävissään. Maakunnan voimakas taloudellinen ja sivistyksellinen kehitys tapahtui juuri Sortavalan seminaarin toiminta-aikana 1880-1940, ja Karjalan ortodoksinen kirkkokin suomalaistui. Kehitys oli tietenkin monien tekijöiden yhteisvaikutuksen tulosta, mutta seminaarilla oli siihen tärkeä osuus. Mainittakoon esimerk-keinä, että seminaarin opettajat perustivat Sortavalaan Laatokka-Lehden, kirjapainon, sähkölaitoksen, kirjaston ja kansatieteellisen museon sekä toimivat kaupunginhallinnon ja maakunnan valistusjärjestöjen johtotehtävissä. Seminaarin suuri maatila ja puutarha levittivät esimerkillään oman alansa kehitystä. VARHAISTA KARELIANISMIA

Seminaarin lehtorit – muualtakin Suomesta tulleet – karja-laistuivat ja omaksuivat suomalais-kansalliselle hengelle pe-rustuvan karelianismin jo ennen kuin se levisi pääkaupungin kulttuuripiireihin. Samoin seminaarin oppilaat omaksuivat tämän hengen, jota alettiin laitoksen sijaintipaikan mukaan kutsua Kymölän hengeksi. Se sävytti seminaarin toverikunti-enkin toimintaa. Nais- ja miesoppilailla olivat eri toverikunnat vuoteen 1920 saakka, jolloin ne vihdoin molempien osa-puolten iloksi yhdistettiin. Kymölän hengen ohjaamana suuri osa laitoksesta valmistuvista opettajista hakeutui opetus- ja muuhunkin valistustyöhön Laatokan- ja Raja-Karjalaan.

KILTA KOKO MAAN TOVERIKUNNAKSI

Sortavalasta valmistuneet opettajat halusivat sotavuosien jälkeen perustaa menetetyn seminaarin muistoa vaalimaan koko maata käsittävän ”toverikunnan”. Se sai nimekseen Kymölän Kilta.

Perustaminen tapahtui vuonna 1947 Helsingissä. Jäsenkel-poisuus oli kaikilla Sortavalasta valmistuneilla opettajilla ja laitoksen omilla opettajilla sekä muulla henkilöstöllä. Vuonna 1965 säännöt laajennettiin koskemaan myös Sortavalan seminaarin työtä jatkavan Itä-Suomen seminaarin opettajia ja oppilaita. Killan vuosipäiväksi, Kymölän päiväksi, otettiin seminaarin vihkimispäivä 20. lokakuuta. MUSEO JA VANHAINKOTI

Ensimmäisenä projektina oli seminaarin esineistöä, asiakirjoja ja muistelmia keräävän museon perustaminen. Helsingin koululaitos luovutti tarkoitukseen huoneen Lapinlahden koulusta, josta se siirrettiin Munkkiniemessä sijaitsevaan Sortavala-taloon. Kertynyttä aineistoa säilytettiin viimeksi Karjalatalossa.

Toinen ja taloudellisesti suurin toiminnankohde oli Sortava-lasta valmistuneiden siirtolaisopettajien vanhainkodin perus-taminen. Kilta osti tarkoitukseen Valkonauhaliiton entisen tyttökodin rantatilan ja rakennukset Mikkelin Vuolingolta. Neljän miljoonan markan kauppa tehtiin uhkarohkeasti, vaikka Killalla oli rahaa vain 20 000 markkaa. Kaksi killan johtokunnassa ollutta kouluhallituksen Sortavalasta opetta-jiksi valmistunutta kouluneuvosta piti hanketta liian rohkeana ja erosi. Puolen miljoonan markan käsirahan lainasi Killan ensimmäinen ja pitkäaikainen, Sortavalalle koko sielullaan palanut puheenjohtaja J.N.Mikkola. Hänelle annettiin lainan vakuudeksi puolen hehtaarin tontti, jonka hän palautti, kun

ANTTI HENTTONENopetusneuvos

KYMÖLÄN KILTA SORTAVALAN SEMINAARIN

MUISTON VAALIJANA

O S

T I

E N

S I

S

36

laina oli maksettu takaisin. Koti sai nimekseen Kymöläkoti, jota ylläpitämään perustettiin Kymöläkoti-Säätiö. Säätiö sai rahaa kahden opettajan lahjoituksesta ja parin mökkitontin myymisestä. Suomen Kansakoulunopettajain Liitto antoi korottomaksi lainaksi sille sosiaaliseen toimintaan lahjoitetun testamentin varat.

Koti avattiin kunnostuksen jälkeen 1956. Siinä asui 14 pak-koluovutetussa Karjalassa vanhuudenkotinsa menettänyttä opettajaa. Kotiin ja sen kauniiseen rantamaastoon otettiin nimiä Sortavalasta: Kymölä, Honkapirtti, Sonninmäki ja Hii-liniemi. Puheenjohtaja Mikkola totesi vihkimisjuhlan puhees-saan, että Kymöläkoti on Sortavalan seminaarin muistolle pyhitetty monumentti.

Koti toimi tehtävässään 10 vuotta. Viimeinen opettaja-asu-kas poistui sieltä vuonna 1967. Opettajien eläkeolot olivat parantuneet, ja tarjolla oli paremmin varustettuja vanhain-koteja. Asukkaina oli jo muita vanhuksia. Kun vanhainko-tien tulipalojen tiukentamat paloturvallisuusmääräykset olisivat vaatineet kalliita korjauksia, koti lakkautettiin. Se myytiin mikkeliläiselle ravintoloitsijalle kesähotelliksi. Ylijää-mävaroista muodostettiin Kymöläkoti-rahasto auttamaan

taloudellisiin vaikeuksiin joutuneita opettajia. Rahaston hoito luovutettiin Suomen Opettajain Liitolle (liiton nimi oli 1965 muuttunut), joka myöhemmin liitti sen omaan sosi-aalirahastoonsa. SEMINAARIN MUISTOPATSAS

Puheenjohtaja Mikkolan toimintatarmo oli ehtymätön. Vuonna 1965 pystytettiin Joensuuhun silloisen Itä-Suomen seminaa-rin puistoon Tiedon lähteellä -niminen suihkulähde-patsas Sortavalan seminaarin muistomerkiksi. Graniittisen patsaan veisti karjalainen kuvanveistäjä, nykyinen professori Armas Hutri. Joensuun kaupunki rakensi patsaalle perustan ja vesijohdon. Patsaassa on virtaavasta lähteestä vettä ammen-tava oppilasneito ja hänen takanaan seisoo tulevaisuuteen tähyävä opettaja. Muistomerkki ei ollut 1970-luvun radikaa-livuosina vanhaa seminaarihenkeä halveksivien opiskelijoiden suosiossa ja se joutui erilaisten ilkitöiden kohteeksi. Neitosen rikkoutunut nenä kertoo yhä niistä. Nuo nuoret eivät tajunneet Sortavalan seminaarin Karjalan väestön ja koko kansamme itsenäisyyden hyväksi tekemää työtä. Vai oliko tuo työ ollut heidän omaksumiensa aatteiden vastaista ja tekoset olivat protesti Sortavalan seminaarin isänmaallista perintöä koh-

KYMÖLÄKOTI MIKKELIN VUOLINGOLLA

Kuva Jo

ensu

un m

aakunta-arkisto

O S

T I E

N S

I S

37

taan? Talvisodassa nuorena 17-vuotiaana vapaaehtoisena vaikeasti invalidisoitunut patsaan veistäjäkin pahoitti tapah-tuneesta mielensä. (Hänen päässään on yhä 16 piiskatykin sirpaletta, jotka aiheuttivat pitkäksi ajaksi puhekyvyn mene-tyksen ja pysyvän päänsäryn.)

Patsaan paljastuspäivän neljän arvokasohjelmaisen juhlatilai-suuden kantavana sanomana oli toivomus, että Itä-Suomen seminaari jatkaisi Sortavalan seminaarin työtä Karjalan hyväk-si ja että laitos muodostuisi ponnahduslaudaksi korkeimman opetuksen eli yliopiston saamiseksi Karjalaan. Tuo toivomus on toteutunut.

Muistopatsaan lisäksi Kymölän Kilta on lahjoittanut Joensuun opettajankoulutuslaitokselle Sortavalan seminaarin kuuden johtajan ja kahden harjoituskoulun johtajan muotokuvat. JUHLIA JA JULKAISUJA

Kilta on yksin sekä Joensuun opettajankoulutuslaitoksen kanssa yhdessä järjestänyt useita juhlia ja julkaissut niiden yhteydessä monta kirjaa.

Seminaarin perustamisen 70-vuotisjuhlaa vietettiin Helsingis-sä 1950. Muistot olivat vielä tuoreita ja menetykset kipeitä, joten valitut kirkot ja Helsingin Työväentalon suuri sali täyttyi-vät juhlaväestä. Juhlaan ilmestyi Väinö Sepän toimittama teos Sortavalan - Itä-Suomen seminaari 1940-1950 (1880-1950). Se sisälsi historiikin, lehtorien artikkeleita sekä muistelma- ja matrikkeliosan. Samasta juhlasta julkaistiin jälkikäteen J.N. Mikkolan toimittama 70-vuotisjuhlien muisto, joka sisälsi juhlien koko ohjelman.

Itä-Suomen seminaarin uusien rakennusten vihkimisjuhlan yhteydessä 1960 vietettiin Sortavalan seminaarin perusta-misen 80-vuotisjuhlaa. Sen yhteydessä julkaistiin teos Sor-tavalan - Itä-Suomen seminaari 1880-1960, joka omistettiin Itä-Suomen seminaarille. Se oli eräänlainen Sortavalan semi-naarin toiminnan tilinpäätös ja luovutusasiakirja – viestikapula työn jatkajalle.

Kilta julkaisi 1969 Suomen Kulttuurirahaston ja Oy Valistuksen tukemana seminaarin entisen oppilaan, fi losofi an tohtori Iivar Kemppisen kirjoittaman Sortavalan seminaarin historian. Teos on yksi Killan toiminnan arvokkaimpiin kuuluva kulttuuriteko.

Joensuussa 1980 vietettyjen seminaarin perustamisen rikas-ohjelmaisten 100-vuotisjuhlien viettoon liittyi jälleen uuden teoksen julkaiseminen. Sen nimenä oli Ajat muuttuvat, joilla sanoilla Uno Cygnaeus aloitti seminaarin vihkimispuheen. Teos sisälsi lähes 30 valtakunnallisen ja maakunnallisen vaikuttajan sekä seminaarin tunnetun kasvatin painavasi-sältöisiä artikkeleja. Erikoisuutena oli neuvostoliittolaisen toimittajan kirjaan laatima kuvareportaasi tuon ajan suljetusta Sortavalasta. Kirjan toimittivat professori Urho Somerkivi ja opetusneuvos Antti Henttonen.

Viimeisenä Kymölän Killan julkaisemana kirjana ilmestyi yhdessä Suomen Kouluhistoriallisen Seuran kanssa Uno Cygnaeuksen kuoleman 100-vuotismuistovuotena 1989 teos Seminaarista yhteiskuntaan. Se sisältää Sortavalan seminaarin toimintaa valaisevien artikkelien lisäksi tilastoilla havainnollistetun tutkielman seminaarin eri vuosikymmenien oppilaiden taustoista, jatko-opinnoista ja varsinaisen ope-tustyön ohella tapahtuneesta osallistumisesta koulutoimen hallinnollisiin sekä yhteiskunnan muiden alojen virka- ja luottamustehtäviin sekä kulttuuriharrastuksiin. Teos kertoo muun muassa, että seminaarin kasvateista 25 on toiminut valtioneuvoston tai valtiopäivien jäsenenä tahi tasavallan presidentin valitsijamiehenä. Toinen mielenkiintoinen tieto on, että yliopistollisia jatko-opintoja suorittaneista yli 10 on väitellyt tohtoriksi.

Tutkimustyötä johti ensin professori Urho Somerkivi ja hänen kuolemansa jälkeen apulaisprofessori Jussi Isosaari, molem-mat seminaarin entisiä oppilaita.

Mainittakoon killan toiminnasta vielä maininnan adressien julkaiseminen ja paikalliskerhojen perustaminen. KILLAN LAKKAUTTAMINEN

Kymölän Killan jäsenkunta ikääntyi ja harveni. Jäsenten kes-ki-ikä kohosi yli 80 vuoden ja Kymölän päivän tilaisuuksien osanottajamäärät pienenivät. Kun Killan toiminta ei saanut aktiivista jatkoa Joensuussa, jossa toimivat omat oppilas- ja ylioppilaskuntansa, johtokunta katsoi yhdistyksen tehtävän tulleen edellä lueteltujen toimien muodossa kunnialla suorite-tuksi. Yhdistys päätettiin viimeisen puheenjohtajansa, rehtori Elias Turusen johdolla lopettaa Kymölän päivänä 1994 Hel-singissä ravintola Arthurissa pidetyssä juhlakokouksessa.

Killan arkisto ja museoesineet järjestettiin Joensuun maa-kunta-arkiston antamien ohjeiden mukaisesti ja lähetettiin sille. Vähäiset ylijäämävarat lahjoitettiin sääntöjen mukaisesti Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiölle.

Seminaarin ennen toista maailmansotaa ja Killan sen jälkeen julkaisemat teokset ja muistomerkki jäävät virallisten arkis-tojen kanssa kertomaan uusille sukupolville oman aikansa huippuihin kuuluneen opettajankoulutuslaitoksen ja samalla taistelevan kansallisen vaikuttajan työstä.

Sortavalan jäätyä rajan taakse Joensuu on kehittynyt Pohjois-Karjalan talous- ja kulttuurielämän veturiksi. Onnitelkaamme Joensuuta sen korkeatasoisesta yliopistosta ja sen Karjalan ja koko maan sivistyksen ja elinkeinoelämän hyväksi jo te-kemästä ja edelleen tehtävästä työstä. Se on jatkoa äitinsä Sortavalan seminaarin työlle muuttuneessa ja jatkuvasti muuttuvassa ajassa.

O S

T I

E N

S I

S

38

Sortavalan seminaari sai perustamisajankohtanaan erityisen lisätehtävän. Sen tuli kohottaa Laatokan- ja Raja-Karjalan väestön henkistä ja taloudellista asemaa sekä torjua väestön venäläistämistä. Suomenkielinen seminaari joutuikin sortovuosina viranomaisten silmätikuksi.

Sortavalan seminaarin 125-vuotisjuhlassa lehtori Pekka Rau-tamaa haastatteli lehtori Kirsti Relanderia, jonka isoisä Oskar Relander toimi sortovuosien aikana seminaarin johtajana. Jo kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov esitti, että seminaari muutettaisiin venäjänkieliseksi ja siirrettäisiin Haminaan. Sortavalalaiset heräsivät vastustamaan Bobrikovin hanketta. Oskar Relander allekirjoitti kirjelmän, jossa perusteltiin, että seminaarin lakkauttaminen olisi vastoin Suomen lakia.- Isoisäni joutui seminaarin johtajana kokouksen kirjelmän tekijäksi ja allekirjoittajaksi. Silloin hän tiesi jo, että siinä voi tulla jälkijuttuja, mutta hänen velvollisuutensa oli allekirjoittaa kirjelmä, Kirsti Relander muisteli.

Kirjelmän saanut tsaari totesi, ettei hän voi tehdä vastoin lakia, ja näin Bobrikovin suunnitelma kaatui. Seminaaria ei

kuitenkaan jätetty rauhaan. Sinne sijoitettiin opiskelijoiksi urkkijoita, jotka raportoivat tapahtumista venäläisille.

MUISTELMAT KARKOTUSKUUKAUSISTA

Toisen sortokauden aikana Oskar Relanderin poika Ilmari lähti jääkäriksi Saksaan. Ilmari Relander vangittiin Suomeen suuntautuneella matkallaan, ja hänen hallustaan löydettiin räjähteitä. Venäläiset katsoivat, että myös Oskar Relander oli saksalaismielinen, sillä hän oli antanut Saksaan läh-teneelle pojalleen eväsrahoja. Oskar Relander vangittiin marraskuussa 1916, ja hänet siirrettiin Viipuriin. Sieltä matka jatkui Pietariin Spalernajan vankilaan. Lopulta Os-kar Relander karkotettiin Siperiaan. Siellä elämisen avuksi tulivat rahat, jotka vaimo oli ommellut turkinvuoriin ennen vangitsemista.

Oskar Relander asui karkotusaikanaan eri siirtolaisten luona.-Isoisälleni ei kerrottu, miksi hän oli Siperiassa, eikä myöskään sitä, milloin hän pääsee sieltä pois.

SEMINAARIN JOHTAJA OSKAR RELANDER KARKOTETTIIN VUONNA 1916 SIPERIAAN.

SEMINAARI OLI SORTOVUOSINA

VIRANOMAISTEN SILMÄTIKKUNA

Kuva M

useo

virasto

O S

T I E

N S

I S

39

Karkotusaikanaankin Oskar Relander jatkoi tutkimustyötään, ja hän sai muun muassa Irkutskin maantieteellisestä museos-ta oman tutkijanhuoneen. Kokemuksistaan Oskar Relander kirjoitti muistelmat.

Kun Venäjällä tapahtui vallankumous, pääsi Oskar Relander-kin palaamaan Suomeen. Hän saapui Sortavalaan juhlittuna sankarina huhtikuussa 1917.- Kun isoisäni karkotettiin, oli puoli kaupunkia häntä saatta-massa, ja kun hän tuli takaisin, oli koko kaupunki vastaan-ottamassa. Isoisä tuotti kuitenkin pettymyksen sortavalalai-sille, sillä hän ei pitänyt sitä suurta sankaripuhetta asemalla odottaneille kansalaisille.

Kirsti Relanderin mukaan hänen isoisänsä muistelmista voi lukea, että hän näki karkotuksensa aikana paljon vaikeita ihmiskohtaloita.- Hän sanoi, ettei missään tilanteessa voi asettaa itseään kenenkään yläpuolelle. Hän ei rehellisyydessään olisi voinut pitää tällaista sankaripuhetta.

MONIPUOLINEN TIEDEMIES

Kirsti Relanderin mukaan hänen isoisäänsä oli intohimoinen karelianisti. Oskar Relander kulki itsekin runonkeruumat-koilla ja tiedusteli runonlaulajilta, oliko näitä aikaisemmin laulatettu.- Usein hänelle kerrottiin, että tuli sellainen helponoloinen mies pohjoisesta ja sille lauloin. Se helponoloinen mies oli Lönnrot.

Oskar Relander oli Kalevala-tutkija, jonka aihetta käsitellyt väitöskirja ei saanut omana aikanaan ansaitsemaansa ar-vostusta.- Isoisäni väitöskirja oli ensimmäinen tyyliopin väitöskirja Suomessa. Siihen aikaan oli tyypillisempää tutkia sitä, mistä mikin runo oli peräisin.Oskar Relander oli myös fennomaani, ja hän yritti kasvattaa molemmat poikansa niin, etteivät nämä osaisi ruotsia, vaan suomea ja monia muita kieliä. Oskar Relanderin ja hänen poikansa vaimo olivat kuitenkin alun perin ruotsinkielisiä.- Kun miehet eivät olleet paikalla, naiset puhuivat salaa ruotsia.Oskar Relander oli myös innokas kasvitieteilijä. Poikiensa kanssa hän harrasti botaniseeraamista eli tutki kasveja ja sijoitti niitä Linnén järjestelmään.- Tutkittiin heteitä ja emejä ja puhuttiin latinaa.

Kirsti Relanderin käsityksen mukaan hänen isoisäänsä pi-dettiin sangen monipuolisesti sivistyneenä, avarakatseisena ja sivistyneenä johtajana. Suomen kansakoululaitokselle hän jätti konkreettisen perinnön.- Isoisäni idea oli, että kansakouluihin perustetaan puutar-hat, joista kansakoululapset saavat ateriansa. Koululaiset osallistuivat sadonkorjuuseen ja kylvöön ja oppivat näin puutarhanhoitoa. SE Oskar Relander, seminaarin johtaja 1907-1928

Kuva P

ohjo

is-Karjalan

museo

O S

T I

E N

S I

S

40

POHJANMAALTA OPINTIELLE

SORTAVALAAN

Piirro

s Po

hjo

is-Karjalan

ymp

äristökesku

ksen arkisto

O S

T I E

N S

I S

41

Vuonna 1935 nuori teuvalaisneito matkusti pitkän matkan junanvaihtoineen Pohjanmaalta Sortavalaan. Paikkakunnan seminaarin hyvä maine oli kiirinyt kansakoulunopettajan uraa suunnittelevan Eila Sepän korviin, joten hän päätti valita Sortavalan opiskelukaupungikseen lähempänä sijaitsevan Raahen sijasta.- Minulla on aina ollut kauas mieli. Pohjalaiset ovat kovasti läh-teneet Amerikkaan, mutta minä en päässyt ihan sinne asti.

Lehtori Eila Seppä muisteli Sortavalan opiskeluvuosiaan seminaarin 125-vuotisjuhlassa lämmöllä.- Sortavalassa oli kaikki niin uutta ja lämmintä. Luonto oli upea ja kaupunki sijaitsi suojaisassa paikassa. Siellä oli myös elämää.

Myös Itä-Suomen runsaat vesistöt herättivät nuoressa opet-tajakokelaassa ihastusta.- Enhän ollut kotonani nähnyt vettä kuin kaivon pohjalla, Seppä muisteli pilke silmäkulmassaan.Lehtori Pekka Rautamaan haastattelema Eila Seppä on kym-menpäisen sisarusparven kasvatti, eikä opintielle lähteminen ollut itsestään selvää.

Opinhaluinen Seppä keräsi useamman vuoden ajan rahaa opintoihinsa työskentelemällä muun muassa kotipaikkakun-tansa iltamien vahtimestarina ja keittämällä kahvia iltamien osanottajille. Teuvan piskuinen joki oli erinomainen rapuvesi, joten myös sieltä sai hankittua lisäansioita.- Vielä Sortavalaan lähtöä edeltävänä iltana olin leikkaamassa ruista.

LOMILLA TYÖSSÄ SEMINAARISSA

Eila Sepältä vaadittiin pääsykokeissa sitkeyttä. Vaikka semi-naari olikin virallisesti kansakoulupohjainen, useimmat opis-kelupaikkaa hakeneet nuoret olivat käyneet keskikoulun.- Meistä 30 valitusta opiskelijasta vain viisi pääsi sisään kansakoulupohjalta.

Luonnontieteen osiossa Sepältä kysyttiin muun muassa tietoa kihokeista.- Lehtori Liimatainen kysyi, että mitä Seppä tietää kihokeista. Ryhdyin kertomaan mitä ne olivat, ja lehtori oli ihmeissään. Olin lukenut Topeliuksen Luonnon-kirjan, ja siinä kerrottiin mettisistä ja kihokeista.

Eikä uskontokaan muodostunut kompastuskiveksi.- Minulta kysyttiin, mitä tiedän Daavidista ja Goljatista. Se oli helppoa. Minä olin Daavid ja seminaari oli Goljat, Seppä naurahtaa.

Opiskeluvuosina riitti työtä. Tiiviit opiskelupäivät olivat 40-tun-tisia, mutta nuori opettajakokelas ei kokenut sitä raskaaksi. Koska matka kotipaikkakunnalle oli pitkä, ei lyhyillä lomilla useinkaan kannattanut lähteä matkustamaan junalla halki Suomen.

Loma-aikoina opiskelijoilla oli mahdollisuus työskennellä seminaarissa. Eila Seppäkin työskenteli useampana kesänä seminaarin puutarhassa. Sadesään sattuessa kesätyöntekijät paikkasivat sisätiloissa liinavaatteita tai työskentelivät satun-naisesti myös kirjastossa.- Olin kolme kesää töissä Sortavalan seminaarissa. Näin matkustusrahat säästyivät. Saimme palkkaa kaksi markkaa tunnilta.

PÄÄTTÖTODISTUS RAAHEEN SIIRRETTYNÄ

Talvisota oli Sortavalassa raskasta aikaa. Ilmahälytysten tullessa seminaarin henkilökunnan ja opiskelijoiden turva-paikkana oli oppilaitoksen kellari. Kerran Seppä opiskelu-tovereineen ei ehtinyt turvaan. Se oli heidän pelastuksensa, sillä seminaarin kellari sortui ilmahyökkäyksessä. Useita seminaarin työntekijöitä ja heidän perheitään kuoli.

Talvisodan jälkeen Sortavalan seminaari joutui evakkoon. Toimintaa jatkettiin Raahessa, missä Seppä tovereineen jatkoi viimeisen opiskeluvuotensa loppuun.- Raahessa kaikki, mitä Sortavalassa oli opetettu, oli vähän väärin. Mutta meillä oli siellä pääasiassa opetusharjoittelua, joten se ei häirinnyt.

Eila Seppä valmistui Sortavalan seminaarista välirauhan aikaan keväällä 1941. Hänen kelpoisuustodistuksessaan luki Sortavalan seminaarista Raaheen siirrettynä. Vastaval-mistuneille kansakoulunopettajille riitti töitä, mutta vakinaisia virkoja oli vähän.- Olimme kuin irtonaisia. Olimme kouluhallituksen jonossa ja sieltä meitä vapaita opettajia aina laitettiin sinne minne tarvittiin. Monet lähtivätkin jatkamaan opintojaan.

Eila Seppä suoritti Sortavalan seminaarista valmistumisensa jälkeen opetusharjoittelun Turun Kuurojenkoulussa ja sai kuurojenopettajan pätevyyden. Suomen Puheopistossa hän opiskeli logonomiksi.

Seppä jäi eläkkeelle Hämeenlinnan normaalikoulun lehtorin virasta. Opetustyön ohella Seppä työskenteli lähes 30 vuotta puheenopettajana. Vireä eläkeläinen ei ole jäänyt lepäämään laakereillaan. Eksoottisia kokemuksia on laariin kertynyt muun muassa kuumailmapallon ja koskiveneen kyydissä.

Opiskeluvuosien jälkeen Sepän vuosikurssi on pitänyt tiiviisti yhteyttä. Viime keväänä oli edellinen tapaaminen Hämeen-linnassa, Sepän nykyisessä kotikaupungissa. Vuonna 1941 valmistuneista Sortavalan seminaarin kasvateista on vielä kymmenen naista ja kolme miestä elossa.

Seppä arvioi, että isänmaallisuuden kohottaminen oli semi-naarin tärkein anti kouluttamilleen opettajille.- Sanaa ei saanut mainita suomalaisissa kouluissa kymmeniin vuosiin sodan jälkeen. Silti isänmaallisuuden hyväksi tehtiin paljon työtä. SE

O S

T I

E N

S I

S

42

JOENSUUN YLIOPISTO JUHLI SORTAVALAN SEMINAARIA JA SILTÄ SAAM

O S

T I E

N S

I S

43

AMAANSA PERINTÖÄ OPETTAJANKOULUTTAJANA 7.10.2005

O S

T I

E N

S I

S

44

JOENSUU

PL 111

80101 Joensuu

puh. (013) 251 111

faksi (013) 251 2050

SAVONLINNA

PL 55

57101 Savonlinna

puh. (015) 511 70

faksi (015) 531 060

MEKRIJÄRVI

Yliopistontie 4

82900 Ilomantsi

puh. (013) 2515 400

faksi (013) 2515 444

www.joensuu.fi

sähköposti:

etunimi.sukunimi@joensuu.fi

opiskelu@joensuu.fi

viestinta@joensuu.fi

JOENSUUN YLIOPISTO 2 126761