RAJA-JOOSEPIN KAUTTA LAANILAAN Eräänä 70-luvun alkupuolen kesänä tuli taas kova polte lähteä taivallukselle Saariselän maisemiin. Lapset olivat liian pieniä vaativalle reissulle, nuorimmainen vielä alle kouluikäinen, joten vaimo päätti jäädä tällä kertaa kotiin heidän kanssaan. Kesäloma oli juuri alkanut ja hyviä ilmojakin oli tiedossa pohjoiseen. Mikäpä siinä sitten, tarpeelliset varusteet kasaan. Kartat, kompassi, ensiapupakkaus, kalastusvälineet ja kaikki muut välttämättömät romppeet. Niistä alkoi kummasti kertyä painoa, mutta parempi hieman liikaa, kuin liian vähän. Olin käynyt urheiluvälineliikkeissä katselemassa uusimpia rinkkoja. Minua oli kiinnostanut kovasti myyjänkin suosittelema kevyt alumiinirunkoinen "viritelmä". Runko oli väsätty aika ohuesta, mutta vahvasta alumiiniputkesta, jota kuulema käytettiin lentokoneteollisuudessa. Reppu oli lujasta kankaasta ja monipuolisesti taskutettu. Remmejä oli myös tarpeeksi ja ne olivat riittävän pitkiä. Kävin tekemässä rinkasta kaupat ja pääsin pakkaamaan samana päivänä sen lähtökuntoon. Lähtö oli varhain ja koska en vielä tuolloin omistanut autoa, oli mentävä junalla. Rinkka tuli testattua samalla, kun kävelin se selässä aamulla Puijonlaaksosta rautatieasemalle. Kovasti mukavalta se tuntui ja uskoin tehneeni hyvän ostoksen. Henkilövaaka aseman odotustiloissa näytti rinkan painoksi reilut kaksikymmentäviisi kiloa. Olihan se kohtalainen taakka harteille ja selälle. Junamatka Rovaniemelle sujui mukavasti ja asemalta pääsi siirtymään suoraan linja-autoon, joka lähti saman tien kohti Ivaloa. Lapinkuume nousi sitä mukaa mitä lähemmäksi tunturialuetta päästiin. Maisemat olivat tuttuja, mutta aina yhtä kiinnostavia ja sykähdyttäviä. Ilta oli jo melko pitkällä kun saavuttiin Ivaloon. Linja-auto kulki siihen aikaan Ivalosta Raja-Joosepin rajavartiostoon vain kahdesti viikossa. Seuraavana aamuna se lähtisi sinne aamu kahdeksalta, joten päätin yöpyä leirintäalueella josta oli lyhyt matka autolle. Heräsin hyvissä ajoin aamupalan syöntiin ja teltan purkuun. Pakkasin rinkan ja päätin siirtyä linja-auton lähtöpaikalle odottelemaan, vaikka kello näytti vasta seitsemää. Kun nostin rinkan maasta ja heilautin sen selkääni, siitä kuului jonkinlainen paukaus ja kehikko alkoi taipua oudosti. Otin äkkiä repun harteilta ja huomasin kahden poikittaistuen irronneen hitsauksestaan. Polveni taisivat notkahtaa melko pahasti. Mikä nyt avuksi? Auto lähtee kahdeksalta ja rinkka on rikki. Miten sen tähän hätään korjaa? Ainoa keino on tietenkin hitsata tuet uudelleen. Kysyin leirintäalueen valvojalta tietäisikö hän Ivalossa sellaista verstasta, jossa osaisivat hitsata alumiiniputkea. Hetken mietittyään hän arveli nelisen kilometriä keskustasta Raja-Joosepin suuntaan tällaisen korjaamon löytyvän. Kun kyselin taksia, hän sanoi heittävänsä minut sinne omalla autollaan, koska hänen työkaverinsa kyllä pärjää sen ajan yksinkin. Olin melko iloinen poika asian ratkettua näin nopeasti, koska aikaa linja-auton lähtöön oli enää reilu puolituntinen. Pian oltiinkin verstaan pihassa. Kiittelin kaveria moneen kertaan ja tarjosin maksua vaivannäöstä. Ei suostunut missään tapauksessa ottamaan korvausta auttamisestaan. Hieno nuorukainen.

Kävin esittämässä asiani verstaan työnjohtajalle, joka otti asian heti omakseen ja haki paikalle miehen, joka osaisi homman hoitaa. Purin reppuosan kiinnityksiä sen verran, että saatiin suojalevy väliin. Alumiinilanka ei ollut varmaankaan samanlaista kuin runkomateriaali, koska hänellä oli erittäin suuria vaikeuksia hitsatessaan. Työ tuli kuitenkin tehtyä ja kiinnitin reppuosan runkoon. Kiiruhdin maksamaan tehdystä työstä, mutta työnjohtaja ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Kiitokseni olivat hänen mielestään riittävä korvaus. Toivotti vielä turvallista ja antoisaa vaellusta. Nyt olikin jo kova kiire, sillä kellon mukaan auto oli juuri lähtenyt Ivalosta. Muutaman minuutin odottelun jälkeen pääsin nousemaan kyytiin, joka veisi minut taivallukseni lähtöpisteeseen. Tie oli kapea, mäkinen ja pöllysi kovasti, mutta se ei kuitenkaan tunnelmaa haitannut. Ihmettelin, kun muita vaeltajia ei autossa näkynyt. Oli vain muutama rajamies ja yksi naisihminen, luultavasti vartion keittiöhenkilökuntaan kuuluva. Aikanaan auto saapui rajavartioston pihaan ja minäkin nousin rinkkoineni kyydistä. Aikomukseni oli lähteä saman tien taipaleelle, mutta koska olin yksin liikkeellä, päätin kuitenkin käydä ilmoittamassa vartion päivystäjälle suunnitelmistani reitin suhteen ja vaelluksen kestosta. Hän merkkasi kertomani päivystäjän kirjaan ja toivotti turvallista ja onnistunutta retkeä. Nyt olin viimeinkin valmis matkaan ja keinottelin istuviltani rinkan selkääni. Eräs vartion pihasta lähtevä polku suuntautuu Luttojoen rantaan, sitä siis eteenpäin. Ylityspaikassa, joka on melko leveässä kohdassa virtaa oli molemmilla rannoilla vankat tolpat, joihin oli kiinnitetty rissapyörät. Niiden kautta kulki vaijerilenkki, johon oli liitetty lyhyessä vaijerissa kiinni oleva pieni jolla. Istuen keskituhdolla ja vetäen alempana roikkuvasta vaijerin lenkistä, pystyi veneellä ylittämään joen. Lisäksi jollassa oli pienet airon tapaiset. Rajamiehet käyttivät paljon tätä ylityspaikkaa, koska polku jatkui tästä rajavyöhykettä myötäillen kohti Anterin vartioasemaa. Reilu neljän kilometrin matka Luton rantaan sujuu joutuisasti ja saavun ylityspaikalle yllättäen. Keinottelen rinkan selästä ja koukkaan joesta mukilla kirkasta ja raikasta vettä janooni. Jolla on vastarannalla, joten vetelen sen vaijerista puolelleni. Ryhdyn nostamaan rinkkaa kyytiin ja samassa kuulen siitä pahanenteistä ääntä. Lasken sen nopeasti maahan ja tarkastan miten hitsaukset ovat pitäneet. Näkemäni ei ole hauskaa katseltavaa, ne ovat alkaneet jälleen pettää, mutta eivät ole vielä kuin hieman revenneet. Tekisi mieli kirota oikein pitkään ja voimallisesti, mutta ihmeekseni en sitä tee, vaan alan heti miettimään ongelmaan ratkaisua. Irrottaisinko reppuosan kokonaan kehikosta ja yrittäisin kiinnittää viilekkeet siihen? Ei hyvä. Viilekkeiden kiinnitys saattaisi onnistua, mutta repun ollessa niin painava siitä tulisi vaikeasti pakattava ja se olisi pyöreän muotonsa takia erittäin hankala kantaa. Vaihtoehdot ovat vähissä. Jäljelle jää vain yksi keino. Runkorakennetta on vahvistettava. Rinkassa on kirves, ohutta vahvaa narua ja vyöllä terävä puukko. Niillä on pärjättävä. Katselen vesakosta kaksi suoraa sopivan paksuista koivua ja katkaisen niistä pari kehikon korkuista pätkää. Vuoleskelen oksat ja isommat "muhkurat" pois ja kiinnitän ne tiukasti pystyputkiin molemmin puolin reppua. Testaan korjauksen onnistumista vääntelemällä ja nostelemalla rinkkaa säälimättä. Se ei ota siitä yhtään itseensä, vaan kestää kaiken ilman vaurioita. Aikaa kului tähän kaikkeen vajaa puoli tuntia. Yksinkertainen on kaunista. Kyllä ajatustyö kannattaa! Rinkka ja mies alukseen ja ruismoottori käyntiin. Virran juoksu pyrkii vetämään venettä alavirtaan, mutta kun istuu tiukasti tuhdon keskellä, ylitys onnistuu hyvin. Olen ajatellut pitää seuraavan tauon Alempi-Kiertämäjärven autiotuvalla, joka on Sodankylän paliskunnan poromiesten käytössä. Lutosta vettä mukiin ja jano lähtee. Ja niin lähden minäkin tarpomaan rinkka harteilla Kiertämäojan vartta ylävirran suuntaan. Kämpälle on matkaa neljä kilometriä, kohtalaisen kuivaa ja helppokulkuista polunpohjaa kulkien. Kumisaappaita ei nyt tarvita, ne kulkevat mukana repun päällä. Tukevapohjaisilla tennareilla on hyvä taivaltaa, ne ovat keveämmät, eivätkä jalatkaan niissä hikoa niin paljon.

Ei ole kiire mihinkään, voi itse päättää millaista vauhtia pitää ja istahtaako taukoa pitämään nyt vai myöhemmin. Kiertämäoja ei nimestään huolimatta ole mikään ojapahanen, josta pääsee yli noin vaan loikkaamalla. Kyllä sen ylitys vaatii ylityspaikan etsimisen, koska se on uomaltaan syvä ja paikoitellen hyvinkin leveä. Pysähdyn muutamaan otteeseen ja hiivin varovasti lähelle rantaa. Kun maltan pysyä varjossa liikkumatta muutamia minuutteja, onnistun näkemään kuinka kala käy imaisemassa hyönteisen veden pinnalta ja katoaa sitten syvyyteen, korkean selkäevän näyttäytyessä pinnalla. En kuitenkaan kaiva perholitkaa esiin, vaan jatkan matkaani yhtä kokemusta rikkaampana. Luttojoelta lähdön jälkeen olen saanut aikaa kulumaan lähes puolitoista tuntia, kun saavun pitkän ja kapean järven pohjoispäähän. Se kimmeltää Karhuseljän ja Auravaaran välisessä painanteessa. Ei ole ihme, jos poromiehet ovat kämpän sen rannalle rakentaneet. Ympäriltä löytyy poroille hyvät ruokamaat ja järvi antaa pyytäjälle harjusta sekä taimenta. Kämpälle on vielä matkaa kilometrin verran, joten tallustelen sinne keittämään kahvit. On mukava välillä lepuuttaa hartioita ja nostaa jalat männyn runkoa vasten. Hartioitten verenkierto helpottuu ja jalat vapautuvat niihin pakkaantuneesta verestä. Olo muuttuu paljon kevyemmäksi. Sillä välin on kahvivesi alkanut kiehua ja kohta muki on täynnä höyryävää juomaa. Sokeria joukkoon normaalia enemmän ja näkkileivän päälle muutama meetvurstin viipale. Kylläpä maistuu hyvälle. Tämän päälle on pakko hieman "köllähtää" selkäpiilleen ja antaa sinisten ajatuksien matkata vapaasti. Muistelin aikaisempia taivalluksiani näissä erämaissa. Joskus alkuvuosina sattui niinkin, että tuli elettyä yli varojensa, eli syömiset loppuivat. Repusta löytyi ainoastaan suolaa ja hienosokeria, kalaa sai joesta jos kävi hyvä onni. Sillä reissulla ei auttanut muu, kuin lähteä lähimmälle kämpälle katsomaan oliko joku toinen vaeltaja retkensä päätteeksi jättänyt sinne ylimääräisiä eväitään. Kämppiä ei ollut jokaisessa joenmutkassa, välimatka saattoi olla kymmenenkin kilometriä. Minä selvisin vähemmällä, kävelymatkaa tuli yhteensä vain noin kuusi kilometriä. Kämpän hyllylle oli jätetty monenlaista purtavaa. Oli hernekeittotarpeet, kauraryynejä, muutama lihasäilykepurkki, palasokeria ja suolaa. Minua kiinnostivat kuitenkin eniten näkkileipäpaketit, joita oli useita. Ne olivat sellaisia isoja levyjä, jollaisia ennen vanhaan kaupoissa oli myytävänä. Otin teetä ja yhden leipäpaketin mukaani. Siinä oli aivan riittävästi leipää lopuksi aikaa. Olipa mukava paluumatkalla pureksia näkkäriä ja koukata purosta vettä palanpainikkeeksi. Leiripaikallani pidin pienet juhlat. Keräsin kukkurapään pakinkannellisen suuria meheviä juolukoita, joita jokivarren rantatöyräät olivat sinisenään. Survoin ne ja ripottelin joukkoon reilusti sokeria. Vettä pakkiin ja pian oli teevesi kuumaa. Näkkileivän päälle makeaa juolukkasurvosta ja herkuttelu saattoi alkaa. Olin lähimaastoon tutustuessani löytänyt pienestä jokeen laskevasta kuivuneesta purouomasta noin kolme metriä halkaisijaltaan olevan lammikon. Se oli vajaa puoli metriä syvä ja hyvin kirkasvetinen. Lammikko oli säilynyt kuivumiselta, koska puuston varjot suojasivat sitä auringolta. Seisahtaessani sitä katselemaan, näin lammikossa pientä liikettä, jonka aiheuttajaksi paljastui loukkuun jäänyt tammukka. Tarkemmin katseltuani totesin niitä olevan useampiakin. Kalastusvälineet olivat teltalla, joten en pystynyt niitä sieltä silloin pyytämään. Jotenkin tammukat pääsivät unohtumaan ja jäivät sinne lammikkoonsa. Siinä näkkileipää pureskellessani ne muistuivat mieleeni ja älysin, että siinä minulle mainio ilta-ateria. Päätin käydä myöhemmin nappaamassa ne hyötykäyttöön, nehän kuolisivat siihen allikkoon, jos ei lähiaikoina tulisi reiluja sateita. Perholitka minulla oli jo valmiina, joten kömmin telttaan ottamaan pienet torkut. Siinä meni huomaamatta pari tuntia ja oli aika lähteä saman tien onkimaan tammukat pois lammikosta.

Matkaa lammikolle ei ollut kuin puolisen kilometriä, joten siinä ei kauan mennyt. Siellä näkyivät kalat olevan hyvässä tallessa. Tuskin perho oli tavoittanut veden pinnan, kun tammukkaparvi syöksyi sitä tavoittelemaan, nopeimman onnistuessa nappaamaan sen. Sama toistui kymmenen kertaa, sen jälkeen lammikko oli tyhjä kaloista. Aikaa tähän ehti kulua muutamia minuutteja, niin nälkäisiä ne olivat. Tammukat olivat parikymmentä senttiä pitkiä, tyypillisiä lapin pikkupurojen eläjiä. Kauniita ne olivat. Hieman vihreälle hohtavissa tummissa kyljissä runsaasti mustia ja punaisia pilkkuja ja vatsassa oranssinkeltaista. Palattuani teltalle suolistin kalat ja päätin suolata niistä puolet ja halstrata loput. Olen yleensä pitänyt palan katiskaverkkoa mukana vaelluksillani, se on kätevä tällaisten pienten kalojen valmistamisessa. Se ei paina juuri mitään, eikä vie paljon tilaa repun taskussa. Polttelin nuotiossa puita vähän reilummin ja kohta oli mukava hiillos valmiina. Hieman suolaa pintaan ja vatsaonteloon, kalat verkolle ja verkon toinen reuna kalojen päälle. Sitten vaan koko komeus hiillokselle. Pari minuuttia puoleltaan ja mahtavalta tuoksuvat, rasvaiset herkkupalat olivat valmiit. Teltasta näkkileipää, joesta raikasta vettä ja suoraan "halstarista" kalaa leivälle. Kalan rasva imeytyi leipään, se ei voita tarvinnut. Miten näin vähistä tarpeista voi saada näin hyvää syötävää? Se ympäristö missä ruokani nautin oli tälle "gourmet" annokselle täydellinen. Missä olivat sulavakäytöksiset tarjoilijat, hienot lautaset ja monenlaiset lasit eri juomille, kalliit vuosikertaviinit ja "sivistyneesti keskustelevat" toisilleen nyökkäilevät ihmiset? Kuka heitä ja sitä ympäristöä olisi kaivannut? En ainakaan minä, koska sitä onnen tunnetta ei mistään ravintolasalista pysty löytämään. Suolasin kevyesti loput kalat ja laitoin ne tyhjään muoviseen voirasiaan. Lapin reissuillani olen aina löytänyt pahimmillakin helteillä jääkaappikylmän säilytyspaikan hiekkaisesta joen penkasta, vähän vesirajan yläpuolelta. Siinä on hiekka kosteaa, mutta ei vetistä ja se ei yleensä sorru, kun siihen kaivaa sopivan onkalon ruokatarpeille. Suuaukkoa peittämään sitä suurempi laakea kivi ja kosteaa hiekkaa peittämään kiveä. Hyvin säilyy syömiset pilaantumattomina. Tällainen minulla oli jo valmiina ja sujautin suolakalat sinne. Aamulla niitä pääsee sitten ruotimaan leivälle. Tälläisiäkin muistoja kävi mielessä, kun lepuuttelin hartioita ja jalkoja Alempi-Kiertämäjärven rannalla. Korjailen kahvipannun ja eväät reppuun. Sitten rinkka selkään ja vilkaisu karttaan, joka kertoo Ylempi-Kiertämäjärven kämpälle olevan matkaa vajaa seitsemän kilometriä. Lähden matkaan kauniin järven rantaa seuraillen ja saavun vajaan kilometrin jälkeen sen eteläpäähän. Useita pieniä lampia osuu reittini varrelle ja polku alkaa loivasti kaartaa kohti itää. Yhden pienen tauon pidettyäni jatkan matkaa ja muutaman kilometrin jälkeen alkaa puuston välistä näkyä sinisenä välkkyvä Ylempi-Kiertämäjärvi, jonka pohjoisrannalla on autiotupa. Kämpän pihapiiriin päästyäni huomaan, että siellä on asukkaita, koska ulkona tulipaikalta näkyy nousevan savua. Heitän rinkan selästäni ja käyn lisäämässä puita nuotioon , koska aikomukseni on valmistaa lämmin ateria. Kävelen mökille ja astun tupaan. Tervehdin ja esittelen itseni kolmelle miehelle, jotka istuvat pöydän ääressä. Istahdan laverin reunalle ja katselen tarkemmin kämpän asukkaita. Eräs heistä on vanhempi harmaatukkainen herra, toinen ilmeisesti samaa porukkaa oleva nuorimies ja kolmas näkyy olevan nuorehko rajamies. Pöydällä on vajaa viskipullo. Rajamies tuntuu ottaneen hieman mielenvirkistystä, toisista ei tällaista huomaa, vaikka mukit ovat heilläkin pöydässä. Jutellaan siinä kaikenlaista ja kerron minne tarkoitukseni on täältä jatkaa taivallustani. Vanhempi mies sanoi olevansa geologi, ja on apumiehensä kanssa suorittamassa kenttätutkimuksia, jotka liittyvät aiemmin tällä alueella suoritettuihin malminetsinnän lentokartoituksiin. Rajamies kertoi olleensa lomalla Ivalossa ja paluumatkalla Anterin vartioasemalle. Töissä on oltava aamulla ja matkaa on vielä kuusi- seitsemäntoista kilometriä. Kohta hän sanookin ottavansa muutaman tunnin unet ja jatkaa sitten matkaa. Muutama ryyppy ehtii kyllä matkalla haihtua päästä.

Lähden nuotiolle ruuan laittoon ja ajattelen siinä syödessäni, että rajamiehen työ, varsinkaan täällä pohjoisen erämaissa, ei varmaan kaikille meistä sopisi. Se vaatii omanlaisensa luonteen, voimakkaan mieltymyksen luontoon ja hyvän fyysisen kunnon. Kun miettii pitkää kaamosaikaa, kovia pakkasia, kevään tulvavesiä pienissäkin puroissa, räkkää ja sosiaalisen kanssakäymisen puutteita, pitää kyllä olla kiitollinen näille miehille heidän työstään. Olen tavannut useinkin rajavartioita vaelluksillani pohjoisessa. Näätämöllä, Tenojoella, Inarinjärvellä, Jaurujoen eteläpuolella ja varsinkin Saariselän itäkairan alueella.

Sodankylän poromiesten kämppä Ala-Kiertämäjärvellä Minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana heistä. He ovat kaikki olleet ystävällisiä, avuliaita ja antaneet hyviä neuvoja kysyttäessä. Saman olen kokenut myös Kuhmon erämaissa, etsiessämme poikani kanssa venäläisiä, talvisodan aikaisia lentokoneen hylkyjä. Hienoja ihmisiä! Pesaisen keittoastian ja vien sen mökin seinälle naulaan .Rinkka on jo sisällä ja otan siitä makuupussin ja -alustan laverille. Villapaita myttyyn tyynyksi ja unten maille. Kaikki muutkin tuntuvat jo nukkuvan, joten tupa on tältä illalta hiljentynyt. Johonkin aikaan yöstä valpastun rajamiehen lähdön aiheuttamiin hiljaisiin ääniin. Raskas reppu on jo miehellä selässä ja sen päällä kookas pullea kassi. Oven rapsahdus. Ikkunan edestä vilahtaa metsän hämärään tumma hahmo ja mies on pois. Hetkessä uni ottaa minut uudestaan huomaansa. Herään aamulla hieman ennen toisia ja käyn tekemässä tulet nuotiopaikalle. Keittelen täyden pannullisen kahvia ja ehdin ottaa aamupalaa ennen miesten heräämistä. Kohta kumpikin kömpii pihalle aamua haistelemaan. Huudan heidät aamukahville, koska pannullisesta riittää kaikille. Siinä istuskellessamme kysäisen millainen työpäivä miehiä odottaa. Vanhempi mies kertoo tänään olevan sisätöitä, koska maastotutkimusten tähänastisten tuloksien raportit on kirjoitettava puhtaaksi.

Mentiin sitten porukassa sisälle ja geologi ryhtyi hommiin. Seurasin aikani hänen työskentelyään ilmakuvakarttojen ja katselulaitteiden kanssa, mutta päätin jättää heidät kahden ja antaa työrauhan Kävelin rannalle katselemaan maisemia ja päätin aamupäivän aikana käydä kalassa. Kävin kämpässä kysymässä miehiltä missä he ovat kalastaneet ja miten kalaa on tullut? Sanoivat heitelleensä virveliä ihan vain kämppärannassa, ilman tulosta. Kerroin aikomuksestani heille ja sanoin yrittäväni kokeilla uppoperhoa, jospa se kaloille maistuisi. Katselin karttaa ja päätin koettaa onneani järven ja Ylilompolon välisestä noin kilometrin pituisesta joen pätkästä..Virittelin perholitkan valmiiksi virveliin jo ennen lähtöä joelle. Varttitunnin kuluttua olinkin järven itäpäähän laskevan joen rannassa, sen suuosassa. Kahlasin varovasti keskelle matalaa jokea ja laskin litkan kulkemaan alas virtaa. Sen lähestyessä joen suuta, iski yhteen litkan perhoista harjus. Se oli kuitenkin alamittainen, joten päästin sen kasvamaan. Sama toistui vielä neljästi. Arvelin viisaammaksi vaihtaa paikkaa ja siirryin jokea ylöspäin. Kokeilin usasta kohdasta, mutta huonolla onnella. Saavuin Ylilompolon lammelle ja kahlasin joesta yli. Lampeen laskee kolme puroa. Pohjoisesta Rusinakaltion porokämpän suunnasta nimetön puro, idästä rajavyöhykkeen takaa Venäjältä alkunsa saava Ahmaoja, sekä etelästä Harrijärvestä ja Peuranampumapään jyrkiltä rinteiltä vetensä keräävä parin kolmen metrin levyinen puro. Olin hieman liian innokas ja varomaton, kun kävelin tämän leveimmän puron rantaan, lähelle sen suuosaa. Huomasin liian myöhään lammen ja virran liittymäkohdassa toistakymmentä valtavan kokoista purjemaista selkäevää veden pinnalla. Siinä odotteli parvi todellisia mahtiharjuksia virtauksen tuomia hyönteisiä. Jämähdin paikalleni ja yritin hitaasti laskeutua polvilleni samalla, kun virittelin virveliäni heittokuntoon. Turhaan. Minut oli nähty ja selkäevät painuivat hitaasti veden alle. Manasin tyhmyyttäni, mutta laskin litkan kuitenkin solumaan virtaan. Useista yrityksistäni huolimatta harrit eivät kiinnostuneet viritelmästäni. Tiesin kokemuksesta, että isot kalat saattavat häirityksi tultuaan juroa pohjassa tai jokien rantapenkkojen varjoissa tuntikausia. On jälleen pakko vaihtaa paikkaa. Peräännyn tulosuuntaani ja teen kauempana purosta lenkin sen yläjuoksun suunnassa. Hiivin varovasti puron rantaan, pienen vaivaiskoivun taakse ja pääsen sen suojasta heittämään perhot virran vietäväksi. Samassa on kala kiinni ja kohta harjus sätkii maalla. Kalat ovat syönnillään ja niitä nousee lähes joka heitolla. kahdeksannen kalan jälkeen lopetan, koska siinä on riittävästi syötävää kolmelle miehelle. Ne eivät ole läheskään niin suuria, kuin säikäyttämäni harjukset. Seitsemän harria ja yksi nätin kokoinen purotaimen, parhaan kokoisia syömäkaloja. Ripustan kalat reksuun ja talsin kämpälle, jossa nuerempi miehistä valmistautui parhaillaan ruuan laittoon. Vanhempikin kaveri asteli nuotiolle "ihmettelemään" kaloja, joita tarjosin heille syötäväksi. Kalat kelpasivat kiitosten saattelemina ja nuorimies sai kalojen perkuun tehtäväkseen. Sitä ennen hän haluaa, että kalojen pyytäjästä otetaan saaliin kanssa valokuva ja siinä minä sitten seison kämpän edustalla kalareksu kourassa.

Vajaan tunnin kuluttua lämpimät kalat tuoksuvat jo kämpän pöydässä ja pian äsken niin iloisesti uineista kaloista on jäljellä vain päät ja kasa ruotoja.

Geologit kalanpaistossa Päivä on jo puolessa ja minun on aika jatkaa vaellustani. Pakkaan rinkan huolellisesti ja hyvästelen töihinsä valmistautuvat miehet. Kävelen järven itäpäätä kohti ja kahlaan joesta yli paljain jaloin. Tennareilla pärjää hyvin, maasto on tästä etelän mennessä varsin kuivaa männikkörinnettä, joka muuttuu sitten Kotipatselman ja Peuranampumapään avonaisiin tunturilakeihin. Huokaisen Peuranampumapään laella ja katselen komeita maisemia ympärilläni.Tunturin rinteet laskeutuvat melko jyrkästi sekä lounaan, että idän suunnalla. Lounaassa, syvällä männikköisen kurun pohjalla virtaa Peuranampumapään ja Hirvaspäitten välisestä repeämästä, sekä Kuikkapään upeilta rinteiltä alkunsa saanut Harrijoki. Se päätyy kymmenkilometrisen juoksunsa jälkeen vanhan Nuotion kämpän seutuvilla Muorravaarakan jokeen. Jatkan matkaa kohti Hirvaspäitä. Parin kilometrin päässä kohtaan yli kolmesataa metriä pitkän kalliorepeämän, joka minun on pakko kiertää, päästäkseni eteenpäin. Se toimii vedenjakajana, josta tunturista ulos työntyvän veden muodostamat purot lähtevät virtaamaan länteen ja itään. Kapuan kohti Hirvaspäitten lakea. Sinne päästyäni lasken rinkan harteiltani ja istahdan suunnittelemaan seuraavaa etappia. Katsellessani ympärilleni, kiinnostuin idän suunnassa näkyvästä pienestä tunturin huipusta. Arvioin kartasta sen huipun olevan vajaan kahden kilometrin päässä ja nimeltään Korvapuoli. Se pitää käydä katsomassa, kun sillä on noin erikoinen nimikin. Jätin rinkan isomman kivenlohkareen päälle, kartta ja kompassi taskuun, vaikka niitä tuskin tarvitaan tällä pikku pyrähdyksellä. Jalka nousi kevyesti ilman rinkkaa, tuntui kuin irtoaisi maasta leijumaan. Kaartelin pitkin korkeimpia kohtia, vaikka matka näin hieman piteni, mutta eipähän tarvinnut

kivuta jyrkkiä rinteitä niin paljon. Pian olinkin Korvapuolen laella ja totesin sen olevan muodoltaan pyöreä ja osittain kiinteää kalliota. Vaikka kuinka katselin, en löytänyt toista korvaa, mihin lie joutunut? Anterin vartion suunnasta noin viiden kilometrin päästä, näkyi nousevan savua, saattoi olla sauna lämpiämässä. Kävellessäni takaisin rinkalleni mietin, mistä monet Saariselän erämaa-alueen paikat ovat saaneet, ainakin meidän etelän ihmisten mielestä, niin erikoiselta kuulostavia nimiä? Sara-Pieran Muurivaara, Lokan Alen Muurivaara,Vaadinkuristama,Vipperhautapalo, Puolipää, Laukkunoska, Länsimäinen Helttamorosto, Kolmokkijänkä, Korvapuoli, Karapulju, Tuolparova, Pirravatselma, Moitatunturi j.n.e. Ne ovat useimmiten paikalliseen historiaan liittyviä, varsin arkisia nimityksiä, mutta meistä ne tuntuvat hyvin eksoottisilta. Esimerkiksi Vipperhautapalo: Vipperhauta on vanha ansakuoppa peuroille ja palo kertoo paikassa olleen joskus metsäpalon, joten näistä yhdessä tietää maastokohdan sijainnin. Lokan Alen Muurivaara on nimetty 104 vuotiaana kuolleen karhunkaatajan ja poromiehen muistoksi. Ale Lokka oli kunnioitettu Lokan kylän luottomies ja isähahmo, jonka kotitalon neuvostopartisaanit tuhosivat kylän useiden muiden talojen ohella. Partisaanien raukkamaisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneessa kylässä he surmasivat 21 asukasta, joista suurin osa oli avuttomia naisia ja lapsia. Hyökkäyksen muistokivi on pystytetty Ale Lokan poltetun kotitalon paikalle. Kävin eräänä kesänä Lokassa, matkallani Jaurujoen suuntaan. Seisoin muistokiven edessä pitkän tovin ja aistin sen suuren hädän ja tuskan minkä kylän asukkaat olivat silloin joutuneet kokemaan. Tunsin myös voimakasta vihaa ja halveksuntaa niitä kohtaan, jotka olivat tähän tekoon syyllisiä. He kertoivat tukikohtaansa lähettämissään raporteissa tuhonneensa suuren varuskunnan, kaikkine varastoineen ja muine rakennuksineen, sekä surmanneensa satamäärin suomalaisia sotilaita taistelussa Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Saavun rinkalleni, vipuan sen selkääni ja suuntaan kulkuni lounaaseen kohti Kuikkapäätä ja sen lakitasannetta.. Matkaa kertyy vain kaksi ja puoli kilometriä, mutta lähes koko matkalla on oltava tarkkana, ettei nyrjäytä nilkkojaan rakkakivikkoisissa rinteissä. Itse lakitasanne on mukavaa kävellä. Lasken rinkan selästäni ja päätän ottaa pari valokuvaa. Rinkkani on aiheuttanut jo sen verran ongelmia, että se ansaitsee tulla kuvatuksi upea etelää kohti avautuva laaja tunturialue taustanaan.

Hätäkorjattu rinkka Siellä ne ovat, lähimpinä Sara-Pierran Muurivaara ja Rovapää. Niiden takana rajan taakse virtaava, Vuomapäältä ja Sihverinlakopäältä alkunsa saava Anterinjoki laaksoineen. Sen länsipuolella Anterinpää, jonka länsirinteet laskeutuvat Muorravaarakkajoen latvaosien laaksoon. Joki saa alkunsa Saariselän valtiastunturin Sokostin idänpuoleisista rinteistä esiin työntyvistä kirkkaista vesistä, jotka laaksossa kääntyvät virtaamaan kohti pohjoista. Vuomapään massiivinen tunturiryhmä häämöttää viidentoista kilometrin päässä etelässä. Sen laki tavoittelee seitsemääsataa metriä, jääden kuitenkin siitä hieman. Vuomapäästä noin seitsemän kilometriä itään, rajaamme vartioi Vongoivan mystinen tunturi, kumppaninaan siitä pari kilometriä etelään seisova Povivaara. Ne kaikki uppoutuvat avaruuden sineen, kaukaisimpien tunturien muuttuessa osaksi sitä. Oli vaikeaa lähteä taivaltamaan eteenpäin. Tästä näkymästä ei voi saada tarpeekseen. Se rauhoittaa ihmisen mielen ja saa hänet ymmärtämään, miten pieni ja mitätön sivuosa hänellä on luonnon suuressa näytelmässä. Mutta hänellä on myös oikeus tuntea onnea ja ylpeyttä kuulumisestaan yhtenä, vaikkakin vaatimattomana osasena, tähän valtavaan kokonaisuuteen. Aika on rientänyt kuin huomaamatta ja on pakko nostaa rinkka selkään. Mihin tästä jatkaisi? Valinnan varaa on ja päätöksen saa tehdä aivan itse, muilta kysymättä. Pienen miettimisen tuloksena päätin yöpyä tunturissa, Sara-Pieran Muurivaaran itäisessä kainalossa. Sieltä lähtee puro, joka yhtyy Anterinjokeen laskevaan Kaarreojaan, "vesihuolto" on näin turvattu. Kuivaneita vaivaiskoivuja löytyy varmaan sen verran, että keitto ja kahvivesi kiehuvat. Sieltä on myös hyvä tehdä illan mittaan pieni pyrähdys kahden ja puolen kilometrin päässä kaakossa kohoavalle Rovapäälle. Tunturin laelta on mukavat näkymät Anterinjoen laaksoon.

Kuikkapäältä laskeutuminen onnistuu hyvin hieman takakenossa, niin tiheässä ovat korkeuskäyrät. Homma sujuu onnellisesti ja rakkakivikon ylitettyäni pääsen aloittamaan uuden, yhtä jyrkän rinteen laskeutumisen tavoitteena olevan puron varteen. Yöpymispaikan valinta onnistui täydellisesti. Purossa virtaa rinteestä pulppuavaa kirkasta ja kylmää vettä, teltalle löytyy mukava tasainen paikka ja tulisijalle hyvä turvallinen kohta. Vaivaiskoivuja kasvaa puron varressa ja pienen matkan päässä alkaa männikkömetsä. Täällä on kuin "herran kukkarossa", ei pääse tuuletkaan pahemmin puhaltamaan. Teltta pystyyn, tulisija kuntoon, vaivaiskoivun oksia riittävästi, vettä pakkiin ja tulet nuotioon. "Menu" on erittäin hienostunut, voisi väittää sen olevan jopa parasta gourmet tasoa. Repäistään auki pussi minestrokeittoa, tyhjennetään se pakissa kiehuvaan, ohjeen mukaiseen vesimäärään ja keitellään sitten hiljaisella tulella sopiva aika. Avataan toinen mukana raahatuista kahdesta pienestä sika-nauta säilykepurkista ja lohkotaan siitä puukon kärjellä lihapaloja sekaan suurukseksi. Tarkistetaan suola, maku ja kattaus. Vettä kuksaan tai mukiin ja paksu siivu ruislimppua, joka ei toivottavasti ole ehtinyt vielä homehtua. Sitten syömään! Pakki kansineen on pakko huuhtaista heti syönnin päälle, että pääsee keittämään uutta kuumaa vettä. Kahvia tai teetä parin keksin kera jälkiruuaksi - täydellistä. Kaiken tämän jälkeen alkaakin silmä "luppasemaan", joten paras kömpiä telttaan ruokalevolle. Näin se vaellus laajassa erämaassa jatkuu. Rasittunut ruumis on ravittu ja tunturipuron hiljainen solina vaivuttaa ihmislapsen uneen, sinirinnan kauniiden sävelkuvioiden saattelemana. Ulkoa kuuluvat äänet herättävät minut. Kurkistan teltasta ja huomaan puron toisella puolella kohti mäntymetsikköä juosta nulkkaavat neljä poroa, joista yksi on vasa. Ne katoavat kuitenkin hetkessä silmistäni vaivaiskoivikon syleilyyn. Yö on siirtynyt nukkuessani tuntia lähemmäksi ja tähän tunturien suojaamaan paikkaan eivät enää auringon kirkkaammat säteet pääse. Sara-Pierra on vetänyt uutimia hieman pienemmälle. Sen ja Rovapään huiput loistavat kuitenkin vielä täydessä auringon valossa, vastakohtina varjoisiin alarinteisiin. Olin päättänyt käväistä illan mittaan Rovapään huipulla katselemassa Anterijoen suunnan maisemia. Tuumasta toimeen. Reissu ei vaatinut mitään ihmeempiä varusteita mukaan, matkaa kertyisi yhteensä vain kuutisen kilometriä. Otin taskuuni kuitenkin yhden suklaapatukan, jos sattuisi vaikka makean himo yllättämään. Nousin leiripaikastani Rovapään rinnettä sen verran, että pääsin koivikon ja avotunturin rajalle. Vilkaisin alas laaksoon nähdäkseni miltä "tukikohtani" sieltä ylempää näytti. Siellähän se punainen teltta vilkkui matalien, käkkyräisten koivujen lomasta. On ihmeellistä miten tuollainen kankaasta ommeltu, muutaman neliön kokoinen tekele voi antaa turvallisuuden tunteen ja suojaa taivaltajalle erämaan usein vaikeissa olosuhteissa. Jatkan matkaa rinteen suuntaisesti kaakkoon ja alan hiljalleen nousta melko jyrkkää rinnettä kohti lakitasannetta. Satunkin sopivasti rakkakivikon reunaan ja kävelen puuttuvat viitisenkymmentä metriä tunturin huipulle. Huipulta aukeaa rajalle päin laajahko kallio. Siirryn istumaan sen itäpäähän ja katselen etelän suuntaan. Kahden kilometrin päässä, Mukkakönkäänruoktun autiotuvalla Anterinjoen mutkassa näyttäisi olevan väkeä, koska sieltä nousee ohut savupylväs korkeuksiin. Samassa huomaan liikettä alempana rinteessä. Kuikkapään suunnasta on tulossa yksinäinen vaeltaja, korkea rinkka selässään. Katselen kulkijan menoa noin sadan metrin päästä. Mies näkyy ottaneen suunnan suoraan autiotuvalle, eikä jouda paljon sivuilleen vilkuilemaan. Seuraan miehen matkantekoa, kunnes hän häipyy tunturikoivikon ja alkavan männikön väliseen notkelmaan.

Tunturien taikaa Nousen siitä minäkin jaloilleni ja palailen hiljakseen teltalle. Aurinko on sen verran laskenut Kuikkapään taakse, että sen säteet kimpoavat sieltä näyttävänä "kimppuna" korkeuksiin. Teltta näyttää olevan entisellä paikallaan. Nostan rinkan telttaan, enkä viitsi enää tehdä tulia, vaan koukkaan purosta vettä iltajuomaksi. Pujottaudun makuupussiin ja hetkessä uni armahtaa kulkijan. Yö lahjoitti kuuden tunnin unet ja ryömin ulos teltasta ilmaa haistelemaan. Näyttäisi tulevan kaunis päivä, ehkä liiankin kuuma kävellä rinkka selässä. Aamupalan kuittaan palalla leipää ja eiliseltä jääneellä sika-nauta säilykkeellä. Sen jälkeen puran ja siistin leirini. Jatkan matkaa nousemalla takaisin Sara-Pierran Muurivaaralle ja siitä länteen Laukkunoskalle. Sieltä kaarran tunturiylänköjä seuraillen Tiuhtelmapään laen kautta Tiuhtelmakuruun, joka vie suoraan jokirantaan lähelle Muorravaarakanruoktua. Paikalla ei näytä olevan yhtään ihmistä, vaikka se on hyvin suosittu vaeltajien keskuudessa. Ovat saattaneet lähteä jo jatkamaan matkaansa. Pari harvinaisen rohkeaa kuukkelia on kuitenkin toivottamassa minut tervetulleeksi vanhan kammin edustalla, ilmeisesti toiveenaan saada jotain suuhunpantavaa. Ne ovat kuitenkin mielestäni niin pulleassa kunnossa, että en ala kaivella repustani niille syötävää. Minäkään en jää siihen pidemmäksi aikaa, vaan ylitän joen sen länsipuolelle ja alan nousta Lumikurunojan vartta kohti Ukselmapäätä. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan kiivetä tunturin huipulle. Enkä aio käydä tällä kertaa katsomassa upeaa Paratiisikuruakaan, koska olen sitä jo useamman kerran käynyt ihailemassa, vaan kulkea Ukselmapään ja Lumipään välistä Pälkkimäpään kautta Lupukkalammelle yöksi. Lumipäältä sinne on matkaa linnuntietä noin kuusi kilometriä. Reitin maasto on ihan mukavaa kävellä, suurempia nousuja ei ole, mutta Pälkkimäpään länsirinne oli melko jyrkkä laskeutua. Selvisin siitä kuitenkin kommelluksitta pienen nimettömän lammen rannalle, josta olikin enää puolisentoista kilometriä Lupukkalammelle. Upea lampi, upean maaston syleilyssä. Kyllä sen rannalle kelpasi leiriytyä ja sieltä käsin nousta Lupukkapäälle, sekä kierrellä sen ja pohjoispuolisten ylänteiden rinteitä.

Hyvä leiripaikka löytyy helposti ja pian on teltta pystyssä. Nälkäkin alkaa vaivata ja keho kaipaa ravintoa, joten päätän valmistaa hieman normaalia vahvemmat syömiset. Kunnollinen tulipaikka on kuitenkin tehtävä, mutta siitä pääsenkin vähällä vaivalla, koska vajaan kymmenen metrin päästä löytyy vanha käytetty tulisijan pohja. Sen on tehnyt vaeltaja, joka ei ole ollut ensikertalainen siinä työssä. Jopa keitinsalkokin on jätetty pientä puuta vasten nojalleen. Käyn hakemassa lampeen laskevasta purosta pakintäyden vettä ja samalla tuon kahden sisäkkäin olevan vahvan muovipussi viritelmällä useamman litran lisävettä. Minulla on usein vaelluksella mukana muutamia perunoita, sipuli, jauhettua maustepippuria, vähän ruisjauhoa ja purkillinen sika-nautaa. Näistä tarpeista saa väsättyä vähällä vaivalla ravitsevan ja maukkaan aterian, melko "aneemisten" pussikeittojen sijaan. Kokkaaminen nuotiolla on mukavaa puuhaa. Nuotiosta nouseva savu luo hienon tunnelman ja antaa ruokaan oman arominsa. Perunat olin pessyt jo kotona ja keitinvesikin aloitteli kiehumista, joten uudet perunat pakkiin ja ripaus suolaa joukkoon. Olin varttanut pakinkannen, silppusin siihen sipulin ja lisäsin joukkoon voinokareen. Sipuli oli aika iso, mutta hyvä niin. Siitä riitti ruskistettuna osa valmistuvaan ruokaan ja loput yhdelle reilun kokoiselle leipäpalalle. Tyhjensin kannen sipulisilpusta, laitoin tilalle voita ja ruisjauhoa. Takaisin tulille. Ruisjauhot imaisivat voisulan itseensä ja alkoivat niitä sekoittaessani mukavasti ruskistua. Hyvät tuoksut levisivät ilmaan hellimään nälkäistä ihmislasta. Sitten vettä, sipulinsilppu, maustepippuria ja suolaa joukkoon. Koko "hoito" tulisijan reunakivelle hiljaa saostumaan ja kypsymään. Valmistumista odotellessa avasin viimeisen säilykepurkin ja tein alkupalavoileivän, ruskistetulla sipulilla ja lihasäilykkeellä ryyditettynä. Sitä syödessäni katselin sinisenä loistavaa, tyyntä lammen pintaa ja siihen peilautuvaa upeaa tunturin rinnettä. Oli rauhoittavan hiljaista. Perunat ovat kypsyneet ja nostan pakin keittosalosta. Kaadan veden pois ja lohkon säilykelihasta sopivia paloja valmiiseen kuumaan kastikkeeseen. Kastike saa seurakseen myös kolme pienittyä perunaa, kaksi aion syödä voin kanssa jälkiruokana. Sylkeä tuntuu kertyvän suuhuni, makunystyrät ovat kovilla, joten päätän vihdoin armahtaa ne ja alan lusikoida kastiketta ja perunaa parempaan talteen. Uskomattoman hyvää, täytyy oikein käskeä itseään syömään rauhallisesti nautiskellen. Tuntuu kaikesta huolimatta, että tämä on ohi liian nopeasti. Jälkiruoka, sehän on vielä syömättä. Avaan voirasian ja otan pakista kuuman perunan. Sipaisen sen niskaan voita ja haukkaan puolet perunasta. Sama toistuu vielä kolme kertaa, sitten molemmat perunat on syöty, raikasta vettä päälle ja nautinto on ohi. Minua alkaa hymyilyttämään. "Sivistyksen" keskellä tällainen ateria saattaisi tuntua varsin arkipäiväiseltä, mutta täällä erämaan keskellä sille osaa antaa oikean arvon. Tuntuu siltä, että on jotenkin etuoikeutettu kokiessaan tällaista. Taitan pienen männynoksan tiskiharjaksi ja kävelen purolle pesemään pakinkannen. Jostain takaani kuuluu kimeä ääni ja hetken päästä ylitseni liitää piekanapariskunta, siipien kärkisulat upeasti harallaan. Vaalea vatsapuoli ja siipien etureunan tummat laikut erottuvat selvästi. Ne jatkavat liitoaan kohti lammen pohjoispäätä ja häviävät sieltä alkavan Lupukkaojan painanteeseen. Kauniita ja uljaita villin erämaan lintuja. Nyt on hyvä hetki nousta komealle Lupukkapään tunturille, sillä on korkeutta 620m. Olen sen laella ennenkin käynyt, mutta tältä leiripaikalta on sinne nousemiseen erinomainen mahdollisuus. Lammen eteläpäähän laskee tunturin rinteeltä alkavat kaksi puroa, jotka yhdistyvät ennen lampea. Toinen näistä haaroista tulee lännen suunnasta ja sitä seuraamalla löytyy laelle helpoin reitti. Ei tarvitse kivuta rakkakivikkoisia rinteitä ja juomavesikin on äärellään. Teltalta huipulle kertyy matkaa noin kaksi kilometriä.

Nousu laelle sujui ongelmitta ja istahdan korkeimmalle kohdalle ihailemaan etelän suuntaan avautuvaa maisemaa. Saariselän helmi Luirojärvi välkkyy mahtavan Sokostin länsipuolella ja pienemmät vedet, Pikku Luirojärvi, Tammukkalampi ja Harrilampi pilkottavat lähempänä katselijaa. Lupukkapäältä on loistavat näköalat joka suuntaan ja sieltä saa hyvän käsityksen Saariselän sydänalueen lumoavista maisemista. Maltan viimein laskeutua tunturilta ja mietin samalla, miten jatkaisin vaellustani tästä eteenpäin. Olin suunnitellut olevani tällä lammella kaksi yötä, mutta päätän lähteä heti aamusta kohti Mustakeroa ja rakastamaani Suomujokea. Lammessa näkyy olevan kalat syönnillään, koska tuikit rikkovat pinnan yhtenään. Mieli tekisi kokeilemaan perhoa, mutta en sitä kuitenkaan tee, koska äskeisen aterian jäljiltä olen yhä kylläinen. Uskon saavani huomenna Suomujoesta riittävästi syömäkaloja yhden miehen tarpeeseen. Kun olen teltan edessä heittämässä kenkiä jalasta, huomaan ilmeisesti saman piekanapariskunnan lentävän lammen toisella puolella, tavoitteenaan ehkä Luirojärven pohjoispuoliset metsät tai jokin kallionjyrkänne. Ilta on ehtinyt jo pitkälle ja lähtö on aikaisin aamulla. Uni ei sieppaa minua helmaansa aivan hetkessä. Mielessä pyörivät päivän tapahtumat ja huominen päivä. Myös kotiväen kuulumiset askarruttavat mieltä, vaikka vaimo vakuutti heidän kyllä pärjäävän reissuni ajan. Ulkona on alkanut hieman tuulemaan, toivottavasti ei tuo sadetta mukanaan huomiseksi. Kelloni viisarit ovat siirtyneet kuusi tuntia eteenpäin, on varhainen aamu. Sinirinta on kuitenkin jo tullut minua tervehtimään tunturikoivikon kätköistä. Sen ei keskeytä kirkkaana soivaa lauluaan, vaikka pujottaudun ulos teltasta sitä kuuntelemaan.Tuossahan se istuu matalan koivun oksalla vajaan kymmenen metrin päässä ja esittelee laulaessaan sinisenä ja punertavana välkkyvää etumustaan. Uskomattoman miellyttävä-ääninen "herätyskello". Tuuli ei näköjään tuonut sadetta, vaan päivä on alkamassa aurinkoisena ja lämpimänä. Mitään varsinaista kiirettä minulla ei ole, mutta koska pidän aamuvarhaisesta taivaltamisesta, teen tulet ja keittelen aamukahvit. Veden kiehumista odotellessa puran leirini ja teen pari säilykelihaleipää valmiiksi. Aamupalan nauttimiseen ei paljon aikaa tuhraannu ja kohta pääsen pesaisemaan pakin. Sammutan nuotion, pakkaan rinkan ja nostan sen selkääni. Totean leirin ympäristön jäävän siistiin kuntoon, joten olen valmis lähtöön. Ensin länteen kolmen pikkulammen välistä, Lupukkapää pohjoispuolelta kiertäen. Aika laaja, erittäin hankala suurikivinen rakka, jonka ylittäminen vaati suurta varovaisuutta raskas rinkka selässä. Sen jälkeen löytyy eräs Paasjoen latvapuroista, joka johdattelee vaeltajan pohjoisen suunnasta tulevan puron yhtymäkohtaan. Siitä yli ja edessä on luoteesta laskeva puro, jota seuraten saapuu sen alkulähteenä olevalle hyvin pienelle lammelle. Mustakero onkin siinä käden ulottuvilla lännessä. Kulkemalla sen pohjoispuolelta, löytyy jälleen puro suunnan näyttäjäksi ja se vie kulkijan pohjoiseen kaartaen Suomujoen rantaan, Lankojärven yläpuolelle. Vaellusmaasto Lupukkapään rakkakivikon jälkeen oli helppoa ja miellyttävää kulkea. Kumisaappaita ei tarvinnut vetää jalkaan tällä linnuntietä noin kymmenen kilometrin matkalla kertaakaan. Olen voimakkaiden tunteiden vallassa pystyttäessäni telttaa tämän muistoja täynnä olevan joen varteen. Kun kesällä 1956 ensimmäisen kerran seurasin Suomujoen kirkkaan veden juoksua tässä samassa paikassa, en osannut kuvitella palaavani tänne aina uudestaan ja uudestaan. Tänne pääseminen on kuin pelastava vesi janoon nääntymässä olevan halkeilevilla huulilla. Tämä erämaa tarjoaa itsensä kaikille niille, joiden sielu huutaa rauhaa ja hiljaisia, salattuja

pakopaikkoja arjen kiireiden ja paineiden keskellä. Se odottaa vastapalveluksena ainoastaan, että me kaikki oppisimme myös kunnioittamaan luontoa siellä liikkuessamme. Ihmiselle on annettu ainoana elollisena olentona ylivertainen ajattelemisen ja päättelemisen lahja. Toivottavasti meillä on kykyä ja tahtoa tulkita tämä luonnon hiljainen pyyntö ja toimia sen mukaan! Teltta seisoo tarkalleen samassa paikassa, kuin ensimmäisellä vaelluksellani. Tulipaikkakin on jäljellä, sitä on varmaan käyttänyt moni muukin taivaltaja vuosien varrella. Käyn kirveen kanssa vähän kauempaa hakemassa keitinsalon ja kaatuneesta kelosta poltettavaa kahden tai kolmen vuorokauden tarpeisiin. Nyt on juhlahetki ja tulokahvit pitää juoda. Koukkaan joesta pakillisen vettä ja nostan kahviveden kiehumaan. Kaivelen rinkasta syötävät, sekä kahvin ja sokerin valmiiksi esille. Odotellessani veden kiehumista päätän käydä illalla kokeilemassa kalaonnea, jos vaikka onnistuisin saamaan pari taimenta tai isompaa tammukkaa, nuotion loimussa kypsennettäväksi. Harjus on myös erittäin maukas kala ja mielestäni parhaimmillaan hiillostettuna tai suolakalana. Kahvivesi näyttää aloittelevan kiehumista, joten mittailen kourakupilla pöönät sekaan. Muutamat kuohut ja kahvi selkeytymään. Olen pakannut kohtalaisen muovirasian täyteen näkkärin paloja. Rasiassa ne eivät murene tai saa kosteutta. Tällä kertaa vetäisen palalle hieman runsaammin voita ja kastan sen kuumaan sokeroituun kahviin. Voista osa sulaa kahvin pinnalle vastaten melkein kermaa. Näkkileipä pehmenee ja loppu voi imeytyy siihen. Ohuet metvurstisiivut täydentävät lopputuloksen.

Suomujokea yläjuoksulta Kun tulokahvia juodessani katselen virran rauhallista solumista uomassaan, näen haapana naaraan laskettelevan kahdeksan poikasensa kanssa vapaakyydillä kohti alavirran suvantopaikkaa.

Kaksi poikasista on onnistunut kiipeämään emonsa selkään, jossa yrittävät parhaansa mukaan tasapainoilla. Seuraan niiden etenemistä virrassa, jossa ennen suvantoa on hieman "kuoppaisempi" paikka. Veikkaan mielessäni, että poikaset joutuvat tahtomattaan uimasille, jos emo ei siirry lähemmäksi rantaa. Niinhän siinä kävi. Ensimmäiset terävät laineet heittävät molemmat veteen, ja ne vipeltävät kiireesti toisten poikasten ryhmään, joka on matkalla kohti matalaa ja tyyntä rantalitmeikkoa. Koska aion pitää leiriäni tässä muutaman päivän, käyn tekemässä joen rantaan "kylmiön" helposti pilaantuville ruokatarpeille ja vien sinne samalla voiastian. Jos harjukset ovat illalla otillaan, aion suolata yhden tai kaksi kalaa leivän päällä syötäväksi. Täällä ne säilyvät erittäin hyvin. Nyt on oiva hetki viettää pieni lepotauko ja käydä peräti pitkälleen teltan suojiin. Yllättävän helpolla olen tällä vaelluksella selvinnyt hyttysistä ja täällä teltassa eivät ne vähätkään pääse häiritsemään. Kyllä hyttysten kanssa tulee yleensä juttuun, mutta mäkäräiset voivat tehdä taivalluksen pahimmillaan tosi vaikeaksi ja inhottavaksi. Hyttysistä tulee mieleeni eräs reissu 60-luvun alkupuoliskolta. Olimme kävelleet Muorravaarakkajoen rantaa seuraillen yläjuoksun suuntaan ja poikenneet sitten Nuotionkämpältä Harrijoen varteen. Noin kilometrin käveltyämme vaimoni sanoi ottavansa mieluusti voileivän. Pysähdyimme ja kaivelimme rinkasta evästä esiin. Ehdimme juuri sivellä rasvat leipäpalojen pintaan, kun jouduimme ankaran hyökkäyksen kohteeksi. Viereisestä kosteikosta nousi kolmisen metriä halkaisijaltaan oleva ja noin neljä- viisi metriä korkea valtaisa hyttysparvi, joka ympäröi meidät hetkessä. Tuli melkoinen kiire häipyä paikalta. Leipäpala hampaitteni välissä työnsin ruokatarpeet rinkkaan. Leipäpala yhä suussani rinkka selkään ja taipaleelle. Aioin haukata voileivästä palan, mutta jäin ihmettelemään mihin leivän päältä on voi kadonnut. Olihan se siinä edelleen, mutta siihen oli tarttunut niin paljon hyttysiä, että ne olivat peittäneet leipäpalan täysin. Seuraavana yönä pohjoistuuli toi Jäämereltä kylmän kelin. Lämpötila romahti nollaan, räntää ja jäätävän kylmää vettä tuli taivaan täydeltä tunturissa, johon olimme telttamme pystyttäneet. Sää jatkui saman kaltaisena lähes puolille päivin ja sen seurauksena hyttysistä ei sillä reissulla ollut enää suurtakaan haittaa, vaikka keli parani melko nopeasti. Aikainen nousu, taivaltaminen tänne jokivarteen ja kahvittelu vaativat veronsa. En halua estellä unen tuloa. Mihin minulla muka olisi kiire? Herään reilun tunnin kuluttua, mutta en nouse heti ylös, vaan jään loikoilemaan vähäksi aikaa. Eräästä syystä mieleeni muistuu Saariselän erämaan salaperäinen haltia Meänteis, jonka kohtasin tällä samalla tulipaikalla kesällä 1963. Kohtasin hänet myös seuraavana päivänä, palatessani leiripaikaltani noin puolitoista kilometriä etelään olevilta Kaustanlammilta. Haistoin savun hajun jo aika kaukaa ja arvelin, että jokivarteen on äskettäin leiriytynyt toinenkin vaeltaja. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan huomasin savun nousevan erään kallion edustalta. Pysähdyin ja katselin näkyisikö paikalla mitään liikettä, mutta en sellaista huomannut. Kävelin hieman lähemmäksi kalliota. Kalliossa oli kolmion muotoinen syvennys, jonka yläosa muodosti pienen räystään. Syvennyksen edessä oli tulipaikka ja räystään suojassa havuvuoteella, lepäsi mies harmaa lierihattu silmillään, nuotion savun karkottaessa hyttyset. Ei jäänyt epäilystä kuka siinä oli päiväunilla. Peräännyin varovasti ja kiersin paikan hieman kauempaa, etten häiritsisi hänen lepohetkeään. Siinä nukkui yksinäinen mies, joka oli yhtä luonnon kanssa, kunnioitti sitä ja eli sen ehdoilla. Iltaan on vielä aikaa ja se tuntuu kuluvan liian hitaasti, joten päätän tehdä jotain hyödyllistä sitä odotellessani. Nyt on totuuden hetki, sillä aion käydä uimassa ja "kokovartalopesulla". Samalla on hyvä pestä alusvaatteet ja sukat.

Tiedän, että vesi on melko kylmää, joten pitemmälle uimareissulle ei ole syytä lähteä. Kaivan rinkasta pyyheliinan, puhtaat kalsarit, T-paidan ja saippuarasian. Suuntaan alajuoksun suuntaan, samaan paikkaan minne haapanapoikue lasketteli. Siellä on vesi ehkä hieman lämpimämpää suorittaa tämä "riitti". Kaikki menee suunnitelmien mukaan ja puhtaana poikana tallustelen teltalle ripustamaan pestyjä vaatteita kuivamaan. On tietenkin erittäin tärkeää huolehtia puhtaudestaan näissäkin olosuhteissa. Saunoja löytyy useiltakin kämpiltä. Itse vaellan yleensä omia reittejäni, enkä yövy kovin usein autiotuvissa. Tällöin täytyy hoitaa pesuhommat muulla tapaa. Hiertymät eivät ole toivottavia vaelluksilla. Kasailen onkivehkeet valmiiksi ja rakentelen kolmen uppoperhon litkan lisää. Aina ei voi tietää millainen perho kunakin päivänä kaloille kelpaa. Käytän mieluummin nostokoukkua haavin sijasta. Se ei tartu pensaisiin eikä puun oksiin, vaan kulkee mukavasti mukana saappaan varressa. Suunnittelin sitä muutaman illan ja valmistin "prototyypin". Siitä tuli yllättäen kerralla toimiva ja se on minulla vieläkin käytökuntoisena, vaikka sillä alkaa olla ikää jo 50 vuotta.. Koukku on teleskooppimallinen, viiden millin neliöteräksestä tehty ja täydessä mitassaan metrin pituinen. Koukku ei pääse pyörähtelemään, koska se kulkee kahden neliömäisen reiän läpi. Kävellessä terävä koukun pää on lukittuna metallisen suojan sisään, mutta sopivalla ranneliikkeellä se irtoaa lukituksesta ja on heti toimintavalmis. Kädensijan yläpäässä on rannelenkki. Olen ollut siihen tosi tyytyväinen. Viimein päivä alkaa kallistua illan suuntaan, enkä malta odotella enää hetkeäkään. Minulla on mukana armeijan vanha leipälaukku. Se on moneen kertaan paikkailtu ja kursittu kasaan, mutta kyllä siinä perhot, uistimet ja muut tarpeelliset värkit vielä sisällä pysyvät. Mahdollista saalista varten otan vielä rinkan läpän taskusta "viholaissäkistä" tehdyn tilavan pussin. Siinä on suuaukon sulkevat nauhat ja kun sen kastelee, niin veden haihtuminen pitää kalat viileinä lämpöiselläkin kelillä. Puukko on aina vyöllä, joten suunta kohti Kaustanlampia ja sieltä sitten Suomun rantaan. Kuljen mietteissäni hiljalleen puron vartta kohti näitä tuttuja lampia, kun edestäni hyppää siivilleen koppelo. Se lentää vain kymmenkunta metriä ja alkaa räpiköiden ja siipeään vetäen houkutella minua peräänsä. Tiedän mistä on kyse ja pian havaitsenkin kuusi poikasta painautuneena varvikkoon. Ovat vielä hyvin pieniä, lentokyvyttömiä suloisia "höyhenpalloja". Jätän ne tietenkin mahdollisimman pian rauhaan ja lähden emon matkaan, katsoakseni minne asti se haluaa minut johdatella. Mestarillisesti se esittää siipirikkoa, hypähtäen välillä ilmaan ja juosten sitten taas hieman kauemmaksi. Päätän seurata sitä niin pitkälle, että saan nähdä "ihmeparantumisen" tapahtuvan. Pian sen lentotaito alkaakin palautua ja se tekee entistä korkeampia hyppäyksiä, liitäen samalla yhä etemmäksi. Noin sadanviidenkymmenen metrin päässä se katsoo viimein "höynäyttäneensä" minua riittävästi ja nousee siivilleen, kaartaen kauempana männikössä takaisin jälkeläistensä suuntaan. Ihmeen taitavasti se osasi varjella poikasiaan. Vuosituhansien saatossa tämäkin taito on siirtynyt geeneihin ja periytynyt sukupolvelta toiselle, osoituksena luonnonjärjestyksen ylivoimaisuudesta. Hetken kuluttua saavun ensimmäiselle lammelle. Se on kapea ja pitkänomainen lampi, jonka sivuutan pysähtymättä. Parisataa metriä siitä eteenpäin vastaan tulee toinen, pyoreähkö lampi, jonka keskellä on pieni saari. Se on katsomisen arvoinen paikka, siinä kannattaa tovi viivähtää ja ihastella sen karua kauneutta. Istahdan hetkeksi ja samassa muistin sokkeloista ryöpsähtää kuvia tästä samasta paikasta, kun kuudentoista vanhana imin itseeni ensimmäiset pisarat lapin ainutlaatuista nektaria. Kylläpä aika rientää. Näin jälkikäteen ajatellen se suorastaan juoksee, eikä sitä tunnu saavan mitenkään hillitsemään vauhtiaan. Tuossa lammesta vähän toista kilometriä etelään, toisella puolella Paasjokea, on Padagovan 50-luvulla rakennettu pieni tutkimuskämppä. Voisihan sen käydä katastamassa missä kunnossa se nyt on, mutta en taida malttaa tällä kertaa sitä tehdä.

Pitäisi kahlata joen yli,enkä ole varma onko koko mökki enää pystyssä. Polte kalanpyyntiin on melkoisen kova. Siis länteen, pienen töyrään takana virtaavan Suomujoen rantaan. Siinähän se soluu entisessä uomassaan. En aio toistaa ensikerran virheitä, kun rymistelimme poikien kanssa rantaan ja säikytimme monet hyvät kalat. Silloin joessa oli valtavasti kalaa ja ne ottivat hyvin uistimeen, joten niiden määrä kompensoi virheet. En muista meillä olleen perhoja, vaan enimmäkseen pienikokoisia uistimia ja lippoja. Ylivoimaisesti paras oli sellainen peukalon kynnen kokoinen, pisaran muotoinen hopean ja kullan värinen uistin. Siihen otti yhtälailla niin harjus, kuin taimen. Hyvin pysyttiin ruokakaloissa. Valmistimme niistä syötävää kaikin mahdollisin tavoin. Kattilallinen harjuksia rantakalana ei kauan astiassa vanhentunut, kaikki kalat tuli aina syötyä ja liemi juotiin mukista tai pakinkannesta. Hetkessä olen joen rannassa. Suunnitelma on lähteä tästä laskeutumaan hiljalleen kohti leiripaikkaani, samalla kalastaen. Ensimmäinen heitto on aina jännittävä, siltä odottaa jostain syystä liikaa. Yritän pysytellä mahdollisuuksien mukaan "piilon puolella", etten säikyttäisi arkoja kaloja. Annan virran viedä perhoja jonkin matkaa ja kelaan sitten hitaasti siimaa sisään. Kirkkaassa vedessä näkyy hyvin, kuinka pienehkö harjus seuraa perhoa, antaen sitten kuitenkin virran viedä itsensä takaisin syvempään veteen. Muutamien heittojen jälkeen siirryn parikymmentä metriä alaspäin. Tuskin perhot ehtivät veteen, kun vesi ryöpsähtää ja voimakas isku tuntuu vavassa ja käsivarressani. Ehdin hätäisesti huomata kalan taimeneksi. Se syöksyy ensin alavirtaan ja on pakko antaa sille siimaa. Samassa kala on jo menossa täyttä vauhtia takaisin ylävirtaan. Kelaan vimmatusti välttääkseni siiman löystymisen ja onnistun siinä. Tuntuma kalaan säilyy ja pystyn käsittelemään sitä. Se syöksähtelee virrassa viitisen minuuttia, kunnes sen voimat alkavat uupua ja saan sen käymään melko lähellä rantaa. Vielä muutama syöksy ja kelaan sen nostokoukun ulottuville. Upea kala, ehkä vähän alle kaksi kiloinen. Kädet pyrkivät hieman vapisemaan, en ollut varautunut tällaiseen kalaan näin nopeasti. Lasken nopeasti veret kalasta ja liotan kalasäkkini läpimäräksi, sitten kala pussiin. Lähetän nöyrän kiitokseni tämän erämaajoen luojalle. Tämän kalan saanti muuttaa suunnitelmiani, tästä on syötävää useammaksi kertaa. Toisen puolikkaan taidan tehdä suolakalaksi ja toisen loimuttaa. Jos vielä onnistuisin saamaan harjuksen tai kaksi, niin silloin olisi ruokapuoli turvattu pariksi päiväksi. Harjukset maistuisivat halstrattuina mahtavilta näkkileivän päällä. Haluan jättää tämän kauniin taimenen antaneen paikan rauhaan ja siirryn edelleen alavirtaan, kohtaan jossa olen nähnyt suurimmat harjukseni. Ne ovat olleet todellisia "kirvesvarsia", mutta yhtään niistä en ole saanut pyytöihini tarttumaan. Paikka on hankala lähestyä, mitään suojaa ei kalastajalle löydy. Kaloilla on esteetön näköala joka suuntaan rannalle, joten pienikin liike näkyy niiden silmiin. Ei minulla ole välttämätöntä tarvetta saada tällaista mahtiharjusta, mutta olisi hienoa nähdä vieläkö ne pitävät paikkaa omanaan. Lasken onkivehkeet ja kalapussin käsistäni ja kyykistyn varvikkoon polvilleni. Konttaan hitaasti muutaman metrin ja kurkistan syvennykseen, missä ne vaanivat virran tuomia perhoja. Tämän lähemmäksi en voi mennä, koska ranta alkaa laskeutumaan jokeen. Näen kuitenkin hyvin "haudan", joka etuosastaan alkaen syvenee alavirtaan päin, pohjan kadotessa lopulta silmistäni. Syvennys näyttää pienemmältä, mitä muistan sen olleen. Onko se jostain syystä täyttymässä? En heti havaitse yhtään kalaa, mutta syvemmällä näkyy epäselvästi pitkulainen varjo, joka saattaisi olla toivomani "kirvesvarsi". Nyt ei kärsi liikahtaa. Hyttynen imee innokkaasti verta otsastani, eikä suostu lähtemään, vaikka kuinka rypistelen otsanahkaani. Samassa varjo alkaa solua matalampaan veteen ja näen toiveeni toteutuneen. Se nousee kohti pintaa ja imaisee taitavasti jonkin hyönteisen suuhunsa, vajoten sitten hitaasti takaisin "haudan" hämärään.

Vielä niitä on, tuokin äsken näkemäni oli varmasti puolitoistakiloinen purje-evä. Mahtavaa! Konttaan takaisin, kävelen samantien leiripaikalleni ja vien taimenen "kylmiöön". Nappaan rasiasta pari keksiä, joesta vettä päälle ja kävelen alavirtaan suvannolle harrin pyyntiin. Saappaan varret riittävät hyvin kahlata viitisentoista metriä, nyrkin kokoisten kivien ja karkean soran peittämää joen pohjaa, kohti syvenevää suvantoa. En näe mitään syytä vaihtaa perholitkaa, vaan lasken sen heittokohoineen uimaan kohti suvantoa. Heittokohossa on punainen yläosa, kuten ongenkohossakin, joten sen etenemistä on helppo seurata. Olen tästä suvannosta kalastanut useilla vaelluksilla ja saanut aina sen määrän mitä ruuaksi tarvitsee. Yhtään kalaa en ole täältä yrittänyt kuljettaa tienvarteen tai vielä kauemmaksi. Täällä niistä pitää nauttia, leirinuotiolla ne on tarkoitettu syötäviksi. Kelaan siimaa hiljalleen sisään ja päästän sen taas virran vietäväksi. Kun alan jälleen kelata siimaa, taipuu vavan kärki ja kala on kiinni. Se pyrkii kovemman virran suuntaan, mutta silloin tärähtää siimassa voimakkaasti ja veto muuttuu raskaammaksi. Tyynemmän veden puolella käy kala pinnassa. Silloin tajuan, että litkassa on kaksi harjusta kiinni yhtä aikaa. Uskomatonta, ei minulle koskaan ennen ole näin käynyt. Ne pitäisi vielä saada ylös joesta, näinköhän se tulee onnistumaan. Onneksi toinen tuntuu olevan kiinni siiman päässä olevassa perhossa ja toinen ylemmässä sivuperhossa. Eivät sotkeennu niin helposti toisiinsa. Peräännyn varovasti kohti rantaa samalla kelaten siimaa. Sivuperhossa oleva harri ryntäilee puolelta toiselle ja toinenkin tekee ihmeellisiä syöksyn yrityksiä. Ne väsyttävätkin itsensä hyvin nopeasti toisiaan vetäessä ja kellahtavat ennen rantaa uupuneina kyljelleen.En tarvitse nostokoukkua, vaan vedän ne suoraan rantahiekalle. Tältä vaellukselta voin kasata kalavehkeet kuljetuskuntoon, näillä kaloilla pärjään mainiosti loppuajan. Harjukset ovat sopivan kokoisia, hyvinkin puolen kilon paremmalla puolen. Muutama homma on vielä tehtävä ennen ruuan laittoa. Kalat pitää ensimmäiseksi suolistaa ja suolata sen mukaan mitä niistä valmistaa. Hyvät tulet on tehtävä, että tulee kunnon hiillos ja loimutusta varten on värkättävä tarpeeksi leveä laudan tapainen. Vielä on vuoltava katajasta kymmenkunta puista naulaa kalafileen kiinnittämiseksi. Siinä mukavaa puuhailua näin iltapuhteella. Kalojen käsittely ei suuria aikoja vie ja tulipuitakin olen tehnyt kasan valmiiksi, joten suuritöisin työ on enää jäljellä. Hetken asiaa mietittyäni, päätän jättää loimulaudan teon ja loimutuksen huomiselle päivälle, koska loimukala maistuu parhaalta juuri valmistuneena, enkä harjuksen syönnin päälle jaksaisi sitä edes maistella. Hiillos alkaa olla parhaimmillaan ja haen harrit kypsennettäviksi. Rinkasta löytyy muovipussiin taiteltu "kanaverkon" pala, jonka sisään laitan valmiiksi suolatut kalat. Sitten vaan paketti hiillokselle. Pakkiin vettä kiehumaan ja muut tykötarpeet käden ulottuville. Jos vielä polttaisin, saattaisin tässä vaiheessa sytyttää savukkeen, mutta onneksi tuli se pahe lopetettua jo lähes kymmenen vuotta sitten. En olekaan tällä seudulla yksin. Huomaan joen takana kulkevan kaksi vaeltajaa, miehen ja naisen. Edellä kulkevalla naisella on selässään kevyen näköinen rinkka, mutta miehellä on sitäkin isompi taakka selässään. Silmäni taitavat levitä lautasen kokoisiksi, sillä naisella on etupuolellaan kantovaljaissa pieni lapsi, jonka harsolla suojattu pää lepää äitinsä rintaa vasten. Nousen seisomaan ja samalla hekin huomaavat telttani ja minut. Heilautamme kättä tervehdykseksi ja kävelen aivan joen rantaan. Vaihdamme muutaman lauseen keskenämme. He kertovat olevansa tulossa Kiilopäältä, määränpäänään Lankojärven kämppä.

Pieni tyttökin oli kuulema pärjännyt tähän asti oikein hyvin. Uskon hänen olleen erään nuorimmista Saariselän vaeltajista. Ainakaan minun kohdalle ei ole nuorempaa osunut. Minulle tulee kiire kääntämään kalat. Onneksi ne ovat sen verran kookkaita, että eivät ehdi olla liian kauan hiilloksella. Kohta harjukset ovat kuitenkin kypsiä ja pääsen syömään. Tätä hetkeä on kannattanut odottaa. Vanikkaa, voita ja hiillostettua harjusta, kyytipoikana kirkas ja kylmä vesi. Kyllä erämaa taas palkitsee vaeltajan ruhtinaallisesti. Huomenna saa kirves ja puukko töitä, kun värkkäilen loimutuslaudan valmiiksi. Laudan teossa ja itse loimutuksessa meneekin varmaan pari tuntia rattoisasti. Istuskelen nuotiolla nauttien illan hämyisästä tunnelmasta ja kertaan mielessäni päivän hienoja tapahtumia. Kalajumalat ovat olleet minulle suosiollisia ja lahjoittaneet ravinnokseni yltäkylläisesti veden viljaa. En tiedä missä on lähin kalaseita. Jos tietäisin, voisin viedä sille uhrilahjan kiitokseksi ja kunniaksi suopeudestaan. Ehkä se löytyisi jostain päin Sompion erämaata tai Lokan tekoaltaan syvyyksistä. Olen taas kerran lähettänyt täältä hiljaisuuden keskeltä muutamia sinisiä ajatuksia ja kysymyksiä kohti universumin rajaseutua. Pitääkin olla tarkkana, saattaahan sieltä tulla "vastaus" milloin tahansa. Kaikenlaista on tullut pohdittua ja ajatus on saanut kulkea ilman rajoituksia Olet tunturin huipulla täysin pimeässä, kuuttomassa yössä. Ei yhtään pilveä, vain kirkas tähtitaivas yläpuolellasi. Käyt makuulle. Tunturiin ei kajasta mistään valoa, horisontti on kadonnut etkä näe ympärilläsi mitään maiseman muotoja, kaikki muu paitsi tähdet ovat hävinneet pimeyteen. Katso ylös kohti linnunradan utuista vyötä ja sen miljardeja tähtiä. Tulee tunne, että leijut loppumattoman kaikkeuden keskellä. Ei ole muuta näkyvää kiintopistettä kuin tähdet. Ne aivan kuin vetävät sinua luokseen, kertoakseen elämän synnyn uskomattoman tarinan. Alat kohota kohti tähtiä ja pian olet yhtä niiden kanssa. Nuotio on hiipunut, vielä vilkaisu joelle ja kumarrun teltan sisälle pujottautuen makuupussiin. Uni ei anna odotella itseään. Yön jälkeen valkenee uusi aamu. Lyhyen hämärän hetken jälkeen aamuaurinko valaisee suvannosta nousevan usvan keltaisen ja oranssin sävyisellä loisteellaan. Järripeippo on asettunut pienehkön koivun oksalle ja yrittää saada aikaiseksi laulun tapaista, mutta tuloksena on sille niin tyypillinen karhea, vähemmän kaunis ääni. No, eihän meistä ihmisistäkään kaikki voi kehua lauluäänellään. Ihmeen luottavainen lintu tämä aamuvirkku vieras. Se ei hätkähdä, vaikka touhuan tulipaikalla aamukahvin keitossa ja kaivelen eväitäni esille. Kävelen joen rantaan "kylmiölle" hakemaan suolaamani taimenen puolikkaan. Kun palaan nuotiolle, huomaan "mestarilaulajan" lentäneen jonnekin muualle konsertoimaan. Kahvin selkenemistä odotellessa voitelen muutamia näkkileivän paloja ja siivutan taimenta päälle. Olen mielestäni onnistunut hyvin, kala on sopivasti suolaantunut ja pieni ripaus maustepippuria antaa mukavan makulisän. Kyllä tämä kirjolohen voittaa mennen tullen. Aamupalan jälkeen onkin ryhdyttävä loimulaudan tekoon. Tuossa pienen matkan päässä on kaatunut kelo, josta aion katkaista sopivan pätkän vankkaa oksaa veistettäväksi. Terävällä kirveellä siinä ei paljon aikaa tuhraannu ja pääsen halkaisemaan sen. Sen verran oksa on kierteinen, että ei se kerralla valmiiksi tule. Aikani sitä työstettyä se saa kelvata, ei pieni kierous "laudassa" mitään haittaa.Teroitan maahan tulevan pään, niin se ei pääse luistamaan mihinkään suuntaan. Sitten kiinnitystappien tekoon. Katajaa löytyy tappien vuolemiseen aivan läheltä, ilman suurempaa etsimistä. Reilun puolen tunnin kuluttua minulla onkin kymmenen hyvälle tuoksuvaa tappia valmiina loimukalan kiinnitykseen.

Ennen loimutusta päätin käydä Lankojärven tunturituvalla ja jatkaa sieltä vielä Porttikoskelle. Leiripaikaltani sinne ja takaisin kertyisi matkaa yhteensä noin kolmetoista kilometriä. Reissuun kuluisi aikaa sen verran, että palattuani olisi aika tehdä tulet ja taimenesta ruokaa. Anorakin taskuun viimeinen suklaapatukka ja pari palaa näkkäriä. En tarvitse kumisaappaita, tennareilla tulee hyvin juttuun. Matkan varrella ei ole kuin kaksi vähävetistä puroa, niistä pääsee helposti yli kuivin jaloin. Lankojärven kämpällä ei ollut ketään paikalla, mutta kyllä siellä asukkaita oli majoittuneena. Olisiko nuori pari tyttöineen noussut Karunaslaavun laelle maisemia katselemaan? Porttikoski oli yhtä näyttävä kuin ennenkin ja näkyi olevan vaeltajien suosiossa. Ainakin kauempaa katsellen arvelin siellä olevan useampia ryhmiä, koska joen ylittäjillä oli rinkat selässään ja osa porukasta katseli kaikessa rauhassa heidän menoaan. En mennyt lähemmäksi, vaan käännyin paluumatkalle kohti leiriäni. Oli jo puolipäivä, kun virittelin loimutustulia nuotipaikalla. Mallailin laudan paikkaa ja kaltevuutta. Sitten kala laudalle pyrstöpuoli ylöspäin ja puukonkärjellä painallus nahkaan ja lautaan. Saman tien nopsuttelen tapin paikalleen. Alaosan paksuun lihaan kolme tappia rinnan, yksi keskelle ja loput kalan kahta puolen. Kiehautan pakin kannessa vettä ja liuotan siihen suolaa. Pölläytän vielä sekaan muutaman hyppysellisen maustepippuria. Tätä aion sivellä pari kertaa kalan pintaan. Asettelen laudan suunnittelemallani tavalla tulille ja toivon, että loimutus onnistuu. Kiirettä ei kärsi pitää, tämän kokoisen fileen loimutukseen on syytä varata aikaa reilu tunti. Käyn taittamassa tuuhean katajan oksan suolaveden sivelyä varten. Samalla alan miettiä retken lopputaivallusta tienvarteen Laanilaan. Se on vaativa kävelymatka yhtäjaksoisesti tehtynä, tuleehan täältä matkaa kaikkine mutkineen reilut 25 km. Jos menisin Kiilopäälle, kävelymatkaa tulisi noin seitsemän kilometriä vähemmän. Olen kuitenkin päättänyt mennä Laanilaan, joten sinne. Kummastakin paikasta pääsee linja-autoon, mutta Laanilasta kyytiin nousijoita on paljon vähemmän. Tarkastan miten taimen jaksaa ja huomaan, että pyrstöpuoli kypsyy muuhun kalaan nähden liian nopeasti. Kallistan lautaa taaksepäin lämpötilan laskemiseksi ja sivelen suolavettä pintaan. Kyllä tästä taitaa loimukalaa tulla. Säässä tuntuu tapahtuvan pientä viilenemistä, tuuli on hieman voimistunut ja kääntynyt huomaamatta kaakosta koillisen suuntaan. Minulle se kyllä sopii, jos vettä ei ala sataa. Aion aamulla neljän aikaan olla lähtövalmiina. Ilma on silloin viileämpi ja hyttysetkään eivät ole niin aktiivisia. Paluureitti kulkee Rautulammelle vievää polkua vanhan turvekodan seutuville ja siitä Luulammen autiotuvan kautta Pieranvaaraan, josta Piispanojan eteläpuolta Laanilaan. Näin ajattelin kulkea. Jos ei tule mutkia matkaan, niin ennen puoltapäivää pitäisi olla perillä tien varressa. Taimen on saanut kypsyä hiljalleen vähän yli tunnin ja sipaisen vielä hieman suolavettä pintaan. Muutama minuutti ja nostan laudan fileineen pois nuotion lämmöstä. Se saa "tekeytyä" pienen hetken, jonka jälkeen pääsen arvioimaan onnistumistani. Hyvää, miedosti savulta tuoksuva, savu- ja hiillostetun kalan välimuoto. Suolaakin on sopivasti. Mitenkähän tuota vielä kehuisi, kyllä suomenkielessä adjektiiveja riittää. Taidan kiteyttää sen lyhyeen lauseeseen; "Siinä on kala näpeimmillään". Keitän teevettä ja voitelen muutamia näkkileivän paloja, siihen päälle paksulti kalaa. Ruodot eivät ole ongelma tämän kokoisessa kalassa, ne erottaa helposti. Kuumaa makeaa teetä kaulan kostukkeeksi, siitähän rakentuu aivan tuhti ateria. Kun lopetan "mässäilyn", taimenen puolikkaasta ei ole juuri jakoa. Tiedän vanhastaan että kala janottaa, joten paras varata pakillinen vettä käden ulottuville. Siistin leiripaikkani ympäristön polttamalla loimulaudan teosta tulleet lastut nuotiossa. Sen kummempia "saasteita" en ole tähän minulle paljon merkitsevälle telttapaikalle jättänytkään. Kalanperkeet ja luonnolliset jätökset olen aina vaelluksillani haudannut tai

peittänyt huolellisesti. Nyrkkisääntönä tässä jäteasiassa voisi sanoa; "Polta palavat, hautaa muut". Se kuuluu jokaisen retkeilijän velvollisuuksiin luontoa kohtaan. Iltatoimien jälkeen telttaan ja makuupussiin. Ohjelmoin aivoihin herätyksen kolmeksi ja "sammutan" valot. Herätys! Ennen nukkumaan menoa juomani vesimäärä on kiertänyt elimistön ja päätynyt sopivasti rakkoon, jonka varoventtiili on laukeamaisillaan. Vilkaisen kelloa ja totean herätyksen toimineen ajallaan. Kymmentä vailla kolme, se on hyväksyttävissä näin leirioloissa. Kevyt varhainen aamupala on paikallaan. Eiliseltä jäänyt pieni pala loimulohta, sokerivettä ja muutama keksi. Sitten matkaeväät. Näkkileipien päälle loput voin rippeistä. Palojen väliin runsaasti graavisuolattua taimenta ja palat tyhjään muoviseen voirasiaan. Väännän reilun kokoisen kiven maasta ja sujautan taimenen kummankin puolikkaan nahkat sen alle, siellä ne maatuvat. Loimulaudan tappeineen jätän nojalleen nuotiokiviä vasten. Leirin purku käy rutiinilla. Teltta tyhjäksi, kiilat ja päätykepit irti. Telttaan kertyneet roskat ulos ja se pakataan kiilojen ja keppien kanssa suojapussiinsa. Kaksi minuuttia. Makuupussin ja makuualustan kanssa ei kauan vanhene. Pakki muovipussiin, viehelaukku ja eväät, kaikki rinkkaan. Remmeillä teltta rinkan alaosaan, makuupussi ja -alusta yläosaan. Saappaat ja vapa kiinni rinkan sivuille. Viisi minuuttia. Vielä silmäys tyhjälle leiripaikalle ja astun paljain jaloin Suomujokeen, kahlaten sen yli. Sukat ja lenkkikengät jalkaan. Kello näyttää olevan varttia vailla neljä. Polku seurailee uskollisesti Rautuojan vartta. Ensin puolitoista kilometriä luoteeseen ja sitten jyrkästi länteen. Tätä suuntaa mennään Rautulammelle asti, eksyä ei voi. Yhtään taivaltajaa ei tullut vastaani. Autiotuvalla on väkeä, koska useampia rinkkoja nojailee seinustalla. Ketään ei ole kuitenkaan ulkona, joten en pysähdy vaan jatkan matkaani suunnitelman mukaan. Pysähdyn kuitenkin kohta pitämään reilumman tauon Kulasjoen erään latvapuron reunalle, syödäkseni voileivän tai pari. Samalla olkapäitten verenkierto paranee, nopeuttaen lihaksien vertymistä. Nestettä pitää myös juoda reilusti, taivaltaessa sitä poistuu elimistöstä yllättävän paljon. Suolakala korvaa sopivasti hien mukana poistuneita tärkeitä suoloja. Kävelen tämän puron vartta pohjoiseen Luulammen autiotuvan lähellä olevalle poroaidan portille, josta käännyn luoteeseen kohti Pieranvaaraa ja Piispanojaa. Pieranvaaralta silmä tavoittaakin Laanilan retkeilymajan rakennukset. Taivallus alkaa olla tällä erää ohi. Muutama kirikilometri ja "pysäköin" lenkkitossuni majan pihaan. Rinkka täytti tehtävänsä urhoollisesti, huolimatta "vammautumisestaan" matkan varrella. Hetken huilin jälkeen kävelin sisälle ravintolaan ja tiedustelin mahdollisuutta suihkun käyttöön. Ystävällinen naisihminen ohjasi minut suihkutiloihin ja sanoi siellä olevan myös paikka vaihtaa puhtaat vaatteet, jos tarvetta siihen on. Ja minulla taatusti oli. Se oli nautinnollinen kokemus. Hyvältä tuoksuva saippua, lämmin vesi ja puhtaat vaatteet. Parta jäi ajamatta, mutta muuten sieltä käveli ulos aivan uusi mies. Siirryin ravintolan puolelle ja arvelin ansaitsevani hyvän pihvin ja pullollisen kylmää olutta. Syötyäni mainion aterian, tarjosin maksua suihkun käytöstä, mutta tarjoilija sanoi talon tarjoavan sen. Kiittelin asiasta ja ajattelin, että se oli varmaan ravintolalle hyvä kauppa. Olisinhan saattanut tyhjentää salin muista asiakkaista, marssiessani ruokailemaan hielle, savulle ja ties mille haisevana. Vajaan tunnin kuluttua kurvasi linja-auto pihaan ja kotimatka saattoi alkaa Heikki kesäkuussa v.2014