sananvuoro suun - kotikielen seura · 2017. 6. 21. · valtakunnallinen tieteellinen lehti voi olla...

505

sananvuorosuun

ädessä on vuoden ja samalla myös vuosisadan viimeinen Virittäjä. Sen kunniak-si katsomme tässä lehdessä fennistiikkaa etenkin yhden sen edustajan, LauriHakulisen elämäntyön läpi.

Kun Lauri Hakulinen sata vuotta sitten syntyi, Kotikielen Seura oli ehtinyt toimia lähesneljännesvuosisadan ja Virittäjäkin ilmestyä säännöllisesti jo pari vuotta. Seuran toimin-taa Hakulisen syntymävuonna tarkastelevat Virittäjän tässä vihkossa Hanna Lappalainenja Mari Siiroinen, joiden valmistama posteri oli alkuvuodesta mukana Tieteellisten seu-rain valtuuskunnan satavuotisnäyttelyssä.

Julkaisemme myös kaikki Lauri Hakulisen muistoksi järjestetyn lokakuisen sympo-siumin esitelmät. Samalla syntyy havainnollinen kuva lähes koko tämän vuosisadan fen-nistiikasta — Hakulinen oli hyvin monipuolinen vaikuttaja. Hänen väitöskirjansa sai to-sin ristiriitaisen vastaanoton: se oli edellä aikaansa, kuten Mauno Koski lehdessämmesanoo. Itse asiassa monet hänen kielitieteellisistä ideoistaan ovat saaneet vastakaikua vastaviime aikoina, niin kuin esimerkiksi Eino Koposen artikkelista voi lukea.

Fennistiikan tuolloiseen paradigmaan eivät kaikki muutkaan Hakulisen ikätoveritvaivatta solahtaneet. Jyväskylässä tekivät heistä elämäntyönsä Ahti Rytkönen ja AarniPenttilä, joiden satavuotisjuhlakirjan sikäläinen suomen kielen laitos julkistaa joulukuunpuolivälissä. Samalla aukeaa kuukaudeksi Ahti Rytkösen valokuva- ja arkistoaineistostakoottu näyttely Jyväskylän yliopistossa. Esa Sironen on koonnut katsausosastoommevälähdyksiä Ahti Rytkösen opettajan- ja tutkijantyöstä.

Lauri Hakulisen perintöä taas hoitavat tällä hetkellä monet helsinkiläiset tutkijayhtei-söt, joiden työstä voi uuden vuosituhannen kynnyksellä olla reilusti ylpeä. Entisestä Sa-nakirjasäätiöstä on kasvanut satapäinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Suomenkielen laitos, joka keväällä juhlii suomen kielen professuurin perustamisen 150-vuotis-muistoa, sai vastikään Helsingin yliopiston kansainvälisessä arvioinnissa korkeimmanmahdollisen pistemäärän tekemästään kielitieteellisestä tutkimuksesta.

Samassa yhteydessä sai kiittävän maininnan myös Virittäjä, jonka toimittajista suurinosa työskentelee tai opiskelee täkäläisessä suomen laitoksessa. Toisaalta lehden toimitus-neuvosto, kirjoittajat ja lukijat koostuvat tasaisesti koko maan tutkijoista, opettajista jaopiskelijoista. Kiitokset kuuluvat meille kaikille!

Arviointipaneelin mukaan Virittäjä on maailmanluokan lehti. Tähän voi sanoa, ettävaltakunnallinen tieteellinen lehti voi olla tasokas vain jos maassa harjoitetaan tasokastatutkimusta. Tätä kirjoittaessani olen viikon sisällä kuullut Helsingissä kaksi hienoa jakansainvälisestikin kiinnostavaa väitöstä, toisen karjalan ja venäjän murteiden kohtaami-sesta, toisen naurusta lääkärien vastaanotolla. Lähes samaan aikaan oli Turun yliopistos-sa tärkeä väitös suomen oppimisesta toisena kielenä. Ensi vuosi alkaa Virittäjässä kaikes-ta päätellen hyvin: luvassa on mielenkiintoisia lektioita ja kirja-arvioita. Myös artikkelei-ta on kertynyt monipuolinen kokoelma jonoksi asti. On helppo toivottaa hyvää uutta vuotta!

LEA LAITINEN

506

EINO KOPONEN

Itämeren-suomalaisten kielten

meteorologisensanaston

etymologiaa

Lauri Hakulisen väitöskirjanaineiston valossa

Prologi

auri Hakulisen 60-vuotispäiväksi ilmestyneessä Verba docent -juhlakirjassaMartti Haavio kirjoittaa päivänsankarin siihenastista elämänuraa käsittelevässäartikkelissaan myös Hakulisen väitöskirjan saamasta kriittisestä vastaanotosta ja

päättää tämän aiheen käsittelyn seuraaviin sanoihin: »Suomalaisen kielentutkimuksenpiirissä arvostetaan nykyisin Lauri Hakulisen väitöskirjaa. Perinteiden mukaista ja inhi-millistä on, että sen yhteydessä kuitenkin aina muistetaan mainita puista; mutta jo nähdäänmetsäkin. Seuraava sukupolvi tuskin enää puhuu puista. Ehkei osu väärään ennustaja, jokaväittää teoksen aikojen mennen tulevan kuulumaan suomen kielen tutkimuksen klassillisiinteoksiin.» (Haavio 1959: 19–20.)

Tarkastelen artikkelissani Hakulisen väitöskirjaa (Hakulinen 1933a) vuosituhannentaitteen itämerensuomalaisen etymologian näkökulmasta. Uuden sukupolven edustajanapyrin puhumaan metsästä. Mutta metsän arviointi on pakosta aina myös puiden arviointia.Otan tarkasteltavakseni Hakulisen väitöskirjan kaikki 13 sanaperhettä ja yritän selvitellä,missä määrin ne — kuten aikalaiskritiikki1 katsoi — sisältävät heterogeenista ainesta,puista puhuaksemme haavanoksia koivunrunkoon ympättynä, ja missä määrin tekijän ononnistunut osoittaa omien sanojensa mukaisesti (Hakulinen 1942a: 59) »semologisia

virittäjä 4/1999, 506–530

––––––––––1 Teoksesta on ilmestynyt vain yksi painettu arvostelu (Äimä 1934), ja sekin on pikemmin kustoksen lausuntohistoriallis-kielitieteelliselle osastolle; vrt. Hakulinen 1934. — Väitöskirjan eri vaiheista kertoo värikkääseentapaansa Lauri Kettunen 1960: 197–201 ja samasta aiheesta kirjoittaa Tiina Onikki 1996.

507

yhteyksiä, jotka katseiltamme näkymättömiin hautautuneina ikäänkuin maan alitse yhdis-tävät toisiinsa, osittain mitä yllättävimmällä tavalla, nykykielen ruokamullan pinta-kerroksessa kaukana toisistaan eläviä ja erinäköisiä sanaversoja».

Omassa väitöskirjassani (Koponen 1998a) olen etsiessäni alkuperänselityksiä etelävironmurteen sanastolle niin ikään joutunut pohtimaan itämerensuomen sanojen geneettisiäyhteyksiä sekä semantiikan että sananmuodostusopin kannalta ja päätynyt osaksi hyvinsamantapaisiin käsityksiin kuin Lauri Hakulinen jo 65 vuotta aikaisemmin. Asian havain-nollistamiseksi sovellan seuraavassa Hakulisen aineistoon samaa itämerensuomalaisensananmuodostusopin teoriaa, terminologiaa ja etymologiointimetodia kuin omassa työs-säni. Samalla paikkailen sitä omaan työhöni jäänyttä puutetta, etten ole metodiakehitellessäni (luvuissa 3 ja 4) lainkaan viitannut Hakulisen väitöskirjaan.2

Analyysi

Aiheen Lauri Hakulisen väitöskirjaan antoi tekijän havainto, että yleiskielessä ’moittimis-ta, torumista’ merkitsevällä sanalla soimata — tai sen homonyymillä — on lounaismurteissamyös merkitys ’hohtaa, huokua, päästää lävitseen (kylmää, kuumaa, kosteutta)’. Etsies-sään todisteita oletukselleen, että kyse on etymologisesti yhdestä sanasta, Hakulinenpäätyi siihen, että samaan yhteyteen kuuluu laaja pesye muutakin sanastoa, nimittäin vironsõitlema ’torua, moitiskella’, sõitma ’ajaa’ ja suomen soittaa ja soida, murteiden soitto’soihtu; auringonsäteiden t. sateen aiheuttama juova taivaalla’, soimuta ’loimuta’, soimottaa’loimottaa’, soihtu ja soihduta ’loimuta, liekehtiä’, soilo ’pitkänomainen’, soikko, soikea,soikottaa ’sojottaa’, sojottaa, sojahtaa ym.

Pesyeen ytimenä tai kantana on onomatopoeettinen verbivartalo soi- (< * /soje- ’vihel-tää, puhaltaa tjs.’, vrt. UEW 482–83) tai toisin sanottuna (vrt. VW 2: 92, 95, 113; Koponen1998a: 46–48; Koponen 1998b) onomatopoeettis-deskriptiivinen juuri √soj- (laajennettuna√soiC-), joka ainakin itämerensuomessa3 kuuluu samaan √sVj- juurisarjaan kuin pesyesujahtaa, sujua, suikea, suippo jne. Hakulisen käsitys puheena olevien sanojen alkuperäs-tä ja yhteenkuuluvuudesta on otettu — sanakirjan esitystavan mukaisesti lähdettä mainit-sematta — olennaisilta osin SKES:n artikkeleihin.

Sekä merkitys- että sananmuodostusopillisesti rinnakkainen on Hakulisen toinensanapesye, johon kuuluvat sanat moittia ’soimata, torua’, moikkia, moikata id., mojua’pitää huonona t. sopimattomana’, mojo(t)a ’hohtaa, säteillä; vaikuttaa; särkeä; hapantua’,mojo ’kylmä tuuli; melu’, mojakka id., mojottaa ’tuntua kylmältä; särkeä; pitää kovaaääntä’, mojuta ’meluta, jupista’, moikottaa id., moikaa ’kaikaa; moittia’, moikua, mojahtaa.Samaan juurisarjaan √mVi(C)- kuuluu itämerensuomessa muitakin pesyeitä: juurella√muj- (vartalolla *muj(a)-; ks. SSA s.v. muikea, muikku, muistaa, muju1-2; UEW 284) on––––––––––2 Teos kuuluu kyllä työni lähteisiin, ja viittaan siihen paikoin 5. luvun sana-artikkeleissa. — Hakulisen väitös-kirjaa (tai samaa aihetta käsitteleviä artikkeleita Hakulinen 1941, 1942ab, 1945) eivät mainitse lähdeluette-lossaan suomalais(-ugrilais)en etymologisen tutkimuksen perusteita ja metodiikkaa esittelevät uusimmat teoksetHäkkinen 1983, 1985, 1990, Kulonen 1996; näihin Hakulisen töihin eivät viittaa myöskään Anttila 1976 jaNikkilä 1998a.3 Jos sujua < varhaiskantasuomen *sujV-, kuten sanueen saamenkielinen vastine soggjât näyttäisi osoittavan(Lehtiranta 1989: n:o 1146; vrt. SKES, jonka mukaan saamen sana on peräisin itämerensuomesta), esi-itäme-rensuomalaisten juurten √

/soj- ja √suj- suhde on etäisempi; vrt. s. 521.

508

myös laajalti etävastineita, kun taas juuri √maiC- rajoittuu itämerensuomeen. Jälkimmäi-sen yhteyteen kuuluu ainakin viron maik ’maku’, maigutama ’maistella’, suomenmaisku(tta)a; ilmeisesti myös suomen maistaa itämerensuomalaisine vastineineen (EEW1486–88; toisin mm. SSA).

SKES esittää sanat moittia ja moikkia yhdessä antamatta sanoille alkuperän selitystä;muut edellä luetellut sanat esitetään toisessa artikkelissa, jossa myös viitataan deskriptiivis-onomatopoeettisen alkuperän mahdollisuuteen. SSA:n kanta puheena olevien sanojenyhteiseen (deskriptiivis-)onomatopoeettiseen alkuperään on varauksellisempi: moikkia jamoittia yhdistetään epäröiden pronominiin moinen, ja ’tehoamista’ ja ’särkemistä’ merkit-seviä itämerensuomen sanoja arvellaan onomatopoeettisten suomen sanojen homo-nyymeiksi tai niiden kanssa vain sekundaaristi yhteenkuuluviksi. Perusteita SSA eikannanotolleen esitä, eikä sellaisia ole artikkelien lähteissäkään.

Kahden edellä käsitellyn pesyeen riimipesye on Hakulisen kuudes sanaperhe, jonkaytimenä (kantasanana) on substantiivi koi ’sarastus’ (< *koje; UEW 167). Sanalla onsuomen murteissa myös kaksitavuiset toisinnot kojo, koja, ja samaan yhteyteen kuuluvatverbit kojoa, kojuta, kojottaa, koittaa, koit(t)ua, joiden merkityksiä ovat ’sarastaa, kajastaa,heijastua, häämöttää’. Sanoilla kojo ja kojottaa samoin kuin eräillä muillakin samaanyhteyteen kuuluvilla johdoksilla on suomen murteissa myös merkitykset ’kylmyys, kylmätuuli; kipu, kolotus’ ja ’huokua kylmää; kolottaa, särkeä; vaikuttaa’. Tämänkin pesyeentaustalta löytyy onomatopoeettis-deskriptiivinen juurisarja, jonka edustajia ovat juuren√koj- lisäksi selvemmin4 onomatopoeettiset juuret √kai(k)- (kajastaa, kajahtaa, kaikaa) ja√kui(k)- (kujertaa, kuikuttaa; viron kuju ’hahmo’); vrt. Koponen 1998a: 48, 50; Koponen1998b: 414.

Sekä SKES että SSA sivuuttavat vaieten kysymyksen, mikä on (aamun)koi-sanueensuhde toisaalta samanasuisiin ’huokumista’ ja ’kolotusta’ merkitseviin sanoihin ja toisaal-ta sanoihin kajastaa ja kajahtaa. Jälkimmäisten osalta viitataan yhteisen onomatopoeettisenalkuperän mahdollisuuteen (’heijastaa ääntä’ > ’heijastaa valoa’) samalla kun SSA pitäämahdollisena, että kajV-sanueen historia ulottuu uralilaiseen kantakieleen asti. UEWtorjuu itämerensuomen kajV-sanueen yhdistämisen saamen, mordvan ja marin kaja-sanueeseen sillä perusteella, että edellisen primaari merkitys olisi ’kuulua’ ja jälkimmäi-sen ’näkyä’. Edellä käsitellyn √mVj(C)-juurisarjan tapaan myös juurisarjaan √kVj(C)-perustuville lekseemeille lienee jo hyvin varhain kehittynyt monia merkityksiä, joidenyhteisenä piirteenä on ’aiheuttaa, lähettää aistimuksia’, ts. ’näkyä; kuulua; tuntua (kylmä-nä, kuumana, kipeänä)’; ks. sivua 581.5

Sekä merkitys- että sananmuodostusopillisesti jo käsitellyille sanueille läheinen onmyös Hakulisen yhdeksäs sanaperhe, johon kuuluvat sanat porottaa ’paahtaa, polttaa(aurinko); puhaltaa (tuuli); pölytä, tupruta; ajaa, häätää; pakottaa, särkeä; rikkoa, irrottaa’,poro ’kivistys; sakka, roska, tuhka’, porata ’itkeä’, poruttaa id., pore ’halkeama, särö;ilmakupla’, porista ’pulputtaa, korista, kurnuttaa, parkua’. Sanoista viimeksi mainittusisältää yksinkertaisen onomatopoeettisen juuren √por-, johon on liittyneenä konti-––––––––––4 Juuren √koj- yhteyteen kuuluvia onomatopoeettisia sanoja ovat lyydin *kojaita (LyS 146), vepsän kojeita(SVJa 218) ja viron murteiden kõjama (Wied.; vrt. EEW 659); myös suomen murteiden koikua (Lönnr.; UEW643).5 Vrt. myös Rytkönen 1940: 69–71.

509

nuatiivijohdin. Saman onomatopoeettis-deskriptiivisen juuren yhteyteen kuuluvat ilmei-sesti muutkin edellä luetellut sanat; juuren laajennettuja variantteja edustavat suomenporsku(tta)a, viron põrkama ’kimmota, törmätä’, mahdollisesti myös suomen porkka’tarvoin, suksisauva’, ks. Mägiste 1959: 321–22 ja EEW 2290–92 (sanan porkka osaltatoisin mm. SSA). Samaan juurisarjaan kuuluva (yksinkertainen tai laajennettu) juuri√pur(C)- esiintyy mm. sanoissa purskua, pursua, purkaa, purista, pura ja purra.(Koponen 1998a: 49, 52–53, 72, 80.)

Sanan porottaa eri merkitykset yhdistää toisiinsa ja onomatopoeettisiin sanoihinporista, porata sekä SKES että SSA. Omana artikkelinaan on poro ’sakka, roska; tuhka’,jonka suhdetta sanaan porottaa (huom. erityisesti merkitykset ’rikkoa’ ja ’polttaa’) eikommentoida. Juuren √por- yhteyteen mahdollisesti kuuluvista etävastineista ks. UEW737, 742 ja SSA s.v. porista, poro2. Palaan sanueen merkitysopillisiin suhteisiin sivulla518–520.

Hakulisen kahdenteentoista sanaperheeseen kuuluu kaksi toisiinsa kietoutunutta sanuetta,h-alkuinen haimi ’siinto, kuulto; heikko haju’, haimata ’haista kevyesti’, haimottaa’häämöttää’, haimentaa id., haimailla ’uumoilla’, haimia id. ja vokaalialkuinen aimottaa’kajastaa, häämöttää; hohkaa lämpöä; särkeä’, aimailla ’uumoilla’, aimata ’aavistaa’.Epäselvää on, tulisiko jompikumpi sanueista katsoa suoranaisesti toisen sekundaariksisivumuodoksi (aim- < haim- t. haim- < aim-), samoin kuin se, kumman yhteyteen kuuluvatvatjan aimo ’häkä’ ja viron laaja aimama ’aavistaa; häämöttää’ sanue.

Sanueella haimV(-) on sama sananmuodostusopillinen suhde sanueisiin hajV (haju,hajahtaa, hajottaa jne.) ja haikV (haikea jne.) kuin sivulla 507 käsitellyllä sanueellasoimV(-) sanueisiin sojV (sojo, sojahtaa, sojottaa) ja soikV (soikea jne.); vrt. Nikkilä1998a: 85–86. Pesyeeseen haiC- kuuluvat edelleen haista ja haiska (> haaska) ’raato’; ks.SSA s.v. haaska, haja, haju ja näiden yhteydessä mainittua kirjallisuutta. Samaa laajaapesyettä (vrt. VW 2: 123–130) ovat vielä muun muassa suomen haippu ’harvakasvuinenvilja’, haiven, haihtua jne.

Pesyeen juurella √haj- on rinnalla etuvokaalinen toisinto √häj-, jonka yhteyteenkuuluvia sanoja ovat mm. suomen häivä, häiven ja häipyä (vrt. Hakulinen 1979: 287;Koponen 1995: 218). Pikemmin etuvokaalisen juurivariantin yhteyteen kuuluu SSA:n s.v.haja mainitsema eteläsaamen saajenidh (? < Vsäjäne-; odotuksenmukainen olisi kylläkin*saajaanidh), kun taas pohjoissaamen suoivâ(n) ’varjo’, jota jo T. I. Itkonen (1928: 44) onverrannut suomen haimi, (pilven)häivä sanoihin, on sanan haiven tarkka äännevastine.Merkityksen osalta vrt. liemen ’första ullen, lamull; fjun, fnugg, hullhår; tunnt moln’; ks.myös SSA s.v. lientää ja sen yhteydessä mainittua kirjallisuutta.

Sanueen aimV(-) esihistoria kietoutunee tavalla tai toisella myös seuraavien aivV-alkuisten sanojen esihistoriaan: suomen (SMS; VKS s.v. aavistaa) aivistaa ’uumoilla,aavistaa, ennustaa’, aivastaa ’id.; pärskähtää’, aivo(t). Viimeksi mainitun sanan yhteyteenkuuluu pohjoissaamen vuoiëgnâVsâk, vuoinâmâVzVzâk, luulajansaamen vuoi namah ’aivot’(SSA; UEW 5). Saamen sanat (joita suomessa vastaisivat lähinnä *aiv(em)iset, *aivemet;vrt. Jusl. aivenat ’ohimot’) ovat johdoksia sekä verbinä että substantiivina esiintyvästä

EINO KOPONEN, ITÄMERENSUOMALAISTEN KIELTEN SANASTON ETYMOLOGIAA

––––––––––6 Lehtiranta 1989: n:o 1425. — Toisin mm. Sammallahti 1988: 541 ja UEW 552. Palaan tähän kysymykseensivulla 521–522.

510

kantavartalosta

vuoiëgnât ’hengittää’, vuoiëgnâ ’henki’.6 Samaan sanueeseen kuuluvanmomentaanijohdoksen vuoinâstit ’hengähtää, levähtää’ tarkka äännevastine olisi suomenaivistaa, kun taas merkityksen puolesta suomen aivastaa tulee saamen sanaa lähemmäksija kuvastaa samalla kantavartalon *ajnV (juuren √ajn-) alkuperäisintä merkitystä’hengitys(ääni)’.

On ajateltavissa, että myös itämerensuomen aimV-sanue palautuu poikkeuksellisenäännekehityksen (varhaiskantasuomen *n > myöhäiskantasuomen v, m tai myö-häiskantasuomen *v > v, m) kautta samaan esi-itämerensuomalaiseen juureen tai kanta-vartaloon kuin edellä käsitelty aivV-sanue. Toinen mahdollisuus on, että sekä *ajnV että*ajmV edustavat jo esi-itämerensuomalaista √ajC-pesyettä. Synkronisesti sanueidensuhde on joka tapauksessa sama kuin alempana puheeksi tulevien sanueiden ahma(-) jaahva- (s. 511), usva ja usma (s. 512) sekä visma ja visva (s. 515). — Toisin kuin SKES jaSSA (s.v. aimo) esittävät, saamen aiëbmo ’(maa)ilma; mieli jne.’ ei ilmeisesti oleitämerensuomen aimo-sanueen äännevastine eikä niin muodoin osoita *ajmV-vartalonesi-itämerensuomalaisuutta. Äänneasunsa perusteella saamen sanue näyttäisi kuuluvantähän yhteyteen joko vanhana itämerensuomalaisena lainana tai (vähemmän toden-näköisesti) juuren etuvokaalisen variantin (√äjm-) jatkajana, vrt. suomen äimistellä javiron äimama ’aavistella’.

Samaa sarjaa kuin edellä käsitellyt juuret √aim- ja √äim- edustaa itämerensuomessamyös sanueen suomen oimo ’järki’, viron oim ’id.; ohimo’ ytimenä oleva juuri √oim-.Tämänkin sanueen rinnalla on äännesuhteiltaan edellä käsiteltyihin rinnastuva varianttioivV: suomen oiva(ltaa); vrt. SSA s.v. oimo, oiva. Kun jälkimmäinen sanue etävastineidenperusteella palautuu jo esi-itämerensuomalaiseen *ojva-vartaloon (UEW 336), on ajatel-tavissa, että vartalo oimV olisi syntyjään mutkattomimmin itämerensuomen vartaloidenaimV ja oivV kontaminaatio. Kuten jäljempänä (s. 522) tulee puheeksi, sanueiden suhdeja historiallinen tausta ei välttämättä ole näin yksinkertainen.

Hakulisen seitsemännen sanaperheen keskeinen sana on suomen a(a)hku, jonka merkityk-siä ovat (1) ’into(himo), aikomus, kiire, halu; innokas, ahne’, (2) ’kylmä tuuli, ahava’, (3)’poro, sakka, roska’ ja (4) ’tuhka(kimpale); hehkuva tuhka, hiillos’. Sanan, erityisesti sen4. merkityksessä, selitti germaaniseksi lainaksi jo V. Thomsen, ja tähän käsitykseen yhtyyuusimmista etymologisista sanakirjoista epäilyksittä LÄGLOS ja hiukan varauksellisem-min SSA. Kumpikin teos pitää todennäköisimpänä, että kyse on tavalla tai toisellamonilähtöisestä sanasta. Samansuuntainen on myös EEW:n kanta (s.v. ahk:»Zusammengehörigkeit aller dieser Wörter bedarf einer näheren Begründung»), muttaEEW eroaa edellisistä sikäli, että se ei mainitse germaanisen lainan mahdollisuuttalainkaan.

Hyvin epäilevästi sanan osittaiseenkaan germaaniseen alkuperään suhtautuu Y. H.Toivonen (1938: 336–37) jo etymologisen sanakirjan koeartikkelissa, ja saman kannantoistaa suppeammin perusteltuna myös SKES. Toivosen mukaan sana voi kaikissa merki-tyksissään hyvin olla yhtä alkuperää, ja hän viittaa merkityksen osalta rinnakkaisiintapauksiin poro(ttaa) (ks. s. 518) ja suomen hehka, hehku ’hohde, liekki; kiihko, into’. —Muita merkitysparalleeleja ovat mm. halu (Hakulinen 1974) ja kipinä (Koponen 1995: 216).

Sekä EEW (s.v. ahisema) että SSA (s.v. ahkata) viittaavat siihen mahdollisuuteen, ettäsuomen a(a)hku kuuluu (ainakin osaksi myös) sellaisten selvästi onomatopoeettisten

511


sanojen yhteyteen kuin viron ahin ’into, kiire, tohina’, ahisema (Wied.: »Parallelwort zuuhisema»), suomen ahkailla ’huokailla’. Samaa onomatopeettis-deskriptiivistä pesyettä(osaksi k-laajenteisen juuren √ahk- ja sen heikon asteen, osaksi laajentamattoman juuren√ah- pohjalta muodostettuja) ovat viron (vanh. ja murteiden) ahke ’rehti, vahva tjs.’, ahkats’aikaansaapa’, suomen a(a)hkuta ’tuulla, pyryttää, savuttaa’, ahkera ’(myös:) ahne,perso’, ahertaa ’uurastaa; tuiskuttaa’, ahava ’kylmä t. kuiva tuuli’. Myös suomen a(a)hkio’rumilus, roteva ihminen t. eläin, ahmatti’ kuuluu ainakin osaksi tähän yhteyteen.7

Samaa √ahC-pesyettä ovat ilmeisesti ahma(tti), ahvakas ’ahnas, hanakka, ahkera’ jaahnas; vrt. LÄGLOS s.v. ahne. Kahtalaisuus ahmV- ja ahvV- näyttää palautuvan jo var-haiskantasuomeen, kuten osoittavat sanueen saamelaiset vastineet (pohjoissaamen vuos-mes, luulajansaamen vuosv5es jne.; Lehtiranta 1989: n:o 1473; SSA). — Tähän pesyeeseenei sen sijaan kuulu SSA s.v. ahku2 mainittu eteläsaamen aatskaadidh ’tehdä tarmokkaasti’,jonka vastine olisi lähinnä suomen ätkätä t. ähkätä; vrt. SKES s.v. ätkätä, äh.

Edellä puheena olleen √ahk-juuren kanssa samaa juurisarjaa (√Vhk-) edustaa Hakuli-sen kolmannen sanaperheen ytimenä oleva juuri √uhk-: suomen uhkua ’hohkaa, huokua(kylmää, kuumaa); tulvia (vesi jäälle), kihota, tihkua’, uhku ’avannosta jään päälle noussutvesi, hyhmä, sohjo’, uhka ’id., vaara, uhma’, uhata ’pelottaa (uhkauksin)’, uhkea ’mah-tava’. Joko saman juuren heikkoon asteeseen perustuvia tai ainakin osaksi myös suoraanlaajentamattoman juuren √uh- pohjalta muodostettuja sanoja ovat edelleen mm. uhitella’uhkailla, uhmailla’, uhittaa ’ajaa pois; yllyttää’, uhottaa ’uhkua, huokua (kylmää,kuumaa)’, uhota ’id., rehennellä; puhella’, uho ’kylmä tuuli; hätä, pula; rehentely; into’,uhista ’ähistä, tuhista’.

Sanoja uhku, uhkua, uhkea, uhka ja uhata on pitänyt etymologisesti yhteen kuuluvinajo Heikki Paasonen (1896: 29), ja tähän yhtyy myös SKES. Alkuperältään selvästionomatopoeettinen on SKES:n mukaan verbi uhista samoin kuin suomen murteidenuhkaa ’puhkua, ähkyä’ (vastine karjalassa ja vepsässä); uho-sanue esitetään omanaartikkelinaan (vastineita ovat vepsän uho ’lumituisku’, uho(i)ta ’tuiskuttaa’ ja epävar-memmin viron uha ’hyökylaine, virta’ ja liivin (ev®a ’virta(us)’), eikä siinä viitata etymolo-giseen yhteenkuuluvuuteen sen enempää s.v. uhka, uhku, uhkea kuin myöskään s.v. uhistakäsiteltyjen sanojen kanssa.

Sanueiden uhkV(-) ja uhV(-) äännesuhteista ja keskinäisestä yhteenkuuluvuudestaHakulinen toteaa, että kahtalaisuus palautunee jo kantasuomeen. Kysymykseen, olisiko k-aines tulkittava suffiksaaliseksi, hän pitää parhaana olla ottamatta kantaa, »koska kysenäyttää olevan ainakin osaksi deskriptiivisistä sanoista». Näiden suhteesta neljännessäsanaperheessä keskeisenä olevaan uhma-sanueeseen Hakulinen toteaa varovasti, että »onkenties syytä olettaa, että molemmat muodot ovat aikojen kuluessa sekä semasiologisestiettä äänteellisesti vaikuttaneet toisiinsa». (Hakulinen 1933: 61, 65; suom. EK.)

Sanojen uho, uhka ja uhma keskinäisiä suhteita SKES ei kommentoi mitenkään.Tavalla, johon omasta puolestani voin täysin yhtyä, näiden sananmuodostusopillisensuhteen esittää Osmo Nikkilä tuoreessa artikkelissaan »nopea → nopsa, selkeä → selvä:suffiksinvaihto ja suomen sanojen etymologiointi» (Nikkilä 1998a: 86).8 Sen terminologian––––––––––7 Pitkävokaalisten varianttien synnystä (ahk- > aahk-) ks. T. Itkonen 1987: 189.8 Nikkilän tulkinta eroaa — mikäli olen oikein ymmärtänyt — omastani siinä, ettei hän (yleensä) yhdistä tar-kastelemiinsa pesyeisiin onomatopoeettisia ise-verbejä (kuten uhista) eikä näin ollen oleta pesyeille ono-matopoeettista alkuperää tai motivaatiota.

512

mukaisesti, jota noudatan väitöskirjassani (Koponen 1998a: 48–50, 63–64; Koponen1998b), sanojen uhka ja uhma -k- ja -m- ovat onomatopoeettis-deskriptiivisen juuren √uh-laajenteita (vrt. Rytkönen 1940: 64) ja vokaalit a ja o (uho) vartalonmuodostimia9;elementit -ma, -ka ovat eräänlaisia »proto- t. esijohtimia», joista sopii Nikkilän tapaanhyvin käyttää myös neutraalia nimitystä suffiksi.

Sananmuodostusopillisesti ja etymologisesti ongelmallisempia ovat Hakulisen neljännes-sä sanaperheessä käsiteltyjen sanueiden keskinäiset suhteet. Sanueet ovat seuraavat: vironuhm ’hyhmä, sohjo’ (vain Wied.; = hühm); suomen uhma ’(myös:) nopea, reipas, innokas’,uhmata ’(myös:) rehkiä, ponnistella; hohkaa, huokua (kylmää t. kuumaa)’; huhmia’mätkiä, huitoa’, huhmata ’hohkaa (kylmää)’; uuma ’tuulenhenki’, uumata ’hohkaa,huokua’, uumota id., uumoa ’kolottaa; aavistella’, uumoilla ’aavistella’; huumata ’(myös:)hohkaa kylmää’, huumottaa ’häämöttää’; hummata ’(myös:) villitä’; usma ’sumu, usva’,usva. Yhtä ilmeistä kuin se, etteivät kaikki edellä luetellut sanueet suoraan palaudu yhteen(esi-itämerensuomalaiseen) kantamuotoon, on myös se, että sanueiden kehityskulutkietoutuvat toisiinsa jollakin tavalla, joka ehkä ei enää nykytiedon pohjalta ole yksityis-kohtaisesti rekonstruoitavissa.

Selvimmin oman ryhmänsä muodostavat sanueet usma ja usva, jotka ainakinsynkronisesti kuuluvat samaan √us(C)-pesyeeseen kuin niiden synonyymit usu(kka),usakka ja saman onomatopoeettis-deskriptiivisen juuren sisältävät verbit usuta ’sataahienoa usvaa’ ja usista ’sihistä, kiehua’ (vrt. SKES s.v. usva, usista; Mägiste 1949: 213–216). Saman juuren yhteyteen kuulunevat — viron uss ’käärme’ sanan ohella — myössuomen usuttaa ’yllyttää (kimppuun)’ ja viron usin ’ahkera’. Formatiivilla usva näyttäisiolevan tarkka vastine myös saamessa: (*)osëve ’märkä lumi’.

Juuri √huhm- kuuluu samaan juurisarjaan (√hVhm- < √VsVVsm-) kuin suomen hyhmä jamordvan VsuVsmo (< * VsoVsma; vrt. T. Itkonen 1987: 177–178 ja UEW 790). Toisekseen juuri√huhm- kuuluu samaan √huhC-pesyeeseen kuin huhkia; samaa juurisikermää √hVhC-ovat edelleen mm. hohkaa, hohtaa ja hehkua, vrt. Koponen 1998c: 435. Kolmanneksijuurella √huhm- ja sen riimijuurella √uhm- on samanlainen sananmuodostusopillinensuhde toisiinsa kuin sivulla 509 käsitellyillä juurilla √aim- ja √haim-.

Pitkävokaalinen huuma-vartalo kuuluu synkronisesti samaan pesyeeseen (t. sanueeseen)kuin verbi huutaa ’karjua; huokua kylmää t. kuumaa’ (SSA s.v. huutaa, huude) ja näiden»kantasana» (johtimeton juuri) huu ’kummitus, henki’. Sana huu sopii moitteettomastisuomalais-ugrilaisen * Vsune-vartalon jatkajaksi (vrt. SSA ja UEW 503), ja saman vartalon(ts. onomatopoeettis-deskriptiivisen juuren √huv- < √Vsun-) »johdokset» huuta- ja huumasaattavat palautua jo esi-itämerensuomalaisiin formatiiveihin * Vsunta- ja * Vsun(e)ma. Toisaaltaon mahdollista, että pitkän vokaalin taustalla osaksi on myös kehitys huhm- > *huuhm- >huum-; ts. ensitavun vokaalin pidentymätendenssi sekvenssissä -VhC-. Ilmeisesti näinajattelee T. Itkonen (1987: 169, 199) ainakin inkeroisen hJümä ’vetinen lumi’ muodonsyntyneen; vrt. SSA s.v. hyhmä. Kehitystä huhk- > huuhk- > huuk- edellyttää myös sanojensuomen hu(u)hkata, karjalan huukoa jne. yhdistäminen SSA:n tapaan (s.v. huukata).Kolmanneksi on todennäköistä, että huumV-vartalo perustuu (seuraavana puheeksi tule-van sanan kuuma tavoin) osaksi kehitykseen huum- < hum-; vrt. SSA s.v. huumata1-2.

––––––––––9 Vrt. myös Mägiste 1950; tähän artikkeliin olisi ollut syytä viitata väitöskirjassanikin — culpa mea.

513

Hakulisen kolmanteentoista sanaperheeseen kuuluvat suomen sanueet kuuma, kummaja kuma ’kiiltävä, kuultava’. Viimeksi mainitun sanan kanssa samaa sanuetta ovat ainakinkumottaa ja kumea merkityksessä ’kuultava’; sanueen taustalla on ilmeisesti sama √kum-juuri kuin onomatopoeettisessa sanueessa kumista, kumahtaa, kumata. Tämän kannanottaa expressis verbis ainakin EEW (s.v. kuma ’Schimmer, Schein; dumpfer Ton; schwererBegriff von etwas’), kun taas SKES ja SSA esittävät ’kuulumista’ ja ’näkymistä’merkitsevät sanueet kahtena eri artikkelina.

Sanojen kuuma, kuutaa ’häämöttää, kajastaa’ (vrt. kuutamo) ja kuu ’luna’ sanan-muodostusopillinen suhde on ainakin synkronisesti sama kuin edellä käsiteltyjen sanojenhuuma, huutaa, huu. Taivaankappaleen nimi kuu palautuu etävastineidensa perusteellaasuun *kune (UEW 211–212).10 Tämäkin formatiivi lienee alkuaan onomatopoeettisen√kun-juuren e-vartalo. Sanan motivaatiomerkitys ’kuulua (epäselvästi?)’ > ’näkyä (him-meästi?)’ on ollut sama kuin edellä puheena olleilla sanueilla kumV(-) ja kajV(-); huom.erityisesti suomen kumottaa ja luulajansaamen kuojijtit ’nousta (kuu)’, jonka SSA s.v. kuuja UEW 211–212 virheellisesti esittävät sanan kuu yhteyteen kuuluvana (oikein SSA s.v.kajastaa). Verbi kuutaa saattaa palautua esi-itämerensuomalaiseen *kunta-vartaloon, kuntaas adjektiivin kuuma synty perustuu — mahdollisen *kuvma < *kun(e)ma kehityksenohella11 — ainakin osaksi kehitykseen kuuma < kuma (samoin kuumottaa < kumottaa).

Vartalo kumma on Hakulisen mukaan vartalon kuuma variantti. Ainakaan siinätapauksessa, että edellisen tarkka äännevastine saamen gobëme on itämerensuomalais-saamelaista yhteissanastoa (eikä lainaa itämerensuomi > saame; vrt. SSA), vartaloidenhistoriallinen suhde ei voine olla tämä. Pikemminkin ovat sekä kumma että kuumaalkuperäisemmän asun *kuma edelleenkehittymiä. Formatiivin kumma muodostiminaolisivat siten — omaa formalismia noudattaakseni — samat muodostimet (juuri javartalonvokaali) kuin formatiivissa kuma ja näiden lisäksi laajenne m (vrt. ed. uho jauhma).

Yhdenneksitoista sanaperheeksi Hakulinen yhdistää seuraavat sanueet: hahmo, hahmot-taa ’(myös:) hämärtää’; haamu ’(myös:) kylmä kevättuuli’, haamea ’hämärä, pelottava’,haamottaa ’häämöttää’, haamustella ’aavistella’, haamuta ’haalia, kahmia; hahmotella,suunnitella’; hamuta ’kahmia’, hamuilla ’hapuilla’, hamata ’huomata’; haave ’(myös:)kummitus’, haaveilla ’(myös:) aikoa’; havaita ’(myös:) herätä’, havahtua; aamu; aave’(myös:) enne; aavistus; usva’, aavistaa.

Sanaa aave on T. I. Itkonen (1918: 63) verrannut inarinsaamen sanaan vuœannœaVz

’vedenhaltija, näkki’, ja yhdistelmän esittää epävarmana myös SKES. SSA ei inarin-saamen sanaa mainitse, eikä se ainakaan johtimensa osalta suomen sanaa vastaakaan(saamen sanaa vastaava suomen muoto olisi *avainen). Samaa sanuetta kuin kyseineninarinsaamen sana ovat ilmeisesti inarinsaamen vuœannu∞d ’toipua, palautua (vetoeläin;kalavesi)’ ja vyenes ’levännyt, toipunut’ (molemmilla vastineita laajalti itäsaamessa, myöspohjoissaamen vuognot, vuones; saame > suomen vuongas ’levännyt, voimakas’, SKES).Sanue on palautettavissa varhaiskantasuomalaiseen *anV-vartaloon. Saman vartalonjohdokseksi (ehkä jo varhaiskantasuomen *aneVs > *aveh) sopisi hyvin myös suomen aave––––––––––10 Osittain toisin Sammallahti 1988: 537. Ks. tarkemmin s. 523.11 Näin lienee ymmärrettävä Hakulisen (1979: 395) antama selitys, jonka mukaan kuuma on johdos sanastakuu.


514

––––––––––12 Oletuksen tueksi voi esittää suomen muodot (SMS ja VKS s.v. aavistaa) avistaa, (Lönnr.) ave ’aavistus’ javiron (Wied.) avistama ’tiedustella, udella, tuntea’. — Toisen tavun osalta asua saamen vuones vastaa suo-men murteiden aavas ’aavistus, suunnitelma’ (SSA s.v. aave), kun taas a(a)ve-sanan tarkka äännevastine voisiolla saamen vuonâs ’kuonokoppa’. Palaan sanueeseen semantiikan kannalta sivuilla 518–519 ja sananmuo-dostuksen kannalta sivuilla 521–522.13 Samaan tulokseen on johtanut konsonantin kahdennus sanassa kumma (s. 513). — Vrt. Rytkönen 1940: 29–32.

sillä edellytyksellä, että sen ensi tavussa oleva pitkä vokaali palautuu (mahdollisen aa <ai kehityksen ohella; vrt. aavistaa ja sivulla 509 käsitelty aivistaa id.) lyhyeen a-vokaaliin.12

Sikermän toinen kantasanue lienee — kuten yleisesti on oletettukin (UEW 782; SSAs.v. haamu; T. Itkonen 1987: 184) — esi-itämerensuomalainen * Vsama; tämän suoranaisiajatkajia ovat sanueet hamata ja haamu. Sanueet aamu, haave ja havahtua selittyisivätyksinkertaisimmin kantasanueiden kontaminaatioiksi. Sanue hahmo liittyy ainakinsynkronisesti aiemmin (s. 512) käsiteltyyn hVhmV-sikermään. Sikäli kuin hahm- eipalaudu suorastaan esi-itämerensuomalaiseen * VsaVsm-asuun, se on voinut syntyä sikermänmuiden varianttien (hyhm-, huhm-, *hohm-) ja ha(a)m-tyypin kontaminaationa. Kehitystä

kuvaa seuraava kaavio:

VsVVsmV VsamV anV

hVhmV ha(a)mV a(a)vV

hahmV ha(a)mV aamV ha(a)vV aavV

Juuri ham- kuuluu ainakin itämerensuomessa samaan hVm(m)-sikermään kuin hämätä (jahäämöttää), hämmentää, hämärä; himertää, him(m)eä; humista; vrt. SSA. Pitkävokaali-sen variantin haamV syntyyn lienee vaikuttanut — kuten edellä käsitellyissä huuma jakuuma tapauksissa — struktuurityyppi (C)VCmV: alkuaan laajentamattoman (C)Vm-tyyppisen juuren loppukonsonantti on ensitavun pidentyessä siirtynyt laajenteen funktioon,jolloin se on vartalovokaalin kanssa muodostanut (C)VCmV-tyypille ominaisen»protojohtimen».13

Hakulisen laajaan ja monialle haarovaan viidenteen sanaperheeseen kuuluvat seuraavatsanueet: vimma (~ vimpa) ’kiihko, into’, vimmata ’yllyttää; telmiä; vivahtaa’, vimmastua;viima ’(kylmä) tuuli; huimaus; viiva, juova’, viimata ’vetää, tuulla; huimata’, viimoa’viheltää’, viimahtaa ’vivahtaa’, viimaltaa ’pistäytyä nopeasti’; vihma ’tihku, sade;ihottuma’, vihmoa ’sataa; vihloa; piestä, lyödä’, vihmerä ’vilkas, terhakka, tomera’, visma’sade, vihma; mätä, visva’, vismoa ’tihkua, sataa’; visva ’haavasta vuotava mätä tm. neste’,visvoa ’vuotaa visvaa’; vivahtaa ’näyttää (väriltään); vilahtaa (ohitse)’; viiva ’(myös:)viima’, viivaltaa ’pistäytyä nopeasti’.

Sanueiden keskinäisistä suhteista löytyy taas monia paralleeleja edellä käsiteltyjentapausten kanssa. Sanojen visma ja visva sananmuodostusopillinen suhde on sama kuinjo puheena olleiden sanojen usma ja usva. Sanojen juuriosaa sopii verrata ono-matopoeettisissa sanoissa suomen visertää ja viron visisema ’sihistä, kihistä’ esiintyvään

515

samanasuiseen juureen. Sanue vihma puolestaan kuuluu ainakin synkronisesti samanjuuren yhteyteen kuin onomatopoeettiset verbit suomen viheltää ja vihistä, viron vihisemaja vihistama (vrt. erit. vihistab vihma ’sataa tihuttaa’, EEW s.v. vihisema). Merkitysopillisestinäiden kanssa rinnakkainen on mm. suomen tihkua ja tihistä (SKES). — Juuren √vih-yhteyteen voi kuulua myös sanue vihta, vihtoa (vrt. vihmoa ’piestä’)14 ja juuren √vis-yhteyteen puolestaan vepsän vizuda ’piestä’.

Sanueet viima ja viiva kuuluvat synkronisesti pitkävokaalisen vii-juuren yhteyteen.Epäselvää on, miltä osin juuren synty perustuu alkuperäisen lyhytvokaalisen juurenvokaalin sekundaariin pidentymään (vim- > viim-; vrt. kum- > kuum-, s. 513); ainakinnykyitämerensuomessa juuret vim- ja viv- edustuvat heikosti. Toinen pitkävokaalisenjuuren syntytapa, josta edellä on ollut esimerkkejä, on CVC- > CVV-, ts. jälkimmäisenkonsonantin sulautuminen edeltävään vokaaliin. Mahdollisten kehityksien vii- < *vin-(vrt. SKES s.v. viihtyä, viime, viipyä) tai vii- < *vih- ohella kyseeseen tulee tässätapauksessa parhaiten vii- < *vij- (> saamen vâggjât ’leikata, viiltää’; SKES s.v. viillä ).

SKES pitää sanuetta viima ’huimaus, pyörrytys’ epävarmana ruotsalaislainana; samaaalkuperää saattaisi olla viima ’kylmä tuuli’. On toki mahdollista, että muinaisruotsin sv5ıme’pyörtymys’ ja nykyruotsin svimma ’pyörtyä’ ovat vaikuttaneet suomen viima ja vimmasanueiden semantiikkaan, mutta kokonaan vierasperäisiksi sanueita tuskin on syytäolettaa. Sanat viiva ja (murteiden) viima ’juova’ voivat SKES:n mukaan kuulua yhteen(edellinen on jälkimmäisen »sivumuoto»), mutta näiden kuuluminen sanan viima ’tuuli’yhteyteen on »epävarmaa». Sanuetta visma arvellaan kontaminaatioksi vihma + visva, jakantasanueille esitetään vastineita myös saamesta: inarinsaamen vasme ’vitilumi’ (< *vi Vsma;Lehtiranta 1989: n:o 1339) ja luulajansaamen vasjv5etit ’vuotaa visvaa’ (? < *vi /cva-).

Saamen ja suomen sanueiden historiallisten suhteiden selvittelyä mutkistaa se, ettäsuomalais-volgalaiset sibilantit ja affrikaatat ovat kummallakin taholla sulautuneet osaksiyhteen: saamen s < *s, * Vs; saamen Vc < /s, /c; itämerensuomen s < *s, * /s, * /c; itämerensuomenh < * Vs, Vc. Varsinkin konsonanttiyhtymissä affrikaattojen kehitys on voinut ollamutkikkaampikin.15 Saamen sanan vasme vastine voisi periaatteessa16 olla myös suomenvisma, joskin SKES:n käsitys sanojen vihma, visma ja visva kronologisista suhteistavaikuttaa kaikin puolin todennäköisemmältä. Itämerensuomen vis(C)-pesye voi siten ollataustaltaan monilähtöinen (*vis(C)-, *vi /s(C)-, ?*vi Vc(C)-), samalla kun osaksi identtisetainekset voivat olla myös nykyisen vih(C)-pesyeen taustalla.

Hakulisen kahdeksannen sanaperheen ytimenä on suomen sana häkä ’katku, savu, sumu,auer; viha(npito)’ ja tämän »johdos» häkärä ’id.; kiima, kiihko, into, tarve, hätä, kiire’.Samaa tai läheistä sanuetta ovat edelleen näiden synonyymit häkkä ’häkä’ ja häkkärä’häkärä’, häkkälä ’kiire’ sekä verbit häkäröidä ’hosua’, häkeltyä ’hämmentyä’ ja ilmeises-ti alkuaan myös häärtää ’hääriä, kiiruhtaa; häämöttää’ (ja hääriä, häärätä), häältää––––––––––14 Tähän ehkä myös suomen viha, vihanta, vih(e)r- lähi- ja etävastineineen, vrt. Hakulinen 1950: 189–195.Sana viha ’käärmeen myrkky’ olisi syntyjään synonyyminsä kähy rinnakkaistapaus, ks. Hakulinen 1979: 329.Toisin mm. UEW 823–824.15 Vrt. Korhonen 1981: 189–191; Koponen 1997. — T. Itkonen (1987: 180) pitää todennäköisenä, että sekäsuomen potka että pohje < *poVck-, ja samanlaisesta kahtalaisuudesta voi SSA:n mukaan (s.v. putkahtaa) ollakyse verbiparissa puhjeta ~ putkahtaa.16 Paitsi *vi Vsma tai *visma kantamuodoksi olisi kenties rekonstruoitavissa myös *vi Vcma, jolloin sana olisialkuaan samaa pesyettä kuin saamen vâccâ ja suomen viti.


516

’hyöriä’ (hääliä, häälätä), häältyä ’mennä huonoksi (ruoka seistessään)’. Etuvokaalistensanojen rinnalla on varsinkin virossa (jossa myös häga, hägu ’sameus, ummehtuneisuus’,murteissa ägar ’innokas’) näihin läheisesti liittyviä takavokaalisia sanoja: agar ’innokas’,(h)agu ’sarastus, (aamu)rusko’ ja haarama (murteissa haardma) ’tarttua, kahmia’ (myössuomen murteiden hakara ’himo, hätä’, hakartaa ’ärsyttää, kirvellä’, haartaa ’kahmia;häämöttää’).

EEW pitää todennäköisenä, että viron haarama on samaa sanuetta kuin viron haar jasuomen haara. Ainakin synkronisesti asia onkin näin. Itämerensuomen haarV-sanuelienee taustaltaan monilähtöinen. Osaksi kyseessä on alkuperäisemmän lyhytvokaalisenharV-sanueen17 sekundaarinen pitkävokaalinen variantti, osaksi taas kehitys *ha#kar- >haar- ja alkuaan vain heikkoasteisiin muotoihin kuuluneen supistumavokaalin yleistymi-nen koko paradigmaan.

Takavokaalisen √hak(k)-juuren yhteyteen kuuluvat ilmeisesti myös seuraavat vironmurteiden sanat (Wied., EMS): hagelema ’riidellä, huutaa, joutua sanaharkkaan’, hagema(hagima) ’huutaa, karkottaa, pelottaa tiehensä; pyydystää kaloja (tietynlaisella verkolla)’,hagama (hagoma) ’tarttua, kahmia, tavoitella’, hagijas ’ajokoira; ahnehtija’ ja hakkama’tarttua, ryhtyä, ruveta’, hakk (g. haku) ’alku, aloitus’, vastuhakk ’vastarinta’. Mainittujenviron sanojen vastineita ovat suomen hakea ja hakata (SSA; EEW). Samaan yhteyteenkuuluu vielä suomen vastahakoinen, joka tavallisesti (mm. SSA) on yhdistetty sanaanhako ’havunoksa; kaatunut puu’. On mahdollista, että myös suomen hako, viron hagu’risu’ itämerensuomen vastineineen kuuluu samaan yhteyteen; huom. erityisesti vironmurteiden hagur ’monihaarainen ankkuri, naara’ (SSA s.v. hakea; EEW s.v. hagema) jahagur ’kärväs’, hagar ’tiheäoksainen (puu)’ (SSA s.v. hakara).

Epävarmaa mutta ainakin SSA:n mielestä mahdollista on, että verbi hakata palautuisijo esi-itämerensuomalaiseen vartaloon * Vcakka- ’lyödä, iskeä’ (ts. onomatopoeettiseenjuureen √Vcak(k)-). Varmemmin perustein on oletettavissa esi-itämerensuomalainen juuri√

Vcäk-, jonka yhteyteen kuuluu itämerensuomen häkä-sanueen lisäksi pohjoissaamenciekkâ ’sumupilvi jne.’ (< * Vcäke; SSA s.v. häkä). Juuren alkumerkitys tai semanttinenmotivaatio lienee ollut ’pihisevän ilman t. pursuavan nesteen ääni’ (edellä olevienrinnakkaistapausten lisäksi vrt. eteläviron tirss ’häkä’, Koponen 1998a: 179). — Samastajuuresta saattaa olla myös saamen cakket ’työntää’ (< * Vcäkä-; Lehtiranta 1989: n:o 73), jasamaan juurisarjaan kuuluvaan juureen √

Vcik- voisivat puolestaan perustua suomen hiki jasaamen câkkât ’kyteä, hehkua’ (Lehtiranta 1989: n:o 69); vrt. s. 518–520.

Hakulisen kymmenes sanaperhe käsittää vain yhden sanueen, jonka kantana on suomenhaastaa. Useimpien edellä käsiteltyjen sanaperheiden tapaan myös tämän sanueen mer-kityksiä ovat ’puhua, vaatia, torua, uhmata, kerskua; (karjalassa myös:) kyteä, hehkua’.Paavo Siro mainitsee tutkimuksessaan »Puhumista merkitsevät verbit itämerensuomalaisissakielissä» (1949: 141–142) sanueelle alkuaan Lauri Kettuselta peräisin olevan selityksen,jonka mukaan sanueen lähtökohtana olisi substantiivi haka, vrt. karjalan hakapakina ’riita,––––––––––17 Juuren √har- < √Vsar-, vrt. sm. hara(va), harottaa jne. ~ saamen suorre. Samaa pesyettä on myös -k-laajen-teinen variantti, jota edustaa ainakin viron hargnema ’haarautua’, ilmeisesti suomen harkki ’hara’ (Nikkilä1998a: 89) ja mahd. vielä saamen suor |ge ’haara’, joka tosin voisi olla myös suomen sarka sanan vastine;Lehtiranta 1979: n:o 1189. — SSA:n s.v. haara mainitsema saamen sarre perustunee toiseen (joskin äänteel-lisesti läheiseen) juureen √

Vsär- t. √sär-.

517

tora, kina’; karjalan hoasta- ’hehkua’ olisi tämän mukaan muuta alkuperää (= suomenmurteiden Verml. huosta-, vrt. huokV-). SKES ja SSA eivät tätä selitystä mainitse18; selienee hylätty jo sillä perusteella että ruotsalaisperäinen haka ’koukku’ vaikuttaa liiannuorelta itäsuomalais-karjalaisen ’puhua’-sanueen lähtökohdaksi.

Riippumatta siitä, kuinka todennäköisenä kehitystä haasta- < *ha#kasta- muihinseuraavana puheeksi tuleviin mahdollisuuksiin verrattuna on pidettävä, on joka tapaukses-sa ilmeistä, että karjalan yhdyssanan hakapakina määriteosa ei ole lainaa ruotsista vaan sekuuluu edellä käsitellyn hakV-sanueen (viron hagelema ’(murteissa) riidellä; (kirjak.)käydä oikeutta’, murteiden hagar ’tiheäoksainen’, hagur ’naara’, haga ’risu, hako’)yhteyteen. Suomalais(-karjalais)essa haka-sanueessa näyttää muutenkin olevan sekälainalähtöistä että omapohjaista ainesta. Omapohjaista lienee muun muassa karjalanpeigalohaga ’peukalohanka’ ja ottoa hakah ’panna vastaan’ (tällä on vastineita myössuomen murteissa; ks. KKS s.v. haka1 ja SMS s.v. haka2).

Pitkävokaalinen haasta-vartalo kuuluu synkronisesti joka tapauksessa myös samaanmonilähtöiseen sikermään kuin merkitykseltään läheiset hVV-sanat haamu, haave, hää-tää, huu(taa), huuma, hyy(tää), hiipua, huokua, hyökyä. Edellä käsitellyn huu(taa)-pesyeen tapaan »juuren» haa- pitkä vokaali voisi periaatteessa palautua sekvenssiin -Vn-;taustalla olisi tällöin ehkä sama esi-itämerensuomalainen juuri √

Vsan- kuin verbivartalossa* VsanV- ’tavoitella, pyrkiä’ (UEW 496); vaihtoehtoisesti kyseeseen tulisi myös vartalon* VcanV- ’lyödä’ juuri √Vcan- (UEW 53).19 Pitkä vokaali voisi periaatteessa palautua myössekvenssiin -aj-, vrt. ed. s. 509 haaska < haiska. — Mutkattomimmin vartalo haasta-selittyisi pitkävokaaliseksi variantiksi20 alkuperäisemmästä vartalosta *hasta-, jonka(yksinkertainen tai geminaatiolla laajennettu) juuri √has(s)- esiintyy suomen has, vironhass ’puskii (koiralle)’ -interjektioissa ja näiden johdoksissa hasittaa, hasottaa ’usuttaa’,viron hassetama, hassitama id., myös eteläviron hass ’jaarittelu’ (EMS).

Synteesi

Lauri Hakulisen väitöskirjan kaikkien 13 sanaperheen yhteinen semanttinen ominaisuuson, että niihin kuuluvat sanat merkitsevät toisaalta meteorologisia ilmiöitä ja niihinliittyviä aistihavaintoja ja toisaalta sellaisia »affektiivisia» käsitteitä kuin ’karkottamista,pelottamista, torumista, uhmaamista, innostumista, särkemistä, hosumista, hapuilemista,aavistelemista tms.’. Hakulisen työhypoteesina oli, että sanojen meteorologiset merkityk-set ovat alkuperäisempiä ja »affektiiviset» merkitykset puolestaan näistä kehittyneitä.Luonnon armoilla eläneiden esi-isiemme maailmassa rationaalista selitystä vailla olevatsääilmiöt, joista riippui paitsi materiaalinen toimeentulo myös suoranaisesti hengissäselviäminen, olivat luontaisesti affektiivisia, ja tältä pohjalta ne saattoivat siirtyä muihinainakin aluksi affektiivisiin ja lopuksi neutraaleihinkin merkityksiin.

Kuten olen edellä pyrkinyt osoittamaan, puheena olevien sanaperheiden semanttiset


––––––––––18 SKES ja SSA eivät anna sanueelle muutakaan selitystä; Siro (mp.) yhtyy Hakulisen selitykseen, jonka mukaansanueen alkumerkitys on ’hehkua’.19 »Juuren» hii- ja/tai hyy- taustalla puolestaan voisi olla sama esi-itämerensuomalainen juuri kuin vartaloissaVcinV ’sumu, savu’ ja/tai Vcina ’vaahto; hiiva’, UEW 59, 621.20 Esimerkkejä sekundaarisesta vokaalinpidennyksestä -st-yhtymän edellä ks. Koponen 1996: 97.

518

suhteet ovat selitettävissä olettamalla, että niiden (tai ainakin niiden taustalla olevienjuurten) alkuperäisin merkitys tai semanttinen motivaatio on ollut onomatopoeettinen,ääntä kuvaava. Äänihavainto liittyy useissa luonnonilmiöissä muiden aistien avullahavaittaviin seikkoihin: tuulen aistimme paineena, äänenä, lämpönä (kylmyytenä) jaliikkeenä; tulen aistimme valona, lämpönä, äänenä ja hajuna; kiehuva vesi synnyttäätoisenlaisen aistimusten kirjon kuin hehkuva hiillos jne.

Auringon porottamiseen ja lumen pyryttämiseen ei liity välitöntä ääniaistimusta. Kum-mankin sanan taustalla lienee kuitenkin onomatopoeettinen juurisarja √pVr- (Koponen1998a: 147; UEW 737); sen pohjalta on muodostettu lekseemejä, jotka ovat kuvanneeterityisesti palamisen ääntä mutta samalla myös muita avotulen saattoilmiöitä: valon jalämmön säteilyä, säkenöintiä ja savun tupruamista. Myös porottaa-verbin merkitys ’särkeä,kolottaa’ voi olla tämän semanttisen haaran kehittymä: lämpöaistimuksesta on lyhytmatka kipuaistimukseen (vrt. luuvalo).21 Toisaalta samasta (tai »homonyymisestä»; vrt.Koponen 1998a: 72) √por-juuresta lienee jo varhain muodostettu myös toiseen onomato-poeettiseen motivaatioon perustuvia lekseemejä, joiden merkityksenä on ollut ’isku(nääni), rikkominen’. Kipuaistimuksen merkitys on voinut kehittyä tätäkin kautta, kutenosoittaa esim. suomen särkeä ’rikkoa; olla kipeä’. Substantiivin poro ’tuhka; roska, puru’merkitykset lienevät kehittyneet toisaalta ’palamisen’, toisaalta ’rikkomisen’ välityksellä.

Ei liene kuitenkaan tarpeen olettaa, että merkityksenkehitykset ’[heikko / voimakas /(epä)miellyttävä jne.] ääniaistimus > ’[heikko jne.] valo-, maku-, haju-, tuntoaistimus’kaikissa tapauksissa perustuisivat konkreettisiin ’tulta, tuulta, sadetta, myrskyä tms.’merkinneisiin lekseemeihin. Kyse on pikemmin yhdestä kielen synnyn ja kehityksenkannalta hyvin perusluonteisesta metaforasta tai luonnollistumasta: myös muiden kuinkuuloaistimusten kuvaamiseen voidaan käyttää alkuaan ääntä imitoivia sanoja.22 Asiaahavainnollistavat sellaiset nykysuomen adjektiivit kuin kirkas (ääni, valo), kileä (ääni,maku), vieno (ääni, haju), karkea (ääni, materiaali); vrt. Koponen 1998b. Äänen, liikkeenja tuntoaistimuksen suhdetta kuvaavat puolestaan sellaiset verbit kuin puristaa ja litistää,ks. Hakulinen 1979: 329 ja Koponen 1998a: 49. Sellaisten meteorologisten käsitteidenkuin ’vihma, usva, huuru, hyhmä, sohjo’ onomatopoeettinen motivaatio voi siis perustuaosaksi näihin liittyvien prosessien todelliseen ääneen (sateen ropina, tuulen humina,nuotion pihinä, kiehuvan veden porina, lumiloskan litinä), osaksi kyse on ikivanhoista, joammoin luonnollistuneista synestesiaan perustuvista metaforista: ilmassa olevaa sameuttakuvataan »suminaksi», hämäryyttä »huminaksi, hyminäksi» jne.23

Myös sellaiset abstraktimpia mentaalisia prosesseja kuvaavat sanat kuin aavistaa,oivaltaa, viron aimama jne. ovat voineet kehittyä osaksi konkreettisiin aistihavaintoihinliittyvien assosiaatioiden kautta. Ainakin osaksi näiden synty perustuu kuitenkin myöstoisenlaisiin semanttisiin kehityskulkuihin. Lähtökohtana ovat ilmeisesti olleet lekseemit,joiden merkityksenä on ollut ’hengitys(ilma tai -ääni)’. Tällaiset alkuaan fysiologistaprosessia (ilmavirtausta ja siihen liittyvää ääntä) kuvanneet sanat tai niiden johdokset ovatsiirtyneet merkitsemään (myös) ’elämää, elossa olemista; sielua, persoonaa, animaa tjs.’

––––––––––21 Kettunen 1929. — Merkityksestä ’kipu, polte’ voi kehittyä edelleen ’pakottava tarve, halu’, ks. Kettunen1936, Hakulinen 1974.22 Tästä synestesiaksi nimitetystä kielen ilmiöstä ks. E. Itkonen 1966: 371–372.23 Vrt. Onikki 1996: 265–266.

519

samoin kuin peruselintoimintojen ja mentaalisten toimintojen kannalta olennaisia taisellaisiksi uskottuja elimiä.

Toisin kuin SKES s.v. vaimo ja UEW s. 809 esittävät, suomalais-volgalaisen *vajmV-sanueen alkuperäisin merkitys ei ilmeisesti ole ollut ’sydän’, josta mokVsamordvassa javirossa olisi kummassakin erikseen kehittynyt merkitys ’henki, sielu; (mordvassa myös:)hengitys, hengenveto’, vaan semanttisen kehityksen suunta on päinvastainen. Väittämäätukee kaiken edellä esitetyn lisäksi se, että mokVsamordvan sana kuuluu synkronisestikinsamaan sanueeseen kuin verbit vajmams ’rauhoittua, levätä’, vajmq/sqms ’levähtää,hengähtää’.24 Samaan vajC-sikermään voi kuulua myös ’maksaa’ merkitsevä saamenvuoivâs, joka periaatteessa voisi palautua asuun *vajveVs, -s. Tämä saamen sana voisivaihtoehtoisesti palautua myös asuihin *ajves, *ojveVs tjs., jolloin sen lähempiä etymolo-gisia sukulaisia olisivat edellä (s. 510) käsitellyt √aiC- tai √oiC- sikermiin kuuluvat sanatsuomen aimo, aivo, oimi ja oiva lähi- ja etävastineineen. Taustalla olisi kaikissa tapauk-sissa merkityksen kehitys *’sielun paikka ruumiissa’ < *’sielu, henki, hengitys’.

Tarkastelun kohteena olevien sanaperheiden historiallis-semanttisia suhteita voi yrittäähahmotella seuraavanlaisten semanttisten kaavioiden tai assosiaatioverkkojen avulla.Kaavioiden tarkastelussa on huomattava, että ne ovat tasoon piirrettyjä moniuloitteisensemanttisen avaruuden fragmentteja ja esittävät sellaisina vain pienen osan tarkasteltavanaolevien käsitteiden semanttisista kytköksistä. Kaavioiden keskipisteiksi tai lähtökohdiksion valittu kolme meteorologista ilmiötä: ’tuuli’, ’sade’ ja ’tuli’.

TUULIääni voima

ujeltaa ~ puhaltaa

puhua hengittää hohkaa työntää

sielu suu sumu tuntua

ajatella sydän häämöttää rehkiä

aivot uhata

kummitus

––––––––––24 Merkityksen ’levätä’ < ’hengittää’ suhteen vrt. suomen hengähtää, saamen vuoinâstit ’levähtää’ (s. 510),viron puhkama ’levätä’ ja venäjän otdyhatƒ ’levätä’, otdohnutƒ ’levähtää’.


520

kosteus SADE ääni

sumu pisara

lumi tippua

huokua kylmää sohjo pyry valua rae

TULIvalo lämpö

loistaa ~ hehkua

savu tuhka hiillos

näkyä tupruta kipinä polttaa

kajo sumu haju räiskyä kipu

kuu halu

Suomen kielen ja sen taustalla olevien (rekonstruoitujen) kantakielitasojen (perus)-sanavartalot voidaan synkronisesti ryhmitellä äännerakenteensa perusteella joukoiksi,joiden jäsenet eroavat toisistaan vain tietyssä positiossa olevan foneemin osalta. Esimer-kiksi sana purskahtaa kuuluu samaan Curskahtaa-sanojen joukkoon kuin (Lönnr.)murskahtaa ja samaan pVrskAhtAA-sanojen joukkoon kuin pyrskähtää. Vastaava suhde onsanalla puru sanoihin muru ja pyry ja sanalla purina sanoihin murina ja (Lönnr.) pyrinä.Sanat purskahtaa ja pulskahtaa kuuluvat puCskahtaa-sanojen joukkoon, ja samanlainensuhde vallitsee sanojen purina ja pulina kesken. Kokonaan toinen kysymys on tietenkin,haluammeko antaa tällaisille ryhmille jonkin aseman kielen sanojen (synkronisten taidiakronisten) suhteiden kuvauksessa.

Ns. onomatopoeettis-deskriptiivisen sanaston esittelyssä (myös edellä olevat esimer-kit kuulunevat yleisen käsityksen mukaan tähän sanaston lohkoon) tällainen ryhmittely onjo vanhastaan tavallista (vrt. Rytkönen 1940: 13, 23, 185; Rätsep 1956; Mäger 1959; Värv

521

1965; Kiviniemi 1971: 23–33; uudempia Veldi 1997; Koponen 1998a: 48–49; Jarva1999), ja ainakin implisiittisesti sanojen äänteellinen läheisyys on tulkittu osoitukseksiniiden jonkinlaisesta (etymologisesta tai sananmuodostusopillisesta) sukulaisuudesta(näin lienee ymmärrettävä ainakin SKES:ssa ja SSA:ssa usein toistuva muotoilu »onomat.-deskr., vrt. – –»). Tässä artikkelissani (samoin kuin mm. väitöskirjani luvussa 4.1;Koponen 1998a: 51–58) pyrin osoittamaan, että äännerakenteen läheisyyteen perustuvaryhmittely voi valaista myös muun kuin (nykyisin) onomatopoeettis-deskriptiiviseksitajutun sanaston syntyä tai alkuperää ja etymologisia tai sananmuodostusopillisia suku-laisuussuhteita.

Ilmaus »suomen rähkä ’rähjäinen ihminen jne.’, viron rähk ’roju jne.’ kuuluvatsamaan rVhk-juurisarjaan kuin merkitykseltään läheiset suomen rohka, röhkä ja rahka jasamaan rähC-pesyeeseen kuin suomen rähmä» ei välttämättä väitä enempää, kuin minkäjokainen voi näitä sanoja tarkastelemalla itse havaita. Implisiittisesti se viittaa kuitenkinsiihen, että sana rähkä on (synkronisesti ja/tai diakronisesti) näiden sekä muun muassasanojen rähkiä, rähistä, röhkiä, röhistä, rohista, rahista sukulainen. Diakronis-etymologisesti tämä sukulaisuus voi olla primaaria (ts. sanan rähkä primaarit muodostimetovat onomatopoeettinen (räVs- > ?) räh-juuri + k-laajenne + ä-vartalonvokaali jne.) taisekundaaria. Sekundaaria sukulaisuus olisi esimerkiksi sanan rähmä kanssa siinä tapauk-sessa, että se olisi sanan räämä myöhäinen variantti ja sanan rahka kanssa siinä tapauk-sessa, että se olisi germaaninen laina (Nikkilä 1998b: 353–355). Kolmannenlaisestasekundaarisesta (tai alkuaan astetta etäisemmästä) sukulaisuudesta olisi kysymys silloin,jos sikermän lekseemit palautuisivat osaksi *rV VcC- osaksi taas *rV VsC-tyyppisiin esi-itämerensuomalaisiin formatiiveihin.

On yleisesti tunnettua ja tunnustettua, että äänteellisesti ja/tai semanttisesti läheisetsanueet herkästi vaikuttavat toisiinsa, modifioivat toistensa merkitystä ja/tai äänneasua jasuoranaisesti kontaminoituvat keskenään synnyttäen uusia itsenäisiä sanavartaloita, joi-den sananmuodostusopillinen suhde kantasanueisiin on kielen kuvauksen kannalta ongel-mallinen. Uusien sanojen tarkkaa syntytapaa ei aina ole etymologisen tutkimuksen avullamahdollista todeta tai ainakaan sitovasti osoittaa. — Vrt. myös Hakulinen 1933a: 242–243; Rytkönen 1940: 25; Häkkinen 1985: 108–110; Jarva 1996: 44–46.

On loogista olettaa, että samanlaista sanavartaloiden (t. juurten) kontaminoitumista ontapahtunut myös kielen varhemmissa kehitysvaiheissa. Kielikuntamme kantakieli-rekonstruktioissa esiintyy joukko sanavartaloita, jotka ainakin etymologisessa kirjallisuu-dessa mutta ilmeisesti myös todellisuudessa ovat kietoutuneet toisiinsa ja joiden jatkajatnäyttävät välistä kuuluneen yksien ja välistä taas toisien sanojen etymologisiinlähisukulaisiin. Sanavartalot, joita tarkoitan, ovat Sammallahden rekonstruktiosysteeminmukaisesti seuraavat: (1) PFU *

‰

inå- ’expose’ (Sammallahti 1988: 542; = UEW 11: *ana-’lösen, öffnen’ FU); (2) PFU *åni ’mouth’ (ibid.; = UEW 11: *ane ’Öffnung’ U); (3) PFU*åjni ’brain’ (ibid; = UEW 5: *ajne ’Schläfe’ FW, ? FU); (4) PU *wåjni- ’breath’ (ibid. s.541; = UEW 252 *wajne ’Seele, Atem’ U). Sekä Sammallahden 1988 että UEW:netymologiat perustunevat lähinnä25 Björn Collinderin Fenno-Ugric Vocabulary -teokseen(FUV 1977: 24, 84, 85, 89).


––––––––––25 Sammallahti perustaa esityksensä myös artikkeliin Janhunen 1981.

522

Jos Sammallahden rekonstruktiot ovat oikeampia kuin UEW:n, itämerensuomenava(ta) ja aukko olisivat historiallisesti kahteen eri ensi tavun vokaaliin palautuvansanavartalon jatkajia. Vartaloiden 1 ja 2 etymologinen sukulaisuus, mikäli sellaisestaylipäänsä haluttaisiin puhua, olisi ns. juurisarjasukulaisuutta: kumpikin vartaloista perustuisijuurisarjaan √Vn-; vartalo 1 olisi √

‰

in- juuren å-vartalo ja vartalo 2 √ån-juuren i-vartalo. Jostaas oikeampia ovat UEW:n rekonstruktiot, puheena olevien vartaloiden etymologinensukulaisuus on läheisempi. Vartalot 1 ja 2 olisivat tällöin juuriosaltaan (√an-) primaaristikinidenttisiä. Olipa asia kummin tahansa, ainakin jo ns. varhaiskantasuomessa vartaloilla (tainäihin perustuvilla lekseemeillä) *ana- (saamen vuones, itämerensuomen ava-), *ano-(saamen vuognot, itämerensuomen avo-), ane-Vs (saamen vuonâs, suomen a(a)ve) ontällainen sananmuodostusopillinen suhde toisiinsa ollut.26

Samantapainen suhde kuin edellä käsitellyn sanaparin ava(ta) ja aukko keskennäyttäisi vallitsevan myös saamen sanojen vuoiëgnâ ja vuoinâVs kesken, joista edellinenkaikkien kolmen mainitun lähteen mukaan edustaisi historiallisesti w-alkuista vartaloa 4ja jälkimmäinen sen vokaalialkuista riimivartaloa 3. Rekonstruktion *wåjni- (*wajne)tueksi ei tosin ole esitettävissä varmaa aineistoa: kantasamojedin *wäjn- ei vokaalinsaosalta ole tällaisen säännöllinen jatkaja (Janhunen 1981: 255–256), ja saamen vuoiëgnâsopii periaatteessa yhtä hyvin kumpaankin rekonstruktioon (3 ja 4). Sammallahden jaFUV:n tähän yhdistämä mokvsamordvan vajme kuulunee joka tapauksessa myös vironvaim-sanan yhteyteen ja viittaa ensisijaisesti suomalais-volgalaiseen *wajmV-asuun (UEW:809; Keresztes 1986: 99; vrt. FUV 84). Periaatteessa ei ole mahdotonta, että sekä mordvanettä itämerensuomen sanat perustuisivat kummallakin taholla erikseen tapahtuneeseenkehitykseen *n > m.27 Toinen mahdollisuus on, että vartalo *wajmV on rekonstruktion 4suomalais-volgalainen »sivumuoto»; vartaloiden *wajnV ja *wajmV suhde rinnastuu jokatapauksessa edellä (s. 510) puheena olleeseen vartaloiden *ajnV ja *ajmV suhteeseen.

Riippumatta siitä, miten varmasti pystymme sanomaan, mihin konkreettiseen äänne-asuun kukin nykykielten lekseemi palautuu, näyttää ilmeiseltä, että kielikunnassamme onjo varhain ollut motivaatioketjuun ’hengitys’ – ’sielu, elämä, ajatus’ – ’elin, jossa sielusijaitsee’ perustuva sanasikermä *ajmV ~*wajmV ~ *wajnV ~ [? *(v)ajvV > saamenvuoivâs, ks. s. 519] ~ *ojvV ~ *ojmV. Sikermän varioivuus perustunee eri aikoina ja/taikieliyhteisön eri osissa tapahtuneisiin kontaminaatio- tai muihin restrukturaatiokehityksiin(suffiksinvaihto, sanueesta tai pesyeestä toiseen siirtyminen), joiden yksityiskohdat eivätaineiston niukkuuden ja monitulkintaisuuden vuoksi ole rekonstruoitavissa.28

Sen myöntäminen, että kantakieltenkin sanastossa on todennäköisesti ollut sanojenonomatopoeettisesta motivaatiosta ja muusta sikermien keskinäisestä vuorovaikutuksestajohtuvaa muuntelua enemmän kuin on ajateltu, ei tarkoita luopumista ns. äännelakienpoikkeuksettomuuden (äänteellisen säännönmukaisuuden) vaatimuksesta kantakieltensanavartaloiden rekonstruoinnissa. Päinvastoin: kahden tai useamman sukukielen sanojen––––––––––26 Sulkeissa olevat saamen ja itämerensuomen vartalot eivät välttämättä ole samojen varhaiskantasuomalais-ten lekseemien suoranaisia jatkajia vaan samoista aineksista osaksi toisistaan riippumatta muodostettuja.27 Siinä tapauksessa saamen vai |bmo ainakin olisi vanha laina itämerensuomesta. Lainaan viittaa myös vo-kaalisuhde itämerensuomen a ~ saamen a. — Lainaoletusta ei suoranaisesti tue sanan semantiikka: vaikkakehitys ’sielu, henki’ > ’sydän’ on sinänsä mitä luonnollisin, epäselväksi jää, olisiko merkityksenmuutos ta-pahtunut jo itämerensuomessa (josta jälkimmäistä merkitystä nykyisin ei tunneta), vasta saamessa (josta taasedellistä merkitystä ei nykyisin tunneta) vai onko asia ymmärrettävä niin, että lainaus ja merkityksenmuutosovat tapahtuneet samanaikaisesti (itämerensuomen *vaimo ’henki’ > saamen vai |bmo ’sydän’).

523

voidaan suhteellisen varmasti olettaa palautuvan tarkalleen yhteiseen alkumuotoon vainsiinä tapauksessa, että niiden äänneasut yksiselitteisesti viittaavat samaan lähtömuotoon.Milloin taas nykykielten äänneasut viittaavat jonkin äännesekvenssin osalta eri lähtö-muotoihin, on metodisesti lähdettävä siitä, että kahtalaisuus palautuu jo kantakieleen. —Vrt. Ravila 1959: 182–183.

Pekka Sammallahti (1988: 537) rekonstruoi uralilaiseen kantakieleen sanan *k‰

ix‰‰‰

i’moon’, jonka jatkajia olisivat kantasamojedin *k

‰

ij , kantaugrin *k 3ug¥ı ja suomalais-permiläinen *kuxi t. *kuni (= suomalais-volgalainen *kune). Toisaalta Sammallahdenoman teorian mukaan (1988: 485, 502, 523–524) vain kantaugrin muoto voisi olla hänenrekonstruoimansa uralilaisen asun säännöllinen jatkaja; ugrilaiset muodot sopisivat (aina-kin osaksi ja tietyin varauksin) myös sellaisten formatiivien jatkajiksi, joiden keskus-konsonantti on ollut -n-, -w-, -j- tai -m-. Ugrilaisten lisäksi myös mordvan ja itämerensuomensanat ovat monitulkintaisia: itämerensuomen kuu voisi vaihtoehtoisesti palautua asuun*kuve ja mordva jopa asuun *kume, jos nimittäin ersämordvan murteiden kon olisisamanlainen sekundaari muoto kuin samojen murteiden lon < lov < *lume; ks. Keresztes1986: 68, 81. Jos edellä (sivulla 513) esittämäni käsitykset ovat oikeansuuntaisia, kanta-kielissä olisi jo hyvin varhain voinut olla rinnan sen tyyppisiä ilmauksia kuin »ulkona onkirkas *kunV (ersämordvan kon), *kuwV (?? suomen kuva), *kujV (? viron kuju), *kumV(suomen kuma)». Sammallahden *k

‰

ix‰

i-rekonstruktion »laryngaali» ei tämän tulkinnanmukaan ole uralilaisen kantakielen foneemi vaan samanlainen äännerakenteeltaan läheis-ten sanojen varioivaa osaa osoittava symboli kuin edellä käyttämäni symbolit V ja C.

Epilogi ja apologia

Äänteellisesti ja semanttisesti toisiaan muistuttavien sanojen yhdistäminen Lauri Hakuli-sen tapaan toistensa etymologisiksi sukulaisiksi (sanaperheiksi eli sikermiksi) ilman, ettäniiden äännesuhteita oli mahdollista ns. äännelakien avulla tyydyttävästi selittää, herättituolloin huipussaan olleen nuorgrammaattisen tutkimussuunnan kiivaan vastustuksen.Kokonaan uusi tällainen lähestymistapa ei toki ollut: ovathan tämäntapaisia sanavertailujatäynnä jo 1800-luvulla ilmestyneet kielikuntamme ensimmäiset etymologis-vertailevatsanakirjat MUSz ja VW. Historiallisen kielitieteen metodit olivat noista ajoista ratkaise-vasti kehittyneet, ja usko uusien oppien ylivoimaisuuteen ja kykyyn selittää kielen kokohistoria oli vankkumaton. Erityisesti fennougristiikassa nuorgrammaattisen metodinperusteesiksi vakiintui äännelakien poikkeuksettomuuden lisäksi käsitys suomalais-ugri-laisesta (uralilaisesta) kantakielestä typologisesti agglutinatiivisena kielimuotona, jossa


––––––––––28 Vrt. Laakso 1997: 208. — Spekulatiivisuudestaan huolimatta ansaitsee ehkä alaviitekommentin kysymysvartaloiden t. juurten √an- (saamen vuones jne.) ja √ajn- (suomen aivo jne.) suhteesta toisiinsa. Näiden aina-kin itämerensuomessa toisiinsa kietoutuneiden vartaloiden (vrt. suomen aavistaa ja aivistaa) yhteinen kehi-tys voisi juontua paljon vanhempiin aikoihin. Olisi nimittäin mahdollista ajatella, että jälkimmäinen olisi kon-taminaatio kahdesta yksinkertaisen keskuskonsonantin sisältävästä juuresta √anja √aj- . Jälkimmäisen yhtey-teen voisivat kuulua suomen aju, ajatella (vrt. SSA) — ja ajaa, jos nimittäin viimeksi mainitun alkuperäistämotivaatiota (’henkiä, huokua tjs.’) kuvastavat mm. sellaiset käyttötavat kuin viron ahi ajab suitsu välja ’uunisavuttaa’, (Wied.) suits ajab tuppa ’der Rauch dringt in die Stube’; sanan nykyisin yleisin merkitys ’karkoit-taa’ olisi kehittynyt toisaalta merkityksestä ’työntää’ ja toisaalta sanan vanhimmasta onomatopoeettisesta mer-kityksestä ’äännellä, huutaa’ (vrt. myös Hakulinen 1933a: 23).

524

sanojen (ainakin nominien ja verbien) muodostimina ovat vokaaliloppuiset kaksitavukannat(perusvartalot) ja niihin liittyneet johtimet. Perusvartaloilla ei tämän näkemyksen mukaan— ainakaan yleensä — ole sananmuodostusopillista suhdetta toisiinsa, eikä niidensyntytapaa tai ilmaantumista (kanta)kieleen periaatteessa ole mahdollista selittää (muutenkuin lainaksi kontaktikielistä).

Vaikka Hakulinen väitöslektiossaan (1933b: 302) polemisoi aikalaistensa »uskoaäänneopin pseudomatemaattiseen eksaktiuteen», hänen sananmuodostusopilliset pohdin-tansa noudattelevat varsin tarkkaan valtalinjaa. Sanajuurista, painollisen tavun vokaalienvaihteluista tai (kanta)sanojen (onomatopoeettisesta) motivaatiosta Hakulinen ei väitöskir-jassaan puhu, mutta kylläkin — jo tuolloin ja edelleenkin yleiseen tapaan — affektiivisuudentai deskriptiivisyyden aiheuttamasta äänneasun horjunnasta. Metodologisesti »vanhentu-nut» juurioppi olikin niin huonossa huudossa, ettei tällaiseen tuohon aikaan ja vielä paljonmyöhemminkään syyllistynyt kuin Ahti Rytkönen, ja hänkin tunnetuin seurauksin.29

Hakulinen siis varoo väitöskirjassaan visusti ottamasta kantaa tarkastelemiensa sana-perheiden perimmäiseen syntytapaan (sanaperheen varianttien keskinäisiä suhteita hänkyllä pohtii). Tältä kannalta mielenkiintoisia ovat Hakulisen myöhempään teokseenSuomen kielen rakenne ja kehitys sisältyvät luvut Deskriptiivisanat (1946: 15–; 1979:325–) ja Sanaston omaperäinen tahaton kasvu (1946: 60–; 1979; 383–). Jälkimmäisenluvun alussa hän ottaa (Otto Jespersenin suulla) kantaa ns. glottogonisten eli kantasanojensyntyä koskevien pohdiskelujen kielitieteelliseen salonkikelpoisuuteen ja viittaa AhtiRytkösen tm-tutkimukseen. Viittaus lienee käsitettävä (varovaisen) myönteiseksi kannan-otoksi myös Rytkösen tutkimusta kohtaan, semminkin kun Hakulinen myös deskrip-tiivisanastoa esitellessään viittaa useammankin kerran tähän Rytkösen teokseen. Sanastonsyntyä ja kehitystä koskevien pohdintojen kannalta huomionarvoisia ovat edelleendeskriptiivisanaston esittelyyn sisältyvä jakso virkkeestä »Tältä kannalta on kiintoisaaesimerkiksi, että seuraavanlaiset nykyisin epädeskriptiiviset sanat voidaan osoittaa alku-perältään ekspressiivisiksi:» (1979: 329) virkkeeseen »Tähän tapaan saattavat varmaanmonet nykykielen »normaalit», epädeskriptiivisiksi käsitetyt sanat juontaa juurensaesihistoriallisesta, tutkimuksen ulottumattomiin painuneesta äännesymboliikasta» (1979:330–331) ja sanaston kasvua käsittelevässä luvussa (3. painoksesta alkaen; 1979: 398–)oleva toteamus: »Ainakin osittain eri asia kuin kontaminaatio saattaa olla takana siinä,toistaiseksi aivan puutteellisesti tunnetussa ilmiössä, että merkitykseltään toisiaan joten-kin muistuttavat kielen sanat usein myös muodoltaan ovat jossakin suhteessa toistensakaltaisia. Vrt. esim. harsia : kursia : parsia, katkaista : ratkaista, kulkea : polkea – –.»

Vaikka olen edellä pyrkinyt todistelemaan, että tässä soveltamani onomatopoeettis-deskriptiivisiin sanajuuriin perustuva sananselitysmetodi ainakin joissakin suhteissanoudattelee myös Lauri Hakulisen käsityksiä ja kannanottoja, en tietenkään voi ottaamitään kantaa siihen (sinänsä täysin spekulatiiviseen) kysymykseen, missä määrin LauriHakulinen katsoisi voivansa yhtyä artikkelini yleisperiaatteisiin tai yksityiskohtiin. Ensin-näkin on mahdollista, että Hakulinen yhtyisi pikemmin siihen nykyisten sanaston alkupe-rän tutkijoiden parissa enemmän tai vähemmän vallitsevaan käsitykseen, että myöhempi––––––––––29 Ks. Anttila 1976, Tainio 1995, Koponen 1998a: 50. — Rytkösen tm-tutkimuksessa (ainakin siinä muodossakuin se vuonna 1940 ilmestyi) on toki muita(kin) heikkouksia, joten juurioppi ei liene ollut ainoa syy siihen,etteivät ennakkotarkastajat katsoneet voivansa myöntää sille painolupaa yliopistollisena väitöskirjana.

525


––––––––––30 Lähdeviitteettömien osalta ks. SSA ja/tai LÄGLOS, joissa myös kannanottoja lainaetymologioiden toden-näköisyyteen; sanojen soikea ja uhma osalta vrt. toisaalta myös Nikkilä 1998a. — Muita tässä artikkelissakäsittelemiäni sanoja, joille muut tutkijat ovat esittäneet lainaetymologioita, ovat ahava, ajaa, ha(a)ra (Koi-vulehto 1991: 99), haiven, haja, hakea, hako, halu, huokua, huu, hämärä (Koivulehto 1997: 162), kuva, puraja vihta (Katz 1988: 11).31 Sanan havaita Hakulinen ainakin selittää omaperäiseksi vielä Suomen kielen rakenne ja kehitys -teoksen4. painoksessa (1979: 402). — Tulkinnanvaraisempi on Hakulisen kanta Koivulehdon samassa artikkelissaesittämään toiseen etymologiaan, nimittäin sanojen halu(ta) ja halata germaaniseen alkuperään. Koivulehto(1974:124) päättää kirjoituksensa seuraavasti: »Lisäyksenä mainitsen, että prof. Hakulinen on myöhemminminulle suullisesti ilmoittanut päätyneensä — tietämättä tässä esittämästäni yhdistelmästä — halu-pesyeestäaikaisemmin esittämänsä etymologian uudelleenarviointiin (artikkeli ilmestyy prof. Matti Kuusen juhlakir-jassa, KV 54, 1974). Hänen mukaansa tässä esittämäni germ. alkuperä sopii hänen omaan tulokseensa. Päin-vastoin kuin Y. H. Toivonen katsoo Hakulinen myös verbin halata ’syleillä’ kuuluvan tähän, joten tässäkinkohden on kaksi erillistä tutkimusta toisistaan tietämättä päätynyt samaan tulokseen.»

Mainitussa artikkelissa Hakulinen on todellakin Koivulehdosta tietämättä päätynyt samaan käsitykseen sa-nan halata ’syleillä’ kuulumisesta halu-sanueen yhteyteen. Sanueen alkuperästä Hakulinen antaa artikkelis-saan saman selityksen kuin aiemminkin ja esittää sen tueksi vielä uusia perusteluja. Artikkelin lopussa onseuraava korrehtuurilisäys: »Kun edellä oleva oli jo ladottuna, sain tietää, että Jorma Koivulehto on Virittä-jään 1974 julkaistavaksi antamassaan tutkielmassa sivumennen perustellut käsitystään, että halata: halajaa’haluta, himoita, kaivata’ saattaa olla vanha laina, verrattavissa germ. verbiin *hal 5o(ja)n (nykysaksan holen’noutaa’), alkuaan ’temmata, vetää (puoleensa), raastaa’. Jos tämä uusi oletus pätee, mikä ei liene mahdoton-ta, ims. sanueelle on täytynyt suhteellisen varhain eriytyä merkitys ’kipu’, ’pakottaa’ tjs. eikä tämän lainase-lityksen tarvitsisi olla ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että halu(ta) ja ’syleilemistä’ merkitsevä halatakuuluvat etymologisesti yhteen. Ims. sanueen vanhin merkitys tällöin kuitenkaan tuskin olisi ollut ”tuliperäi-nen”, kuten Kalevalaseuran vuosikirjassa 22 (v. 1942) oletin. Vaikea olisi siinä tapauksessa myöskään liittääalussa mainittua ’sytyttämistä’ merkitsevää liivin verbiä tähän yhteyteen.» — Vrt. Hakulinen 1979: 406:»Kyseessä voi olla germaaninen lainasana.»32 Vrt. Sirkka-Liisa Hahmon (1998) arvostelua SSA:n 2. osasta (harvennus EK): »Sehr viele Wörter sind miteinem Stempel ”deskriptiv” versehen worden. Ich kann mich aber nicht dem Eindruck entziehen, daß dieAutoren ab und zu in Ermangelung einer b e s s e r e n Lösung ohne weitere Überlegung zu dieser Qualifi-kation gegriffen haben.» — Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että kaikki SSA:n artikkelit eivät (vält-tämättä) vastaa minun käsityksiäni eikä kaikki tässä kirjoituksessa esittämäni (välttämättä) vastaa SSA:n toi-mituksen kantaa.

tutkimus on osoittanut monet hänen tutkimukseensa sisältyvistä sanoista lainalähtöisiksi.Sittemmin lainasanoiksi epäiltyjä (tai todistettuja?) ovat ainakin seuraavat30: aamu,ahkera (Nikkilä 1998b: 228), aimottaa, hakara (Nikkilä 1988: 15), havaita, huutaa,huuma, häivä, kumottaa, kuuma (Koivulehto 1992: 185), soikea (Nikkilä 1992: 119–120),soimata (ibid.), uhma (Hofstra 1990: 246–48), uumoilla (Kiparsky 1975: 181). Ja vaikkaHakulinen ei olisikaan valmis luopumaan omista sananselityksistään31, hänen yleinenarvionsa tarkastelutavastani saattaisi jopa olla samansuuntainen kuin Jorma Koivulehdon,jonka mukaan (1998: 427) metodilleni on tyypillistä sinänsä oikeiden faktojen (kuten ettäsuomessa on vokaalivaihteluun perustuvia onomatopoeettisia verbiketjuja) yhdistäminenepäloogisesti ja käyttäen ad hoc -oletuksia.

Oma käsitykseni on kuitenkin edelleen (vrt. Koponen 1997, 1998c) se, että kysymystäomaperäisen ja lainasanaston suhteesta ei voi ratkaista selvittämättä ensin, millä muillatavoilla kuin lainaamalla kielemme sanasto sen eri kehitysvaiheissa on kasvanut, samoinkuin että Hakulisen väitöskirja on tämän kysymyksen kannalta sekä aineistonsa ettämetodinsa kannalta uraauurava työ. Toisenlaista koulukuntaa edustavista tutkijoistapoiketen en pidä alkuperänselitystä »omaperäinen, alkuaan deskriptiivinen sanue, vrt. – –»mitenkään huonona ja vieraaseen originaaliin perustuvaa alkuperänselitystä sen parempa-na32 — ainakaan jos lainaetymologian perusteluna käytetään sitä, ettei sanalle voidamuutakaan selitystä antaa.

526

Kuten sanottua, en väitä, että Lauri Hakulinen sen enempää kuin muutkaan itsenäisestiajattelevat kielentutkijat olisi valmis kritiikittä hyväksymään kaiken edellä esittämäni.Lauri Hakulisen väitöskirjan saaman vastaanoton perusteella ei kuitenkaan liene liianuskallettua väittää, että hänkin empimättä yhtyisi sanoihin, jotka hänen tuleva vasta-väittäjänsä Lauri Kettunen jo vuonna 1925 kirjoitti kiistellessään tieteenalamme kysy-myksistä oman aikansa ehdottoman auktoriteetin E. N. Setälän kanssa: »Ei ole kiellettävissä,että asiallinen polemiikki on tehokkaimpia tieteen edistämisen keinoja. Niin ollen ei sitäkukaan tieteensä edusta huolehtiva tutkija ole oikeutettu tarpeen tullen välttämään — eisilläkään uhalla, että se hänelle tuottaisi, kuten valitettavasti usein on laita, henkilökohtai-sia ikävyyksiä.» (Kettunen 1925: 63.)

LÄHTEET

ANTTILA, RAIMO 1976: Affektiivis[-deskriptiivis-onomatopoieettis]ten sanojen asema kielenmerkkisysteemissä. – Virittäjä 80 s. 126–132.

EEW = Julius Mägiste, Estnisches etymologisches Wörterbuch. Moniste. Helsinki 1982–1983.

EMS = Eesti murrete sõnaraamat. Eesti Teaduste Akadeemia. Eesti Keele Instituut. Tal-linn 1994–.

ESA = Emakeele Seltsi Aastaraamat. Tallinn.FUF = Finnisch-Ugrische Forschungen. Suomalais-Ugrilainen Seura. Helsinki.FUV = Björn Collinder, Fenno-Ugric Vocabulary. Second Revised Edition. Hamburg–

Uppsala 1977.HAAVIO , MARTTI 1959: Lauri Hakulinen. – Verba docent. Juhlakirja Lauri Hakulisen 60-

vuotispäiväksi 6.10.1959 s. 9–27. Helsinki.HAHMO, SIRKKA-LIISA 1998: [Arvostelu teoksesta SSA 2.] – Kratylos. Kritisches Berichts-

und Rezensionsorgan für indogermanische und allgemeine Sprachwissenschaft 43s. 216–218. Wiesbaden.

HAKULINEN, LAURI 1933a: Über die semasiologische Entwicklung einiger meteorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen Sprachen. Sonderabdruck ausStudia Fennica 1 [= Studia Fennica. Review of Finnish Linguistics and Ethnology1:2. Helsinki 1934].

––––– 1933b: Hans Sperberin merkitysopillisista periaatteista. – Virittäjä 37 s. 292–302.––––– 1934: Professori F. Äimän arvostelun johdosta. – Virittäjä 38 s. 372–373.––––– 1941: Meteorologisten sanojen merkitysoppia I, II. – Virittäjä 45 s. 157–181, 338–

359.––––– 1942a: Meteorologisten sanojen merkitysoppia III. – Virittäjä 46 s. 47–60.––––– 1942b: Lisiä meteorologis-affektisten sanueiden merkityksenkehityksen tuntemi-

seen [I]. – Virittäjä 46 s. 256–267.––––– 1945: Lisiä meteorologis-affektisten sanueiden merkityksenkehityksen tuntemiseen

[II]. – Virittäjä 49 s. 198–200.––––– 1946: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Toinen osa. Sanasto- ja lauseoppia. Hel-

sinki.––––– 1950: Bedeutungsgeschichtliches. – Toivonen s. 189–205.

527

––––– 1974: Haluta ja halata. – Sampo ei sanoja puutu. Matti Kuusen juhlakirja. Kaleva-laseuran vuosikirja 54 s. 102–111. Porvoo – Helsinki.

––––– 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki.HOFSTRA, TETTE 1990: Germanisch-ostseefinnische Lehnwortforschung aus germanisti-

scher Sicht. – László Jakab et al. (toim), Congressus septimus internationalis Fen-no-Ugristarum. Debrecen 27. VIII. – 2. IX. 1990. Sessiones sectionum disserta-tiones linguistica [3 B].

HÄKKINEN, KAISA 1983: Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimisesta. Suo-malais-ugrilaisten kielten etymologisen tutkimuksen perusteita ja metodiikkaa. Tu-run yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17. Turku.

––––– 1985: Suomen kielen sanaston historiallista taustaa. Fennistica 7. Åbo Akademi.Suomen kielen laitos. Turku.

––––– 1990: Mistä sanat tulevat. Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. SuomalaisenKirjallisuuden Seura. Helsinki.

ITKONEN, ERKKI 1966: Kieli ja sen tutkimus. Helsinki.ITKONEN, T. I. 1918: Lappalais-suomalaisia sanavertailuja [I]. – SUSA 32:3.––––– 1928: Lappalais-suomalaisia sanavertailuja II. – Juhlakirja Yrjö Wichmannin kuu-

sikymmenvuotispäiväksi s. 26–56. SUST 58.ITKONEN, TERHO 1987: Erään vokaalivyyhden selvittelyä. Pitkän vokaalin lyhenemistä vai

lyhyen pitenemistä h-loppuisessa ensi tavussa? – Virittäjä 91 s. 164–208.JANHUNEN, JUHA 1981: Uralilaisen kantakielen sanastosta. – SUSA 77(:9) s. 219–274.JARVA, VESA 1996: Kalkkala kalkkaa – etymologian ongelmia. – Seppo Pekkola (toim.), Kuus-

kymppinen. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 38 s. 42–57. Jyväskylän yliopisto.––––– 1999: Suomen murteiden kVlk(k)Vr-sanasto. – Seppo Pekkola (toim.), Penttilän–Ryt-

kösen juhlakirja 1999. Jyväskylän yliopiston suomen laitoksen julkaisuja (tulossa).Jusl. = Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Coottu Daniel Jusleniuxelda. Stockholm 1745.KATZ, HARTMUT 1998: perkele! Zu den germanischen Lehnwörtern im Ostseefinnischen.

– UAJb NF 8 s. 8–13.KERESZTES, LÁSZLÓ 1986: Geschichte des mordwinischen Konsonantismus 2. Etymologi-

sches Belegmaterial. Studia Uralo-Altaica 26. Szeged.KETTUNEN, LAURI 1925: Eräitä erimielisyyksiä tieteemme kysymyksissä. – Virittäjä 29 s.

63–74.––––– 1929: Valo ’kipu’ germaaninen laina? – Virittäjä 33 s. 229–231.––––– 1936: Suom. halu, haluttaa. – Virittäjä 40 s. 223–224.––––– 1960: Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925–1960. Helsinki.KIPARSKY, VALENTIn 1975: Russisches im Schriftfinnischen — eine ergiebige Ährenlese.

– FUF 41 s. 180–187.KIVINIEMI , EERO 1971: Suomen partisiippinimistöä. Ensimmäisen partisiipin sisältävät hen-

kilön- ja paikannimet. SKST 295.KKS = Karjalan kielen sanakirja. LSFU 16. 1968–.KKTKJ = Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja.KOIVULEHTO, JORMA 1974: Lisiä germaanis-suomalaisiin lainakosketuksiin. – Virittäjä 78

s. 111–127.––––– 1991: Uralische Evidenz für die Laryngaltheorie. Österreichische Akademie der

Wissenschaften. Philosophisch-historische Klasse. Sitzungsberichte 566. Wien.


528

––––– 1992: Der Typus palje ’Blasebalg’, turve ’Torf’ unter den Lehnwörtern des Ost-seefinnischen. – SUSA 84 s. 163–190.

––––– 1997: Were the Baltic Finns »club-men»? On the etymology of some ancient ethno-nyms. – Ritva Liisa Pitkänen & Kaija Mallat (toim.), You name it: Perspectives ononomastic research s. 151–169. Studia Fennica Linguistica 7. SKS, Helsinki.

––––– 1998: Puhdas ja Suomi. – Virittäjä 102 s. 425–433.KOPONEN, EINO 1995: Sanapähkinöitä tutkijan kämmenellä. – Sananjalka 37 s. 213–224.––––– 1996: Kirkko ja paasto – Itämeren alueen kulttuurihistorian kysymyksiä kahden

lainasanan valossa. – Sirkka-Liisa Hahmo ja Osmo Nikkilä (toim.), Vieraan ym-märtäminen. Kirjoituksia kielestä ja kulttuurista s. 91–104. SKST 656.

––––– 1997: Puhdasta puhetta? – Virittäjä 101 s. 440–442.––––– 1998a: Eteläviron murteen sanaston alkuperä. Itämerensuomalaista etymologiaa.

SUST 230.––––– 1998b: Eräiden itämerensuomen johdinten esihistoriaa. – Virittäjä 102 s. 413–416.––––– 1998c: Millaista oli suomalais-ugrilainen sananmuodostusoppi? – Virittäjä 102 s.

435–437.KORHONEN, MIKKO 1981: Johdatus lapin kielen historiaan. SKST 370.KULONEN, ULLA-MAIJA 1996: Sanojen alkuperä ja sen selittäminen. Etymologista leksiko-

grafiaa. Suomi 181.LAAKSO, JOHANNA 1997: Neue Perspektiven für die Grundsprachenforschung? – FUF 54

s. 205–213.LEHTIRANTA, JUHANI 1989: Yhteissaamelainen sanasto. SUST 200.LSFU = Lexica Societatis Fenno-Ugricae. Helsinki.LyS = Lyydiläismurteiden sanakirja. LSFU 9. 1944.LÄGLOS = Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen

Sprachen. Begründet von A. D. Kylstra, fortgeführt von Sirkka-Liisa Hahmo, TetteHofstra und Osmo Nikkilä. Bd I: A – J 1991. Bd II: K–O. 1996. Amsterdam.

Lönnr. = Elias Lönnrot, Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja. Helsinki 1874–1880.MUSz = József Budenz, Magyar-ugor összehasonlító szótár. Budapest 1873–81.MÄGER, M. 1959: Onomatopoeetilisest sõnavarast eesti keeles. – Keel ja Kirjandus 2 s.

522–526. Eesti NSV Teaduste Akadeemia ja Eesti NSV Kirjanike Liidu ajakiri.Tartu.

MÄGISTE, JULIUS 1949: Etymologisia pikkuhuomioita. – Virittäjä 53 s. 208–216.––––– 1950: Fi.-estn. nuha, noha, nohu, nuhu, nohi ’Schnupfen’ und est. päri ’Schafbock’

und die ostseefi. onomatopoetischen Nomina auf -ä, -a, -u und (estn.) -i. – Toivo-nen s. 207–218.

––––– 1959: Suomalais-virolaisia sanavertailuja. – Virittäjä 63 s. 321–330.NIKKILÄ , OSMO 1988: Zur Herkunft einiger ostseefinnischer Nomina auf -ra. – UAJb NF

8 s. 14–17.––––– 1992: Germanisches *swa- und *swai- im Finnischen. – László Honti et al. (toim.),

Finnisch-ugrische Sprachen zwischen dem germanischen und dem slawischenSprachraum s. 117–123.

––––– 1998a: nop-ea → nopsa, sel-keä → selvä: suffiksinvaihto ja suomen sanojen etymo-logiointi. – Urho Määttä ja Klaus Laalo (toim.), Kirjoituksia muotoja merkitys-opista. Folia Fennica & Linguistica 21 s. 77–101. Tampereen yliopiston suomen

529

kielen ja yleisen kielitieteen laitos.––––– 1998b: Suomen hk germaanista g:tä vastaamassa. – Riho Grünthal ja Johanna Laakso

(toim), Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suho-nen sexigenarii 16. V. 1998 s. 350–359. SUST 228.

ONIKKI , TIINA1996: Kahden suunnan taitteessa. Lauri Hakulisen väitöskirjan vastaanotto.– Virittäjä 100 s. 259–267.

PAASONEN, HEIKKI 1896: Kielellisiä lisiä suomalaisten sivistyshistoriaan. [= Suomi 3:13:4 1897].

RAVILA , PAAVO 1959: Kantakieli kielihistorian peruskäsitteenä. – Virittäjä 63 s. 181–189.RYTKÖNEN, AHTI 1940: Eräiden itämerensuomen tm-sanojen historiaa. Jyväskylä.RÄTSEP, HUNO 1956: i-sufiksilistest verbidest eesti keeles. – ESA 2 s. 74–91.SAMMALLAHTI , PEKKA 1988: Historical Phonology of the Uralic Languages with Special

Reference to Samoyed, Ugric, and Permic. – Denis Sinor (toim.), The Uralic Lan-guages. Description, History and Foreign Influences s. 478–554. Leiden.

SIRO, PAAVO 1949: Puhumista merkitsevät verbit itämerensuomalaisissa kielissä. Ilmaus-yhteyksiin pohjautuva merkitysopillinen tutkimuskoe. SUST 93.

SKES = Suomen kielen etymologinen sanakirja. LSFU 12:1–6. 1955–1978.SKST = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Helsinki.SMS = Suomen murteiden sanakirja. KKTKJ 36. Helsinki 1985–.SSA = Suomen sanojen alkuperä. 1. A–K 1992. 2. L–P 1996. SKST 556. KKTKJ 62.Suomi = Suomi. [Kirjoituksia isänmaallisista aineista. Toimittanut] Suomalaisen Kirjal-

lisuuden Seura. Helsinki.SUST = Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia. Helsinki.SVJa = М. И. Зайцева – М. И. Муллонен, Словарь вепсского языка. Академия

Наук СССР. Карельский филиал. Институт языка, литературы иистории. Издательство »Наука», Ленинград 1972.

TAINIO, LIISA 1995: Ahti Rytkönen kielentutkimuksen työmaalla. – Virittäjä 99 s. 437–445.TOIVONEN, Y. H. 1938: Suomen kielen etymologisen sanakirjan näyteartikkeleita. – Virit-

täjä 42 s. 335–342.Toivonen = Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Y. H. Toivonen sexagenarii die

XIX mensis ianuarii anno MCML. SUST 98.UAJb NF = Ural-Altaische Jahrbücher. Fortsetzung der »Ungarischen Jahrbücher». Neue

Folge. Wiesbaden.UEW = Károly Rédei, Uralisches etymologisches Wörterbuch 1–2. Wiesbaden 1988.VELDI, ENN 1997: Some typological characteristics of Estonian onomatopoetic formations.

– Mati Erelt (toim.), Estonian: Typological Studies II. Tartu ülikooli Eesti keeleõppetooli toimetised 7 s. 220–238. Tartu.

VKS = Vanhan kirjasuomen sanakirja. KKTKJ 33. Helsinki 1985–.VW = Vergleichendes Wörterbuch der Finnisch-Ugrischen Sprachen von Dr. O. Donner

1–3. Helsingfors 1874–1888.VÄRV, VALVE 1965: Ühest onomatopoeetilisest verbiperest eesti kirjakeeles. – ESA 11 s.

49–57.Wied. = Ehstnisch-deutsches Wörterbuch von Dr. Ferdinand Wiedemann. Zweite vermehrte

Auflage. St-Petersburg 1893.ÄIMÄ, F. 1934: [Arvostelu teoksesta HAKULINEN 1933a] – Virittäjä 38 s. 80–85.


530

Die Etymologie des ostseefinnischen meteoro-logischen Wortschatzes im Lichte des Mate-rials der Dissertation von Lauri Hakulinen

Die von der Hauptrichtung der zeitgenössischen Forschung abweichendeDissertation Lauri Hakulinens »Über die semasiologische Entwicklungeiniger meteorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischenSprachen» rief bei ihrem Erscheinen 1933 auch heftigen Wiederstandhervor und wurde nach einem langwierigen Prozeß mit der niedrigsten Noteangenommen. Im Artikel werden die 13 in Hakulinens Dissertationbehandelten Wortfamilien im Lichte der gegenwärtigen etymologischenForschung neu beurteilt. Als Ausgangspunkt der Analyse dient die Hypothesedes Autors, nach der der meteorologische Wortschatz (gleich demautochthonen Wortschatz unserer Sprachfamilie im allgemeinen) aufonomatopoetisch-deskriptiven Wurzel(serie)n, deren Kontaminationen undanderen Weiterbildungen basiert.

Außer den wortbildungsmorphologischen Verhältnissen desostseefinnischen Wortschatzes wird den Verhältnissen des Ostseefinnischenund des Lappischen spezielle Aufmerksamkeit gewidmet. Anhand einerhistorisch-semantischen und wortbildungsmorphologischen Analyse werdenfolgende finnische und lappische Wörter als etymologische Entsprechungennachgewiesen (die finnischen und lappischen Lexeme können allerdingsauch aus identischen Bestandteilen parallel gebildet sein): fi. aave ’Gespenst;Ahnung’ ~ lp. vuonâs ’Maulkorb (eines Hundes)’; fi. (alt u. dial.) aivistaa’ahnen, voraussagen’ ~ lp. vuoinâstit ’ausruhen, Atem holen’; fi. haiven’dünnes Haar’ ~ lp. suoivâ(n) ’Schatten’.

Der Autor wiederholt seine Auffassung, daß die vorherrschendeAuffassung über den großen Anteil der Lehnwörter unter dem(ostsee)finnischen (und allgemeiner finnisch-ugrischen) Wortschatzwenigstens zum Teil darauf beruht, daß die Entstehungs- und Ent-wicklungsprozesse des autochthonen Wortschatzes nicht bekannt sind —oder aber, daß die diesbezüglichen Forschungsarbeiten als ketzerisch

ignoriert oder abgelehnt werden.

Kirjoittajan osoite (address):Finnisch-ugrisches Seminar der Georg-August-Universität,Theaterstraße 14,37073 GöttingenSähköposti: [email protected], [email protected]

virittäjä 4/1999, 506–530

531

JOHANNA LAAKSO

Vielä kerranitämerensuomen

vanhimmistamuistomerkeistä

Karjalainen ukkosen loitsu?

nnen paperin ja musteen yleistymistä koivuntuohi oli Pohjolan pergamentti.Novgorodin ja Staraja Russan arkeologisissa kaivauksissa ja rakennustöidenyhteydessä on 1950-luvulta lähtien löydetty satoja 1100–1400-luvuilta peräisin

olevia tuohikirjeitä. Kuten tunnettua, muutamiin tuohikirjoituksiin sisältyy myös itämeren-suomalaista kielenainesta: henkilön- ja paikannimiä, ainakin yksi muutamia sanojasisältävä sekakielinen tekstinkatkelma tai paremminkin sanalista (Novgorod 403, jostatuonnempana lisää) sekä ennen kaikkea Neuvostoliiton tiedeakatemian editiossa (Arcihovski& Borkovski 1963) numeron 292 saanut novgorodilainen tuohikirje, jonka löytökerrostumaon ajoitettu dendrokronologisesti 1200-luvun puoleenväliin.

Novgorod 292 on ilmeisesti kokonainen teksti eikä katkelma tai irronnut kappale,arvelevat alkuperäisen tuohen nähneet tutkijat. Se käsittää kolmena rivinä viitisenkym-mentä kirjainmerkkiä, ja käsikirjoissa ja yleisesityksissä se on 1960-luvulta näihin päiviinsaakka kulkenut »karjalaisena ukkosen loitsuna». (Esim. Õispuu [1998: 45] mainitseetekstin muitta mutkitta »aunukselaisena» ja transkriboi jostain syystä — ehkä kyseessä onpainovirhe! — viimeiset kuusi merkkiä rohovi.) Tekstin kirjainmerkit ovat kömpelöstipiirrettyjä mutta useimmiten selkeästi tulkittavia. Kuten seuraavasta kuvasta ja sen allaesitetyistä translitteroinneista näkyy, erot eri lukutapojen välillä eivät ole suuria. Joitainmerkitseviä yksityiskohtia kuitenkin on, ja niitä erittelen seuraavassa tarkemmin. Vieläongelmallisempaa kuin tekstin lukeminen on kuitenkin sen tarkoituksen ja viestin tulkit-seminen.

virittäjä 4/1999, 531–555

532

Arcihovskin (Arcihovski & Borkovski 1963: 120) tulkinta (translitteroituna):jumolanuoli.i.nimiVzi / nulisVehanoliomobu / jumolasudьniiohovi.Vermeerin (1991) transkriptio: jumolanuliinimiVzi / nulisVe[h/l]anoliomobu /[hu/lu]molasudьni[i/p]ohov[i?]

Tekstiä ovat tulkinneet Virittäjän palstoilla Martti Haavio (1964) ja Juri S. Jelisejev (1966;Jelisejev itse asiassa esitti Novgorod 292:n ensimmäisen varsinaisen tulkinnan Neuvos-toliiton tiedeakatemian julkaisussa 1959, ja tätä tiedonantoa referoitiin Virittäjässä jo1961). Jelisejev pitää muitta mutkitta tekstiä karjalaisena ukkosenloitsuna, jossa karjalankielen seassa on pari venäläistä sanaa; teksti voitaisiin hänen mukaansa suomentaa:’Jumala(n)nuoli, 10 [on] nimeäsi. / Tämä nuolihan (nuoli se han) oli Jumalan oma (omaB[og]u). / Tuomion-Jumala (Jumala + ven. adj. sudnyj) johtaa (joh[t]avi )’ — tai,vaihtoehtoisena tulkintana viimeiselle riville: ’Jumala tuomitsi (*sudi) ja (ni) johtaa’.Folkloristi Haavio puolestaan rakentaa lennokkaan tulkintansa laajan ukkoseen ja ukkosen-jumaliin liittyvän uskonto- ja perinnetieteellisen aineiston pohjalle. Koska ukkosen- taitaivaanjumalaan on monien kansojen parissa vedottu nimenomaan valaa vannottaessa,tämänkin »suomenkielisen — tai, jos niin tahdomme, aunuksenmurteisen» tekstin voiHaavion mukaan rinnastaa vanhoihin venäläisiin valankaavoihin, joissa pelotukseksivalan rikkojalle manataan (ukkosen)jumalan rangaistusta, kuolemaa toisten tai omienaseiden kautta sekä ikuista orjuutta: ’Jumalan nuoli, ihmisen / nuoli sekä nuoli oma.Jumala[lle?] (B[og]u). / Tuomion-Jumala. Kahleet (ven. okovy).’

Näiden tunnettujen selitysyritysten jälkeen vähemmälle huomiolle ainakin suomalai-sissa tutkijapiireissä on jäänyt Helimskin pieni tutkielma (1986), joka korjailee Jelisejevintulkintaa parilta olennaiselta osalta. Helimskin jälkeen merkittävästi uusille urille itäme-rensuomalaisten tuohikirjeainesten tutkimusta ohjaa Vermeer (1991) tärkeässä artikkelis-saan, joka valitettavasti on ilmestynyt useille (balto)fennisteille tuntemattomassa sarjassa— itse osuin sen jäljille vain Katzin (1994: 359, alav. 14) arvokkaan huomautuksenansiosta. Vermeer ei fennistiseen asiantuntemattomuuteensa vedoten esitä uutta tulkintaamutta onnistuu, vankoin slavistis-paleografisin perustein, kumoamaan monia aikaisempiaoletuksia. Tärkeimmät hänen huomioistaan voidaan tiivistää siihen toteamukseen, ettäNovgorod 292 ei välttämättä ole karjalaa eikä välttämättä myöskään ukkosen loitsu!Viimeksi on tuohikirjeen 292 tulkintaan vielä puuttunut Winkler (1998), esittäen puoles-taan asiallisia joskaan ei mielestäni kumoamattomia vastaväitteitä Vermeerin kritiikille.

533

’Nuoli’-sanan diftongi ja karjalaisuus?

Useimmat tähänastiset tulkitsijat ovat pitäneet tekstiä karjalankielisenä (tai »aunuksen-murteisena»), ei siis esimerkiksi vepsäläisenä tai vatjalaisena, 1. rivin oletetussa nuoli-sanassa esiintyvän uo-sekvenssin perusteella. (Kuten Winkler (1998) aiheellisesti muis-tuttaa, toinen syy on ollut 1. rivin toiseksi viimeisenä esiintyvä kiistaton Vz, mutta tämääänne sinänsä voisi viitata myös ainakin vepsään. Palaan tähän sibilanttiin tuonnempana.)Novgorod 292:n uo:ta on niin yksimielisesti pidetty diftongin merkintänä, että sitä onkäytetty vielä äskettäinkin todisteena pohjoiskantasuomen pitkien välivokaaliendiftongiutumisen vanhuudesta (Krook 1999: 22–24). Vermeerin (1991) kenties painokkainhuomio liittyy juuri tähän: ‹uo› ei ole välttämättä diftongin merkki vaan vanhoissavenäläisissä tuohikirjeissä muuallakin esiintyvä peilikuvamuoto digrafista ‹ou› = /u/, jotentekstissä ei mikään viittaa itämerensuomalaisista kielistä nimenomaan karjalaan (Haavionkielenkäytössä »suomeen») — itse asiassa uo-digrafi voisi olla paitsi u:n, uo:n tai * 5o:nmyös venäläiselle oudon ü:n vastine: ?Jumalan yli. [u]-tulkinnan puolesta puhuu Vermeerinmukaan myös se varhaisimpiin slaavilais-itämerensuomalaisiin kontakteihin palautuvatraditio, jonka mukaan ims. * 5o-äännettä vastaa ven. u, kuten heimonnimessä sumь ’suomi’.

Winkler (1998: 26–27) puuttuu erityisen ankarasti tähän päätelmään, joka hänenmielestään jättää kepeästi huomiotta venäjän itämerensuomalaisia lainoja koskevat tutki-mustulokset. Hänestä ven. ‹u›:n käyttö esim. sumь-tapauksessa selittyy venäjän omillaäännekehityksillä: tällaisissa hyvin varhaisissa lainoissa pitkä * 5o on lainautunut venäjäänmutta kokenut siellä saman kohtalon kuin omaperäinen, kantaslaavin pitkään nasaali-vokaaliin palautuva * 5o. Novgorod 292:n uo on Winklerin mukaan todellakin alkuperäisendiftongin heijastumaa, ja tämä selittäisi myös kirjoitusasujen vaihtelun: ummikkovenäläinenmuistiinmerkitsijä olisi ensimmäisellä kerralla koettanut kuvata sanan äänneasua mahdol-lisimman tarkasti, toisella kerralla lipsahtanut tutumpaan merkkisarjaan ou (nouli 2. rivinalussa), ja kolmannella kerralla (2. rivin keskiosan noli) taas pyrkinyt kuvaamaan diftongintarkempaa äännearvoa (*u

5o, siis lyhytalkuinen, alkava diftongiutuma).Winklerin oletukset perustuvat siihen ajatukseen, että Novgorod 292:n muistiin-

merkitsijä on ollut ko. itämerensuomalaista kieltä taitamaton venäläinen. Ajatus on tokimahdollinen, kenties todennäköinenkin, mutta ei suinkaan varma; keskiajan Novgorodissaon täytynyt olla jonkin verran itämerensuomalaisen lähiseudun kieliä taitavaa ja sieltäsukujuurensa juontavaa väestöä, jotkut kenties kirjoitustaitoisiakin. Mikä olennaisempaa,vielä epävarmemmalla pohjalla on se Winklerin päätelmä, että venäläinen kirjoittaja eiolisi mitenkään voinut käyttää ven. [u]:n merkintää nuoli-sanan ensimmäisen tavunvokaalia kuvaamaan. Muinaisvenäjän o:lla nimittäin merkittiin melko avointa, a-maistavokaalia (tähänhän tunnetusti viittaa myös vanhojen venäläislainojen a:llisuusitämerensuomessa: pappi, tavara < pop, tovar; ja itse asiassa samaa saattaa heijastella oNovgorod 292:n itämerensuomalaisen a:n paikalla labiaalien naapuruudessa: jumola).Siksi näyttää ‹оу› (~ ‹уо›) tai ‹у› joutuneen systemaattisesti vastaamaan lainasanojen javieraiden nimien lähtökielen o:ta, myös skandinaavisten kielten kyseessä ollen. Esimer-kiksi 1300-luvun kronikoissa esiintyy nimiasuja kuten Фpуди < skand. Fró∞di. (Kiparsky1963: 77, 87–.) Tämän perusteella varmemmalta vaihtoehdolta näyttäisi Vermeerinnäkökanta: tuohikirjeissä u:lla (‹оу› ~ ‹уо›, ‹у›) merkityn vokaalin takana voi olla

JOHANNA LAAKSO, VIELÄ KERRAN ITÄMERENSUOMEN VANHIMMISTA MUISTOMERKEISTÄ

534

jokseenkin millainen hyvänsä ksm. * 5o:n jatkaja. Toisaalta muinaisvenäjän myöhemmässäjärjestelmässä ‹о› saattoi merkitä myös avoimemman o:n rinnalla mutkikkaiden sääntöjenmukaan esiintyvää suljetumpaa o:ta (Zaliznjak 1986: 94); muinaisvenäjän o- ja u-tyyppiset vokaalit ovat siis voineet jakaa ääntöavaruuden keskenään siten, että itä-merensuomen vokaali, mikä lieneekin, ei ole sopinut yksiselitteisesti yhtä niistä vastaa-maan. Novgorod 292:n ’nuoli’-sanan kirjoitusasujen vaihtelu (nuli ~ noli) tuntuuselittyvän tällä luontevammin kuin Winklerin tapaan edellyttämällä tuntemattomaltakirjoittajalta milloin suurempaa, milloin vähäisempää huolellisuutta oudon kielen äänteidenmerkitsemisessä.

Mikä on »Jumalan nuoli»?

Novgorod 292:n alkusanoissa on vaikeaa olla näkemättä sanoja »Jumala» ja »nuoli», jatekstin ensimmäiset tutkijat ovat muitta mutkitta tulkinneet tämän »Jumalan nuolen»salamaksi. Haavio esittää tälle tulkinnalle paralleelejakin: mm. unkarissa salama onistennyila, liettualaisilla Perk75uno strëlos ja muinaisilla roomalaisilla telum Jovis —’jumalan (ukkosenjumala Perk7

5unasin, ylijumala Jupiterin) nuolia’ siis. Haavio esitteleemyös laajalti eri kansojen uskomuksia ukkosesta taivaanjumalan ampumina nuolina.Vermeer kuitenkin muistuttaa erittäin aiheellisesti, että itämerensuomen alueella ei tiedetäukkosta nimitetyn sana sanalta Jumalan nuoleksi, mutta sitä vastoin ainakin Juminampuma esiintyy äkillisten kipujen, paiseiden tai muiden salaperäisesti iskevien vaivojennimityksenä.

Vermeerin kommentteja voi vielä täydentää Lauri Hongon (1959) avulla. Eripuolilla Eurooppaa, Afrikkaa, Amerikkaa ja jossain määrin Aasiaakin on uskottu tiettyjentautien aiheutuvan »nuolista» tms., joita ampuu noita tai jokin uskomushahmo — Itä-Suomessa ja Karjalassa usein paholainen, yleisemmin, kuten Honko (mts. 99–100)tiivistää, »se myyttinen olento, joka kyseisessä kulttuurimiljöössä dominoi». On siisperiaatteessa täysin mahdollista ajatella, että esikristillisillä itämerensuomalaisilla taudin-aiheuttajat olisivat olleet nimenomaan »jumalannuolia» (vrt. esim. vepsän jumaлanviga’kirouksen aiheuttama sairaus’ [SVJa]). Kiintoisa tässä yhteydessä on se Hongon (mts. 45)referoima tieto, että Vienan- ja Jäämeren rannikon venäläiset olisivat pelänneet erityisestikarjalaisia, joiden uskottiin aiheuttavan tauteja tuulen mukana lentävillä taikanuolillaan.Tämänkin valossa vaikuttaa siltä, että Novgorod 292:n »jumalannuoli» voi viitata vähin-tään yhtä hyvin maagiseen taudinaiheuttajaan kuin salamaankin.

Pienen kielitieteellisen tulkintakysymyksen Vermeer on nostattanut huomauttamalla,että Novgorod 292:n alkusanojen kirjoitusasu ei mahdollista genetiivialkuista lukutapaajumalan nuoli: tuohikirjeiden ortografia edellyttäisi sanan (liudentumattoman) loppu-konsonantin jälkeen mykkää ns. jeriä (ъ) tai sitä vastaavaa vokaalimerkkiä (tuohikirjeidenortografiassa käytettiin systemaattisesti o:ta taka-jerin [ъ] vastineena, e:tä etu-jerin [ь] —Zaliznjak 1986: 93). Tekstin pitäisi siis alkaa esimerkiksi *юмолано нуоли — ellei sittenkyseessä ole jokin genetiivin n:n jo menettänyt iitämerensuomalainen murre. Vermeerinajatusta vastaan puhuu kuitenkin se, että nominatiivialkuinen »Jumalanuoli» ei tunnuluontevimmalta tulkinnalta, ei suomalaisen kielitajun pohjalta eikä verrattuna esimerkiksivepsän ja karjalan lukuisiin genetiivialkuisiin yhdyssanoihin (esim. vepsän jumaлanviga

535

(ks. ed.), jumaлanheboi7ne ’sateenkaari’ [SVJa]). n-alkuisen sanan edellä genetiivin -n onjoka tapauksessa voinut olla vaikea hahmottaa, varsinkin jos kyseessä on tiivis sanaliittotai yhdyssana (tästä huomauttaa aiheellisesti myös Winkler), eikä »Jumalan» ja »nuolen»suhde muutenkaan voine tarjota kovin monia semanttisia tulkintamahdollisuuksia —mikäli ne todella kuuluvat samaan sanaan tai sanaliittoon. Käsialan yleisestä kömpelyydestäpäätellen mahdollista on, ettei kirjoittaja muutenkaan ole välttämättä hallinnutmuinaisvenäjän ortografisia periaatteita, varsinkaan jos kyseessä ei ole ollut hänenäidinkielensä: yhden mykän merkin unohtuminen on ymmärrettävä kirjoitusvirhe. Koko-naan tämä pieni loppu-n:n ongelma tietysti poistuu, jos toista Vermeerin ehdottamaalukutapaa noudattaen tulkitaan Jumala vokatiivisesti käytetyksi: ’[Oi] Jumala, ...’.

»10 nimeä» — vai »ihminen»?

Merkittävämpiä tulkintakysymyksiä nostaa esille ensimmäisen rivin loppuosa. Jelisejevja häntä seuraten Helimski ovat lukeneet kaksipisteisen Ï-kirjaimen luvun 10 merkiksi,jolloin rivin loppuosa on tulkittava ’kymmenen nimeäsi’, ’kymmenen on nimiäsi’ tms.Vermeer taas on tuohikirjeiden aineiston pohjalta laajasti perustellut, miksi Ï-merkki olisitässä kuitenkin tulkittava mieluiten i-vokaaliksi: numeromerkkeinä käytetyt kirjaimet onmuinaisvenäläisissä teksteissä yleensä aina ympäröity (kaksois)pisteillä tai päällysviivoillaeli ns. titloilla, joita tässä ei näy (tuohen 292 kaksipisteisen Ï:n pisteet eivät ole tällaisiaympäröiviä pisteitä vaan melkein kirjaimen päällä), ja toisaalta latinalaisen I:n näköistä ns.kymmenikkö-i:tä (desjateriVcnoe i), pisteineen tai ilman, on — toisin kuin Jelisejev väittää— käytetty myös i-äänteen merkkinä useissa teksteissä. Vermeerin huomion mukaantuohikirjeiden desjateriVcnoe i esiintyy vokaalin merkkinä erityisesti vokaalinjälkeisessäasemassa ja uskonnollisissa yhteyksissä, jollaisesta tässäkin lienee kysymys.

Winkler hylkää Vermeerin huolellisesti perustellun tulkinnan suoralta kädeltä huo-mauttaen, ettei venäläisiin kirkollisiin konteksteihin kuuluvia lainalaisuuksia voi välttä-mättä yleistää tähän pakanalliseen ja muutenkin poikkeukselliseen tekstiin; hänestätodennäköisempää olisi tekstin kirjoitustilannetta ajatellen, että oudon kielimuodonkanssa pinnistelevä kirjoittaja olisi tilaisuuden tullen turvautunut lyhenteeseen. Winklerinpäätelmä perustuu kuitenkin sinänsä mahdolliseen mutta kepeänlaiseen oletukseen, ja voikysyä, olisiko ummikkovenäläinen kirjoittaja edes kyennyt tunnistamaan oudonkielisestäloitsusta sanaa ’kymmenen’. Vakavampia perusteita lukutavalle ’10’ voisi tietenkinlöytyä, jos jostakin itämerensuomalaisesta (tai luoteisvenäläisestä) folkloreaineistostatodella tavoitettaisiin loitsu, jossa puhutaan salaman, ukonvaajan tai maagisen nuolen»kymmenestä nimestä». Mahdotontahan tämä ei ole: ainakin itämerensuomalaisissaparannusloitsuissa voidaan käytellä lukuja (esim. »jos sinä ammut kerran, minä ammunkahdesti, jos sinä kahdesti, minä kolmesti...») tai jopa luetella tietty määrä taudinaiheuttajienlajeja (esim. Teuvalta merkitty loitsu alkaa: »Minä taidan yhdeksää lajia letyn...»), muttanäissä tapauksissa maaginen luku näyttää yleensä olevan yhdeksän (Honko 1959: 91–92).Tällä tietoa kuitenkin Vermeer näyttää löytäneen Ï:n lukemiselle i-vokaalin merkkinävankat paleografiset ja lingvistiset perusteet.

Haavion tulkintaa ’ihmisen (nuoli)’ Vermeer ei kuitenkaan hyväksy vaan ehdottaavarovasti, että Ï-merkki voisi olla konjunktio i ’ja’, joka tunnetusti on lainautunut venäjästä


536

useisiin suomensukuisiin kieliin. Tällöin tuohen ensimmäinen rivi voitaisiin tulkita ’[Oi]Jumala, nuoli (= nuolesi?) ja nimesi’. Vermeerin tulkinnan rinnalle voisi tietenkin ehdottaamyös vaihtoehtoa ’Jumala, nuoli [on] myös nimesi (= sinun nimesi on myös [pelättäväkuin] nuoli)’. Kyseessä olisi kopulaton, metaforinen ekvatiivilause, jossa i-konjunktioesiintyy venäjässäkin tavattavassa merkityksessä ’myös’. Tällainen tulkinta herättääedelleen kiintoisia kysymyksiä itämerensuomen syntaksin historiasta. Onko konjunktio ilainautunut jo näin kauan sitten merkityksessä ’myös’? Onko kopulattomuus venäjänvaikutusta vai runokielen arkaismi? Ennen näitä pohdiskeluja on kuitenkin harkittavamuitakin tulkintamahdollisuuksia.

Jos Ï-merkki irrotetaan joko numeromerkiksi tai konjunktioksi i, jäljelle jää ilmeisesti-kin nimi-sanan jokin muoto. Jelisejevin ja Helimskin numeraalitulkinnat jättävät huomiot-ta sen ongelman, että lukusanan yhteydessä ims. kielessä odotettaisiin partitiivia (esim.sm. nimeä(si), nimiä(si)), jonka tunnuksesta ei tässä tekstissä näy jälkeäkään. (Tuntuu sitäpaitsi oudolta ajatukselta, että kirjoittaja olisi esimerkiksi muukalaisuuttaan jättänyt sanannominatiiviin mutta osannut kuitenkin liittää siihen possessiivisuffiksin.) Konjunktiotul-kinnat — ’nuoli ja nimesi’ tai ’nuoli [on] myös nimesi’ — ovat tässä suhteessa on-gelmattomampia, mutta jättävät nekin auki kysymyksen (johon Vermeerkään ei uskaltauduesittämään lopullista vastausta): miksi nimiVzi eikä *nimeVzi? Kaksitavuiset e-vartalot ovatitämerensuomessa niin keskeinen ja stabiili nominityyppi, että i:n esiintyminen 2. tavussaei tunnu uskottavalta. Selitykseksi sopii kirjoitusvirhe, jollaisia Vermeerin mukaanesiintyykin myös muualla tuohikirjeissä: seuraavan tavun vokaalimerkki on jonkinlaisenennakoinnin johdosta siirtynyt edelliseenkin tavuun (esim. соуноу pro сыноу vok.sg.’poika!’). Uskottava on toki myös Winklerin selitys, jonka mukaan tekstin merkitsijä olisiyksinkertaisesti kuullut väärin, hahmottanut kahden i:n välillä olevan e:n i:ksi.

’Nimesi’-tulkinnan tiellä on kuitenkin toinenkin ongelma, johon tekstin aiemmattutkijat eivät näytä kiinnittäneen huomiota: sibilantti Vz (ж). Soinnillisia suhusibilanttejaesiintyy itäisissä itämerensuomalaisissa kielissä eri tavoin toisaalta eteläkarjalassa, toi-saalta vepsässä ja vepsäläispohjaisissa (tai -vaikutteisissa) aunuksessa ja lyydissä. Varsinais-karjalassa vanha s on muuttunut suhusibilantiksi periaatteessa kaikkialla paitsi liuden-tavassa ympäristössä eli useimmiten i:n jäljessä, mutta tämä sibilantti ei ole kovinvoimakashälyinen. Soinnillisena se esiintyy vain eteläkarjalaisissa murteissa, missäklusiilit ja sibilantit ovat soinnillisessa ympäristössä soinnillistuneet (regi, händä, käVzi);varsinaiskarjalan soinnillista suhusibilanttia on siis helppo pitää suhteellisen nuorenakehittymänä. (Tarkemmin karjalan murteiden sibilanteista esim. Virtaranta 1984, KKMetenkin kartat 87, 90.) Mikäli Novgorod 292:n Vz-merkintä tulkitaan varsinaiskarjalaiseksisuhusibilantiksi, olisi myös selitettävä, miksi tuohikirjeen 2. rivillä esiintyvä, kaikkientähänastisten tulkintayritysten mukaan sananalkuinen s ei näköjään ole muuttunut Vs:ksi.

Todennäköisemmältä näin vanhan soinnillisen suhusibilantin esiintyminen tuntuisivepsässä, lyydissä tai aunuksessa, jotka vanhastaan ovat olleet voimakkaamman venäjänvaikutuksen alaisina kuin varsinaiskarjala. Täällä kuitenkin suhusibilantti tyypillisestitavataan vain (alkuperäisen) i:n jäljessä (i Vzä ~ iVza ’isä’, лaVsk(u) ’laiska’). Vepsän yksikön2. persoonan possessiivisuffiksissa -i Vz (Zajceva 1981: 228–233) on tosin suhusibilantti,mutta tämä voidaan selittää suhteellisen myöhäiseksi kehittymäksi, joka on tapahtunut *si> is -metateesin jälkeen (Tunkelo 1946: 239–241), joten nimesi-tyyppisessä metateesittö-mässä muodossa ei suhusibilanttia voisi esiintyä. Vaikka tuohikirjeen todistukseen

537

foneettisista detaljeista ei voikaan paljoa luottaa (onhan mahdollista, että Novgorod 292:nitämerensuomalaisessa alkuperäiskielessä oli vain yhdenlaisia sibilantteja, jotka venäläi-seen korvaan kuulostivat milloin teräviltä, milloin suhusibilanteilta), tämä pieni yksityis-kohta tuntuisi puhuvan ’nimesi’-tulkintaa vastaan.

Jos tekstin ensimmäisen rivin ‹Ï› tosiaan on luettava i-vokaalin merkiksi, Haaviontulkinta ’ihmisen (/ nuoli)’ on yhä varteenotettava vaihtoehto. Vermeer kylläkin hylkää’ihmisen’-lukutavan suoralta kädeltä »liian kaukaisena», mutta tämän täytyy olla Haavionväljästä ilmaisusta johtuvaa väärinkäsitystä. Vermeer on varmaankin erehtynyt vertaa-maan tuohikirjeen tekstiä suomen ihmiseen eikä arkaaisempaan inhimiseen, joka viron(inimene) ohella tavataan nimenomaan itäisissä itämerensuomalaisissa kielissä. Koivu-salon (1998: 250) mukaan inhiminen, jota ei Suomen alueen murteista ole tavattu lainkaan,on vanhaan kirjasuomeenkin tullut karjalan (i 7nehmi7ne, -7ni) tai inkeroisen (inhimin, inmiinym.) suunnalta. Sana (erisuffiksisena johdannaisena i 7nehmoi) tavataan vepsässäkin,SVJa:n mukaan pejoratiivistuneena ’laiskan t. kivulloisen ihmisen’ merkitykseen —’ihmisen’ merkitystehtävästähän sen lienevät vepsässä kuten (osin) karjalassakin torju-neet kristinuskon myötä levinneet uudet termit: vepsän /rist'it, karjalan ristikansa ym.Merkkijono inimiVzi voidaan varsin hyvin lukea *in(h)imi Vze(n) tai *ine(h)miVze(n); h, mikälise on edes säilyneenä ollut, on tällaisessa asemassa ollut niin funktionaalisesti merkityk-setön ja heikkohälyinen, että se on todennäköisemmin jätetty merkitsemättä kuin merkittyvenäjän g- tai x-äänteen merkillä. Sanan viimeisen (sekä mahdollisesti toisen) tavun i voiselittyä kirjoitusvirheeksi samalla tavoin kuin *nimi Vzi ’nimesi’ -muodon 2. tavun i, jagenetiivin -n:n puute samoin kuin edellä ’Jumala(n)nuolen’ yhteydessä esitettiin.

Oma nuoli — vai ampuva?

Laajimman kirjon tulkintoja on synnyttänyt tuohikirjeen 292 riveistä keskimmäinen.Näistä tunnetuin, Jelisejevin tulkinta ’tämä nuolihan (»nuoli sehän») oli oma Bogu’, onpitkään paremman puutteessa hyväksytty vastaväitteittä. Kuitenkin siinä on useita olen-naisia heikkouksia, jotka Vermeer yksityiskohtaisesti erittelee: Jos rivin lopun bu olisisinänsä tavallinen lyhennysmuoto Bogu ’Jumalalle’ -sanasta, sen päällä pitäisi ollalyhennysviiva (titlo), siitä puhumattakaan, että tämän venäjänkielisen sanan esiintymistäkeskellä itämerensuomalaista tekstiä tai ylipäätään koko rakenteen syntaktista outoutta eiJelisejev mitenkään tarkemmin perustele. Myöskään sVehan-merkkijonon lopussa ei olejeriä (ъ) tai sitä vastaavaa vokaalimerkkiä, kuten sananloppuisen konsonantin jäljessämuinaisvenäjän ortografiassa tulisi olla.

Vermeerin vasta-argumentteihin voisi lisätä, että *nuoli sehän ’tämä nuolihan’ onitämerensuomalaisten kielten kannalta outo tulkinta. Koillisissa itämerensuomalaisissakielissä deiktinen se-pronomini tyypillisesti viittaa johonkin kauempana puhujasta ole-vaan (Larjavaara 1986: 214); lähiviitteinen se on tunnetusti eteläisissä itämerensuomalaisissakielissä (esim. viron see ’tämä’), mutta tuohen 292 ensimmäisellä rivillä esiintyvä Vzsuuntaa ajatukset pikemmin karjalais-vepsäläiselle alueelle kuin vaikkapa vatjaan. Sikälikuin Larjavaaran alkuperäiseksi olettama systeemi on viime vuosisatojen aikana muuttu-nut, se on venäjän vaikutuksesta paremminkin väistynyt deiktisestä käytöstä (esim.valtapronominiksi nousevan nece:n tieltä) kuin yleistynyt (mts. 251). Nomininjälkeisenä


538

(kvasi)enkliittinä esiintyvä se on Larjavaaran mukaan »joskus anaforinen, joskus epämää-räisesti emfaattinen» (mts. 307–), ei deiktinen — miksi sitten emfaattis-enkliittiset se jahän olisivat tekstissä peräkkäin? Jelisejev ei myöskään ole mitenkään yrittänyt selittää,miksi ’tästä nuolesta’ puhuttaessa olisi käytetty nimenomaan menneen ajan muotoa oli.

Haavion tulkinta ’(ihmisen /) nuoli sekä nuoli oma[.] Bogu’ ei ole läheskään ongelma-ton sekään. Merkkijonon sVeha lukeminen sekä-sanan vastineeksi edellyttäisi itämeren-suomen alkuperäisen k:n (tai, kuten 1. rivillä esiintyvän Vz:n perusteella todennäköisemmältätuntuisi, soinnillistuneen g:n) outoa korvaamista venäjän x:llä, mitä Haavio ei ole edesyrittänyt yksityiskohtaisemmin perustella. Lisäksi sekä-sanan levikki näyttää olevankarjalassa varsin suppea (KKS: Uhtua Vuokkiniemi Hietajärvi Tunkua Korpiselkä Suistamo— useimmat esiintymät siis suomen kielen naapuruudesta!) eikä tiettävästi ulotu vepsään.Terho Itkonen (1983: 352) kylläkin mainitsee sen tyypillisten »muinaiskarjalaisuuksien»(so. karjalassa ja suomen itämurteissa esiintyvän, paljolti kylläkin Itkosen olettamaaitäkantasuomea nuoremman sanaston) joukossa. Itse asiassa sekä-sanalla on kyllälänsimurteistakin pohjaa, vaikka käyttö yksinään kopulatiivikonjunktiona onkin suomessaLauri Hakulisen (1999: 50) mukaan »nykyisin vain tai pääasiallisesti» itämurteinen ilmiö.

Rivin lopun bu-sekvenssistä lähtien Haavio noudattelee Jelisejevin tulkintaa, huo-mauttaen lisäksi, että tässä B[og]u (siis kaiken lisäksi datiivimuodossa) ja Jumolamainitaan rinnakkain samaan tapaan kuin Haavion vertailukohtanaan käyttämässä 900-luvun venäläisessä valankaavassa kristittyjen Jumala (Bog) ja pakanoiden ukkosenjumalaPerun. Rivin loppuosan tulkintaa ei tämä paralleelikaan tee kielelliseltä kannaltavakuuttavaksi. Haavion lukutapahan vaatii olettamaan, että kirjoittaja olisi yhtäkkiäsiirtynyt yksityiskohtaisesta, sanasanaisesta merkitsemisestä tiiviimpään, »tukisanoille»perustuvaan muistiinpanemiseen: »[rangaiskoon minua] Bog [ja] *Tuomion-Jumala [jaolkoot osanani] kahleet [jos rikon valani]».

Haavion ehdottamaan lukutapaan sisältyy kuitenkin tekstin toisen rivin osalta merkit-tävä oivallus, johon Helimski on omassa tulkinnassaan tarttunut: merkkijonot ноули jaноли (samoin kuin 1. rivin нуоли) merkitsevät kaikki samaa ’nuoli’-sanaa. Jäljellejäävistä 2. rivin aineksista Helimski pyrkii muodostelemaan sanoja, jotka voitaisiinyhdistää salamaan, ukonnuoleen. Rivin lopun omobu-kirjainjonon lukutapa ambu on sekäkekseliäs että ortografisesti perusteltavissa. Itämerensuomen a:ta näyttää muutenkinvastaavan tekstissä o (muinaisvenäjässä sekä suljetumman että avoimemman o-äänteenmerkki!), etenkin labiaalikonsonanttien naapuruudessa (jumola), ja jälkimmäinen o-kirjain taas voidaan tulkita mykän jerin vastineeksi (omъbu) — tämä lienee vakuuttavampiselitys kuin Helimskin »mahdollisena» mainitsema (mutta itämerensuomen kannaltaperin outo) epenteesioletus: *amabu. Sitä paitsi merkitykseltään ’ampua’-verbi sopii’nuolen’ yhteyteen niin luontevasti, että tätä tulkintaa olisi, kuten Vermeer asian ilmaisee,»sääli hylätä ilman hyvää syytä».1

Vähemmän onnistunutta Helimskin tulkinnassa on merkkijonon sVeha tulkinta hypo-teettisen *säihkää-verbin imperatiivimuodoksi. Vermeer esittää parikin vastaväitettä.

––––––––––1 Jos merkkijonon noli ’nuoli’-tulkinnasta kuitenkin luovuttaisiin, olisi periaatteessa mahdollista liittää nedelliseen sanaan kuten Jelisejevin ’sehän oli’ -tulkinnassa. Vermeerin mukaan tällainen jako sotisi tuohikir-jeiden ortografian periaatteita vastaan: loppu-n vaatisi peräänsä mykkää jeriä tai vastaavaa merkkiä. Tällai-seksi merkiksi voisi tietenkin tulkita o-kirjaimen (sVe[h/l]ano = sVe[h/l]anъ), mutta tällöin on rivin lopulle (liomobu ~ liomobu) vaikea keksiä luontevaa tulkintaa.

539

Ensinnäkin imperatiivimuodoksi oletettu *säihä näyttäisi olevan heikkoasteinen muoto javieläpä murteesta, jossa hk-yhtymäkin on astevaihtelun piirissä, *ambu imperatiivimuotonataas edellyttäisi astevaihtelutonta kielimuotoa. (Tähän tosin voisi huomauttaa, että ambuvoisi periaatteessa hyvin edustaa myös kehitysvaihetta, jossa p:n oletettu heikkoasteinenvastine on vielä assimiloitumatta edeltävään nasaaliin. Toisaalta *säihä (sVexa) -muodossakinvoisi periaatteessa piillä jonkinlainen spirantti klusiilin heikkoasteisena vastineena —väkinäiseltä tällainen oletus kuitenkin tuntuu, varsinkin kun oletetun imperatiivimuodonloppu-*k näyttää kuitenkin kadonneen jäljettömiin.) Toiseksi: (muinais)venäjän Ve:llämerkittiin suppeaa tai puolisuppeaa vokaalia tai ie-mäistä diftongia, joka pohjoisvenäläisissämurteissa pyrki sulautumaan i:hin, joten Ve sopii erittäin huonosti Helimskin olettaman äi-diftongin vastineeksi. Vermeerin kritiikin jälkeen Helimskin tulkintaa ei nähdäksenipelasta sekään Winklerin esittämä ajatus, että kirjoitusasussa heijastuisi pelkästään *äi-diftongin ensimmäinen (!), voimakkaammin aksentoitu komponentti.

Sen lisäksi, että Helimskin olettama *säihkää-verbi on täysin hypoteettinen, koko*säihä-tulkinta seisoo ja kaatuu sen ajatuksen varassa, että tekstissä puhutaan nimen-omaan salamasta; muunlaisen maagisen nuolen ’säihkyminen, välkkyminen’ ei tunnu yhtäuskottavalta. Voisi tietenkin ajatella, että kyseinen deskriptiiviverbi olisi viitannut pikem-minkin nopeaan liikkeeseen (»vilahtaa») tai sellaisesta syntyvään äänihavaintoon (»hu-mahtaa, suhahtaa») — näin Winkler on ilmeisesti ajatellut pitäessään *säihä-tulkintaa»houkuttelevana» Stipan (1990: 48) Helimskin tulkintaan perustuvan, vapaahkonsaksannoksen (’Pfeil sause’, siis ’nuoli suhahda’) pohjalta. SKES:n tietojen mukaantämäntapaisia merkityksiä — esim. ’liikkua nopeasti’, ’vilahtaa’, ’iskeä’, myös ’vihlaista,kivistää’ — onkin tavattu tähän sanueeseen yhdistetyiltä itämerensuomalaisilta deskrip-tiivisanoilta. Huomionarvoista on kuitenkin, että liikettä, ääntä tai kiputuntemuksiakuvaavat deskriptiiviverbit ovat h:ttomia (säikkiä, Vsäigeä, Vsäikätä ym.) ja sopivat siksihuonosti hypoteettisen *säihä-muodon yhteyteen. Sen lisäksi, että h:llinen säihkyä-tyyppinäyttää liittyvän yksinomaan ’valon välkkymisen, kipinöimisen, häikäisemisen’ merkit-yksiin, se näyttää SKES:n perusteella myös yksinomaan suomalaiselta (paria karjalastatavattua säihküö, säihkähütteä -tyyppistä tapausta SKES epäilee suomalaisperäisiksi).Tämä ei ehkä vielä kaada mutta ainakin heikentää Helimskin *säihä-hypoteesin muuten-kin hennonlaisia perusteita.

Vermeer ei ole oman alustavan tarkastelunsa pohjalta löytänyt sVexa-kirjainjononvastineeksi sopivaa itämerensuomalaista sanavartaloa (*sehA? *si(i)hA? *s5ehA?), ja hänehdottaakin harkittavaksi sitä mahdollisuutta, että h:ksi luettu kirjain olisi l. Kirjaimenviivat tosin menevät yläpäästään ristiin, mutta samoin on käynyt viereiselle a-kirjaimelle,ja 3. rivillä sijaitseva h on joka tapauksessa aivan erilainen. Vermeerin tulkintalinjaajatkaakseni: Koska *ambu-muoto tuntuisi todennäköisimmin viittaavan astevaihtelut-tomaan (esi)vepsäläiseen tai vepsäläisvaikutteiseen murteeseen (ellei sitten kyseessä olekarjalaistyyppinen ind.sg.3. muoto: *ambuw ’ampuu’), eivät esim. silta- tai selkä-sanojen heikkoasteiset muodotkaan tunnu todennäköisiltä. Sama astevaihtelukriteerisulkisi pois mahdollisen suomen siellä-sanan vastineen (< *sikälnä, vrt. vepsän sigau).Vahvimmalta ehdokkaalta tuntuisi se-pronominin adessiivi- tai kenties allatiivimuoto:’sillä (?sille)’. ’Sillä nuoli ammu’ — tai ’ampuu’ — mutta millä, tai mille? Kyseessä eivoine olla deiktinen vaan ana- tai kataforinen se: viittauskohteen olisi löydyttävä tekstistäitsestään.


540

Tässä kohtaa on kuitenkin muistettava, että Vermeerillä on Jelisejevin *sehän-tulkin-nan hylkäämiseen oikeastaan yksi ainoa peruste: sananloppuisen *n:n jäljestä puuttuva jertai vastaava vokaalimerkki. Jos Haavion ja Helimskin tapaan irrotamme tätä seuraavanmerkkijonon noli ’nuoli’ -sanaksi, on tilanne itse asiassa sama kuin ensimmäisen rivin’jumala(n)nuolen’ kohdalla: sananloppuinen n, jos se edes on säilyneenä ollut, on helpostivoinut jäädä merkitsemättä n-alkuisen sanan edellä. Emfaattisella hän-enkliitillä varuste-tun nominatiivimuodon lisäksi voisi tässä ajatella myös näkevänsä illatiivimuodon ’sii-hen’ (vrt. lyydin sihi, sihe, vepsän sihe [SKES, SVJa]), jolloin ana- tai kataforistaviittaussuhdetta koskevat ongelmat olisivat samat kuin edellä esitetyn ’sillä’-tulkinnankinkohdalla. Kolmas, h:n jälkeisen vokaalin kvaliteettia ajatellen kenties paras, vaihtoehtoolisi sija-nominin illatiivimuoto (vrt. esim. lyydin Vsiähä, siehei ’sijaan’ [SKES]); sananheikko tavunrajainen j:hän on monissa itämerensuomen murteissa kadonnut synnyttäenlähes tai täysin diftonginomaisia vokaalisekvenssejä, joiden merkitseminen venäjän Ve:lläei liene mahdoton ajatus.

»Tuomion-Jumala johtaa»?

Tekstin viimeisen rivin tulkinnasta Jelisejev, Haavio ja Helimski ovat jokseenkin yksimie-lisiä, lukuun ottamatta rivin viimeistä sanaa. Muilta tutkijoilta Haavion lukutapa okovy’kahleet’ on jo saanut ansaittua kritiikkiä. Se on tietenkin tekstin koherenssin kannaltavailla motivaatiota ja edellyttäisi kahta kirjoitusvirhettä tai substituutiota — h pro k, i proy — joiden esiintymistä (vieläpä venäjänkielisessä sanassa, jonka luulisi olleen kirjoitus-taitoiselle novgorodilaiselle tuttu) on vaikea perustella. Vankalla pohjalla eivät kuitenkaanole Jelisejevin ja Helimskinkään lukutavat. Jelisejevin tulkinta ’johtavi’ ei ota mitäänkantaa t:n arvoitukselliseen katoamiseen kirjoitusasusta. Helimski taas näkee samassamerkkijonossa verbinmuodon *ohjavi, mutta tämä tulkinta ei äänteellisesti eikämorfologisestikaan ole kovin onnistunut. Ohjata-verbihän on (lähes) yleisitämeren-suomalainen TA-johdos germaanisperäiseksi arvellusta itämerensuomen ohja-sanasta(ks. esim. SSA s.v. ohja), ja sen johdinaineksesta (*ohja-ta- ~ *ohja-da-) luulisi jääneenjäljelle jotakin, kun teksti muuten näyttää »vepsäläisittäin» arkaaiselta (astevaihtelunpuute) ja jopa sg.3. -vi-suffiksi olisi tämän tulkinnan mukaan säilynyt (vrt. karjalan -u,-w, vepsän -b), tosin analogisessa heikkoasteisessa muodossa.

Vermeerillä on tähänkin ratkaisuehdotus, joka perustuu tekstin uudenlaiseen tulkin-taan. 3. rivin kuudenneksi viimeinen kirjain voidaan nimittäin lukea myös p:ksi (п), sehänon selvästi erilainen kuin sitä edeltävä kiistaton i. Näin rivin lopussa voitaisiin nähdä jokinitämerensuomen paha-sanueeseen kuuluva sananmuoto, esimerkiksi verbinmuoto (sg.3.)*pahovi. pahoa-verbin on Vermeer löytänyt ainakin Lönnrotin sanakirjasta merkityksessä’paheksua, puhua pahaa’, ja itse asiassa sen tuntee myös KKS vienalaismurteista (pahuo,KiestinkiP Uhtua Vuokkiniemi Jyskyjärvi) merkityksessä ’olla pahoillaan, murheissaan,surra’. Voidaan ajatella, että sen ovat eteläisemmistä karjalais-vepsäläisistä murteistasyrjäyttäneet näille tyypilliset, kompleksisemmat johdokset. Joka tapauksessa se kuuluuikivanhaan ja laajafunktioiseen (ks. esim. Laakso 1997) *i -verbien johdostyyppiin, jokaon saattanut tuolloinkin, 1200-luvulla, olla hyvinkin produktiivinen. — Vermeer muistut-taa myös, että rivin viimeisen merkin tulkitseminen on hankalaa: se on perinteisesti luettu

541

i:ksi, mutta saattaa olla, ettei se ole kirjain lainkaan.Viimeisen rivin alkuosassa sekä Jelisejev (hiukan epäröityään) ja Haavio että Helimski

ovat lukeneet jälleen itämerensuomalaisen jumala-sanan. Sen jäljessä ilmeisesti venäläi-sen silmä väkisinkin näkee jotakin venäjän sud-kannasta muodostettua: joko adjektiivinsudnyj, nominin (venäjän sud > itämerensuomen »suuto», ’oikeus, tuomio’) tai verbin-muodon (venäjän sudi- > itämerensuomen »suuti», ’tuomitsi’). Jelisejevin *jumala sudnyj’tuomion-Jumala’ -tulkintaan on halukkaasti yhtynyt Haaviokin: se on ollut hyvä pohjahänen uskontotieteelliselle tulkintahypoteesilleen valankaavasta ja sen vahvistajajumalasta,taivaallisesta tuomarista Ukosta, joka »pitää pilvissä käräjät, sekehessä selvät neuvot».Konneksio Bog sudnyj ’tuomion-Jumala’ tunnetaankin ainakin yhdestä vanhasta venäläi-sestä käsikirjoituksesta (apokalypsi 1100–1200-luvulta), mutta lähdettä eivät kaikkitutkijat ilmeisesti pidä luotettavana (MeVsVcerski 1964). Vielä heikommalla pohjalla onvaihtoehtoinen tulkinta, jossa sudь ja ni(i) erotettaisiin eri sanoiksi. Vermeer huomauttaa,että ь-merkin tulkitseminen liudennuksen merkiksi kuten Jelisejevin esittämässä toisessatulkintavaihtoehdossa merkitsisi loppuheittoista imperfektimuotoa, joka ei sovi yhteentekstin äänteellisen arkaaisuuden kanssa; toinen tuohikirjeiden ortografian kannaltamahdollinen lukutapa, ь:n tulkitseminen e-vokaaliksi, tuntuu epätodennäköiseltä senkannalta, että venäjän sud-substantiivin lainautumat itäisissä itämerensuomalaisissakielissä ovat kaikki 2. tavultaan takavokaalisia O- tai U-johdannaisia, tyyppiä suuto taisuutu.

Vermeerin kritiikkiin voidaan lisätä, että kirjainjonon ni(i) erottaminen eri sanaksi eimuodosta syntaktisesti koherenttia tai uskottavaa ratkaisua. Jelisejev ja häntä seuratenHelimski esittävät varsin mutkattomasti, että tulkinnassa »Jumala tuomitsi niin johtaa/ohjaa» niin esiintyisi rinnastuskonjunktion (’ja’) tehtävässä. Näin ei tietääkseni ole laitamissään itämerensuomalaisessa kielessä; poikkeuksena on vain venäläisperäinen kieltei-nen rinnastuskonjunktio 7ni (esim. vepsän [SVJa] en eht'nu 7ni söda, 7ni d'oda ’en ehtinytsyödä enkä juoda’), josta ei tässä voi olla kysymys. Helimski, joka sijoittaa sananrajanvasta molempien oletettujen i-kirjainten jälkeen (nii ohovi), pitää mahdollisena myös, ettäkahdennetulla kirjaimella olisi haluttu merkitä vokaalin pituutta. Epävarmaa on kuitenkin,olisiko esimerkiksi nykysuomen ortografisia konventioita tuntematon kirjoittaja halunnuttehdä tällaisen ratkaisun — ja miksi näin olisi menetelty vain yhdessä kohtaa tekstiä,vieläpä suhteellisen painottoman partikkelin kohdalla. Jos Helimskin tulkinnasta pidetäänmuuten kiinni, uskottavampaa olisi ehkä lukea tässäkin erillinen i ’myös’: ’Jumalatuomitsi [ja] niin myös ohjaa’ (ni i ohovi). Kaiken kaikkiaan Helimskin tulkintaan onkuitenkin vaikea yhtyä.

Onko tulkinnoille ’tuomion-Jumala’ tai ’Jumala tuomitsi’ sitten vaihtoehtoa? Vermeerkehottaa tekstin tutkijoita irrottautumaan venäjän sud-sanueesta ja etsimään itämeren-suomalaisia vaihtoehtoja, joita voisivat olla esimerkiksi sudeni [sic] ’my wolf/wolf’s/wolves’, suude ’kiila’ tai kenties myös jokin sydän, syy, syytää tai syödä -sanueisiinkuuluva muoto. Vermeerin viitoittamilla linjoilla edettäessä erityisen houkutteleviltatulkintamahdollisuuksilta, tekstin ilmeiset uskonnollis-maagiset yhteydet huomioon ot-taen, tuntuisivat sydän- ja syy-sanueet, vaikka ь-merkki ei Vermeerin mukaan oikein hyvinsovikaan itämerensuomen ä:n vastineeksi. (On tosin muistettava, että ’sydän’-sanalle onainakin vepsästä merkitty myös e:llisiä rinnakkaismuotoja, tyyppiä süd'ei(n). Sitä paitsivenäjän e-äänne, etuvokaali, ei itse asiassa ole juuri kauempana ims. ä:stä kuin toinen


542

substituuttivaihtoehto, väljä mutta takainen venäjän a. Etuvokaalin valinta 2. tavuun onmyös saattanut olla kirjoittajan keino ilmaista sanan etuvokaalisuutta, kun venäjästäpuuttuvaa ü-vokaalia ei ole kyetty välittämään.) ’Sydän’-oletus viittaisi jälleen vahvastivepsäläistyyppiseen astevaihteluttomaan kielimuotoon — tai sitten niin arkaaiseen, ettädentaalikonsonantin vastine on vielä ollut säilyneenä (sydän-sanan konsonantismin suh-detta astevaihteluun on laajasti käsitellyt Terho Itkonen 1971: 116–118).

Merkkijono sudьni voisi siis hahmottua ’syytäni’ (partitiivi, yksikön 1. persoonanpossessiivisuffiksi) tai — ehkä mieluummin — ’sydän myös (i)’; jälkimmäinen tulkintaei tosin noudata sitä muinaisvenäläisen ortografian periaatetta, että sanan loppukonsonantinjäljessä olisi oltava mykkä jer tai sitä vastaava vokaalimerkki, mutta edellä ’Jumalannuolen’ yhteydessä esitetyt vastaväitteet voi toistaa tässäkin. Tässä voisi myös piillä jokinsuomalais-karjalais-vepsäläisen verbin syteä ’hakata, tökkiä, survoa ym.’ (ks. esim.SKES) yhteyteen kuuluva verbinmuoto, esim. sg.1. *süden tai *südin (imperfekti tai esim.vepsässä esiintyvän -i-johtimisen verbin preesens) tai imperf. sg.3. *südi.

Eivätkä tulkintamahdollisuudet tähän lopu: vaikka Vermeer ei merkkijonon sudьnipohdinnoissaan tätä vaihtoehtoa mainitsekaan, on muistettava, että u saattaisi heijastellamyös jotakin kantasuomen * 5o:n jatkajaa — onhan 1. ja 2. rivilläkin ’nuoli’-sanassakäytetty samaa venäjän /u/:n merkkiä, digrafia ‹uo› ~ ‹ou›. Suomalaisella kielitajullaerittäin houkuttelevalta mahdollisuudelta tuntuisi suomen suoda-verbin jokin muoto(infinitiivin instruktiivimuoto tyyppiä »suoden»?), mutta tämän tulkinnan uskottavuuttavähentää se, että etymologisesti hiukan hämärällä suoda-verbillä ei ainakaan SKES:nmukaan näytä olevan alkuperäisiä vastineita karjalassa eikä vepsässä.

Merkkijonon sudьni tulkintavaihtoehtoja on siis todella useita, mutta niin kauan kuinviimeisen rivin ja koko tekstinkin tulkinta on avoin, ei mikään niistä näytä nousevanselvästi toisia vakuuttavammaksi.

Viimeisen rivin kiistanalaiset kirjainmerkit

Tuohikirjeen 292 viimeisen rivin tähänastiset tulkinnat eivät siis suhteellisestayksimielisyydestään huolimatta ole varmalla pohjalla. Rivin alussa olevaa merkkiä onensimmäinen tulkitsija Jelisejev, hieman epäröityään, päätynyt pitämään (korjailtuna) ju-kirjaimena (ю), ja tämän mukaiseen jumala-tulkintaan ovat sitten epäröimättä yhtyneettekstin myöhemmät tutkijat. Vermeer kuitenkin huomauttaa, että ennakkoluulottomastitekstiä katsova tutkija näkee rivin alussa pikemminkin h:n (x) tai l:n (Λ) ja sen jäljessä taipäällä merkin, joka parhaiten sopisi olemaan joissakin vanhoissa käsikirjoituksissaesiintyvä ns. slitnoe ou, оу-digrafin yhteensulauma. Tämän pohjalta hän esittää alustavastiharkittaviksi esim. humala- tai lumo-sanueisiin perustuvia tulkintavaihtoehtoja. Kum-mankaan varaan ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista rakentaa luontevaa tulkintaa.Jälkimmäisen erityisenä taakkana on se, että l:llinen suffiksiaines *lumo-kirjainjononperässä vaatisi olettamaan lumo-nominin taivutusmuotoa (adessiivi *lumolla?), muttasubstantiivi lumo vaikuttaisi SKES:n ja SSA:n tietojen perusteella nuorehkolta, suomenkielen alueella syntyneeltä takaperoisjohdokselta (verbi lumota näyttäisi olevan vanhem-pi, sillä on vastineita itämerensuomen lisäksi saamessa ja marissa).

Joka tapauksessa on todettava, että viimeisen rivin alkua on korjailtu. Tottumaton tai

543

hätäinen kirjoittaja on saattanut ensin tavoitella jotakin toista sanaa ja sitten, muistinsa taikirjoitustaitonsa takellellessa, korjaillut alun koko tekstin alussa esiintyvää jumala-sanaamuistuttavaksi. Tämän huomioon ottaen voisi viimeisen rivin alulle hyväksyä rohkeam-piakin tulkintoja. Yksi mahdollisuus olisi ajatella epäselvän alkukirjaimen alkuaan viittaa-van k-äänteeseen. Tällöin voisi rivin alun kenties tulkita tyypillisesti karjalais-itäsuomalaisen(Itkonen 1983: 352) kumpa-relatiivipronominin muodoksi (*kummalla), mikä tekstinkokonaisuuden kannalta sopisi loistavasti edelliselle riville oletetun *se-pronomininyhteyteen: ’siihen/sillä nuoli ammu/ampuu, jolla...’. Tämä vaikuttaa itse asiassa ainoaltatulkintatavalta, jolla teksti saadaan yhdistettyä loogiseksi kokonaisuudeksi: kyseessä olisiparannusloitsu, jolla maagista taudinaiheuttajaa, olkoon sitten »Jumalan nuoli [tai] ihmi-sen nuoli», manataan »ampumaan» takaisin pahantahtoista ampujaansa (»jolla sydäntoivoo pahaa»). Ainakin itämerensuomalaisissa parannusloitsuissa tiedetään esimerkiksikehotetun pahantahtoista uskomusolentoa ampumaan jonnekin muualle (pistä piru piisikallioh / da ammu angarah mereh, / älä ristjikanzan ziivattoih...) tai manatun taikanuoliaiskemään takaisin lähettäjiinsä (itte noirat nuolihinsa, / itte velhot veittihinsä...) (Honko1959: 98–99).

Niin sisäisesti johdonmukainen kuin tämä tulkinta onkin, se kaipaisi kuitenkinlisäperusteluja tai tarkempia paralleeleja itämerensuomalaisesta folkloreaineistosta. 3.rivin alun lukutapa *kummalla nimittäin edellyttää substituutiota k → h (ellei sittenalkukirjaimessa yritetä nähdä korjailtua k-kirjainta). Tällaisia oletuksia on edellä, merkki-jonon sVeha yhteydessä, arvosteltu, mutta tällaisessa asemassa niillä ehkä saattaisi ollajotain perusteita. Venäjän itämerensuomalaisissa lainoissa on nimittäin joitain tapauksia,joissa nimenomaan sananalkuinen itämerensuomen k on takavokaalin edellä korvattux:lla, ainakin хoлуй ’Haufen angeschwemmten Holzes (auf einer Wiese)’ < kalu, хoлуй‘Fischzaun’ < kolu, хуpпун ~ хopпун ‘Schnepfe’ ?< kurppa, хыpзы ~ хоpзы ‘gefroreneErdschollen’ < aunuksen kirzi (Kalima 1919: 34–35). Pitää kuitenkin muistaa, ettämuodon astevaihtelullisuus ei sovi yhteen tekstin edellä arvellun vepsäläistyyppisyydenkanssa (joka sekin toki on oikeastaan yhteen tai kahteen tulkinnanvaraiseen yksityis-kohtaan perustuva oletus) — eikä kumpa-pronominia myöskään näytä esiintyneen vepsässä.Saattaa olla, että ’Jumala’-tulkinnastakaan ei vielä ole aihetta luopua.

Kuten edellä todettiin, toinen ongelmakohta on viimeisen rivin lopussa. Vermeerpäätyy lukemaan lopusta laskien kuudennen merkin p:ksi eikä i:ksi, mutta oikeastaan kokokolmen suhteellisen samannäköisen merkin sarja on ongelmallinen: käsialan kokokömpelyyden huomioon ottaen melkeinpä jokainen merkki näistä kolmesta voisi periaat-teessa olla joko i tai n, kenties myös p. Kaikkiaan Vermeerin lukutapa on kuitenkinuskottava, ja siitä ajatuksesta, että viimeisen rivin viimeisessä sanassa piilisi jokin paha-kannan johdannainen, on — jälleen kerran — sääli luopua. Vaikeampi on selvittää,millainen muodoste on kyseessä. Rivin viimeinen merkki on niin epäselvä, että Vermeerinehdottamien vaihtoehtojen rinnalle — i tai »ei ehkä kirjain lainkaan» — voisi esittäämyös a:ta. Tässä tapauksessa kyseessä voisi kenties olla partisiippi tyyppiä *pahova(’pahaa tekevä, pahaa aiheuttava’?, ’kipeä’?), ellei peräti denominaalinen va-johdannai-nen (*pahava?). Viimeksi mainittu vaihtoehto tietenkin sopisi edellä löyhästi rakenneltuunoletukseen tekstin »vepsäläistyyppisyydestä» sikäli, että vepsässä partisiipin tunnuksessaon aina klusiili (tutab ’tuttava’), denominaalisessa johtimessa taas *v (orau, orav’orava’).


544

Tekstin kokonaisuus: ratkeamaton arvoitus?

Novgorod 292 on muinaisvenäläisten tuohikirjeiden joukossa poikkeuksellinen muuten-kin kuin kieleltään — venäjän- tai kirkkoslaavinkielisiähän ovat kaikki tunnetut tuohi-kirjeet paitsi 292, seuraavassa käsiteltävä Novgorod 403 sekä yksi kreikan- ja yksilatinankielinen teksti (Zaliznjak 1986: 91–92). Zaliznjakin (mp.) mukaan suurin alaryhmälöytyneistä tuohidokumenteista on todellakin yksityishenkilöiden kirjeitä (yli 600 tuohes-ta n. 240, yleensä tuiki asiallisia liikeasioiden ja muiden käytännön tehtävien hoitoonliittyviä toimintaohjeita), lisäksi on runsaasti luetteloja (vero- tai velkasaatavista) janimilappuja, jonkin verran valituskirjelmiä ja virallisia dokumentteja ynnä muita pienem-piä ryhmiä (aakkos- ja numeroluetteloja opetustarkoituksiin, muutama liturginen tekstin-katkelma, pyhimysten nimilistoja ikonitilauksia tai muistopalveluksia varten jne.) —mutta loitsuja tai muuta maagista sisältöä omaavia tekstejä ei näytä säilyneen.

Emme siis tiedä, millaisia tuohelle kirjoitetut (pakanallista?) Jumalaa mainitsevat taimanaavat tekstit ovat muinaisen Novgorodin mailla olleet ja mihin niitä on voitu käyttää,koska tuohi 292 saattaa olla jopa ainutkertaisen, henkilökohtaisen päähänpiston tuotetta.Kaikessa hämäryydessään se muistuttaa luonteeltaan enemmänkin skandinaavienriimukirjoituksia, joista monille on pystytty vain arvailemaan erilaisia, joskus hyvinkinmonenlaisia uskonnollis-maagisia tulkintoja; maagiset tekstithän voivat hyvin ollakintarkoituksellisen hämäriä tai moniselitteisiä. Ohlsson (1999: 143–145) toteaa leikkisästi,että riimukirjoitukset jakautuvat banaaleihin ja käsittämättömiin ja että Itämeren itäpuoli-silta alueilta löydetyt näyttävät kuuluvan kaikki jälkimmäiseen kategoriaan. Rohkeallamielikuvituksella voisi Novgorod 292:ssa nähdä jopa heijastuksia Laatokanlinnan jaNovgorodin kenties parisataa vuotta vanhemmista maagisista viikinkien riimuteksteistä.Ainakin Ohlssonin (mp.) mukaan näiltä alueilta löydettyihin rahoihin kaiverretuissariimukirjoituksissa näyttäisi dominoivan sana gu“ ’jumala’, ja yhden tekstin, ns. Laatokanpuunkappaleen, yksi mahdollinen lukutapa puhuu »saalista tuovasta nuolesta».

Hiukan lisävalaistusta tuohikirjeen 292 ongelmaan saattaa antaa tekstikokonaisuudenja sen graafisen asettelun pohtiminen. Lukuun ottamatta Vermeeriä, joka asiasta lyhyestihuomauttaa, aikaisemmat tutkijat näyttävät kyselemättä olettaneen tekstin olevan yksi jayhtenäinen (ei esimerkiksi kolmelle riville merkittyjä erillisiä sanoja tai tekstinpätkiä)sekä kokonainen, ei katkelma. Tämän käsityksen puolesta puhuu tekstin siisti asettelu,joka on oudossa ristiriidassa kirjainhahmojen kömpelyyden kanssa: kirjaimet ovat tasa-kokoisia, rivit melko suorat ja yhtä pitkät, joten teksti täyttää tasaisesti koko suorakulmaisenalan. (Verrattakoon seuraavassa käsiteltävään tuoheen Novgorod 403, jonka kirjain-muodot ovat taidokkaasti piirrettyjä mutta alalaidan itämerensuomalainen osuusasettelultaan kaoottinen.) Siinä suhteessa Novgorod 292 ei itse asiassa vaikuta tottumat-toman käden työltä; todennäköisemmin kirjainmuotojen kömpelyys voisi johtua kiireestätai hankalasta tilanteesta (olisiko tilanne, jossa maaginen teksti kirjoitettiin, ollut kiihdyt-tävä tai vaarallinen?), miksei myös esimerkiksi kirjoittajan korkeasta iästä tai sairaudesta.

Yksikään Novgorod 292:n aiemmista tutkijoista ei tiettävästi ole yrittänyt esittäätulkintaa, jossa sama sana jatkuisi riviltä toiselle2, ja vain Haavion tulkintaan, jokamuutenkin on etenkin loppuosaltaan syntaktisesti aivan epäkoherentti, sisältyy »säkeen-ylitys», rivinvaihdos syntaktisesti tiiviisti yhteenkuuluvien sanojen välillä: ’... ihmisen /

545


nuoli...’. Muita tekstin tulkitsijoita tuntuu ohjailleen taustaoletus tekstin ja sen asetteluneräänlaisesta runomittaisuudesta, vaikka suoranaisesti metriikasta tai »kalevalamitasta» eikukaan puhukaan — Haavio kylläkin mainitsee ’nuoli’-sanan toiston folkloresta tuttunapiirteenä, Vermeer puhuu alkusoinnusta sekä viittaa useaan otteeseen epämääräisemminitämerensuomalaisen kansanrunouden yleisiin ominaisuuksiin. Hämmentävää onkin, ettätulkintalinjat Jelisejevistä Helimskin kautta Vermeeriin, Haavion uskontotieteelliset poh-dinnat sivuuttaen, viime kädessä mahdollistavat Novgorod 292:n tulkitsemisen kalevala-mittaisena tekstinä, jonka tuntematon kirjoittaja olisi — melkoista kirjallista sivistyneisyyttätai luontaista kielen ja metriikan tajua osoittaen! — piirtänyt tuoheen siististi säkeittäin.Suomalaistetussa muodossa teksti voisi tällöin kuulua:

»Jumala, nuoli i nimesi [’nuoli ja nimesi’ ~ ’nuoli (on) myös nimesi’?],nuoli siihen ~ sillä [~ sijaan? ~ siellä?], nuoli ammu [~ ampuu?],Jumala [~ kummalla? ~ humala???...] syytäni [~ sydän i? ~ suoden i??...] pahovi [~*pahava?].»

Tämä tulkinta on kuitenkin edelleen epävarma ja aukkoinen. Erityisesti toisen rivintulkintayritykset kärsivät tällä lukutavalla eräänlaisesta niukkuudesta: oletetun se-prono-minin viittaussuhdetta on vaikea hahmottaa. Sitä paitsi, kuten edellä esitin, tekstin 1. rivinVz-kirjainmerkki puhuu — vaikkakin hennolla äänellä — haaviolaisen ’ihmisen / nuoli’-tulkinnan puolesta, ja viimeisen rivin alun relatiivipronominitulkintakin olisi sovitettavissatähän, kuten edellä parannusloitsuoletuksen yhteydessä esitin. Tällöin lauseen tai ajatus-kokonaisuuden raja siirtyisi 2. rivin alussa olevan ’nuoli’-sanan jälkeen (»Jumalan nuoli,ihmisen / nuoli. Siihen/sillä nuoli ammu/ampuu, / kummalla...»), ja tekstin kalevalamittai-suuden ajatuksesta olisi luovuttava ainakin alkupuolen osalta. Itse olisin kuitenkintaipuvainen hyväksymään tässä kohden haaviolaisen tulkinnan, koska »kalevalamittaisessa»tulkinnassa toisen säkeen ’nuoli’-sanan toistumista on hankala selittää.

Siinä, missä toisen rivin tulkintamahdollisuuksista on puutetta, viimeisen rivin tulkinta-vaihtoehdot taas luovat todellisen runsauden pulan. Koska tekstin tarkoitusperistä ei oleselvää tietoa, nämä monenkirjavat lukutavat jäävät melkoisen tasavahvoiksi kilpailijoiksi,ja niiden mahdolliset tulkinnat ovat auttamatta ad hoc. Kyseessä voi olla esimerkiksimaagisen jumalannuolen, mikä se sitten lieneekin, suuntaaminen pahansuopaa lähimmäistärankaisemaan (»kummalla sydän i pahovi ~ pahava» — ’jolla sydänkin toivoo pahaa’?) —mutta miksei yhtä hyvin sydänvaivoista tai muusta sisäelimistön taudista kärsivää ihmistäparantamaan? Vai liittyisikö teksti korkeampien voimien lepyttämiseen oman syyllisyy-den johdosta (»Jumala syytäni pahovi») tai jopa jumalolentojen arvaamattomuuteen(»Jumala suoden i pahovi», ’antaessaankin aiheuttaa pahaa’??)? Mahdollisuuksia onvarmasti monia muitakin, ja niiden keskinäinen vertailu tekstin itsensä varassa, pelkästään––––––––––2 2. rivin lopusta voisi erottaa omaksi sanakseen kirjainjonon omo – siinä voisi piillä vepsäläis-lyydiläinenom ’on’, miksei myös »läntisempi» on, jos m selitettäisiin sandhi-ilmiöksi; jälkimmäinen o:han voisi tässäkintulkinnassa olla mykkää jeriä vastaava merkki. Tällöin yksikseen rivin loppuun jäävä bu (ellei siinä haluaisinähdä itämerensuomen puu-sanaa!) voitaisiin kytkeä seuraavan rivin alkuun. Näin (viimeisen rivin alun erilukutavat huomioon ottaen) syntyvistä tulkintamahdollisuuksista luontevin, om(o) buhumola ’on puhumalla’(??), ei sekään tunnu tarjoavan syntaktisesti luontevaa tulkintaa, vaikka herättääkin houkuttelevan ajatuksenyhteyksistä puhua-verbiin, joka karjalais-vepsäläisellä alueella (ks. esim. SKES) merkitsee ’puhaltamisen’ohella nimenomaan ’loitsimista’. Tämän tulkinnan rasitteena on myös substituutio p → b, joka olisi kai seli-tettävä sandhin vaikutukseksi sekin.

546

lingvistis-paleografisin kriteerein, on äärimmäisen vaikeaa.Heitän siis, kuten Vermeerkin artikkelinsa lopussa, pallon edelleen folkloristeille ja

uskontotieteilijöille: löytyisikö tämäntapaiselle tekstille paralleeleja mittavasta kansan-runousaineistostamme? Kielentutkijan pohdittavaksi jää, mitä tuohikirjeiden itämerensuomivoi antaa suomen ja sen lähisukukielten tutkimukselle. Ennen näitä pohdiskeluja luonkuitenkin sivusilmäyksen toiseen itämerensuomalaiseen tuohimuistomerkkiin.

Sivuvalaistusta: venäläis-itämerensuomalainenliikematkailijan sanasto

Itämerensuomalaista kieltä sisältävistä tuohikirjeistä toinen, kenties vähemmän tunnettu,on saanut tutkijoilta numerokseen (Novgorod) 403. Tämä tuohi on löytynyt sattumaltarakennustöiden yhteydessä, joten sitä ei voi löytökerrostuman perusteella ajoittaa, muttatoisiin teksteihin vertailemalla se on sijoitettu 1300-luvulle, siis satakunta vuotta myöhem-mäksi kuin Novgorod 292. Erityisen kiintoisaa on, että Novgorod 403 pystytään Vermeerin(1991) yksityiskohtaisesti perustelemien arvelujen mukaan yhdistämään yhteen tiettyynhenkilöön, etu- ja kenties isännimeltäkin tunnettuun Grigorijaan, jolta on säilynyt muuta-mia muitakin tuohikirjeitä.3 Mm. löytöpaikan perusteella päätellen Grigorija kenties toiminovgorodilaisen mahtimiehen Oncifor LukiniVcin poikien taloudessa 1300-luvun jälkipuo-liskolla, ja hän oli ilmeisesti myös tekemisissä Novgorodin itämerensuomalaisten pohjois-naapurien kanssa: Grigorijan kirjeessä Dmitrille (tuohi 286) puhutaan »Kajaaninmerenkarjalaisista», ja parissa muussakin Grigorijan tuohessa esiintyy vero- tai velkasaatavienyhteydessä itämerensuomalaisilta vaikuttavia henkilön- ja paikannimiä (Ikagal, Munomel,Vajvas VajakVsin [?= *VajakVsanpoika], MVelit; La(i)dikola, Kurola, KjulolakVsa ym.).

––––––––––3 Vermeerin (1991: 340–) hahmottelemaan »Grigorija-blokkiin» kuuluu useita tuohikirjeitä, jotka sisältävättaloudenhoitoon ja verojen keruuseen liittyviä toimintaohjeita eri henkilöille (Novgorod 133, 134, 259 ja il-meisesti saman kirjeen toinen kappale 265, 281 ja 286). Näissä kirjeissä siis Grigorija itse nimeää itsensäkirjoittajaksi. Käsialan, ajan ja löytöpaikan perusteella Vermeer pitää saman Grigorijan kirjoittamina myöstuohia 130 ja 278, jotka — samoin kuin tuohi 403 — ovat luetteloja veloista tai saatavista; juuri näissä esiin-tyy useita itämerensuomalaisilta vaikuttavia henkilön- ja paikannimiä. Vermeer arvelee myös, että MaksimOnciforoviVcin kirje (Novgorod 177), jonka vastaanottajaa kehotetaan lähettämään »Grigorija OnfimoviVc»jonnekin, voi viitata sekin samaan Grigorijaan.

547

Novgorod 403:n ylälaidassa on venäjänkielinen luettelo vero- tai kauppasaatavista, jotkapaikan- ja henkilönnimistä päätellen odottavat perijäänsä jonkin itämerensuomalaisenheimon mailla. Venäjänkielisen tekstin on jo Arcihovski tulkinnut (Arcihovski & Borkovski1963), eivätkä myöhemmät tutkijat ole nähneet tässä lukutavassa erityisempää korjaami-sen aihetta: U Marka korobVeja. U Gymujeva brata polutorVe bVelki v SandalakVsi. UMundanahta 2 bVelVe. U Pjuhtino korobVeja. To v Pogii u naimita bVelka. ’Markilla vakkoja.Gymuj(evi)n (Himoi(nen)?) veljellä puolitoista oravaa SandalakVsassa (Sa(a)ntalaksi?).Mundanahtilla 2 oravaa. Pyhtinillä vakkoja. Sekä Pogijassa (Pohja?) palkkalaisella orava.’Tässä tekstiosuudessa kiintoisia ovat lähinnä selvästi itämerensuomalaiset (Gymuj,SandalakVsa, Pogija) tai ainakin ei-venäläiset (Mundanaht)4 nimet. Varsinaisen ongelmanmuodostaa kuitenkin tuohikirjeen alalaita, jonne on ilmeisesti muistiinpanon tapaanraapusteltu sinne tänne venäjän- ja muunkielisiä sanoja. Vasemmalla hahmottuu kolmeallekkaista sanaparia: soromo — gulkija, vVeli — kjaski, kiselo — hapala. Oikea alanurkkaon sekavampi: ylinnä lukee cerevo, sen ala- ja vasemmalla puolella socilekohti, jaalimmainen, sotkuinen rivi kuulunee translitteroituna kjuzuvVelVekadonindaly.

Tuohikirjeen 403 sekakielistä osuutta on Jelisejev (1966, 1975) yrittänyt tulkitajuoksevana tekstinä. Näiden melkoisen väkinäisten tulkintayritysten paikka lienee tutkimus-historiallisten kuriositeettien joukossa, vaikka ne sisältävätkin muutamia myöhempientutkimusten kannalta tärkeitä oivalluksia. Teksti kuuluisi Jelisejevin (1966) mukaanseuraavasti: ’Ei sovi (sorom[n]o ’häpeällistä’) hylkiä. Veli käski [käymään] Haapalankylä[ssä] (*selo Hapala; ven. selo ’kylä’ -sanan edellä oleva ki olisi jonkinlainen»kustodi», tekstin jatkumista osoittava edellisen sanan loppu!). Vatsanahkaa (venäjänmurteiden cerevo) vaihtoa varten (»vaihdolle kohti»; merkkijono socile olisi venäjänsoVcit’ -verbistä abstrahoidun nominin *so(c)ci allatiivimuoto!). ’Kysy[ä] velje[ltä] pitää’(jostain tarkemmin perustelemattomasta syystä Jelisejev olettaa merkkijonon kado olevankirjoitusvirhe venäjän sanan nado ’täytyy’ sijasta). Niin antoivat (venäjän dali, tai mon.feminiinimuoto [!] daly).’ Myöhemmin Jelisejev (1975) esitti tulkintaansa pieniä muutok-sia: vVelVekado pro *v VelVenado olisikin ’veljen nato’, nindaly olisi tulkittava ’niintäkö?’(venäjän kysymyspartikkeli li ) tai ’niintä riittää’ (vrt. karjalan lieu ’tulee olemaan’)!Kielten vuorottelua tai tekstin omituista asettelua Jelisejev ei ole edes yrittänyt selittää.

Ensimmäisen uskottavan tulkinnan on ilmeisesti esittänyt Helimski (1986). Hänenmukaansa Novgorod 403:n alaosa on eräänlainen pienoissanakirja (tai paremminkinsatunnaisia sanamuistiinpanoja, tekstin huolimattomasta asettelusta päätellen), jossavenäläisten sanojen alle tai viereen on merkitty niiden ims. vastineita. Vermeer (1991) onedelleen täsmentänyt Helimskin tulkintaa tuohen oikean alakulman osalta (jakso vVelVeka-donindaly). Sanaparit voidaan näin tulkita seuraavasti: soromo [= soromъ, muinaisvenäjässä:’häpeä’] — gulkija [= hylkiä tms.], vVeli [p.o. veli, venäjässä: ’käske!’] — kjaski, kiselo [=kiselъ, venäjässä: ’hapan (pilaantunut?)’] — itämerensuomen *happala, cerevo [venäjänmurteissa: ’(turkiseläimen) vatsa(nahka)’] — kohti (vrt. karjalan kohtu, viron kõht ’vatsa’ym.), socile [venäjän murteissa: ’peri (velkaa)’ (pret.3sg.)]5 — kjuzu vVelVekado, ninda —

–––––––––––4 Jelisejev (1966) näkee tässä germaanisen nimen, jonka hän rinnastaa saksan kielen sanaan Mondnacht ’kuu-tamoyö’ (!). Asiallisemmalla pohjalla lienee Helimskin (1986) kommentti yhteydestä itämerensuomen Mon-to-aineksiseen nimistöön.5 Sekä cerevo että socile (pro Vcrevo, soVcil) ilmeisesti edustavat pohjoisvenäläistä murrepiirrettä, ns. cokanjea(terävän ja suhuaffrikaatan yhteenlankeaminen).


548

ly [= lyko tai gen.sg. lyka, venäjän ’niintä’]. Ongelmallisin kohta on kirjainjono vVelVekado,jonka voisi tulkita velka-sanan oudosti astevaihteluttomaksi monikkomuodoksi (*velkat +mykkää jeriä vastaava o) tai paremminkin kenties arkaaiseksi tai analogiseksi partitiiviksi(< *velkata). Itämerensuomen kannalta ongelmattomimmalta tuntuu se Vermeerin ohi-mennen väläyttämä ajatus, että do olisikin alkuosa venäjän dolg ’velka’ -sanasta.

Novgorod 403:n aikaisemmat tutkijat eivät ole yksityiskohtaisemmin pohtineet,millaista itämerensuomalaista kielimuotoa se voisi edustaa. Siinä esiintyvät paikannimeton jo ensimmäisessä tarkemmassa tutkimuksessa (Arcihovski & Borkovski 1963) sijoitet-tu ns. Vatjan viidenneksen KirjaVzin pogostaan, jonka keskus olisi sijainnut Käkisalmestalänteen nykyisellä Lahdenpohjan alueella, Suomen nykyisen itärajan tienoilla (ks. myösHelimski 1986, Spiridonov 1990: 84–85), mutta Sa(a)ntalahtia tai Pohjia voinee tokilöytyä muualtakin.

Yhden viitteen tekstin kielimuodosta voisi antaa hylkiä-verbi, jonka levikki itämeren-suomessa näyttää SKES:n tietojen mukaan rajoittuvan suomeen ja karjalaan. Tekstingulkija-muodon ei kuitenkaan tarvitse olla juuri -i-johtimisen verbin infinitiivi, kutenJelisejev ja Helimski ovat epäröimättä arvelleet, vaan se saattaisi ehkä edustaa myös jotainsamakantaisen (ja vepsässä, kenties vatjassakin edustuvan) *AidA-verbin muotoa (*hülkä-jä- ?)6, miksei myös substantiivijohdannaista (hylkiö? hylkijä?) — aivan mahdoton ajatusei kenties olisi hypoteettinen ETA-adjektiivikaan (suomen *hylkeä, karjalan *hülgietms.?). Nominijohdannainen joka tapauksessa sopisi paremmin venäläisen nomininvastineeksi. Tekstissähän näyttää esiintyvän nykyisissä itämerensuomalaisissa kielissätuntematon johdannainen *happala7, ja oudolta näyttää myös kohti (ellei kyseessä olepelkkä kirjoitusvirhe, kuten Helimski arvelee, tai sitten sekaantuma kohta-sanueeseenkuuluviin adverbeihin kuten suomen ja karjalan kohti ’suoraan, kohden’). Kaiken lisäksion otettava huomioon, ettei »Grigorijan» — tai luultavammin hänen kielenoppaansa —kielitaito välttämättä ole ollut täydellinen: Novgorod 403:n sanasto-osuus voi edustaahyvinkin vääristynyttä, kenties pidginisoitunuttakin kielimuotoa.

Useimpien Novgorod 403:n itämerensuomalaisten kielenpiirteiden kohdalla tutkijajää neuvottomaksi, koska kyseessä voi olla yhtä hyvin alkuperäisen itämerensuomalaisenpiirteen heijastuma kuin kirjoittajan äidinkielen fonetiikan tai ortografian vaikutus. Tämäkoskee ennen kaikkea obstruenttien soinnillistumista muodoissa kjuzu ja ninda; viimeksimainitun kanssa riitelee vVelVekado-muodossa näköjään soinnittomana säilynyt k. Sanassakjuzu voi loppu-u periaatteessa yhtä hyvin heijastaa vokaalisoinnun häiriintyneisyyttä(kehittymättömyyttä?) itämerensuomalaisessa lähtökielessä kuin ü:n outoutta kirjoittajankorvaan. Myöskään outo vVelVeka(do) ei välttämättä todista monille suomen murteilletyypillisestä Vsvaavokaalista (veleka), kuten Helimski mutkattomasti olettaa. Kyseessä voimyös olla tavunloppuista konsonanttia seuraava mykkä jer tai paremminkin sitä vastaavamerkki (vrt. Novgorod 292 omobu, Novgorod 259 — Vermeerin mukaan samaisen»Grigorijan» kirjoittama! — DomVenVe [pro DomьnVe] ’Domnalle’).––––––––––6 Lehtisen (1979: 240, 258–) mukaan *hülkäidä- on niitä tyypillisesti kantasanattomia *AidA-verbejä, jotkaraskas sisäkonsonantisto ja neutraalimman synonyymin (vrt. jättää) olemassaolo näyttäisi paljastavan de-skriptiivissävyisiksi itämerensuomalaisiksi uudennoksiksi.7 Tiit-Rein Viitso on tässä yhteydessä (< Helimski 1986: 254) muistuttanut karjalan sanoista haplakka ’hau-ras, laho’, haplata ’hapata, lahota’ (KKS), joiden pl-yhtymä on »vaikeasti selitettävissä». Näiden yhteyshappameen ja *happalaan voisi selittyä jonkinlaisen kontaminaatiokehityksen kautta, ellei Koposen (1998)tapaan peräti pidettäisi niitä samaan »juureen» pohjautuvina muodosteina.

549

Onko tuohikirjeistä apua itämerensuomalaisellekielihistorialle?

Tuohikirjeiden anti itämerensuomen tutkijalle jää määrällisesti niukaksi, vaikka mukaanluettaisiin vielä monet tuohikirjeissä esiintyvät erisnimetkin. Näitä ovat tutkineet tai (useinmelko pinnallisesti) kommentoineet, Haavion (1964) ja Jelisejevin (1966) lisäksi, ainakinPopov (1958), Hämäläinen (1958), Mägiste (1957) ja Halthoer (1981) sekä viimeksilaajimmin Helimski (1986). Helimski on lisäksi löytänyt parille hämärälle tuohikirjeidensanalle itämerensuomalaisen etymologian: tuohikirjeen Novgorod 249 lendom(a) (kon-neksiossa »10 lendomъ rybъ» ’10 lendomaa kalaa’, siis ilmeisesti jonkinlainen mitta-yksikkö) olisi johdos itämerensuomalaisesta lentää-verbistä, jonka vastine vepsässätunnetusti merkitsee ’kantaa’, siis: »kantamus», ja tuohikirjeessä Novgorod 600 esiinty-vän, ilmeisesti ihmiseen viittaavan vytol-sanan Helimski yhdistää suomen vetelykseensekä erinäisiin samansointisiin itämerensuomen sanoihin. Tämä jälkimmäinen etymologiatuntuu heikommin perustellulta: substituutio itämerensuomen e > venäjän y on hiukanouto, ja itämerensuomalaisten vastineiden joukossa Helimski luettelee sekaisin sekävetelä- (← vesi), vetää- (vedellä) että vietellä-sanueisiin kuuluvia johdannaisia.

Lainat kuitenkin ovat mukautuneet venäjän fono- ja morfotaksiin eivätkä siksi kerrokaikkea lähtökielen äänne- tai muotopiirteistäkään. Sama koskenee jossain määrin erisni-miä, joissa saattaisi olla joitain systemaattisia morfologisiakin substituutioita; ainakinHelimski (1986: 256, alav. 7) huomauttaa tuohikirjeiden itämerensuomalaisissa hen-kilönnimissä esiintyvän venäjän uj-suffiksin (Gymuj, LVeinuj, Munduj ym.) ilmeisesti olleenvenäjässä normaali substituutiovastine itämerensuomen -O, -U -suffikseille; uj tavataanmonista muistakin venäjän itämerensuomalaisista lainasanoista. Itse asiassahan kyseessäon itämerensuomen *Oi -johdin, jonka alkuperäinen diftongi on voinut olla tallella vielätuolloin, niin kuin se on murteittain suomessa ja aunukselais-lyydiläis-vepsäläiselläalueella (ks. esim. Rapola 1966: 470–) ollut jopa nykypäiviin asti. Voisi jopa kysyä, onkotässä ylipäätään kysymys suffiksisubstituutiosta, vaikka Helimski niin olettaakin.

Kuten jo edellä todettiin, tuohikirjeistä ilmenevät äännepiirteet voivat olla peräisinjoko lähtökielestä tai (muinais)venäläisen fonetiikan ja ortografian vaikutuksesta. Tyypil-linen esimerkki on obstruenttien soinnillistuminen, jonka tausta itämerensuomessa eimuutenkaan ole niin selvä kuin yksiulotteisesti »venäjän vaikutuksesta» puhuttaessa onoletettu — ilmiöllähän on yhteytensä astevaihtelun (morfo)fonologistumiseen eikä sitäsiksikään voi pitää aivan nuorena (Viitso 1998: 104). Kiusallisen epäselväksi jää myöspitkien puolisuppeiden vokaalien tuonaikainen edustus; näistähän itämerensuomalaisenkielentutkimuksen historiassa on, kantasuomen pitkää * 5o:ta, * 5e:ta ja * ‰ı:tä olettavanvaltavirran rinnalla (Laanest 1982: 128), esitetty sekä erittäin varhaista (Airila 1941, 1946)että erittäin myöhäistä (Barancev 1990) diftongiutumista kannattavia käsityksiä. Sekäkvantiteetti että diftongiutuminen nimittäin jäävät muinaisvenäjän ortografian ilmaisukei-nojen ulkopuolelle. Kuten edellä todettiin, kantasuomen * 5o:n jatkajan foneettista kvaliteettiaei tuohikirjeiden perusteella voi sitovasti päätellä. Ainakin yhtä mutkikas on tilannekantasuomen * 5e:n kohdalla, jonka vastineena voi venäjän ‹е›:n ohella esiintyä myös eriaikakausina ja eri murteissa äännearvoltaan suuresti vaihdellut Ve (ks. Leskien 1969: 12–,Kiparsky 1963: 77, Zaliznjak 1986: 94, Vermeer 1991: 327).


550

Se periaatteessa korvaamattoman arvokas valo, jota tuohikirjeiden aineisto voisiitämerensuomalaiseen kielihistoriaan luoda, on siis perin heikkoa ja häilyvää tuiketta.Kuten tuohikirjeiden Novgorod 403 ja erityisesti Novgorod 292 tähänastinen tutkimus-historia osoittaa, niitä tarkastelevan kielentutkijan on vaikeaa ellei mahdotonta edetäjoutumatta kiertämään päätelmien kehää, jonkin alustavasti omaksutun tulkinnan tailukutavan vankina. Kun etenkin äännepiirteitä koskeva tieto tuohikirjeiden itämeren-suomesta on monestakin edellä eritellystä syystä epäluotettavaa ja syntaktinen tieto taasaineiston (ja pätevien tulkintojen) niukkuuden vuoksi jokseenkin olematonta, tutkijan ontyydyttävä poimimaan kiertämänsä kehän varrelta leksikaalisia ja morfologisia tiedonjyväsiä(kiintoisimpia näistä on Novgorod 403:n hapax legomenon *happala), jotka nekinvoidaan jauhaa monenlaisten tulkintojen raaka-aineeksi, yritettäessä määrittää sitä aluettaja kielimuotoa, jota teksti voisi edustaa.

Novgorod 403:n ohella, jonka edustaman itämerensuomalaisen tahon paikantamisessaauttavat siinä (sekä mahdollisesti muissakin »Grigorijan» tuohissa) esiintyvät paikan-nimet, myös Novgorod 292 on totuttu näkemään nimenomaan karjalan kielen varhaisenamuistomerkkinä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Kuten edellä on todettu,aiemmin vahvimpana karjalaisuustodisteena pidetty kirjainjono ‹уо› ei todistakaankantasuomen * 5o:n diftongiutumisesta (joskaan ei sitä vastaankaan). Pikemminkin nykyäänaunukselais-lyydiläis-vepsäläisellä alueella esiintyviin piirteisiin taas viittaa ainakin yksihentoääninen todistaja, Novgorod 292:n ylimmällä rivillä esiintyvä kiistaton Vz (ja, siihenliittyen, 2. rivin sananalkuinen terävä sibilantti). Mutta mahdollisuuksia on muitakin:Novgorod 292:n edustama kieli voisi periaatteessa olla jotakin sittemmin sammunuttaNovgorodin lähialueilla puhuttua kielimuotoa, kenties Peipsin koillis- tai itäpuolisten»tVsuudien» kieltä, tai sitten siinä saattaisi heijastua jonkinlainen (koillis)itämeren-suomalainen koinee, useiden itämerensuomen murteiden piirteitä sisältävä kielimuoto,jollainen hyvinkin olisi voinut syntyä vilkkailla ja monikansallisilla Novgorodinpohjoispuolisilla alueilla kuten arkeologienkin mukaan useiden kansallisuuksien asutta-man Laatokankaupungin tienoilla (ks. esim. Sarhimaa 1995 ja siellä mainittua kirjallisuut-ta).8 Viimeksi mainittu oletus voisi myös selittää erilaisten äännepiirteiden, sekä»vepsäläisten» (astevaihteluttomuus?) että »karjalaisten» (sg.3. -v(i) ~ -w), esiintymisenrinnakkain.

Ylipäätäänkin tuohikirjeet edustavat itämerensuomalaisten kielten historiassa niinvarhaista vaihetta, että niiden edustaman kielimuodon lokeroiminen (esimerkiksi»aunukselaiseksi») voi johtaa anakronismeihin. Tuohikirjeiden itämerensuomi itse asias-sa heijastelee niitä aikoja ja vaiheita, jolloin itämerensuomalaiset murteet olivat vastakehittymässä nykyiselleen; muistettakoon, että esim. Terho Itkosen (1971) yksityiskohtai-sesti perustellun näkemyksen mukaan aunukselaismurteiden syntyyn johtanut muinais-vepsäläisten karjalaistuminen oli 1200-luvulla aikaisintaan vasta alkamassa. Toivoa sopii,että esimerkiksi folkloreaineistosta voisi vielä löytää pitävämpää tukea, jonka varassatuohikirjeiden itämerensuomen avaamasta ikkunasta voisi kurkistella rohkeammin jakauemmas.

––––––––––8 Näistä ajatuksista sekä muistakin hyödyllisistä huomautuksista kiitän Riho Grünthalia ja Anneli Sarhimaa-ta. Kiitokseni myös Virittäjän anonyymille arvioijalle, joka kiinnitti huomiotani Hongon (1959) tutkimuk-seen.

551


Lähteet

AIRILA , MARTTI 1941: Die Diphthonge uwo, üwö, i we in der hauptbetonten Silbe im Finnischenund in den nächstverwandten Sprachen. – Finnisch-Ugrische Forschungen XXVIIs. 189–204.

––––– 1946: Pääpainollisen tavun uo, üö, ie kantasuomessa. – Virittäjä 50 s. 293–300.ARCIHOVSKI & BORKOVSKI 1963 = Аpциховский, А. В. & Боpковский, В. И.:

Новгоpодские гpамоты на беpесте (из pаскопок 1956–1957. гг.).Издательство Академии Наук СССР, Москва.

BARANCEV 1990 = Баpанцев, А. П.: К пpоблеме пpибалтийско-финской диахpонии.– Матеpиалы VI междунаpодного конгpесса финно-угpоведов [=Congressus VI Internationalis Fenno-Ugristarum] 2 s. 26–28. Наука, Москва.

HAAVIO , MARTTI 1964: Tuohikirje n:o 292: Vanha suomalaisen muinaisuskonnon lähde. –Virittäjä 68 s. 1–17. [= The oldest source of Finnish mythology: Birchbark letter no.292. – Journal of the Folklore Institute s. 45–66. 1964.]

HAKULINEN, LAURI 1999: Luennot suomen kielen partikkeleista. Helsingin yliopistonsuomen kielen laitos, Helsinki.

HALTHOER, R. 1981: Birch-bark documents from Novgorod relating to Finland andScandinavia. – Les Pays du Nord et Byzance (Scandinavie et Byzance). Actes ducolloque d’Upsal 20–22 avril 1979 s. 161–167. Uppsala.

HELIMSKI 1986 = Хелимский, Е. A.: О пpибалтийско-финском языковом матеpиалев новгоpодских беpестяных гpамотах. – Janin & Zaliznjak 1986 s. 252–259.

HONKO, LAURI 1959: Krankheitsprojektile. Untersuchung über eine urtümlicheKrankheitserklärung. FF Communications 178. Suomalainen Tiedeakatemia,Helsinki

HÄMÄLÄINEN 1958 = Хямяляйнен, М. М.: О статье А. И. Попова »Пpибалтийско-финские личные имена в новгоpодских беpестяных гpамотах». – ТpудыКаpельского филиала АН СССР 12 s. 101–103.

ITKONEN, TERHO 1971: Aunuksen äänneoppi ja aunukselaismurteiden synty. – Virittäjä 75s. 153–185.

––––– 1983: Välikatsaus suomen kielen juuriin. – Virittäjä 87 s. 190–229 ja 349–386.JANIN & ZALIZNJAK 1986 = Янин, В. Л. & Зализняк, А. А.: Новгоpодские гpамоты на

беpесте (из pаскопок 1977–1983. гг.). Наука, Москва.JELISEJEV, J. S. 1959 = Елисеев, Ю. С.: Дpевнейший письменный памятник одного

из пpибалтийско-финских языков. – Известия Академии Наук СССР,Отделение литеpатуpы и языка 18/1 s. 65–72.

––––– 1966: Itämerensuomalaisia kielenmuistomerkkejä. – Virittäjä 70: 296–304.––––– 1975: Itämerensuomalaisen tuohikirjoituksen n:o 403 tulkinta. – Pertti Virtaranta

& Esko Koivusalo (toim.): Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen symposiumiPetroskoissa 26.-27.3.1974 s. 105–113. Castrenianumin toimitteita 13. Helsinki.

KALIMA , JALO 1919: Die ostseefinnischen Lehnwörter im Russischen. Helsinki.KATZ, HARTMUT 1994: Eine Synopse der Geschichte der Finnougristik. [Arv.: Günter

Johannes Stipa: Finnisch-ugrische Sprachforschung. Von der Renaissance bis zumNeupositivismus.] – Finnisch-Ugrische Forschungen 52 s. 350–363.

552

KIPARSKY, VALENTIN 1963: Russische historische Grammatik. I: Die Entwicklung desLautsystems. Winter, Heidelberg.

KKM = D. V. Bubrih, A. A. Beljakov & A. V. PunVzina: Karjalan kielen murrekartasto =Диалектологический атлас каpельского языка. Toim. Leena Sarvas. Koti-maisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 97. Suomalais-Ugrilainen Seura,Helsinki 1997.

KKS = Karjalan kielen sanakirja. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XVI; Kotimaistenkielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 25. Helsinki 1968–.

KOIVUSALO, ESKO 1998: Inhimillisyyden tausta. – Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii 16.V.1998. Suomalais-UgrilaisenSeuran Toimituksia 228 s. 247–251.

KOPONEN, EINO 1998: Millaista oli suomalais-ugrilainen sananmuodostusoppi? – Virittäjä102 s. 435–437.

KROOK, KRISTINA 1999: Ensi tavun ie-, yö- ja uo-diftongien avartuminen suomen murteissa.Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 62. Turku.

LAAKSO, JOHANNA 1997: On verbalizing nouns in Uralic. – Finnisch-Ugrische Forschungen54: 3 s. 267–304. Helsinki.

LAANEST, ARVO 1982: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Buske, Hamburg.LARJAVAARA, MATTI 1986: Itämerensuomen demonstratiivit. I: Karjala, aunus, lyydi ja

vepsä. SKST 433. Helsinki.LEHTINEN, TAPANI 1979: Itämerensuomen verbien historiallista johto-oppia. Suomen

avajaa, karkajaa -tyyppiset verbit ja niiden vastineet lähisukukielissä. SUST 169.Helsinki.

LESKIEN, A. 1969: Handbuch der altbulgarischen (altkirchenslavischen) Sprache. 9.Auflage. Heidelberg.

MEVSVCERSKI 1964 = Мещеpский, Н. А.: Новгоpодские гpамоты на беpесте какисточник истоpического изучения пpибалтийско-финских языков. –Вопpосы финно-угоpского языкознания. Москва – Ленингpад.

MÄGISTE, JULIUS 1957: Itämerensuomalaisia henkilönnimiä Novgorodin tuohikirjeessä. –Virittäjä 61: 97–101.

OHLSSON, STIG ÖRJAN 1999: Schweden und Schwedisch in Estland. – Pekka Lehtimäki(Hg.): Sprachen in Finnland und Estland s. 137–154. Harrassowitz, Wiesbaden.

ÕISPUU, JAAN 1998: Karjalased ja karjala murded. – Jaan Õispuu (koost.), Marje Joalaid(toim.): Kaheksa keelt, kaheksa rahvast s. 37–49. Tallinna Pedagoogikaülikool,Tallinn 1998.

POPOV 1958 = Попов, А. И.: Пpибалтийско-финские личные имена в новгоpодскихбеpестяных гpамотах. – Тpуды Каpельского филиала АН СССР 12 s. 95–100.

RAPOLA, MARTTI 1966: Suomen kielen äännehistorian luennot. SKST 283. Helsinki.SARHIMAA , ANNELI 1995: Karjalan kansat ja kielet kontakteissa. Asutushistoriallista taustaa

ja lingvistisiä seurauksia. – Virittäjä 99 s. 191–223.SKES = Suomen kielen etymologinen sanakirja. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XII.

Helsinki 1955–1981.SPIRIDONOV 1990 = Спиpидонов, А. М.: Новгоpодские беpестяные гpамоты. – С.

И. Кочкуpкина, А. М. Спиpидонов, Т. Н. Джаксон: Письменные известия

553

о каpелах s. 77–95. Петpозаводск, 1990.SSA = Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. Päätoim. Erkki Itkonen (I) &

Ulla-Maija Kulonen (I, II–). Helsinki 1992–.STIPA, GÜNTER JOHANNES 1990: Finnisch-ugrische Sprachforschung von der Renaissance

bis zum Neopositivismus. SUST 206. Helsinki.SVJa = М. И. Зайцева & М. И. Муллонен: Словаpь вепсского языка. Наука,

Ленингpад 1972.TUNKELO, E. A. 1946: Vepsän kielen äännehistoria. SKST 228. Helsinki.VERMEER, WILLEM 1991: Aspects of the oldest Finnic poem and some related texts

(Novgorod birchbark documents 292, 56 and 403). – A. A. Barentsen, B. M. Groen& R. Sprenger (ed.): Studies in West Slavic and Baltic Linguistics. Studies in Slavicand General Linguistics 16 s. 315–369. Rodopi, Amsterdam 1991.

VIITSO, TIIT-REIN 1998: Fennic. – Daniel Abondolo (ed.): The Uralic languages. Routledgelanguage family descriptions s. 96–114. London – New York.

VIRTARANTA, PERTTI 1984: Über das s im Karelischen. Opuscula Instituti Linguae Fennicae,Universitas Helsingiensis 100. [Erip.: Studien zur phonologischen Beschreibungder uralischen Sprachen. Bibliotheca Uralica 7 s. 259–274.]

WINKLER, EBERHARD 1998: Anmerkungen zu zwei Sprachdenkmälern der ostseefinnischenSprachen. – Linguistica Uralica 34 s. 23–29.

ZALIZNJAK 1986 = Зализняк, А. А.: Новгоpодские беpестяные гpамоты слингвистической точки зpения. – Janin & Zaliznjak 1986 s. 89–219.


554

THE FIRST FINNIC TEXT REVISITED

Many of the mediaeval Russian birch bark documents that have been foundin archaeological excavations contain some Finnic material (e. g. names ofplaces and people, possible loanwords from Finnic). Two of these docu-ments, however, are of particular interest: Novgorod 403, the lower half ofwhich Helimski (1988) has shown to be a Finnic-Russian »glossary», andNovgorod 292, dating from the middle of the 13th century, which is indis-putably the oldest existing complete text in a Finnic language. The lattertext consists of ca. 50 Cyrillic characters, drawn clumsily (or possibly inhaste) but ordered neatly in three straight lines (see illustration on page 532).

The conventional interpretation of Novgorod 292 given by Eliseev (Je-lisejev 1959, 1966) and Haavio (1964), is that the text is a »Karelian charmagainst lightning». Some small but significant corrections to Eliseev’s inter-pretation have since been proposed by Helimski (1986), and a detailedanalysis of birch bark documents containing Finnic material has been under-taken by Vermeer (1991) from a Slavistic-palaeographic viewpoint. Vermeerpoints out that »God’s arrow» (jumolanuoli) at the beginning of the text doesnot necessarily refer to lightning and that the spelling ‹uo› in the word nuoli‘arrow’, so far unanimously accepted as a (typically Finno-Karelian) dipht-hong, is simply a mirror reversal of the Old Russian digraph ‹ou› = [u] (whichcan correspond to almost any descendant of Proto-Finnic * 5o) and thus doesnot help in determining the Finnic dialect in question. Most recently, Winkler(1998) has made some remarks on Vermeer’s interpretations.

Although it is not possible to arrive at a complete, detailed and cohe-rent reading for the text of Novgorod 292, some details of previous inter-pretations can at least be firmly discarded.

1) Vermeer has presented some strong arguments against Eliseev’s read-ing of ‹ïnimiVzi› (the end of the first line) as ‘10 (of) your names’ (»you haveten names» or »ten names of yours»). Haavio’s interpretation (*in(h)imi Vze(n)or *ine(h)miVze(n) ‘human being + Gsg’) appears more acceptable, althoughVermeer’s suggestion also deserves consideration: i nimeVzi ‘[O God, (your)arrow] and your name’. (An alternative reading for the first line could be‘O God, your name (is) also (like) an arrow’.) The Vz sound, however, ma-kes Haavio’s interpretation more probable; the beginning of the text wouldthus be ‘God’s arrow, man’s / arrow’.

2) Helimski’s interpretation of the second part of line 2 (‹noliomobu›)as ‘arrow, shoot!’ is insightful and convincing, but the reading of the firstpart (‹nulisVeha›) as ‘arrow, shine!’ can no longer be accepted; Vermeer’s criti-cism can here be supported with Finnic etymological data. Haavio’s andEliseev’s interpretations of line 2 as a whole are even less credible. How-ever, *sehän (‘it’ + emphatic clitic) as proposed by Eliseev is still a viableinterpretation; other possibilities are *si(j)ahan ‘to the place, instead’ or*si(i)hen (the illative form of se ‘it’). Alternatively, following Vermeer’s sug-

virittäjä 4/1999, 531–555

555

gestion, the x-like character could be interpreted as a ‹l›, giving ‹sVela›, whichcould be analysed as the adessive form of se.

3) The third line remains an enigma. Some characters, as Vermeer pointsout, are obscure and could represent several sounds. For the beginning ofline 3, there are at least two possible interpretations. That *xumala shouldrepresent Finnic kummalla (relative pronoun + adessive) is syntactically veryappealing. Analysing the (possible) pronoun on line 2 as its head, the wholetext could be given a coherent reading, revealing it to be a healing charm:‘[Be it] God’s arrow [or] man’s / arrow [i.e. the »Krankheitsprojektil» – cf.Honko 1959 – which has caused this illness], to that (person), O arrow, shoot(back), / who has...’. However, the substitution of Finnic k with Russian xwould be unusual (although not the only occurrence); the traditional read-ing as jumala ‘God’ is perhaps still a viable alternative. The characters thatfollow (‹sudь(ni)›) have so far been identified with the Russian stem sud-‘judgment; to judge’ or its derivatives (thus giving e.g. *Jumala sudnyj ‘Godof Judgment’). Vermeer’s arguments against these interpretations are, again,convincing, but his alternative suggestions are very tentative; the most at-tractive is perhaps sydän ‘heart’. The writer considers some other possibleinterpretations, too, but the final answer must await further studies in Finnicfolklore and mythology. For the last part of line 3, Vermeer’s reading as*pahovi (a verb derivative of the root paha ‘bad’) is well-founded and ap-pealing.

Considering the tentative character of these interpretations, the lack ofbackground information and the distorting effect of Old Russian pronun-ciation and orthographic conventions (also illustrated by Novgorod 403),it is still impossible to determine the Finnic dialect represented in Novgo-rod 292, although some characteristics point towards the Olonetsian–Lu-dian–Vepsian area, or, perhaps, a hypothetical East Finnic koine used in ornear Old Novgorod. Further searches for parallels in Finnic folklore are stillneeded.

Kirjoittajan osoite (address):Suomalais-ugrilainen laitos,PL 25 (Franzéninkatu 13), 00014 Helsingin yliopistoSähköposti: [email protected]


556

Katsaukset

––––––––––1 Tämän katsauksen taustana on Tieteellisten seurain valtuuskunnan 100-vuotisjuhlanäyttely »Hyvässä seu-rassa», jossa esiteltiin tieteellisten seurojen toimintaa valtuuskunnan perustamisvuonna 1899. Kirjoittajat vas-tasivat Kotikielen Seuran näyttelyosaston sisällön suunnittelusta.

virittäjä 4/1999

KOTIKIELEN SEURANTOIMINTAA SATA VUOTTA

SITTEN

HANNA LAPPALAINENMARI SIIROINEN

uosi 1899 oli Kotikielen Seurassa vilkkaan toiminnan aikaa. Seuran kokouksis-sa käsiteltiin monipuolisesti suomen kielen tutkimuksen uusimpia tuloksia.Tämän lisäksi Seuran piirissä tehtiin monenlaista käytännön työtä: järjestettiin

suomen kielen kursseja ja annettiin ehdotuksia Helsingin paikannimien suomenkielisistäasuista.1

Maaliskuun 14. päivänä 1899 kokoontui 15 Kotikielen Seuran jäsentä viettämäänSeuran 24. vuosipäivää. Varaesimies prof. Kaarle Krohn totesi vuosikokouksen avauspu-heessaan, että »uuden toimintavuotemme alotamme oloissa, jotka eivät näytä erittäinkehottavilta Kotikielen Seurankaan harrastuksille. Mutta suomen kielen tutkimus on nyt-kin paikallaan.» Krohn näki erityisesti yhden vaaran — vaaran, »joka uhkaa kansallisuut-tamme ja kieltämme. Sitä torjuaksemme meidän on tehtävä uutteraa työtä kesken huo-liammekin, kehitettävä kieltämme sivistyskielen moninaisiin tehtäviin.» (KS:n kokous-pöytäkirja 14.3.1899.) Seuran aktiivinen toiminta vuonna 1899 osoittaa, että tähän haas-teeseen vastattiin.

Kaarle Krohnin viittaukset olosuhteiden vaikeuteen sekä kieltä ja kansallisuutta uh-kaaviin vaaroihin eivät olleet liioiteltuja. Kuukautta aiemmin, 15. helmikuuta 1899, olijulistettu keisari Nikolai II:n hyväksymä helmikuun manifesti. Jo vuosikokouksen pitä-misen aikoihin oli 500-henkinen lähetystö lähdössä viemään keisarille manifestia vastus-tavaa adressia, johon oli kuukaudessa koottu huikeat 523 000 nimeä.

557

Yllä on ote Kotikielen Seuran vuosikokouksesta 14. maalis-kuuta 1899 kirjoitetusta pöytäkirjasta. Kokouksessa ylioppi-las A. F. Puukko piti esitelmän sanojen merkityksen muuttu-misesta (§ 2), minkä jälkeen käsiteltiin tavanomaisiavuosikokousasioita. »Virkamiehet» valittiin suljetulla lip-puäänestyksellä: prof. E. N. Setälä valittiin puheenjohtajak-si 10 äänellä (kuva vasemmalla) ja prof. Kaarle Krohn va-raesimieheksi 9 äänellä. Johtokuntaan valittiin myös maist.E. A. Ekman (II varaesimieheksi), yliopp. Heikki Ojansuu (va-rainhoitajaksi) ja maist. Artturi Kannisto (pöytäkirjuriksi).(Valokuva Museovirastosta.)

558

SEURAN TOIMINTA ENNEN VUOTTA 1899

Vuonna 1899 Kotikielen Seura oli ehtinyt toimia jo yli 20 vuotta, vuodesta 1876 lähtien2.Aivan alkuvuosina toiminta oli hyvin vilkasta — kokouksia oli jopa parin viikon välein.Ensimmäisinä vuosina vastuuta kantoivat lähinnä Akseli Borenius, Aukusti Forsman jaAntti Lönnbohm, mutta jo 1880-luvun alkupuolella tehtävät alkoivat siirtyä E. N. Setäläl-le ja hieman myöhemmin myös Kaarle Krohnille. Vuonna 1899 tämä kaksikko oli edel-leen vastuussa — nyt esimiestehtävistä.

Setälän mukaan tulo vaikutti monin tavoin Seuran toimintaan. Toiminta muuttui aiem-paa tieteellisemmäksi. Toisaalta laudaturtöiden tarkastus, jota oli aiemmin harrastettuKotikielen Seurassa, siirtyi Suomalaiseen Seminaariin 1893, ja Seuran tehtäväksi jäi kie-len käytännöllinen kehittäminen. Muutakin työnjakoa ehti tapahtua eri tahojen välillä ennenvuotta 1899. Seuran perustamisajoista esillä ollut suunnitelma suomen kielen sanakirjas-ta siirtyi vuonna 1896 lähinnä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vastuulle. Paljon teh-täväkenttää oli silti jäljellä. Yksi merkittävimmistä oli oman aikakauslehden, Virittäjän,julkaiseminen — säännöllisesti vuodesta 1897 lähtien.

JÄSENISTÖ JA TOIMIHENKILÖT

Kotikielen Seura oli syntynyt opiskelijatoiminnan piirissä kokoamaan kaikkia suomenkielestä kiinnostuneita ylioppilaita. Vuonna 1899 yhä suuri osa toimihenkilöistä ja muis-ta vastuunkantajista oli ylioppilaita — esimerkiksi kaikki tuon vuoden esitelmöitsijät. KunSeuran toiminta oli vähittäin tieteellistynyt ja oli syntynyt muitakin opiskelijajärjestöjä,Seurasta oli muotoutunut lähinnä suomen kielen ja sen lähialojen tutkijoiden, opiskelijoi-den ja harrastajien seura. Monet heistä toimivat myös SKS:n stipendiaatteina opiskeluai-kanaan ja keräsivät erilaista kansankielen ainesta (esim. SKS:n kesk. 1899–1900 ja 1900–1901). Myöhempi tieteenhistoria osoittaa, että monet vuoden 1899 aktiiveista loivat me-nestyksekkään uran — useimmat fennistiikan ja fennougristiikan tutkijoina.

Nimikirja ja jäsenluettelo kertovat, että Kotikielen Seuraan oli ensimmäisen 25 vuo-den aikana liittynyt noin 450 henkeä. Pikku hiljaa kasvu oli hidastunut ja tasaantunut.Vuonna 1899 Seuraan liittyi ainoastaan kaksi uutta jäsentä. Aktiiveja oli kerrallaan vainmuutamia kymmeniä: kokouksissa kävi keskimäärin parikymmentä henkeä. Vuonna 1899jäsenmaksunsa maksaneitakin oli vain tusinan verran; maksujen keruu tosin ei ilmeisestiollut kovin systemaattista. Jäsenistön suuri vaihtuvuus selittyy pitkälti opiskelijoidenosuudesta.

Seuran esimiehenä toimi vuonna 1899 jo kymmenettä vuotta 35-vuotias suomen kie-len ja kirjallisuuden professori E. N. Setälä (1864–1935). Seuran esimiehenä toimiminenoli hänelle vain yksi tehtävä lukuisten muiden joukossa. Samaan aikaan hän toimi profes-sorin virkansa ohella mm. aikakauslehti Valvojan päätoimittajana ja Suomalais-Ugrilai-sen Seuran varaesimiehenä. Niinpä hän ei ehtinyt edes Seuran vuosikokoukseen, jossa hänetvalittiin edelleen esimieheksi. Seuraavassa kokouksessa (8.4.) hän pyysi Seuraa harkitse-

––––––––––2 Kotikielen Seuran historiasta ensimmäiseltä sadalta vuodelta (1876–1976) on kirjoittanut Paunonen (1976).

559

––––––––––3 Edellinen Virittäjän nide oli julkaistu 1886 Ahlqvistin 60-vuotispäivän kunniaksi.

maan jonkun muun valitsemista, koska tiesi jo etukäteen olevansa suuren osan vuotta poisHelsingistä. Esimerkiksi syksyllä 1899 Setälä oli yhdessä Otto Donnerin kanssa Suoma-lais-Ugrilaisen Seuran edustajana Roomassa kansainvälisessä orientalistikonferenssissa.Seura ei nähnyt kuitenkaan tarvetta muutoksiin — olihan sillä kaksi varaesimiestä. Ilmei-sesti arvovaltainen ja nimekäs keulakuva katsottiin Kotikielen Seuran imagon kannaltatarpeelliseksi. Seuran säännöissäkin edellytettiin, että esimiehen tulisi olla yliopiston opet-taja, ja kaikista yliopiston opettajista mitä luonnollisin esimies Kotikielen Seuralle olisuomen kielen professori.

Setälä oli tullut mukaan Seuran toimintaan jo 18-vuotiaana, heti yliopistoon tultuaanvuonna 1882. Vuonna 1885 hänet oli valittu sihteeriksi ja jo 1886 varaesimieheksi. Vuon-na 1890 hänestä tuli esimies. Hän tuli toimineeksi tässä tehtävässä kaikkiaan 26 vuotta.

Vuonna 1899 Setälä ei enää juuri ehtinyt tekemään tutkimusta. 1890-luvun alussa oliilmestynyt jälkikäteisarvioiden mukaan (Korhonen 1986: 141) hänen painavin tieteelli-nen työnsä Yhteissuomalainen äännehistoria I–II Konsonantit (1890–91). Vuonna 1898hän oli julkaissut lauseoppinsa täydennykseksi suomen kieliopin »äänne- ja sanaopin»osuuden. Sen arvosteli vuoden 1899 Virittäjässä Knut Cannelin.

Vuonna 1899 ensimmäisenä varaesimiehenä toimi 36-vuotias Kaarle Krohn (1863–1933), suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professori. Samaan aikaanhän oli myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran varaesimiehenä. Vaikka Kaarle Krohnolikin yliopisto-opinnoissaan aluksi suuntautunut klassisiin kieliin, oli luonnollista, ettähän tuli Kotikielen Seuran jäseneksi heti ylioppilaaksi päästyään vuonna 1880: olihan hänkansanrunoudentutkimuksen professorin ja kiivaan fennomaanin Julius Krohnin esikoi-nen. Ainoa varsinainen tehtävä, jossa hän Seurassa toimi, oli ensimmäisen varaesimiehenvirka. Kauaskantoisin Krohnin toimista Kotikielen Seurassa oli hänen ehdotuksensa aloittaauudelleen Virittäjän julkaiseminen.3 Hän ei itse kuitenkaan osallistunut lehden toimitta-misen käytännön puoleen, vaan siitä huolehtivat päätoimittaja E. A. Ekman ja toimitus.Vaikka Krohn toimikin vuosia aktiivisesti Kotikielen Seurassa, folkloristina hänelle olitärkeämpi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka esimiehenäkin hän oli myöhemmin15 vuotta. (Evijärvi 1963.)

Toisena varaesimiehenä toimi 29-vuotias maisteri E. A. Ekman (myöh. Tunkelo)(1870–1953), joka toimi myös Virittäjän päätoimittajana. Hänet valittiin vuonna 1899SKS:n kielitieteellisen valiokunnan sihteeriksi, missä tehtävässä hän toimi 27 vuotta.Nimityksen myötä 29-vuotias Ekman sai vastuulleen kansankielen sanaston keräyksen oh-jaamisen; tätä urakkaa hän hoiti vuoteen 1916 saakka. Ei ollut mitenkään sattumaa, ettätehtävä annettiin juuri Ekmanille. Hän oli paneutunut huolellisesti aiheeseen, sillä samai-sena vuonna valmistui hänen laatimansa Suomen kielen keräilysanasto, joka oli tarkoitet-tu murresanaston keruun apuneuvoksi. Sanasto oli luettelo sanoista, joitten murteellisiamuotoja kerääjien oli tarkoitus kartoittaa kielenoppailtaan. (Itkonen 1995: 577–578.)

Ekmanin panos Kotikielen Seurassa sekä Virittäjässä oli valtaisa. Ennen varaesimie-hen tehtäviä (1899–1902 sekä 1909–16) hän oli toiminut sihteerinä (1893–96). Myöhem-min hän oli kolme vuotta (1916–19) myös esimiehenä. Virittäjän palveluksessa Ekmanehti tavalla tai toisella olla yli 50 vuotta. Tuona aikana hän kirjoitti lehteen lähes 400 kir-joitusta. (Itkonen 1995: 578–579.)

560

Sihteerinä oli 25-vuotias maisteri Artturi Kannisto (1874–1943), joka toimi tässä tehtä-vässä neljä vuotta (1896–1900) ja sittemmin Seuran varaesimiehenä (1906–09) ja esimie-henä (1919–21). Virittäjään hän kirjoitti vuosisadan vaihteessa runsaasti etenkin oikeakieli-syyttä käsitteleviä kirjoituksia. Kotikielen Seuran lisäksi Kannisto toimi vuosia aktiivisestiSuomalais-Ugrilaisessa Seurassa — sekä sihteerinä että esimiehenä. (Hakulinen 1943: 208–210.) Tutkijanuransa Kannisto aloitti hämäläismurteiden äänne- ja lauseopillisilla tutki-muksilla mutta keskittyi myöhemmin fennougristiikkaan. Hänen päätyökseen muodostuivogulin (nyk. mansin) tutkimus. (Liimola 1943: 139–145; Korhonen 1986: 160–161.)

Rahastonhoitajana oli 20-vuotias suomen kielen ja kirjallisuudenhistorian opiskelijaViljo Tarkiainen (1879–1951). Vuonna 1899 hän oli myös SKS:n stipendiaattina inkeri-läisalueella keräämässä sanastoa ja kansanrunoutta (SKS:n kesk. 1899–1900, s. 5–6).Tarkiainen aloitti tutkimuksensa suomen kielestä tarkastelemalla kotiseutunsa Juvan mur-retta, mutta hän suuntautui myöhemmin kirjallisuudentutkimukseen, ja hänestä tulikin ko-timaisen kirjallisuuden professori. Rahastonhoitajan toimensa (1899–1901) lisäksi hänosallistui Kotikielen Seuran toimintaan olemalla mukana Virittäjän toimituskunnassa(1901–04); tämän jälkeenkin hän toimi lehden aktiivisena avustajana. (Vir. 1939: 1–3; Kos-kimies 1951: 471–474.)

Vuonna 1899 Kotikielen Seuran toimihenkilöissä oli siis edustettuna miltei koko kan-sallisten tieteiden kirjo: fennistiikkaa, fennougristiikkaa, kansanrunoutta ja kotimaisen kir-jallisuuden tutkimusta. Vasta myöhemmin siitä muotoutui puhdas fennistiseura oppiai-neiden eriydyttyä ja uusien seurojen perustamisen myötä. Kotikielen Seuran tuolloistentoimihenkilöiden historiasta voi löytää monia yhteisiä piirteitä. Huomiota kiinnittää en-sinnäkin heidän nuoruutensa. Toiseksi kannattaa mainita, että heillä kaikilla oli suomen-kielinen koulutausta, mikä ei tuohon aikaan ollut lainkaan tavallista ylioppilaiden ja yli-opiston opettajien keskuudessa. Tästä joukosta kolme — Setälä, Ekman ja Kannisto —oli kotoisin Hämeestä ja oli kirjoittanut ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta. Ensimmäi-sestä suomenkielisestä normaalilyseosta tuli muitakin kansallisia merkkimiehiä. Äidin-kieltä opetti Setälän ja Ekmanin aikana Arvid Genetz. Mitä ilmeisimmin tällä yhteisellälähtökohdalla on ollut merkitystä näiden tutkijoiden uranvalinnalle. Kannisto innostui jokouluaikana unkarin opiskelusta (Liimola 1943: 139–140), ja Setälä laati 16-vuotiaanakuuluisan lauseoppinsa. Kaikki kolme sekä itäsuomalainen Tarkiainen päätyivät lopultaprofessoreiksi.

Yhteistä Seuran toimihenkilöille oli vielä se, että monet heistä toimivat aktiivisestimuissakin seuroissa, lähinnä Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa ja Suomalaisen Kirjallisuu-den Seurassa. Vuonna 1899 Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa luottamustoimia oli Setälälläja Krohnilla, myöhemmin myös Kannistolla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtäviähoitivat Krohn, Ekman ja Virittäjän toimittajista Niemi, myöhemmin myös Tarkiainen.

SEURAN TOIMINTA

KOKOUKSET

Vuonna 1899 Kotikielen Seura kokoontui yhdeksän kertaa. Kokoustoiminta oli siis vilk-kaampaa kuin nykyisin, kun kokousten määräksi on vakiintunut viisi vuodessa. Kuulijoi-

561

ta kokouksissa kävi keskimäärin parisenkymmentä. Niissä pohdittiin monenlaisia suomenkielen käyttöön ja rakenteeseen liittyviä kysymyksiä, mutta alun pitäenkin keskeiseen oh-jelmaan kuuluivat esitelmät. Vuonna 1899 pidettiin seitsemän esitelmää.

Esitelmät kuvastavat hyvin sen ajan fennistiikkaa. Suomen kieltä oli opetettu Helsin-gin yliopistossa jo 70 vuotta, vuodesta 1829. Suomen kielen professuuri oli perustettuvuonna 1850. Oppituolin ala oli supistunut vähittäin, kun oli perustettu erilliset kansanru-nouden ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professuurit. Vuosisadan vaihteessaalaan kuului vielä paitsi suomen kieli, myös kirjallisuus.

Suomen kielen ja kirjallisuuden professorina oli Setälä ja suomalais-ugrilaisen kie-lentutkimuksen professorina Arvid Genetz; lehtorina toimi Paavo Cajander. 1890-luvullaoli nimitetty myös joitakin dosentteja, minkä ansiosta opetushenkilökunta oli kasvanut.(Korhonen 1986: 109.)

Opetuksen näkökulmasta tuohon aikaan uutta oli Suomalainen Seminaari, jonka Se-tälä oli perustanut muutamaa vuotta aiemmin. Tämä opetusmuoto oli omaksuttu ulkomais-ten, lähinnä saksalaisten esikuvien innoittamana. Seminaarissa opiskelijat tekivät erilai-sia suullisia ja kirjallisia harjoituksia, ja niissä keskusteltiin sekä tarkastettiin laudaturtöi-tä. Se oli suuri edistysaskel pelkkiin luentoihin ja kuulusteluihin perustuneessa opetuk-sessa. (Paunonen 1976: 323–324; Korhonen 1986: 138.)

Tutkimuksessa ei tapahtunut vuonna 1899 mitään ratkaisevia käänteitä. Vallalla olinuorgrammaattinen suuntaus, jonka Setälä oli tuonut Suomeen 1880-luvulla. Vuonna 1899ei julkaistu yhtään väitöskirjaa. Siihen mennessä niitä oli fennistiikan ja fennougristiikanalalta tehty yhteensä 13. (Karlsson 1998: 51–52.) Laudaturtöitä vuonna 1899 valmistuikaksi — Jalmari Kekkosen »Äänneopillinen Tutkimus Haapasaaren murteesta» ja A. F.Puukon »Sanojen merkityksen muuttumisesta», jonka pohjalta tekijä esitelmöi samanavuonna Kotikielen Seurassa.4 Fennististä tutkimusta vuodelta 1899 edustaa Salu Latvalan»Lauseopillisia muistiinpanoja Pohjois-Savon murteesta» ja fennougristiikkaa Arvid Ge-netzin »Unkarin ensitavun vokaalin suhteet suomalais-lappalais-mordvalaiseen». Kaikenkaikkiaan kielitieteen alalta ei ilmestynyt juuri muita julkaisuja kuin muutamia kieliop-peja, oppikirjoja ja sanakirjoja (Vasenius 1905: 412–415).

ESITELMÄT

Nuorgrammatiikan esiinmarssi ei näytä Kotikielen Seuran esitelmien perusteella vielävuosisadan vaihteessa yksipuolistaneen tutkimusta. Esitelmien aiheet olivat yllättävänmonipuolisia. Äännehistoriaa ja murteentutkimusta edusti Ilmari Kaitilan esitelmä Ori-mattilan murteen klusiileista, nimistöntutkimusta Olli Koistisen esitys savolaisten paikan-nimien ja sukunimien synnystä, semantiikkaa A. F. Puukon aihe sanojen merkityksenmuuttumisesta ja pragmatiikkaa Viljo Tarkiaisen alustus puhuttelumuodoista. Oli myöspari oppihistoriallista esitelmää Reinhold von Beckeristä ja Pietari Hannikaisesta. Yhdessäkokouksessa aiheena oli virolainen kirjailija Eduard Wilde. Kirjallisuudentutkimuksenlisäksi Seurassa esitelmöitiin tuohon aikaan kansanrunoudesta — ei kuitenkaan juuri tuo-na vuonna.

Kaikkia esitelmien pitäjiä yhdisti se, että he olivat vasta ylioppilaita. Kaitilan ja Puu-

––––––––––4 Kekkonen piti esitelmän työstään edellisenä vuonna.

562

kon esitelmien pohjana oli vastikään valmistunut laudaturtyö.5 Tätä perinnettä vaalitaanKotikielen Seurassa nykyäänkin: joka vuosi esitelmöitsijöiksi on pyritty valitsemaanvähintään yksi vastikään valmistunut graduntekijä. Esitelmiä seurasi yleensä keskustelu.Ote kokouspöytäkirjasta 4.2.1899:

Ylioppilas Ilmari Kaitila piti esitelmän Orimattilan murteen klusiileista. Vilkkaassakeskustelussa, joka tämän johdosta syntyi kohdistuen muutamiin esitelmässä käsitel-tyihin äännehistoriallisiin seikkoihin, mainittakoon tärkeimpinä se, mikä koski kirja-kielen ihan sanaa. Jotkut puhujat arvelivat että olisi otaksuttava yhteissuomessa ol-leen rinnakkaismuodot ihka ja *ihta. Edellinen tavataan nykyäänkin nominatiivimuo-dossa. Jälkimmäisestä taas olisi säilynyt vain instruktiivi ihan, jossa samoinkuin sa-noissa lähettää, rehellinen, kohauttaa y. m. m. yhteissuomen (d:tä edustaisi täydelli-nen kato. Tätä oletusta tukisivat myös murteittain tavattavat ihlan ja ihran muodot.

Aiheen käsittely ei jäänyt välttämättä pelkkään esitelmään, vaan esitelmien pohjalta il-mestyi myös artikkeleita Seuran vastikään perustetussa aikakauslehdessä Virittäjässä (esim.Tarkiainen 1900; Puukko 1901).

Monia vuoden 1899 esitelmien aiheista voi pitää vieläkin ajankohtaisina. Aiheidenkiinnostavuutta kuvastaa esimerkiksi se, että niihin on vuosien mittaan palattu yhä uudes-taan — Kotikielen Seurassakin. Yksi tällainen teema on puhuttelumuotojen käyttö, jostaViljo Tarkiainen alusti huhtikuussa 1899.

Tarkiainen selvitti esityksessään ensin muutamien muiden kielten puhuttelukäytän-teitä ja totesi tavanomaisten sinuttelu- ja teitittelytapojen lisäksi sekä kirjakieleen ettämurteisiin juurtuneen ruotsin mukaisen arvonimipuhuttelun. Tämä herätti Seurassa vil-kasta keskustelua. Päivälehdessä julkaistu kokousselostus kertoo Seuran kannanotostaSeuraavaa:

Seuran mielipide oli, että arvo- y. m. nimien käyttäminen puhuttelusanoina, niinkuinesim. lauseissa »herra pastori tekee hyvin ja astuu sisään!», »riisuuko Jussi hevose-ni», joka on jo kansankielessäkin hyvin yleistä, on hankalaa ja siitä olisi pyrittävä va-paaksi. Paljon enemmän olisi tasa-arvoisuusaatteenkin mukaista, että teititeltäisiinkaikkia henkilöitä, joita ei sinutella, siis »tehkää hyvin ja astukaa sisään!» ja »riisut-teko hevoseni?» j. n. e. Tai jos selvyys välttämättä vaatii arvo- tai muun nimen esille,niin se olisi mukaan otettava ainoastaan vokatiivina: »tehkää hyvin, herra pastori, jaastukaa sisään!», »riisutteko, Jussi, hevoseni?». Varsinkin juuri yhteiskunnallisistasyistä olisi jokaisen koetettava omassa Seurapiirissään kohottaa entiseen arvoonsahuonoon huutoon joutumassa oleva te sana. (Kokous 22.4.1899; Päivälehti nro 108.)

Seuralaisten kesken tuntui vallitsevan yksimielisyys siitä, ettei kyseessä ollut niinkäänkielellinen kuin sosiaalinen ja psykologinen ongelma. Sekä Seuran aiemmissa että myö-hemmissäkin kannanotoissa päädyttiin suosittelemaan teitittelyä — nimenomaan tasa-arvosyistä. Vuonna 1912 osa seuralaisista oli tosin erilaisten kompromissien kannalla.(Paunonen 1976: 347–348.)

Myöhemmin puhuttelumuotojen käyttöön liittyvä keskustelu fennistiikassa on enem-

––––––––––5 A. F. Puukosta tuli myöhemmin merkittävä teologi, joka kuului Raamatun historiallis-kriittisen tutkimuksenuranuurtajiin.

563

män liittynyt valintaan teitittelyn ja sinuttelun välillä. Puhuttelumuodon valinta on edel-leen kiinnostava kysymys. Aiheen ajankohtaisuutta ilmentää esimerkiksi Helsingissävastikään (1998) valmistunut Anna-Leena Noposen pro gradu -tutkielma »Sinä vai te? Pu-hutteluongelman nykyvaihe».

MUU KOKOUSOHJELMA

Kokousten ohjelma oli vuosisadan vaihteessa monipuolisempi kuin nykyisin. Tämä joh-tuu osin siitä, että tuolloin ei ilmeisestikään pidetty erillisiä johtokunnan kokouksia vaankaikki käytännön asiat puitiin yleisissä kokouksissa. Lisäksi Seuralla oli hoidettavaan pal-jon sellaisia käytännön tehtäviä, jotka ovat nyttemmin siirtyneet muiden tahojen vastuul-le — esimerkiksi oikeakielisyyskysymykset.

Useimmissa kokouksissa keskusteltiin kirjallisuuden ja sanomalehdistön kielestä.Näissä keskusteluissa korostui ennen muuta oikeakielisyyden näkökulma, kuten pöytä-kirja kertoo helmikuun kokouksesta:

Ylioppilas Tarkiainen huomautti sanomalehtikielessä usein sanottavan: sen ja sen yhtiöntulot tekevät niin ja niin paljon, Suomen asukasluku teki niin ja niin monta henkeä, 6% tästä summasta tekee sen ja sen määrän, ja arveli että tämä lausetapa muukalaisuu-tena on hylättävä. (Pöytäkirja 25.2.1899.)

Toisinaan keskustelun lähtökohtana oli jonkun Seuran jäsenen kohtaama kielenkäytönongelma. Esimerkiksi 30. syyskuuta 1899 pohdittiin Kanniston aloitteesta isojen ja pien-ten alkukirjainten käyttöä. Huhtikuussa (22.4.) syntyi keskustelua ulko- ja paikallissijo-jen käytöstä ja merkityksestä, kun mietittiin, miten olisi käännettävä suomeksi »jag såghonom i dörren». Normien pohdinta nousi siis ruohonjuuritason tarpeista. Näitä keskus-teluja voi pitää sikäli merkityksellisinä, että Seuran kannanottoja julkaistiin pääkaupun-gin suomenkielisissä sanomalehdissä (Paunonen 1976: 317). Tällaiseen kielenkäytön ar-vosteluun oli tarvettakin, olihan suomen kieli vasta hiljan saanut laajempaa kirjallistakäyttöä eikä kirjakieli kaikissa suhteissa ollut vielä aivan vakiintunut. Samoin ruotsin kielen»muukalaisuusvaikutus» oli suuri: moni suomeksi kirjoittava oli saanut koulusivistyksensäenimmäkseen ruotsiksi tai ainakin hallitsi ruotsin hyvin ja luki paljon ruotsinkielistä teks-tiä. Nykyään käytännön kielenkäytön kysymysten pohdinnalle on omat fooruminsa: kie-litoimisto ja Kielikello.

Kielenkäytön kysymysten lisäksi kokouksissa tuli esiin erilaisia käytännön asioita, jotkaliittyivät Seuran toimintaan. Eräs näistä oli palkintorahastojen tuotoista päättäminen.Ensimmäiset palkinnot August Ahlqvistin rahastosta jaettiin vasta vuonna 1900, jolloinpalkittiin Artturi Kannisto (Äänneopillinen tutkimus Urjalan, Kylmäkosken ja Akaanmurteesta) ja E. A. Ekman (Suomen kielen keräilysanasto). Seuralla oli myös oma kirjas-to, johon saatiin lahjoituksia sekä kotimaasta että ulkomailta, lähinnä SKS:ltä, Suoma-lais-Ugrilaiselta Seuralta, Unkarin tiedeakatemialta ja yksityishenkilöiltä (Paunonen 1976:324). Lahjoituksista on toistuvasti mainintoja kokouspöytäkirjoissa. Vuonna 1899 kirjas-to käsitti yli 400 nidettä (vuosikertomus, kokousselostus Päivälehdessä 14.3.1899). Vuonna1893 kirjasto oli luvattu Suomalaisen Seminaarin käyttöön, ja asiasta keskusteltiin Seu-rassa useaan otteeseen. (Paunonen 1976: 324.)

564

Erityisen merkittävää Seuran vuoden 1899 toiminnassa oli nykynäkökulmasta kuiten-kin se tarmo, jolla erilaisia suomen kielen käyttöä, kehittämistä ja tutkimusta edistäviähankkeita käynnistettiin.

Suomen kielen opetuksen tarve ja siihen vastaaminen

Vuonna 1899 pantiin vireille kaksikin käytännön hanketta, joiden tavoitteena oli parantaaruotsinkielisten suomen kielen opiskelumahdollisuuksia: kielikurssit ja kotiopettajien sekäkesäasuntojen välittäminen suomenkielisistä perheistä. Lisäksi suunniteltiin ruotsinkieli-sille soveltuvan oppikirjan laatimista, mutta tämä idea hautautui (Paunonen 1976: 366).

1800-luvun loppua kohden suomen kielen osaamisen merkitys kasvoi jatkuvasti. Aiem-min moni äidinkieleltään ruotsinkielinen ei tarvinnut juuri missään suomea, korkeintaanpalvelusväelle puhuessaan, ja silloin vältti ruotsinsekainen kyökkisuomi. Fennomaanitajoivat kuitenkin kiihkeästi suomen kielen käytön lisäämistä kaikilla elämänaloilla. Suo-mi olikin voimakkaasti 1800-luvun loppuvuosikymmeninä tulossa ruotsin rinnalle ja ti-lalle sellaisiin käyttötilanteisiin, joissa sitä ei ollut ennen käytetty: Ensimmäinen suomen-kielinen väitöskirja julkaistiin 1858, vuoden 1863–64 valtiopäivistä alkaen talonpoikais-säädyn pöytäkirjat kirjoitettiin suomeksi, Kuopion lääninhallinnossa virkakieli vaihtui suo-meksi 1887, Setälä käytti ensimmäisenä konsistorin istunnoissa suomen kieltä 1893 javuonna 1894 annettiin asetus, jonka mukaan yliopiston opettajaksi pyrkivän tuli osoittaakykynsä puhua ja kirjoittaa suomea. Vielä 1900-luvun alussa suomi oli kuitenkin opetus-kielenä vain kolmanneksella yliopiston opettajista. Sitä ei vielä 1890-luvulla käytettyesimerkiksi senaatissa, Suomen Pankissa eikä Uudenmaan lääninkansliassa. (Leino-Kau-kiainen 1989, Jussila 1989.)

Suomen kielen taito alkoi siis olla hyödyllinen äidinkieleltään ruotsinkielisillekin.Opetuksen tarve oli suuri juuri Helsingissä, sillä vuoden 1899 Helsinki oli vielä hyvinruotsinkielinen kaupunki. Vuoden 1900 tilastojen mukaan 42,5 % Helsingin asukkaistaoli ruotsinkielisiä ja 50,7 % suomenkielisiä. Muita puhuttuja kieliä olivat venäjä ja saksa.Kaupunki oli kuitenkin voimakkaasti suomalaistumassa: suomenkielisten muuttoaaltomullisti kielisuhteet.

Tarve suomen kielen opetteluun oli sekä käytännöllinen että ideologinen: ollakseenoikea suomalainen piti osata suomea. Sellaisten henkilöiden suomen kielen taito, jotkaolivat käyneet ruotsinkielisen koulun ja toimineet enimmäkseen ruotsinkielisissä piireis-sä, oli helpostikin jäänyt vaatimattomaksi jonkinlaisesta kouluopetuksesta huolimatta.

SUOMEN KIELEN KURSSIT

Yksi vastaus kasvavaan suomen kielen opiskelun ja opettamisen tarpeeseen oli kielikurs-sien aloittaminen. Syksyllä 1899 Seura päätti koemielessä yrittää suomen kielen kurssinjärjestämistä. Kurssista ilmoitettiin ruotsinkielisissä lehdissä; Seura lupasi ottaa osaa mah-dollisiin kustannuksiin.

Suomen kielen kursseista kiinnostuneita löytyi 15, ja kurssitoiminta käynnistyi neljänopettajan voimin. Opetusta annettiin kahdessa ryhmässä, aloittelijoille ja edistyneille erik-seen. Lisäksi oli tarvetta järjestää »puheluharjoituksia». Syyskuun 1900 kokouspöytäkir-

565

ja kuitenkin paljastaa, että hyvästä osanotosta huolimatta kurssit olivat tuottaneet tappio-ta. Luovuttamaan ei suostuttu: maksukäytäntöjä muutettiin ja ilmoittelua tehostettiin, janiin kurssit voitiin jälleen käynnistää marraskuussa. Helmikuussa 1901 (16.2.) maisteriEetu Kekomäen kurssista kerrottiin kokouksessa seuraavaa:

Oppikirjana oli käytetty Knut Cannelinin Lukemistoa ja siitä käännetty kertomustaKun isä lampun osti. Kun oppilaat olivat olleet eri kehitysasteella eikä heitä kummin-kaan vähyytensä vuoksi voitu eri kursseihin jakaa, oli opetus siitä jonkun verran kär-sinyt. Maksu oli ollut 1 mk tunnilta oppilasta kohden.

Kurssitoiminta jäi mitä ilmeisimmin pienimuotoisemmaksi kuin sitä aloitettaessa oli kaa-vailtu. Kursseja järjestettiin vuoteen 1905 saakka. (Paunonen 1976: 366.)

KESÄASUNTOJEN JA KOTIOPETTAJIEN VÄLITTÄMINEN

Huhtikuussa 1899 Seura päätti perustaa välitystoimiston, jonka tehtävänä oli auttaa ruot-sinkielisiä suomen kielen kotiopettajien saamisessa ja kesäasuntojen löytämisessä suo-malaisista perheistä. Toimiston hoitajaksi pyydettiin rouva Alma Suppasta.

Kotikielen Seuran miesvaltaisessa toiminnassa herättää kiinnostusta tämä ainoa nai-nen, joka mainitaan vuoden 1899 pöytäkirjassa. Kyseessä ei ollut kuka tahansa helsinki-läisrouva. Luettelosta, johon on koottu tiedot vuosisadan vaihteessa Suomessa ilmesty-neestä kirjallisuudesta, voi poimia Alma Suppasen kahdestakin yhteydestä: hän oli sekätuottelias kääntäjä, joka suomensi niin tieto- kuin kaunokirjallisuuttakin, että tietokirjai-lija. Juuri vuonna 1899 häneltä ilmestyi laaja, yli 300-sivuinen Suomen kuvallinen keit-tokirja. (Vasenius 1905: 327, 472.)

Kesäasuntojen välitystoiminta saavutti selvää vastakaikua. Samoin kuin kielikursseista,tästä laadittiin ilmoituksia ruotsinkielisiin sanomalehtiin. Lokakuussa 1899 Alma Suppa-nen raportoi kesäasuntojen ja opettajien välitystoimista: toimistoon oli ottanut yhteyttä22 henkeä, joista 18:lle oli löydetty kesäasunto tai kotiopettaja. Kesäasuntojen välitysosoittautui niin onnistuneeksi, että sitä jatkettiin aina vuoteen 1921 saakka. Tätä kauttajärjestettiin suomenkielinen asuinympäristö vuosittain noin 20–30 hengelle. (Paunonen1976: 366.)

Erityisalojen sanaston kehittäminen: liikealan sanasto

Suomen kielen tilaa vastikään laajempaan käyttöön tulleena kielenä kuvastaa se, että eten-kin monella erityisalalla kielenkäyttö oli vakiintumatonta ja hyvin vierasvoittoista. Mo-net muutkin tieteelliset seurat panostivat tänä aikana oman alansa suomenkielisen sanas-ton kehittämiseen. Esimerkiksi Suomenkielisten teknikkojen seura (nyk. Tekniikan aka-teemisten liitto), Suomalainen lääkäriseura Duodecim ja luonnontieteellinen seura Vana-mo (nyk. Suomen biologian seura Vanamo) keskittivät vuosisadan vaihteessa runsaastivoimavarojaan omien alojensa sanaston kehittämiseen; nämä pyrkimykset tuottivat myösjulkaisuja kuten Saksalais-suomalais-ruotsalaisen teknillisen sanaston (1918). (Hyvässäseurassa -näyttely 1999.)

566

Kotikielen Seurassa käynnistyi vuonna 1899 vuosia jatkunut hanke liikealan sanas-ton kehittämiseksi. Tarpeen synnytti senhetkisen suomenkielisen sanaston horjuvuus japuutteellisuus. Seuraavana vuonna Seura asetti yhdessä Suomen Liikemiesyhdistyksenkanssa toimikunnan, jonka tehtävänä oli valmistella kaksikielisen liikekielen sanakirjantoteutusta. Aineistoa sanakirjaa varten kerättiin alan ruotsinkielisestä kirjallisestamateriaalista. Kolmen vuoden aikana saatiin kokoon lähes 8 000 sanatietoa. Suuren työnaineiston keruussa teki E. A. Tunkelon puoliso Viivi Tunkelo. Työhön osallistui myösTunkelo itse.

Vuonna 1903 hanke siirtyi SKS:lle, joka palkkasi sanakirjan tekoon kauppaopistonopettajan Emil Tilviksen, mutta työ keskeytyi alkuunsa hänen yllättävään kuolemaansa.Työn jatkajaksi palkattiin Ilmari Kovero. Monien viivytysten jälkeen Ruotsalais-suoma-lainen liikesanakirja (Svensk-finsk Affärsordbok) ilmestyi lopulta vuonna 1918. (SKS:nkesk. 1904–18. )

Helsingin suomenkielisen nimistön kehittäminen

Monenlaista kehittelytyötä tarvittiin myös nimistön alalla. Marraskuussa 1899 Seuralletuli pyyntö sepittää suomalaisia vastineita Helsingin ruotsinkielisille paikannimille. Tätävarten perustettiin toimikunta, johon tuli edustajia sekä Seurasta että suomalaisten päivä-lehtien toimituksista. Toimikunta sai työnsä valmiiksi jo alkuvuodesta 1900, mutta nimethyväksyttiin ja tarkastettiin vasta syyskuun kokouksessa. Nimiluettelo julkaistiin sano-malehdissä. Esimerkkejä nimiehdotuksista: Alppikatu (ruots. Alpgatan), Eroittaja (Seuraon ennen ehdoittanut nimeä Välitori mutta se ei ole saavuttanut yleistä käytäntöä), Haka-salmenkatu (ei Haagasalmenkatu, niinkuin Pikatavaratoimisto käyttää), Kallio (ei Vuo-rela eikä Berghäll), Kirkkokatu (ei Kirkonkatu), Kulmakatu (ei Vinkkelikatu), Meilahti(ruots. Mejlans), Simonkatu (ei Simoninkatu), Vironkatu (ei Estnääsinkatu). (Kokouspöy-täkirja 29.9.1900.)

Suurin osa nimistä oli uusia, ja useimmat nimet ovat käytössä ehdotetussa muodossaedelleenkin. Nimistöasioita oli käsitelty Seuran kokouksissa jo aiemminkin: vuonna 1892Seuralta oli pyydetty kannanottoa pitäjännimistä ja Helsingin nimistö oli keskusteltavanaensi kerran vuonna 1891 J. H. Kalan esitelmöidessä Helsingin suomalaisesta paikanni-mistöstä. Jo tuolloin Seura teki parannusehdotuksia kaupungin nimistöön.

Suomen murteiden sanakirjan liikkeellelähtö

Suomen kielen sanakirjan kokoamista oli suunniteltu Seuran piirissä jo pitkään, ja jon-kinlaista aineistoakin oli hieman keräilty. 1890-luvulla sanakirjan teko tarkentui Setälänjulistamaksi kolmen sanakirjan ohjelmaksi, jonka käytännön toteutus siirtyi SKS:n har-teille.

Ensimmäisenä alkoi työ murresanakirjan kokoamiseksi. Vuosi 1899 oli tässä työssätärkeä käännekohta, sillä silloin keruun apuneuvoksi valmistui Ekmanin laatima Suomenkielen keräilysanasto. Keruun käytännön järjestelyt eli kerääjien rekrytointi ja valmen-nus sekä stipendien myöntäminen annettiin Kotikielen Seuran hoidettavaksi. Toukokuus-

567

sa 1899 Seura piti valmennustilaisuuden, jossa Ekman opasti keräämisessä ja entiset ke-rääjät kertoivat kokemuksistaan. Vuonna 1899 myönnettiin apurahaa 11 stipendiaatille.Tämän lisäksi aineistoa saatiin noin 50 vapaaehtoiselta avustajalta, joista useimmat vas-tasivat Setälän Uudessa Suomettaressa julkaistuun vetoomukseen. Haasteeseen tarttuivatetenkin opettajat. Seuran stipendiaatteina toimivat mm. Heikki Ojansuu lounaismurtei-den alueella, Antti Hammarén Loimaalla, Paavo Pajula Ruskealassa ja A. F. Puukko Hir-vensalmella. (SKS:n kesk. 3.5.1899 ja SKS:n vuosikertomus 1899; Paunonen 1976: 373.)Seuraavan vuoden maaliskuussa hankkeen vastuuhenkilö Ekman saattoi raportoida, ettäsanalippuja oli kertynyt 21 000. (SKS:n kesk. 1899–1900.)

Aikakauslehti Virittäjä

Uudempaa toimintaa Seurassa edusti säännöllinen julkaisutoiminta. Aikakauslehti Virit-täjää oli alettu säännöllisesti julkaista vuoden 1897 alusta lähtien. Ensimmäinen päätoi-mittaja (vuosina 1897–1899) oli seuran varaesimies E. A. Ekman (myöh. Tunkelo). (Myö-hemmin hän toimi vielä toiseen kertaan päätoimittajana pitkän kauden 1910–27.)

Ekmanin lisäksi toimituskuntaan vuonna 1899 kuuluivat Vihtori Alava, Artturi Kan-nisto, Uuno Karttunen, A. R. Niemi ja Heikki Ojansuu. Alava ja Niemi olivat kansanru-nouden tutkijoita. 29-vuotias maisteri Alava työskenteli SKS:ssa kustannusosastolla ja senohessa äidinkielen opettajana. Samana vuonna hänet nimitettiin suomalaisen kansanru-nouden ja kirjallisuuden dosentiksi Myöhemmin tieteellinen toiminta jäi sivuun, kun häntempautui mukaan politiikkaan. Virittäjän toimituksessa Alava oli mukana neljä vuotta(1897–1901). (Virittäjä 1935.)

Vuosi 1899 oli 30-vuotiaan A. R. Niemen elämässä toimeliasta aikaa: Hän suorittilisensiaatin tutkinnon kansanrunouden alalta ja toimi Suomalaisen Seminaarin, Suoma-lais-Ugrilaisen Seuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastojen virkailijana; jou-lukuussa hänet nimitettiin SKS:n amanuenssiksi. Samaisena vuonna ilmestyi Virittäjässähänen kirjoituksensa loitsurunoudesta ja hän esitelmöi SKS:n kokouksessa Ritvalan Hel-kajuhlista. Niemen julkaisuja ilmestyi myös Suomi-sarjassa: Vanhan Kalevalan eepillisetainekset sekä Kansanrunoja 1700-luvulta.

Virittäjän toimituksessa Niemi oli mukana vain pari vuotta (1897–99). Hänet tunne-taan Kalevalan kokoonpanon sekä Lönnrotin elämänvaiheiden tutkijana sekä kansanru-nouden kerääjänä ja kokoelmien, erityisesti Suomen Kansan Vanhojen Runojen, julkai-sukuntoon saattajana. Niemi toimi sittemmin vuosia suomalaisen ja vertailevan kansan-runouden professorina. (Enäjärvi-Haavio 1932.)

Toimituksen jäsenistä 26-vuotias Heikki Ojansuu (1873–1923) valmistui filosofiankandidaatiksi vuonna 1899. SKS:n stipendin turvin hän jatkoi samana vuonna tutkimuk-siaan lounaismurteiden alueella. Lounaismurteiden lisäksi Ojansuu ehti myöhemmin tut-kia niin sukukieliä, vanhaa kirjasuomea kuin nimistöäkin. Hän oli vuosia aktiivisestimukana sekä Kotikielen Seuran että Virittäjän toiminnassa, ensin rahastonhoitajana (1896–97) sitten Virittäjän toimittajana (1898–1903), Seuran varaesimiehenä (1902–16) ja Vi-rittäjän päätoimittajana (1904–09). Vastaperustetun Turun yliopiston suomen kielen pro-fessorina hän ehti toimia vain vähän aikaa 1920-luvulla ennen varhaista kuolemaansa 1923.(Virittäjä 1923, Korhonen 1986: 169–171.)

568

Toimitukseen kuului edellisten lisäksi vielä maisteri Uuno Karttunen. Hän oli liitty-nyt Seuran jäseneksi vuonna 1893, ja hän toimi vuosina 1897–99 Virittäjän taloudenhoi-tajana. Karttusesta historia ei kerro enempää.

Virittäjän liikkeellelähtö onnistui hyvin: ensimmäinen vuosikerta vuonna 1897 sai 754tilaajaa ja toinen jopa 1 181. Vuoden 1899 vuosikerran tilaajamäärässä tapahtui kuitenkinromahdus: vain 540 tilausta. Tilauksia lehdelle hankki koko maan laajuinen asiamiesver-kosto. Tilaajat olivat enimmäkseen suomen kielen ja lähialojen tutkijoita ja opiskelijoita,mutta joukossa oli runsaasti myös muita. Tuohon aikaan vallitsi yleinen kiinnostus kieli-asioita kohtaan: niiden suhteen oli vaikea olla välinpitämätön. Niinpä muutkin kuin kie-len, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkijat ja opettajat innostuivat tilaamaan Virittä-jää. Vuoden 1899 vuosikertaa lähetettiin mm. lak. kand. Juho Paasikivelle sekä lak. kand.P. E. Svinhufvudille. Tilaajien titteleitä olivat paitsi neiti ja herra sekä odotuksenmukaisetylioppilas, maisteri, tohtori, lehtori ja professori, myös varatuomari, opettaja, insenööri,apteekkari, maanmittari, nimismies ja lyseolainen. Myös mm. Jyväskylän, Rauman jaSortavalan opettajaseminaarilaisten keskuudessa oli paljon Virittäjän lukijoita. Virittäjäsaavutti myös monet koulut, esim. Kuopion suomalaisen lyseon ja Porin suomalaisenlyseon sekä lukutuvat, esim. kaupungin lukutuvan (yleisen kirjaston edeltäjän) Savonlin-nassa. Maantieteellisesti lehti levisi Suomessa laajalle — Helsingistä Kemiin, VaasastaViipuriin ja Sortavalaan — sekä myös ulkomaille, esim. Norjaan, Unkariin ja Venäjälle.(Virittäjän tilaajaluettelo.)

VIRITTÄJÄN SISÄLLÖSTÄ

Vuoden 1899 Virittäjä koostui kahdeksasta numerosta, joissa kussakin oli 16 sivua. Sensisältö, kuten Seuran tuolloisten kokousesitelmienkin sisältö, haaroi paljon laajemmallekuin nykyään, mutta sen ydin oli kuitenkin kielentutkimusta. Vuoden 1899 Virittäjässäon artikkeleita henkilönnimistä, paikannimistä, sanoista ja niiden alkuperästä, kontami-naatioilmiöstä sekä savon murteen äänteistä. Kirjoittajista voi mainita Ralf Saxénin, HeikkiOjansuun, Arvid Genetzin, A. Lönnbohmin ja E. N. Setälän. Käsiteltävänä oli myös eräsikuisuusaihe: nimien Suomi, Häme ja Saame alkuperään ottivat tuolloin kantaa Ojansuu,Ekman, Genetz ja Setälä. Keskustelu jatkuu yhä: aivan Virittäjän viime numeroissa ovatasiaa käsitelleet Koivulehto (1998), Kallio (1998) ja Grünthal (1999).

Kansanrunoudentutkimusta edusti A. R. Niemen artikkeli loitsurunojen synnystä. Myös(tieteen)historiaa käsiteltiin: päätoimittaja kirjoitti Rasmus Raskin osuudesta Gustaf Ren-vallin sanakirjatyön alkuunpanoon ja Alpo S(ilander) kuvasi Pietari Hannikaisen 1845–47 Viipurissa ilmestyneen Kanava-lehden lyhykäisen tarinan. Myös Kalevipoeg-eepok-sen kokoamishistoriaa valotettiin.

Vankka sijansa lehdessä oli oikeakielisyysasioilla, kuten Seuran kokouksissakin.Uutuuskirjojen kieltä ruodittiin erityisesti siltä kannalta, kuinka suomalaista se oli: sveti-sismejä etsittiin suurennuslasilla. Esiin otettiin erilaisia yksittäisiä huonoina pidettyjä il-mauksia ja esitettiin parannusehdotuksia: mieluummin heikkohermoinen kuin hermoheik-ko, samoin mieluummin Käskyt ovat selvästi Raamatussa kuin seisovat. Eli-sanaa puo-lestaan ei tulisi käyttää seuraavaan tapaan: Jos vain katsojissa eli kuulijoissa herää samatunne.

Lehdessä oli myös kirja-arvosteluja. Vuonna 1899 arvosteltavana olivat mm. Julius

569

Krohnin postuumisti ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden vaiheet sekä Setälän Suomenkieliopin äänne- ja sanaopin osuus. Setälän kouluopetukseen tarkoitetun kieliopin arvos-teli Knut Cannelin6. Arvostelussaan hän arvelee Setälän uuden kieliopin kauhistuttavanEurénin ja Jänneksen [Genetzin] kielioppeja lukenutta:

Ensi kertaa kirjaa silmäillessään tuntee itsensä ikäänkuin vieraaseen rakennukseeneksyneeksi. Välistä on tosin pilkahtavinaan esille joku tuttu kohta, vaan ei aikaakaan,niin jo näyttää taas kaikki sekavalta.

Cannelinia oudoksuttavat muutamat Setälän käyttöön ottamat uudet termit, kuten aste-vaihtelu, heikko aste, vahva aste, äännevaihtelu ja äänteenmuutos. Hän ei myöskään yhdySetälän käsitykseen ison alkukirjaimen tarpeettomuudesta »kansalaisuusnimien» yhtey-dessä.

Virittäjää silmäillessä voi havaita, että tieteellisen artikkelin muotokonventiot olivatvasta hiljalleen kehittymässä nykyiseen muotoonsa. Nykylukijan huomiota kiinnittää paitsiartikkelien lyhyys, myös se, ettei niiden lopussa ole lähdeluetteloita vaan lähteet maini-taan tekstissä tai alaviitteissä. Erikoiselta tuntuu sekin, että kirjoittajat piiloutuvat joskuspelkkien nimikirjainten taakse. Esimerkiksi päätoimittaja E. A. Ekman esiintyy nimikir-jaimilla »E. A. E.» ja »E.». Lehdessä ei myöskään ole mitään tietoja toimituksesta; nimetkäyvät ilmi vasta vuosikerran viimeisen numeron viimeiseltä sivulta, »Tilausilmoitukses-ta», jolla markkinoidaan vuoden 1900 vuosikertaa. Julkaisijayhteisöstäkään ei ole muutatietoa kuin pelkkä nimi epiteetissä »Kotikielen Seuran aikakauslehti».

KOTIKIELEN SEURA JA MUUT LÄHIALOJEN SEURAT

Vuonna 1899 Suomessa toimi kolmisenkymmentä tieteellistä Seuraa. Niistä läheisimpiäKotikielen Seuralle olivat Suomalais-Ugrilainen Seura (SUS) ja Suomalaisen Kirjallisuu-den Seura (SKS).

Vanhin kansallisten tieteiden seuroista oli jo vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kir-jallisuuden Seura. Sillä oli vuonna 1899 jäseniä 1 409. Esimiehenä oli suomalais-ugrilai-sen kielentutkimuksen professori Arvid Genetz. SKS:n pääalueita olivat kansanrunoudentutkimus sekä kansatieteellisen aineiston ja sanaston keruu. Yhteensä toistakymmentä sti-pendiaattia kiertelikin eri puolilla Suomea sekä Karjalassa, Inkerissä ja Virossa keräämässäerilaisia kielenaineksia sekä kansanrunoutta. Keskeistä oli suomen kielen sanakirjahank-keen käynnistäminen; työhön kiinnitettiin E. A. Ekman. SKS harjoitti myös kustannus-toimintaa ja myönsi rahastoistaan erilaisia palkintoja. Kotikielen Seuralla oli SKS:n kanssauseita yhteisiä toimihenkilöitä, esimerkiksi Ekman, ja etenkin kansankielen keruuhank-keessa yhteistyö oli tiivistä. (SKS:n kesk. 1899–1900.)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli monien seurojen »äiti». Myös Kotikielen Seu-ran ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran voi katsoa olevan sen perillisiä: kieliasioiden käsitte-ly ja kielitieteelliset pohdinnat siirtyivät suurelta osin niihin SKS:n jäädessä ennemmin-––––––––––6 Cannelin oli väitellyt 1888 Kemin murteesta. Työuransa hän suoritti koululaitoksen palveluksessa. Hänetmuistetaan erityisesti sanakirjamiehenä: hänen ruotsalais-suomalainen (1904) ja suomalais-ruotsalainen sa-nakirjansa (1908) kuluivat useina painoksina laajan käyttäjäkunnan käsissä. (Vir. 34 s. 271–272.)

570

kin kansanrunouden tutkimukseen suuntautuneeksi.Suomalais-Ugrilainen Seura oli perustettu hieman Kotikielen Seuraa myöhemmin,

vuonna 1883. Sen lähtökohta oli monessa suhteessa toinen kuin Kotikielen Seuran, jokasyntyi ylioppilasseuraksi ja sellaisena monessa suhteessa pysyikin. SUS:aa taas oli pe-rustamassa joukko erittäin arvovaltaisia henkilöitä. Vuonna 1899 esimiehenä oli OttoDonner ja varaesimiehenä Setälä. SUS:n tavoitteena oli tutkia kaukaisia sukukansoja jatehdä tutkimusmatkoja niiden pariin. Tällainen toiminta luonnollisesti vaati varoja, jayläluokan henkinen ja taloudellinen tuki oli tässä välttämätöntä. Tutkimusmatkoja tehtiinvuonna 1899 hantien ja mansien pariin, mordvalaisalueille sekä Kiinaan ja Mongoliaan.Kokousten ohjelmaan kuuluivat keskeisenä stipendiaattien matkakertomukset. Niiden li-säksi pidettiin tieteellisiä esitelmiä. Esitelmöitsijöinä olivat mm. varaesimies Setälä sekäKaarle Krohn, joka toimi Seuran kirjastonhoitajana. Tieteellinen julkaisutoiminta oli SUS:ntoiminnassa jo tuolloin merkittävällä sijalla. Vuonna 1899 ilmestyi kolme nidettä Suoma-lais-Ugrilaisen Seuran toimituksia: mm. Hugo Pippingin Zur Phonetik der finnischenSprache. Aikakauskirjassa puolestaan ilmestyi mm. Setälältä artikkeli »Über ein mouil-liertes s im Finnisch-ugrischen». Myös Kotikielen Seuraa ja Suomalais-Ugrilaista Seuraayhdisti se, että niillä oli yhteisiä toimihenkilöitä ja aktiiveja. (SUSA XVIII 1900.)

LOPUKSI

Noista päivistä on vierähtänyt jo sata vuotta. Monet niistä päämääristä, joiden hyväksituolloin toimittiin, on saavutettu jo aikaa sitten. Esimerkiksi suomen kielen käyttö kaikil-la mahdollisilla elämänaloilla on ollut jo kauan vakiintunutta. Samoin monia sellaisia teh-täviä, joita tuolloin hoitivat Seuran aktiivit suurelta osin vapaaehtoistyönä, hoitaa nyt ko-konainen tutkimuskeskus. Kotikielen Seura toimii ja Virittäjä ilmestyy edelleen.

Kirjoittajien osoitteet (addresses):Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopistoSähköposti: [email protected] kielen laitoksen tutkijat, PL 13 (Meritullinkatu 1 B), 00014 Helsingin yliopistoSähköposti: [email protected]

LÄHTEET

PAINETUT LÄHTEET

AUTIO, VELI-MATTI 1998: Setälä, E. N. Kansallisbiografia, www.histseura.fi.ENÄJÄRVI-HAAVIO , ELSA 1932: Aukusti Robert Niemi – Vir. 36 s. 1–16.EVIJÄRVI, IRJA-LEENA 1963: Kaarle Krohn. Elämä ja toiminta. Suomi 110:2. SKS, Helsinki.GRÜNTHAL, RIHO 1999: Suomen alkuperä. – Vir. 103 s. 99–109.HAAVIO , MARTTI 1935: Vihtori Alava. – Vir. 39 s. 396–404.HAKULINEN, LAURI 1943: Puhe Kotikielen Seuran vuosikokouksessa 14.3.1943. – Vir. 47

s. 207–210.

571

ITKONEN, TERHO 1995: E. A. Tunkelon syntymästä 125 vuotta. – Vir. 99 s. 566–582.JUSSILA, OSMO 1989: Suomalaisuusliike Venäjän paineessa vuosina 1890–1917. Teokses-

sa Tommila (toim.) 1989.KALLIO, PETRI 1998: Suomi(ttavia etymologioita). – Vir. 102 s. 613–619.KARLSSON, FRED 1998: Kielitieteiden tohtorinväitöskirjat Suomessa 1840–1997. Yleisen

kielitieteen laitoksen julkaisuja no. 29. Helsingin yliopisto.Knut Cannelinin 70:nnen ikävuoden täytyttyä. – Vir. 34 [1930] s. 271–272.KOIVULEHTO, JORMA 1998: Puhdas ja Suomi. – Vir. 102 s. 425–434.KORHONEN, MIKKO 1986: Finno-Ugrian Language Studies in Finland 1828–1918. Societas

Scientiarum Fennica, Helsinki.KOSKIMIES, RAFAEL 1951: Viljo Tarkiainen. – Vir. 55 s. 471–474.LEINO-KAUKIAINEN , PIRKKO 1989: Suomen kielen käytön yleistyminen. – Tommila (toim.)

1989.LIIMOLA , MATTI 1943: Artturi Kanniston elämäntyö. – Vir. 47 s. 139–145.NOPONEN, ANNA-LEENA 1998: Sinä vai te? Puhutteluongelman nykyvaihe. Pro gradu -tut-

kielma. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.PAUNONEN, HEIKKI 1976: Kotikielen Seura 1876–1976. – Vir. 80 s. 310–432.PUUKKO, A. F. – AIRILA, MARTTI 1901: Sanojen merkityksen muuttumisesta. – Vir. 5 s. 1–9.Päivälehden vuosikerrat 1899–1900.SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.SKS:n kesk. = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keskustelemuksia v. 1899–1918. Suo-

mi III ja IV. SKS, Helsinki.TARKIAINEN V. 1900: Yleiskielemme puhuttelusanoista. – Vir. 4 s. 91–95.TOMMILA , PÄIVIÖ (toim.) 1989: Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Kustannus-

kiila Oy, Kuopio.V. Tarkiaisen 60-vuotispäivänä. – Vir. 43 [1939] s. 1–3.VASENIUS, VALFRID 1905: Suomalainen kirjallisuus. Aakkosellinen ja aiheenmukainen luet-

telo. 1896–1900. SKS, Helsinki.Vir. = Virittäjä. Kotikielen Seuran aikakauslehti.

ARKISTOLÄHTEET

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa säilytteillä olevat: KotikielenSeuran pöytäkirjat, Kotikielen Seuran jäsenluettelo, Kotikielen Seuran nimikirja,Virittäjän tilaajaluettelo, muu arkistoaineisto.

572

Lauri Hakulinen Hajdúszoboszlón pustalla lähellä Debreceniä 31.7.1965.(Valokuvaajana Otto Aho.)

573

»Sanat on kaikkisarvipäitä»:

Lauri Hakulisentutkijaneetos

PENTTI LEINO

man sukupolveni suomen kielen opiskelijat oppivat tuntemaan Lauri Hakulisenennen muuta SKRK:n kirjoittajana. SKRK — Suomen kielen rakenne ja kehi-tys — oli ilmestynyt jo 40-luvulla (I osa 1941 ja II osa 1946), mutta se säilytti

asemansa suomen kielen opintojen ydinteoksena neljän vuosikymmenen ajan. Eikä syyt-tä. Toisin kuin voisi luulla, kysymyksessä ei ollut kompilaatio siihenastisen fennistiikanja fennougristiikan saavutuksista, vaan yhtenäinen ja kattava kokonaisuus, jonka pohjanaoli kymmenen vuoden työrupeama ja jossa nimenomaan kirjoittajan omakohtainen panosoli aivan ratkaiseva, niin kuin aikalaisarviot poikkeuksetta korostivat. Lauri Hakulinen olikirjoittanut merkkiteoksen, jonka tulevat suomen kielen maisterit lukivat kannesta kan-teen ja joka on vuosikymmenestä toiseen säilyttänyt asemansa fennistiikan keskeisimpä-nä käsikirjana.

Tiedettiin myös, että Lauri Hakulinen oli tiukka kielenvartija ja oikeakielisyysmies,joka otti kantaa milloin mihinkin kielenkäytön muukalaisuuksiin ja sanonnan tai tyylinheikkouksiin. Tenttikirjoista selvisi sekin, että Hakulinen oli tutkinut sanastoa, ja huhunakerrottiin hänen myös väitelleen samasta aihepiiristä, tarkemmin sanoen meteorologis-affektiivisesta sanastosta, ja joutuneen väitöskirjansa kanssa vaikeuksiin.

Yhtä ja toista professorista siis tiedettiin, mutta tämä kaikki oli siltikin vain pintatie-toa. Lauri Hakulisen panos suomalaisessa kielitieteessä on nimittäin paljon moniulottei-sempi. Aavistuksen siitä saa nyt ilmestyneestä 450-sivuisesta valikoimasta Sanat on kaikkisarvipäitä, johon on valittu joukko Hakulisen artikkeleita ja puheita lähes 50 vuoden ai-kaväliltä. Esittelen lyhyesti teosta ja sen kautta joitakin puolia Lauri Hakulisen tutkijan-profiilista.

Kaikkea ei ole saatu yksiin kansiin mahtumaan. SKRK tulee esiin vain bibliografias-sa, kielenhuoltoa teoksessa koskettelee vain pari teoreettisesti painottunutta kirjoitusta,ja meteorologis-affektiivinen sanasto pilkahtaa näkösälle ainoastaan väitöksenalkajaisesi-

virittäjä 4/1999

574

telmästä, joka käsittelee tutkimuksen teoreettista pohjaa. Samaten pimentoon jää se, ettäyksi keskeinen aktiviteetti niin Hakulisen kirjoituksissa kuin muussakin toiminnassa oli-vat heimosuhteet ja erityisesti kontaktit Viroon ja Unkariin.

Aukoista huolimatta valikoima on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen. Yhteenosastoon on koottu joukko yleiskielitieteellisiä kirjoituksia, jotka ovat edelleenkin tuorei-ta ja inspiroivia; erityisesti nykypäivän kognitivisteja niiden ajankohtaisuus puhuttaa.Toinen osasto käsittelee sanastontutkimusta, ja kolmannessa on suppea valikoima yksit-täisiä sanoja ja sanapesyeitä koskevia artikkeleita. Sananparsia esittelevistä kirjoituksistaon koottu oma osastonsa, samoin tyylianalyyttisistä esseistä. Viimeisenä ryhmänä on jouk-ko ei vain fennistiikan vaan laajemminkin suomalaisen kulttuurihistorian kannalta kiin-nostavia puheita ja esitelmiä. Teoksen päättää bibliografia. Se on kattava, mutta ei liki-mainkaan täydellinen, sillä siihen on jätetty listaamatta muun muassa summaton määräHakulisen Sanastaja-lehteen kirjoittamia kyselyjä. Silti bibliografia sisältää lähes 500nimikettä.

Bibliografian seitsemän ensimmäisinä mainittua kirjoitusta ovat vuodelta 1916. Nii-den tausta on seuraava. Hakulinen kävi Turun Klassillista lyseota, ja luokan pojat perus-tivat seuran, jonka toimintaohjelma vaihteli: aluksi se oli jalkapalloseura, sitten kirjasto-seura ja myöhemmin retkeilyseura. Retkeilyseura taas muuttui yhdistykseksi, jonka teh-tävänä oli kotiseudun tutkiminen; yhdistyksen toimesta luokalle tilattiin myös aikakaus-lehdet Kotiseutu ja Virittäjä. Lauri Hakulinen noudatti Kotiseutu-lehden keruuohjeita jamerkitsi vuonna 1915 Tohmajärveltä muistiin kasvinnimiä ja kansantarinoita; niiden poh-jalta ilmestyi Kotiseudussa viisi lyhyttä kirjoitusta. Virittäjä taas julkaisi kaksi hänen lä-hettämäänsä oikeakielisyyttä koskevaa huomiota. Nuo varhaistuotteet olivat koulupojankynästä, ja niillä on tietenkin vain kuriositeettiarvoa. Mutta niistä näkyy, että Lauri Haku-linen oli jo varhain tietoinen kutsumuksestaan ja tulevasta elämäntehtävästään.

Paljon painavampi oli jo Hakulisen ensimmäinen tieteellinen artikkeli Pari suomenmurteiden vokaalinkestoseikkaa, jonka Virittäjä julkaisi vuonna 1922. Martti Haavio —Hakulisen elinikäinen ystävä — piirsi myöhemmin tuon kirjoituksen pohjalta Hakulisentutkijankuvaa näin:

Teoriaansa Lauri Hakulinen kuitenkaan olisi tuskin päätynyt, ellei hän jo tuolloin oli-si innokkaasti laventanut tietämyksensä piiriä ohi ja yli sen kirjallisuuden, mihin suo-men kielen ja kirjallisuuden sekä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelijatja opettajatkin olivat rajoittuneet: hän etsi käsiinsä etevien germanistien ja romanisti-en tutkimuksia ja pyrki löytämään niistä kysymyksenasetteluita ja paralleeleja. Jo noinaaikoina hän oli vakuuttunut siitä, että suomalaista kielentutkimusta voitiin monin ta-voin hedelmöittää muiden kielten tutkimuksen avuin. (Verba docent, s. 16.)

Haavion luonnehdinta pitää paikkansa. Hakulinen kielitieteellinen sivistys näkyy hänentieteellisestä tuotannostaan: hän ei ajautunut senaikaisen suomen kielen tutkimuksen val-tavirtaan saati alistunut jäljittelemään epigonina nuorgrammaattisen koulukunnan perus-tajia; päinvastoin hän kyseenalaisti sen opit ja haki omaan tieteelliseen työhönsä uuttavoimaa fennistiikan ulkopuolelta. Löytöretkiensä pohjalta hän kirjoitti myös suuren mää-rän yleiskielitieteellisiä esseitä ja välitti niiden avulla kansainvälisen kielentutkimuksenajatuksia suomalaisille lukijoille. Väitöskirjassaan hän paljolti Hans Sperberiin nojatenrakensi kerettiläisen teorian ja haastoi sen pohjalta nuorgrammaattisen koulukunnan ja

575

sen uskon — niin kuin hän väitöksenalkajaisesitelmässään sanoi — »äänneopin pseudo-matemaattiseen eksaktisuuteen». Vastarinta oli kovaa, ja tiedekunta häilyi väitöskirjan hyl-käämisen ja hyväksymisen rajoilla. Hakulinen itse oli tuolloin jo Unkarissa, missä häntoimi suomen kielen opettajana Budapestin yliopistossa. Sieltä hän lähetti vastineen op-ponenttiensa lausuntoon ja puolusti peräänantamattomasti tutkijan oikeutta ja jopa vel-vollisuutta tradition murtamiseen:

Saksa on täynnä esimerkkejä siitä, että liioitelluimmatkin tieteelliset uudistusintoilutovat vieneet vakavaa tiedettä eteenpäin pakottamalla vastustajia kannanottoihin ja ak-tiivisuuteen. Ja minun mielestäni sillä, joka tuo tieteeseen hedelmällisen uuden aja-tuksen, on oikeus puhua vaikka 90 prosenttia palturia, jos loppu on hyvää ja ennensanomatonta. Itse en sentään vieläkään usko, että olisin tuota palturinpäästöoikeuttakäyttänyt täysin määrin hyväkseni.

Sanat on kaikki sarvipäitä alkaa suppealla valikoimalla artikkeleita, jotka ovat luonteel-taan yleiskielitieteellisiä. Jo ensimmäinen, vuonna 1931 julkaistu Kielitieteen yleissivis-tyksellisestä merkityksestä, on hätkähdyttävä lukuelämys. Se on monipuolinen ja syvälli-nen katsaus kielen asemaan inhimillisessä kulttuurissa ja yksityisen ihmisen elämässä.Tässä kirjoituksessaan Hakulinen tuo esiin usein toistamansa näkemykset kielestä viesti-kapulana, joka kulkee sukupolvelta toiselle, ja sanoista kristalleina tai suurennuslaseina,joiden kautta avautuu näköaloja ihmisen mieleen ja kulttuurin syvimpään olemukseen.

Huomautimme äsken, että kielitieteellä on mahdollisuus valaista esihistoriallisia kult-tuurioloja. Tämä mahdollisuus perustuu kielen sanojen siihen ominaisuuteen, jonkaperusteella niitä voisimme verrata viestikapuloihin: ajallisesta kaukaisuudesta ne onpannut liikkeelle jokin meille tuntematon Lähettäjä, ja sanat — nuo aineelliselta ole-mukseltaan perhostakin keveämmät liitäjät — ovat hypelleet kuolemaa pakoon hau-taanvaipuvan sukupolven huulilta kehdostanousevan sukupolven huulille; lukematto-mat miespolvet ovat nääntyneet juostuaan kukin osuutensa loppuun, mutta sanat elä-vät haurasta elämäänsä ja tuovat meille suulliset terveiset käsittämättömän kaukais-ten taivalten takaa. (Sarvipäitä, s. 22.)

Sama metafora toistuu myöhemmin moneen kertaan, korosteisimmin Hakulisen pari vuo-sikymmentä myöhemmin pitämässä puheessa Kieli viestikapulana: vaikka sukupolvi toi-sensa perään poistuu väsyneenä radalta, »puhuttava kieli jatkaa kulkuaan kuten viestikapulaikään — kaukaa tullen ja kauas mennen, mutta pysähtymystä tuntematta». Hakulinentarkentaa kielikuvaansa:

Ja korjatkaamme vielä tästäkin vertauksesta yksi ontuva kohta: kieli ei ole sellainenviestikapula, joka säilyttää ja vie eteenpäin lähettäjän siihen piirtämän sanoman sem-moisenaan, — kielen sisältämä viesti toisaalta matkallaan vuosisatojen halki jonkinverran muuttuu, siitä niin sanoaksemme voi kulua pois jokin alkuperäinen piirrelmä,toisaalta siihen kertyy edetessään lisää yhä uusia viestipiirtoja muistoksi kultakinmatkaosuutensa suorittaneelta sukupolvelta. (Sarvipäitä, s. 380.)

Ajatus viestikapulasta konkreettistaa näkemyksen, johon Hakulisen tavoin moni nyky-päivän kielentutkija päätyy: kieli on kulttuurisesti periytyvä dynaaminen järjestelmä, jokaelää jatkuvassa muutoksessa. Mutta niin kuin Hakulinen huomauttaa, tämä on vain yksi

576

näkökulma kieleen: »Sana ei kuitenkaan ole vain sileä viestikapula, se on myös monisär-mäinen ihmekristalli, johon — kuten Karl Vossler sanoo — kaikkien sen käyttäjien hen-genelämä on merkillisellä tavalla laskeutunut ja kiteytynyt.» Näin kielen kristalli antaakielentutkijalle mahdollisuuden jäljittää ihmismieltä ja inhimillistä ajattelua, mutta senlisäksi se avaa pääsyn myös ihmisyhteisön menneisyyteen ja kulttuurikontaktien histori-aan:

[Kielitieteen myötä] ihmisäly on niin sanoaksemme keksinyt suurennuslasin, jonkaläpi katsoen k i e l e n s a n a t pakotetaan kertomaan meille enemmän, kuin mitäniiden merkitykseen sisältyy. Filologia tietää tasapuolisen arvostelun myöntäneen, ettäVilhelm Thomsen on edistänyt inhimillistä kulttuuria panemalla suomen sanat taivasja perkele, leipä ja juhla satoine seuralaisineen vastaamaan kysymykseen: mistä olettullut? — tekemään selkoa kansainvälisistä suomalais-balttilaisista ja suomalais-ger-maanisista kosketuksista, joiden historiaa eivät valaise muut dokumentit kuin ne, mitkävasta lingvistiikan mikroskoopin alla tulevat näkyviin. (Sarvipäitä, s. 18-19.)

Hakulinen ei siis kirjoittanut yksinomaan suomen kielen tutkijana. Hän välitti kansainvä-lisen kielitieteen ideoita Suomeen, popularisoi kielitiedettä ja toimi kansanvalistajana.Erityisen näkyvästi hän pyrki sovittamaan kielitieteen tuloksia äidinkielenopetukseen. Hänoli itse 20-luvulla pitkään äidinkielenopettajana ja osasi sen vuoksi — toisin kuin monetmuut yliopistonopettajat — ottaa opetustyössään huomioon kuulijoittensa toiveet ja odo-tukset.

Hakulinen pyrki lujittamaan fennistiikan lingvistisiä sidoksia, ja pääosa hänentuotannostaan ja nyt julkaistun valikoiman kirjoituksista liittyy välittömästi suomen kie-len tutkimukseen ja opetukseen. Varhaisimmat ovat yli 70 vuoden takaa, mutta merkilli-sesti ne ovat silti säilyttäneet tuoreutensa tai tulleet kielitieteen suunnanmuutosten myötäuudelleen ajankohtaisiksi. Niiden lisäksi valikoimaan on otettu myös esitelmiä ja puhei-ta, joista monia ei ole aikaisemmin julkaistu. Ne avartavat omalta osaltaan kuvaa LauriHakulisesta tutkijana ja opettajana. Samalla niistä paljastuu kappale suomalaisen kulttuurinja sivistyksen historiaa, ja lukijalle voi olla yllättävää havaita, miten tärkeä rooli Hakuli-sella on ollut kulttuuripoliittisena vaikuttajana. Eikä vaikuttajan rooli rajoittunut yksis-tään oman tieteenalan piirin.

Hakulinen oli organisaattori. »Jo koulussa hänet oli havaittu johtajatyypiksi», to-distaa Martti Haavio luokkatoveristaan. Sama piirre leimasi Hakulisen opiskeluaikaa jahänen senjälkeistä toimintaansa niin AKS:n kuin Varsinaissuomalaisen osakunnan piiris-sä. Niinpä Hakulinen järjesti 30-luvun alussa Varsinais-Suomen sananparsien keruun;tuloksena Sanakirjasäätiöön kertyi runsaat 60 000 sanaparsilippua, ja Hakulisen yhdessäLauri Postin kanssa toimittama Varsinais-Suomen sananparsia aloitti pitkän sarjan vas-taavia muiden ylioppilasosakuntien sananparsikokoelmia. Hakulinen nimittäin organisoikaikki osakunnat yhden toisensa perään mukaan kilpakeruuseen, ja urakan tuloksena syntyikäsittämättömän runsas, yli 1 400 000 lippua laaja sananparsikokoelma, joka kattaa Suo-men laidasta laitaan. Valtava aineisto on suurimmalta osin edelleen hyödyntämättä, muttase ei vanhene koskaan vaan tarjoaa tutkimukselle kiehtovia ja haastavia mahdollisuuksia.

Tärkein Hakulisen kulttuuripoliittinen vaikutuskanava oli Kesäyliopiston nimellätunnettu instituutio, joka syntyi 30-luvun alussa. Siihen kuului hänen lisäkseen joukkomuita merkittäviä 30-, 40- ja 50-luvun kulttuuripolitiikan keskeisiä henkilöitä. Mukana

577

oli etupäässä yliopistoväkeä, mutta myös kirjailijoita, lehtimiehiä ja muita julkisuudessakantaa ottavia vaikuttajia. Ydinjoukko — Hakulisen lisäksi muun muassa Haavio, Vilku-na ja Kekkonen — oli irtautunut AKS:stä sen radikalisoiduttua.

Kesäyliopiston jäsenet olivat kaikki dekaaneja; kanslerina toimi aluksi J. J. Mikkolaja hänen kuoltuaan Lauri Hakulinen. Kesäyliopisto järjesti 1949 Aarni Penttilän ja LauriHakulisen 100-vuotisiltaman; kiitospuheessaan Kesäyliopiston synty (Sarvipäitä, s. 373-377) Hakulinen listasi siihenastisia saavutuksia. Luettelo on vaikuttava (eikä Kesäyliopistoollut toimeton myöskään vuoden 1949 jälkeen). Niinpä kesäyliopistolaiset valtasivat 1930-luvun alussa hiljaiseloa viettävän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, modernisoivat sen,korjauttivat seuran ränsistyneen talon ja samalla laajensivat sitä. Kesäyliopisto toimi ak-tiivisesti myös sananparsien kilpakeruun toteutuksessa, ja samaten sen ja nimenomaanparivaljakon Hakulinen — Haavio aloitteesta järjestettiin vuonna 1935 laaja Kalevalanriemuvuoden kilpakeruu sekä muutamaa vuotta myöhemmin murretekstien keruukilpai-lu; Hakulinen oli itse toimittamassa saaliin pohjalta koottua, kahtena osana julkaistua yli800-sivuista Suomen kansan murrekirja -teosta.

Vielä myöhemminkin, Uuden Kalevalan 100-vuotisjuhlan yhteydessä Kesäyliopistojärjesti rahoituksen, jonka turvin SKS uudisti perin pohjin kansanrunousarkistonsa ja loisen kokoelmille niiden arvoa vastaavat puitteet. Jo 30-luvulla kesäyliopistolaisten aloit-teesta oli perustettu julkaisusarja Studia Fennica — sen ensimmäisenä niteenä ilmestyiHakulisen väitöskirja. Kesäyliopisto järjesti niin sanotut kulttuuriarpajaiset, jonka tuottomahdollisti sen, että voitiin perustaa sekä Kansatieteellisen Filmi Oy että Talonpoikais-kulttuurisäätiö, joka elvytti vanhan Kotiseutu-lehden. Hakulinen jatkaa:

1930-luvun suuria luomuksia on edelleen Suomen Kulttuurirahasto, jonka synty juontaajuurensa Kesäyliopiston konsistorin piskuiseen kahvipöytään Mikonkadun entiseenNissenin kahvilaan. Tämän synnyn embryologisista yksityiskohdista tosin pari kon-sistorin jäsentä kiistelee, mutta yksimielisyys vallitsee itse pääasiasta, nimittäin siitä,että aloite sekä lähti että sai toteutuksensa herrojen dekaaniemme keskuudessa.

Kun Kesäyliopiston saavutuksiin voidaan lukea vielä Suomen Akatemian ja — aivan il-meisesti nimenomaan Hakulisen aloitteesta — myös sen yhteyteen synnytetyn kielitoi-miston perustaminen, kysymys ei todellakaan ollut mitättömästä herraseurasta.

Lauri Hakulinen oli klassikko, joka mielellään käytti roomalaisia sitaatteja ja retorii-kan keinoja. Etenkin puhujana hän tempaisi yleisön mukaansa; hän oli tyylitietoinen reet-tori, jolla oli huomattava vaikutus itsenäisyyden ajan ensimmäisen vuosikymmenen yli-oppilaiden piirissä. Kiinnostus tyylikysymyksiin näkyy myös esillä olevasta teokses-ta. Siinä Hakulinen luonnehtii niin Otto Mannisen kuin Urho Kekkosenkin ilmaisukeino-ja, ja useissa sanaparsia käsittelevissä esseissä huomion varsinaisena kohteena on kan-sanomainen sanomisen taito. Sanaparret olivat Hakuliselle »punnittua puhetta» ja vasta-sivat hänen ytimekkään tyylin ihannettaan.

Kuten sanottua, Hakulinen ideoi ja organisoi ylioppilasosakuntien järjestämän sanan-parsien kilpakeruun. Hänen perimmäisenä tavoitteenaan ei kuitenkaan ollut folklorentallentaminen sinänsä vaan lisäaineiston kokoaminen tulevaan kansankielen sanakirjaan:»Tarkoitus on näet sanojen käsitteellisen selvityksen lisäksi tarjota tieteellisen tarkastikansanomaisessa asussa muistiinmerkittyä n.s. fraseologista aineistoa, s.o. puheenkään-teitä, sananparsia, vertauksia, sananlaskuja j.m.s.» (Sarvipäitä, s. 289).

578

Nimenomaan kansankielen sanakirja ja ylipäätään suomen kielen sanasto olikin seydinalue, joka veti Hakulista puoleensa ja jolla hän parhaiten viihtyi. Siinä yhdistyivättasapainoisesti hänen tieteelliset tavoitteensa ja tutkimustyön kansallis-ideologiset pää-määrät. Otan vielä yhden sitaatin vuoden 1931 artikkelista Kielitieteen yleissivistykselli-sestä merkityksestä:

Kuviteltakoon, mikä filologinen jaakopinpaini on ollut lyötävä — sivuuttaaksemmekokonaan esihistorian — siitä pitäen kuin Rooman kirkon ensimmäinen lähetyssaar-naaja aprikoitsi, miten Varsinais-Suomen häränajajain kielellä oli ilmaistava Paternoster qui es in coelis, sanctificetur nomen Tuum. Tämän vuosisatoja jatkuneen pai-niskelun seurauksia on nykysuomen sanastollis-ideologinen länsieurooppalaisuus.(Sarvipäitä, s. 17.)

Katkelmasta kuultaa myös Hakulisen oma ideologia ja tavoite porautua kielen avullasuomalaisen kulttuurin historiaan. Sen yhtenä johdonmukaisena seurauksena valmistuiyli kolme vuosikymmentä myöhemmin tutkimus Suomen kielen käännöslainoista. Sivuu-tan kuitenkin tässä sanastontutkimuksen ja Hakulisen kymmenet sitä koskevat tutkielmat.Sen sijaan palaan vielä kansankielen sanakirjaan.

Hakulinen keräsi nuorena miehenä 20-luvun alkupuolella Sakkolan — tai niin kuinhän itse paikkakuntalaisten tapaan sitä kutsui: Sakkulan — pitäjänsanaston, ja vuodesta1924 alkaen hän toimi Sanakirjasäätiössä ensin apulaisjohtajana ja sittemmin johtajanalähes neljä vuosikymmentä. Hän oli siis koko elämänsä sitoutunut sanakirjahankkeeseen,joka paljolti juuri hänen elämäntyönsä ansiosta lopulta eteni vuosikymmenien valmiste-lujen jälkeen toteutusvaiheeseen. Paradoksaalista on, että sanakirjan ensimmäinen osailmestyi ikään kuin kunnianosoituksena Lauri Hakulisen kuolinvuonna 1985.

Viime vaiheessa Suomen murteiden sanakirjaksi ristitty kansankielen sanakirja on ollutalusta lähtien tieteellinen hanke, mutta Hakuliselle tehtävä oli pohjimmiltaan syvästi eet-tinen. Hakulinen rakensi uutterasti Sanastaja-lehden vastaajaverkkoa ja kulki 1930-luvunalkuvuosina eri puolilla maata värväämässä uusia kirjeenvaihtajia. Näissä tilaisuuksissahän piti tilanteen mukaan varioiden puheen Murresanojen arvo. Siinä hän toi esiin hank-keen tieteelliset tavoitteet, mutta painotti erityisesti työn syvempää merkitystä:

Se kansa, joka kunnioittaa esivanhempiensa muistoja, ilmenivätpä ne sitten vaikkapaesineellisinä muinaisuuden näytteinä tai äidinkielen samalla kertaa tutunomaisina jasalaperäisinä sanaperintöinä, se kansa vaalii oman elämänsä elinjuuria. Kunnioitta-malla sitä, mikä menneisyydessä on arvokasta, kansakunta luo edellytyksiä yhä kir-kastuvalle tulevaisuudelle. (Sarvipäitä, s. 372.)

Samat ideologiset painotukset tulevat esiin vieläkin varhemmissa kirjoituksissa. Yhtäväkevästi luonnehti nuori Lauri Hakulinen, joka oli vastikään koonnut Sakkolan sanas-ton, kansankielen sanakirjaa vuonna 1926:

Aleksis Kivi on Seitsemän veljeksensä lopussa puhunut ’kotomaamme koko kuvas-ta’, joka korkealta vuorelta avautuvan maiseman tavoin on synteettisenä näkynä pai-nunut valistuneen kansalaisen sydämeen. Se teos, jonka rakennusaineista tässä olem-me levitelleet katseltaviksi joitakin muruja, on kerran kohoava ainutlaatuisena näkö-tornina tarjoten tilaisuuden uusilta puolin täydentää tuota kotomaan kuvaa. Suomen

579

kielen sanakirjan valmistuminen on oleva eräissä suhteissa täysin Kalevalan ilmesty-miseen rinnastettava tapahtuma. Vielä kirjaimenmukaisempi oikeus, kuin Kalevalal-la oli, on kerran tällä kirjalla oleva lausua itsestään: ’Sain sanat salasta ilmi’, ja: ’Au-kaisen sanaisen arkun’. (Sarvipäitä, s. 296.)

Puheessa on sekä herkkää romantiikkaa että tilanteen vaatimaa väkevää paatosta ja reto-rista liioittelua. Mutta yhtä lailla sanoista kaikuu aitona Lauri Hakulisen tutkijaneetos.Sanakirjatyö ei ollut hänelle vain aineiston keruuta ja järjestämistä: sen tavoitteena oli saadanäkyviin menneiden sukupolvien perintö ja Suomen kansan syvin olemus. Yhtä vähänmyöskään kielentutkimus oli Hakuliselle pelkkää tiedettä. Se oli suuri kansallinen tehtä-vä ja samalla harjoittajalleen myös elämää suurempi päämäärä: keino ymmärtää, mitäihmisyys on.

Ensimmäisenä suomalaisen kielentutkimuksen suurista sanakirjahankkeista valmis-tui loppuvuodesta 1961 Nykysuomen sanakirja. Päätän pikakuvani Lauri Hakulisen tut-kijantyöstä toistamalla loppuosan puheesta, jonka hän piti Nykysuomen sanakirjantoimituskunnalle järjestetyillä juhlaillallisilla:

On joskus mainittu, että kielen sanoihin lopulta seuloutuu, tiivistyy ja kiteytyy sekävarastoituu ihmisaskartelun summa tämän ilman kannen alla. Kun Nykysuomen sa-nakirja nyt on valmiina, se merkitsee mm. sitä, että Suomen kansan ajattelun semant-tiset perusyksiköt ovat järjestelmällisesti luetteloituina. Tieteellinen tutkimus on lähi-vuosikymmeninä halukkaasti käyttävä hyväkseen tätä valtavaa kodifikaatiota. Kun taijos kerran päästään niin pitkälle, että kirjakielemme sanavaraston semanttisesta raken-teesta on seulottu erilleen se, mikä siinä on vierasta, kansainvälistä vaikutusta, onpaljastuva myös, mikä siinä on omintakeisen luovan ajattelun osuus, mikä siinä onsuomalaisinta suomea. Tätä kaukaisen tulevaisuuden näkyä haaveillessa tulee mieleen,mitä englantilainen John Ruskin kerran kirjoitti. Hän sanoi, että jokainen kirjailijaikäänkuin lausuu meille tuotannollaan: ’Kas tässä on paras osa minusta. Muuten minäsöin ja join ja nukuin ja olin ja elin kuten muutkin. Mutta tämän minä elämästä näin jatiesin ja ymmärsin — muu minusta muuttuu maaksi, tämä yksin on muistamisen jatuttavuuden arvoista.’ Mutatis mutandis (ja samalla hieman liioitellenkin) voidaan ehkäkerran Nykysuomen sanakirjan perusteella luotavaan synteesiin vedoten sanoa suo-men kansan lausuvan ajattelunsa summasta tämän ilman kannen alla: T ä m ä n m i -n ä e l ä m ä s t ä n ä i n j a t i e s i n j a y m m ä r s i n. (Sarvipäitä, s. 402.)

Kirjoittajan osoite (address):Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopistoSähköposti: [email protected]

580virittäjä 4/1999

LAURI HAKULINENSEMANTIKKONA

MAUNO KOSKI

auri Hakulisen väitöskirja Über die semasiologische Entwicklung einiger me-teorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen Sprachen vuon-na1933 oli meidän oloissamme monella tavalla häkellyttävä. Lausunnonantajien

käsitykset menivät ristiin, ja muutamien kiistanalaisten ratkaisujen ja ilmeisten ylilyön-tien vuoksi osa heistä olisi tahtonut hylätä koko opinnäytteen. Frans Äimä sanoi arvoste-lussaan: »Olen yleensä suurella mielenkiinnolla lukenut tätä runsassisältöistä tutkimusta,joskin minua on toisin paikoin vaivannut se, että etymologiain äänteellinen puoli on jou-tunut mielestäni liiaksi lapsipuolen asemaan.» Rapolan kanta oli suurin piirtein sellainen,että jos etymologioinnissa jommankumman on oltava rempallaan, joko äännehistorian taisemantiikan, niin olkoon se sitten semantiikka (niin kuin vieläkin tuntuu ajateltavan).Vastaväittäjä Lauri Kettunen sanoi jo esitarkastuslausunnossaan: »Johtopäätökset voivattuntua ensi katsaukselta osittain liian rohkeilta, ehkäpä joissakin kohdin vääriltäkin aina-kin tutkijoista, joille nuorgrammaattinen yksipuolisuus on mennyt veriin ja jotka äänteel-lisissä perusteluissaan nojautuvat tunnettuihin jäykkiin opinkappaleihinsa.» Romaanis-ten kielten professori O. J. Tallgren-Tuulio korosti aiheenvalinnan ja metodin innovatii-vista arvoa ja suhtautui kriittisesti muiden arvioijien käsitykseen äännelakien pettämättö-myydestä, varsinkin kun kyseessä ovat affektipitoiset sanat. (Suhtautumisesta väitöskir-jaan ks. Onikki 1996.) Hakulinen oli joutunut ilmeisen yksin hahmottamaan ideansa. Ehkäoli hyväkin, ettei hänellä ollut joku silloisista fennisteistä vahvana työn ohjaajana, sillätämä olisi saattanut tukahduttaa hänen innovatiivisen halunsa — jos se ylipäätään olisiollut tukahdutettavissa.

Toisaalta, Hakulisen aikaisempien julkaisujen perusteella väitöskirjaa olisi voinut pitääodotuksenmukaisenakin. Hänen yhtenä pyrkimyksenään oli tuoda fennistiikkaan maail-malla esiintyviä ajatuksia, jotta kielentutkimuksemme olisi kansainvälisellä tasolla. Ar-tikkelissaan »Mitä on sanan »merkitys»?» (1927) hän esitteli Karl Otto Erdmannin (DieBedeutung des Wortes, 1901, 4. painos 1925) merkityksen jakoa toisaalta käsitesisällyk-seen ja toisaalta sivumerkitykseen eli sivumielteisiin (Nebensinn), »jotka sana säännölli-sesti ja ehdottomasti meissä herättää», ja näistä mahdollisesti johtuvaan tunnearvoon(Gefühlswert). Sivumerkityksestä on Hakulisella esimerkkinä muun muassa hurme, jokaherättää epäarkisemman mielikuvan kuin veri, ja tunnearvoisista sanoista ovat esimerk-kinä muun muassa isänmaa, murha, suudelma, hirsipuu ja vallankumous, jotka »nostat-

581

tavat tajunnassamme esille juuri voimakkaan tunnevastineen», kun taas sellaiset »rauhal-liset» sanat kuin viivoitin, messinki ja pöytä »eivät ole omiansa aiheuttamaan mitään seu-ralaistunteiden purkautumista». Jos Nebensinn ja Gefühlswert myöhemmin ylipäätään pi-dettiin toisistaan erillään, niin edellistä sanottiin muun muassa sanan sfääriksi, Sphäre desWortes (Kainz 1941: 98), ja jälkimmäistä yleisesti konnotaatioksi. Artikkelissaan »Kieli-tieteen yleissivistyksellisestä merkityksestä» (1931) Hakulinen vielä rakentaa sanaseman-tiikan käsityksensä sitä puolta, että sanan käyttö korreloi kielenkäyttäjien miellemaailmaan(mm. Karl Vosslerin mukaan) ja että tutkijan on Wörter und Sachen -ajatuksen mukaisestiselvitettävä ne tarkoitteen ominaisuudet, jotka motivoivat sanan käyttöä uusissa merkit-yksissä. Kun Hakulinen samalla esittelee eräitä Hans Sperberin käsityksiä (Über den Affektals Ursache der Sprachveränderung, 1914), voi todeta hänen valinneen sanasemanttisenkoulukuntansa.

Oppikoulunopettajille tarkoitettu artikkeli »Koulujemme kielenopetuksen etymologi-sesta puolesta» (1927) on toisaalta edustava katsaus fennistiikan siihenastisesta sanase-mantiikasta. Sananselityksiä on toistasataa, niistä osa Hakulisen omia, vieläkin voimassaolevia, esimerkiksi [joutua] kiikkiin, [oikealla] tolalla, [saada] vihiä, keino, jalo, suloinen,harkita, noudattaa, paatua, rääkätä, sortaa, mukiinmenevä, takapajulla, vastahakoinenja ylimalkaan. Selitysten avain oli usein yleiskielestä poikkeavassa murrekäytössä, johonHakulinen oli tutustunut sekä kenttäkerääjänä että työpaikassaan Sanakirjasäätiössä. Eri-tyisesti häntä kiinnostivat metaforiset merkityksen muutokset ja äänteellisesti (fonologi-sesti) osoitetut merkityserot (veloittaa ja velvoittaa ym.). Hakulinen siis itse asiassa kä-sittää etymologioitavan yksikön niin, että se on sisällöstä ja äännepuolesta koostuva kie-lellinen merkki, ja merkityksen kehitys on samalla siirtymistä merkistä toiseen, esimer-kiksi sanan keino ’Mittel’ etymologisena taustana on keino ’Dohnensteig’.

Hakulisen väitöskirjan metodi perustui keskeisesti Hans Sperberin teoriaan. Sperberoli koonnut ajatuksensa merkityksenmuutoksista vuonna 1923 ilmestyneeseen teokseen-sa Einführung in die Bedeutungslehre. Yhtenä lähtökohtana on se, että merkityksenmuu-tokset eivät tapahdu pelkästään tai edes ratkaisevasti sanan päämerkityksen puitteissa vaanitse asiassa ratkaisevaa on sivumerkitys, »tunnesisällys», ja toisena lähtökohtana on se,että merkityksenmuutokset eivät tapahdu yksitellen vaan miellepiireittäin (Vorstellungs-komplex). Nykyisin puhuttaisiin affektiivisten konnotaatioiden vaikutuksesta merkityk-seen. Sanueiden käytön nähdään perustuvan erilaisiin mielleverkostoihin ja niiden sisäi-siin vaikutussuuntiin (eksplisiittisesti verkosta puhutaan vasta myöhemmin erityisestikognitiivisen semantiikan piirissä). Näiden lähtökohtien jälkeen tullaan siihen, että onsellaisia merkityskenttiä, joihin kuuluvia sanoja käytetään affektipitoisuutensa vuoksi myösmuiden kenttien sanojen funktiossa, siis puhuttaessa muista asioista. Tällaista lähtökent-tää sanotaan ekspansiokeskukseksi. Vastaavasti muutamat merkityskentät ovat attraktiokes-kuksia, sellaisia jotka vetävät puoleensa niihin alkuaan kuulumattomia sanoja. Hakulinenkäsittelikin paitsi väitöskirjassaan myös muissa tutkimuksissaan ja sittemmin luennoil-laan attraktio- ja ekspansiokeskuksia hyvin samalla tavalla ja samantapaisin esimerkein-kin kuin nyttemmin on metaforantutkimuksessa tapana.

Hakulinen ei hyväksy Hermann Paulin (Prinzipien der Sprachgeschichte) ja eräidenmuiden (Wundt, Falk) käsitystä, että merkityksenmuutokset ovat vain assosiaatiolakienseurausta ja että niiden syynä on tavallinen puhumistoiminta sinänsä. Hän sanoo myösettei Paulin luokittelu merkityksen supistumisiin ja laajentumisiin sekä assosiatiivisiin

582

siirtymiin selitä mitään muutosten syistä. Hakulinen ottaa kantaa myös Leo Weisgerberinesittämään kritiikkiin Sperberin ajatuksista. Eräänlainen syvä ajankuva on hänen kom-menttinsa: »Myöskään se Weisgerberin — mielestäni niin ikään paikkansa pitävä — huo-mautus, että Sperber erehtyy otaksuessaan merkitysopin saavuttavan jonkin itsenäisentutkimusalan arvon ja että merkitysopin päinvastoin edelleenkin täytyy tyytyä pääasialli-sesti toimimaan etymologian palvelijana, ei käsitykseni mukaan käytännössä vähennäSperberin semologian ansioita.» Tässä »etymologian palvelijana» tarkoittanee vain diakro-nisuuden vaatimusta ja siihen liittyvästi sitä, että tutkittavana ovat nimenomaan merki-tyksen muutokset. Lisäksi on mainittuna Hugo Schuchardtin, Karl Vosslerin ja Leo Spit-zerin teesi kielentutkimuksen ohjaamisesta »pois yksipuolisesta ja ahdaskatseisesta ään-nehistorioinnista», mikä tässä kehyksessä tarkoittaa sitä, että tutkittavana pitäisi olla pait-si sanan äänneasun myös sisällön muutokset. Synkronisen semantiikan aika tuli vastamyöhemmin, vaikka Hakulinen mainitseekin tarvitsevansa de Saussuren ajatuksia nimen-omaan synkronian vuoksi; tällä Hakulinen tarkoittaa varsinkin murteidenvälisiä saman-aikaisia suhteita.

Väitöskirjan aiheena on eräiden itämerensuomalaisten meteorologis-affektiivistensanueiden semanttinen kehitys. Meteorologis-affektiiviseksi Hakulinen sanoo tässä sel-laista sanaa tai sanuetta, joka tarkoittaa toisaalta jotakin meteorologista ilmiötä — laajastitulkittuna — ja toisaalta jotakin muunlaista affektipitoista ilmiötä. Hakulinen ajatteli niin,että meteorologiset sanat ovat sinänsä affektiivisia ja että ne affektinsa varassa voivat siirtyämuihin merkityskenttiin. Esimerkiksi sanaa soimata on joissakin murteissa käytetty mer-kityksessä ’laskea lävitsensä kylmyyttä’ (niin kuin yleiskielistettynä sanottaisiin seinäsoimaa kylmää), ja sitten affektiivisen moittimisen merkityksessä niin kuin yleiskielessä.Sanat koi = kojo ’sarastus’ ovat meteorologisia, ja muihin merkityskenttiin siirtyneitä ovatmuun muassa kojo ’tuska’, koitua ja häämöttämisen ajatuksesta kehittynyt viron kuju’hahmo’.

Sanojen fonologinen ja morfologinen yhdistely ei perustunut niinkään tavanomaisiinkäsityksiin äännelaeista, mutta fonologisten vaihtelutyyppien määrä on rajallinen, esimer-kiksi sojottaa–soimata–soittaa (myös liikeverbinä, josta deverbaali soitto– soikko); moit-tia–mojottaa; haamu–aamu–hahmo–haave– aave; kumma–kuuma– ku(u)mottaa ’häämöt-tää’; viima–vimma–vihma–visma–visva. Aikaisemmin oli käsitelty oikeastaan vain suh-detta, jossa tavunalkuista j:tä vastaa diftongin jälkikomponenttina i, ja näin uudenlaisiayhdistelmiä olivat johdinsubstituutioksi tulkittavat vaihtelut (ma : tta; tto : kko), sananal-kuinen h–Ø, pitkän vokaalin vaihtelu lyhyen vokaalin ja konsonantin sekvenssin kanssa(kuuma–kumma, viima–vimma) sekä sanansisäinen vaihtelu h–s.

Uutta väitöskirjassa oli myös sanueensisäisten merkityssuhteiden motivoituminensellaisten hahmojen mukaan, joita nykyään kognitiivisessa semantiikassa sanottaisiinmielikuvaskemaattisiksi perusmuodoiksi; tällainen on esimerkiksi sojo-/soi-sanueen tar-koitteille kuuluva pitkänomaisuus (ks. myös Onikki 1996: 265–266). Skemaattisesti mo-tivoituneeksi perusteltuja sanoja Hakulinen esittää myöhemminkin, esimerkiksi pyörä(1945), kukka (1948), taival, nivel ja nivuset (1951) ja ruumiin nimitykset (1959).

Sanojen tai nykykielen kannalta katsottuna sanueitten etymologinen yhdistäminen eirajoittunut pelkästään väitöskirjaan, esimerkkeinä kirki ’himo’ ym. ja kiire (1933), unoh-taa ja uni, väki ’voima’ ja väittää (esimerkkinä Sperberin teorian mukaisesta tunneainek-sen kulumisesta), vaino ja vainu, käetä ’ennustaa’ ja ’uhata’ käki-sanasta, tuijottaa ja tui-

583

ju, lientyä ja liemi, ruveta ja rupi, kisa ja kisu ’pistävä haju [kiimassa]’, satu ja sataa, rahvasja raavas ja monet muut rinnastukset, viimeisenä vuonna 1975 kaakko ilmansuunnan jalinnun nimenä.

Artikkelin Syttyä vuonna 1939 Hakulinen aloittaa esittämällä Donnerin, Wichmannin,Paasosen ja Uotilan käsityksen suomen syttyä- ja sytyttää-verbien permiläissuhteista, jasanoo siihen: »Vaikka tämä yhdistelmä äänteellisesti varmaankin on täysin nykyistenvaatimusten tasalla , niin merkityspuoli ei suinkaan ole yhtä vakuuttava.» Hän ehdottaatilalle hyvin perustellen itämerensuomalaista verbiä syteä ’iskeä’, jota SKES näkyy pitä-vän mahdollisena, eikä esitä enää permin sanoja tähän yhteyteen. Samalla tavalla hänsuhtautuu nuohota-verbille esitettyyn marin vastineeseen, ja esittää uutena etymologianasuomalaiskannan, murteissa yleisen nuoha-substantiivin (noki–pöly kerroksena, lika–pölyliikkeellä olevana, tuisku–myrskysää–meteli–riita–raivo), siis taas vahvistusta Sperberin»lakiin».

Olennainen ero varsinaiseen etymologispainotteiseen tukimukseen, meikäläisessämielessä, on siinä, että Hakulista ei niinkään keskeisesti kiinnostanut se, mistä sana ontullut kieleen (vaikka hän kyllä on tämän usein ottanut huomioon), vaan keskeisintä onse, miten sanaa on käytetty sitten kun se jo on kielessä. Hakulinen sanoi joskus, että ety-mologi tarkkailee aluettaan ikään kuin korkeasta tornista, mistä näkyy hyvin kauas, muttaei näy lähelle. Usein juuri lähelle [saman kielen murteisiin] näkeminen auttaa löytämäänsanan historiallisen selityksen.

Lauri Hakulinen keskittyi pääosassa sanasemanttisia tutkimuksiaan itämerensuoma-laisiin kieliin. Etäsukukieliin ulottuva etymologia on esimerkiksi viha-sanueella, jossasamasta lehtivihreän mielteestä tulee sellaisia merkityksiä kuin ’viha’, ’myrkky’ ja ’kel-tainen’ ja ’vihreä’ (1950). Lainasanojakin hän on käsitellyt ja esittänyt joillekin niistäetymologian, esimerkiksi sanoille reputtaa 1927, hurskas 1930, herja(ta) 1931, teijalla ~teikaa ’tähden’ 1933, säppi 1936, vanhan kirjasuomen luhdata / luhtia ’torjua syyllisyy-tensä’ ← ’puhdistaa’ sekä murteiden terjo ’jään keskelle jäänyt jäätymätön kohta’, verbi-kanta nuu- ’kärkkyä’ 1964, ammatti ’virkamies’ 1969. Mutta sitten hän valtasi vielä uu-den, muuallakin vähän tutkitun alueen, käännöslainat (1955 ja 1968 artikkelina, 1969monografiana »Suomen sanaston käännöslainoja»). Tyyppijaon mallina monografiassaon Werner Betzin tutkimus muinaisyläsaksan latinanperäisistä käännöslainoista (1949).Kaikkiaan Hakulinen käsittelee näin toistasataa käännös- ja merkityslainaa, monografiaansisältyviä laajan aineiston avulla. Tutkimus on merkittävä näyttö siitä, miten varsinkinsosiaalisen elämän aloilla suomalaisten maailmankuva on ollut hyvin länsieurooppalai-nen ja miten taas jollakin alalla malli tuleekin slaaveilta (esim. kirjoittaa).

1800-luvun loppupuolelta alkaen oli varsinkin saksan- ja ranskankielisessä maailmassakäyty vilkasta keskustelua sanasemantiikan teorioista. Yhtenä lähtökohtana oli HermannPaulin käsitysten kritiikki, ja kaikkiaan syntyi erilaisia näkökulmia ja suuntia, joistamuutamia esiteltiin Suomessakin. Tässä kentässä Hakulinen oli luova soveltaja, ja tiedon-julkistajana hän rajoittui valikoivasti niihin käsityksiin, jotka hän oli omaksunut omiintutkimuksiinsa, siis Erdmannin sivumerkitykseen ja tunnearvoon ja Sperberin affektisiinekpansio- ja attraktiokeskuksiin merkityksenmuutosten tekijöinä; lisäksi hän esitteli vuonna1933 Leo Weisgerberin teoksen »Muttersprache und Geistesbildung», joka oli ilmestynyt1929. Jo aikaisemmin Erdmannia esitteli Aarni Penttilä artikkelissaan »Sanojen tunneai-nes» (1922), ja Walter O. Streng esitteli kirjassaan »Sanain merkityksen muuttuminen»

584

(1925) paitsi Erdmannia myös Sperberiä. Silloiseen suomalaiseenkin keskustelun kuuluimyös vastakkaisia käsityksiä. Penttilä kirjoitti Virittäjässä (1925) ranskalaisesta sosiolo-gisesta koulukunnasta, ja Erik Ahlmanin 94-sivuisessa julkaisussa Das normative Momentim Bedeutungsbegriff (1926) keskeinen asia oli se, että merkitys kuuluu kielen normisys-teemiin miellesisällyksenä, jonka pitää olla samalla tavalla relevantti a i n a sanaa käy-tettäessä. Virittäjässä (1929) Ahlman esitteli myös sveitsiläissyntyisen kielifilosofinAnton Maurus Martyn käsitystä »sisäisestä kielimuodosta» ja (1930) Joh. Stöckleinin»adekvaatiota» eli suurin piirtein metaforan vakiintumista leksikkoon; Gyula Weöres pohtiVirittäjässä (1930) merkityksen olemusta ja merkityksenmuutoksia Leo Weisgerberin,Ferdinand de Saussuren ja unkarilaisen Zoltán Gomboczin ajatusten pohjalta. Noihin ai-koihin Suomessa seurattiin siis aika hyvin semantiikan virtauksia, mutta varsinaisistafennisteistä oli asialla Hakulisen lisäksi vain Penttilä. Diakroninen sanasemantiikka onollut kyllä pitkin aikaa artikkelien aiheena (Martti Rapola ja monet muut) mutta ilmannähtävää semantiikan teorian vaikutusta. Martti Airilan kurssikirja »Johdatusta kielenteoriaan I. Sanain merkityksen muuttuminen» ilmestyi vuonna 1940, ja muutamia merki-tyskentästä lähteviä monografioita alkoi ilmestyä 1940-luvun alkupuolella (Ruoppila,Nirvi).

Suomen kielen professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1953–1963 ja jo ennen sitädosenttina Hakulinen luennoi sanasemantiikkaa, myös erikseen onomasiologiaa sekä oppiakäännöslainoista. Näinä aikoina suomen ja lähisukukielten alalta valmistui puolisentois-tasataa sanasemanttista laudaturtyötä, joiden aiheista useimmat olivat Hakulisen antamia.Jokunen Hakulisen oppilas jatkoi samasta aiheesta lisensiaatiksi mutta ei kukaan tohto-riksi; ilmeinen opettajan vaikutus näkyy kuitenkin Pauli Saukkosen infinitiivitutkimuk-sessa (1966–1967). Hakulisen debyytti oli sattunut aikoinaan sellaiseen ympäristöön, jossamerkityksen muutoksiin keskittyvä semantiikka kyllä kiinnosti, mutta hänen saamansaosittain nuiva vastaanotto ei varmaankaan ollut omiaan innostamaan toisia, varsinkin kunmonien muiden kielentutkimuksen alojen arvostus oli selvästi suurempi. Aika ei ollut kypsävielä Hakulisen professorikautenakaan, olivat hänen luentonsa miten hienoja tahansa. Kunsitten 60-luvulla vähitellen alettiin fennistisessä tutkimuksessa ottaa huomioon maailmanvirtaukset, muodissa ei suinkaan ollut leksikaalinen semantiikka vaan fonologia, morfo-logia ja syntaksi ja myöhemmin lausesemantiikka. Vaikka leksikaalinen semantiikka elikoko ajan maailmalla dynaamisena kielentutkimuksen alana, meillä siihen suhtauduttiinjopa yliolkaisesti. Kansainvälisen tason leksikaalisen semantiikan aika tuli fennistiikas-sa, erityisesti Helsingin yliopiston piirissä, vasta parikymmentä vuotta Lauri Hakulisenvirkakauden jälkeen. Hänellä oli tieto ja taito, mutta ajan henki ei sallinut vastaanottajia,eikä hän näin tullut näkemään tältä osin työnsä jatkuvuutta. Hänen olisi pitänyt kirjoittaavasta nyt!

Kirjoittajan osoite (address):Toistalontie 1 A 3, 20320 Turku

LÄHTEET

AHLMAN, ERIK 1926: Das normative Moment im Bedeutungsbegriff. Suomalaisen tiedeaka-

585

LAURI HAKULINENKIELENHUOLTAJANA

PÄIVI RINTALA

auri Hakulisen juhlakirjaan Verba docent kirjoittamassaan elämäkertaesseessäMartti Haavio luonnehtii nuorta Hakulista romantikoksi. Hakulisen 20-luvunpuheenvuoroissa on Haavion mukaan nuorta ehdottomuutta, joka johdattaa

mieleen Snellmanin ja Turun romantikkojen aatteet. 20- ja 30-luvun kansallinen ideolo-gia vaikutti Hakulisen elämään ja toimintaan pysyvästi.

Olennainen osa Lauri Hakulisen elämäntyötä on hänen monipuolinen toimintansasuomen kielen kehittelyn hyväksi. Hän otti kantaa käytännön kielikysymyksiin, kantoivastuuta kielenhuoltoelinten jäsenenä ja viitoitti suuntaa periaatteellisilla kirjoituksillaan.

Kielenhuoltajana Lauri Hakulinen kuuluu selvästi kansallisromantiikan kaudella al-kaneen, kielen kansallista merkitystä korostavan kielenohjailun perinteeseen. Hänenmerkittäviä edeltäjiään ovat olleet esim. Reinhold von Becker, Gustaf Renvall, EliasLönnrot ja August Ahlqvist, ja Hakulista itseään voidaan pitää tämän perinteen viimeise-nä suurena edustajana. Hakulisen hengenheimolainen ja työtoveri E. A. Saarimaa oli lä-hinnä käytännön mies, Hakulinen oli sekä käytännön mies että ideologi. Hakulisen jaSaarimaan aikaa suomen kielen ohjailussa olivat erityisesti 30- ja 40-luku. Vuosisadanpuoliväliin ajoittuu käänne, jota omalla tavallaan ilmentää myös terminvaihdos: oikea-kielisyyden sijasta alettiin puhua kielenhuollosta. Vuoden 1950 jälkeen monet eri tekijätjohtivat siihen, että ainakin virallisessa kielenhuollossa funktionaaliset näkökohdat nou-sivat etusijalle ja kansallis-idealistinen korostus vastaavasti heikkeni. Kokonaan sitä eiole unohdettu, eikä pidäkään unohtaa.

Kansallisromanttisesti sävyttyneen kielenohjailun luonteenomaisia piirteitä ovat ai-nakin Suomessa olleet eräänlainen kieli-idealismi, kansankielen arvostus ja puhdaskieli-syyspyrkimykset (Rintala 1998: 50–58). Kaikki nämä juonteet löytyvät Lauri Hakulisen

temian toimituksia B XVII:2. Helsingfors.KAINZ, FRIEDRICH 1941: Psychologie der Sprache I. Stuttgart.ONIKKI , TIINA 1996: Kahden suunnan taitteessa. Lauri Hakulisen väitöskirjan vastaanotto.

Virittäjä 100, s. 259–267.STRENG, WALTER O. 1925: Sanain merkityksen muuttuminen. Sivistys ja Tiede 45. WSOY,

Porvoo.ÄIMÄ, F. 1934: [Arvostelu Lauri Hakulisen väitöskirjasta.] Virittäjä 38, s. 80–85.

virittäjä 4/1999

586

toiminnasta ja hänen kielenohjailuun liittyvistä kirjoituksistaan. Hakulinen kuuluu niihinkansallisromanttisesti asennoituneisiin kielimiehiin, jotka antavat erityisen arvon kulti-voidulle kirjakielelle ja korostavat kielen tietoisen ohjailun merkitystä (vrt. mas. 50–51).

Lauri Hakulisen kiinnostus äidinkieltä ja myös sen ohjailua kohtaan heräsi varhain.Luokkatoveri Martti Haavio kertoo, että heidän luokkansa Turun Suomalaisessa Klassil-lisessa Lyseossa tilasi kahta julkaisua, Kotiseutua ja Virittäjää. Kotiseudussa lyseolainenHakulinen julkaisi folkloristisia keräelmiään, mutta Virittäjään hän vuosina 1916 ja 1917lähetti oikeakielisyyskysymyksiä. Ensimmäinen tiedustelu koski verbien julkaista ja hal-kaista astevaihtelua, ja nimimerkkinäkin oli »Julkaisija». Kaikkiin kysymyksiinsä »Jul-kaisija» sai vastauksen Virittäjän päätoimittajalta E. A. Tunkelolta. Vuodesta 1921 vuo-teen 1977 Hakulinen kirjoitti Virittäjään säännöllisesti.

Hakulisen kielenhuoltoon liittyviä kirjoituksia on Virittäjässä ilmestynyt noin 65, missämäärässä eivät ole mukana Paremmin sanoen -palstalla anonyymisti julkaistut lyhyetkommentit. Näin suureen kirjoitusten määrään tietysti mahtuu monenlaisia aiheita. Luon-teenomaisimmilta vaikuttavat kirjoitukset, joissa Hakulinen puuttuu syntaksin epäsuoma-laisiin piirteisiin. Erityisen tärkeinä hän selvästi on pitänyt niitä aiheita, joita hän on kä-sitellyt useammin kuin kerran, kuten esimerkiksi nominaalimuotojen käyttöä. Passiivin2. partisiipin epäsuomalaisesta käytöstä hän kirjoitti ensi kerran jo 1925 (»Virheellistä pass.2. partisiipin käyttöä»), sitten 1931 (»’Suljettu tavu’ pois — sijaan umpinainen tavu, um-pitavu!») ja vielä 1937 (»’Puettuna olosta’ yms. passiivin väärinkäytöstä»). Syntaktisestiepäjohdonmukaiset 2. infinitiivin instruktiivin muodot olivat Hakulisen huomion kohteena50-luvulla: »’Johtuen’ ja ’riipppuen’» (1952), »Johtuen, johtuen, johtuen» (1956).

Paitsi Virittäjässä Hakulinen käsitteli oikeakielisyyskysymyksiä myös mm. Äidinkie-len opettajain liiton vuosikirjassa, Suomalaisessa Suomessa ja Suomen Kuvalehdesssä.Helsingin Sanomissa hän keväällä 1949 kävi pitkän, tiukkasanaisen polemiikin LauriKettusen kanssa.

Hakulisella oli vaikutusvaltainen asema kielenhuollon virallisessa tai puolivirallises-sa organisaatiossa. Vaikutusvaltaa olivat omiaan luomaan jo hänen luottamustehtävänsäKotikielen Seurassa ja Virittäjässä. Kotikielen Seurassa Hakulinen toimi mm. sihteerinä(1924–1930) ja esimiehenä (1953–1957). Virittäjässä hän oli toimitussihteerinä 1924–1936(välissä lukuvuoden mittainen katko) ja siitä eteenpäin päätoimittajana aina vuoteen 1959.Kymmenvuotiskautena 1927–1936 Hakulisen ja Saarimaan yhteistyö oli Virittäjässä kiin-teää, sillä Saarimaa oli päätoimittaja, Hakulinen toimitussihteeri. Varsinaiseksi kielenhuol-toelimeksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perusti vuoden 1928 alusta ns. kielivalio-kunnan, joka sai tehtäväkseen maksuttomasti avustaa yleisöä käytännön kieliasioissa(Hakulinen 1945a: 111–112). Tähän elimeen kuuluivat alusta asti sekä Hakulinen ettäSaarimaa (Hakulinen 1948: 2; Itkonen 1984: 281). Ensimmäisen suurta yleisöä palvele-van kielitoimiston Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perusti 1945, ja Hakulisesta tuli senensimmäinen johtaja (1945–1947).

Hakulinen on Virittäjässä 1945 kuvannut kielitoimiston perustamista, sen taustaa jaesivaiheita (1945a). Samassa vuosikerrassa on myös hänen kiintoisa kirjoituksensa »Kie-lenviljelyn menettelytavoista» (1945b). Sitä voinee pitää kielitoimiston ensimmäisen joh-tajan ohjelmakirjoituksena. Hakulinen korostaa voimakkaasti kielen tietoisen ohjailunmerkitystä ja antaa tunnustusta varsinkin kieliopin- ja sanakirjantekijöille. Hän ei kuiten-kaan varauksitta kannata valtion arvovallan suojassa toimivia kieli- ja kirjallisuusakate-

587

mioita vaan katsoo, että esimerkiksi sanojen merkityksiä määriteltäessä yksityiskohtiinulottuva »akateeminen» ohjaus ja valvonta voi helposti mennä liian pitkälle. Sekä koti-että ulkomaisten kokemusten perusteella hän pitää tärkeänä kielikysymyksistä käytäväälaajaa julkista keskustelua. Suomeenkin näyttäisi sopivan Unkarin malli, jossa kielivalio-kunnan tärkeimpänä työmuotona on »ratkaisua kaipaavien kielikysymysten esiin vetämi-nen julkisesti keskusteltaviksi ja vasta tällaisessa, kaikille kansalaisille vapaassa väittely-prosessissa tapahtuneen kypsyttelyn jälkeen mahdollisimman yksimielisten suosittelupää-tösten tekeminen» (mas. 282). Suomessakin kielivaliokunnan on syytä, jopa pakko pyr-kiä vaikuttamaan kielen kehitykseen hyvin harkittujen suositustensa omalla painolla,ehdotustensa julkista arvosteluakaan kaihtamatta.

Suomessa valtio otti vastatakseen kielenhuollosta Suomen Akatemian perustamisenyhteydessä. Vuodesta 1949 alkoivat toimintansa Suomen Akatemian kielitoimisto ja kie-lilautakunta. Viisimiehiseen lautakuntaan kuuluivat alusta asti sekä Hakulinen että Saari-maa (ks. Räikkälä 1995: 5, 7). Kumpikaan heistä ei ollut puheenjohtaja, mutta virallisenkielenhuollon väsymätön kriitikko Kettunen nimitti lautakuntaa silti poleemisesti »Ha-kulisen ja Saarimaan lautakunnaksi» (esim. HS 17.5.1949). Hakulinen kuului kielilauta-kuntaan vuodet 1949–1974 (organisaationmuutoksen vuoksi se 1970 muuttui Nykysuo-men laitoksen kielilautakunnaksi).

Hakulisen tavoitteet ja kieli-ihanne ilmenevät pelkistetyimmin hänen periaatteellisis-ta kirjoituksistaan, joista referoin lyhyesti kolmea.

Näkemyksensä leksikaalisesta purismista Hakulinen esittää artikkelissa »Omaa javierasta kielen elämässä» (1950). Hakulisen ajatukset ovat suorastaan yllättävän saman-laisia kuin Lönnrotin sata vuotta aiemmin (esim. Lönnrot 1857: 74–77). Kumpikaan eiole jyrkkä puristi vaan sallii kyllä kotipaikkaoikeuden vierassanoille, jotka ovat jo sopeu-tuneet kieleen tai ovat siihen helposti sopeutettavissa. Molemmat perustelevat omaperäistensanojen etusijaisuutta aivan samoin argumentein. Kumpikin pitää esteenä lainasanojenlaajalle omaksumiselle kielen indoeurooppalaisista kielistä poikkeavaa äänne- ja muoto-rakennetta. »Meidän kielemme on tässä suhteessa ollut pakko harjoittaa pidättyväisyyttäerikoisesti sellaisten vaikeaääntöisten lainatarjokkaiden kohdalla, jotka ovat hyvin yleis-tajuisten, kaiken kansan keskuuteen leviämään kelpoisten käsitteiden nimiä», toteaa Ha-kulinen (mas. 34). Toinen yhteinen argumentti on kotoperäisten nimitysten yleinen ym-märrettävyys. Hakulisen sanoin: »Näppärillä kotoisilla kulttuurisanoilla on ikään kuinmainosarvoa: tutunomaisuudellaan, assosiaatiosuhteillaan ennestään ymmärrettyihin sa-noihin ja helpostiarvattavuudellaan ne, jos nyt eivät suorastaan houkuttele kuulijaansa,niin ainakin ovat säikyttämättä häntä, torjumatta luotaan oppijaansa» (mas. 35). Lönnrotja Hakulinen ovat yhtä mieltä siitä, että kun sanasto on omakielistä, kirjakieli säilyy kokokansan omaisuutena ja sivistys voi levitä kaikkien kansankerrosten keskuuteen.

Kielenhuoltoelinten jäsenenä Hakulinen myös käytännössä osallistui sanastotyöhön.Hänen käyttöön ehdottamiaan nykykielen sanoja ovat ainakin oikosulku (1928), tutka(1945) ja muovi (1947) (Itkonen 1984: 281–282).

Suomalaisessa Suomessa 1938 Hakulinen käsitteli kysymystä kielivirheen suhteelli-suudesta lähtökohtanaan E. N. Setälän näkemykset, joita hän kritisoi (Hakulinen 1957a).Hän tuo tässä artikkelissa voimakkaasti esiin kielen omintakeisuuden vaalimisen, siispuhdaskielisyyden ihanteen. Hän kirjoittaa:

588

Mutta jos kerran myönnämme periaatteellisen olemassaolo-oikeuden kansalliskielil-le emmekä vaadi niitä uhrattavaksi ihmiskunnan yhtenäisyyden alttarilla minkään kokomaailmalle yhteisen kielen hyväksi, — niin: jos emme vain myönnä tätä, vaan vieläpäkatsomme yleisinhimillisen kulttuurin edun suorastaan vaativankin kansalliskieltenolemassaoloa, meidän on tunnustettava kullekin kansakunnalle oikeus, jopa velvolli-suuskin kielensä omintakeisuuden vaalimiseen. Müncheniläinen kielimies ja tyylin-tutkija Karl Vossler on lausunut puhuessaan etevimmistä kielenkäyttäjistä [– –]: ’Dergrösste Meister wird immer derjenige sein, dessen eigenste Sprachform, wenn er einDeutscher ist, am deutschesten klingt, wenn er ein Franzose ist, am französichsten’.(Mas. 86.)

Samassa kirjoituksessa Hakulinen rinnastaa kielen ihmisyhteisön sosiaalisiin tapoihin,varsinkin oikeustapoihin. Tärkeinä kielellisen tapakulttuurin kehittäjinä hän pitää kielen-tutkijoita, varsinkin parhaita kieliopinkirjoittajia. (Mas. 80–83.) Kun kulttuuri voimistuuja monipuolistuu, erilaisten tapojen edellytyksissä harkinnanvarainen, älyllinen aines saayhä suuremman osuuden perinnäisen vaistonvaraisuuden ja tunteenomaisen aineksenkustannuksella. Länsi-Euroopan suurissa kulttuurimaissa, jotka esim. juridisella ja eetti-sellä alalla ovat kehittäneet tapakulttuurinsa pisimmälle, on myös kielimiesten tietoisellakielenvaalintatyöllä jo vuosisataiset perinteet. Älyperäisten tapasäännösten lisääntyminenmerkitsee myös virheentekomahdollisuuksien ja samalla opetus- ja oppimisvelvollisuuk-sien lisääntymistä, ja näin käy kielellisenkin tapakulttuurin kehittyessä. (Mas. 85, 87.)

Hakulisen ehkä tärkein kielenhuollon periaatteita koskeva kirjoitus on 1957 ilmesty-nyt »Tietoisesta kielenohjailustamme» (Hakulinen 1957b). Sen aluksi Hakulinen kritisoiSetälän näkemystä, jonka mukaan kieliauktoriteetin asema kuuluisi eteville kirjailijoille.Hänen oman näkemyksensä mukaan varsinaisen asiantuntijan asema kielen käytönkinkysymyksissä on myönnettävä kielen tutkijoille.

Hakulinen käy tässä artikkelissa läpi suomen kielen tietoisen ohjailun tärkeimmätsaavutukset ja siirtyy sitten tarkastelemaan sen ajankohtaisia tehtäviä. Keskeisiä tehtä-viä hän mainitsee viisi, niistä ensimmäisenä vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksenja -ääntämyksen. Oikeinkirjoitus olikin jo vuoteen 1957 mennessä »kääntynyt kauan toi-votun vakiintumisen tielle», mutta ääntämyksessä oli vielä paljon toivomisen varaa. Tä-hän lienee pakko todeta, että ääntämyksessä on toivomisen varaa edelleen, yli 40 vuottamyöhemmin. Seuraavat kolme kohtaa koskevat lauseopin seikkoja, joita Hakulinen onkäsitellyt muuallakin ja joita hän siis selvästi pitää erityisen tärkeinä. Passiivin 2. partisii-pin epäsuomalainen käyttö ja vieraiden mallien mukainen käänteinen sanajärjestys kuu-luvat tapauksiin, joissa ohjailu sittemmin on selvästi tuottanut tulosta. Seuraavan suku-polven kielenhuoltaja Terho Itkonen mainitsee vastaavassa katsauksessaan juuri kaava-maisen inversion ja passiivin 2. partisiipin esimerkkeinä lauseopin seikoista, joissa kie-lenhuolto on »päässyt ilahduttavan hyviin tuloksiin» (1975: 34–36). Aikansa virallistaUuden testamentin suomennosta Hakulinen kritisoi persoonapronominien liikakäytöstä.

Kirjoituksen viidentenä ja viimeisenä kohtana on — Hakulisen omin sanoin — »po-sitiivinen elvyttämisoperaatio». Hakulinen puolustaa kaunopuheisesti kielellemme ja kie-likunnallemme ominaisia synteettisiä kieliopillisia rakenteita. Ne ovat vaarassa syrjäy-tyä, koska suomi on kehittynyt sivistyskieleksi voimakkaan indoeurooppalaisen — eri-tyisesti ruotsalaisen — vaikutuksen alaisena. Sen »sisäinen kielimuotokin» on indoeu-rooppalaistunut ja sen rakenteen omaleimaiset piirteet, fennismit, ovat käyneet käytössäharvinaisiksi.

589

Elvyttämistä kaipaaviksi fennismeiksi Hakulinen näkee lauseenvastikkeet ja muut ver-bin nominaalimuotoihin perustuvat rakenteet, monet fraseologisten ilmausten tyypit ja mo-net johdostyypit. Hän kiinnittää huomiota myös sellaisten ilmeikkäiden yhdyssanatyyp-pien erinomaisuuteen kuin merentakainen, kaukolähtöinen; luonnostanauttija, puustakat-soja, perheineenretkeilijä; maaltapako, äidiksitulo, isänäolo, nuoteistalaulutaito; pesunkes-tävyys, elämästävieraantuneisuus, itselleenriittävyys. Sanan ytimekäs, paljon ilmaiseva,luontevarakenteinen pituus ei suinkaan ole samaa kuin kömpelyys, hän huomauttaa.

Hakulinen kertoo pienen tarinan August Ahlqvistin ja kuuluisan saksalais-unkarilai-sen kielentutkijan József Budenzin kirjeenvaihdosta. Ahlqvist oli suomenkielisessä kir-jeessään pyytänyt anteeksi kirjoittamattomuuttaan. Sana kirjoittamattomuus oli Buden-zista niin merkillinen, että hän painoi sen mieleensä ja käytti sitä myöhemmin parikin kertaasaksankielisessä tekstissä. Tätä Hakulinen kommentoi seuraavasti (mas. 110):

Meidän ei sovikaan ihmetellä Budenzin mielenkiintoa tuohon suomen substantiiviin.Saksalaissyntyinen unkarilainen huippuluokan lingvisti näet oivalsi, mitä tavallinenMatti Meikäläinen ei itse suinkaan havaitse, että tuo verbaalikaritiivikantainen omi-naisuudennimijohdannaisemme kaikessa luontevuudessaan todella on morfologinenmestarinluomus. Koettakaapa kääntää se mille tunnetulle suurkielelle tahansa, niinjoudutte sepittämään kokonaisen selityslauseen, mutta t e r m i n luonteista vastinettatuskin löydätte. [– –] Me muistutamme joskus Voltairen Candide-teoksen kuvaamiaEldoradon asukkaita, jotka eivät olleet selvillä jalokivisoransa arvosta, heillä kun olisitä ympärillään kaikkialla.

Kirjoittajan osoite (address):Suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos, 20014 Turun yliopistoSähköposti: [email protected]

Lähteet

HAKULINEN, LAURI 1945a: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitoimiston perustami-nen, sen taustaa ja esivaiheita. – Virittäjä 49 s. 109–112.

––––– 1945b: Kielenviljelyn menettelytavoista. – Virittäjä 49 s. 281–283.––––– 1948: E. A. Saarimaa 60-vuotias. – Virittäjä 52 s. 1–3.––––– 1950: Omaa ja vierasta kielen elämässä. – Suomalainen Suomi 18 s. 34–36.––––– 1957a (1938): Kielivirheen suhteellisuudesta. – Kielitietoa s. 78–87.––––– 1957b: Tietoisesta kielenohjailustamme. – Kielitietoa s. 88–111.ITKONEN, TERHO 1975 (1972): Kielenhuoltomme tehtävistä. – Näillä näkymin. Kirjoituk-

sia nykysuomesta ja sen huollosta s. 11–53. SKS, Helsinki.––––– 1984: Suomen kielen tuntija, tutkija, viljelijä: Lauri Hakulinen 85-vuotias. – Virit-

täjä 88 s. 269–283.KETTUNEN, LAURI 1949: Ahvoida ja kastroida. – Helsingin Sanomat 17.5.1949.Kielitietoa = LAURI HAKULINEN – MARTTI RAPOLA: Kielitietoa suomen kielen opiskelijalle

ja opettajalle. Tietolipas 8. SKS, Helsinki 1957.LÖNNROT, ELIAS 1857: Suomalaisia kielenoppi-sanoja. – Suomi 1857 s. 73–87.RINTALA , PÄIVI 1998: Kielikäsitys ja kielenohjailu. – Sananjalka 40 s. 47–64.RÄIKKÄLÄ , ANNELI 1995: Menneiltä vuosilta. – Kielikello 1/1995 s. 3–17.

590

Uuden Suomen uutinen vuoden 1935 lokakuusta.

Sanakirjasäätiössä tammikuussa 1956. R. E. Nirvi, Lauri Hakulinen jaVeikko Ruoppila Suomen kartan ääressä. (Valokuvaajana E. Ala-Könni.)

591

Lauri HakulinenSanakirjasäätiön

johtajana

TUOMO TUOMI

lin huhtikuussa 1958 valmistautumassa suomen kielen laudaturtenttiin. Klassi-seen tapaan luin myöhään yöhön. Aamulla väsytti. Kevätaurinkoisena aamunatäsmälleen kello kahdeksan soi puhelin. Tiesin, että asuintoverini, myöhempi aka-

temiaprofessori Kari Kivirikko oli jo siihen aikaan lähtenyt klinikalle tai laboratorioon.Ei auttanut kuin kömpiä jalkeille ja puhelimeen. »Täällä puhuu professori Hakulinen, hyväähuomenta! Onko teillä mahdollisuus tulla huomenna kello yhdeksän minun luokseni tän-ne Castrenianumiin?» Pienen hetken epäröin, mutta vastasin sitten oikeakielisesti kysy-myssanan toistaen: »on» ja lisäsin sitten jonkinlaiseksi pehmennykseksi »totta kai»! »Nä-kemiin» ja puhelin rapsahti kiinni.

Epäröintini johtui siitä, että meille oli tullut tavaksi Leppäsuonkadun Domuksessasoitella toinen toisillemme milloin kenenkin nimissä. Yhdysvaltain presidentin puheet olihelppo erottaa vääriksi, mutta vaikeampi oli jättää huomiotta Hietaniemen poliisipiirinpäivystävää konstaapelia, joka kehotti tulemaan asemalle kuultavaksi milloin missäkinasiassa. Kun seuraavana aamuna lähdin Castrenianumiin, vilkuilin ympärilleni ja silmä-sin silloin tällöin matkallakin taakseni nähdäkseni mahdolliset naurajat.

Castrenianumin käytävä oli haudan hiljainen. Hauras neiti Kaunisto kyyhötti pulpet-tinsa ääressä ja toivotti tapansa mukaisesti »hyvää huammenta». Istuin odottamaan. Kunkäytävän sähkökellon viisari siirtyi osoittamaan tasan yhdeksää, Hakulisen ovi avautui.Jaha, käykää sisään! Käden viittauksesta siirryin sohvalle istumaan. Ja sitten suoraan asiaan:Millaisia suunnitelmia teillä on tulevaisuutta varten? Kerroin hakeneeni auskultoimaanja että tarkoitus olisi sitten saada jostakin maaseudulta äidinkielen opettajan paikka muttaettei se varmasti helppoa tulisi olemaan, koska samasta koulusta eikä aivan pieneltä paik-kakunnaltakaan löytyisi kahdelle saman alan aloittelevalle opettajalle paikkaa. Hakuli-nen totesi tähän, että »meillä Sanakirjasäätiössä» työskentelevät olivat suorittaneet aus-kultoinnin työn ohessa, tosin lyhyempää työpäivää tehden. »Eikö teitä kiinnostaisi tällai-nen työ?» Elämisenkeinon tarjoutuminen tietysti kiinnosti, sanakirjatyöstä en osannutajatella vielä mitään; aikaisempi työkokemukseni rajoittui matematiikan lehtorin ja vielävarhempi sahatyömiehen tehtäviin. Asia ei kuitenkaan ollut vielä tällä selvä. Hakulinenilmoitti — ei siis kertonut — vaan toteavasti ilmoitti, että häneltä on tiedusteltu äidinkie-len opettajaa Helsingin ranskalais-suomalaiseen yhteiskouluun, ja sitten hänen ilmeensäkävi jylhän vakavaksi: »Sellainen koulu tarvitsee erityisen kyvykkään äidinkielen opetta-

virittäjä 4/1999

592

jan.» Toteamusta seurasi kysymys: »Luuletteko, että vaimonne olisi kiinnostunut tästä pai-kasta?» Hakulinen keskeytti myönteistä vastausta seuranneen epäilykseni, miten vasta val-mistunut maisteri voisi sellaisen paikan saada, sanomalla vain, että kehottakaa vaimoan-ne lähettämään hakemus ja ansioluettelo koulun johtokunnalle, minä ilmoitan johtokun-nan puheenjohtajalle, tohtori Puramolle, että he saavat erinomaisen äidinkielenopettajan.

Helsingin yliopiston suomen kielen professori ja Sanakirjasäätiön johtaja teki selos-tamassani tapahtumassa työtään. Sosiaalisesti karussa ja kaiken kaikkiaan vähän aikaavieneessä kohtauksessa hän pani kahden nuoren ihmisen, molemmat hänen oppilaitaan,elämäntyön suuntaviitat paikoilleen; vaimoni työskenteli yli kolme vuosikymmentä Lycéefranco-finlandais’ssa, ja minä sain elinkautisen velvoituksella tehdä kansankielen sana-kirjaa.

Lauri Hakulinen ehti tehdä elämässään paljon ja monenlaista merkittävää. Epäilyk-settä voi kuitenkin sanoa, että Sanakirjasäätiö ja sen sisältö, Kansankielen sanakirja, olihänen elämänsä tärkein ja varmasti rakkain työkohde. Hän uhrasi Kansankielen sanakir-jalle työelämänsä vuosista viisikymmentäviisi eli vuodet 1921–1976. Siis käytännössä kokotyöelämänsä ajan. Pro forma, muodollisesti, hän oli Säätiön johtajana vain 17 vuotta eli1945–1962, mutta de facto hän johti Säätiön käytännön työtä jo koko 1930-luvun ja 1940-luvun alun, ja monissa teoreettisissa kysymyksissä hänen sanansa painoi jo 1920-luvulla-kin.

Kustaa Vilkunan aikalaistodistuksen mukaan (Suomi 121:2, s. 7-) monet suomen kie-len ja kansallisten tieteiden tutkijat odottivat, että 2.12.1924 perustetun Sanakirjasäätiönjohtajaksi olisi nimitetty jo monin tavoin ansioitunut ja lahjakkaaksi osoittautunut nuorimaisteri Lauri Hakulinen. Hänen ansionaan olivat mm. 1921–1923 kenttätyönä kerättySakkolan murresanasto — työtä tehtiin tuolloin Suomalaisen Sanakirjaosakeyhtiön nimissä— sekä keväällä 1924 ilmestynyt nelikymmensivuinen Opas suomen kielen murteidensanavarain kerääjille (Suomi V:8). Huomiota oli herättänyt myös puolentoista vuodenyliopisto-opiskelujen jälkeen esitetty ns. lujaa ja höllää liittymää (vahto – vaahto) koske-nut pro gradu -työ. Vahvoja näyttöjä kaikki juuri niistä kyvyistä, joita Sanakirjasäätiönjohtajalta, suunnitellun murresanakirjan päätoimittajalta olisi ollut syytä vaatia.

Erityisesti keruuoppaan ansiot varmaan tajuttiin, vaikka epäilen, että sen syvin antijäi useimmilta aikalaisilta pohjiaan myöten ymmärtämättä. Teoksen syntyajalle ominai-sen sanoituksen läpi näkyy hyvin, että Hakulinen oli tajunnut sanaston syvimmän olemuk-sen: sanasto on erityisesti semantiikan osalta avoin järjestelmä, joka ilmaisutarpeen, tyy-lilajin ja jopa puhujan mielialan mukaan koko ajan täydentyy. Tähän viittaavat ajatuksetnäkyvät välähdyksinä konkreettisissa ohjeiden muotoiluissa. Merkityksen määrittelyäkäsitellessään (mts. 28) hän sanoo: »Tarkka määrittely on usein vaikea muuten paitsi esi-merkkien avulla. Esimerkit ovat sanan merkitystä ja käytäntöä valaisemassa tärkeät.»Kursiivilla ilmaistu on käytännön muistutus kerääjälle, mutta jos korvaamme termin esi-merkki sanalla esiintymäyhteys, mitä esimerkki itse asiassa tarkoittaa, ja jätämme käytän-nön ohjeen syrjään, olemme varsin modernin käsityksen äärellä: Esiintymäyhteydet ovatsanan merkitystä ja käytäntöä. Näin sinkoilee Hakulisen aatos pitkin matkaa käytännönohjeiden sisällä tai lomassa. Samalla sivulla hän jatkaa merkityksen määrittelylle tärkei-den asiain noteeraamisesta: »Niin voi esim. puhujan m i e l i a l a a, jonka vallitessa sa-naa, sanatai lausemuotoa käytetään — ja jonka tietäminen voi olla sekä merkitysten ke-hityksen tuntemiseen että kirjakieleen nähden tärkeä — merkitä lyhenteellä.»

593

Samalla tavoin käytännön ohjeiden yhteydessä tulee esitetyksi sanakirjan tavoite,merkitys ja peruste, miksi tämä suurtyö on tehtävä. Äännekirjoitusta koskevat ohjeet (mts.16) alkavat seuraavaan tapaan.

Jotta vastainen kansankielen sanakirja tulisi suunnitelmansa mukainen, tiedemiehen,äidinkielen opettajan ja jokaisen perusteellisia suomen kielen opintoja harjoittavan y. m.kaikin puolin luotettava lähdekirja, niin että se esim. useihin kirja- ja yleiskielen hor-juviin kohtiin, joiden tietoista vakaannuttamista vielä haittaa tietojen puute eri ääntä-mistapojen yleisyydestä, voisi antaa tarpeellista, luotettavaa johtoa, niin sen tulee ään-neopillisessakin suhteessa olla »mahdollisimman täydellinen kuva suomalaisesta kan-sankielestä».

Kiistattomasta pätevyydestään huolimatta Hakulisesta ei tullut sanakirjasäätiön ensimmäis-tä johtajaa; alamme silloin omnipotentti E. N. Setälä ajoi tehtävään oppilaansa ja assis-tenttinsa Toivo Kaukorannan. Kustaa Vilkunan aikalaistodistuksen mukaan Kaukorantaoli mies parhaassa iässä, mutta hänen humanistin ansionsa olivat tuolloin jo vuosikym-menen takana (Suomi 121:2, s. 8-). Epäilyksittä myös Kaukoranta oli hyvin lahjakas, jaHakulisen tapaan häntäkin yhdisti suomen kieleen intohimoinen rakkaus ja usko Suomenkansan henkiseen voimaan. Suoraan ei edes Setälä pystynyt Kaukorantaa johtajaksi aja-maan, niin vahvat olivat näytöt Hakulisen pätevyydestä. Asiaintilaa korjaamaan tilattiinKaukorannalta tuntuvaa taloudellista korvausta vastaan pätevöitymistöitä, mm. opas sa-nastomaantieteellisiä tutkimuksia varten, ja näin johtajan viran täyttö lykkääntyi. Haku-linen hoiti koko tämän ajan johtajan tehtäviä.

Kaukoranta nimitettiin johtajaksi tammikuussa 1927. Näin jälkikäteen ajatellen olitäysin odotuksenmukaista, että ratkaisu väistämättä johti katastrofiin. Lahjoistaan, luke-neisuudestaan ja organisaatiokyvystään huolimatta Kaukoranta oli johtajaksi tullessaantietyllä tavalla loppuunajettu mies. Parin edeltävän vuosikymmenen aikana itsenäisyyteenpyrkivässä Suomessa ja sitten itsenäistyneessä tasavallassa ei ollut juuri mitään politii-kan, kulttuuripolitiikan eikä kansallisten tieteiden merkittävää hanketta, jossa Toivo Kau-koranta ei olisi ollut keskeisenä toimijana, usein juuri organisaattorina ja toteuttajana.Valitettavan monet näistä olivat niin Kaukorannan persoonaan liittyneitä, etteivät ne ka-risseet hänestä uuden tehtävän myötä, vaan jäivät pysyvästi hajoittamaan hänen keskitty-mistään uuteen ja todella mittavaan tehtävään. Traaginen on esimerkiksi se Vilkunan (mts.23) siteeraama Kaukorannan kirje, jossa tämä kuvaa erään tällaisen sivutehtävän uuvut-tavuutta.

Yhden merkittävän työn Kaukoranta Sanakirjasäätiössä ehti tehdä. Hän perusti Sanas-taja-lehden ja vapaaehtoisen kirjeenvaihtajakunnan, joka lähetti kirjeitse tietoja kotiseu-tunsa murteesta, vastasi tehtyihin sanatiedusteluihin. Kuvaavaa vain oli se, että tuloksek-kaan alun jälkeen Sanastajakin kampeutui Kaukorannan käsissä alkuperäisestä urastaanja paisui dekoratiivisiksi juhlanumeroiksi. Hakulinen, joka alkuun oli vierastanut kokokeruutapaa, havaitsi pian ja myös tunnusti menetelmän edut ja ohjasi sitten myöhemminSanastajan takaisin työteliäälle uralle. Sanakirjasäätiön muukin toiminta luisui Kaukoran-nan johdossa huonoon suuntaan: kulut kasvoivat ja tulokset vähenivät. Säätiön hallituk-selta alettiin vaatia toimia tilanteen korjaamiseksi, mutta kun hallitus vain vitkasteli,Hakulinen kirjoitti laajan muistion (23 liuskaa) johtajan ja hallituksen toiminnasta ja jättisen valtuuskunnan puheenjohtajalle, kansleri Suolahdelle. Tästä alkoi julkisuuttakin saa-

594

nut prosessi, jonka päätteeksi johtaja Kaukoranta sekä hallituksen puheenjohtaja profes-sori Setälä erosivat, ja itse asiassa hallitus uusiutui kokonaan. Uudeksi johtajaksi nimitet-tiin vastikään Helsingin suomen kielen professoriksi nimitetty Martti Rapola. Lauri Ha-kulinen ja Kustaa Vilkunan nimitettiin apulaisjohtajiksi, ja he, ennen muuta Lauri Haku-linen, alkoivat johtaa säätiön käytännön työtä. Alkoi Säätiön historian tuloksekkain jakso.

Nopeassa tahdissa värvättiin kentälle neljän vuoden työrupeamin toimivat kerääjät,joista jokaisella oli jo yliopistosta saatu lingvistin koulutus mutta jotka Hakulinen vieläerikseen valmensi tehtävään. Eikä valmennus suinkaan loppunut Helsingissä annettuunesikoulutukseen, vaan Hakulinen seurasi tarkasti työn edistymistä, kävi tarvittaessa tar-kastusmatkoilla kerääjän luona perehtymässä paikallisiin ongelmiin tai auttoi ja neuvoikerääjää kirjeitse. Hakulisen aloitteesta ruvettiin aina uuden vuoden tietämissä pitämäänviikon mittaisia kerääjien kokouksia Helsingissä. Päivien ohjelma rakentui kerääjien pi-tämistä esitelmistä, joiden pohjalta käytiin perusteellinen teoreettinen keskustelu. Valta-osaltaan esitelmät kumpusivat siitä problematiikasta, jonka kerääjät olivat työssään koh-danneet. Enimmät esitelmistä tulivat julki 1930-luvun Virittäjissä ja useat niistä johtivatmyöhemmin laajempaan julkaisuun, jotkut jopa väitöskirjaan. Suomen murteiden sana-kirjan johdanto-osassa on luettelo näistä esitelmistä. Nämä vuodenalun kollokviot olivatitse asiassa tieteellistä koulutusta parhaimmillaan. Voi kuvitella, että juuri näistä seminaaa-reista ja Hakulisen kanssa käydyistä keskusteluista on versonut R. E. Nirvin hieno, affek-titeorian edelleen kehittelylle perustuva semanttinen tutkimus. Kun viikkoon mahtui myöshupaisa illanvietto ja kun pääkaupungin koko kulttuuritarjonta oli iltaisin käytettävissä,sai kerääjä ja kerääjän puolisokin kaipaamaansa virkistystä: oli taas helpompi lähteä esi-merkiksi Lemille, Nilsiään, Nurmoon tai Kiihtelysvaaraan.

Kun Sanastajan kirjeenvaihtajaverkko antoi samaan aikaan vuodesta toiseen mahta-via saaliita, näytti Kansankielen sanakirjan aineksien keruuohjelma toteutuvan täysinsuunnitelmien mukaisesti. Kaiken keskeytti kuitenkin sota. Sota vei miesvaltaisen kerää-jäkunnan sodan töihin, ja kolme heistä jäi rauhan tultua palaamatta keruumailleen. Monetkokoelmat olivat kesken (mm. Nurmo, Rovaniemi), ja eräät alueet, joiden keruuta ei vie-lä ollut edes aloitettu, oli menetetty. Näistä itä- ja länsimurteiden syntyhistorian kannaltatärkein länsikannakselainen Koivisto oli jäänyt rajan taa, ja koettelemuksista selvinneetkoivistolaiset olivat hajallaan ties missä. Valtakunnan elämän elpymistä rahoitettiin in-flaatiolla. Inflaatio eteni vuodessa useita kymmeniä prosentteja, mikä söi Sanakirjasäätiöl-lekin myönnetyn vuotuisen määrärahan miltei olemattomiin. Tässä vaiheessa Lauri Ha-kulisesta tuli muodollisestikin Sanakirjasäätiön johtaja.

Tilanne oli arvioitava uudelleen. Päätelmäksi tuli, että kesken jääneet koulutettujenkerääjien pitäjänkokoelmat pyritään täydentämään, muuten keruuta jatketaan enää vainSanastajan ja pahoin harventuneen kirjeenvaihtajaverkoston avulla. Edellisellä vuosikym-menellä kertynyt runsas aines muokataan arkistokuntoon ja Kansankielen sanakirja ra-kennetaan niistä aineksista, jotka koossa ovat. Aineksessa olevat puutteet toki tiedettiin.Tällainenkin päätös vaati lujaa elämänuskoa. Sitä oli muuallakin kuin Sanakirjasäätiönjohdossa — ensin Rymättylän kunta tarjoutui noissa taloudellisesti ja henkisesti ahdista-vissa oloissa rahoittamaan pitäjänsä tärkeimmän elinkeinon, rannikkokalastuksen sanas-tustyön, ja heti tämän jälkeen Kymin kunta tarjoutui keräyttämään alueeltaan täydellisyyttätavoittelevan pitäjänsanaston.

Seuraavat puolitoista vuosikymmentä Säätiö keskittyi vajaiden pitäjänkokoelmien

595

täydennykseen ja sanakirjan koeartikkeleiden laadintaan. Keruu vei leijonanosan rahois-ta, artikkeleita luonnosteli kolme miestä, Hakulinen, Nirvi ja Ruoppila kukin tunnin päi-vässä. Koeartikkelit ilmestyivät kolmena sarjana Virittäjässä: Veikko Ruoppila, r – raa-ka, Vir. 1949: 271–; R. E. Nirvi, naala – naara2 Vir. 1949: 289– ja Lauri Hakulinen, haah-ka – hamuta, Vir. 1950: 425–. Hakulisen artikkeleihin liittyy sanakirjaa varten laadittuuusi murrealuejako sekä murrealueiden uudet nimitykset ja lyhenteet sekä pitäjien lyhen-teet. Ne ovat pääpiirteiltään sellaisinaan käytössä Suomen murteiden sanakirjassa; tuon-nimisenä suunniteltu Kansankielen sanakirja aloitti ilmestymisensä 1985 ja on nyt ehti-nyt kuudenteen osaansa.

1950-luvun puolivälin jälkeen valtion talous alkoi tasapainottua, inflaatio hidastua jasäätiön valtionavun ostovoima vakautua. Voitiin taas suunnitella toimintaa vuoden pers-pektiivissä. Se merkitsi sitä, että Hakulinen saattoi ruveta rekrytoimaan Säätiöön sellaistaväkeä, joka ryhtyisi päätoimisesti laatimaan sanakirjan käsikirjoitusta. Esitykseni alku oliyhden tällaisen rekrytointitapauksen kuvaus. Noina aikoina Säätiön palvelukseen tulivatTerho Itkonen, Päivi Lehtola (Rintala), Pauli Saukkonen, Jaakko Sivula, Sakari Vihonen,Irmeli Müller (Pääkkönen), Esko Koivusalo ja siis joukon jatkoksi minäkin. Vain osa jou-kosta pysyi sanakirjatyössä uransa kaiken; Hakulisen alaisuudessa hankittu pätevyys ha-joitti joukon vuosien kuluessa erilaisiin tutkimusalamme keskeisiin tehtäviin.

Akateemisena opettajana, esimiehenä ja johtajana Lauri Hakulinen oli asiallinen, suoraja karu. Minun ikäpolveni miesopiskelijat käyttivät hänestä epiteettiä jyry. Ilmaus onHakulisen oma. »Rakenteen ja kehityksen» johto-opin esityksessä jaksossa sekundaarejadeverbaaleja nomininjohtimia hänellä on esimerkki jyrymies (vrt. jyristä, jyräjää). Sieltätuo luonnehdinta on lähtöisin. Suorapuheisena miehenä ja tiukkana tentaattorina hän olihieman pelottava mutta johdonmukaisuutensa vuoksi turvallinen opettaja. Jyryydestäänhuolimatta hän ei kuitenkaan koskaan lyönyt nyrkkiä pöytään, vaan tarvittaessa antoisanoilleen painoa tasakämmenellä lyöden.

Muistan joskus ihmetelleeni, miten Hakulisen työskentely sakkolalaisten kielimesta-rien kanssa mahtoi sujua tuon luonteen jyryyden ja jylhyyden vuoksi. Martti Haavion, jokouluajoilta juontuvan ystävän nuoruusvuosien kronikka (WSOY, Porvoo 1972), joka si-sältää runsaasti Hakulisen kirjeiden, kirjoitusten ja puheiden sitaatteja, antaa ainakin vä-lillisen vastauksen pohdiskeluihini, vaikkei siinä suoranaisesti haastattelutilanteen kuvaustaolekaan. 10.5.1923 Hakulinen varoittelee Sakkolasta Martti Haaviota Helsingissä synty-neestä promootioinnostuksesta, mutta siirtyy sitten kuvaamaan senhetkistä sanastajanoloaan.

Ulkona on helatorstai. Pyhä torstai. Leivo laulelee. Sinitaivaalla. Maantiet ja kujasetkuivuvat hitaasti. Riiskanjoen kohina kuuluu avoimesta akkunasta. Mietelmä: Olisihyvin vaikea merkitä foneettisesti muistiin leivon lauleloa paperille (Martti Haavio:Nuoruusvuodet. Kronikka vuosilta 1906–1924, s. 553).

Ei näin tunteva ja ajatteleva mies ole karu. Kyllä hän on saanut kosketuksen niihin ihmi-siin, kansanihmisiin, joita hän syvästi kunnioitti ja joiden kielen tutkimiselle ja tallenta-miselle hän halusi elämänsä omistaa.

Haavion kronikka valaisee hyvin Turun Klassikosta ylioppilaiksi tulleiden ja sittenVarsinaissuomalaisen osakunnan piirissä toimineiden ystävysten henkiseen olemukseenmuotoutuvaa kategorista imperatiivia. Sen ytimenä oli suomalaisuus ja suomalainen Suomi.

596

Persoonallisia sävyeroja tietysti oli, ja kukin pyrki toteuttamaan tätä sieluunsa kehkeyty-nyttä velvoitetta omalla, luontumustensa mukaisella tavalla. Kuvaava on Lauri Hakuli-sen kirje Martti Haaviolle 4.2.1921:

Minulla on kauan ollut se vakaumus, että juuri nykyisen ylioppilaspolven asia on aloit-taa se liike, joka ei ole ollut ennen mahdollinen. Se liike, johon passiiviset ja aktiivi-set »vastarinnat» ovat olleet vain välttämättömiä valmisteluja. Se liike, joka monenlapsellisen lavertelun perästä luullakseni vasta aloittaa sen kauden, jonka jatkuessajoskus voitaneen jonkinmoisella syyllä ruveta puhumaan »Suomen laulun korkeam-masta kaiusta». Se on oleva juuri se ugrofiili — myöhemmin toivottavasti myös ug-romaani — liike, josta tulevaisuuden historia on laskeva todellisen, muutakin ih-miskuntaa (eikä vain itseämme hyödyttävän) suomalaisen kulttuurin alun. Mutta tätäugrilaisuuden herätystä ei varmastikaan voida saada aikaan muutamassa vuodessa, senparemmin kuin suomalaisuuden herätyskään ei syntynyt ilman vuosikymmenien esi-töitä, so. agitatiota. — Se on kaiketi aloitettava sanomistossa, siis ensiksi Ylioppilas-lehdessä. Tarvitaan semmoisia kirjoituksia kuin »Ugrilainen kulttuuri», tarvitaan var-maan tuhansia. Mutta vähästä paljon tulee, ja kipinästä palo syttyy.Väsymättä ja ainavihainen ääni kellossa on yhä ja yhä jatkettava ja jankutettava: ceterum censeo. (Haa-vio, mts. 337–.)

Luonteensa mukaisesti Hakulinen eli ja toimi niin kuin opetti. Haavio kirjaa innostunee-na 4.3.1922: Lauri Hakulinen on kirjoittanut Ylioppilaslehteen räiskyvän kirjoituksen»Poroporvari ja suomalainen ylioppilas». Lyhyt näyte osoittaa, että kirjoitus tuntuu vielä-kin ravistelevalta.

Tiedämme, että Helsinginkin yliopistolla on kansalaisissaan muitakin kuin moraalit-tomia juristeja, materialistisia medisiinareita ja humanistinahjuksia. Sille pienelle jou-kolle ylioppilaita, jotka joka hetki tuntevat juuri itse kukin olevansa vastuussa Suo-men ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, jotka tuntevat, että nyt ja aina ennen kaikkea»tarvitaan totuutta» (Jules Payot), sille selvitköön entistä selvemmäksi velvoittavatosiasia: Suomen tieteen nykyinen tila ja yleensä sen koko saavutukset eivät ole lä-heskään sillä tasolla, joka olisi maamme aseman ja suomalaisen sisun arvoinen. (Haa-vio, mts, 489–.)

Haavion kommentti: Lauri Hakulinen vaatii ylioppilaita heräämään ja halveksimaanporoporvariutta. Tärisyttävä kirjoitus. Veikko Selenius (arvostettu vanhempi civis) sanoi:— Jumalauta, siinä on aika poika.

Myös Hakulisen oman kutsumuksen ja elämäntyön perusteet tulivat julkisesti punni-tuiksi, jälleen Ylioppilaslehdessä. Hakulinen kirjoittaa 5.10.1923 mm. näin:

Mutta — ja siihen olen tahtonut tulla — humanistiskansalliset tieteet eivät ainoastaansaa voimaa kansallistunnosta, ne toiselta puolen myös itse antavat kansallistunnollevoimaa ja elvykettä.Onhan tunnettua, että kansallishumanististen tieteiden harjoittajat yleensä ihmiskun-nan historiassa ovat samalla olleet kansallisten rientojen johtajia, isänmaallisia merk-kimiehiä. Meidän ei tarvitse etsiä esimerkkejä kaukaa. Niitä on oman maamme histo-riassa ylen monta.Tahtomatta jatkaa tätä juurtelua pitemmälle huomautan ainoastaan, että jos kerrankansallistunnolle ja sen voimakkuudelle annamme sen suuren arvon, joka sille mie-

597

lestäni on annettava, jos pidämme sitä jonakinsellaisena keskeisenä asiana kansa-kunnan maallisissa pyrinnöissä, josta voidaan sanoa: etsikäät ensin sitä, niin kaikkimuukin teille annetaan — jos me näin ajattelemme, silloin osaamme myös antaa n.s.kansallishumanistisille tieteille niiden ansaitseman arvon, silloin tajuamme, että nii-hinkin katsoen pitää paikkansa darwinismin väittämä: ei mikään ihmiskunnassa voikasvaa suureksi tai edes pysyä hengissä, jos se ei ole hyödyksi olemassaolontaistelus-sa. (Haavio, mts. 573.)

Tällaisia suuntaviittoja nuori Lauri Hakulinen oman elämänsä ohjeiksi löysi ja asetteli.Hän teki ja sai aikaan paljon ja monenlaista, mutta kaikkien hänen toimiensa voimanläh-de oli yksi ja sama: suomalaisuus. Hakulisen suomalaisuuden ydin sai ilmaisunsa suo-men kielessä. Ei hän kielenhuoltajana ollut saivarteleva vikoilija, hän vain luonteensa ta-sapainoisuuden vuoksi etsi ilmaisuun loogisuutta ja täsmällisyyttä. Ei hän svetisismejäkitkiessään ollut ahdasmielinen puristi, hän vain halusi osoittaa, että suomen kielellä onkaikki ne välineet, jotka kulttuurikieli tarvitsee. Kaiken kulttuurin tarvitseman voi sanoamyös suomalaisesti. Hakulisen luottamus suomen kielen, erityisesti kansankielen ilmai-suvoimaan ja -kykyyn oli ehdoton. Kansankieleen perehtyneenä hän tajusi, että siihenas-tinen kielemme kirjallinen viljely oli käyttänyt vain osan murteissamme piilevistä ilmai-suvaroista, sanastosta ja sanomisentavoista.

Esitellessään 1938 aikakauslehti Kotiseudussa Kansankielen sanakirjaa varten tehty-jä esitöitä, hän siteeraa Journal de Genèven (20.10.1924) esittelyä Sveitsin ranskalaismur-teiden sanakirjasta:

Sanakirjamme ei tosin tahdokaan ratkaista kaikkia niitä ongelmia, jotka tiede kerranon selvittävä juuri tämän teoksen julkituoman aineiston perusteella; se on tosiasia-kokoelma, joka ennen kaikkea tarjoaa meille kuvan isänmaastamme. — Näitä sanojakatsellessamme herää eteemme koko esivanhempaimme elämä. Näemme heidän ta-pansa, heidän maalaisaskareensa, heidän huumorinsa. Meistä tuntuu noita sana-artik-keleita läpikäydessämme, kuin astelisimme sellaisen museon pitkissä saleissa, missäkaikki on elävää, missä mikään ei ole pölyistä eikä ränsistynyttä.

Tuo luonnehdinta on varmasti täysin identtinen Hakulisen oman näkemyksen kanssa,tällaisena hän näki myös Suomen tulevan murresanakirjan. Sellaiselle tehtävälle voi mieshyvin uhrata viisikymmentäviisi vuotta elämästään. Hakulinen teki sen.

Luovuttuaan johtajuudesta ja muistakin virkatehtävistään vuoden 1962 lopussa, hänjatkoi kuitenkin sanakirjatyön edistymisen seuraamista johtokunnan aktiivisena jäsene-nä. Hän oli 1960-luvun lopulla näkemässä ja päättämässä sanakirjan siirtymisen ensim-mäisenä Pohjoismaissa ja yhtenä ensimmäisistä koko maailmassa ATK-tuotteiseksi. Ajan-henkeen sopeutuen hän myös hyväksyi Kansankielen sanakirja -nimen muuttamisen vä-rittömämmäksi Suomen murteiden sanakirjaksi. Nyt en minä, asiaan syyllinen, enää tie-dä, oliko tuo ratkaisu oikea.

Kun yksityiskohtaisisissa mittauksissa ja laskelmissa totesin, että sanakirjan volyy-miksi tiivistäkin esitystapaa noudattaen tulee 16 000–18 000 kaksipalstaista sivua, kau-histuin. Johtokunnan kokoukseen vietävään esittelymuistioon kirjoitin — saadakseni näinsuurelle laajuudelle julkaisuluvan — varomattomasti virkkeen: Sanakirja tulee yleisling-vistisenä aineslähteenä olemaan merkittävä siinäkin tapauksessa, että suomi ei joskus olisienää elävä kieli. Kun sitten ehdimme kokouksessa tähän kohtaan jysähti Hakulisen tasa-


kämmen pöytään, ja hän jyrähti jokaista sanaa erikseen painottaen: Noin sinä et saa kos-kaan ajatella! Lauri Postin silmät oli kostuneet. Epäiltyäni heidän rohkeuttaan ja uskoaantyömme tärkeyteen ja merkittävyyteen, tunsin pettäneeni mestarini. — Hakulinen oli teh-nyt kanssani ns. sinunkaupat jo vuosia aikaisemmin. Käytännössä kuitenkin asetimme ainasanamme niin, ettemme muodollisesti toisiamme sinutelleet. Tuossa kokouksessa se kui-tenkin tapahtui. Hakulisen esityksestä kyseinen lause poistettiin esittelystä ja kaikki alku-peräisen esittelyn kopiot hävitettiin.

Kirjoittajan osoite (address):Niemenmäentie 3i, 00350 Helsinki

OPISKELIJANMUISTIKUVIA

LAURI HAKULISESTA

IRMA LONKA

ääsin ylioppilaaksi Kouvolan vanhasta yhteislyseosta, silloin jo sodan aiheutta-man siirtolaiskoulujärjestelyn vuoksi Lyseoksi muuttuneesta vuonna 1947. LauriHakulinen oli saanut dosentuurin Helsingin yliopistosta vuonna 1946. Syksyllä

1947 lähdin sinne opiskelemaan suomea — pieneksi pettymykseksi perheelleni ja vähänomaksikin hämmästyksekseni, sillä minusta piti tulla lääkäri, joka valmistuisi auttamaansodan runtelemia ihmisiä. Syyt tähän humanistiseen kääntymykseen ovat vähän hämäriä.Kirjallisuuden himolukija olin ollut aina enkä äidinkielessäkään kaiketi huono, mutta ura-haaveitteni vuoksi olin ollut pitkän matematiikan linjalla, jossa ei luettu latinaa. Latinanpron opiskelu piti siis aloittaa alkeiskurssilla Päivö Oksalan ikuisesti unohtumattomassaopetuksessa.

Voidakseni kertoa eläviä muistikuvia Lauri Hakulisesta minun on luotava vähän ajan-kuvaa silloisesta yliopistosta ja opiskelusta siellä, sillä se oli aivan toinen maailma kuinnyt, jo vieras niillekin, jotka aloittivat 50–60-luvun taitteessa. Siihen tarvitaan vähänomaakin henkilöhistoriaani, sillä muuten ei käy selväksi, mitä Lauri Hakulinen neiti Lon-galle — niin meitä aina silloin puhuteltiin — yliopiston opettajana merkitsi.

Olen lähtöisin rautatieläisperheestä, oman perheeni ja lähisukuni ensimmäinen opis-kelemaan lähtenyt. Yliopistosta en tiennyt yhtikäs mitään, rakennuksen vain, sillä äitinihalusi sivistää meitä ja toi meidät aina alkukesästä huvimatkalle Helsinkiin. Yliopisto jaSuurtori oli näytetty, Kansallismuseot käyty ja äidin serkun kanssa olimme äidin kanssakerran olleet Kansallisteatterissakin.

599

Siihen aikaan tultiin ilmoittautumaan yliopistoon viimeistään 9. syyskuuta, koska 10.9.olivat aina yliopiston avajaiset, joissa piti olla läsnä. Tai ainakin minä luulin, että piti ollaläsnä. Mutta siihen aikaan opiskelut joka tapauksessa alkoivat. 9. syyskuuta 1947 siismarssin ylioppilaslakki päässä — sitä pidettiin aina viimeiseen syyskuuta asti, jolloinosakunnissa oli lakinlaskijaisjuhlat — ja pahvinen matkalaukku kädessä yliopistolle.Tulevan boksitoverini isä oli hankkinut meille edullisen alivuokralaisasunnon Tunturika-dulta perheestä, jonka jäsenten lukumäärä ylitti sallitun huonemäärän. Ylimääräiset huo-neet oli pakko vuokrata opiskelijoille, evakoille, Helsinkiin työhön tulijoille ja muille.Mutta minä tulin siis suoraan junalta ensin yliopistolle ilmoittautumaan.

Isäni oli työmatkalta junan mukana tuonut minulle Suomalaisesta Kirjakaupasta yli-opiston ohjelman, josta tiesin, että ilmoittautumisesta tuli alkaa ja josta olin saanut mel-kein ainoat opinto-ohjeeni. Muita painettuja ei kaiketi ollutkaan; Ylioppilaan kirja, jossaoli vähän enemmän opastusta, alkoi ilmestyä muistaakseni vasta 1948. Suuri oli hämmäs-tykseni, kun kiipesin yliopiston portaita ovelle ja se oli kiinni ja sisäpuolelle oli lyöty laudatristiin ja koko oven läpi näkyvä tila oli kuin pommituksen jäljiltä — niin kuin se muutenolikin — ja korjauksen alaisena. Olin aivan neuvoton ja hämmentynyt — kunnes ystäväl-linen herra kiipesi perääni ja kysyi, mihin olin yrittämässä. Hän saattoi minut kädestä pitäenFabianinkadulle uuden puolen ovelle, ja minusta se oli kuin mikäkin takapiha ja ovenlättänä. Olin summattoman pettynyt, kun yliopistoon ei mentykään Suurtorin uusklassi-sia komeita portaita pitkin.

Fabianinkadun aulan yliopiston yhä samassa paikassa olevan kuppilan puoleisessapäässä olivat ilmoitustaulut — muistaakseni vain yksi historiallis-kielitieteellisen osas-ton tarpeisiin ja toinen matemaattis-luonnontieteellisessä opiskeleville. Siellä yliopistonopettajat professoreista assistentteihin ilmoittivat opetuksestaan pienillä lappusilla, jotkakeikkuivat useimmiten vain yhden nastan varassa. Lauri Hakulisen opetusilmoituksen näenvieläkin silmissäni: se oli hyvin selkeä, mutta laadittu pienen pienellä käsialalla, joten sitäoli vaikea nähdä taulun yläosasta. Jotkin muut — kuten Lauri Kettusen ilmoitukset —taas olivat suurta käsialaa, mutta niin sotkuisia, että niistäkään ei sen vuoksi tahtonut saa-da selvää. Yliopiston ohjelman ja ala-aulan ilmoitustaulun avulla kukin rakensi itse opin-to-ohjelmansa. Opiskelun kulku oli paremminkin perimätiedon varassa.

Näin olemattomin opinto-oppain ja vaikealukuisin ilmoitustauluin kyllä selvittiin.Opiskelijoitakin oli vähän. Matti Klingen ja Laura Kolben Ylioppilaskunnan historian 4.osan mukaan koko yliopistossa oli sodan päättymisen jälkeen 40-luvulla noin 9 000 opis-kelijaa. Vasta myöhään 1950-luvulla ylitettiin 10 000:n läsnäolleeksi kirjoittautuneen raja.Ylioppilastutkinnon läpäisi keväällä 1945 2 073 kokelasta mutta vuonna 1947 jo 2 996.(Nykyisin heitä on 30 000!) Ehkä sotilasyo-kirjoituksissa hyväksytyt mukaan lukien hei-tä oli vähän enemmän. Vuonna 1946 heitä oli ollut peräti 1 800, mutta heidän lukumää-ränsä väheni juuri näinä 40-luvun lopun vuosikymmeninä.

Omasta puolestani olin saanut hiukan opinto-ohjausta myös suomenopettajaltani Kou-volasta. Ajattelin lakkiaistilaisuuden jälkeen, että oli kohteliaisuuden nimessä käytävä ker-tomassa hänelle mielenmuutoksestani lähteä opiskelemaan humanistisia aineita, vieläpäsuomea. Hän oli hämmästynyt ja nähdäkseni ilahtunutkin — sanoi pitäneensä minua hy-vänä oppilaana. Lähtiäisiksi hän neuvoi minua aloittamaan sukukielten luennoista; jat-kon hän sanoi yliopistossa selviävän. Niinpä noukin ilmoitustaululta sukukielten opinnotynnä latinan pro -harjoitukset. Kettunen luennoi viroa, M. Airila karjala-aunusta jne.

600

Aluksi en ymmärtänyt mitään. Klusiilit ja laryngaalit ja spirantit vain sinkoilivat korvis-sani. Kirjoitin kuuliaisesti muistiin niin paljon kuin ehdin, mutta kaikki oli aivan käsittämä-töntä. Aloin vähitellen tutustua opiskelutovereihini ja kysyin vieressä istuvalta tytöltä, mitenhän näyttää tietävän näistä kummallisuuksista niin paljon. Hän sanoi, että fonetiikan luen-noiltahan ne selviävät. Ja minä kun en tiennyt, mitä fonetiikka edes tarkoittaa! Jotenkinsain Sovijärven kanssa sovituksi, että pääsen vielä puolesta lukukaudesta mukaan ja tentti-mään senkin pakollisen kuvion. Mutta vasta sitten, kun Lauri Posti aloitti vatjan äänne-historian luennot lukukauden loppupuoliskolla, asiat alkoivat selvetä. Hakulinen aloittisamaan aikaan vanhan kirjasuomen luennot; nykykielellä se olisi ehkä ollut johdantokurssisuomen kielen kehityksen vaiheisiin. Lauri Posti ja Lauri Hakulinen, etenkin jälkimmäinen,panivat sukukielten äännehistoriat ja koko näiden opiskelun mielekkyyden ja kielihisto-riallisen idean järjestykseen. Hakulinen oli loistavan systemaattinen, hän loi selkeän ku-van kielen rakenteesta ja kehityksestä. Hänen luennoilleen oli turvallista mennä.

Se oli hyvin tärkeää. Kurssikirjoja ei ollut, luentoja voitiin jonkin verran monistaa,kun yliopisto sai opetusministeriöltä erillismäärärahan luentomonisteiden tuottamiseen.Rapolan suomen äännehistorian luennot taisivat olla pitkälle 70-luvulle asti monisteena.Opetus oli pääosiltaan suullista. Jos joku joutui olemaan luennolta poissa jonkun forcemajeuren vuoksi — pinnausta se ei ollut, ei meillä siihen ollut varaa — hän pyysi toveriatekemän luentomuistiinpanot suoraan kopiona ns. kalkeeripaperin kanssa. Lauri Hakuli-sen luennoista syntyi täysin selkeitä muistiinpanokokonaisuuksia, joista poissaollut saihyvin käsityksen siitä, mistä oli ollut puhe.

Lauri Kettusen luennoista ei saanut kasaan minkäänlaisia muistiinmerkintöjä. Muttatavallaan Kettunen oli hyvin hauska ja hänen luennoillaan oli kiintoisaa, kunhan vain faktatsai jostain muualta hankituksi. Viron kielen äännehistoria oli silloin jo painettuna olemassa.Lauri Hakulinen taas oli tavattoman kuiva. Mutta hänen terävä loogisuutensa ja johdon-mukaisuutensa kiehtoi. Opiskelijoita, jotka Hakulisen luennolle mennessään huokasivat:»Ihanaa, tästä saa taas jotain tolkkua!», oli kyllä enemmän kuin yksi tai kaksi.

Olen kiitollinen myös Hakulisen Suomen kielen rakenne ja kehitys -teoksesta. KaarleNiemisen kielioppiluennot kielemme äänne-, muotoja lauseopista jäivät niin pintaan.Kieliopin oppiminen sinänsä on kovin yksinkertainen asia. Jotain pientä syvennystä kie-liopin luennoilla saattoi tulla. Mutta paljon enemmän ahaa-elämyksiä tarjosi Suomen kielenrakenne ja kehitys. Hankin sen jo paljon ennen laudaturseminaaria, jossa se tuli välttä-mättömäksi. Katselin siitä aina eri kielioppiasioiden taustoja, ja minulla on sellainen kä-sitys, että tämän teoksen avulla opin vasta oikein syvältä tajuamaan, mikä ja millainenkielemme on.

Edellä on piirretty jonkinlaista laajakulmakuvaa Lauri Hakulisesta opettajana. Ehkämielikuva hänestä täsmentyy, jos katsotaan häntä lähikuvasta. Siinä Lauri Hakulinen jaallekirjoittanut kohtaavat aivan keväällä 1948 lukukauden alkaessa. Olin jonossa ilmoit-tautumassa Lauri Hakulisen unkarin luennolle. Hakulinen: »Neitihän on 1. vuoden opis-kelija. Mitä te täällä teette?» Niiasin lattiaan asti pelästyksestä, sillä Lauri Hakulinen olihyvin pelottava ja hirmuinen kaikenlaista tyhmyyttä kohtaan: »Ilmoittaudun unkarin luen-nolle, kun ohjelmassa sanotaan — tai minulle on siitä kerrottu, että etäsukukielistä pitääopinto-ohjelmaan valita yksi ja minä valitsin unkarin.» — Hakulinen: »Ettekö ymmärrä,että lähisukukielet on tentittävä ensin?» — Minä: »Olen jo tenttinyt, paitsi viron joka jat-kuu vielä.» — Hakulinen: »Ei niitä nyt tuolla tavalla ole tarkoitus sulloa!» Siihen minä

601

jankutin vielä jotain, vaikka takana seisova ystäväni sihisi minua jo olemaan vaiti. MuttaLauri Hakulinen leppyikin, ja hänen kasvoilleen levisi karu, etten sanoisi liikuttava hy-myntapainen. Hän sanoi, että kun minä nyt näytän tuommoista kiirettä pitävän, niin ensinolisi mentävä sukukielten yhteistenttiin. Sitten hän oikein ystävällisesti ja tarkasti neuvoiminua, miten suomen opinnot etenevät ja milloin voin ryhtyä unkarin opintoihin, kyseli-pä vielä joitain muitakin asioita. Häneltä sain ihan hyvän opinto-ohjauksen, ja niidenosviittojen mukaan sitten opintoni suunnilleen etenivätkin.

Jotain syvempääkin tieteen totuuksista ja tiedon suhteellisuudesta näinä opiskeluvuo-sinani opin. Lauri Kettunen ja Lauri Hakulinen olivat kovin monesta asiasta eri mieltä jakiistelivät aika hurjastikin. Siihen asti olin koulussa kasvanut siihen käsitykseen, että semitä opettajat opettavat, on totta, samoin mitä oppikirjoissa sanotaan. Ei tullut kuuloon-kaan, että olisi voinut tai yleensä ollut tarvettakaan kyseenalaistaa asioita, niin kuin ny-kyisin sanotaan. Muistan erään kiistan, jonka takia Kettunen haukkui luennollaan kaikkimuut opettajat (!) ja Hakulinen taas viileästi osoitti luennollaan, miten Kettusen todisteluontuu. Kettusen kanta oli jotain sellaista, että avoimet diftongit ovat kehittyneet pitkästävokaalista (soo, pool), mutta umpeutuvat (ai, eu) ovat alkuperäisiä. Hakulinen edusti eri-laista kantaa. Ja me opimme siitä: varmoja vastauksia ei ole, tieto on aina perusteltava jaaikaisemmin varmana pidetty tieto voi osoittautua uusien tutkimuksien valossa virheelli-seksi. Kyllä me loppujen lopuksi hyvän koulutuksen saimme. Se oli ehkä vanhakantaistaja kapeaa, mutta sen pohjalta oli hyvä lähteä tietämystään laajentamaan. Ja täydennys-koulutustahan se on ollut koko elämä!

Lopuksi vielä yksi hyvin vaikuttava muisto. Elettiin Unkarin kansannousun aikaa 1956.Äidinkielen opettajilla oli talvipäivät, ja niiden aikana kokoonnuttiin aina illallisille jo-honkin Helsingin ravintolaan. Lauri Hakulinen oli paljon tekemisissä Äidinkielen opetta-jien liiton kanssa: hän oli pitkään hallituksen jäsenkin, usein päivillä nähty luennoitsija jamyös liiton kunniajäsen. Noilla nimenomaisilla illallisilla kävi kehotus varata paististapäästyä lasiin juotavaa. Kuka tilasi viiniä, kuka kaatoi maljasta vettä. Lauri Hakulinen kilistilasiaan ja piti illallispuheen. Hän puhui Unkarille ja Unkarista. En muista yhtään, mitähän puhui, mutta sen muistan, että puhe teki valtavan vaikutuksen. En tiedä, minkälainenhän yleensä oli puhujana, mutta sen puheen piti antiikin parhaita perinteitä noudattavareettori Jumalan armosta. Puheensa lopuksi hän nosti maljan Unkarille. Sen juotuammeolimme kaikki pitkään hiljaa ja järkyttyneitä.

Tarinalla on vielä jälkinäytös. Kun maakuntiin levisi tieto näistä illallisista, tuli hallituk-selle peräti useampia moitteita siitä, että ÄOL on vajonnut niin alas, että sen juhlissa juo-daan alkoholia! Tätä ei voi selittää muuten kuin sillä, että äidinkielenopettajat on hyvinnaisvaltainen joukko ja naisen oli vielä tuolloin täysin sopimatonta istua ravintolassa jajuoda viiniä. Miehethän ovat kautta aikojen tyhjentäneet maljoja. Mutta naiset, itsenäisetvirkanaisetkin, alkoivat vapautua ahtaitten normien kahleista vasta 1960-luvun lopulla.

Ja päätteeksi: Lauri Hakulinen oli opiskeluaikani vaikuttavimpia opettajia. Hänen tie-tonsa olivat varmat ja hänen luentonsa hienoja ja selkeitä kokonaisuuksia. Hänen syväkiintymyksensä suomen kieleen ja sen sanoihin sai myös opiskelijan tuntemaan opiskelu-alansa arvokkaaksi.

Kirjoittajan osoite (address):Tunnelitie 14 B 10, 00320 Helsinki

603

Kevään 1957 viimeisen käännöslainaluennon alku ja loppu.


MuistelmiaLauri Hakulisesta

opettajana

HELJÄ KAUHANEN

len tallettanut opiskeluaikaisen Helsingin yliopiston opintokirjani, ja sen avullatutkin kohtaamisiani professori Lauri Hakulisen kanssa. Opiskeluaikanani pitisuomen cum laudea varten opiskella neljää lähisukukieltä, karjala-aunusta, vat-

jaa, vepsää ja viroa, ja laudaturia varten yhtä etäsukukieltä, joksi olin valinnut unkarin.Lukuvuonna 1953–54 olen ollut Lauri Hakulisen unkarin äännehistorian luennoilla ja ke-väällä tenttinyt ne. Lajos Garam piti unkarin käytännön harjoitukset. Lopputuloksenaunkarin opinnoista minulla on kalpea käsitys unkarin ääntämisestä ja osaan sanoa tapaa-milleni unkarilaisille »Jó napot kívánok / Köszönöm szépen / Viszontlátásra» eli hyvääpäivää / kiitos / näkemiin.

Ilmoittauduin kunnianhimoisesti suomen cum laude -tenttiin jo toisen opiskeluvuo-den syksyllä lokakuussa. Siihen aikaan suomen professorit Martti Rapola ja Lauri Haku-linen jakoivat cum laude -tenttiin ilmoittautuneet keskenään, ja tenttikuoresta opiskelijanäki, kumman oppilas hän sitten olisi opintojensa loppuun asti. Opiskelijoiden keskuu-dessa kiersi kaksi sanontaa: »päästä Rapolalle» ja »joutua Hakuliselle». Rapolaa pidettiinhumaanina kulttuuripersoonallisuutena ja Hakulista erittäin vaativana. Kun luin tenttikuo-restani Hakulisen nimen, olin pettynyt. Reputin tentissä, mutta se ei ollut professorin vika.En vain ollut osannut lukea isoon tenttiin.

Saman syksyn joulukuussa olin uudelleen cum laude -tentissä. Olo oli varmempi, sil-lä toiseen kertaan lukiessa moni asia oli selvinnyt. Pääteos oli tietysti Lauri HakulisenSuomen kielen rakenne ja kehitys, josta piti osata kaikki alaviitteetkin. Eräänä tentin jäl-keisenä iltana soi Domus Academican huoneemme puhelin puoli kymmenen aikaan japrofessori Hakulinen kysyi minua. Putosin pelästyksestä lattialle istumaan. Professorinasiana oli ilmoittaa, että tentin suullisen osan aika oli muuttunut, ja kysyä, sopiko muutet-tu aika minulle. Ilokseni sain samalla kuulla päässeeni tentin kirjallisesta osasta.

Saman lukuvuoden kevätlukukaudella olin jo tiiviisti professori Hakulisen oppilas.Kirjoitin kolme harjoitusainetta, olin seminaarissa ja pidin seminaariesitelmän. Hakuli-sen vastaanotolle ilmoittauduttiin panemalla nimi listaan, ja listan pituudesta pääteltiinaika, jolloin kannatti tulla jonottamaan. Vastaanotot olivat Sanakirjasäätiössä, joka sijait-si Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa. Istuimme odottamassa vuoroamme käytä-vässä jonkinlaisilla puulaatikoilla. Professori Rapola piti vastaanotot kotonaan, ja huone-toverini, joka oli hänen oppilaansa, kertoi istuvansa olohuoneessa odottamassa ja luke-

605

vansa pöydälle huomaavaisesti asetettua uutta suomalaista kirjallisuutta.Professori Hakulinen oli ohjauksessaan vaativa, tarkka ja asiallinen. Yleensä vastaan-

otolla puhuttiin pelkkää asiaa. Olin kerran vastaanoton viimeinen ja hämmästyin, kunprofessori ehdotti, että voisimme kävellä yhtä matkaa Senaatintorin yli yliopistolle.

Laudaturseminaarissa keskustelu esitelmistä oli vaivalloista. Kaikki olivat kyllä lu-keneet esitelmän, mutta yleensä vain esitelmän pitäjä ja professori ymmärsivät, mistä olikysymys. Loistava poikkeus oli opiskelutoverini Päivi Lehtola, nykyisin Rintala, jokakeskusteli asiantuntevasti professori Hakulisen kanssa. Arvasimme, että hänestä tulisikielentutkija.

Seminaarin päätteeksi professori Hakulinen kutsui koko ryhmän kotiinsa Munkkinie-men Tiilimäentielle toukokuussa. Koti oli kaunis, rouva Hakulinen ystävällinen ja tarjoi-lu erinomaista. Me opiskelijat vain olimme jäykkiä kuin seipään nielleet, ja professorinkeskustelunaloitusyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Kotimatkalla sitten vaikeroimme, mik-si kukaan ei ollut uskaltanut sanoa mitään.

Professori Hakulinen jakoi laudaturtyön aiheiksi tutkimuksia eri ruumiinosien nimi-tyksistä. Ainakin yksi opiskelutoverini teki työnsä aiheesta polvi. Minä sain aiheeksi»Polven alapuolisten jalan osien nimitykset suomen murteissa». Olisikohan tämä ollutaiheista viimeinen, koska siinä olivat varpaatkin mukana. Aina kun kerroin työni aiheenjollekin, kuulija purskahti nauruun. Minusta aiheessa ei ollut mitään nauramista. Aihe oliselkeä ja helposti jäsenneltävä, ja tärkeintä oli tuntea tutkivansa sellaista, jota kukaan muuei ollut tutkinut.

Kokosin työni aineiston Sanakirjasäätiön murresanalaatikoista. Professori Hakulinenoli Sanakirjasäätiön johtaja, ja virkailijat kutsuivat häntä takanapäin nimellä Hänen Hir-muisuutensa, kuten Lars Gabriel von Haartmania aikoinaan.

Professori Hakulinen ohjasi laudaturtyön tekemistä hyvin tunnollisesti, luki konsep-tin ja teki asiallisia huomautuksia. Sain kyllä kokeneemmilta opiskelijoilta vihjeen, ettävastaanotolla kannatti käydä harvoin. Joka kerta sai näet uusia lähdevihjeitä, ja työn teke-minen olisi saattanut venyä loputtomiin. Suurin tunnustus oli, että kun olin osoittanut erääntutkijan väitteen perättömäksi, professori oli kirjoittanut kohdan viereen kauniilla käsi-alallaan »hyvä».

Sinä lukuvuonna, kun tein laudaturtyötä, kuuntelin professori Hakulisen luentosarjaakäännöslainoista. Luennot olivat kahdeksalta aamulla, muistaakseni lauantaisin. Huone-toverini valitti joka kerran lähtiessäni, miksi hänen piti herätä herätyskelloni soittoonmoiseen aikaan. Luennoilla muistan ihmetelleeni, miten täydellistä ja samalla luontevaasuomen kieltä professori Hakulinen puhui. Sellaista kieltä oli ilo kuunnella.

Olin maaliskuussa pro gradu -kokeessa ja toukokuussa suomen laudaturin lopputen-tissä. Laudaturtentin kirjat olivat minusta paljon mielenkiintoisempia kuin cum laude -ten-tin. Tentin suullisen osan professori Hakulinen piti kotonaan työhuoneessaan Munkkinie-messä, ja tentti oli oikeastaan keskustelua. Silloin minulle tuli haikea tunne. Opinnot pitilopettaa juuri nyt, kun viimeinkin alkoi käsittää, mistä tässä suomen kielen opiskelussaoli ollut kysymys.

Oli tapana, että lopputentistä päästyä lähetettiin pääaineen professorille kukkia. Kuk-kien mukaan yritettiin keksiä jokin aiheeseen sopiva sitaatti esimerkiksi vanhasta kirja-suomesta. Pitkän etsimisen jälkeen olin valinnut tekstin: »Haigjat metu noutanee, niin cuinPlato puhunee» eli karvasta seuraa makea.

606

Kun seuraavana vuonna valmistuin, professori Hakulinen tuli publiikissa ystävällisestionnittelemaan.

Minusta tuli äidinkielenopettaja niin kuin kai useimmista professori Hakulisen oppi-laista. Jälkeenpäin olin iloinen, että olin päässyt hänen oppilaakseen. Arvostin hänen vaa-tivuuttaan ja tarkkuuttaan ohjaajana. Kaipa siitä jäi jäljelle jonkinlainen käsitys tieteelli-sestä ajattelusta. Vaikka kaiut monenlaisista kielenkuvausjärjestelmistä ovat pyyhkäisseetylitseni, Hakulisen Suomen kielen rakenne ja kehitys on säilynyt tärkeänä lähdeteoksenakirjahyllyssäni.

Kirjoittajan osoite (address):Louhelankatu 11 C 12, 80110 Joensuu

Lauri Hakulinenja Virittäjä

LEA LAITINEN

un Eira Penttinen — suomen kielen laitoksen nykyinen amanuenssi — tuli opis-kelemaan suomea Helsingin yliopistoon vuonna 1960, Lauri Hakulinen pitiensimmäisen vuoden opiskelijoille johdantokurssia. Hän sanoi kurssilla nämä

unohtumattomat sanat: »Virittäjää lukematon suomenopiskelija on luonnottomuus».Itse tulin opiskelemaan viisi vuotta myöhemmin, Hakulisen jäätyä jo eläkkeelle, mutta

sama henki eli laitoksessa edelleenkin, sillä tilasin Virittäjän heti, vaikka en sitä ennenollut kuullut koko lehdestä.

Lauri Hakulinen sen sijaan luki Virittäjää jo koulupoikana Turussa. Hän nimittäinkirjoitti Virittäjään ensimmäisen kerran tsaarinaikana vuonna 1916 — siis 16-vuotiaana— nimimerkillä Julkaisija. Kyse oli sellaisten sanojen kuin julkaista, halkaista astevaih-telusta. Siitä asti Hakulinen kirjoittikin Virittäjään melkein joka vuosi yli kuudenkymmenenvuoden ajan, viimeisen kirjoituksensa 78-vuotiaana. Yhteensä hän kirjoitti elämässäänVirittäjään kolmattasataa kirjoitusta, itse asiassa eniten tekstiä lehden koko historiassa.

Virittäjän kirjoittajana Hakulinen käsitteli kaikkia niitä aihepiirejä, jotka tässäkin sym-posiumissa ovat olleet esillä: kielenhuoltoa, äidinkielenopetusta, kielen merkitystä ja kie-lentutkimuksen tavoitteita, sanastonkeruuta, sanahistoriaa ja -semantiikkaa. Hän esittelijatkuvasti lukijoilleen kotimaista ja kansainvälistä kielitieteellistä kirjallisuutta, etenkinunkarin-, viron-, ranskan- ja saksankielistä.

24-vuotiaana Lauri Hakulisesta tuli Virittäjän toimitussihteeri, ja siinä tehtävässä häntoimi 12 vuotta. Tuona aikana lehden sivumäärä nousi 150 sivusta tasaisesti ylöspäin;joinakin vuosina päästiin jo 30-luvulla yli 500 sivun. Lehteen ilmaantuivat monet vakio-

609

palstat kymmeniksi vuosiksi: erilliset osastot mm. äidinkielenopetukselle, yleiselle kieli-tieteelle ja kielitieteelliselle kirjallisuudelle, samoin artikkelien ranskan- tai saksankieli-set tiivistelmät. Muut kansalliset tieteet olivat mukana lehdessä 60-luvun lopulle asti.Virittäjä oli kuitenkin jo hyvin vahvasti kielitieteellinen aikakauskirja.

Vuonna 1937 Hakulisesta tuli Virittäjän päätoimittaja E.A. Saarimaan jälkeen. Hänhoiti tätä työtä 23 vuotta — kauemmin kuin kukaan toinen — ja luotsasi lehden muunmuassa sota-aikojen yli. Kotikielen Seurassa toiminta oli silloin vaikeata, kun nuoret miehetolivat rintamalla eikä naisia vielä tuolloin ollut toimihenkilöinä. Kokouksia jouduttiinperumaan ja siirtelemään. Mutta Virittäjä ilmestyi säännöllisesti, vain hieman suppeam-pana kuin 30-luvulla.

Virittäjän toimituksenkaan kokoukset eivät aina onnistuneet. Kun esimerkiksi V. Tar-kiaisen 1940 tammikuussa piti esittää toimituksen kokouksessa laatimansa runo nimeltäPuhe kielestä, kokousta ei pystytty järjestämään. Tarkiainen esitti runon yksityisesti Ha-kuliselle — muunnellen ilmeisesti runon alun tilannetta vastaavaksi. Hakulinen julkaisirunon saman vuoden Virittäjässä (s. 84):

Kuules Lauri, kun ma lausun, mitä mielehen minulle Hakulinen, kun ma haastan, äsken tunki tuulen puuska, kuulko’otte kumppanitkin, anteli ahava vinha Virittäjän virkut miehet, kielemme kehitynnästä...

Virittäjän veljespiiri toimi siis sota-aikanakin virkeästi, mutta sodan jälkeen lehti alkoioikein kukoistaa. Vuosi 1945 oli ennätys: lehti oli lähes yhtä paksu kuin tällä hetkellä.Tuolloin Hakulinen myös uudisti lehteä. Oikeakielisyyttä-palstasta tuli modernimpi osastonimeltä Kielemme käytäntö. 1950-luvulla Hakulinen toimi jo professorina, ja hänentavoitteenaan oli saada julkisuuteen mahdollisimman paljon ensikertalaisia kirjoittajia.Ilmestyi paljon artikkeleita vasta valmistuneiden gradujen pohjalta, mistä päätoimittajaoli tyytyväinen ja ylpeä. Tämä merkitsi myös sitä, että lehden kirjoittajina alkoi olla yhäenemmän naisiakin.

Viimeisen vuosikertansa Lauri Hakulinen toimitti vuonna 1959. Silloin hän oli toi-mittanut Virittäjää jo yli 15 000 sivua. Eikä suhde Virittäjään päättynyt vielä tähän. Haku-linen jatkoi toimitusneuvoston jäsenenä vielä 26 vuotta, kuolemaansa asti. Itse asiassa hänoli siis Virittäjän lukijana, kirjoittajana, tekijänä ja tukijana kaikkiaan 70 vuoden ajan.Uskomaton kaari — Virittäjähän oli vain yksi Lauri Hakulisen harrastuksista.

Toisin kuin edelliset kirjoittajat, en koskaan tavannut Lauri Hakulista todellisena ih-misenä. Tutustuin häneen ensin lähinnä kielitieteellisissä teksteissä ja sitten myöhemminarvokkaassa kuvassa Castrenianumin seinällä ja toisaalta myös hänen lastensa piirteissä.Virittäjän kautta välillemme on kuitenkin syntynyt yhteyksiä. Olen huomannut analogioitaja eroja, jotka liittyvät konteksteihin joissa olemme Virittäjää toimittaneet. Kun Hakuli-nen syntyi tämän vuosisadan kynnyksellä, Suomi kuului tsaarin alaisuuteen. Minun syn-tymäni aikoihin Hakulinen oli lähes viisikymppinen Virittäjän päätoimittaja itsenäisessäSuomessa. Viisikymmentä vuotta myöhemmin olin itse Virittäjän päätoimittajana EU-Suo-messa. Maailmat olivat samat mutta silti erilaiset.

Virittäjäkin on jatkunut samanlaisena, vaikka eroakin voi tarkkaan katsoen havaita.Kuten mainittu, Hakulinen uudisti syntymäni aikoihin Oikeakielisyyttä-palstan Kielem-me käytäntö -osastoksi. Minä taas ensi töikseni päätoimittajana poistin saman osaston

610

Virittäjästä tasan 50 vuotta myöhemmin, mistä joku saattoi hieman pahastuakin. Itse asiassaHakulisen tekemä muutos toimi kuitenkin pohjana seuraaville muutoksille, samoin kuinhänen tutkimustyönsä loi pohjaa tämänhetkiselle tutkimukselle. Paradoksaalista kyllä voisisanoa, että Virittäjä julkaisee tällä hetkellä yhä enemmän tutkimusta, joka koskee juurikielemme käytäntöä, nousee siitä aineistosta: ihmiskieleen käytössä kiteytyneistä ja yhäuudelleen kiteytyvistä merkityksistä, normeista ja rakenteista.

Ehkä eniten minua on Hakulisen kuvaa Virittäjän sivuilta etsiessäni liikuttanut ajatus24-vuotiaasta nuorukaisesta. Se johtuu ehkä siitä, että Virittäjän nykyinen toimitussihtee-ri on juuri saman ikäinen, samoin toinen pojistani. Olen näkevinäni Toni Suutarissa sa-man intohimon kieleen ja sen tutkimiseen. Mutta löydän Hakulista myös niistä nykynuo-rista, jotka pohtivat ihmisen ja eläimen samanlaisuutta eettisenä kysymyksenä tai etsivätvaikkapa Intiasta aineetonta kulttuuria länsimaisen materialismin tilalle.

Kirjoittaessaan Virittäjään kielitieteen yleissivistyksellisestä merkityksestä vuonna1931 Lauri Hakulinen käsitteli mm. sellaisia ihmisen kehityksessä käänteentekeviä kek-sintöjä kuin kirjainkirjoitus ja arabialainen numerojärjestelmä. Jälkimmäisen teki mah-dolliseksi intialainen ajattelu tyhjyydestä — siis nollan idea. Hakulinen kirjoitti (s.234):

Tuntuu kuin olisi jotakin metafyysillistä symboliikkaa tuossa tosiasiassa, että kylmä-järkisen Euroopan teknillisen loistokulttuurin perusedellytykset on haaveiltu ilmi kan-sansatujemme sekä tuhannen ja yhden yön tarinoiden kotimaissa, henkeä palvovassaja ainetta vihaavassa idässä.

Hakulinen oli kielentutkijana kulttuurintutkija ja ihmistutkija. Hän näki kielen ihmissie-lun peilinä, josta samalla näkyvät myös irvistävän eläimen kasvonpiirteet. Kuten tiedäm-me, hän tutki oikeastaan koko elämänsä ajan näiden kahden puolen yhteyttä: sitä mitenluonto ja affektit ihmiskielessä kohtaavat, esimerkiksi silloin kun luontotermeistä tuleetunteenilmauksia. Vielä 68-vuotiaana hän yhtyi Virittäjässä 40 vuoden takaiseen ajatteluun-sa: Kieli on kuin sulasisuksinen tulivuori, jonka rinteillä kulttuuri kukkii ruohon tavoin.

Hakulinen halusi ottaa selvää tulivuoren sisuksista mutta myös viljellä sen rinteilläkasvavaa ruohoa. Tältä pohjalta nousi hänen halunsa huoltaa ja viljellä kieltä: se perustuinäkemykseen kielestä ajattelun mahdollistajana. Suomesta piti muokata seuraaville su-kupolville sellaista kieltä, jolla olisi helpompi ajatella hyvin. 24-vuotiaana hän kirjoittiVirittäjässä näin (1923 s. 33):

Tietoisesti tai vaistomaisesti me pyrimme raivaamaan tuleville sukupolville tietä en-tistä korkeampaan kulttuuriin. Meissä asuu toivo, että tulevaisuuden ihmisten ajatuk-set liikkuvat keskimäärin ylevämmällä tasolla kuin meidän. Mitä enemmän puutteel-lisuutta ja hämäryyttä meidän aivomme kykenevät siivilöimään erilleen suomen kie-lestä ja mitä muokatumpana, hiotumpana ja ilmeikkäämpänä lapsemme sen meiltäperivät, sitä vähempikahleisina voivat heidän ajatuksensa liikkua k a i k i l l a mah-dollisilla poluillaan.

Jotta ajatukset voisivat liikkua kaikilla mahdollisilla poluillaan. Siinä on päämäärää vielä2000-luvunkin Virittäjälle.

Kirjoittajan osoite (address):Suomen kielen laitos, PL 33 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto

611

Lauri Hakulinenlähikuvassa

AULI HAKULINEN

hdin tuntea isäni neljäkymmentäneljä vuotta. Keskityn tässä suhteemme alku-vuosiin. Kun synnyin välirauhan aikana vuonna 1941, hän oli jo sodasta vapau-tettu ikämies. Monet niin aatteelliset kuin tieteellisetkin myrskyt ja kiihkot oli-

vat hänen elämässään tuolloin takanapäin — paitsi ne, jotka hän sai kokea minun kanssa-ni 1960-luvulla! Vuonna 1941 isä julkaisi ensimmäisen osan teoksestaan Suomen kielenrakenne ja kehitys; toinen osa ilmestyi pian sodan jälkeen vuonna 1946.

Varhaisin lapsuuteni, jatkosodan aika merkitsi siis isälle paitsi toimintaa kotirintamallamyös sinnikästä tieteellisen työn ylläpitämistä nuorempien kollegojen sotiessa siellä jos-sakin. Osan tuosta ajasta me lapset olimme äidin kanssa »sotaa paossa» eli Helsinginpommituksilta turvassa Tuusulassa tai Loimaalla.

Suuri ikäero, sota-aika ja se, että isä teki aina työtä, vaikuttivat niin, että perheemmeei muodostanut toimintayksikköä. Ylipäänsä tuohon aikaan lapset ja aikuiset elivät enem-män erillään kuin nyt. Koska meillä ei ollut kesäpaikkaa, meidät lapset lähetettiin osaksikesää ensin tuttavien ja sukulaisten hoteisiin maalle, sitten oppikoululaisina meidän olimäärä yhdistää huvi ja hyöty, joten kesät vietettiin ruotsin-, englannin- tai saksankielises-sä ympäristössä. Jatkuva erillään olo johti säännölliseen kirjeenvaihtoon eri osapuoltenvälillä, elämänohjeita matkailijoille Munkkiniemestä, aforistisia tilannekuvauksia veljel-tä; omista rehellisen tuntuisista raporteista oli karsittu koti-ikävä, joka on sitten kirjattupäiväkirjaan. Ulkomaanmatkat olivat muuten vielä 50-luvulla melko harvinaisia, joten täl-lainen sijoitus meidän kesiimme oli jonkin verran epätavallista. Isäkin kävi etupäässäkongresseissa ja esitelmämatkoilla, ja vasta kun minut oli leivottu ylioppilaaksi 1959, hänteki äidin kanssa pitkän lomamatkan Kreikkaan, josta oli klassillisen lyseon käyneenävarmaan koko ikänsä ehtinyt haaveilla. Kaunista on mielestäni tässä se, että isä halusi meillesitä, mistä itse oli jäänyt nuorena paitsi: kiireetöntä ja huoletonta oppimista, hedelmällis-tä joutenoloa vailla puurtamisen ja aherruksen tylsistyttäviä seurauksia.

Isä oli pitkähkö mutta hintelä mies, joka käytti käsivoimiaan lähinnä salkun kantami-seen ja kirjoituskoneen naputtelemiseen. Olemme hiljattain oppineet, miten vaarallistavoimailu on, jos haluaa elää vanhaksi. Isän sitkeyden ja terveyden salaisuus oli luultavas-ti paitsi köyhän lapsuuden tarjoama niukka mutta tarkoituksenmukainen ravinto myös joka-aamuinen kyykistely ja koukistelu 30-luvun »Akateemisista ukoista» opituin liikkein,reipas säännöllinen iltakävely sekä tavattoman optimistinen luonne. Synkkänä en isäänähnyt koskaan, surullisena tietysti joskus. Ennen vuotta 1963 isä ei ollut päivääkäänsairaana eikä hänellä edes ollut hampaissaan paikkoja! Maailmankuvani romahti tuonavuonna: tahtoihminen, jolta tuntuivat puuttuvan normaalit inhimilliset viat ja heikkoudet,

612

joutui vähäpätöisen keuhkokuumeen nujertamana sairaalaan. Siitä alkoi itsenäistymisenija seurasivat 60-luvun myrskyisät mielipidekiistamme. Olimme syntyneet eri aikakausi-na, ja minun elämästäni tuli väkisin rosoisempi ja rikkonaisempi. Pahoissa tilanteissa isäei kuitenkaan kääntynyt minua vastaan, ainakaan useimmiten.

Isä oli viimeistä piirtoa myöten humanisti, ihmiskielen ja inhimillisten merkitystentutkija. Eläimet hyttysistä koiriin olivat hänelle »järjettömiä luontokappaleita», ja vieläasenteiltaan jo lientyneenä vanhuksena hän tyytyi puhuttelemaan sohvalla loikovaa kis-saani vain etäältä, toistellen kohteliaasti: »pitkä poika, pitkä poika». Hänen kertomansajatkosadun päähenkilöitä olivat riskilä ja lunni, joita äiti luuli gangstereiksi. Puutarhan isäotti vastaan urheasti, haasteena, taisteluna luonnosta tunkeutuvaa kaaosta vastaan: pitileikata ruohoa ja pensaita, lakaista lehtiä ja roskia, ja samalla kasvattaa tiheä aita suojele-maan ohikulkijoiden katseilta.

Koskaan isä ei ilmaissut haluavansa meitä lapsia tietylle alalle eikä tarjonnut ensim-mäistäkään osviittaa mahdollisen elämäuran varalle, vaikka yliopistoon menoa lieneepidetty itsestään selvänä. Koulutyöhön ei puututtu ja koskaan ei kehuttu. Itse oli tie löy-dettävä. Kasvatus tuntui kuitenkin suoraan tai epäsuorasti kaikessa mitä hän teki: olihansiinä meillä ihmisen malli — eettisesti erehtymätön, väsymätön, aina oikeassa. Kielitai-don ja hyödyllisesti käytetyn vapaa-ajan merkityksestä mainitsin jo. Puhe ja kieli olivatmonella tavoin esillä jokapäiväisessä olemisessamme. Ennen avioliittoaan äiti oli työs-kennellyt Suomen Varsovan, Haagin ja Budapestin lähetystöissä ja oli näin ollen hyvinmonikielinen ja siinäkin suhteessa edustava. Virolaiset ja unkarilaiset kollegat olivat sään-nöllisiä vieraitamme, ja vanhempien salakieli oli ruotsi, myöhemmin unkari.

Mutta saimme monenlaista suomenkielenkäytön opetustakin. Olen kehittänyt luku-taitoni astialla istuessa Erkki Tantun sananparsikirjojen avulla, ja sananparret olivat muu-tenkin tärkeä osa kommunikointia. Aamuherätys oli joko varsinaissuomalainen tai sak-kolalainen. Isä huuteli eteisessä kaikuvasti jotain seuraavista, huonoina aamuina kaikkia:1. Elliptinen, lyhyin esitys: »Ja meirän poja makkava vaa.» 2. Komeasti kalskahtava: »Kaikylös jokka hautausmaan airan täl pualen makkava.» 3. Sakkolasta peräisin oleva dialogi:» – Nous pois poikain, jo kukko laul! – On kukol virsii. – Nous pois poikain, jo kyläl kyn-neteä! – On kyläl kyntäjii. – Nous pois poikain, jo huttu jeähtyy! – Mis miu isävainai suurluska on?»

Ruokapöytään tullessaan isä saattoi tokaista: »Tuon kun syö niin kotvan nälkästä hoas-tattoo», ja lisää tarjottaessa joko: »Kyl suu söis ja vatsaki vastaan ottais mut ko vanhatvaatteet repijäät», taikka: »Parempi rikkaan riista jäämään kuin köyhän vatsa repiämään».

Latinaa opimme eniten saunassa. Lauteilla skandeerattiin kuorossa heksametreja seu-raavaan tyyliin: »At tuba terribili sonitu taratantara dixit», joka jäi hauskan muotonsa ta-kia mieleen, taikka »Donec eris felix multos numerabis amicos, tempora si fuerint nubila,solus eris», johon jo sisältyi opetuskin, toisin sanoen ’Onnellisella on paljon ystäviä muttakun päivä menee pilveen olet yksin’.

Fennistiikkaan perehdyimme vähemmän, ehkä lähinnä kuulemalla sattumoisin »ak-kusatiivikeskusteluja», kuten äiti nimitti kollegojen kyläilyjä, ja näkemällä professoreitaja opiskelijoita lähikuvassa, tuskin kuitenkaan ymmärtäen, mitä he oikeasti tekivät. Har-taana pohdiskelijana muistan Aarni Penttilän, mutta kukaan ei voittanut hauskuudessarunoilija Martti Haaviota, joka lapsuuden ystävänä uskalsi kiusoitella isää ja sai tämännauramaankin.

613

Kielenhuolto sen sijaan oli kyllä muistaakseni hyvin vahvasti esillä. Kun Helsinkiinilmestyi muovisia sadetakkeja joskus 40-luvun puolivälin jälkeen, puhuttiin vielä plastii-kista, ja me lapset vaihdoimme tehtaalta hakemiamme erivärisiä »lastiikkipalasia», kunkiiltokuvia ei ollut. Isä keksi plastiikille suomennoksen muovi, joka otti heti tulta. Pihanlapsetkin huomasivat sen pian ja esittivät kerran, että Hakulisen setä on seissyt Tiilimäenkotinsa parvekkeella ja huutanut sieltä eri suuntiin: »muovi muovi muovi», ja niin on saatusana leviämään.

Meidän helsinkiläispuheisiimme isä puuttui — lempeästi tosin — tuon tuostakin, pi-laili äidin hämäläisyyksillä tai kehotti tätä käyttämään substantiiveja pronominien sijas-ta. Joskus isä pauhasi kiihtyneenä tuosta tai tästä kamaluudesta, joka »piittaa korvaa niin»— huumori oli näissä päivittelyissä aina mukana. Parhaiten jäi mieleen paheksuttava al-kaa tekemään -ilmaus, joka silloin ei vielä ollut yhtä laajalle levinnyt kuin nyt, ja trans-latiivin paremmuus, koska äitini hämäläisenä käytti vaihtoehtoa Tuli tehtyä. »Tehdyksi»,huusi isä. Nykyään molemmat ovat luvallisia yleiskielessäkin. Maamme-laulua laulettaessakärsin nykyisinkin aina viimeisen säkeistön kohdalla, sillä isä teroitti mieleemme, että onlaulettava »ja kerran laulus synnyinmaa korkeemman kaiun saa», koska se on optimisti-sempi kuin »korkeimman», kuten kansa nykyään veisaa. Possessiivisuffiksit olivat ilmei-sesti jo 40-luvun Helsingin puhekielestä väistymässä. Tarina nimittäin kertoo, että olinpolvenkorkuisena isän oppeja noudattaen oikaissut veljeäni seuraavasti: »Keekko, ei saasanoo minun banaa, pitää sanoo minun banaa-ni».

Isän virallinen 100-vuotispäivä oli keskiviikko. Keskiviikkoiltana myöhään oli kovaukonilma. Yritin keksiä tuolle meteorologiselle ilmiölle affektisen merkityksen, ja kek-sinkin. Sieltä se ukko — isäni nimitys siitä lähtien kun lastenlapset syntyivät — nyt vies-tittää voimakkaasti tuonpuoleisesta tyytymättömyyttään symposiumin otsikkoon. Jos jokunäet oli kirjoittanut uutiseen »Matti Meikäläinen 50 vuotta» tai »Suomen Makkaratehdas75 vuotta», isä kysyi tuskastuneena: »Tehnyt MITÄ? Ollut MISSÄ?» Näissä tapauksissasiis oikeampi muoto olisi ollut 50-vuotias ja 75-vuotias. Symposiumin otsikko olisi siissaanut tuta Hakulisen punakynää, ehkä korjattu muotoon Lauri Hakulisen syntymästä 100vuotta.

Kirjoittajan osoite (address):Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Sörnäisten rantatie 25, 00500 HelsinkiSähköposti: [email protected]

614

––––––––––1 Kirjoitus pohjautuu Pertti Laakson 1980-luvun alussa tekemiin haastattelunauhoihin, joita säilytetään Jy-väskylän yliopiston museossa.

»Porosorsa lijoksessaryplätti»

Ahti Rytkönen haastattelemassa Anna Töyrylää Iitin Koskenniskassa vuonna 1926.(Valokuvaajana Aino Oksanen. Kuva Museovirastosta.)

ESA SIRONEN

un äidinkielen lehtori, kansatieteilijä Ahti Rytkönen (1899-1989) hopeapäisenäkunniavieraana osallistui vanhan opinahjonsa, Jyväskylän Kasvatusopillisen Kor-keakoulun vuosijuhliin ja tapaamisiin, hänen entiset, itsekin jo harmaantuneet

oppilaansa tervehtivät häntä kysymällä: »Vieläkö se porosorsa lijoksessa ryplättää?»1

Se oli erään heimon salasana, akateemisena arvoituksena kierrätetty itäsuomalainenmurreilmaisu. Rytkönen oli itse törmännyt siihen vastavalmistuneena opettajana Maanin-gan Tuovilanlahdella, jossa joutui aluksi itsekin oppilaaksi savon murteessa. Se oli kieltä,Rytkönen kertoi, jota »ei koulussa kysytty, ei oppihuoneissa osattu», niin kuin Vihta-Paa-vo runoili, sillä kertaa tosin mustalaisten kieltä tarkoittaen.

Vihta-Paavo oli 1800-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut yläsavolainen kansanrunoili-ja, josta juuri oli ilmestynyt nuoren Martti Haavion pienoiselämäkerta. Elettiin 1920-lu-vun alkua, eikä nykyaika ollut vieläkään kovin syvältä muokannut Rytkösen kohtaamaasavolaista elämänmenoa. Esineiltään, tavoiltaan ja puheenparreltaan ympäristö oli aarre-aitta kansanomaisesta kielestä ja kulttuurista kiinnostuneelle opettajalle. Tuoretta aineis-toa kulki kouluunkin oppilaiden mukana.

615

»Myö soutoo sutkistettiin, etelästä tuulta huhhaottelj, tiirat tirritti, taevas olj rastaan-rinnassa, kosken alla tukkipuita vitkotti.»

Sitä laatua tulvi korvaan päivittäin, ja löytyipä sitä oppilaiden vihkoistakin, Rytkönenon muistellut.

OHJELMANJULISTUS

Erään oppilaansa aineesta Rytkönen keksi lauseen, josta vuosikymmeniä myöhemmin tulihänen opetusoppinsa kulmakivi Jyväskylän Kasvatusopillisessa Korkeakoulussa. Hänel-lä oli tapana aloittaa jokasyksyinen luentosarjansa kansatieteestä tuolla vihkosta löytä-mällään lauseella: »Kirjoitin sen taululle ja kysyin mitä tämä merkitsee?»

Rytkönen oli laskeskellut, että silloiseen kansakoulun kurssiin sisältyi noin 350 kan-satieteellistä nimitystä. Oli käsikiviä, jänislankoja, navetan parsia. Mutta kansatiede jakansanrunouden tutkimus tarjosi muutakin mielenkiintoista kansan parissa toimivillekansanlasten kasvattajille. Opettajan piti ymmärtää, mitä hänen oppilaansa sanovat jakirjoittavat. »Taululle kirjoittamastani lauseesta arveltiin, että siinä varmaan jokin sorsa-lintu rypee tai ränkättää liejukossa.»

Kerran kuitenkin eräs oppilas osasi selostaa oikein sanojen merkityksen. »Totesin, ettätämä on ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu. Kuinkas se on ymmärrettävissä? Oppilasvastasi, että hänen veljensä valmistui täältä pari vuotta sitten.»

SAVUPIRTTIEN SANAVIISAUTTA

Rytkösen esimerkkilauseessa kuvaillaan kotoista savolaista aamupuhdetta. »Porosorsa»tarkoittaa kahvipannua, jolle keksittiin innolla ja rakkaudella muitakin nokkelia kuvakie-lisiä nimityksiä. »Länttä lieteen», tokaisi tukkilainen.

Poroja löytyi sorsan sisä- ja ulkopuolelta, sillä pannua haudutettiin »lijoksessa» elilieden suuhun kasatulla hiilloksella.

Siinä porosorsa »ryplätti», ja siitä päästiin mukavalle retkelle Rytkösen rakkaimmallekielityömaalle, kuvakielen maailmaan. Aineistoa hän oli noukkinut luentoonsa niin päi-vän lehdistä, uusimmasta kaunokirjallisuudesta kuin Kasvatusopillisen Korkeakoulun sil-loisen harjoituskoulun pihalta — omaan alkulauseeseensa lopuksi palaten.

»Kokonaisuutena nuo kolme tarkasteltua sanaa ovat kiintoisa kieliluomus, tenhoavantaiteellisen vaikutelman luova, ikään kuin korvin nähty tunnelmallinen taulu», Rytkönentiivisti.

KIELIVOIMISTELUA

Rytkönen kierrätti luennoillaan myös Suomen karttoja, joihin oppilaat merkitsivät väri-kynällä kotipitäjänsä kohdalle käytetäänkö siellä esimerkiksi sanontaa »vasta» vai »vih-ta». Niin löydettiin murrerajoja.

»Muistan eräästä opiskelijoiden illanvietosta ohjelmanumeron», Rytkönen kertoi.Sisään käveli poika, jonka jalkapohjiin oli sidottu vastat. Piti hoksata, että siinä esitettiin»vastoinkäymistä».

Kielimiehenä Rytkönen oli opiskeluaikanaan selättänyt Jyväskylän seminaarin voi-

616

mistelun lehtorinkin. Rytkönen tentti anatomiaa ja huomasi myös suluissa olevien latina-laisten nimien juurtuvan mukavasti muistiin. Terveysopin kokeessa lehtori, myöhempiylitarkastaja Arvo Vartia osoitti kuvataulua ja kysyi, mikä lihas tuossa on?

»Onni oli suopea. Sanoin että se on musculus ternocleido mastoideos. Sen jälkeen Vartiaei kysynyt minulta mitään. Sain tentistä korkeimman arvosanan.»

Vanhan, tällä välin jo korkeakouluksi korotetun seminaarinsa lehtoriksi Rytkönen palasitalvisodan alla Helsingistä häntä koipien välissä. Hänen väitöskirjansa »pre-grammati-kaalisesta kielentutkimuksesta» oli arvovaltaiselta taholta torjuttu.

»Erkki Itkonen leimasi minut täysin hoopoksi. Minä elän muka jossakin kritiikittö-mässä mielikuvien maailmassa.»

Epäiltiin myös Rytkösen itse keksineen sanojaan tai että savolaiset sepittävät niitä tuostavaan keskustellessaan. Jäykkien länsimurteiden tuntijat eivät tunnistaneet itäsuomalaisenlauseen lupsakkaa, sujuvaa osuvuutta.

KIELIMIESTEN KLAANIT

Jyväskylässä Rytkönen saattoi kuitenkin jatkaa »olemattomien sanojen tutkimista» jakielikansatieteellistä kirjoitteluaan. Myhäileviä pikku tutkielmia syntyi niin Emäntäleh-teen (»Entisaikojen valaistusneuvoista»), Vaatturiin (»Vaatteen sana- ja taikamaailmas-ta») kuin Kuuloviestiin (»Kansanomaista korvaviisautta»), paikallislehdistä puhumatta-kaan. Uutterasti Rytkönen kartutti ja jakoi nyrkkipostissa myös omaa eripainosten sar-jaansa »Kielentutkimuksen työmaalta». Kokosipa hän niistä kirjankin. Vuonna 1949 il-mestyneen Kansan syvistä riveistä löytää yhä yleisten kirjastojen kansatieteen hyllystä.Unohduksista, varaston puolelta, on osattava onkia esiin Rytkösen varhaisemmat teokset,semanttisesti ja visuaalisesti rikkaat Savupirttien kansaa (1931), Tuohitorven mailta (1933)ja Tuulastulilta (1935).

Rytkösen savolaistrilogia sai innostuneen vastaanoton aikanaan muun muassa Virit-täjässä. Lauri Hakulinen viittasi »sanoja ja asioita» -arvostelussaan vuonna 1931 oitis Ju-hani Ahon Rautatiehen ja Joel Lehtosen Putkinotkoon, joiden kuvaa savolaisuudesta Ryt-könen hänen mielestään syvensi ja jopa korjasi. Samuli Paulaharjun kaltaiseen uusinta-painosten imuun Rytkönen ei kuitenkaan päässyt. Ehkä murteiden nykyisen paluun myö-tä aika olisi kypsymässä myös näille Rytkösen viime hetkellä löytämille ja kirjoihinsa pe-lastamille savupirttien sanakuninkaille.

»Assuu pilven takana», tupakoitsijasta sanottiin, vaikka muuten saattoi mies olla »sii-vo ku säöne». Tarkoitukseen sopimattomat työkalut taas olivat »käömättömiä ku Saasta-moesen muikut».

Rytkösen Jyväskylään juurtumista edesauttoi paikallisten kielimiesten pikku klaani,jota Rytkösen ikätoveri, rehtori Aarni Penttilä erityisesti vaali. Myös Penttilä oli Helsin-gissä reputettu tieteellinen hylkiö, jonka jättiläistyötä, liki 700-sivuista Suomen kieliop-pia (1957) ei kelpuutettu vanhan Setälän selättäjäksi. Sanoilla leikkimistä pettymys eiPenttilästä kuitenkaan sammuttanut. »Sutuus on hukassa pinninnä», kuuluu yksi kampuk-sella yhä muistettu penttilismi, ja selvää suomeahan se on.

Syvällisiä piti yliopistossa harrastaa, mutta ei liian vakavia, Penttilä teroitti. Siitä kävitodisteena hänen kiitelty ja pitkään käytössä ollut Aapisensa. »Kampuksen» Penttilä yrit-ti puoliksi tosissaan korvata uudissanalla »siljo», joka oli murretta ja tarkoitti sileää, ta-

617

saista aluetta. Olihan Juhani Siljokin asunut ja työskennellyt Jyväskylän yliopistoalueel-la, saanut sinne oman nimikkokujansa. Sanauudistus ei mennyt kuitenkaan läpi.

DAAVID PYHÄ PROFEETTA

Ruovedellä oli erään aitan hiirilankusta löydetty kaiverrusta, jonka kummalliset merkitmuistuttivat kirjaimia, vaikka tekstissä ei sananvälejä ollutkaan. Aamulehti julkaisi siitäkuvalla varustetun uutisen. Se sattui Rytkösen käsiin opettajainhuoneessa, jonka pöydäl-lä lojui pino vanhoja lehtiä. Jutussa mainittiin, että vanhaa kirjoitusta oli tutkittu ja käytykatsomassakin, mutta siitä ei ollut saatu selvyyttä.

»Huomasin, että siinä toistui merkki, jossa oli vinoviiva ylhäältä vasemmalle ja siinähäntä. Se ei ollut mikään tuttu kirjain, mutta sijoitin sille eri vokaaliarvoja. Asettamallasen ä:ksi, sain keskelle sanan vähä. Konsonanteista v ja h näkyi hieman hahmoa. Edelli-sistä sanoista sain syntymään siuna se vähä. Sitten arvasin: salis. Arvelin ensin, että ky-seessä olisi taivaan sali, mutta muistin, että pitkä vokaali voitiin kirjoittaa myös lyhyenä.Sana oli siis saalis. Lauseeksi tuli: siuna se vähä salis kuin lienepi meijän.»

»Kirjoitin tästä lehteen. Arvelin että jyväaitan lankussa on kristillinen loitsu, jossarukoillaan siunausta sadolle.»

Aamulehti julkaisi ratkaisun etusivullaan kissankokoisin kirjaimin. Sen mukaan»muuan ahkera lehtori Ahti Rytkönen Jyväskylästä esittää tällaisen tulkinnan». Sen leh-tikin hyväksyy. Kymmenet muut saapuneet ehdotukset hylätään.

Rytkönen matkusti myös paikan päälle aittaa tutkimaan. Oli kirkas tammikuun päiväja lankku nostettiin hangelle. Huomattiin, että rivin lopusta erottui vielä yksi sana — la-ris.

Selvisi lopulta sekin, että kyseessä oli vanhan virsikirjan Daavidin virsi, maatalous-virsi, sen kahdeksannen värssyn kaksi ensimmäistä riviä. Rytkönen laati aiheesta vieläpari alakertaa Aamulehteen.

OMAN AIKANSA ESTONIA

Samalla tavoin selvisi Luupuveden salaperäinen kivikirjoitus, jota oli epäilty milloinPähkinäsaaren rauhan, milloin muinaisten heimosotien rajamerkiksi.

Rytkönen tunsi sikäläisiä hautaustapoja ja keksi pian, että kyseessä oli kivikarsikko.Niin aukeni sammaloitunut viesti hääveneen 1800-luvun alussa tapahtuneesta traagisestakaatumisesta. Häätalon kolme veljestä, tytär ja vanhaemäntä olivat hukkuneet hyisenämarraskuun päivänä, mutta morsian ja sulhanen pelastuneet.

»Kirjoitin tästä Kiuruvesi-lehteen, jossa juttu ilmestyikin. Yleensä pitäjänlehdet ää-rimmäisen vastahakoisesti julkaisivat vieraiden kirjoituksia», Rytkönen oli huomannut.Ulkopuolista, ehkä hieman eri tavalla kirjoittavaa ei haluttu päästää omalle ikimuistoisel-le reviirille.

Karsaasti Rytkösen lehtikirjoitteluun suhtauduttiin myös arvovaltaisissa yliopistopii-reissä. Kun Rytkönen 1950-luvulla haki virkaa Helsingistä, turhaan tietenkin, professoriItkonen kuittasi nämä kirjoitelmat lausunnossaan akateemisen korskeasti: »En ole niitälukenut.»

Kustaa Vilkunan vastaava tuotanto sen sijaan tunnustettiin.

618

VASTOINKÄYMISTÄ

Ehkä Rytkösen muurahaisentyöstä puuttui oman pesän tuttu tuoksu. Hän ei kartuttanutjyvillään oikeata laaria. Kansallisten tieteiden piirissä, kuten 1930-luvun Virittäjää silmäi-lemällä voi vakuuttua, oli taipumusta puhdasoppisuuteen ja puoluekuriin, jota hyvinkinvoi rinnastaa muihin keskusjohtoisiin yhden totuuden järjestelmiin. Pikku erimielisyydestätai silkasta erheestä esimerkistä murrerajan määrittelyssä oli vaarassa tulla, jos ei ammu-tuksi niin kirotuksi, kohdelluksi ulkoisena, vihamielisenä vastustajana.

»Harvoin lienen käynyt vastenmielisempään työhön» — Lauri Kettunen (Virittäjä 1932,185) sivalsi vastineessaan virkatoveriaan Martti Rapolaa, joka tylyssä arviossaan (Virit-täjä 1932, 82) ei ollut katsonut »Kettusen kirjan täyttävän sellaisia vaatimuksia, joita yli-opistolliselle kurssikirjalle on asetettava».

Kärkevän polemiikin julkistaminen, Kettunen kiitti, on kuitenkin »reilumpaa kuinkaikenkaltaiset kahvi- ja tupakkapöytien ympärillä kiertelevät julkisuutta välttelevät ar-vostelut, jollaisia sitten luottamuksellisesti taritaan asioita tuntemattomille».

Joihinkin tällaisiin näkymättömiin, purkamatta jääneisiin miinoihin Rytkönenkin tunsiviranhaussaan törmänneensä. Hän laati valituskirjeen, jonka Arvi Korhonen tiedekunnanistunnossa kuittasi toteamalla, että se »osoittaa vain rettelöimisen halua ja että sen tekijäon tunnettu ’kverulantti’.» Eikä Rytkönen hellittänytkään. »Täytyy kysyä», hän jatkoi kiis-telyä julkistamansa valituskirjeen saatteessa (Kielentutkimuksen työmaalta VII), »onkomainittu professori, joka tuntee minut vain noin 10 minuutin pituisen samassa kahvipöy-dässä istumisen perusteella, nauttinut valmennusta tietyltä taholta.»

Liisa Tainio on tarkentanut Virittäjässä 3/1995 Rytkösen tuotannon kiistanalaisuuttaja sijoittumista kielentutkimuksen kenttään, ja puheena oleviin virantäyttöihin osallistu-nut Osmo Ikola häntä tai oikeammin Rytköstä lehden seuraavassa numerossa oikaissut.Kuva selkiintyy, samoin se, mikä sai sävyisänä kansanmiehenä tunnetun Rytkösen niinkiihtymään.

»Kun luottavainen pettyy, on se aivan toista kuin epäluuloisen pettyminen», Iris Uur-to kirjoitti tilitysromaanissaan Joonas ei välittänyt (1950, 445). »Se tulee hänelle yhtäodottamatta, kuin jos luonnonlait yhtäkkiä lakkaisivat pitämästä paikkaansa.»

Jotakin tällaista Rytkönen lienee kokenut akateemisilla tikkailla keikkuessaan. Hän eisiitä koskaan täysin toipunut, kerrotaan, ja se esti häntä saamasta täyttä tyydytystä muu-ten ansiokkaasta ja luonteelleen sopineesta lehtorintoimesta. Oppilaiden keskuudessaRytköstä mieluusti muistellaan, vaikka hän työkseen joutuikin opettamaan varsin kitke-rää oikeakielisyyden oppia. Hänellä oli konstinsa ja kevennyksensä, omat riiminpätkän-säkin.

Niin kuin taudin karvas roppisulostetaan siirapilla,niin se kenkku kielioppihauskistetaan huumorilla.

Kirjoittajan osoite (address):Valssikuja 6 B 13, 40520 JyväskyläSähköposti: [email protected]

619

Havaintoja ja keskustelua

virittäjä 4/1999

sitän seuraavassa tietoja laajahkonkoululaisslangiaineiston sanastoläh-

teistä. Aineisto koottiin lomakekyselynavulla Virroilla vuonna 1990. Kyselyynvastasi 131 koululaista, joista 94 oli perus-koulun 9. luokalla ja 37 lukion ensimmäi-sellä tai toisella luokalla. Vastaajista olityttöjä 72 ja poikia 59.

Kyselylomakkeessa1 kysyttiin slangi-vastineita useille koulumaailmaan, nuortenharrastuksiin ja muuhun vapaa-ajanviettoonja kiinnostuksenkohteisiin sekä nuorten elä-mänpiiriin yleisemminkin kuuluville käsit-teille, joiden tiedetään aiempien tutkimus-ten perusteella olevan ainakin jossain mää-rin alttiita saamaan slangivastineita. Seuraa-vassa tarkastellaan koululaisslangin sanas-tolähteitä tämän aineiston pohjalta. Sanas-tolähteiltään määritettävinä oli yhteensä2 296 ilmausta. Tutkimusaineisto on esitel-ty kirjassa Koululaisslangi Virroilla (Saa-nilahti–Nahkola 1991). Kyselyssä kerty-neistä sanoista osa jäi tutkimusaineiston ul-kopuolelle sen vuoksi, että sanan lähde oliepäselvä.

SANASTOLÄHTEIDEN KUVAUS

Sanastolähteiden neljä päätyyppiä alatyyp-peineen ovat seuraavat:

A) Otetaan kielessä jo olemassa oleva sanaslangisanaksi sellaisenaan, äänneasuamuuttamatta, mutta annetaan sanalle uusimerkitys. Tällainen sana on yleensä yleis-kielen sana, mutta se voi olla vanha slangi-

sanakin. Vanhan ja uuden merkityksen suh-teen mukaan näissä on kyseessä jokin seu-raavista:

a) Metafora, kuten sukelluspuku ’kon-domi’, toukka ’pikkulapsi’, rusina ’pää’,meijerit ’rinnat’ ja ompelukone ’moottori-pyörä’.

b) Metonymia, kuten huurteinen ’olut’ja hinta ’raha’. Tässä ryhmässä ovat muka-na myös tapaukset, joissa kyseessä on sy-nekdokee, kuten lätkä ’jääkiekko pelinä’,alun perin ’jääkiekko pelivälineenä’.

c) Satunnaiseen äänteelliseen yhtäläi-syyteen perustuva paronymia, kuten sissi’sisko’ ja öljy (<ööli) ’olut’.

B) Otetaan kielessä jo olemassa oleva sanaslangisanaksi muuttamatta sanan merkitys-tä, mutta muunnetaan sanan äänneasua.Tällainen sana voi olla joko yleiskielen sanatai vanha slangisana. Äänteellisen muunta-misen keinot ovat seuraavat:

a) Slangijohdoksen muodostaminen,jolla tässä tarkoitetaan sellaisia muodostei-ta, joissa kantasanan ja siitä tehdyn johdok-sen alkuosat ovat identtiset. Sanat eroavatsiis vain loppuosaltaan, kuten luikkarit <luistimet, ruokkis < ruokatunti, rintsikat <rintaliivit ja espata < esittää ’kehuskella’.

b) Vartalonsisäinen muuntelu, joka tar-koittaa esimerkiksi proteettisen konsonan-tin lisäämistä tai — useimmiten — vokaa-lien kvaliteetin muuttamista, kuten viuna <viina ja mökätä < mokata.

c) Edellisten kombinaatio, jossa slangi-johdosta (a) muodostettaessa myös sanan

KOULULAISSLANGIN SANASTOLÄHTEISTÄ

E

––––––––––1 Lomakkeen on suunnitellut Heikki Paunonen mallinaan Leif Nyholmin tutkijaryhmän suppeampi lomake,jonka avulla tutkittiin suomenruotsalaista koululaisslangia. Lomaketta on sittemmin edelleen laajentanut vi-rolainen slangintutkija Mai Loog.

620

alkuosan äänteitä on jollain tavoin muun-nettu (b), kuten snode < nortti ’savuke’ jafleda < letti ’hiukset’.

d) Typistäminen, kuten Ape < Aperitaja ope < opettaja. Typisteissä ovat mukanamyös ne tapaukset, joissa sanaa on lyhen-netty sisältä, kuten kemmanen < kehitys-vamma(i)nen.

C) Keksitään uusi sana, jota kielessä ei siistähän asti ole lainkaan ollut. Nämä muodos-teet on tuonnempana edelleen jaettu a) pit-kiin ja b) lyhyisiin; varsinaisina C-tyypinalatyyppeinä näitä ei silti ole käsitelty. Pit-kiksi ilmauksiksi olen laskenut kaksi pai-nohuippua sisältävät ilmaukset, nimittäinyhdyssanat ja sanaliitot sekä vähintään ne-litavuiset yhdistämättömät sanat, kutenkakkosnenä ’penis’, kulttuuririkaste ’ulko-maalainen’, putkikameli ’polkupyörä’, os-taa taskualesta ’varastaa’ ja vetää laatat’oksentaa’. Lyhyitä ovat vain yhden paino-huipun sisältävät ilmaukset eli korkeintaankolmitavuiset yhdistämättömät sanat, kuten

näkimet ’silmälasit’ ja pimeillä ’tehdä tyh-myyksiä’. Keksityt slangisanat muistuttavatA-tyypin sanoja sikäli, että ne kootaan ole-massa olevista vartaloista ja johtimista sa-maan tapaan kuin muussakin sananmuo-dostuksessa. Uusia perussanoja ei edesslangiin synny oikeastaan nimeksikään.

D) Lainataan slangiin sana suoraan vieraas-ta kielestä; kyseistä lainasanaa ei kieleensiis tätä ennen ole lainattu. Tuonnempanaolen jaotellut lainat sen mukaan, onko nesaatu englannin kielestä, kuten mani ’raha’ja fuudi ’ruoka’, vai ruotsin kielestä, kutenkliffa ’kiva’ ja liksa ’raha’, vai jostain muus-ta kielestä, kuten safka ’ruoka’ venäjästä.Lainasanoille on yhteistä B-tyypin sanojenkanssa se, että lainaamisen yhteydessä sa-naa usein modifioidaan äänteellisesti jon-kin verran. Yksitavuiset sanat ovat slangissayhtä harvinaisia kuin suomen kielessä muu-tenkin, minkä vuoksi varsinkin englannis-ta lainattuja sanoja täytyy tavallisesti myöspidentää. Koska englannin sanavartaloista

Taulukko 1. Koululaisslangin sanastolähteet (Virtain aineisto).

sanatyyppi f %

A) vanha: merkitys muutettu (yhteensä) 926 40,3a) metafora 567 24,7b) metonymia 296 12,9c) paronymia 63 2,7

B) vanha: äänneasua muutettu (yhteensä)541 23,6a) johdos 371 16,2b) vart.sis. 97 4,2c) johdos+vart.sis. 36 1,6d) typiste 37 1,6

C) uusi: keksitty (yhteensä) 610 26,6a) pitkä ilmaus 353 15,4b) lyhyt ilmaus 257 11,2

D) uusi: lainattu (yhteensä) 219 9,5a) englanti 120 5,2b) ruotsi 89 3,9c) muu 10 0,4

2296 100 %

621

monet ovat yksitavuisia ja konsonanttilop-puisia, niihin on usein ainakin lisättävä lop-puvokaali lainaamisen yhteydessä.

ERI SANASTOLÄHTEIDEN OSUUSTUTKIMUSAINEISTOSSA

Taulukossa 1 on mainittu eri sanastolähteis-tä peräisin olevien sanojen määrä (f) sekäosuus koko tutkitusta sanastosta (%). Sa-malla on mainittu myös kustakin lähteestäsaatujen sanojen jakautuminen eri alatyyp-peihin. Havainnollisuuden vuoksi sanasto-lähteiden neljän päätyypin esiintymienmäärät ja prosenttiosuudet on lihavoitu.

Selvästi yleisin keino saada käyttöönslangisana on ottaa jokin jo olemassa ole-va sana ja antaa sille uusi merkitys; tällai-sia sanoja on 40 % aineistosta. Uusia, kek-sittyjä ilmauksia on aineistosta runsas nel-jännes ja äänteellisesti modifioituja olemas-saolevia sanoja (alkuperäisessä merkityk-sessään) on vajaa neljännes. Lainasanojenosuus jää 10 %:n tienoille. Vanhojen sano-jen yhteisosuus (A+B) aineistosta on 63,9,uusien (C+D) 36,1 %. Huomautettakoon,että silloin kun kyseessä on jokin attrak-tiokeskus, jolle muodostetaan erityisen taa-jaan uusia slanginimityksiä, saattavat var-sinkin A-tyypin vanhat sanat ketjuuntuaseuraavaan tapaan: keskiolut > keskusta(paronyyminen suhde edelliseen) > väyry-nen (metonyyminen suhde edelliseen).

Alatyypeittäin tarkasteltuna slanginpääsanastolähteet tulevat tarkemmin esiin.Tästä näkökulmasta sanastolähteet jakautu-vat yleisyytensä mukaan kolmeksi ryhmäk-si. Kaksi lähdettä on selvästi muita yleisem-piä, nimittäin uuden sanan keksiminen (C-tyyppi, jota on luontevinta tarkastella jaka-mattomana sanastolähteenä) sekä vanhansanan ottaminen slangiin metaforisessa uu-

dessa merkityksessä (A-tyypin a). Näidensanastolähteiden osuudet aineiston sanois-ta ovat 26,6 % ja 24,7 %, joten yhdessä nekattavat jo puolet tutkimusaineistosta.

Toisen ryhmän muodostavat slangijoh-dokset, joita edellä on eroteltu kaksi lajia(B-tyypin a ja c), sekä vanha sana metonyy-misessä uudessa merkityksessä (A-tyypinb). Näiden lähteiden osuudet sanastostaovat 17,8 % ja 12,9 %, ja niiden yhteisosuusaineistosta on lähes kolmannes.

Kolmanteen ryhmään kuuluvat kaikkimuut sanastolähteet. Niiden yhteisosuuskinjää alle viidennekseen aineiston sanoista.Yhdelläkään ei ole merkittävää asemaaslangisanojen lähteenä, sillä näiden lähtei-den osuudet ovat vain muutaman prosentinluokkaa koko aineistosta. Näistä lähteistävartalonsisäistä äännemuuntelua ja pa-ronymiaa ei ole pidettykään yleisinä tapoi-na tuottaa slangisanoja. Vähämerkityksis-ten lähteiden joukossa on kuitenkin myössellaisia, joita näkee eri yhteyksissä mainit-tavan merkittäviksikin slangin sanastoläh-teiksi. Ensinnäkin lainasanojen asema onaineistossa vähäpätöinen. Ainakaan tämänaineiston pohjalta ei siis näytä olevan pe-rustetta sille etenkin joukkoviestimissäusein esitetylle väitteelle, että koululais-slangi olisi englannin kielen kyllästämää.Englannista otetut lainat ovat kyllä pääosinverrattain uusia, joten niiden määrä lieneepikemminkin kasvamassa kuin vähenemäs-sä2. Ruotsista otetut lainat ovat enimmäk-seen vanhoja Helsingin slangista kulkeutu-neita sanoja. Toinen kiinnostava seikka ontypisteiden vähyys. Typisteitä on usein pi-detty tyypillisinä slangimuodosteina, mut-ta määrällisesti ne eivät sitä näytä olevan.Lienee niin, että muutamat taajaan käyte-tyt typisteet (kuten ope ja ale) ovat synnyt-täneet vaikutelman, että slangisanoja muo-

––––––––––2 Voikin olettaa, että esimerkiksi Helsingin tai Tampereen nykyisessä koululaisslangissa anglismien määrä olisijonkin verran suurempi kuin tämän tutkimuksen aineistossa.

622

dostettaisiin useinkin tällä tavoin.

NOMINIEN JA VERBIEN VERTAILUA

Aineistosta pääosa on nomineja. Niitä on1742 (75,9 %); verbejä on 554 (24,1 %). Erisanastolähteiden osuudet erikseen nomi-neista ja verbeistä näkyvät taulukosta 2,jossa on mainittu sanastolähteittäin sanojenmäärä (f) sekä niiden osuus toisaalta kaikis-ta nomineista, toisaalta kaikista verbeistä(%). Sanastolähteiden neljän päätyypin lu-vut on lihavoitu erottumaan alatyyppienvastaavista luvuista.

Taulukosta 2 ilmenee nominien ja ver-bien sanastolähteissä kaksi huomattavaaeroa. Täysin uuden ilmauksen keksiminen(C) on verbeillä kaikkein yleisin lähde. Ai-neiston verbi-ilmauksista peräti 50 % ontullut slangiin tätä tietä. Nomineista alle 20% on keksittyjä. Sitä vastoin olemassa ole-van sanan ottaminen alkuperäisessä merki-tyksessä mutta äänteellisesti muunnettunaslangisanaksi (B) on verbeillä harvinaista:

alle 10 % verbeistä on tällaisia. Nomineil-la tämä taas on toiseksi yleisin sanastoläh-de (liki 30 % nomineista). Alatyypeittäisistäosuuksista ilmenee, että B-tyypissä sana-luokkien ero syntyy siitä, että slangijohdok-sia tehdään nomineista usein mutta verbeis-tä harvoin.

Myös kaksi muuta sanastolähteidenpäätyyppiä (A ja D) ovat nomineilla hiukanyleisempiä kuin verbeillä. Yleistäen voi siltitodeta, että yhteistä nomineille ja verbeilleon se, että kummissakin on runsaasti vanho-ja sanoja uudessa merkityksessä ja niukaltilainasanoja. A-tyypissä huomiota kiinnit-tää, että metaforien osuus on verbeillä hiu-kan suurempi kuin nomineilla, mutta me-tonymiatapaukset painottuvat nomineihin.Lainoista taas voi todeta, että lähes kaikkianglismit ovat nomineja. Kaikkiaan nomi-neilla vanhaan sanaan pohjautuvien slangi-sanojen yhteisosuus on 70,4 %, verbeillävain 43,5 %; vastaavasti uusia on nomineis-ta vain 29,6 % mutta verbeistä 56,5 %.

Keksityt sanat eroavat pituudeltaan

Taulukko 2. Koululaisslangin sanastolähteet erikseen nomineilla (N) ja verbeillä (V).

N V N V

sanatyyppi f f % %

A) vanha: merkitys muutettu 728 198 41,8 35,7a) metafora 420 147 24,1 26,5b) metonymia 254 42 14,6 7,6c) paronymia 54 9 3,1 1,6

B) vanha: äänneasua muutettu 498 43 28,6 7,8a) johdos 350 21 20,1 3,8b) vart.sis. 78 19 4,5 3,4c) johdos+vart.sis. 34 2 1,9 0,4d) typiste 36 1 2,1 0,2

C) uusi: keksitty 329 281 18,9 50,7a) pitkä ilmaus 185 168 10,6 30,3b) lyhyt ilmaus 144 113 8,3 20,4

D) uusi: lainattu 187 32 10,7 5,8a) englanti 110 10 6,3 1,8b) ruotsi 69 20 4,0 3,6c) muu 8 2 0,4 0,4

623

muista slangi-ilmauksista: itse keksityt il-maukset ovat nimittäin useammin pitkiäkuin lyhyitä, kun taas muista lähteistä saa-dut ilmaukset ovat voittopuolisesti lyhyitä.Merkityksenmuutoksen kokeneista van-hoista sanoista (A) noin 70 % on lyhyitä, javanhat sanat äänteellisesti modifioituina(B) ja lainasanat (D) ovat melkein kaikkilyhyitä. Keksityistä muodosteista (C) sensijaan lyhyitä on vain runsaat 40 %. Pitkätilmaukset ovat siis tässä enemmistönä(osuus liki 60 %).

Kuten edellä ilmeni, on uusien sanojenkeksiminen tyypillistä nimenomaan verbi-ilmauksia korvaamaan. Verbeille on omi-naista myös se, että pitkiä ilmauksia on ai-neistossa melkein yhtä paljon kuin lyhyitä.Noista pitkistä verbi-ilmauksista yli kaksikolmasosaa on keksittyjä muodosteita. Pit-kät verbi-ilmaukset ovat useimmiten kak-si- tai useampisanaisia ilmauksia, joissaverbiin liittyy objekti tai adverbiaali. Yh-dysverbejä slangissa ei muodosteta: aineis-

tossa on vain yksi yhdysverbi (poskipaska-ta ’oksentaa’).

Nomineilla tilanne on toinen: ensinnä-kin uusien sanojen keksiminen ei ole kovinyleistä, ja toiseksi nomineista pitkiä ilmauk-sia on vain alle neljännes. Pitkät nomini-il-maukset ovat lähes kaikki yhdyssanoja.Yhteistä verbien kanssa on se, että suhteel-lisesti katsoen pitkät ilmaukset ovat ylei-simpiä keksityssä sanastossa: kaikista pit-kistä nomini-ilmauksista lähes puolet onkeksittyjä.

KARI NAHKOLAAittakatu 10 B 4, 33 560 Tampere

LÄHDE

SAANILAHTI , MARJA - NAHKOLA, KARI 1991:Koululaisslangi Virroilla. Tampereenyliopisto, Virtain tutkimuksia 11.Suomen kielen ja yleisen kielitieteenlaitos. Tampere.

KOTIKIELEN SEURAN SEURAAVAT KOKOUKSET

Torstaina 10. helmikuuta 2000Klo 19.15 esitelmöi professori Anssi Peräkylä aiheesta »Miten sosiologi lähes-tyy kieltä?» Kokous pidetään Tieteiden talon salissa 505 (Kirkkokatu 6, Hel-sinki).

Tiistaina 14. maaliskuuta 2000Klo 12.30 Kotikielen Seuran vuosikokous Helsingin yliopiston pienessä juh-lasalissa (Fabianinkatu 33, 4. kerros, Helsinki). Kokouksen jälkeen klo 13.15alkaa seminaari, jossa käsitellään kirjakielen vakiinnuttamista 1800-luvulla. Tar-kemmat tiedot myöhemmin.

Torstaina 27. huhtikuuta 2000Klo 19.15 professori Heikki Paunonen kertoo Helsingin slangista Tieteidentalon salissa 505.

TERVETULOA!

624

IHMISIÄHÄN NE MERJALAISETKIN OLIVAT...

iho Grünthal (1999) perää analyysiaindoarjalaisen ’miestä, ihmistä’ yms.

tarkoittavan sanueen epäkelpoudesta mer-ja-etnonyymin lähteeksi. Kyseinen sana-ai-nes on liitetty merjaan niin kauan kuin kuol-lut kansa on tutkijain mieliä kiihottanut, siisaina Castr7enista Vasmeriin, joka tällä haa-vaa näyttää olevan viimeinen kyseistä hy-poteesia kiivaasti puolustanut, aihepiiriinperehtynyt tutkija (ks. Ahlqvist 1998: 30).Artikkelissani (mas. 30–31) kiinnitin tar-kempaa huomiota lähinnä vain niihin ety-mologiayrityksiin, jotka ovat nostaneetmerja-kysymyksen pohdinnan uudelle ta-solle. Seuraavassa selvittelen indoiranilai-sen hypoteesin pääkohtia sekä muita Grünt-halin kirjoituksen ongelmia.1

INDOIRANILAINEN’MIES, IHMINEN’

Indoiranilaisperäisen aineksen on katsottutoistuvan Volgan ja Permin alueiden suo-malais-ugrilaisten kansojen nimityksissämerja, muroma, marij, mordva, ud-murt jakomi-mort (ks. esim. Gordejev 1964: 64–65; Popov 1973: 98–108; vrt. Agejeva 1990:63–64). Varmalta näyttää suomalais-per-miläisen, varhaiskanta-arjasta lainatun*mertä ’ihminen, mies’ -aineksen esiintymi-nen udmurtin murt, mort ’ihminen, mies;muukalainen’ ja komin mort ’ihminen,mies’ -sanojen lisäksi vain mordvan (ersän)mi7rd\ Ê e, (mokvsan) mi7rd\ ä ’(avio)mies’-appellatiivissa (ks. UEW: 702), jolla puo-

lestaan katsotaan olevan yhteys mordva-etnonyymiin (esim. Popov 1973: 103; Salo1991: 160 ja toisaalta ıESRJ II: 653–654).

Marien omakielinen nimitys (itämarin)marij, (länsimarin) maräq ’mari; mies’ onmerkityksensä puolesta tuntunut luonnolli-selta yhdistää tähän sanueeseen. Mainitta-koon, että marilaiset kutsuvat udmurttejanimellä 7odo-marij ’odo-ihminen’ (Lytkin1964: 61; Popov 1973: 104), joka näyttäisiliittävän udmurtin ja marin ainekset toisiin-sa. Äänteellisesti taas mari-etnonyymiä onmahdotonta kuvitella lainatuksi samaisestaindoiranilaisperäisestä lähteestä (ks. Joki1973: 280–281). Marille yleisesti esitettyäiranilaisperäistä etymologiaa (esim. Gor-dejev 1964: 63–64; Popov 1973: 104–106;Agejeva 1990: 64) eivät kaikki tutkijat pidä-kään yksiselitteisen varmana (Bartens 1991:187).

Etnonyymien lisäksi merjalaisia ja ma-rilaisia on aina Castr7enista (1856: 16–17)lähtien yritetty kansoinakin sitoa tiiviistiyhteen, mitä Popov (1973: 106) painok-kaasti kritisoi, vaikka näkeekin merja- jamari-etnonyymeissä yhteisen indoiranilai-sen alkuperän. Ravila (1937: 11) taas pitäänäiden etnonyymien yhteenkuuluvuuttavarsin epätodennäköisenä (ks. Ahlqvist1998: 30). Itse en tähän kansojennimiket-juun liitä sen paremmin merjaa (ma.) kuinmuromaakaan (Ahlqvist 1997a). Mikälimarilaisten omakielisen nimityksen voi-daan katsoa pohjaavan johonkin eriävääniranilaisperäiseen lähteeseen, jäljelle jää

R

virittäjä 4/1999

––––––––––1 Vastineeni olen kirjoittanut Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin. Esille tuleva uusi kenttätyöaineistoon kerätty Suomen Akatemian (1998–1999) sekä Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin (1998) rahoituksellatehtyjen tutkimusmatkojen aikana.

625

marij-, mordva-, ud-murt- ja komi-mort-etnonyymiryväs.

Volgalaisten kansojen nimitysten voihuomata rakenteeltaan ja semantiikaltaaneroavan permiläisistä. Edelliset voi nähdävain ja pelkästään »ihmisinä» (marij; mord-va), jälkimmäisten murt-, mort-ainesta edel-tävä määrite taas osoittaa kysymyksessäolevan »tietynlaiset ihmiset»: »ud-ihmi-set» ja »komi-ihmiset». Näiden etnostenmäärittelyssä kysymys »millainen?» onkinoleellinen seikka.

Mordva-etnonyymi näyttäisi sisältävänpelkän ’ihmistä’ tarkoittavan aineksenjohtimineen, mutta lähempi tarkastelu an-taa aiheen otaksua nimen taustalle myösmääriteosan. Mordvan kansan osaset —ersäläiset ja mokvsalaiset — eivät nimittäinjuurikaan tunnusta mordva-yläkäsitettä.Mikäli etnonyymiä käytetään, sillä tarkoi-tetaan vain omaa kansanheimoa (ks. Salo1991: 156, 158). Jordaneksen 500-luvultaperäisin olevaa mordens-mainintaa lukuunottamatta (ks. alla) ensimmäinen varmatieto mordvasta on vasta 900-luvulta (Po-pov 1973: 102). Popov (mp.) arveleekin,ettei mordva ole kansan vanha omakielinennimitys. Agejevakaan (1990: 64) ei uskomordvalaisten siten itseään koskaan nimit-täneen. Mordva näyttäisikin olevan toistenkansojen viljelemä nimitys (ks. tarkemminAgejeva mp.).

Miksi sitten vieraat kansat olisivatmordvalaisia ’ihmisiksi’ nimittäneet? Vaik-ka onkin muistettava, että mm. udmurtinmurt ei merkitse pelkästään ’ihmistä’ vaanmyös ’vierasta ihmistä, muukalaista, sivul-lista’ (UEW: 702; Atamanov 1988: 9), he-rää kysymys: olisiko omakielisiin heimon-nimityksiin erz\ a ja mokvsa voitu naapuri-kansojen taholta liittää mord-perusosa? Ul-kopuolisten, lähinnä slaavien korvissakuulostaneen kielten samankaltaisuudenvuoksi *erz\ a(mord)- ja *mokvsa(mord)-etnonyymit olisi kuitenkin ollut kätevintä

yhdistää pelkiksi mordvalaisiksi. Venäjänv(a)-suffiksi antaakin juuri kollektiivisenmerkityksen: vrt. brat ’veli’ — arkik.bratva; tatary ’tataarit’ — vanh. tatarva(RG I: 207; ks. myös Agejeva 1990: 64;Salo 1991: 160). Arvelua tukee se, ettäennen 1600-lukua venäläiset lähteet puhu-vat mordvasta yleensä nimeämättä erik-seen ersää ja mokvsaa, vaikka kahtiajakoolikin tiedossa (Popov 1973: 103–104).

Mikäli oletamme ud-murttien ja komi-morttien lisäksi *erz\ a-mord- ja *mokvsa-mord-nimisten kansanryhmien olemassa-olon, semanttis-rakenteellinen kuva alkaakirkastua. Mordvalaisetkaan eivät siis olisipelkkiä »ihmisiä», mikä ei vierekkäistensukukansojen erottamiseksi toinen toisis-taan edes riittäisi. Kyseessä olisivat »tie-tynlaiset ihmiset». Kansannimitysten mää-riteosien etymologioihin en tässä puutu,sillä kokonaisuuteen ne eivät vaikuta.

Jos siis udmurtit, komit, ersät ja mokvsatovat »tietynlaisia ihmisiä», niin marit näyt-täisivät pelkästään »ihmisiltä», siis »niiltäoikeilta ihmisiltä». Vielä kun otetaan huo-mioon Millerin havainto vuodelta 1733 (ks.Atamanov 1988: 8) siitä, että ud eli marinoda on erisnimi ja murt puolestaan yleis-nimi, jota marilaiset käyttävät venäläisistä-kin (djuvc-murt), Marin maa näyttäisi tämänetnonyymimallin käyttämisen keskukselta.Vastaavasti Lytkin (1964: 62) ei sulje poismahdollisuutta, että venäläiset olisivat kuul-leet udmurteista juuri marilaisilta. Kuiten-kin kun muistetaan, että maritkin ovat pää-osin joko niittymareja (oläqk marij) tai vuo-rimareja (kuräqk marij, käqr äqk maräq), kuviosaadaan näyttämään vieläkin täydemmältä.

Miten on selitettävissä useaa eri irani-laisalkuperää olevien varianttien näinkinkirjava edustuminen volgalais- ja permiläis-kielten etnonyymistössä (vrt. esim. Gorde-jev 1964: 63, 65)? Asia vaatii perusteellis-ta, kaukaiseen asutushistoriaan tukeutuvaatutkimusta. Merja- ja mari-etnonyymien

626

äänneasukin on niin paljon toisistaan poik-keava — mihin on vihjannut myös Ravila(1937: 11) — että vaaditaan aivan uuden-tyyppisiä todisteita niiden liittämiseksi toi-siinsa. Ihmisiähän ne merjalaisetkin olivatja muromalaiset — mutta millaisia? Kysy-mykseen olen pyrkinyt löytämään vastauk-set artikkeleissani (Ahlqvist 1997a, 1998).

NER(V)- > MER(V)-

Ner(V)- ja mer(V)-vartalon esiintymisessäei suinkaan ole kysymys sattumasta (vrt.Grünthal 1999: 268), vaan mitä suurim-massa määrin maantieteellisiin tosiasioi-hin pohjaavasta lainalaisuudesta eli liit-tymisestä ’suureen järveen’. En usko asias-sa olevan mitään sen ihmeellisempää kuinvaikkapa Suomen Enä- tai Isojärviennimittämisessäkään — tosin pitkä historial-linen ulottuvuus kansojen liikkeineen,kielellisine kehityksineen ja maastonmuo-tojen osittaisine muutoksineen asettavat tut-kimukselle omat rajoituksensa.

Grünthal (1999: 267) kyselee mahdol-lisia asutus- ja paikallishistoriasta löy-dettäviä tietoja nimityypin leviämisestä.Huomattavan vanhan nimiaineksen leviä-misestä tuskin on säilynyt merkkejä enäähistoriallisena aikana. Mahdollisten pai-kannimisiirrynnäisten osuutta ei ole tar-

peen kiistää. Ne ovat vain vaikeasti to-distettavissa varsinkin, mikäli paikan yk-silöintiin liittyy suuren järven olemassa-olo.

Äänteistönsä puolesta olisi houkuttele-vaa pitää osaa Suomen ner(V)-kantaisestanimistöstä (Ahlqvist 1998: 43) siirrynnäi-sinä. Aikaongelmat kuitenkin pohditutta-vat. Mikäli Keski-Venäjän ner(V)-/mer(V)-nimikannan alkuvokaali on heittynyt slaa-vinkielisen väestön vaikutuksesta (mas. 38),niin siirrynnäisten tulo Suomeen olisi luon-nollisesti ajoitettava tätä aikaa myöhäi-semmäksi. Arkeologian keinoin havaittavavolgalainen vaikutus Suomessa liittyy kui-tenkin pronssikautiseen tekstiilikeramiik-kaan (ks. mas. 47). Mikäli siis olettaisimmeSuomen ner(V)-nimiä siirrynnäisiksi Kes-ki-Venäjän suunnalta, täytyisi sikäläisenner(V)-nimistön pohjata ainakin osittainmerjalaisia huomattavastikin vanhempaansuomalais-ugrilaiseen perintöön (ks. mas.46). Nimikannan alkuvokaalin heittyminenolisi tuolloin liitettävä toiseen kansaan, ku-ten baltteihin, joiden kielellinen vaikutussuomalais-ugrilaisperäisen nimistön ään-teelliseen kehitykseen Keski-Venäjän länsi-osissa on hyvin mahdollinen (mas. 47).2, 3

Samannäköisen nimistön esiintyminenBaltian alueella (mas. 43) ei taas voineviitata muuhun kuin balttilaistettuun suo-

––––––––––2 Toisaalta on hienoisia viitteitä sananalkuisen vokaalin, varsinkin i:n heittymisestä volgalaisellakin taholla.Niinpä mordvalainen ylijumalan nimi N\Ê i vsk\ e katsotaan todennäköisesti muodostuneeksi i 7ne ’suuri’ ja vsk\Ê i’äiti, kantaja; luoja, jumala’ jne. -sanoista (MW: 463, 1407–1408, 2235–2236). Vrt. myös mordvan (E)kieltoverbi il \ a ~ yleisesti l\ a (mts. 451) tai marin i vsaniem ~ vsaniem ’toivoa, luottaa (prees. yks. 1.)’ (MM: 57),umaliem ~ maliem ’nukkua, yöpyä (prees. yks. 1.)’ ja vuorimarin umvsa ~ uvsma ~ vsma ’suu’ (mts. 228).3 Vaikka Grüntalin (1999: 268) huomautus mordvankielisten — ja yhtä hyvin muiden ei-venäläisten —ainesten transkriboinnista on oikeutettu, olen pitänyt tärkeämpänä translitteroidun kirjainmerkin yksiselitteis-tä takaisinsiirrettävyyttä alkuperäiseen kirjoitusasuunsa (vrt. Martti Kahlan ja István Kecskemétin laatimaanopaslehtiseen »Neuvostoliiton kielten kirjaimistojen translitteroimisesta», s. 146). »Venäläistetty» Ínerka-nimiasu (ks. Ahlqvist 1998: 40) itse asiassa vastaa Grünthalin (mp.) ilmoittamaa I 7nerkaa — liudentuuhanvenäjän n aina etuvokaalin edellä. Ersäläiskylissä tapaa myös nasaalin suhteellisen kovaa ääntämystä, jotavariantti In ierka (Ahlqvist mp.) kuvannee. Näin siitä huolimatta, että ersän i 7ne ’suuri’ -adjektiivin nasaali onkinliudentunut (MW: 463–464). (Vrt. toisaalta (I 7n)erka ja ersän e7rk\ e ’järvi’ (mts. 379).) Ongelmana on myösnäiden sääntöjen ulottaminen vaikkapa entisille mordvalaisalueille, kuten Nivznij Novgorodin oblastiin, jossaselvästi mordvalaiset paikannimet kuten Inelejka (Ahlqvist 1998: 44) ovat useimmiten jo ehtineet venäläistyä.Joudun painiskelemaan kyseisenkaltaisten ongelmien kanssa jatkuvasti mm. merjalaisalueilta kenttätyönäkerätyn aineiston parissa — kyrilliikka kun ei aina riitä.

627

malais-ugrilaisperäiseen substraattiin.Metodeista ja niiden puutteista puheen

ollen (ks. Grünthal 1999: 267): Jostakinsyystä Grünthal (mp.) tukeutuu kirjoituk-sessaan Bereczkiin (1989) mutta jättää huo-miotta alkuperäislähteet. Niihin turvautu-minen ja itse asiassa Bereczkinkin (mas.439) kirjoituksen tarkempi lukeminen olisipelastanut tekstin pahalta virheeltä: Nestorinkronikassa kun ei lainkaan mainita Nero-nimistä järveä vaan Rostovskoje ozero(’Rostovin järvi’) tms. (ks. esim. NK: 13;LL: 10–11; IL: 8). Kronikoitten aikaanviedylle merja- ja Nero-äänneasujeneriytymiselle ei siis ole minkäänlaisia pe-rusteita. Aikakirjoissa sen sijaan esiinty-vät niin *Nerl\ kuin *Mer\ skaja (LL: 349,379, 433, 561; IL: 493, XLIII; Ahlqvist1998: 26, 36).

Keski-Venäjän ja itämerensuomalaisenalueen välillä voi aikakirjojen pohjaltaaavistella hienoista nasaalien jakoa: tava-taanhan merjan kanssa samassa kansojenluettelossa itämerensuomalaiselle alueelleviittaava neroma (ks. Ahlqvist 1998: 45–46). Mavcinskij (1990: 116) ilmoittaa tuota»vcud\ -nerevaa» kutsutun myös norovaksi,noromaksi, morevaksi ja merevaksi. Hänenmukaansa (Mavcinskij 1986: 7) morava-asuon syntynyt tonavalaiseen moravaan liitty-vien kirjallisten assosiaatioiden pohjalta,vaikka muistuttaakin »suomalaisten paikan-nimien tulkinnassa tavanomaisesta m:n jan:n sekoittumisesta». (Ks. mas. 7–12.)

Mielenkiintoista on huomata, että aika-kirjoissa esiintyy kristillisperäistä, n > m-muutoksen läpikäynyttä nimistöä. NiinpäHypatioksen kronikassa (IL: XXIII) käyte-tään kuuden eri Nikifor-nimisen henkilönjoukossa neljästä asua Mikifor. Puolalainenpajari esitetään asuissa *Mikolaj , *Miklaj(mts. 666, XXI) (pro Nikolaj), galivcilainensadanpäällikkö on nimeltään Mikula(Mikoula) (mts. 763, XXI) (pro Nikolaj), javladimirilainen pappi Mikulica (*Mikouli-

ca) esitellään hakemistossa Nikolaj-Mikulicana (mts. 592–593; XXIII).Varastojenhoitaja ja murhamies Anbal(An7 Ê bal) on toisessa yhteydessä Ambal(Am\Ê bal) (mts. 586, 590, VI). 1500- ja1600-lukujen muinaisvenäläisessä antropo-nyymistössä esiintyvät mm. Sunbul(ov) ~Sumbul(ov) Rjazanin ja Arzamasin tienoil-la (Veselovskij 1974: 267, 306) sekä Sum-gur(ov) ~ Sungur(ov) ainakin Kostroman,Suzdalin ja Moskovan seuduilla (mts. 305–306). Vertaa lisäksi Man7efa-nimen johdan-naisiin M7efa ~ N7efa (SRLI: 186). Hen-kilönnimipohjainen kansanetymologia onmahdollinen Moskovan seudun joennimel-lä Mikavzel\ ~ Nikovzel\ ~ Nikavzel\ (ks. Smo-

lickaja 1976: 99).Mordvalaisessa ja marilaisessa henkilön-

nimistössä on havaittavassa selviä merkkejän > m -muutoksen olemassaolosta. Vrt. vaik-kapa mordvan M\ \ıkol\ (ven. Nikolaj),M\ ik\ \ıfor > dem. M\ık\Ê i vska (ven.Nikifor) taimarin Mikalaj, Mikolaj, Mikul, Mikula,Miku jne. (ven. Nikolaj > puhek. Mikolaj,Mikola), Mikivyr, Mikipyr jne. (ven. Nikifor> puhek. Mikifor), Mikita ja puhekielisiinMigita, Migyta jne. (ven. Nikita > puhek.Mikita) (‹Cernyh 1995: 281). Kyseiset ni-met liittyvät slaavien välityksellä omak-suttuun antroponyymistöön, joten ilmiönvoi myös ajatella saapuneen leksikaalistu-neena näille volgalaisille kansoille. Nikolaj-nimeen yhdistettävät marin Mikon, Mikonaomaavat ‹Cernyhin (mp.) mukaan rinnak-kaismuodon vcuvassin Mikon-nimessä.

N ~ m -vaihtelua tavataan niin ikäänvolgalaisten kielten appellatiivisanastossa.Mordvassa esiintyy verbi (E) 7niz<el\ gadoms~ (M) mq7zqlg äqdäqms ’hymyillä; irvistää’jne. johdannaisineen (MW: 1409–1410).Molempien mordvalaiskielten 7ned\ ams ’si-toa, köyttää’ jne. esiintyy ersässä myösasussa |med\ ams (mts. 1381–1382). ’Per-hosta’ (E 7ne|mil\ av) tarkoittavien monilu-kuisten murrevarianttien joukossa tavataan

628

asut (E) |memul\ av, |mi|mil\ av, (M) |mimql\ avjne. (mts. 1390). Ersän |met\ kas jne. ’sisilis-ko’ onkin mokvsassa 7net\ kas ’id.’ (mts. 1253).Vertaa myös ersän l\ om, lom ~ lo7n ’tuomi’(mts. 1148), kunvska ~ kumvska ’keskikohta’(mts. 953–955). Ni vznij Novgorodin nimes-tä johdettu ersän adjektiivi 7nivzgorockoj ~|mivzgorockoj, joista jälkimmäinen muotoon tallennettu juuri Nivznij Novgorodinalueella (mts. 1411), todistaa hyvin selkeästim:n myöhäsyntyisyydestä.

Maristakin esimerkkejä löytyy riittä-västi: vrt. miervciem ~ niervciem ’sairastaa epä-määräistä sairautta (prees. yks. 1.); yleinenheikkous’ (MM: 131); namÿr ~ namÿrlÿk ~mamÿrlÿk ’ylellisyys, nautinto, autuus’(mts. 132); niittymarinmieriep, nöröp ~ vuo-rimarin mügÿriep ~ Ufim. nöriep ’kellari’(mts. 126, 131, 134)4 sekä niittymarinniemnan, miemnan, mieman ~ vuorimarinmielman, mänmän ’meidän’ (mts. 137). Ver-taa myös undÿr ~ Ufim. umdÿr ’majava’(mts. 228); Ufim. umdÿla ~ undÿla ’lude’(mts. 228) sekä uralilaisen ’piikkiä, keihäs-tä’ tarkoittavan *ont•-sanan marilaisvasti-neisiin undäq, umdo, unto, undo (UEW:342).

Kyseinen ilmiö esiintyy permiläisissä-kin kielissä: vrt. komin pon8el\ , ponu.l\ ~p+om+ol\ ’nuori kuusi, nuori, pieni havupuu,kataja’ ja udmurtin pumel\ ’vesa, nuori puu’jne., jotka UEW (416) osittaisen assimi-laation ehdoin yhdistää suomalais-ugri-laiseen *pŒn• ’kuusi’ -vartaloon. Uralilaisen* 7silmä ’silmä’ -sanan vastineet udmurtissaovat 7sin (7sinm-), 7si7n (7si7nm-), 7sim ( 7simm-) jakomissa 7sin ( 7sinm-). Marin vastineella,vsi7n7ca, sqnzä -sanalla on niin ikään n:llinenedustus. (Mts. 479.) Uralilaisella *ane ’auk-ko, suu, lovi, syvennys’ -sanalla on m-

nasaalin sisältävät vastineensa jälleen per-miläisissä kielissä: vrt. udm. 8im, äqm ’suu,aukko’, komin vom, v8em, 8em ’id.’ (mts. 11–12). Vertaa myös suomalais-ugrilaisen *oda-m• ’uni, unennäkö’-vartalon komivas-tineisiin on (onm-), un ’uni’. Udmurtinvastine on um (umm-/unm-) ’uni, unenäkö,unikuva’ ja marin om, omo ’uni, unennä-kö’. (Mts. 335.) Vertaa myös suomalais-volgalaiseen *une ’id.’ -sanaan (mts. 804).

Itämerensuomalaisten kielten puhuma-alueelta löytyy niin ikään esimerkkejä. Suo-men mursu- ja norsu-sanoilla on yhteinenalkuperä (SSA 2: 181–182, 232). Vadelma-sanan murremuotoina esitetään mm. vater-ma ja vaterna (SKES: 1585–1586). Vertaakanervan virolaisiin murrevastineisiin ka-nar(ik) ~ kamarik jne. (SSA 1: 298). Vepsä-läisalueen vesiennimistöstä löytyy sellai-sia tapauksia kuin Nenozero (Su7r Nenarv)~ Menozero (SGBS: 83), Pernuja ~ Permuja(mts. 97).

Vastaavanlaista nasaalienhorjuntaa ta-vataan venäjän appellatiivisanastossa: ko-min ja udmurtin pel\ 7na7n (< pel\ ’korva’ +7na7n ’leipä’) -sanasta lainatuksi katsotunjuhlaruoan, pelmeenien (pel\ m7eni) nimitavataan murreasussa pel\ nj7ani (ıESRJ III:230). Esiintyypä suomeen lainatun leima-sanan lainalähteen, venäjän klejm7o-appel-latiivin pohjois- ja luoteisvenäläisenä mur-remuotona klejn7o ’merkki, leima’, jonka-kaltaiseen muotoon täytyy myös pohjois-karjalan kleinä-asun palautua (ks. SSA 2:60; SRNG 13: 275). Alkuperältään hiemanongelmallisen venäjän sj7omga ’(meri)lohi’-sanan yhteydessä on merkityksellistä se,että suomessa kalannimi esiintyy asussasonka, pohjoiskarjalassa 7sonka ja vepsässäsomg, 7song (ks. ıESRJ III: 598; SKES: 1070).

––––––––––4 Muutamien marin sanojen osalta on selvitettävä, mikä merkitys äänteelliseen kehitykseen on ollut lainaamisellaturkkilaiselta taholta. Mainituista sanoista ainakin mieriep variantteineen yhdistyy tataarin samamerkityksiseennäüräp-sanaan (ks. RTS: 416) ja namÿr mitä ilmeisimmin turkin mamur ’mukavuuksilla varustettu, kukois-tava, onnellinen’ jne. -adjektiiviin johdannaisineen (ks. TRS: 601).

629

N > m -nasaalinmuutoksesta löytyykenttätyössä jatkuvasti lisää esimerkkejä(vrt. Ahlqvist 1998: 34–37). Mielenkiin-toinen on Moskovan alueen pohjoisosassasijaitsevasta T7aldomin kaupungista käytet-ty nimiasu T7aldon (gen. T7aldona). Vuonna1915 syntyneen informantin ääntämys olimuutenkin sangen arkaainen: todettakoon,että m\ımo ’ohi(tse)’ oli hänellä kuitenkinn\ımo (ks. mas. 35). Hyperkorrektilta tuntuusaman naishenkilön ääntämä kanb7ajn (prokomb7ajn) ’puimuri’. Jaroslavlin alueella,Volgan varrella sijaitsevan Tjun\Ê b7an kylännimi on tallennettu myös asussa Tjumb7a(JAOSK). Kostromalaisesta Tumb7y-nimi-sestä järvestä voi kuulla puhuttavan myösasussa T7un\Ê by (Toropov)5. KostromalaisenNemda- (ks. Ahlqvist 1998: 37) eli Nj7omda-joen nimen olen tallentanut myös asussaNj7onda. Marilaisen Nemdan nimiasuina esi-tetään Miendie ja Niemdie (MM: 131). Ilmiöon havaittavissa myös alueen vanhoissasosiaalimurteissa, joihin palaan muussayhteydessä.

Ner(V) ~ mer(V) -vaihtelusta ja kysei-selle vartalolle esittämästäni etymologiasta(Ahlqvist 1998) on löytynyt lisää todistei-ta. Kostromalaisen Manturovon kaupun-gin likellä virtaavan M 7eremvsa-joen (ks.Kostr. obl.: 41), jota toisinaan kuulee nimi-tettävän myös M 7erevsmaksi, olen tallenta-nut hieman etäämpänä nimiasussa N7eremvsa.Nimen sisältöä peilaavat joen varren useit-ten suoalueitten nimet, kutenBol\ Ê vs7ojebol7oto (’suuri suo’) ja Kr 7uglen\Ê koje (’pyö-reä (suo)’). Samoilla seuduin on myösKr 7ugloe 7ozero (’pyöreä järvi’) ja D7olgoje7ozero ~ D7olgovskoje 7ozero (’pitkä järvi’).(Toropov; ks. Ahlqvist 1998: 31–34.)Ivanovon alueella Volgaan vasemmalta ran-nalta laskevan Meran likeinen pikkujokiM7erevska on paikallisen vanhemman väes-

tön kielessä N7erevska. Vuonna 1907 synty-nyt naispuolinen informanttini vakuuttikinminulle painokkaasti: »Ni M7erevska, aN7erevska!» (’Ei M7erevska, vaan N7erevska!’).

Moskovan alueen pohjoisosassa sijait-sevan M7ergusovon kylän nimi olisi aluksisaadun tiedon mukaan (Kapralov, ks. Ahl-qvist 1998: 24, alaviite 1) peräisin mer-nimisestä, hanhia (ven. gus\ ’hanhi’) hoita-neesta kansasta. Epäilykseni heräsi, sillälähes poikkeuksetta kaikki merjalaisiin kan-sana liittyvä tieto on peräisin kirjallisistalähteistä, joista sitä on kansanomaistettu.Informantti »tunnustikin» minulle tiedonolevan peräisin paikalliselta opettajalta, jokaoli pyrkinyt selvittämään kylän nimeäarkistolähteiden perusteella ja ilmeisesti tör-männyt tuolloin johonkin viime vuosisa-dalta tai kuluvan vuosisadan alusta peräisinolevaan painettuun lähteeseen.

Vuoden 1998 elokuussa tavoitin Mer-gusovon vanhimman asukkaan, vuonna1912 syntyneen naishenkilön. Ratkaisevaaoli tuon hyvin huonokuuloisen mummonpojan (s. 1948) ilman kyselyjä esittämätodistus siitä, että kylän vieressä on aiem-min ollut suuri järvi, jota hän kertoi kutsu-tun Mer- tai Mera-nimellä. Kyseistä järveähanhet olisivat käyttäneet lepopaikkanaan.Tämänkin selitysmallin jälkimmäinen osaon puhdasta kansanetymologiaa, vaikkahanhet vesilintuina liittyvätkin luontevastiMerjan maahan ja sen muinaisiin asukkai-siin. Informantti kertoi näkevänsä mieli-kuvissaan tuon entisen järven paikallemuodostuneella suoalueella kylän vainajat,esi-isänsä seisomassa viikatteiden kanssa.Vielä mummon nuoruudessa suoalueeltaniitettiin heinä kylän karjalle, vaikka vettäoli kesäisinkin kuulemma yli polvien. Ky-län nimi on väistämättä yhteydessä enti-seen järveen, mistä todistaa ympäristön val-

––––––––––5 Kostroman alueen Manturovon ympäristöä koskevat erikseen merkityt tiedot olen saanut Manturovonkotiseutumuseon johtajalta S. N. Toropovilta.

630

taisa ojitettu suoalue (ks. Mosk. obl.: 6–7).6

Marilaisen uuden aineiston pohjalta onilmennyt seikka, joka vaatii korjaamaanartikkelissani (Ahlqvist 1998: 27) olleenväitteen marilaisalueen Inerymbal-oiko-nyymin rinnastumisesta Brembol(k)a-ni-meen. Kuklin (1998: 81) nimittäin ilmoit-taa Inerymbalin marilaiseksi vastineeksiıEnerymbal-asun, jonka taustalla on käsit-tääkseni nähtävä marilainen ien7er ’joki’ (ks.MSSK: 415). Tämä seikka antaa vielä mah-dollisuuden punnita jaroslavlilaisen 7Inery~ 7Inera-oikonyymin (Ahlqvist 1998: 39)yhteyttä marin ien7er-sanaa vastaavaan ainek-seen, sillä kyseinen kylä sijaitsi 7Inerskijpot7ok-nimisen pikkujoen varrella. (Ks. mas.29, alaviite 9.)

Nasaaleihin liittyvät muutokset eivätsiis ole yksittäisiä, ja vain osa tapauksistaon selitettävissä assimilaatiolla, dissimi-laatiolla tai metateesilla. Marin mört7nq ’ka-lanmäti’-sanan birskiläisen nörtmö-asunUEW (295) katsoo syntyneen juuri meta-teesin kautta. Metateesi on nähtävä myösmordvan (E) |me7nel\ , (M) |me7nql \ Ê ’taivas’-sanassa, joka esiintyy ersässä mm. myös7ne7mel\Ê ~ 7ne7mil\ -asuissa (MW: 1239). Sana-asemastakaan n ~ m -vaihtelu ei juuri tunnuriippuvan. Ilmiön levinneisyys ja syyt vaa-tivat perusteellista tutkimusta. Myös kro-nikkatekstien mahdollinen yhteys ilmiönleviämiseen on syytä selvittää.

MERENS JA MERJA

Grünthal (1999: 266) muistuttaa, ettämerjalaiset esiintyivät merens-muodossa joJordaneksella. Itse (Ahlqvist 1998: 30) ker-

roin näin yleisesti katsottavan, mutta löysin(mas. 47) epäsuoraa tukea asiaan perehty-neen Sorvalin (1984: 25–26, 49) epäilylle,joka koskee Jordaneksen vuodelta 551 jKr.olevan maininnan »merjalaisuutta». Samas-sa yhteydessä viittasin juuri n > m -muu-tokseen.

Sorvalin (1984: 27) mukaan vanhim-mat tunnetut Jordanes-käsikirjoitukset ovatperäisin 8. ja 9. vuosisadalta. Ensimmäinenkeskiajan kirjailija, jolla alistettujen kanso-jen luettelo esiintyy, on Ekkehard (k. 1125).Vanhin Ekkehardin käsikirjoitus on peräi-sin 11.–12. vuosisadalta. Hänen listassaanesiintyvät kansannimet ovat osin muut-tuneita, latinisoituja, kuten Merentes jaMordentes (mas. 27–28.) Muutoin Merensesiintyy samanlaisena kaikissa käsikirjoi-tuksissa paitsi Grienbergerillä, joka korjaanimen muotoon *Merjans yhdistäen sen’kuuluisaa, laajalti tunnettua, loistavaa,suurta’ tarkoittavaan, germaanialkuperääolevaan adjektiiviin (got. m6ers, ahd. m6ari,isl. mærr jne.), jolloin merens voisikinSorvalin (mas. 48–49) mukaan viitatasarmaattien hallitsevaan luokkaan eli seolisi kreikkalaisen basileioi-, basilikoi-ni-men käännösvastine. Sarmaatit sopivatSorvalin (mas. 49–51) esittämään tulkin-taan muista luettelon nimistä, myösmordens-kansasta. Itse luettelon alkuosassatodetaan alistettujen kansojen olevanskyyttalaisia. Sorvali (mas. 49) kuitenkinkorostaa merens-kysymyksen olevan vaillalopullista ratkaisua.

Lebedev (1985: 28, 30) taas ei epäileJordaneksen merens-mainintaa, vaan juurisen perusteella katsoo merjalaisten olleen

––––––––––6 Yhteys venäjän latinalaisperäisen Merk7urij-nimen johdannaiseen Merk7uvsaan (SRLI: 195), josta puolestaanon johdettu sukunimi Merkuvsev (ks. SF: 290), tuskin tulee kysymykseen, mihin viittaa jo M 7ergusovo-nimenensitavun painollisuus. Tosin kansanetymologisesti henkilönnimiä useinkin yhdistetään sisällöllisestihämärtyneisiin paikannimiin. Sinänsä houkutteleva yhteys marin sanoihin mirgÿsö ’yleinen rukouslehto’(MM: 119) ja mier-küsö ’muutaman kylän tai seurakunnan yhteinen rukouslehto; muutaman kylän yhteisestikesäkuussa suorittama rukous’ (mts. 131) on unohdettava, sillä mier ’kyläkunta, -yhteisö’ (mp.) liittyyilmiselvästi venäjän vastaavanmerkityksiseen mir-sanaan.

631

olemassa jo 200- ja 400-lukujen vaiheillajKr. sekä asuttaneen suurin piirtein samojaseutuja kuin 800- ja 900-luvuilla. Merja-laisalueen arkeologiaan perehtynyt Leont7Ê -jev (1996: 21–22) kuitenkin arvelee merja-laisten tai osan heimosta saapuneen aika-kirjojen mainitsemille asuinsijoille Okansuunnalta vasta 600-luvulla. Jordaneksenaikana merjalainen kulttuurivaihe ei olisivielä alkanutkaan, semminkin kun »Ge-ticassa» selostettu itägoottien kuninkaanHermanarikin valtakunta ajoittuu jo vuotta375 edeltävään aikaan (ks. Lebedev 1985:26).

Lebedev (1985: 28, 30) tulkitsee Me-rens- ja Mordens-etnonyymejä seuraavanImniscaris-maininnan »in Miscaris» eli’Me vsvcerassa’ olettaen tässä tapahtuneenkeskiajan latinalaisessa käsikirjoituksessatäysin lainmukaisen n- ja m-kirjainten pai-kanvaihdon. Mikäli näin on, voimme aivanyhtä hyvin uskoa merens-etnonyymissä ta-pahtuneen samantapaisen vaihdoksen, jol-loin kyseessä olisikin ollut *nerens-nimi-nen kansa.

Sorvalin (1984: 28–29) mukaan goottienhistorian kirjoittanut Enea Silvio, sittem-min paavi Pius II, on Jordaneksen teoksestatekemässään lyhennelmässä yhdistänyt kir-jaimet in kirjaimeksi m nimissä Inaunxis >Manuxes ja Vasinabroncas > Vasmabran-cas. (Itäisempien kansojen nimiä hän eilainkaan mainitse.) Näin ollen merens-mai-ninnan takana voisikin aivan yhtä hyvinolla *inerens (ks. Ahlqvist 1998: 47). Ilmanuusia käsikirjoituslöytöjä on tällaisten seik-kojen todentaminen tietenkin täysi mah-dottomuus. Joka tapauksessa Jordaneksenkansojen luettelo on Sorvalin (mas. 30–31)mukaan säilynyt meille hyvin korruptoitu-neessa muodossa, ja Schütten mukaan ni-menomaan »perifeeriset nimet ovat tur-meltuneita». Alun perin ilmeisesti Abla-biuksen kirjoittaman luettelon olisi itse Jor-danes saanut jo turmeltuneessa muodossa

(mas. 26, 50).Itse en ole väittänyt, että paikannimissä

esiintyvää elementtiä olisi ilman merkitys-tä muuttavaa johdinta tai määrittävää sanaaalettu käyttää myös ihmisistä (vrt. Grünthal1999: 266). Puhuin nimenomaan ner(V)- jamer(V)-vartaloisista nimistä — etnonyy-min mahdolliseen johtimistoon en puuttu-nut (Ahlqvist 1998). Mikäli Jordaneksenmerens-maininta tarkoittaisi merjalaisia,niin Grünthalin (mp.) merja-asussa näke-mä indoeurooppalaisten kielten ya-johdinei olisi ajallisesti mitenkään selitettävissä.»Merja»-asuiset maininnat kun alkavatvasta venäläisistä kronikoista, joiden ai-koihin joidenkin muiden indoeurooppa-laisten kielten kuin slaavilaisten (joitaGrünthal tässä tuskin tarkoittaa) ei voidaajatella vaikuttaneen Venäjän keskiosissa.

Merja (mer\ a) -asu liittyy nimenomaanslaavilaisaikaan (vrt. esim. LL: 4, 10–11,19–20, 22, 24, 29; IL: 4, 8, 13, 16–17, 21;ıESRJ II: 606). Novgorodin I aikakirja, jon-ka katsotaan täydellisimmin säilyttäneen1000-luvun lopun Navcal\ nyj svod -kronik-katekstiä heijastavan version, mainitseeMerjan myös muodossa Mere (Nosov 1992:100–101). Adam Bremeniläisen mainintaMirri 1070-luvulta (ks. Ahlqvist 1998: 30;Mägiste 1966: 115) sopisi yhteen johtimet-toman vartalon kanssa.

Mikäli alun perin on kysymys *mere-tyyppisestä vartalosta, sen jatkeena voi näh-dä \ ja-johtimen, jonka lähteeksi sopii vainmuinaisvenäjä. Liiankin yksinkertaiseltasaattaa kuulostaa muistutus siitä, että venä-jän e- ja ë-loppuisten neutrien monikonnominatiivin päätteenä esiintyy nimen-omaan -ja: vrt. m7ore ’meri’, mon. morj7a.Muinaisslaavissa tavataan myös joukkokieliopillisesti yksiköllisiä mutta merkityk-seltään monikollisia nk. kollektiivisubstan-tiiveja, joilla tarkoitettiin vaikkapa samansäädyn tai elinkeinon omaavien henkilöit-ten muodostamaa ryhmää. Esim. brat ’veli’,

632

koll. (fem.) bratija ’ryhmä saman säädyntai elinkeinon jne. yhdistämiä henkilöitä’ >mon. br7at\ ja. (Haburgaev 1986: 132; Iva-nov 1983: 279–280.)

Kollektiivisubstantiivien mallin mukai-sesti on joukolla muitakin nykyvenäjänmaskuliini- ja neutrisukuisia substantiivejaepäsäännöllinen \ ja-päätteinen monikko-muoto. Vrt. muvz ’aviomies’, mon. muvz\ j 7a;zjat\ ’vävy, lanko’, mon. zjat\Ê j 7a; drug ’ys-tävä’, mon. druz\Ê j 7a; kum ’kummi, kuoma’,mon. kumov\ j 7a; knjaz\ ’ruhtinas’, mon.knjaz\ j 7a. (RG I: 501–502; Ivanov 1983:279.) Tällaisesta sukulaisuussuhteisiin taivaikkapa (yhteiskunnalliseen) asemaan liit-tyvästä semantiikasta eivät kansan- ja hei-moryhmän nimityksetkään jää kauaksi.

Ei ole mahdotonta, vaan pikemminkinjopa odotuksenmukaista, että slaavit olisi-vat saaneet tiedon merjalaisista alun perinepäsuorasta lähteestä kuten vaikkapa balt-tien välityksellä. Heillä oli väistämättä yh-teys Keski-Venäjän suuntaan jo paljon aiem-min. ’Venäläistä’ tarkoittava latvian krievs-sana (RLS: 624) lienee osoituksena balttienvakiintuneesta yhteydestä juuri krivivceihin,jotka Gorjunovan (1961: 184, kartta) mu-kaan ensimmäisinä saavuttivat Merjanmaan keskiosat lounaasta käsin. MikäliJordaneksen merens-kansa tarkoittaisi mer-jalaisia, nimiasulle olisi mahdollista löytääjonkinlaisia äänteellisiä yhtymäkohtia balt-tilaiseen suuntaan. Sorvalin (1984: 50) mu-kaan merens ja mordens on kuitenkintaivutettu gootin kieliopin mukaisesti.

Oli niin tai näin, huomaamme sangenselvästi Grünthalin (1999: 266) peräänkuu-luttaman vanhojen kronikoiden (ja tietystimuidenkin kirjallisten lähteiden) tarjoami-en tietojen varovaisen tulkinnan tarpeelli-suuden. Jordaneksen merens-maininta eisiis ohjaa meitä suuntaan tai toiseen. Asianlopulliseksi ratkaisemiseksi tarvitaan jat-koa Sorvalin syvälliselle tutkimuksellemahdollisten uusien lähteitten pohjalta.

IGNORAMUS ETSEMPER IGNORABIMUS?

Grünthal (1999: 266) ilmoittaa kirjallistatietoa pidetyn hämmästyttävän varaukset-tomasti usein myös todisteena samannimi-sen kielen olemassaolosta. Useimpien läh-teiden perusteella emme todellakaan voitietää, onko merjalaisten kielen nimi ollutjuuri »merja»: aikakirjathan puhuvat merja-nimisestä kansasta, jolla on oma kielensä.Tiedämme varmasti, että merjalaisten kieliei lukeutunut slaavilaisten kielten jouk-koon, sillä: »Venäjällä vain seuraavat kan-sat puhuvat slaavin kieltä: poljaanit,drevljaanit, novgorodilaiset, polotvsaanit,dregovitvsit, severjaanit ja buvzaanit», kuntaas »seuraavat kansat puhuvat omaa kiel-tään, mutta maksavat Venäjälle veroa:t vsuudit, merjalaiset, vepsäläiset, muro-malaiset, tvseremissit, mordvalaiset, permi-läiset, petvsoralaiset, jaamit, liettualaiset,semgallit, kuurilaiset, narovalaiset ja liivit».(NK: 13; ks. Popov 1973: 40.)

Rostovin ensimmäisen piispan Leontijnelämäkerta kertoo tämän osanneen hyvinvenäjän ja merjan (mer\Ê skij) kieltä (ks.Gorjunova 1961: 201). Ei liene mitään pe-rusteita olla uskomatta, ettei ainakin aika-kirjojen merjalaisalueen esislaavilaisenväestön kieli olisi ollut juuri tuo mer\ skij.Asia erikseen on se, miten nimitettiin arkeo-logisesti todennettujen pohjoisempien mer-jalaisseutujen väestön käyttämiä kieli-murteita (ks. Ahlqvist tulossa).

Olisiko »merjalaisten kieli» (ja vastaa-vasti »muromalaisten kieli») jollakin tapaaparempi kuin »merja» (tai »muroma»)?Asian ydin ei tästä miksikään muutu: arkeo-logian, kielellisen sekä muun henkisen jaaineellisen perinteen tarjoamat kiistatto-mat tiedot kertovat kyseisiä alueita asutta-neesta suomalais-ugrilaisesta väestä, jolleaikakirjat ilmoittavat Rostovin ja Plevsvceje-vo-järvien ympäristössä nimeksi merja ja

633

vastaavasti Okan alajuoksulla ja Murominkaupungissa — muroma. Eri asia on varsin-kin paikannimistössä havaittava moniker-roksisuus, joka asettaa kovat vaatimuksetmerjalaisena pidettävän aineiston poimi-miseksi aiempien suomalais-ugrilaisperäis-ten kerrostumien joukosta (Ahlqvist 1997b).

Grünthal (1999: 267) ilmoittaa merja-laisten asuinalueella olleen myös muita kan-soja, joista suomalais-ugrilaisina on pidet-ty tvsuudeja ja ves\ -kansaa. Hänen mukaansamikään ei viittaa siihen, että tvsuudit olisivatkadonnut kansa. Mikäli vcud\ oli itämeren-suomalaisten kansojen yleisnimitys, on sa-nottava, että puhe on kadonneesta väestämutta vain osittain, kuten esimerkiksi mui-naisella merjalaisalueella. (TarkemminAhlqvist tulossa.) Ves\ -kansan alue ei kaisentään ainakaan merjalaisaikana ole si-joittunut Merjanmaalle, vaan kansa oli yh-täällä merjalaisten lähimpiä naapureita, joitatoisaalla olivat muromalaiset, kuten Ravila(1940: 24) kirjoittaa.

Ainakin jollakin tasolla Merjanmaanasukkaat näyttäisivät siis lukeutuneenitämerensuomalaiseen tvsuudiperheeseen.Monessa mielessä merjalaiset ovat kiinnit-tyneet mieluummin juuri itämerensuoma-laiseen ja mordvalaiseen kieli- ja kulttuuri-perintöön kuin marilaiseen, vaikka jälkim-mäisestäkin on luonnollisesti hyvinkin kiis-tattomia jälkiä. Grünthalkin (1999: 267)luottaa Bereczkin (1989) arvioon merja-laisten kallistumisesta itämerensuomensuuntaan. Kunnollisten johtopäätösten teke-miseen etymologioita tarvitaan huomatta-vasti enemmän kuin nuo Bereczkin (mas.441) Tkavcenkolta (1985) poimimat 23, sil-lä pienessä aineistossa sattumanvaraisuudenja subjektiivisen aineistonvalinnan mah-dollisuus saattaa kasvaa liian suureksi.

Mutta mikäli hyväksymme merjan kie-len itämerensuomalaisen painotuksen (vrt.Grünthal 1999: 267), niin miksi olettaisim-me etnonyymin viittaavan Volgalle? Grün-

thal (1997) itse hylkää useiden itämeren-suomalaisten etnonyymien motivaatioksisitkeästi tarjottuun ’kiila’-merkitykseen pe-rustuvat selitykset. Miksi sitten pyrkiä liit-tämään merja Volgan ja Permin suomalais-ten etnonyymien ’ihmisketjuun’, vaikkatodisteet viittaavat aivan muuhun? Tulee-ko meidän todellakin tyytyä »tyydyttäviinetymologioihin», jollaisena Grünthal(1999: 267) pitää indoiraniin pohjautuvaa,merjan ja marin toisiinsa yhdistävää seli-tystä, vai olisiko syytä pyrkiä etsimään sitäoikeaa?

Grünthal (1999: 266) tukeutuu Ravilan(1940: 24) todistukseen merjalaisten kieltäkoskevien johtopäätösten kuulumisestaignoramus-kategoriaan. Mägiste (1966:118–119) esittää asian valoisammin: »Niinkauan kuin ei ole käytettävissä täydelliseenja luotettavaan nimiaineistoon pohjautu-vaa esitystä merjalaisalueen paikannimis-tä, liikkuu merjalaisten muinaisuuden sel-vittely ignoramus-toteamuksen piirissä.»Mikäli todellakin vain tyytyisimme jo Ra-vilan ja Vasmerin aikana tiedossa olleeseenaineistoon, niin tuskinpa pääsisimme puus-ta pitkälle. Tällä hetkellä on kuitenkin ole-massa solidi kenttätyössä kerätty ja kokoajan karttuva aineisto, jonka pohjalta onmahdollisuus vakavampiin johtopäätöksiin.Tosin muutaman vuosikymmenen kuluttuaaineiston kartuttaminen alkaa olla lähesmahdotonta (ks. Ahlqvist 1997b: 22–23).

Novgorodin I aikakirjassa merja esiin-tyy kahden slaavilaisen heimon, sloveenienja krivit vsien, rinnalla kolmantena suurenakansana — tvsuudeja taas pidetään myöhäi-sempänä lisäyksenä (ks. Nosov 1992: 101;vrt. Ravila 1940: 24). Jo tämä osoittaakansan mahtavuuden lisäksi myös sen ase-man slaavilaiskolonisaation tiellä. Merjanalue on ollut huomattavan suuri. Luonnol-lisesti alueella on ollut monia eri heimoja— mahdollisesti ja todennäköisesti omineheimonimityksineenkin. (Merjalaisalueen

634

rajoista ja kielen säilymisestä: Ahlqvist tu-lossa.)

Kaikissa maanosissa tunnetaan kanso-ja, joiden omakielinen nimi ymmärretään’ihminen’, ’ihmiset’, ’oikeat ihmiset’ (Krju-kov 1984: 7). Krjukovin (mas. 7–8) esittä-män luettelon pohjalta näyttää siltä, ettäenimmäkseen kyseisensisältöinen kielenai-nes on lähtöisin kansan tai heimon omastakielestä. Grünthal (1997: 24, 30) ilmoittaatopografisilla käsitteillä olleen eräillä mo-nikansallisilla(kin) alueilla etnonyymiensynnyn kannalta keskeisempi rooli kuinpropristuneilla paikannimillä tai muillapropreilla. Hänen mukaansa (mts. 24) tä-mäntyyppistä nimistöä näyttää esiintyvänetupäässä kielen sisällä tai toisilleen läheis-ten kielten välillä eli heimonnimissä.Propristuneiden nimien käyttö olisi alkanutvasta sitten, kun muut, esimerkiksi topo-grafiset termit, eivät ole riittäneet erotta-maan omia ja vieraita (mts. 25).

Sama koskee pitkälti myös aikakirjojenslaaveja (Ahlqvist 1998: 45). Osalle hei-moista ilmoitetaan puhtaasti maantieteel-lisluonteinen nimi: aikakirjat kertovat pol-jaanien saaneen nimensä siitä, että he asut-tivat aukeita seutuja, »peltoja» (pole),drevljaanien siitä, että asuttivat metsä-vyöhykettä (Dereva) ja dregovivcien siitä,että asuivat suoseudulla (vrt. valkoven.dregva, drjagva ’suo’), kuten muistuttaaPopov (1973: 40, 160). Muussakin etno-nyymistössä Popov (mts. 160) näkee useinlisätyn maantieteellisen luonnehdinnan(»metsä-», »tundra-» jne.). Tämä sopii erit-täin hyvin myös merjaan ja muromaan.Juuri maantieteeseen ja topografiaan poh-jaavat esittämäni merja- ja muroma-etno-nyymienkin etymologiat (Ahlqvist 1997a,

1998).

ARJA AHLQVISTTeväntö,12750 Pilpala

LÄHTEET

AGEJEVA, R. A. 1990: Strany i narody:proizhovzdenije nazvanij. Nauka,Moskva.

AHLQVIST, ARJA 1997a: The Ethnonym Mu-roma. – Sirkka-Liisa Hahmo, TetteHofstra, L7aszl7o Honti, Paul van Lin-de, Osmo Nikkilä (toim.), Finnisch-ugrische Sprachen in Kontakt. Vor-träge des Symposiums aus Anlaß des30-jährigen Bestehens der Finno-ugristik an der RijksuniversiteitGroningen 21.–23. November 1996s. 47–54. Maastricht.

–––– 1997b: Merjanskaja problema na fonemnogoslojnosti toponimii. – Voprosyjazykoznanija 6 s. 22–36.

–––– 1998: Merjalaiset — suurten järvienkansaa. – Virittäjä 102 s. 24–55.

–––– tulossa: Aspects of the Geographicaland Chronological Limits of theMerya People.

ATAMANOV , M. G. 1988: Udmurtskajaonomastika.Udmurtija, Ivzevsk.

BARTENS, RAIJA 1991: Marilaiset ja Mari. –Johanna Laakso (toim.), Uralilaisetkansat. Tietoa suomen sukukielistä janiiden puhujista s. 185–199. WSOY,Helsinki.

BERECZKI, G7ABOR 1989: A merja nyelv helyea finnugor nyelvcsal7adon belül. –Magyar Nyelv. LXXXV 7Evfolyam.1989, 4 sz7am s. 439–442.

CASTR7EN, M. ALEXANDER 1856: Reise-berichte und Briefe aus den Jahren1845–1849. – Nordische Reisen undForschungen. St. Petersburg.

‹CERNYH, S. J. 1995: Slovar\ marijskih livcnyhimen. Jovskar-Ola.

ıESRJ = Vasmer, Max. IEtimologivceskijslovar\ russkogo jazyka. Perevod snemeckogo i dopolnenija O. N.Trubavceva. T. I–IV. Moskva, 1964–1973.

635

GORDEJEV, F. I. 1964: K voprosu oproishovzdenii ietnonima mari. – F. I.Gordejev (vast. toim.), Voprosymarijskogo jazykoznanija. Sbornikstatej. Vyp. 1 s. 63–65. Marijskojeknivznoje izdatel\ stvo, Jovskar-Ola.

GORJUNOVA, E. I. 1961: ıEtnivceskaja istorijaVolgo-Okskogo mevzdurevc\ ja. –Materialy i issledovanija po arheologiiSSSR, n:o 94. AN SSSR, Institutarheologii, Moskva.

GRÜNTHAL, RIHO 1997: Livvistä liiviin.Itämerensuomalaiset etnonyymit. –Castrenianumin toimitteita, 51. Hel-sinki.

–––– 1999: Arvoituksellinen merja. – Vi-rittäjä 103, s. 266–268.

HABURGAJEV, G. A. 1986: Staroslavjanskijjazyk. Izdanije vtoroje, pererabotan-noje i dopolnennoje. Prosvevsvcenije,Moskva.

IL = Polnoje sobranije russkih letopisej. T.II. Ipat\ jevskaja letopis\ . Jazykirusskoj kul\ tury, Moskva, 1998.

IVANOV, V. V. 1983: Istorivceskaja gram-matika russkogo jazyka. Izdanievtoroje, ispravlennoje i dopolnennoje.Prosvevsvcenije, Moskva.

JAOSK = Jaroslavskij oblastnoj slovar\ .Kartoteka. (Kafedra russkogo jazykaJaroslavskogo gosudarstvennogopedagogivceskogo univestiteta im. K.D. Uvsinskogo.)

JOKI, AULIS J. 1973: Uralier und Indo-germanen. Die Älteren Berührungenzwischen den Uralischen und Indo-germanischen Sprachen. – MSFOu151. Helsinki.

KOSTR. OBL. = Kostromskaja oblast\ .Topografivceskaja karta. Masvstab 1:200 000.VTU GvS, Moskva [1997].

KRJUKOV, M. V. 1984: »Ljudi», »nastojavsvcijeljudi» (k probleme istorivceskojtipologii ietnivceskih samonazvanij. –R. vS. Dvzarylgasinova, V. A. Nikonov

(vast. toim.), ıEtnivceskaja onomastikas. 6–12. Nauka, Moskva.

KUKLIN, A. N. 1998: Toponimija Volgo-Kamskogo regiona. (Istoriko-ietimologivceskij analiz.) Marijskijpoligrafivcesko-izdatel\ skij kombinat,Jovskar-Ola.

LEBEDJEV, G. S. 1985: Severo-vostokEvropejskoj vcasti Rossii v seredine Itys.n.ie. (Sostojanie pis\ mennyh iarheologivceskih dannyh). – Materialyk ietnivceskoj istorii Evropejskogosevero-vostoka. Mevzvuzovskijsbornik nauvcnyh statej s. 24–34.Permskij universitet, Syktyvkar.

LEONT\ JEV, A. E. 1996: Arheologija meri. Kpredystorii Severo-Vostovcnoj Rusi. –Arheologija iepohi velikogo pere-selenija narodov i rannego sredne-vekov\Ê ja. Vyp. 4. RAN, Institut ar-heologii, Moskva.

LL = Polnoje sobranije russkih letopisej. T.I. Lavrent\ jevskaja letopis\ . Jazykirusskoj kul\ tury, Moskva, 1997.

LYTKIN, V. I. 1964: ıEtimologii nekotoryhmarijskih slov. – F. I. Gordejev (vast.toim.), Voprosy marijskogo jazy-koznanija. Sbornik statej. Vyp. 1 s.60–62. Marijskoje knivznoje izda-tel\Ê stvo, Jovskar-Ola.

MA VCINSKIJ, D. A. 1986: IEtnosocial\ nyje iietnokul\ turnyje processy v SevernojRusi (period zarovzdenija drevne-russkoj narodnosti). – T. A. Bernvstam,K. V. ‹Cistov (vast. toim.), RusskijSever. Problemy ietnokul\ Ê turnojistorii, ietnografii, fol\ kloristiki s. 3–29. Nauka, Leningrad.

–––– 1990: O roli finnojazyvcnogo naselenijabassejnov Volhova i Velikoj v slovzeniiietnosociuma »rus\ » (VIII–XI vv.). –O. M. Fivsman (vast. toim.), Sovre-mennoje finno-ugrovedenije. Opyt iproblemy s. 110–120. Leningrad.

MM = Üpÿmarij (V. M. Vasil\ jev), Marij

636

mutier. Turlö vierie ilÿ vsie marijÿnmutvsÿm tangastarien niergielÿmieknaga. SSSR kalÿk-vlak rüdösavÿktÿvs, Mosko, 1926.

MOSK. OBL. = Moskva i Moskovskajaoblast\ . Topografivceskaja karta 1: 200000. Izdanie vtoroje pererabotannojei dopolnennoje. VTU GvS, Moskva,1996.

MSSK = Arto Moisio, Marilais-suomalai-nen sanakirja. – Turun yliopiston suo-malaisen ja yleisen kielitieteen lai-toksen julkaisuja, 41. Turun yliopis-ton offsetpaino, Turku, 1992.

MW = Martti Kahla (Bearb. und Herausg.),H. Paasonens Mordwinisches Wörter-buch. Band I-IV. Lexica SocietatisFenno-Ugricae XXIII, 1–4. Helsinki,1990–1996.

MÄGISTE, JULIUS 1966: Merjalaisten kansal-lisuusnimi ja merjalaisprobleemi. –Virittäjä 69 s. 114–120.

NK = Nestorin kronikka. AkateemikkoDmitri Sergejevitvs Lihatvsovin venä-jänkielisestä tulkinnasta suomenta-nut Marja-Leena Jaakkola. WSOY,Helsinki, 1994.

NOSOV, E. N. 1992: Proishovzdenije legendyo prizvanii varjagov i baltijsko-vol vzskij put\ . – A. N. Kirpivcnikov, E.A. Rjabinin (toim.), Drevnosti slavjani finno-ugrov. Doklady sovetsko-finljandskogo simpoziuma povoprosam arheologii 16–22 maja1986 g s. 100–105. Nauka, Sankt-Peterburg.

POPOV, A. I. 1973: Nazvanija narodov SSSR.Vvedenie v ietnonimiku. Nauka, Le-ningrad.

RAVILA , PAAVO 1937: Das Merja-problemim lichte der ortsnamenforschung. –Anzeiger der Finnisch-UgrischenForschungen, Band XXIV, Heft 1–3s. 10–17.

–––– 1940: Merja und tscheremissen. –

Anzeiger der Finnisch-UgrischenForschungen, Band XXVI, Heft 1 s.19–26.

RG = N. J. vSvedova (päätoim.), Russkajagrammatika. T. I–II. Nauka, Moskva,1982.

RLS = J. V. Loja. Russko-latyvsskij slovar\ .Gosudarstvennoje izdatel\ Ê stvoinostrannyh i nacional\ nyh slovarej,Moskva, 1951.

RTS = F. A. Ganiev (toim.), Russko-tatarskijslovar\ . 3-je izdanije, ispravlennoje.Russkij jazyk, Moskva, 1991.

SALO, MERJA 1991: Mordvalaiset. – Johan-na Laakso (toim.), Uralilaiset kansat.Tietoa suomen sukukielistä ja niidenpuhujista s. 156–184. WSOY, Hel-sinki.

SGBS = I. I. Mullonen, I. V. Azarova, A. S.Gerd, Slovar\ gidronimov jugo-vostovcnogo Priladovz\ ja (bassejn rekiSvir\ ). – Izdatel\ stvo S.-Peterburg-skogo universiteta, Sankt Peterburg,1997.

SF = ıElena Gruvsko, Jurij Medvedev, Slovar7

familij. Tri bogatyrja i Brat\ ja slav-jane, Nivznyj Novgorod, 1997.

SKES = Y. H. Toivonen, Erkki Itkonen,Aulis J. Joki, Reino Peltola, Suomenkielen etymologinen sanakirja. I–VI.Toinen, muuttamaton painos. Helsin-ki, 1974–1987.

SMOLICKAJA , G. P. 1976: Gidronimijabassejna Oki. (Spisok rek i ozer.),Moskva.

SORVALI, IRMA 1984: Kuningas Hermanari-kin valtakunta. Kuuluiko siihen suo-mensukuisia kansoja? – Faravid, VIIIs. 25–55. Rovaniemi.

SRLI = N. A. Petrovskij. Slovar\ russkihli vcnyh imen. Izdanije pjatoje,dopolnennoje. Russkije slovari,Moskva, 1996.

SRNG = F. P. Filin (1–23), F. P. Sorokoletov

(24–) (päätoim.), Slovar\ russkih

637

skij jazyk, Moskva, 1977.UEW = K7aroly R7edei. Uralisches Etymo-

logisches Wörterbuch. Unter Mit-arbeit von Marianne Bakr7o-Nagy,S7andor Cs7ucs, Istv7an Erd7elyi, L7aszl7oHonti, 7Eva Korenchy, 7Eva K. Sal undEdit V7ertes, Band I–II. Budapest,1986–1991.

VESELOVSKIJ, S. B. 1974: Onomastikon.Drevnerusskie imena, prozvivsvca ifamilii. Nauka, Moskva.

narodnyh govorov. Vyp. 1–. Mosk-va–Leningrad (Sankt-Peterburg),1965–.

SSA = Erkki Itkonen, Ulla-Maija Kulonen(1.), Ulla-Maija Kulonen (2.–) (pää-toim.), Suomen sanojen alkuperä. Ety-mologinen sanakirja. Helsinki, 1992–.

TKA vCENKO, O. B. 1985: Merjanskij jazyk.Naukova dumka, Kiev.

TRS = ıE. M.–ıE. Mustafajev, L. N. Starostov(toim.), Turecko-russkij slovar\. Rus-

tailtaessa löytyy sekä alueellisia eroja ettäaukkoja etenkin pienempien kielten kohdal-ta — merkitseekö tämä, että kantasuomenkäsitteestäkin olisi luovuttava ja nykyisetitämerensuomalaiset kielet selitettävä eri-peräisiksi, myöhemmin samanlaistuneiksi?

Kuten edellisessäkin mielipidekirjoi-tuksessani (Laakso 1998) yritin tähdentää,juuri tämä samanlaistumisen, konvergens-sin ajatus on Künnapin ja hänen aatetove-reidensa propagoiman mallin heikoin koh-ta. Koska lainautumiselle ja kontaktiperäi-selle muutokselle ei ole pystytty vielä löy-tämään mitään universaaleja sääntöjä jakoska varsinaisia sekakieliä ei tällä tietä-mällä näytä syntyvän kuin sosiolingvistise-nä poikkeusilmiönä, ei ajatus kielten se-koittumisesta ja yhteensulautumisesta oleoikein hedelmällinen lähtökohta. Ennenkaikkea, kuten myös yritin (monien muidenviimeaikaiseen kielikontaktikeskusteluunosallistuneiden lailla!) korostaa, se on me-todologisesti täysin voimaton. Künnapinlinjoilla liikkuvista kontaktiteoreetikoista eikukaan ole yrittänytkään yksityiskohtientasolla kuvata, miten tällainen sulautumi-nen konkreettisesti tapahtuisi.

VOIKO VÄITTÄÄ MITÄ VAIN?

go Künnapin kirjoituksesta viimeVirittäjässä (Künnap 1999b) tulee

mieleeni tarina Venäjän tsaarista, joka rau-tatietyömaata tarkastaessaan ihmetteli, mik-si raiteet kauempana kapenevat, ja kuul-tuaan, että kyseessä on perspektiivi, julistimokoman ilmiön kielletyksi Venäjän rau-tateillä. Rekonstruoitujen kantakielten omi-naisuudet ovat aikaperspektiivin tulosta:emme kerta kaikkiaan voi tietää mennei-syydestä (varsinkaan kirjoittamattomasta!)yhtä paljon kuin nykyisyydestä, ja siksi re-konstruktio on väistämättä nykykieliä köy-hempi. Se voi itse asiassa olla köyhempikuin nykyiset sekakoosteiset kielet: toimi-siko koko nykyiseen Pohjois-Eurooppaanlevinnyt ja elinvoimainen pidginkään, saa-ti kreoli, 140 sanavartalon varassa?

On historiallisestikin todennettavissaoleva alkeistotuus, että kielen muuttuessaajan myötä sen sanastokin vaihtuu, myösyleisiä ja tavallisia käsitteitä merkitsevätsanat. Kantakielen sanojen katoprosentit erinykykielissä eivät ole sen kummempi asiakuin vaikkapa se, että suomalaiset ovatvaihtaneet ikivanhan emän äitiin. Jo itäme-rensuomalaisten kieltenkin sanastoja ver-

A

virittäjä 4/1999

638

Künnap joutuukin rakentamaan argu-mentaationsa ilmasta tempaistuille oletuk-sille, yhtäläisyyksille (esim. suffiksien sa-mannäköisyys muissa Siperian kielissäesiintyvien kanssa), joita hänen metodi(tto-muute)nsa ei pystyisikään erottamaan sa-tunnaisista samankaltaisuuksista, sekä suo-ranaiselle tosiasioiden vääristelylle. Enparhaalla tahdollanikaan ymmärrä, mitenon mahdollista väittää, ettei m-akkusatiivis-ta (joka löytyy marista ja eteläsaamesta jaselittää oivallisesti myös itämerensuomenn-akkusatiivin), k-preesensistä tai 7s-prete-ritistä (vrt. viimeksi Viitso 1998) olisi näyt-töä Euroopan-puoleisissa uralilaisissa kie-lissä. En myöskään kykene seuraamaanKünnapin loogisia häränpyllyjä, kun hänensin vakuuttaa tukeutuvansa »elävien kiel-ten kirjattuun faktologiaan» ja sitten esittäähämyisiä oletuksiaan esihistoriallisista lin-gua francoista tarjoamatta minkäänlaistakonkreettista, empiiristä evidenssiä, kuvaa-matta systemaattisesti kielten muuntumis-tai kehitysmekanismia tai esittämättä edestodennettuja paralleelitapauksia »elävistä,kirjatuista kielistä» — empirian, systemaat-tisuuden ja attestoitavien paralleelien va-raanhan »traditionalistiseksi» haukuttukomparativistiikka ja itse asiassa kaikki(kieli)tiede perustuu.

Lutz Edzardin teosta seemiläiskieltenpolygeneesistä en ole vielä saanut käsiini.Epäilen kuitenkin Künnapin lähdekriitti-syyttä, kun ainakin Koposen (1998) kirjoi-tuksesta irrottamansa sitaatin hän on ilmei-sesti ymmärtänyt tahallaan väärin: kysymysei siinä ollut perinteisen kielisukulaisuus-mallin tai kantakielikäsitteen kyseenalais-tamisesta vaan johto-opillisten suhteidenkuvausmallin metodisesta väljentämisestä,joka ei sinänsä mitenkään riitele »traditio-nalistisen» komparativistiikan kanssa. Ko-ponen korostaa kantakielen realistisuutta,johon kuuluu joidenkin kielensisäisten de-rivaatiosuhteiden »sumeus». Samaiseen

realistisuuteen kuuluu myös kantakielenmurteiden olemassaolo, jonka Künnap täy-sin torjuu, perustein, jotka jäävät minulleepäselviksi. Kysymys ei ole siitä, etteivätkantakielen murteet voisi palautua samaankantamuotoon, vaan siitä, että kantakieleenprojisoituvan, tässä tapauksessa luultavas-ti murteittaisen vaihtelun taustoja ei enääkyetä saamaan selville.

On tietenkin periaatteessa mahdollista,että rekonstruoidun kantakielen taakse kät-keytyisi esihistoriallinen lingua franca. (Ensiis »kiellä jyrkästi» tätä mahdollisuutta!)Tälle oletukselle pitäisi kuitenkin löytyämuitakin konkreettisia kielitieteellisiä pe-rusteita kuin rekonstruktion köyhyys. (PetriKallio on Künnapin mainitsemassa kirjoi-tuksessaan [Kallio 1995] ohimennen epäil-lyt indoeurooppalaista kantakieltä linguafrancaksi ei suinkaan köyhyyden vaan rik-kaan synonymian takia.) Tällaisia ei Kün-nap ole yrittänytkään etsiä, vaikka kontak-tilingvistiikassa pohjimmiltaan kiistanalai-nen kysymys pidginin tai kreolin rakenteel-lisista kriteereistä on vuosikymmenten mit-taan tuottanut runsaasti tutkimusta ja poh-dintaa (ks. esim. McWhorterin artikkelia1998 ja sen paria-kolmea aukeamallistalähdeviitteitä). »Lingua francasta» puhumi-nen — sillä Künnap siis tarkoittaa samanlyhyen kirjoituksen kuluessa milloin äärim-mäisen vajavaista pidginiä (»puutteellinenapukieli»), milloin laajan väestön äidinkie-leksi leviävää kreolia (»lingua franca yh-dessä pidginisaation ja kreolisaation kans-sa») — näyttää olevan pelkkää kömpelöäsavuverhoa sille surulliselle tosiseikalle,että Künnap luovuttuaan perinteisen histo-riallisen lingvistiikan metodeista ei ole löy-tänyt tilalle logiikan tai tieteellisen ar-gumentoinnin häivääkään. Kysymys ei olevain mielipide-erosta välillämme vaan sii-tä, että Künnap ei oikeastaan ole edes esit-tänyt sellaista näkemystä, johon normaalintieteellisen väittelyn keinoin voisi tarttua.

639

Tällaisten vastineiden kirjoittaminen eiole miellyttävää työtä. On kuitenkin välttä-mätöntä paitsi selventää näkemyksiäni, joi-hin Künnap eri foorumeilla (vrt. Künnap1999a) viittailee omien muistiinpanojensapohjalta, ennen kaikkea tässä »anythinggoes» -hengen uhkaamassa postmodernis-sa maailmassa jälleen kerran korostaa tie-teellisen keskustelun pelinsääntöjä, tutkijanmetodille, rehellisyydelle ja itsekritiikilleasetettavia vaatimuksia (samaan tapaankuin äskettäisessä tervetulleessa puheen-vuorossaan Mikone 1999). Mikään arvo-asema tiedemaailmassa ei oikeuta viittaa-maan ylimielisesti kintaalla sekä aikaisem-malle tutkimukselle että uudemmalle kritii-kille. Mikään ei oikeuta akateemisten titte-lien turvin julkaisemaan, opettamaan taipahaa-aavistamattomille propagoimaan»kielitieteenä» löyhää ja perustelematontayksityisajattelua. Varsinkaan ei nykymaa-ilmassa ole kenelläkään oikeutta tuhlauttaafennougristiikan muutenkin niukkoja jahupenevia voimavaroja asiattomuuksiin.Omia rampoja pyhiä lehmiään ei saisi vaa-ralliseksi tukkeeksi tieteen väylälle taluttaakukaan, ei varsinkaan »kansainvälisestiansioitunut» tutkija tai jo virkansa puoles-ta paimeneksi velvoitettu yliopiston profes-sori.

JOHANNA LAAKSOSuomalais-ugrilainen laitos,PL 13 (Franzéninkatu 13),00014 Helsingin yliopistoSähköposti: [email protected]

LÄHTEET

KALLIO, PETRI 1995: Kivikautiset lainat. –Virittäjä 99 s. 380–389.

KOPONEN, EINO 1998: Eräiden itämerensuo-men johdinten esihistoria. – Virittäjä102 s. 413–416.

KÜNNAP, AGO 1999a: On the oldest Uralic

lingua franca. — Ago Künnap (ed.):Indo-European–Uralic–Siberian lin-guistic and cultural contacts s. 142–150 Fenno-ugristica 22. Tartu.

–––– 1999b: Olivatko kantakielet linguafrancoja? – Virittäjä 103 s. 422–425.

LAAKSO, JOHANNA 1998: Tyvestä puuhunnoustaan. – Virittäjä 102 s. 610–612.

MCWHORTER, JOHN H. 1998: Identifying thecreole prototype: vindicating a typo-logical class. – Language 74 s. 788–818.

MIKONE, EVE 1999: Totuus ja metodi. – Tie-teessä tapahtuu 6/1999 s. 55–58.

VIITSO, TIIT-REIN 1998: Läänemeresoomelihtmineviku minevikust. – Oekeetaasijoo. Commentationes Fenno-Ugri-cae in honorem Seppo Suhonen sexa-genarii s. 424–436. SUST 228.

HYVÄT VIRITTÄJÄN LUKIJAT JAKIRJOITTAJAT

Tämä Virittäjän numero ilmestyy koko-naan myös kotisivullamme:www.helsinki.fi/jarj/kks/virittaja.html.

Toivomme nyt teidän palautettanne ko-tisivun toimittajan osoitteeseen (ks. vie-restä). Jatkossa olisi mahdollista esimer-kiksi julkaista verkkoversio siten, että seon vain tilaajien luettavissa.

Verkkolehti voisi olla jossakin määrin eri-lainen kuin painettu: siinä voitaisiin mm.julkaista laajempaa ja ajantasaisempaaHavaintoja ja keskustelua -osastoa. Osamuistakin kirjoituksista voisi ilmestyälaajempina versioina kuin nyt on mah-dollista. Lisäksi verkkolehteen mahtuuenemmän kuvitusta ja muuta materiaalia.

Virittäjän toimitus

640

kielitieteen kentiltä

HELMI VIRTARANTA 1919–1999

Äidin mentyä naimisiin ja perheen muutet-tua Tampereelle hän jatkoi koulua Tamme-lan kansakoulussa lähellä Aaltosen kenkä-tehdasta, jossa äiti oli töissä. Kansakoulunjälkeen oli vuorossa Huhtimäen kuusiluok-kainen tyttökoulu. Keskikoulun jälkeenseurasi Tampereen Suomalaisen Yhteiskou-lun lukio. Helmi Linna oli jo keskikoulus-sa innostunut kielistä. Saksanopettaja huo-masi lahjakkaan lapsen ja antoi tälle yksi-tyisopetusta ranskan kielessä, jonka opiske-lu jatkui myös lukiossa.

Tulevan aviomiehensä Pertti Virtaran-nan Helmi Linna kohtasi lukioaikanaan.Kesäisin Helmi Linna oli töissä säästöpan-kissa ja kävi usein lauantaisin tansseissa.Hämeenkyrön Suoniemellä pienviljelijöi-

Helmi Virtaranta litteroi Puasinkoissa Iljinin talossa 21.8.1977.(Valokuvaajana Pertti Virtaranta. Suomen kielen nauhoitearkisto.)

K uluvan vuosituhannen viimeinenkesä on jäänyt mieleemme lämpimä-

nä, jopa kuumana kesänä. Kesä 1999 eiunohdu hevillä suomalaisten mielestä. Ontoinenkin syy, miksi muutamat meistä sentulevat muistamaan: mielessämme on kesänajan lähes päivittäin ollut Helmi Virtaran-ta, hänen hiljainen sairastamisensa ja kuo-linsanoman odottaminen. Allakan mukaanoli jo syksy, vaikka vielä oli kesäisen läm-mintä, kun Helmi Virtaranta pääsi kaipaa-maansa lepoon syyskuun 8. päivän viimei-sellä tunnilla.

Helmi o.s. Linna syntyi 19.12.1919Hämeenkyrössä. Siellä hän eli isovanhem-pien luona ensimmäiset vuotensa ja kävialakansakoulun Vainion »pikkukoulussa».

virittäjä 4/1999

641

den iltamissa hän sitten kerran kohtasi PerttiVirtarannan. Siitä alkoi ystävyys. PerttiVirtaranta valmensi häntä ylioppilaskirjoi-tuksiin kehottamalla lukemaan F. E. Sillan-päätä, ja ehkäpä sen ansiosta hän sai lauda-turin Sillanpäätä käsittelevästä ylioppilas-aineestaan. Ylioppilaaksi hän valmistuikeväällä 1939. Helmi Linna oli haaveillutalkavansa opiskella kieliä tai matematiik-kaa, mutta Pertti Virtaranta sai hänet muut-tamaan suunnitelmansa. Ja näin hän rupesilukemaan suomea. Pertti Virtaranta ohjasihänet suoraan Martti Rapolan luennoille, jasiellä hän ihmetteli monen muunkin opis-kelijan tavoin, mitä tekemistä affrikaatoil-la ja Afrikalla oli suomen kielen kanssa.

Opiskelu keskeytyi alkuunsa, kun syt-tyi talvisota. Helmi Linna osallistui ilma- japalovalvontaan. Talvisodan jälkeen jatkuiopiskelu, kunnes syttyi jatkosota. Kesällä1941 kotiseutukerho oli koolla Heinolanmaalaiskunnassa, kun tuli ilmoitus uudes-ta sodasta. Pojat joutuivat rintamalle ja ty-töt muihin maanpuolustustöihin. HelmiLinnasta tuli lotta. Hän toimi silloisessaÄänislinnassa kanslialottana heinäkuunpuolestavälistä 1942 syyskuun puoleenvä-liin 1943. Hänen tehtävänään oli käydämaksamassa sotilaille kuukausirahat ja tu-pakat. Takaisin Helsinkiin tultuaan HelmiLinna aikoi jatkaa opintojaan, mutta maantilanne vaati taas muuta. Hänen oli jokomentävä mottimetsään tai osallistuttava il-matorjuntaan. Jälkimmäisessä työssä vaa-dittiin saksan kielen taitoa, ja niin HelmiLinna joutui Helsingin ilmatorjuntaryk-mentin 14. VH-patterin valonheitinyksik-köön. Siellä hän palveli huhtikuusta loka-kuuhun 1944. Lotat eivät saaneet kantaaasetta, mutta koska kalliita laitteita piti nii-den käyttäjien pystyä puolustamaan, hänentäytyi opetella italialaisen ternikiväärinkäyttö.

Sodan aikana Helmi Linna ja Pertti Vir-taranta tapasivat vain kerran. Molemmat

olivat sitä mieltä, että niissä oloissa ei pidämennä naimisiin ja perustaa perhettä. So-dan jälkeen Helmi Linna sai Pertti Virtaran-nalta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä käy-mään Tampereella. Pertti Virtarannalla olijalassaan pitkät, komeat pieksut ja ylläänpuoliturkki. Niihinköhän Helmi Linna sit-ten rakastui, kun hän suostui kosintaan,vaikka hänellä olikin ollut »vispilänkaup-paa» toisen kanssa! Satakuntalaisen osa-kunnan kesäjuhlilla julkaistiin heidän kih-lauksensa v. 1945. Oma lukunsa on sittenheidän naimisiin menonsa samana vuonna.Helmi Linna ja Pertti Virtaranta liikkuivatyhdessä murteenkeruumatkoilla, ja tämä oliilmeisesti hermostuttanut Pertti Virtarannanäidin. Kerran kun he palasivat keruumatkal-taan Karkkuun, ilmoitti äiti, että heidät vi-hitään seuraavana sunnuntaina vanhassakirkossa. Helmi Linnalle tuli kiire lainaillavihkipukua, kenkiä ja muuta tarpeellista.Häät olivat pienet, mutta häämatkalle nuo-ripari kuitenkin lähti Aulangolle. Äidinkauhuksi he ottivat mukaansa kirjoitusko-neen — ja niinpä »Eteläkarjalaisten murtei-den s» kirjoitettiin puhtaaksi.

Helmi ja Pertti Virtarannan esikoistytärMerja syntyi Karkussa 1946 ja Forssassaoloaikana v. 1947 syntyi Antti. Vuonna1946 ilmestyi ensimmäinen Helmi Virta-rannan julkaisu: »Yrjö Koskisen Hämeen-kyrön pitäjänkertomuksen kielestä» (Sata-kunta. Kotiseutututkimuksia XIII). HelmiVirtarannan pro gradu -tutkielma valmistuilokakuussa 1947 ja se käsitteli F. E. Sillan-pään kieltä ja tyyliä. Samasta aiheesta hänkirjoitti vielä artikkelin »Muuan F. E. Sil-lanpäälle ominainen tyylikeino» (SatakuntaXIV. 1948). Syksyllä 1947 hän suoritti suo-men kielen laudaturin. Seuraavana vuonnaperhe muutti Ruotsiin, kun Pertti Virtaran-nasta tuli Lundin yliopiston suomen kielenlehtori. Sieltä käsin Helmi Virtaranta kävisuorittamassa kotimaisen kirjallisuudenlaudaturin ja kansanrunouden cum laude

642

approbaturin ja sai filosofian kandidaatinpaperit joulukuussa 1948. Lundin aikanaheille syntyi vielä kaksi tytärtä: Kirsti 1949ja Liisa 1952.

Lundissa Virtarannat tutustuivat JuliusMägisteen ja tämän perheeseen. Helmi Vir-taranta kirjoitti puhtaaksi Julius Mägistenerittäin suuritöisen ja vaikealukuisella kä-sialalla kirjoittaman teoksen »Värmlands-finska ortnamn» I-II (1966 ja 1968). Mägis-ten ansioksi voi katsoa sen, että Virtarannatlähtivät tallentamaan Vermlannin suoma-laisten kieltä, vaikka hän itse ei enää mat-koille lähtenytkään. »Niittahon Jussia ettekyllä tavoita», oli Mägiste sanonut. »Ja vai-keaa se olikin», Helmi Virtaranta sanoimuistellessaan Ruotsin aikoja. Virtarannattutustuivat Lundissa myös Frankfurtistakotoisin oleviin Sonja ja Franz Pauliin.Franz Paul edusti Lundissa Perutz-filmiä jaehdotti, että haastattelut tulisi dokumentoi-da myös valokuvin. Virtarannoille ostettiinRetina-kamera, ja Helmi Virtaranta pyrkivoluntääriassistentiksi Frimanin valoku-vaamoon. Siellä hän kävi toista vuotta japerehtyi paitsi valokuvaukseen myös valo-kuvien kehittämiseen. Helmi Virtarannanomin sanoin hän oppi »kaiken, mitä pimeis-sä huoneissa tehtiin».

Helmi Virtaranta viihtyi Ruotsissa —sieltä hän ei olisi halunnut lähteä pula-ajanSuomeen. Mutta pakko oli vuonna 1955palata Helsinkiin, kun Lauri Hakulinen,joka oli alun perin heidät houkutellut Lun-diin, tuli pyytämään Pertti Virtarantaa Kar-jalan kielen sanakirjan päätoimittajaksi.Perusteluksi Hakulinen esitti vielä sen, ettäkouluikäisten lasten oli päästävä suomen-kieliseen kouluun. Helmi Virtaranta tuliosapäivätyöhön sanakirjan toimitukseen.Elämä oli rankkaa, töitä ja asuntovelkaa olipaljon. Kun työpäivän jälkeen oli lapsetruokittu, Helmi Virtaranta luki heille janaapurustonkin lapsille iltasatuja. Lastenmentyä nukkumaan hän hyppäsi raitiovau-

nuun ja vei kahvia termoskannussa yliopis-tossa myöhään töitä tekevälle miehelleen.Tuolta ajalta on Helmi Virtarannan toimit-tama satukokoelma »Sinipeukaloinen tyt-tö. Lyydiläisten, vienalaisten ja inkeriläis-ten kansansatujen mukaan» (1957).

Helmi Virtaranta toimi Karjalan kielensanakirjan toimittajana toukokuusta 1955vuoden 1961 loppuun ja sen jälkeen toimi-tussihteerinä kaksikymmentäyksi vuotta,jona aikana ilmestyivät sanakirjan kolmeensimmäistä osaa. Vielä viidennen osan ar-tikkeleista on runsas kaksikymmentä sivuahänen kirjoittamaansa. Sen, miten valtavantyön Helmi Virtaranta sanakirjassa teki,voivat vain sanakirjan toimittajat ymmär-tää — vaikea sitä on muille kertoa. Tavalli-sen artikkelien kirjoittamisen ja ennen kaik-kea muokkaamisen lisäksi Helmi Virtarantakirjoitti suuren määrän sanalippuja sanakir-jan arkistoon: vienankarjalaista aineistoa14 000 lippua ja tverinkarjalaista aineistoa6 600 lippua.

Helmi Virtaranta osallistui kaikkienPertti Virtarannan teoksien työstämiseen.Jokaista kirjaa he olivat Helmi Virtarannansanoin »keräämässä ja laatimassa yksissätuumin». Voi sanoa, että Helmi Virtarantakirjoitti puhtaaksi lähes kaikki Pertti Virta-rannan kirjat, osallistui niiden korrehtuurin-lukuun sekä muuhun toimittamiseen. Hänsuomensi kirjojen karjalaiset ja lyydiläisettekstit. Erityisen kauniita ja herkkiä ovathänen itkuvirsien suomennoksensa. HelmiVirtarannan nimi tekijänä miehensä nimenvieressä on kuitenkin mainittu vain teoksis-sa »Kauas läksit karjalainen. Matkamuistel-mia tverinkarjalaisista kylistä» (1986),»Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I: Tve-rinkarjalaisia kielennäytteitä» (1990) ja»Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuk-sesta» (toimittaneet Raija Koponen ja Mar-ja Torikka; 1999). Helmi Virtarannan toi-mittamia julkaisuja ja artikkeleita ovat seu-raavat: Vilho Jyrinoja, »Akonlahden arkea

643

ja juhlaa» (1965), G. N. Makarov, »Sanan-laskuja Aunuksen Prääsästä» (Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja 71. 1971),Aleksanteri Sarala, »Suistamolaisia sanan-parsia» (1968), »Vienalaisia runonlaulajiaja tietäjiä» (1975) ja »Iivo Marttisen kalas-tuskertomuksia Vienan Karjalasta» (Kale-valaseuran vuosikirja 56. 1976). Hän pitiTallinnan fennougristikongressissa vuonna1970 esitelmän »Metodisches zur Redak-tion des Karelischen Wörterbuches».

Lisäksi Helmi Virtaranta oli mukanauseilla murteenkeruumatkoilla miehensäkanssa: eri puolilla Suomea vuodesta 1945lähtien, Ruotsissa asuvien inkeriläisten jakarjalaisten parissa useita kertoja vuodesta1950 lähtien, Vermlannin suomalaisalueil-la vuodesta 1954 lähtien ja Neuvostoliitos-sa Karjalan tasavallassa ja Tverin alueenkarjalaiskylissä vuodesta 1957 lähtien. Oi-keastaan vain amerikansuomalaisten pariintehdyillä matkoilla Helmi Virtaranta ei ol-lut mukana. Keruumatkojen tuloksia onHelmi Virtaranta luovuttanut Suomen kie-len nauhoitearkistoon noin 260 tuntia. Eni-ten (200 tuntia) hän on tallentanut karjalais-ta perinnettä: itkuvirsiä ja muuta runoutta,satuja, tarinoita, uskomuksia, tapoja ym.Tämän lisäksi hän on nauhoittanut lyydiäja vepsää yhteensä 30 tuntia sekä suomenmurteita samoin 30 tuntia. Pertti Virtaran-nan arkistoa silmäillessä (Kotimaisten kiel-ten tutkimuskeskuksessa) on pakko huoma-ta, kuinka suuren työn on Helmi Virtaran-takin tehnyt: hän on esimerkiksi kirjoitta-nut puhtaaksi yhteisten matkojen päiväkir-jat ja tehnyt nauhoituksista sisällysluetteloi-ta.

Tunnustusta Helmi Virtaranta on saanutvalokuvistaan. Valitettavasti tässäkin onkäynyt niin, että turhan usein kunnia onmennyt hänen miehelleen. Pertti Virtaran-ta ryhtyi valokuvaamaan vasta vuonna1963, kun hän lähti Tveriin ilman puoli-soaan, joka koulutti hänet pikaisesti ennen

matkaa. Myöhemmillä yhteisillä matkoil-laan he valokuvasivat molemmat eivätkäpitäneet tarkkaa lukua, kumpi minkäkinkuvan otti. Helmi Virtaranta ei sitä pitänytkovin pahana asiana, itse kuvat ovat otta-jaa tärkeämpiä. Helmi ja Pertti Virtarantalahjoittivat valokuvansa Museovirastoon,Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kuva-arkistoon ja Suomen kielen nauhoitearkis-toon Kotimaisten kielten tutkimuskeskuk-seen. Helmi ja Pertti Virtarannan valokuvatovat olleet esillä useissa näyttelyissä: »Kar-jala-kuvia» (Suomesta, Karjalan tasavallas-ta, Tverin alueelta) 1983–1994 yli 20 paik-kakunnalla Suomessa, muissa Pohjoismais-sa, Keski- Euroopassa ja Karjalan tasaval-lassa sekä »Kuvia Ruotsin ja Norjan ’suo-malaismetsiltä’» Hälleforsissa 1988 jaTorsbyssä 1989. Näyttely »Fennougristi-kongressit 1960–1985 kuvina» oli Debre-cenin VII Fennougristikongressissa 1990,ja koko näyttelykuvasto lahjoitettiin VIIkongressin kuvilla täydennettynä Debre-cenin Deri-museoon (117 kuvasuurennos-ta). Helmi Virtaranta osallistui Suomenvalokuvataiteen museon näyttelyyn »Iris.Suomalaisia naiskuvaajia 1910–1960-lu-vuilta» Helsingissä vuonna 1992. Suunnit-teilla on hänen kuviensa uusi näyttely Kuh-mon Juminkekoon. Helmi Virtaranta jaksoivielä viime keväänä valikoida kuvia tähäntulevaan näyttelyyn.

Helmi Virtaranta oli Karjalan Sivistys-seuran kunniajäsen vuodesta 1976, Vuok-kiniemi-Seuran kunniajäsen vuodesta 1991ja Lyydiläisen Seuran kunniajäseksi hänetkutsuttiin tänä vuonna. Hän sai (yhdessämiehensä kanssa) Samuli Paulaharju -pal-kinnon 1985 ja Kalevalaseuran tunnustus-palkinnon 1991.

Heikki Leskinen kirjoittaa Virittäjässä3/1997 (s. 449): »(Pertti) Virtarannan elä-mänkaaren tarkastelu pakottaa kysymään,kuinka yksi ihminen on ennättänyt saadanoin paljon aikaan.» Ilman puolisoa hänen

644

elämäntyönsä ei olisi yltänyt samoihin mit-toihin. Helmi Virtaranta ei ollut vain ahke-ra työtoveri, kuten edellä olevasta on käy-nyt ilmi, vaan myös kaikista käytännön asi-oista huolehtiva perheenäiti, täydellisentyörauhan antava, ymmärtävä puoliso. Hel-mi Virtaranta oli se, joka oli vastuussa ko-dista ja lapsista ja murteenkeruumatkoilla-kin kantoi jatkuvaa huolta heistä. Hän so-peutui miehensä elämänrytmiin: aina olitehtävä »jotain rakentavaa», kuten tyttäretmuistelivat. Edes käsitöiden tekoa PerttiVirtaranta ei pitänyt arvossa — Helmi Vir-taranta ottikin kutimen esiin, kun mies olimatkoilla. Heidän perheeseensä kuului vuo-sia myös anoppi, mikä ei aina ollut miniäl-le helppoa. Raskasta oli myös lapsenlapsenvakava sairastuminen ja kuolema. HelmiVirtarannan selkä vihoitteli monesti, muttakoskaan hän ei valittanut. Usein yllätimmehänet työpöytänsä äärestä tekemässä työtäseisten, keruumatkoille lähtöäkään ei selkä-särky estänyt. Kun Helmi Virtaranta sairas-tui vakavasti ja tauti eteni niin pahaksi, ettähän joutui sairaalahoitoon keväällä 1997,luulimme kaikki, että hänen aikansa oli läh-teä ennen miestään. Mutta toisin kävi —hänen kärsimyksensä kestivät vielä yli kak-si vuotta.

Raija Koponen ja minä työskentelimmeKarjalan kielen sanakirjan toimituksessa

yhdessä Helmi Virtarannan kanssa yli 16vuotta. Toisaalta hän pysytteli etäällä — oli-han hän meidän äitimme ikäpolvea — toi-saalta hän tuli hyvinkin lähelle varsinkinkeskustellessamme lapsista. Helmi Virta-ranta oli hyvin arkisen realistinen ihminen,mutta Ruotsin aikoja muistellessaan häntuntui meistä toisinaan romantikolta. Opim-me tuntemaan, milloin olimme tehneet jo-tain väärin, vaikka hän ei koskaan moitteensanaa varsinaisesti sanonutkaan. Muttaopimme myös tietämään, milloin olimmetehneet työmme hyvin, vaikka emme myös-kään kiitoksen sanaa kuulleet. Itsestään sel-vää oli, että jokainen tunsi vastuun työstään.

Helmi Virtaranta arvosti naisia. Elä-mänsä eri vaiheissa hän oli nähnyt naistenvahvuuden; jo hänen oma äitinsä oli kiel-täytynyt avioliitosta keuhkotautiin sairastu-neen miehen kanssa, koska se olisi tietänytmahdollisesti sekä äidin että tulossa olevanlapsen kuolemaa. Helmi Virtaranta oli myösitse erinomainen esimerkki sitkeästä, vah-vasta naisesta, joka ei ottanut itselleen kun-niaa tekemisistään. Tärkeää oli, että työ tulitehdyksi, kuka sen sitten tekikin.

MARJA TORIKKAKotimaisten kielten tutkimuskeskus,Sörnäisten rantatie 25, 00500 HelsinkiSähköposti: [email protected]

645

kirjallisuutta

UUSIN VIRSTANPYLVÄSSUOMALAISEN VIITTOMAKIELEN

150-VUOTISELLA TAIPALEELLA

Suomalaisen viittomakielen perussanakirja. Päätoimittaja Anja Malm. Kotimaisten kielten tut-kimuskeskuksen julkaisuja 104. Julkaisijat Kuurojen Liitto ry ja Kotimaisten kielten tutkimus-keskus. KL-Support Oy, Helsinki 1998. 798 s. ISBN 952-9883-17-X.

un 21-vuotias Carl Oscar Malm pe-rusti yksityisen kuurojenkoulunsa

Porvooseen vuonna 1846, se merkitsi myösviittomakielisen yhteisön alkua Suomessa.Kuuro Malm oli lähetetty lapsena yhdeksi-toista vuodeksi Ruotsiin Manhemin (sit-temmin Manillan) kuuromykkäin ja sokei-den oppilaitokseen, missä viittomakieli oliollut opetuskielenä 1800-luvun alkukym-meniltä; ruotsia käytettiin kirjoitus- ja kir-jakielenä. Viittomakielellä opetettiin niinmaailmanhistoriaa kuin tähtitiedettäkin jasillä toimitettiin säännöllisesti jumalanpal-veluksia Tukholman Kuninkaallisessa kap-pelissa. (Malm 1852: 76, Wichmann 1913a:16–17.)

Malm kuvaili silloisen viittomakielenvarantoa näin:

Sanoja täysaististen kielessä vastaa täy-dellisesti merkit viittomakielessä [– –][joilla] tuodaan ilmi koko joukon merk-kejä esim. [valikoima artikkelissa lue-telluista 94 viittomasta:] rakastaa, kun-nioittaa, tuomita, nöyrä, kuuluisa, epä-rehellinen, itserakkaus, maailmanrak-kaus, sisäinen tarkotus, vastaavaisuus,korkeudenjumala, viattomuus, henki-maailma, öljypuu, vety, painolaki, ve-tovoima, yhdensuuntainen, sähkömag-netismi, seitsemänheteinen, solu, pa-tenssi, perinnöttömäksi tekeminen,manaus, jankkoaura y.m. mitä rajatto-

mimmin vaihdellen moninaisimmanhienoin vivahduksin, joten viittomakielikohoaa samalla [po. samalle] tasollekuulokielen kanssa. (Malm 1852: 64 –65.)

Malm pystyi hyvin vertailemaan viittoma-kielen ja puhuttujen kielten ilmaisumahdol-lisuuksia, sillä hän luki ja kirjoitti aikalais-tensa mukaan erinomaisesti ruotsia, englan-tia, ranskaa, saksaa ja hiukan suomea (Hirn1913: 101–102, Wichmann 1913b: 23).

Tuon ajan viittomakieltä on jäljelläkuvatallenteinakin, sillä toinen Malmin en-simmäisistä yksityiskoulun oppilaista,myöhemmin kuurojen opettajana toiminutja valokuvaajana tunnustusta saanut D. F.Hirn laati 1900-luvun alussa vaimonsaMarian kanssa (Malmin ensimmäisiä oppi-laita hänkin) kirjaset De dövstummas åt-bördsspråk i Finland – Kuuromykkäin viit-tomakieli Suomessa I–III. Hirnin tavoittee-na oli kuvata noin 1 000 viittomaa »av.C. O. Malm i Finland införda åtbördsprå-ket» sekä esitellä myös uudisviittomia (Hirn1910: 3–4). Näitä ei ehditty enää painaa:Hirnin kuoltua julkaistujen viittomien mää-rä jäi 344:ään.

Sanakirja oli tehty varsinkin niitä kuu-roja ajatellen, jotka eivät enää päässeet osal-liseksi viittomakielisestä opetuksesta (Hirn1910: 3). Malmin kuoleman jälkeen (1863)

K

virittäjä 4/1999

646

tu viittomakieltä opiskelevia varten suo-menkielisen hakusanaston pohjalta. Varsin-kin jälkimmäisestä sanakirjasta alkoi mo-nen (kielenopiskelija)polven ajan kestänytdispersio viittomakielisten kieli-intuition jakuulevien kirjanoppineiden kesken. Kuva-sanakirjassa on nimittäin aikakaudelleentyypillisiä, viittomakieltä holhoavia ja sitä»parantelevia» neologismeja ja usein se-manttisesta kentästään harkitsemattomastiirrotettuja viittomia, sillä yhtä (suomen kie-len) hakusanaa otettiin vastaamaan vainyksi viittoma.

Viittomakielen kuvasanakirja on viimevuoteen asti toiminut kaikkien tähänastis-ten tulkkipolvien ja viittomakieltä opiskel-leiden koodeksina. Siihen on valitettavastiollut pakko turvautua, koska vähäisten op-pimateriaalien lisäksi muunlaista, kaikkientavoitettavissa olevaa deskriptiota viittoma-kielestä ei ole ollut saatavana. Vasta vuon-na 1998 kymmenen vuotta kestäneen tutki-mus- ja toimitustyön tuloksena julkaistiinSuomalaisen viittomakielen perussanakir-ja, jonka päätoimittajana on ollut enteellis-tä sukunimeä kantava leksikografi AnjaMalm.

Uuden perussanakirjan merkitystä japainoarvoa ei voi käsittää vertaamatta sitäentiseen. Siihen on pyritty tallentamaanäidinkielisten tietoa viittomakielestä tieteel-lisiin premisseihin tukeutuen, ja teos onHirnin sanakirjan tavoin tarkoitettu ensisi-jaisesti kieliyhteisölle itselleen. Mutta kos-ka yksikielistä viitottua sanakirjaa ei kaikil-le saatavissa olevin teknisin keinoin olevielä mahdollista tehdä, on taivuttu siihen,että viittomakieli edustuu valokuvin ja suo-mea käytetään meta- ja kirjakielenä. (Sana-kirjasta on tosin elektroninen multimedia-versio suunnitteilla.)

Suomalaisen viittomakielen perussa-nakirjassa on 1 219 numeroitua viittoma-artikkelia, jotka kuvaavat yleisrekisterinperusviittomistoa, fraaseja ja idiomaattisia

nimittäin puhumisen ja puhutun kielen ope-tus oli saanut kuurojen oppilaitoksissa yhätärkeämmän sijan. Ja kun kuurot, Malmil-ta oppinsa saaneet ensikieleltään viittoma-kieliset opettajat vähitellen syrjäytettiinepäpätevinä, katkesi myös viittomakielentäysivaltainen viljely kuurojen sivistystoi-messa. (Wallvik 1997: 103–142). Tällävuosisadalla viittomakieltä käytettiin muu-tamissa (viittoma- ja) kirjoituskouluissa,puhekouluissa voitiin viittoa vain vapaa-ajalla, usein rangaistuksen uhalla. Siitä tuliarkinen kotikieli; institutionaalisena kiele-nä se toimi yhteisön sisällä, esim. kuurojen-yhdistysten kokouksissa. Viittomakielen ar-vostus heikkeni viittomakielisten itsensäkinparissa niin, että vielä pari vuosikymmen-tä sitten monet kuurot ja kotona viittomaanoppineet kuurojen kuulevat omaiset häpe-sivät viittoa julkisesti.

Eräänlainen käänne viittomakielen hy-väksymisessä tapahtui 1970-luvulla, kunopetuksessa alettiin käyttää yksittäisiä viit-tomia ns. totaalikommunikaatio-metodissa,jossa hitaahkosti ääneen puhuen tuotettiinmelko satunnaisesti puhevirran sanoja vas-taavia viittomia. (Ks. esim. Wallvik 1997:213–215). Vähitellen viittomakieltä alettiinopettaa vieraana kielenä, se alkoi näkyätelevisio-ohjelmissa; viittomakielen tulkke-ja alettiin kouluttaa, ja 1980-luvun alussaaloitettiin viittomakielen kielitieteellinentutkimus. Tämän vuosikymmenen puoles-savälissä viittomakielen käyttäjät otettiinhuomioon jo Suomen Hallitusmuodossa(Laki 969, 14 §), ja vihdoin vuonna 1998aloitettiin viittomakielisille tarkoitettu yli-opistollinen luokanopettajakoulutus.

Hirnin vihkosten jälkeen kesti puolivuosisataa, ennen kuin seuraavat sanakirjatilmestyivät: 2 200 viittomaa sanallisestikuvaava Viittomakielen sanakirja vuonna1965 ja noin 3 000 viittomaa sisältävä Viit-tomakielen kuvasanakirja kymmenisenvuotta myöhemmin. Molemmat oli laadit-

647

ilmauksia. Tämän sanakirjan ulkopuolelle,myöhempiin erillisjulkaisuihin, on jätettymm. numeraalit (joilla on erittäin rikasmorfologia) sekä ns. polysynteettiset viit-tomat, jotka edustavat viittomakielissäeräänlaisia morfologisia »vapaita radikaa-leja». Ne komponoidaan konventionaalisis-ta morfologisista yhdisteistä kontekstin jalauseyhteyden mukaan, määrättömin eritavoin.

Kunkin artikkelin alussa on viittomanperusmuoto pysäytyskuvina. Otokset, joi-ta on yhdestä kolmeen, on kaapattu video-nauhalta, ja niihin on liitetty liikkeen suun-taa ja tapaa tarkentavia nuolituksia. Edelli-sen Viittomakielen kuvasanakirjan valoku-viin verrattuna tulos on luonnollinen: Po-seerauksen ja luonnottoman diktion sijaanviittomat soljuvat kuvissa idiomaattisinaniihin liittyvine suunliikkeineen ja kieliopil-lisine ilmeineen. Viittoman merkitystä ku-vaillaan suomenkielisillä vastineilla, joitaon monesti toistakinkymmentä puolipisteinryhmiteltyinä, yleisemmästä harvinaisem-paan merkitykseen edeten; toisistaan poik-keavat, semanttiset sukulaismerkitykset onerotettu toisistaan numeroin. Paikoin viit-tomakuviin on jouduttu liittämään sanalli-sia tarkennuksia pysäytyskuvassa huonos-ti näkyviin suun- tai kädenliikkeisiin. Lisäk-si artikkeleissa on joskus huomautuksiaviittoman tyyliarvosta, jos tämä poikkeaaneutraalista asiatyylistä. Artikkeleihin onmyös kirjattu tietoa viittoman rinnakkais-muodoista ja niiden tuottamiseen liittyväs-tä fonologisesta variaatiosta (esim. vaih-toehtoisista liikkeistä ja käsimuodoista tai-muodostelmista) sekä kieliopillisestamuuntelusta, mm. joidenkin verbien aspek-tuaalisesta vaihtelusta. Aina sitä ei kuiten-kaan ole huomattu merkitä, artikkeleista341 (uudelleen, toistaa) ja 345 (odottaa)maininta puuttuu. Kussakin artikkelissa onlisäksi viittomien käyttöyhteyksiä kuvaaviasuomenkielisiä lauseita, joista viittoman

sanallinen vastine on lihavoitu. — Esimerk-kilauseet ovat siis käännöksiä niistä kon-struktioista, joita viittomakieliset sanakir-jantekijät ovat tuottaneet kunkin lekseeminympärille. Niiden avulla on pyritty selven-tämään viittoman merkityskenttää, fonolo-gista variaatiota ja syntaktista käyttäytymis-tä.

Valitettavaa on se, että juuri tämä kaik-kein olennaisin tieto viittomista jää sanakir-jan käyttäjien ulottumattomiin siksi, kunnesmultimediasanakirja julkaistaan, sillä kym-menien videokasettien myyminen sanakir-jan ohella ei olisi kaupallisesti mahdollis-ta. Kieltä taitamatonta suomenkieliset esi-merkkilauseet auttavat yhtä vähän kuinsuomen kielen sanaston kuvailu englannik-si valistaisi vierasmaalaista. Mutta yhtääl-tä, yksi viittoma – yksi sana -sukupolvelleartikkelien esimerkit ovat opettavaisia: tuopiiloparadigma lienee nimittäin yksi syysiihen, että tulkit tuskailevat kääntämisenviittomakieleltä äidinkielelle olevan vai-keampaa kuin suomesta vieraaseen viitto-makieleen (ks. Annala 1997: 6–10, Jantu-nen 1998: 2–4)! Toisaalta suomea vieraanakielenä taitavat viittomakieliset kohtaavatviittomien vastineissa ja esimerkkilauseis-sa sen huikean variaation, jona viittoma voisuomen kielessä edustua.

Entisiin sanakirjoihin verrattuna radi-kaaleinta on viittomien uudenlainen ryhmit-tely- ja hakujärjestelmä, joka perustuu viit-tomien fonemaattisiin rakennepiirteisiin.Tämän kaltaista viittomajärjestystä, tosin einäin loppuun asti vietynä, on noudatettumm. amerikkalaisen ja brittiläisen viittoma-kielen sanakirjoissa (Stokoe, Casterline jaCroneberg 1960, Brien 1992). Sanakirjanlopussa on lisäksi suomalainen sanahake-misto, jonka kautta vastaavat viittomat löy-tyvät artikkelinumeron perusteella. Viitto-man voi kuitenkin löytää tietämättä mitäänsen suomenkielisestä merkityksestä, vainkäsimuodon, paikan ja liikkeen pohjalta.

648

Kirjan kannessa on erinomainen hakupuusekä käsimuotoryhmien sisällysluettelo et-sijän tukena. Liikkeen ja paikan symbolitlöytyvät puolestaan joka sivun reunasta, jane toistuvat loogisesti kunkin käsimuoto-ryhmän kohdalla. — Tämän hakujärjestel-män kehittämisessä ja sanakirjan viittomi-en fonemaattisessa analyysissä on LeenaSavolainen Kotimaisten kielten tutkimus-keskuksesta tehnyt valtaisan ja perusteelli-sen työn.

Suomalaisen viittomakielen perussa-nakirja kilpaili oikeutetusti ilmestymis-vuonnaan Tieto-Finlandiasta. Palkinto jäisaamatta, sillä ulkopuolisen on ehkä vaikeahavaita ja arvostaa sitä jokaisen viittoma-artikkelin valmistamiseen liittynyttä suun-natonta ajattelutyötä, jota ovat joutuneettekemään niin sanakirjan tekoon palkatutkuin myös monet neuvoa antavat työryhmätja asiantuntijaelimet. Syvällisiä keskustelu-ja on käyty niinkin triviaaleilta tuntuvista,mutta hätkähdyttävän vaikeiksi osoittautu-neista perusasioista kuin siitä, millainen onlekseemin perusmuoto: alkaako viittomaesimerkiksi tiukasta vai löysästä nyrkistä,tai alkaako tietyissä viittomatyypeissä lii-ke siitä, kun artikulaattorina toimiva käsilähestyy viittomapaikkaa, vai vasta siitä,kun se koskettaa pintaa.

Pitkään ei ehditty pohtia sitä, voiko ar-kityylisen viittoman vastineena pitää suo-malaisia lääketieteen termejä taikka neut-raalin, normaalirekisterisen viittoman vas-tineena slangi-ilmausta. Sanakirjaa lukies-sani olen yhä sitä mieltä, että automaattises-ti näin ei voi tehdä. Jostain syystä kieli-in-tuitiotani vastaan rikkoo se, että kuukau-tiset-viittoman vastineena on myös ’men-struaatio’ (artikkeli 570). Toisaalta artikke-lin 95 herkkä-viittoman yhdeksi merkityk-seksi on konventionaalistunut myös ’aller-gia, allerginen’ , mitä ei ole huomattu ottaamukaan. Teoksessa taajaan viljellyt slangi-käännökset antavat mielestäni väärää tietoa

viittoman sanakirjamuodon tyyliarvosta,vaikka ne viittomakieliselle lukijalle saat-tavatkin olla avuksi hänen etsiessään mer-kitystä suomen sanalle dösä. Bussi, linja-auto -artikkeleissa (327, 851) tarjotaan vas-tineiksi linjurin ohella myös dösää ja on-nikkaa, vaikka artikkelin 327 viittomassa eisemanttisesti tai tyylillisesti ole mielestäniminkäänlaista slangi- tai murresävyä eikäartikkelin kontekstiesimerkeissäkään esiin-ny yhtään tällaiseen käyttöön viittaavaaesimerkkiä. Artikkeleiden 327 ja 851 ero-na on sitä paitsi vain käsimuoto, vaikkakaksisormisen variantin olisi voinut mainitapiirroksella muiden artikkelien tapaan artik-kelissa 327. Toisaalta vanhemman sukupol-ven käytössä olevaa C-käsillä tehtävää sy-nonyymiä, joka sopisi ’linjurinkin’ suoraksivastineeksi, ei ole otettu mukaan. Muitaesimerkkejä: Rekisteriltään neutraali suk-set-viittoma tarvitsee ’hikilaudoiksi’ muut-tuessaan vähintäänkin erilaisen kasvojenilmeen ja liikkeen kuin artikkelissa 897 onnyt nähtävissä (toivottavasti videonauhois-sa tämä tulee ilmi). Ja artikkelissa 161 koti ,hima kuvan viittoma on käsittääkseni hy-vin korrekti muoto, lähes ylätyylinen, eikäsiitä saa mielestäni millään muotoa modi-fioitua ’himan’ vastinetta!

Joistakin artikkelien sisällöistä olenmyös eri mieltä. Viittomien perusmerkitys-ten tutkiskelu lienee paikoin jäänyt kesken,sillä esimerkiksi artikkelin 87 viittomanmerkitys neutraalimuotoisena on mielestä-ni ’vaatimaton, tavallinen, keskinkertainen’eikä sanakirjaan päämerkitykseksi nostet-tu elämää nähnyt, joka on vain yksi niis-tä johdoksista, joita viittomasta voidaanliikkeen ja suuhahmon modifikaatiollamuodostaa. Sanakirjan kaksikätisten viit-tomien yhteydessä mainitaan usein se, ettäne voidaan suorittaa myös yksikätisenä.Artikkelin 211 koulu-viittomasta ei sano-ta, että se voitaisiin tehdä myös yhdelläkädellä; sen sijaan yksikätinen koulu on

649

viety lukea-verbin paralleeliksi merkityk-seksi (artikkeli 44). Peruskoulu on puoles-taan omana yhdysviittoma-artikkelinaan(99), mutta ilman viittauksia koulu-artik-keliin, jonka suomenkielisissä esimerkeis-sä mainitaan kylläkin samaan tapaan ra-kentuvat yhdysviittomat esikoulu ja kor-keakoulu mutta ei peruskoulua. Ammatti-koulua ei sanakirjassa ole, ei edes ammat-ti -viittoman alla (294).

Kaiken kaikkiaan kirjan tekijät ovat teh-neet suurenmoista työtä ja osoittaneet har-vinaista teoreettista ymmärrystä viittoma-kieltä kohtaan. Vasta tästä teoksesta voi viit-tomakielen sanaston tutkimus jatkua. Luki-joiden on vain muistettava se, että tämän sa-nakirjan tarkoitus ei ole ohjailla vaan ku-vailla nykykeinoin ja käytettävissä olevinvälinein sitä kieltä, jonka ovat kollektiivi-sesti tunnistaneet yhteisekseen ne sanakir-jan teossa mukana olleet henkilöt, jotkaovat kasvaneet viittomakieleen monen su-kupolven kätten keskellä.

PÄIVI RAINÒSähköposti: [email protected]

LÄHTEET

ANNALA , JOHANNA 1997: Huomioita tulk-kauksen ihmeellisestä maailmasta. –Käsillä kääntäjät, Kuurojen LiitonViittomakielikeskuksen lehti 4/1997s. 6–10.

BRIEN, DAVID (toim.) 1993 [1992]: Dictio-nary of British Sign Language/Eng-lish. Faber and Faber, London.

HIRN, DAVID FREDRIK 1910, 1911, 1916: Dedövstummas åtbördsspråk i Finland –Kuuromykkäin viittomakieli Suo-messa I–III. Finlands Dövstumför-bunds Förlag, Helsingfors.

HIRN, DAVID FREDRIK 1913: Puheesta kuu-romykkäinkoulun 50-vuotismuisto-

juhlassa. – Elämäkerrallisia muistiin-panoja K. O. Malmista sekä hänenkirjoitelmiaan ja kirjeitään s. 101–103. Suomen Kuuromykkäin Liitto,Helsinki.

JANTUNEN, TOMMI 1998: Oppia viittoma-kieltä? Ymmärtää viittomakieltä? –Käsillä kääntäjät, Kuurojen LiitonViittomakielikeskuksen lehti 4/1998s. 2–4.

Laki N:o 969, Laki Suomen Hallitusmuo-don muuttamisesta. Annettu Helsin-gissä 17. päivänä heinäkuuta 1995.

MALM, CARL OSCAR 1852: Om de döfstum-ma, deras psychiska tillstånd, språkoch sättet att undervisa dem. – Hel-singfors Tidning. [Käännös teokses-sa Elämäkerrallisia muistiinpanojaK. O. Malmista sekä hänen kirjoitel-miaan ja kirjeitään s. 64–76. SuomenKuuromykkäin Liitto, Helsinki1913.]

STOKOE, WILLIAM C. – CASTERLINE, DOROT-HY C. – CRONEBERG, CARL G. 1973[1965]: A dictionary of AmericanSign Language on linguistic princip-les. Linstok Press, Silver Spring MD.

Viittomakielen kuvasanakirja 1973 [1977].Kuurojen Liitto r.y.

Viittomakielen sanakirja 1965. SuomenKuurojen Liitto ry., Hämeenlinna.

WALLVIK , BRIGITTA 1997: ...ett folk utanland... Döva och hörselskadade barnsstödförening r.f., Österbottningen.

WICHMANN, OSSIAN 1913a: K. O. Malminlapsuus ja kouluaika. – Elämäkerral-lisia muistiinpanoja K. O. Malmistasekä hänen kirjoitelmiaan ja kirjei-tään s. 12–19. Suomen Kuuromyk-käin Liitto, Helsinki.

–––– 1913b: Malmin koulu Porvoossa. –Elämäkerrallisia muistiinpanojaK. O. Malmista sekä hänen kirjoitel-miaan ja kirjeitään s. 20–27. SuomenKuuromykkäin Liitto, Helsinki.

650

KIITOKSEKSI MAHDIN,MENTYÄÄNKIN JÄÄNEEN

Lauri Hakulinen Luennot suomen kielen partikkeleista. Toim. Yrjö Lauranto ja Tapani Leh-tinen. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki 1999. 94 s. ISBN 951-45-88908.

Sanat on kaikki sarvipäitä. Lauri Hakulisen kirjoituksia ja puheita vuosilta 1926–1974. Toim.Auli Hakulinen, Pentti Leino ja Tiina Onikki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia745. SKS, Helsinki 1999. 451 s. ISBN 951-746-123-2.

sekä »partikkelinomaiset sanaliitot» kutentällä haavaa, juurta jaksain. Lopuksi käsi-tellään konjunktioita. Ongelmanasettelus-sa keskeisintä on kunkin partikkelin yksi-löllisen merkityksen (ja jossain määrinmuodonkin) kehitys: palautuuko vaan ad-jektiiviin vaka vai toisen nominin instruk-tiivimuotoon vaivoin, miten -hAn-liitteeneri käyttötavat voidaan palauttaa merkityk-seen ’se siinä, nähtävissä oleva’, tai mitenmutta-konjunktio voidaan johtaa muu-pro-nominista?

Historioivaa esitystapaa havainnollista-vat murteista ja vanhasta kirjasuomesta,välillä sukukielistäkin otetut esimerkit. Onkutkuttavan mielenkiintoista nähdä, mitenrikas murteittaisen variaation maailma suo-men yleiskielen taustalle kätkeytyy ja mil-laisia yhteyksiä sieltä aukeaa. Vain yksiesimerkki: niin-pronominin käyttö sentyyp-pisissä rakenteissa kuin ei niin missään onHakulisen mukaan itämurteille tyypillistä japanee näin epäilemään venäjän ni-prefiksinvaikutusta (vrt. ven. nigde ne ’ei missään’,»ei-missä ei»). Hakulisen partikkeliluentojasuosittelisi jo pelkän murre- ja kielihistoria-aineksensa takia mielellään esimerkiksi äi-dinkielenopettajien iltalukemiseksi, avarta-maan näkökulmia siihen herkästi unohtu-vaan kielen aluskasvillisuuden runsauteen,jota me nykysuomalaiset emme aina tiedätarkastella kuin yleiskielen normitettujenkäyttötapojen kautta.

auri Hakulisen syntymän satavuotis-muistoa juhlistettiin paitsi näyttelyn,

juhlapäivän ja Virittäjän juhlanumeron kei-noin myös kahdella kokonaisella kirjalla,partikkelien ja artikkelien merkeissä. Ensinmainittu teos on ulkoasultaan ja toimitus-tekniikaltaan yksinkertainen mutta sisällöl-tään painokasta pohdintaa. Luennot suomenkielen partikkeleista perustuu alkuaan 1951pidetyn luentosarjan käsikirjoitukseen, jon-ka toimittajat ovat hellävaroen muokanneetkirjaksi. Paria terminologista nykyaikais-tusta (esim. aspiraatio → loppukahdennus)ym. pikku korjauksia ja lisähuomautuksialukuun ottamatta toimittajat eivät esipu-heessa kertomansa mukaan ole paljoa ka-jonneet Hakulisen alkuperäiseen ilmaisuun.Ratkaisu on onnistunut: käteen sopiva pie-ni kirjanen ei hukuta lukijaansa perinteisenfennistisen proosan vuolaaseen kymeenvaan antaa (monista) suomen partikkeleis-ta sulavan yleiskuvan, joka houkuttelee lä-hempään tarkasteluun ja nostattaa uusiakysymyksiä.

Partikkelit on ryhmitelty toisaalta mor-fologisin, toisaalta syntaktisin kriteerein —järkeenkäypä ratkaisu sekin. Aluksi tarkas-tellaan »adverbien sekä post- ja prepositi-oiden kehitystä» sijamuodoittain, alaryhmi-nä esim. partikkelistuneet essiivit (ynnä,läsnä ym.), inessiivit (esim. päissään, kim-pussa) tai *k-latiivit (yhä, asti, tyynni, mi-käli). Oman alalukunsa ovat saaneet -hAn

L

virittäjä 4/1999

651

Kuten Lauranto ja Lehtinen partikkeli-kirjan esipuheessa huomauttavat, LauriHakulinen on yllättävän ajankohtainen.Samat »merkityksen kalpenemisen» kehi-tyslinjat, jotka Hakulinen laajan aineiston-sa, erikielisten paralleelitapausten sekä in-trospektiivisen spekulaation avulla hahmot-telee monien partikkelien taustaksi, ovatviime vuosina elpyneessä kieliopillistumis-tutkimuksessa nousseet taas huomion koh-teeksi. Samaan tapaan kuin taannoin proto-tyyppisemantiikka, kieliopillistumistutki-muskin tässä tavallaan nostaa esiin niitäkielen ilmiöitä, jotka perustuvat ihmisajat-telun inhimillisiin lainalaisuuksiin ja ovatsiksi paremmin maalaisjärjen (ja sivisty-neen spekulaation) kuin teknisten formalis-mien tavoitettavissa. Näin nousevat jälleenansaitsemaansa kunniaan myös Hakulisenkaltaiset näkemyksekkäät ja vilpittömättutkijat.

Samat Lauri Hakulisen tutkijankuvanleimalliset piirteet näkyvät vielä yksityis-kohtaisemmin kirjoitusten ja puheiden ko-koelmassa Sanat on kaikki sarvipäitä, jon-ka hienosta ja tyylikkäästä kokonaisuudestaon kiittäminen varsinaisten toimittajien li-säksi teknisiä toimittajia Erna Laihoa jaKaisu Kotitietä (Laiho on Kotitien avustuk-sella myös koonnut kirjan loppuun arvok-kaan luettelon Lauri Hakulisen julkaisuis-ta) sekä nokkelasti ideoidun kannen suun-nittelijaa Markus Itkosta. Kirja valottaaHakulisen monitahoista uraa opettajana,kielenhuoltajana ja kansanvalistajana, kan-sankielen tuntijana ja kerääjänä sekä yli-opistomiehenä ja kielitieteen periaatteidenpohtijana. Vanhin kirjassa julkaistuista teks-teistä on eri murrealueiden sanontojen jasananparsien rikkautta esittelevä populaa-riartikkeli vuodelta 1926, viimeisin taasvuonna 1974 ilmestynyt tutkielma, jossaHakulinen palaa pohtimaan jo vuosikym-meniä varhemmin ns. »tuliperäisten» affek-tisanojen yhteydessä käsittelemäänsä halu,

halata -sanuetta. Uuden ajan merkkinä onartikkelin korrehtuurilisäyksenä viittausJorma Koivulehdon tuolloin tuoreeseen ety-mologiaan (< germ. *hal 5o(ja)n, alkuaansiis ’temmata, raastaa’). Se veisi pohjanHakulisen alkuaan olettamalta ’polte’-mer-kitykseltä, mutta halata ~ haluta -verbinmerkityksenkehitys ’tuntea kipua’ > ’tun-tea ikävää’ > ’tuntea hellyyttä, sääliä’ >’helliä’ > ’syleillä’ on sinänsä yhä uskot-tava.

Kirjan alkuun on koottu muutamia ylei-semmin kielitieteen periaatteita pohtiviaartikkeleja, joihin Hakulinen tuntuu sijoit-taneen oman tutkijan-credonsa. Sen ytime-nä on viehtymys toisaalta sanojen ja asioi-den suhteeseen, siis merkitykseen, toisaal-ta merkitysten muotoutumisessa ja histo-riassa ilmeneviin inhimillisiin ja psykolo-gisiin lainalaisuuksiin; merkittävimpiä tie-teellisiä auktoriteetteja Hakuliselle ovatolleet niin Wörter und Sachen -aikakauskir-jan perustaja Rudolf Meringer kuin psyko-logisoivan semantiikan merkkimiehet, »af-fektiteoreetikko» Hans Sperber ja »sisäisenkielimuodon» etsijä Leo Weisgerber. Ylei-set ja periaatteelliset pohdintansa Hakuli-nen kuitenkin sitoo tiukasti elävän kielenkonkretiaan ja ehtii merkitysten lisäksi tar-kastelemaan myös esimerkiksi äänteen-muutosten syitä aivan ajankohtaisista näkö-kulmista, sekä kielikontaktien vaikutuksenettä fonologisen ja morfologis-semanttisenrakenteen kannalta.

Äidinkielenopettajille ja asiasta kiin-nostuneille maallikoille Hakulinen selittihenkevästi, miten sanat ja niiden merkityk-set eivät tipahda taivaasta valmiiksi määri-teltyinä palasina vaan kuuluvat osina jatku-vasti elävään ja muuttuvaan käsitteiden jakäyttöyhteyksien verkkoon. Yksi merkittä-vä osa Hakulisen tutkijantyötä oli myös senosoittaminen, miten piilevästi, tämän ver-kon rakennetta muovailemalla, länsieu-rooppalaiset maailmankielet ovat käännös-

652

lainojen ja rakenteiden kautta tunkeutuneetsuomalaisten kieleen ja kielitajuun; ainakintämän kirjan artikkeli Suomen kielen kään-nöslainoista (Virittäjästä vuodelta 1955)kuuluisi lukea jokaisen, joka nykyään pohtiisuomen kielen ja suomalaisuuden suhdettaEurooppaan ja eurooppalaisuuteen. Artik-keli Lainasanasemantiikkaa äidinkielen-opetukseen on puolestaan kielitieteellistäviihdettä kepeimmillään, todellinen popu-laarin etymologian ilotulitus, jossa paljoltiindoeurooppalaisten historiallisten yhteyk-sien kautta selostetaan, miten esimerkiksikuningas, natsi, insinööri, santarmi ja ge-netiivi kaikki palautuvat samaan sanape-syeeseen.

Kirjan kenties painokkainta antia ovatkuitenkin Hakulisen sanastohistoriallisettutkielmat. Toisaalta murteiden ja sukukiel-ten, toisaalta muunkielisten paralleeliensekä kansatieteellisten taustojen avulla hah-motellut kehityskulut, joilla esimerkiksiunen ja unohtamisen, vainon ja vainun taikostean ja koston keskinäiset suhteet selit-tyvät, ovat yhä vakuuttavia, vaikka joiden-kin etymologisten yksityiskohtien ohi onaika ajanut (esimerkiksi pii(kivi) lienee sit-tenkin alkuaan eri sana kuin vanhastaan’hammasta’ merkinnyt, esim. haravanpiikinnimityksenä säilynyt pii). Vankka argumen-taatio seisoo kuin kivijalka, vaikka hirsiker-rat päältä palaisivat.

Toisaalta kansanmurteiden kerääjänä jatuntijana, toisaalta kirjakielen huoltajana(jonka Virittäjässäkin vuosien mittaan il-mestyneitä lukuisia »oikeakielisyyshuo-mautuksia» ei, ajan hampaan pahimminsyöminä, ole tähän valikoimaan juuri otet-tu) Hakulinen oli myös filologi ja tyylintut-kija. Tyylikysymyksissä hän selvimminpaheksui toistoa ja monisanaisuutta, jokaesim. Kalevalassa oli hänen mielestään tyy-pillisesti nuorempien runojen »rappioil-miö». Hakulinen ihailikin yhtä lailla savo-laisen kielenkäytön toistoa vierovaa syno-

nyymirikkautta kuin suomen kielen tiivii-den ilmaisukeinojen mestareita, esimerkiksiOtto Mannista, jonka runosta myös tämänkirjoituksen otsikko on peräisin — silläHakulinen havainnollistaa Mannisen taitu-ruutta suomen nominaalimuotojen käyttä-jänä. Ainakin vielä 1970-luvulla koulunsakäyneen on helppo nähdä Hakulinen yhte-nä niistä aitosuomalaisen stilistiikan isistä,joiden jäljiltä äidinkielen kirjoittamisenopetusta hallitsivat »nasevuuteen» pyrkimi-nen ja »tautologian» kammoksunta yli kai-ken.

Aikansa lapsena Lauri Hakulinen kir-joitti asiaproosaa, joka nykylukijalle onfennistiikan »mennyttä maailmaa» tyylik-käimmillään. Tuohon ajankuvaan kuuluvatelävien ja »puhtaiden» kansanmurteidenitsestäänselvyys yhtä lailla kuin monienEuroopan kielten hallinta nykyisen kaikki-valtiaan englannin sijaan. Latinaksi tai rans-kaksi voidaan sanojen merkityksiä ilmanmuuta selittää, ja keskeisimmät kielitieteel-liset auktoriteetit ovat saksalaiselta kieli-alueelta — sitä paitsi suomen kielen tutki-ja tietenkin osasi unkaria, virosta nyt puhu-mattakaan. Kuvaan kuuluu myös tietty eli-tistisyys: kulttuuri- ja valtapiirien hyväveli-verkostot (kuten 1930-luvulla herrojen lou-nasseurueena syntynyt »Kesäyliopisto»)ovat pieniä mutta itsestäänselviä nekin, japrofessorilla on täysi oikeus valittaa, kutenHakulinen jäähyväispuheessaan suomenkielen laitokselle, miten opiskelijajoukonenemmistö kunnianhimottomasti tähtää»käytännön» kielenopettajaksi, lehtorinvehreälle oksalle eikä tieteen laakerien pa-riin. (Kaksi yhteensovittamatonta vaihtoeh-toa siis!) Tämän kunnianhimottomuudenHakulinen, ilman kausaalikonnektoria mut-ta selkeästi kuitenkin, kytkee opiskelija-enemmistön feminiinisyyteen. Kateederistakatsellen on tuolloin näyttänyt vuorenvar-malta, että salintäyteisen kiharapilven allaei luovan henkisen työn pyhä kipinä hehku.

653

Aikansa ja aikaansa mies elää. Hyvänäin — Lauri Hakulinen on saanut satavuo-tismuistokseen kaksi tyylikästä, tieteelli-sesti arvokasta ja inhimillisen vaikuttavaakirjaa, joita voi lämpimästi suositella jokai-

sen suomen kielestä kiinnostuneen kä-teen.

JOHANNA LAAKSOSähköposti: [email protected]

HIENO TEOS SAAMESTA

Pekka Sammallahti The Saami languages. An introduction. Davvi Girji, Kárá vsjohka 1998.268 s. ISBN 82-7374-398-5.

75 % saamenkielisistä, mutta lukija saa run-saasti tietoa kaikista muistakin saamelais-kielistä ja niiden murteista. Kirjan viimei-nen luku sisältää myös niistä kaikista litte-roidut näytteet, esitettynä kunkin kielenkäyttämällä ortografialla mutta myös teki-jän fonologisesti ja foneettisesti transkriboi-mana. Jokaiseen tekstiin kuuluu englannin-kielinen käännös ja sanasto, joka sisältäälisäksi muotojen pohjoissaamelaiset vasti-neet. Johdantoluvussa Sammallahti antaaperustiedot saamen kielistä, niiden sijoittu-misesta uralilaiseen kielikuntaan ja suhtees-ta lähimpiin sukukieliinsä eli itämerensuo-malaisiin kieliin, etenkin lähinaapurissa pu-huttuun suomeen. Suomalais-saamelainenkantakieli oli yhtenäinen noin vuoteen 3200eKr. asti, jolloin jakautuminen kantasuo-meksi ja kantasaameksi alkoi. Johdantolu-ku esittelee yhteisen kantakielen vokaali-systeemin ja kantasuomen ja -saamen tär-keimmät fonologiset erot. Toinen luku taason katsaus alueelliseen variaatioon. Kaik-kiaan saamen kieliä on kymmenen: länsi-saamelaiseen ryhmään kuuluvat eteläsaa-me, uumajansaame, piitimensaame, luula-jansaame ja pohjoissaame, itäsaamelaiseenryhmään inarinsaame, koltansaame, akka-lansaame, kiltinänsaame ja turjansaame.Kuudella niistä on oma kirjakielensä ja or-

ekka Sammallahden odotettu yleisesi-tys saamen kielistä on ilmestynyt. Se

on kirjoitettu toisaalta tiivistämään alan tut-kimusta saamen kielen ja uralistiikan opis-kelijoille ja tutkijoille, toisaalta johdannoksisaamen kieliin yleislingvisteille. Kirja so-pii erinomaisesti myös fennistien luettavak-si. Itse luin sen suomen kielen tutkijana,joka on harrastanut hiukan myös saamea.Omana opiskeluaikanani suomen kielenopintoihin kuului pakollisena yksi etäsuku-kielen kurssi, joksi tavallisimmin valittiinunkari tai saame. Sammallahden kirjaa lu-kiessa en voinut olla ajattelematta, että saa-men nykyinen poissaolo suomenopiskelijantutkinnosta on suuri menetys. Maassammepuhutaan sentään kolmea saamen kieltä jakielillämme on pitkä yhteinen historia. Pe-rustietous saamesta voisi olla luonnollinenosa yhtä hyvin äidinkielenopettajan kuinsuomentutkijankin kielitieteellistä yleissi-vistystä.

Nyt käsillä oleva yleisteos tarjoaa erin-omaisen mahdollisuuden tietoaukon paik-kaamiseen. Se esittelee saamen kielten kes-keiset piirteet fonologiasta ja morfologias-ta syntaksiin, semantiikkaan ja sanastoonsaakka ja tekee sen sekä synkronisesta ettädiakronisesta näkökulmasta. Tarkastelunkeskipisteenä on pohjoissaame, jota puhuu

P

virittäjä 4/1999

654

tografiansa. Erot saamen kielten välillä ovatyhtä suuria kuin vaikkapa germaanisten tairomaanisten kielten väliset erot, mutta sa-nastosta yhteistä on yli 80 prosenttia.

Sammallahden esitys etenee systemaat-tisesti suuremmista alueellisista kokonai-suuksista pienempiin, eri kieliin, niidenlukuisiin murteisiin ja näiden alamurteisiinsaakka esitellen niiden fonologiset, morfo-logiset ja syntaktiset pääerot. Toinen lukusisältää tavattoman paljon tietoa, mutta lu-kija saa ihmeen selvän kuvan saamen kiel-ten välisistä eroista ja niiden historiasta.Mukana on mm. luettelo, jonka pohjalta voitutkia kantasuomalaisten sanavartaloiden jataivutusmuotojen nykyistä fonologistaedustusta eri saamen kielissä. Lukuun sisäl-tyy myös hyvä karttavalikoima. Kuten te-kijä toteaa, kielentutkimuksen kannalta saa-melaisten nykyisten asuma-alueiden ja hal-linnollisen jakautumisen kuvaus karttoinatuottaisi kaoottisen tuloksen. Vuosisadanvaihteeseen saakka hallinnolliset muutok-set sen sijaan vaikuttivat saamelaisten elä-mään vain vähän ja kielen kehitys oli orgaa-nista ja itsenäistä.

Kolmannessa luvussa esitellään saamenkielen äännejärjestelmä lähinnä fonologi-sesti konservatiivisen Itä-Enontekiön poh-joissaamelaismurteen pohjalta, mutta mo-nin paikoin se suhteutetaan muihinkin saa-men kieliin. Ensin selvitetään vokaaliensynkroninen systeemi morfofonologisinevaihteluineen ja sen historiallinen tausta,sitten konsonanttijärjestelmä ja sen historiakantasaamesta Itä-Enontekiön murteeseensaakka. Molempien systeemien kehityssuomalais-saamelaisesta kantakielestä asteasteelta pohjoissaameen asti on lisäksi näh-tävissä kirjan liitteissä. Suomenkielisenlukijan kannalta diakroninen näkökulma onkovinkin mielekäs, kun suomen ja saamenisoimmat erot ovat fonologisia; äännehis-toriaa joskus opiskelleelle luku voi toimiajopa kertauskurssina oman kielemme taus-

taan. Luku kuvaa valaisevasti saamen fono-logian ja morfologian yhteispeliä ja histo-riallista sidosta. Päätteeksi on vielä katsauskolmeen fonologiselta pohjalta toimivaansalakieleen.

Sammallahti toteaa jo kantasaamen ke-hittyneen puhtaasti agglutinoivasta suoma-lais-saamelaisesta kantakielestä fusionaali-seen suuntaan; tällä hetkellä äännesymbo-lismilla on saamen morfologiassa olennai-nen merkitys. Morfologista systeemiä tar-kastelevassa neljännessä luvussa, jossa käy-dään läpi sekä nominin- ja verbintaivutusettä sananmuodostus (johtaminen ja yhdis-täminen), muotojen diakroninen tausta on-kin luontevasti koko ajan mukana. Suomen-kielisen lukijan on jälleen jännittävää päästäkatsomaan esimerkiksi sitä, miten persoo-namuodot (vaikkapa meiltä puuttuva kak-sikko), paikallissijasysteemi tai moduksetsaamessa ovat jäsentyneet. Lukuelämysavaa uuden perspektiivin omaankin äidin-kieleen, niin kuin hyvää kielitieteellistäesitystä lukiessa parhaimmillaan käy. Yk-sityiskohtaiset kuvaukset nominin- ja ver-bintaivutuksen kehityksestä jälleen suoma-lais-saamelaisesta kantakielestä pohjoissaa-meen asti Sammallahti esittää myös kirjanliitteinä.

Saamen kielen syntaksia esittelevä vii-des luku on kirjan suppein ja vähiten diakro-ninen. Lyhyeen tilaan mahtuu kuitenkin pe-rustietous yleensä saamen ja osin yksittäis-tenkin saamen kielten syntaksista: sanajär-jestyksestä, sijanmerkintä- ja kongruenssi-ilmiöistä, kiellosta, infiniittisistä rakenteistaja lauseidenvälisistä suhteista. Juuri syntak-tisesti saame ja suomi muistuttavat toisiaaneniten, joten suomenkieliselle lukijalle tässäon paljon tuttua ja helposti omaksuttavaa.Toisaalta kiinnostavia erojakin on; lukuherättää odotuksia puhutun saamen syntak-sia ja sen historiaa koskevasta tutkimukses-ta — sama odotus koskee tosin muitakinmaailman kieliä.

655

Sanakirjoja saamen kielistä on tehtymonia, ja Sammallahti mainitsee entistälaajemman pohjoissaamen sanakirjan joodottavan julkaisemistaan. Tällä hetkelläsaamen sanasto laajenee nopeasti ja sitä oh-jataan tietoisesti kehittymään omakielistenainesten pohjalta. Kirjan kuudes, saamenkielten leksikkoa ja semantiikkaa käsittele-vä luku keskittyy perinteiseen sanastoon en-sin sen yleisen semanttisen rakenteen, sit-ten historiallisen koostumuksen kannalta.Erityisen informatiivinen on etymologinenjakso, josta voi yksityiskohtaisesti seurataomapohjaisen sanaston kerrostuneisuuttauralilaisesta kantakielestä lähtien nykypäi-vään saakka ja yhtä tarkasti myös sanastonlainakerrostumien etymologiaa. Lähes seit-semälläsadalla perinteisen sanaston varta-lolla on vastineensa suomalais-ugrilaisissaja samojedikielissä. Sanaston koostumustaon tutkittu myös erilaisista tekstiaineistois-ta. Esimerkiksi puhutun pohjoissaamen26 000 sanan tekstikorpuksen sadasta ylei-simmästä sanasta on alkuperältään uralilai-sia 52 ja ne kattavat yli 40 % tekstimateri-aalista; lainasanoja niistä on 37, tekstistä

14 %, ja 11 vain saamessa tavattua sanaamuodostavat tekstistä 3 %. Kirjan liitteistäsanastoa esittelee kaksi: kuuden saamenpääkielen pohjalta laadittu Swadesh-lista jaluettelo pohjoissaamen 845 yleisimmästäsanasta, mukana tiedot niiden taivutukses-ta ja etymologisesta taustasta.

Lukijalla on nyt käytettävissään laaja jamonipuolinen tietovarasto, mikäli hän ha-luaa perehtyä saamen kielen olemukseen jahistoriaan. Muille lähteille johdattaa bib-liografia, johon tekstissä viitataan vain har-voin: tekijä on yhdistänyt oman tutkimus-työnsä tulokset ja muun tutkimustiedon hel-posti seurattavaksi kokonaisuudeksi. Onsyntynyt ymmärrettävä, ajantasainen jaennen kaikkea erittäin kiehtova johdatussaamen kieliin ja niiden kehitykseen. Muo-doltaan kirja on lingvistiseksi opukseksipoikkeavan suuri ja kauniisti painettu, mikätietysti lisää sen luettavuutta. Saamelainenkustantamo Davvi Girji voi olla ylpeämerkkiteoksen julkaisemisesta.

LEA LAITINENSähköposti: [email protected]

Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja

SYKSYLLÄ 1999 ILMESTYNEET UUTUUDET

Kielen opissa 3: Käytännön sanelema juttu? Aikakauslehtigenreä etsimäs-sä. Toim. Haavisto – Mäntynen – Onikki – Saarinen – Visapää. 60,–

Lauri Hakulinen: Luennot suomen kielen partikkeleista. Toim. Lauranto –Lehtinen. 50,–

Tilaukset: Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto, puh. (09)191 23330, fax (09) 191 23329

*Laitoksen kotisivut uudistuvat tammikuussa 2000. Käy tutustumassa osoittees-sa www.helsinki.fi/hum/skl.

Uudistuneilla kotisivuilla on luettavissa mm. Lauri Hakulisen bibliografia, jokaon julkaistu kirjassa Sanat on kaikki sarvipäitä (SKS, 1999).

656

KIELIHISTORIAN PERUSTEITAEUROOPAKSI JA AMERIKAKSI

April M. S. McMahon Understanding language change. Cambridge University Press, Cam-bridge 1994. XI + 361 s. ISBN 0-521-44665-1.

Hans Henrich Hock & Brian D. Joseph Language history, language change, and lan-guage relationship. An introduction to historical and comparative linguistics. Mouton de Gruy-ter, Berlin 1996. 602 s. ISBN 3-11-014784-X.

lähteeksi viitteitä muutamiin kielentutki-muksen eri osa-alueiden perusteoksiin.

Understanding language change -kir-jan alkuosa etenee kieliopin osa-alueidenmukaan jaotellen, äänteenmuutoksen ku-vauksesta historialliseen syntaksiin, seman-tiikkaan ja etymologiaan. Jälkipuoliskonaiheena ovat laajemmat kysymyskomplek-sit kuten pidginit ja kreolit, kielikontaktit jakielikuolema sekä »kielen evoluutio» elikielihistoriallisen selittämisen perimmäisetkysymykset paljolti luonnonhistoriallisen,biologiaan ja genetiikkaan analogioivantarkastelun valossa. Kirjan rakenteesta nä-kyy määrätietoinen pyrkimys johdonmu-kaisuuteen ja tiiviyteen. Rehellistä johdon-mukaisuutta on myös eräänlainen sisäänra-kennettu tieteenhistoriallisuus, eteneminenkeskeisestä suuntauksesta (esim. nuorgram-matiikka ja strukturalismi äännehistoriankuvauksessa) tai merkkiteoksesta toiseen(paljon tilaa käytetään esimerkiksi Light-footin historiallisen syntaksin tai pidginienja kreolien yhteydessä Bickertonin kuului-sien joskin kiistanalaisten bioprogram-nä-kemysten käsittelyyn ja kritiikkiin).

Hockin ja Josephin kirja on alkuaan tar-koitettu perusoppikirjaksi vähemmän edis-tyneille lukijoille kuin Hockilta varhemminilmestynyt Principles of historical linguis-tics (1986, 1991). Toinen tekijöistä, BrianD. Joseph, on esipuheen mukaan otettu työ-hön mukaan täydentäjäksi, kommentoijaksi

iin kutsuttu historiallinen kielentut-kimus ei oikeastaan ole mikään yksi

kielitieteen osa-alue vaan suunta, josta kä-sin voi eri tavoin tarkastella kielen eri osa-järjestelmiä ja pureutua moniin kielen ra-kenteen ja kielitieteellisen selittämisen fi-losofisiin peruskysymyksiin. Ei siksi ihme,että näihin kysymyksiin johdattavia perus-teoksia edelleenkin ilmestyy muutamanvuoden välein ja että ne ovat hyvinkin eri-näköisiä. Tässä tarkasteltavat kirjat on mo-lemmat tarkoitettu aloittelevalle lukijalle,jolta ei periaatteessa edellytetä erityistäperehtyneisyyttä kielitieteen teoriaan taiterminologiaan. Näkemys aloittelijan tasos-ta on kuitenkin selvästi erilainen.

Cambridgen yliopistossa työskenteleväApril M. S. McMahon kirjoittaa tiivistä joh-datusta, jonka ulkopuolelle hän ilmoittaajättävänsä monia historiallisen kielentutki-muksen ydinalueita, kuten vanhojen teks-tien tutkimuksen tai historiallis-vertailevatrekonstruktiomenetelmät. (Viimeksi mai-nittu rajaus on hiukan omituinen, rekon-struktiohan on vain kielen muutoksen ku-vauskeinojen metodinen kääntöpuoli — oli-siko kirjoittaja ajatellut asiaa muinaistenkirjakielten ja vanhojen tekstien tutkimuk-sen näkökulmasta?) Siinä, missä toinen täs-sä esiteltävistä teoksista esittelee terminolo-gian ja transkription hienoudet tarvittaessaerillisten liitteiden avulla, McMahon vaintarjoaa esipuheessa tausta- ja lisätietojen

N

virittäjä 4/1999

657

sekä »tuomaan mukaan täysin amerikka-laista perspektiiviä» (myös Hock työsken-telee Yhdysvalloissa mutta on syntyperäl-tään saksalainen). Tarkoitetaankohan ame-rikkalaisella perspektiivillä väljää, pakinoi-vaa ilmaisutapaa, huumorin viljelyä ja erit-täin yksityiskohtaista selittelyä? Joka ta-pauksessa Hockin ja Josephin kirja selväs-tikään ei edellytä lukijaltaan senkäänver-taista kielitieteellistä asiantuntemusta kuinMcMahonin periaatteessa yleistajuinenmutta käytännössä raskaanlainen esitys.

Hock ja Joseph tulevatkin kirjansa mit-taan esitelleeksi kieliopin ydinalueet ja nii-den terminologian, joten kirjaa voi lukeajonkinlaisena yleisempänäkin johdatukse-na kielitieteeseen. Samojen peruskysymys-ten lisäksi kuin McMahonilla (so. äänteen-,morfologiset, sanaston ja syntaksin muu-tokset, dialektologia ja kielikontakteihinliittyvät ilmiöt) Hock ja Joseph ovat otta-neet kirjaansa laajan johdannon, jossa kä-sitellään indoeurooppalaista kielikuntaa jaindoeuropeistiikan historiaa sekä maailmankirjoitusjärjestelmien kehitystä. Sanastonyhteydessä Hock ja Joseph käsittelevätmyös nimistön alkuperäkysymyksiä, laajal-ti mutta häkellyttävän pinnallisesti — tämänäkökulmaltaan melkeinpä kansantajuisiaetunimikirjoja muistuttava osuus ei oikeinpuolusta paikkaansa tässä kirjassa. McMa-honin tieteenfilosofisten evoluutiopohdin-tojen paikalla on Hockin ja Josephin kirjas-sa päätösluku »Language relationship», jos-sa esitellään vertailevaa metodia, ruoditaanterveen kriittisesti viimeaikaisia »omni-komparativistisia» tai »Proto-World»-hen-kisiä kielikuntien välisiä sukulaisuusoletuk-sia sekä pohditaan kielihistorian antia kan-san ja kulttuurin historian tutkimukselle.

Molempien kirjojen tekijöiden taustanaon indoeurooppalainen kielikunta: McMa-hon vaikuttaisi olevan lähinnä anglisti,Hock ja Joseph ovat vertailevia indoeuro-peisteja (Hock erityisesti sanskritin tutkija,

Joseph kreikan ja Balkanin kielten). Länsi-eurooppalaiset maailmankielet ovatkinuseimpien esimerkkien lähteenä, ja muutkielikunnat tarjoavat lähinnä täydennystätai huvittavia kuriositeetteja. Keskeistenasioiden käsittelyssä lähdetään yleensä liik-keelle samalta englantilais-länsieurooppa-laiselta pohjalta, joten Grimmin laki ja eng-lannin sanajärjestyksen tempaukset tulevatnäiden molempien kirjojen lukijalle todel-la tutuiksi! Hock ja Joseph käsittelevät ei-indoeurooppalaisia kielikuntia omassa eril-lisessä, kymmenen sivun mittaisessa luvus-saan. Uralilaisen kielikunnan esittely onerittäin niukka mutta asiallinen. Rapakontakana paikoin oudon sitkeähenkiseen ural-altailaiseen hypoteesiin suhtaudutaan ilah-duttavan kriittisesti; sitäkin kummallisem-malta tuntuu kirjassa varhemmin (s. 405),Etelä-Aasian kielten kohdalla välähtävä ir-rallinen huomautus dravidakielten mahdol-lisesta sukulaisuudesta uralilaiseen kieli-kuntaan.

Nämä kaksi kirjaa ovat perin erilaisia.Vakavalle asianharrastajalle, jolle kielitie-teen perusteet jo ovat tuttuja, antaisin luet-tavaksi näistä mieluummin McMahonin.Hockin ja Josephin vahvana puolena taas onhelppolukuisuus (tiiliskivimäisistä mitois-ta huolimatta) ja eräänlainen yleissivistäväote: tv-sukupolven lukija saa vankan perus-annoksen tietoa (länsieurooppalaisten)maailmankielten ohella myös (eurooppalai-sesta) kulttuurihistoriasta. Eikä teos suin-kaan ole syvällistä lingvististä ajatteluavailla, vaikka ydinkysymykset äkkiseltäännäyttävät hautautuvan sellaisten viihdyttä-vien tiedonjyvien alle kuin että glamour onalkuaan sama sana kuin grammar.


658

PERUSTEOS DIALOGISESTAKIELENTUTKIMUKSESTA

Per Linell Approaching dialogue. Talk, interaction and contexts in dialogical perspectives. JohnBenjamins, Amsterdam 1998. 330 s. ISBN 90-272-1833-1.

dialogisuus syntyi vastareaktiona monolo-giselle ajattelulle tai teoretismille, joillaBahtin viittaa erilaisiin rationalismiin poh-jautuviin filosofisiin suuntauksiin. Näitäsuuntauksia yhdistää Bahtinin mukaan se,että niissä ei oteta huomioon konkreettistenaikapaikkaisten ilmiöiden tapahtumaluon-netta (ven. sobytijnos|t ), vaan ainutkertai-set tapahtumat pyritään redusoimaan tois-tettaviksi abstrakteiksi säännöiksi ja systee-meiksi. Bahtin (1986: 87) näkee monologi-sen ajattelun yhden perusvirheen siinä, ettäteoreettisissa sääntökuvauksissa oletettujaabstrakteja systeemejä pidetään ontologi-sesti ensisijaisina. Toisin sanoen niidenkatsotaan edustavan aistihavaintojen ja il-miasujen takana olevaa »varsinaista» todel-lisuutta.

Linell käyttää käsitteitä dialogisuus jamonologisuus puhuessaan strukturalistises-ti ja formalistisesti suuntautuneen valtavir-takielitieteen ja funktionaalisemmin suun-tautuneen dialogisen kielentutkimuksen vä-lisistä eroista. Keskeistä linelliläisessä dia-logisuudessa on diskurssin, toiminnan jaajattelun vuorovaikutuksellisuus. Puhuttudiskurssi on aina vastavuoroisesti toiseensuuntautunutta. Linell korostaa myös kon-tekstuaalisuuden merkitystä: puhe ei olesidoksissa vain senhetkiseen tilanteeseen-sa vaan myös laajempaan sosiokulttuuri-seen kontekstiinsa. Jokainen viestinnällinenteko on Linellin mukaan sekä responsiivi-nen (vastaus johonkin) että initiatiivinen(aloite johonkin). Keskeistä näkökulmassaon myös kielen rakenteen ja käytön kiinteäyhteys. Rakenne syntyy viestinnällisissä

uotsalaisen kielentutkijan Per Linel-lin tutkimustyölle on leimallista kriit-

tinen asenne kielitieteen valtasuuntauksiakohtaan. Linell tunnetaan esimerkiksi kir-joitetun kielen vaikutusta kielitieteen kysy-myksenasetteluihin koskevista tutkimuksis-taan. Viime vuosina hän on erityisesti kes-kittynyt keskustelujen ja aidon diskurssinanalyysiin, ja nyt hän on julkaissut dialogis-ta ajattelua käsittelevän perusteoksen. Kir-jassa voidaan nähdä kaksi perusjuonnetta:dialogisuutta tarkastellaan sekä kielentutki-muksen tieteenfilosofisten taustaolettamus-ten että aktuaalisen vuorovaikutuksen ana-lysoinnin näkökulmasta. Keskitymme lä-hinnä arvioimaan teoksessa esitettyjä kie-lentutkimuksen taustaolettamuksia koske-via kannanottoja.

Linell (s. 35–37) on valinnut »dialogi-suuden» (engl. dialogism) termiksi, jollahän kuvaa työnsä teoreettista viitekehystä,vaikka epäröikin termivalintaa sanan »mes-siaanisen» kaiun vuoksi. Usein dialogisuusyhdistetään venäläisen filosofin MihailBahtinin sekä niin kutsutun Bahtinin piirinajatteluun. Linell ei kuitenkaan rajaa dialo-gisuutta bahtinilaiseen ajatteluun ja uhraasille itse asiassa suhteellisen vähän tilaa,vaikkakin — omien sanojensa mukaan —toki puhuu toisinaan bahtinilaisin äänenpai-noin. Bahtin itse käyttää termiä dialogisuuseri merkityksissä eri konteksteissa: laajim-massa merkityksessään dialogisuus voidaanymmärtää yleisenä tieteenfilosofisena suun-tauksena, erityisesti ihmisen käyttäytymistäja toimintaa koskevana epistemologisenateoriana (ks. Holquist 1990: 15). Bahtinin

R

virittäjä 4/1999

659

teoissa, joissa se myös rekonstituoituu —näin rakenne ja käyttö määrittelevät toisen-sa. Linell siis hylkää vastakkainasettelunkielijärjestelmän ja kielenkäytön välillä.Tietyssä mielessä lähestymistapa voidaannähdä pyrkimyksenä rakentaa synteesiä for-malismi–funktionalismi-dikotomialle. Li-nellin näkemyksissä on sukulaisuutta myösemergenssiajatteluun, jonka mukaan kielensäännöt voidaan nähdä kielen käytöstäemergoituvina dynaamisina ilmiöinä (esim.Määttä 1999).

DIALOGISUUDEN JUURET:HISTORIAA

Linell katsoo kielentutkimuksen valtavirranedustavan monologista ajattelua, joka tu-keutuu aristoteeliseen ja kartesiolaiseenperinteeseen. Linellin mukaan monologi-nen kielikäsitys on johdettavissa Aristote-leehen, jonka jälkeen kieli alettiin hahmot-taa valmiina tuotoksena, objektina, sen si-jaan että se olisi nähty Herakleitoksen ta-voin toimintana. Tämä analyysiperinne onkehittynyt ja voimistunut kirjoitetussa kult-tuurissa, ja kirjoitettu kieli onkin useinmuovannut käsitystä kielestä, kuten Linell(1982) on aiemmin osoittanut. Descartesinajatukset taas ovat vaikuttaneet kielitietee-seen erityisesti Chomskyn (1966) ajattelunkautta, mutta ihmisen kielenkäytön japsyykkisen toiminnan näkeminen kartesio-laisten dikotomioiden (henki — aine; ihmi-nen — ympäristö) valossa on tyypillistälähes kaikelle tieteen ja arjen kielenkäytöl-le. Valtavirta on siis monologinen. Dialogi-sina ääninä historiassa Linell mainitseeHerakleitoksen ohella Vicon, Diderot’n jaHumboldtin, mutta jättää heidän antinsadialogisuudelle vain maininnan varaan.Linell toteaa myös Kantin filosofian ja uus-kantilaisen ajattelun vaikuttaneen nykyi-seen dialogiseen ajatteluun sekä konstruk-tivistisen epistemologian että Bahtinin kaut-

ta. Eräänä keskeisenä dialogisuuden taus-ta-ajatuksena Linell näkee evolutionaarisenperspektiivin, jossa korostuu jatkuvuuden,pysyvyyden ja muutoksen keskinäinen vuo-rovaikutus.

Linellin käsityksen mukaan myös feno-menologian (esimerkiksi Husserl) koke-muksen perspektiiviä korostavasta ajatte-lusta löytyy yhtymäkohtia uudempaan dia-logisuuteen. Samantapainen ajatus esiintyyBahtinilla, joka korostaa havaitsemisen ai-kapaikkaisen position ainutkertaisuutta janäkee ulkopuolisuuden ja toiseuden dialo-gisuuden välttämättömänä ehtona. Kielen-käytössä ja vuorovaikutuksessa keskeistäon »subjektiivinen näkökulma»: subjektinmerkityksenannon kyky. Fenomenologiastalähtevä perspektiiviajattelu liittyy keskei-sesti Linellin omaan viestintäprojektin (com-municative project) käsitteeseen (esim. s.217–). Sillä tarkoitetaan vuorovaikutus-kumppaneiden tavoitehakuista toimintaa jasuuntautuneisuutta jonkin asian ratkaisemi-seen tai — vielä laajemmin — jonkin asiantekemistä kielellisen kommunikoinninavulla. Linell näkee projektin avoimena: sekehittyy ja mukautuu toiminnan ja vuoro-vaikutuksen myötä. Dialogisuus korostaaverbaalisten, artikuloitujen ilmausten vähit-täistä emergoitumista, suunnitelmien epä-määräisyyttä ja osittaisuutta.

Monista dialogisuuden taustavaikutta-jista Linell mainitsee myös pragmatismin,muttei juurikaan eksplikoi kyseisten suun-tausten välisiä yhteyksiä (tästä tarkemminEmerson 1993, Rybnikov 1995). Kun Linellkertoo dialogisen ajattelun yhteyksistä so-siologiaan, hän tuo esiin tässäkin yhteydes-sä G. H. Meadin, jonka ajattelulle Itsen jaToisen »dialogin» merkitys oli keskeistä.Linell ymmärtääkin dialogisuuden mieles-tämme varsin laajasti, mikä tarkoittaa, ettähän näkee esimerkiksi Bahtinin vain erää-nä, kenties jopa marginaalisena, dialogisenajattelun edustajana. Bahtinin Linell sijoit-

660

taa sosiokulttuurisen tradition venäläis-t vsekkiläiseen perinteeseen, jota edustavatsiis muiden muassa Bahtin, Vygotsky jaMukaVrovsky. Tämän perinteen jatkajana Li-nell näkee »uusvygotskylaiset», esimerkik-si Wertschin ja Rogoffin. Olennaista sosio-kulttuuriselle näkökulmalle on Linellinmukaan inhimillisen toiminnan historiankorostaminen. Kielenkäytöllä on sosiokult-tuurinen genesiksensä. Muutoinkin Linellaivan aiheellisesti korostaa paitsi historial-lisen (sosiokulttuurisen) myös evolutionaa-risen ja yksilönkehityksellisen näkökulmantärkeyttä, mikä voidaan nähdä kritiikkinämyös formalistisen ja strukturalistisen kie-lentutkimuksen synkronista näkökulmaakohtaan.

DIALOGINENDISKURSSINTUTKIMUS:

NYKYPÄIVÄN RIHMASTOT

Linell omistaa suuren osan kirjastaan au-tenttisen keskustelun kuvaukselle, jota hänpitää modernin dialogisuuden yhtenä pai-nopistealueena. Yhteys Garfinkelin ja He-ritagen edustamaan etnometodologiaan jasen inspiroimiin suuntauksiin tehdään il-meiseksi. Myös keskustelunanalyysin yh-teydet dialogiseen ajatteluun tuodaan esiin.Samalla Linell kuitenkin kiinnittää huomio-ta siihen, että keskustelunanalyysistä onusein — »metodologisista syistä», kutenhän huomauttaa (s. 50) — jäänyt puuttu-maan dialogiselle näkökulmalle tärkeä so-siokulttuurinen konteksti. Jotkut keskuste-lunanalyytikot ovat tosin Linellin mukaansiirtyneet tai siirtymässä tutkimukseen, jos-sa tiukasti keskustelunanalyyttiset menetel-mät yhdistetään etnografiaan ja kontekstintutkimukseen (esim. Drew ja Heritage1992). Linell mainitsee dialogisen tutki-muksen sukulaisalueiksi koko joukon eri-laisia keskustelujen ja tekstien tutkimus-alueita: esimerkiksi Charles Goodwinin et-

nografisen lähestymistavan, Dell Hymesinpuheen etnografian ja Norman Fair-clough’n kriittisen diskurssianalyysin. Nä-mä tutkimusalueet ovat ammentaneet inspi-raationsa pikemminkin sosiologiasta, so-siaalipsykologiasta ja antropologiasta kuin»yleisestä», »teoreettisesta» tai »autonomi-sesta» lingvistiikasta.

Linell kokoaa omassa dialogisuus-käsi-tyksessään yhteen suuntia, jotka ovat yh-täältä korostaneet kielen luonnetta toimin-tana tai tapahtumisena ja sitä, että kieli onsekä konkreettisessa käyttötilanteessa ettähistoriallisesti kuvattavissa kehittyvänä jamuuntuvana, ei staattisena järjestelmänä.Toisaalta hän etsii yhtäläisyyksiä suuntiin,joissa tulee esiin kielen vuorovaikutuksel-lisuus, toiseen orientoituneisuus. Kolman-neksi keskeiseksi piirteeksi noussee merki-tyksellisyyden keskeisyys. Omimmaksisuunnaksi Linell kokee »tieteidenvälisendialogin analyysin», jonka avainhahmonahän pitää Ragnar Rommetveitia ja jonkaajattelua on esitelty useassa artikkeliko-koelmassa (ks. Marková ja Foppa 1990,1991; Marková, Graumann ja Foppa 1995).

DIALOGINEN POSITIO

Linell määrittelee omaa dialogista lähesty-mistapaansa myös suhteuttamalla sitä mui-hin ihmisen sosiaalista toimintaa mallinta-viin suuntauksiin. Hän käyttää termiä so-siaalinen realismi niistä teorioista, joissakielen sekä muiden sosiaalisten ja kulttuu-risten rakenteiden katsotaan olevan super-individuaalisia sosiaalisia tosiasioita. Tun-netuin sosiaalisen realismin edustaja kieli-tieteen historiassa on eittämättä Ferdinandde Saussure, jonka ajatuksia myös Bahtin(1979) ja Volovsinov (1990) kritisoivat voi-makkaasti. Sosiaalisessa realismissa olete-taan, että kielisysteemi on olemassa sosiaa-lisena ilmiönä (esimerkiksi Popperin 3.maailmassa), ja sen katsotaan ohjaavan yk-

661

silöitä käyttämään kieltä tietyllä tavalla.Kommunikaatio nähdään kielestä erillise-nä mutta siihen palautettavissa olevana il-miönä. Kielenkäyttöä pidetään puhtaastiindividuaalisena prosessina, jossa on kysesisäistettyjen sosiaalisen kielen sääntöjennoudattamisesta. Sosiaaliselle realismilleon Linellin mukaan yhteistä se, että siinäpostuloidaan tutkimuskohteeksi abstraktikielisysteemi kun taas kielenkäyttö ja kom-munikaatio nähdään toissijaisina tai jopaepärelevantteina ilmiöinä.

Sosiaalisen realismin vastakohtana Li-nell pitää radikaalia interaktionismia, jon-ka mukaan vain aktuaaliset vuorovaikutus-tapahtumat ja niihin osallistuvat yksilötovat ontologisesti tosia. Kyse on siis reduk-tionismista, jossa makrotason ilmiöille eipostuloida omaa ontologista tasoa, vaan nii-den katsotaan olevan palautettavissa mik-rotason ilmiöihin. Linell luonnehtii radikaa-lia interaktionismia perusolettamuksiltaanmonologiseksi, koska yksilöiden katsotaanreagoivan ulkoisiin ärsykkeisiin kausaali-sesti ilman tulkintaa. Linellin mukaan esi-merkiksi keskustelun analyysi muistuttaametodologisilta valinnoiltaan osin radikaa-lia interaktionismia, sillä siinä pyritään pi-täytymään raa’assa datassa ja jättämään»maailmantieto» analyysin ulkopuolelle.Linell kuitenkin näkee kyseisen ratkaisunpuhtaasti metodologisena eikä katso senmerkitsevän sitä, että ontologian tasollavälttämättä kiellettäisiin erilaisten sosiaalis-ten ja kulttuuristen ilmiöiden olemassaoloja vaikutus.

Yksi laaja viitekehys tämän hetken dis-kurssintutkimuksessa on sosiaalinen konst-ruktionismi. Siinä samoin kuin dialogises-sa teoriassakin korostetaan ihmisen koke-muksen olevan diskursiivisesti muotoutu-vaa, viestinnällisesti konstituoitua. On kui-tenkin eroja siinä, kuinka kattavana ja se-littävänä tämä oletus nähdään. Ovatko ha-vainnot, käsitteelliset systeemit, ajattelu-

mallit ja käyttäytymisen normit siis diskurs-sista ja vain diskurssista riippuvia? Radi-kaalin väitteen mukaan kaikki on puheen taimuun symbolisen toiminnan avulla konst-ruoitua. Linell itse ei kuitenkaan usko, ettäesimerkiksi kognitio tai muisti voisivat ollatäysin diskursiivisesti rakentuneita (vrt.Potter 1996). Hän korostaa sosio-kulttuu-rista dimensiota, sitä että diskurssitilanteetnivoutuvat myös historiallisiin edeltäjiinsä.Markován (1992: 59) tapaan Linell näkeeihmisen sekä toimijana että refleksiivisenäolentona. Tällöin diskurssien ja kontekstienei nähdä määräävän subjektia, vaan ne toi-mivat »vain» resursseina, jotka sekä mah-dollistavat että rajoittavat osanottajien toi-mia. Toimijaa ei siten redusoida sosiaalis-ten rakenteiden, roolien ja positioiden ar-moilla olevaksi marionetiksi.

Sosiaalinen konstruktionismi korostaaaktuaalisen sosiaalisen toiminnan sekä eri-laisten kielellisten rakenteiden, kulttuuri-käytänteiden tai muiden sellaisten välisensuhteen vuorovaikutuksellisuutta. Esimer-kiksi kielen rakenteet ilmenevät kielen käy-tössä ja ovat olemassa vain käytön kautta.Käytöt ovat siis (re)konstitutiivisia suhtees-sa kielen sääntöihin. Pääpaino on vuorovai-kutuksessa, mutta sitä tarkastellaan dialo-gisessa suhteessa sosiaalisten ja kulttuuris-ten toimintojen ja käytänteiden jatkuvuu-teen. Systeemiä ei ole olemassa ilman kieltäkäyttäviä yksilöitä, mutta he eivät sinänsätoiminnallaan luo systeemiä, vaan muok-kaavat ja uudistavat jo olemassa olevia re-sursseja (Giddens 1984). Dialogisuudessasekä korostetaan aktuaalisten vuorovaiku-tustapahtumien konstruktiivista roolia ettäpainotetaan käyttäytymisen ja erilaisten ki-teytyneiden rutiinien ja toimintatapojenvuorovaikutuksellista suhdetta.

Yksi diskursiivisen rakentumisen totaa-lisuutta vastaan puhuva seikka on ruumiil-lisuus: inhimilliset kokemukset riippuvatmyös materiaalisista olosuhteista ja rajoi-

662

tuksista. Diskurssissa on mukana ihminenruumiillisena olentona, organismina, jokaorientoituu havaintoihin materiaalisestamaailmasta. Nämä havainnot ohjaavat jarajoittavat organismin toimintaa ja syntyväädiskurssia. Viestinnän ongelmat sen sijaaneivät ole dialogisen ajattelun mukaan pai-kallistettavissa yhteen osanottajaan, esimer-kiksi afaatikkoon, vaan ovat vuorovaiku-tuksessa.

KIELI — SYSTEEMI JA DISKURSSI

Linell esittää, että kieltä voidaan tarkastel-la kahdesta eri näkökulmasta, jotka taval-lisesti ymmärretään toisensa poissulkevik-si. Formalismi ja strukturalismi näkevätkielen ensisijaisesti staattisena rakenteena,kun taas funktionalismissa ja dialogisuu-dessa korostetaan kielen toiminnallistaluonnetta ja tarkastellaan kieltä yhtenä so-siaalisen toiminnan ja vuorovaikutuksenmuotona. Formalistisesti ja strukturalisti-sesti suuntautuneen kielitieteen tutkimus-kohteena on siis abstrakti kielijärjestelmä,joka voi olla luonteeltaan joko sosiaalinen(Saussuresta polveutuva strukturalismi) taikognitiivinen (Chomsky). Tästä näkökul-masta katsoen kielen käyttöä pidetään tois-sijaisena tai jopa täysin epärelevanttina.Autonomisen kielitieteen perusolettamuson, että kielisysteemi on olemassa riippu-matta konkreettisista aikapaikkaisista kie-lenkäyttötapahtumista: kielisysteemillevoidaan postuloida oma empiriasta riippu-maton ontologinen tasonsa (ks. esim. Itko-nen 1978). Kielenkäyttö nähdään kielenomaksumisen myötä sisäistettyjen sääntö-jen noudattamisena, puhtaasti individuaa-lisena prosessina, joka on alttiina erilaisil-le kielenkäyttäjästä, käyttöympäristöstä jamuusta aiheutuville enemmän tai vähem-män satunnaisille häiriötekijöille.

Linell itse korostaa kielen olevan ensi-sijaisesti toimintaa. Hän esittää argument-

teja sen puolesta, että kieltä tulisi tarkastelladiskurssina, jonka hän ymmärtää laajasti»yhtenä osana sosiaaliseen vuorovaikutuk-seen liittyvää kommunikatiivista ja kogni-tiivista toimintaa». Linellin lähestymista-vassa korostuu myös empiirisyyden vaati-mus, sillä hänen tavoitteenaan on kehittäänimenomaan empiirisesti validia dialogi-suutta. Tämä edellyttää tukeutumista laa-jaan, lähinnä kasvokkaista vuorovaikutus-ta analysoivaan tutkimukseen. Linellinmukaan kielellistä vuorovaikutusta ei pitäi-si nähdä valmiiden sääntöjen mekaanisenanoudattamisena. Annettua hänen mukaan-sa on aktuaalinen vuorovaikutus ja säännöttaas tulisi nähdä yleistyksinä, joita voidaantehdä aikapaikkaisten tapahtumien pohjal-ta (ks. myös Määttä 1999).

Toisaalta Linell korostaa, ettei kielentoimintaluonteen ensisijaisuuden korosta-minen merkitse rakenneperspektiivin hyl-käämistä. Rakenne- ja toimintaperspektii-vit voidaan nähdä toisiaan täydentävinänäkökulmina. Kielen rakenteelle on omi-naista suhteellinen pysyvyys ja staattisuus,mutta toisaalta tietyt rakennepiirteet ovatselvästi dynaamisia, sillä ne heijastavatmyös erilaisia käyttötilanteen muuttujia(esimerkiksi tietty rakennepiirre voi ollatyypillinen vain tietylle genrelle). Toisaal-ta kielellinen vuorovaikutus ei perustu au-tonomisten yksilöiden vapaaseen valintaan(kuten strukturalistisessa ajattelussa), vaanse on järjestynyttä ja jäsentynyttä sosiaalistatoimintaa. Näin ollen kielen rakennepiirteetja diskursiiviset käytänteet ovat sidoksissatoisiinsa. Tämä merkitsee sitä, että kielenrakenne on osin kontekstisidonnainen jadynaaminen, ja sitä että vapaasti rönsyile-vällä diskurssilla on tietty rakenteensa. Kie-len ja vuorovaikutuksen kokonaisvaltainentarkastelu edellyttää siis Linellin mielestätiettyä komplementaarisuutta eikä kielen-tutkimus voi hänestä perustua dikotomiseenajatteluun, jossa kieltä tarkastellaan joko

663

rakenteiden tai vuorovaikutuksen näkökul-masta.

DIALOGINEN VS. MONOLOGINENKIELENTUTKIMUS

Dialogisen epistemologian vastakohtana onsiis monologisuus, jolla Linell viittaa val-tavirtakielitieteen ja -kognitiotutkimuksentieteenfilosofisiin taustaolettamuksiin. Li-nell ajattelee, että dialogisen ja monologi-sen näkemyksen erojen voidaan viime kä-dessä katsoa pohjautuvan niiden taustallaoleviin yleisiin olettamuksiin, jotka ohjaa-vat todellisuuden ymmärtämistä ja hahmot-tamista. Hänen mukaansa kielentutkimuk-sen monologisen suuntauksen keskeisettaustaolettamukset voi kiteyttää seuraaviinväittämiin: a) kieli on koodi ja b) kommu-nikaatio on tiedon siirtoa (transfer). Koo-diteoreettisen kielinäkemyksen mukaankieli on yksilöiden yläpuolella oleva kieli-opillisista säännöistä ja kielellisistä yksi-köistä koostuva järjestelmä. Tämän näke-myksen mukaan muodon ja merkityksensuhde on kiinteä: tiettyä kielellistä muotoavastaa aina tietty merkitys. Lauseiden mer-kitysten taas katsotaan olevan selitettävis-sä sanojen leksikaalisten merkitysten jakompositionaalisuuden periaatteen avulla.Koodi nähdään kielenkäytöstä irrallisena,mutta toisaalta koodin hallinta on välttämä-tön ehto kommunikaation onnistumiselle.Yksilön kielikompetenssin perustana on,että hän on sisäistänyt ja omaksunut yhtei-sen koodin. Monologisuudessa kielisystee-mi on erillään kielenkäytöstä, joka nähdäänyksilön sisäistämien sääntöjen mekaanise-na noudattamisena. Dialogisuudessa taasajatellaan, ettei kieltä rakenteena ja senkäyttöä voida erottaa toisistaan (muutenkuin analyyttisesti). Kieli on yhtäältä re-surssi, joka tarjoaa keinoja ja mahdollisuuk-sia ilmaista asioita, ja kiinnekohta histo-riaan ja yhteiseen sosiaaliseen todellisuu-

teen. Toisaalta kielen ei voida katsoa olevanirrallaan kielenkäytöstä, vaan käyttö ja ra-kenne on nähtävä toisistaan riippuvaisina jatoisiinsa vaikuttavina, sillä aikapaikkaisetkäytöt eivät pelkästään hyödynnä kieleen jokiteytyneitä resursseja, vaan ovat samalla(re)konstitutiivisia kielisysteemiin nähden.

Monologisen näkemyksen mukaankommunikaatio on tiedonsiirtämistä, jokatapahtuu autonomisten yksilöiden välillä.Kyse ei siis ole vuorovaikutuksesta ja yh-teistyöstä, vaan kahdesta erillisestä yksi-suuntaisesta prosessista. Tämän näkemyk-sen mukaan kommunikaatiossa on kyse sii-tä, että puhujalla on ajatus, jonka hän koo-daa viestiksi hänelle ja kuulijalle yhteistäkoodia käyttäen. Puhuja lähettää koodatunviestin kuulijalle, joka puolestaan dekoodaaviestin ja saa selville puhujan alkuperäisenajatuksen. Kommunikaation onnistumisenkriteerinä pidetään nimenomaan sitä, ettäkuulija on pystynyt saamaan selville puhu-jan ajatuksen muuttumattomana. Dialogi-suudessa korostetaan, että yksilöt eivät oleitsenäisiä vaan riippuvaisia toisistaan, mikätarkoittaa, että viestintää tulisi tarkastellayhtenä sosiaalisen vuorovaikutuksen muo-tona. Viestintä on luonteeltaan intersubjek-tiivista ja resiprookkista, mikä merkitseesitä, ettei vuorovaikutusta voida pitää pro-sessina, jossa puhujan kielentämä ajatus ko-pioituisi sellaisenaan kuulijan päähän. Dia-logisuudessa korostetaan, että merkitykseteivät ole valmiita ja etukäteen annettuja,vaan ne emergoituvat vuorovaikutustilan-teessa puhujan ja kuulijan yhteistyön tulok-sena. Kommunikaatio nähdään siis inter-subjektiivisena prosessina, jossa puhuja jakuulija konstruoivat merkityksiä yhdessä japyrkivät parhaansa mukaan pääsemäänkompromissiin tulkintojensa suhteen. Ym-märtämistä voidaan luonnehtia tapahtu-maksi, jossa kaksi todellisuuden tulkintaakohtaavat synnyttäen uusia merkityksiä,jotka eivät ole suoraan palautettavissa pu-

664

hujan tai kuulijan merkityksiin. Linell myöskorostaa, että ymmärtäminen on välttämättäosittaista, sillä kielellisillä ilmauksilla ei oleyhtä ainutta oikeaa ja täydellistä tulkintaa.

MERKITYSPOTENTIAALI

Linellin näkemyksen mukaan monologises-ti suuntautuneelle merkityksentutkimuksel-le on tyypillistä, että jokaisella kielelliselläilmauksella katsotaan olevan lingvistinen(kirjaimellinen) merkitys, joka on riippu-maton sen konkreettisista aikapaikkaisistakäytöistä. Kielisysteemissä sijaitseva ling-vistinen merkitys nähdään ensisijaisena, jakielellisten ilmausten kontekstuaalistenmerkitysten katsotaan olevan johdettavis-sa niiden kirjaimellisesta merkityksestä.Esimerkkeinä tällaisesta näkemyksestä Li-nell mainitsee Searlen puheaktiteorian, gri-celaisen pragmatiikan sekä Sperberin jaWilsonin relevanssiteorian. Näitä teorioitayhdistää olettamus siitä, että kuulija pystyypäättelemään ilmauksen kontekstuaalisenmerkityksen vasta sen jälkeen kun hän onsaanut selville sen kirjaimellisen merkityk-sen. Dialogisuudessa hylätään olettamus,jonka mukaan kielisysteemin tasolla jokai-sella kielellisellä ilmauksella olisi yksi kir-jaimellinen merkitys. Sen sijaan lingvisti-nen merkitys määritellään avoimeksi mer-kityspotentiaaliksi. Merkityspotentiaalinkäsitettä on kehittänyt erityisesti RagnarRommetveit (esim. 1992), mutta sillä onkeskeinen rooli jo Bahtinin ja Volovsinovindialogisessa kielifilosofiassa. Volovsinovajattelee, että (lingvistinen) merkitys ei itseasiassa merkitse mitään, sillä on vain mah-dollisuus merkitä jotain, kun ilmausta käy-tetään. Samalla tavalla ajattelee Bahtin, jon-ka mukaan kielisysteemillä on puhtaasti po-tentiaalinen rooli suhteessa kielen käyttöönja kielen käyttäjiin. Perusajatuksena on, ettäkielellisillä ilmauksilla ei kielijärjestelmäntasolla ole kiinteitä ydinmerkityksiä, vaan

kielellinen ilmaus nähdään avoimena mer-kityspotentiaalina eli mahdollisten merki-tysten moninaisuutena, jonka konkreettinenmerkitys syntyy puhujan ja kuulijan välisenneuvottelun tuloksena tietyssä sosiaalises-sa kontekstissa. Lingvistiset merkityksetovat siis häilyviä, ja kontekstuaalisen inter-subjektiivisen merkityksen syntyminenedellyttää neuvottelua, jolla tässä tarkoite-taan puhujan ja kuulijan adaptoitumistatoistensa näkökulmiin.

On syytä korostaa, että merkityspoten-tiaali-ajattelu ei edellytä — eikä itse asias-sa edes siedä — relativismia ja individua-lismia, kuten usein virheellisesti luullaan(tästä tarkemmin Lähteenmäki 1998a,1998b). Vaikkei kielelliselle ilmauksellepostuloidakaan yhtä kirjaimellista merki-tystä, se ei tarkoita, että ilmauksia tulkittai-siin mielivaltaisesti. Dialogisuudessa ko-rostetaan, että merkitykset ovat sosiaalisialuonteeltaan ja että ilmausten tulkintaa oh-jaavat aina erilaiset sosiaaliset ja kulttuuri-set konventiot. Tätä seikkaa voidaan ha-vainnollistaa lähestymällä merkityspoten-tiaalin käsitettä kielenoppimisen näkökul-masta. Kieltä oppiva lapsi havaitsee, mitenyhteisön jäsenet käyttäytyvät kielellisestierilaisissa tilanteissa. Kielellinen käyttäy-tyminen on luonnollisesti kiinteästi sidok-sissa ei-verbaaliseen käyttäytymiseen. Sa-malla kun lapsi elää tietyssä yhteisössä jaomaksuu yhteisön elämänmuodon — jasamanaikaisesti käytöksellään konstituoitätä elämänmuotoa — hän oppii osana elä-mänmuotoa tilannesidonnaisia tapoja käyt-täytyä verbaalisesti. Kielitaito voidaan täs-sä mielessä nähdä joukkona tilannesidon-naisia verbaalisen käyttäytymisen malleja.Toisin sanoen kielellisten ilmausten merki-tyspotentiaalit eivät ole mielivaltaisia, vaanniillä on kiinteä yhteys yksilön kielelliseenbiografiaan, jolla tässä tarkoitetaan kokoel-maa erilaisia sosiaalisia kielenkäyttö- javuorovaikutustilanteita, joihin yksilö on

665

elämänsä aikana osallistunut. Yksilön kan-nalta ilmauksen merkityspotentiaali on siissosiaalisesti määräytynyt, koska se perus-tuu niihin kokemuksiin, joita hänellä onkyseisen ilmauksen käytöstä erilaisissa so-siaalisissa vuorovaikutustilanteissa.

KENEN ILMAUS?

Linellin panos dialogiseen kognition mal-lintamiseen jää kapeammaksi kuin diskurs-sin tutkimuksen osuus. Monet psykologianja kognitiivisen tutkimuksen juonteet sivuu-tetaan maininnalla — näitä on esimerkiksiRom Harrén diskursiivinen psykologia.Muista suuntauksista, jotka edustavat sa-mantapaista näkemystä ja ovat myös tietys-sä määrin kielitieteellisesti orientoituneita,voi mainita esimerkiksi John Shotterin(1995) dialogisen psykologian (dialogisestakielen psykologiasta Dufva 1998). Myöslaajentuvasta ei-kartesiolaisesti suuntautu-neesta kognition tutkimuksesta löytyisipaljon dialogisuuden periaatteiden ja Linel-lin edustaman ajattelutavan kanssa yksiinsopivaa. Näitä olisivat esimerkiksi AntonioDamasion (1996) esittämät ajatukset kog-nition ja emootion jakamattomuudesta jaruumiillisuudesta tai James J. Gibsonin(1979) ekologinen psykologia, jossa ihmis-tä tarkastellaan ruumiillisena ja kontekstu-aalisena toimijana. Myös suomalaisen TimoJärvilehdon (1994) edustama systeeminenpsykologia, jossa ihmisen kognitiivista toi-mintaa tarkastellaan organismi–ympäristö-systeemissä tulee lähelle Linellin esittämiäajatuksia kognition luonteesta (ks. myösClarkin [1997] käsitystä kognitiosta aivojen,ruumiin ja maailman yhteistyöprosessina).

Linell käsittelee siis suhteellisen vähänsitä, mitä diskursseissa tapahtuu kognitiivi-sella tasolla. Puhujaa ja kuulijaa käsittele-vässä luvussa Linell kuitenkin kritisoi mo-nologiselle psykolingvistiikalle tyypillistäpuhujakeskeisyyttä. Tässä lähestymistavas-

sa ilmaukset on nähty puhujan tuotteena,joten niillä on katsottu olevan vain yksi jaainoa tekijä. Näin puheen tuottaminen oli-si äärimmäisen kompleksinen sarja puhu-van yksilön suorittamaa informaationpro-sessointia, joka alkaa intentiosta ja päättyypuheen artikulatoriseen tuottamisproses-siin. Tämäntapainen individualistinen jakooditeoriaan nojaava puheen tuottamisenmalli esitellään esimerkiksi Leveltin (1989)teoksessa. Dialogisuus taas korostaa vuo-rovaikutuksen resiprookkisuutta: puhujanja kuulijan toisiinsa sitoutuneisuutta. Jokai-nen puhuttu ilmaus on sosiaalisesti ja kol-laboratiivisesti tuotettu. Linell katsoo, ettäkielen ensisijainen asuinsija on keskustelus-sa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa: kes-kustelua ei nähdä »(sisäisen) kielen» epife-nomeenina. On selvää, että dialogisuus eikiellä yksilöllisten, esimerkiksi perseptuaa-listen ja motoristen prosessien olemassa-oloa, mutta korostaa sitä, että puhe on myöskognitiivisesti yhteistoiminnallista luon-teeltaan. Puhe ei siis synny yksilössä, vaanvuorovaikutuksessa. Jokainen ilmaus lin-kittyy sitä edeltävään ja sitä seuraavaandiskurssiin sekä vastaa, kuten Bahtin ajat-telee, tilanteen eri aspekteihin. Diskurssiviittaa sekä maailmaan että itseensä. Il-maukset linkittyvät maailmaan kommentoi-malla sitä, mutta myös diskurssiin itseensämonenlaisten keinojen kautta: ilmaus toimiivastauksena edelliseen, kaiuttaa sen sana-valintoja ja rakenteita, palaa jo käsiteltyynpuheenaiheeseen, tuo keskusteluun uusiaelementtejä ja niin edelleen (ks. Dufva 1996).

DIALOGISUUS —MAHDOLLISUUKSIA JA

RAJOITUKSIA

Luvuissa 13 ja 14 Linell keskittyy tarkas-telemaan dialogisen ja monologisen kielen-tutkimuksen välistä suhdetta sekä dialogi-seen lähestymistapaan liittyviä rajoituksia.

666

Hän tekee selväksi, ettei pidä dialogisuuttaomnipotenttina patenttiratkaisuna, eikä näesen välttämättä soveltuvan kaikkeen kielel-liseen analyysiin. Tässä yhteydessä Linelltuntuu kuitenkin käyttävän dialogisuudenkäsitettä kahdessa eri merkityksessä. Ter-min ensimmäisessä (suppeammassa) mer-kityksessä dialogisia ovat sellaiset lähesty-mistavat, joissa kieltä ja kielellistä vuoro-vaikutusta lähestytään tietyssä kontekstis-sa aktuaalistuvien prosessien ja toiminnannäkökulmasta. Monologisia tämän tulkin-nan mukaan ovat taas sellaiset tutkimukset,joissa kieltä ja vuorovaikutusta pyritäänesineellistämään postuloimalla toiminnantakana olevia staattisia kontekstista riippu-mattomia sääntöjä ja kategorioita. Kyseis-tä vastakkainasettelua ei voi kuitenkaanpitää hedelmällisenä, sillä se johtaa helpostinaiiviin yltiödialogisuuteen, jonka mukaankielessä ja vuorovaikutuksessa ei olisi mi-tään staattista ja säännönmukaista, vaankaikki piirteet olisivat dynaamisia ja kon-tekstuaalisia luonteeltaan. Kielessä ja kult-tuurissa esiintyy aina myös voimakkaitadekontekstualisointi- ja yhtenäistämispyr-kimyksiä, kuten Linell korostaakin. MyösBahtin (1975) painottaa, että kielessä jakulttuurissa on aina läsnä sekä keskihakui-sia että keskipakoisia voimia, joiden väli-sen kamppailun hän näkee kielellisten jakulttuuristen ilmiöiden dynaamisuutta jamuutosta selittävänä tekijänä. Niinpä Linellehdottaa, että dialogisuus tulisi nähdä ylei-senä epistemologisena teoriana, jolloinmonologiset tutkimussuuntaukset voitaisiinsisällyttää dialogisuuteen ja nähdä ikään-kuin dialogisuuden »erikoistapauksina».Tällä hän viittaa siihen, että vaikka mono-logisen lähestymistavan tavoitteena on de-kontekstuaalisten sääntöjen ja kategorioi-den tuottaminen, itse dekontekstuaalista-misprosessi — kuten mikä tahansa inhimil-linen toiminta — voidaan nähdä tietyssäkontekstissa tapahtuvana ja tiettyihin taus-

taolettamuksiin perustuvana toimintana.Näin ollen myös monologisesti suuntautu-nut kielen staattisia piirteitä korostava tut-kimus voidaan nähdä pohjimmiltaan dialo-gisena toimintana. Tämä dialogisuudenkäsitteen laajempi tulkinta on sopusoinnus-sa myös Bahtinin ajatusten kanssa, joissakorostuu lingvistisen ja metalingvistisennäkökulman komplementaarisuus (ks.myös Lähteenmäki 1998b).

Keskeistä Linellin argumentoinnilledialogisen position puolesta on perinteisten(kartesiolaisten) dikotomioiden hylkäämi-nen. Hänen mukaansa ei ole esimerkiksiolemassa kategorista eroa yksilön ja yhteis-kunnan välillä, koska yhteiskunnallinentoiminta on yksilöiden vuorovaikutusta.Toisaalta — kuten Bahtin ja Volovsinov eri-tyisesti korostavat — myös yksilöllinen onsosiaalista: tietoisuus rakentuu erilaisissasosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Kie-litieteellisen analyysin kannalta on ehkätärkeää panna merkille, että Linell toteaavuorovaikutuksessa olennaista olevan juu-ri vuorovaikutuksellisuuden (s. 264). Näinitse tapahtuminen, toiminta, on teoreettises-ti keskeisempi kuin sen »tekijät» (vertaaklassiseen puhuja–kuulija-malliin) tai seu-rauksena olevat ilmaukset, esimerkiksi kie-litieteelliset tai diskursiiviset yksiköt (ver-taa esimerkiksi klassiseen kielitieteelliseenanalyysiin). Toimintaa on kuitenkin vaike-aa analysoida. Kielenkäyttäjät, ilmauksentekijät ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessatoisten toimijoiden kanssa, ja jokainen dis-kurssin katkelma on upoksissa erilaistenkontekstien matriisiin. On siis helppo ha-vaita, että pieni otos puhuttua kieltä kantaamukanaan maailmojasyleilevän laajanmäärän tietoa. Kuten Linell toteaa, tarvitaanpaljon työtä ennen kuin teoria on kattava.Näin myös siksi, että kielentutkimuksenperinteiset työkalut pystyvät paljon parem-min yksiköiden ja rakenteiden kuvaamiseenja että tieteellinen diskurssi toimii niin pal-

667

jon kartesiolaisten dikotomioiden varassa,että »monologiseen kielenkäyttöön» onhelppo lipsahtaa — ja tulla väärinymmär-retyksi.

Millaisia olisivat siis dialogisen tutki-muksen empiiriset menetelmät? Linell us-koo, että useat lähestymistavan kannallaolevat argumentoisivat kvalitatiivisten me-netelmien puolesta, mutta näkee myöskvantifioinnin olennaisena ja toivottavanamenetelmänä. Erityisesti tutkimuksessa,jossa on tarkoitus vertailla yksilöitä, ryhmiätai tilanteita, määrällinenkin analyysi olisitarpeen. Tämä taas edellyttää jonkinlaistakoodaamista, diskurssin purkamista yksi-köiksi. Koodaamisen käytänteet taas vaa-tivat dekontekstualisaatiota ja abstrahoin-tia, joidenkin näkökulmien jättämistä huo-miotta. Siksi kvantifiointi sisältääkin mo-nia avoimia kysymyksiä ja ongelmia. UseatLinellin siteeraamat, »dialogiset» lähesty-mistavat kuten keskustelunanalyysi ovatolleet ohjelmallisesti kvantifiointia vastaan,mutta Linell uskoo, että on mahdollista luo-da koodaamisen ja kvantifioinnin keinoja,jotka ovat sopusoinnussa dialogisen ajatte-lun kanssa. Hän kuitenkin korostaa sekven-tiaalisen analyysin keskeisyyttä: ilmausta eitulisi milloinkaan analysoida konteksteis-ta ja positioista irrallaan.

LOPUKSI

Linellin teos kokoaa yhteen merkittävällätavalla dialogisuuden historiallisia juuria janykyteoriaa. Teoksen vahvuutena voidaanpitää myös sitä, että dialogisuuden teoreet-tisen tarkastelun lisäksi tekijä ottaa selkeästikantaa siihen, mikä on dialogisen tausta-filosofian vaikutus kielitieteen tutkimus-käytänteisiin ja metodologisiin ratkaisuihin.Kirja tarjoaa johdatuksen dialogiseen ajat-teluun, erityisesti erilaisten diskurssien tut-kimuksen kautta ja käsittääksemme se tu-lee muodostumaan yhdeksi alan perusteok-

sista. Rinnalleen se tulee toivottavasti saa-maan teoksia, jotka käsittelevät niitä kielenalueita ja aspekteja, jotka tässä ovat jääneettarkastelun ulkopuolelle.

MIKA LÄHTEENMÄKISähköposti: [email protected] DUFVASähköposti: [email protected]

LÄHTEET

BAHTIN, M. M. 1975: Voprosy literatury iestetiki. Hudovzestvennaja literatura,Moskva.

–––– 1979: Estetika slovesnogo tvorvcestva.Iskusstvo, Moskva.

–––– 1986: K filosofii postupka. – Filoso-fija i sociologija nauki i tehniki 1984–1985 s. 80–160.

CHOMSKY, NOAM 1966: Cartesian linguis-tics. A chapter in the history of ration-alist thought. Harper & Row, NewYork.

CLARK, ANDY 1997: Being there: Puttingbrain, body and world together again.MIT Press, Cambridge, Mass.

DAMASIO, ANTONIO 1996: Descartes’ error.Emotion, reason, and the humanbrain. Papermac, London.

DREW, PAUL – HERITAGE, JOHN (toim.) 1992:Talk at work. Cambridge UniversityPress, Cambridge.

DUFVA, HANNELE 1996: Puhumisen kieliop-pi — mielessä vai vuorovaikutussys-teemissä? – Minna-Riitta Luukka,Aila Mielikäinen & Paula Kalaja(toim.), Kielten kuulossa. Kielitieteenpäivät Jyväskylässä 5. ja 6.5.1995 s.33–46. Jyväskylän yliopisto, Jyväs-kylä.

–––– 1998: From »psycholinguistics» to adialogical psychology of language:aspects of the inner discourses. –Mika Lähteenmäki & Hannele Duf-

668

va (toim.), Dialogues on Bakhtin:interdisciplinary readings s. 87–104.Centre for Applied Language Studies,Jyväskylä.

EMERSON, CARYL 1993: Amerikanskie filo-sofy v svete izuvcenija Bahtina. – Dia-log. Karnaval. Hronotop 2–3 s. 5–18.

GIBSON, JAMES J. 1979: The ecological ap-proach to visual perception. Hough-ton Mifflin, Boston.

GIDDENS, ANTHONY. 1984: The constitutionof society. Polity Press, Cambridge.

HOLQUIST, M. 1990: Dialogism. Bakhtin andhis world. Routledge, London.

ITKONEN, ESA 1978: Grammatical theoryand metascience. Current Issues inLinguistic Theory 5. Benjamins,Amsterdam.

JÄRVILEHTO, TIMO 1994: Ihminen ja ihmisenympäristö. Pohjoinen, Oulu.

LINELL, PER 1982: The written language biasin linguistics. SIC 2. University ofLinköping, Linköping.

LÄHTEENMÄKI , MIKA 1998a: On meaningand understanding: a dialogical ap-proach. – Dialogism. An Internatio-nal Journal of Bakhtin Studies 1 s.74–91.

–––– 1998b: On dynamics and stability:Saussure, Voloshinov, and Bakhtin. –Mika Lähteenmäki & Hannele Duf-va (toim.), Dialogues on Bakhtin:interdisciplinary readings s. 51–69.Centre for Applied Language Studies,Jyväskylä.

MARKOVÁ, IVANA 1992: On structure anddialogicity in Prague semiotics. – A.Wold (toim.), The dialogical alterna-tive: towards a theory of language andmind s. 45–63. Scandinavian Univer-sity Press, Oslo.

MARKOVÁ, IVANA – FOPPA, KLAUS (toim.)1990: The dynamics of dialogue. Har-vester Wheatsheaf, New York.

–––– (toim.) 1991: Asymmetries in dia-

logue. Harvester Wheatsheaf, Hert-fordshire.

MARKOVÁ, IVANA – GRAUMANN, CARL F. –FOPPA, KLAUS (toim.) 1995: Mutual-ities in dialogue. Cambridge Univer-sity Press, Cambridge.

MÄÄTTÄ, URHO 1999: Kielen sosiaalinen pe-rusta ja sääntöjen emergoituminen. –Urho Määttä, Pekka Pälli & M. K.Suojanen (toim.), Kirjoituksia sosio-lingvistiikasta s. 23–52. Tampereenyliopiston suomen kielen ja yleisenkielitieteen laitos, Tampere.

POTTER, JONATHAN 1996: Representing re-ality. Discourse, rhetoric and socialconstruction. Sage, London.

ROMMETVEIT, RAGNAR 1992: Outlines of adialogically based social-cognitiveapproach to human cognition andcommunication. – A. Wold (toim.),The dialogical alternative: towards atheory of language and mind s. 19–44. Scandinavian University Press,Oslo.

RYBNIKOV, V. N. 1995: Amerikanskajapragmativceskaja tradicija i samosozna-nie evropejskoj kul’turny v diskursepostmodernizma. – M. Ja. Korneev(toim.), Dialog v filosofii: tradicii isovremennost’ s. 95–108. Izdatal’stvoSankt-Peterburgskogo Universiteta,Sankt-Peterburg.

SHOTTER, JOHN 1995: Dialogical psycholo-gy. – Jonathan A. Smith, Rom Harré& Luk van Langenhove (toim.), Re-thinking psychology s. 160–178.Sage, London.

VOLOVSINOV, VALENTIN 1990: Kielen dialogi-suus. Marxismi ja kielifilosofia. Vas-tapaino, Tampere.

669

KESKUSTELUA RAJOJEN YLI

Ron Scollon & Suzanne Wong Scollon Intercultural communication. Language in So-ciety 21. Blackwell, Oxford 1995. XIII + 271 s. ISBN 0-631-19489-4.

len ja puhetilanteen — jotka vaikuttavat ih-misten vuorovaikutuskäyttäytymiseen.

Kirjan pääasiallisena tutkimuskohtee-na on kansainvälisen kaupan ja liike-elä-män kielenkäyttö; tavoitteena on selvittää,millaisen kehyksen osapuolten erilaistendiskurssisysteemien jäsenyydet luovatkansainvälisen kaupan vuorovaikutuksel-le. Teoksen kohderyhmä ovat kirjoittajienmukaan erityisesti itäaasialaiset englantiatoisena kielenä puhuvat kielenkäytönammattilaiset ja heidän englanninopetta-jansa, mutta myös muut ammattilaiset, jot-ka ovat kiinnostuneita eri ryhmien (dis-kurssisysteemien) välisestä kommunikaa-tiosta. Termin kielenkäyttäjäammattilainen(professional communicator) kirjan tekijätmäärittelevät varsin väljästi henkilöksi,jonka työn valtaosa koostuu kommunikoin-nista. Kirjoittajat myös esittävät listan am-mateista, joiden harjoittajat, muiden muas-sa, ovat kielenkäyttäjäammattilaisia. Lis-tassa on mainittu runsaasti markkinoinninja talouden sekä tekniikan alan ammattini-mikkeitä (esim. account executive, seniorengineer); humanistiammatteja ei listaltajuuri löydy.

Metodiltaan kirja pohjautuu lähinnäinteraktionaaliseen sosiolingvistiikkaan japuheen etnografiaan. Kirjoittajat ovat tut-kineet kulttuurienvälistä kommunikaatiotasekä Kaukoidässä että Yhdysvalloissa joparinkymmenen vuoden ajan. Havainnoil-le ja tuloksille antaakin tukea ja luotetta-vuutta niiden taustalta selvästi heijastuvamonipuolinen kenttäkokemus.

on Scollonin ja Suzanne Wong Scol-lonin kirja »Intercultural communica-

tion» tarkastelee laveasti eri ryhmien välistäkommunikaatiota. Kirjassa pohditaan paitsisitä, mitä kulttuurienvälisen kommunikaa-tion on perinteisesti käsitetty tarkoittavan— eri kansallisuuksien välistä kanssakäy-mistä — myös muunlaista ryhmärajat ylit-tävää kommunikaatiota. Tarkastelun paino-piste on kuitenkin Itä-Aasian (Kiinan, Ja-panin ja Korean) ja angloamerikkalaisten(USA:n ja Iso-Britannian) diskurssikäytän-teiden eroissa.

Intercultural communication on kun-nianhimoinen kirja, joka pyrkii eristämäänja esittelemään idän ja lännen puhekäytän-teitä sortumatta yliyleistämiseen tai stereo-tyypittelyyn ja vertailemaan käytänteidenyhtäläisyyksiä ja eroavuuksia arvottamattanäitä suhteessa toisiinsa. Tavoite toteutuu-kin aiheeseen nähden varsin hyvin; juurikulttuurienvälisen kommunikaation tutki-muksessa yksinkertaistukset ja stereotypiattarjoutuvat vaarallisen helposti selityksik-si. Ryhmän tyypillisten piirteitten kartoit-tamisesta on vain pieni askel ryhmän jäsen-ten leimaamiseen tietynlaisiksi (esim. »suo-malaiset ovat hiljaisia»).

Scollon ja Scollon ovat erittäin tietoisiatästä vaarasta: kirjassa kehotetaan moneenkertaan välttämään tietynlaisten diskurssi-käytänteiden tulkitsemista ryhmän jäsentenominaisuudeksi. Kirjoittajat itse väistävätyliyleistämisen vaaraa nostamalla esiin län-si–itä-jaon lisäksi myös muita tekijöitä —esimerkiksi keskustelijoiden iän, sukupuo-

R

virittäjä 4/1999

670

MIKSI LÄNSI JA ITÄ TULKITSEVATTOISIAAN VÄÄRIN?

Teoksen ensimmäiset luvut keskittyvät esit-telemään tutkimuksen kannalta olennaisiaosatekijöitä. Scollon ja Scollon määrittele-vät muun muassa »kontekstin kieliopin»(grammar of context), joka tulisi ottaa huo-mioon tutkittaessa ammattilaiskielenkäyt-töä. Tämä kielioppi koostuu seitsemästäosatekijästä (esim. viestin muoto, osallistu-jat, tapahtuma-agenda jne.), jotka jakautu-vat useisiin alaryhmiin. Yksityiskohtainen,moneen suuntaan haarova ryhmittely vält-tää yksinkertaistuksen vaaran, mutta saat-taa myös uuvuttaa lukijan pyrkimällä esit-tämään kaikki tutkimuksessa mahdollises-ti huomionarvoiset komponentit.

Kirjan kolmannessa luvussa tekijät käy-vät läpi Goffmanin (1967) kasvojen käsitet-tä ja Brownin ja Levinsonin (1987) kohte-liaisuusteoriaa, joiden rooli heidän tutki-muksessaan on perustavanlaatuinen. Erotaasialaisten ja angloamerikkalaisten dis-kurssikäytänteiden välillä ovat kirjoittajienmukaan viime kädessä selitettävissä sillä,minkälaista kasvojen suojelua ja kohteliai-suusstrategiaa puhujat missäkin tilanteessapyrkivät käyttämään. Kohteliaisuusstrate-gioina Scollon ja Scollon tarkastelevatmukaanottoa (involvement) ja itsenäisyyt-tä (independence). Nämä termit korvaavatheidän kielenkäytössään Brownin ja Levin-sonin käsitteet positiivinen ja negatiivinenkohteliaisuus. Mukaanoton kohteliaisuus-keinoja ovat esimerkiksi yhteisen tiedonosoittaminen, vastaanottajan etunimenkäyttö tai puheliaisuus ylipäätään. Itsenäi-syys-strategioita ovat puolestaan vaikkapaanteeksipyynnöt, puhuminen mielumminyleisellä kuin henkilökohtaisella tasolla taivaikeneminen.

Kohteliaisuusstrategioiden valinta, jasen myötä diskurssikäytänteet, riippuvatpuhujien välisistä valta- ja etäisyyssuhteis-

ta. Scollon ja Scollon pohtivat länsimaalais-ta ja aasialaista käsitystä puhujien keskinäi-sistä suhteista kahden eri ideologian valos-sa: utilitarismin ja konfutselaisuuden. Pu-hekäytäntöjen nivominen eurooppalaistenja aasialaisten kulttuurihistoriaan antaateoksen havainnoille syvyyttä, jota ei ainalöydä kulttuurienvälisen kielenkäytön eroa-vuuksia esittelevistä teoksista. Utilitarististadiskurssisysteemiä käsitellään kirjassa ko-konaisen luvun verran (luku 6); utilitaristi-sen ideologian synty valistuksen ajan ratio-nalismissa käydään läpi ja esitellään lyhyes-ti suunnan suuria nimiä (mm. Locke, Mon-tesquieu, Kant ja Bentham). Järkeä ja hyö-dyn maksimointia korostavassa ideologias-sa kommunikaation tehtävä on välittää in-formaatiota niin tehokkaasti kuin mahdol-lista. Tämän päämäärän mukaan utilitaari-nen diskurssisysteemi on muovautunutanti-retoriseksi, positiivis-empiiriseksi, de-duktiiviseksi, individualistiseksi, tasa-ar-voiseksi ja julkiseksi. Tyypillisinä utili-taarisen diskurssisysteemin muotoina kir-joittajat mainitsevat puhelinkeskustelut,pöytäkirjat, muistiot ja raportit.

Konfutselaista ideologiaa ja siihen poh-jautuvaa diskurssisysteemiä käsitellään kir-jassa vähemmän. Se esitellään lähinnä suh-teessa utilitaristiseen systeemiin. Pääasial-lisena erona näissä kahdessa ideologiassaon niiden käsitys persoonallisuudesta jaminuudesta. Itämaiseen minä-käsitykseenkuuluu kirjoittajien lainaamien lähteidenmukaan yksilön lisäksi hänen lähiyhteisön-sä — esimerkiksi vanhemmat ja lapset ovaterottamaton osa ihmisen minuutta — kuntaas länsimaisessa minä-käsityksessä ko-rostetaan yksilön itsenäisyyttä. Tästä joh-tuen länsimainen ideologia painottaa yksi-lönvapautta ja itämainen suhteita muihinryhmän jäseniin. Näin myös ryhmäharmo-nian ja suhteitten hoidon osuus kommuni-kaation tavoitteena on kohosteisempi itä-maisessa diskurssisysteemissä kuin länsi-

671

maisessa, vahvasti tiedonvälitystä painotta-vassa ideologiassa.

Kansainvälinen liiketoiminta tuo ihmi-siä eri diskurssisysteemeistä saman neuvot-telupöydän ääreen sopimaan asioista. On-gelmia ja ristiriitoja saattaa keskustelussasyntyä, vaikka osapuolet olisivatkin varsi-naisista käsiteltävistä asioista yksimielisiä.Scollonin ja Scollonin mukaan kansainvä-lisen liiketoiminnan diskurssisysteemi (cor-porate discourse system) on pääasiassa uti-litaristinen. Utilitaristisen diskurssisystee-min retoriikka taas on tyypillisesti deduk-tiivista. Tällä kirjoittajat tarkoittavat etene-mistä tekstin rakenteessa pääargumentistaperusteluihin: varsinainen pääpointti tuo-daan puheenvuorossa heti esiin, jonka jäl-keen sille esitetään tarvittaessa perusteluja.Vastakohdassa, induktiivisessa strategiassa,perustellaan ensin, miksi jokin tietty asia ontarpeellinen, ja vasta sen jälkeen tuodaanesiin tämä asia. Induktio–deduktio-jako onolennainen, koska se on kirjoittajien mu-kaan monen väärinymmärryksen takana eridiskurssisysteemien kohdatessa: neuvotte-lupöydän ääressä amerikkalaiset esittelevätuudet topiikit pääosin deduktiivisesti, kuntaas aasialaiset käyttävät usein induktiivis-ta strategiaa.

Topiikkien eri esittelytavat ovat yhtey-dessä kohteliaisuusstrategioihin. Scollonienlainaaman retoriikan opaskirjan mukaandeduktiivista esittelytapaa käytetään silloin,kun esiteltävän idean arvo on itsestäänsel-vä tai jos esittelijän ei muuten tarvitse oi-keuttaa ideaansa kuulijoilleen. Induktiivistastrategiaa puolestaan käytetään tyypillisestisilloin, kun puhuja esittää idean, jonka hänarvelee saattavan herättää vastustusta kuu-lijoissaan. Edellisen perusteella Scollonitpäättelevät, että topiikit esitellään dedukti-ivisesti erityisesti silloin, kun kommunikaa-tion pääasiallisena tarkoituksena ei ole ra-kentaa osapuolten välille tiettyä suhdetta taikun puhujan ei tarvitse pyytää eikä esittää

auktoriteettia(an) muille tai muilta. Eri esittelytavoissa voidaan nähdä yh-

teys kohteliaisuusstrategioihin: mukaanot-to-kohteliaisuudessa oletetaan keskusteli-joiden välille paljon yhteistä maaperää, jol-loin voidaan myös olettaa, että puhujat ovatjokseenkin samaa mieltä uusista ideoista.Itsenäisyys-kohteliaisuudessa taas olete-taan vastaanottajan haluista ja intentioistamahdollisimman vähän ja ennakoidaanmahdollista erimielisyyttä. Täten siisdeduktivismi asettuu yhdeksi mukaanotonkohteliaisuuskeinoksi ja induktivismi itse-näisyys-kohteliaisuuden keinoksi.

Kuten kirjassa aiemmin on esitetty, koh-teliaisuusstrategian valinta perustuu siihen,miten keskustelija tulkitsee tilanteen ja suh-teensa muihin keskustelijoihin. Utilitaristi-nen ideologia korostaa individualismia,informaatiota ja tasa-arvoisuutta, konfutse-lainen taas suhdehierarkiaa muihin ihmi-siin. Diskurssisysteemien kohdatessa utili-taristisen systeemin jäsenet käyttävät enem-män mukaanoton keinoja pyrkiessään kohtitasa-arvoisuutta, kun taas konfutselaisensysteemin jäsenet osoittavat tietoisuuttaanihmisten välisistä hierarkkisista suhteista jakeskustelun suhteita ylläpitävästä funktios-ta itsenäisyys-kohteliaisuuden keinoin.Tuloksena on epätasapainoinen keskustelu,jonka seurauksena edelliset voivat pitääjälkimmäisiä jäykkinä, epäsuorina ja epä-selvinä, ja jälkimmäiset taas edellisiä suo-rasukaisina tungettelevina suupaltteina.

Kiinnostavaa on, että täsmälleen samainduktiivisen ja deduktiivisen lähestymis-tavan ero on havaittu tutkittaessa suoma-laisten ja brittiläisten englanninkielisiä kir-joituksia (ks. esim. Mauranen 1993). Mau-rasen tutkimat suomalaiskirjoittajat raken-sivat tekstinsä edeten yleisluontoisista pe-rusteluista kohti tekstin varsinaista argu-menttia, kun taas brittikirjoittajat toivat ar-gumentin heti esiin. Mauranen kutsuu suo-malaisten tyyliä loppufokusoivaksi (final

672

focus) ja brittien tyyliä alkufokusoivaksi(initial focus). Tekstin rakentaminen induk-tiivisesti tai deduktiivisesti ei siis näidentutkimusten valossa jaa Eurooppaa ja Aa-siaa eri leireihin. Scollonien ja Maurasenmukaan kiinalaisilla ja suomalaisilla voiolla yhtäläisiä vaikeuksia saada viestinsäangloamerikkalaisten ymmärtämäksi.

Scollon ja Scollon siis nivovat kansain-välisen kommunikaation ongelmat osa-puolten käyttämiin keskustelustrategioihin,jotka pohjautuvat osapuolten valitsemaankohteliaisuustyyppiin. Se puolestaan perus-tuu osapuolten käsitykseen itsestä ja muis-ta kulloisessakin tilanteessa, mikä selittyyosapuolten (pääasiallisen) diskurssisystee-min ideologian kautta. Seurausten ketjullavältetään esittämästä yksinkertaistavia lau-sumia (esim. aasialaiset ovat induktiivisia,amerikkalaiset deduktiivisia). Stereotyypit-telyyn lankeamista vastaan taisteleminen onehdottomasti katsottava kirjan ansioksi;kuitenkin on ymmärrettävää, jos joku luki-ja turhautuu siihen, että sen sijaan, että sa-nottaisiin aasialaisten käyttävän induktii-vista strategiaa, sanotaankin ihmistenväli-siä suhteita korostavan ideologian jäsententukeutuvan tietyissä tilanteissa itsenäisyys-kohteliaisuuteen, jonka yksi muoto on to-piikkien esitteleminen induktiivisesti.

Kirja ei siis ainoastaan esittele eriideologioista kumpuavia erilaisia diskurs-sikäytänteitä, vaan se on myös kannanottokeskusteluun yksinkertaistuksista ja stereo-tyyppeihin pohjaavista selityksistä kulttuu-rienvälisen kommunikaation tutkimukses-sa. Kirjoittajat jaksavat muistuttaa lukijaatasaisin väliajoin siitä, että diskurssisystee-mien eroavuudet asettuvat jatkumolle. Kai-kissa diskurssisysteemeissä käytetään sekäinduktiivisia että deduktiivisia strategioitaja molempien kohteliaisuuslajien keinoja.Se, mikä mahdollisesti vaihtelee, on osa-puolten tulkinta kulloiseenkin tilanteeseensoveltuvasta keinostosta. Kaikkien ryhmien

kommunikaatiolla myös sekä välitetään tie-toa että hoidetaan suhteita. Tässäkin eronaovat tilanteiset painotukset.

LISÄULOTTUVUUDET: KESKUSTE-LIJOIDEN IKÄ JA SUKUPUOLI

Yksinkertaistusten välttämisen taustaa vas-ten on ymmärrettävää, että Scollon ja Scol-lon ovat ottaneet tutkimukseensa mukaanmyös kaksi muuta diskurssisysteemiä, jon-ka jäseniä kaikki ihmiset ovat: ikä- ja suku-puolidiskurssin. Kirjoittajat korostavat, ettäkeskustelijat ovat aina usean diskurssisys-teemin jäseniä, jolloin puhtaaksiviljeltyjämuotoja mistään systeemistä ei oikeastaanole olemassakaan. Kirjan varsinaiseen tee-maan — aasialaisen ja angloamerikkalaisenliike-elämän kommunikaation tutkimuk-seen — kaksi viimeistä lukua eivät sen si-jaan juuri tuo lisävalaisua. Iän ja sukupuo-len vaikutusta keskustelun rakentumiseenesitellään lähinnä amerikkalaisen arkipuhe-aineiston valossa; aasialaisista keskusteluis-ta ei vastaavia tutkimuksia kirjoittajien mu-kaan juuri ole tehty.

Vaikka eri ikä- tai sukupuoliryhmienkeskusteluissa tulee esiin kiinnostavia eroa-vuuksia, jäävät nämä luvut silti melko irral-lisiksi kirjan kokonaisrakenteessa. Erilais-ten ikäluokkien ryhmäpiirteet ovat varsineriytyneesti Yhdysvaltain historiaan ja yh-teiskuntaan liittyviä; ikäryhmiä yhdistävätesimerkiksi koululaitoksen muutokset,Vietnamin sota (joka tietysti liittyy Itä-Aa-siaan mitä suurimmassa määrin, mutta var-sin eri tavoin) tai tietty lastenkasvatusopasja -metodi.

Sukupuolten välistä diskurssia tarkas-tellessa Scollonien stereotyypittelyä kaih-tava ote puolestaan lipsuu. Kirjoittajat esit-televät luvussa lähinnä Deborah Tannenintutkimuksia ja päättelevät niiden perusteel-la, että naiset suosivat epäsuoria ja miehetsuoria kommunikaatiokeinoja. Miesten sa-

673

notaan myös arvostavan keskustelua laa-joista topiikeista kuten urheilusta, politii-kasta ja taloudesta. Naisten todetaan pitä-vän onnistuneena keskustelua, joka liikkuuhenkilökohtaisella tasolla ja koskettelee ih-misten välisiä suhteita. Tuntuu yllättävältä,että »kulttuurienvälisessä» osuudessa ste-reotypioista niin tietoiset kirjoittajat lankea-vat moisiin yleistyksiin pohtiessaan mies-ten ja naisten välistä keskustelua. Hankalin-ta kirjan kokonaisuuden kannalta luvussaon kuitenkin se, että sukupuoli ja ikä eivätvarsinaisesti nivoudu analyysiin konfutse-laisesta tai utilitaristisesta diskurssisystee-mistä. Lähinnä utilitaristinen diskurssisys-teemi tarkentuu, ei niinkään yleisesti ang-loamerikkalaiseksi diskurssisysteemiksi,vaan prototyyppisesti Yhdysvaltain suurtenikäluokkien miesten systeemiksi.

LOPUKSI

Ron Scollonin ja Suzanne Wong Scolloninkirja on varsin perusteellinen kuvaus kah-teen eri ideologiaan pohjautuvista diskurs-sisysteemeistä. Diskurssisysteemien erojentaustalta löytyvät ideologioiden erilaiset kä-sitykset ihmisestä ja minuudesta, jotka vai-kuttavat siihen, miten ihmiset kulloisessa-kin tilanteessa ottavat toisensa huomioon(eli kohteliaisuusstrategoiden valintaan).Utilitarismiin ja konfutselaisuuteen perus-tuvien diskurssisysteemien kuvaus on va-kuuttavaa; tekstistä henkii läpi vuosien työeri systeemien välisen kommunikaationkäytännön kysymysten ja ongelmien paris-sa. Väärinymmärryksiä ja ristiriitaisuuksiavalotetaan myös runsain esimerkein; nämäolisivat tosin todistusvoimaisempia, josedes osa olisi todellisten keskustelujen ku-vauksia. Kirjan esimerkit ovat konstruk-tioita »tilanteista, joissa kirjoittajat ovatusein olleet», mikä epäilemättä pitääkinpaikkansa, mutta väliin olisi voinut myössirotella muutaman nauhalta puretun au-

tenttisen keskustelunkatkelman.Scollonien kirja ei ole ylikuormitettu

termeillä, mutta joidenkin käsitteiden laajakäyttöalue hämärtää niiden viittaussuhdet-ta. Pääkäsite diskurssisysteemi esitelläänkoostuvaksi ideologiasta, sosialisaatiosta,diskurssin lajeista ja kasvosysteemeistä.Diskurssisysteemin käsitettä käytetään var-sin laveasti, eikä sen suhde esimerkiksikulttuuriin tai ideologiaan ole kaikissa koh-din selvä. Myös termin corporate discour-se system (esim. liike-elämän diskurssisys-teemi) tarkoite jää jonkin verran hämäräk-si. Kirjoittajat käyttävät käsitettä suurinpiirtein samaviitteisesti kuin keskuste-lunanalyytikot termiä institutionaalinenvuorovaikutus, mutta toisaalta corporatediscourse system asetetaan hierarkiassa sa-malle tasolle kuin utilitaarinen diskurssi-systeemi, jonka tyypillinen käyttöalue se ta-vallaan on.

Kaiken kaikkiaan Intercultural commu-nication on selkeästi kirjoitettu ja perusteel-linen teos. Voisi sanoa, että se on utilitaris-tisesta diskurssisysteemista käsin kirjoitet-tu: lukijaa lähestytään muistuttamalla hän-tä tärkeistä tai varottavista seikoista (=mukaanotto-kohteliaisuus) ja uudet topiikitesitellään deduktiivisesti. Tekstissä uudetasiat ja relevantit osatekijät tuodaan hetiesiin, jonka jälkeen niitä perustellaan, sy-vennetään ja laajennetaan.

SALLA KURHILAPL 13 (Meritullinkatu 1 B),00014 Helsingin yliopistoSähköposti: [email protected]

LÄHTEET

BROWN, PENELOPE – LEVINSON, STEPHEN 1987[1978]: Politeness. Cambridge Uni-versity Press, Cambridge.

674

GOFFMAN, ERWING 1967: Interaction ritual.Anchor Books, Garden City, NY.

MAURANEN, ANNA 1993: Cultural differ-ences in academic discourse. – Liisa

Löfman ym. (toim.), The competentintercultural communicator s. 157–174. AFinLAn vuosikirja 51. Tampe-re.

virittäjä 4/1999

ykyään Budapestin yliopistossa työs-kentelevä Márta Csepregi, jonka

monet muistavat Helsingin yliopiston pit-käaikaisena, innostavana ja sydämellisenäunkarinlehtorina sekä oppikirjantekijänä,on suppeammissa piireissä tunnetulta puo-leltaan myös ansiokas ostjakologi. Tutkija-na, opettajana ja tutkimusmatkailijana häntuntee suomalais-ugrilaisuuden monia puo-lia ja lienee siksikin ehdottomasti oikeahenkilö toimittamaan ajantasaisen ja kan-santajuisen kokoomateoksen, jolla unkari-laisille maallikoille annetaan yleiskuvakoko kielikunnastamme.

Tällaista teosta on keskieurooppalaistenkielisukulaistemme mailla kipeästi kaivat-tu. Olemassaolevat unkarinkieliset yleiskat-saukset suomalais-ugrilaisiin kieliin ovatnimittäin sekä maallikolle kovin tieteellisiäettä kielisukulaistemme nykyolojen kannal-ta täysin vanhentuneita. Erityisen tarpeel-lista asiallinen tieto on Unkarissa, koskasiellä nykyäänkin kansalliset intohimotnäyttävät purkautuvan loistokkaiden kan-sallisten alkuperämytologioiden rakente-luun, vanhoista tutuista turkkilais- ja hun-nifantasioista unkari–sumeri-rinnastuksiin.Mukaan saattaa liittyä myös perinteikässalaliittoteoria: fennougristiikka on impe-rialistinen, itävaltalais-(neuvosto)venäläi-nen salajuoni, jonka päätarkoituksena onnujertaa unkarilaisten itsetunto tekemällä

heistä primitiivisten kotakansojen sukulai-sia. Postsosialistisessa arvosekaannuksessatällaisen rajatiedon harrastajat — jotkutjopa jonkinlaisia kielen ammattilaisia, min-kä luulisi olevan vakava muistutus historial-lisen lingvistiikan tuntemuksen tärkeydes-tä! — pääsevät joskus julki vakavammilla-kin foorumeilla. Unkarilaiset fennougristitjoutuvatkin näköjään muutaman vuosikym-menen välein julkisesti argumentoimaansuomalais-ugrilaisen kielisukulaisuudenpuolesta; tuorein esimerkki tästä lieneeKároly Rédein kirjanen "Ostörténetünk kér-dései (’Esihistoriamme kysymyksiä’,1998).

Finnugor kalauz (’Suomalais-ugrilai-nen opas’) koostuu yli kahdenkymmenenkirjoittajan artikkeleista. Kirjoittajat ovatunkarilaisia fennougristeja tai lähitieteidenharjoittajia, ilahduttavan suuri osa nuoreh-koa polvea. (Vain kaksi on Unkarissa asu-via ulkomaalaisia: saksalainen samojedolo-gi Florian Sobanski sekä marilainen Mar-garita Kuznetsova.) Csepregi itse on kirjoit-tanut pitkän johdannon, jossa hauskasti jaselkeästi kerrotaan fennougristiikan ja vä-hän (historiallisen) kielitieteenkin perus-teista. Muista yleisempiä näkökohtia esit-televistä artikkeleista haluaisin erikseenmainita Enik2o Szíjn opettavaisen katsauk-sen Venäjän ja Neuvostoliiton suomalais-ugrilaisten historiaan. Erityisen kiitoksen

UNKARILAINEN OPAS SUOMALAIS-UGRILAISUUTEEN

Márta Csepregi (toim.) Finnugor kalauz. Panoráma, Budapest 1998. 287 s. + 32 värikuva-sivua. ISBN 963-243-813-2.

N

675

ansaitsevat selkeät ja yhdenmukaiset kartat,joista näkyvät sekä kansojen asuinalueetyksityiskohtaisemmin että kunkin alueensijainti pohjoisessa Euraasiassa.

Kirjan rakenne ei noudata kovin selvääkaavaa, mutta ilmeisesti on pyritty hankki-maan useimpia kielikuntamme haaroja koh-ti vähintään kaksi artikkelia, sekä tieteelli-semmin kutakin kieliryhmää esittelevä ettäkonkreettisemmin, omakohtaisten matka-muistelusten kautta näiden kielisukulaistennykypäivää valottava. Näiden tarkasteluta-pojen raja on tietenkin veteen piirretty vii-va. Finnugor kalauz tuntuu paikoitellenepäröivän kahden roolin välillä, ollako viih-dyttävä lukemisto vai tiivis tietoteos —vaikka parhaimmillaan se onnistuu ole-maan molempia. Kuten luonnollista on,laaja kirjoittajajoukko tuottaa kerrontatek-nisesti ja tyylillisesti hiukan hajanaista jäl-keä: toiset selostavat kuivan asiallisestikohdemaan oloja suunnilleen terästeolli-suuden tuotantolukuja myöten, toiset anta-vat kynänsä lentää kuvaillessaan Viron ke-väisiä koivikkoja ja sinivuokkoja, taiganhantiperheen ansanasetuspuuhia tai ud-murttien uusvanhaa uhrijuhlaa tihkusatees-sa rämpivän ja metanolivotkan vaikutuksiapelkäävän muukalaisen näkökulmasta.

Varsin monien kielisukulaistemme ny-kypäivää kuvailevien artikkelien pohjavi-re on haikea. Neuvostoaikojen koettele-muksia, kieli- ja kansallisuuspolitiikan tem-poiluja sekä Neuvostoliiton hajoamisennostattamaa hetkellistä innostusta on seu-rannut ankea arki, jossa pienimmillä vielä

elävistä sukukielistämme näyttää olevanmahdollisuuksia säilyä korkeintaan teko-hengitettynä eksotiikkana. Liivin kielennykyisissä taitajissa lienee jo enemmän ul-kopuolisia harrastajia ja myöhäisherännei-tä juurienetsijöitä kuin liivin »normaalisti»,lapsuutensa kotikielenä oppineita. Niinkarun koskettavia kuin kuvaukset mum-moutuvan kielen ja kuolevan kulttuurinympärillä leijuvasta hiljaisesta surumielestäovatkin, juuri niiden kohdalla on myös ehkäeniten samojen yleisneuvostoliittolaistenhistorian ja arkielämän tosiasioiden toistoa,jonka lempeä karsiminen olisi ollut eduksikirjan luettavuudelle. Finnugor kalauz onaika paksu kirja!

Suomalaiselle lukijalle kaikki Finnugorkalauzin hyvät puolet eivät välttämättä vä-lity. Näkökulma on luonnollisestikin um-piunkarilainen, kielen ja kulttuurin ilmiöi-tä havainnollistetaan unkarilaisiin vastinei-siin vertaamalla ja Pohjolan oloja katsellaanleimallisesti Keski-Euroopan näkökulmas-ta. Joissain paikoin suomalainen lukija toi-voisi myös ei-unkarilaista, etenkin suoma-laista tutkimusta otettavan enemmän huo-mioon. Unkarintaitoiselle suomalaisellekinkirjaa voi kuitenkin suositella sen kattavuu-den, ajantasaisuuden, eloisien matkakuva-usten, selkeiden karttojen ja mainion kuva-aineiston takia. Finnugor kalauz on asian-tuntevaa työtä, kulttuuriteko kielisukulai-siamme kohtaan.


Arvoisat Virittäjän kirjoittajat

Ohjeet kirjoittajille (takasivulla) ovat hieman muuttuneet. Toimitustyön hel-pottamiseksi pyydämme noudattamaan uusia ohjeita vuoden 2000 alustalähtien. Muutos koskee lähinnä lähdeluettelon laadintaa. Lisäksi annetaan entistätarkemmat ohjeet kirjoitusten enimmäispituudesta.

Virittäjän toimitus

sananvuoro suun - kotikielen seura · 2017. 6. 21. · valtakunnallinen tieteellinen lehti voi olla...

Documents