SATAKUNTA SATUINA vol III– hetkiä historiasta

SATAKUNTA SATUINA vol III– hetkiä historiasta

Tekstit: Pertti Rajala ja Ulla Koivula

Kuvitus: Tiina Liivola/400 kepposta

Graafinen suunnittelu: Linda Kuparinen / Vida Design Oy

Tuotanto: Satakuntaliitto, www.satakuntaliitto.fi

Kirja on tehty yhteistyössä Satakunnan Museon kanssa.

issuu.com/satakuntaliitto

ISBN 978-952-5862-24-9 (pdf )

Esite:

ISSN 0789-6824

ISBN 978-952-5862-24-9

LUO OMA ELÄMYKSESI SATAKUNNASSA!

WWW.SATAKUNTA.FI/PALVELUOPAS

WWW.SATAKUNTA.FI

Satoja tietoja matkailukohteista, ostospaikoista, ravin-toloista ynnä muusta. Tutustu tarjontaan, valitse suo-sikkisi, tulosta ne tietoineen kartalle – matka voi alkaa!

KERTOMUKSETMISTÄ NIMI SATAKUNTA? ..............................................................................4

KUSTAA MÄENPÄÄN PERUNAPELTO ..........................................................6

KIPPO-KAUKO JA LAISKA-RAHIKKA .......................................................... 8

SAMMALLAHDENMÄEN HIIRIPERHE ............................................................1

MIELITTY KETJUNKANTAJA .......................................................................... 14

PIISPA HENRIK JA LALLI ..............................................................................17

HELSINKILÄISTEN JA PORILAISTEN

ESI-ISÄT ULVILASTA.................................................................................... 20

REPOSAARI SUOMEN PÄÄKAUPUNGIKSI ................................................22

VANHA RAUMA 1700-LUVULLA ................................................................. 24

HENRIK HYLKEEN LAIVANRAKENNUSPUUHAT ....................................... 26

PYYRMANNI .................................................................................................... 29

ELÄINLYSEON JUHLA .................................................................................... 31

RAUMAN LUKKO JA PORIN ÄSSÄT ........................................................... 34

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

6

I

Ensimmäiset merkit ihmisen oleskelusta nykyi-sen Satakunnan alueella ulottuvat ainakin 8000 vuoden taakse. Maamme oloissa ainutlaatuinen löytö, Huittisten vuolukivinen Hirvenpää, on noin 7000 vuotta vanha.

Maakuntana Satakunta esiintyy historiallisissa lähteissä ensi kerran tammikuussa vuonna 1331. Silloin eräs Kokemäellä päivätty kirje on vahvis-tettu Satakunnan sinetillä.

Kukaan ei tiedä varmasti, mistä maakuntamme Satakunta on saanut nimensä. Yksi mahdollinen selitys löytyy sanan Satakunta merkityksestä lukuna. Satakuntahan tarkoittaa lukuna ”lähes sataa”. Näin ollen nimi Satakunta voisi tarkoittaa sadan miehen joukkoa.

Keskiajalla eri puolilla Eurooppaa sotajoukot jär-jestettiin kymmenen, sadan ja tuhannen miehen yksiköihin. Eri alueille kuninkaat saattoivat antaa määräyksen, että niiden oli varustettava esimer-kiksi sadan miehen sotajoukko kuninkaan palve-lukseen.

Myöhemmin nimitys ei varsinaisesti tarkoittanut enää ihmisjoukkoa, vaan se alkoi tarkoittaa tiettyä aluetta. Voidaankin ajatella, että Satakunta olisi alun perin muodostanut alueen, josta on muodos-tettu sadan miehen vahvuinen sotajoukko. Aiko-jen kuluessa nimi Satakunta sitten vakiintui koko maakunnan nimeksi.

Tietoa Satakunnan maakunnasta www.satakunta.fi

MISTÄ NIMI SATAKUNTA?Pertti Rajala

TOTTA

8

I I

Kivikausi (n. 7000–6000 eKr.)

Päivänä muutamana vuonna 1903 eli suurin piir-tein silloin, kun sinun isomummusi ja isopappasi ovat syntyneet, iski talonpoika Kustaa Mäenpää Huittisissa kuokkansa maahan ja kuului aimo ku-mahdus. ”Mitä ihmettä! Vieläkö tänne jäi kovasti kiviä perunapeltoani sotkemaan?” Kustaa luuli iskeneensä kiveen, mutta kumarruttuaan tarkas-telemaan paremmin, huomasi hän, että kivi ei ol-lutkaan ihan mikä tahansa kivi. Sehän oli vuoluki-vestä tehty veistos, kuin hirven pää.

Muitta mutkitta Kustaa laittoi hirvenpääveistok-sen taskuunsa ja jatkoi hommia, kun naapurinsa torppari Heikki Malmi poikkesi jutustelemaan ohi kulkiessaan. Heikki oli kova puhumaan ja poikke-si usein, mutta tällä kertaa Kustaalla olikin jotakin erikoista näytettävää. Puhe kääntyi hirvenpäähän ja torppari Malmi osti innoissaan Kustaalta hirviki-ven 10 pennin hinnalla. Torppari oli tyytyväinen ja silitteli hirvenpäätä kulkiessaan kohti kotia.

Kun hirvenpää oli ollut torppari Malmilla jo vuo-den päivät, ajatteli hän esitellä sitä kylän väelle. Torpparin vaimo kävi säännöllisesti torilla myy-mässä voita ja maitoa. Tällä kertaa torppari itse otti hirvenpään taskuunsa ja hyppäsi mukaan torille hevoskärryjen kyytiin. Torppari Malmi asetti

hirvenpään näytille ja jäi patsastelemaan ylpeänä pöydän taakse. Maito ja voi kävivät hyvin kaupaksi, mutta hänen hienolle hirvenpääkivelleen lähinnä vain naureskeltiin ja sitä siliteltiin ivallisesti: ”Noin on Malmi itselleen lemmikin ostanut”. ”Eipä paljon hau-ku tuo koira!”, ”Uskaltaako sitä silittää?” Ja väki nauroi päälle ja poistui hihitellen ja ilkkuen paikalta.

Vaan kohta torikojun kohdalle osui kaksi korkeasti koulutettua maisteria, joilla oli tuntemusta histori-an asioista. He maksoivat Malmille kokonaiset viisi markkaa hirvenpäästä ja olivat innoissaan löydös-tään. Maisterit kuljettivat hirvenpään Turun kau-pungin historialliseen museoon, josta se myöhem-min päätyi Kansallismuseon kokoelmiin Helsinkiin.

Maistereille selvisi, että hirvenpääveistos oli yli seitsemän tuhatta vuotta vanha. Ja se oli kuulem-ma alun perin tarkoitettu kivinuijana käytettäväksi niin, että siihen olisi laitettu varsi ja sillä sitten ha-kattu mitä kulloinkin oli tarve hakata. Vaan olisiko niin, että veistos oli niin kaunis, ettei sillä oikeasti koskaan hakattu yhtään mitään, sillä siinä ei ole juuri naarmun naarmua tänäkään päivänä.

Lähde www.huittinen.fi

KUSTAA MÄENPÄÄN PERUNAPELTO TARUA

Ulla Koivula

INFOSatakunnan maakunnassa, Huittisten museossa voit nähdä tarkan jäljennöksen hirvenpäästä, jos poikkeat Kustaan aikaisia maisemia tutkailemassa.

10

I I I KIPPO-KAUKO JA LAISKA-RAHIKKA Ulla Koivula

Kivikausi (n. 2000 eKr)

Kippo-Kauko asui Uotinmäellä, joka nykyisin sijaitsee Nakkilan kunnassa. Kauko oli kova teke-mään itse erilaisia astioita, joita käytettiin ruoan keräämisessä ja varastoinnissa. Mutta arvaatko, miksi Kippo-Kauko teki kippoja enemmän kuin hän tai hänen perheensä tarvitsi? Hän rakasti kip-pojen tekemistä. Hän sai siitä työstä paljon iloa ja hän oli työssä todella taitava. Näitä kippojaan Kauko lahjoitti kaikille, ettei kenenkään muun tarvinnut itse valmistaa astioita. Vastalahjaksi Kauko sai joskus esimerkiksi ruokaa, sillä Kaukolla ei kippohommista tahtonut jäädä aikaa metsäs-tykselle.

Kippo-Kaukolla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Eräänä päivänä saivat lapset jälleen tehtäväkseen auttaa perheen ruoan keräämisessä ja heidät lähetettiin metsään. Heillä oli mukanaan astioita, joihin he keräsivät marjoja, sieniä, syötäviä kasvien lehtiä sekä juuria. Tänään lapset olivat saaneet mukaan-sa myös onkimisvälineet ja heidän tehtävänään oli kalastaa ruokaa perheelle.

Joen rannalla oli juuri sopiva paikka onkimiseen: kivikkoinen rantakaistale, jonka takana oli pala hiekkamaata. Lapset laskivat ruokakorit hiekalle ja heittivät nokkosesta valmistetut nyörit veteen.

Nyörin päässä oli koukkuna luupala, joka oli muo-toiltu koukun malliseksi. He istuivat aivan hiljaa.

Aurinko lämmitti mukavasti ja lintujen laulut oli-vat ainoat äänet, jotka kalastusrauhassa kuuluivat.

Ei kestänyt kauaakaan kun tytär-Kipon ongen- vapa vavähti, ja hän nosti joesta upean hauen. Pit-kä ja voimakas kala pärski pyrstöllään. Kala saatiin rannalle ja ripustettiin kiduksistaan roikkumaan oksanhaaraan. Kohta myös vanhimman, poika-Kipon, nyörin päästä löytyi hauki. Nuorin poika sai peräkkäin kaksi ahventa. Saalis riitti tälle päivälle, sillä hauet olivat niin isoja, että niistä riitti koko perheelle ruoaksi.

Lähellä asuva Laiska-Rahikka näki ahkerat ja iloiset lapset kalastuspuuhissa ja tajusi itse olevansa nä-lissään. Laiska-Rahikka oli iso ja roteva mies, joka nimensä mukaisesti ei ollut yhtä ahkera kuin alu-een muut asukkaat. Laiska-Rahikka löntysteli las-ten luo ja nosti kalansaaliin muitta mutkitta syliin-sä ja lähti kotiinsa sanaakaan sanomatta. Lapset hölmistyivät moisesta ja sättivät Rahikkaa:

”Jätä heti meidän kalamme siihen. Me ne kalastim-me ja viemme omaan kotiimme!”

TARUA

12

I I I

Laiska-Rahikka naurahti: ”Kuulkaas pipanat. Te ette minulle voi yhtään mitään. Minä olen voimakas ja vahva ja minä tarvitsen nämä syödäkseni, jotta jak-san taas nukkua.”

”Sinä laiskamato, tänne ne kalat ja heti. Isä käski meidän tuoda kalaa kotiin”, inttivät lapset vas-taan.

Rahikka ei ollut kuulevinaan lasten epätoivoa ja hän laahusti omaan soppeensa miettien, miten saisi kalat perattua. Laiska kun oli, ei hän olisi mil-lään viitsinyt itse kaloja perata. Lapset olivat seu-ranneet Rahikkaa ja keksivät ovelan juonen.

”Laiska-Rahikka, osaatko sinä itse perata nuo ka-lat?” lapset kysyivät.

”Toki osaan”, vastasi Rahikka, ”mutta osaatteko te?” kysyi laiskimus lapsilta.

”Me voimme vaikka näyttää taitomme”, sanoivat lapset yhteen ääneen.

Lapset aloittivat kalojen perkaamisen ja tekivät työtä oikein rauhalliseen tahtiin.

”Ota rento asento ja katso oikein tarkkaan, miten hienosti me osaamme homman hoitaa”, ehdottivat lapset.

Laiska-Rahikka istuutui maahan ja nojasi puuta vasten lasten touhua katsellessaan. Lapset perka-sivat kaloja hitaasti ja juttelivat samalla mukavia sekä hyräilivät rauhallista melodiaa työn lomassa. Kuinka ollakaan, nukahti Rahikka syvään uneen työtä aikansa katseltuaan. Lapset nappasivat kalat mukaansa ja juoksivat nopeasti kotiin.

Lapset kertoivat isälleen siitä, miten he kekseliäi-syydellään saivat saaliinsa takaisin Laiska-Rahi-kalta. Isä oli tyytyväinen lasten neuvokkuuteen ja lupasi käydä kertomassa Rahikalle, miten moista ryöstelyä ei enää saa tapahtua. Kukaan ei tiedä, mitä Kippo-Kauko ja Laiska-Rahikka keskenään puhuivat, mutta sen päivän jälkeen Rahikka ei enää ikinä varastanut mitään.

INFOPanelian kotiseutumuseossa on Kiukaisten kulttuurista kertova näyttely.

12

1313

I VSAMMALLAHDENMÄEN HIIRIPERHEUlla Koivula

Pronssikausi (n. 1500/1300–500/0 eKr.)

Sammallahdenmäen hautaröykkiöiden lähei-syydessä asusteli pronssikaudella vuonna 600 ennen Kristusta pienten hiirten suuri perhe. Iso-isä- ja isoäitihiiret olivat jo kovin, kovin vanhoja, mutta jaksoivat silti olla lapsihiirten kaitsijoina, laittaa ruokaa ja jutella mukavia. Ja ai kuinka ki-voja isovanhempien jutut olivatkaan kuunnella. He kertoivat tarinoita vanhoista ajoista. Miten joskus kärsittiin nälkää, miten hyvinä vuosina syötiin vatsat täyteen raikkaita marjoja, siemeniä ja jopa matoja. Tuohon aikaan isovanhemmat vielä kipittivät nuorilla käpälillään metsässä seik-kailusta toiseen. Nyt heidän tahtinsa on rauhoit-tunut ja he hymähtelevät pikkuhiirten innolle ja mekastukselle.

Vaan eräänä päivänä kävi niin, että isoäitihiiren elämä päättyi. Seuraavana päivänä kuoli isoisähii-ri. He olivat jo niin vanhoja, ettei heillä enää ollut voimia elää enempää.

Koko suku läheltä ja kaukaa saapui hautaamaan suvun vanhimpia. Tuohon aikaan hautaaminen tehtiin eri tavalla kuin nykyään. Vainajat poltettiin, kuten joskus nykyäänkin, mutta tuhkaa ei hau-dattu maahan vaan se asetettiin hellästi kalliolle. Tuhkan ympärille ja päälle rakennettiin suuri kivi-

röykkiö. Joskus kiviröykkiöstä tehtiin oikea monu-mentti, joka näkyi kauas. Yleensä röykkiö tehtiin kallion korkeimmalle kohdalle veden ääreen, ja niin tehtiin tälläkin kertaa. Oli siinä suvun vanhim-milla kapuamista. Matka ylöspäin tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Tuohon aikaan Rauman Lapin kylän Sammal-lahdenmäki oli merenlahden rannalla, vaikka nykypäivänä meren ranta on jo hyvin kaukana Sammallahdenmäestä. Kun yhteys mereen pikku hiljaa katkesi, muodostui Sammallahdenmäen lä-heisyyteen Saarnijärvi, joka vieläkin on olemassa kosteikkona.

TARUA

14

Satakunnan rannikolle tuli näitä monumentte-ja sitä mukaa lisää, kun hautauksia tehtiin. Näitä monumentteja kutsuttiin hiidenkiukaiksi. Hiiden-kiukailta oli näkymä merelle ja kauas horisonttiin, toisaalta itse hiidenkiukaat näki jo kaukaa. Näin muistettiin ja kunnioitettiin vainajaa.

Erityisesti Sammallahdenmäen hautaröykkiöi-den tekemiseen vaadittiin paljon työtä ja taitoja. Ensin suvun mieshiiret rakensivat kivistä kivike-hiä ja paasiarkkuja tuhkan ympärille. He käyttivät niiden rakentamisessa taitavaa kylmämuurausta eli tavallaan muurasivat nykypäivän muurareiden tapaan, mutta ilman laastia. Kiviä ei siis vain hei-telty kasaksi, vaan hautaröykkiöt rakennettiin aina todella huolellisesti vainajien ympärille.

Pikkuhiiret saivat kunnian laskea isovanhempiensa hautaan koruja ja muuta arvokasta mummunsa ja pappansa elämän ajalta. Ajateltiin todennäköisesti, että he tarvitsisivat tavaroita tuonpuoleisessa.

Kaikki keräsivät kiviä, pieniä ja isompia, haudan päälle. Myös pienimmät hiiret osallistuivat kivi-en keräämiseen ja kantamiseen. Äitihiiri kantoi vettä juotavaksi, sillä oli kuuma kesäpäivä. Me-ren pinta kimmelsi kauniisti hautajaispäivänä. Väki joi vettä ja loi katseensa merelle, suoden ajatuksissaan hetken isovanhempien muistolle. He pohtivat mielissään, että kun isoisä ja isoäi-ti oli nyt haudattu samaan hautaan, oli se hyvä alku sukuhaudalle. Lapsilla ei ollut lupa mennä kivien päälle, sillä siten kunnioitettiin vainajien rauhaa. Kiviä ei myöskään saanut koskea tai siir-tää, joten kiviröykkiöt ovat säilyneet tähän päi-vään asti.

INFOwww.visitrauma.fi Ajan jäljet Sammallahdenmäki

I V

16

MIELITTY KETJUNKANTAJAUlla Koivula

Rautakausi (n. 500 eKr–1150 jKr.)

Lehtometsässä Euran Harolassa, tiheän pähki-näpensaiston suojassa, levähti työnteosta hetken Mielitty-neito. Vuosi oli 1020 ja elettiin viikinkien aikakautta. Kyläläiset olivat kuulleet hurjia tarinoi-ta meriltä ja metsistä, miten viikingit olivat tehneet ryöstöretkiään. Mutta olivat he tuoneet mukanaan myös paljon hyvää, kuten kauniita kankaita, met-sästyksessä käytettäviä aseita sekä mausteita ja koruja. Mielittyä kiehtoivat nämä tarinat suurista taisteluista ja sankareista.

Kaukana kylästä oli nähty kauppalaivoja, joista osa oli saapumassa Harolaan. Kylän nuoret neidot odot-tivat kauppa-aluksia saapuviksi, sillä kauppalaivoilla työskenteli nuoria miehiä, jotka mielellään saapui-vat veneillä rantaan neitoja tapaamaan. Myös Mie-litty odotti malttamattomana alusten saapumista. Hän oli pitkään unelmoinut pojasta, jonka hän oli monesti unessaan nähnyt. Mielityn vanhemmat to-sin odottivat tyttärensä naivan samassa kylässä asu-van Eerikin, jolla oli maata ja muuta vaurautta. Sel-lainen liitto olisi ollut Mielitylle ja tämän perheelle kannattava. Mielitty ei kuitenkaan välittänyt Eerikin luonteesta; tämä kun oli laiska ja hieman tyhmäkin. Mielitty halusi miehen, josta hän pitäisi oikeasti.

Kylän tytöt alkoivat ahkerasti valmistaa itselleen kauniita asuja tulevaa emännyyttään varten. Mie-

litty oli taitava kutomaan ja valmistamaan vaattei-ta. Aina kun omalta työltään ehti, oli hän tarkkaa-vaisesti seurannut, kuinka hänen äitinsä oli valmis-tanut perheelle vaatteita. Nyt hän ryhtyisi ajoissa valmistamaan pukineita itselleen.

Mielitty kutoi itselleen villaisen alusmekon sekä vihreän, villaisen peplosmekon. Hän osasi käte-västi värjätä kankaita erilaisilla kasveilla, kuten nokkosilla, värimorsingoilla ja ahomataran juurilla. Kaulalleen ja ranteisiinsa Mielitty laittoi kauneim-mat korunsa, jonka löysi. Hän nappasi vielä isänsä komeat kengät mukaansa, jotka muistuttivat poh-joisen saamelaisten nutukkaita. Pukeuduttuaan hän juoksi kiirehtien jokirantaan vastaan veneellä saapuvia.

Ranta oli täynnä kylän tyttöjä, jotka olivat sonnus-tautuneet parhaimpiinsa. Mielitty oli kuitenkin yksi kylän parhaimmista kankaiden käsittelijöistä, joten hänen asunsa herätti suurta arvostusta ja ihailua tyttöjen keskuudessa.

Pian rannalle lipui muutamia veneitä. Mielitty kiin-nitti heti huomionsa erääseen veneessä seisovaan poikaan. Hän oli hyväryhtinen, hymyilevä poika, jolla oli viitta hartioillaan ja raskas miekka vyötäi-sillään. ”Kuin suoraan unestani”, huoahti Mielitty

V TARUA

18

hiljaa. Nuoren parin katseet kohtasivat ja poika hypähti heti vaivatta veneestä Mielityn luo. He alkoivat keskustella erilaisista asioista: työstään, perheistään ja elämästään. He juttelivat keske-nään kuin olisivat jo kauan tunteneet toisensa. Pojan nimi oli Einar. ”Mielitty ja Einar”, ajatteli Mie-litty. ”Jopas nuo nimet sopivat hyvin yhteen.” Heitä vähän nauratti ja kummastutti tämä yhtäkkinen ihastuminen. Kummallakin oli kovasti töitä, mut-ta nuoripari sopi, että he olisivat yhdessä aina kuin vain oli mahdollista.

Einar antoi Mielitylle lahjaksi monta ranne- ja kaulakorua sekä puukon koristeltuine tuppineen. Joitakin koruja ei Mielitty ollut koskaan ennen nähnyt. Ne oli valmistettu jossain merien toisella puolen. Saamansa komean puukon Mielitty aset-teli vyölleen avuksi päivittäisissä töissään.

Mielitty oli iloinen, että oli löytänyt juuri hänelle sopivan miehen. Myös Mielityn vanhemmat oli-vat lopulta mielissään tämän valinnasta. Mielityn ja Einarin elämä oli työntäyteistä ja he elivät on-nellisina yhdessä.

INFOEsihistorian Opastuskeskus Naurava Lohikäärme Eurassa. www.eura.fi/naurava/

V

19

VIPIISPA HENRIK JA LALLI Pertti Rajala

Esihistorian ja historiallisen ajan taite (n. 1150 jKr.)

Ruotsalaisia hallitsi 1150-luvulla kuningas Eerik Pyhä. Hän oli ankara, mutta oikeudenmukainen hallitsija. Eerik-kuninkaan aikana kristinusko levisi Ruotsissa, ja kuningas halusi innokkaasti levittää kristinuskon myös Suomeen. Ruotsin kirkon johtajana toimi piispa Henrik. Henrik- piispa oli hurskas mies, joka pelkäsi ja kunnioitti vain Jumalaa. Yhdessä Eerik-kuningas ja hänen ystävänsä piispa Henrik halusivat käännyttää suomalaiset.

Kuningas Eerik ja piispa Henrik purjehtivat sotajouk-konsa kanssa Suomen rannikolle. Tätä kutsutaan Suomessa ensimmäiseksi ristiretkeksi. Vahvat suo-malaiset olivat valmiina taistelemaan ruotsalaisia vastaan. Taistelusta tuli ankara. Paljon miehiä sai sur-mansa molemmin puolin. Suomalaisia surmattiin, otettiin vangeiksi tai ajettiin pakoon metsiin. Ruot-salaiset voittivat taistelun. Sotainen ristiretki päättyi, kun monta suomalaista oli kastettu kristityiksi taiste-lupaikalla. Eerik-kuningas palasi sotajoukon kanssa takaisin Ruotsiin. Piispa Henrik jäi Suomeen. Hän ha-lusi jatkaa suomalaisten käännyttämistä kristityiksi. Hän halusi myös perustaa oman kirkon Suomeen.

Piispa Henrik alkoi saarnata suomalaisille. Hän mat-kusti paljon ja kastoi ihmisiä kristinuskoon. Kaikki

suomalaiset eivät pitäneet piispa Henrikistä, sillä osa suomalaista halusi säilyttää vanhat jumalansa.

Talvella vuonna 1156 piispa Henrik oli saarnamatkalla Kokemäen seudulla. Pitkä matka alkoi väsyttää, sillä piispa oli käynyt monessa paikassa. Nyt hän oli kau-kana Satakunnan Köyliössä, mutta piispa tiesi, että lähellä oli Saaren kartano isäntänään mahtava Lalli. Piispa päätti hakea ruokaa Lallin talosta.

Kun piispa saapui Saaren kartanoon, talon isäntä Lalli oli poissa kotoa. Lallin vaimo, talon emäntä Kerttu otti piispa Henrikin vastaan. Kerttu oli vi-hainen, sillä hän ei pitänyt piispa Henrikin tulosta. ”Lalli ei ole kotona. Piispalla ei ole mitään asiaa Saa-ren kartanoon. Piispa on hyvä ja poistuu”, Kerttu är-jyi piispalle.

Piispa Henrik pyysi anteeksi häiriötä. Hän halusi vain ostaa ruokaa. ”Minä maksan kaikesta, mitä saan”, piispa Henrik lupasi.”En anna, vaikka maksaisit kuinka paljon”, Kerttu vastasi.

Piispa Henrikille ei jäänyt vaihtoehtoja. Jotta hän voisi jatkaa matkaa, ainakin hevonen ja ajomies tarvitsivat ruokaa. Siksi piispa määräsi ajomiehen ottamaan Lallin talon aitoista mitä he tarvitsevat.

TARUA TOTTA

21

”Otan talosta, mitä tarvitsen. Maksan kaikesta kol-mikertaisen hinnan”, piispa Henrik sanoi.

Ajomies haki, mitä he tarvitsivat. Hevonen sai hei-niä ja matkamiehet saivat lihaa, leipää ja olutta. Tavaroista piispa maksoi hyvän maksun, kuten oli luvannut. Tästä Lallin vaimo Kerttu tuli vihan vim-moihin. Hän huusi ja ärjyi piispalle, ja vannoi, että Lalli kotiin saavuttuaan kostaisi Henrikille.

Rauhallisin mielin piispa Henrik jatkoi matkaansa. Päivä oli kaunis ja reki kulki tasaisesti eteenpäin Köyliönjärven jäätä pitkin.

Pian piispa Henrikin lähdön jälkeen Lalli palasi ko-tiinsa Saaren kartanoon. Hän huomasi heti, että kaikki ei ollut kunnossa. Ruoka-aitan ovi oli auki ja hänen vaimonsa Kerttu oli vihan vimmoissa. ”Mitä on tapahtunut?” Lalli kysyi.

Kerttu kertoi, että piispa Henrik oli vieraillut talos-sa. Tämä oli totta, mutta sitten Kerttu alkoi valeh-della. Kerttu kertoi, että piispa Henrik oli ryöstänyt talosta heiniä, lihaa, leipää ja olutta. ”Piispa vei kaiken väkisin, eikä maksanut mitään tavaroista. Sinun talossasi söi kristittyjen piispa Hen-rik. Mitään ei maksanut, hiekkaa antoi korvaukseksi ruuasta”, Kerttu valehteli Lallille.”Vai on kristitty piispa Henrik ryöstänyt minun talos-tani”, Lalli huusi. ”Tämän minä kostan!”

Vihoissaan hän otti keihään ja ison kirveensä. Lal-li haki sukset aitasta ja lähti hiihtämään hirmuista vauhtia piispa Henrikin perään. Tuli suihkusi Lal-lin suksista ja savu nousi sauvoista, kun tämä hiihti eteenpäin. Köyliönjärven jäällä Lalli näki piispan

reen. Piispa arvasi hiihtäjän Lalliksi ja pysähtyi. Pian Lalli saavutti hänet. Muutamalla lyönnillä Lalli surmasi piispa Henrikin Köyliönjärven jäälle. Lalli hiihti takaisin kotiinsa Saaren kartanoon.

Lalli oli surmannut Uppsalan piispan, Ruotsin ja Suomen kirkon johtajan piispa Henrikin. Oli selvää, että pian ruotsalaiset sotilaat tulisivat etsimään Lallia. Kun Lalli saataisiin kiinni, hänet varmuudel-la surmattaisiin. Lalli ei jäänyt odottamaan, kunnes sotilaat tulisivat vangitsemaan hänet. Hän otti mu-kaan aseensa ja ruokaa ja pakeni metsään.

”Lähden erämaahan. Sieltä eivät sotilaat minua löy-dä. Hyvästi vaimoni. Hyvästi perheeni”, Lalli huusi ja katosi metsän kätköihin.

Lalli samosi kauas erämaahan, niin pitkälle, kun-nes arveli olevansa turvassa Ruotsin kuninkaan sotilailta. Lalli rakensi itselleen vaatimattoman asumuksen pienen järven rannalle. Siellä hän aikoi asua, kunnes sotilaat eivät enää etsisi häntä.

Erämaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa Lal-li mietti, mitä hän oli tehnyt. Aika kului. Erämaan yksinäisyydessä Lallin elämä oli ankeaa ja kurjaa. Surmatyö alkoi painaa häntä entistä enemmän, ja Lalli alkoi nähdä painajaisia, joissa hiiret ahdistivat häntä. Eräänä iltana Lalli näki, kuinka suuri hiirilau-ma syöksyi hänen kimppuunsa. Tällöin Lalli kiipesi järven rannalla kasvaneen suuren männyn latvaan. Männyn latva ei kestänytkään Lallin painoa, vaan se katkesi. Lalli putosi puusta järveen ja hukkui.

Piispa Henrikistä tuli suomalaisten pyhimys. Häntä alettiin kutsua pyhäksi Henrikiksi.

VI

22

HELSINKILÄISTEN JA PORILAISTEN ESI-ISÄT ULVILASTAPertti Rajala

Keskiaika (n. 1300–1500-luku)

Ulvilan historia on pitkä. Kaupunki perustettiin vuonna 1365. Se on yksi Suomen kuudesta keski-aikaisesta kaupungista ja Suomen toiseksi vanhin kaupunki Turun jälkeen. Ulvilan pitkästä histori-asta kertova kaupungin kivikirkko on yksi koko maamme merkittävimmistä ja arvokkaimmista keskiaikaisista muistomerkeistä.

Ulvilan kirkon iästä on esitetty erilaisia arvioita. Varmaa on, että Ulvilassa on ollut kirkko 1300-lu-vun alussa, jolloin seurakunta itsenäistyi Kokemä-estä. Mahdollisesti kirkko oli jo sitä ennen.

Asiakirjatiedot mainitsevat kirkon palon 1429, jon-ka jälkeen kirkko rakennettiin uudestaan. Nykyisen asunsa kirkko sai viimeistään 1400-luvun lopulla.

Vireä Ulvilan kaupunki sai todellisen kuoliniskun, kun Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa määräsi Ul-vilan porvarit muuttamaan Tallinnan kilpailijaksi perustettuun Helsinkiin 1500-luvun puolivälissä.

Ulvilalaisten Helsinki-kausi jäi tosin lyhyeksi, sil-lä muutaman vuoden kuluttua he saivat luvan muuttaa takaisin.

Toinen pakkomuutto kohtasi ulvilalaisia, kun vuonna 1558 Juhana Herttua perusti uuden kau-pungin, Porin ja lupasi kymmenen vuoden vero-vapauden niille Ulvilan porvareille, jotka halusivat muuttaa Poriin.

Voidaankin sanoa, että monen helsinkiläisen ja porilaisen esi-isät ovat lähtöisin Ulvilasta. Oma viehätyksensä on myös ajatuksella, jonka mukaan Ulvila ei koskaan ole virallisesti lakannut olemas-ta kaupunki, koska sen kaupunkioikeuksia ei ole peruutettu. Pitkään historiaansa vedoten Ulvila palasikin kaupunkien joukkoon vuonna 2000.

Lähteetwww.ulvila.fiwww.ulvilanseurakunta.fi

VII TOTTA

24

VIII REPOSAARI SUOMEN PÄÄKAUPUNGIKSI Pertti Rajala

1700-luku

Kaikkihan me tiedämme, että Helsinki on Suo-men pääkaupunki. Historiasta tiedämme, että aikoinaan Turku oli Suomen pääkaupunki. Harva meistä tietää, että joskus Porin Reposaarta on esi-tetty Suomen pääkaupungiksi!

Reposaari sijaitsee Porin edustalla Selkämeren ula-pan äärellä, Kokemäenjoen suistossa. Se on ikivan-han merenkulkureitin varrella. Tämä noin kolme ki-lometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä saari sijaitsee aavan meren ja mantereen välittömässä läheisyydes-sä. Edullisen sijaintinsa sekä ainutlaatuisen suojaisen ja syvän luonnonsatamansa vuoksi Reposaari oli jo vanhastaan tuttu kauppamiehille ja sotilaille.

Suomella oli 1500-luvun puolivälissä oma herttua, Juhana Herttua, josta myöhemmin tuli Ruotsin ku-ningas Juhana III. Juhana Herttua antoi vuonna 1558 Reposaaren samana vuonna perustetulle Porin kaupungille "nautittavaksi ja käytettäväksi". Saari oli aluksi kaupunkilaisten kotieläinten kesälaitumena ja kalastajien käytössä. Jo 1600-luvulla alkoivat porilai-set käyttää saaren luonnonsatamaa suurimpien lai-vojen lastauspaikkana. 1800-luvun alussa Kokemä-enjoen suiston madaltuessa alettiin Reposaarta yhä enemmän käyttää Porin ulkosatamana.

Mutta että Reposaaresta tehtäisiin oikein Suomen pääkaupunki? Kyllä. Arvovaltainen Turun Akate-

mian pyhien kielten ja kaunopuheisuuden profes-sori Israel Nesselius esitti 1700-luvun alussa suun-nitelman Reposaaren muodostamiseksi Suomen pääkaupungiksi. Nesselius ehdotti kirjoitukses-saan yhtenäisen vesireitin avaamista Saimaasta Päijänteen ja Kokemäenjoen kautta Pohjanlah-teen. Tähän suunnitelmaan liittyi esitys Reposaa-ren muodostamisesta maan pääkaupungiksi ja suursatamaksi. Suunnitelmaa tuki myös saaren sijainti etäällä Venäjästä eli tulenarasta itärajasta, josta useaan otteeseen venäläiset sotajoukot oli-vat hyökänneet Suomeen. Nesseliuksen suuret suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan toteutu-neet. Valitettavasti!

Suursatama Reposaaresta kuitenkin tuli. Repo-saari oli 1870-luvulla muutaman vuoden Suomen suurin vientisatama. Kerrotaan esimerkiksi, että Reposaaren edustalla oli 20.6.1877 samanaikaises-ti 160 laivaa! Tällaisen näyn komeuden ja elämän kuohunnan voi helposti kuvitella vielä nykyäänkin.

Reposaaressa on nykyisin jotain aivan ainutker-taista; sellaista mitä mistään muualta Suomesta ei löydy. Reposaaressa on painolastikasveja. Pai-nolastikasvit ovat purjelaivakaudella painolastin mukana Euroopan maista saapuneita kasveja. Kun purjelaivoissa kuljetettava tavara oli kevyttä, alus-ten lastiruumaan lapioitiin maata, jotta laiva pysyi

TOTTA

vakaana ja hyvin tasapainossa. Näin Suomen sata-miin kuljetettiin tonneittain painolastimaata kan-gas- ja maustelastien mukana. Koska maamme tär-keimmät vientiartikkelit purjelaivakaudella olivat painavat puu ja terva, ei Reposaaresta lähteviin lai-voihin tarvittu ylimääräistä painoa. Näin satamaan jäi tuo laivojen mukana tullut maa ja sen mukana jäi myös erilaisten vieraiden kasvien siemeniä, jotka sitten itivät ja jäivät kasvamaan satamakaupunkei-hin. Painolastikasvit ovatkin 1920-luvulla päätty-neen purjelaivakauden eläviä jäänteitä.

Tyypillisimpiä Reposaaren painolastikasveja ovat nuokkukarhiainen, isomesikkä, ketotyräruoho, rohtorasti, jaakonvillakko, sirppi- ja nurmimaila-nen sekä valkomesikkä.

Esimerkiksi nuokkukarhiainen on näyttävä, piik-kinen kasvi. Sen lukuisat punaiset, joskus myös valkoiset tai vaaleanpunaiset kukkamykeröt nuok-kuvat jo kukkavaiheessa. Nuokkukarhiainen on kaksivuotinen laji, jonka kasvupaikat vaihtelevat vuodesta toiseen. Lajin säilyminen Reposaarella on ensiarvoisen tärkeää, sillä tätä erittäin uhan-alaista lajia ei enää tavata muualla maassamme.

Vaikka Reposaaresta ei koskaan tullut Suomen pää-kaupunkia, voimme silti olla aidosti ylpeitä histo-riarikkaasta ja omaleimaisesta saarestamme.

INFOwww.reposaari.netwww.maisa.fi

26

VANHA RAUMA 1700-LUVULLA Ulla Koivula

Keskiaika

”Onko tosiaan mahdollista käydä jossakin, mikä on rakennettu jo 1700-luvulla?” kysyi pikku-Eero äidiltään nukkumaan mentäessä. Äiti oli juuri ker-tonut, miten he seuraavana päivänä vierailisivat Raumalla tutustumassa Vanhaan Raumaan. ”Mikä se Vanha Rauma on?” kysyi Eero. ”Se on puutalokau-punginosa aivan Rauman keskustassa. Osa taloista on tosiaan 1700-luvulta asti säilynyt tähän päivään”, vastasi äiti.

”Niissähän asuu sitten tosi vanhoja ihmisiä vai?” ky-syi Eero. ”1700-luvulla siellä asuneet ihmiset ovat jo kuolleet, mutta taloihin on muuttanut aina uusia per-heitä ja ihmisiä ja he ovat kunnostaneet taloja, jotta ne ovat säilyneet tähän päivään asti”, vastasi äiti.

Eero nukkui yönsä hyvin ja aamun koittaessa oli hän heti valmis lähtemään matkalle. Eikä kauaa-kaan, kun oltiin jo Rauman torilla. Äiti ja isä joivat pystökaffeet eli ostivat kioskilta kahvit ja pullat ja joivat ne seisten kioskin lähellä. Lapsille ostettiin limua ja pullaa. Torin laidalla oli keltainen kaunis Raatihuone, jonka kellotorni nousi korkealle. Se oli rakennettu jo vuonna 1776. Perhe vieraili Raatihuo-neella. Nähtävillä oli jännittäviä juttuja mereltä sekä melko kummallisia tyynyjä ja pampuloita, joiden avulla nyplättiin pitsiä. Eero kuuli, että Raumalla nyplätään pitsiä vielä tänäkin päivänä ja että kesäi-nen Pitsiviikko-tapahtuma on omistettu pitsille.

Perhe jatkoi matkaa ja tutustui 1500-luvulla raken-nettuun Rauman kaupunginkirkkoon eli Pyhän Ristin kirkkoon. Eero pyöritteli silmiään ajatellen, miten kauan aikaa siitä oli, kun kirkko oli raken-nettu. Ja hän mietti, miten monet ihmiset olivat jo kirkossa käyneet ennen häntä.

Matka jatkui puutalokaupunginosan pienenpie-niä katuja pitkin aivan alueen keskelle asti. Pien-ten katujen varrella oli portteja, joista vanhin oli katoksella varustettu. ”Tuohan on kätevää”, ajatteli Eero, ”kun talon väki tulee kotiin, voi sateella odotel-la ensin katoksen alla ja juosta vasta sitten sisälle.” Ja voi kuinka kapea olikaan Kitukränniksi kutsuttu Suomen kapein katu. ”Mahtaako tuossa mahtua kaksi pyöräilijää ohittamaan toisensa kun tulevat vastakkain?” mietiskeli pikku-Eero.

Eero osasi jo lukea ja hän kiinnitti huomiota siihen, että taloilla oli Vanhassa Raumassa nimet. Nimet oli kirjoitettu metallisiin, soikeisiin nimilaattoihin talojen seinissä. Ne näyttivät Eeron mielestä hie-noilta. ”Mehän voisimme antaa oman talomme nimeksi vaikka Eerola”, ehdotti Eero. Äiti ja isä nau-rahtivat ja sanoivat, että sehän on hieno idea. Osa Vanhan Rauman kaduista oli mukulakiveä. Kävel-lessään möykkyisillä kaduilla ajatteli Eero jälleen, miten moni ihminen olikaan kävellyt niitä katuja ennen häntä.

IX TOTTA

Perheelle tuli jo kiire siirtyä Vanhasta Raumasta ja 1700-luvun muisteloista meren rantaan. Siellä heitä odotti laiva, joka ajaisi heidät Kylmäpihlajan majakalle. Eero heilautti auton takapenkiltä kädel-lään hyvästiksi Vanhalle Raumalle ja toivoi joskus pääsevänsä uudelleen näkemään lisää Vanhan Rauman taloja ja katuja.

Lisätiedotwww.visitrauma.fi

28

HENRIK HYLKEEN LAIVANRAKENNUSPUUHAT

Ulla Koivula

1800-luku

Henrik Hylje oli innokas rakentamaan puusta monenmoista. Hän veisteli mielellään sukulaisten-sa merenalaisiin koteihin tuoleja ja penkkejä sekä pöytiä ja lipastoja. Mutta Henrikillä oli jo poikas-ajoistaan asti ollut haave rakentaa iso purjelaiva omin evin. Henrik lähestyi jo hylkeiden keski-ikää, joten oli aika täyttää toive, jos sen aikoi ennen van-huuden päiviä toteuttaa.

Jokirannan veneveistämön eli varvin omistaja kuulemma oli aikeissa myydä varvinsa, sillä hän oli jo iällä. Henrik käveli juttelemaan vanhan isännän kanssa.

”Myytkös minulle varvisi, jotta pääsen rakentamaan isoa purjelaivaa?” ”No toki myyn”, vastasi vanha isäntä, ”kunhan hin-noista sovitaan.”

Henrik pohti ja pui asiaa myös vaimonsa kanssa, kunnes palasi seuraavana päivänä vanhan isännän luo ja ehdotti: ”Jos minä ruoppaan tuohon jokiran-taan lisää syvyyttä veteen ja luovutan käyttöösi koti-ni lähisaaret, ja sinä jäisit tänne vielä eläkepäivinäsi johtajaksi, niin syntyvätkö kaupat?”

”Kauppa kuulostaa hyvältä, Henrik hyvä”, sanoi vanha isäntä. Häntä olikin jäänyt vähän vaivaa-maan ajatus, ettei hän ehkä osaisi olla tekemättä mitään veneisiin liittyvää vanhuudenpäivillään. Mutta nyt hän saisi jatkaa täällä edelleen ja saisi vielä palkkaakin.

”Kerronpa sinulle Henrik, että tämän jokisuiston ran-ta on madaltunut niin, ettei sinun enää tänne kan-nata varvia perustaa. Siirrä varvi lähemmäs merta, vaikka Luvialle, niin syvyyttä löytyy heti riittävästi.”

”No tuossahan on ideaa!” huudahti Henrik ja teki kaupat varvinomistajan kanssa saman tien.

Henrik kuljetutti kaikki varvin työkalut, koneet ja rakennukset Luvialle Porin jokirannasta ja var-misti, että kaikki laitteet toimivat. Lankkujen höy-rystyskaapit eli paasit olivat hyvässä kunnossa ja laskutelineet vankat ja ehjät. Kattilat, joissa pikeä keitettiin, olivat loistavassa kunnossa. Henrik palk-kasi monia hylkeitä töihin, ja varvin vanha isäntä sai ruveta laivanrakennusmestariksi. Samalla van-ha isäntä pystyi jakamaan tietojaan ja taitojaan nuoremmille hylkeille.

X TARUA

30

Laiva valmistui pikapikaa ja lopputuloksena oli ko-mea kaljaasi. Kaljaasin valmistuttua Henrik sai niin monta laivatilausta lisää, että hän perusti varveja myös muualle Satakuntaan. Jäänteitä Henrik Hyl-keen varvipaikoista on vielä tänäkin päivänä nä-kyvissä ainakin Luvialla, Merikarvialla ja Ahlaisissa sekä Reposaaressa, Halssissa ja Kuuminaisissa.

Henrik oli elämänsä kunnossa ja iloinen kuin au-rinkoinen päivä. Joka päivä. Hän rakasti laivojen kanssa työskentelyä ja hänen maineensa hyvä-nä laivanrakentajana levisi ulkomaille asti. Koska Henrikin rakennuttamat laivat olivat kestäviä, var-moja ja nopeita, saivat ne myös parhaat ja isoim-mat puulastit kuljetettavikseen. Henrik myi laivoja laivanvarustajille, jotka varustivat ne lastilla puuta, teollisuuden raaka-aineita tai viljaa. Laivanvarus-tajat palkkasivat miehistön purjehtimaan aluksen määränpäähän, vaikkapa Tukholmaan tai Räveliin eli Tallinnaan. Itämeren liikenne edellytti melko suuria aluksia, joten Henrik alkoi rakentaa fregat-

teja. Vielä tänä päivänäkin lauletaan hyljeperheen laulamaa laulua ”Kai muistat kannella kun fregatin”. Henrik palkittiin 1800-luvun Talouselämän kivijal-ka -palkinnolla, joka oli kalastuksesta vapaan me-renosan käyttö yksinoikeudella seuraavan vuoden ajan koko Henrikin suvun hylkeille. Siellä Henrik viettikin seuraavana vuonna kaiken varvin toimin-nasta jäävän vapaa-ajan lastenlastensa ja sukulais-tensa kanssa.

INFOKaljaasi Ihana Luvialla www.ihana.fi Selkämeren kansallispuisto www.luontoon.fi/selkameri

X

31

PYYRMANNI

Pertti Rajala

1800-luku

Pyyrman oli 1800-luvun lopulla Rauman kau-pungin tiedottaja, joka kutsui kaupunkilaiset ko-koon rummuttamalla. Tuohon aikaan ei ollut te-levisiota. Sanomalehtiäkin tuli vain harvalle eikä niitä tullut joka aamu, joten uutiset eivät olleet tuoreita. Myös tavallisen postin kulku oli hidasta.

Pyyrman välitti kaupungin viralliset tiedotteet asukkaille. Hän kertoi raumalaisille myös huuto-kaupoista, työtalkoista, kokouksista, kirkollisista juhlista, löydetyistä tavaroista, kadonneista lap-sista ja karanneista vangeista sekä pois juosseista lehmistä ja hevosista. Pyyrman kulki kaupungilla pysähtyen kadunkulmiin, missä hän kuulutti tie-dotuksia kaupunkilaisille. Tiedotukset alkoivat ja päättyivät rummutuksella.

Rummutus kutsui koolle kaikki virallisista asioista kiinnostuneet, joille pyyrman kuulutti kaupungin tärkeimmät uutiset. Viimeinen virallinen ja kau-pungin palkkaama rummuttaja Raumalla oli Isak Pyhrman -niminen mies. Hän eli 1800-luvun lopul-la. Komeaan virkapukuun sonnustautunut Isak tai Iiro Pyhrman sai helposti kaiken huomion osak-seen. Hän oli myös täysin tietoinen ammattinsa tärkeydestä.

Kerrotaan, että rumpalina Pyhrman oli vertaansa vailla. Kun hän pani kapulat käymään, kelpasi sitä kuulla ja nähdä. Hän korvasi raumalaisille jokapäi-väiset sanomalehdet. Hän kuulutti huutokaupat, työtalkoot, kokoukset, kirkolliset juhlat ja kuver-nöörin vastaanoton. Lisäksi joka ilta klo 21.00 hän raatihuoneen portailla rummutti yörauhan alka-neeksi. Jouluaattona Pyyrman luki joulurauhan julistuksen, jonka sanoma liikutti monia kuulijoita.

Kadunkulmaan pysähtyessään Pyhrman löi alku-soitoksi muutaman kerran rumpua ja alkoi sitten kuulutuksen: “Pormestar ja raat tekevät tiättäväks, ett…” Kun kuulutus oli huudettu, palikat iskivät juhlavan loppupärinän. Sitten Pyhrman siirtyi seu-raavaan kadunkulmaan.

Rummuttajaperinne elää vielä Raumalla Norta-mo-Seor -järjestön toimesta. Nykyinen pyyrman kuuluttaa erilaisista juhlatilaisuuksista, vaikkapa Nortamon syntymäpäivästä tai Rauman Pitsivii-kon alkamisesta, yhtä mahtavaan tyyliin kuin esi-kuvansa Isak Pyhrman aikoinaan.

Nykyään Pyyrmannin nimeä ja perintöä kantaa ylpeä-nä myös Rauman kaupungintalon yhteispalvelupiste.

XITOTTA

32

INFOwww.rauma.fi, www.visitrauma.fi Rauman kaupunginhistoriaRikas rakas Vanha Rauma

33

ELÄINLYSEON JUHLA Ulla Koivula

1800-1900 -lukujen vaihde

Kuvataiteilijakissa Galle-Kallela, kuvanveistäjä-koira Eemeli Cee, kirjailijalammas Nort Amo, ta-rinankertojahevonen Taata S. ja säveltäjäkarhu Selim Palmu seisoivat keskustelemassa Porin to-rilla 1900-luvun alkupuolella. Taata S. oli vielä ko-vin nuori näiden konkarien joukossa, mutta hän kuunteli aina mielellään suurien taiteilijoiden ju-tustelua.

Porin Eläinlyseon rehtori oli antanut viisikolle tehtäväksi järjestää juhla Eläinlyseon oppilaille: pennuille, varsoille, karitsoille, kileille, porsaille ja vasoille sekä kaikille muille eläimille. Vain Selim Palmu oli entinen Eläinlyseon oppilas, mutta hän oli saanut taiteilijaystävänsä mukaan juhlien jär-jestämiseen.

Ja olihan hänen taiteilijaystävillään kaikilla vah-vat siteet Satakuntaan. Galle-Kallela oli maa-lannut arvokkaisiin rakennuksiin suuria tauluja. Eemeli Cee oli syntynyt Satakunnassa, vaikkakin asui tällä hetkellä Helsingissä. Rauman kielellä kirjoittava Nort Amo oli itseoikeutetusti mukana. Taata S. oli nuoresta iästään huolimatta taitava tarinankertoja, joten hän sai ilman muuta kuulua porukkaan.

Oli hienoa, että tulossa olisi iso pikkueläinten juh-la. Nort Amo kirjoittaisi näytelmän, joka kertoisi hassusta koulupäivästä. Hän oli aina toivonut, että koulupäivän aikana tapahtuisi jotakin todella jän-nittävää, ja nyt hän voisi päästää mielikuvituksen-sa valloilleen.

Galle-Kallela maalaisi näytelmää varten näyttä-mölle kulissit, joissa olisi koivunrunkoja, peltoa ja sinistä taivasta. Näin näyttäisi siltä, että näyttelijä-eläimet olisivat muka ulkosalla, vaikka näytelmä näyteltäisiinkin koulun juhlasalin näyttämöllä. Eemeli Cee lupautui näyttämään juhlassa, miten silhuetteja leikataan. Hän lupasi antaa mustia pa-pereita sekä saksia niiden käyttöön, jotka varmasti jo osasivat olla riittävän varovaisia saksien kanssa. Taata S. kertoisi tilaisuuden aluksi mukavan sadun pikkueläimille. Selim Palmu viritteli jo mielessään orkesteriversiota sävellyksestä, jonka aikoi sävel-tää juhlan kunniaksi.

Koko koulu tuntui olevan kiihkeän juhlavalmis-telun tuoksinassa. Koulun oppilaat harjoittelivat innokkaasti näytelmää. Orkesteri opetteli uuden sävellyksen nuotteja. Osa oppilaista valmisti mus-taviinimarjamehua ja pullaa tarjolle.

33

XIITARUA

34

Viimein koitti iso juhlapäivä. Tilaisuuden aluksi Taata S. kertoi sadun, jossa kaikki metsän hiiret saivat oman koulun pohjoiseen Satakuntaan. Nort Amon näytelmässä kauppias pystytti myyntikojun koulun pihaan. Kojusta jaettiin kaikille hedelmiä, juustoa, silliä, sardiineja ja suolattuja hummereita sekä monia muita herkkuja. Mutta voi ei! Kesken näytelmän Galle-Kallelan kulissikoivu kallistui uh-kaavasti. Yleisön huutaessa varoituksen sanoja saivat näyttelijät kiinni pahvisesta koivusta ennen mitään vahinkoa. Näytelmä sai suuren suosion ja

raikuvat aplodit. Näytelmän jälkeen esitettiin Selim Palmun säveltämä kaunis laulu, jossa monet koulun nykyiset eläinoppilaat saivat soittaa ja laulaa.

Rehtori piti juhlan päätökseksi juhlapuheen. Pu-heen aikana rehtorin silmäkulmasta laskeutui pos-kelleen kirkas kyynel ja hänen kasvoilleen nousi kaunis, pieni hymy, kun hän kiitti tilaisuuden oh-jelman suunnittelijoita ja tekijöitä. Kaikki oppilaat olivat onnellisia ja iloisia siitä, että olivat saaneet opiskelun lomaan tällaisen iloisen juhlahetken.

XII

36

RAUMAN LUKKO JA PORIN ÄSSÄTUlla Koivula

1900-luku

Raumalla asui 1920-luvulla Rauma Wood -yh-tiön työläisten Talola-nimisellä asuntoalueella joukko pikkukettuja. Pikkukettujen isät ja äidit olivat töissä metsäteollisuusyrityksessä, joka ja-losti Vuojoen kartanon metsistä kaadettuja puita. Vanhemmat olivat pitkiä päiviä töissä ja pikkuket-tujen pitikin keksiä jotakin tekemistä keskenään. Heillä oli käytössään kesäisin nurmikenttiä juok-semiseen ja yleisurheiluun ja talvisin heille jäädy-tettiin jääkenttiä, joissa pelattiin miltei päivittäin pimeän tuloon saakka.

Siihen aikaan mailoina käytettiin itse katajasta tai kuusesta tehtyjä keppejä. Jalassa olivat tukkiluis-timet, joissa terä sidottiin nahkahihnojen avulla tassun alle. Jääkiekkoilevan ryhmän nimeksi tuli Talolan Sisu. Näiden pikkukettujen innokkaan urheilumielen ja terhakkaiden yritysten kautta syntyi vuonna 1936 tästä ryhmästä nykyäänkin tunnettu jääkiekkojoukkue Rauman Lukko.

Porissa, noin 50 kilometriä Raumalta pohjoiseen, pelasi pienten karhujen jääkiekkojoukkueita. Yksi joukkue koostui Rosenlewilla töissä käyneiden vanhempien karhunpennuista ja oli nimeltään RU-38. Toinen joukkue oli nimeltään Porin Karhut.

Heidän välillään oli kovasti kiivaitakin otteluita, kun kepit viuhuivat ja hieman tönittiinkin pelien tiimellyksessä. Näiltä ajoilta on peräisin nykyään Porin Ässinä tunnettu jääkiekkojoukkue.

Eräänä kauniina syksyisenä päivänä vuonna 1970 oli jälleen tulossa mahtava peli, jossa Rauman Lukko ja Porin Ässät pelaisivat vastakkain. Paikka-na oli Rauman jäähalli, joka oli juuri rakennettu. Porilaiset olivat tulleet linja-autolla Raumalle, ja he valmistautuivat peliin käymällä pienellä juok-sulenkillä läheisessä metsässä. Pikkukarhujen lenk-kipolun vierellä kasvoi valtavia mättäitä puolukoita. Metsä oli punaisia marjoja aivan tulvillaan. Mutta karhut tiesivät, ettei juuri ennen ottelua saanut syö-dä mitään.

Rauman ketut olivat jo valmiina, kun Porin karhut saapuivat luistimineen hallin jäälle. Peli alkoi. Se oli vauhdikasta ja voimakasta peliä, kiekko viuhui ja mailat vilistivät katsomossa istuvien ohi. Katso-jat hurrasivat aina maalin syntyessä ja pelissä oli todella railakas tunnelma. Pienimmän karhun piti juuri laukoa kiekko pikkukettujen maaliin, mutta voi. Yhtäkkiä karhun vatsaa kouraisi eikä se voinut nostaa mailaansa laukaukseen. Sillä aikaa, ihan

XIII

sekunnin murto-osassa, tuli yksi pikkuketuista napaten kiekon ja laukoi sen karhujen maaliin. Näin päättyi peli 7–6 kettujen voitoksi.

Valmentajan kysyessä vatsavaivojen syytä, tunnusti pikku-karhu syöneensä lenkillä salaa liikaa marjoja. Valmentaja neuvoi ensi kerralla syömään vasta pelin jälkeen. Pikkukar-hu vastasi oppineensa läksynsä ja vannoi itselleen, että en-nen seuraavaa peliä hän toimisi juuri niin kuin valmentaja neuvoo.

INFO www.assat.com www.raumanlukko.fi Aineistoa satuun kerätty Wikipediasta.

Julkaisija: Satakuntaliitto

PL 260, 28101 Pori

satakuntaliitto.fi – satakunta.fi

Satakunta satuina – hetkiä historiasta on aikamatka Suomen ja Satakunnan historiaan. Kertomukset vievät esihistoriallisesta ajasta nykypäivään.

Lapsilla ei Satakunnassa aika käy pitkäksi. Eurassa pääsee

tutustumaan rautakauden elämään Nauravassa Lohikäär-

meessä ja Merikarvian Koivuniemen Herran MuuMaassa

lypsämään lehmiä tai ajelulle traktorilla. Porissa Kirjurin-

luodossa sijaitseva Pelle Hermannin leikkipuisto on val-

tavan suuri ilmainen temmellyskenttä. Yyterissä aikuiset

rentoutuvat ja lapset nauttivat touhuamisesta. Rauman

edustan saaret Kylmäpihlaja ja Reksaari ovat todellisia elä-

myssaaria koko perheelle. Jämin luontoliikuntakeskukses-

sa voi patikoida, liikkua luonnossa ja urheilla.

SATAKUNTA SATUINA

– hetkiä historiasta