SOSIALISMI.NET

KOVANKOKEMUKSEN

OPETUKSIA

KARL H. WIIK

SANANEN SUOMEN TYÖVÄELLE

ISBN 1796-928xSosialismi.netTampere 2014

Julkaistu alunperin vuonna 1918, kustantajana Kustan-nusosakeyhtiö Kansanvalta. Tässä julkaistu teksti perustuuteoksen vuonna 1919 julkaistuun kolmanteen painokseen.Kieliasu on jätetty alkuperäiseen muotoonsa, ainoastaanselvät kirjoitusvirheet on korjattu.

ESIPUHE ............................................................ 7MUUTAMIA PIIRTEITÄ SUOMEN SOSIALIDEMOKRATIAN

AIKAISEMMASTA KEHITYKSESTÄ .................. 9SUOMEN TYÖVÄKI MAAILMANSODAN AIKANA .......... 21MAALISKUUN VALLANKUMOUKSEN JÄLKEEN ........... 29PYRKIMYS ULKONAISEEN JA SISÄISEEN

KANSANVAPAUTEEN – VALTALAKI .............. 39ULKOPARLAMENTAARINEN TOIMINTA ..................... 55MARRASKUUN PUOLUEKOKOUS ............................ 70»JOHTAJAIN» MERKITYS ...................................... 79SUHDE ULKOMAIHIN .......................................... 90RISTIRIITA KÄRJISTYY .......................................... 95MUUTAMIA KAPINA-AJAN OPETUKSIA ................... 105KANSALAISSODAN JÄLKEEN ............................... 110

SISÄLLYS

ESIPUHE.Tämä kirjanen syntyi touko- ja kesäkuussa 1918, siis surulli-simpana aikana, jota Suomen työväki on elänyt. Turvatto-mana makasi se verissään, ja näyttivätpä jotkut toivovan,että nyt oli kaikiksi ajoiksi päästy sosialidemokraattisestatyöväenliikkeestä tässä maassa.

Ken tuntee nykyajan yhteiskunnan luonteen ja sen kehi-tyksen lakeja, ymmärsi kuitenkin, ettei niin tulisi käymään.Sillä työväenluokka tulee olemaan, niin kauan kuin ylipään-sä luokkia on olemassa, ja aina se pyrkii vapauteen, kunnestämä pyrkimys toteutuu. Mutta tällöin on sen tarkoin valit-tava tiensä ja taistelukeinonsa, ettei se erehdy käyttämäänsemmoisia, joista vain sen vastustajat hyötyvät. Ja jos setässä suhteessa on erehtynyt ja kärsinyt tappion, ei se saaheittäytyä toivottomuuteen eikä myös antaa kostonhimonhimmentää arvostelukykyä. Tämän välttämiseksi taas onmitä hyödyllisintä, että se tarkastelee omaa menneisyyttäänja koettaa siitä ottaa oppia.

7

Näin ajatteli allekirjoittanut keväällä 1918, ja niin syntyitämä kirjanen. Ja ovathan eräät ilmiöt Suomen työväen kes-kuudessa viime kuukausien aikana osoittaneet kirjasessakosketeltujen kysymysten pohtimisen tarpeelliseksi, jottapäästäisiin täyteen selvyyteen siitä menettelytavasta, jotamaamme sosialidemokratian on noudatettava.

Kirjasen molemmat ensimäiset painokset, jotka ilmes-tyivät 1918 vuoden lopussa, myytiin heti loppuun, mikäseikka viittaa siihen, että kirjasessa lausutut mielipiteetnauttivat Suomen työläisten keskuudessa kannatusta. Kol-manteen painokseen olisin tahtonut tehdä eräitä muutoksiaja lisäyksiä, ottaen huomioon viime aikojen tapahtumia,mutta tämä kävi käytännöllisistä syistä mahdottomaksi, en-nenkaikkea sen johdosta, että painos ladattiin sill'aikaa kuntekijä istui Helsingin poliisivankilassa. Tehdyt muutoksetkoskevat sen vuoksi etupäässä viimeistä lukua, jossa kuvat-tiin tulevaisuutta, joka nyt jo on muuttunut nykyisyydeksi.

Helsingissä toukokuussa 1919.Tekijä.

8

MUUTAMIA PIIRTEITÄ SUOMEN SOSIALI-DEMOKRATIAN AIKAISEMMASTA KEHITYKSESTÄ.

Tutkittaessa niitä seikkoja, jotka ovat antaneet Suomen so-sialidemokratialle leppymättömän ja kiivaan luokkataistelu-puolueen leiman, on ensinnä otettava huomioon neyhteiskunnalliset olosuhteet, joissa työväenliikkeemme onkehittynyt. Se on ollut tavallaan samassa asemassa kuin nii-den muiden agraarimaiden (etenkin Itä-Euroopan) työn-väenliike, joissa kapitalismi horjuttaa vanhaa talonpoikais-taloutta, köyhdyttäen ja suorastaan proletarisoiden suuriajoukkoja maanviljelijäväestön vähemmän vastustus- ja kehi-tyskykyisiä aineksia. Nämä hakeutuvat joukottain teollisuu-den palvelukseen, eikä sekään voi tarjota heille riittäväätoimeentuloa. Liittyessään työväenliikkeeseen antavat nämäusein huutavassa hädässä sekä muutenkin alhaisella kehity-sasteella olevat ainekset koko liikkeelle levottoman leiman,niiden suhteen kun ovat kokonaan voimassa Marxin sanatköyhälistöstä, jolla on vain kahleensa menetettävänä.

9

Tasaisen kehityksen mahdollisuutta vähensi Suomessavielä se seikka, ettei täällä ollut radikaalista porvaripuoluet-ta, joka kaukonäköisesti ja päättäväisesti olisi ryhtynyt kor-jaamaan pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia.

Maamme sisäiset ja ulkonaiset valtiolliset olot eivät ol-leet sallineet tämmöisen puolueen syntyä. Puoluejaon mää-räsi ensin kielipolitiikka tai siinä esiintyvä ristiriita toiseltapuolen ruotsinmielisen virkavallan ja suurporvariston sekätoiselta puolen suomenmielisten talonpoikien ja pikkupor-varien etujen välillä. Aikaa myöten tosin kielipolitiikka me-netti merkityksensä, muuttuen vain keinotekoiseksi kiihot-timeksi vaaliagitatsionissa. Niin muodostui Suomen milteijoka porvarillinen puolue mitä erilaisimpien suuntien jamielipideryhmien näytekokoelmaksi, ja nopeasti kasvava»maalaisliitto» osoitti sekin tavallaan, ettei Suomikaan voisiajan pitkään olla vailla uusiaikaista puoluejakoa porvarilli-sellakaan taholla. Mutta se ulkonainen kehys, jonka kieliky-symys jo vuosikymmeniä sitten porvaripuolueille antoi, onmelkein tähän saakka kestänyt ja ollut yhtenä syynä, minkävuoksi eivät nämä ole voineet vetää puoleensa sosialisti-seen, kansainväliseen suuntaan kehittyvää työväenluokkaa.Maalaisliitto taas syntyi aikana, jolloin työväki jo oli järjes-tynyt sosialidemokraattisesti, ja joka tapauksessa ei sen ol-lut mahdollista saada mukaansa aikamme työväenluokankantajoukkoa, teollisuustyöläisiä.

Tuskin oli kielipolitiikka alkanut menettää merkitystään,kun »Venäjän kysymys» astui etualalle ja aiheutti muutoksiaporvarillisella taholla vallitseviin puolueoloihin. Siis taaskinei-yhteiskunnallista laatua oleva kysymys. Sekään ei voinutsaattaa työväkeä seuraamaan porvarillisia tunnussanoja, si-

10

tä vähemmin kun sitä jossakin määrin käytettiin syrjäyttä-mään työväen vaatimuksia, kuten esim. 1904–05 vv. valtio-päivillä äänioikeuskysymys, joka silloin hylättiin sillä perus-telulla, ettei ollut säännöllisen lainsäädäntötyön edellytyk-siä.

Kapitalistinen kehitys kulki sillä välin rientoaskelineteenpäin, luoden nopeasti kasvavan palkkatyöläisluokan jahorjuttaen eräiden muiden luokkain – käsityöläisten, pienti-lallisten, torpparien – toimeentulonehtoja. 1905 vuodensuurlakko ja sen aiheuttama äänioikeusuudistus saattoi»yhteiskunnallisen kysymyksen» koko laajuudessaan päivä-järjestykseen. Mutta porvarilliset puolueet olivat koko ole-massaolonsa aikana kohdistaneet päähuomionsa ei-yhteis-kunnallisiin probleemeihin, ja tämä seikka selittää meidänporvaristollemme ominaisen yhteiskunnallisen ymmärryk-sen ja selväpiirteisen uudistuspolitiikan puutteen; se selittääsen neuvottomuuden, jota se tavallisesti osoittaa aikoina,jolloin työväenliike on voimakas ja miksi se niin innokkaastitahtoo »ottaa takaisin», niin pian kuin muuttuneet olosuh-teet sen myöntävät. Äänioikeusuudistuksen jälkeen olivattosin porvarillisetkin puolueet pakotetut laatimaan itselleenuudistusohjelmia, mutta työväki ei voinut pitää näitä rehel-lisesti tarkoitettuina, sillä vanhat porvaripuolueet jäiväteloon vanhoine tunnussanoineen ja vanhoine johtajineen,eivätkä niiden nopeasti kokoonkyhätyt uudistusohjelmat ol-leet paljon muuta kuin tuntuvasti huononnettuja kopioitasosialidemokratian vastaavista uudistusvaatimuksista.

Näiden kaavoihin kangistuneiden ja uuden ajan hengel-le ylipäänsä vieraiden porvaripuolueiden vastakohtanaesiintyi sosialidemokratia laajojen kansankerrosten vaati-

11

musten puoltajana. Tosin oli 1906 v. suuripiirteinen äänioi-keus- ja eduskuntauudistus saatu miltei ilman taistelua,vuoden 1905 venäläis-suomalaisen suurlakon tuloksena,mutta se toteutettiin sosialidemokratian vaatimusten mu-kaisesti. Myös väkijuomakielto, se kysymys, jota kansammesuuret joukot äänioikeuskysymyksen jälkeen enimmän har-rastivat, oli etupäässä sosialidemokratian painostuksestaastunut päiväjärjestykseen, ja sama oli niiden muidenkinuudistusvaatimusten laita, jotka valtiollisen elämän elvyttyävaativat ratkaisuaan.

Seuraus kaikesta tästä oli, kuten sanottu, että työtäte-kevä kansa yleisesti käsitti sosialidemokratian siksi puolu-eeksi, joka rehellisesti oli ottanut ajaakseen sen asiaa,ainoaksi, jonka puoleen työläisluokka voi luottamuksellakääntyä. Suurlakon jälkeisinä vuosina oli sentähden havait-tavissa harvinaisen runsas yhtyminen sosialidemokraatti-seen puolueeseen kaikkien niiden kansankerrosten taholta,jotka »tekivät työtä ja olivat raskautetut». Oltuaan siihensaakka pieni teollisuustyöväen puolue, johon oli liittynytpienempi määrä maalaistyöväkeä, paisui sosialidemokratianyt todelliseksi »kansanpuolueeksi», saavuttaen kaiken sensuosion ja mahtavuuden, minkä semmoinen puolue voi saa-da, mutta muodostuen samalla kirjavaksi kokoonpanoltaan.Puolueeseen kuului nyttemmin muun muassa suuria torppa-rijoukkoja, joilla ei voinut olla sosialistisia kehitystendens-sejä, vaan joita pikemmin elähytti pienviljelijäin ihanne –»oma maa» – ja jotka senvuoksi varmaankin olisivat yhty-neet radikaaliseen porvari- tai talonpoikaispuolueeseen, jossemmoinen olisi ollut olemassa. Myös osa pikkuporvaristoa

12

liittyi puolueeseemme ainoastaan sen vuoksi, että se oli ai-noa kansanvaltainen.

Tämä erilaatuisten ainesten runsas liittyminen puoluee-seen oli epäilemättä vaarallista. Puolue oli töin tuskin pääs-syt lastenkengistä, ja sen teoreettinen pohja oli sangenheikko. Marxilaisista suuntaviivoista tuskin voitiin pitää joh-donmukaisesti kiinni, kun täytyi uudistustyössä valvoa kaik-kien näiden erilaisten ryhmäin etuja. Ei-sosialististenainesten vaikutusten tuloksena voimme pitää ainakin yhtävaatimusta, jota puolue siihen aikaan ajoi ja joka tuli sangenkunluisaksi: »viljelyspakko», jonka avulla uusi ja lukuisapienviljelijäluokka oli luotava.

Mutta sosialidemokraattisen puolueen epänormaalisennopea kehitys synnytti toisenkin vaaran, joka käytännössäehkä oli suurempi: pöyhkeilyn, liiallisen itseluottamuksenvaaran. Tieto siitä, että puolue muka edusti »koko työtäte-kevää kansaa» porvarien »taantumuksellisen massan» vas-tapainona, kärjisti luokkatunteen äärimmilleen sekä synnyttivastenmielisyyttä kaikkia kompromisseja ja puolinaisia uu-distuksia kohtaan. Puolue tosin ei ole koskaan kannattanutperiaatetta »kaikki tai ei mitään», mutta joukkojen sieluelä-mässä oli sillä epäilemättä huomattava osansa. Kun yhteis-kunnallinen uudistustyö suurin piirtein on aina sovittelua,joutui uudistusten harrastus helposti taka-alalle – etenkinsemmoisina järjestötoiminnan elpymisen aikoina kuin vv.1906 ja 1917 –, ja etualalle tunkeutui tunne siitä, että työ-väen ja porvarillisen yhteiskunnan edut ovat keskenään so-vittamattomassa ristiriidassa.

Tämä yhteiskunnallinen katsantokanta, semmoisenakuin se esiintyi kansan tajunnassa, oli sangen kaavamainen.

13

Painuvathan väliluokat vähitellen, taloudellisen kehityksenvaikutuksesta, alas köyhälistöön taikka joutuvat muutenriippuvaisuuteen suurporvaristosta, ja tästä johtuu omista-vain ja omistamattomain välisen vastakohdan kärjistyminen.Tavallinen työläinen, jolta puuttuu kykyä tarkemmin analy-soida yhteiskunnan olemusta, arvelee tämän kehityksenvasta tulevaisuudessa saavutettavat tulokset nyt jo saavute-tuiksi ja näkee siis yhteiskunnan rakenteen yksinkertaisem-pana kuin se on. Ja sosialistinen agitatsioni on pakotettunoudattamaan samallaista yksinkertaistamista saadakseenselvästi esille pääasian, nimittäin porvariston ja köyhälistönvälisen vastakohdan ja siitä johtuvan luokkaetujen ristirii-taisuuden.

Tieto tästä perustotuudesta on kaiken sosialide-mokraattisen luokkapolitiikan edellytys. Ilman sitä työväen-liike muuttuisi pelkäksi uudistusliikkeeksi porvarillisenyhteiskunnan puitteissa. Jos liian voimakkaasti painostaisiniitä etuja, jotka vissin maan porvaristolle ja sen köyhälis-tölle ovat yhteisiä, niin riistettäisiin helposti työväenliik-keeltä sen itsenäisyys. Ja että puolueemme on noudattanuttinkimätöntä proletaarista luokkapolitiikkaa, on ollut sitäoikeutetumpi, kuin ainoastaan täten on voitu niin kauankuin vuoteen 1917 saakka pitää joukot koossa ja estää työ-väelle ja yhteiskunnalle vaarallisten anarkististen virtaustensyntyä.

Mutta meidän maallemme ominainen puoluesuhteidenmuodostus edisti työväen taholla katsantotavan kankeaakaavamaisuutta sekä lisäsi sen haluttomuutta jopa teki senkykenemättömäksi käsittämään, että asialla voi olla enem-män kuin yksi puoli. Tästä johtui taipumus leimata kriitilli-

14

sempi katsantokanta puolinaisuudeksi tai »revisionismiksi»,niinkuin puolueessa yleinen haukkumasana kuului. Puolu-een vaikutusvaltaisimmat piirit enemmän levittivät tätä kä-sitystapaa kuin koettivat sitä oikaista. »Marxilaisuudella» –siinä vulgäärisessä ja vääristetyssä muodossa, jossa sitäsaarnasi puolueessa eräs vallanhimoinen nurkkakunta – oliyhtenä tunnusmerkkinä taipumus käsittää tai ainakin leima-ta tietoiseksi petokseksi ja salakavalaksi hankkeeksi porva-rillisten piirien jokainen aikomus, jokainen ehdotus ja tekosamoin kuin jokainen niiden puoluetovereiden toimi, jotkaeivät tahtoneet alentua sanotulle epämarxilaiselle ja epätie-teelliselle tasolle.

Että puolueemme sisäistä elämää täten myrkytettiin,jääköön tässä sikseen. Vaarallisempaa oli, että puolue tuonkeinotekoisesti yksinkertaistetun katsantokannan johdostajoutui vaaraan astua taktiikassaan kehityksen edelle, että sejoutui perustamaan käytännöllisen toimintansa liiallisenmahdintunteen pohjalle ja näin ollen ryhtymään tehtäviin,joita se ei kyennyt ratkaisemaan.

Sillä itse asiassa oli puolueen voima suureksi osaksi vainnäennäinen. Sen jäsenmäärä oli 1905 vuoden jälkeen kyllähuomattava, mutta yhteenkuuluvaisuuden tunto oli heikkoja monet uudet jäsenet käänsivät pian taas selkänsä puolu-eelle. Tietopuolinen valistus oli useimmilla aivan heikko, jaselvää, johdonmukaista taktillista kantaa ei puolueella senvuoksi ollut. Tarpeellista kokemusta puuttui; voimakas ulko-nainen voimainkehitys huumasi eikä käsitetty niiden muidentekijäin merkitystä, jotka nykyajan yhteiskunnassa määrää-vät voimasuhteet.

15

Sosialidemokraattisella valistustyöllä olisi siis ollut tär-keä tehtävä. Sen olisi pitänyt opettaa joukot oikein arvioi-maan omat voimansa ja sovittelemaan esiintymisensä senmukaan. Samalla kun se viittasi köyhälistön vapautukseentyöväenliikkeen päämääränä, olisi sen pitänyt varoittaa lii-allisista toiveista, että päämäärä muka oli pian saavutetta-vissa, sekä huomauttaa sosialidemokratian toiminta-mahdollisuuksien rajoituksista taloudellisesti niin takapajul-le jääneessä yhteiskunnassa kuin meidän. Sen olisi pitänytosoittaa työväelle oikea välitie sellaisen kumouspolitiikan jasellaisen yksipuolisen uudistuspolitiikan välillä, joista edel-liseltä puuttuu varmaa pohjaa taloudellisissa ja valtiollisissaoloissa ja jälkimmäinen kadottaa päämäärän näkyvistään.

Mutta sosialidemokraattinen agitatsioni ei suurin piir-tein koskaan päässyt sitä ensimäistä kehitysastetta kauem-maksi, jolloin sitä sanotaan »herättäväksi» ja »kokoovaksi».Sillä kun suurlakon synnyttämä innostus oli ehtinyt hiukanlaimeta, alkoivat puolueeseen liittyneet joukot suureksiosaksi vetäytyä siitä pois. Sen sijaan, että nämä tilapäistenmukanajuoksijoiden kirjavat joukot olisivat saaneet rauhas-sa lähteä tiehensä ja sitä vastoin jäljelle jääneisiin olisi koh-distettu syvemmälle ja kauemmaksi tähtäävä valistustyö,ponnisti puolue kaikkensa pidättääkseen pakolaiset jäljelläja säilyttääkseen tällä tavoin ulkonaisen voiman, jota ilmanei puolue voinut välittömästi näytellä huomattavaa poliittis-ta osaa. Näin demagoogiseen tarkoitukseen ei tarvittu mi-tään perinpohjaista tieteellistä luentotoimintaa; mitä alhai-sin agitatsionipuhe täytti tehtävän yhtä hyvin taikka parem-minkin. Tarvittiin paljon agitaattoreita, mutta niiden koulu-tukseen ei kiinnitetty sanottavasti huomiota. Henkiselle

16

työlle sen vuoksi annettiinkin liian vähän arvoa, johon kaimyötävaikutti puolueessa vallitseva alkuperäisen kansan-valtainen käsitys sekä epäluulo »herrassosialisteja» koh-taan. Tosin kehittyi vuosien kuluessa kantajoukko koulutet-tuja puoluetovereita, osaksi niiden luentokurssien johdosta,joita puoluetoimikunta ja piiritoimikunnat mahdollisuudenmukaan toimeenpanivat, osaksi tietopuolisen kirjallisuudenansiosta. Onhan Suomen sosialidemokratia kääntämällä ul-komaisia teoksia luonut itselleen henkisen asevaraston, jotauseiden suurempien maiden veljespuolueet voisivat kadeh-tia. Mutta suuri massa jäi siitä huolimatta raaka-aineen ti-laan, hämärien vaistojensa johtamaksi ja uskoen, että niin-kuin sen imartelijat ovat sille uskotelleet, se itse johti puo-luetta.

Alituiset eduskunnan hajoittamiset vv. 1907–10 vaikutti-vat, että agitatsioni suhteettoman suureksi osaksi oli vaalia-gitatsionia, ja niin oli sen pysyminen alhaisella tasolla vieläenemmän turvattu. Sillä kun ensimäinen vallankumoukselli-nen kuohunta 1905 vuoden suurlakon jälkeen oli hiukan lai-mennut, ryhtyi puolue innokkaasti parlamentaariseen toi-mintaan, ja se taipumus kaavamaisuuteen ja yksipuolisuu-teen, joka yleensä vaikeutti erilaisten näkökohtien samanai-kaista huomaamista, aiheutti, että pitemmälle tähtäävätsuuntaviivat nyt katosivat näkyvistä. Päivänpolitiikan tuhan-net pikkukysymykset astuivat nyt etualalle ja niitä päntättiinvaaliagitatsionissa valitsijajoukkojen päähän.

Kummassakin tapauksessa puolue kitui kaukonäköisyy-den ja laajojen näköalojen puutteesta. Pyrittiin luomaan jaylläpitämään suurta puoluetta, joka kykenisi saavuttamaannopeita voittoja. Olosuhteet tekivät puolueen suureksi, ja

17

olisi vaadittu paljon laajanäköisyyttä ja itsensävoittamista,jotta alussa olisi käytetty enemmän voimaa puolueen omaanterveeseen elimelliseen kehitykseen ja luovuttu välittömästikäyttämästä kaikkea sitä voimaa, jonka se omisti tai luuliomistavansa. Miten paljon lujempi pohja olisikaan luotupuolueen vastaiselle toiminnalle, jos verrattain pienen,suurteollisuuden palveluksessa työskenteleväin työläistenjoukon ympärille olisi vähitellen kokoontunut pikkuteolli-suuden ja maatalouden työläisiä ja nämä uudet tulokkaatolisi voimaperäisellä valistustyöllä kehitetty tietoisiksi, va-kaviksi sosialidemokraateiksi! Nyt kasvoi huimaavalla vauh-dilla suuri puolue, joka tahtoi hallita yhteiskuntaa – ja joka,kun sen kohtalon hetki löi, ei voinut hallita itseään. Toteutuise vanha sana, jonka ruotsalainen puoluetoverimme KataDahlström on tahtonut tehdä yhdeksi sosialidemokraattistenpuolueidenkin elämänohjeeksi: »Mitä se ihmistä hyödyttäisi,vaikka hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi sielul-lensa vahingon?»

Porvarillisten vapaamielisyyteen, mikäli semmoisestavoitiin puhua, vaikutti sosialidemokratian peloittava ryntäysturmiollisesti. Se pakotti porvarilliset puolueet vuosi vuo-delta yhä enemmän liittymään yhteen, ja tämä yhteenliitty-minen antoi oikeistoaineksille voimaa yhä tehokkaamminvastustaa työväen uudistusvaatimuksia. Mutta sama syy –välttämättömyys kohdistaa porvariston koko voima sosiali-demokratian vastustamiseen – vaikutti myös turmiollisestiporvarillisten toimintaan eräällä alalla, missä se muuten oli-si vielä voinut jotakin saada aikaan: ulkopolitiikan. Vastarin-ta venäläisen taantumuksen hyökkäyksiä vastaan heikkeni,eikä sillä hyvä: vissit kapitalistiset ryhmät katsoivat voivan-

18

sa suorastaan käyttää hyväkseen taantumuksellista hallitus-suuntaa taistelussaan työväenliikettä vastaan, ennenkaikkeayllyttämällä hallitusta kieltämään vahvistusta visseiltä edus-kunnan hyväksymiltä laeilta (kuten kieltolaki ja uudet työ-väensuojeluslait). Rehellisemmät perustuslailliset poliitikotmyönsivät, että näin oli jouduttu kaltevalle pinnalle.

Tämä porvarillisella taholla tapahtuva kehitys vahvistityöväessä sitä kaavamaista katsantotapaa, jonka mukaankaikki työväen vastustajat muodostavat yhden taantumuk-sellisen massan, jonka ainoana pyrkimyksenä on vastustaatyöväen vapauspyrkimyksiä. Niin tahdottiin käsittää asia,sekä uskottiin varmasti että työväki voisi suoriutua voittaja-na taistelussa kaikkia vastustajiansa vastaan.

Itse asiassa ei Suomen työväki, ikävää kyllä, koskaanjoutunut siihen asemaan, että sen olisi täytynyt ryhtyä va-kavaan taisteluun tsaarivaltaa vastaan. Ne rettelöt, joidenesineeksi työväenjärjestöt tietenkin joutuivat taantumuksel-listen venäläisten viranomaisten ja niiden suomalaisten kä-tyrien taholta, eivät olleet muuta kuin neulanpistoja.Työväki siis ei joutunut tuntemaan tsaarivaltaa koko sen jul-muudessa eikä näin ollen myöskään saavuttanut kokemuk-sen kautta täyttä ja selvää ymmärrystä siitä arvokkaastakulttuuriperinnöstä, jona Suomen kansalla – sen työväen-luokka siihen luettuna – on sen perustuslaillinen länsimai-nen yhteiskuntajärjestelmä. Ja vielä: Suomen työväenluokkaei koskaan käynyt semmoisessa taistelun koulussa, joka olisisaattanut sen ymmärtämään taistelun vakavuuden ja voitonehdot.

Toiselta puolen ei myöskään perustuslaillisuuden puit-teissa tapahtuva kehitys ole meidän maassamme ollut riittä-

19

vän voimakas ja hedelmiä tuottava vetääkseen työväen huo-miota täysin puoleensa ja kasvattaakseen sitä parlamentaa-riseen suuntaan. Sosialidemokraattisen liikkeemme ole-massaolosta on vain pienempi osa (vv. 1906–1914) ollut jos-sakin määrin säännöllisen valtioelämän aikaa, ja sitäkin onhäirinnyt ulkoapäin tuleva taantumus, joka oleellisesti onvähentänyt yleisen äänioikeuden merkitystä työväelle. So-sialidemokratiamme suurimmat ulkonaiset voitot eivät oleolleet uutteran, kestävän työn tuloksia, vaan seurauksiaepäsäännöllisten ulkonaisten olojen aiheuttamista kumous-maisista purkauksista (vv. 1905 ja 1917). Ei siis ihme, etteityöväkemme tajuntaan ole päässyt täysin juurtumaan ym-märrys yhteiskunnallisen kehityksen lainalaisuudesta ja et-tei hitaalle, rauhalliselle parlamentaariselle toiminnalle oleopittu antamaan riittävää arvoa.

20

SUOMEN TYÖVÄKI MAAILMANSODAN AIKANA.Maailmansodan vaikutus elintarveoloihin oli Suomessa ras-kaampi kuin missään muussa maassa, Venäjää ehkä lukuun-ottamatta. Ei sillä hyvä, että tuonti pysähtyi miltei kokonaanja käytettävissä olevien tarvikkeiden määrä siis välttämättätuli liian pieneksi; vallassaolijain elintarvepolitiikka oli vainsaamatonta haparoimista rajahinnoilla eikä kyennyt estä-mään tuottajia käyttämästä monopooliasemaansa yleisönvahingoksi. Tästä aiheutunut ja yhä jatkuva elantokustan-nusten nousu rasitti eritoten työväenluokkaa, ja tämän mieliyhä katkeroitui katsellessaan niitä runsaita sotavoittoja, joi-ta saalistivat tuottajat sekä maataloudessa että eräissä teol-lisuudenhaaroissa (metalli-, kutoma-, jalkine-, paperi-).Palkat saatiin kyllä nousemaan, osittain huomattavastikin,mutta tämä nousu vain aniharvoin pysyi elantokustannustennousun rinnalla.

Sodan alussa rasitti työväkeä sitä paitsi hyvin laaja työt-tömyys. Tämä tosin lakkasi, kun haalittiin työvoimaa metal-litehtaisiin ja Venäjän valtion toimeenpanemiin vallitöihin.Näiden kautta työnsaanti muodostui tarpeettomankin run-

21

saaksi, ja tämän johdosta palkat voitiin nostaa. Tästä työ-väen taholla iloittiin, ja harvat ymmärsivät tai aavistivat mi-ten turmiollisiksi nämä työt vastaisuudessa tulisivat.

Sekä »vallityöt» että osaksi sotatarpeiden valmistustyötolivat sitä laatua, etteivät ne vaatineet pienintäkään am-mattitaitoa. Ne voivat sentähden vetää puoleensa suuriatyöläisjoukkoja, ja ne tekivät sen. Kymmenettuhannet työ-läiset irtaantuivat siis maanviljelyksestä ja muusta tuotta-vasta työstä antautuakseen toimialalle, joka oli sekähyödytöntä että myöskin suorastaan vahingollista: viljelys-kelpoisen maan turmeleminen juoksuhaudoilla, metsänhaaskaus, hyödyllisen metallin valmistaminen sotatarpeiksiy.m. Työ sitä paitsi vaikutti sekä laatunsa että siinä vallitse-van järjestelmän takia turmelevasti työntekijöihin. Johto olivenäläinen, josta seurasi, että lahjomisjärjestelmä rehoitti.Niinkuin metallitehtailija lahjoi Venäjän valtion virkamiehiäsaadakseen tilauksia tai jotta valmistettu tavara hyväksyt-täisiin, niin lahjoi vallityöläinen pomonsa saadakseen rau-hassa laiskotella. Ja sitä hän saikin; harvoin on laiskuuttakehitetty niin järjestelmällisesti ja niin korkealle kuin noissa»töissä».

Turmelus levisi sitä helpommin, koska vallityöläisetyleensä kuuluivat sangen kehittymättömiin kansankerrok-siin. Työläisiä ilman varsinaista ammattia tai ammattitaitoa,konnuiltaan pois joutuneita torppareita, vararikon tehneitäpientilallisia – kaikki nuo ainekset, jotka säännöllisissäkinoloissa virtaavat maaseudulta kaupunkeihin, ne nyt hakivatelatuksensa vallitöistä. Ne eivät olleet aikaisemminkaan tot-tuneet järjestettyyn taloudelliseen elämään, ja vallityöt voi-vat kaikkein vähimmin totuttaa heidät siihen. Nyt he

22

saattoivat miltei ilman ponnistuksia ansaita päiväpalkan, jo-ka oli melkoista suurempi kuin mitä he ennen olivat saa-neet, ja moni antoi rahansa mennä yhtä helposti kuin se olisaatu. Kun lisäksi otamme huomioon, ettei vallityöläisiäyleensä saatu järjestäytymään, niin ymmärretään, että täm-möinen työläisjoukko helposti on voinut tulla hyvin vaaralli-seksi kuohunta-aineeksi yhteiskunnassa.

Sodan aikana tuli riittävästi näkyviin, mitä laiminlyö-missyntejä yhteiskuntamme oli tehnyt, kun ei ollut pannuttoimeen edes välttämättömimpiä yhteiskunnallisia uudis-tuksia, silloin kun se olisi ollut mahdollista. Olisi pitänyt ollatyöväenlainsäädäntö, joka olisi parantanut maaseudun palk-katyöläisten työolot ja näin pidättänyt heidät maataloudenpalveluksessa; torppareille olisi pitänyt antaa varmuus siitä,että he saavat asua maataan ja nauttia työnsä tulokset. Olisipitänyt olla yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus, jo-ka olisi tehnyt työväenluokan osalliseksi kuntien hallinnosta,osalliseksi siitä johtuvasta edesvastuusta ja tehnyt sillemahdolliseksi tällä alalla valvoa etujaan, sen sijaan ettäkunnan asioita ja myös elintarveasioita hoitivat tuottajaluo-kan edustajat tämän luokan etujen mukaisesti. Mutta tämäkaikki ei nyt enää ollut autettavissa, sillä eduskuntaa ei kut-suttu koolle eikä siis ollut mahdollisuutta lainsäädännölli-seen uudistustyöhön.

Sitä tärkeämpää olisi ollut, että järjestö- ja valistustyölläolisi voitu koota ja johtaa työväen joukkoja. Mutta tässäkinoli sotatila esteenä. Yhdistymis- ja kokoontumisvapaus oliankarasti rajoitettu »pakollisilla määräyksillä», painovapausvielä enemmän, ja lakotkin olivat kielletyt. Kaikki ne keinot,joita työväki muutoin käyttää puolustaessaan etujaan ja jot-

23

ka luonnollisesti ilmaisevat sen toimintahalua, olivat siltäriistetyt. On ymmärrettävää, että näin ollen työnantajatesiintyivät työväen silmissä tsaarivallan liittolaisina, sitäenemmän koska he sekä välillisesti hyötyivät niistä mää-räyksistä, jotka rajoittivat työväen toimintavapautta, ettämyöskin suorastaan käyttivät niitä hyväkseen, mennen jos-kus niinkin pitkälle, että vetosivat taantumuksellisten viran-omaisten apuun epämieluisia työläisiä vastaan. Tämmöisissäoloissa olivat työläiset voimattomia, mutta heissä syntyi vi-ha, joka vielä oli kantava kohtalokkaita, turmiollisia hedel-miä.

Olisihan kyllä sosialidemokraattinen puolue sittenkin1,300 paikallisyhdistyksensä ja 16 sanomalehtensä kauttavoinut, huolimatta sota-ajan määräyksistäkin, harjoittaahuomattavaa järjestäytymis- ja valistustyötä. Se olisi ollutsen velvollisuuskin; olihan maailmansota kaikkine seurauk-sineen loistavasti osoittanut todeksi sen arvostelun, jonkasosialidemokratia oli kohdistanut porvarilliseen yhteiskun-tajärjestelmään ja imperialistiseen politiikkaan, ja 1910vuoden kansainvälinen sosialistikongressi oli nimenomaanvelvoittanut Internationaleen liittyneet puolueet käyttämäänagitatoorisessa tarkoituksessa hyväkseen tämmöistä tilan-netta. Venäjän ja Suomen työläisten suhteen oli tämä vel-vollisuus sitä käskevämpi, kun se valtiomahti, jota vastaanheidän lähinnä piti taistella – tsaarivalta – oli maailmantaantumuksellisin ja myös se, joka sen ulottuvilla olevillekansoille oli sodankäynnillään aiheuttanut suurimmat kärsi-mykset. Venäjän työläiset täyttivätkin tässä suurin piirteinvelvollisuutensa – mutta mitä teki Suomen työväki? Se pysyitoimettomana, mikä oli sitä silmiinpistävämpää, kun juuri

24

maailmansota herätti porvariston ja talonpoikaisväestön ke-hityskykyisimmät ainekset, varsinkin nuorison, valtiolliseentoimintaan.

Joudumme tässä koskettelemaan kysymystä, joka kan-sainvälisen sosialidemokratian keskuudessa on viime vuosi-na yhä useammin tullut keskustelun alaiseksi: missä määrinvoi suurten järjestöjen, rikkaiden kassojen, arvokkaidentyöväentalojen, kirjapainojen y.m. tuottama hyöty korvatasitä vahinkoa, jonka kaikki tuo tämän maailman hyvä hel-posti aiheuttaa vuodattamalla työväenliikkeeseen opportu-nismin, tinkimispolitiikan lamauttavaa myrkkyä? Silläepäilemättä juuri huolenpito tästä käsiensä työn tuloksistasai Suomen työläiset lakkauttamaan taistelunsa kahdeksi japuoleksi vuodeksi. Mainitsemamme kysymys on ilmeisestikysymys oikeasta keskitiestä; on sekä ymmärrettävää ettämyöskin oikein, että Suomen työväki noudatti esiintymises-sään suurempaa varovaisuutta kuin esim. Venäjän työväki,joka varsinkaan tsaarivallan aikana ei voinut mitään luoda jajolla siis ei ollut mitään menetettävääkään. Mutta joka ta-pauksessa on pidettävä muistissa, että työväen luomat jär-jestöt ja laitokset ovat vain keino päämäärän saavutta-miseksi, eivätkä oma päämääränsä.

Luonnollista ja oikeutettua oli, että Suomen työväkikoetti säilyttää järjestönsä ja välttää antamasta vallassa-oli-joille tilaisuutta hyökätä niiden kimppuun. Moitittavaa olise, ettei koetettu vakavasti ja harkitusti selvittää itselle, mi-tä edellytyksiä sodan luomissa olosuhteissa työväen toimin-nalla oli, vaan kauhun valtaamina unohdettiin, mitä työväenarvo ja etu vaatii. Niin esim., kun eräs sosialidemokraatti-nen piiritoimikunta kehoitti paikallisia järjestöjä olemaan

25

mikäli mahdollista pitämättä kokouksia; kun Ammattijärjes-tön toimikunta heti sodan puhjettua kehoitti ammattiliittojalakkauttamaan toistaiseksi jäsenmaksut; kun eräs sosialide-mokraattinen kunnallistoimikunta suuttumuksella hylkäsisen kokouksessa tehdyn ehdotuksen yleisen työväenko-kouksen pitämisestä elintarvekysymyksen käsittelyä varten,koska semmoinen kokous muka saattaisi järjestöjen olemas-saolon vaaraan; kun järjestöjen toimikunnat orjamaisestinoudattivat sitä käskyä, jonka mukaan niiden piti kokouk-siinsa kutsua poliisin edustaja; tai kun Vappuna ei yritettymillään tavalla viettää köyhälistön kansainvälistä juhlapäi-vää.

Olisi kuitenkin väärin syyttää koko työväenluokkaa tästäsurkeasta myöntyväisyydestä. Sillä pelkuruutta, opportunis-mia oli pääasiassa johtajain taholla. Selvimmin se tuli näky-viin eräiden – ei kuitenkaan kaikkien – työväenlehtien suh-teessa sotasensuuriin, kun ne sensuroitavaksi lähettivätkaiken, vieläpä viattomimmatkin kokousuutiset, kun vaanluulivat aavistavansa, että herra sensori tahtoi nähdä ne...Ja se joka koetti työväenlehtien palstoilla antaa Suomentyöväelle tietoja ulkomaisten puoluetoverien pyrkimyksistäja heidän keskuudessaan vallitsevista mielipiteitten eroavai-suuksista, sai kokea, etteivät ainoastaan viranomaiset, vaanmyöskin vissien työväenlehtien toimitukset harjoittivat sen-suuria. Tähän myötävaikutti tosin toinenkin opportunistinennäkökohta kuin tuo suurpoliittinen; ei pitänyt määrätä kan-taansa kansainvälisessä työväenliikkeessä esiintyväin riita-kysymysten suhteen, ennenkuin oli nähty, mikä puolivoittaisi.

26

Työväenluokan toimintakyky oli täten kahlittu enemmänkuin olisi ollut tarpeellista, eikä sitä autettu pääsemään sel-vyyteen niistä suurista kysymyksistä, jotka sen luokkatove-rien mieliä ulkomailla enin kiinnittivät. Kysymys, joka olisille tärkein, nimittäin elintarvekysymys, joutui kyllä käsit-telyn alaiseksi – mutta millä tavalla sitä käsiteltiin! Kun sen-suuri ei olisi sallinut kaikinpuolin selvittää elintarve-kurjuuden syitä, tulivat kaikki työväenlehtien hyökkäyksetkohdistumaan yksinomaan oman maan yläluokkaan. Si-vuseikka – keinottelu, jobbaus – esitettiin pääasiana. Työvä-ki saatiin siihen käsitykseen, että löytyi suunnattomiaelintarvevarastoja, joita tunnottomat keinottelijat korkeam-pia hintoja odotellen salasivat kuluttajilta. Jos asian laita olitämä, niin olisihan silloin hätä autettu, kun vain tavarainomistajat pakotettaisiin myymään ne määrätyillä alhaisillahinnoilla. Tästä erheellisestä käsityksestä johtui, että työ-väen taholla kolmen ensimäisen sotavuoden aikana ei ollen-kaan kiinnitetty huomiota tuotannon lisäämisen välttä-mättömyyteen, jota vastoin taikauskoisesti luotettiin raja-hintojen voimaan. Muuten niin pilkattu »sapelisenaatti»saavutti rajahintapolitiikallaan miltei suosiota eräiden kan-sankerrosten keskuudessa. Ja mikä oli pahempaa: tuo valis-tumattomissa työläisissä tavallinen usko suunnattomiinrikkauksiin, joita vain tarvitsee päästä käyttämään, jotta hy-vinvointi tulisi yleiseksi – se sai näennäisen vahvistuksen jakonkretiseerauksen sosialidemokraattisten sanomalehtienkäsitellessä elintarvekysymystä sillä tavoin, kuin ne sitä kol-mena ensimäisenä sotavuotena tekivät. Mitä silloin kylvet-tiin, se orasti kesällä 1917, kun kansanjoukot kävivätetsimään voivarastoja, joiden olemassaolosta oltiin vakuu-

27

tettuja ja joiden kätkemiseen luultiin sosialidemokraattisensenaatin olevan osallisen. –

Ei siis voida sanoa, että Suomen työväestä tsaarivallanloppupuolella olisi ollut suuria toiveita. Puutteen näännyttä-mä ja vain ulkonaisen mahdin tyytymättömyytensä pidättä-mään pakottama; kärsimyksiensä syitä tuntematon, vieläpätärkeissä kohdin harhaan johdettu; liian vähän isänmaas-taan osallinen voidakseen tuntea itsensä siihen sidotuksi;omassa keskuudessaan liian kirjavasti kokoonpantu voidak-seen alistua yhteiseen johtoon ja suorittaa yhtenäistä, tie-toista työtä; suurimmaksi osaksi ylen vaillinaisestikoulutettu ja kykenemätön oikein arvioimaan omat voiman-sa muiden yhteiskuntaluokkain voimavaroihin verraten;osaksi suorastaan altis epäsosiaalisille vaikutuksille – sem-moinen oli se työväenluokka, joka kohta oli astuva johtavaanasemaan.

Suuri ja vastuunalainen tehtävä odotti näin ollen sitätyöväen tietoista, järjestynyttä vähemmistöä, jolle tuon suu-ren joukon valistaminen ja järjestäminen kuului. Miten sekykenisi sen täyttämään?

28

MAALISKUUN VALLANKUMOUKSEN JÄLKEEN.Venäjän kansan vallankumous maaliskuussa 1917 vapauttiSuomessakin ne voimat, jotka tsaarivalta oli pitänyt sidot-tuina. Oli jäänlähtö: mutta semmoinen myllertää aina pohja-mutiakin, jotka likaavat joen veden.

Nyt raukesivat ne kiellot ja rajoitukset, jotka olivat pitä-neet kansalaisten elämän kahleissa. Työväen rinnan täyttihurmaava vapauden- ja voimantunne, jota yhä vahvisti sekävenäläisten luokkatoverien antama esimerkki että osaksiSuomessa olevan venäläisen sotaväen välittömästi harjoit-tama vaikutus. Ne työväenjoukot, jotka nyt äkkiä olivatpäässeet liikkeelle, halusivat korvata kaiken sen, mitä men-neinä vuosina olivat kärsineet; heitä hurmasi käsite »vallan-kumous», jonka he vain hämärästi käsittivät, mutta jokaheidän mielikuvituksessaan oli porttina uuteen, onnellisem-paan maailmaan. He vaativat pikaisia ja syviä uudistuksiaelinehdoissaan, mutta eivät kyenneet käsittämään niitäsuunnattomia vaikeuksia, jotka sota-aika oli synnyttänyt.

Tämä itsestään esille syöksyvä liike synnytti täten vaa-roja maamme tuotannolliselle elämälle. Tosin ei tätä voi sa-

29

noa siitä palkkatason yleisestä kohotuksesta, joka nyt ta-pahtui. Työnantajatkin enimmäkseen tunnustivat sen välttä-mättömäksi, ja hyödyttihän se toiselta puolen itse teolli-suutta lisäämällä työväen ostokykyä. Myös kahdeksantunti-nen työpäivä toteutettiin nyt yleisesti teollisuuden alallakohtaamatta vakavampaa vastarintaa. Mahdoton tuli kutentavallisesti mahdolliseksi, kun se oli välttämätöntä.

Hyvin tuntuvaksi ja kalliiksi tuli sitä vastoin teollisuu-delle, yleisölle ja yhteiskunnalle työtehon heikkeneminen.Vallityöt olivat tässä olleet alkuna, ja nyt, kun oli saatu »va-paus», niin käytettiin sitä tällä alkeellisella tavalla. Tähänmyötävaikutti varmaan säännöllisinäkin aikoina havaittava,mutta nyt vallankumouksen johdosta kasvanut, väärä kun-niantunto; työläinen ei tahtonut käyttää kapitalistille suorit-tamaansa työhön enemmän voimaa kuin mitä välttämätöntäoli, ja jos jonkun kunniatunto viittasi toiseen suuntaan, olihänen kuitenkin pakko noudattaa samaa tahtia kuin hänentyötoverinsa.

Toisena vaarana tuotannolle olivat keväällä puhjenneetmaatyöläisten lakot. Katsoen maatyöläisten huonoihin työ-ehtoihin, joita monessa paikassa ei voitu muutoin parantaa,ei noita lakkoja voida mitenkään ylipäänsä pitää epäoikeu-tettuina. Niiden joskus hiukan levoton luonne on ymmärret-tävä, kun ottaa huomioon, etteivät useimmat lakkolaisetolleet aikaisemmin ottaneet osaa järjestettyyn työväenliik-keeseen eivätkä tutustuneet sen periaatteisiin; siitä huoli-matta olivat tapahtuneet väkivaltaisuudet vähäisiä ulko-maiden agraarilevottomuuksien rinnalla. Kun kuitenkin nä-mä lakot herättivät maanomistajissa katkeraa suuttumustasekä uhkasivat heidän vastarintansa takia tulla pitkäaikai-

30

siksi ja ehkäistä kevättöitä, olivat sosialidemokratian edus-tajat hallituksessa ja eduskunnassa pakotetut viikkokausiatekemään työtä saadakseen nämä riitaisuudet sovituiksi.Mikä ei estä sitä, että sosialidemokratiaa on syytetty näidenlakkojen synnyttämisestä ja pitkittämisestä!

Ylipäänsä koetti sosialidemokratia päästä ohjaamaantuota valtavaa kansanliikettä, joka näinä aikoina virtasi esil-le. Tämä näyttikin mahdolliselta, koska työväki nyt suurinjoukoin liittyi järjestöihin, sekä valtiollisiin että taloudelli-siin. Nyt uudistui sama ilmiö kuin vuonna 1906; kaikki nelukuisat työläiset, jotka eivät aikaisemmin tuoneet korttaanyhteiseen kekoon, riensivät nyt kirjoittautumaan järjestöi-hin. Ei kai ole missään maassa nähty suhteellisesti niin voi-makasta työväenliikettä kuin Suomessa v. 1917. Voimakasta,mitä jäsenmäärään tulee. Mutta mitä tulee valistukseen jakuriin, jättivät tietenkin nämä nopeasti järjestäytyneet jou-kot paljon toivomiselle varaa, ja se jättiläistyö, joka puolu-een olisi pitänyt tässä suhteessa suorittaa, ei ollutsilmänräpäyksessä tehty. Puolue ei voinut asettua odotta-maan sen tuloksia; sen täytyi toimia käsillä olevien edelly-tyksien perusteella, toimia päättäväisesti ja nopeasti. Muttaharvoin on sosialidemokraattinen puolue toiminut vaikeam-missa ja epäkiitollisemmissa olosuhteissa.

1916 v. vaaleissa oli sosialidemokratia saavuttanutenemmistön eduskunnassa. Nyt piti käyttää tätä valta-ase-maa sellaisten uudistusten toteuttamiseen, jotka todellakintyydyttivät työväen tarvetta, mutta samalla ottaa huomioonne rajat, jotka Suomen taloudellinen, kehittymättömyysvälttämättä asetti näille uudistuksille, sekä vakuuttaa jou-kotkin näiden rajojen olemassaolosta. Lisäksi olisi pitänyt

31

näille joukoille, jotka uhkuivat voimatietoisuutta, tehdä sel-väksi yhteiskunnassa vallitsevain eri voimatekijäin laatu jasisäinen suhde; olisi pitänyt osoittaa, miten paikkansapitä-mättömät ovat ne laskelmat, jotka perustuvat vain eri puo-lueiden tai yhteiskuntaluokkien jäsenmäärään, jotta eikovan todellisuuden tarvitsisi tässä suhteessa antaa havain-to-opetusta.

Näiden tehtävien ratkaiseminen ehkä ei olisi käynyt so-sialidemokratialle ylivoimaiseksi, jos Suomessa olisi löytynytradikaalinen porvaripuolue, riittävän kaukonäköinen japäättäväinen suostuakseen uudistusvaatimuksiin, joita eikuitenkaan voitu ajan pitkään hylätä. Mutta semmoista puo-luetta ei ollut; harvalukuiset radikaalit olivat hajallaan eriporvaripuolueissa ja näin ollen puoluekurin sitomia, ja muu-ten heidän radikalisminsa kohdistuikin etupäässä valtiolli-siin kysymyksiin.

Suurena esteenä hedelmällisen yhteiskunnallisen uudis-tuspolitiikan syntymiselle oli muuten se seikka, ettei sosiali-demokratia itse kyennyt selvästi muodostelemaan sem-moista uudistusohjelmaa, joka olisi voitu ilman viivytystä to-teuttaa. Tämä johtui sosialidemokratian omasta löyhästäkokoonpanosta. Levottomasti kuohuvat työväenjoukot, jotkaolivat poliitikkojen kaikkein laskelmain ja pyrkimysten hä-märänä taustana, tunsivat voimakkaasti lisätyn aineellisenhyvinvoinnin tarvetta, mutta niiltä puuttui selvä käsitys sii-tä, miten tämä päämäärä olisi saavutettava. Ja sosialide-mokratian johtajat istuivat tuijottamassa huolestuneina alastähän kiehuvaan kattilaan, silläkin uhalla, että siitä nousevahöyry himmentäisi heidän näköänsä ja ajaisi veren päähän.

32

Jos porvarillisilla olisi ollut varmuus siitä, että visseillämyönnytyksillä saadaan aikaan rauha ja järjestys, niin olisi-vat kai kaukonäköisemmät heistä siihen myöntyneet. Muttarauhaa ja järjestystä ei voitu luvata, kun joukkojen vaati-muksilta puuttuivat kaikki selvät ääriviivat ja jokainen uu-distus olisi käytännössä pian osoittautuva kykenemättö-mäksi antamaan, mitä joukot tahtoivat.

Porvarillisten enemmistö ei muuten osoittanutkaan kä-sittävänsä uudistusten tarvetta. Mitä he olivat oppineet, oliyhä selvempi tietoisuus siitä, että heidän täytyi aikaa myö-ten valmistautua vakavasti puolustautumaan sosialide-mokratiaa vastaan, joka tsaarivallan kaatuessa oli kohonnutmahdiksi yhteiskunnassa. Mutta toistaiseksi he olivat aivanymmällä näissä uusissa kummallisissa oloissa, ja miltei suu-remmassa määrässä kuin sosialidemokratia.

Tuskin koskaan ovat kansamme, sen puolueet ja niidenjohtajat siinä määrin kuin tuona kohtalokkaana vuonna 1917osoittaneet kaukonäköisyyden, itsensätuntemuksen, poliitti-sen kulttuurin puutetta. Harvoin on sivistyskansan elämässäinhimillinen ajatus ollut pakotettu siinä määrin lähtemäänpakoon luonnonvoimain sokean temmellyksen tieltä.

*Heti vallankumouksen jälkeen astui sosialidemokratiammeeteen probleemi, joka ei koskaan ennen ollut tullut minkäänsosialistipuolueen ratkaistavaksi ja jonka ratkaisemiseksi eisiis mitään kokemusta ollut käytettävänä: sosialidemokraat-tisen hallituksen muodostaminen kapitalistisessa yhteiskun-nassa. Sitä paitsi yhteiskunnassa, jonka kapitalistinen

33

kehitys oli liian alhainen, jotta edes toivorikkain ja ajattele-mattomin voisi toivoa tämän sosialidemokraattisen hallituk-sen merkitsevän sitä, että yhteiskunnan muuttuminensosialistiseksi nyt olisi alkanut. Tämä asiaintilahan oli luon-noton, ja siinä oli ratkaisemattomain ristiriitain siemen. Sensyy on yllä tullut mainituksi: sosialidemokratian luonnotto-man nopea ulkonainen kehitys, joka siitä teki enemmistö-puolueen aikana, jolloin siltä puuttuivat muut, yhteis-kunnalliset edellytykset voidakseen toteuttaa ihanteensa.Mutta tätä kehitystä, niin valitettava kuin se olikin, ei voituperuuttaa. Sosialidemokratian täytyi muodostaa hallitus jakoettaa luotsata valtiolaivaa aallokkojen läpi niin hyvin kuinmahdollista.

On ymmärrettävää, että sosialidemokraattinen puolue-johto niin vaikeassa asemassa kuin tämä epäröi antaa puh-taasti sosialidemokraattisen hallituksen ottaa niskoilleenkoko edesvastuuta. Katsoen sekä käytännöllisiin vaikeuksiinettä porvarilliselta taholta odotettavaan vastustukseen, työ-väenhallituksenkin olisi ollut mahdoton täysin vastata työ-väen korkealle tähtääviä toivomuksia. Mieluummin kuin,että olisivat saaneet osakseen ehkä jossakin määrin oikeu-tetunkin syytöksen liian suurten lupausten antamisesta,suostuivat puolueen johtohenkilöt jakamaan vallan ja edes-vastuun porvarillisten kanssa, sitä mieluummin kun epäili-vät tokko voisivat omilla käytettävänä olevilla voimillaansaada kaikki paikat hallituksessa tyydyttävästi täytetyiksi.Päätökseksi tuli siis, että porvareille luovutettiin puolet pai-koista hallituksessa; siihen kysymykseen, soveltuiko täm-möinen menettely yhteen Internationalen päätöksien kanssahallitusasiassa, ei kiinnitetty juuri mitään huomiota.

34

Vaikea on sanoa, minkälaisiksi olot olisivat muodostu-neet, jos toista menettelyä olisi noudatettu. Kokoomushalli-tus epäonnistui tehtävissään, mutta sen ehkä olisi tehnytmikä muu hallitus tahansa.

Vaikein tehtävä oli löytää suuntaviiva, joka tyydytti työ-väkeä saattamatta porvaristoa suoranaiseen taisteluun hal-litusta vastaan. Että näin ollen porvarillinen hallitus olisiollut mahdoton, tunnustettiin yleisesti. Puhtaasti sosialide-mokraattinen hallitus taas olisi helpommin voinut saavuttaatyöväen luottamuksen. Työväki näet olisi tietänyt, että senetuja puolustettiin yhteiskunnan kukkuloilla; se olisi siishelpommin voinut tuntea osallisuutta isänmaahan ja edes-vastuuta sen kohtalosta. Hallituksen ja sen sosialidemo-kraattisten kannattajain yritykset – maatyöläisten lakoissa jamuissa samankaltaisissa tapauksissa – hillitä työväen ylenvoimakasta vallankumouksellista tarmoa eivät olisi, kutennyt, näyttäneet porvariyhteiskunnan hyödyksi tehdyltä työl-tä. Mutta ratkaisevalla tavalla ei myöskään sosialide-mokraattinen hallitus olisi voinut vaikuttaa työväkeenhillitsevästi. Vähimmän valistuneet työläisainekset, ne, jotkaaina ovat valmiit syyttämään vallassaolijoita kaikesta pa-hasta, mikä tapahtuu, olisivat joka tapauksessa kohdista-neet elintarvekurjuuden synnyttämän tyytymättömyytensähallitukseen.

Toiselta puolen olisi sosialidemokraattinen hallitus saa-nut oikeiston taholta osakseen vielä ankarampia hyökkäyk-siä kuin ne, jotka kohdistettiin kokoomushallitusta vastaan.Porvarien niinkuin sosialistienkin joukossa oli niitä »enfantsterribles», jotka saattavat viisaimmatkin puoluejohtajat ym-mälle, ja huomattava sija näiden joukossa oli niillä, joilla on

35

avain yhteiskunnan vilja-aittaan. Onhan Suomessa muuttu-nut uskonkappaleeksi, että tuottajain ja kuluttajain etuja eivoida yhdistää, ja mitä enemmän Scyllaa väistää, sitä suu-rempi on vaara joutua Charybdiksen uhriksi.

Sosialidemokraattisella hallituksella olisi ollut yksi mah-dollisuus vahvistaa asemaansa porvarillisellakin taholla.Suomen itsenäisyyden vaatimus esitettiin yhä suuremmallapäättäväisyydellä. Aikoja ennenkuin mikään puolue oli viral-lisesti siihen yhtynyt, voi huomaavainen katselija nähdä, et-tä tuolle vaatimukselle kuului tulevaisuus. Sen huomasihallituksen sosialidemokraattinen esimies, ja hän käytti sitähyväkseen. Ottamalla tarmokkaasti ajaakseen tätä vaati-musta olisi sosialidemokraattinen hallitus voittanut huomat-tavaa kunnioitusta poliittisesti valveutuneiden ainestenkeskuudessa. Mutta muihin, ja niihin kuuluivat taloudelli-sesti ja yhteiskunnallisesti mahtavat yhteiskuntaluokat, eitällä tulevaisuudentoiveella voinut olla mitään vetovoimaa,ja niiden erinäisiin osiin – nimittäin eräisiin itäiseen suun-taan kallistuneisiin suurteollisuuden harjoittajain ryhmiin –sen täytyi vaikuttaa suorastaan vieroittavasti.

Se kokoonpano, jonka hallitus nyt sai, antoi sille hiukanpitemmän olemassaolon, mutta teki sille mahdottomaksimissään suuressa kysymyksessä esiintyä yksimielisesti jakuitenkin päättäväisesti. Mitä olisi pitänyt tehdä, ei siis teh-ty ajoissa. »Sosialidemokraattisella» nimellään vaikutti hal-litus tosin aluksi työväenmaailman vallankumouksellisiinvoimiin pidättävästi ja teki täten yhteiskunnalle suuren pal-veluksen. Mutta joukot kuitenkin vaativat, paitsi sanoja,myöskin tekoja, ja niitä sai odottaa turhaan. Elintarveasias-sa tehdyt hyvät aloitteet jäivät pääasiassa aloitteiksi. Tyyty-

36

mättömyys sentähden kasvoi; se ilmeni paikallisissa lakois-sa, järjestämättömissä katumielenosoituksissa y.m.s. Halli-tuksen päämies huomasi, että myrskyä oli ilmassa, ja hänkiiruhti puhaltamaan proletaarisen hyökkääviä säveliä pe-lastaaksensa kansansuosionsa ainakin toiselta taholta. Seonnistui. Mutta porvarillisiin, jotka muutamien kuukausienkuluessa olivat ehtineet hiukan perehtyä uusiin oloihin, ei-vät uhkaukset sanottavasti vaikuttaneet. Työväen tahollavallitseva kiihko vaikutti porvarillisiin ärsyttävästi.

Yhteiskunnallinen juopa, jonka yli »kokoomussenaatti»oli ollut tilapäisenä heikkona portaana, laajentui yhä enem-män. Suurvaltiollisessa kysymyksessä jakaantui hallitusniinikään kahtia, ja itsenäisyysasia tuli pilatuksi mikäli sehallituksesta riippui – kaikeksi onneksi se ei siitä sanotta-vasti riippunut. Hallituksessa kesän lopussa tapahtunut hal-kaisu, jonka välittömästi aiheuttivat voimellakat, ei siismitenkään tullut odottamatta.

Sosialidemokraattisten hallituksen jäsenten mahdolli-suudet täyttää tehtävänsä olisivat ehkä olleet jossakin mää-rin suuremmat, jos sosialidemokraattisen puolueen johtoolisi pitänyt kiinni eräästä Internationalen hyväksymästäsäännöstä, joka koskee sosialidemokratian osanottoa porva-rillisiin hallituksiin: että puolueen johdon pitää pysyä lähei-sissä kosketuksissa hallituksessa olevain edustajainsakanssa ja kontrolloida niiden toimintaa. Venäjällä järjestet-tiin samaan aikaan tämä kontrolli niin, että jokainen työläis-ministeri oli velvollinen pari kertaa viikossa tekemään työ-ja sotaväenneuvostojen toimeenpanevalle komitealle selkoaomasta ja hallituksen toiminnasta. Suomessa ei mitään vas-

37

taavaa saatu aikaan; sosialistiministerit toimivat mielensämukaan, ja tehtiin virheitä, jotka muuten olisi voitu välttää.

Sosialidemokratian asettama hallitus ei siis tuottanutsille kunniaa. Mutta kun sitä katsottiin ja nimitettiin »sosia-lidemokraattiseksi», saivat sosialidemokratian vastustajattästä moittimisen aihetta koko puoluetta vastaan. Kun so-sialidemokraattiset jäsenet erosivat, syystä ettei voitu saadaaikaan tyydyttävää päätöstä elintarveasiassa, oli selvää, et-tei tämä työväenluokan elinkysymys tulisi saamaan mitäänratkaisua. Hedelmällinen maaperä oli siis muokattu tulevillelaajakantoisille ristiriidoille.

38

PYRKIMYS ULKONAISEEN JA SISÄISEENKANSANVAPAUTEEN. – VALTALAKI.

Tärkein tehtävä, minkä Venäjän vallankumous antoi Suomenkansalle, oli maan valtiollisen elämän rakentaminen uudelleja varmemmalle pohjalle. Nyt, tsaarivallan perintöä jaet-taessa, piti valvoa Suomen etua niin että sen kansa saavut-taisi mahdollisimman suuren ulkonaisen ja sisäisenvapauden. Voi näyttää siltä, kuin olisi tämä tehtävä voinutenemmän kuin mikään muu yhdistää kaikki yhteiskuntaluo-kat. Mutta tässäkin kysymyksessä esiintyi porvarillisen jasosialidemokraattisen maailmankatsomuksen erilaisuus,tässäkin törmäsivät eri luokkaedut yhteen, ja niin edisti tä-mäkin näköjään puhtaasti kansallinen kysymys luokkatais-telun kärjistymistä.

Porvaris- ja talonpoikaisluokan valppaimmat aineksetkatselivat kysymystä Suomen valtiollisesta vapaudesta kan-sallisen itsetunnon näkökohdalta. Suomen kansan riippu-vaisuus toisesta kansasta, jonka sivistystaso oli paljoaalempi, oli syvästi loukannut tätä kansallista itsetuntoa. Nytoli sen päästävä oikeuksiinsa valtiollisen itsenäisyydenkautta, joka on kansayksilön itsenäisen olemassaolon sil-

39

miinpistävin tunnusmerkki. Täten on osaksi selitettävissä seasianharrastus, jota porvarillisella taholla osoitetaan sem-moisille valtiollisen itsenäisyyden attribuuteille kuin omallelipulle ja omille postimerkeille; myöskin oman sotaväen jaoman kuninkaan asettamisharrastus saa täten sielutieteelli-sen selityksen yhteiskunnallisten ja valtiollisten syiden rin-nalla.

Sitä vastoin ei Suomen valtiollista itsenäisyyttä aluksivaatinut mikään erityinen porvarillinen luokkaetu, ja tämäosaksi selittääkin sen, miksi itsenäisyyspyrkimystä kolmenensimmäisen sotavuoden aikana porvarillisten poliitikkojensuuren enemmistön taholta kohdeltiin hyvin kylmäkiskoi-sesti. Olivathan eräät mahtavat kapitalistiryhmät kultaisillasiteillä yhdistetyt Venäjään. Ja niistä harmaantuneista laki-miehistä, jotka edelleen olivat perustuslaillisten puolueidenvirallisina johtajina, oli vielä keväällä 1917 valtiollinen riip-pumattomuus liian suuri harppaus syrjään niiltä poluilta,joita heidät ajatuksensa vuosikymmeniä oli tallannut.

Se seikka, että 1917 vuoden aikana kehitys Venäjälläyhä ratkaisevammin kääntyi vasempaan, sai kuitenkin ai-kaan sen, että yhteys sanotun maan kanssa alkoi porvarilli-sista tuntua yhä vähemmän houkuttelevalta. Yhä heikom-maksi muuttui se vastarinta, joka puoluejohtajain puoleltatehtiin puolueiden jäsenten suuren enemmistön asettamalleitsenäisyysvaatimukselle. Ja kun lopuksi bolshevikit tekivätvallankumouksensa, niin saivat kaikki epäilykset väistyä, janekin herrat, jotka pari kuukautta aikaisemmin olivat puo-lustaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeutta päättääSuomen sisäisissä asioissa, yhtyivät Suomen itsenäiseksi ju-listamiseen.

40

Työväenluokka oli luokkana joutunut paljon kärsimääntsaarivallasta. Tämän vastarinta ja sen aikaansaama seka-sorto olivat tuhonneet yhteiskunnallisten uudistusten toi-veet, yleinen äänioikeus ei siis ollutkaan tuottanut toivottuahyötyä, ja työväestä näytti senvuoksi tsaarivalta porvarival-lan liittolaiselta, jota ilman tämä helposti olisi ollut voitetta-vissa. Suomen valtiollinen vapaus oli siis työväen kannaltakatsoen lähinnä yhteiskunnallinen kysymys, ja tästä selviäämyös työväen itsenäisyyspyrkimysten laatu. Sisäinen itse-näisyys oli se, joka ennen kaikkea oli työväelle arvokas, sejoka antaisi kansallemme mahdollisuuden häiritsemättä jat-kaa sisäistä yhteiskunnallista ja sivistyksellistä uudistustyö-tään. Mutta ulkonainen riippumattomuus on täyden sisäisenitsenäisyyden yhtenä edellytyksenä tai ainakin sen takeena.

Se porvariluokka, joka Venäjällä oli ottanut vallan tsaa-riuden jälkeen, oli olemukseltaan imperialistinen eikä tulisivarmaankaan jättämään mitään tilaisuutta käyttämättä se-kaantuakseen autonomisen Suomen sisäisiin oloihin. Tästäoli Suomen sosialidemokratia täysin selvillä.

Mutta Suomen työläiset vaativat maansa itsenäisyyttä eivain työläisinä, vaan myös suomalaisina. Tämä on seikka,jota ei paljon ole otettu huomioon, mutta jonka tasapuolinenarvostelija tunnustanee oikeaksi: Suomen työläisille eivätole ollenkaan vieraita sellaiset tunteet kuin isänmaanrak-kaus ja kansallinen itsetunto. Tämä on ilmennyt heidänedustajainsa esiintymisestä eduskunnassa – veronkieltoakoskevissa kysymyksissä, valtiollisia adressi- ja anomus-ehdotuksia y.m. käsiteltäessä –, mutta tavallisessa työläises-säkin voidaan havaita samat tunteet. Hänen yhteiskunta-luokkansa on liian vähän saanut nauttia länsimaisen yhteis-

41

kuntajärjestyksemme parhaista hedelmistä voidakseen ar-vioida tätä käsitettä yhtä korkeaksi kuin paremmassa ase-massa olevat yhteiskunnan jäsenet. Hän ei kuitenkaan olesille vieras, ja jos hän on ottanut osaa järjestötoimintaan,niin hän tietää kyllä porvarillisen lain tarjoavan etuja verra-ten venäläiseen, venäläis-suomalaiseen tai puhtaasti suo-malaiseenkin hallinnolliseen mielivaltaan. Mutta varsinkinosaa hän pitää arvossa kansansa omaperäisen luonteen jasen kulttuurissa löytyvät kansalliset ainekset. Olkoon, ettätämä tunne on vaan vaistomainen; se herää tietoisuuteen,jos sitä loukataan, etenkin jos loukkaus tulee sivistykselli-sesti kehittymättömämmän kansan (kuten Venäjän) puolelta.

Heikoin on sanottu tunne tietenkin niiden työläistenkeskuudessa, joiden osallisuus isänmaan taloudellisesta jahenkisestä kulttuurista on kaikkein pienin ja joiden näköpii-ri ei ulotu hetkeä tai omaa minäänsä kauemmalle. Aikoina,jolloin vatsa nurisee erityisen äänekkäästi – ja sitä se tekeeäänekkäimmin juuri noissa kurjuuden lapsissa –, on ymmär-rettävää jos tuommoiset ainekset myös äskenmainitussasuhteessa painavat leimansa työväenliikkeeseen: yhdyssideisänmaan kanssa heikkenee. Missä olot siihen antavat ai-hetta, astuu silloin etualalle sangen alkuperäistä laatua ole-va kansainvälisyys. Kuinka vähän kehittymättömämpienjoukkojen 1917 vuoden aikana harjoittama veljestyminenvenäläisen sotaväen kanssa kuitenkin sai sosialidemokraat-tisen puolueemme valistuneemmat ainekset unohtamaan oi-keutetut kansalliset näkökohdat, käy parhaiten esille siitä,että juuri samana aikana puolue, etunenässä toimikuntansaja eduskuntaryhmänsä, tarmokkaasti pyrki Suomen itsenäi-syyden toteuttamiseen ja vihdoin, vuoden viimeisinä päivi-

42

nä, saattoikin aikaan sen, että se Venäjän puolelta tunnus-tettiin.

Etteivät kansalliset tendenssit työväkemme keskuudes-sa päässeetkään sopusointuun kansainvälisten kanssa, tämäseikka johtuu siis osaltaan työväkemme erilaatuisesta ko-koonpanosta. Mutta se antaa myös käsityksen porvariluok-kamme laiminlyömissynneistä. Olkoon, että tapahtumainkehitys on vain osaksi ollut sen määrättävissä. Se olisi kui-tenkin, yhteiskunnallisesti hallitsevana luokkana, voinuttuntuvasti siihen vaikuttaa. Se olisi voinut käyttää valtaansaluodakseen semmoista yhteiskunnallista tilaa, että kokotyöväenluokka olisi tuntenut olevansa osallinen isiensämaasta ja edesvastuussa sen kohtalosta.

Semmoista on tapahtunut muualla. Useita vuosikymme-niä sitten on Englannin ja Bismarckin ajoilta Saksan vallas-saoleva luokka luonut yhteiskunnallisen lainsäädännön, jokaon sitonut työläiset niin kiinteästi isänmaahan, että he nytmaailmansodan aikana ovat enimmäkseen antaneet kan-sainvälisen solidarisuuden vaatimusten suorastaan levätä.Ei voi myöskään väittää, että ainoastaan suuremmilla mah-dollisuuksilla varustetuissa suurvalloissa voi kehittää sem-moista yhteiskuntapolitiikkaa, joka sitoo työläiset isän-maahan. Pienen Tanskan työläiset eivät varmaankaan vaih-taisi maataan toiseen.

Suomen porvarillisten pitäisi, ennenkuin he kivittävättyöläisiään heidän »isänmaattomuudestaan», harkita ovatkohe itse aina olleet hyvänä esimerkkinä ja myös ovatko hehallitsevana luokkana tehneet velvollisuutensa, jotta työväkituntisi kuuluvansa isänmaahansa.

43

*Keinoista, joita oli käytettävä itsenäisyyden saavuttamiseksi,oli samaten sosialidemokraattisten ja porvarillisten itsenäi-syysmiesten välillä erimielisyyttä. Viimemainitut – emme otatässä huomioon niitä, jotka vasta 1917 vuoden kuluessa oli-vat opportunistisista syistä eli luokkaetunsa pakottaminayhtyneet itsenäisyysvaatimukseen – olivat maailmansodanalusta saakka toivoneet Saksasta Suomen vapauttajaa; heolivat kolmen vuoden aikana suorittaneet epäitsekkään työnvapaussodan valmistamiseksi. Jo sielutieteelliseltä kannaltakatsoen oli heidän mahdotonta nyt, kun näytti olevan mah-dollista rauhallisella sopimuksella Venäjän kanssa saavuttaatoivottu päämäärä, hylätä siihen saakka noudattamansa po-litiikka ja sen antamat tulokset. Ja kun sitten Venäjän por-varihallitus siihen kuuluvine oikeistososialisteineen osoittitahtovansa Suomen suhteen jatkaa imperialistista politiik-kaa, näytti tämä vahvistavan Saksaan lähentymisen tarvet-ta.

Sosialidemokratialle esiintyi probleemi aivan toisessavalossa. Sen aikaisemmassa ulkopolitiikassa oli punaisenalankana ollut pyrkimys yhteisymmärrykseen Venäjän demo-kratian kanssa. Tämä oli – huolimatta kaikesta, mitä panet-telijat siitä ovat sanoneet – syynä sosialidemokraattiseneduskuntaryhmän paljoa aikaisemmin tekemiin eduskunta-esityksiin Suomessa asuvain venäläisten oikeuksien laajen-tamisesta.

»Aktivistinen», se on Saksaa lähentelevä politiikka oliherättänyt vastakaikua muutamissa sosialidemokraattisis-sakin piireissä aikana, jolloin se yksin näytti tarjoavan jon-

44

kun mahdollisuuden nopeaan menestymiseen. Johtavainpuoluepiirien kanta, joka määrättiin kesällä 1915, kun »ak-tivistien» värväystoiminnan johdosta kysymys oli käynyt yhäpolttavammaksi, oli lähinnä seuraava: puolue ei semmoisenaasettunut kannattamaan eikä vastustamaan sanottua poli-tiikkaa, mutta ei kieltänyt yksityisiä sosialidemokraattejaedistämästä sitä, koskapa se vissein edellytyksin ehkä voisituottaa Suomelle suuremman valtiollisen vapauden.

Venäjän vallankumous avasi mahdollisuuden saavuttaasovinnollista tietä Suomen itsenäisyyden. Tähän katsoenpyrki Suomen sosialidemokratia tekemään Venäjän eri kan-sanvaltaisille puolueille selväksi, mitä »Suomen kysymys»oli ja mitä suomalaiset vaativat. Muissakin maissa harjoitet-tiin samanlaista valistustyötä. Sill'aikaa, kuin toiset Suomenitsenäisyyden harrastajat jatkoivat yhteistyötään Saksan jaRuotsin äärimmäisten oikeistopiirien kanssa, täten saattaenjalon asiamme osaksi miltei huonoon huutoon vapaamielis-ten keskuudessa, ponnisti meidän puolueemme voimiaansaadakseen kansainvälisen sosialidemokratian mahtavaatukea Suomen itsenäisyyden puolelle.

Tätä puolueemme agitatsionia jatkettiin koko vuosi1917. Vastaisuudessa, kun puoluekiihko on riittävästi rau-hoittunut salliakseen asiallisesti arvostella 1917 vuoden ta-pahtumia, tullaan epäilemättä antamaan tunnustusta silleharrastukselle, jolla tämä työ tehtiin ja myös sen tuottamilletuloksille. Saksan ynnä muiden maiden vaikutusvaltaiset so-sialidemokraattiset puolueet yhtyivät kannattamaan Suo-men itsenäisyysvaatimusta. Venäjän moninaisten kansan-valtaisten ja »sosialististen» puolueiden joukossa oli sama-ten semmoisia, jotka myönsivät vaatimuksemme oikeiksi,

45

kun vain väärinkäsitykset oikaistiin ja todellinen asiaintilatehtiin selväksi. Niin oli »internationalistien» sekä osaksimuidenkin menshevikkien ja sosialisti-vallankumouksellis-ten laita.

Suurempaa myötätuntoa kohtasi Suomen itsenäisyys-vaatimus bolshevikkien taholla, he kun olivat jo tsaarivallanaikana selvästi esittäneet vaatimuksen kansojen itsemää-räämisoikeudesta. Suomen sosialidemokratia, jota oli jo ai-kaisemmin miellyttänyt bolshevikkien suora ja tinkimätönvastustuskanta, löysi tässä vielä yhden kosketuskohdan tä-män puolueen kanssa. Bolshevikit saavuttivat täten Suomensosialidemokraattien silmissä auktoriteetin, joka myöhem-min oli muuttuva maamme sosialidemokratialle turmiolli-seksi, kun nimittäin bolshevikit, ihailtavia vain vastustus-puolueena, läksivät hallitsevana puolueena toteuttamaanyhteiskunnallisia aatteitaan.

Tärkeimpänä hedelmänä siitä valistustyöstä, jota Suo-men sosialidemokratia harjoitti Venäjän kansanvaltaistenainesten keskuudessa, oli se työ- ja sotaväenneuvostojenensimäisen yleisvenäläisen edustajakokouksen päätös, jollatunnustettiin Suomen oikeus sisäiseen itsehallintoon.Enempää ei sillä kertaa voitu saavuttaa. Sitä ajatusta, ettäSuomi tulisi erotettavaksi Venäjän valtakunnasta, ei Venäjänkansanvaltaisten ainesten enemmistö vielä olisi voinut su-lattaa. Mutta Suomen sosialidemokratia tervehti ilolla sitä-kin tulosta, joka nyt saavutettiin, sillä sen kauttahansaavutettaisiin juuri se, mitä työväenluokkamme kipeimmintarvitsi: mahdollisuus Suomen demokratialle järjestää omanmaansa sisäiset asiat vieraan imperialistisen hallituksen nii-hin sekaantumatta.

46

Valtalaki oli Suomen demokratialle sitä arvokkaampi,kun se ei ainoastaan siirtänyt Suomen valtiolaitoksille rat-kaisuvaltaa asioissa, jotka ennen oli ratkaistu maan ulko-puolella, vaan siirsi sen kansaneduskunnalle eikä siishallitukselle tai jollekin toiselle hallinnolliselle elimelle. Tä-ten toivottiin kansanvapauden Suomessa saavuttaneen van-kan suojan kaikkia ylhäältä tulevia valtapyyteitä vastaan,läksivätpä ne sitten venäläiseltä taholta taikka oman maanvirkavaltaisten piirien keskuudesta. Siitä se ilo, jonka »val-talaki» herätti Suomen työväestön keskuudessa. Siitä myösse vihamielisyys, jolla sitä katseltiin oikeiston taholla, missäsen haitan vuoksi, jota valtalaki tuotti yläluokan luokkae-duille, ei jaksettu tunnustaa niitä ansioita, jotka sillä kansal-lisessa suhteessa oli. Osaa »aktivisteja» ei myöskäänmiellyttänyt tämänsisältöinen ja tällä tavalla saavutettu it-senäisyys. –

Sosialidemokraattinen puolue seisoi nyt mahtavuuden jakunnioituksen kukkuloilla. Ei ainoastaan työväki, vaan edis-tysmieliset ja isänmaalliset ainekset yleensä näkivät siinäsen puolueen, joka seisoi niin hyvin yhteiskunnallisen uu-distustyön kuin itsenäisyystaistelunkin eturintamassa. Eripaikkakunnilta ja eri kansalaispiireistä sai sosialide-mokraattinen eduskuntaryhmä ottaa vastaan suosionosoi-tuksia, ja puolueen etevimmän miehen nimeä, hänen, jokaensimäisenä oli eduskunnan puhujalavalta lausunut sanat»Suomen itsenäisyys», mainittiin kunnioituksella Suomessaja ulkomailla, vieläpä Riian rintamallakin.

Silloin eivät porvarit emmekä myös me Sosialide-mokraatit itse aavistaneet, että tuo saavutus oli hiekalle ra-kennettu talo, joka kaatui, kun rankkasade tuli. Eikä siihen

47

edes tarvittu rankkasadetta, vaan ainoastaan kylmä tuulah-dus idästä.

Kerenskin hallitus oli tyytymätön valtalakiin. Se antoisosialidemokraattisen eduskuntaryhmän tietää, että kunvaan tehtiin myönnytyksiä korkeimman vallan suhteen, niintulisi Venäjän hallitus pyynnöstä vahvistamaan lait kunnal-lishallinnosta ja kahdeksan tunnin työajasta. Mutta olihaneduskunta juuri valtalailla todennut itsellään olevan oikeu-den vahvistaa sanotut lait, ja kuinka tärkeät ne olivatkintyöväestölle, ei tämä näkökohta voinut saattaa eduskunta-ryhmäämme peruuttamaan sitä askelta, jonka se valtalakiasäätäessään oli ottanut Suomen itsenäisyyttä kohti. Kun siisVenäjän hallituksen houkutteluyritykset epäonnistuivat, an-toi se manifestin eduskunnan hajoittamisesta.

Manifesti, jonka Suomen hallitus kaikkien porvarillistenjäsentensä ynnä kenraalikuvernöörin äänillä päätti julkaista,otettiin oikeistopiireissä vastaan ilolla, jota ei juuri koetet-tukaan salata. Nyt siis päästäisiin tuosta eduskunnasta epä-mukavine sosialidemokraattisine enemmistöineen, ja kunsen päättämät suuret uudistukset vielä olivat keskeneräisiä,voitiin ne saada tuhotuiksi ensi eduskunnassa, missä toivot-tavasti tulisi olemaan porvarillinen enemmistö. Porvarillis-ten kansanedustajain suuri enemmistö siis mielihyvällätunnusti hajoitusmanifestin lailliseksi ja ryhtyi valmistele-maan kotimatkaa.

Sosialidemokraattinen ryhmä päätti yksimielisesti tode-ta, että manifesti oli lainvastainen, koska se soti valtalakiavastaan. Johdonmukaisuus vaati ehdottomasti, että edus-kunta jatkaisi toimintaansa, ja tästäkin oli ryhmä periaat-teessa yksimielinen. Mutta sen enemmistö ei uskaltanut

48

ärsyttää Venäjän hallitusta antamalla eduskunnan välittö-mästi pysyä koossa. Ja niin tuli päätökseksi, että puhemieskutsuisi eduskunnan täysistuntoon vasta jonkun ajan kulut-tua, kun huomaisi olosuhteiden sen sallivan.

Miksi tämä surkuteltava pelkuruus, tämä myöntyväisyysvenäläisen hallituksen edessä, jonka asema muuten ei ollutläheskään varma? Olkoon, että edustajat olivat pitkäaikai-sen raskaan työn uuvuttamia – se ei riitä selittämään, vielävähemmän puolustamaan eduskunnan menettelyä. Yksi se-litys kai on tuo »kataja»-luonne, joka kansallamme on väi-tetty olevan: taipumus väistyä vaaran lähestyessä ja jatkaamatkaa, kun se on ohitse. Tähän on lisättävä sosialide-mokratian, etenkin Suomen sosialidemokratian johtajain,monivuotisella parlamentaarisella toiminnalla saavuttamavastenmielisyys kaikkea semmoista esiintymistä vastaan, jo-ka tuntuu »seikkailupolitiikalta», se on esiintymiseltä, jokaei ole oikeassa suhteessa puolueen voimavaroihin. Tahdot-tiin siis tässä tapauksessa tilapäisesti väistyä, koska ei kat-sottu voitavan ryhtyä taisteluun Kerenskin hallitustavastaan. Jonkun ajan kuluttua olisi tämän hallituksen asemaehkä heikontunut; silloin eduskunta käyttäisi tilaisuutta japitäisi istunnon. Sitten se taas voisi tarpeen vaatiessa lähteälomalle, pitääkseen sopivan tilaisuuden tullessa uuden täys-istunnon – ja siten näytettäisiin maailmalle, että »hajoitet-tu» eduskunta sittenkin kokoontui.

Tämmöinen se viekkaan viekas laskelma oli. Mutta ne,jotka olivat sen tehneet, olivat kaikessa viisaudessaan jättä-neet huomioon ottamatta, että kansa, joka tuntee oman ar-vonsa, vaatii, että ne, jotka ovat ottaneet vastuulleen senasiain ajamisen, myös kunnioittavat itseään. He unohtivat,

49

että joukot, joita he muuten ihannoivat, eivät liiaksi oivallakorkeamman politiikan temppuilemista eivätkä anna sillepaljon arvoa. He eivät nähneet, että myöntyväisyys kansam-me elinkysymyksissä sopi kaikkein vähimmän aikana, jolloinkansallinen itsetunto oli äärimmilleen kärjistynyt. Ja he ei-vät aavistaneet, että tässä tapauksessa oli vaarallisempaaväistyä kuin mennä pää pystyssä vaaraa vastaan.

Kotiinlähtö elokuussa oli se suuri virhe, joka toi kaikkimuut onnettomuutemme mukanaan. Jos sosialidemokraatti-nen eduskuntaryhmä olisi silloin ollut tehtäviensä tasalla –miten toisenlaiseksi olisikaan kohtalomme voinut muodos-tua!

Jos eduskunta olisi jäänyt koolle, vaikkakin supistetussamuodossa – sillä myönsiväthän useimmat porvarilliset hajoi-tusmanifestin lailliseksi –, niin Venäjän hallitus ei ainakaanheti olisi päättänyt hajoittaa sitä asevoimalla. Eduskuntaolisi voittanut ainakin muutamia päiviä aikaa ja saanut tär-keimmät päiväjärjestyksessä olevat asiat valmiiksi. Jos sesitten olisi joutunut venäläiseltä taholta lähteneen väkival-lan esineeksi, niin olisi voimakas, miltei yleinen mielipidenoussut tätä väkivaltaa vastaan; kansan suuren enemmistönkatseet olivat kääntyneet eduskuntaa kohtaan, ja sitä koh-dannut väkivalta olisi kansasta tuntunut iskulta päin senomia kasvoja.

Ja käytännölliset seuraukset? Eduskunta olisi voinut jat-kaa toimintaansa sosialidemokraattisella enemmistöllä, jon-ka johdosta antiparlamentaariset tai ehkä oikeamminsanoen ei-parlamentaariset taipumukset eräissä työväenpii-reissä eivät olisi niin kohtalokkaasti kehittyneet, kuin nemyöhemmin kehittyivät. Joka tapauksessa eduskunta olisi

50

ehtinyt vahvistaa valtalain – mikä tosin olisi voinut tapahtuaaikaisemminkin, vaan asianomaisten sosialidemokraattistenpuolueauktoriteettien käsittämättömän vitkastelun takia eiollut vielä tapahtunut. Tokoin hallitus olisi epäilemättäeduskunnan käskystä julkaissut lain, ja maan viranomaisetja kansalaiset olisivat alistuneet noudattamaan tätä lakia,joka siis olisi syntynyt kansaneduskunnan ja maan laillisenhallituksen toimenpiteestä ja jonka takana oli kansan suurienemmistö. Täten olisi Suomen sisäinen kansanvapaus ollutperustuslailla turvattu. Tarpeelliset lisäykset ulkopolitiikastaja sotalainsäädännöstä olisi tehty myöhemmin, eduskunnanjulistaessa Suomen itsenäiseksi. Samaten olisi eduskunnallaollut aikaa parilla vasaran lyönnillä vahvistaa lait kunnallis-hallimıosta ja kahdeksan tunnin työajasta.

Nyt ei tapahtunut mitään tästä kaikesta. Lomallelähtöelokuun alussa aiheutti, että eduskunta käytännössäkin ha-jaantui. Asia olisi vielä ollut autettavissa, jos seuraava is-tunto olisi pidetty aivan lähipäivinä. Mutta tätä eitapahtunut, huolimatta kaikista ponnistuksista saada sosia-lidemokraattisen puolueen johtomiehet näin päättämään.Sillä ensin oli laadittava kaikenmoiset julistukset selittä-mään Venäjän työväestölle ja muulle ihmiskunnalle tilannet-ta, ja tämä työ vaati kummastuttavan paljon aikaa. Kun eisittenkään näyttänyt todennäköiseltä, että Kerenskin halli-tus tulisi lähiaikoina kukistumaan – mikä olikin ollut vainotaksuma, johon ei mikään syyntakeinen poliitikko olisi po-litiikkaansa rakentanut –, niin oli kuitenkin pakko pitää täys-istunto, koskapa niin oli luvattu. Tämä istunto, johon, paitsisosialidemokraatteja, muutamia porvarillisiakin oli saapu-nut, estettiin asevoimalla. Vasta kuukausi myöhemmin, kun

51

Kerenskillä ei enää todella ollut paljon sanomista Suomessa,pidettiin taas täysistunto, mutta ainoastaan sosialide-mokraattisten edustajain täysistunto, ja siinä päätettiin ko-measti vahvistaa valtalaki ja yhteiskunnalliset uudistuslait.

Tämän päätöksen täytyi, katsoen oloihin, joissa se teh-tiin, jäädä merkityksettömäksi. Kun sitten marraskuussa ko-koontui uusi eduskunta, täytyi sosialidemokraattien, ummis-taen silmänsä omilta »päätöksiltään», koettaa saada äskenmainitut lait vahvistetuiksi. Tämä onnistui, mitä tulee lakei-hin kunnallishallinnosta ja kahdeksan tunnin työajasta, jasekin vain työväen uuden ulkoparlamentaarisen esiintymi-sen johdosta suurlakon muodossa. Mutta valtalaki oli kertakaikkiaan menetetty. Mitään esteitä ei siis ollut oikeistolais-ten yrityksille luoda haluamaansa »lujaa hallitusvaltaa»; nä-mä yritykset ja niiden kohtaama vastarinta työväen taholtaolivat yhtenä oleellisena syynä tammikuussa tapahtunee-seen yhteentörmäykseen.

Kansanedustajain kotiinlähtö elokuussa muodostuikäännekohdaksi valtiollisessa elämässämme.

Itse sosialidemokratialle tuli tämä tapaus kohtalokkaak-si. Kummastuksella kysyivät valitsijat, miten heidän edusta-jansa voivat lähteä lomalle aikana, jolloin mitä tärkeimmättehtävät vaativat heidän huomiotaan. Suuri oli pettymyskaikissa niissä piireissä, missä oli alettu pitää sosialide-mokratiaa maan oikeuden järkähtämättömänä puolustajana.

Semmoisilla enteillä oli puolueemme siis mentävä vaa-leihin. Sillä Kerenskin hallitus oli, samalla kuin se julistieduskunnan hajoitetuksi, määrännyt uudet vaalit toimeen-pantaviksi, ja puolueemme katsoi välttämättömäksi ottaaniihin osaa, koska muut puolueet sen joka tapauksessa teki-

52

sivät. Puoluepiireıssä esitettiin kyllä sekin mielipide, ettäpuolueen olisi pitänyt pidättäytyä vaaleista; tämä kanta, jo-ka kyllä oli johdonmukainen, mutta joka olisi muun muassaavannut oven selkiselälleen ei-parlamentaariselle taistelulle,ei saavuttanut sanottavasti kannatusta.

Vaaleissa sai puolue kärsiä rangaistuksen aikaisemmistasynneistään: »sosialidemokraattisen» hallituksen epäonnis-tumisesta elintarvekysymyksessä ja sitten häpeällisestä lo-mallelähdöstä elokuussa. Kaikki maassa tapahtuneetlevottomuudet pantiin myöskin sosialidemokratian laskuun,ja niitä käyttivät sen vastustajat vaaliagitatsionissa hyväk-seen. Mutta niin voimakas oli nurjain yhteiskuntaolojensynnyttämä tyytymättömyys, että se sai entistä paljoa lukui-samman valitsijajoukon äänillään tukemaan sosialidemokra-tiaa.

Porvarillisten puolueiden äänimäärä kasvoi kuitenkinvielä voimakkaammin. Miksi? Ei vain sentähden, että sosia-lidemokratia oli antanut vastustajilleen aseita käsiin. Paina-vin syy porvarillisten vaalivoittoon oli aivan yksinkertaisestise, että he nyt ensi kerran käyttivät sen saavuttamiseksikaiken tarmonsa ja kaikki käytettävissä olevat keinot. Syytähän oli taas se tieto, että tsaarivallan kukistuksen johdos-ta sosialidemokratia oli kohonnut uhkaavaksi mahdiksi jaettä nyt riippui porvarillisista yksin, voisivatko he vastustaasitä ja työntää sen takaisin. Senpä vuoksi he nyt käyttivätkaiken voimansa ajaakseen vaaliuurnille ne joukot, jotkaennen olivat jääneet vaaleista pois. Ja kun nämä välinpitä-mättömät ainekset kerran saatiin liikkeelle, eivät ne kan-nattaneet mitään äärimmäisyyspuoluetta.

53

Vaalien kautta menetti sosialidemokratia enemmistönsäeduskunnassa. »Suoraan toimintaan» pyrkivät joukot olivatjo ennen olleet taipuvaisia antamaan parlamentaariselle toi-minnalle sangen vähän arvoa, ja tämän jälkeen ne harrasti-vat sitä vielä vähemmin. Kun lisäksi hallituksensosialidemokraattiset jäsenet olivat vähää ennen siitä luo-puneet, olivat tätenkin sosialidemokratian mahdollisuudetpäästä laillisissa muodoissa vaikuttamaan asiain menoonsupistuneet. Vaistomaisesti heräsi joukoissa ja muutamissaniiden johtajissakin se vaarallinen ajatus, että tämän jälkeenoli haettava toisia teitä.

54

ULKOPARLAMENTAARINEN TOIMINTA.Kansainvälisen sosialidemokratian keskuudessa ollaan yksi-mielisiä siitä, että työväen parlamentaarista toimintaa ontäydennettävä ja tuettava eduskunnan ulkopuolella tapah-tuvalla toiminnalla ja että työväen valta-asema oleellisestinojautuu juuri niihin tuloksiin, jotka tätä tietä on saavutettu– siis valtiollisella ja ammatillisella järjestäymistyöllä,osuustoiminnalla, sivistysriennoilla, pyrkimyksillä parantaatyöehdot y.m. Mutta mitä jyrkempiä ulkoparlamentaarisiatoimintamuotoja tulee kysymykseen, sitä huolellisemmintäytyy työväen, omaa etuaan silmällä pitäen, harkita täm-möisen esiintymisen edellytyksiä. Erityisesti pitää tämäpaikkansa kaikkein terävimmän aseen, nimittäin aseellisenkapinan suhteen, jota tietysti saa käyttää ainoastaan siellä,missä muita keinoja kansanvapauden edellytysten pelasta-miseksi ei ole olemassa, kuten oli asianlaita porvariston val-lankumouksessa Ranskassa 1700-luvun loppupuolella taikkaVenäjän vallankumouksessa maaliskuussa 1917.

Mutta vallankumouksellinen esiintyminen vähemmistöntaholta ja suunnattuna enemmistöä vastaan, joka yleisellä

55

äänioikeudella valitun eduskunnan kautta on ilmaissut tah-tonsa? Ne, jotka semmoista puoltavat, ajattelevat kai, ettäitse kansanvaltaisen yhteiskuntaelämän edellytykset ovatsuuressa ja välittömästi uhkaavassa vaarassa, että sen li-säksi kansan enemmistö on tullut harhaan johdetuksi ja ettäse, kun vain saa aikaa harkita asiaa, on yhtyvä vähemmistönmielipiteeseen. Vain semmoisilla edellytyksillä voisi vähem-mistön toimeenpanema vallankumous olla oikeutettu jamyös onnistua. Mutta nämä teoreettisesti mahdolliset edel-lytykset ovat harvoin, ehkä ei koskaan maailman historiassaolleet olemassa; niitä ei ainakaan ollut olemassa Suomessa1918. Meidän maassamme, jossa oli voimakas sosialide-mokratia ja kansanvaltainen pienviljelijäluokka, voi de-mokratia, ellei se harkitsemattomalla esiintymisellä hävit-tänyt omaa voimaansa, kärsiä vain ohimeneviä ja vaaratto-mia tappioita. Jo tämän tähden ei tuota toista edellytystävoinut olla olemassa: että enemmistö asiaa harkittuaan yh-tyisi vähemmistön kantaan. Sitä vähemmin, kun 1917 vuo-den aikana hyvin vapaa valtiollinen elämämme oli antanutmahdollisuuden keskustella kaikista mielipiteistä ja näkö-kohdista, joten mitään nopeata mielipiteitten käännettä eivoitu odottaa. Vihdoin on otettava huomioon, että joka so-dassa, myös kansalaissodassa, se, joka todellisesti tai muo-dollisesti esiintyy hyökkääjänä, katsotaan rauhanhäiritsi-jäksi ja saa yleisen mielipiteen vastaansa kaikkein niidenjoukossa, jotka sodasta joutuvat kärsimään. Jos on mielisaada »yleinen mielipide» puolelleen, niin silloin täytyyhankkia noille kärsimään joutuneille nopeita ja ilmeisiä saa-vutuksia, ja koko toiminnan täytyy pukeutua semmoisiin

56

muotoihin, jotka hankkivat kumouksen tekijöille luottamustaja suosiota.

Nämä periaatteelliset kysymykset, joiden – puhumatta-kaan konkreettisista tosiasioista – olisi pitänyt ratkaistakielteiseen suuntaan kysymys Suomen köyhälistön nouse-misesta kumoukselliseen toimintaan, eivät nähtävästi tuot-taneet liioin päävaivaa niille joukoille, joiden keskuudessakumousajatus syntyi ja voitti maaperää. Niihin vaikutti rat-kaisevasti yhä kärjistyvä elintarvekurjuus. Olihan niille vuo-sikausia saarnattu, että tämä johtui porvariston keinotte-lusta; jos asia niin oli, niin kai se oli autettavissa siten, ettäköyhälistö otti johdon käsiinsä. Tässä tapauksessa avautuisuorastaan näköaloja sosialistiseen yhteiskuntaan. Näin lie-nee ajateltavissa niiden joukkojen sielullinen tila, jotka 1917vuoden kuluessa virtasivat sosialidemokraattiseen puoluee-seemme.

Käsitys proletaarisen vallankumouksen mahdollisuudes-ta silloisissa oloissa perustui kaksinkertaiseen erehdykseen.

Köyhälistö ei osannut oikein arvioida omaa voimaansa.Kuten tavallisesti vain laskien eikä punniten, ylpeili se kat-sellessaan laajoja järjestöjänsä, huomaamatta, että siltäpuuttui yhteiseen, tietoiseen pyrkimykseen perustuva eli-mellinen yhteenkuuluvaisuus.

Toiseksi köyhälistö arvioi vastustajansa voimakeinot lii-an vähäisiksi. Oli totuttu siihen käsitykseen, että porvaristonojautui tsaarivaltaan ja pysyi pystyssä vain sen avulla; nyt,kun tsaarivalta oli kukistunut, olisi siis helppo asia selvittäälaskut porvariston kanssa. Että tämä omasta ja sen johdet-tavissa olevain kansankerrosten keskuudesta voisi löytäävoimakkaita puolustuskeinoja, sitä ei otettu huomioon tai ei

57

luultu mahdolliseksi, eikä myöskään sitä, että apukeinojavoitaisiin hankkia ulkoa. Jos viimemainitusta mahdollisuu-desta huomautettiin, »kumottiin» semmoiset huomautuksetviittauksella »köyhälistön kansainväliseen solidarisuuteen»,joka varmaan oli tekevä vieraalle vallalle mahdottomaksiavustaa Suomen porvaristoa työväkeä vastaan.

Oikea ymmärrys todellisista valtatekijöistä olisi ehdot-tomasti kehoittanut työväenluokkaa pitämään kiinni parla-mentaarisesta toiminnasta. Sillä tämä juuri oli setoimintamuoto, joka ainakin joksikin aikaa, huolimatta työ-väenluokan näennäisen ja sen todellisen voiman välisestäepäsuhteesta, olisi voinut antaa sille huomattavan vaikutus-vallan maan kohtaloissa.

*Miten kiero on se porvarillisella taholla tavallinen käsitys,että muka sosialidemokraattisen puolueen »johtajat» olisi-vat synnyttäneet 1917 vuoden kuluessa niin lukuisat levot-tomuudet tai antaneet niille uutta virikettä, käy selvilletarkastettaessa näiden levottomuuksien laatua ja puolueen»johtajain» suhdetta niihin. Sanotut levottomuudet olivat it-se asiassa kauan kasaantuneen tyytymättömyyden itsepe-räisiä ilmaisumuotoja, ja puolueen johtavain piirein täytyipitää sitä enemmän velvollisuutenaan koettaa hillitä niitä,koska ne pilasivat puolueen mainetta, hajoittivat työväen-liikkeen voimia ja tekivät yhtenäisen taktiikan mahdotto-maksi. Mutta voidaan täydellä syyllä syyttää johtajia siitä,etteivät he tässä suhteessa tehneet niin paljon kuin heidänolisi pitänyt.

58

Levottomuudet alkoivat maatyöläisten lakoilla, joita hal-lituksen ja eduskunnan sosialidemokraattiset jäsenet vaka-vasti pyrkivät sovittamaan. Keväällä Turun työläiset – Turkuoli koko vuoden maan pahin levottomuuden pesä – ryhtyivätpitämään kaupunginvaltuustoa vangittuna raatihuoneella,ajaakseen tällä tavoin läpi vaatimuksensa palolaitoksensuhteen. Tämäkin riita tuli, huolimatta suurista vaikeuksis-ta, sovitetuksi, kun hallituksen esimies puuttui asiaan. Mut-ta annettu esimerkki vaikutti, ja valtuustojen vangittunapitäminen muodostui suosituksi urheiluksi. Esitettiin myösvaatimuksia, että joku määrä valtuusmiespaikkoja luovutet-taisiin työväen käytettäväksi, eikä tällöin, merkillistä kyllä,rajoituttu vaatimaan niin monta paikkaa kuin työväen edus-kuntavaaleissa saama äänimäärä oikeutti. Näemme siis täs-sä tendenssin, joka myöhemmin yhä enemmän pääsivallalle: tahdottiin köyhälistölle valta, ja tämän vaatimuksentieltä sai demokratiankin periaate väistyä.

Puolueen vakavammat ainekset käsittivät kyllä, ettätämmöinen vallattomuus oli vaarallista, ja kesäkuussa pi-detty puoluekokous varoitti paikallisista esiintymisistä, joi-hin ei oltu hankittu puolueen johdon suostumusta. Muttanämä esiintymiset jatkuivat siitä huolimatta, eikä puolueenjohto kyennyt ylläpitämään omaa eikä puolueen auktoriteet-tia. Levottomuuden syyt lisääntyivät aikaa myöten. Venäjänhallitus joutui yhä suurempaan rahapulaan, ja kun sosiali-demokraattinen eduskuntaryhmä, niinkuin sen velvollisuusvaati, kieltäytyi antamasta sille sotalainoja, täytyi hallituk-sen lopettaa linnoitustyöt. Suuret joukot »vallityöläisiä»joutuivat työttömiksi ja vaativat hätäaputöitä. Tästä tuli uusisyy pitää valtuustoja suljettuina kokoushuoneisiin. Valtuus-

59

tot tavallisesti myöntyivät, ja nämä helpot voitot saattoivattyöläiset yhä enemmän halveksimaan porvarillisia sekä syn-nytti heissä yhä suurempaa itseluottamusta.

Kesän lopulla muodostui elintarvekurjuus yhä huuta-vammaksi. Surullisen kuuluisat »voimellakat», jolloin kan-sanjoukot kävivät »löytämässä» voivarastoja, joita eikoskaan oltu piilotettu, alkoivat jo Tokoin hallituksen aikanaja aiheuttivat lähinnä sen kukistumisen. Kun siten oli pois-tunut se side, jona »sosialidemokraattinen» hallitus oli ollut,katsoi työväki voivansa esteettömämmin kuin ennen antaatyytymättömyytensä puhjeta ilmi. Sitä lisäsi voimakkaasti sevapaakauppapolitiikka, johon kokoomushallituksen paikal-leen jäänyt porvarillinen puolisko katsoi sopivaksi ryhtyä, jasitä nostattivat yhä enemmän useat hämäräperäiset katu-puhujat, joiden tuskin kaikkien voi sanoa pitäneen työväen-luokan etua silmällä. Tuottajain taholla taas luovuttiinkaikesta lojaalisuudesta, ja kokouksissaan kiihoittivatmaanviljelijät avoimesti toisiaan vastustamaan elintarvela-kia, siten vahvistaen sitä usein tehtyä havaintoa, että mitäerilaisimmissa yhteiskuntakerroksissa ollaan taipuvaisiatunnustamaan lain pyhyys vain niin kauan, kuin se edistääoman luokan etuja.

*Eri yhteiskuntapiireissä Suomessa alettiin nähtävästi jo syk-syllä 1917 aavistaa – ja äsken mainitut tapaukset viittasivatsiihen – ettei porvariston ja köyhälistön välisiä suhteita tul-taisi selvittämään parlamentaarisella alalla. Porvarilliselta

60

taholta perustetuissa »suojeluskunnissa» voitti alaa sosiali-demokratian vastainen virtaus.

Ensimäiset vapaaehtoiset kansalaiskaartit oli, kutentunnettua, muodostettu salaisesti jo ensimäisinä sotavuosi-na, ja oli niiden tarkoituksena sopivan tilaisuuden tullessavapauttaa maa Venäjän herruudesta. Kun maaliskuun val-lankumouksen jälkeen nämä kaartit astuivat päivänvaloon jauusia muodostettiin, sanottiin niiden tarkoituksena olevanlähinnä maan asukasten suojeleminen niitä ryöstöjä vas-taan, joita venäläisen sotaväen arveltiin tulevan toimeenpa-nemaan maasta poistuessaan. Tapaukset Itämeren maa-kunnissa olivat tässä suhteessa valaisevia.

Aikaisemmin oli paikoittain sosialidemokraattejakin,vaikkakin pienessä määrässä, yhtynyt näihin kaarteihin.Yleensä niiden olemassaolo kuitenkin tuli työväelle tunne-tuksi vasta maaliskuun vallankumouksen jälkeen, siis aika-na, jolloin puoluevastakohdat alkoivat yhä enemmänkärjistyä. Oli kyllä arvattavissa, että nämä kaartit, jotka oli-vat porvariluokan perustamia, enimmäkseen porvarillisistaaineksista kokoonpantuja ja porvarillisen hengen täyttämiä,tulisivat tarpeen vaatiessa kääntymään ei vain tsaarivaltaa,vaan myös porvarillisen yhteiskunnan muita vastustajia vas-taan. Se salaperäisyys, johon suojeluskuntien tarkoitus jakokoonpano verhottiin, oli omiansa herättämään työväessäepäilyksiä. N. s. marxilaistemme agitatsionissa oli vanhas-taan voimassa se kirjoittamaton sääntö, että »agitatoorises-sa tarkoituksessa» sopii maalata porvarillisten kaikkiajatukset, sanat ja teot työväenluokan turmiota tarkoittavik-si, ja niinpä nyt esitettiin, että »suojeluskuntien» tarkoituk-sena on alusta alkaen ollut työväen »lahtaaminen». Näihin

61

selityksiin uskottiin sokeasti. Jos joku koetti puolustaa toistakäsitystä, niin oli ainoana seurauksena hänen ponnistuksis-taan, että hän teki itsensä epäilyksenalaiseksi.

Kun tällä tavoin tulkittiin suojeluskuntien tarkoituksetväärin, vahvistui niissä, ymmärrettävää kyllä, vihamielisyystyöväkeä kohtaan ja voitti jalansijaa sielläkin, missä sitä ai-kaisemmin ei ollutkaan. Näin taaskin eri yhteiskuntaluok-kien välistä epäluuloa ja vihaa kärjistettiin keinotekoisesti.Hallituksenkin taholta tehtiin tässä suhteessa vakavia ereh-dyksiä, kun nimittäin hallitus ryhtyi Helsingissä ja Saksan-niemen kartanossa Porvoon läheisyydessä salaisestikouluttamaan poliisia; työväen oli mahdotonta käsittää tälläkummallisella tavalla aikaansaatua poliisia muuksi kuin työ-väkeä vastaan suunnatuksi.

Kun asiat olivat niin pitkälle kehittyneet, alkoi työväestätuntua tarpeelliselta saada itselleenkin taistelujärjestö, jokatarpeen vaatiessa sitä puolustaisi. Levottomimmat työväenainekset vaativat »punaisen kaartin» jälleen pystyttämistä jaajoivat vaatimuksensa läpi. Jo silloin useat kokeneet, kauko-näköiset puoluetoverit katselivat tätä hommaa epäluulolla.Ja siitä olivat kaikki vakavat puoluemiehet yksimieliset, ettäpunaisen kaartin täytyi, tuottaakseen työväelle hyötyä eikävahinkoa, alistua tottelemaan puoluejohtoa sekä ettei sekaartina saisi mitenkään vaikuttaa puolueen politiikkaan.Vallitsevana oli myöskin käsitys, että kaartin piti puolustaatyöväenluokan laillisia oikeuksia mahdollisesti tulevia hyök-käyksiä vastaan, ettei se siis saisi itse esiintyä hyökkääjänä.Todistuksena tästä olikin se nimi, jonka se alussa sai: »Työ-väen järjestyskaarti». Ja kaartin säännöissä oli sanottu, että

62

sen jäseniksi sai ottaa vain luotettavia puolueen jäseniä, jot-ka olivat selvillä sosialidemokratian menettelytavoista.

Kaarti kuitenkin tuotti puolueelle ikäviä pettymyksiä.Sen tietoisuus omasta, todellisesta tai luullusta, voimastaanvaikutti, että se pyrki muodostumaan ja itse asiassa muo-dostuikin itsenäiseksi mahdiksi puolueessa, samaten kuinmilitarismi on itsenäinen mahti porvarillisessa yhteiskun-nassa eikä vain tämän palvelija. Epäilemättä kaarti oli suu-reksi, ehkä suurimmaksi osaksi kokoonpantu rehellisistäpuoluetovereista, jotka pitivät työväenluokan etua silmällä.Mutta näiden rinnalla oli siinä alusta alkaen huonompiakinaineksia, varsinkin suuremmissa kaupungeissa, joissa työ-väestö on hyvin kirjavaa kokoonpanoltaan. Määräys kaartinjäseneltä vaadittavista siveellisistä ominaisuuksista jäi kuol-leeksi kirjaimeksi, ennen kaikkea juuri suuremmilla paikka-kunnilla, missä jäseniä otettaessa oli vaikea valita kylliksihuolellisesti, kun henkilötuntemusta tavallisesti puuttui. Le-vottomimmat ainekset pyrkivät riistämään puoluejohdoltakaiken vaikutusvallan kaartin suhteen, ja tässä ne onnistui-vat. Kaartin omassa keskuudessa syntyi hajaannus, jokasuurin piirtein päättyi äärimmäisten kiihkoilijain voittoon.Säännöt muutettiin, niin että vaatimukset kaartin jäsentenvisseistä siveellisistä ominaisuuksista jäivät pois, ja puolu-een johto menetti miltei kaiken vaikutusvallan kaartinasioissa. Voimakkaampi puoluejohto olisi kai voinut jossakinmäärin ylläpitää auktoriteettiansa, mutta se johto, joka puo-lueella nyt oli, antoi jotenkin tahdottomasti perään, ja kaartisai menetellä niinkuin se itse halusi. –

Nyt seisoivat siis porvaristo ja työväestö vastakkainkahdessa leirissä, kumpikin omine taistelujärjestöineen. Se

63

voimantunto, jonka näiden voimakeinojen olemassaolo syn-nytti, hävitti kummassakin kaiken myöntyväisyyden ja so-vinnollisuuden. Ja niin vastakohdat vielä kerran kärjistivättoisiaan. Tarpeetonta oli kysyä, »kuka alkoi», sillä kumpikintunsi toimivansa itsepuolustukseksi. Mutta epäilemättä pu-nainen kaarti ärsyttävällä esiintymisellään tehokkaasti myö-tävaikutti siihen, että ristiriita kärjistyi ja tuli selviämättö-mäksi.

*Valtuustojen piiritykset, paikalliset suurlakot y. m. s. olivatvielä vain pieniä kahakoita. Työläisjoukot halusivat saadatäydellisemmin käyttää sitä voimaa, jonka luulivat omaa-vansa. Tilaisuus siihen tarjoutui marraskuun koko maatakäsittävässä suurlakossa.

Kun vastavalittu eduskunta kokoontui 1 päivänä mar-raskuuta, oli siinä porvarillinen enemmistö. Nyt piti kuiten-kin sosialidemokratian koettaa korjata erehdyksensä,koettaa saada valtalaki sekä lait kunnallishallinnosta ja kah-deksan tunnin työajasta julkaistuiksi ja saatetuiksi voimaan.Mutta nyt nämä vaatimukset, jotka kolme kuukautta aikai-semmin olisi voitu toteuttaa muutamalla vasaranlyönnillä,kohtasivat vastarintaa. Niistä ei kuitenkaan työväki voinutmitenkään luopua; tinkimisen varaa ei ollut, ja kun nyt por-varilliset asettuivat niitä vastustamaan, nousi työväen kes-kuudessa vallitseva suuttumus kiehumapisteeseen. Samaanaikaan kokoontui Ammattijärjestön valtuusto; kokoonpantu-na henkilöistä, jotka olivat mitä läheisimmässä yhteydessätyöväen kanssa, mutta kuitenkin tietojensa ja koulutuksensa

64

puolesta kohosivat niiden yli, kuvasi valtuusto luotettavallatavalla järjestyneen työväen riveissä vallitsevaa mielialaa. Javaltuusto päätti, että ellei eduskunta myönny, niin on ryh-dyttävä suurlakkoon.

Myös sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän ja puo-lueneuvoston johtohenkilöt puuttuivat asiaan ja laativattuon kuuluisan »Me vaadimme»-nimisen ohjelman, joka oliesitettävä eduskunnalle umpimähkään hyväksyttäväksi.Eduskunnan piti, lähemmin sanottuna, Suomen kansalle an-tamassaan selityksessä julistaa aikomuksensa olevan kii-reimmiten toteuttaa vissit vaatimukset, nimittäin: ryhtyävastustamaan elintarvekurjuutta ja työttömyyttä, julkaistavaltalain, kunnallislait ja kahdeksan tunnin työaikalain, ku-kistaa virkavaltaisuuden ja erottaa senaatin, hajoittaa »lah-tarikaartit», vapauttaa torpparit, panna toimeen vanhuus-,työkyvyttömyys- ja sairausvakuutuksen sekä verotusuudis-tuksen, järjestää Suomen ja Venäjän keskinäiset suhteet se-kä kutsua kansalliskokouksen kokoon.

Viimemainittu, kansalliskokouksen kokoonkutsumisvaa-timus, oli syntynyt johtajapiireissä, mutta heitettiin ulosjoukkojen keskuuteen ja muodostui yhtäkkiä tunnussanaksi,kunnes siitä taas äkkiä luovuttiin, kun johtajain taholla olihuomattu, että vain porvarillisilla olisi siitä hyötyä. Tälläpoikkeuksella mainittu luettelo osoittaa, että kyllä tiedettiin,mitä työläisjoukot silloin vaativat. Mutta ettei eduskunnanporvarillinen enemmistö tulisi hyväksymään vaatimusta»lahtarikaartien» hajoittamisesta, olisi pitänyt olla ilmeistä.Tosin tuo vaatimus oli tarkoituksella saanut semmoisenmuodon, ettei se tulisi käsittämään eikä käsittänytkäänkaikkia porvarillisella taholla muodostettuja kaarteja – »ne

65

aseelliset järjestöt, lahtarikaartit, jotka ovat perustetut työ-väkeä vastaan» – mutta miten erotus oli käytännössä tehtä-vä, oli epäilemättä ohjelman tekijöille yhtä epäselvää kuinkaikille muille. Tämä ainoa kohta riitti ratkaisemaan ohjel-man kohtalon. Se hylättiin. Sen jälkeen tehtyä ehdotustavalta- y.m. lakien julkaisemisesta puhemies kieltäytyi esittä-mästä.

Jos näinä päivinä sosialidemokraattien taholla esiinnyt-tiin kömpelösti, ei myöskään porvarillisten menettely osoit-tanut selvänäköisyyttä. Työväen keskuudessa oli kiihtymysäärimmäinen; joka hetkenä oli pelättävissä, että punainenaalto nousisi ja viskaisi eduskunnan syrjään. Mutta kuneduskunnassa sosialidemokraatit huomauttivat aseman va-kavuudesta ja koettivat taivuttaa porvarilliset myönnytyk-siin, jotka voisivat rauhoittaa työväen mieliä, niin nämävaroitukset leimattiin »uhkauksiksi» eikä niitä otettu kuule-viin korviin.

Suurlakko alkoi.Nyt, lakon myrskyisten aaltojen riehuessa, saavutettiin

eduskunnassa tarpeellinen enemmistö kunnallislakien jakahdeksan tunnin työaikalain vahvistamiseksi. Mutta valta-laki oli kuin olikin menetetty; ainoastaan huono vastike saa-tiin, kun eduskunta päätti toistaiseksi itse käyttää korkeintavaltaa.

– Suurlakko oli epäilemättä tarkoitettu rauhalliseksi la-koksi, ja kun se nyt oli johtanut oleellisiin tuloksiin eikäenemmän kuitenkaan voitu saada, olisi se pitänyt lopettaa.Nythän oli saavutettu kaksi uudistusta, joiden puolesta Suo-men työväki oli vuosia taistellut, toivomatta edes, että neläheisessä tulevaisuudessa tulisivat toteutetuiksi, kaksi uu-

66

distusta, joita luokkaveljet useissa muissa maissa eivät vieläole saavuttaneet. Kuitenkin näytti nyt työläisistä heidänponnistuksensa tulokset liian vähäisiltä. Kahdeksan tunnintyöpäivän he olivat saaneet aikaan kaikissa huomattavam-missa teollisuudenhaaroissa jo edellisenä keväänä, joten eisitä koskeva laki aikaansaanut mitään mainittavia välittömiäparannuksia. Yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeusoli tosin suuri saavutus, mutta uusi laki joutuisi käytettä-väksi vasta seuraavana keväänä, ja vasta sen jälkeen voisi-vat sen vaikutukset työväen elinehtoihin vähitellen tullanäkyviin. Mutta nämä elinehdot kaipasivat pikaista korjaus-ta. Miten se oli aikaan saatavissa? Siten, että työväki »ottai-si vallan» – se oli se »Sesam-aukene», joka aukaisisi portinelämän päivänpuoleen. Nyt olivat joukot liikkeellä, nyt netahtoivat päästä perille eikä kääntyä takaisin puolivälistä.

On ollut Suomen sosialidemokratialle onnettomuudeksi,että se työväestö, joka lähinnä ympäröi liikkeen johdon,usein johtaen sitä, joskus terroriseeraten sitä, on pääkau-pungin. Tämä työväestö, jota sen imartelijat ovat alituisestisilittäen kehuneet tavattoman »marxilaiseksi» ja luokkatie-toiseksi, on itse asiassa ollut vain pienemmäksi osaksi ko-koonpantu kehittyneistä, ajattelevista sosialidemokraa-teista, jotka varsinkaan levottomina aikoina, kuten v. 1917,eivät ole voineet pitää puoltaan niiden alhaisemmalla as-teella olevain, kirjavain ainesten suhteen, jotka nopeastikasvavassa suurkaupungissa näyttelevät niin huomattavaaosaa. Näin ollen ei valistunut luokkatietoisuus ja johdonmu-kaisuus ole ollut Helsingin työväen puoluetoiminnan tun-nusmerkkinä. Niinpä tämä työväki nyt, suurlakon aikanapitämissään kokouksissa, otti myrskyisillä suosionosoituk-

67

silla vastaan »vallankumouksellisia» puheita, joiden jokalause tuntui ulkokultaiselta. Jos sitten joku edesvastuuntun-toinen sosialidemokraatti koetti asiallisesti selittää joukoilletilanteen ja sen vaatimuksia, niin häntä kohti käännettiinase!

Lakon johdossa törmäsivät niinikään mielipiteet jyrkästiyhteen, ja olivatpa »vallankumoukselliset» vähällä voittaa.Ainoastaan se seikka, että puoluetoimikunta yksimielisestivastusti »vallan» ottamista, pakotti sen vaatimuksen kan-nattajat siitä luopumaan. Päätökseksi tuli siis, mitä olisi pi-tänyt tulla jo muutamia päiviä aikaisemmin, että suurlakkojulistettiin lopetetuksi.

Tieto tästä otettiin työväen taholla vastaan eri tunteilla.Jotkut ottivat eläköön-huudoilla vastaan ensimäiset ajurit,jotka esiintyivät kaduilla, koska siitä nähtiin että lakko olipäättynyt; toiset taas – ja kenties useimmat – olivat tyyty-mättömiä. He katsoivat turhaan lähteneensä taisteluun, kunporvaristo jäi valtaan, vaikka he olisivat voineet syöstä sensieltä pois. Paikoittain sentähden lakot jatkuivat, huolimattalopettamiskäskystä. Ja nyt kuului Suomessa ensi kerranmuuan sana, joka muissa maissa sosialidemokraattisen puo-lueen johtajain on usein täytynyt kuulla: »johtajat ovat pet-täneet meidät.»

Ja johtajat vapisivat. Heillä olisi ehkä ollut yksi keinopäästä pulasta: sanoa joukoille totuus. Mutta tämä ei kai ol-lut kaikille johtajille itselleen täysin selvä, tai ehkä he tiesi-vät, että kansan majesteetti niinkuin kaikki muutkinmajesteetit ottaa ainoastaan mieluisat totuudet suosiollises-ti vastaan. Sen sijaan heitettiin ulos iskusana: »suurlakko onpäättynyt, mutta vallankumous jatkuu.» Sana kuului kau-

68

niilta, mutta siinä piili se vaara, että joukot voivat ottaa jäl-kimäisenkin osan vakavalta kannalta.

Seurasi sitten vielä pieni parlamentaarinen paraati. Jou-kot olivat tahtoneet »vallan», ja täytyihän nyt näön vuoksitehdä yritys sen antamiseksi niille. Ja niin esitettiin edus-kunnassa punainen ministerilista; sen puolesta puhuttiin,siitä äänestettiin, ja koska porvarilliset olivat enemmistönä,äänestettiin se kumoon.

Niin oli suurlakko selvitetty ja tilanne toistaiseksi pelas-tettu. Mutta joukkojen syvyydestä kuului kuohua, joka en-nusti tulevaa myrskyä.

69

MARRASKUUN PUOLUEKOKOUS.Suurlakko oli salaman tavalla valaissut eräitä kysymyksiä,jotka siihen saakka olivat vain hämärästi muodostuneet ky-syjäin aivoissa. Nyt ei kukaan enää voinut olla määräämättäkantaansa niihin, sillä ne olivat kerran uhkaavina astuneetpäiväjärjestykseen, ja ne vaativat edelleen vastausta.

Suurlakon ja sen aikana saatujen kokemusten vaikutuk-sesta tapahtui puolueessa jotakin, jota voisi verrata kemial-liseen reaktsioniin. Erilaatuisten ainesten välillä tapahtuierotus. Vastuuntuntoiset puoluetoverit, jotka eivät siihensaakka olleet tilanteen koko vakavuutta käsittäneet, jotkaehkä olivat hekin ajattelemattomasti käyttäneet »vallanku-mouksellista» fraseologiaa, asettuivat nyt, katseltuaan yh-den kohtalokkaan viikon vallankumousta silmiin, jyrkästivastustamaan sitä. Mutta toisetkin, joukkojen sokean val-lankumouskaihon sokeat saarnaajat, katsoivat saaneensakokemuksia. He olivat nähneet joukkojen innokkaasti lähte-vän taisteluun, nähneet miten saamattomia vastustajat oli-vat. Mutta että tämä suhde voisi muuttua taikka että toisettekijät voisivat päästä vaikuttamaan probleemin ratkaisuun,sitä he eivät aavistaneet.

70

Jos mieli edes jossakin määrin ylläpitää puolueen aukto-riteettia sen eri suuntiin pyrkivistä aineksista huolimatta,niin täytyi itse puolueen lausua sanansa. Puoluetoimikunnanensimäinen toimenpide suurlakon jälkeen oli siis se, ettäkutsuttin kokoon ylimääräinen puoluekokous menettelyta-pakysymyksen käsittelyä varten. Se kokoontui Helsingissämarraskuun lopussa.

Kokouksessa törmäsivät eri mielipiteet ankarasti yh-teen. »Vallankumoukselliset» läksivät taisteluun mielipi-teensä puolesta innolla, joka sai korvata puuttuvat asiallisetsyyt. Sillä jos semmoisia haettiin tuosta sanatulvasta, niinlöydettiin korkeintaan yksi: vallan ottaminen oli muka tar-peen, jotta voisi torjua pelätyn taantumuksen ja eritoten nekostotoimenpiteet, joita odotettiin suurlakon aikana tehtyjenlainrikkomusten johdosta.

Tätä vastaan huomautettiin, mihin proletaarinen vallan-kumous veisi: tappioon, joka todella avaisi ovet rajattomalletaantumukselle. Ja ne karit, jotka aiheuttaisivat kumousyri-tyksen haaksirikon, olivat seuraavat:*)

Suomen köyhälistöllä ei ollut kumouksellista tehtäväävarten kaikkia tarpeellisia ominaisuuksia. Se ei ollut riveis-tään erottanut siinä olevia ala-arvoisia aineksia; nämä tuli-sivat vallankumousliikkeessä helposti määräämään senilmaisumuodot ja siten riistämään köyhälistöltä sen siveelli-sen etevämmyyden vastustajiin verraten, jota ilman se ei voivoittaa eikä oikein käyttää voittoansa. Suurlakko mielettö-mine hirvittävine murhineen oli tässä suhteessa varoittava-

71

*) Seuraamme tässä sitä lausuntoa, jonka puoluekokouksessa esittitämän kirjasen tekijä. Siihen yhtyivät useat kumousajatuksen muutkinvastustajat, joten voidaan sanoa sen ilmaisevan heidänkin mielipiteensä.

na esimerkkinä. Muutenkin työväenluokaltamme puuttui seetujen ja pyrkimysten yhtenäisyys, joka olisi yksimielisen,voittoisan taistelun takeena. Tässäkin suhteessa oli suurlak-ko ollut opettava. Paremmassa asemassa olevilla ammatti-työläisillä ja porvaristolla oli yhteisenä harrastuksenayhteiskunnallisen rauhan, järjestyksen ja turvallisuuden säi-lyttäminen. Sitä he eivät uhranneet ilman painavia, syvästitunnettuja syitä. Proletaarinen vallankumous tulisi näin ol-len helposti nojautumaan työväenluokan alimpiin kerroksiin,ehkä osaksi työväen ulko- ja alapuolella oleviin aineksiin.

Hetken polttavin kysymys oli elintarvekysymys. Sitä eivallankumous veisi tuumankaan vertaa ratkaisua kohti. Sitävastoin tulisivat ne joukot, jotka sokeasti uskoivat noihinkeinottelijoiden kätkemiin suuriin varastoihin, kääntämäänraivonsa uusia vallanpitäjiä vastaan, kun nämäkin osoittau-tuisivat kykenemättömiksi hankkimaan heille ruokaa. Tähänvoisi lisäksi tulla taistelu kaupunkien ja maaseudun välillä.Suuremmat tilanomistajat olivat nimittäin varanneet viljaaalustalaisilleen, eivätkä nämä antaisi ilman vastarintaa kau-punkilaisten viedä sitä.

Tuotantoa olisi siis ennen kaikkea ylläpidettävä ja kehi-tettävä. Mutta tämä juuri olisi kaikkein vaikeimpia problee-meja. Epäilemättä on suuri osa työväestöä siinä uskossa,että nyt jo löytyy suunnattomia rikkauksia ja että köyhälis-tön vallankumouksella alkaa levon ja nautinnon aika työtä-tekevälle luokalle. Silloin tulisi todella olemaan ratkais-tavana kysymys »työväen saattamisesta työhön», johonKautsky – vaikkei mitenkään vakuuttavasti – on koettanutvastata kirjassaan »Yhteiskunnallinen vallankumous», muttajota vallankumoukselliset vallanpitäjät eivät ole mitenkään

72

voineet ratkaista Venäjällä, missä maaliskuun vallanku-mouksen jälkeen työn tehokkuus on vähentynyt pieneksimurto-osaksi entisestään.

Ei pidä tätä vastaan väittää, ettei nyt olekaan kysymystäyhteiskunnallisesta, vaan valtiollisesta vallankumouksesta.Köyhälistön toimeenpanema kumous saa välttämättä osaksiyhteiskunnallisen sisällyksen. Tämä tapahtuu jo senkin täh-den, että köyhälistön täytyy omaa etuaan silmällä pitäen pi-tää käynnissä semmoisia teollisuuslaitoksia, joiden omistajatovat lakkauttaneet tehtaittensa toiminnan. Tässä olisi yhte-nä esteenä myös teknillisten johtajain puute, varsinkin mei-dän maassamme, missä useimmat insinöörit ja muutteknillistä sivistystä omaavat henkilöt tuntevat vielä kuulu-vansa enemmän yhteen ylä- kuin alaluokan kanssa, ja nyky-ään olisi vielä otettava huomioon raaka-aineiden ulkomailtasaannin suuret vaikeudet.

Tuotannon loppumisesta olisi seurauksena valtion raha-asiain joutuminen rappiotilaan. Ennen pitkää olisi vallanku-moushallitus pakotettu – tässäkin suhteessa seuraten bol-shevikkien esimerkkiä – kansansa ja eritoten sen työväenvahingoksi painattamaan seteleitä ilman vastaavaa valuut-taa. Mutta seteleillä eläminen olisi täällä yhtä vaikeata kuinVenäjällä.

»Virkamiesten sabotashi» oli yksi niistä vaikeuksista,joita vastaan bolshevikkien täytyi taistella. Sanotaan, että seon jo voitettu, mutta siitä ei mitenkään seuraa, että niin tu-lisi käymään Suomessakin. Sillä meidän maassamme onmonisatavuotinen laillinen kehitys ja kaksikymmentävuoti-nen perustuslakitaistelu juurruttanut laillisuuskäsitteenverrattomasti syvemmälle kuin Venäjällä, missä tuota käsi-

73

tettä tuskin on olemassa ja missä mikä pylväälle liimattulappu tahansa on kuin laki. Meillä tulisi virkamiesten vasta-rinta olemaan paljoa sitkeämpää, ja koko porvaristo tulisisitä kannattamaan, yhtä hyvin kuin silloin kun se kohdistuitsaarin laittomia ukaaseja vastaan.

Vihdoin, jos luotettiin venäläisiin pistimiin vallanku-mouksen toimeenpanemisessa, niin rakennettiin vierivällehiekalle. Suomessa olevat venäläiset olivat kyllästyneet so-taan; huolimatta väitteistä, että heillä muka oli täällä hyväolla ja että tahtoivat jäädä tänne niin kauaksi kuin mahdol-lista, oli kuitenkin tosiseikka, että he toivoivat pääsevänsäkotiin. Toista on pitää juhlapuheita kansainvälisestä solida-risuudesta, toista on tapella ja kärsiä, ja niin pian kuin ve-näläiset kohtaisivat vakavaa vastarintaa, lannistuisivatheidän veljeystunteensa hyvin nopeasti. Muuten on yhäedelleen voimassa se vanha lause, ettei voi istua pistimienpäällä, kaikkein vähimmän ulkomaisten pistimien päällä.Valtiollinen tai yhteiskunnallinen murros voi perustua vainomassa maassa kypsyneisiin edellytyksiin.

Mutta ennenkaikkea: vallankumous onnistuu vain, jos seon oikeutettu, tai päin vastoin. Ja oikeutettu – historiallises-ti, siveellisesti, poliittisesti oikeutettu – se on ainoastaan sil-loin kun se on välttämättömyys. Semmoista välttämättö-myyttä ei tässä ollut. Turhaa oli puhella uhkaavasta taantu-muksesta, joka ainoastaan kumouksella oli torjuttava. Silläjos sosialidemokratia pysyisi elävänä voimana, voisi se kylläedelleenkin pitää taantumuksen aisoissa. Jos sitä vastoinsyöstiin puolue perikatoon, niin ei olisi mitää suojaa vastus-tajain kostoa vastaan. –

74

Mitä vallankumousajatuksen kannattajat vastasivat tä-hän? Ei mitään, ei ainakaan mitään asiallista. Heitä elähyttivissi tunnelma, ja se heille riitti. Asialliset syyt korvattiinvakuutuksilla, että »kansa tahtoo sen», ja se syy oli ainakinheille itselleen yhtä vakuuttava kuin ennen muinoin sana»Jumala tahtoo sen» oli ristiretkeilijöille. Ja astuipa kerran»kansan tahto» kokoussaliin punakaartilaislähetystön hah-mossa, puristaen nyrkkiänsä puolueen edustajain edessä jaluvaten osoittaa, mitä heidän rauhaansa kuuluu, elleivät nytpäättäneet »ottaa valtaa».

Sitä puoluekokous ei kuitenkaan päättänyt. Kun ensinkoeäänestyksellä oli todettu, että vakava enemmistö oli ku-mousvaatimusta vastaan, lähetettiin kysymys valiokuntaanpäätösehdotuksen laatimista varten.

Nyt olisi ollut tilaisuus saada läpi päätöslauselma, jokaselvästi ja päättäväisesti hylkäsi »vallankumoukselliset»mielikuvitukset sekä marxilaisessa hengessä laadituilla pe-rusteluilla vaikuttaisi valistavasti työväkeen. Mutta sekompromissin ja raukkamaisuuden henki, joka useinkin onjohtanut sosialidemokraattisen puolueemme johtoa, pitinytkin kynää kädessään, kun päätöslauselma kirjoitettiin.Johtavana ajatuksena oli, että puoluetta oli pidettävä koos-sa. Ja kun ei syvempää, aatteellista yhteenkuuluvaisuuttaollut, täytyi päätöslauselma tehdä kylliksi tilava, jotta siihenmahtuisi kaikki puolueessa edustetut mielipiteet. Tämä voinäyttää mahdottomalta, mutta se onnistui kuitenkin, tietystiuhraamalla kaikki selvät suuntaviivat. Ja niin tämä »sosiali-demokraattisen» diplomatian harvinainen tuote tuli tässäkohden kuulumaan seuraavasti:

75

»Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaaesiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen (Me vaadimme-ohjelman mukaisten) työväenluokan lähimpäin perusvaati-musten läpiajaminen voi vaatia joko hallitus- ja valtiovallanottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin, taikka sosia-lidemokratian osanotto sellaiseen kokoomushallitukseen,jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkit-koon kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneu-vosto, onko jommastakummasta menettelystä odotettavissasosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmänhyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa. Ja jos tulevat yhdenmukai-seen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuu-desta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittua!»

Tästä löysi jokainen mitä tahtoi: »vallankumoukselliset»punaisen kumoushallituksen, »revisionistit» laillisella taval-la asetetun kokoomushallituksen. Kaikki tämä siis edellytet-tiin mahdolliseksi, mutta mihin puolueen piti pyrkiä – siitä eipäätös antanut viittaustakaan. Tämä vaitiolo katsottiin kaivälttämättömäksi, jotta puolue pysyisi koossa, ja ehkä seniin olikin.

Eräässä suhteessa olisi tämä päätös kuitenkin voinutsaada suuren merkityksen: se vaati päätöksen tekoa vartenhallituskysymyksessä, että sosialidemokraattinen eduskun-taryhmä ja puolueneuvosto tulisivat yhtäpitävään päätök-seen. Nyt oli yleisesti tunnettu, että ryhmän suurienemmistö ei tulisi mitenkään suostumaan vallankumouk-seen, ja puolueneuvostossakin oli, vaikkei kovin suuri,enemmistö laillisen taktiikan kannalla. Jos vallankumousolisi riippunut puolueinstanssien päätöksestä, olisi se siisollut suljettuna seitsemän sinetin taakse. Meidän puoluees-

76

samme on totuttu katsomaan, että puolueen päätöksiä onnoudatettava, ja päätöslauselman tekijät olivat siis oikeute-tut edellyttämään, että niin tapahtuisi nytkin.

Se puoluekokouksen päätös, missä pääasia sivuutettiinniin häilyvillä lauseparsilla, puhui kuitenkin selvää kieltäparista tärkeästä sivuseikasta.

Suurlakon aikana tapahtuneiden ilkitöiden johdostalausui puoluekokous – samalla kuin se vaati »työväellekinoikeuden, kun muu ei auta, myös ase kädessä puolustaa it-seään asestettuja vihollisia vastaan» – että »väkivaltaa eikäytetä muuta kuin väkivaltaa vastaan eikä missään ta-pauksessa enempää kuin mitä on tarpeen työväkeä vastaanesiintyvän väkivallan murtamiseksi»... »Murhat, ryöstöt jakaikenlaiset muut anarkistiset ilkityöt sosialidemokratiatuomitsee.» Puolueen jäseniä yleensä varoitettiin aiheutta-masta hajaannusta omissa riveissään, ja puolueneuvostolleannettiin laajennetut valtuudet väliaikaisesti erottaa puolu-eesta ne, jotka puoluetta vahingoittavat.

»Järjestyskaarteista», kuten punaisia kaarteja silloinvielä nimitettiin, tehtiin seuraava päätös: »Puolueen kes-kuudessa työväenluokan itsepuolustusta varten muodostetuttilapäiset järjestyskaartit on kehitettävä työväen vakiintu-neitten menettelytapojen mukaisiksi, työväenjärjestöjen val-vonnan alla toimiviksi luotettaviksi järjestöiksi, niin että netukevat voimakkaasti puolueen ja työväenluokan oikeuksiaeivätkä rivejämme hajoita tai vahingoita.»

Jos nyt näitä päätöksiä olisi käytännössä toteutettu, jossiis levottomat ainekset olisi joko erotettu puolueesta tai ai-nakin pidetty kurissa, niin olisi voinut syntyä järjestystäpuolueessa, järjestystä sen esiintymisessä, järjestystä maas-

77

sa. Mutta päätöksiä ei koskaan toteutettu, ja kun vaatimuk-sia siinä suhteessa esitettiin, kohtasivat ne mitä sitkeintävastarintaa juuri niiden taholta, jotka olivat pitäneet kynääkädessään puoluekokouksen päätöksiä laadittaessa.

78

»JOHTAJAIN» MERKITYS.Niissä piireissä, missä mielellään koetetaan kieltää sem-moisten yhteiskunnallisten epäkohtien olemassaolo, jotkavoisivat tehdä sosialidemokraattisen liikkeen oikeutetuksi,ollaan pakotettuja selittämään tämä liike »johtajain» ja»tunnottomain agitaattorien» kiihoitustyön tulokseksi. Joh-tajilla luullaan siis olevan aivan ihmeitätekevä voima. Tämänporoporvarillisen käsityksen aiheuttamana vastavaikutukse-na on osittain pidettävä sitä sosialidemokraattisella tahollausein ilmenevää kansantajuista käsitystä, että vain joukotjohtavat ja »johtajat» itse asiassa ovat johdettuja. Tämä kä-sitys voi joukoista kyllä tuntua mieluisalta, ja sitä levittävät-kin vähemmän tunnolliset johtohenkilöt, jotka sitennukuttavat joukot välinpitämättömyyteen ja vahvistavatomaa asemaansa, samalla kun he hankkivat itselleen mah-dollisuuden tarpeen vaatiessa vetäytyä joukkojen seläntaakse.

Ulkomailla, missä on ehditty saada kokemusta näissäasioissa, on tämä käsitys jo häviämässä. Siellä ovat työväen-liikkeen toimihenkilöt vuosikymmenien kuluessa kehittyneet

79

byrokratiaksi, jolla on byrokratian tavalliset tuntomerkit. Seon kaikkialla liikkeessämme vanhoillinen, pidättävä aines, eiainoastaan suurempien tietojensa vuoksi, jotka tekevät sillemahdolliseksi paremmin arvostella liikkeen mahdollisuuk-sia, vaan myöskin siitä syystä, että se, niinkuin jokainenetuoikeutettu kerros, on verrattain tyytyväinen oloihin jasentähden katselee uusia aloitteita ja pyrkimyksiä epäluu-lolla. Tämmöinen byrokratia voi muodostua raskaaksi ikeek-si koko liikkeelle ja siten tehdä tarpeelliseksi sitä vastaansuuntautuvat virtaukset, joiden tarkoituksena on saattaatyöläisjoukkojen itsetoiminta jälleen oikeuksiinsa. Täten voityöväenliike joutua pitkät ajat kuluttamaan voimiansa sisäi-sissä riidoissa. Työväenliikkeelle on tämän takia erittäintärkeätä, että joukot ja niiden johtajat vaikuttavat oikeassasuhteessa toisiinsa. Tämä taas riippuu toiselta puolen johta-jain selvänäköisyydestä, rehellisyydestä ja siveellisestä roh-keudesta, toiselta puolen joukkojen kehitysasteesta ja siitävalppaudesta, jolla ne pitävät johtajiansa silmällä.

Suomen työväenliike on vielä nuori eikä ole ehtinyt syn-nyttää semmoista byrokratiaa kuin ulkomaiden. Erityisestioli tämä silmiinpistävää liikkeen ensi aikoina, jolloin puolu-een toimitsija tai ammattiliiton »luottamusmies» otettiinsuoraan tehtaasta ja ehkä pian palasi sinne takaisin. Hänenja niiden välillä, jotka olivat hänet valinneet, ei ollut vieläsyntynyt mitään erotusta. Hän oli heistä kokonaan riippu-vainen ja teki voitavansa täyttääkseen saamansa tehtävät.Menettelikö hän omasta mielestään oikein, oli hänelle niin-kuin muillekin jokseenkin yhdentekevää, kun hän vain nou-datti »kansan» tahtoa. Kansanvalta oli täydellinen ja mitäalkuperäisintä laatua, ja se epäili kaikkia johdon ja johtajis-

80

ton toimia. Väite joukoista, jotka ovat todellisina johtajina,säilytti vielä koko tuoreutensa ja vastasi sangen hyvin to-dellisuutta.

Vähitellen kehittyi puolue-elämä monimutkaisemmaksija vaati lisää toimitsijoita. Useat saivat vakituisen paikanpiirisihteereinä, taloudenhoitajina, agitaattoreina. Eduskun-tatyökin edisti ammattipolitikoitsijain syntyä, samalla kun sesysäsi joukkojen itsetoiminnan syrjään. Ammatillisten jär-jestöjen yhä ripeämpi kehitys vaati sekin lukuisia virkailijoi-ta. Näin kehittyi meilläkin huomattava määrä osittainsangen hyviä voimia työväenliikkeen palveluksessa. Ammat-tijärjestön edustajakokoukset ja 1913 vuoden sosialide-mokraattinen puoluekokous antoivat selvän kuvan tässäsuhteessa tapahtuneesta kehityksestä. Tosin emme koskaantulleet sille asteelle, jonka jotkut ulkomaiset veljespuolueetovat saavuttaneet, missä joukko kokeneita johtajia määrääja hallitsee työläisjoukkojen puolesta, välittämättä suurestiniiden mielipiteestä. Mutta tulimme kai sangen lähelle sitäoikeata suhdetta, jonka pitää vallita virkailijain, jotka va-kaumuksella ja edesvastuustaan tietoisina täyttävät velvolli-suutensa, sekä työläisjoukkojen välillä, jotka ovat virkai-lijansa asettaneet ja kontrolloivat niiden toimintaa, sekaan-tumatta yksityisseikkoihin, joita ne eivät voi ymmärtää.

Vuoden 1917 tapahtumat kumosivat tämän tasapainoti-lan. Nyt tulvasi puolueeseen joukottain uusia jäseniä, jotkaeivät toistaiseksi lainkaan ymmärtäneet järjestötoimintaaeivätkä sen asettamia velvollisuuksia, mutta olivat täynnätoimintahalua. Oli pelättävissä, etteivät johtajat voisi säilyt-tää riittävää vaikutusvaltaa. Sillä, kuten Lamartine sanoo,

81

»lorsque la mer est basse, un enfant la gourmande,mais tout homme est petit, quand une époque est grande»

(kun meri on tyyni voi lapsikin hallita sitä, mutta jokainenihminen on pieni, kun aikakausi on suuri).

Vaikka mahtavan työläisbyrokratian puute oli ollut liikkeelleeduksi sen alkuaikoina, jotta joukot silloin saivat vapaastikehittää voimiansa ja laskea oman järjestö- rakennuksensaperustukset, niin olisi sitä vastoin tuommoinen pidättäväi-nen aines ollut mitä suurimmassa määrin tarpeen nyt, kunpiti kriitillisessä tilanteessa pitää kiinni saavutetuista tulok-sista.

Mutta nyt kävi ilmi, että ne, joiden piti johtaa liikettä,eivät olleet tehtävänsä tasalla mitä kaukonäköisyyteen, roh-keuteen taikka päättäväisyyteen tulee. Teoreettiset tiedotolivat riittämättömät antamaan tarpeellista ohjausta, silläaika oli siihen saakka täytynyt käyttää osaksi kiivaaseenjärjestämis- ja agitatsionityöhön, jossa oli alituisesti täytynytantaa enemmän kuin itse oli voinut ottaa vastaan, osaksiparlamentaariseen uudistustyöhön. Käytännöllistä koke-musta ei puuttunut, mutta se oli saavutettu aivan toisenlai-sissa oloissa eikä riittänyt antamaan ohjeita nyt ilmeneviäjättiläismäisiä probleemeja ratkaistaessa.

Se tilanne, johon nyt oli määrätysti suhtauduttava, oliylen vaikea. Työläisjoukot täytti mahtava voimatunne, ja nepyrkivät itsenäiseen toimintaan; täten syntynyt kuohuntayhteiskunnassa luonnollisesti kehoitti porvaristoa puolus-tustoimenpiteisiin, ja näin syntyi jyrkkien yhteentörmäyk-sien vaara. Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan, ja mitäkauemmin »tapausten logiikka» sai määrätä asiain kulun,

82

sitä vaikeampi oli inhimillisen järjen saada sanansa kuulu-ville.

Kuten sanottu: työläisjoukkojen ja niiden johtajain väli-nen raja ei ollut jyrkkä, ja eturivin miehissä luonnollisestiheijastuivat joukoissa ilmenevät eri virtaukset. Kuitenkinjohtajat, kiitos jossakin määrin selvempien käsityksien jatietojen, tahtoivat ylipäänsä välttää yhteiskunnallisen risti-riidan äärimmäistä kärjistymistä ja tekivätkin, kuten mainit-tu, ponnistuksia siinä suhteessa. Muutamin poikkeuksin,joissa henkilökohtaista vallan- tai kunnianhimoa on ollut to-dettavissa, voimme myös sanoa niiden miesten, jotka 1917vuoden aikana ovat seisoneet työväenliikkeemme etunenäs-sä, tarkoittaneen liikkeen etua. Erimielisyydet koskivat sen-tähden etupäässä kysymystä, oliko mahdollista välttäätilanteen kumouksellista kärjistymistä ja mitä keinoja oli senvälttämiseksi käytettävä.

Aikaa myöten alkoi tämä mahdollisuus monesta tuntuayhä pienemmältä. Nähtiin, miten porvarillisella samoin kuinsosialidemokraattisellakin taholla äärimmäiset ainekset yhäenemmän ottivat johdon käsiinsä, ja pelättiin, ettei sosiali-demokratian keskuudessa löytyviä levottomia aineksia enäävoitaisi pidättää, kun ne näkivät, miten porvarillisten poli-tiikka kehittyi yhä leppymättömämmäksi ja taantumukselli-sia toimenpiteitä ennustavaksi. Tästä johtui, että koetettiinpöyhkeilevän jyrkällä esiintymisellä ulospäin herättää por-vareissa pelkoa ja saattaa heidät luopumaan taantumuksel-lisista aikeistaan. Niin oli moni teko, moni sosiali-demokraattiselta taholta tullut lausunto, joka poroporvarinkorvassa on voinut tuntua hyvinkin »vallankumouksellisel-

83

ta», itse asiassa renkaana politiikassa, joka tarkoitti vallan-kumouksen torjumista.

Tätä politiikkaa tosin vaivasi arveluttava puolinaisuus.Jos pelättiin porvarillista taantumusta, olisi pitänyt ennenkaikkea ryhtyä toimenpiteisiin punaisen kaartin ja muita so-sialidemokraattisen puolueen yltiöpäitä vastaan, joidenmieletön esiintyminen mitä voimakkaimmin edisti taantu-muksellisen mielialan levenemistä porvarillisten keskuudes-sa. Vastahakoisimmat olisi pitänyt kurinpitotoimenpiteilläpitää aisoissa, ja samalla olisi puolueen suurta massaa ollutvalistettava, huomauttamalla sille tilanteen vakavuudesta javaroittamalla sitä valevallankumouksellisista päähänpistois-ta. Nämä velvollisuudet olisivat kuuluneet puolueen johdol-le, jolle puoluekokous yllä mainitulla päätöslauselmallaanantoikin tarpeelliset ohjeet.

Mutta johto seisoi epäröiden näiden tehtäväin edessä.Se tiesi miten vähäinen oli sen auktoriteetti ja se pelkäsimenettävänsä sen kokonaan, jos esiintyisi niitä aineksiavastaan, jotka omasta mielestään olivat ainoat luokkatietoi-set. Ennen kaikkea se pelkäsi aiheuttavansa puolueessa vie-lä kiivaampia riitoja, jotka ehkä johtaisivat puolueenjakaantumiseen.

Tämmöinen mahdollisuus oli ehkä olemassa, ja on ym-märrettävää, että puolueen johtajat eivät tahtoneet ottaaedistääkseen tällaista asian kehitystä. Jotkut kuitenkin kä-sittivät jo silloin – ja nyttemmin luultavasti useimmat – ettäjuuri tämmöinen puolueen kahtiajako olisi voinut olla Suo-men sosialidemokratian pelastus.

Puolueen onnettomuus oli, kuten sanottu, että se oli lii-an suuri voidakseen olla yhtenäinen. Sillä oli kuitenkin ter-

84

veistä, koulutetuista aineksista kokoonpantu kantajoukko,joka ainoastaan olisi kaivannut johtoa ja kannatusta puolu-een johdon taholta saavuttaakseen lujuutta ja toimintaky-kyä, joka olisi tehnyt puolueelle mahdolliseksi voittoisastikestää »vasemmiston» taholta uhkaavan myrskyn. Näidenterveiden ainesten merkitys oli jo nytkin suuri; ainoastaanniiden vaikutuksesta pysyivät kiihkoilijat aisoissa siinä mää-rin ja siksi kauan. Mutta ilman apua johdon taholta eivät neajan pitkään voineet pitää puoliansa.

Ne olisivat kaivanneet vastausta kysymyksiin, jotkakiusasivat kaikkia. Olisi tarvittu asiallisia tietoja tilanteesta,sen tarjoamista toimintamahdollisuuksista, siitä mitä tietäsosialidemokratian oli kuljettava ja mikä oli erotus toiseltapuolen asiantuntemukseen ja marxilaiseen yhteiskuntakäsi-tykseen perustuvan työväenpolitiikan sekä toiselta puolenvalevallankumouksellisten utopiojen välillä. Johtajain vel-vollisuus olisi ollut sanoa joukoille nämä totuudet, huolimat-ta siitä, millä tavalla ne tultaisiin ottamaan vastaan. Muttakaiken todennäköisyyden mukaan olisivat ainakin sangenhuomattavat joukot ottaneet ne huomioonsa.

Tosin ei siinä tapauksessa, että johtajat olisivat puhu-neet omassa nimessään, luottaen henkilökohtaiseen aukto-riteettiinsa. Mutta he olivat edullisemmassa asemassa. Silläeihän Suomen sosialidemokratia ollut vain alkuperäistenjoukkointohimojensa ja -vaistojensa hallitsema massa. Se olipuolue, siis elimistö – ja niinkuin useimmissa tapauksissavaltiovalta juuri sentähden, että se oli elimistö, voi helpostitukahduttaa mellakoita ja kapinoita, niin olisi puolue sa-moista syistä voinut pitää kurissa ne irralliset joukot, jotkaliikkuivat sosialidemokratian rajamailla ja tilapäisesti muo-

85

dollisesti kuuluivat puolueeseen. Näitä voimavaroja olisijohtajain pitänyt käyttää. Heillä olisi ollut puolellaan piiri-toimikunnat, ainakin useimmat, ja nämä taas olisivat vai-kuttaneet alempiin puoluejärjestöihin. Täten esiintyenpuolueen nimessä, nojautuen sen auktoriteettiin ja saattaenpuolue-elimistön toimintaan tarkoitustensa hyväksi, olisipuolueen johto todennäköisesti voinut menestyksellä hallitaasemaa ja pakottaa rettelöitsijät alistumaan.

Tämä viimemainittu ehkä ei olisikaan onnistunut, ja tä-mä mahdollisuus sai useat rehelliset puoluetoverit epäile-mään, olisiko tarkoituksenmukaista esiintyä jyrkästi»vallankumouksellisia» vastaan. Nämä ehkä, sanottiin, tuli-sivat kulkemaan omia teitään, eroamaan puolueesta, ottaenmukaan yhden ja toisen heidän hallussaan olevan paikallis-järjestön, ja sitten toteuttamaan suunnitelmansa. Kaikki tä-mä oli mahdollista. Mutta puoluetta kokonaisuutena heeivät olisi saaneet mukaansa, jos vain sen johtajat olisivatuskollisesti valvoneet sen etuja. »Vallankumouksellisten»olisi täytynyt turvautua omiin voimiinsa. Epävarma on, olisi-vatko he senvuoksi luopuneet aikeistaan; mutta näistä eisilloin olisi johtunut muuta kuin suurenmoinen... »voimel-lakka», joka helposti olisi kukistettu, ja sosialidemokraatti-nen puolue olisi tämän kriisin kestänyt suurin piirteinvahingoittumatta sekä vapautuneena vähemmän toivotta-vista aineksista.

Mutta puolueen johtajat jättivät tekemättä juuri sen,mitä heidän olisi ennen kaikkea pitänyt tehdä. Heitä ei voitusaada edes omassa keskuudessaan perinpohjin keskustele-maan päivän suurista kysymyksistä, ikäänkuin olisivat hepelänneet silloin pääsevänsä selvyyteen, joka olisi velvoitta-

86

nut heidät toimimaan. Tahdottomasti he odottivat mitä huo-mispäivä oli tuova mukanaan. He ryhtyivät kyllä toimenpi-teisiin erästä pientä ja merkityksetöntä, »Työn Valta»-nimisen lehden ympärille kokoontunutta oikeistoryhmäävastaan, mutta kun samalla vaadittiin esiintymistä puolueenvasemmistoon luikertaneita huligaaniaineksia vastaan, niinkohtasivat nämä vaatimukset itsepintaista jarrutusta puolu-een eräiden huomatuimpien johtomiesten taholta. Sillä»anarkistiset teot ovat kapitalistisen järjestelmän hedelmiä»– ikäänkuin tämä kelpaisi perusteluksi sille, että sosialide-mokraattisen puolueen on nieltävä nämä hedelmät! Ikään-kuin ei sakilais-ainesten karkoittaminen – mistä sanottiin,että sitä tultaisiin tulkitsemaan pyrkimykseksi täyttää por-varien tuivomukset! – olisi ollut itse puolueelle mitä tär-keintä.

Ja torjuakseen syytökseı selkärangattomuudesta sekäehkä myös rauhoittaakseen omaatuntoaan käyttivät johtajatsanaparsia kuten: tämä on joukkoliike, ei sitä voida komen-taa; se riippuu visseistä edellytyksistä, j. n. e.

Tämä marxilaisiin muotoihin pukeutunut sallimus-uskokaikui tietämättömäin korvissa kauniilta, ja se oli kyllä mu-kava niille puoluejohtajille, jotka eivät mitään viitsineet taiuskaltaneet. Se ei ollut paikkansa pitävä teoriassa eikä käy-tännössä. Marxilaisuuden mukaan yhteiskunnallinen liikesyntyy vissien aineellisten olosuhteiden vaikutuksesta, eikäsitä siis voidakaan »komentaa». Mutta sen suuntaan jamuotoihin voi ajattelevain ihmis-aivojen tietoinen toimintavaikuttaa. Mitä erityisesti tulee työväenliikkeeseen, on seyhteiskunnallisen hädän synnyttämä, koska tämä on työläi-sissä herättänyt tyytymättömyyttä ja tahtoa parantaa olo-

87

jansa. Mutta sosialidemokratian velvollisuus on järjestää jajohtaa työläisten tyytymättömyyttä, kohdistaa se käytännös-sä saavutettaviin päämääriin, niin että se tulee luovaksi jahedelmiä kantavaksi. Nämä velvollisuudet kuuluvat ennenkaikkea niille, jotka sosialidemokratia on eturintamaansaasettanut. Ei ole aivan väärin lukea, kuten tavallisesti ta-pahtuu, joukkojen ansioksi kaikki hyvä, minkä työväenluok-ka saa aikaan, ja johtajain viaksi kaikki erehdykset. Silläjoukkojen osuus on niiden voima, uhrautuvaisuus, kestävyys– ominaisuuksia, joita ilman työväenliike ei olisi mitään.Johtajain asiana on hyvin hoitaa ja käyttää ne voimavarat,jotka täten annetaan heidän käytettäväkseen, sekä sosiali-demokraattisella valistustyöllä estää niiden käyttämistä va-hingollisiin tarkoituksiin.

Tämän tehtävän sosialidemokraattinen puoluejohtommetäytti huonosti. Kun se läheni joukkoja, tapahtui se pöyhkei-leväin julistusten kautta, joiden tarkoituksena oli ylläpitääjohdon vähenevää auktoriteettia »vasemmiston» taholla; to-dellista valistusta eivät ne olleet omiaan joukoille antamaaneikä se kai ollutkaan niiden tarkoitus. Samaan aikaan sosia-lidemokraattinen agitatsioni, suullinen yhtä hyvin kuin kir-jallinen, kulki edelleen vanhaa latuaan, niinkuin ei mitäänolisi tapahtunut, pyrkien kaikin voimin pasunoimaan uloskaikille ihmisille ilmeisiä epäkohtia, tarkoituksessa »herät-tää» työväkeä. Ei huomattu, että nyt jos koskaan olisi pitä-nyt hillitä tuota liiallista herätystä; sentähden ei myöskäänkatsottu tarpeelliseksi rehellisesti ja kaikinpuolisesti valais-ta joukoille niitä probleemeja, jotka yhä vakavampina astui-vat esille. Sosialidemokraattista agitatsionia meidän maas-samme on usein moitittu siitä, että se on käyttänyt valheita.

88

Se ei kuitenkaan ole sen suurin virhe; suurempi on se, etteise ole sanonut joukoille totuutta.

Kun ei niitä, joiden olisi pitänyt pontevin käsin johtaapuolueen politiikkaa, voitu saada määrittelemään kantaansaselvästi ja toimimaan sen mukaan, tapahtui juuri se, mitä hekahdella tuolilla istumisellaan olivat tahtoneet välttää: puo-luejohdon arvo aleni. Maaseudulta alkoi kuulua vaatimuksia,että puoluetoimikunnan pitää esiintyä ja puolustaa puolueenetuja, ja rivien välistä voitiin lukea moitetta. Kun ei tämä-kään auttanut, menetti puolueen johto itse asiassa kaikenmerkityksensä.

Kun tulevaisuudessa lausutaan lopullinen tuomio sosia-lidemokraattisen puoluejohtomme toiminnasta vuonna1917, tullaan epäilemättä ottamaan huomioon ne vaikeudet,jotka sen oli voitettava. Yksikamarinen eduskuntamme olisiuseiden vuosien kuluessa voinut tehdä uudistustyötä, jokaolisi lieventänyt yhteiskunnallisia epäkohtia ja sitonut työ-väenluokan lujemmin yhteiskuntaan. Tämä uudistustyö olisuurimmaksi osaksi jäänyt tekemättä, ennen kaikkea porva-rillisten taholta sitä kohdanneen vastarinnan takia, ja yh-teiskunnalle vaarallisille virtauksille oli siten jätetty täysivapaus. Porvarillisten tekemää virhettä ei voida käyttää so-sialidemokraattien virheiden puolustamiseksi, mutta sen pi-täisi kehoittaa edellisiä noudattamaan suurempaa pidätty-väisyyttä arvostellessansa jälkimäisiä.

89

SUHDE ULKOMAIHIN.Niiden sisäistä suomalaista alkuperää olevain seikkain li-säksi, jotka pitivät Suomen työläisiä jännityksessä ja kiihoit-tivat heitä – kuten elintarvehätä ja työttömyys –, tulimarraskuun alussa eräs maan ulkopuolella sattunut tapaus:bolshevikkien vallankumous Venäjällä. Ensimäisen kerranmaailmassa proletaarinen puolue saavutti vallan kokonai-sessa valtakunnassa ja säilytti sen viikko viikolta, kaikistatoiseen suuntaan menevistä ennustuksista huolimatta. Jatämä puolue oli juuri se, jota Suomen sosialidemokratia joaikaisemmin, yllä mainituista syistä, oli lähennellyt ja jotakohtaan se tunsi myötätuntoa. Että tämä puolue nyt oli tem-mannut ohjakset käsiinsä Suomen suuressa naapurimaassa,vaikutti tietysti voimakkaasti niihin meidän puolueessammelöytyviin aineksiin, jotka itse uneksivat köyhälistön vallan-kumousta. Olivathan mahdollisuudet lähteä täällä Suomessakulkemaan samoja teitä nyt oleellisesti lisääntyneet.

Tällä tavoin – välttämättömänä edellytyksenä ja kiihoit-tavana esimerkkinä – sai bolshevikkien vallankumous suu-ren merkityksen meillä. Missä määrin bolshevikkien taholta

90

on suoranaisesti kehoitettu meidän »vasemmisto»-aineksiakapinaan ja mikä merkitys tämmöisillä kehoituksilla on ol-lut, on tätä kirjoitettaessa vielä epäselvä. Varma on, ettäporvarillisella taholla on suunnattomasti liioiteltu tätä mer-kitystä, ja epäilemättä tahallisesti. Sillä bolshevikit, ihailta-via vain vastustuspuolueena, eivät voineet, otettuaan vallankäsiinsä, yhtä vähän kuin mikään muukaan vallassa olevapuolue säästyä antamasta aihetta moitteisiin. Heidän ereh-dyksensä, jotka eivät mitenkään olleet pieniä, pasunoitiinulos kaikkein maiden porvarillisessa sanomalehdistössä, jabolshevikit joutuivat hyvin pahaan huutoon. Ei ollut siisSuomen sosialidemokraateille mitenkään edullista, jos voi-tiin sanoa heidän toimineen bolshevikkien vaikutuksesta, jaylipäänsä joutui luonnollisesti se, joka voitiin sanoa edistä-neen ulkomaista sekaantumista Suomen asioihin tai käyttä-neen sitä hyväksensä, huonoon valoon kansallismielisenväestön silmissä. Sosialidemokratian vastustajille oli siistärkeätä esittää bolshevikkien taholta tulleet vaikutuksetmahdollisimman painavina syinä Suomen köyhälistön val-lankumousyritykseen.

Kapinan todelliset syyt olivat ilmeisesti sisäistä ja osaksivanhaa alkuperää. Ken luulee tämänkaltaisen ja näin voi-makkaan liikkeen voivan syntyä matkimishalusta tai ulkoatulleiden kehoitusten vaikutuksesta, se osoittaa kykene-mättömyyttä arvostella yhteiskunnallisen elämän käyttövoi-mia sekä tässä tapauksessa sen lisäksi suurta asiallista tie-tämättömyyttä.

Ulkomaihin turvautumiset kuuluvat epäilemättä Suomenpolitiikan vanhimpiin traditsioneihin. Ne alkoivat vanhem-man fennomanian vetoamisella venäläiseen apuun »viikin-

91

kejä» vastaan sekä jatkuivat eduskuntauudistuksen jälkeen,erinäisten plutokraattisten ryhmien turvautumisessa kaik-kein korkeimpaan vahvistamiskieltoon, joka tekisi mitättö-miksi erinäiset eduskunnan epämieluisat päätökset.

Maailmansodan alussa kääntyivät taas erinäiset porva-rilliset ryhmät ulkomaan, nimittäin Saksan puoleen. Ei kui-tenkaan pyytääkseen sitä sekaantumaan Suomen sisäisiinasioihin, vaan toteuttaakseen sen avulla Suomen valtiollisenitsenäisyyden. Samassa tarkoituksessa ryhtyi vuoden 1917kuluessa sosialidemokratiamme läheisiin väleihin Venäjänvasemmistopuolueiden, ennen kaikkea bolshevikkien kans-sa.

Miten omituinen onkaan se kammottava voima, joka sa-notaan »tapausten logiikaksi»! Molemmat nämä lähestymi-set, jotka tapahtuivat kansallisessa, isänmaallisessa tarkoi-tuksessa, joutuivat sittemmin edistämään aivan toisiakinpäämääriä kuin niiden alkuunpanijain tarkoittamia. Yhteisenisänmaan asia sai jäädä syrjään, ja maassa riehuvaan luok-kataisteluun sekaantui vieraita voimia. Mutta kumpikintaisteleva puoli esitti oman etunsa koko maan yhteisetuna.

Itsenäisyyskysymys oli sillä välin yhdennellätoista het-kellä saatettu eräänlaiseen ratkaisuun. Joulukuun lopussalähettivät Suomen senaatti ja Sosialidemokraattinen puolue-toimikunta samaan aikaan kukin lähetystönsä Pietariin ke-hoittamaan bolshevikkihallitusta tunnustamaan Suomen it-senäisyyden. Kumpikaan ei tietänyt toisen toimenpiteestä,mutta, kiitos tämän omituisen yhteensattuman, saavutettiintarkoitettu tulos. Jos vain yhdeltä taholta tämmöinen kään-tyminen bolshevikkihallituksen puoleen olisi tapahtunut, eipäämäärää olisi saavutettu. Ja Venäjän hallituksen antama

92

tunnustus oli kuten tiedetään ehtona, jotta Saksa ynnä eräätmuut valtiot omasta puolestaan tunnustaisivat Suomen itse-näisyyden.

Tässä yhteydessä oikaistakoon eräs väite, joka ensin hy-poteettisessa muodossa, sitten – tultuaan riittävän useintoistetuksi – tosiasiana on porvarillisissa lehdissä esitetty:bolshevikkihallitus olisi muka tunnustanut Suomen itsenäi-syyden vain ehdolla, että Suomen sosialidemokraatit tekivätvallankumouksen! Tämä väite, jonka tarkoitus on helppoymmärtää, on tuulesta temmattu. Semmoisesta taikkamuista ehdoista ei ollut sanallakaan puhetta silloinkuinSuomen sosiaiidemokraattisen puoluetoimikunnan lähettä-mä lähetystö neuvotteli johtavain venäläisten poliitikkojenkanssa sanotusta tunnustuksesta, eikä myös sittemmin, kuntunnustus annettiin.

Että Suomen itsenäisyys tällä tavoin tuli toteutetuksiVenäjän valtioelinten vapaaehtoisesti antamalla suostumuk-sella; ei siis asevoimalla eikä vasten Venäjän tahtoa, onseikka, joka ehkä vielä on oleva Suomelle hyödyksi, vaikka-kin sitä kai katselevat kieroin silmin ne Suomen porvaristoneräissä piireissä löytyvät kiihkoilijat, joille Venäjän kärsimätnöyryytykset tuottavat sairaalloisia sielullisia nautintoja. Jaettä Suomen sosialidemokraatit käyttivät bolshevikkien val-ta-asemaa sekä hyviä suhteitansa heihin toteuttaakseenSuomen itsenäisyyden, on seikka, jonka pitäisi saada vaike-nemaan ne, jotka ilkeävät väittää, että Suomen työväkiluokkaetujensa vuoksi olisi ollut valmis uhraamaan maansaitsenäisyyden. On puolueellemme kunniaksi, että se tiesikäyttää tätä tilaisuutta. Ja tulevaisuus lienee tunnustava,että Suomen sosialidemokratia ylipäänsä, niin kauan kuin se

93

ei antanut omien »vasemmisto»-ainestensa itseänsä terrori-soida, on niin hyvin tsaarivallan aikana kuin sen jälkeenkinpitänyt huolta Suomen kansan valtiollisista eduista, vaikka-kin vaillinaisesti, kuitenkin paremmin kuin mikään muupuolue.

Ainakin osa niistä puoluetovereista, jotka pyrkivät jou-duttamaan Suomen itsenäisyyden toteuttamista, toivoi ettätäten myös helpoitettaisiin sisäisten riitakysymysten rauhal-lista ratkaisua, koska nimittäin venäläisen sotaväen pois-tuessa maasta päästäisiin yhdestä vaarallisesta kuohunta-aineesta. Mutta tämä toivomus petti, ja tapaukset seurasivatnopeasti toinen toistansa.

94

RISTIRIITA KÄRJISTYY.Punainen kaarti, jonka ylin johto oli joutunut aivan sopimat-tomiin käsiin, oli suurlakon aikana osoittanut voimansa janähnyt, ettei porvaristo voinut tai ei uskaltanut tehdä vasta-rintaa. Näin ollen eivät kaartissa olevat kiihkoilija-aineksetenää katsoneet tarvitsevansa hillitä vallattomuuttaan. Helähettivät henkilöitä eri paikkakunnille vaikuttamaan työ-väestöön, ryhtyivät puolueen johtoa syrjäyttäen yhteyteenbolshevikkien kanssa, toimeenpanivat suuttumusta herättä-viä kotitarkastuksia, joissa siellä ja täällä brovninki tai ki-vääri tai joskus säästettyjä elintarpeita joutui heidänsaaliikseen. Helsingissä otti kaarti omin luvin entisen ken-raalikuvemöörintalon, Turussa merikoulun päämajakseen.Kotkasta lähetettiin rankaisuretkikuntia, jotka levittivätkauhua Itä-Suomen kaupunkien porvariston keskuudessa.

Puolueen virallisilla keskuselimillä ei enää ollut mitäänvaikutusvaltaa kaartiin, eivätkä ne edes koettaneetkaan yl-läpitää omaa eikä puolueen auktoriteettia. Sitä suuremmak-si kävi suuttumus muiden puoluetoverien keskuudessa,jotka eivät voineet sietää, että kaarti tuolla tavoin terrorisoi

95

puoluetta. Puoluelehtiin alkoi ilmestyä kirjoituksia, käsitel-len kysymystä, jonka »Työ»-lehti Viipurissa ilmaisi otsikos-sa: »Punainen kaarti vaiko sosialidemokraattinen puolue?»

Porvarillisten keskuudessa oli luonnollisesti suuttumuspaljoa voimakkaampi. Heidän oli vuoden kuluessa täytynytalistua toiseen nöyryytykseen toisen perästä: maatyöläislak-koihin, kunnallislakkoihin, voimellakoihin, kunnanvaltuusto-jen piirityksiin, suurlakkoon ja sen murhiin ja muihinilkitöihin sekä suojeluskaartilaisten vangitsemisiin, mikämuun muassa nosti myrskyn aktivistien keskuudessa, jotkaaikaisemmin olivat suhtautuneet myötätuntoisesti sosialide-mokratiaan. Nyt tulivat tämän lisäksi kotitarkastukset, ran-kaisuretket y.m. Ei ollut ihme, jos mitta alkoi tulla täyteen jajos useissa porvarillisissa heräsi ajatus, että jonkinlainenratkaisu täytyi saada, olkoon se minkälainen tahansa, kunvaan saataisiin järjestys maahan palautetuksi; jos samallakoko sosialidemokratia voitaisiin nujertaa, niin sitä parempi.

Kaukonäköinen ja viisas porvaristo olisi kai vielä voinutpelastaa aseman, ilman että väkivaltainen yhteentörmäysolisi käynyt välttämättömäksi. Mutta kaukonäköisiä ja vii-saita on vähän tuommoisina aikoina. Porvaristomme, jokamielellään käyttää hyväkseen Gustave Le Bon'in »Joukko-sielua» pilkatakseen työväkeä, ei huomannut, että se itse olijoukkona Le Bon'in sille sanalle antamassa merkityksessä,intohimojensa ja vaistojensa johtamana. – Tokkohan se onsen huomannut edes huhti- ja toukokuussa 1918?

Arvostelevan ajatuksen valossa esiintyy asia tavallisestienemmän tai vähemmän monipuolisena, ja tästä johtuu, ettäjokainen yksityinen arvostelu muodostuu vähemmän yksi-puoliseksi sekä katsantokanta yleensä enemmän suvaitse-

96

vaiseksi. Mutta missä ajatuskyky on liian vähän kehittynytvoidakseen puoltaa paikkaansa vaistomaisia mielenliikutuk-sia vastaan, siellä ollaan heti valmiit lausumaan tuomioasioista, joita ehkä ei lähimainkaan tunneta. Kun tämä onuseimpain ihmisten laita, saa »yleinen mielipide» värityk-sensä siitä, ja kun tällä tavoin muodostunut mielipide huu-detaan ulos äänekkäästi ja vaativasti, kuten levottominaaikoina tapahtuu, on siitä helposti seurauksena että sen on-nistuu ottaa johto käsiinsä. Tunkeileva joukkosielu nieleemyös muuten ajattelevat yksilöt tai panee heidät vaikene-maan, kun he joko pelkäävät joukkojen »yleistä mielipidet-tä» tai menettävät toivon, että voisivat siihen vaikuttaa.

Todennäköisesti olivat porvarilliset johtomiehet talvella1917–18 asemassa, joka osaksi oli samallainen kuin sosiali-demokraattisten johtajain. Ainakin lausuttiin heidän tahol-taan, että heidän oli vaikea »pidättää suojeluskaarteja».Kuitenkin näyttää siltä, kuin porvarilliset johtajat eivät olisiedes samassa määrässä kuin sosialidemokraattiset koetta-neet vaikuttaa pidättävästi joukkoihinsa. Joka tapauksessaottivat molemmilla puolilla äärimmäiset ainekset käsiinsäjohdon; taisteluhalu kasvoi molemmin puolin, ja sovinnolli-sen ratkaisun mahdollisuus pieneni yhä.

Porvaristomme piti kiinni tunnetun lauselman »ensinjärjestystä, sitten uudistuksia» alkuosasta, jättäen kysymyk-sen uudistuksista avoimeksi. Astumalla päättäväisesti uu-distusten tielle olisi ehkä vielä voitu riistää pohja siltäpuolianarkistiselta liikkeeltä, joka oli syntynyt. Mutta uudis-tussuunnitelmia porvaristomme nyt harrasti vähemmän kuinkoskaan. Nyt sen pyrkimykset tarkoittivat »lujan hallitus-

97

vallan» luomista, sellaisine attribuutteineen kuin sotaväki japoliisi.

Bobrikoffin aikana laittomasti hävitetyn suomalaisen so-taväen palauttaminen oli aina porvaristostamme näyttänyttavoittelevalta päämäärältä. Nyt, kun maa seisoi itsenäisyy-tensä kynnyksellä, tuli tuo ajatus esille kasvavalla voimalla.Sillä oma sotaväki käsitettiin valtiollisen itsenäisyydenluonnolliseksi täydennykseksi ja näytti sitä enemmän toivot-tavalta nyt, kun ei vielä voitu tietää, millä tavalla tämä itse-näisyys tulisi toteutumaan. Vaikkei siis kaikkien niiden,jotka harrastivat oman sotaväen luomista, tarkoituksena ol-lutkaan takoa sillä tavoin aseita työväkeä vastaan, on luon-nollista, että työväki tämmöisenä aikana käsitti asian juurinäin. Tiedettiin, että sotaväkeä ulkomailla useasti oli käy-tetty tähän tarkoitukseen – miksei niin tultaisi tekemäänSuomessakin? Muuten suomalaista sotaväkeä tuskin ollen-kaan tarvittaisiin, jos Suomi sosialidemokratian vaatimustenmukaisesti pyrkisi säilyttämään ystävälliset välit kaikkeinmuiden valtioiden kanssa. Mutta toiselta puolelta toisi omasotalaitos jo pelkällä olemassaolollaan mukanaan sen vaa-ran, että Suomi joutuisi kansainvälisiin selkkauksiin. Niinajateltiin työväen taholla.

Kaukana siitä, että olisivat kiinnittäneet huomiota näi-hin muistutuksiin, jatkoivat porvarilliset alkamaansa poli-tiikkaa ja lisäksi esittivät hallituksen kautta ehdotuksen,joka työväestä tuntui iskulta vasten kasvoja: että hallitussaisi avoimen valtakirjan muodostaa luja järjestysvalta, jol-loin pidettiin silmällä, että tämä tulisi perustumaan »suoje-luskaarteihin».

98

Onhan kieltämätöntä, että jokainen hallitus kaipaa jär-jestysvaltaa ja että semmoinen olisi nyt juuri ollut kipeäntarpeen vaatima. Mutta kysymys sen laadusta, johdosta jakokoonpanosta kuuluu yleensä ja eritoten vuonna 1917 val-litsevissa oloissa mitä arkaluontoisimpiin kysymyksiin. Täy-sin puolueeton järjestysvalta on kyllä utopia, ja luokka-järjestöhän oli se miliisikin, jonka työväenjärjestöt eräissäkaupungeissa olivat muodostaneet. Ettei se kuitenkaan ollutkovin kaukana puolueettomuuden ihanteesta, ei missään ta-pauksessa niin kaukana kuin tavallinen poliisikunta, käyesille jo siitä, että sitä moitittiin sekä oikealta että vasem-maltakin. Ja järjestysvalta työväen käsissä oli tälle niin tär-keä valta-asema, ettei se voinut ilman vakavaa vastarintaaluovuttaa sitä porvarillisille. Turvatakseen kuitenkin vastai-suudessa järjestysvallalle mahdollisimman suuren puolueet-tomuuden ja poistaakseen tämän kysymyksen päiväjärjes-tyksestä, oli eräs sosialidemokraattinen kansanedustajaesittänyt lakiehdotuksen, jonka mukaan päätösvalta kau-punkien järjestyslaitoksia koskevissa asioissa olisi kuulunutkaupungin valtuustoille. Jotkut sosialidemokraatit olisivatsitä paitsi halunneet perustaa erityisen poliisikunnan, jokaolisi ollut yksinomaan eduskunnan käytettävänä ja joka tar-peen vaatiessa olisi voitu eduskunnan käskystä lähettää eripaikkakunnille.

Mutta nyt tuli yht'äkkiä hallituksen taholta vaatimusjärjestysvallan perustamisesta, joka olisi yksinomaan halli-tuksen käskettävänä ja joka perustuisi niihin kaarteihin, joi-ta työläiset olivat tottuneet katsomaan »lahtarikaarteiksi».Porvarillisella taholla ei voitu olla käsittämättä, minkälaisia

99

tunteita tämä vaatimus oli herättävä työväen piirissä, muttanyt oli kerta kaikkiaan päätetty käydä Rubiconin yli.

Yhä varmemmaksi tuli työväessä vakaumus, että taan-tumus oli välittömästi uhkaamassa ja kansanvapaus mitäsuurimmassa vaarassa, josta se millä hinnalla tahansa olipelastettava. Eduskunnan sosialidemokraattisten jäsentenkeskuudessa ymmärrettiin, että jos ajatus suojeluskuntienasettamisesta järjestysvallan perustaksi tulisi hyväksytyksi,niin lähenisi huomattavasti yhteentörmäyksen vaara, ja tä-män vuoksi sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä esiintyiyksimielisesti ja voimakkaasti sanottua suunnitelmaa vas-taan.

Ylipäänsä sosialidemokraattiset johtajat nyt keskittivätponnistuksensa kahteen tehtävään: saada porvarilliset luo-pumaan vaarallisesta politiikastaan ja rauhoittaa työväenmielialaa. Ensin mainitussa tarkoituksessa puuhasi osaeduskuntaryhmän jäseniä marraskuussa valitun senaatinkukistamista saadakseen aikaan vasemmistohallituksen; tä-tä varten kohdistettiin senaattia vastaan kiivaita hyökkäyk-siä, muun muassa eräässä kirjelmässä, missä sitä syytettiinuseista lainrikkomuksista, jotka se olisi tehnyt pyrkiessäänlaajentamaan valtaansa. Mutta tämän kirjelmän käsittelyäviivyteltiin nähtävästi tarkoituksella, sen tekijäin vasta-lauseista huolimatta.

Toiselta puolen toivottiin, että työväen mielialaan vai-kuttaisivat rauhoittavasti eräät työväelle tärkeät uudistus-toimenpiteet, jotka eduskunta oli päättänyt hyväksyä:suurten tulojen vero ja varojen varaaminen työkyvyttömyys-ja vanhuusvakuutusta varten. Sitä paitsi piti itse sosialide-

100

mokraattisen puolueen keskuudessa toimia samaan suun-taan. Nyt ei enää olisi kannattanut esiintyä hyökkäävästivallankumousvaatimusta vastaan; ainoastaan viisailla ma-nöövereillä oli asema ehkä vielä pelastettavissa. Työväessäoli herättänyt tyytymättömyyttä se, ettei puoluekokouksenedustajavaaleja oltu toimitettu 1917 vuoden kevään jälkeen,vaikka tilanne oli paljon muuttunut, ja väitettiinpä, että täs-tä syystä marraskuun puoluekokouksen päätös ei vastannutpuolueen tahtoa. Mikä enemmistön tahto oli, siinä se suuriX, josta piti saada selvyys. Ja niin päätti puoluetoimikuntaehdottaa puolueneuvostolle, että edustajavaalit toimitettai-siin ja että puoluekokous sen jälkeen mahdollisimman piankokoontuisi. Tämä ei kuitenkaan sääntöjen mukaan voinuttapahtua ennenkuin parin kolmen kuukauden kuluttua, jakoska joukot tuskin tyytyisivät odottamaan niin kauan, pää-tettiin lisäksi ehdottaa, että jo lähitulevaisuudessa pidettäi-siin kunnallisjärjestöjen valitsemain edustajain kokous.Mutta kun tämmöistä kokousta ei oltu puolueen säännöissäedellytetty, oli se oleva vain neuvottelevaa laatua.

Nämä molemmat toimenpiteet tulisivat arvattavastityynnyttämään mieliä. Mutta niitä ei pidetty riittävinä. Puo-luetoimikuntaan ei kuulunut varsinaisia »vallankumouksel-lisen» suunnan edustajia, ja toimikunnan auktoriteettivasemmiston taholla oli sentähden hyvin pieni. Toimikunnanenemmistö katsoi sen vuoksi, että puolueen politiikan ylinjohto oli jätettävä erityiselle valiokunnalle, jota valittaessaeri suunnat olisivat tilaisuudessa valvomaan etujaan.

Tammikuun keskiväleissä kokoontunut sosialide-mokraattinen puolueneuvosto hyväksyi ehdotukset puolue-kokouksen jäsenten vaalista sekä Tampereella pidettävästä

101

neuvottelukokouksesta. Sitä vastoin hylättiin ehdotus erityi-sen valiokunnan valitsemisesta, joka johtaisi puolueen poli-tiikkaa. Puolueneuvoston enemmistö nähtävästi katsoipuoluetoimikunnan politiikalla kaikesta vajavaisuudestaanhuolimatta olevan se hyvä puoli, ettei se pyrkinyt kärjistä-mään tilannetta, vaan pikemmin päin vastoin. Tämän neu-voston päätöksen johdosta suuttuneina eräät toimikunnanjäsenet kieltäytyivät jäämästä edelleen puoluetoimikuntaan.Täten syntyvän vaikeanlaisen ristiriidan välttämiseksi haet-tiin kompromissi: puoluetoimikunta jäisi paikoilleen, muttasitä täydennettäisiin uusilla jäsenillä, joita valittaessa erisuunnat voisivat tulla edustetuiksi. Neuvosto vihdoin, vaikkaepäillen, myöntyi tähän, ja niin toivottiin, että siedettäväasiaintila oli saatu aikaan.

Itse asiassa voitiinkin vielä toivoa, että pulan äärimmäi-nen kärjistyminen oli vältettävissä. Sillä puoluekokouksenjäsenten vaali, Tampereella pidettävä neuvottelukokous se-kä myös maaliskuussa toimeenpantavat kunnalliset vaalittulisivat todennäköisesti suuressa määrin vetämään työväenhuomiota puoleensa, ja vaatihan lojaalisuuskin, etteivät»vasemmistolaiset» kiirehtisi asiain kehitystä, ennenkuinpuolueen enemmistön kanta oli tullut tunnetuksi. Mutta olikaksi seikkaa, jotka tuhosivat nämä toiveet.

Toinen oli poliisikysymyksen käsittely eduskunnassa. Senosti työväessä vallitsevan levottomuuden äärimmilleen.Toinen oli se, että vastavalitut puoluetoimikunnan uudet jä-senet kaikki osoittautuivat kumouspolitiikan kannattajiksi.Nyt pantiin toimeen semmoinen puoluetoimikunnan kahtia-jako, että toinen osa, niin sanottu toimeenpaneva komitea,sai valtiolliset asiat hoidettavakseen ja toinen osa taloudel-

102

liset ynnä muut puolueen sisäiset asiat. Toimeenpanevaankomiteaan, joka siis tuli määrääväksi, valittiin pelkästäänkumouspolitiikan kannattajia.

Vielä oli puoluetoimikunnassa jäseniä, jotka olisivat tah-toneet välttää kumousta. Mutta niistäkin eräät eivät osan-neet muuta kuin repiä tukkaansa tai lohduttaa itseään sillä,että minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu. Ainoastaan pari jä-sentä koetti loppuun saakka etsiä pulan rauhallisen ratkai-sun mahdollisuuksia, vaatien kunnioitusta puoluekokouksenpäätöstä kohtaan, joka määräsi, ettei vallan ottaminen saa-nut tapahtua ilman puolueneuvoston ja eduskuntaryhmänyhtäpitävää päätöstä.

Mutta tätä kunnoitusta ei ollut niillä, jotka nyt puolu-eessamme pitivät ohjaksia käsissään. He tiesivät aivanhyvin, ettei eduskuntaryhmä koskaan antaisi suostumustan-sa siihen seikkailuun, johon he nyt tahtoivat Suomen sosia-lidemokratian syöstä, ja he varoivat visusti kysymästä senmielipidettä.

Niin alkoi »vallankumous» vallankumouksella omassapuolueessamme, ilmeisesti ja häikäilemättömästi loukatenpäätöstä, jonka puolueen valtuutetut edustajat olivat teh-neet. Turhaa on väittää, ettei päätös vastannut puolueen jä-senten enemmistön tahtoa. Sillä päätös oli joka tapauksessavoimassa, ja mikä oli enemmistön kanta kumousaatteeseen,sitä valitettavasti ei koskaan saatu tietää. Ehkä oli vain vä-hemmistö puolueessamme, joka vasten enemmistön tahtoaajoi puolueen, joka sekin oli taas vähemmistönä Suomenkansasta, kapinaan kansan enemmistöä vastaan.

Mutta niin voimakas oli kaikesta huolimatta solidaari-suustunne puolueemme keskuudessa, että kumousliikkeen

103

puhjettua useimmat niistäkin, jotka olivat sitä vastustaneetja olivat vakuutetut sen kukistumisesta, katsoivat velvolli-suudekseen edelleen palvella puoluetta. He tekivät sen, jot-kut tietoisessa tarkoituksessa koettaa kumousliikkeenpyörteissä mahdollisuuden mukaan vaarinottaa inhimillisyy-den vaatimuksia. Mutta ei heidän ponnistuksensa eikä työ-läistaistelijain enemmistön innostus ja uhrautuvaisuusvoinut muuttaa asiain kulkua eikä estää mukaan tulleitahuonoja aineksia häpäisemästä työväen mainetta.

104

MUUTAMIA KAPINA-AJAN OPETUKSIA.Niinkuin maailmanhistoria on oleva käännöskohtana ihmis-kunnan historiassa, niin kai myös Suomen työväen tulevatsukupolvet, katsellessaan työväenliikkeemme kehitystä, te-kevät erotuksen 1918 vuoden kumousliikkeen takaisen jasen jälkeisen ajan välillä. Tuo liike on oleva heille kammot-tavana, varoittavana esimerkkinä, ja he tulevat ottamaansiitä oppia.

He tekevät sen paremmin kuin me, jotka vielä olemmeliian lähellä tapahtumia voidaksemme oikein arvostella nii-tä, huomata niiden oikeat suhteet ja kausaaliyhteyden nii-den välillä. Muutamia opetuksia kuitenkin todettakoon,koska ne ovat niin päivän selviä, että ne ennakolta on voituvarmuudella odottaa (vrt. siv. 63–65).*)

Kumousaika näytti toteen sen väitteen, ettei Suomentyöväenluokalla ollut sitä yhtenäisyyttä, joka olisi tehnyt sil-le mahdolliseksi tahraamattomalla kilvellä käydä tämmöistätaistelua. Sosialidemokratian paremmat ainekset, jotka ei-

105*) Tässä julkaisussa sivut ovat 71–74. Toim.

vät ennen kapinaa voineet estää ala-arvoisia aineksia tun-keutumasta esille, kykenivät siihen vielä vähemmän kapinanaikana. Seurauksena tästä olivat nuo inhoittavat murhat jamuut ilkityöt, jotka saattoivat kaikki yhteiskuntakerrokset,jotka eivät suorastaan kuuluneet työväenluokkaan, vasta-rintaan kumousliikettä vastaan.

Elintarvekysymys kehittyi sellaiseksi kuin oli ennustettu.Maassa oli kyllä varastoja, mutta niiden kuljettaminen ku-lutuskeskuksiin kohtasi mitä suurimpia vaikeuksia. Kertatoisensa perästä olivat vallankumoukselliset viranomaisetpakotetut varoittamaan paikallisia esikuntia ja muita laitok-sia maaseudulla pidättämästä valtion tarpeeksi ostettua vil-jaa. Taistelu leivästä, joka muuten yhdistää työväenluokan,osoitti myöskin voivan sitä hajoittaa.

Tuotanto saatiin vain osaksi ja vaillinaisesti käyntiin.Huolimatta vallassaolijain kehoituksista ja hurskaista toivo-muksista ei työn tehokkuus lisääntynyt; hätäaputöissä esi-merkiksi tehtiin työtä kuten ennenkin vain näön vuoksi.

Valtion raha-asiat joutuivat rappiotilaan. Kun SuomenPankin setelivarasto loppui, painettiin uusia seteleitä, ja niinkai olisi jatkunut pitkät ajat, ellei vallankumous olisi kukis-tunut.

Virkamiesten lakko oli täydellinen, ja porvaristo tuki sitäinnokkaasti laillisuuden nimessä. Miten paljon »laillisuus»-sanaa maassamme rakastetaan, siitä saatiin muistutus, kuneräät työväenjärjestöt osoittaessaan »kansanvaltuuskunnal-le» kunnioitustansa selittivät sen olevan »maan ainoan lail-lisen hallituksen». Sitä ei edes kansanvaltuuskunta itseväittänyt olevansa. Muuten olisi, kaikista laillisuusnäkökoh-dista huolimatta, jo virkamiesten omat taloudelliset edut

106

riittäneet ajamaan heidät lakkoon, sillä olihan vallanku-mousyrityksen epäonnistuminen ennestään jokaiselle ajat-televalle ihmiselle selvä. Muuten ei voisikaan selittää, mitenesimerkiksi postivirkamiehet yht'äkkiä muuttuivat niin lain-kuuliaisiksi, oltuaan muutamia kuukausia aikaisemmin mu-kana sensuroimassa ihmisten kirjeitä, siis harjoittamassatoimintaa, josta rikoslaki määrää kuritushuonetta.

Venäläisten antama apu muodostui paljoa vähäpätöi-semmäksi kuin mitä epäilemättä punaisen kaartin taholla oliarveltu. Vain mitätön määrä venäläisiä otti osaa vallanku-moussotaan, ja heistäkin jotkut enemmän ryöstääkseen kuintaistellakseen. Mutta venäläisten osanotto sotaan kapinal-listen puolella teki taistelusta, valkoisen väestön kannaltakatsoen, ei vain kapinan kukistamiseksi, vaan sen ohellaSuomen vapauttamiseksi verivihollisestaan käytävän va-paussodan. Vain täten on valkoisten asia voinut eritotenPohjanmaan kansanvaltaisen talonpoikaisväestön keskuu-dessa saavuttaa suosion, joka aiheutti todellisen kansan-nousun. Tämä seikka, että siis talonpoikaisluokka samatenkuin osa muitakin työtätekeviä aineksia tarttui miekkaanvallankumouksellisia vastaan, oli sosialidemokraattisellepuolueelle kallis, mutta tarpeellinen muistutus siitä, ettei seläheskään ole, mitä se tavallisesti on luullut olevansa: »kokotyötätekevän kansan puolue». –

Nämä katkerat totuudet astuivat vähitellen näkyviin. Jakun niiden lisäksi tuli sotatantereella toinen musertava tap-pio toisen perässä, ei voitu enää epäillä minkälainen tulostulisi olemaan.

Mitä silloin sanoivat ne työläisjoukot, jotka voitonvar-moina olivat lähteneet taisteluun? Ne eivät sanoneet mitään

107

– sillä ne eivät tietäneet mitään kaikesta tästä. Nyt nimittäinkehittyi Suomen sosialidemokratian johtajissa aivan sairaal-loisella tavalla se vaiteliaisuus, se totuuden pelko, josta en-nen on ollut puhetta. Mitä Etelä-Suomessakin jokainenporvarillinen tiesi, sitä eivät työläiset saaneet tietää. Ettävaltion kassa oli tyhjä, sen he saattoivat aavistaa, koska pu-nakaartilaisille rahojen sijasta annettiin shekkejä, mutta so-tilaallisesta tilanteesta he eivät tietäneet mitään, kunharvalukuiset sanomalehdet olivat mitä ankarimman sen-suurin alaisina. Siis, kun saksalaiset miehittivät Hangon,saatiin tietää, että kaikki huhut siitä olivat porvarillista pro-vokatsionia; kun he saapuivat puoliväliin Helsinkiin ja jokupuoluetoveri tahtoi totuuden nimessä saattaa tämän puna-kaartilaisten tietoon, niin pyydettiin, ettei hän sitä tekisi; joshän sitä yritti siitä huolimatta, niin oli hänen oma nahkansavaarassa. Kun Viipuri valloitettiin, eivät useimmat siellä ole-vat punakaartilaiset tietäneet Helsingin valloituksesta mi-tään, ainoastaan joku valkokaartilaisten tekemä rynnistyspääkaupunkia vastaan oli torjuttu...

Vaiteliaisuuden lisäksi oli siis tullut suoranaınen, tietoi-nen valhe. Ja miksi? Varmaa on, että johtajat tunsivat seiso-vansa kahden tulen välillä ja pelkäsivät onnettomuuden-sanomilla herättävänsä joukkojen suuttumusta. Jos he käs-kisivät kaartin laskemaan aseensa, niin tämä ei tottelisi, sa-noivat. Se on mahdollista. Kaarti ehkä ei olisi uskonut. Taiolisi se syyttänyt johtajiansa tappiosta, ehkäpä suorastaanmoittinut heitä siitä, etteivät olleet paljoa aikaisemmin jar-ruttaneet sitä politiikkaa, joka oli tämmöiseen tulokseenvienyt. On myös mahdollista, että johtajat katsoivat joukko-jen tietämättömyyden todellisesta tilanteesta olevan tar-

108

peen, jotta peräytyminen tapahtuisi jotenkin hyvässä järjes-tyksessä, eikä yht'äkkiä puhkeava epätoivo saisi aikaanjoukkomurhia ja ryöstöjä. Ettei tämmöinen pelko olisi ollutperätön, osoittavat riittävästi Kyminlaakson murhat, jotkailmeisesti olivat sen epätoivon seurauksena, joka valtasi pu-naiset joukot niiden antautumistarjouksen tultua hylätyksi.

Kumouksellisten johtajat osoittivat tappion hetkelläkaikkein vähimmin olevansa tehtävänsä tasalla, ja riippui-han suureksi osaksi heistä, että sotilaallisen tappion lisäksituli siveellinen. Urhokas, tunnollinen esiintyminen olisi kaivielä silloin, kun tappio jo oli varma, voinut pelastaa jotakin.Mutta kun johtajia kehoitettiin astumaan esille ja puhumaanjoukoille pari totuuden sanaa, niin mitä he vastasivat? Tuol-la kohtalonuskoisella puheenparrella joukkoliikkeestä, jotaei voida »komentaa»...

Tuon joukkoliikkeen täytyi siis jatkaa matkaansa, Suo-men työväen täytyi tyhjentää kärsimystensä malja. Ja uljastyöväenliikkeemme, monien vuosien hartaan ja uskollisentyön tulos, lyötiin pirstoihin.

109

KANSALAISSODAN JÄLKEEN.Mitä suurempi joku tapaus kansan historiassa on, sitä kau-emmin luo se varjoansa eteenpäin. Suurimpia tapauksiameidän maamme historiassa on 1918 vuoden kansalaissota,ja ehkä vielä kauan tulee kansamme kärsimään sen seu-rauksista.

Sen välittömänä seurauksena oli mitä hillittömimmäntaantumuksen purkaus. Kaikki ne taantumukselliset intohi-mot, jotka siihen saakka äärimmäisen oikeistomme oli täy-tynyt pidättää, puhkesivat nyt raivoisasti ilmi, ja »kapinankukistamisen» nimessä valmistauduttiin rakentamaan maa-hamme ijankaikkista rautaista oikeistodiktatuuria. Kuneduskunnan porvarillisessa jäännöksessäkin oli kansanval-taisia aineksia, jotka kaikeksi onneksi sangen pian heräsiväthuomaamaan, mistä oli kysymys, pantiin niiden taivuttami-seksi liikkeelle ulkoparlamentaarisia voimia, osaksi omassamaassa, osaksi sen ulkopuolellakin. Tieten tahtoen pyrittiinvahvistamaan »riippumattoman» Suomen riippuvaisuuttaSaksasta, Euroopan siihen aikaan taantumuksellisimmastamaasta.

110

Kovaa taistelua sai porvarillinen demokratia käydä, jottaei saataisi hävitetyiksi kaikkia kansanvallan saavutuksiatässä maassa. Työväenluokka ei voinut ottaa niiden puolus-tukseen osaa, kun siltä oli, vieläpä porvarillisen demokra-tian myötävaikutuksella, riistetty mahdollisuus julkiseenelämään. Turvattomana ähkyi se verissään. Ja silloin tällöinantoi joku sen jäsen toivottomuutensa puhjeta ilmi jossakinmielettömässä anarkistiteossa, joka osoitti mitä seurauksiaoli pelättävissä, jos julkinen toiminta tulisi kauan olemaantyöväeltä kielletty.

Syksyllä näytti myrsky laantumisen merkkejä. Joka sil-loin höristi korviansa, kuuli kaukaa jyskettä: keisarillinenSaksa sortui amerikkalaisten panssariautojen alle.

Nyt sortui myös se Saksan »reunavaltiopolitiikka», jokaoli tarkoittanut jäämereltä Mustallemerelle saakka rakentaa»itsenäisiä» valtioita, jotka kaikki palvelisivat Saksan etujaja joissa kussakin vallitsisi pääasiassa samallainen valtiojär-jestelmä kuin Saksassa. Toisissa näistä valtioista pääsi nytkansanvalta oikeuksiinsa, toisissa oli Saksan avulla pysty-tetty ja kotimaisten taantumuksellisten ainesten kannatta-ma järjestelmä jo ehtinyt sen verran vahvistua, että sejotenkuten pysyi pystyssä.

Suomessa toivat mullistavat maailmantapaukset muka-naan lievennystä kovaa kokeneelle työväenluokalle. Saatiin,vaikkakin hyvin rajoitettu, mahdollisuus järjestötoimintaan,ja sitä ruvettiin käyttämään. Osoittautui, että eräät osatSuomen sosialidemokratiaa olivat säästyneet puoluetta koh-danneesta turmiosta; nämä astuivat nyt esille uutta puo-luetta luomaan.

111

Tällöin huomasivat nämä toverit tarpeelliseksi ennen-kaikkea asettua selvälle kannalle menneisyyteen nähden.Tämä oli sitä välttämättömämpi, kun Venäjällä olevat, haak-sirikon tehneen kumouspolitiikan johtajat koettivat lähet-tiensä kautta yhä edelleen ylläpitää Suomen työväessä niitäkuvitteluja, jotka olivat niin surkealla tavalla osoittautuneetperättömiksi. Ja niin hyväksyttiin uuden puolueen ensimäi-sessä edustajakokouksessa yksimielisesti päätöslauselma,joka veti selvät ääriviivat bolshevismia vastaan, varoitti työ-väkeä ottamasta sen utopistisia oppeja korviinsa ja määräsipuolueesta erotettaviksi ne, jotka koettaisivat puolueen kes-kuudessa niitä oppeja levittää.

Nämä varoitukset osoittautuivat tarpeen vaatimiksi.Olihan ennakolta otaksuttavissa, että osa työväkeä ei voisiyht'äkkiä vapautua vallankumousajan aatepiiristä ja asettuakäsillä olevan todellisuuden pohjalle, sitä vähemmän kuntyöväenliikkeen täydellinen seisahdus ja työväenluokanmahtikeinojen – sen järjestöjen, sanomalehdistön y.m. – hä-vittäminen synnytti ja ylläpiti psyykillistä tarvetta hakea jo-takin oikotietä, joka veisi työväen vapautukseen. Tätätunnetta vahvisti tietenkin voimakkaasti osaksi se kohtelu,jonka uhriksi työväki kapinan kukistuttua joutui, osaksi seseikka, että vallassaoleva porvaristo ihmeteltävässä lyhyt-näköisyydessään vielä kauan esti tai vaikeutti laillisen, jär-jestyneen työväenliikkeen syntyä. Niin tultiin todellakinsiihen, että osa, tosin pieni osa Suomen työväkeä alkoi kal-listaa korvansa Venäjältä tuleville kehoituksille, ja maassapaljastettiin kapinahankkeita, joita taantumukselliset piiritkoettivat mahdollisuuden mukaan käyttää hyväkseen vaa-tiessaan haluamansa hallitussuunnan noudattamista. Bol-

112

shevistiset virtaukset, joita taantumus oli niin voimakkaastiedistänyt, tekivät tälle siten verrattomia vastapalveluksia.

Näin kärjistivät vielä kerran äärimmäinen oikeisto jaäärimmäinen »vasemmisto» tilannetta ja viivyttivät sään-nöllisten, kansanvaltaisten olojen palaamista. Sosialide-mokratian tehtävä tämmöisessä tilanteessa on selvä:taistelu kahdella rintamalla.

Tämä taistelu johtaa tuloksiin, siinä määrin kun ehtiisyntyä voimakas, itsetietoinen, luokkatietoinen työväenliike.Sen syntyä eivät nyt enää vaikeuta niin paljon vallanpitäjäinsäätämät rajoitukset kuin työväen omassa keskuudessa val-litseva väsymys, joka ilmenee ei ainoastaan bolshevististenoikoteiden etsinnässä, vaan myös ja enemmänkin sen näen-näisenä vastakohtana: toimettomana odotuksena, että so-sialidemokratian etunenään astuneet uudet johtajat saisivatparlamentaarisella toiminnallaan aikaan lievennystä työ-väen tilaan. Tämmöinen tilanne, jolloin oikea voimasuhdejoukkojen ja johtajain välillä taas on häiriytynyt, mutta tässätapauksessa jälkimäisten eduksi, olisi erittäin vaarallista, josliikkeen uudet johtajat olisivat vähemmän oikeamielistä vä-keä kuin mitä he ovat. Kuitenkaan ei voine kestää kauan,ennenkuin Suomen työväki huomaa, miten työväen kokotoiminnan välttämättömänä pohjana ja tukena on voimakassosialidemokraattinen puoluejärjestö, ja niin on se jälleenyhtyvä, toivottavasti lujemmin kuin ennen, siihen uudesti-syntyneeseen sosialidemokraattiseen puolueeseemme, jokanyt jo muutamia kuukausia on sen puolesta taistellut. Silloinon työväen luokkataistelu tässä maassa taas saatu oikealletolalle.

113

Uusi puolue on epäilemättä ottava oppia vanhan puolu-een erehdyksistä ja välttävä sen harha-askelia syrjäänmarxilaisen sosialidemokratian koetelluilta poluilta. Se onymmärtävä, ettei ole kultaa kaikki, mikä kiiltää, eikä marxi-laisuutta kaikki mikä kuuluu »jyrkältä». Se on oppiva arvos-telemaan toimintansa edellytyksiä ja soveltamaan esiinty-misensä niiden mukaan. Senkaltaiset »vallankumoukselli-set» utopiat, jotka vuonna 1917 lumosivat niin monien sil-mät ja vuonna 1918 johtivat liikkeemme perikatoon, eivättoivottavasti enää saa jalansijaa luokkatietoisten työläistenpuolueessa.

Muuten tulee tietysti edelleenkin eri suuntia olemaanhavaittavissa liikkeemme keskuudessa. Mutta niiden keski-näinen rajoitus on tapahtuva puhtaampia linjoja myötenkuin tähän saakka. Puolueen täytyy, tässäkin suhteessa va-hingosta viisastuneena, vakavammin kuin koskaan ennenryhtyä levittämään tietopuolista valistusta jäsentensä kes-kuuteen ja näiden on opittava oikein tuntemaan ja arvoste-lemaan käsitteet »marxilaisuus» ja »revisionismi», joilla onennen vain ilveilty.

Puoluekuria täytyy tietenkin olla, ja paljoa vahvempaa-kin kuin ennen. Mutta sen täytyy perustua tietoisuuteen yh-teenkuuluvaisuuden välttämättömyydestä, eikä se voikoskaan velvoittaa orjamaisesti yhtymään johonkin puolu-eessa vallitsevaan mielipiteeseen. Vapaa keskustelu ja asial-lisiin syihin perustuva, toverillinen arvostelu ovat liikkeem-me terveen kehityksen perusedellytyksenä.

Liikkeen yhteisten etujen valvominen kuuluu lähinnäniille henkilöille, joita joukot siihen valitsevat, siis puolueen»johtajille». Sekä meidän maasamme että muualla saavutet-

114

tu kokemus on saattanut kysymyksen johtajain ja joukkojenkeskinäisestä suhteesta päiväjärjestykseen, ja se on käytän-nössä liian tärkeä, jotta se voitaisiin edelleen syrjäyttää pu-heenparsilla joukoista omina johtajinaan. Paremminsoviteltu suhde joukkojen ja johtajain välillä on antava ta-keet siitä, ettei puolue kuten vv. 1917–18 osoita arkuuttakun pitäisi toimia, mutta ylimielisyyttä ja uhkarohkeutta sil-loin kun pitäisi pidättäytyä. Joukkojen pitää antaa johtajil-leen riittävästi omasta innostuksestaan ja voimatunteestaanpitääkseen heidät poissa opportunismin liukkailta teiltä, jajohtajain tulee tarvittaessa kaataa korkeamman viisautensaöljyä riehuville aalloille, jotta ne veisivät laivan perille ei-vätkä upottaisi sitä syvyyteen.

Tämä on epäilemättä vaikeimpia probleemeja liikkees-sämme, mutta se täytyy ratkaista. Ja olemme tuntuvasti lä-henneet sen ratkaisua, jos saamme aikaan kiinteämmänvuorovaikutuksen joukkojen ja niiden johtajain välillä sekäjos viimemainituissa elää tietoisuus siitä, että he ovat vel-volliset aina ja kaikkialla sanomaan joukoille totuuden. Va-litkoot sitten joukot itse, sillä johtaja ei ole, eikä saa ollamikään holhooja. Mutta totuutta ovat joukot oikeutetut en-nen kaikkea vaatimaan johtajiltaan, vaikka se sitten olisikatkerakin.

Muodostukoon ylipäänsä totuus johtavaksi periaatteeksikaikessa sosialidemokraattisessa puolue-elämässämme. Eh-kä yksi ja toinen pieni voitto, joka vaiheen avulla olisi ollutsaavutettavissa, jää silloin saamatta. Yhdentekevää – totuus,johdonmukaisesti noudatettuna, on ajan pitkään antavapuolueelle ennen kuulumatonta voimaa, ennen aavistamat-

115

toman luottamuksen jäsentensä ja koko kansan keskuudes-sa.

Tätä tietä on myös sosialidemokraattinen valistustyöantava parhaat tulokset. Älköön sanottako, että valehtele-vathan porvarillisetkin ja ovathan heidän valheensa vieläpaljoa oleellisempaa laatua, koska ne tarkoittavat kieltäänykyisen yhteiskunnan luokkaluonnetta. Meidän ei sovi ot-taa siitä esimerkkiä; liikkeemme omaa etua silmällä pitäentäytyy meitä elähyttää – jos tässä yhteydesä voi sitä sanaakäyttää – kiihkeä totuudenrakkaus.

Nämä tehtävät, jotka tarkoittavat uuden puolueemmesiveellisen pohjan luomista, ovat toistaiseksi tärkeimmät.Puolueen ulkonainen kehitys on vielä toisarvoista, onpasuorastaan toivottavaakin, että se tapahtuu hitaasti. Puolu-een täytyy tästälähin valita jäseniänsä, ei kuten tähän saak-ka ottaa avosylin vastaan keitä tahansa.

Mutta ne, jotka se ottaa vastaan, pitää sen kasvattaahyviksi puoluetovereiksi, kansalaisiksi ja ihmisiksi. Siinätarkoituksessa täytyy meidän päästä tuosta yksipuolisesta,konemaisesta eikä vähääkään marxilaisesta käsitystavasta,jonka mukaan ihminen on sokeasti ja tahdottomasti ulko-naisten olosuhteiden luoma. Tämä käsitys – vaikka se onkinselitettävissä vastavaikutuksena toiseen suuntaan menevääliioittelua vastaan, johon porvarilliset tavallisesti tekevät it-sensä syypäiksi – aiheuttaa, että annetaan liian vähän arvoasille pyrkimykselle yksilön siveelliseksi ja henkiseksi kehit-tämiseksi, jonka pitää tapahtua rinnakkain ulkonaisten olo-suhteiden uudesti järjestämisen kanssa. Eikä siinä kyllin;tuo käsitys voi johtaa henkilökohtaisen vastuuntunteen höl-tymiseen. Ja vaikkakin sosialidemokratia rakentaa työnsä

116

työläisjoukkoihin, täytyy yhtenä sen valistustyön oleellisenapäämääränä olla joukkojen vapauttaminen niille tyypillisistäominaisuksista, joita Gustave le Bon sattuvasti, vaikkakinjyrkän kaavamaisesti, kuvaa. Toisin sanoen: alkuperäistenvaistojen johtamista laumaihmisistä on luotava ajattelevia,edesvastuustaan tietoisia yksilöitä, joita pitää koossa tietoyhteisistä eduista ja yhteisistä historiallisesta tehtävästä.

Kun puolueemme tämän jälkeen toivottavasti on panevapääpainon voimaperäiseen eikä laajaperäiseen valistustyö-hön, voi myös entistä huolellisemmin kasvattaa tämän työntekijät. Mitä enemmän se luopuu jumaloimasta »känsäistäkouraa» ja oppii antamaan henkiselle työlle tunnustusta, si-tä enemmän voi se vaatia henkisiltä työntekijöiltään. Enem-män asiallista tietoa, mutta ei ainoastaan sitä. Ennenkaikkea sitä kypsyyttä ja syventymistä, joka saavutetaanhartaalla, vakavalla itsekasvatuksella.

Uusi puolueemme on tietysti käyttävä kaikki tilaisuudethyödylliseen uudistustyöhön. Mutta se ei saa koskaan unoh-taa, että joukkojen keskuudessa harjoitettava valistus- jajärjestämistyö on kaiken muun toimintamme ainoa luotetta-va pohja ja että puolueen työ eduskunnassa tuloksiltaanoleellisesti riippuu puolueen voimasta ylipäänsä.

Työläisten täytyy lisäksi ymmärtää, että yhteiskunnalli-sen uudistustyön mahdollisuudet ovat rajoitetut. Ei pidä siistoivoa liikoja, koska siitä olisi seurauksena pettymystä jakatkeruutta. Olisi epärehellistä politiikkaa, jos työläisiltä sa-laisi sen rajoituksen, jonka muodostaa maamme taloudelli-sen elämän heikko kehitys. Jos tämä näkökohta esitetäänkapitalistien taholta, ollaan työväen keskuudesa taipuvaisiailman muuta leimaamaan se verukkeeksi, ja se on ymmär-

117

rettävää kyllä. Sillä miten usein esitetäänkään sillä tahollateollisuus miltei omana päämääränä, jolle työväenluokantulee uhrautua. Mutta mainittu huomautus voi myös olla re-hellisesti tarkoitettu – ja meidän pitää ylipäänsä päästätuosta vanhasta tottumuksesta pitää tietoisesti valheellisenajokaista vastustajain taholta tullutta väitettä. Vaikuttakootasialliset syyt mitä voivat, riippumatta siitä, kuka on neesittänyt.

Epärehellistä olisi myös kieltää, että porvaristolla jaköyhälistöllä, huolimatta niiden luokkaetujen oleellisestaeroavaisuudesta, on vissit edut yhteisiä. Semmoinen onteollisuuden ja yleensä tuotannollisen elämän ylläpitäminenja edistäminen.

Työnantajaluokka onkin toistaiseksi, sikäli kuin eivätolot salli tuotannon yhteiskunnallistuttamista, välttämätöntekijä taloudellisessa elämässä. Jos tämä tunnustetaan, eityöväenluokan pidä – kuten Venäjän bolshevikit – tehdätyönantajaluokalle mahdottomaksi täyttää historiallista teh-täväänsä. Ei myöskään ole työväenluokan arvon mukaistaesittää vaatimuksensa niin, että niissä on »tinkimisen va-raa». Mitkä yhteiskunnalliset uudistukset kunakin aikanaovat taloudellisesti mahdollisia, on kysymys, joka tilastolli-sen ynnä muun ainehiston avulla on selvitettävä; tämän pe-rusteella asetetaan vissit vaatimukset, ja niissä sittenpysytään, niin kauan kuin ei uusia asiaan vaikuttavia seik-koja esiinny. Vastustajain taholta tulleisiin vastaväitteisiin onsuhtauduttava sitä arvostelevammin, kuin kokemus onosoittanut käytännössä mahdolliseksi monenkin uudistuk-sen, jonka on väitetty vievän teollisuuden perikatoon. Lei-purilaki esimerkiksi ei aiheuttanut leipomoteollisuuden

118

häviämistä, ja niinikään ovat uudet työväensuojeluslaitosoittautuneet käytännössä mahdollisiksi. Sama olisi arvat-tavasti ollut myöskin kahdeksantunnin työaikalain laita, jostyöväki olisi voinut käytännössä pitää sen voimassa.

Täten tulemme toiseen tekijään, joka rajoittaa yhteis-kunnallisen uudistustyömme mahdollisuuksia ja antaa sillekompromissin luonteen. Se on yhteiskunnassa olevien, kes-kenään taistelevien ryhmien välinen voimasuhde. Näitä ryh-miä ei onneksi ole vain kaksi, niinkuin on totuttu katso-maan. Niin kai olisi asia, jos olisi kysymys yksityiskapitalis-tisen järjestelmän olemassaolosta. Mutta siihen saakka voityöväenluokka hyötyä porvarillisella taholla esiintyvistä eri-mielisyyksistä. Tästä seuraa, että työväenluokka, unohta-matta porvariston ja köyhälistön välistä oleellista luokka-vastakohtaa, voi ryhtyä tilapäiseen yhteistoimintaan porva-rillisten ryhmien kanssa, joiden edut jossakin kysymyksessäkäyvät yhteen työväen etujen kanssa.

Vanha sosialidemokraattinen puolueemme painosti poli-tiikassaan tämän totuuden tärkeämpää puolta: vastakohtaa.Ymmärtäköön uusi puolue, samalla kuin se pitää kiinniedeltäjänsä parhaista traditsioneista, äsken mainitussa suh-teessa täydentää sen taktikkaa. Ei tarvita niin alkuperäisestimerkittyä »jyrkkyyttä» kuin tähän asti osoitettu, jotta joukotymmärtäisivät pysyä puolueellensa uskollisina, ja toivotta-vasti niiden terve luokkavaisto pystyy myös pitämään niidenjohtajat poissa semmoisista kompromisseista, jotka tietäisi-vät sosialidemokratian itsenäisyydestä luopumista.

Tämän suuntainen politiikka voi, alentamatta sosialide-mokratiaa pelkäksi yhteiskunnalliseksi uudistuspuolueeksi,

119

tehdä sen uudistustoiminnan tuloksellisemmaksi kuin mitäse Suomessa on ollut.

Tosin ei nykyhetki ole uudistuspolitiikalle erittäin otolli-nen. Kansalaissodan muistot ovat vielä tuoreina, ja äärim-mäinen oikeisto tekee parhaansa, jotta ne pysyisivät tuo-reina ja luokkaviha elävänä myös luonteeltaan kansanval-taisten porvarillisten ainesten keskuudessa ja jotta siten so-sialidemokratia pysyisi mahdollisimman eristettynä.

Mutta tämä tilanne on pakostakin ohimenevä. Kärsiihänoikeistovalta nykyään tappioita miltei kaikkialla maailmassa,missä sitä vielä on olemassa, eikä myös Suomen yhteiskun-nallinen rakenne ole mitenkään omiaan takaamaan sen py-syväisyyttä. Kun vaan täälläkin kansanvalta pääsee taasoikeuksiinsa, on sosialidemokratia kohoava vaikutusvaltai-seksi tekijäksi kansamme elämässä.

Mutta sitä varten on päästävä pois kansalaissodan heit-tämästä varjosta!

120