TUTTU MUTTA TUNTEMATON

AVAIMIA YHDYSVALTAIN YMMÄRTÄMISEEN

Esko Aho

Kustantaja: Taloustieto Oy

Kansi: Antti Eklund

Painopaikka: Yliopistopaino 2004

ISBN 951-628-408-6

www.eva.fiEVAn kotisivuilla raportteja, puheita ja

artikkeleita suomeksi ja englanniksi

ESIPUHE

Euroopan ja Yhdysvaltain suhteiden tila vaikuttaa Suomen kansainväli-seen toimintaympäristöön monin eri tavoin. Tutkimusten mukaan 12.5miljoonaa eurooppalaista ja 40 000 suomalaista saa suoraan elantonsasuorista investoinneista tai kaupasta Yhdysvaltain ja Euroopan välillä.Turvallisuuspolitiikassa transatlanttinen suhde muodostaa rungon, jonkavaraan EU:n turvallisuusstrategia rakentuu. Tieteessä yhteistyö vanhanja uuden mantereen välillä on syvää. Populaarikulttuurissa vaikutteetovat päivittäisiä.

Suhteet ovat laajat, mutta niin ovat ongelmatkin. Enemmistö euroop-palaisista ei hyväksy Yhdysvaltain toimintaa Irakissa, suhtautuminenkansainvälisiin järjestöihin ja sopimuksiin iskee kiilaa EU:n ja Yhdysval-tain välille. Mielipidetiedustelut osoittavat epäluulojen olevan yleisiämolemmin puolin Atlanttia.

Esko Ahon kirjoittama EVA-raportti avaa Euroopan ja Yhdysvaltainsuhdetta kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä hän tarkastelee Yhdysval-tain yhteiskunnan arvoja ja toimintamalleja. Toisaalta hän analysoi syitäsuhteiden erkaantumiseen. Hän osoittaa, että Yhdysvallat on samaan ai-kaan sekä tuttu että tuntematon ja toteaa, että paluuta suhteiden kulta-aikaan ei ole. Läheinen kumppanuus on yhä mahdollista, mutta se vaatiisekä työtä että erojen avointa tunnustamista. Suomen kannattaa hänenmukaansa pysyä erossa ”anti-amerikkalaisesta fundamentalismista”.

Raportti on tärkeä ja ajankohtainen. Tärkeä se on siksi, että Suomen onmääriteltävä kantansa siihen haluammeko edistää läheisiä suhteita Eu-roopan ja Yhdysvaltain välillä vai pidämmekö suhteiden viilentymistämyönteisenä asiana. Ajankohtainen raportti on siksi, että ajankohtainenkeskustelu on osoittanut Amerikka-tuntemuksen olevan Suomessa ko-vin pinnallista.

Ajankohtaiseksi raportin tekee myös suomalaisten asenteissa tapahtunutmuutos. EVAn kansainvälisiä asenteita kartoittanut asennetutkimus(Turvassa EU:ssa, kaukana kavala maailma, Helsinki 2004) osoitti suo-malaisten suhtautuvan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan erittäin kriittisesti.Vain 2 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että USA toimii maailmapo-litiikassa oikein ja ansaitsee suomalaisten tuen. Kolme neljästä oli väit-teen kanssa eri mieltä. Esko Ahon raportti antaa aineksia pohtia syitä

näin negatiivisiin asenteisiin. Se antaa aineksia myös suhteiden kehityk-sen arvioimiseen.

Haluamme lausua lämpimän kiitoksen yhteistyöstä Esko Aholle, jokaon viime vuodesta saakka ollut EVAn kumppani eli EVA Fellow.EVAssa raportista on vastannut Pia Heikkurinen, jolle myös haluammelausua parhaat kiitokset.

Helsingissä 3.5.2004

Pentti Vartia

LUKIJALLE

Kun otin vastaan tehtävän laatia EVA-raportti transatlanttisen yhteis-työn tulevaisuudesta, en täysin tajunnut haasteen vaativuutta. Euroopanja Yhdysvaltojen keskinäiseen suhteeseen sisältyy juuri nyt niin paljonjännitteitä ja ristiriitoja, uskomuksia ja odotuksia, että loogisen ja ym-märrettävän kokonaisarvion laatiminen on lähes ylivoimainen tehtävä.

Toisaalta Amerikka herättää voimakkaita intohimoja. Sitä on helppo vi-hata tai rakastaa. Yksille amerikkalainen yhteiskunta edustaa parhaidenlänsimaisten arvojen tyyssijaa ja niiden rohkeaa puolustajaa. Toiset taasnäkevät siinä moraalittoman ja itsekkään muun maailman sortajan.

Raportissa yritän piirtää yleiskuvaa tästä oman aikamme ainoasta super-vallasta ja sen Eurooppa-suhteeseen vaikuttavista ominaisuuksista tie-toisena siitä, että monet päätelmistäni ovat ristiriidassa Euroopassa val-litsevan yleisen mielipiteen kanssa.

Mielipiteet ja käsitykset, joita tässä raportissa esitän ovat omiani ja pe-rustuvat kirjallisen materiaalin ohella niihin henkilökohtaisiin koke-muksiin, joita oli mahdollista saada Harvardin yliopistossa viettämänivuoden aikana.

Omakohtaisten havaintojen suhteen yritän olla kriittinen. Ne perustu-vat lyhyeen ajanjaksoon ja ennen kaikkea rajoittuvat itärannikolle, jotaei asenteiltaan ja arvomaailmaltaan voi luokitella tyypilliseksi osaksi Yh-dysvaltoja.

Tämän raportin tarkoitus ei ole todistaa eurooppalainen yhteiskunta-malli amerikkalaista paremmaksi tai päinvastoin.Pyrin tarkkailijan roo-liin myös niiden yksittäisten ominaisuuksien suhteen, siitäkin huoli-matta, että joku voi tulkita neutraalisuuden kyynisyydeksi.

Kiitän lopuksi monia ystäviäni ketään erikseen nimeltä mainitsemattasaamastani opastuksesta ja hyvistä neuvoista.

Työ on nyt valmis ja jää lukijoiden arvioitavaksi.

Helsingissä 23. päivänä huhtikuuta 2004.

Esko Aho

ESIPUHE

LUKIJALLE

1. PALUU PERUSASIOIHIN1.1 Entä jos ennusteet pettävät pahasti?1.2 Harhaanjohtavia mielikuvia1.3 Neuvostoliiton uhka yhdisti1.4 Kaksi tulkintaa1.5 Tuttu mutta tuntematon

2. AMERIKKA ON TOISTA MAATA2.1 Poikkeuksellinen mahti2.2 Järjestelmämuutoksen haaste2.3 Lahjomattomat mittarit

3. AMERICAN EXCEPTIONALISM3.1 Kansakunnan DNA3.2 Yksilön vapauden ihanne3.3 Uskonto ja isänmaa3.4 Sosialismi ja fasismi puuttuvat

4. VAPAUDEN VALOT JA VARJOT4.1 Amerikkalainen unelma4.2 Riskinottoa ja yrittäjyyttä4.3 Rikollisuus riesana

5. HEIKKO VALTIO, VAHVA YHTEISKUNTA5.1 Jeffersonilainen valtio5.2 Jaettua valtaa5.3 Sotilaallisen voiman salaisuus5.4 New Deal ja Great Society5.5 Vapaaehtoistyön mekka5.6 Voiman salaisuus

99

11121315

17171819

2222232426

29293031

32323334353738

SISÄLLYS

6. YHTEEN VAI ERILLEEN?6.1 Erilaiset maailmankuvat6.2 Erot korostuneet6.3 Demografia6.4 Taloudelliset siteet

7. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ7.1 Uusi pohja7.2 Osviittaa Suomelle

LÄHDELUETTELO

4040414244

464647

48

9

1. PALUUPERUSASIOIHIN

1.1 HAALISTUVA LIITTOSUHDE

”Tämän päivän keskeisissä strategisissa ja kansainvälisissä kysymyksissäamerikkalaiset ovat Marsista ja eurooppalaiset Venuksesta”. Näin väittääamerikkalaisen Carnegie Endowmentin tutkija ja Washington Post-lehden kolumnisti Robert Kagan kirjassaan ”Paratiisin vartijat: Yhdys-vallat, Eurooppa ja uusi maailmanjärjestys”.

Kaganin päätelmä sopii kuvaamaan yleisemminkin uuden ja vanhanmantereen viimeaikaisia suhteita. Turvallisuuspoliittisten linjakiistojenohella erimielisyydet Kioton sopimuksesta tai kuolemanrangaistukses-ta, yleisemmin Lähi-idän politiikasta sekä monet kauppariidat vahvista-vat käsitystä, että Eurooppa ja Yhdysvallat liukuvat erilleen toisistaan.

Euroopassa vallitsee vahva käsitys, että perimmäinen syy transatlanttis-ten suhteiden vastoinkäymisiin on Yhdysvaltain politiikan muutoksessa.Kaikki alkoi vuoden 2000 marraskuun presidentinvaaleista, joissa re-publikaanien George W. Bush löi äärimmäisen niukasti ja jopa kyseen-alaisella tavalla demokraattien Al Goren.

Se on ainakin totta, että presidentti Bushin vahvasti uskonnollistenasenteiden värittämä oikeistolainen sisäpolitiikka yhdistyneenä unilate-ralistiseen voimapolitiikkaan kansainvälisissä suhteissa käänsi eurooppa-laisen yleisen mielipiteen nopeasti amerikkalaisvastaiseksi.

Pew Research Center teki kesällä 2001 mielipidetutkimuksen, jonkatulos osoitti eurooppalaisen asennemuutoksen jyrkkyyden sekä senkytköksen presidentti Bushiin. Hänen ulkopolitiikkansa sai vain noinviidenneksen hyväksynnän, kun Bill Clintonin ulkopolitiikan linjankannattajaksi ilmoittautui kaksi kolmasosaa kyselyyn vastanneista eu-rooppalaisista.

Motto:”A person who knows only one country knows no country”

10

Neljä viidestä eurooppalaisesta oli sitä mieltä, että presidentti Bush te-kee päätöksiä itsekkäästi, pelkästään oman maansa näkökulmasta eu-rooppalaisista välittämättä.

Vahvistuva amerikkalaisvastainen ilmapiiri näkyi myös vuoden 2003kesäkuussa tehdyssä vastaavassa mittauksessa. Kun vuonna 2000 saksa-laisten selkeä enemmistö, 78 prosenttia, suhtautui myönteisesti Yhdys-valtoihin, näin ajattelevia oli kolme vuotta myöhemmin enää alle puo-let eli 45 prosenttia. Sama suunta näkyi myös ranskalaisten asenteissa.Myönteisesti Yhdysvaltoihin suhtautuvien osuus laski 62 prosentista 43prosenttiin.

New Yorkiin ja Washingtoniin tehdyt terrori-iskut nostattivat vahvanmutta lyhyeksi jääneen myötätunnon aallon. Terrorihyökkäyksiä seu-raavana päivänä NATO-maat päättivät yksimielisesti soveltaa ensim-mäisen kerran sotilasliiton historiassa yhteisen puolustuksen perustanaolevaa viidettä artiklaa. Tavalliset kansalaiset osoittivat solidaarisuuttaanmarssein ja mielenosoituksin. ”Me olemme nyt kaikki amerikkalaisia”,Ranskan päälehti Le Monde julisti heti syyskuun 11. päivän jälkeen.

Järkyttävän kokemuksen synnyttämä yksituumaisuus kesti vain hetken.Pian amerikkalaiset ja osa sen eurooppalaisista liittolaisista ajautuivatkiistoihin terrorismin vastaisen taistelun strategiasta ja etenkin siitä, mi-ten pitäisi vastata Saddam Husseinin johtaman Irakin uhkaan.

Suurin osa vanhoista eurooppalaista liittolaisista teki erilaisen perusarvi-on Irakin tilanteesta kuin terrori-iskujen syvästi järkyttämä ja kiihdyt-tämä Yhdysvallat. Amerikkalaiset halusivat voiman näyttöä ja käyttöä.Saksan ja Ranskan johtama rauhanrintama uskoi yhä diplomatian sekäpoliittisen ja taloudellisen painostuksen tehoon.

Robert Kagan tulkitsee molempien käyttäytyneen voimavaroihinsanähden loogisella tavalla. Yhdysvallat halusi turvautua voiman käyttöön,koska sen kapasiteetti siihen riitti. Enemmistö Euroopan unionin van-hoista jäsenmaista halusi monenkeskistä ratkaisua, koska niiden omatvoimavarat eivät antaneet muuhun mahdollisuutta.

Mikä ajaa Yhdysvaltoja ja Eurooppaa erilleen? Riittääkö selitykseksipelkkä sotilaallinen voima tai sen puute? Voisiko kaikki olla toisin, josneljän vuoden takaiset presidentinvaalit olisivat päättyneet George W.

11

Bushin tappioon? Vai onko liittosuhteen rakoilun taustalla sittenkin sy-vempiä ja pysyvämpiä tekijöitä?

Miksi Atlantti näyttää leveämmältä kuin ennen?

1.2 HARHAANJOHTAVIA MIELIKUVIA

Euroopan amerikkalaisvastainen tunnelma on leimallisesti bushvastai-suutta. On helppo selittää ja uskoa, että maailmankuvien, strategioidenja toimintatavan jyrkentyneet erot johtuvat pelkästään Yhdysvaltainpresidentistä ja hänen taustavoimistaan. Tätä oppia ruokkii Yhdysvaltainjyrkkä sisäpoliittinen kahtiajako, joka antaa liioittelevan kuvan demo-kraattien ja republikaanien keskinäisistä mielipide-eroista.

Kioton sopimuksen kohtalo on mainio esimerkki harhaanjohtavienmielikuvien voimasta. Euroopassa tulkitaan yleisesti, että Yhdysvallat ir-rottautui ilmastosopimuksesta pelkästään presidentti Bushin ja hänenkovan linjansa takia. Näin ajattelevat elävät siinä olettamuksessa, ettäympäristöongelmista huolta kantavan John Kerryn voitto presidentin-vaaleissa palauttaisi Yhdysvallat Kioton taakse.

Todellisuudessa Kioton sopimuksella ei ollut minkäänlaisia läpimenonmahdollisuuksia kongressissa. Siksi presidentti Bill Clinton ei edes yrit-tänyt sen ratifiointia. Bushin hallinnon ilmoitus irrottautumisesta ei to-dellisuudessa ollut suuri linjamuutos, vaan sen tosiasian tunnustamista,että Yhdysvalloissa sopimus ei ollut hyväksyttävissä.

Toki demokraattien ja republikaanien kesken ja erityisesti Kerryn jaBushin välillä on huomattava linjaero suhtautumisessa ympäristökysy-myksiin, mutta sitä täytyy tulkita amerikkalaisella asteikolla, ei euroop-palaisin mittarein.

On historiatonta ja lyhytnäköistä tulkita Euroopan ja Yhdysvaltojenetääntyminen pelkästään seuraukseksi amerikkalaisen sisäpolitiikan voi-masuhteiden muutoksista.

Voi olla, että Yhdysvallat olisi Al Goren johdolla toiminut joissakin rat-kaisuissa toisin ja vastaavasti suhtautuminen sen politiikkaan olisi Eu-roopassa myönteisempi kuin nykyiseen hallintoon. Kenties ristiriitoja

12

olisi voitu välttää käyttämällä pehmeämpää retoriikkaa Atlantin mo-lemmilla puolilla.

Perimmäiset syyt Euroopan ja Yhdysvaltojen etääntymiselle ovat kui-tenkin paljon syvemmällä. Atlanttisen kumppanuuden laimentumisenhistoria on huomattavasti pidempi kuin George W. Bushin ura Yhdys-valtain presidenttinä.

1.3 NEUVOSTOLIITON UHKA YHDISTI

Euroopan ja Yhdysvaltojen liittolaisuus syntyi toisen maailmansodanseurauksena. Siihen saakka amerikkalaiset olivat käyneet sisäistä kamp-pailuaan osallistumisen ja eristäytymisen kannattajien kesken. Vasta nat-sismin haaste sekä Japanin hyökkäys saivat amerikkalaiset vakaasti us-komaan, että Yhdysvaltojen oma etu vaati osallistumista ja vastuun kan-tamista kansainvälisestä järjestyksestä.

Maailmansodan päätyttyä Yhdysvaltoja ja Eurooppaa piti yhdessä en-nen kaikkea Neuvostoliiton uhka. Kylmän sodan rintamajaossa ja sensynnyttämässä ideologisessa, taloudellisessa ja sotilaallisessa paineessakorostuivat läntisen Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteiset strategisetedut. Molemmat tarvitsivat toisiaan kyetäkseen pysäyttämään Neuvos-toliiton vaikutuspiirin laajentumisen länteen.

Koko kylmän sodan ajan Eurooppa ja Yhdysvallat kehittyivät ja kasvoi-vat samaan suuntaan. Marshall-avun tukemana läntinen Eurooppa nousinopeasti sodan raunioista, alkoi integroitua ja kuroi umpeen Yhdysval-tojen taloudellista etumatkaa. Vastaavasti lamavuosina alkanut ja sotata-louden vauhdittama liittovaltion vahvistaminen, etenkin 1960-luvunGreat Society -ohjelma, toi amerikkalaiseen yhteiskuntaan eurooppa-laiselle hyvinvointivaltiolle ominaisia sosiaalisia elementtejä.

Jopa suhteessa sotilaallisen voiman käyttöön tapahtui lähentymistä.Vietnamin sodan traumaattiset kokemukset muuttivat varsinkin nuor-ten amerikkalaisten asenteita voimapolitiikkaan lähemmäksi eurooppa-laista valtavirtaa.

Ensimmäiset tulevaa ennakoivat säröt transatlanttisessa suhteessa tulivatnäkyviin jo 1980-luvulla. Ronald Reaganin johtama Yhdysvallat ryhtyi

13

ajamaan Neuvostoliittoon nähden etenkin retoriikan tasolla jyrkempäälinjaa, johon sen eurooppalaiset liittolaiset eivät halunneet yhtyä.

Vuoden 1983 maaliskuussa presidentti Reagan piti Orlandossa kuului-san ”The Evil Empire” -puheensa, jossa hän vaati ydinaseriisuntaa jahyökkäsi jyrkästi Neuvostoliittoa vastaan ja nimitti sitä pahan valtakun-naksi. Sanavalinta herätti ankaraa arvostelua paitsi eurooppalaisten liitto-laisten keskuudessa myös amerikkalaisessa oppositiossa.

Varsinainen käännepiste ajoittui kuitenkin 1990-luvun taitteeseen. Kyl-män sodan päättyminen neuvostoimperiumin häviöön ja hajoamiseenvei mennessään tärkeimmän transatlanttisen siteen: yhteisen uhkan. Senhälvennyttyä sekä Yhdysvallat että läntinen Eurooppa kokivat asemansauudeksi ja toisenlaisista vakuutteluista huolimatta vähemmän riippu-vaiseksi valtameren toisella puolella olevista liittolaisista.

1.4 KAKSI TULKINTAA

Amerikkalaiset tulkitsivat eurooppalaisen sosialismin romahduksenomaksi voitokseen. Kylmän sodan voitto vahvisti heidän käsitystäänoman yhteiskuntamallin ja arvomaailman oikeutuksesta sekä moraali-sesta missiosta puolustaa markkinataloutta, demokratiaa ja ihmisoikeuk-sia kaikkialla maailmassa.

Neuvostoliiton romahdettua ja ainoan globaalin haastajan väistyttyäYhdysvallat koki itsensä ylivertaiseksi suurvallaksi ja alkoi käyttäytyäsen mukaisesti. Sotilaallinen ja taloudellinen suvereenisuus loi houku-tuksen hakea ratkaisua kansainvälisiin ongelmiin omin voimin, jos neu-vottelujen ja sopimusten tie ei tuottanut tyydyttäviä tuloksia.

Euroopalle Berliinin muurin kaatuminen symboloi vanhan mantereenkahden verisen sisällissodan ja niitä seuranneen traumaattisen kahtiajaonpäättymistä. Geopoliittisen aseman radikaali muutos vahvisti myös eu-rooppalaisten itsetuntoa ja luottamusta omiin voimiin.

Kylmän sodan jälkeinen Eurooppa ei enää tyytynyt olemaan osa ame-rikkalaisten johtamaa”länttä”. Se halusi itsenäisemmän ja tasavertaisem-man aseman suhteessa Yhdysvaltoihin. Euroopan unionin sisäinen vah-vistaminen ja laajeneminen itään, yhteismarkkinoiden toteuttaminen

14

sekä siirtyminen yhteiseen valuuttaan olivat välineitä, joilla eurooppa-laiset halusivat varmistaa oman globaalin puhevaltansa.

Tasavertaisuuden tavoite synnytti erikoisen yhtälön. Voidakseen kehit-tyä uskottavaksi rinnakkaiseksi ja tasavertaiseksi toimijaksi Euroopanunioni halusi kehittyä Yhdysvaltain liittovaltion kaltaiseksi. Yhteisenulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen, yhteisvaluuttaan siirtymi-nen sekä perustuslakihanke ilmensivät juuri tätä pyrkimystä.

Unioni halusi olla yhtä vahva toimija kuin Yhdysvallat voidakseen erot-tua ja irrottautua siitä.

Euroopan unionin uutta perustuslaillista sopimusta valmistelleen kon-ventin puheenjohtaja Valéry Giscard d’Estaing piti helmikuussa 2003Washingtonissa puheen, jossa hän yritti perustella amerikkalaisille syve-nevän eurooppalaisen integraation etuja.

Esitykseen sisältyi kaksi perusviestiä. Giscard yhdisteli mielikuvin Eu-roopan unionissa meneillään olevan perustuslaillisen sopimuksen kir-joittamisen Yhdysvaltain perustuslain syntyyn vuonna 1787. Kuulijoilleei voinut jäädä epäselväksi, että hänen mielestään unioni on perustusla-kia kirjoittaessaan ottamassa askeleita samaan suuntaan kuin Yhdysval-tain liittovaltio yli kaksi vuosisataa aikaisemmin.

Samaan hengenvetoon Ranskan entinen presidentti vakuutti presidenttiKennedyä siteeraten, että ”vahva ja yhtenäinen Eurooppa ei ole kilpai-lija vaan kumppani Yhdysvalloille”.

Vakuuttelut ovat tarpeen, sillä varsinkin nykyisen hallinnon piirissä eu-rooppalaisten pyrkimyksiin suhtaudutaan epäillen.

Koko transatlanttinen asetelma on paradoksaalinen. Eurooppalaiset ha-luavat kehittää unionista vahvan ja Yhdysvaltain vertaisen globaalin toi-mijan, joka kykenisi kantamaan vastuuta myös sotilaallisesta turvallisuu-desta.

Amerikkalaiset ovat periaatteessa vaatineet ”taakan jakoa” ja eurooppa-laisten suurempaa panosta, mutta sen suuntainen kehitys ei toteutues-saan miellytä.

Vastaava asetelma vallitsee myös Euroopassa. Täällä halutaan itsenäisyyt-tä ja riippumattomuutta Yhdysvalloista, mutta yhtä aikaa pelätään, että

15

amerikkalaiset vetäytyvät Euroopasta ja jättävät vastuun maanosan tur-vallisuudesta yksin eurooppalaisten omille harteille.

Kylmän sodan jälkeistä kehitystä on kutsuttu ”transatlanttiseksi avioe-roksi”. Vielä osuvampi rinnastus voisi olla siirtyminen avioliitosta avo-liittoon, jossa kumpikin käyttää omaa sukunimeään ja elää niin, että yh-teisen osoitteen rinnalla molemmilla on myös omansa.

Uusi suhde ei silti näytä tyydyttävän kumpaakaan.

1.5 TUTTU MUTTA TUNTEMATON

Kylmän sodan asetelmassa korostuivat Yhdysvaltoja ja Eurooppaa yh-distävät piirteet ja vastaavasti jakavat tekijät haluttiin työntää taka-alalle.Pääasiallinen vertailujen kohde oli yhteinen vastustaja: eurooppalainenkommunismi.

Siinä rinnastuksessa amerikkalaisten ja eurooppalaisten maailmankuvi-en, arvojen sekä yhteiskunta- ja talousjärjestelmien erot näyttäytyivätvähäisinä. Nyt kun vastavoima on poissa, eurooppalaisen ja amerikka-laisen yhteiskuntamallin erot pääsevät paremmin esille, jopa korostuvat.

Syntyy mielikuva suuresta muutoksesta, vaikka kyse on enemmänpoikkeuksellisten olosuhteiden takia varjoon jääneiden historiallistentekijöiden esiinmarssista.

Amerikkalaisen yhteiskunnan todellisen luonteen ja erityispiirteidenymmärtämisen tekee vaikeaksi sen näennäinen tuttuus. Päivittäisen uu-tisvirran ja etenkin elokuvan ja television ansiosta kuvittelemme tietä-vämme Yhdysvalloista ja amerikkalaisesta elämänmuodosta enemmänkuin todellisuudessa tiedämme.

Kehittäessään suhteitaan esimerkiksi Venäjään tai Japaniin ja Kiinaan eu-rooppalaiset valtiot ja yritykset luonnostaan ottavat huomioon kulttuu-riset erot. Lähestymisen strategiat laaditaan niin, että ne kunnioittavaterilaisuutta.

Amerikkalaisten suhteen oletamme yleensä, että eurooppalaisten keski-näiset toimintamallit sopivat myös sinne. Yhteistyön pitkät perinteet,valtava amerikkalainen kulttuuritarjonta tai englannin kielen asema

16

vahvistavat käsitystämme, että molemmin puolin Atlantin olemme sa-maa maata.

Kun eräät ilmiöt poikkeavat ennakkokäsityksestämme, teemme senjohtopäätöksen, että Amerikka on muuttunut. Sitäkin on tapahtunut,mutta vähemmän kuin eurooppalaiset kuvittelevat.

Sama perisynti näkyy myös toisin päin, kun amerikkalaiset syyttäväteurooppalaisia pehmeydestä läntisten arvojen puolustamisessa.

Merkittävä osa transatlanttisia suhteita rasittavista tekijöistä perustuupinnallisiin, hätiköityihin tai asenteellisiin tulkintoihin. Tässä raportissakeskityn lähinnä ongelman vanhan mantereen puoleiseen osuuteen:suomalaisten ja yleisemmin eurooppalaisten vaikeuksiin tulkita ame-rikkalaista yhteiskuntaa sekä sen sisällä vaikuttavia voimia.

Kylmän sodan päättymistä seuranneissa olosuhteissa Neuvostoliitonvaaran synnyttämä strateginen kumppanuus, vapaan ja demokraattisenmaailman puolustaminen, menetti merkitystään yhdistävänä voimana.Olemassaolon uhkaksi koetun vastustajan kadottua transatlanttista suh-detta alkoi heikentää myös toinen tekijä: kulttuurinen erilaisuus.

Historian valossa kyse ei ole suuresta yllätyksestä vaan pikemminkinpaluusta normaaliin, olosuhteisiin, jossa eurooppalaisten yhteiskuntienja amerikkalaisen yhteiskunnan peruserot tulevat taas selkeästi näky-viin.

Sama vaikutus näkyy myös vuoden 2001 terrori-iskujen seurauksena.Niin kuin eräs tarkkailija totesi: ”Amerikka ei muuttunut syyskuun 11.Se vain tuli enemmän itsensä kaltaiseksi.”

17

2. AMERIKKA ONTOISTA MAATA

2.1 POIKKEUKSELLINEN MAHTI

Valkoisen talon pitkäaikainen neuvonantaja David Gergen aloitti syys-kuussa 2000 luentonsa Harvardissa väittämällä, että koskaan sittenRooman valtakunnan ei ero maailman vahvimman ja toiseksi vahvim-man kansakunnan kesken ole ollut yhtä suuri kuin nyt. Hetken kulut-tua hän ryhtyi epäröimään, oliko edes Rooman valta niin ylivertainenkuin Yhdysvaltain nykyinen globaali mahti.

Yhdysvallat saavutti suvereenin taloudellisen, teknologisen ja sotilaalli-sen johtoaseman vasta 1990-luvun taitteessa, kun neuvostojärjestelmäromahti. Silti sitä voi perustellusti pitää koko teollisen ajan menesty-neimpänä kansakuntana.

Mihin tällainen ainutlaatuinen saavutus perustuu? Teollinen kehitys oneri vaiheissa edellyttänyt hyvin erilaisia ominaisuuksia ja vahvuuksia.Miten on mahdollista, että Yhdysvallat on kaikissa tilanteissa kyennytsäilyttämään kilpailukykynsä?

Pohdin kunnallisalan kehittämissäätiön Polemia-sarjassa syksyllä 2003julkaistussa kirjasessa ”Sattuma suosii valmistautunutta” kansakuntienmenestyksen tekijöitä; mitä voimavaroja ja ominaisuuksia on tarvittu,jotta yksittäinen valtio on selviytynyt voittajana maailmanlaajuisessateollisessa kilpailussa.

Päädyin neljän perustekijän muodostamaan kehikkoon, joka sopii mai-niosti taustaksi myös Yhdysvaltain teollisen ajan historian arvioinnille.

Teollisen järjestelmän perusta on fyysisessä pääomassa: luonnonvaroissa,infrastruktuurissa sekä tuotantovälineissä ja niiden laadussa. Teollistumi-sen uranuurtajan, Ison-Britannian mahti perustui ennen kaikkea fyysi-seen pääomaan. Luonnonvarojen, muuhun maailmaan nähden kehitty-neen infrastruktuurin sekä edistyneen maataloustuotannon avulla luo-tujen pääomien ansiosta siitä tuli teollisen vallankumouksen ensimmäi-nen suurvalta.

18

Toisen perustekijän, henkisen pääoman, painoarvo alkoi kasvaa voimak-kaasti 1800-luvun loppupuolella. Yhdysvallat oli ensimmäinen kansa-kunta, joka ryhtyi kouluttamaan massoja. Se sopi hyvin yhteen myösyksilön vastuuta ja mahdollisuuksia korostavan ideologian kanssa. Kou-lutuksesta kehittyi tehokas sosiaalisen nousun väline.

Kolmas keskeinen kansallisen menestyksen tekijä on kyky luoda ja yl-läpitää sosiaalista pääomaa. Amerikkalainen tutkija Robert Putnam onselittänyt tällä Pohjois- ja Etelä-Italian välille viimeisen sadan vuodenaikana syntyneen kehityseron. Pohjoinen menestyy laajojen ja hyvintoimivien kansalaisyhteiskunnan verkostojen ansiosta, jotka hierarkises-ta etelästä lähes tyystin puuttuvat.

Sama logiikka näyttäisi toimivan myös Amerikan mantereella. Vielä1760-luvulla Latinalainen Amerikka oli taloudellisesti Pohjois-Ameri-kan tasolla. Sen jälkeen niiden tiet erosivat ja Amerikoiden taloushisto-ria on noudattanut Italiasta viime vuosisadalta tuttua kaavaa. Vahvankansalaistoiminnan ja vertikaalisen vuorovaikutuksen leimaama demo-kraattinen pohjoinen on kansakuntien kilpailussa ollut täysin ylivertai-nen suhteessa hierarkkiseen ja epädemokraattiseen etelään.

Neljättä menestystekijää kutsun järjestelmänmuutoskyvyksi. KutenSaksan ja Japanin esimerkit 1990-luvulta osoittavat, globaalissa toimin-taympäristössä ei riitä, että yhteiskunta omaa vahvat fyysisen ja henki-sen pääoman varannot tai riittävän määrän sosiaalista pääomaa. Sen täy-tyy myös omata joustavuutta, jolla voimavarat siirtyvät tehokkaastitaantuvilta aloilta kehittyville.

2.2 JÄRJESTELMÄMUUTOKSEN HAASTE

Teollisen ajan menestys on vaatinut kaikkia neljää tekijää, mutta kansa-kunta on voinut korvata puutetta yhden tai useamman tekijän suhteenerityisellä vahvuudella jossakin toisessa. Nyky-Kiina on tästä mainioesimerkki. Rohkean järjestelmämuutoksen ansiosta fyysisen ja henkisenpääoman suhteen hyvin köyhä maa on yltänyt hurjiin kasvulukuihin.

Teollisen kehityksen eri vaiheissa menestystekijöiden keskinäiset suh-teet ovat muuttuneet. Alkuvaihetta hallitsi fyysinen pääoma ja se oli

19

tyypillisesti brittiläistä valtakautta, joskin sen loppupuolella Yhdysvallatoli jo tavoittanut Ison-Britannian etumatkan.

Toisessa vaiheessa painopiste siirtyi henkiseen pääomaan ja samalla voi-masuhde kääntyi selkeästi Yhdysvaltojen hyväksi.

Nyt elämme vaihetta, jossa ratkaisevin tekijä on kyky järjestelmämuu-tokseen. Japani tai Saksa ja Ranska ovat nimenomaan tästä syystä talou-dellisesti heikentyneet suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan, jotka ny-kytrendien jatkuessa ratkaisevat uuden vuosituhannen ensimmäistenvuosikymmenten teollisen herruuden.

Järjestelmämuutoksen paine johtuu ennen muuta kahdesta tekijästä:globalisaatiosta ja informaatioteknologian vallankumouksesta. Niidenansiosta maailmantalous on viimeisten parin vuosikymmenen aikanamuuttunut huomattavasti nopealiikkeisemmäksi ja arvaamattomam-maksi. Pääomien, tavaroiden ja palvelujen markkinat ovat kehittyneetaidosti maailmanlaajuisiksi ja niiden hinnat muokkautuvat globaalissakilpailussa.

Globaalit markkinat toimivat symbioosissa kehittyvän ICT:n kanssa;rajojen madaltuminen ja yleiset standardit edistävät uuden teknologiankehittämistä ja samalla teknologiset innovaatiot tuottavat entistä tehok-kaampia ja taloudellisempia tapoja tuottaa tavaroita ja palveluja tai allo-koida pääomaa markkinoiden tarpeisiin.

Näissä oloissa yksittäisten valtioiden menestymisen ehdot ovat koko-naan toiset kuin kansalliseen sääntelyyn, suunnitteluun ja rajasuojaanperustuvassa perinteisessä teollisessa maailmassa.

Joustavasti uudistuvat, dynaamiset yhteiskunnat voittavat, paikalleen jä-mähtäneet häviävät.

2.3 LAHJOMATTOMAT MITTARIT

Me eurooppalaiset arvioimme ainakin juhlapuheissa politiikan onnistu-mista ja talouden suorituskykyä lähinnä kahdella mittarilla: talouskas-vulla ja työllisyydellä. Molempien suhteen Yhdysvallat on kehittyi1980- ja 1990-luvuilla selkeästi keskeisiä eurooppalaisia maita parem-min.

20

Yhdysvaltain keskimääräinen talouskasvu oli molemmilla vuosikym-menillä 3.2 prosenttia, kun Euroopan unionin nykyisten 15 jäsenmaankasvu jäi 1980-luvulla 2.4 prosenttiin ja 1990-luvulla 2.0 prosenttiin.

Vielä selkeämpi ero näkyy työllisyydessä ja kyvyssä luoda uusia työ-paikkoja. OECD:n tilastojen mukaan Yhdysvalloissa työllisten määräkasvoi 35.5 miljoonalla vuosina 1981-2001, kun väkiluvultaan puoli-toistakertaisella EU15-alueella lisäys jäi 23.8 miljoonaan.

Vertailu ei täysin tee oikeutta Euroopalle, sillä osittain talouskasvun eroselittyy Yhdysvaltain nopeammalla väestönkasvulla. Sitä vastoin työ-paikkalukuja rinnastettaessa usein käytetty selitys amerikkalaisten työ-paikkojen kehnoudesta on varsinkin 1990-luvun kehityksen valossaharhaanjohtava. Lähes koko vuosikymmenen kestäneen yhtäjaksoisennousukauden aikana työllisyys parani myös laadullisesti, kun syntyi val-tava määrä uusia, korkeaa osaamista vaativia työpaikkoja.

Joka tapauksessa talous- ja työllisyysluvut todistavat vastaansanomat-tomasti, että amerikkalainen järjestelmä on pystynyt huomattavasti eu-rooppalaista paremmin hyödyntämään globalisoituvan toimintaympä-ristön sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologian vallankumouk-sen.

Ainakin toistaiseksi näyttää siis siltä, että Yhdysvallat pysyy kehityksenkärjessä myös tässä uudessa vaiheessa, jossa talouskasvu perustuu inno-vaatioiden, teknologian ja tuottavuuden yhdistelmään. Eikä ero Eu-rooppaan ole supistumassa, vaan se kasvaa.

Yhdysvaltain suorituskykyä kuvaa hyvin tieto, jonka mukaan vuoden1995 jälkeisestä koko maailman talouskasvusta noin 60 prosenttia onsyntynyt pelkästään siellä. Lähivuodet näyttävät, onko tämä vahvastiyksityisen ja julkisen velkaantumisen varassa aikaan saatu kasvu kestä-vällä pohjalla.

Toinen suuri taloudellinen riski piilee Yhdysvaltain yrityksessä luodaomaan sotilaalliseen voimaan perustuva maailmanjärjestys. Se vaatiisuunnattomia taloudellisia ja teknologisia panostuksia, jotka saattavatpahimmassa tapauksessa ylittää Yhdysvaltojenkin kaltaisen ja kokoisentalouden suorituskyvyn.

Mutta jos suunta häiriöttä jatkuu, Yhdysvaltain johtoasemaa pystyy uh-kaamaan vain yksi todellinen haastaja, joka ei ole Euroopan unioni vaanKiina.

21

Miksi Yhdysvallat, miksi ei Eurooppa? Miksi amerikkalainen yhteis-kunta on menestynyt tiedon ja osaamisen hallitsemassa kilpailussa huo-mattavasti paremmin kuin Eurooppa? Siinä kysymys, joka täytyy liittääpohdintaan Euroopan ja Yhdysvaltojen keskinäisistä suhteista.

Tietenkin amerikkalaisen järjestelmän joustavuudella ja muutoskyvylläon hintansa, joka ei ole vähäinen: valtavat tulo- ja varallisuuserot, liitto-valtion, kansantalouden ja kotitalouksien velkaongelmat tai sosiaalitur-van aukot ja puutteet. Silti teemme suuren virheen, jos niihin vedotenja amerikkalaisvastaiseksi kääntyneen yleisen mielipiteen houkuttama-na ylenkatsomme Yhdysvaltojen kiistattomia saavutuksia.

George W. Bush tai viime vuosina noussut vahva konservatiivinen fun-damentalismi ovat sittenkin toissijaisia tekijöitä historian suuressa vir-rassa. Sen suunnan ovat sanelleet ja sanelevat ennen kaikkea kulttuurisettekijät, teknologian vallankumoukset ja niiden logiikka sekä innovaa-tiokyky.

22

3. AMERICANEXCEPTIONALISM

3.1 KANSAKUNNAN DNA

Yhdysvaltain historiallisen pitkä menestyksen kausi ei selity maankoolla, luonnonolosuhteilla tai sattumalla. Poikkeuksellisen suorituksentaustalta täytyy löytyä myös muihin nähden poikkeuksellisia ominai-suuksia.

Ranskalainen Alexis de Tocqueville teki vuonna 1831 yhdeksän kuu-kautta kestäneen matkan Yhdysvaltoihin ja kirjoitti havaintojensa ja ko-kemustensa pohjalta Democracy in America -teoksen, jota pidetäänklassisena amerikkalaisen yhteiskunnan perusominaisuuksien arviointi-na. Kirjassaan hän loi käsitteen ”American exceptionalism”, jolla häntarkoitti poikkeavuutta suhteessa Eurooppaan ja ennen kaikkea omaankotimaahansa Ranskaan.

De Tocqueville teki havaintonsa ja johtopäätöksensä tilanteessa, jossaYhdysvallat oli vasta nousemassa teolliseksi suurvallaksi. Juuri siksi hä-nen kirjansa on niin mielenkiintoinen. Democracy in America on to-diste siitä, että yhteiskunnan historiallisilla juurilla ja arvomaailmalla onsuuri vaikutus sen menestykseen.

Yhdysvaltoja, sen politiikkaa ja taloutta tai ylipäätään amerikkalaistaelämänmuotoa voi ymmärtää vain sen erikoislaatuisesta historiasta kä-sin. Jokaisella kansakunnalla on oma DNA:nsa, jonka antamien koodienopastamana se reagoi uusiin tilanteisiin ja muuttaa muotoaan ympä-röivien olosuhteiden vaatimusten mukaisesti.

Millainen on Yhdysvaltain yhteiskunnallinen DNA ja miten se eroaaeurooppalaisesta? Uskon, että tämän kysymyksen avulla löytyvät kun-nolliset selitykset myös siihen, miksi Eurooppa ja Yhdysvallat ajautuvaterilleen tai miksi Yhdysvaltain talous menestyy informaatioteknologianvallankumouksen ja globalisaation määrittämissä olosuhteissa Euroop-paa paremmin.

Myös näitä kysymyksiä pohdittaessa nousee näkyviin transatlanttisillesuhteille tyypillinen paradoksi. Kylmän sodan aikaista liittosuhdetta hal-

23

linnut käsitys yhteisistä arvoista ja historiallisesta kumppanuudesta onsinänsä totta, mutta sen rinnalla on perustavaa laatua olevia arvomaail-man ja yhteiskuntamallin eroja, jotka eivät ole häviämässä vaan pikem-minkin vahvistumassa.

3.2 YKSILÖN VAPAUDEN IHANNE

Historiallisesti olemme tottuneet pitämään Yhdysvaltoja eurooppalai-sen sivistyksen tuotteena. Eurooppalaiset siirtolaiset veivät mukanaanuudelle mantereelle eurooppalaista DNA:ta: vanhan mantereen uskon-nollista, taloudellista ja kulttuurista perimää, jonka varaan siirtokunnatja niiden pohjalta itsenäistynyt uusi valtio alkoivat rakentaa omaa tule-vaisuuttaan.

Euroopasta omaksutut valistuksen ihanteet sekä perityt kulttuuriset ar-vot johtivat uudella mantereella poikkeaviin sovellutuksiin. Se johtuiennen kaikkea siitä, että monet siirtolaisista edustivat uskonnollisen, po-liittisen tai etnisen sorron tai syrjinnän kohteeksi joutuneita. He lähti-vät valtameren taakse hakemaan itselleen parempaa tulevaisuutta ja en-nen kaikkea rakentamaan omien ihanteittensa toteuttamisen mahdollis-tavaa uutta yhteiskuntaa.

Tämä tausta tekee luonnolliseksi sen, että heidän luomansa uuden yh-teiskunnan avainsana oli vapaus. Perimmäisenä ihanteena oli uskonnon,ajattelun, mielipiteen ilmaisun tai yrittämisen vapaus. Juuri vapaudenkaipuu oli se, joka nosti ensimmäisen suuren eurooppalaisen siirtolais-aallon. Parasta, mitä Amerikka näille ihmisille saattoi tarjota, oli yhteis-kunta, jossa mikään tai kukaan ei voinut asettua kansalaisen perusvapa-uksien toteutumisen esteeksi.

Filosofi ja psykologi William James on kiteyttänyt amerikkalaisen yh-teiskunnan perusolemuksen seuraavasti: ”Kansakuntamme on laskettuperustalle, jota voimme kutsua omaksi amerikkalaiseksi uskonnoksem-me, se on kastettu ja kasvatettu uskomaan, että ihminen ei tarvitse her-raa pitämään itsestään huolta, että tavalliset ihmiset osaavat hoidella pe-lastuksensa keskenään, jos vain saavat vapaasti yrittää.”

Tämä amerikkalainen uskonto, ”creed”, on syvälle iskostunut ja yhäelinvoimainen kaikissa kansankerroksissa ja etnisissä ryhmissä.

24

3.3 USKONTO JA ISÄNMAA

Yleensä pätee sääntö, että taloudellisen vaurastumisen myötä uskonnonvaikutus vähenee. Näin on käynyt Euroopassa mutta ei Yhdysvalloissa.Se on kansantuotteella mitaten maailman vaurain kansakunta, mutta sa-malla se on läntisistä demokratioista ja ylipäätään kehittyneistä maistauskonnollisin.

The Association of Statisticians of American Religious Bodies arvioi,että vuonna 2000 noin 141 miljoonaa amerikkalaista kuului kirkkoon.The Harris Poll’in vuoden 2003 mittauksessa peräti 79 prosenttia ame-rikkalaisista sanoi uskovansa Jumalaan. Neljännes aikuisväestöstä osallis-tuu kirkolliseen toimitukseen vähintään kerran viikossa ja yli kolman-nes vähintään kerran kuukaudessa.

Samaa vahvistaa vuonna 2002 tehty kysely, jossa 60 prosenttia amerik-kalaisista arvioi, että uskonnolla on hyvin suuri merkitys heidän elämäs-sään. Euroopassa asenteet ovat selvästi maallistuneemmat. Briteistä vainjoka kolmas, saksalaisista joka viides ja ranskalaisista vain yksi kymme-nestä ajatteli amerikkalaisten enemmistön tavoin.

Uskonnollisuuden rinnalla ja sen tukemana Yhdysvaltoihin on kehitty-nyt laajamittainen hyväntekeväisyys, joka on laajempaa kuin missäänmuualla maailmassa. Hyväntekeväisyys kasvoi asenneilmastossa, jolle oliominaista halu torjua vahvat valtiolliset ja kirkolliset rakenteet. Yhdys-valloissa uskonnollinen vapaaehtoistyö huolehtii monista sellaisista teh-tävistä, jotka Euroopassa kuuluvat valtiolle tai sen rahoittamalle kirkol-le.

Valtio ja kirkko on uskonnonvapauden nimissä jyrkästi erotettu toisis-taan. Se ei estä uskonnollisia järjestöjä vaikuttamasta yhteiskuntaan japolitiikkaan. Päinvastoin uskonnolliset liikkeet ovat organisoituneet te-hokkaasti ja niiden vaikutus näkyy sekä päätöksissä että politiikan reto-riikassa, jossa raamatulliset ja uskonnolliset ilmaisut ovat hyvin tavalli-sia.

Uskonnollisuuden ohella amerikkalaista elämänmuotoa leimaa patri-oottisuus, isänmaallisuus. Vuonna 2001 tehdyssä tutkimuksessa 80 pro-senttia amerikkalaisista sanoi olevansa ylpeitä omasta maastaan. Britan-niassa vastaava prosenttiluku oli runsaat 50, Ranskassa alle 40 ja Saksassavain alle 20.

25

Patriotismi kietoutuu erikoisella tavalla yhteen monikulttuurisuudenkanssa. Amerikkalainen yhteiskunta on pohjimmiltaan moniarvoinen jaerilaisuutta sietävä. Maahan virtaa jatkuvasti uusia siirtolaisia eri puoliltamaailmaa, eri kulttuureista ja erilaisista etnisistä ryhmistä.

Vuoden 2000 väestönlaskennassa kävi ilmi, että Yhdysvaltain runsaasta280 miljoonasta asukkaasta 33 miljoonaa oli syntynyt sen rajojen ulko-puolella.

Samalla Yhdysvallat on kuitenkin ideologinen valtio. Jokaisen kansalai-sen odotetaan sitoutuvan yhteiseen arvoperustaan ja normeihin. Se nä-kyy myös kansalaisuuden myöntämisessä, joka perustuu hakemukseenja valintaan. Tulijan täytyy osoittaa tuntevansa ja vakuuttaa kunnioitta-vansa amerikkalaisuuden perusarvoja. Vasta sen jälkeen maahanmuuttajasaa hyväksynnän oman kulttuurisen erilaisuutensa ilmaisemiselle.

Käytännössä Yhdysvaltoihin on kehittynyt ”monikulttuurinen unilate-ralismi”, johon ei tule kovin paljoa vaikutteita oman maan rajojen ul-kopuolelta. Tavalliset amerikkalaiset eivät juurikaan matkusta ulkomail-le ja jos matkustavat, silloinkin lähinnä Meksikoon ja Kanadaan. Ulko-mailta tuotujen elokuvien osuus on yhden prosentin luokkaa, kirjojensamaa tasoa. Joukkotiedotusvälineiden uutisvirta on korostetun amerik-kalaista.

Lopputuloksena on jälleen yksi amerikkalainen paradoksi: moniarvoi-nen, monikulttuurinen ja suvaitsevainen yhteiskunta, jolla on suuriavaikeuksia ymmärtää ja tulkita maailmaa omien rajojensa ulkopuolella.

Isänmaallisuuteen sisältyy niin ikään moraalisen ehdottomuuden vaati-mus. Se näkyy myös niissä perusteissa, joita valtiojohto on aina käyttä-nyt sotaan osallistumisen puolesta. Asetelma halutaan nähdä hyvän japahan kamppailuna, jossa kompromisseille ei ole tilaa.

Sama ilmiö näkyi myös sisällissodassa, jossa molemmilla puolilla rinta-malinjaa taistelu nähtiin kamppailuna pahaa vastaan.

26

3.4 SOSIALISMI JA FASISMI PUUTTUVAT

”American exceptionalism -käsite tuli yleiseen käyttöön, kun etsittiinsyitä työväenluokan radikalismin vaimeuteen Yhdysvalloissa.

Venäjän vallankumoukseen saakka marxilaiset teoreetikot olettivat, ettäsosialismi toteutuu ensimmäisenä pisimmälle kehittyneessä teollisessayhteiskunnassa eli Yhdysvalloissa. He yhdistivät ajattelussaan moderni-saation ja sosialismin.

Todellisuudessa kävi täsmälleen päinvastoin: Yhdysvallat on ainoa teol-listunut maa, jossa ei koskaan ole ollut merkittävää sosialistista tai työ-väenpuoluetta. Samaan hengenvetoon pitää muistuttaa myös siitä, ettäfasismi ei liioin ole saanut koskaan jalansijaa uudella mantereella.

Seymour Martin Lipset päätyy osoittaa sekä sosiaalisia että poliittisiasyitä, jotka ovat johtaneet eurooppalaisesta perinteestä täysin poikkea-vaan puoluerakenteeseen ja erityisesti sosialismin heikkouteen.

Sosiaalisista syistä Lipset mainitsee feodalististen rakenteiden puuttumi-sen sekä protestanttisen perinteen, joka korosti yksilöä ja torjui vahvankollektivismin. Kehittynyt koulujärjestelmä tuki sosiaalista nousua japurki painetta sosialismin kannattamiseen.

Osin työväenluokan poliittista järjestäytymistä patosi se tosiasia, ettäköyhyys keskittyi yksinhuoltajanaisiin, laittomiin siirtolaisiin ja sellaisiinvähemmistöihin, jotka liikkuivat paikasta toiseen ja joilla muutoinkinoli taipumus eristäytymiseen.

Lipset tekee samalla tärkeän johtopäätöksen. Hän näkee yhä vallitsevanselvän eron eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa tavassa toteuttaa tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. – Eurooppalaisen hyvinvointivaltion ra-kentajat pyrkivät parantamaan huono-osaisten asemaa muuttamattaheidän sosiaalista statustaan. Amerikkalainen järjestelmä puolestaan no-jaa sosiaaliseen liikkuvuuteen, jota yrittämisen, työnteon ja koulutuksenmahdollisuudet tukevat.

Tässä on mielestäni syy siihen, miksi eurooppalaisten ja amerikkalaistenon niin vaikea ymmärtää toistensa hyvinvointiajattelua. Molemmat täh-täävät turvallisuuteen, mutta käytännön toteutus tapahtuu täysin eriteitä.

27

Amerikkalaisessa mallissa turvallisuus syntyy sitä kautta, että yksittäisel-lä ihmisellä on tarjolla vaihtoehtoja. Parhaimmillaan se tarkoittaa sitä,että henkilökohtainen epäonnistuminen – konkurssi tai työpaikan me-nettäminen – ei merkitse umpikujaa, vaan sen jälkeen on tarjolla jokinuusi mahdollisuus ja ihmiset ovat tottuneet hakeutumaan niiden pe-rään.

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa menestyvien piiristä on helppo pudo-ta, mutta sinne on myös matala kynnys päästä takaisin.

Euroopassa ihanteena on mahdollisimman riskitön elämä. Sitä toteute-taan yhteiskunnan rakentamalla tai lainsäädännöllä takaamalla turvaver-kolla, jolla yksilöä suojataan erilaisten riskien varalta. Tässä mallissa me-nestyksen piirissä voi varmemmin pysyä, mutta kun sieltä putoaa taisyrjäytyy, paluu sisäpiiriin on erittäin vaikeaa.

Molemmissa malleissa on etunsa ja varjopuolensa. Keskustelua Atlantinyli käydään tavallisesti niin, että kritiikki omaa järjestelmää kohtaantorjutaan osoittamalla sormella toisen puolen heikkouksia.

Myös ammattiyhdistysliikkeen rakenne ja vaikutus poikkeavat Yhdys-valloissa eurooppalaisesta. Amerikkalainen ammattiyhdistysliike onedustanut syndikalismia, ei sosialismia.

Työministeriön tilastojen mukaan vuonna 2003 järjestäytyneitä työn-tekijöitä oli 15.8 miljoonaa eli 12.9 prosenttia koko työvoimasta. Kunvirallinen tilastointi vuonna 1983 alkoi, järjestäytymisprosentti oli 20.1,mutta sen jälkeen se on tasaisesti laskenut.

Liittoihin kuuluminen on julkisella sektorilla nelinkertaista yksityiseenverrattuna eikä se ole viimeisten kahden vuosikymmenen aikana alen-tunut.

Jos luottamus ammatilliseen järjestäytymiseen on heikkoa, eivät ame-rikkalaiset odota valtionkaan puuttuvan asioihin. Vuonna 1990 tehdyssätutkimuksessa kysyttiin molemmilla puolilla Atlanttia valtion takaamanperustulon kannatusta.

Vertailu osoittaa, että perustulolla on Euroopassa aivan toista tasoa olevakannatus kun Yhdysvalloissa. Kuten seuraava taulukko osoittaa, edesamerikkalaiset pienituloiset eivät sitä tue.

28

Kannattaa vahvasti tai kannattaa valtion takaamaa perustuloa:

suurituloiset, % pienituloiset, %

Yhdysvallat 12 71Länsi-Saksa 45 66Italia 53 80

Sosiaaliryhmästä ja tuloluokasta riippumatta usko oman työn ja yrittä-misen siunauksellisuuteen on Yhdysvalloissa luja.

29

4. VAPAUDEN VALOT JAVARJOT

4.1 AMERIKKALAINEN UNELMA

Individualismi, rajaton luottamus yksilöön sekä ehdottomuus yksilönvapauksien ja oikeuksien kunnioittamisessa erottaa selkeästi amerikka-laiset eurooppalaisista.

Euroopassa yhteiskunnallinen kehitys on nojannut luokka-ajatteluun.Yhtä hyvin konservatiivien, liberaalien kuin vasemmistolaistenkin uu-distajien lähtökohtana on ollut parantaa heikoimmin menestyvien ih-misten asemaa toteuttamalla kollektiivisia ratkaisuja. Julkinen valta onrakentanut asuntoja, luonut sosiaalista turvaverkkoa tai rakentanut ter-veydenhuoltoa ja pyrkinyt sitä kautta edistämään yhteiskunnallisentasa-arvon toteutumista.

Euroopassa oikeudenmukaisuus on ollut ja on ennen kaikkea tulostenoikeudenmukaista jakoa eri yhteiskuntaluokkien ja alueiden kesken.

Yhdysvalloissa päähuomio on kohdistettu yksilöön. Yhteiskunta on ra-kennettu yksilön oikeuksia ja vapauksia maksimaalisesti kunnioittaen.Ajattelua hallitsee luja usko siihen, että tekemällä työtä ja yrittämälläkuka tahansa voi menestyä. Valtion tehtävä on huolehtia siitä, että ke-nenkään ponnistelulle oman menestyksensä hyväksi ei ole esteitä.

Siinä missä eurooppalaiset ovat keskittyneet tasoittamaan tuloksia, ame-rikkalainen järjestelmä haluaa tasata mahdollisuuksia.

Eurooppalaisen hyvinvointivaltion malli syntyi vahvan teollisen nousu-kauden oloissa. Sen ajan tuotannon logiikka yhdessä tarkoin säännelty-jen ja suunniteltujen olosuhteiden kanssa teki mahdolliseksi vahvan tu-lojen tasoituksen.

Tulosten tasoitus nojasi nollasumma-ajatteluun, jossa yksilön tai ryh-män muita paremman menestyksen oletettiin voivan toteutua vaintoisten kustannuksella. Yhdysvalloissa sitä vastoin eli vahva usko siihen,että yksilön menestys ei ollut keneltäkään pois, vaan se aina lopultaedisti myös yhteistä hyvää.

30

Usko yksilön omiin mahdollisuuksiin ja vastuuseen on amerikkalaisessayhteiskunnassa vahva, eikä se ole hiipumassa, pikemminkin päinvastoin.

Amerikkalaisten lukiolaisten keskuudessa 1920-luvulla tehdyssä kyse-lyssä 47 prosenttia vastaajista hyväksyi väitteen, että ihminen saa syyt-tää epäonnistumisestaan pelkästään itseään. Vastaavasti 30 prosenttia yh-tyi käsitykseen, että maassa on epäoikeudenmukaisuutta, joka täytyymuuttaa. Kun sama tutkimus toteutettiin 1990-luvun lopulla, vastaavatluvut olivat 65 ja 44.

4.2 RISKINOTTOA JA YRITTÄJYYTTÄ

Yksilön vapautta ja omaa vastuuta ihannoiva ympäristö on luonut otol-lisen maaperän riskinotolle ja yrittäjyydelle. Sitä ovat tukeneet myöshistorialliset olosuhteet. Yrittämisen kulttuurille oli erinomainen kas-vualusta maassa, joka kykeni tarjoamaan kaikille halukkaille halpaa taiilmaista maata eikä vanhan mantereen kiltajärjestelmä estänyt omientaitojen hyödyntämistä.

Ihmisiä ajoi eteenpäin ”American dream”, johon kuului paitsi mahdol-lisuuksia myös se, että kuka tahansa taustastaan ja lähtökohdistaan riip-pumatta saattoi menestyä. Tarjolla oleva ja uskottava sosiaalisen nousunmahdollisuus selittää sen, miksi amerikkalaisen kapitalismin synnyttämäeriarvoisuus tai sosiaaliset ongelmat eivät ole heikentäneet sen hyväk-syttävyyttä tai luoneet merkittäviä poliittisia paineita sen muuttami-seksi.

Riskinoton kyky ja epäonnistumisen sietäminen luovat perustan ame-rikkalaisten vahvalle järjestelmämuutoskyvylle. Nykytaloudessa niidenmerkitys vain kasvaa. Konsultti Chris Zook julkaisi äskettäin kirjan”Beyond the Core”, jossa hän arvioi, että kaikista kasvuinvestoinneistavaltaenemmistö johtaa epäonnistumiseen.

Zook väittää, että vain 30 prosenttia lanseeratuista uusista tuotteista, alle10 prosenttia aloittavista yrityksistä, noin 20 prosenttia joint venture-hankkeista tai 30 prosenttia yritysostoista tuottaa pysyvää etua omista-jille.

31

Vahva yrittäjyys ja riskinoton kulttuuri luo amerikkalaiseen yhteiskun-taan dynamismia, joka edistää työvoiman ja pääoman nopeaa siirtymistäuusille ja kehittyville aloille.

4.3 RIKOLLISUUS RIESANA

Vuodet 1945-1985 kattanut laaja tutkimus osoitti, että Yhdysvalloissatehdään rikoksia kaikissa kategorioissa noin kolminkertainen määrämuihin kehittyneisiin maihin verrattuna. Tavallisesti laaja rikollisuus se-litetään sodanjälkeisellä nopealla kaupungistumisella tai väestön suurellaliikkuvuudella. Molempien vaikutus näkyy erityisesti vähemmistöjenja alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien elinoloissa.

Lipset näkee suoran yhteyden rikollisuuden määrän ja amerikkalaisenarvomaailman kesken. Kun yhteiskunta on arvostanut yli kaiken yksi-löllistä menestystä, se on luonut ilmapiirin, jossa keinot sen saavuttami-seksi jäävät toissijaisiksi.

Amerikka siirtyi kapitalistiseen, teollistuneeseen ja demokraattiseenyhteiskuntaan ilman aristokraattisia perinteitä. Se tuotti paljon hyvää:paremmat sosiaalisen nousun mahdollisuudet, yrittäjyyttä ja riskinotonkykyä. Samalla syntyi ilmapiiri, jossa yksilöille syntyi houkutus hankkiarahaa ja menetystä moraalisesti kyseenalaisilla tai laittomilla keinoilla.

Taas törmäämme ristiriitaiseen lopputulokseen. Siinä missä paine hen-kilökohtaiseen menestykseen ja sosiaaliseen nousuun ajoi riskien otta-miseen ja uusiin innovaatioihin, se tuotti myös negatiivisia ilmiöitä: ah-neutta ja rikollisuutta.

Yhdysvallat on ollut yrittäjyyden, riskien oton ja henkilökohtaisen me-nestyksen mallimaa. Amerikkalaisella unelmalla on kuitenkin kiistatonvarjopuolensa: järjestäytynyt rikollisuus, viinan salakauppa, huumekaup-pa tai uhkapelit.

Poikkeuksellinen rikollisuus kytkeytyy ilman muuta myös suuriintulo- ja varallisuuseroihin sekä moniin sosiaalisiin ongelmiin, joita ame-rikkalaisen mallin mukainen kilpailutalous on synnyttänyt.

Amerikkalaisella äärimmilleen viedyllä yksilön vapaudella on myöskiistattomat varjopuolensa ja hintansa.

32

5. HEIKKO VALTIO,VAHVA YHTEISKUNTA

5.1 JEFFERSONILAINEN VALTIO

Antti Helanterä ja Simon Ollus tuottivat vuoden 2004 alussa mielen-kiintoisen vertailun Suomen ja Venäjän talous- ja yhteiskuntamalleista.Heidän etukäteen mahdottomalta näyttänyt tehtävänsä oli yrittää vas-tata kysymykseen miksi Suomi on menestynyt maailmanlaajuisessa ta-lous- ja teknologiakilpailussa mutta Venäjä ei.

Raportin tekijät nostivat keskeiseksi selitykseksi valtion erilaisen roo-lin. Siinä, missä suomalainen valtio on taannut vakaat toimintaedelly-tykset yksityisten kansalaisten ja yritysten toiminnalle, Venäjällä teolli-sen ajan valtio on edustanut yksityiselle ihmiselle ja elinkeinotoimin-nalle riskiä ja epäluotettavaa voimaa.

Syvä periaatteellinen ero on osoitettavissa myös eurooppalaisen jaamerikkalaisen valtiokäsityksen kesken. Koko Amerikan vallankumousoli vallankumousta vahvaa valtiota ja keskitettyä vallankäyttöä vastaan.Se näkyy myös perustuslain hengessä ja kirjaimessa. Liittovaltion asemaja tehtävät määritettiin valtiosääntöä kirjoitettaessa Thomas Jeffersoninhengessä: ”That government governs best which governs least”.

Eurooppalaiset perustuslait poikkeavat radikaalisti amerikkalaisestamallista. Osin poikkeavuus johtuu siitä, että valtaosa eurooppalaisistavaltiosäännöistä on kirjoitettu toisen maailmansodan jälkeen. Se on siltivain osaselitys.

Amerikkalaisessa mallissa kansalaisen oikeudet ovat valtion yläpuolella;ne ovat luonnonoikeudesta johdettuja. Perustuslain tehtävä on taata,että valtio ei omalla toiminnalla missään olosuhteissa kykene estämäänkansalaista käyttämästä perusoikeuksiaan. Eurooppalaisissa valtiosään-nöissä taas kansalaiselle taataan oikeuksia, joiden toteutumisesta valtiollesälytetään viimekätinen vastuu.

33

5.2 JAETTUA VALTAA

Amerikan vallankumouksen johtajat ja perustuslain kirjoittajat halusi-vat torjua voimakkaan hallitusvallan syntymisen rakentamalla mallin,jossa syntyi jaettua ja keskenään kilpailevaa valtaa.

Presidentti sai käsiinsä toimeenpanovallan. Lainsäädäntövalta jaettiin se-naatin ja edustajainhuoneen kesken. Lisäksi korkeimmalle oikeudellesäädettiin vahva asema lakien tulkinnassa ja vallankäytön valvonnassa.

Kun osavaltiot saivat lisäksi oman erityisasemansa suhteessa liittovalti-oon, perustuslaki toteutti käytännössä kolmitasoisen vallan kontrollineli synnytti ”checks and balances” -järjestelmän, jolla estettiin valtiolli-sen vallan keskittyminen.

Vahvan hallitusvallan muodostumista jarruttaa myös se, että keskeistenvaltioelinten valinnat on ajallisesti porrastettu. Käytännössä amerikka-laisessa valtiojärjestelmässä on mahdoton saada aikaan syvällisiä muu-toksia voittamalla yhdet vaalit.

Presidentin asema näyttää paljon vahvemmalta kuin se todellisuudessaon. Amerikkalaiset käyttävät termiä ”gridlock” kuvaamaan tilannetta,jossa toisella puolueella on presidenttiys ja toisella kongressin enem-mistö. Tämä on juuri se, mitä perustuslain luojat halusivat – tosin silloinajattelematta puolueita – ja mikä on myös käytännössä toteutunut.

Toisen maailmansodan jälkeen jaetusta vallasta on tullut vallitseva käy-täntö. Lähes kaikkien presidenttien vallankäyttöä on rajoittanut se, ettäjoko senaatissa tai edustajainhuoneessa tai jopa molemmissa on kilpaile-van puolueen enemmistö.

Myös äänestäjät ovat tietoisesti tavoitelleet jaettua valtaa. Yhdysvalloissaon vahva, tosin juuri nyt väistyvä ”slip-ticket voting” -perinne, jossaäänestäjä tukee demokraattien ehdokasta presidentiksi mutta antaa ää-nensä republikaanien kongressiehdokkaille tai päinvastoin.

Vuoden 1972 vaaleissa lähes puolet äänestäjistä käytti jaettua äänestys-lippua, mutta vuonna 2000 enää joka viides. Osin muutos selittyy sisä-politiikan vastakkainasettelun kärjistymisellä, joka on puoluetoimintaanosallistumisen laimentumisesta huolimatta johtanut puoluejaon merki-tyksen kasvuun. Se myös korostuu tilanteessa, jossa pääpuolueet ovat-

34

äärimmäisen tasaväkisiä. Vuosien 1996, 1998 ja 2000 vaalien suurinvoittomarginaali oli 1.3 -prosenttiyksikköä.

Vuoden 2002 välivaaleissa republikaanit onnistuivat hankkimaan jaka-mattoman vallan eli presidentin puolue sai enemmistön kongressinmolempiin kamareihin. Kaikki viittaa siihen, että ensi marraskuun vaa-leissa palataan jälleen hyvin tasaväkiseen kamppailuun presidenttiydes-tä.

5.3 SOTILAALLISEN VOIMAN SALAISUUS

Miten on mahdollista, että tietoisesti heikoksi rakennettu valtio pystyikehittymään suorituskyvyltään ja voimavaroiltaan täysin ylivertaiseksisuurvallaksi?

Yksi selitys on liittovaltiolle uskottujen tehtävien määrässä. Niitä ei ase-tettu monia, mutta ne ovat olleet sitäkin tärkeämpiä: sisäisen ja ulkoisenturvallisuuden ja oikeusvaltion toiminnan varmistaminen. Näillä alueil-la amerikkalainen yhteiskunta on ollut valmis tarvittaessa hyväksymäänvaltion väkevän roolin.

Silti toiseen maailmansotaan saakka Yhdysvalloilta puuttui pysyvä, pit-källe kehittynyt kapasiteetti ylläpitää sotilaallista voimaa. Perustuslainlaatijat eivät sitä halunneet, ja geopoliittinen ympäristö ei pakottanutvarustautumaan. Valtamerien ansiosta ja vailla vahvoja naapureita ame-rikkalaiset kokivat asemansa turvatuksi.

Niinpä sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen liittovaltionsotavoimat palautettiin nopeasti normaalille tasolle, mutta ei enää toi-sen maailmansodan päätyttyä. Silloin eristäytymisen kannattajat jäivätvähemmistöön ja valtio sitoutui itsensä ja liittolaistensa turvallisuuteenvedoten ylläpitämään huomattavaa sotilaallista voimaa ja kehittämäänsitä.

Kylmän sodan päätyttyä Yhdysvallat supisti sotilasmenojaan, mutta sel-västi eurooppalaisia liittolaisiaan vähemmän. Käytännössä puolustus-budjetti palautui 1990-luvun alussa presidentti Reaganin kautta edeltä-välle tasolla.

35

George W. Bush sitoutui jo vaalitaistelun aikana sotilasmäärärahojen ta-son nostoon, mutta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ja Ira-kin sodan seurauksena lisäyksestä tuli dramaattinen. Vuodesta 2000 vuo-teen 2005 pelkästään puolustusmenot ovat kasvaneet kolmanneksella.Sen lisäksi on tehty huomattavia lisäyksiä sisäisen turvallisuuden me-noihin.

Nyt Yhdysvallat käyttää lähes puolet maailman yhteenlasketuista soti-lasmenoista. Pelkkä Bushin presidenttikaudella toteutunut Yhdysvalto-jen varustelumenojen lisäys on suurempi kuin Ranskan, Saksan ja Ison-Britannian yhteenlasketut puolustusbudjetit.

5.4 NEW DEAL JA GREAT SOCIETY

Franklin Rooseveltin voitto vuoden 1932 presidentinvaaleissa sekä sitäseurannut New Deal on tavallisesti esitetty suurena ideologisena kään-teenä Yhdysvaltain politiikassa. Todellisuudessa Roosevelt esitti vaalienalla voimakasta ja demokraattien perinteen mukaista kritiikkiä republi-kaanista presidenttiä Herbert Hooveria kohtaan arvostellen häntä liialli-sesta tukeutumisesta valtioon ja yrityksestä torjua vuonna 1929 alka-nutta lamaa valtion varoin.

Kun Roosevelt oli valittu presidentiksi, hän käänsi kelkkansa ja ryhtyiitse toteuttamaan edeltäjänsä mallin mukaista politiikkaa. Valtio toteuttilaajoja talouskasvua ja työllisyyttä edistäviä investointihankkeita ja sa-manaikaisesti liittovaltio otti lisääntyvässä määrin vastuuta sairaaloista,kouluista ja monista muista yhteiskunnan perustoiminnoista.

Silti liittovaltion budjetin kautta tehdyt panostukset laman torjuntaanjäivät vaatimattomiksi. Pula-ajan liittovaltion menot edustivat vainnoin kolmea prosenttia bruttokansantuotteesta ja alijäämät pysyttelivätkolmen miljardin dollarin tasolla vuodessa, kun ne toisen maailmanso-dan vuosina nousivat keskimäärin 40 miljardiin.

Talouden nousu pääsi todenteolla käyntiin vasta vuonna 1941, jolloinYhdysvaltain bruttokansantuote ensimmäisen kerran ylitti vuo-den1929 tason.

36

New Deal yhdessä sotatalouden vaatiman liittovaltion vaikutuksen kas-vun, suunnittelun ja säätelyn kanssa veivät Yhdysvallat huomattavastilaajempaan ja vahvempaan valtioon kuin perustuslain kirjoittajat tar-koittivat.

Vuoden 1948 vaalien alla republikaanit tekivät vakavan yrityksen ryh-tyä karsimaan valtion menoja ja valvontaa sekä laskea veroja ja siten pa-lata takaisin jeffersonilaiseen perinteeseen. Käytännössä tämä pyrkimysjoutui vastakkain myös transatlanttisten tarpeiden kanssa. Kesäkuussasilloinen ulkoministeri George Marshall piti Harvardissa puheen, jossahän hahmotteli talousohjelman Euroopan pelastamiseksi ajautumastaNeuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Sisäpoliittinen kamppailu ei pysäyttänyt Marshall-suunnitelmaa, vaanse toteutui ja muutoinkin laaja liittovaltio sai jäädä.

Kuusikymmentäluvun alussa syntyi paine kasvattaa sitä edelleen. Presi-dentti Lyndon B. Johnsonin Great Society -ohjelmien ansiosta liittoval-tion vaikutusvalta kasvoi ja se otti hoitaakseen monia uusia tehtäviä,joiden tarkoituksena oli kansalaisoikeuksien vahvistaminen ja köyhyy-den poistaminen.

Liberaalin hyvinvointivaltion kasvattamisen vaihe päättyi vasta 1970-luvun lopulla, kun talouden kasvuvoima pysyvästi heikentyi. Yksi kään-nekohta oli Kalifornian osavaltion kansanäänestyksessä vuonna 1978hyväksytty Proposition 13, joka alensi radikaalisti osavaltion varalli-suusveroa. Se synnytti laajan veroprotestin, joka johti seuraavien viidenvuoden aikana yli 40 osavaltiossa erilaisiin verotusta rajoittaviin päätök-siin.

Ronald Reaganin presidenttikaudella Yhdysvallat siirtyi selkeästi liitto-valtion vallan ja resurssien supistamiseen. Laajasta valtiosta tuli käsite,jota vastaan sekä republikaanit että 1990-luvulla myös demokraatitkampanjoivat. Yhdysvallat teki selkeästi paluuta jeffersonilaiseen liitto-valtioon.

37

5.5 VAPAAEHTOISTYÖN MEKKA

Tulkitsemme helposti amerikkalaisten penseyden rakentaa eurooppa-laisen mallin mukaista hyvinvointivaltiota oikeistolaisuudeksi tai sosiaa-liseksi välinpitämättömyydeksi. Todellisuudessa kyse on enemmän hy-vin syvälle juurtuneesta ja lähes koko yhteiskunnassa yleisesti hyväksy-tystä asenteesta, joka asettaa vapaaehtoistyön ja yksityisen hyvänteke-väisyyden julkisen vallan toimenpiteiden yläpuolelle.

Ääriesimerkki suhtautumisesta valtiolliseen rahaan ja kontrolliin onAmerikan Punaisen Ristin vuonna 1931 tekemä päätös kieltäytyä otta-masta vastaan 25 miljoonan dollarin liittovaltion avustus kuivuudenuhrien auttamiseksi. Punaisen Ristin johtaja kertoi kongressille: ”Allwe pray for is that you let us alone and let us do the job.”

Euroopassa ja etenkin pohjoismaissa asenteet on hyvinvointivaltion ra-kentamisen myötä muovautuneet päinvastaisiksi. Pidämme julkisia pal-veluja ja ammattiauttamista laadullisesti parempana ja hyväksyttäväm-pänä kuin hyväntekeväisyyteen tai yhteisvastuuseen perustuvia tuenmuotoja.

Vuonna 2000 peräti 89 prosenttia kaikista kotitalouksista teki verotuk-sessa vähennyskelpoisia lahjoituksia hyväntekeväisyyteen. Keskimää-räinen avustus kotitaloutta kohden oli 1 620 dollaria eli 3.1 prosenttiavuoden kokonaistuloista.

Niin lahjoituksia tekevien kotitalouksien osuus kaikista kotitalouksistakuin lahjoitusten kokonaisarvokin on viimeisen kymmenen vuoden ai-kana noussut. Vuonna 1991 talouksista 72 prosenttia teki lahjoituksia,joiden arvo oli keskimäärin 899 dollaria.

Vapaaehtoistyöhön osallistuminen on laajaa ja se on kasvussa. Työminis-teriön raportin mukaan 63.8 miljoonaa amerikkalaista eli 28.8 prosent-tia kaikista 16 vuotta täyttäneistä teki syyskuun 2002 ja syyskuun 2003välisenä aikana ilmaista yleishyödyllistä työtä. Keskimääräinen työpanosoli 52 tuntia. Edelliseen vuoteen verrattuna vapaaehtoistyöhön osallis-tuneiden määrä oli kasvanut neljällä miljoonalla.

Tärkeimmät alat, joiden hyväksi työtä tehtiin olivat uskonnolliset jär-jestöt (34.6 % tekijöistä), koulutus (27.4 %), sosiaalipalvelut (11.8 %)sekä sairaalat ja terveysalan järjestöt (8.2 %).

38

5.6 VOIMAN SALAISUUS

Yhdysvaltain ylivertainen taloudellinen, teknologinen ja sotilaallinenasema sekä sen suhde edellä kuvattuun erilaisuuteen synnyttää montamielenkiintoista kysymystä:

1. Onko Yhdysvaltojen ja sen talouden voima todellista ja kestäväävai onko se pelkästään vastavoiman puuttumisen synnyttämä mielikuvatai tilapäinen ilmiö?

2. Onko poikkeuksellisuus lopulta oikea selitys amerikkalaiseenmenestystarinaan vai perustuuko käsitys sen erikoislaatuisuudesta pel-kästään globaaliin mahtiasemaan? Toisin sanoen onko Amerikka poik-keuksellinen vain siksi että se on vahva?

3. Vai onko niin, että Amerikka on vahva juuri siksi, että se onpoikkeuksellinen?

Ensimmäinen kysymys on mahdoton vastattavaksi. Toistaiseksi Yhdys-vallat on kyennyt reagoimaan nopeasti talouden ja teknologian muu-toksiin. Vuonna 1929 alkanut ja käytännössä vasta vuonna 1941 päätty-nyt suuri lama tai 1970-luvun öljykriisit koettelivat amerikkalaisen jär-jestelmän kestokykyä, mutta molemmista se kykeni palautumaan ta-kaisin vahvalle kasvu-uralle.

Silti riskit ovat suuria. Yhdysvallat yrittää rakentaa omaa sotilaallistamaailmanjärjestystään, jonka rakentaminen ja ylläpito sitovat valtavanmäärän inhimillisiä, taloudellisia ja teknologisia voimavaroja.

Vaikka maan talous on maailman suurin ja sen teknologiset resurssitylivertaiset, ne eivät ehkä riitä vastaamaan niihin haasteisiin, joita omiaetuja vastaavan globaalin järjestyksen ylläpito vaatii. Irakin esimerkkiosoittaa, että pelkkä sotilaallinen ylivoima ei välttämättä riitä konflikti-en ratkaisemiseen.

Toinen suuri riski liittyy siihen, millainen vaikutus globaalin mahtiase-man vaatimilla sotilaallisilla panostuksilla on talouden pitkän aikavälinkasvuvoimaan. Yhdysvaltain puolustusbudjetti on nyt noin neljä pro-senttia BKT:sta. Vaikka varusteluun ja sotilasteknologian kehittämiseenkäytetyt varat tuottavat välillisiä hyötyjä myös siviilipuolelle, taakka onmelkoinen.

39

Vaikka sotilasmenojen kasvu ei ole ainoa, se on merkittävä syy Yhdys-valtain tulevaisuutta varjostavaan kaksoisvajeeseen. Liittovaltion budje-tin tasapainon heilahtaminen parissa vuodessa vahvasta ylijäämästä 500miljardia dollaria alijäämäiseksi tai krooninen vaihtotasealijäämä saavatmonet asiantuntijat nostamaan varottavan sormensa.

Yhdysvallat selviytyi voittajana toisen maailmansodan jälkeisessä ide-ologioiden, talousjärjestelmien ja sotilasliittojen kamppailussa. Sen as-maa voi monessa suhteessa rinnastaa Rooman valtaan, niin kuin DavidGergen teki. Mutta Yhdysvaltojen asemaa uhkaavat myös samankaltai-set ongelmat, jotka voivat johtaa sen aseman murentumiseen sisältäpäin.

Huomattavasti helpompi on vastata siihen, onko Amerikka erilainensiksi että se on vahva vai vahva siksi, että se on erilainen.

Yhdysvaltain pitkään jatkuneen menestyksen perimmäinen salaisuuson sen erilaisuudessa. Kun erilaisuus on tuottanut menestystä, se on tie-tysti kasvattanut itsetuntoa ja alkanut myös ruokkia itse itseään.

Kolmekymmentäluvun lama ja toinen kylmä sota seurauksineen hä-märsivät Yhdysvaltain todellista olemusta. Olosuhteiden pakosta semuuttui eurooppalaisten yhteiskuntien suuntaan ja Neuvostoliiton-uhan synnyttämä syvä liittolaissuhde vain vahvisti tätä vaikutelmaa.

Ronald Reaganin, George Bushin, Bill Clintonin ja George W. Bushinpresidenttikausilla Yhdysvallat on pienemmin ja pidemmin askelin al-kanut uudelleen vahvistaa omaa erikoislaatuisuuttaan. Se on vastaamas-sa globaaleihin taloudellisiin, teknologisiin ja turvallisuuspoliittisiinmuutospaineisiin oman yhteiskunnallisen DNA:nsa ohjaamalla tavalla.

40

6. YHTEEN VAIERILLEEN?

6.1 ERILAISET MAAILMANKUVAT

Raportin alussa lainaamani Robert Kagan kehottaa Of Paradise andPower -kirjassaan luopumaan kuvitelmasta, että eurooppalaisten ja ame-rikkalaisten maailmankuva on yhteinen. Suhteessa voimaan – sen te-hoon, moraaliin tai haluttavuuteen – käsitykset Atlantin molemminpuolin poikkeavat olennaisesti toisistaan.

Kagan edustaa eurooppalaisille vierasta ja amerikkalaisessa ympäristössäselkeästi republikaanien oikean laidan ajattelua. Silti hänen johtopäätök-sensä ja niiden perustelut ovat mielenkiintoisia. Ne tuntuvat hyvin rea-listisilta siinä asetelmassa, jossa juuri nyt elämme. Kokonaan toinen asiatietenkin on, mitä pidetään hyvänä ja toivottavana.

Transatlanttisia suhteita rasittaa maailmankuvien erilaisuus. Amerikka-laiset kokevat elävänsä ympäristössä, jossa lait ja säännöt ovat epäluotet-tavia ja todellinen turvallisuus sekä liberaalin järjestyksen puolustami-nen ja edistäminen riippuvat yhä sotilaallisen voiman hallussapidosta jakäytöstä.

Tämä logiikka selittää myös Keski- ja Itä-Euroopan entisten sosialistis-ten maiden halun nojata sotilaallisissa kysymyksissä pikemmin Yhdys-valtoihin kuin Eurooppaan. Kylmän sodan jälkeisissä olosuhteissa nekokivat turvallisuusvajeen, joka johti sotilaalliseen liittoutumiseen. Ka-gan näkee ratkaisujen taustalla näiden maiden historiasta juontuvan Ve-näjän pelon, joka tekee ymmärrettäväksi amerikkalaisia myötäilevänasenteen.

Voivatko maailmankuvat tulevaisuudessa lähentyä? Se on mahdollistaja voi tapahtua kahta tietä. Ensinnäkin niin, että Yhdysvallat ajautuuumpikujaan omaan voimaansa perustuvan maailmanjärjestyksen raken-tamisessa ja joutuu tunnustamaan monenkeskisen yhteistyön ensisijai-suuden. Irakin tilanteen tuleva kehitys voi tältä kannalta olla hyvin rat-kaiseva kokemus.

41

Toinen vaihtoehto on se, että syntyy jokin sellainen eurooppalaisia jaamerikkalaisia yhdistävä uhka, joka pakottaa eurooppalaiset muutta-maan suhtautumistaan voiman luomiseen ja sen käyttöön.

6.2 EROT KOROSTUNEET

Olen edellä yrittänyt todistaa, miten Yhdysvaltain ja Euroopan liitto-suhteen laimentuminen on luonnollinen seuraus kahdesta toisiinsa kyt-keytyneestä historiallisesta muutoksesta: kylmän sodan aikaisen yhtei-sen uhkan väistymisestä sekä sitä seuranneesta arvomaailmojen ja yh-teiskuntamallien erojen korostumisesta.

Erot tulevat paremmin näkyviin myös taloudellisen ja teknologisentoimintaympäristön muutoksen takia. Yhdysvallat ja läntisen Euroopanvaltiot ovat sovittautuneet oman yhteiskunnallisen DNA:nsa sanele-malla ja hyvin erilaisella tavalla informaatio- ja kommunikaatiotekno-logian vallankumoukseen sekä globalisaatioon.

Ainakin toistaiseksi Yhdysvallat on suoriutunut tehtävästä paremmin.Sen talouden toimijoiden suurempi joustavuus, riskinottokyky ja inno-vaatiotaito ovat johtaneet vahvempaan tuottavuuskehitykseen, nope-ampaan talouskasvuun ja parempaan työllisyyteen kuin useimmissa eu-rooppalaisissa yhteiskunnissa.

Huolimatta kiistattomista saavutuksista sisämarkkinoiden rakentamises-sa, yhteisvaluutan käyttöönotosta tai yhteisen ulko- ja turvallisuuspoli-tiikan vahvistamisesta Euroopan unioni ei kykene luomaan todellistavastapainoa Yhdysvaltain globaalille taloudelliselle, teknologiselle ja so-tilaalliselle mahtiasemalle.

Osittain tasavertaisuus kariutuu taloudellisen potentiaalin asettamiin ra-joihin, osaksi siksi, että unionin jäsenmailta puuttuu yhteisymmärrysuudistuksista ja panostuksista, joita vahvempi rooli vaatisi.

Miltä näyttää tulevaisuus? Säilyttävätkö eriyttävät voimat yliotteen, vaivoisiko tulevaisuus nostaa esiin uusia yhdistäviä tekijöitä, jotka alkaisi-vat jälleen vahvistaa transatlanttisia siteitä?

42

6.3 DEMOGRAFIA

Demografiset voimat ajavat Eurooppaa ja Yhdysvaltoja erilleen. Yhdys-valloissa syntyvyys nousee, Euroopassa laskee. Tässä näkee jälleen yh-den amerikkalaisen yhteiskunnan poikkeavuuksista. Yleensä syntyvyyslaskee taloudellisen vaurastumisen myötä. Yhdysvalloissa on viime vuo-sina käynyt päinvastoin.

Maailmansotien välisenä aikana syntyvyys laski Yhdysvalloissa jyrkästi.Kolmekymmentäluvun lopulla hedelmällisyysluku ylitti nipin napinväestön uusiutumiskyvyn rajan. Toisen maailmansodan aikana ja sen jäl-keen syntyvyys nousi yhtä jyrkästi saavuttaen huippunsa vuonna 1960,jonka jälkeen se kääntyi uudelleen jyrkkään laskuun.

Euroopassa hedelmällisyys alkoi 1980-luvun puolivälin jälkeen jyrkästilaskea. EU:n keskiarvo putosi hivenen alle 1.9:stä alle 1.4:n. Hännän-huippuja ovat unionin eteläiset jäsenmaat. Espanjassa, Kreikassa ja Itali-assa hedelmällisyys on enää 1.1-1.3.

Muuttoliike Euroopan unionin jäsenmaihin ylitti vuosina 1985-1995muuton Yhdysvaltoihin, mutta sen jälkeen suunta on kääntynyt. Jos Yh-dysvaltain Census Bureaun ennuste toteutuu, vuoteen 2050 mennessä77.6 miljoonaa ihmistä muuttaa joko Yhdysvaltoihin tai Euroopan uni-onin alueelle, valtaosa heistä, 71.8 prosenttia, Yhdysvaltoihin.

Jos nyt vallitsevat trendit jatkuvat, väkiluvulla mitatuissa voimasuhteis-sa tapahtuu sadassa vuodessa radikaali muutos, kuten alla olevasta taulu-kosta voimme todeta.

1950 2000 2050milj. henk. milj.henk. milj. henk.

EU 15 296 377 360Yhdysvallat 152 281 550

Vuoden 2050 luvut perustuvat Yhdysvaltojen suhteen nopeimman vä-estönkasvun vaihtoehtoon. Jos se toteutuu ja läntisen Euroopan väes-tönkehitys seuraa nykyistä trendiä, Yhdysvallat ohittaa EU15:n väkilu-vulla mitaten mahdollisesti jo vuoteen 2030 mennessä.

Tavallisesti väestön ikääntyminen nähdään huoltosuhdeongelmana, jokasyntyy kun eläkkeellä olevan väestön määrä suhteessa työikäisiin kasvaa

43

jyrkästi. Miltei kaikissa Euroopan maissa etsitään kuumeisesti keinoja,joilla kyettäisiin turvaamaan eläkejärjestelmän rahoitus ja kustantamaannopeasti kasvavan vanhusväestön tarvitsemat sosiaali- ja terveyspalvelut.

Tässä suhteessa amerikkalaiset ja eurooppalaiset ovat samassa veneessä.Myös Yhdysvaltain eläkejärjestelmä ja palvelujen tuotanto joutuvat ko-vaan paineeseen, kun toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suuretikäluokat siirtyvät eläkkeelle.

Eläkeongelman varjoon on jäänyt demografisen ongelman ehkä vaka-vin puoli: myös työikäinen väestö vanhenee. Miten vaikuttaa yhteis-kunnan innovaatiokykyyn ja dynamiikkaan tai tuottavuuden kasvuunja globaaliin kilpailukykyyn se, että yhä suurempi osa työikäisestä väes-töstä on ikääntynyttä?

Tämän haasteen suhteen Yhdysvallat ja Eurooppa eivät ole samassa ve-neessä. Yhdysvaltain korkeampi syntyvyys ja voimakas muuttoliike te-kevät sen työvoiman ikärakenteen selvästi eurooppalaisia yhteiskuntiaedullisemmaksi.

Väestökehityksen ero tulee dramaattisella tavalla esille keskimääräiseneli mediaani-iän vertailussa. Vuonna 2002 Yhdysvaltain väestön mediaa-ni-ikä oli 36 vuotta ja Euroopan unionin 38. Jos nykyiset syntyvyydenja maahanmuuton trendit jatkuvat vuoteen 2050 saakka, Yhdysvaltainmediaani-ikä on edelleen 36 vuotta, mutta Euroopan unionin 53.

Voi vain kuvitella, millainen on yhteiskunta, jossa puolet väestöstä on53-vuotiaita tai vanhempia. Väestörakenteen ero heijastuu vääjäämättämyös arvomaailmaan, taloudelliseen dynamiikkaan tai yhteiskunnallisenpäätöksenteon painopisteisiin.

Yhdysvaltain väestörakenteessa tapahtuu muutakin, jolla on merkitystäEurooppa-suhteen kannalta. Vuoden 2000 väestönlaskennassa espanjan-kielinen väestö ylitti 35 miljoonan rajan nousten suuremmaksi kuin af-rikkalais-amerikkalaisten määrä. Ennusteen mukaan vuonna 2050 es-panjankielisiä on jo yli 100 miljoonaa eli neljännes maan koko väestös-tä.

Samuel P. Huntington herätti äskettäin suurta huomiota Foreign Policy-lehteen kirjoittamallaan artikkelilla, jossa hän pelkäsi muuttovirran La-tinalaisesta Amerikasta jakavan Yhdysvallat ennen pitkää kahteen kan-saan, kahteen kulttuuriin ja kahteen kieleen.

44

Huntingtonin mielestä meksikolaiset ja muut Latinalaisesta Amerikastatulleet poikkeavat aiemmista maahanmuuttajista siinä, että he eivätmukaudu vallitsevaan kulttuuriin, vaan muodostavat omia suljettujaalueitaan.

Vaikka Huntingtonin pelkäämä kulttuurinen kahtiajako ei toteutuisi-kaan, joka tapauksessa Yhdysvaltojen luonne ja sen politiikan painopis-teet tulevat väestörakenteen muutoksen seurauksena vääjäämättämuuttumaan.

Tämä kaikki tulee vääjäämättä vähentämään eurooppalaista vaikutustaamerikkalaisessa yhteiskunnassa ja ylipäätään kiinnostusta Eurooppaan.

6.4 TALOUDELLISET SITEET

Yhdysvaltain tavarakauppa Tyynen valtameren yli ohitti Atlantin poik-ki käydyn vuonna 1981. Tällä faktalla on haluttu vahvistaa mielikuvaasiitä, että myös kaupan ja taloudellisen yhteistyön suhteen transatlantti-nen kumppanuus menettää merkitystään.

On oletettu, että Yhdysvaltojen talouden tulevaisuuden suunta on Aa-sia, ei Eurooppa.

Todellisuudessa kävi päinvastoin. Berliinin muurin kaatuminen johtipoliittisten ja turvallisuuspoliittisten siteiden höltymiseen, mutta talou-dessa transatlanttinen integraatio vain kiihtyi. Keskinäisten taloussuhtei-den moottori ei ollut kauppa vaan investoinnit.

Viime vuosikymmenellä amerikkalaiset yritykset tekivät suoria ulko-maisia sijoituksia yhteensä 750 miljardin dollarin arvosta eli enemmänkuin neljän edellisen vuosikymmenen aikana yhteensä. Siitä karkeastipuolet meni Eurooppaan, pääasiassa Euroopan unionin jäsenmaihin. Vas-taavaan aikaan suorat sijoitukset Euroopan unionista Yhdysvaltoihin ko-hosivat 659 miljardiin dollariin.

Investoinnit ovat synnyttäneet taloudellisen aktiviteetin, jonka merki-tys on huomattavasti tavaroiden ja palvelujen kauppaa suurempi. Ame-rikkalaisten omistamat yhtiöt tekivät vuonna 2000 Euroopassa 1.4 tril-joonan dollarin liikevaihdon ja eurooppalaisten omistamat yhtiöt Yh-dysvalloissa 1.4 triljoonan.

45

Investointien vaikutus näkyy myös työpaikoissa. Vuonna 2000 euroop-palaisten omistamat yhtiöt työllistivät 4.4 miljoonaa amerikkalaista jaamerikkalaisomisteiset vastaavasti 4.1 miljoonaa eurooppalaista. Mo-lemmissa ulkomaiset yhtiöt tarjoavat keskimääräistä vaativampaa työtäja maksavat keskimääräistä korkeampia palkkoja.

Kaikki edellä sanottu vahvistaa tärkeän havainnon: globalisaatio onedennyt Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen kesken nopeammin ja sy-vemmälle kuin missään muualla. Tästä seuraa vääjäämättä yhteinen int-ressi ja velvollisuus huolehtia globaalin talouden yhteisten pelisääntöjenrakentamisesta.

Yhteisistä taloudellisista eduista, niiden varjelemisesta tai niihin kohdis-tuvien uhkien torjunnasta voi hyvinkin kehittyä transatlanttisen kump-panuuden tärkein side tulevaisuudessa. Sen alueen ristiriidat koskevatlopulta pieniä sivuasioita. Kaikissa pääkysymyksissä Euroopan unioninja Yhdysvaltojen edut käyvät yksiin.

Bertelsmanin säätiön perustama transatlanttinen strategiaryhmä päätyi-kin vuonna 2002 ehdottamaan, että Eurooppa ja Yhdysvallat ryhtyisivätvahvistamaan yhteistyötään uudelta pohjalta: käyttäen hyväksi taloudenkiistattomia yhteisiä etuja. Ryhmä ehdotti uuden suuren talousaloit-teen tekemistä, jonka avulla turvallisuuspoliittiset ristiriidat voitaisiinvoittaa ja kahden perinteisen liittolaisen läheinen kumppanuus voisi pa-lata.

46

7. JOHTOPÄÄTÖKSIÄ

7.1 UUSI POHJA

Tämän raportin keskeinen johtopäätös on, että transatlanttisessa yhteis-työssä ei kannata haikailla vanhojen hyvien aikojen paluuta. Euroopanja Yhdysvaltojen keskinäinen suhde täytyy rakentaa uudelta pohjaltaottamalla huomioon sekä niitä yhdistävät että erottavat kulttuuriset te-kijät.

Transatlanttisten suhteiden parantaminen voi onnistua vain siltä pohjal-ta, että Atlantin molemmin puolin tunnistetaan ja tunnustetaan Euroo-pan ja Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen DNA:n erilaisuus sekä siitä joh-tuvat poikkeavuudet tavoitteissa, keinovalikoimassa ja retoriikassa.

Centre for European Reform -tutkimuslaitoksen johtaja Charles Granton esittänyt mielenkiintoisen ohjelman transatlanttisten suhteiden pa-rantamiseksi.

Amerikkalaisia Grant vaatii muistamaan, että yksin toimiminen maksaaja että tyylillä on väliä. Amerikkalaisten täytyy hänen mielestään ollatasapuolisia Lähi-idässä eikä pidä työntää veistä Vanhan ja Uuden Eu-roopan väliin.

Eurooppalaisten puolestaan pitää Grantin mielestä uudistaa taloutensa,jotta se voi kasvaa, sekä parantaa sotilaallista toimintakykyään. Lisäksitäytyy reformoida yhteisen ulkopolitiikan välineet sekä luoda siltaaVanhan ja Uuden Euroopan välille.

Molemmille yhdessä Grant antaa ohjeen pitää kansainvälisen taloudenhoitaminen erillään turvallisuuspoliittisista riidoista. Niiden täytyy kes-kustella mahdollisten interventioiden periaatteista sekä luoda yhteinenkäsitys sekä Irakista että joukkotuhoaseista.

Charles Grantin ohjelma sisältää monia sellaisia keinoja, jotka auttaisivatEurooppaa ja Yhdysvaltoja rakentamaan uutta yhteistyön siltaa. Täy-dentäisin toimenpidelistaa muutamalla huomiolla.

Ensinnäkin yhteistyön ankkuriksi pitäisi ottaa alue, jolla edut ja pää-määrät ovat aidosti yhteisiä eli talous.

47

Toiseksi turvallisuuspolitiikassa on vahvistettava ainoaa transatlanttistaorganisaatiota eli NATOa.

Kolmanneksi Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen pitäisi luoda yhteinenpolitiikka suhteessa islamilaiseen maailmaan. Sen avulla voitaisiin pado-ta tehokkaasti terrorismia, mutta samalla auttaa islamilaisia maita ratkai-semaan suurinta ongelmaansa: omaehtoista syrjäytymistä modernin tie-teen, teknologian ja kulttuurin kehityksestä.

Neljänneksi sekä Euroopan että Yhdysvaltojen tulisi keskittää voimansaomien sisäisten taloudellisten ja sosiaalisten ongelmiensa ratkaisemiseentoistensa malleista saatuja kokemuksia hyödyntäen.

7.2 OSVIITTAA SUOMELLE

Tämän raportin alkuperäinen tarkoitus oli ottaa mukaan vahvasti myössuomalainen näkökulma, mutta sitä käytettävissä oleva aika ja raportinlaajuus eivät sallineet.

Suomella on mielestäni kaksi erityistä syytä seurata tarkalla silmällätransatlanttisen suhteen kehitystä: taloudellinen ja turvallisuuspoliitti-nen.

Taloudellisesti olemme Yhdysvalloista suoraan ja varsinkin välillisestihyvin riippuvaisia. Suomen kansantuotteesta syntyy globaalitaloudenkautta suurempi osuus kuin juuri minkään muun unionin jäsenmaan.Se, miten globaalit markkinat kehittyvät, riippuu nyt ja pitkälle tule-vaisuudessa Yhdysvalloista.

Turvallisuusetujemme suhteen asetelma on selkiintynyt. Jos transatlant-tinen yhteistyö palautuu ja se johtaa laajaan turvallisuusetujen yhteiseenhoitamiseen Pohjois-Amerikan ja Euroopan kesken, en näe mitään syy-tä, miksi Suomi jäisi sotilasliiton ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan etumme Yhdysvaltain suunnalla ovat niin merkittäviä,että suomalaisten pitää kaikin keinoin ja kaikilla tasoilla pysyttäytyä vi-susti erossa anti-amerikkalaisesta fundamentalismista.

48

LÄHDELUETTELOEvans, Harold (1998): The American Century. New York: Knopf.

Fukuyama, Francis (1999): The Great Disruption: Human Nature and the Reconstitution of SocialOrder. London/New York: Profile Books.

Hutton, Will (2003): A Declaration of Interdependence: Why America Should Join the World.New York.: W.W. Norton & Company.

Johnson, Paul (1997): A History of the American People. New York: HarperCollins Publishers.

Kagan, Robert (2003): Paratiisin vartijat: Yhdysvallat, Eurooppa ja uusi maailmanjärjestys.Helsinki: Tammi.

Kennedy, Paul (1989): The Rise and Fall of the Great Powers. Economic Change and MilitaryConflicts from 1500 to 2000. London: Vintage Books.

Landes, David S. (1999): The Wealth and Poverty of Nations: Why Some Are So Rich and Some SoPoor. London: Abacus.

Lipset, Seymor Martin (1996): American Exceptionalism: A Double-edged Sword. New York:Norton.

Reich, Robert B. (1995): Rajaton maailma: yritysten ja kansallisvaltioiden uudet pelisäännöt.Sitra 147, Trantex-kustannus.

Rodman, Peter W (1999): Drifting Apart? Trends in U.S. – European Relations. Washington, DC:The Nixon Center.

Rosecrance, Richard N. (2000):The Rise of the Virtual State: Wealth and Power in the ComingCentury. New York: Basic Books.

Tocqueville, Alexis de (2000): Democracy in America. Chicago/London: University of ChicagoPress.

Turner, Adair (2002): Just Capital: The Liberal Economy. London: Pan.