ujous sosiaalisena, kulttuurisena ja kokemuksellisena ilmiönä · narrative positioning analysis...

Päivi Häkkinen

Ujous sosiaalisena, kulttuurisena ja kokemuksellisena

ilmiönä

ITA-SUOMEN YLIOPISTO

Filosofinen tiedekunta

Ohjauksen pro gradu –tutkielma

Elokuu 2019

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta

Osasto – School

Kasvatustieteen ja psykologian osasto

Tekijät – Author

Päivi Häkkinen

Työn nimi – Title

Ujous sosiaalisena, kulttuurisena ja kokemuksellisena ilmiönä

Pääaine – Main subject

Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages

Ohjaus 14.8.2019 s. 140Pro gradu -tutkielma

Kandidaatin tutkielma

X

Tiivistelmä – Abstract

Pro gradu -tutkielma tarkastelee ujoutta yliopisto-opiskelijoiden kokemana. Ilmiötä lähestytään sosiologi- isena ja sosiaalisena ilmiönä. Tutkielmassa ollaan kiinnostuneita ujoksi itsensä kokevien yliopisto-opiskelijoiden sosiaalisesta identiteetistä ja sitä muotoilevasta identiteettityöstä. Tutkimuksessa kysytään, millaisena identiteettikokemuksena ujous näyttäytyy kerronnassa. Miten ja millaisia toimija-asemia kerronnassa itselle rakennetaan? Yleisempänä tavoitteena on tarkentaa kuvaa ujoudesta sosiokulttuurisena kokemuksena.

Tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat ujous, sosiaalinen identiteetti ja kerronnallinen identiteetti. Ujoutta tarkastellaan teoriasidonnaisesti Susie Scottin symboliselle interaktionismille nojautuvan teorian valossa. Sosiaalista ja kerronnallista identiteettiä jäsennetään Michael Bambergin tarinallisen identiteettiteorian kolmen dilemman avulla: kuka minä olen samana ja muuttuvana, kuka minä olen suhteessa muihin ja mihin minä pystyn? Identiteetti ymmärretään tässä tutkimuksessa sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä tilanteisesti ja perfomatiivisesti rakentuvana neuvotteluna.

Tutkimuksen aineisto koostuu yhdeksän yliopisto-opiskelijan kerronnallisesta haastattelusta, jotka on kerätty 2018-2019. Haastateltavat edustavat eri aloja ja ovat iältään 23-58-vuotiaita. Narratiivista tutkimustrategiaa noudattava tutkimus kiinnittyy pienten tarinoiden tutkimussuuntaukseen hyödyntäen metodologisina välineinä narratiivista positiontianalyysia, kerronnan rakenneosien analyysia ja kategoria-analyysia. Selonteollisia ja tarinallisen selittämisen kohtia analyysiyksiköinä käyttävässä tutkimuksessa hyödynnetään analyyttisina käsitteinä myös vastapuhetta, kasvotyötä ja modaliteettiteoriaa.

Ujous on erittäin vähän laadullisin menetelmin tutkittu aihe. Tutkimus tarjoaa aiempaa tarkempaa ja sy- vempää tietoa ujojen ihmisten omasta merkityksenannosta sekä ujoudesta itseä määrittävänä identiteettikokemuksena. Tämän tutkimuksen perusteella ujot ihmiset itse ymmärtävät ominaisuutensa ennen kaikkea pysyväksi luonteenpiirteeksi. Ujouden biologiseksi tulkittu pohja legitimoi sen, millaiseksi haastateltavat itsensä kertovat ja selittävät. Yhteiskunnassa vallalla olevat yksipuoliset diskurssit ujoudesta haittana ja hidasteena näyttäytyvät tutkimuksen perusteella ujoille huolta ja poikkeavuuden kokemusta aiheuttavana. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että ujouden ankkuroituminen biologiselle pohjalle ei usein riitä legitiimiksi selitykseksi sosiaalisessa maailmassa vaan ujon on annettava selontekoja itsestään. Ujojen yliopisto-opiskelijoiden identiteettityötä leimaa menneen taakse jättävä, omaa kehitystä korostava muutospuhe ja altavastaajan toimija-asema suhteessa sosiaaliseen osallisuuteen ja työelämään.

Avainsanat – KeywordsUjous, kerronnallinen identiteetti, identiteettityö, narratiivisuus, yliopisto-opiskelijat, sosiaalinen kipu

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – FacultyPhilosophical faculty

Osasto – SchoolSchool of Educational Sciences and Psychology

Tekijät – Author

Päivi Häkkinen

Työn nimi – Title

Shyness as social, cultural and experienced phenomenon

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date

Sivumäärä – Number of pages

Counseling Pro gradu -tutkielma X 14.8.2019 p.140

Kandidaatin tutkielma

Tiivistelmä – Abstract

In this master thesis shyness is studied in sociological perspective experienced by university students. Instead on seeing shyness as an individual, psychological phenomenon, the aim of this study is to reveal it as a highly social and realtional experience. Focus of this thesis is to make visible the meaning-making of the self-defined shy university students considering their social identities and identity work in order to buid up those identities. The research questions are: What kind of identity experience shyness is for shy university students along their life course? What kind of agency positions they reveal and how they build up those in narration? More general aim of this study is to apprehend shyness as a sociocultural experience.

The key concepts of the thesis are shyness and narrative identity. Shyness is approached in the light of Susie Scott´s symbolic interactionist theory of shyness using it in an abductive manner. Identity is framed with Michael Bamberg´s narrative identity theory, which defines identity construction within three dilemmas: who am I as constant and changing self along life course/ compared to others/ as an agent? The study represents social constructionism as a methodological framework so the identity is understood as negotiated, permormed and constructed within language.

The data of the study consists of narrative interviews of 9 university students representing different professional fields. (aged between 23-58). The narrative approach is linked to small story research by using narrative positioning analysis and Labovian analysis of the structure of a story as a mehodological tools. The thesis focuses on accounts as an analysed units using also face work, category analysis and modality theory as assisting conceptual tools to catch identity work in detail.

Shyness is very understudied phenomenon within qualitative research, especially from the sociological perspective. This study offers deeper information about shy students own meanin-making in university context. The study shows that shyness is understood realtively stable temperament trait at first hand. From shy people´s perspective, this biological basis of shyness makes it legitimate reason to be certain type of person. Social suffering and deviant identity experience emerge when shyness is interpreted to be weaknes and barrier to succes in life. Hence, the key finding of the study is that shyness does not seem to be legitimate reason to react and act certain way in social world. Shyness is often interpreted as rudeness, passivity or lack of competence. Shy people are forced to give accounts to maintain socially accepted appearance. Identity experience of shy students is framed mostly with the help of developmental, survival and transformation seeking discourses in order to ensure normality, but also to catch personal happiness. Agentive position of shy students especially realted to working life seems to be ambivalent, underdog position.

Avainsanat – KeywordShyness, narrative identity, identity work, narrative, university students, social suffering

Sisällys

1. Johdanto....................................................................................................1

2. Ujous tutkimuskohteena..........................................................................4

2.1 Ujous aiemmissa tutkimuksissa.....................................................................4

2.1.1 Susie Scottin ujousteoria......................................................................................7

2.2 Ujous identiteettinä........................................................................................9

2.2.1 Kerrottu identiteetti - kuka minä olen?.................................................................9

2.2.2 Leimattu identiteetti............................................................................................13

2.2.3 Dramaturginen stressi.........................................................................................15

2.2.4 Modaliteettien puristus.......................................................................................17

2.3 Tutkimuskysymykset...................................................................................19

3 Tutkimusstrategia....................................................................................21

3.1 Tutkimuksen kohderyhmä ja menetelmän valinta.......................................21

3.1.1 Kuka on ujo?.......................................................................................................21

3.1.2 Ujo ihminen haastattelussa.................................................................................23

3.1.3 Kerronnallinen haastattelu keskusteluna ja eettisiä huomioita...........................25

3.2 Kertomus tutkimuskohteena........................................................................28

3.2.1 Sosiaalinen konstruktionismi ja narratiivinen tutkimusote...............................28

3.2.2 Narratiivisesta kokemuksen tutkimuksesta.......................................................30

3.3 Analyysivälineet..........................................................................................31

3.3.1 Selonteot ja kasvotyö..........................................................................................31

3.3.2 Positiointiteoria...................................................................................................34

3.3.3 Tarinan rakenteen erittelyn malli........................................................................36

3.3.4 Analyysin vaiheet...............................................................................................38

3.4 Narratiivisen tutkimuksen etiikka................................................................39

4 Ujous identiteettikokemuksena: kuka minä olen?...............................41

4.1 Ujous elämänkulullisena kokemuksena......................................................43

4.1.1 Ujous itseä olemuksellisesti määrittävänä lähtökohtana....................................44

4.1.2 Ujous etäisyyden päästä: tasapainoilua menneen ja nykyisen välillä................52

4.1.3 Mutkistuva ujous toimijuuden esteenä...............................................................60

4.1.4 Yhteenveto: ujous inkoherenttina identiteettikokemuksena...............................64

4.2 Ujous tilanteisena kokemuksena..................................................................66

4.2.1 Tottelematon keho..............................................................................................67

4.2.2 Ujo ei-ujona........................................................................................................75

4.2.3Yhteenveto: irrationaalista jännitystä ja paradoksaalista puheliaisuutta.............79

5 Ujous relationaalisena kokemuksena: leimoja ja välimatkoja...........81

5.1 Ujous sosiaalisen järjestyksen rikkojana.....................................................82

5.1.1 Ujo selitysvelvollisena........................................................................................83

5.1.2 Ujo toiseutettuna.................................................................................................88

5.1.3 Yhteenveto: huonosti tunnettu ja tunnistettu ujous............................................92

5.2 Ujo sosiaalisissa suhteissa............................................................................94

5.2.1 Vaikeus liittyä ja solmia suhteita........................................................................95

5.2.2 Kompetentin toisen ylivoima...........................................................................102

5.2.3 Yhteenveto: ulkopuolinen ja perustavasti erilainen ujo...................................107

6 Ujo maailmassa: kohti työelämää........................................................108

6.1 Työelämä tulevaisuuden huolena...............................................................108

6.1.1 Tasapainoilu alavalinnan kanssa......................................................................109

6.1.2 Työhaastattelu pullonkaulana...........................................................................118

6.1.3 Yhteenveto: konfliktoituvia kategorioita ja venytysyrityksiä..........................123

7 Johtopäätökset.......................................................................................125

7.1 Ujous identiteettikokemuksena – muutos ja inkoherenssi..........................126

7.2 Ujous sosiaalisena kipuna..........................................................................130

7.3 Ujous altavastaajan toimija-asemana.........................................................134

7.4 Jatkokehittelyjä..........................................................................................137

8 Päättösanat.............................................................................................140

”..if you are not like everybody else, then you are abnormal, if you are abnormal , then you are

sick. These three categories, not being like everybody else, not being normal and being sick are in

fact very different but have been reduced to the same thing”,

(Michel Foucault, (2004) 'Je suis un artificier'. In Roger-Pol Droit, ed., Michel Foucault, entretiens

Paris: Odile Jacob. p. 95.)

1

1. Johdanto

Se mua kiinnostaa, että määritteleekö ihminen ite alunalkaen itsensä ujoksi vai sanooko sen aina joku

ulkopuolelta? Onko se ihan todella olemassa oleva asia. Vai onko hiljaiset niitä ujoja. Voiko sellanen joka on

paljon äänessä, olla myös ujo vai onko se sitä, että se ei ajattele niin paljon sitä mitä muut ajattelee? Sitä

mä mietin, että miten sellanen, joka pystyy koko ajan tuomaan mielipiteitään julki niin miettiikö se niitä

ollenkaan? Ei se varmaan ajattele mitä muut ajattelee, että se vaan sanoo. Että onko se itsesensuuri

ujoutta? -Minttu-

Mitä ujous oikeastaan on? Yllä oleva aineistonäyte kiteyttää oivallisesti ilmiön moni-

syisyyden. Kaikki tietävät mitä ujous on - tai ainakin kuvittelevat tietävänsä. Se on

punastelua, tärinää, jännittämistä ja hankaluutta olla muiden katseiden alla. Ujouden

ajatellaan usein olevan jotain harmitonta ja suorastaan näkymätöntä. Tosiasiassa ujous on

äänekästä ja huomiota herättävää - huutomerkki sosiaalisessa maailmassa. Ujoksi itsensä

tunnistavia ihmisiä on lähes poikkeuksetta sanottu ujoiksi. Ei yhden kerran vaan useim-

miten kerrasta toiseen.

Yllä oleva lähes filosofinen sikermä kokoaa myös tämän tutkimuksen lähtölaukauksen sen

kuvatessa ilmiön huippuunsa viritettyä sosiaalisuutta, suhteisuutta ja taukoamatonta

dialogia, jota moni ujo ihminen käy itsensä kanssa. Katkelma sisältää myös kaksi tähän

tutkimukseen johtanutta tärkeintä johtolankaa, jotka eivät ole tutkimuskysymyksiä vaan

ennemmin eräänlaisia huomiota ohjaavia taustavirityksiä: Määritteleekö ihminen itse alun

alkaen itsensä ujoksi vai sanooko sen aina joku ulkopuolelta? Voiko paljon äänessä oleva

ihminen olla myös ujo? Ensimmäinen kysymys muistuttaa Thomasin teoreemana tunnettua

ajatusta: ”Ne tapahtumat, jotka ihmiset määrittelevät todellisiksi, ovat todellisia

seurauksiltaan.” Toisin sanoen, tuleeko ihmisestä sellainen, millaisena häntä pidetään?

Toinen kysymys puolestaan vihjaa katsomaan ujoutta tilanteisena kokemuksena, joka

koskettaa huomattavasti suurempaa joukkoa ihmisiä kuin vain heitä, joille ujoudesta on

tullut identiteetin kaltainen, kaikenkattava tunne itsestä tietynlaisena.

2

Tarkastelen tutkimuksessani ujoutta narratiivisella otteella korkeakouluopiskelijoiden

kokemana. Ujoutta on laadullisin menetelmin Suomessa ja maailmalla tutkittu hyvin

vähän, ja se onkin määrittynyt hyvin pitkälti psykologian tutkimusaiheeksi. Esiintymis-

jännitystä ja viestintäarkuutta on tutkittu jonkin verran (mm. Almonkari 2007). Suoranaista

sosiaalisten tilanteiden pelkoa (mm. Yli-Länttä 2015; Penttinen 2017) ja sosiaalista

vetäytyneisyyttä (mm. Haasio & Zechner 2014; Kellokumpu 2017) on tutkittu Suomessa

enenevässä määrin. Kaiken kaikkiaan näitä aihepiirejä ei kuitenkaan ole tutkittu juurikaan

laadullisesti ja yhteiskunnalliseen keskusteluun kytkettynä. Suomessa ujouteen liittyviä

puheenvuoroja on luultavasti eniten käyttänyt psykologian emeritaprofessori Liisa

Keltikangas-Järvinen, joka on kasvavin äänenpainoin puolustanut ujoja ja introvertteja

ihmisiä ulospäinsuuntautuneisuutta ihannoivan työelämän paineissa. Taannoisessa

Helsingin Sanomien artikkelissa tutkija esitti, että ujoudesta on tullut stigma. Keltikangas-

Järvisen mukaan voidaan puhua jo persoonallisuus- ja temperamenttipiirteeseen kohdis-

tuvasta rasismista (HS 13.6.2019). Köyhyystutkijana tunnettu Juho Saari on puolestaan

paikantanut ujouden yhdeksi huonosti tunnistetuksi taustatekijäksi yksinäisyyden ja syrjään

jäämisen kehityskuluissa (Saari 2009, 172–176).

Tässä pro gradu -tutkimuksessa ujous paikantuu sosiologiseksi ilmiöksi. Oleellista ei täl-

löin ole kysyä, mitä ujous varsinaisesti on vaan ennemmin, mitä merkitsee olla ujo ihminen

tässä maailman ajassa. Ujouteen liittyy usein ujon ihmisen identiteetti, joka läpäisee

ihmisen kokemusmaailmaa esiintymistilanteita laajemmin. (Scott 2004; 2007). Ujo identi-

teetti syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ujon ihmisen toistuvat

sosiaalisen maailman kokemukset, kuten muilta saatu palaute ja reaktiot, johtavat lopulta

ujon ihmisen uralle (career) ja ujon ihmisen statukseen (master status) (ks. Scott 2004,

122). Tähän liittyy kokemus omasta taitamattomuudesta ja muiden ylivoimasta suhteessa

näihin taitoihin. Ujous muuttuu helposti rooliksi, jota on vaikea murtaa (Scott 2004; 2007).

Tällainen identiteetti voi olla haitta sikäli kun se alkaa rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia

ja toimijuutta sekä kaventaa hänen käsitystään itsestään tarpeettomasti. Sen sijaan, että

ujous nähtäisiin yhtenä osana ihmisluontoa, dominoiva diskurssi antaa ymmärtää, että

ujous on jotain, mistä on päästävä yli ja eroon. Tämän puhetavan mukaan ujous on este

menestymiselle työssä, ihmissuhteissa ja itsensä toteuttamisessa. Hätkähdyttävä on

esimerkiksi Taidot työhön -tutkimushankkeen (2018) lopputulos, jonka mukaan sosiaali-

semmat henkilöt tienaavat muita enemmän, ja tämä ansioero on kasvanut entisestään viime

vuosina (Jokinen & Sieppi 2018). On perusteltua kysyä, millaisia identiteettejä syntyy

3

yhteiskunnassa, jossa arkuus, herkkyys ja vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa tulkitaan

pelkästään heikkoudeksi ja vajavuudeksi.

Ujoutta voidaan myös tulkita eri näkökulmista. Se voidaan nähdä yksilön ongelmana, joka

siten on myös yksilön ratkaistavissa. Tämä näkökulma korostuu monissa psykologiaan

nojaavissa terapiamenetelmissä, itsehoito-oppaissa ja ohjeistuksissa, joilla halutaan tarjota

yksilölle välineitä selvitä kokemuksensa kanssa. Psykologisessa lähestymistavassa ilmiö

liitetään yleensä biologiselle pohjalle rakentuvaan yksilölliseen temperamenttiin ja erilai-

siin yksilön persoonan rakenteeseen liittyviin alttiuksiin. Yhteiskunnallinen tarkastelukul-

ma ei kiellä ujouden biologista pohjaa, mutta kiinnittää lisäksi huomiota ilmiön sosiaali-

seen ja kulttuuriseen luonteeseen. Brittiläinen sosiologi Susie Scott on tehnyt uraauurtavaa

ujoustutkimusta ja kehitellyt ujouden sosiologista teoriaa hyödyntäen muun muassa

etnometodologiaa, mikrososiologiaa ja symbolisen interaktionismin pohjalta nousevia

identiteettiteorioita. Omassa tutkimuksessani olen osittain samoilla lähteillä ja hyödynnän

joitakin Scottin ideoita. Tutkimuksen teoreettisessa taustassa on myös sävyjä vallan ja

marginalisaation kysymyksistä, joiden avulla yritän kartoittaa sitä maastoa, jossa

työmarkkinoille tavoittelevat ja henkilökohtaista onneaan etsivät yliopisto-opiskelijat

liikkuvat ja jäsentävät olemassaoloaan.

Ujoutta ei siis ole mielekästä tarkastella pelkästään sisäisenä ilmiönä vaan kokemuksia

tulee tutkia suhteessa sosiaalisesti jaettuihin käsityksiin ja puhetapoihin. Tämä tutkimus

liikkuu paljolti sosiaalisen konstruktionismin maastossa, josta narratiivinen tutkimus myös

ponnistaa. Sosiaalista konstruktionismia on tieteen kentällä myös kritisoitu liiallisesta

tiedon suhteellistamisesta (Saastamoinen 2006; Raatikainen 2004). Sosiaalisen konstruk-

tionismin perinne valottaa tutkielmani näkökulmaa etenkin kun huomioidaan sen sisäl-

tämät ydinajatukset siitä, että todellisuutemme on kielellisesti rakentunutta. Tällöin

asioiden ei tarvitse olla niin kuin ne ovat vaan ne ovat muutettavissa (Hacking 2009;

Weinberg 2008). Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja sosiaali-

sen kivun kysymykset toivottavasti ovat sellaisia, että niitä ylläpitäviin kyseenalaista-

mattomiin käytänteisiin ja ihanteisiin on mahdollista puuttua ja niitä purkaa.

Tutkimuksellani pyrin tavoittamaan jotain siitä, mikä on ujouden yhteiskunnallinen luonne.

Mitä ovat ne taustakuvat, joita vasten ujoutta tulkitaan? Scott (2004; 2006) puhuu ujoista

”piilossa olevana kansanosana”. Ujon ihmisen kokemusten sivuuttaminen saattaa johtaa

4

osattomuuden ja toiseuden kokemuksiin. Tämä on erittäin tunnistettava kehityskulku

omassa aineistossani. Näennäisen tavanomaisesti yliopistossa selviävät nuoret aikuiset

kamppailevat selvitäkseen, pelkäävät tulevaisuutta etukäteen. Onko ujoudesta tullut 2000-

luvulla epähoukutteleva ja ongelmallinen identiteetti? (Carducci 1999; Scott 2006; Lane

2007). Kuten eräs aineistoni haastateltavista lausui: ”Kuka valitsis olla tällainen?”

2. Ujous tutkimuskohteena

Tässä luvussa tarkastelen ujouteen liittyvää aiempaa tutkimusta ja niitä teoretisointeja, joita

ilmiöstä on tehty. Ensin käyn tiiviisti läpi psykologian alalla tehtyä ujoustutkimuksen

valtauomaa. Sen jälkeen esittelen sosiologi Susie Scottin kehittelemän sosiaalipsykolo-

gisen teorian ujoudesta. Omassa tutkimuksessani en sitoudu mihinkään tiettyyn ujoutta

määrittelevään teoriaan, mutta hyödynnän väljästi Scottin teoriaa peilaamalla oman

aineistoni havaintoja siihen. Kyseinen teoria on ollut keskeinen johtolanka tutkimus-

prosessissani yrittäessäni ymmärtää ujoutta yksilöpsykologian sijaan sosiaalisena ilmiönä.

Olen kuitenkin halunnut tutkimuksessani jättää ujouden määritelmän melko väljäksi, koska

tarkkaa määritelmää ei varsinaisesti ole vaan kyse on rajailmiöstä "keskimääräisen"

sosiaalisuuden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välissä (ks. Scott 2005; 2007). Juuri tästä

rajapinnasta ja sillä käytävästä tasapainoilusta normaaliksi ja poikkeavaksi tulkitun välillä

olen tutkimuksessani kiinnostunut.

2.1 Ujous aiemmissa tutkimuksissa

Ujous ja erilaiset sosiaalisten pelkojen muodot ovat perinteisesti olleet psykologian ja

lääketieteen tutkimusaluetta (Scott 2006; Crozier 2001). Nämä kokemis- ja reagointitavat

on nähty pitkälti yksilön mielellisinä ominaisuuksina, kuten persoonallisuuden piirteenä

(Cheek & Briggs 1990), temperamenttina (Kagan 1994; Eysenck 1981) tai kognitiivisena

virheenä (Hofmann 2007). Vaikka ujoutta on varsinkin psykologian piirissä tutkittu run-

saasti, ei ilmiöstä ole olemassa yhtenäistä ja yksimielistä teoriaa vaan se nähdään nykyisin

5

monikomponenttisena ilmiönä (Heiser, Turner, Beidel & Roberson-Nay 2009; Zimbardo

2014; Poole, Van Lieshout & Schmidt 2016). Aiheen pioneeritutkijana pidetty Philip

Zimbardo on määritellyt ujouden korostuneeksi yksilöitymiseksi, johon liittyy

ylenmääräinen huomion kiinnittäminen omaan itseen ja ylikorostunut huoli sosiaalisen

arvioinnin kohteeksi joutumisesta. Tästä seuraa, että ujo ihminen kokee estyneisyyttä ja

vetäytyy sekä välttelee ja pakenee sosiaalista vuorovaikutusta (Zimbardo 1982, 467-468).

APA (American Psychological Association 1994) puolestaan määrittelee ujouden taipu-

mukseksi kokea epämukavuutta, huolta ja jännittyneisyyttä sosiaalisissa tilanteissa, etenkin

tuntemattomien ihmisten seurassa.

Ujouden raja suhteessa sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja ahdistuneisuushäiriöihin on edel-

leen jossain määrin hämärä (Henderson, Gilbert & Zimbardo 2014, 98). Osa tutkijoista

pitää näitä tiloja saman janan jatkumoina (ks. esim. Chronis-Tuscano, Degnan, Pine, Perez-

Edgar, Henderson 2009; Hofmann, Heinrichs & Moscovitch 2004), osa taas erillisempinä

ilmiöinä (ks. esim. Heiser ym. 2009; St. Lorant, Henderson & Zimbardo 2000). On

kuitenkin havaittu, että aikuisilla somaattiset oireet, toistuvat negatiiviset kognitiot ja

samanlaiset vaikeiksi koetut tilanteet ovat näitä sosiaalisia vaikeuksia yhdistäviä tekijöitä

(ks. Henderson ym. 2014, 102). Erottelevana tekijänä voidaan pitää oireiden voimakkuutta

(Darymble & Zimmerman 2013). Useat alan tutkijat pitävät kasvavan medikalisaation

myötä yhä tärkeämpänä rajan vetoa ujon luonteen ja diagnoosiin yltävän sosiaalisen pelon

välillä. (Henderson ym. 2014; Dalrymple & Zimmerman 2013). Psykologian parissa

aihetta tutkivat esittävät myös, että oli näiden reagointitapojen alkuperä mikä tahansa, ne

näyttävät olevan vahvasti sosiaalisesti muokkautuvia (Henderson ym. 2014, 101).

Nykytutkimus on kiinnittänyt yhä enemmän huomiota ilmiön heterogeenisyyteen (Poole

ym. 2016; Turner ym. 1990). Buss (1986) on tunnistanut kaksi erilaista ujouden tyyppiä:

pelokas ujous ja itsestä tietoinen ujous. Ensimmäisessä keskeistä on uuden pelko ja

jälkimmäisessä taas itsen tarkkailu ja pelko joutumisesta muiden arvostelemaksi. Viimeksi

mainittuun liittyy myös kokemus itsestä perustavasti erilaisena suhteessa muihin. Pilkonis

(1977) erottelee puolestaan julkiujouden ja salaisen ujouden. Jälkimmäinen ei välttämättä

näy ulospäin, mutta ihminen kokee mielessään negatiivisia ajatuksia ja pelkoja.

Enenevässä määrin on myös kiinnitetty huomiota ujouden seurauksiin ihmisen elämä-

mänkulussa. Ujoudella on havaittu olevan negatiivisia seurauksia menestykselle työuralla

6

(Phillips & Bruch, 1988), myös yksinäisyys ja päihteiden väärinkäyttö on liitetty ujouteen

(Carducci 2009).

On kuitenkin merkille pantavaa, että ujous ja sen sukulaisilmiöt ovat suhteellisen uusia

tutkimusalueita. Vasta Philip Zimbardon vuonna 1977 käynnistämä suuri ujoustutkimus

Palo Alton ujousklinikalla (Stanford Shyness Research) johti laajemman huomion ilmiöön

”sosiaalisena ongelmana”. Zimbardon ujousklinikka näytti tietä sille, miten ”sosiaalisen

fitneksen” avulla ihmisistä voidaan muokata toimintakykyisempiä. Tutkimusten populari-

soinneissa määrätietoinen sosiaalinen harjoittelu rinnastettin omasta kehollisesta kunnosta

huolehtimiseen. (Scott 2004; 2005, 143.) Hyvästä tarkoituksesta huolimatta tällaisia

lähestymistapoja on myös kritisoitu osana yhteiskunnan medikalisoitumisen ja psyko

kulttuurin leviämisen kritiikkiä (Scott 2016; Hickinbottom-Brawn 2013; Aho 2010).

Ujouden ja erilaisten sosiaalisten pelkojen kehityttyä vuosikymmenten kuluessa yhä

merkittävämmäksi ilmiöksi maailmassa, myös Palo Alton tutkimusryhmässä on alettu

kiinnittää huomiota niihin yhteiskunnallisiin seurauksiin, joita ujouden määritteleminen

ongelmaksi ja jopa diagnosoitavaksi häiriöksi on aiheuttanut. On myös huomion arvoista,

että viimeisen 30 vuoden aikana sosiaalisten pelkojen esiintyneisyys on kasvanut runsaasti

(ks. esim. Cox ym. 2005; Kessler, Chiu, Demler, & Walters 2005). Itse raportoitu ujous on

kasvanut 40 prosentista 58 prosenttiin ujojen ihmisten tulkitessa piirteensä yhä useammin

ongelmaksi (Carducci ym. 2007). Carducci (2009, 49) on tunnistanut yhtenä ujojen

korkeakouluopiskelijoiden pääasiallisista selviytymisstrategioista pakotetun ekstraversion -

myös yritykset muuttaa omaa ajattelua ja itsensä kouluttaminen tunnistettiin ujojen

käyttämiksi selviytymisstrategioiksi. Ujojen ihmisten pyrkiessä sopeutumaan vallitseviin

ihanteisiin ja sosiaalisiin olemisen tapoihin, on ujouden implikoiminen länsimaissa ei-

toivotuksi tilaksi kuitenkin myös lisännyt sosiaalisesti arkaa käyttäytymistä (Henderson

ym. 2014, 100). Saman suuntaisia päätelmiä ovat tehneet myös Aho (2010), Hickinbottom-

Brown (2013) ja Scott (2005). Voidaankin kysyä, lisäävätkö psykologian alan loputtomat

tutkimukset ujouden ”oireista”, ilmenemismuodoista ja seurauksista ymmärrystä ujouden

kokemuksesta ja sen merkityksestä ihmiselle itselleen tai niistä mekanismeista, joilla ujo

identiteetti syntyy ja joilla sitä ylläpidetään.

7

2.1.1 Susie Scottin ujousteoria

Susie Scottin (2007) etnometodologiaan nojaava sosiaalipsykologinen teoria tarjoaa

vaihtoehtoisen tavan jäsentää ja ymmärtää ujoutta. Scottin (2007; 2019, 126) keskeisin

kritiikki suhteessa ujoustutkimuksen psykologiseen pääuomaan on se, että pitäessämme

ujoutta yksilön ongelmana jätämme täysin huomiotta sen laajemman sosiokulttuurisen

kontekstin, jossa ujoutta koetaan. Eri aikoina ilmiötä on tulkittu erilaisia kulttuurisia

arvostuksia vasten. Ujous on nähty jopa hyveenä. Foucaulaisittain voidaan ajatella, että

tietyt diskurssit ja tietämisen tavat muovaavat kokonaan uusia identiteettejä, jotka siten

ovat niiden konstituoimia. Scottin mukaan kyse on monin tavoin 21. vuosisadan

subjektipositioista – identiteeteistä, jotka eivät niinkään ilmaise mitään essentialistista,

ennalta olevaa itseyttä vaan kyse on kulttuuristen arvojen ja normien yksilöä muovaavasta

voimasta. (Scott 2007, 19-20.) Muitakin sosiaalisen elämän ilmiöitä kuten hikikomoriutta

(Haasio & Zhecner 2015) ja sosiaalista vetäytyvyyttä (Kellokumpu 2017) on tematisoitu ja

tulkittu saman tyyppisin mekanismein.

Scott (2007) kiinnittää huomiota myös erilaisten valtadiskurssien ja median rooliin

mielikuvien luomisessa. Tästä näkökulmasta katsottuna ujous on puutetta nyky-yhteis-

kunnan hyviksi, jopa moraalisiksi (durkheimilaisessa mielessä) esittämistä ominaisuuk-

sista, kuten ulospäinsuuntautuneisuudesta, äänekkyydestä ja itseilmaisusta. Tapa, jolla

ujoudesta nyky- ään puhutaan, voidaan nähdä sosiaalisen kontrollin muotona – jopa moraa-

lisena paniikkina, jonka myötä ujot halutaan reipastaa normin mukaisiksi. Scott toteaakin,

että ujo ihminen muuttuu poikkeavaksi, kun häntä verrataan tehokkaaseen ja ulospäin-

suuntautuvaan länsimaisen yhteiskunnan ihannekansalaiseen, joka on itsevarma ja

kykyihinsä uskova tiimin rakentaja. Ujo oleminen on siis tavallaan uhka hyötyä ja voittoja

etsivälle palvelutaloudelle ja tehokkuusajattelulle (ks. Brunila & Siivonen 2016; Brunila

2012). Tämä edellä kuvattu on Scottin teorian taustakuva.

Howard Beckerin ja Erving Goffmanin interaktionistiseen perintöön nojaten Scott (2007)

esittää, että ujon ihmisen rooli syntyy arkipäivän sosiaalisissa tilanteissa erilaisiin

vuorovaikutusjärjestykseen kietoutuvien mekanismien myötä. Ujon ihmisen olemus

syrjään vetäytyvänä ja hiljaisena koetaan usein muiden näkökulmasta häiritsevänä. Tämä

saattaa synnyttää virhetulkinnan töykeydestä ja poissaolevuudesta. Scottin hyödyntämä

Erwin Goffmanin sosiaalisen todellisuuden dramaturginen teoria (ks. tarkemmin luku

8

3.1.1) olettaa, että on kaikkien ryhmän jäsenten tehtävä pitää yllä sosiaalista tilannetta ja

kömmähdyksen sattuessa jäsenet voivat luottaa siihen, että koolla olevat pyrkivät tekemään

korjaavaa kasvotyötä - siis pelastaa virheen tehneen kasvot esimerkiksi huumorin,

huomiotta jättämisen tai normalisoinnin keinoin. Scott esittää, että ujot ihmiset eivät luota

tähän dramaturgiseen lojaaliuteen. Sen sijaan ujo ihminen näkee kömmähdyksensä

sosiaalisessa tilanteessa usein henkilökohtaisena epäonnistumisena, joka ei ansaitse tulla

muiden korjaamaksi. Tästä näkökulmasta sosiaaliset tilanteet näyttäytyvät ujolle

vaaranpaikkana, jossa epäonnistumisen seurauksena on yksin jääminen häpeään. Tällöin

ujon ihmisen vaisulta vaikuttava olemus on ennen kaikkea yritystä hallita vaikealta

tuntuvaa tilannetta ja kokemusta itsestä sosiaalisesti vähemmän kompetenttina toimijana.

Näin ollen Scott esittää, että passiivisuuden sijaan ujous on osaltaan strateginen ja

aktiivinen teko, jolla pyritään hallitsemaan sosiaaliseen tilanteeseen sisältyviä riskejä.

Scott ei väitä, että ujous kokemuksena olisi pelkästään sosiaalinen representaatio tai

diskursiivinen rakennelma vaan myöntää, että sillä on pohja ihmisen persoonassa. Koke-

mus ja tulkinta itsestä ujona ihmisenä syntyy kuitenkin sosiaalisesti, suhteessa toisiin

ihmisiin. Kuinka nähdä itsensä ujona ihmisenä ellei ole yleisön peiliä, josta itseään tar-

kastella? Tämän mekanismin teoretisoinnissa Scott hyödyntää William Jamesilta peräisin

olevaa ja G. H. Meadin jatkokehittelemää klassista ”Me” ja ”I” -jaottelua eli jakoa sub-

jektiminään (I) ja objektiminään (me). Ujouden näkökulmasta teoretisointia voidaan

havainnollistaa siten, että ”I” on maskin takana hengähtävä sosiaalisen maailman toimija.

Hän on se, joka kokee piinaavaa tietoisuutta itsestään ja pelkää virheiden tekoa muiden

edessä.”Me” puolestaan on arvioinnin kohteena oleva objektiminä - se, jollaisena ihminen

on tottunut näkemään itsensä muiden silmin ja joka sisältää sosiaalisen maailman

ihanteiden ja normien kerrostumat.

Ujo ihminen vertaa siis itseään kulttuurisesti tuotettuun ihanteeseen. Meadin termi tästä

ihanteesta on ”yleinen toinen” (generalized other), Scott (2007, 62-63) itse käyttää käsitettä

”kompetentti toinen” (the competent other). Tällä hän viittaa niihin sosiaalisesti taitaviin ja

vuorovaikutustilanteissa sujuvasti pärjääviin ihmisiin, joihin ujo ihminen itseään peilaa,

mutta myös yleisempiin yhteiskunnassa vallalla oleviin ihmisyyden normeihin ja ihantei-

siin Scottin mielestä meidän pitäisikin ujouden erinäisten oireiden kartoittamisen sijaan

pyrkiä ymmärtämään, millä tavalla ujouden oireet tulevat sosiaalisesti merkityksellis-

9

tetyiksi ja miten ujoutta hallitaan arkielämän tilanteissa. Hänen teoriansa yhdistää siis

mikrososiologiset vuorovaikutusjärjestyksen mekanismit yhteiskunnallisten ihanteiden ja

valtadiskurssien kontekstiin.

2.2 Ujous identiteettinä

Tässä luvussa tarkastelen identiteettiä, erityisesti Michael Bambergin (2012; 2011; 2010)

kerronnallisen identiteettiteorian näkökulmasta. Tutkimuksessani en ota kantaa

identiteettiin varsinaisesti ontologisena kysymyksenä. En siis tarkastele sitä, mitä iden-

titeetti on tai miten se psyykkisenä konstruktiona rakentuu vaan ennemmin sitä, miten

omaa identiteettiä määritellään ja käsitellään kerronnassa. Kiinnostus kohdistuu myös

siihen, millaiset asiat käynnistävät tarpeen työstää omaa identiteettiä ja millaista

identiteettikokemusta ujojen ihmisten kerronta ilmentää. Näin ollen kerrontaan sisältyvä

merkityksenanto suhteessa itseen, muihin ihmisiin ja maailmaan ovat identiteettiin

kohdistuvan tarkastelun näkökulmia.

Minuuden muuttuessa kohteeksi, jota määritellään ja arvotetaan, on kyse identiteetistä.

Identiteetti on siis ihmisen tapa ymmärtää ja määritellä itsensä suhteessa sosiaaliseen

ympäristöönsä sekä kulttuuriinsa. (Saastamoinen 2006, 172.) Täten minuuden voi ajatella

olevan yksilön refleksiivistä tietoisuutta itsestään ja identiteetin taas itsensä ja muiden

tekemiä määrityksiä siitä, kuka minä olen. Identiteetti ja minuus eivät nykykäsityksen

mukaan ole annettuja vaan niitä on työstettävä tietoisesti erilaisten identiteettityön keinoin.

(Emt., 170.) Alaluvuissa esittelen myös identiteettiin liittyviä relationaalisia ilmiöitä, jotka

ovat olennaisia tutkimukseni kannalta ja auttavat ymmärtämään niitä sosiaalisia meka-

nismeja, jotka vaikuttavat ujon ihmisen identiteettikokemukseen sekä tapoja, joilla tätä

kokemusta hallitaan ja tulkitaan.

2.2.1 Kerrottu identiteetti - kuka minä olen?

Sosiaalitieteessä ihmisten omaelämäkerralliset kertomukset elämästään ovat jo vuosi-

kymmeniä olleet laadullisen tutkimuksen keskeistä materiaalia (Hänninen 1999, 18). Eri-

tyisesti identiteetin osalta nykyisen kertomuksen tutkimuksen keskeiset kysymykset

10

liittyvät siihen, millä tavoin ja millaiset kertomukset voivat ilmaista jotain ihmisen

identiteetistä (Bamberg 2010; 2012). Tähän liittyy keskustelu pienistä ja suurista tarinoista

(Hatavaara, Hyvärinen & Rautajoki 2019; Bamberg 2010) sekä kysymys koherenssin ja

eheyden vaateesta vakavasti otettavan tarinan kriteerinä (esim. Hänninen 1999;

Löyttyniemi 2004). Ylipäätään, nykykäsityksen mukaan ihmisen identiteetin ja minuuden

ajatellaan rakentuvan pitkälti kertomuksena (McAdams & Olson 2010) sen ollessa myös

tietämisen muoto ja ihmisen maailmassa olon jäsentäjä (Hyvärinen 2010).

Tässä tutkimuksessa identiteetin tarkastelu nojautuu pienten kertomusten vielä suhteellisen

nuoreen tutkimusperinteeseen. Tämä näkökulma asettuu laajentamaan perinteisesti pitkille,

tietoisen reflektiivisille ja introspektiivisille omaelämäkerrallisille tarinoille perustunutta

tarinallisen identiteetin tutkimusta (Bamberg 2011; De Fina & Georgakopoulou 2015, 262-

263). Pienissä tarinoissa huomio kohdistuu siihen, miten kertomuksia käytetään arkipäivän

vuorovaikutuksessa luomaan tuntua ja muotoa omalle identiteetille. Miten siis arkisessakin

puheessa tarkoituksella tai tahattomasti tulemme kertoneeksi jotain siitä, millaisena

itsemme ja maailman koemme. Pienissä tarinoissa luodaan tuntua itsestä ja kokeillaan

vaihtoehtoisten identiteettien mahdollisuutta (Bamberg & Georgakopolou 2008, 380-382.)

Tämä tulee lähelle myös vuorovaikutusidentiteetin käsitettä, jolla tarkoitetaan puheessa

hienovaraisesti erilaisin kielellisin vihjein jatkuvasti rakentuvia ja muuttuvia vuorovai-

kutusasemia asettuessamme esimerkiksi puolustuskannalle, kriitikoiksi tai vastustamaan

jotain asiaa (Suoninen 2012, 97). Tällöin identiteetti ei niinkään ole vain menneisyyden

rakentama konstruktio vaan myös strateginen väline, jolla on mahdollista tunnustella ja

kokeilla sitä, mitä itsestä voisi tulla (Hall 1999, 250). Oman elämäntarinan kertominen eri

konteksteissa hieman eri tavoin ei kuitenkaan tarkoita, että jokin tietty versio tästä tarinasta

olisi välttämättä toistaan todempi. Ennemmin kyse on siitä, että kerronnan on sosiaalisessa

vuorovaikutuksessa ensisijaisesti tarkoitus rakentaa siltaa toisen luo, tehdä itseä ymmär-

rettäväksi. Tällöin on luonnollista, että kerromme itsemme tilanteesta riippuen hieman eri

tavoin. (Löyttyniemi 2004, 73.)

Pienet kertomukset liittyvät näin ollen vahvasti identiteettityöhön, joka kerronnan tasolla

näkyy empiirisesti esimerkiksi kertojan erilaisten asemien (positioiden) ja näkökulmien

ottamisena suhteessa kerrottuun sisältöön (Bamberg 2010, 128). Ratkaisevaa ei siis tällöin

ole pelkästään se, mitä kerrotaan, kuten aiemmin on ajateltu. Huomion arvoista sen sijaan

11

on läpi kerronnan tapahtuva asemointi (positioituminen), joka näkyy esimerkiksi puhumi-

sen ja toiminnan moraalisten oikeuksien ja velvollisuuksien jakona. Tämä on kerronta-

tilanteessa meneillään olevaa aktiivista toimintaa. (Hyvärinen, Hatavaara, Rautajoki 2019.)

Tai kuten Löyttyniemi toteaa Bahktiniin viitaten: kerronnasta voi kuunnella ristiriitaisuutta,

neuvotteluja, kompromisseja eli kertojan monia ääniä, monia näkökulmia maailmaan (ks.

Löyttyniemi 2004, 73). Huomio ei siis ole yhdessä yhtenäisessä ja eheässä tarinassa

sisältöineen vaan kertojan tavassa luovia ja luodata läpi kerronnan antaen esimerkiksi

nimiä ja merkityksiä aiempien kokemusten tuottamille asemille (Hall 1999, 227).

Tarkastelen tutkimuksessani identiteettiä Bambergin (2010; 2012) kerronnallisen identi-

teetti teorian avulla. Bamberg esittää, että ihmisen kokemus itsestä syntyy kolmen

kysymyksen välillä navigoiden: kuinka pysyvä tai muuttuva minä olen, millainen olen

suhteessa muihin ja mihin minä pystyn. Teoria nostaa huomion kohteeksi myös

identiteettien tutkimuksessa usein laiminlyödyn näkökulman: kuinka ihminen haluaa tulla

ymmärretyksi? (Bamberg 2010, 8). Ujoutta tutkittaessa tämä on hedelmällinen näkökulma,

sillä osa ujouden kokemusta näyttää olevan juuri vaikeus tehdä itseä ymmärrettäväksi

muille (ks. Scott 2007).

Ensimmäinen dilemma koskee ihmisen kokemusta oman itsen samuudesta ja muutoksesta.

Oleellista tässä on puheen synkroninen ulottuvuus eli tässä ja nyt, näillä ehdoilla tapahtuva

merkityksenanto vastakohtana kerronnan diakroniselle eli elämäkerralliselle ulottuvuudel-

le. Oleellisia ovat siis identifikaatiot, jotka ovat relevantteja tässä hetkessä kun valitsemme

kertoa tapahtumia tietyllä tavoin, tiettyjä asioita painottaen. Tämä tulee esille tavassamme

navigoida jatkuvasti tarkentaen, rakentaen ja uudelleen määritellen, toisaalta myös auki

jättäen. Tässä navigaatiossa hyödynnämme kulttuurissamme saatavilla olevia symbolisia

työkaluja (arvot, uskomukset, käsitykset). Kuinka kerromme itsemme samana ja jatkuvana,

mutta toisaalta muuttuneena ja uutena? (Bamberg 2010, 6.)

Toinen dilemma koskee suhdettamme muihin ihmisiin. Millä tavoin näemme itsemme

erilaisina ja samanlaisina suhteessa muihin: miten asemoidumme suhteessa toisiin ihmi-

siin? Miten erottaudumme, mutta toisaalta integroimme itseämme muihin erilaisina, mutta

toisaalta samanlaisina kuin muutkin. Millaisiin sosiaalisiin kategorioihin kerromme itsem-

12

me mukaan, mistä erottaudumme tai mistä meidät on erotettu. Näin tulee myös näkyväksi

yksilön suhde sosiaaliseen. (Emt., 6-7.)

Kolmas dilemma tuo identiteettityöhön toimijuuden ulottuvuuden etsiessään vastausta

kysymykseen: mihin minä pystyn? Narratiivisessa tutkimuksessa kertoja nähdään kerron-

tatilanteessa aktiivisena kehollisena toimijana. Tämän voi nähdä vastakohtana sille, että

kertoja nähtäisiin pelkkänä ”tekstinä”. Kerrontatilanteessa tapahtuva identiteettityö tulee

näkyväksi nimenomaan kertojan tietoisten valintojen kautta kertoa asiat tietyllä tavalla

sekä kertojan asemoitumisessa haastattelutilanteessa. (Bamberg 2012, 106.) Millaiseksi

toimijaksi kertoja positioi itsensä, uhriksi vai selviytyjäksi, altavastaajaksi vai tilannetta

hallitsevaksi toimijaksi? Toisin sanoen, kuinka voimakkaasti kertoja kokee tietyt tekijät tai

olosuhteet annettuina ja ikään kuin ennalta määräytyvinä. (Bamberg 2011, 123.) Toimi-

juuden ilmaisut ja tunne omista mahdollisuuksista vaikuttaa asioihin tulee kerronnan

sisältöjen osalta näkyville erilaisten position ottamisten ja toisaalta positioiduksi joutu-

misten kautta. Millaiseksi ihmiseksi kertoja siis itsensä kertoo, miten itseään kuvaa? Tähän

liittyy myös vastuun ja syyllisyyden kysymyksiä sekä oikeuksien ja velvollisuuksien

käsittelyä.(Bamberg 2012, 106.)

Bambergin (2011) identiteettiteoria tarkastelee siis identiteetin rakentamista nimenomaan

nojautuen kerronnan tässä ja nyt -orientaatioon, elämänhistoriallisen tarinalinjan jäädessä

vähemmälle huomiolle. Kerronnan tulkinnassa on kuitenkin huomioitava ne aiemmat

kokemukset, jotka ohjaavat ujon ihmisen aseman ottoa tässä hetkessä. Komulainen ja

Korhonen (2019; 2017) ovat työuupumusta tarkastelevissa tutkimuksissaan yhdistäneet

Bambergin identiteettiteoriaan aineksia kulttuuripsykologisesta elämänkulun teoriasta.

Dialoginen elämänkulkua jäsentävä teoria kiinnittää huomiota ihmisen merkityksenantoon

kolmella aikaulottuvuudella: mennyt, nykyinen ja tuleva. Kokemuksemme toteutuu

tietyssä sosiaalisessa, materiaalisessa ja institutionaalisessa kehyksessä. Tähän sisältyy

myös ajatus todellisuuden eri asteista: mikä on minulle totta tai mahdollista? Mitä voi tai

tulee tapahtumaan? Mitä ei koskaan tapahdu? Ihminen antaa siis kokemuksilleen merkityk-

siä ajassa, tilassa ja eri asteisessa todellisuudessa. (Zittoun, Valsiner, Vedeler, Salgado,

Goncalves & Ferring 2013, 72.)

13

Teoriaan sisältyy ajatus kehityksellisten siirtymien mahdollisuudesta ihmisen luodessa

uusia merkityksiä ja uutta ymmärrystä elämänkulustaan. Tämän myötä ihminen voi löytää

uusia tapoja jäsentää ja kertoa itsestään muille, mikä mahdollistaa myös uudenlaisten

identiteettipositioiden omaksumisen (Zittoun 2012, 6-7). Tämä on osuva yhtymäkohta

suhteessa Bambergin (2011; 2012) identiteettiteoriaan, jossa oman itsen muutoksen ja

samuuden jäsentäminen on yksi keskeinen ulottuvuus. Omaa itseä jäsentävää identiteet-

tityötä tehdään esimerkiksi ottamalla erilaisia positioita suhteessa koettuihin tai meneillään

oleviin asioihin. Tämä nähdään kerronnassa dialogisena tekona, jolla vastataan itsen ja

muiden ihmisten odotuksiin ja vaatimuksiin. Nämä muut ihmiset voivat olla konkreettisia

ihmisiä, mutta myös mielen sisäisiä toisia, niin sanottuja yleisiä toisia kuten erilaisten

ryhmien, kategorioiden ja laajemmin tietyn kulttuurin edustamia ihanteita ja arvoja

(Komulainen & Korhonen 2019; Zittoun ym. 2013.) Hyödynnän tätä näkökulmaa eritelles-

säni sitä, kuinka haastattelupuheessa jäsennetään itseä samana ja muuttuvana sekä siinä,

kuinka kerronnalla vastataan laajemmin erilaisiin sosiaalisiin odotuksiin ja ihanteisiin.

2.2.2 Leimattu identiteetti

Yleisellä tasolla ujoutta pidettäneen normaaliin ihmisluonnon kirjoon kuuluvana. Silti

ujojen ihmisten käsityksissä itsestään toistuu kokemus jollain tavalla poikkeavana olosta

(ks. esim. Scott 2007; Hickinbottom-Brown 2012; Lund 2009). Anthony Giddens (1990,

121) on todennut, että nykykulttuurissa, strategiset minäesitykset ovat tulleet yhä tärkeäm-

miksi ihmisten joutuessa jatkuvasti luomaan uusia kontakteja. Tämä saattaa lisätä ujon

ihmisen painetta venyttää oman luonteensa rajoja. Tunne poikkeavuudesta tuskin

kuitenkaan syntyy vain yhteiskunnallisia ihanteita ja normeja vasten. Siksi on aiheellista

tarkastella niitä sosiaalisen maailman mekanismeja, joilla on voima tuottaa poikkeavuuden

kokemusta. Tässä tutkimuksessa kiinnitän huomiota eritoten siihen, miten kerronnassa

käytetään, tuotetaan, vahvistetaan tai vastustetaan poikkeavuuden leimoja tai ei-toivottuja

kategoriajäsenyyksiä. Kategorioiden käyttö on osaltaan myös identiteetin rakentamista teh-

dessämme niiden avulla tulkintoja muista ja itsestämme (Suoninen 2012, 89).

Scott (2007, 132-133) on paikantanut yhdeksi ujolle ihmiselle poikkeavaa identiteettiä

tuottavaksi mekanismiksi luonnon lakien (residual rule) rikkomisen. Scheffiin viitaten

Scott esittää, että ujous koetaan uhkana vuorovaikutusjärjestykselle. Toistuva poikkea-

minen tähän järjestykseen liitetyistä itsestään selvinä pidetyistä sosiaalisista konventioista

14

saattaa johtaa leimautumiseen. Ihmisen on esimerkiksi ilmaistava sanattomin viestein

olevansa saatavilla sosiaalisissa tilanteissa. Katsekontaktin ja kehollisen asemoitumisen

avulla ihmisen on mahdollista ilmaista, että hän on halukas kommunikoimaan ja siten

osallistumaan yhteisesti ylläpidettävään vuorovaikutuksen virtaan (flow). (Scott 2007, 133-

134.) Yhteistä näille ilmiöille on se, että ne ovat sosiaalisesti tuotettuja ja määriteltyjä,

eivätkä siten ihmisen olemuksellisia ominaisuuksia (ks. Juhila 2012, 190).

Ujon näkökulmasta poikkeavaksi tulkitussa käytöksessä on sen sijaan usein kyse

yrityksestä välttää kömmähdyksiä sosiaalisissa tilanteissa, koska hän kokee itsensä

taidottomaksi. Scott esittää Goffmania mukaillen, että tämä kohtaamattomuus ihmisen

todellisen ja ihanneminän välillä rajaa ujouden stigmatisoivaksi määreeksi, jolla on voima

tahrata ihmisen sosiaalinen status. Scott huomauttaa, että tarkemmin katsottuna tila on

kaksinkertaisesti stigmatisoiva. Tästä ujon ihmisen varautuneesta käytöksestä tulee itses-

sään suurempi uhka vuorovaikutusjärjestykselle kuin yhdestäkään yksittäisestä kömmäh-

dyksestä, jonka ujo ihminen saattaa tehdä avatessaan suunsa. (Scott 2005; 2007.) Scott ja

Lyman (1968) esittävät, että edellä kuvailtu konventioista poikkeaminen vaatii selityksen

antamista. Ilman hyväksyttävää selitystä poikkevaksi tulkittu käytös uhkaa muuttua

leimaksi ja uhaksi ihmisen sosiaaliselle statukselle. Juhila (2012, 190) toteaa, että poik-

keavan kategorian rakentaminen tällä tavoin on moraalisen järjestyksen vahvistamista.

Onkin tähdellistä huomata, että poikkeavuuden kategorioiden nimeäminen ja tuottaminen

on toimintaa, jossa yksilön tai ryhmän ominaisuudet vertaillen todetaan normista

poikkeavaksi. Poikkeavuus ei siis ole jotain valmista vaan se tehdään sen ollessa sosiaa-

linen ja vuorovaikutuksellinen aikaansaannos (Juhila 2012, 197; Törrönen 2005, 17).

Poikkeavuuden tuottaminen ihmisten keskinäisessä toiminnassa perustuu useimmiten

suhteellistavaan vertailuun, jota tehdään keskivertoa ja tavallisena pidettyä vasten (Juhila,

198). Ihminen saattaa myös itse tuottaa poikkeavuutta itselleen tuoden julki erilaisuutensa

vertailemalla ominaisuuksiaan muihin (emt., 212). Tämä voi olla kapinallinen ja vallan-

kumouksellinen teko, mutta myös alistuva teko (emt., 212-215). Poikkeavuudesta voidaan

myös pyrkiä eroon, usein joko ”tavallisuutta tekemällä” eli pyrkimällä normalisoimaan

poikkeavuuden uhkaa (Juhila 216; Kulmala 2006, 238) tai irrottautumalla kategoriajäse-

nyydestä (Juhila 2012, 219). Poikkeavan leimoja vastustetaan myös selonteoin, tätä teemaa

käsittelen tarkemmin luvussa 3.3.1.

15

Poikkeavuus voi nousta esiin myös tilanteessa, jossa yksilön yhtäaikaiset kategoria

jäsenyydet ovat keskenään ristiriidassa, jolloin puhutaan konfliktoituvasta kategoria-

jäsenyydestä. Tilanne saatetaan joutua ratkaisemaan luopumalla jomman kumman

kategorian jäsenyydestä. (Juhila 2012, 204.) Juhila puhuu Harvey Sacksiin viitaten positi-

oituneista kategorioista, joissa toinen on hierarkisesti toistaan ylempänä. Tämä voi tulla

esille tilanteessa, jossa jonkun ryhmän jäsenelle annettu kehu sisältää implisiittisen

vihjauksen siitä, että ryhmän jäseneltä ei yleensä odoteta esimerkiksi tiettyjä kykyjä tai

ominaisuuksia. Kategorioiden voima on siinä, että ovat usein suojattuja induktiiviselta

päättelyltä, jolloin useatkaan poikkeukset eivät horjuta käsitystämme tiettyyn kategoriaan

liittämistämme ominaisuuksista. (Juhila 2012, 208, 211.)

Ujon ihmisen erilaisuudelle ja toiseudelle rakentuvan identiteetin synnyssä pidän huomion

arvoisena myös Juhilan (2012) kuvausta stereotypisoivista, ihmisiä yhteen niputtavista

kategorioista. Sosiaaliset kategoriat ylipäätään perustuvat yksinkertaistuksiin, mutta

stereotypisoivan kategorian ominaispiirre tämän lisäksi on ihmisen määrittely ja arviointi

ulkoapäin tietynlaiseksi vain tämän yhden kategoriajäsenyyden kautta. Tällaiset ihmistä

yksiulotteistavat kategoriat esittävät ihmisen ominaisuudet objektiivisina, muuttumatto-

mina ja tilannetekijöistä irrallisina. Don Zimmermaniin viitaten Juhila (2012, 184) esittää,

että stereotypisoiva kategoriajäsenyys voidaan nähdä mukana kulkevaksi identiteetiksi,

joka seuraa ihmistä tilanteesta toiseen. Julkisten diskurssien oletukset erilaisuudesta ja

normaaliudesta pakottavat toistuvasti marginaalissa olevan ihmisen ottamaan kantaa it-

seensä suhteessa näihin oletuksiin (Juhila 2004, 23). Kulmala (2004, 240) kuitenkin

muistuttaa, että leimaavien kategorioiden rinnalla kulkevat kaikesta huolimatta mukana

ihmisen omat määritykset ja käsitykset itsestään.

2.2.3 Dramaturginen stressi

Dramaturgisen stressin käsitteellä kuvaan ujouden kokemusta sosiaaliseen merkityksen-

antoon kytkeytyvänä olotilana - vertailukohtana sille, että esittäisin listan ujouteen liitetyis-

tä fyysistä tuntemuksista ja oireista. Käsitteen teoretisoinnin juuret ovat Erving Goffmanin

sosiaalista vuorovaikutusta kuvaavassa dramaturgisia metaforia hyödyntävässä teoriassa.

Teorian keskiössä on ihmisen kasvot. Goffmanin (1955, 5-9) mukaan kasvot ovat

vuorovaikutuksessa syntyvä ja siinä hetkessä ylläpidettävä myönteinen kuva minästä.

16

Ihminen etsii kasvoilleen hyväksyntää ja arvonantoa. Tämän lisäksi kasvoihin sisältyy

ihmisen henkilökohtainen luonne tietynlaisena ihmisenä, mille etsitään arvostusta

(Peräkylä 2001, 353).

Dramaturgisen stressin käsite on peräisin sosiologi Peter E. S. Freundilta (1990; 1998),

joka on Scottin (2007) tavoin hyödyntänyt Goffmanin dramaturgista ajattelua teoretisoin-

nissaan. Lääketiedettä ja sosiologiaa teoriassaan yhdistävä Freund on pyrkinyt tekemään

näkyväksi mielen, ruumiin ja yhteiskunnan välisiä kytköksiä, jotka muotoutuvat ja tulevat

havaittavaksi tilassa. Tilalla Freund viittaa ihmisen psykosomaattiseen (kehon sisällä)

tilaan, mutta myös fysikaalis-sosiaaliseen (keho toimijana) tilaan tai tilanteeseen (Freund

1998, 266). Ihminen käyttää ruumiillisena toimijana emotionaalisia strategioita, joiden

avulla omasta sosiaalisesta paikasta (tai positiosta ks. Bamberg 2012) neuvotellaan

vaihtuvissa tilanteissa. Neuvottelu tapahtuu muun muassa itsestä annettavaa informaatiota

ja vaikutelmia säätelemällä.

Freund kytkee sosiaalisessa vuorovaikutuksessa mikrososiologisin mekanismein syntyvän

tunnun itsestä tietynlaisena ontologisen turvallisuuden käsitteeseen (ks. Laing 1960;

Giddens 1991). Toisten reaktiot tai reagoimatta jättämiset muovaavat tuntua itsestä

tietynlaisena. Etenkin erilaiset vähemmistöt, joiden asemiin liittyy sosiaalisia stigmoja,

saattavat kokea erityisen paljon dramaturgista stressiä yrittäessään esittää itsensä

”normaalina”, tarvittaessa peittäen todellisen itsensä sekä joutuessaan vastaamaan muilta

tuleviin vaatimuksiin. Tämä johtaa ontologiseen turvattomuuden tunteeseen - vaikeuteen

kokea itsensä toisilta tulevien hyvien aikeiden ympäröimäksi (Freund 1998, 279, 284).

Toisaalta ontologisesti turvaton ihminen voi kokea olevansa myös suljettuna itseensä ollen

kykenemätön ilmaisemaan itseään muille (emt., 276). Ihmisen tietoisuus sosiaalisesta

sijainnistaan ei siis ole vain kognitiivinen havainto tai psykologinen kokemus vaan se

tuntuu (ja näkyy) myös kehossa.

Scottin (2005, 100) mukaan edellä kuvatunlainen dramaturginen epävarmuus merkitsee

ujolle ihmiselle tietoisuutta itsestä irrallisena ja sosiaalisesti paikantumattomana (ks. myös

Christman 2009; Mckenzie 2008). Ujo ihminen kokee itsensä kuin sysätyksi kompetenttien

ihmisten maailmaan pitäessään itseään kyvyttömänä selviytymään spontaaneista kohtaa-

misista (Scott 2005, 101). Dramaturginen stressi on erityisen voimakasta silloin, kun ero

ihmisen toivoman itseyden ilmaisun ja sen välillä, mihin tämä ilmaisu todellisuudessa

17

yltää, on suuri (Freund 1990, 467- 468; 1998, 273). Ihmisen sosiaalinen status vaikuttaa

siihen, missä määrin hänellä on tilaa säädellä ja suojella itseyden aluetta (terrain of self)

(Freund 1990, 466). Ujojen ihmisten usein kuulemat kehotukset reipastua ja karaistua

voivat tuntua omien tunteiden sivuuttamiselta. Tunteet tiedon muotona koetaan syvästi

autenttisina ja eksistentiaalisena maaperänä sille, keitä me olemme. Siksi niiden sivuut-

taminen tai tulkitseminen epävalideiksi on erityisen vahingollista. Vaikeudet itsensä legiti-

moimisessa johtavat turvattomaan statukseen. (Freund 1990, 466; ks. myös Christman

2009.) Statussuojien puuttuminen puolestaan tekee ihmisen alttiimmaksi muiden tekemille

määrityksille vahvemman statuksen omaavien voidessa vapaammin antaa määrityksiä

heikommille sen perusteella, mitä he näistä ihmisistä olettavat (Freund 1998, 283-284).

Näen dramaturgisen stressin käsitteellistyksessä yhtymäkohtia myös yhteiskuntateoreet-

tiseen ja sosiaalifilosofiseen tunnustuksen käsitteeseen (esim. Honneth), jolla lyhyesti ot-

taen tarkoitetaan ihmisen mahdollisuutta kokea itsensä arvokkaaksi. Tällä kokemuksella on

merkitystä ihmisen toimijuudelle (Christman 2009; Mackenzie 2008). Tunnustusta vaille

jääminen on sosiaalisen kärsimyksen muoto (Wilkinson 2005). On aiheellista kysyä, millä

tavoin nämä ilmiöt mahdollisesti koskettavat ujon ihmisen kokemusmaailmaa vaikuttaen

toimijuuteen ja identiteettikokemukseen. Tässä luvussa kuvatulla käsitteellisellä pohdis-

kelulla olen yrittänyt päästä käsiksi siihen, mikä ujojen ihmisten puheessa kuulostaa sosi-

aaliselta paikallistumattomuudelta - siltä, että ihmistä ei tunnisteta eikä tunnusteta sellai-

sena kuin hän on.

2.2.4 Modaliteettien puristus

Tässä tutkimuksessa käytän toimijuuden käsitettä suhteisena, en niinkään yksilön kykyihin

kytkeytyvänä käsitteenä. Toimijuus sisältyy Bambergin (2012) identiteettiteoriaan yhtenä

ulottuvuutena: mihin minä pystyn. Ihmisen identiteettikokemusta ja käsityksiä omista

mahdollisuuksista on hankala tarkastella ilman huomion kiinnittämistä ihmisen toimijuu-

teen. Ujouden kokemukseen liittyvä problematiikka koskettaa myös mitä suurimmassa

määrin ihmisen käsitystä omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan toimia. Ujolle ihmiselle

itselleen etenkin sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä pystyminen ja kykeneminen ovat

akuutteja kysymyksiä. Jäsennän ujouteen liittyvää toimijuutta modaliteettiteorian avulla.

18

Alunperin Pariisin semioottisen koulukunnan kehittelemää modaliteettiteoriaa ovat Suo-

messa jalostaneet etenkin Jyrki Jyrkämä (2008) sekä Pekka Sulkunen ja Jukka Törrönen

(1997). Toimintakykyä, toimintatilanteita ja toimintaa kehystävä teoria pitää sisällään

kuusi toisiinsa kytkeytyvää toiminnan modaliteettia: kyetä, täytyä, voida, tuntea, haluta ja

osata. (Jyrkämä 2008, 194–195.) Tässä tutkimuksessa hyödynnän kyetä ja täytyä

modaliteetteja, niiden tavoittaessa täsmällisimmin ja kuvaavimmin ujouteen liittyviä toimi-

juuden kysymyksiä. Kykeneminen ja täytyminen voidaan nähdä modaliteettien ulottuvuuk-

sista hierarkkisesti alimpana, sillä ne jättävät vähiten tilaa ihmisen omille motivaatioille ja

pyrkimyksille (Laine 2008, 234). Tällä en implikoi sitä, että ujon ihmisen toimijuus

pääasiassa olisi tällaista heikoksi tulkittua toimijuutta. Sen sijaan katson, että kykeneminen

ja täytyminen havainnollistavat parhaiten niitä toimijuuteen liittyviä ja sosiaalisen

todellisuuden virittämiä identiteettityön ja identiteettikokemuksen paikkoja, joista tutki-

muksessani olen eritoten kiinnostunut.

Kykenemisen modaliteetissa on kyse fyysisistä ja psyykkisistä tilannekohtaisista kyke-

nemisistä. Niiden yhteydessä voidaan puhua myös ruumiillisesta toimintakyvystä, joka

vaihtelee tilanteesta ja ajankohdasta toiseen. (Jyrkämä 2008, 195.) Täytymisen modaliteetti

puolestaan pitää sisällään sekä fyysiset että sosiaaliset, pakot, esteet ja rajoitukset, jotka

voivat olla luonteeltaan normatiivisia - jopa moraalisen pakon kaltaisia (Jyrkämä 2007,

206; 2008, 195). Nuorten toimijuutta etsivän nuorisotyön kontekstissa väitöskirjassaan

tarkastellut Tarja Juvonen (2015) on niin ikään hyödyntänyt erityisesti täytymisen

modaliteettia toimijuuden teoreettisessa jäsentämisessä. Juvosen mukaan täytymiseen voi

sisältyä mahdollisuuksia, mutta se voi johtaa myös toimijuuden rajoittumiseen, toiseuden

kokemuksiin ja sen myötä yksilöä ja yhteiskuntaa yhdistävien siteiden heikkenemiseen

(Juvonen 2015, 211). Romakkaniemeen (2010) viitaten Juvonen toteaa, että täytymisen

modaliteetti toimijuuden ohjaajana on sosiaalisista rooleista suoriutumista sekä kulttuuri-

sten käsitysten ja normien kanssa selviytymistä (ks. Juvonen 2015, 211). Toiminnan

modaalisuutta tarkastelemalla voidaankin paikantaa sosiaalisen todellisuuden merkityksiä

kuten millaisia arvoja toimijoiden välisiin suhteisiin liittyy ja kenen näkökulmasta niitä

ilmaistaan. Näin ajatellen modalisoinnit ilmaisevat pohjimmiltaan yksilön suhdetta

ympäröivään tilaan, toisiin ihmisiin ja yksilöön itseensä. (Sulkunen & Törrönen 1997.)

Modaalisuudessa onkin kyse ennen muuta tavasta, jolla toimintaa merkityksellistetään, ei

niinkään toiminnasta tai sen kuvaamisesta sinänsä (Ronkainen 1999, 234–235.)

19

2.3 Tutkimuskysymykset

Olen edellä kuvannut niitä sosiaalisen maailman mekanismeja, jotka näyttävät läheisesti

liittyvän siihen, millaiseksi ujon ihmisen identiteettikokemus muotoutuu. Ujoudesta

puhutaan usein yksilönäkökulmasta etsien esimerkiksi keinoja, joilla ujo ihminen voisi

rohkaistua ja voittaa jännityksensä. Ujous nähdäänkin usein rohkeuden tai sosiaalisten

taitojen puutteena. Lääkkeeksi tarjotaan näiden taitojen harjoittelua. Tällöin ujouteen

liittyvä merkityksenanto ja kokemuksen rajapintaisuus suhteessa sosiaaliseen ympäristöön

jää kokonaan pimentoon. Kuvaamani käsitteet eivät ole tyhjentäviä, mutta auttavat valit-

tuina teoreettisina näkökulmina valottamaan ujona ihmisenä olemisesta jotain sellaista,

mikä usein jää havaitsematta. Leimat, kategoriat ja stereotypiat ovat jotain, millä on voima

määrittää ihmisen sosiaalista asemaa. Näillä määritellään ennen kaikkea ulkoapäin. Tällöin

ne ovat myös identiteettityön käynnistäjiä - jotain, mitä vasten omaa itseä muotoillaan,

jotain mihin joudutaan ottamaan kantaa. Dramaturginen stressi puolestaan kuvastaa ujoutta

olotilana kytkeytyen toimijuuteen ja tuntuun itsestä. Samalla se käsitteenä kokoaa ikään

kuin koko ihmisen maailmassaolon sisältäen kasvoihin kytkeytyvän sosiaalisen identi-

teetin, mutta myös ujouden kokonaisvaltaisena ruumiillis-eksistentiaalisena kokemuksena -

yhtäaikaa tilanteisena ja laajemmin kokemusmaailmaa värittävänä. Toiminnan modaali-

suuden tarkastelu tekee näkyväksi ne ympäristösidokset, joita ihmisen tuntuun ja

käsitykseen oman toimintansa rajoista ja mahdollisuuksista liittyy. Modaliteettiteoria kyt-

kee kulttuurisesti ja normatiivisesti latautuneita raameja osaksi ihmisen toimintaa tehden

näkyväksi toiminnan suhteisuutta. Yhteistä näille kaikille käsitteille on niihin latautunut

sosiaalinen merkityksenanto ja ihmisen maailmassaolon kytkentäisyys ympäristöönsä.

Käyttäessäni Bambergin tarinallista identiteettiteoriaa identiteetin käsitteellistämisessä,

asettuvat nämä valitut käsitteet ikään kuin kaikupinnoiksi teoriaan sisältyvän kolmen

identiteettityötä kuvaavan dilemman kanssa: 1. Kuka minä olen? 2. Kuka minä olen

suhteessa muihin? 3. Mihin minä pystyn?

Tätä taustaa vasten tarkastelen ujoutta elämänkulullisena ja toisaalta tilanteisena koke-

muksena eritellen ujojen omaa kerrontaa ja siihen liittyvää merkityksenantoa heidän

elämän kokonaisuudessaan. Miten mennyttä, nykyistä ja tulevaa minää (Zittoun 2013)

käsitellään kerronnassa erilaisin identiteettityön keinoin? Millaista käsitystä itsestä tuote-

20

taan kerronnassa ja kuinka ujot itse pyrkivät tekemään kokemustaan ymmärrettäväksi ja

legitiimiksi siinä sosiaalisessa ja kulttuurisessa todellisuudessa, jossa elämme? Näkökul-

mani tarkentuvat seuraaviin kysymyksiin:

1. Millaisena identiteettikokemuksena ujous näyttäytyy yliopisto-opiskelijoiden ker-

ronnassa?

Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta kiinnostus kohdistuu siihen, miten ujoksi itsensä

tunnistavat yliopisto-opiskelijat kuvailevat ja merkityksellistävät ujouden kokemustaan.

Millaiseksi asiaksi se heidän elämässään rajautuu ja miten kerronnalla vastataan etenkin

Michael Bambergin identiteettiteorian dilemmaan: kuka minä olen samana ja muuttuvana?

2. Millaisia toimija-asemia ujoksi itsensä tunnistavien yliopisto-opiskelijoiden kerronta

ilmentää ja miten niitä kerronnassa rakennetaan?

Toisen tutkimuskysymyksen avulla tarkastelen millaista toimijuutta ujoksi itsensä

tunnistavat yliopisto-opiskelijat kertomuksillaan rakentavat? Miten kerronnalla vastataan

etenkin Michael Bambergin identiteettiteorian dilemmoihin: kuka minä olen suhteessa

muihin ja mihin minä pystyn?

21

3 Tutkimusstrategia

Tässä luvussa esittelen tutkimuksen kohderyhmän ja aineiston sekä narratiivisen

tutkimusstrategian, analyysin vaiheet ja siihen sisältyvät keskeiset välineet.

3.1 Tutkimuksen kohderyhmä ja menetelmän valinta

Tutkimukseni aineisto koostuu yhdeksästä ujoksi itsensä kokevan yliopisto-opiskelijan ker-

ronnallisesta haastattelusta. Syksyllä 2018 lähetin ensimmäiset haastattelukutsut kuuden

eri Itä-Suomen yliopiston yksikön amanuenssille ja pyysin heitä välittämän sen opiskeli-

joilleen parhaaksi katsomaansa kanavaa pitkin. Valitsin tähän ensimmäiseen hakuun opis-

kelualoja mahdollisimman monipuolisesti kattaen kasvatus- ja opetusaloja, luonnontieteitä

ja humanistisia aloja. En siis ollut kiinnostunut ilmiöstä vain tiettyjen alojen opiskelijoiden

kokemana. Ensimmäinen haku tuotti viisi haastattelua. Vaikka haastatteluja syntyi tipotel-

len, oli mukaan ilmoittautuneiden osuvuus tutkimusaiheen kannalta rohkaisevaa. Alku-

vuodesta 2019 jatkoin aineiston keruuta lähettämällä kutsut yksiköihin, joihin se ei vielä

ollut mennyt. Tämä tuotti neljä haastattelua lisää, joiden jälkeen katsoin, että aineisto alkoi

olla riittävä pro gradu -tutkielman tarpeisiin. Haastateltavat olivat iältään 23-58-vuotiaita,

pääasiassa alle 30-vuotiaita, kahdeksan naista ja yksi mies (ks. tarkemmin taulukko 1. s.

42-43). Demografisilta piirteiltään aineisto on siis melko homogeeninen. Sukupuolen

merkitys ujouden kokemuksessa ei ole tarkasteluni kohde. On kuitenkin todettava, että

ujoudessa on aiemmissa tutkimuksissa havaittu selvästi sukupuolittuneita piirteitä.1

3.1.1 Kuka on ujo?

Aineistonkeruun ensimmäinen haaste liittyi ujouden määrittelyyn. En ollut kiinnostunut

varsinaisesti esiintymisjännityksestä vaikka se ujouteen usein tunnistettavasti liittyykin.

1 Miesten ujouden on havaittu olevan vaikeammin tunnistettavaa kuin naisten, koska ujouteen liittyvä pidättyvyys ja niukempi tunteiden ilmaisu liitetään kulttuurisesti mieheyden normiin (ks. McDaniel 2003). Toisaalta Scottin (2007, 21-24) analyysi nuorille suunnattujen lehtien tavasta käsitellä ujoutta osoitti, että tytöille ujous on sallitumpaa kun se poikien kohdalla merkitsee lähes poikkeuksetta heikkoutta. Rudasil ja Kalutskaya (2014) ovat kiinnittäneet huomiota kouluympäristön sukupuolittaviin mekanismeihin sen kohdellessa ujoja tyttöjä ja poikia eri tavoin, poikien ollessa enemmän altavastaajia.

22

Sen sijaan olin kiinnostunut laajemmin ujoudesta enemmänkin elämänkulkuun kytkeyty-

vänä identiteettikokemuksena, joka läpäisee ihmisen elämää esiintymistilanteita laajem-

min. Olen halunnut tutkimuksessani jättää ujouden määritelmän melko väljäksi, koska

tarkkaa määritelmää ei varsinaisesti ole vaan kyse on rajailmiöstä "keskimääräisen"

sosiaalisuuden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välissä (ks. Scott 2007). On myös viitteitä

siitä, että ujous tietyissä olosuhteissa altistaa sosiaalisten tilanteiden pelon puhkeamiselle.

Mekanismi syntyy ristiriidasta, jonka synnyttää halu suoriutua ja pärjätä sosiaalisesti,

mutta joka yhdistyy pelkoon ja kokemukseen epäonnistumisesta (ks. esim. Penttinen

2017).

Haastateltavista kolme toi esille ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan diagnoosin.

Kaikkia haastateltavia yhdisti kuitenkin kokemus jo lapsena tunnistetusta ujoudesta tai

herkkyydestä, joka oli seurannut heitä läpi elämän ja jonka kanssa he olivat paremmin tai

huonommin pärjänneet. Kaikki myös opiskelivat yliopistossa ja veivät opintojaan jokseen-

kin tavanomaisessa tahdissa eteenpäin. Täten tutkittaviksi rajautui kokoelma ihmisiä,

joiden toimintakyky näin katsottuna on ”normaali”, mutta joiden arkeen sisältyy eri

tasoista kamppailua tilanteissa, joihin yleensä ei oleteta sisältyvän erityisempää haastetta.

Tällaisia haasteita ovat esimerkiksi uusien toverisuhteiden solmiminen, luennolla

käyminen, yliopisto-opiskelijoiden vapaa-ajan rientoihin osallistuminen, ruuhkaisessa

ruokalassa syöminen tai erilaiset spontaanit vuorovaikutustilanteet.

Kaikkia haastateltavia yhdisti myös kokemus itsestä tavallista huonommin pärjäävänä

vuorovaikutustilanteissa, riippumatta siitä, kuinka hallitseva piirre ujous heidän elämässään

oli. Eroja sen sijaan syntyi siitä, kuinka suureksi haasteeksi ujous oli haastateltavien

elämässä muodostunut. Vaikka tutkimukseni pyrkimyksenä ei ole löytää mekanismeja tai

kausaalisia selityksiä ihmisten elämänkulullisille tapahtumille, on haastateltavien tarinoissa

nähtävissä monenlaisia suojaavia, mutta myös heikentäviä tekijöitä. Tasapainoiset perhe-

suhteet, onnistumiset ystävyyssuhteissa ja itselle luonnollisten toimintaympäristöjen löyty-

minen näyttäytyvät aineistossa suojaavina tekijöinä. Toisaalta vaikeus löytää saman-

henkisiä ystäviä, kokemukset sosiaalisesta osattomuudesta ja väärinymmärretyksi tulemiset

esimerkiksi kouluvuosina näyttäytyivät monen kohdalla kasautuvina hyvinvointia heiken-

tävinä tekijöinä. Osa haastateltavista pystyi katsomaan ujouden aiheuttamia haasteita jo

hieman kuin peruutuspeilistä. Heille yliopistoon tulo oli ollut onnistumisen kokemus, joka

mahdollisti elämän aloittamisen puhtaalta pöydältä ja murtautumisen ulos kasvuvuosina

23

ehkä määrääväksikin muodostuneesta ujon ihmisen sosiaalisesta roolista. Sen sijaan vai-

keudet tässä taitekohdassa aiheuttivat monelle sosiaalista kipua ja epäonnistumisen tun-

netta. Ne haastateltavat, jotka olivat valinneet ujouttaan uhmaten kasvatus- ja opetusalan

(n=5), joutuivat käymään omanlaistaan tasapainoilua luonteensa ja ammattiin liittyvien

odotusten välillä. Aineisto on siis tältä osin varsin heterogeeninen. Tämä tekee oikeutta sil-

le tosiasialle, että ujous on monitekijäinen ilmiö vaikka sen juuret usein ovatkin ihmisen

temperamentissa ja perimässä. Se millaiseksi asiaksi ujous ihmisen elämässä muodostuu

on monin tavoin tilannetekijöiden ja elämänkulun muokkaama kehityskulku.

3.1.2 Ujo ihminen haastattelussa

Tutkimuksen toinen haaste liittyi sopivan aineistonkeruumenetelmän valintaan. Ujous on

sensitiivinen aihe eikä siihen liittyvien kokemusten tavoittaminen haastattelemalla ole

tutkittavan kannalta välttämättä kovin miellyttävää. Osa haastateltavista kommentoikin

yritystäni kunnianhimoiseksi. Useat haastateltavista kuvasivat osallistumisen edellyttäneen

enemmän tai vähemmän päätöstä sietää epämukavuutta. Tälle ponnistelulle annan suuren

arvon. Voi kuitenkin kysyä, miksi valitsin haastattelun aineistonkeruumenetelmäksi kun

tarjolla olisi nykyään monenlaisia virtuaalisen tai tekstuaalisen viestinnän vaihtoehtoja,

joilla tutkimuksen näkökulmasta on monenlaisia etuja? Internetissä kasvottomana tapah-

tuvan sähköpostihaastattelun on esimerkiksi esitetty tuottavan laadukkaampaa tietoa sen

mahdollistaessa runsaamman ajan käytön vastaamiseen (Fritz & Vandermause 2018,

1640). Ylipäätään kasvottoman aineistonkeruun hyötynä on korostettu tutkittavan mahdol-

lisuutta olla rehellisempi haastattelun sisältäessä vähemmän tilannekijöistä tai psyko-

logisesta kontrollista kumpuavia paineita esittää itsensä tietynlaisena (Illingworth 2006,

29). Erään haastateltavan kommentti havainnollistaa osuvasti näitä näkökulmia, etenkin

liittyen ujouteen tutkimusaiheena.

Silja: Että tietenki mä ymmärrän senki, että vaikka olis kaks maailman sosiaalisesti taitavinta ihmistä vuorovaikutuksessa niin voi syntyä semmosia kömmähdyksiä ja väärinymmärryksiä ja jotain, mutta musta aina jotenki tuntuu, että kaikki ihmiset, jotka mä tapaan, tietää enemmän siitä, mitä sanotaan ja miten kuin minä jollakin semmosella tavalla, jota mä en osaa määritellä. PH: Tekeekö se sit varovaiseksi, että yrittää siinä tilanteessa skannata, että miten pitäis olla?Silja: Joo, ja sit sitä miettii, että jos on joku tapaaminen, vaikka tämmönen, että tulee haastatteluun niin sitä koittaa miettiä etukäteen, että mistähän siellä puhutaan tai minkähänlainen se toinen ihminen on tai mitä ei ainakaan varmasti kannata sanoa. Sitä koittaa jotenkin niinku valmistautua ihanku se olis joku semmonen tentti vaikka eihän ihmisvuorovaikutukseen voi, ei se vaan mee niin!

PH: No tässä sä voit olla ihan vapaasti, sun ei tarvi ajatella sitä. Ei oo oikeeta eikä väärää...2

2 Käyttämissäni aineistonäytteissä tutkijan kysymykset on boldattu luettavuuden helpottamiseksi.

24

Ujoutta tutkittavien ja tutkijoiden kokemana artikkelissaan käsittelevät Scott, Hinton-

Smith, Härmä ja Broome (2012) kehottavat katsomaan tutkimusaiheen aiheuttamia käytän-

nön haasteita toisesta näkökulmasta. Sen sijaan, että vaikeus tuottaa puhetta tai täyttää

”ihanteellisen” informantin kriteerejä sysättäisiin yksistään tutkittavasta riippuvaksi, kir-

joittajat kehottavat tutkijaa miettimään, miten haastattelutilannetta voisi helpottaa. Tilan-

teen aiheuttama dramaturgista stressiä voidaan lievittää suhtautumalla niihin normalisoi-

vasti. Adler ja Adler (2003) toteavat, että parhaimmillaan tutkimushetkestä tulee haasta-

teltavalle merkityksellinen sosiaalinen kohtaaminen (ks. Scott ym. 2012, 716-717). Pyrin

omien haastateltavieni kanssa käymään etukäteen sähköpostikeskustelua tilanteeseen mah-

dollisesti liittyvistä haasteita ja seikoista, joilla niitä voisi helpottaa. Esimerkiksi eräs

haastateltava kertoi, että katsekontaktin pitäminen on hänelle vaikeaa. Sovimme etukäteen,

että emme istu haastattelussa suoraa kasvotusten vaan voimme asettua tilaan sopivammalla

tavalla. Toin ilmi, että tilanteen voi halutessaan keskeyttää tai voimme tarvittaessa pitää

taukoja. Haastateltavat saivat myös halutessaan valita itselle sopivan haastattelupaikan.

On myös esitetty, että kasvottomasti saa koherentinpaa tietoa haastattelun perustuessa

oletukselle reflektiivisyydestä ja oman tarinan kerronnasta, joka voi olla hankalaa ujolle

(ks. esim. Samadi, Maghsoudi & Azizmohammadi 2013; Hughes 2017). Tässä suhteessa

oma kokemukseni oli kuitenkin jokseenkin päinvastainen. Ottaen huomioon senkin, miten

paljon ujouden ”vaikeusaste” vaihteli aineistossani. Sain kokoelman rikkaita ja reflek-

tiivisiä tarinoita. Useimmat haastateltavista toivatkin julki, että kahdenkeskinen keskustelu

tilanteessa, jossa heillä on tilaa puhua, harvemmin tuottaa vaikeuksia. Vaikeudet

liittyvät nimenomaan puhumiseen isomman joukon kesken. Luonnehtisinkin tutkimukseeni

valikoituneita ujoja ihmisiä haastateltavina puheliaiksi ja verbaalisiksi ihmisiksi, joilla ei

ollut ongelmia kertoa elämästään, kokemuksistaan ja syvemmistäkin tunnoista. Laadullista

ujoustutkimusta tehnyt Scott (2004) on kiinnittänyt huomiota samaan ilmiöön kuvaten

useita tutkittaviaan teräviksi sosiaalisen maailman reflektoijiksi. Scott käyttää käsitettä shy

vocality. Käsite on täysin tunnistettava omassa empiriassani.

On tietysti rehellisyyden nimissä kysyttävä, millainen joukko ujoja ihmisiä jäi

tutkimukseni ulkopuolelle menetelmän rajaamina? Olisiko kirjallisesti tai virtuaalisesti

kerätty aineisto tuottanut ilmiöstä toisenlaista dataa? Luultavasti olisi. En kuitenkaan

tutkijana halunnut tehdä päätöstä tutkittavien puolesta enkä aliarvioida heidän

25

toimijuuttaan. Halusin nähdä ja kuulla heidät sekä mahdollistaa kokemuksen oman äänen

käyttämisestä ja kertomisesta – myös kokemuksen siitä, että tulee kuulluksi ja ym-

märretyksi. Epäilemättä menetelmä aiheutti heille epämukavuutta ja vaati ponnisteluakin,

mutta uskon kokemuksen olleen usealle heistä ennemmin myönteinen kuin kielteinen. En

halunnut holhota heitä, eivätkä he sitä toden totta kaivanneetkaan. Uskon, että olisin

menettänyt paljon ilman vis-a-vis-kontaktia. Nyt jokainen heistä myös kehollistui ja

habitualisoitui minulle, mikä luo aineiston tulkintaan aivan toisen ulottuvuuden verrattuna

siihen, että tuntisin heidät vain ”tekstinä” (ks. Bamberg 2012). Aineistonkeruu paljasti

myös sen, miten merkityksellistä mahdollisuus neuvotella osallistumisen ehdoista ja

tietyistä normatiivisista odotuksista voi olla. Joskus tällainen ”pelivara” ja täytymisen

modaliteetista vapaa areena voi olla ratkaiseva.

3.1.3 Kerronnallinen haastattelu keskusteluna ja eettisiä huomioita

Toteutin tutkimushaastattelut kerronnallisella otteella (ks. Hyvärinen 2017b). Tällöin

perinteinen kysymys-vastaus-formaatti hylätään ja tutkimustilanteessa nojataan haasta-

teltavan kerrontaan niin paljon kuin se on mahdollista. Tilannetta ei tällöin ohjaa tutkijan

valmis kysymyspatteristo vaan keskustelun sisällöt saavat kehkeytyä vapaammin. On

hyväksyttävää - jopa toivottavaa - että haastateltavan kertomus harhailee, poikkeaa ja jättää

sulkeutumatta (emt., 2017b, 12). Hyvärinen (2017b) toteaa Nikanderiin viitaten, että

haastateltavan näkeminen passiivisena tutkittavana, joka vain asettuu hänelle tarjottuun

vastailijan rooliin, on väärä oletus. Sen sijaan haastattelu tulisi nähdä vuorovaikutuksena,

jossa erilaiset asemat ovat liikkeessä ja tulevat myös haastetuiksi. Samasta lähtöajatuksesta

käsin nähtynä haastattelu ei ole koskaan puhdas tai eheä tarina sellaisenaan vaan aina

sosiaalista toimintaa ja siten tilannetekijöiden muotoilemaa (Ruusuvuori & Tiittula 2017).

Kertomushaastattelun ihanne on haastattelijan mahdollisimman vähäinen puuttuminen

haastateltavan kerrontaan. Ideana on minimipalauttein sekä erilaisin kokoavin ja peilaavin

puheenvuroin tukea kerrontaa, eikä katkaista sitä liiallisilla kysymyksillä. (Hyvärinen

2017b, 183) Omissa haastatteluissani esitin Hyvärisen ohjetta noudattaen aluksi laajan

avoimen kysymyksen, jonka pohjalta esitin lisäkysymyksiä. Jälkikäteen litteraatioita

tarkastellessani havaitsin, että miltei jokaisen haastateltavan kohdalla jo ensimmäinen

puheenvuoro sisälsi jollain tavalla pienoiskoossa sen ydinasian (tai tiivistelmän ks. Labov

1972), jota haastateltava kommentoi ja syvensi tilanteen kuluessa. Tällöin valmis

26

kysymyslista olisi voinut viedä keskustelun aivan väärään suuntaan. Osa tutkittavista alkoi

kertoa tarinaansa kuin napista painamalla, osa taas kaipasi enemmän varmistusta ja

ohjaavia kysymyksiä kerrontansa tueksi. Pidin haastattelussa mukana väljää teemarunkoa,

joka toimi tarkistuslistana aiheista, joita toivoin haastattelussa tulevan esille. Osan kohdalla

runkoa ei juuri tarvittu, sillä kerronta liikkui omia aikojaan ennalta hahmottelemillani

alueilla kuten ujouden elämänkulullisessa merkityksessä ja yliopisto ympäristössä.

Haastattelutapa oli kuitenkin sen verran väljä, että aineistossa tuli runsaasti esille teemoja

ja näkökulmia, joita en ollut osannut ennakoida, jolloin käsitykseni aiheesta laajeni. Pidän

tätä signaalina siitä, että aineiston avulla on mahdollista kuvata tutkimaani ilmiötä

tarkemmin ja paikallisemmin kuin pelkästään tutkimuskirjallisuuteen nojautumalla.

Kertomushaastattelussa pidetään oleellisena myös haastattelijan kykyä sietää hiljaisuutta

(Hyvärinen 2017b, 189). On kuitenkin tärkeää löytää tasapaino kiusaannuttavan

hiljaisuuden ja kerronnalle tilaa antavan hiljaisuuden välillä. Havaitsin, että etenkin haas-

tattelun alkupuolella on hyvä auttaa keskustelun flowta, jotta haastateltava rentoutuu

kertomaan. Kun luottamus alkaa rakentua ja kertoja pääsee vauhtiin, on hiljaisuuden

sietäminen käyttökelpoisempaa. Jos haastattelun alussa yrittää venyttää hiljaisuutta, jotta

haastateltava uskaltautuu kertomaan ”mahdollisimman puhtaasti” lisää, saattaa käydä päin-

vastoin. Vuorovaikutus tukkeutuu siitä syystä, että haastateltava tulkitsee hiljaisuuden

helposti omaksi virheekseen ja tilanteen konseptit menevät sekaisin. Tämä tapahtuu

etenkin jos haastateltava on tullut tilanteeseen sillä oletuksella, että hän pyrkii vastaamaan

haastattelijan kysymyksiin mahdollisimman hyvin nimenomaan vastaajan asemasta, ei

niinkään omaehtoisena ja tilannetta rakentavana kertojana. Onkin tärkeää haastattelun

alussa sanoittaa tilanteen ideaa keskustelunomaisena ja keskimääräistä tutkimushaas-

tattelua vapaampana tilanteena, jotta tutkittava on samalla kartalla eikä energia mene

jumittavan tilanteen ihmettelyyn. Bahtinin mukaan ”sana kaipaa tulla vastaanotetuksi”,

tämä pätee myös tutkimushaastattelussa. Hyvärinen (2017b, 190) viitta Anssi Peräkylän

tutkimuksiin tarinankerronnan psykofysiologiasta. Kertoja odottaa kuulijan osallisuutta,

jotta voi rauhoittua kertomaan. On myös tärkeää ymmärtää, että ihmiset ovat kertomis-

tavoiltaan erilaisia. Toisille on luontaisempaa kertoa värikkäästi ja yksityiskohtaisesti,

toiset taas pitäytyvät enemmän faktoissa eivätkä mielellään rönsyile sivupoluille. Haastat-

telijana minun tulee sovittaa oma vuorovaikutustapani ja ennakkoajatukseni tilanteen

kulusta kunkin haastateltavan tapaan olla hetkessä.

27

Pidän tärkeänä, että edellä esiteltyjä kertomushaastattelun ”niksejä” ei kuitenkaan nähtäisi

temppuina, joilla haastateltava saadaan puhumaan ja paljastamaan kokemuksiaan mahdol-

lisimman laveasti. Tutkimustilanne on kaikesta huolimatta inhimillinen kohtaaminen, jossa

tehtäväni tutkijana ei ole manipuloida tutkittavaa kertomaan. Sen sijaan minun tutkijana

tulee luottaa vuorovaikutuksen luonnolliseen jäsentymiseen ja nojata ennen kaikkea toista

ihmistä kunnioittavaan suhtautumistapaan. Tähän kuuluu hienotunteisuus, esimerkiksi ha-

vaintojen teko siitä, kokeeko haastateltava jonkun aihealueen epämukavana. Sanna Rikala

(2013) on työuupumusta tarkastelevassa väitöskirjassaan kiinnittänyt huomiota eettisiin

jännitteisiin, joita hyvin henkilökohtaisissa asioissa liikkuviin tutkimushaastatteluihin usein

liittyy. Rikala (2013, 70) pohtii, kuinka tarkasti haastateltaville tulisi kertoa siitä, mil-

laisella analyyttisella kammalla heidän puhettaan tullaan erittelemään. Haastateltavalle

hänen oma kerrontansa kai useimmiten on faktuaalista kokemusten ja käsitysten kuvaa-

mista, tutkijalle puolestaan usein merkitysten ja tulkintojen availua kerrotusta, yli sen,

mitä kerronta reaalisesti kuvaa. Tunnistan vahvasti tämän kokemuksen omasta aineis-

tonkeruuprosessistani. Rikalan tavoin koin luontevaksi nauhurin sammuttamisen jälkeen

jäädä keskustelemaan haastateltavien kanssa erilaisista aiheista. Osaan haastatteluista liittyi

vahva tunnelataus, joten tuntui tärkeältä purkaa ja keventää tilannetta jotenkin. Näistä

tilannetta tasaavista pyrkimyksistä huolimatta on rehellistä myöntää, että tutkimussuhde on

aina jollain tavalla epätasa-arvoinen. Aaltonen ja Högbacka (2015, 17) toteavat Gilliesiin

ja Alldrediin viitaten, että tilanne on tämä jo siitä vääjäämättömästä syystä, että tutkijalla

on valta kysyä, tulkita ja päättää, mitä hän raporttiinsa lopulta kirjoittaa.

Kerronnalliset haastattelut kestivät 1,5-2h. Aänitallentimelta purettua materiaalia syntyi

yhteensä 120 word-arkillista rivivälillä 1 ja fontilla 12. Litteroin haastattelut sanasta sanaan

jättäen kuitenkin osan antamastani minimipalautteesta (mhmm..) pois, mutta siten, että ker-

ronnan dialogin omaisuus säilyy. Anonmymiteetin suojaamiseksi raportin aineistonäyt-

teistä on jätetty pätkiä pois. Tämä näkyy näytteissä merkintänä: (…). Kerronnassa esiinty-

viä erisnimiä, paikkakuntia ym. tunnistettavia yksityiskohtia olen merkinnyt xxx koodilla.

28

3.2 Kertomus tutkimuskohteena

Narratiivisessa tutkimustavassa usein tarkennetaan, mitä narratiiveilla, kertomuksilla tai

tarinoilla kyseisessä tutkimuksessa tarkoitetaan ja millaisin kriteerein analyysiyksiköt on

aineistosta rajattu. Tämän tutkimuksen kannalta oleellinen on narratologinen erottelu tari-

nan ja kerronnan välillä, tarinan viitatessa tapahtumiin (mitä kerrotaan) ja kerronnan puo-

lestaan esitystapaan (miten kerrotaan) (Törrönen 2005, 29). Tässä tutkimuksessa olen

erityisen kiinnostunut jälkimmäisestä - siis siitä, miten kerrontaa käytetään oman identi-

teettityön välineenä. Kerronnan sisällön osalta nojaudun tarkkojen rakenteellisten kritee-

rien sijaan ajatukseen sisällön kerrottavuudesta (Herman 2009) ja kerrotun kokemuksel-

lisuudesta (Fludernik 1996).

Herman (2009, 14) on nimennyt kerrottavuudelle neljä peruselementtiä, jotka ovat

tilanteisuus, mahdollisuus päätellä tapahtumien ajallista kulkua, kerronnan synnyttämät

maailmat ja niihin sisältyvät epäjärjestykset ja häiriötilat sekä kerronnan välittämä

kokemuksellisuus. Etenkin tilanteisuuden ulottuvuuden huomiominen mahdollistaa kerto-

muksen kontekstin ja identiteettipositioiden rakentamisen tarkastelun analyysissa (Hyvä-

risen 2010). Kokemuksellisuus puolestaan erottaa kerrotun luettelomaisesta, kronikka-

tyyppisestä kerronnasta, jossa esimerkiksi kuvaillaan yleisiä asiantiloja ilman, että ker-

rottuun sisältyy erityisempää henkilökohtaista näkökulmarakennetta (emt.). Tai kuten

Fludernik (1996, 9-10) toteaa luonnollisen narratologian teoriansa pohjalta, että kertomus

voi herätä eloon ilman kronologista juonta, mutta tuskin ilman emotionaalista, kertojan

kokemusta välittävää ulottuvuutta. Tutkimukseni analyysiyksiköiden valinnasta kerron

tarkemmin alaluvussa 3.3.1 Selonteot ja kasvotyö.

3.2.1 Sosiaalinen konstruktionismi ja narratiivinen tutkimusote

Käsillä oleva laadullinen tutkimus edustaa taustaoletuksiltaan sosiaalista konstruktio-

nismia. Tiedostan, että tutkimuksessani on teoreettisia kaikuja myös sosiaalista konstruk-

tionismia edeltäneestä vaiheesta nojatessani jossain määrin Susie Scottin (2007) symboli-

selle interaktionismismille pohjautuvaan teoriaan sekä Erving Goffmanin etnometodologi-

seen ajatteluun. Esimerkiksi Goffmanin ajattelussa sosiaalisen toiminnan nähdään rakentu-

29

van staattisempien ja ennalta ohjautuvampien roolien ja taustaoletusten varassa kuin nykyi-

sin sosiaalisen konstruktionismin mukaisessa käsityksessä (ks. esim. Peräkylä 2001;

Törrönen 2000; Juhila 2004). Antiessentialismi, tiedon paikallisuus ja historiallisuus sekä

kieli sosiaalisen todellisuuden rakentajana voitanee paikantaa sosiaalisen konstruktio-

nismin keskeisimmiksi lähtökohdiksi (Gergen 2009; Burr 1997; Saastamoinen 2006).

Sosiaaliseen konstruktionismiin sisältyvä käsitys kielestä tulkintoja tuottavana ja yksilöi-

den asemia määrittelevänä toiminnallisena välineenä (Kuusela 2002) on myös yksi tärkeä

taustaoletus tässä tutkimuksessa. Sosiaalisen konstruktionismin perinteeseen sisältyvä

ydinajatus kokemamme todellisuuden kielellisestä rakentumisesta johtaa ajatukseen siitä,

että asiaintiloja ja käsityksiä näistä asioista voidaan muotoilla uudelleen (Weinberg 2008,

34). Tämä on tärkeä osa tutkimukseni esiymmärrystä. Yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja

sosiaalista kipua tuottavat ja uusintavat käytänteet voidaan näin ollen nähdä purettavissa

olevina.

Tutkimukseni teoreettis-analyyttisena kehyksenä hyodynnän narratiivisen tutkimuksen

melko uusiin avauksiin kuuluvaa pienten tarinoiden tutkimusideastoa, joka mahdollistaa

aiempaa hienosyisemmän kerronnan erittelyn (ks. Hyvärinen, Hatavaara & Rautajoki

2019). (ks. tarkemmin luku 2.2.1) Ujoista oletetaan paljon. Heitä neuvotaan ja arvioidaan

usein ulkoapäin. Ujoutta ilmentävän ihmisen kompetensseja määritellään usein ujouteen

liitetyistä muista määreistä käsin: huonot vuorovaikutustaidot, rohkeuden puute, sulkeutu-

neisuus ja kyvyttömyys aktiiviseen osallistumiseen. De Fina ja Georgakopoulou (2015,

263) toteavat osuvasti Ryaniin viitaten, että pienten tarinoiden tutkimus voi tehdä näkyväk-

si isoja asioita antaessaan tilaa odostusten vastaisuudelle, jännitteille ja dilemmoille suh-

teessa normatiivisiin oletuksiin. Narratiivien tutkimus tarjoaakin mahdollisuuksia analysoi-

da toimijuutta sosiaalisesti ja tilanteisesti osana vuorovaikutusta sekä kulttuurisia käsityk-

siä (Juvonen 2015; De Fina & Georgakopoulou 2015). Kerrotun identiteetin kohdalla on

luontevaa puhua vuorovaikutuksellisesta toimijuudesta, joka osaltaan laajentaa perspektii-

viä tarkasteltaessa toimijuuteen ja identiteetteihin liittyviä kysymyksiä (Hatavaara ym.

2019, 7).

Toisaalta sosiaalisen konstruktionismin kielikäsityksen kritiikki, joka kohdistuu identi-

teetin pelkistämiseen vain diskurssien läpivirtauksen paikaksi, ja siten ruumiillisuuden ja

muistojen huomiotta jättämiseen (Saastamoinen 2006, 178-179: Törrönen 2000), tarjoaa

30

hedelmällisellä tavalla jännitteisen tarkastelukulman juuri ujouteen kokemuksena. Ujous

tuskin on vain kielellinen konstruktio vaikka se samaan aikaan on monin tavoin kielellisten

määritysten kautta muokkautuva - myös kokemuksen tasolla. Onkin keskeistä ymmärtää,

että Bambergin kerronnallisen identiteetin teoriassa on nimenomaan kyse kerrotusta identi-

teetistä, joka ilman muuta on luontevaa nähdä performoidumpana ja tilanteisempana kuin

esimerkiksi ihmisen sisäinen tarina ja syvemmällä oleva käsitys itsestä (vrt. Hänninen

1999). Toisaalta analyysissa hyödyntämäni Bambergin narratiivinen positiointianalyysi

pyrkii ylittämään tällaisia kuiluja ihmisen identiteettitasojen välillä (ks. luku 2.3.2).

3.2.2 Narratiivisesta kokemuksen tutkimuksesta

Kokemuksen tutkiminen sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä vaatii vielä

muutaman selventävän alleviivauksen. Narratiivisessa tutkimuksessa kokemusta ei nähdä

erehtymättömänä tai todellisuutta sellaisenaan heijastavana. Sen sijaan tutkimuksen avulla

pyritään osoittamaan, millä tavoin kertojien kokemukset ja tavat kertoa näistä kokemuk-

sista, ovat tulosta heidän subjektiasemistaan (Liljeström 2004, 149) - tässä tutkimuksessa

identiteettipositioistaan. Tällöin kokemuksesta kertominen on jo itsessään kertojan teke-

mää tulkintaa ja siten myös tulkinnan tarpeessa olevaa (Riessman 1993). Kertomusten

rakentamien tulkintojen ja tutkijan näistä tekemien erittelyjen avulla voidaan siis asetella

niiden tuottamia identiteettejä konteksteihinsa. Narratiivisessa tutkimuksessa ihmisten elä-

mät ja kokemusmaailmat nähdään ainutlaatuisina ja alati muuntuvina jolloin myös koke-

muksia koskeva tieto on yksilöllistä ja muuttuvaa. (Tökkäri 2018, 66.)

Kokemuksen tutkiminen tässä yhteydessä tarkoittaa myös sitä, että kokemuksen sisällon

sijaan huomiota kiinnitetään enemmän sen rakentumiseen. (ks. esim. Saresma 2010). Täten

kysymys ei ole pelkästään esimerkiksi marginaalisten kokemusten näkyväksi tekemisestä

vaan enemmänkin niiden sijoittamisesta yhteyksiinsä. Narratiivinen kokemuksen tutkimus

on kiinnostunut kokemuksen kertomusmuotoisesta rakentumisesta sekä siitä, miten jaetut

kokemukset muotoilevat yhteistä maailmaamme (Tökkäri 2018, 68; Squire 2009, 45).

Kyse ei siis ole kertomuksen näkemisestä menneiden muisteluna, vaan esimerkiksi keino-

na jäsentaä maailmaa ja toisaalta rakentaa sosiaalista identiteettiä (Varjonen 2015, 26).

Alasuutarin (1994) mukaan kertomusten voi kuitenkin ajatella juuri tarinallisuutensa kautta

ilmentävän kulttuurista todellisuutta (ks. Hänninen 1999, 18).

31

Narratiivisessa kokemuksen tutkimuksessa on siis kyse yksilöllisestä merkityksenannosta

sekä kielellisyyden vuoksi yhteisöön sidoksissa olevasta maailman konstruoimisesta ja

ymmärtämisestä (Tökkäri 2018, 77). Tökkäri toteaa myös Jerome Bruneriin viitaten, että

narratiivinen paradigma vastustaa luokittelevaa asioiden selittämistä ja korostaa kertovaa

asioiden ymmärtämistä (emt.). Siksi narratiivisen tutkimuksen tulokset kannattaa esittää

niin, että tiedon kerronnallinen luonne ja moniäänisyys välittyvät. Tärkeää on pitaä tarinat

kokonaisuuksina eikä pirstaloida niitä liian pieniin osiin. (Riessman 2008, 11–12.) Tätä

ohjetta pyrin noudattamaan omassa tutkimusraportissani.

3.3 Analyysivälineet

Seuraavissa alaluvuissa esittelen analyysissa hyödyntämäni metodologiset välineet, joiden

avulla erittelen ja analysoin kerrontaa. Tutkimukseni analyysiyksiköinä käytän selontekoja

ja niihin sisältyvää tarinallista selittämistä. Analyysin ensisijaisena metodologisena väli-

neenä hyödynnän Bambergin (2004; 2008) kolmitasoista positiointianalyysia, joka mah-

dollistaa kerronnan tarkan erittelyn identiteettejä ja toimijuutta paikantaen. Tässä käytän

metodisena apuvälineenä Labovin (1977) kerronnan rakenteen erittelyn mallia. Haasta-

eltavien tekemän identiteettityön teoreettisena tarkastelun välineenä käytän puolestaan

Bambergin identiteettiteoriaa, jonka esittelin luvussa 2.2.1. Teoreettisina tulkintakäsitteinä

ja identiteettityön erittelyn välineinä hyödynnän lisäksi kerronnassa ilmenevää kategorioi-

iden käyttöä, toiminnan modaliteetteja ja erilaisia kasvotyön keinoja.

3.3.1 Selonteot ja kasvotyö

Käytän tutkimukseni analyysiyksikkönä selontekoja. Selonteot (accounts) on alunperin

sosiologinen käsite, jolla tarkoitetaan sosiaalisissa tilanteissa annettuja selityksiä kun jotain

odottamatonta tai poikkeavaa tapahtuu (Scott & Lyman 1968, 46). Käsitteen juuret ovat

Goffmanin (1959) sosiaalisen identiteetin säilyttämiseen ja hallinnointiin liittyvissä teoreti-

soinneissa (ks. Orbuch 1997, 456). Taustalla on etnometodologinen ydinajatus siitä, että

arkemme vakiintuneine tapoineen ja rutiineineen perustuu itsestäänselvinä ja normaaleina

pitämillemme asioille ja toiminnoille. Kyse on siis arjen moraalisesta järjestyksestä, joka

sisältää sen kulttuurisen tiedon mikä meillä on eri tilanteisiin sisältyvistä oikeista käyt-

täytymistavoista (Juhila 2012, 132.) Käsitteen juuriteoreetikot ovat olleet ennen muuta

kiinnostuneita kolmesta kysymyksestä liittyen selontekoihin: mitä ne pitävät sisällään, mis-

32

sä tilanteissa niitä annetaan ja millä ehdoin selonteko hyväksytään? Se, millaiseksi selon-

teko muodostuu riippuu teoreetikoiden mukaan tilanteeseen liittyvistä normeista, selonteon

antajasta ja yleisöstä. Selontekojen tarkoitus on oikeuttaa tai puolustaa sosiaalisesti proble-

maattisena pidettyä tekoa tai toimintaa. (Orbuch 1997, 457; ks. myös Juhila 2012, 136.)

Selontekojen käsitteellistys on sittemmin laajentunut tästä vuorovaikutusjärjestykseen ja

tilanteisuuteen kytkeytyvästä sisällöstä yhdeksi narratiivisen tutkimuksen kohteista. Tässä

yhteydessä puhutaan kerronnallisista selonteoista, joita ihminen voi käyttää esimerkiksi

kertoessaan elämästään (Orbuch 1997, 464). Tuoreemmat teoretisoinnit esimerkiksi ehdot-

tavat, että selonteot eivät ole vain sosiaalisia konstruktioita, joilla pyritään suojaamaan

itseä tietyissä tilanteissa. Sen sijaan ne nähdään myös yksilön hallinnan tunteen ja

ympäristön ymmärrettävyyden vahvistamisen keinoina. Täten ne ovat niin ikään selviyty-

miskeinoja stressaavissa tilanteissa ja auttavat ylläpitämään jatkuvuuden tunnetta ja arjen

järjestystä. (Orbuch 1997, 459.) Narratiivisen tutkimuksen piirissä selonteot voidaan nähdä

aineistossa laadullisesti ja rakenteellisesti erilaisina kerronnan muotoina kuin klassiset ja

prototyyppiset kertomukset, joilla on alku, keskikohta ja loppu sekä selkeä ajallinen ennen

- jälkeen-jäsentyneisyys (ks. Labov 1977). Toisaalta myös perinteiset tarinat voidaan

määritellä eräänlaisiksi laajennetuiksi selonteoiksi, joiden tarkoitus on tehdä näkyväksi

tapahtumiin liittyvää kausaliteettia (Gubrium & Holstein 2009; ks. myös Juhila 2012, 159).

Siten jyrkkien erojen teko erilaisten kerronnan muotojen käytön ja funktioiden välille on

keinotekoista. Perinteisten tarinoiden ja selontekojen eron voi kuitenkin nähdä siinä, että

selontekoja ilmenee kerronnassa yleensä nimenomaisesti liittyen huolestuttavina ja proble-

maattisina pidettyihin kokemuksiin. Siten ne ovat pyrkimystä tehdä tapahtumia, itseä ja

elämää ymmärrettäväksi. (Orbuch 1990, 467.) On myös ehdotettu, että selonteot eroavat

tarinoista niihin liittyvien yksityisen sisimmässä tapahtuvan työstämisen myötä. Asiat,

jotka herättävät meissä tarpeen selittää, usein myös pitävät sisällään yksityisesti mielessä

tapahtuvaa ruminointia (Gergen & Gergen 1983) sekä kuvittelua muiden ihmisten mahdol-

lisista reaktioista ennen kuin ne kerrotaan ääneen (Harvey 1992).

Tarinalliset selonteot nähdäänkin nykyisin tutkimuksen kannalta rikkaina merkityksen-

annon paikkoina (Riessman 1993). Harveyn (1992) mukaan selonteot ovat erityisen runsai-

ta attribuutioiden kertymiä sisältäessään usein syitä, selityksiä, vastuita sekä itselle ja muil-

le luettuja ansioita (ks. Orbuch 1997, 464). Selontekoihin kietoutuu usein myös koko jouk-

ko kuvailevaa ja tunnepitoista materiaalia. Näin ollen ne sisältävät selitykselle annetun

33

kognitiivisen, emotionaalisen ja sosiaalisen ulottuvuuden (Orbuch 1997, 464). Vilma

Hänninen (1999) käsitteellistää samaa asiaa puhuen tarinallisesta selittämisestä ihmis-

elämän tapahtumien jäsentämiseen erikoistuneena ajattelumuotona. Jerome Bruneriin viita-

ten Hänninen (1999, 62) toteaa, että tarinallinen selittäminen tulee erityisen tietoiseksi sil-

loin, kun tapahtumat eivät etene ennakoidusti ja odotukset rikkoutuvat.

Käytän tutkimuksessani selontekoja ikään kuin kahdessa merkityksessä. Selonteon käsit-

teen eri puolet aina Goffmanista alkaen ovat tutkimukseni analyyttisia työkaluja. Ensin-

näkin käytän selonteollisia kerronnan jaksoja tutkimukseni analyysiyksiköinä, joiden avul-

la paikannan haastateltavien tekemää identiteettityötä ja merkityksenantoa. Toisekseen

käytän selonteon varhaisempia poikkeavuuteen ja sosiaalisen identiteetin säilyttämiseen

liittyviä käsitteellistyksiä ymmärryksen avaimena, miksi jokin tietty selonteko tai tarina

ylipäätään kerrotaan. Tähän liittyy myös Juhilan (2012, 206) kytkentä sosiaalisiin kate-

gorioihin. Esimerkiksi epäonnistuminen jonkun tietyn kategoriajäsenyyden odotusten täyt-

tämisessä voi synnyttää moraalista arviointia ja sen myötä selontekovelvollisuuden. Tässä

toisessa käyttämässäni merkityksessä selonteot voidaan erityisesti nähdä kasvotyön

keinona.

Niin sanottu vastapuhe voidaan myös nähdä selontekoihin kytkeytyvänä kasvotyön

keinona. Vastapuhe (talking back) tarkoittaa erilaisia puhunnan tapoja, joilla vastustetaan

itseen kohdistuvia stereotypisoivia kategorisointeja, mallitarinoita ja näihin liittyviä omaa

identiteettiä uhkaavia leimoja. Samalla tunnustellaan vaihtoehtoisten identiteettien mahdol-

lisuuksia. (Juhila 2004a, 29.) Näin ollen vastapuheeksi tulkittavien puheen kohtien

paikantaminen aineistosta mahdollistaa etenkin sellaisten identiteettityön kohtien tarkas-

telun, joissa käsitellään erilaisia leimoja ja stereotypioita (Kulmala 2006, 66-67).

Vastapuhetta tutkimalla voi myös tavoittaa niin sanottua toista tietoa, joka ei ole esillä

yleisesti (Karjalainen, 2005). Juhila (2004a) on nimennyt erityisiksi vastapuheen muodoik-

si tavallisuusretoriikan ja eron politiikan. Ensimmäinen tarkoittaa oman tavallisuuden ko-

rostamista ja sen kautta poikkeavaksi tulkitusta kategoriajäsenyydestä tai identiteetin lei-

masta huolimatta itsensä normalisointia ja tavallisten joukkoon liittämistä. Jälkimmäisen

avulla puolestaan pyritään rakentamaan yksilöllistä identiteettiä tietystä kategoriajäse-

nyydestä huolimatta. Tämä voi tapahtua erottautumalla jonkin myönteisen seikan avulla

jostakin vakiintuneesta ja normaalina pidetystä kategoriasta esimerkiksi korostamalla jo-

34

tain poikkeavuuteen liittyvää positiivista puolta. Vastapuhe on myös toimijuuden ilmaisu

ja usein se tähtää oman identiteetin suojeluun ja vahvistamiseen. Ylipäätään kriittinen ja

vastarintaan asettuva positio suhteessa johonkin asiaintilaan kuten itseen kohdistuvaan

määritykseen, tarjolla olevaan ja yleisesti normaalina pidettyyn, on vastapuheen muoto.

3.3.2 Positiointiteoria

Analyyttisesti tarkastellen identiteetti on hankalasti paikannettava ilmiö (Hatavaara,

Hyvärinen, Rautajoki 2019). Positiointiteoriaa ja positioinnin käsitettä on nykyisellään

pidetty käyttökelpoisena välineenä pyrittäessä tavoittamaan identiteettiä ja subjektiutta

tutkimus- aineistosta (Bamberg & Korobov 2004, 475; De Fina & Georgakopoulou 2015),

etenkin identiteetin tekoa meneillään olevana tapahtumana (Hatavaara ym. 2019, 8). Posi-

tioituminen puheessa ilmenee käytännössä erilaisina puhetapoina sekä kielellisten

välineiden ja ratkaisujen hyödyntämisenä (Bamberg 2004, 137). Ihminen voi esimerkiksi

esittää itsensä sankarina tai olosuhteiden uhrina. Kertoja positioi (toimii aktiivisesti), mutta

myös tulee positioiduksi (deterministisesti) eli joutuu toimimaan niissä ehdoissa, joita

hänelle on tarjolla Jälkimmäinen voi tietysti tapahtua alistuen, mutta myös vastustaen.

(Bamberg 2011, 7-8.)

Position käsite voidaan diskurssianalyyttisen ja narratiivisen tutkimuksen piirissä nähdä

käsitteellisesti kahdessa eri merkityksessä. Ensinnäkin strukturalistisessa teoriassa (Davies

& Harré 1990; Harré & van Lagenhove 1999) positiot kiinnittyvät mallitarinoihin ja

puhetilanteen ulkopuolisiin vallalla oleviin diskursseihin, joiden avulla yksilö ottaa posi-

tioita tai tulee positioiduksi. Tällöin positiot ovat ikään kuin valmiita resursseja, joista

ihminen valitsee käyttöönsä sopivat. Näin ajateltuna valitsijan toimijuus on rajallista hänen

joutuessa tyytymään siihen, mitä tilanteessa on tarjolla. Sen sijaan uudempi, perfor-

matiivisempi lähestymistapa (Bamberg & Korobov 2004, 475) olettaa, että positiointi on

elastisempaa, tilanteen ruokkimaa ja siinä hetkessä rakennettua. Tällöin keskeistä ei ole

valmiisiin mallitarinoihin ja kategoriohin samastuminen vaan positiointi liittyy ennen kaik-

kea kertojan itsereflektioon, itsearviointiin ja toimijuuteen pyrkimyksenään sekä oman

itsen uudelleen muotoilu että sen legitimointi. Tässä tutkimuksessa käyttämäni identitee-

tityön käsite tiivistyy tähän jälkimmäiseen, performatiivisempaan positioinnin tulkintaan

vaikka kiinnitänkin huomiota myös kerronnassa ilmeneviin mallitarinoihin.

35

Hatavaara ym. (2019) selventävät Abbottin viitaten näiden kahden edellä esitellyn

käsitteellistyksen keskeistä eroa toteamalla, että aiempi teoria ei käsittele erillisinä tasoina

puheessa kuvattujen tapahtumien aikaa ja kerrontatilanteen aikaa vaan esitettyjä tapah-

tumia ja niistä kertomista käsitellään yhtenä tasona. Tällöin vuorovaikutuksessa esitettyjä

ja sen pohjalta päätelteltäviä kertomuksia ei nähdä erillisinä analyysin kohteina. Toisin

sanoen, annetaanko haastattelupuheen analyysissa painoarvoa sille, miten haastateltava

asemoituu haastattelutilanteessa esimerkiksi suhteessa haastattelijaan tai millaisia kielel-

lisiä tai retorisia strategioita hän käyttää itsensä esittämiseen. Yhden tietyn tarinalinjan ja

kerrottujen tapahtumien kulun hahmottaminen haastateltavan kerronnasta ei rekisteröi

kerronnan tilanteessa syntyviä merkityksiä. Tällöin se, miten haastateltava asioista kertoo

ja miten aktiivisena hän kerrontatilanteessa esiintyy, jäisi kokonaan analyysin ulkopuolelle

köyhdyttäen lopputulosta. (Hatavaara ym. 2019, 6-7.) Tästä näkökulmasta voidaan tarkas-

tella yhtäältä, kuinka kertoja rakentaa identiteettiään kertomiensa tapahtumien tasolla ja

toisaalta meneillään olevassa kerrontatilanteessa. Edellä mainitusta syystä performoidumpi

asemoinnin analyysi suhtautuu kriittisesti yrityksiin jäsentää kertomuksia perinteisen

sisällön analyysin käsittein, sillä luokitteleva analyysi ohittaa kerrontatilanteen ja sisällön

vuorovaikutteisen ulottuvuuden (Hatavaara ym. 2019, 20; De Fina 2015, 359). Haasta-

teltavan kerronnan mahdollinen epäjohdonmukaisuus tai muu perinteisesti analyysin

kannalta häiriötekijänä pidetty asia onkin juuri erityisen kiinnostavaa materiaalia, sillä se

osaltaan kertoo haastateltavan tavasta hallita sosiaalista identiteettiään ja hakea itselleen

positioita (Bamberg ja Korobov 2004, 474) tehden näin näkyväksi identiteettityön moni-

muotoisuuden (De Fina & Georgakopoulou 2015, 264).

Narratiivisen positiointianalyysin (Bamberg 1997; 2004; 2012) avulla pyritään tavoit-

tamaan toimijuutta, minuuksia ja identiteettejä analysoimalla (1.) millaisia positioita

kertojat aktiivisina toimijoina rakentavat tarinamaailman (kuvattujen tapahtumien henkilöt,

roolit ja olosuhteet), (2.) kerrontatilanteen tasolla (mihin kerronnalla pyritään/mistä näkö-

kulmasta kerrotaan) sekä suhteessa (3.) normatiivisiin valtadiskursseihin. Kolmas taso

voidaan nähdä myös vastauksena identiteetti kysymykseen: kuka minä olen suhteessa

kerronta tilanteen ylittävään maailmaan - siis miten kertoja haluaa laajemmin ottaen tulla

ymmärretyksi. Näin ollen narratiivinen positiointianalyysi mahdollistaa sekä tilanteisten

että laajempien kulttuuristen ja sosiaalisten identiteettikategorioiden tarkastelun kerron-

nassa. (Bamberg 2004, 336.; De Fina & Georgakopoulou 2015, 258-259; Hatavaara ym.

2019.) Narratiivisessa positiointianalyysissa näitä kolmea tasoa on tarkoitus tarkastella

36

erillään. Itse käytän tasoja hieman väljemmin, pitäen ne koko analyysin ajan tulkinnallisina

näkökulmina, erittelemättä niitä kuitenkaan systemaattisesti. Käytän tutkimuksessani

position käsitettä myös tilanteisesti tarkentaen esimerkiksi minäpositiona tai toimija-

positiona. Siinä, miten itsestä kerrotaan minänä, hyödynnän Komulaisen (1998) käsit-

teellistystä retorisesta minästä kerronnan resurssina ja näkökulmana, josta omaa elämää

tulkitaan. Huomio on siinä, millaisilla retorisilla keinoilla omaa minää rakennetaan. Eli

minäpositioiden osalta en siis viittaa yksilöpsykologisiin käsitteellistyksiin minästä tai mi-

nuudesta. (vrt. Komulainen 1998, 23.) Näiden erilaisten positioitumisten perusteella hah-

motan kuvaa kertojien laajemmista, tilanteita ylittävistä asemista ja identiteettipositioista.

3.3.3 Tarinan rakenteen erittelyn malli

Kertoessamme, arvioimme aina jollain tavoin toimijoita, tekoja ja maailmaa. Yksin-

kertainenkin suullinen kertomus pitää sisällään maailmaa ja muita ihmisiä sekä itseämme

koskevia odotuksia ja suhteutuksia (Hyvärinen 2010). Narratiivisessa tutkimuksessa pyri-

tään yleensä määrittelemään millä kriteereillä tutkimuksen kohteena olevat tarinat ja

kertomukset on analyysiin valittu. Tässä tutkimuksessa käytän selonteollisia kerronnan

jaksoja ja tarinallisen selittämisen kohtia (ks. luku 3.3.1) analyysiyksiköinä. Etenkään

pienten tarinoiden tutkimusperinteessä ja kerronnan performatiivista puolta painottavassa

positiointianalyysissa vain täydellisten ja eheiden tarinoiden kelpuuttaminen analyysiin ei

ole perusteltua (Bamberg 2012, 106-107). Tästä huolimatta hyödynnän osittaisesti Labovin

ja Waletzkyn (1967; 1997) monipuolisesti sovellettavaksi osoittautunutta perinteisen ajassa

etenevän tarinan rakenteen erittelyn mallia. Tutkijoiden mukaan täydellinen kertomus

koostuu kuudesta osasta, jotka havainnollistan seuraavan aineistonäytteen avulla.

ABSTRAKTI: Puolison saaminen ”vahingossa”...

ORIENTAATIO: : Niin, tai siis meidän tarina on semmonen, me oltiin samalla luokalla ja itseasiassa

samassa päiväkerhossa ja minä vähä ihmettelin hänen läsnäoloaan elämäni laitamilla sinne jonneki lukion

ykköselle asti. Ja pääsin jostaki kokeesta ykkösvuoden (lukio) keväällä, viimenen koe, jäin oottaa

kavereita, että ne tulee pois kokeesta ja näin ku se poika, XXX tuli sieltä luokasta ulos ja minä mietin, että

tässä olis mahollisuus.

EVALUAATIO: Täällä ei oo ketään muita läsnä, mää voisin mennä puhumaan sille. Mä voisin mennä

puhumaan sille, mutta mä en mee. Mä vaan istun tässä ja tuijotan kun se menee pois ja kuulen kun ulko-

37

ovi menee kiinni. Sit mä tajuan, että ei, tää on ihan vitun tyhmää. Ei mun oo pakko olla mun ujouden

orja…

KOMPLIKAATIO: …ja mä juoksin sen perään ja mä niinku, mulla käet tärisi tälleen (näyttää) ihan

niinku jossain kuumehorkassa ko mää kysyin, että saisinko mä sen puhelinnurmeron tai sähköpostin.

RESOLUUTIO: Ja sain molemmat. Ja sitte jälleen taas ujous olis tullu tielle, mutta ko viestiteltiin niin

tuli siinä tutuksi ja sitte sovittiin ensimmäiset treffit ja siitä se ajatus sitte lähti.

KOODA: Ja nyt on oltu yhessä 12 vuotta.

Abstrakti on tarinan tiivistelmä, joka kertoo, mistä siinä on kyse. Orientaatio esittelee

tarinan kannalta oleellisia paikkoja, henkilöitä ja tilanteita pohjustaen näin varsinaista

tarinan huippukohtaa tai pointtia. Komplikaatio on tarinan juonenkäänne, joka usein on jo-

kin yllättävä ja mutkistuva toiminta tai tapahtuma - syy miksi tarina ylipäätään kerrotaan.

Evaluaatiolla tarkoitetaan kertojan tekemää arviota tapahtumista, joka myös jollain tavalla

ilmaisee kertojan näkökulman tapahtumiin. Resoluutio on tapahtumien lopputulos ja kooda

puolestaan eräänlainen päätepiste, jonka myötä kertoja palaa takaisin nyt-hetkeen. (Labov

1977; ks. myös Hyvärinen 2010.)

Yllä olevassa tarinassa evaluaatio on mielenkiintoisesti ennen varsinaista komplikaatiota.

Tarina tuo kuitenkin havainnollisesti esille rakennemallin perusidean. Omassa tutkimuk-

sessani käytän kerronnan erittelyn välineinä ainoastaan komplikaatiota ja evaluaatiota.

Koska käyttämäni analyysiyksiköt eivät enimmäkseen noudata täydellisen tai prototyyp-

pisen kertomuksen kaavaa, saavat komplikaatio ja evaluaatio siinä yhteydessä hieman

laajennetun sävyn. Komplikaatio ilmenee analysoimassani aineistossani mutkistuvien ta-

pahtumien lisäksi kohdissa, joissa kertoja kokee rikkoneensa normia tai yleisiä odotuksia

vastaan sekä kohdissa, joissa ympäröivät ihmiset ovat kiinnittäneet huomiota kertojan

toimintaan. Tällöin kertojan toiminta tai kokemus itsestä toimijana näyttäytyvät selityksen

tarpeessa olevana. Komplikaatio voi ilmetä melko hienovaraisenakin lausumana, mutta

tarkempi tarkastelu osoittaa sen latautuneisuuden.

Evaluaatiota puolestaan voi pitää kertomuksen ja kerronnan sieluna, joka antaa vihiä siitä,

miten kertoja haluaa tulla ymmärretyksi (Riessman 1993). Tutkimalla kertojan tekemiä

arvioita saadaan esille erilaisia kulttuurisia odotuksia ja oletuksia sekä kertojan suhdetta

niihin. Evaluaatio on siis ikään kuin kertojan kommentti tapahtumista tai asiaintiloista:

miten hän ne näkee ja mitä ne hänelle merkitsevät. (Hyvärinen 2010.) Voidaan myös

38

ajatella, että kertojan tekemä moraalinen arvio yhdistää kokemuksen ja kerronnan

(Mutanen & Siivonen 2016, 85). Evaluaation käsite on sittemmin kytketty myös

henkilökohtaisia kokemuksia koskevan kertomuksen ja sosiaalisen kontekstin välisten

yhteyksien tarkasteluun (ks. esim. Miettinen 2006).

3.3.4 Analyysin vaiheet

Noudatan tutkimuksessani teoriasidonnaista analyysitapaa, jonka voi katsoa sijoittuvan

teoriaohjaavan ja aineistolähtöisen tutkimuksen välimaastoon. Tällöin aineiston analyysi ei

perustu suoraa teoriaan, mutta teoreettiset kytkennät ovat näkyvissä aineiston ja teorian

peilauksina. Oman analyysin havaintoja voidaan esimerkiksi verrata aiempiin tutkimuksiin.

(ks. esim. Eskola 2001.) Teoriasidonnaisen tutkimuksen päättelyä voidaan myös kuvata

abduktiiviseksi ajatteluksi. Tällöin tutkijan huomiota ohjaa jokin tietty johtoajatus tai

johtolanka, joka ei välttämättä ole mikään systemaattinen ajatusrakennelma vaan voi

lähestyä jopa intuitiivista arvausta. Abduktiivinen päättely perustuu ajatukselle, että uudet

tieteelliset löydöt ja teorianmuodostus eivät synny pelkästään havaintojen pohjalta kuten

esimerkiksi induktiivisessa päättelyssä oletetaan, vaan tarvitaan jokin havaintoja ohjaava

keskeinen ajatus. (Grönfors 2011,17.) Oman tutkimukseni käynnisti alunalkaen havainto ja

tunne siitä, että ujous on ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö, jota tulee tutkia sosiaalisen

maailman mekanismeja vasten - ei niinkään yksilöpsykologian kehyksessä.

Haastattelutilanteiden jälkeen viivyin keskustelun tunnelmassa ja kertasin mielessäni

kuulemaani. Kirjoitin ylös lyhyitä muistiinpanoja tutkimuspäiväkirjaani, jotka liittyivät

etenkin haastattelussa esille tulleisiin askarruttaviin asioihin ja avainkohtiin. Kirjasin ylös

myös keskustelun synnyttämiä kirjallisuusassosiaatioita. Aineiston litteroinnin, tulosteiden

lukemisen ja kommentoinnin sekä äänitallenteiden kuuntelun myötä tulin tutuksi aineiston

kanssa - kertojien äänistä tuli tunnistettavia. Aloin hahmottaa haastateltavien välisiä eroja

sekä kunkin yksilöllistä kertomisen jännitettä. Alkuperäinen ajatukseni keskittyä analyy-

sissa nimenomaan ajassa eteneviin juonellisiin kerrontajaksoihin, muuttui tutkimuspro-

sessin kuluessa havaitessani, että haastattelemani ihmiset käyttivät runsaasti itsereflek-

tiivisiä ja selonteollisia puheenvuoroja identiteettityönsä välineenä ja kokemuksensa välit-

täjänä. Päädyin analyysissani hyödyntämään molempia, sillä aineistossa ilmenevän identi-

teettityön rajaaminen tiettyihin kerronnan muotoihin tuntui jäykältä.

39

Narratiivinen tutkimus ei tarjoa tutkijalle valmiita analyysimalleja, ainoastaan vaihto-

ehtoisia tapoja tarkastella aineistoa (Tökkäri 2018, 78). Tutustuin erilaisiin analyy-

tapoihin tehden kokeiluja niiden käyttökelpoisuudesta tutkimusasetelmassani. Runsau-

denpulan synnyttämässä kaaoksen tunnussa tukeuduin St.Pierren ja Jacksonin (2014, 717)

ajatukseen siitä, että aineiston varsinainen analyysi ei voikaan olla siistiä ja hallittua -

ennemmin sen täytyy olla kokeilevaa ja tuloillaan olevaa. Tutkijat toteavat myös Deleuzen

ja Guattariin viitaten, että analyysi ei voi pelkistyä metodiksi tai tekniikaksi vaan ennem-

min se on luova ajatteluprosessi, johon sisältyy myös ennakoimattomia vaiheita ja uusia

löytöjä (emt.). Työskentelyäni analyysin äärellä luonnehtii Aaltosen ja Högbackan (2015,

181-182) kuvaama ”ajattelu teorian kanssa”, jonka nimeäisin myös sanallistusten etsimi-

seksi sille, mikä aineistossa vielä on nimeä vailla.

En halunnut aineistostani niinkään poimia tietynlaisia tyyppejä tai kategorioita vaan levi-

tellä laajemmin esille niitä asemia, identiteettipositioita ja olotiloja, joista käsin ujot

ihmiset itseään ja suhdettaan maailmaan työstävät ja kommentoivat. Ujous - kuten elämä

yleensä - on liikkeessä olevaa, siksi sen pysäyttäminen still-kuviksi olisi tuntunut

väkivaltaiselta. Esittelemäni kirjo antaa aihioita nähdä tarkemmin, millaisesta identi-

teettikokemuksesta ujon kohdalla voi olla kyse. Kirjo tarjoaa toivottavasti myös runsaasti

zoomattavia kohtia tutkia jatkossa tiettyjä asioita tarkemmin ja kurinalaisemmin.

Analyysitavan valintaa ohjasi lopulta myös pyrkimykseni säilyttää haastateltavien

kerronnan eheys ja mahdollisuus tuottaa kerronnallinen raportti, jossa aineistoa ei

puristetta ja pilkota liian ahtaisiin uomiin. Verrattuna esimerkiksi fenomenologisiin mene-

telmiin narratiivisen tutkimuksen analyysiyksiköt ovat usein pitkiä, minkä vuoksi

analyysin kulkua on vaikea esittää kovin tiiviisti (Tökkäri 2018, 78).

3.4 Narratiivisen tutkimuksen etiikka

Pitkin tutkimusprosessia olen pohtinut, mitä oikeastaan olen tekemässä tutkimus-

haastatteluissa kohtaamieni ihmisten tarinoilla. Tässä pohdinnassa minua on auttanut

laadulliseen tutkimukseen liitetty uskollisuuden (fidelity) käsite. Tutkijan on toisaalta

oltava uskollinen haastateltavan tarinalle, mutta myös nähtävä se, mitä haastateltava

tarinallaan tekee ja mihin hän sillä pyrkii. Tarina ei ole vain tarina sellaisenaan vaan se on

kertojan elämän kontekstin, intentioiden, motiivien ja valintojen muovaama. Siten se on

40

myös kertojan tekemä rekonstruktio (Blumenfeld-Jones, 2009, 427) tai performanssi

(Bamberg 2011). Tutkijana minun tulee huomioida tämä ”käyttäessäni” tarinaa ”äänenä”

tietyssä yhteydessä analyysissani. Kertomusten käyttöä tutkimuksen aineistona ei pidä lii-

aksi nähdä äänen antamisena esimerkiksi heikossa tai marginaalisessa asemassa oleville.

Laadullinen aineiston käsittely ja johtopäätösten tekeminen on aina tutkijan tekemää

tulkintaa, ei tutkittavan oma ääni tai lopullinen totuus hänestä. (Hänninen 1999, 32).

Etsittäessä aineistosta identiteettejä, on myös varottava projisoimasta kerrottuun vallan ja

hallinnan määreitä liian heppoisin perustein (Törrönen 2000, 247). Tämä on tärkeää pitää

mielessä etenkin tutkittaessa ujouden kaltaista eettisesti herkkää, toiseuteen ja erilaisuuteen

kytkeytyvää ilmiötä.

Entä mitä aineiston sitten ajatellaan edustavan? Heijastaako kertomus ensisijaisesti

haastateltavan elämismaailmaa tai onko se enemmän tai vähemmän pirstaleinen kokoelma

hänen tilanteessa kertomiaan muistoja. Entä missä määrin haastateltavan tarina on tutkijan

ja tutkittavan yhdessä rakentama tuotos? (Polkinghorne 2009, 445; Scott, Hinton-Smith,

Härmä & Broome 2012, 716.) Nämä huomiot on syytä pitää mielessä analyysia tehdessä.

Vuorovaikutuksellisten identiteettien tutkimuksessa joudutaan myös ottamaan kantaa

siihen, millaisia yleisempiä päätelmiä tilanteisten havaintojen pohjalta on tehtävissä. Missä

määrin ne voivat viitata esimerkiksi erilaisten yhteiskunnallisten tai sosiaalisten ryhmien

identiteetteihin laajemminkin? Onkin ehdotettu, että mikro- ja makrotason identiteettien

tarkastelua ei pitäisi nähdä toisilleen vastakkaisina. Ne sosiaaliset kategoriat, joita kielel-

lisessä todellisuudessa käytämme, ovat täynnä kulttuurista ja yhteiskunnallista tietoa.

Identiteettejä joka tapauksessa rakennettaan aina läpi vaihtuvien tilanteiden - ei jossain

”ylätasolla" (De Fina 2015, 364.)

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että analyysia tehdessä liiallinen kerronnan tilan-

teisuuteen nojautuminen on vaarassa hajottaa subjektiasemat ja identiteetit sisäl-

lyksettömiksi kuoriksi. Tällöin yksilön elämänhistorialle ja sosiaalisen maailman käytän-

teille jää liian pieni painoarvo. (Törrönen 2000, 247.) Tämä on erityisen huomionarvoinen

näkökulma liikuttaessa sosiaalisen konstruktionismin ja pienten tarinoiden tutkimus-

perinteessä, jossa kerronnan tilanteisuus on keskeinen tarkastelukulma. Tästä syystä pyrin

analyysissani myös jonkin verran taustoittamaan ja kontekstoimaan käyttämiäni aineisto-

näytteitä sen sjaan, että ripottelisin niitä irrallisina tekstin lomaan kommentoiden niitä vain

sellaisenaan, tekstinä.

41

4 Ujous identiteettikokemuksena: kuka minä olen?

Tässä luvussa tarkastelen ujoksi itsensä tunnistavien ihmisten omia käsityksiä ja kokemuk-

sia ujoudesta. Millaiset rajat ujoudelle piirtyy kokemuksena ja millaisen hahmon se yksilöä

määrittävänä ominaisuutena saa? Erittelen kokemuksia niihin liittyvän merkityksenannon

ja identiteettityön näkökulmasta. Ensimmäisessä alaluvussa keskityn ujouteen elämän-

kulullisena kokemuksena. Kiinnitän huomiota erityisesti Bambergin (2011) tarinallisen

identiteettiteorian ensimmäiseen dilemmaan: kuka minä olen samana ja muuttuvana? Tämä

näkyy aineistossa puheena menneestä, nykyisestä ja tulevasta minästä (Zittoun ym. 2013).

Analysoin, miten muutosta merkityksellistetään. Ensimmäinen alaluku jäsentyy kolmeen

alalukuun, joiden tarkoitus on kuvata ujoutta liikkeessä olevana ilmiönä. Ujous voi

helpottaa, mutta myös eskaloitua, kuten viimeinen alaluku osoittaa. Ujouden roolista

omassa elämässä neuvotellaan jatkuvasti. Toisessa alaluvussa tutkin ujouden tilanteiseen

kokemukseen liitettyjä merkityksiä ujouden kehollisen kokemuksen ja toisaalta ujouden

”unohtumisen” näkökulmista.

Etenen siis laajemmasta näkökulmasta kohti yksityiskohtaisempaa koetun tarkastelua.

Kokoavana kiinnostuksen kohteena tässä luvussa on ujoksi itsensä tunnistavien ihmisten

oma logiikka tehdä itseään ymmärrettäväksi. Bambergin (2011, 8) mukaan se, kuinka

ihminen itse haluaa tulla ymmärretyksi, on eräs laiminlyöty näkökulma muuten runsaassa

identiteettien tutkimuksessa. Tässä luvussa hahmotan vastausta etenkin ensimmäiseen

tutkimuskysymykseen Bambergin (1997; 2008) kolmitasoisen positiontianalyysin ja

Labovin (1972) kerronnan erittelyn rakennemallin toimiessa metodologisina kerronnan

erittelyn välineinä. Tulkinnallisina käsitteinä hyödynnän luvussa 2.2 esittelemääni

Bambergin kerronnallisen identiteetin teoriaa tehden huomiota myös muista em. luvussa

sekä luvussa 3.3 esittelmistäni identiteettiin kytkeytyvistä ilmiöistä kuten kategorioista,

kasvotyöstä ja modaliteeteista. Seuraavan sivun taulukossa (taulukko 1.) kuvaan tutki-

mukseni osallistujat tiiviisti elämänkulullisesta näkökulmasta

42

Haastateltava Mennyt Nykyinen Tuleva Ydinkokemus

Tiina, 23v

Kasvatus- ja

opetusala

Vahvasti ujo:

yksinäinen syrjässä

olija, osaton.

Edelleen ujo, mutta

katselee mennyttä jo

jossain määrin taaksepäin,

parantunut sosiaalinen

osallisuus.

Näkee

mahdollisuuksia ja

uskoo myönteiseen

kehitykseen itsessään.

”Ehkä sitä elää parasta aikaa nyt ainaki

jos vertaa yläasteaikoihin että nyt on niin

paljon parempi olla.”

Mari, 24v

Kasvatus- ja

opetusala

Vahvasti ujo:

haasteita, mutta

hyvän kaverisuhteen

suojaama.

Edelleen ujo, mutta

aktiivinen itsensä haastaja,

epävarma sosiaalinen

osallisuus.

Näkee

mahdollisuuksia, mutta

jännittää ja pelkää

jossain määrin

tulevaa.

”Kyl mie oon pärjänny ihan hyvin, mie

pärjään, mutta et kyl se myös tuntuu

sellaselta joka vie tosi paljon voimia.”

Silja, 28v

Humanistinen

ala

Vahvasti ujo:

haastavat

perhesuhteet,

ambivalentit

kaverisuhteet.

Edelleen ujo, selviytyjä,


osallisuus.

Näkee



tulevaa.

”Musta tuntuu, että mää raahaan aina

olkapäällä semmosta säkkiä, joka on

täynnä tiiliskiviä ja mää vaan mietin, että

mihin mää laitan nää tiiliskivet, mitä

näillä tekee? Ei mitään! Että tavallaan

mä koitan olla syyttämättä itteäni siinä,

että mää oon kuka mää oon...”

Heli, 23 v

Kasvatus- ja

opetusala

Vahvasti ujo: hyviä

kaverisuhteita, mutta

vaikeuksia

koulumaailmassa.



osallisuus.

Näkee



jossain määrin

tulevaa.

”...on yrittäny kompensoida sitä omaa

ujoutta sillä, että on tosi tunnollinen ja

ahkera, että mä voin niinku jotenki

todistaa, että mä oon ihan yhtä hyvä kuin

muutkin vaikken nyt oo se joka siellä

äänessä on.”

Aleksi, 27v

Kasvatus- ja

opetusala

Vahvasti ujo:

painopiste

introverttiudessa,

muutamia

kaverisuhteita.

Edelleen ujo, mutta




osallisuus.

Näkee

mahdollisuuksia ja

uskoo selviytyvänsä

hyvin.

”Sillai, että kyllä mä pärjään sen kanssa

jo ja paljon paremmin mitä se oli sillon

ekana vuonna yliopistossa. Että sillon oli

vielä niinku aika hankalaa.”

Veera, 23v

Humanistinen

ala

Vahvasti ujo: painotus

lapsuudessa, pääosin

myönteiset

kasvuvuvuodet.

Edelleen ujo, mutta




osallisuus

Näkee

mahdollisuuksia ja


hyvin.

”Miula se ujous on ehkä ollu semmonen

muuttuva ominaisuus, että nuorempana

olin paljon ujompi kuin nytte. Mutta

tavallaan yhä kuitenkin oon ujo tai

sellaseks mie määrittelisin itteni

enemmän kuin äänekkääks, että

semmonen ei tunnu sopivan miule.”

Susanna, 23v

Kasvatus- ja

opetusala

Vahvasti ujo: joitakin

kaverisuhteita, mutta

vaikeuksia

koulumaailmassa.



osallisuus.

Näkee



jossain määrin

tulevaa.

”Jotenki toivoo, että tulis

itsevarmemmaks ja se ujous ei haitais

sitte ehkä just sillee että uskaltais sanoa

jos on jotain sanottavaa, uskaltais tuoda

omat mielipiteet esille. Kyl mä mietin

tulevaa aina, kyl sitä miettii. Mutta mä

yritän opetella miettiin enemmän tätä

hetkeä.”

Ilona, 58v Vahvasti ujo: hyviä Edelleen ujo, mutta Näkee ”...että tottakai niinku yrittää sillä tavalla,

43

Kauppatieteen

ala kaverisuhteita,

vaikeuksia

koulumaailmassa.



vahva sosiaalinen

osallisuus.

mahdollisuuksia ja


hyvin.

että olen joutunu kamppailemaan sen

asian kanssa, haastamaan itseäni että

on päässy, menny ihmisten kans

tekemisiin. Kyllä sen hyväksyy, minkä

sille mahtaa, se on persoonallisuuspiirre.

Minttu, 36v

Kasvatus- ja

opetusala

Vahvasti ujo:

painopiste

lapsuudessa,

olosuhteiden

rakentama ujous.

Ei koe itseään enää ujoksi,

murtautunut ulos

kasvuvuosien

rakentamasta roolista,

kokee tilanneujoutta,

jännittämistä ja

itsekriittisyyttä.

Näkee

mahdollisuuksia ja


hyvin.

”Joo kyl mä normaalitilanteessa sen

(jännityksen) hallitsen enkä enää ehkä

koe, että se olis niinku ujoutta. Että jos

mä ajattelen niinku niin mä olin lapsena

ujo ja joku muu määritteli sen mun

puolesta. Elämänkokemuksen ja

vuorovaikutuksen kautta se on muuttunu

erilaiseks.”

Taulukko 1.

4.1 Ujous elämänkulullisena kokemuksena

Yhtä lukuunottamatta kaikki haastateltavat pitivät ujoutta syvällä itsessä olevana

ominaisuutena, joka on aina ollut heissä. Suurin osa tunnisti ujouden piirteitä omissa

perheenjäsenissään ja sukulaisissaan. Useimmille ujoudesta on myös huomautettu jo lap-

sena sukulaisten tai opettajien toimesta. Olemuksellisuudesta huolimatta ujouden aset-

tamista ehdoista neuvotellaan jatkuvasti. Suurin osa haastateltavista koki, että ujous on

jossain määrin lientynyt iän myötä. Tämä on edellyttänyt ujoksi itsensä tunnistaneilta

ihmisiltä aktiivisia toimia ja selviytymiskeinojen etsimistä, mutta myös onnekkaita

sattumia. Osalle myönteiseksi koetun muutoksen vauhdittajia ovat olleet suotuisaksi koetut

olosuhteet kuten mieleisen opiskelualan, harrastusten ja ihmissuhteiden löytäminen.

Oman muuttumisen ja samuuden pohtiminen identieettidilemmana on ujouden kohdalla

erityisen kiinnostavaa, koska muutosta odotetaan ja toivotaan. Ujot ihmiset toivovat sitä

itseltään, mutta myös ympäristö asettaa omia odotuksiaan. Siten kysymys muutoksen

mahdollisuudesta on heille jatkuvasti akuutti. Ujo etsii muutoksen mahdollisuutta selvi-

täkseen, mutta myös kokeakseen henkilökohtaista onnea. Omassa erilaisuuden koke-

muksessaan ujo etsii mahdollisuutta olla kuin kuka tahansa, mutta samalla autonomiansa ja

itsekunnioituksensa säilyttäen.

44

Neuvottelevat selonteot näyttäytyvät ujojen ihmisten puheessa tasapainoilevina ja kokei-

levina. Toisaalta ujoutta omia mahdollisuuksia rajoittavana tilana halutaan vastustaa. Tämä

näkyy toisaalta merkityskamppailuna, mutta myös niin sanotun toisen tiedon (ks. Törrönen

2015; Karjalainen 2015) esille tuomisena, jolla omaa luonnetta ja siitä juontuvaa toimintaa

pyritään tekemään ymmärrettäväksi. Kiinnitän huomiota siihen, miten muutokseen liittyvä

identiteettinavigaatio näkyy ujon ihmisen selonteoissa itsestään tietynlaisena ihmisenä.

Keskeistä ei siis ole reaalinen muutos vaan navigaatio, jolla tätä oman identiteetin

luotausta tehdään ja ne merkitykset, joista tarve tähän luotaukseen kumpuaa. Diskursiivista

kamppailua ujojen ihmisten kerronnassa liittyi erityisesti siihen, kuinka paljon omaa itseä

voi ja pitää muuttaa. Itsessä tapahtunutta muutosta ja mahdollisesti vielä tulossa olevaa

kehitystä tunnusteltiin ujojen kerronnassa jatkuvasti. Sen avulla pyritään ikään kuin

hahmottelemaan rajoja omalle luonnolle.

4.1.1 Ujous itseä olemuksellisesti määrittävänä lähtökohtana

”Kyllä mie oon aina huomannu sen itessäni…”

Omaa ujoutta jäsennettiin aineistossa pääasiassa muutospuheen kautta. Kokemuksen

piirteiden ja kontekstien tasolla (mm. haluttomuus huomion keskipisteeksi joutumisesta,

noloon tilanteeseen joutumisen pelko, esitelmien jännittäminen, itsen vertaaminen ekstro-

vertteihin ihmisiin) ujous näyttäytyi haastateltavien kerronnassa hyvin yhdenmukaisena,

mutta se, miten akuutiksi muutoksen tarve koettiin, vaihteli aineistossa melko paljon.

Lukuunottamatta Minttua, haastateltavien puhe oman itsen muuttumisesta ankkuroitui bio-

logiselle pohjalle. Ujous olotilana näyttäytyi heille ennemmin venytettävänä kuin täysin

pois häivytettävänä ominaisuutena. Piirteen perinnöllisyys oli useimmille haastateltaville

tärkein avain oman itsen ymmärtämiseen. Kasvatus- ja opetusalan valinneet haastateltavat

joutuivat käymään omanlaistaan kamppailua ujoutensa kanssa. Tämä korostui etenkin

Helin, Marin ja Susannan kertomuksissa.

Avauspuheenvuorossaan Heli kertoo kokoavasti mitä ujous on hänelle elämässä merkinnyt.

Hän kertoo, että oli haastattelukutsun luettuaan tunnistanut itsensä siitä välittömästi. Ilmai-

sun:”tuo oon minä.”, voi tulkita vahvaksi samastumiseksi ja vastaukseksi kuka minä olen -

kysymykseen. Ilmaisulla:”ujous on aina kuulunu mun elämään ja se on osa mua.” , Heli

vahvistaa ujouden kokemuksen elämänhistoriallisuutta.

45

PH: Voit kertoa ihan vapaasti, että mitä tää ujous sulle merkkaa, miten se on tullu esille sun elämässä, kokemuksia ja muistoja, mitä on ollu?Heli: Mä itseasiassa luin sen haastattelukutsun (...) ja mulle tuli heti sellanen, että tuo oon minä. Että ujous on niinku aina kuulunu mun elämään ja se on osa mua. Et mitä nyt muistais niinku ihan pikkusena kun meni sukulaisten tai vieraitten luokse niin aina jotenki meni äidin taakse ja tarrautu häneen. Että haki niinku turvaa. Sitte uudet tilanteet ja ihmiset, niin oon aika varautunut aina aluks. Siin kestää et mä niinku lämpenen uusille ihmisille. Mä oon ehkä enemmän semmonen niinku tarkkailija, mä vetäydyn sivummalle ja tarkkailen muita. Mä muistan, et mä oon ihan pienestä lähtien tehny sitä. (...)PH: Niin onks sulle usein sanottu ulkoa päin, että sä oot semmonen tai tämmönen?Heli: Joo on. Hmm...kyl sitä muistaa niinku just sukulaiset on sanonu, ehkä enemmän äidille siitä, että ei välttämättä ehkä suoraa. Just tavallaan tuntu ehkä, että muita haittas enemmän se kuin ehkä itteä pienempänä ja sitte nuorempana siihen alko jotenki kiinnittää huomiota. Mut tuota, no, emmä koe, että se olis niinku haitannu mua ehkä niin paljoa. KOMPLIKAATIO: Nuorempana se tuli enemmän, kyllä mä muistan, että yläkouluikäisenä se tuli, että apua miks mä oon näin hiljanen. Mulla sattu semmonen luokka just joka oli tosi räiskyvä ja villimpi. Sillon ehkä tajus, että on ite ihan erilainen. Sillon tuli kommenttia luokkakavereilta. KOMPLIKAATIO: Noi kaikki esitelmät, ne oli ihan hirveitä! Ja tuota mä muistan, olisko luokan pojat, niitä jotenki häiritsi se että olin hirveen hiljanen. Et mä muistan just silleen olisko ollu äidinkielen tunti ja mulla oli niinku esitelmä ja mä olin panostanu niihin dioihin tosi paljon, koska mua jännittää tavallaan se esitelmän pitäminen niin sit voi niinku tukeutua niihin. Ja mä muistan, että tuntu, että ei lähteny mitään ääntä. Sit niinku luokan pojat sieltä luokan perältä, että voitko puhua kovempaa, puhu kovempaa. EVALUAATIO: Siinä vaiheessa jotenki tajus, ehkä meni jotenki semmoseen paniikkiin siinä tilanteessa, että apua. Et se on ehkä yks hirveimpiä tilanteita ollu, et jotenki muistaa sen tilanteen tosi hyvin vieläki, et se oli jotain ihan hirveetä mulle et ei se ainakaan kannustanu mua siitä eteenpäin sitte.

Heli aloittaa ujoutensa kuvailun tarinamaailman tasolla kertomalla lapsuuden muiston siitä,

kuinka haki turvaa äidistään vierailutilanteissa tuoden näin julki, että ujous on jotain mikä

on ollut hänessä lapsesta saakka. Heli muuttaa kerrontaperspektiivin nykyhetkeen:”Sitte

uudet tilanteet ja ihmiset, niin oon aika varautunut aina aluks”, luoden jatkuvuutta

lapsuuden minän ja nykyisen minän välille osoittamalla, että aluksi varautunut rea-

gointitapa on edelleen osa häntä. Heli positioi itsensä toimijaksi, joka tarvitsee aika

lämmetä uusille ihmisille ja joka mieluiten tarkkailee tilanteita sivummalta. Näin hän

kertoo toimineensa lapsesta saakka. Tällä tavoin Heli edelleen kietoo menneen ja nykyisen

minänsä ujouden osalta jatkuvaksi ja suhteellisen muuttumattomaksi. Hän muistaa saa-

neensa kommentteja ujoudestaan jo lapsena, mutta vasta yläasteiässä asia alkoi muuttua

häiritsevämmäksi:”että apua miks mä oon näin hiljanen”. Heli merkityksellistää yläaste

aikaisen minänsä havainnon liittyneeksi kontrastiin, jota tunsi suhteessa luokka-

kavereihinsa, jotka olivat räiskyvämpiä ja villimpiä saaden hänet tuntemaan:”että on ite

ihan erilainen”. Tämän mennyttä kuvaavan ja tarinatasolle sijoittuvan ilmaisun voi tulkita

kuvastavaksi välimatkaa suhteessa omiin luokkatovereihin. Näistä osa myös avoimesti

kommentoi Helin ujoutta, mikä näyttäytyy sosiaalisena arviointina ja sen myötä posi-

tioiduksi joutumisena.

46

Puheenvuoronsa lopuksi Heli kertoo muiston yläasteajoilta, jonka voi tulkita eräänlaiseksi

symboliseksi episodiksi Helin kerronnan kokonaisuudessa. Se on ikään kuin jonkinlainen

identiteettikuva, joka kiteyttää jotain olennaista ujon ihmisen maailmassa olosta. Heli

evaluoi kerrontatilanteen tasolla muiston yhdeksi hirveimmäksi ujouteen liittyväksi

kokemukseksi. Hän kuvaa kuinka oli panostanut esitelmään kovasti:”koska mua jännittää

tavallaan se esitelmän pitäminen niin sit voi niinku tukeutua niihin”. , kietoen näin jälleen

mennyttä ja nykyistä minäänsä yhdeksi vaihtamalla kerrontaperspektiivin preesenssiin.

Aänen katoaminen ja luokan poikien huutelu saa Helin paniikin valtaan muuttaen tilanteen

käännekohdaksi:”Siinä vaiheessa jotenki tajus”, mikä osaltaan vahvistaa vaikutelmaa

kokemuksen symbolisuudesta. Heli kertoo tapauksen ikään kuin kulminaatiopisteenä, joka

muutti myös hänen omaa suhdettaan ujouteen:”et se oli jotain ihan hirveetä mulle et ei se

ainakaan kannustanu mua siitä eteenpäin sitte”. Toisaalla hän kertoo kuinka olisi toivonut,

että opettaja olisi tullut tilanteessa apuun, mutta näin ei käynyt ja hän joutui selviytymään

yksin. Nämä tarinamaailman tasolla kuvatut muistot ja kerrontatilanteesta käsin tehdyt

evaluoinnit näyttävät rakentavan myös Helin positiota suhteessa laajempaan kuka minä

olen -kysymykseen. Ujoudesta on kokemusten myötä tullut hänelle jotain, mikä täytyy

ottaa lukuun punnittaessa omia mahdollisuuksia.

Hieman myöhemmin, haastattelun kuluessa Heli palaa kommentoimaan tarkemmin ujoutta

elämänkulullisena kokemuksena evaluoiden nyt vahvemmin sitä, mitä ujous hänelle nykyi-

sellään merkitsee. Hän tuo esille, että ymmärrys ujouden perinnöllisyydestä on helpot-

tavaa, vaikka se ei kevennäkään kamppailua ujouden kanssa. Helin kohdalla tasapainoilu

on viime vuosina liittynyt erityisesti hänen valitsemaansa kasvatus- ja opetusalaan.

Selonteko kuvaa myös aineistossa näkyvää voimakasta identiteettinavigointia, jota monet

ujot jatkuvasti näyttävät tekevän. Tämä näkyy kerronnan rakenteellisella tasolla etenkin

alituisena evalutiivisten perspektiivien vaihteluna, jonka voi nähdä myös position vaihta-

misena suhteessa käsiteltävään asiaan. Tässä vaihtelu näkyy etenkin ujouden myönteisten

ja kielteisten puolten vuorottaisena esille tuomisena:”Kyl sitä miettii sitte”, ”Mut sit

jotenki”. Tässä kerronnan jaksossa näyttäytyy myös kuvaavasti poikkeuksetta läpi aineis-

ton toistuva selonteon piirre: ujot haluavat haasteiden ohella alleviivata ominaisuuteen

liittyviä hyviä puolia. Tämä toimii vastapuheena stereotyyppiselle ajatukselle, jossa ujous

nähdään ennen kaikkea taitojen, kykyjen tai rohkeuden puutteena. Samalla se on ujon teke-

mää kasvotyötä, jolla omanarvontuntoa halutaan vahvistaa yhteiskunnan arvottaessa

ulospäinsuuntautuneisuutta yhä korkeammalle (esim. Räty ym. 2018; Scott 2007).

47

Heli/EVALUAATIO: Meiän suku on tosi rauhallinen ja ujo. Sen myötä oon tajunnu, että se on ihan perinnöllistä se ujous. Se helpottaa ajatuksena. EVALUAATIO: Kyl sitä miettii sitte, että onko omat lapset sit ihan yhtä ujoja kuin ite on ollu, tietää, että se on tosi vaikeeta, että ei se niinku ainakaan helpota elämää se ujous. EVALUAATIO: Mut sit jotenki...Kun ujoudessa on niin paljon hyviikin puolii. Mun mielestä ujous tekee ihmisestä ymmärtäväisemmän. Et jotenki kun on hoitanu lapsiiki paljon kun näkee niit ujoja lapsii, tietää et niitä pelottaa leikkiä muitten kaa. Ja ne vetäytyy omiin leikkeihinsä niin tajuu sen että miten vaikeeta on mennä siihen porukkaan mukaan. Ja usein huomaa, että kun ne saa vähän tarkkailla niin sit ne lopulta uskaltaaki sinne mukaan, kun ne saa vähän aikaa. Ja just se tavallaan, ettei mee pakottaan sitä, että meet nyt vaan leikkiin sinne kun se on pahinta mitä voi tehä ujolle lapselle, työntää väkisin se sinne. Et just se tavallaan että ihmiset ymmärtäis, että pitää vaan antaa aikaa oikeesti. Mä ymmärrän niit ujoja lapsia.

Heli positioi tässä itsensä ujon kokemusmaailman tuntijaksi. Osa tätä tietoa on ymmärrys

niistä haasteista, joita ujous kokijalleen asettaa. Ujouden näkeminen ennalta määräytyvänä

piirteenä tulee esille Helin huolessa omien tulevien lasten kohtalosta mahdollisesti yhtä

ujoina ihmisinä, koska: (ujous) ”on tosi vaikeeta”, ”ei se niinku ainakaan helpota elämää

se ujous”. Hyvien puolten ohella ujous merkityksellistyy hänen kerronnassaan elämää

hankaloittavaksi ja huolta aiheuttavaksi tekijäksi. Omien kokemustensa perustelemana Heli

ilmaisee tuntevansa sisältä päin ujouden logiikan, jossa tilanteisiin pakottaminen on

pahinta mitä voi tehdä. Samalla hän asettaa itsensä vastapuolelle suhteessa muihin, ei-

ujoihin ihmisiin: ”että ihmiset ymmärtäis”. Heillä tätä toista tietoa ei ole ja siksi he saat-

tavat toimia jopa vahingollisella tavalla suhteessa ujoon ihmiseen. Sen lisäksi, että ujot

ihmiset usein pohtivat omia mahdollisuuksiaan venyttää ujouden rajoja ja lievittää sen

asettumista oman toimijuuden esteeksi, onkin kyse myös neuvottelusta ulospäin, suhteessa

ihmisiin. Miten paljon sosiaalinen maailma on valmis joustamaan, tässä tapauksessa

antamaan aikaa?

Seuraavassa Marin elämänkulkua kuvaavassa selonteossa käy havainnollisesti ilmi men-

neen, nykyisen ja tulevan minän välillä sukkulointi. Mari tuo heti haastattelun ensim-

mäisen puheenvuoronsa alussa esille Helin tavoin, että hän on aina tunnistanut itsensä

ujoksi ihmiseksi. Tämän voi ajatella olevan positioitumista syvempi kokemus:”Kyllä mie

oon aina huomannu sen itessäni”. Ujous näyttäytyy siis tässäkin selonteossa ennalta-

määräytyvänä piirteenä (ks. Bamberg 2011) – ominaisuutena, mitä ei itse valita. Ujona ih-

misenä oleminen on siis Marille elämänhistoriallinen tulkinta itsestään tietynlaisena. Toi-

saalta se, että muut ihmiset ovat nimenneet Marin ujoksi, näyttäytyy kerronnassa asemoin-

tina, positioon laittamisena. Se, että ihminen havaitaan ujoksi, tarkoittaa usein sitä, että tu-

ee sosiaalisessa maailmassa arvioiduksi ja siten asemoiduksi tietynlaiseksi kuten hiljai-

48

seksi. Mari kuvaileekin tarinamaailman tasolla teini-ikäisen menneen minänsä toimi-

jasemaa ujouden rajoittamaksi konkretisoiden vaikeuksien liittyneen sosiaaliseen

kanssakäymiseen.

PH: Sä voisit ensin vaikka kertoa ihan omin sanoin, että miten sulla on näyttäytyny ujous sun elämänkulussa tai sun elämässä? Saat kertoa ihan niin laveasti kuin haluat ja siitä mikä sulle on siinä keskeistä?Mari: No...mie oon ehka aina ollu tai se on aina ollu läsnä miun elämässä. Kyllä mie oon aina huomannu sen itessäni ja miule on myös huomautettu siitä muiden osalta. Joskus teini-iässä se oli pahimmillaan, että se rajotti ehkä jopa elämää vähä niinku joillaki tavoilla, sellasta sosiaalista kanssakäymistä ja tällasta. Nyt sitten kun on vähä vanhempi niin jotenkin ehkä osaa suhtautua siihen eri tavalla, että vaikka se tuntuu vaikealta ja niinku niin tietää, että pitää jotenki...no vaikka tässä ammatissa, et se ei silleen rajota yhtä paljon enää ehkä koska, oon keksiny keinoja, miten mie voin helpottaa sitä oloa. KOMPLIKAATIO: Ja tuota, en mie ite koe sitä heikkoutena, mutta tottakai oon sitte miettiny esimerkiks työn saantia, että jos mie en pysty olemaan vaikka aivan täysin oma itseni vaikka työhaastattelussa…EVALUAATIO/KOMPLIKAATIO:…niin kyllähän se rajottaa väistämättä miun mahdollisuuksia, et jos toinen ei osaa yhtään tulkita sitä, et aattelee, että oon tosi varautunu tai tulkitsee vaikka jotenkin väärin miun tunnetilan niin sit se voi ehkä vääristää kuvan minusta itsestäni. KOMPLIKAATIO:Että…ja kyllä se on mulle ollu tosi hankalaa esimerkiks nyt vaikka noissa harkoissa olla siellä luokkahuoneessa, koska kaikkien huomio kiinnittyy minuun. EVALUAATIO: Tuntuu tosi vaikeelta ja että vaikka ihmiset sanoo, että sita ei huomaa miusta niin mie itse joudun tosi paljon ponnistelemaan, et mie en vaan sulkeudu tai halua väistää sita huomiota sitte. EVALUAATIO: Mutta mie oon kuitenkin myös ylittäny itseani, mulla on ollu työpaikkoja esimerkiks. Tosi vaikea arvioida sitä, että miten muut sen näkee koska sehän tuntuu itsestä jotenki eri tavalla. (…) Mari: Sitten oon myos ollu au-pairina ulkomailla, olin tuossa Briteissä,(…)…Ehkä mie oon aina tiedostanu sen, että jos mie en tee asioita, mitkä vähän pelottaa minnuu niin sit se on mulle huonoks. Että se oli aika semmonen repäsy.PH: Millanen kokemus se oli?Mari.: No se oli tosi vapauttava. Lähin sinne vähä silleen...no mie aattelin esimerkiks vaikka, etta miun on tosi vaikee muuttaa pois kotoa. Mutta että sit kun mie lähin sinne niin huomas siellä, että se että mie oon ujo, ei tarkota sitä, että mie en sais kokemuksia, että mie en uskaltais tehä jotaki asioita.

Kuvatessaan tapahtunutta muutosta Mari positioi kerrontatilanteen tasolla nykyisen itsensä

ujouden kanssa selviytyjäksi ja neuvokkaaksi toimijaksi, joka on itse keksinyt keinoja

itsensä auttamiseksi. Nykyinen neuvokas minä on oppinut suhtautumaan ujouteen uudella

tavalla. Ammatinvalinta kasvatus- ja opetusalalta on kuitenkin lisännyt kierroksia ujouden

kanssa tehtävään identiteettityöhön, jonka moottorina tilanteessa tuntuu olevan Marin

tunnusteleva ilmaus:”tietaä, että pitää jotenki”. Lause ilmaisee sekä kokemuksen modaa-

lisuutta (pitää) että eräänlaista pysähtymistä ennen position valintaa - siis empimistä siitä,

kuinka sovittaa itsensä kokemukseen ja kuinka sanoittaa asiaa. Ilmaisullaan Mari päätyy

kerrontatilanteessa kuvaamaan kokemusta positiosta käsin, jossa vaihtoehtoja ei ole, mikäli

mielii selviytyä alan tuomista haasteita. Mari alleviivaa kuitenkin tietävänsä, kuinka omaa

toimijuutta uhkaavaa ujoutta vastustetaan ja mitä hänen valitsemansa ala häneltä vaatii.

Samalla omaa luonnetta uhmaavan alavalinnan voi tulkita vahvaksi toimijuuden ilmai-

49

suksi. Jännitteitä omassa ujouden kokemuksessa ilmaisee kuvaavasti Marin lausuma:”Ja

tuota, en mie ite koe sitä heikkoutena, mutta tottakai oon sitte miettiny esimerkiks työn

saantia, että jos mie en pysty olemaan vaikka aivan täysin oma itseni vaikka työ-

haastattelussa”. Tällä komplikaatiota ilmaisevalla toteamuksella Mari tuntuu sovittelevan

yhteen kahta keskenään ristiriitaista lähtökohtaa: ihannetta erilaisten luonteenpiirteiden

yhtäläisestä arvosta ja toisaalta ihanteen törmäämistä todellisuuteen. Lausuman alussa hän

irrottaa itsensä näkemyksestä, jossa ujous luonteenpiirteenä olisi heikkous. Kuitenkin hän

joutuu palaamaan sen tosiasian äärelle, että ujous saattaa uhata hänen mahdollisuuksiaan.

Tämä jännite näyttäytyy Marin tekemänä identiteettityönä tuoden samalla esille minä-

puheen moniäänisyyden ja dialogisuuden. Marilla on ihanteita, mutta myös ymmärrys

realiteeteista. Näiden näkökulmien välillä hän joutuu tasapainoilemaan. Ujouden aiheut-

tamana hypoteettisena epäonnistumisen paikkana (ja tarinamaailman potentiaalisena

tulevaisuuden komplikaationa) näyttäytyy työhaastattelu, jossa toinen ihminen saattaa

tulkita Marin väärin, jos hän ei pysty tuomaan esille todellista minäänsä. Tämä hypo-

teettinen epäonnistuva työhaastattelu on Marin kerronnassa tavallaan tarinallisen selit-

tämisen keino, jolla hän alleviivaa omaa näkökulmaansa ja esitetyn huolen aiheellisuutta.

Samalla tämä hypoteettinen epäonnistuminen on ikään kuin taustakuva, jonka näkö-

kulmasta Mari evaluoi huolensa aiheellisuutta. Tämä realiteettien ja oman pystymisen

välilllä taiteilu sysää hänet kokemuksen tasolla altavastaajan positioon suhteessa työ-

markkinoille pääsyyn. Marin selonteossa tulee Helin edellisen puheenvuoron tavoin esille

yleisempikin ujojen kokema identiteettiristiriita siitä, että yritys olla sinut oman ujoutensa

kanssa törmää väistämättä todellisuuteen, jolloin ujouteen on taas pakko ottaa kantaa. Ujon

identiteettityön päätepisteeksi ei näytä riittävän, että hyväksyy piirteensä. Yhä uudet

tilanteet törmäyttävät ujon oman luonteensa kanssa, jolloin ujon täytyy pysyä liikkeessä ja

”keksiä keinoja”.

Seuraavaksi Mari vaihtaa kontekstia kuvaten luokkahuonetta ja esillä oloa siellä ujon

ihmisen kiirastulena: ”koska kaikkien huomio kiinnittyy minuun”. Tilanteen sietämistä Mari

kertoo painokkain ilmaisuin: ”on mulle ollu tosi hankalaa”, ”Tuntuu tosi vaikeelta”, ”mie

itse joudun tosi paljon ponnistelemaan”. Hän positioi edelleen itsensä sinnittelijäksi ja

tilanteen sietäjäksi, jossa avaintekijä on oma ponnistelu. Marin ilmaisema joutuminen

kuvaa jälleen kokemuksen modaalisuutta. Siten hän rakentaa itsestään kuvaa sitkeänä

ihmisenä ja vahvan toimijuuden omaavana ihmisenä. Lausuman ”Mutta mie oon kuitenkin

myös ylittäny itseani, mulla on ollu työpaikkoja esimerkiks.”,voi tulkita oman toimijuuden

50

korostamisen lisäksi kuvaavan sitä välimatkaa tai takamatkaa, jota Mari kokee suhteessa

tavanomaisena pidettyyn; ujon ihmisen mahdollisuus saada työpaikkoja ei näyttäydy

kerronnassa itsestäänselvänä asiana. Lähdön au pairiksi Britteihin Mari kertoo ekspli-

siittisenä evidenssinä kyvystä ja halusta venyttää ujouden rajoja. Mari merkityksellistää

tapahtuman repäisynä ja pelkoa päin menemisenä:”mie oon aina tiedostanu sen, että jos

mie en tee asioita, mitkä vähän pelottaa minnuu niin sit se on mulle huonoks”. Tässä voisi

myös nähdä nykyajalle tyypillisen mallitarinan ”oman mukavuus alueen ulkopuolelle

menemisestä", joka liitetään usein ihmisen pyrkimykseen kehittää itseään. Voisi kenties

kuitenkin tulkita, että Marin kohdalla kyse ei ole itseä virittelevästä kevyestä ja vapaa-

vapaaehtoisesta imagon kiillottamisesta, jossa yleinen puheenparsi olisi omaksuttu osaksi

itsen esittämistä, jotta voidaan luoda vaikutelmaa itsestä kunnon kansalaisena. Marin

kohdalla kyse on todellisesta huolesta kuinka selviytyä maailmassa. Samalla pyrki-

myksessä voi nähdä sävyjä subjektivoitumisesta, jossa paikoilleen jääminen ei ole vaihto-

ehto. Yksilön moraalinen velvollisuus on pitää itsensä liikkeessä ja huolehtia potenti-

pontentiaalistaan (esim. Brunila & Siivonen 2016, 59; Saari 2016). Mukavuusalueen ulko-

puolelle menemisen voi siis tulkita moraaliseksi hyveeksi, jopa vaateeksi sen kuvatessa

myöhäismodernia ihmistä, jonka keskeinen tehtävä on riskinhallinta prekaarissa maailmas-

sa (ks. esim Hall 1999; Saastamoinen 2006).

Au pairiksi lähteminen ulkomaille merkityksellistyy Marin kerronnassa kuitenkin myös

henkilökohtaisesti tärkeänä kokemuksena, joka toimi vastavoimana hänen aiemmille

peloilleen vaikeudesta muuttaa pois kotoa tai jäämisestä vaille kokemuksia:”se että mie

oon ujo, ei tarkota sitä, että mie en sais kokemuksia, että mie en uskaltais tehä jotaki

asioita”. Selonteko kaikkineen tuntuu vastaavan kysymykseen millaista on olla ujo, miksi

se voi olla vaikeaa ja mitä hän itse on pystynyt tekemään itsensä auttamiseksi. Ujouden

kanssa selviäminen on akuutti kysymys Marin nykyiselle minälle. Hän työskentelee asian

eteen nyt, jotta hänellä tulevaisuudessa olisi helpompaa. Siten Mari positioi kerron-

tatilanteessa itsensä itseä vastuuttavaksi toimijaksi, jonka on keksittävä ratkaisut ja

kehitettävä itseään paremmin ujouden kanssa selviytyväksi. Samalla Mari tässä haas-

tattelun ensimmäisessä puheenvuorossa ikään kuin levittelee pöydälle ujouteen liittämiensä

huolten ja näkökulmien kirjon sekä sen, mitä hän itse on pystynyt tekemään itsensä

auttamiseksi. Marin esittelemät huolenaiheet ja tarinamaailman esimerkit tuntuvat niin

ikään kaikkineen rakentavan vastausta kuka minä olen -kysymykseen suhteessa

yhteiskunnan odotuksiin. Mari on jossain tilanteessa altavastaaja, toisaalla taas strateginen

51

toimija. Luokkahuoneessa hän on ujouden lamauttama, mutta toisaalla repäisijä ja Britte-

ihin saakka pelkoa päin menijä. Oman identiteettipuheen ja minäpositioiden kirjo tulee

tässä havainnollisesti esille moniäänisenä, ei vain yhtenä tarinalinjana.

Seuraavassa ajassa etenevässä kerronnan jaksossa Susanna avaa elämänhistoriallisesti

syntynyttä kokemusta muiden ihmisten vaikeudesta ymmärtää hänen ujouttaan ja

hiljaisuuttaan. Hän kuvaa tässä avauspuheenvuorossa ujouttaan varhaisemmin proble-

maattisena kokemuksena kuin edeltäjät. Peruskoulun opettajien kommentointi alaluokilta

asti synnytti Susannalle kokemuksen:”et okei, se ei ookaan normaalia olla hiljanen ja

ujo”. Jatkuva komplikaatiota ilmaisevien ja näitä evaluoivien lauseiden vaihtelu tarina-

maailman tasolla kuvaa osaltaan Susannan kokemusta toistuvasta eksplisiittisestä kiinni

jäämisestä johtuen ujoudesta.

PH: Kerro ihan vapaasti ja omin sanoin, mitä ujous on sulle elämässä merkinnyt?Susanna: No jotenki se on ollu pienestä pitäen, niinku sillon 6-7-vuotiaana, et mä en tuntenu sitä ite niinku ongelmana, että mä oon hiljanen ja tälleen vaan enemmän sit se oli niinku opettajien, niiden mielestä niinku ongelma…EVALUAATIO:… niin sit siit tuli vähä niinku sellanen, et musta alko tuntua, et okei, se ei ookaan normaalia olla hiljanen ja ujo.KOMPLIKAATIO: Et se on niinku ollu tarhasta asti (...) Että sitte kun meni sinne lastentarhaan niin (...) aina vähä tuntu, että on jotenki hirveen outo kun kaikki katteli, että sit ma vaan leikin mun siskon kans ja olin sen kaa. Sitte kun menin ekalle luokalle (...) että aina kun oli nää vanhempainvartit tai tämmoset missä puhuttiin opettajan kaa ja mun äiti oli paikalla niin tota ne aina, se aina alko sillai, että sä teet tosi hyvin tehtävia ja oot tosi tunnollinen, mutta...että oot tosi hiljanen ja saisit viittailla enemmän ja puhua luokassa ja tälleen niinku.EVALUAATIO: Et se aina jotenki niinku kompastu siihen. Mä en itte nähny, että siinä oli mitään silleen väärää, mutta sitte kun joka niinku, kun se on koko kouluvuodet ollu se sama. KOMPLIKAATIO: Etta sitten kun mä siirryin kolmosluokalle toiseen kouluun niin siellä se sama jatku. Seki opettaja huomas sen saman, että oot tosi tunnollinen mutta...Taas se.EVALUAATIO: Ja sitte ma olin silleen , että voi ei, mikä mussa on niin väärää ja sitte kun mä olin tosi ujo, että emmä uskaltanu puhuu, niin sitte ne luokan pojat aina siitä kiusas: mikset sä puhu? Et sä osaa puhuu? Ja se sit vaan lisäs sita painetta enemmän, että puhuis oikeasti luokan eessä tai viittailis. Et se tuli enemmän siellä koulumaailmassa, että ei oo OK olla hiljanen ja ujo.

Susannan kohdalla ujoudesta johtuva selitysvelvollisuus on liittynyt erityisesti hänen

hiljaisuuteensa. Susanna muistaa jo lastentarhassa kokeneensa itsensä jotenkin hirveen

oudoksi, koska leikki enimmäkseen siskonsa kanssa. Hän kertoo, miten kokemus opettajien

kanssa pidetyissä vanhempainvarteissa oli aina sama. Myönteistä palautetta tunnolli-

suudesta seurasi aina mutta. Kokemus seurasi häntä myös toiseen kouluun, jonne hän

siirtyi 3. luokalle:”Seki opettaja huomas sen saman, että oot tosi tunnollinen mutta...Taas

se”. Toistuva kokemus sai Susannan huolestumaan: ”että voi ei, mikä mussa on niin

väärää”. Opettajien toistuva palaute Susannan riittämättömyydestä suhteessa tavanomaise-

52

na pidetyn oppilaan normiin positioi hänet altavastaajaksi suhteessa odotettuun ja toivot-

tuun käytökseen oppilaana.3 Lisäksi luokan pojat kiusasivat Susannaa hänen hiljai-

suudestaan, mikä nosti entisestään kynnystä ryhtyä puhumaan enemmän. Susanna kuvaa

tätä kokemusta myös täytymisen modaliteettina (ks. Juvonen 2015): ”Ja se sit vaan lisäs

sitä painetta enemmän, että puhuis oikeasti luokan eessä tai viittailis”. Pakon edessä

toimijuus usein kaventuu entisestään. Koulumaailman voi tulkita muodostuneen Susan-

nalle foucaultlaisesti tarkkailevaksi ja rankaisevaksi instituutioksi 4, jonka myötä hän

ymmärsi:”että ei oo OK olla hiljanen ja ujo”. Tämä toteamus määrittää jossain määrin

myös Susannan nykyistä minää. Hänen tarinan kokonaisuudessaan on nähtävissä, että

taistelu ujouden kanssa on edelleen kesken. Hänen nykyvaiheensa valottuvat paremmin

analyysilukujen edetessä. Tämä Susannan ensimmäinen puheenvuoro on ikään kuin

kasvuvuosien kokemusten kumuloima taustakuva, jonka avulla hän kertoo, mistä hän on

tulossa. Kuva on hänelle edelleen tuore ja identiteettipuhetta ruokkiva peili, ei vain

taustalle haalistunut muisto.

4.1.2 Ujous etäisyyden päästä: tasapainoilua menneen ja nykyisen välillä

”…siinä niin miettii, että olispa sitä ollu niin rohkea kuin nytte.”

Ujouden katselu taaksepäin, suhteutettuna menneeseen minään, korostui etenkin Aleksin,

Tiinan, Veeran, Ilonan ja Mintun kertomuksissa. Vaikka ujous aiheutti heille edelleen

jossain määrin haasteita, kokivat he piirteensä kuitenkin yhä vähemmän rajoittavaksi.

Tulevaisuus näyttäytyi heille enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia sisältäväksi. Kuten

muidenkin haastateltavien kohdalla, myös Aleksi toisaalla ankkuroi ujoutensa suvussaan

esiintyväksi luonteenpiirteeksi. Hänen kohdallaan myönteiseksi koettu muutos on tapahtu-

nut yliopistovuosien aikana, joita hän luonnehtii uudeksi aluksi vähemmän sosiaalisten

kasvuvuosien jälkeen.

3 Susannan kuvaama kokemus on tunnistettu psykologian alan tutkimuksissa. Esimerkiksi Coplan, Hughes, Bosacki ja Rose-Krasnor (2011) havaitsivat, että vähemmän ujot opettajat arvioivat ujojen oppilaiden akateemisia taitoja negatiivisemmin verrattuna ei-ujoihin oppilaisiin.4 Michel Foucault´n vuonna 1975 julkaistu teos Tarkkailla ja rangaista kuvaa institutionaalisten vallan mekanismien tapaa muokata yksilöä. Esimerkiksi kurivalta yhtenä hallinnan muotona toteutuu käyttäytymistä normalisoivien luokittelujen, diagnoosien ja ongelmien yksilöimisten kautta. (ks. myös Brunila 2012).

53

Aleksi: Jotenki tuntu, että lukiossa ei menny niinku olisin halunnu ja jäi kaivelemaan ja ajattelin, että yliopisto on koulutuslaitos missä tuun käymään, ajattelin että tää on uus startti missä ei oo tuttuja ja sitte jotenki, että no kukaan ei tunne mua niin voin olla millanen mää haluan.

Harrastusten ja luottamustoimien myötä itselle luonteviin rooleihin pääseminen ovat olleet

hänelle vahvistavia kokemuksia. Ujous aiheuttaa hänelle edelleen välillä ”lukkoja”, kuten

hän asiaa itse toisaalla kuvailee. Haastatteluun tulo oli tuntunut hänestä sen verran

jännittävältä, että hän kertoi pohtineensa, jättääkö tapaaminen välistä, mikä luo tilanteessa

vaikutelman avoimuudesta.

PH: Osaatko sanoa, että onko ujous vaikuttanu sun elämänkulkuun jotenkin? Mikä sen rooli on ollut?Aleksi: Hmm...on se voinu vaikuttaa, en tiiä onkohan se, ehkä niinku tässä ehkä jotain juttuja on jääny tekemättä jos ei olis niin ujo, jotka olis sitte ehkä voinu muuttaa jotaki. Sanotaan, että ehkä tavallaan oon aika tyytyväinen, että lopputilanne on aika tyydyttävä. Koulupolku olis voinu olla vähä erilainenki, joissaki tilanteissa olis varmasti ollu ihan kivaki olla mukana. Mutta pitkässä juoksussa en koe, että olis vaikuttanu. Jotenki se on vähä hassu kun jotenki ne on sisällä itellä ne vaikeudet. Että jälkikäteen kun miettii omaa toimintaa niin miettii, että mikä siinä oli niin vaikeeta? Varsinkin jos se kokemus on ollu sitte positiivinen niin miks tätä on niin usein vatvonu ja miettiny. PH: Onko sulla sitte taipumus jäädä vatvomaan asioita?Aleksi: No on ja sit sitä saattaa vatvoa jotain tosi vanhojaki juttuja varsinki jos ne on että on menny huonosti niin sit sitä on että miks tai jotenki miettiny, että onko niille toisille ihmisille jääny huonot kokemukset. Miettiiköhän neki, että hitsi...semmosia jossitteluja on välillä varsinki jos on joku samantyyppinen tilanne josta nyt ehkä selviytyy ja aiemmin ei oo mitään jakoja ollu siinä niin miettii että olispa sitä ollu niin rohkea kuin nytte.

Aleksin kohdalla välimatka menneen ja nykyisen minän välillä näyttäytyy jo aika pitkä-

nä:”Sanotaan, että ehkä tavallaan oon aika tyytyväinen, että lopputilanne on aika

tyydyttävä”. Aleksi arvottaa nykyisen minänsä enemmän toivotunlaiseksi kuin menneen

minänsä (vrt. Komulainen 1998), joka jätti jonnekin menemättä ja jotain tekemättä.

Kuitenkin Aleksi on tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, jossa pahimmat vaikeudet ovat jo

takanapäin. Hän asettuukin ihmettelemään mennyttä minäänsä todeten, ettei täysin enää

ymmärrä kaikkia kokemiaan vaikeuksia:”että mikä siinä oli niin vaikeeta?” Täten mennyt

minä näyttäytyy hänelle osin irrationaalisena toimijana, jonka toimintaa hän saattaa

harmitella vieläkin:”Miettiiköhän neki, että hitsi...semmosia jossitteluja”. Oma muutos

tuntuu hänestä paikoin jo niin suurelta, että hän kokee selviytyvänsä monista sellaisistakin

tilanteista, joissa: ”aiemmin ei oo mitään jakoja ollu”. Siten Aleksin sosiaalinen sijainti ja

osallistujapositio on muuttunut tilanteita välttelevästä ja yksin viihtyvästä ihmisestä

sosiaalisesti osallistuvammaksi ja osallisemmaksi. Hän on kokenut yliopistovuosien aikana

kehityksellisen siirtymän (Zittoun 2013), joka mahdollistaa uudenlaisen identiteettiposition

54

omaksumisen ja etäisyyden ottamisen menneeseen minään. Aleksin kuka minä olen -

identiteettikysymykseen ei näytä ujouden osalta enää sisältyvän kovin suuria huolia. Hän

on tyytyväinen itsessään tapahtuneeseen kehitykseen ja voi kertoa itsensä uutena ja

uudenlaisena.

Veera kokee niin ikään, että ujous on jossain määrin muuttanut muotoaan vaikka uskookin

sen oleva pohjimmiltaan pysyvä luonteen ominaisuus:”kyl mie uskoisin, että koko elämän

säilyy se semmonen tietynlainen ujous”. Veera liittää muutoksen kasvamiseen ja aikuistu-

miseen, joka on tuonut hänelle lisää itsevarmuutta, ”että ei niinku niin pelkää sitä, että on

esillä tai puhuu”.

PH: Miten ite näät sun ujouden, että mistä siinä on kyse?Veera: No kyl mie aattelisin, että se on osa luonnetta ja jossain määrin pysyvä ominaisuus, mutta sitte on huomannu, että se ujouden laatu on vähä muuttunu tässä elämän varrella. Mutta kyl mie uskoisin, että koko elämän säilyy se semmonen tietynlainen ujous. PH: Miten sun mielestä sitä muutosta vois kuvata?Veera: Ehkä jotenki kun on kasvanu ja aikuistunu ja ehkä jotenki tullu itsevarmuutta, että ei niinku niin pelkää sitä, että on esillä tai puhuu. Ehkä just nyt tuntuu ainaki, että yliopisto kun alko niin selvästi on ollu yläastetta ja lukiota rohkeampi. Ehkä sit se elämäntilanteen muuttuminen ja on ajatellu että kaikki alottaa puhtaalta pöyältä ja kukaan ei tiiä milllanen mie oon. Mutta sitte ei sitä kuitenkaan voi peittää, mutta muut ei sitte voi myöskään verrata aiempaan ja ihmetellä, että miten sie nyt oot tuollanen.

Veera vertaa mennyttä ja nykyistä minäänsä todeten olevana selvästi rohkeampia kuin

yläasteella ja lukiossa. Aleksin tavoin Veera kuvaa yliopistoon tuloa sosiaalisen identi-

teetin uudistamisen mahdollisuutena:”kaikki alottaa puhtaalta pöyältä ja kukaan ei tiiä

millanen mie oon”. Veera vahvistaa vielä uudestaan aiemman toteamuksensa siitä, että

muutos ei tarkoita, että ujous kokonaan poistuisi:”Mutta sitte ei sitä kuitenkaan voi

peittää”, jatkaen kiinnostavasti, että uusi alku yliopistossa mahdollistui erityisen hyvin

siksi, että kukaan ei voi verrata häntä entiseen ja ihmetellä hänessä tapahtunutta muutosta:

”että miten sie nyt oot tuollanen”. Tämän voi tulkita ujouteen yleisemminkin liittyväksi

haluttomuudeksi joutua huomion tai arvioinnin kohteeksi, mutta myös siihen, miten

hankalaa ujon roolin murtaminen voi olla. Scott (2007, 137-138) on omassa ujoustut-

kimuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka ujoa ei aina päästetä pois kaventuneesta

sosiaalisesta roolista vaikka hän sitä yrittäisikin. Kerran ujoksi luokiteltu ihminen voi tulla

helpommin huomiotta jätetyksi, keskeytetyksi tai päälle puhutuksi keskustelussa, huolimat-

ta hänen yrityksistään vahvistaa osallistuvampaa roolia. Ujous ei siis näyttäydy Veeralle

isossa kuvassa problemaattisena kokemuksena vaikka edelleen on tilanteita, joissa hän

joutuu asiaa pohtimaan, kuten myöhemmin käy ilmi.

55

Tiinan kohdalla ujous on niin ikään helpottunut. Hänellä muutos menneen ja nykyisen

minän välillä näyttäytyy aineistossa suurimpana. Ujous oli Tiinalle peruskouluvuosina

yksinäisyyttä tuottava tila, joka paikoin uhkasi hänen mielenterveyttään. Hän varttui vailla

kavereita ja harrastuksia seuranaan tietokonepelit ja oma mielikuvitus:”ainahan sitä oli

niissä kuvitelmissa sellanen rohkee”, hän toisaalla kuvailee. Kun tilanne lukiossa alkoi

parantua, Tiina joutui käsittelemään kasvuvuosiensa yksinäisyydestä kertynyttä tunnekuor-

maa. Yliopistoon tulo muodostui hänelle uudeksi aluksi ja mahdollisuudeksi rakentaa

toisenlaista sosiaalista identiteettiä ja toimija-asemaa. Nyt hän kokee elävänsä elämänsä

parasta aikaa vaikka neuvottelu ujouden kanssa jatkuu yhä. Tiina etsii edelleen hahmoa

sille, mitä merkitsee olla ujo ihminen. Ujous on hänelle itseä pysyvästi määrittävä ominai-

suus vaikka hän ei omien sanojensa mukaan koekaan enää sitä suorastaan omaksi

identiteetikseen, kuten hän toisaalla toteaa. Hän esittää haastatteluun osallistumisen konk-

reettisena todisteena siitä, että on kehittynyt ihmisenä asemoituen näin tilanteeseen uutena

itsenään.

Tiina: On siitä ujoudesta sillä tavalla, ei siitä tietenkään koskaan eroon pääse eikä sellasesta, että edelleen epävarmuus vaivaa tai näin, mutta oon ihan selvästi ihmisenä kehittyny sen suhteen, että varmasti jos olis yhtä ujo kuin esim. yläasteella niin en olis tännekään tullu (haastatteluun). Että ihan varmasti on jotenki vahvistunu..PH: No miten jos mietit tätä kokemusmaailmaa nyt? Tiina: No silleen vähän koen, en tiiä johtuuko se sitte ujoudesta vai mistä, kun mulla on just silleen kun, että vaikka yliopistossa on nyt opiskellu ja täältäkin on nyt jokunen opiskelukaveri saatu…KOMPLIKAATIO:…mutta tääkin, että en mää oo mukana missään yliopiston toiminnoissa. En oo käyny näissä, mitä nyt on järjestetty kaikenlaisia sitsejä, oon jaäny niistä ulos.

Oman positioitumisen kanssa taiteilu näkyy kerrontatilanteessa havainnollisesti ilmaise-

vassa virkkeessä:”vaikka yliopistossa on nyt opiskellu ja täältäkin on nyt jokunen opiskelu-

kaveri saatu, mutta tääkin, että en mää oo mukana missään yliopiston toiminnoissa”. Tiina

nostaa esille huomion arvoisena seikan, että on jättänyt osallistumatta yliopiston perintei-

siin rientoihin kuten sitseille. Tämä nousee kerrontajakson komplikaatiota ilmaisevaksi

virkkeeksi. Mutta-sana kontrastoi kaksi asiaintilaa: Yliopisto aika on kehittynyt sosiaalis-

ten suhteiden osalta myönteisesti, mutta…Yksittäinen toteamus näyttäytyy Tiinan näkökul-

maa ja sosiaalista sijaintia määrittävänä. Vaikka kaverisuhteiden muodostus yliopistossa on

onnistunut hyvin, hän ei koe kuitenkaan olevansa sosiaalisten tapahtumien keskiössä vaan

tarkkailee sivummalta. Yleinen oletus yliopiston vapaa-ajan toimintoihin osallistumisesta

on jäänyt hänen kohdallaan toteutumatta, mikä herättää tarpeen kommentoida asiaa. Yli-

56

päätään opiskeluaika yliopistossa piirtyy aineistossa nuoren aikuisuuden kohokohdaksi,

jonka kuuluu olla osallistuvaa, aktiivista ja sosiaalisesti palkitsevaa aikaa. Tämä on laajem-

minkin tunnistettava sosiaalinen narratiivi, jota vasten omaa tilannetta peilataan. Opiskeli-

jalle saattaa tuottaa sosiaalista kipua jos näin ei syystä tai toisesta käykään. Tällä rajalla

Tiina on neuvonpidossa. Seuraavaksi hän ryhtyy määrittelemään tilannetta ja nimeämään

sen syitä.

Tiina/EVALUAATIO: En tiiä onko se sitten sitä ujoutta vai onko se vaan sitä, että ei kiinnosta tavallaan olla mukana…EVALUAATIO:…mutta veikkaan, että jos olis rohkeampi niin saattasin lähteaki mukaan noihin. KOMPLIKAATIO: Vähä vaikuttaa se, että kun olin esimerkiksi tuossa kun yliopisto alko niin siinä kaupunkisuunnistuksessa, niin niissä kun tarvittiin sitä heittäytymistaitoa ja sitä mulla ei oo. EVALUAATIO: Osittain se on just sitä, että jos ma nyt heittäydyn niin mitä ne muut nyt sit aattelee jos mä teen näin ja näin. Ja sama juttu tässä, että jos jossakin pitää näytellä jotain niin enhän mina nyt voi kun se on noloa. Varmasti mulla liittyy se siihen ujouteen omalla tavallaan. KOMPLIKAATIO: Ja sitte taas se, että ku muut tekee sitä ja ite ei tee, niin kokee sitte jäävänsä siinä vähä ulkopuolelle. EVALUAATIO: Että munkin pitäs olla rohkeempi ja mennä niinku…EVALUAATIO:…mutta sitte mie en koe ehkä sita tarvetta kuitenkaan kun mie nyt niin välitä, tai siis jotenki ei ehkä välttämättä, kun mulla on jo ne omat hyvät ystävät niin en mää koe sellasta niinku tavallaan miten sen nyt sanois, että en mie sitte koe, että miun tartteis loppupeleissä olla kuitenkaan ainakaan kenenkään muun takia yhtään rohkeempi, että niinku. EVALUAATIO: Omalta kohdalta ehkä niin, että jos sais sita varmuutta muuten lisää, että niinku ei nyt jotku tommoset niinku kaupunkisuunnistukset ja muut sosiaaliset oo sitte ehkä niin tärkeitä. Ehka enemmän just se oma varmuus, olis ihan kiva jos sais lisää sillee...

Yllä oleva diskursiivinen kamppailu ilmenee evalutiivisten perspektiivien vaihteluna

aaltoillen läpi kerrontajakson, jossa Tiinan ydinkysymys tuntuu olevan: kumpi tässä vie,

ujous vai minä? Hän kokeilee erilaisten positioiden välillä – toisaalta itsenäisen ja muiden

asettamista normeista vapaan ihmisen:”vai onko se vaan sitä, että ei kiinnosta tavallaan

olla mukana”, ja toisaalta vielä ujouden kanssa kamppailevan ihmisen välillä:”mutta

veikkaan, että jos olis rohkeampi niin saattasin lähteaki mukaan noihin”. Tiina antaa

ymmärtää, että mukaan menemättömyys ei ole pelkästään oma valinta nimeämällä seik-

koja, jotka rajaavat hänen pystymistään: heittäytymistaidon puute ja kyvyttömyys näytellä

ja pelko noloon valoon joutumisesta. Toisaalta asioiden tolan komplikaatioksi muodostuu

ulkopuolisuuden uhka:”Ja sitte taas se, että ku muut tekee sitä ja ite ei tee, niin kokee sitte

jäävänsä siinä vähä ulkopuolelle”. Näin Tiina jää tasapainoilemaan ulkopuolisuuden uhan

ja oman pystymisen välille. Tiina haluaa kuitenkin tulla ymmärretyksi myös itsenäisenä ja

autonomisena ihmisenä, joka ei tarvitse muiden hyväksyntää:”etta en mie sitte koe, että

miun tartteis loppupeleissä olla kuitenkaan ainakaan kenenkään muun takia yhtään roh-

keempi”. Neuvonpito päättyy loppupäätelmään:”ei nyt jotku tommoset niinku kaupunki-

suunnistukset ja muut sosiaaliset oo sitte ehkä niin tärkeitä. Ehka enemmän just se oma

57

varmuus, olis ihan kiva jos sais lisää sillee”, jolla Tiina päätyy vielä kertaalleen kerronta-

tilanteessa asettamaan problemaattiselta tuntuvan asiantilan suhteisiinsa sekä vahvistamaan

itsenäisen toimijan asemaa. Hän kertoo itsensä ihmiseksi, joka toivoo lisää rohkeutta en-

nenkaikkea itsensä takia, ei sen takia, että voisi esiintyä muiden silmissä rohkeana. Iden-

titeettityö ujouden paikasta hänen elämässään osallisuutta ja toimijuutta rajaavana teki-

jänä on edelleen käynnissä. Ajoittainen sanojen hakeminen:”tai siis jotenki ei ehkä välttä-

mättä”, ”tavallaan miten sen nyt sanois”, näyttävät käytännössä Tiinan identiteettityön

käynnissä olevana ja parhaillaan tapahtuvana, myös auki olevana. (ks. Hatavaara ym.

2019).

Ilona puolestaan tiivistää ylisukupolvisen ujouden kokemuksen muutamalla lauseella

avauspuheenvuorossaan. Edellisten kertojien tavoin Ilona nimeää ujouden ominaisuudeksi,

jonka hän tunnisti jo lapsena itsessään. Hän merkityksellistää ujouden asiaksi, joka on

vaikeuttanut sosiaalisissa tilanteissa oloa, vaikuttanut elämään, ratkaisuihin, ystävyys-

suhteisiin ja työelämään. Ujous näyttäytyy hänen kerronnassaan siis kokonaisvaltaisena,

kaikkiin elämän osa-alueisiin vaikuttavana asiana ollen näin jotain, mitä hän kokee olevan-

sa. Samalla Ilona positioi itsensä ujon ihmisen kokemusmaailman tuntijaksi tuomalla esil-

le, kuinka hän omien lastensa ja lastenlastensa kanssa osaa toimia ujoutta ymmärtäen.

PH: Miten tää ujous on näkyny sun elämässä, minkälainen kokemus se on ollu? Miten esim. kun luit sen kutsun niin mitä se herätti?Ilona: No ihan siitä, että lapsuudestahan mä oon sen huomannu, sen, että oon ujo ja, että on ollu vaikea olla niissä sosiaalisissa tilanteissa ja kuinka paljon se on vaikuttanu mun elämään ja ratkaisuihini, ystävyyssuhteisiin, työpaikalla. Ja sitte se että kuinka mä nään omissa jälkeläisissäni ja jälkeläisten jälkeläisissä ja heidän perheessä sitä piirrettä. Tunnistaa heti sen, että mistä on kysymys ja on paljon helpompi toimia heidän kanssa kun itse on tota ujo.

Ilonan kohdalla ikä ja elämänkokemus ovat tuoneet helpotusta ujouden kokemukseen.

Seuraavassa puheenvuorossaan Ilona tuokin esille kontrastin menneen ja nykyisen minänsä

välillä liittyen spontaaniin puheliaisuuteen, jonka hän tulkitsee iän mukanaan tuomaksi

muutokseksi:”niin käsittämätöntä kuin se onkin, mistä mä oon lapsena ja nuorena läh-

eny”. Ilmaisu kuvaa elämänkokemuksen kypsyttämää välimatkaa hänen menneen ja nykyi-

sen minänsä välillä. Spontaanit keskustelut tuntemattomien ihmisten kanssa julkisilla pai-

koilla eivät enää ole hänelle ongelma. Monen muun haastateltavan tavoin myös Ilona

mainitsee pienimuotoiset vuorovaikutustilanteet ongelmattomina.

58

Ilona: Ikä tuo tähän sellasta, niin käsittämätöntä kuin se onkin, mistä mä oon lapsena ja nuorena lähteny, että ei oo uskaltanu puhua eikä pukahtaakaan mitään niin tota minä voin avata suuni jolleki ihan vieraalle ihmiselle jossain junassa tai bussissa tai kaupassa tai muualla ja jäädä suustani kiinni aivan vieraan ihmisen kanssa pitkäksi aikaa. Että sillon kun on kyse jostain pienestä määrästä ihmisiä tai kahdenkeskisestä vuorovaikutuksesta niin ongelmaa ei ole. KOMPLIKAATIO: Paitsi sitte tietysti jos on joku auktoriteettiasema niin sillon kyllä. Sen tilanteen tunnistan kyllä heti. EVALUAATIO: Mä en tiedä kuinka paljon siinä on sitten lapsuudenkodista kyse, koska mun äiti oli erittäin auktoriteetti, tämmönen, että kunnioitti liikaa että ei vaan tuu mitään kahnausta kenenkään kanssa, että ei voi tehä jotain sen takia ettei kukaan nyt vaan, ettei tuu mitään…EVALUAATIO:…ja mä oon aina ollu vähä semmonen kapinallinen, just semmonen villikko, mulla herää semmonen kapina henki jos liikaa yritetään, että mulla on sit sellasia että sitten mä saatan…EVALUAATIO: Kukaanhan ei mua työelämässä tunne sillä tavalla, että mä oon aina hiljaa ja mä en nosta itteäni esiin enkä kauheasti edelleenkään siellä kahvipöydässä paitsi niitten tuttujen kanssa.

Poikkeuksena Ilona mainitsee tilanteet, joihin liittyy auktoriteettiasemia. Komplikaatiota

ilmaiseva lausuma:”Sen tilanteen tunnistan kyllä heti.”, luo vaikutelman, että kuvatun

kaltaiset tilanteet ovat Ilonalle erityisen haasteellisia. Syitä kokemukselleen hän tarkastelee

eri perspektiiveistä. Ilona palauttaa kokemuksen liittyväksi äitinsä tapaan kunnioittaa

auktoriteetteja. Ilonan mielestä tämä oli jopa liiallista, mikä herätti hänessä kapinamieltä.

Hän kuvaakin itseään:” mä oon aina ollu vähä semmonen kapinallinen, just semmonen

villikko”. Tällaisia määreitä ei stereotyyppisesti liitetä ujouteen, mutta Ilona kertoo silti

olevansa sellainen. Heti perään Ilona lisää kuitenkin, että työelämässä kukaan ei tunne tätä

puolta hänestä:”mä oon aina hiljaa ja mä en nosta itteäni enkä kauheasti edelleenkään

siellä kahvipöydässä”. Näin Ilona positioi itsensä edelleen aina hiljaiseksi tietynlaisissa

sosiaalisissa tilanteissa. Ilonan kerronnassa ilmenevä itsen kuvailu toisaalta villikkona ja

kapinallisena - jollaisena kukaan ei työelämässä häntä tunne - luo vaikutelman hänen tosi-

luontonsa yksityisyydestä. Haastattelutilanteessa nuo molemmat puolet hänestä toimivat

kuitenkin identiteettityön resurssina hänen kuvatessa itseään tietynlaiseksi ihmiseksi:

tuntemattomien kanssa spontaanisti keskustelijaksi, auktoriteettien suhteen kapinalliseksi

ja villikoksi, työpaikan kahvipöydässä aina hiljaiseksi.

Mintun kohdalla muutos menneeseen nähden on kiinnostava sikäli, että hän on aineiston

ainoa henkilö, joka on kokenut ujouden ennen kaikkea olosuhteiden luomaksi rooliksi, ei

niinkään biologiaan ankkuroituvaksi persoonallisuuden piirteeksi. Minttu kuvaa

tarinatasolla lapsuutensa ujoutta:”se oli sellanen, joka oli läsnä koko ajan jotenki”. Aidin

tapa kuvailla häntä muille ihmisille hiljaisena enkelinä, muokkasi Mintun tulkinnan mu-

kaan hänen käsitystä itsestään. Hän kuvailee mennyttä minäänsä:”Että en mä oo niinku

ikinä ollu se joka ensimmäisenä rupeaa jotaki puhumaan”. Sitten hän siirtyy ikään kuin

59

askelittain lähemmäs nykyhetkeä:”että on aina niinku hirveästi jännittäny se, että mitä

muut ajattelee jos mä sanon jotaki.” Ja lopulta hän positioi nykyisen minänsä siirtymällä

kerronnassaan preesenssiin:” Ehkä niinku aina sitte ku jostain jutellaan jossain niin mietin,

että jos mä sanon nyt tälleen.”, myöntyen sille, että ujouden kaltainen jännittäminen on

edelleen jollain tavalla osa häntä vähintääkin tilanteisena kokemuksena.

PH: Voit ihan vapaasti kertoa, että miten tämä ujous on sun elämässä näyttäytynyt, mitä siihen on liittynyt?Minttu: Joo kyllä mä sitä heti rupesin miettimään kun näin sen haastattelukutsun, että niinku, mutta ehkä niinku jos ajattelee niin lapsuudessa se oli sellanen joka oli läsnä koko ajan jotenki. Tosin sitten mä mietin, että miten se määritellään tai kuka sen määrittelee? Että ehkä se tuli enemmän jotenkin vanhemmilta se määrittely siihen, tai äidiltä ehkä...PH: Miten se tuli esille?Minttu: Silleen ehkä, että miten hän puhu minusta toisille, et sit se määritteli mua sillä tavalla, et no mä oon sit semmonen varmaan. Tai että niinku, että oon niin hiljanen ja sitte jotenki niinku sellanen hiljanen enkeli, se on ollu se miten tota...Että en mä oo niinku ikinä ollu se joka ensimmäisenä rupeaa jotaki puhumaan tai, että onko se sitten ujoutta? Mutta ainaki se, että on aina niinku hirveästi jännittäny se, että mitä muut ajattelee jos mä sanon jotaki. Ehkä niinku aina sitte ku jostain jutellaan jossain niin mietin, että jos mä sanon nyt tälleen tähän, mut tota, ehkä sen voi aatella, että lapsena se on ujoutta, mutta aikuisena jotain muuta? (...)PH: no miten jos nyt ajattelet sun elämän kokonasuudessa sen ujouden merkitystä niin miten sä näät se?Minttu: Joo kyl mä normaalitilanteessa sen hallitsen enkä enää ehkä koe, että se olis niinku ujoutta. Että jos mä ajattelen niinku niin mä olin lapsena ujo ja joku muu määritteli sen mun puolesta. Elämänkokemuksen ja vuorovaikutuksen kautta se on muuttunu erilaiseks. Mä ehkä käsitän sen nyt sellasena osittaisena introverttiutena, mutta enemmän oon ekstrovertti. Mutta enemmän se itsearviointi tekee siitä niin sellasta intro puolta (…)

Roolista ulos murtautuminen alkoi Mintun kohdallaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä, jota

hän toisaalla kuvaa näin: ”siihen viivan vois melkein vetää, että sit lähti niinku sokka irti.

Aivan totaalisesti”. Hän kuvaa kerronnassaan tapaansa arvioida itseään kriittisesti, mikä

aiheuttaa hänelle paineita joissakin sosiaalisissa tilanteissa. Läpi Mintun kerronnan näkyy

tietynlainen merkityskamppailu, jossa hän etsii vastausta kysymykseen, mitä ujous

pohjimmiltaan on ja jos hän ei ole pohjimmaiselta luonteeltaan ujo, niin mistä jännitys ja

suorituspaineet sitten oikein johtuvat. Hän pysähtyy selonteon aikana kysymään asiaa

kolme kertaa:”miten se määritellään tai kuka sen määrittelee?”, ”että onko se sitten ujout-

ta?”, ”että lapsena se on ujoutta, mutta aikuisena jotain muuta?”. Vaikka hän on murtau-

tunut ulos roolista, hän kertoo edelleen kontrolloivansa itseään vuorovaikutustilanteissa

eikä vieläkään pidä itseään kovin suulaana. Ilmaisu:”Joo kyl mä normaalitilanteessa sen

hallitsen”, näyttäytyy kerrontatilanteessa identiteetin muotoiluna, jossa omaa kokemusta

suhteutetaan määrittelemällä se poikkeustilanteeksi (vrt. Komulainen 1998, 214-215).

Minttu määrittelee itsensä ihmiseksi, joka normaalisti hallitsee ujouden ja jännittämisen

kokemusta. Hän luonnehtiikin itseään nykyisin enemmän ekstrovertiksi kuin introvertiksi.

60

Mintun koko kertomukseen suhteutettuna, hän näyttää olevan ymmällään omien tuntojensa

kanssa. Alun toteamus:”Joo kyllä mä sitä heti rupesin miettimään kun näin sen

haastattelukutsun”, kertonee siitä, että ujous teemana edelleen resonoi hänelle jollain

tavalla vaikkei hän enää määrittelekään itseään suoranaisesti ujoksi. Mintulla vaikuttaa

olevan tarve tehdä omaa kokemustaan ymmärrettäväksi ennen kaikkea itselleen. Tämä

tulkinta perustuu siihen, että Minttu ei koko haastattelun aikana viitannut kokemuksiin,

joissa olisi joutunut selventää kokemustaan muille tai että muut ihmiset olisivat ottaneet

kantaa hänen luonteeseensa aikuisiällä. Muilla haastateltavilla nämä teemat olivat pinnalla

enemmän tai vähemmän. Mintun kuka minä olen -vastaus suhteessa ujouteen näyttää

olevan vielä jossain määrin auki. Ujous ei kuitenkaan määritä Mintun maailmassa oloa

enää yhtä vahvasti kuin monen muun haastateltavan kohdalla näyttää edelleen olevan.

4.1.3 Mutkistuva ujous toimijuuden esteenä

”…et se (ujous) alko tulee mun elämän tielle.”

Ujous on luonteenpiirre, jolla on havaittu olevan jonkinlainen yhteys sosiaalisten tilantei-

den pelkoon ja ahdistuneisuushäiriöihin. Osa tutkijoista pitää niitä saman janan jatkumoina

osa taas kokonaan erillisinä ilmiöinä (ks. luku 2.1). Siljan kohdalla lapsuudesta saakka

seurannut herkkyys ja ujous alkoivat liukua mielenterveyttä uhkaaviksi aikuisuuden

kynnyksellä erilaisten olosuhdetekijöiden kasautuessa. Tässä tarinatason komplikaatiossa

Siljan menneen minän toimijapositio näyttäytyy kaventuneena ja olosuhdetekijöiden rajaa-

mana:”että se ei ollu semmosta ns. normaalia eikä siedettävää et se alko tulee mun elämän

tielle”. Siljalle kamppailu oman luonteen kanssa on edelleen akuutti kysymys. Tulevaisuus

näyttäytyy hänelle jossain määrin epävarmana.

PH: Mita ujous sulle sun elämässä on merkannu? Ihan voit vapaasti kertoa kaikki asiat mitä sulle tulee siitä mieleen.Silja: No, mä oon ollu ujo niin kauan kuin mä muistan. Toisaalta ihmiset ei ehkä assosioi muhun sitä sanaa. Mä oon vähä sita tyyppiä ujo, joka vähä niinkun kompensoi semmosella sarkasmilla tai piikikkyydellä vaikka mää en nyt ehkä näytä siltä tänään, mutta vähän semmonen sarmikäs ihminen semmosena defenssinä sille, että ujostuttaa aina. KOMPLIKAATIO: Kun mä olin ehkä...No siinä vaiheessa kun lukio loppu niin se mun ujous alko kehittyä semmoseks niinku ahdistushäirioks, että se ei ollu semmosta ns. normaalia eikä siedettavää et se alko tulee mun elämän tielle.(…)

61

Silja määrittelee itsensä elämänhistoriallisesti ujoksi. Hän on oppinut suojaamaan itseään

sarkasmilla ja piikikkyydellä. Hän näyttäytyykin aineiston verbaalikkona, joka on tottunut

sanomaan asiat niin kuin ne ovat. Silja taustoittaa nykyistä tilannettaan kertaamalla

tarinamaailman tasolla kokemuksia, joiden näkee vaikuttaneen ujouden kilpistymiseen

elämää vaikeuttavaksi tekijäksi. Lukion jälkeen Silja ei päässyt ensiyrittämällä yliopistoon

ja vietti lopulta yhteensä kolme välivuotta kotona asuen ja satunnaisesti opiskellen. Tuon

ajanjakson toimija-asemaa Silja kuvaa pysähtyneeksi ajaksi sanoilla:”en tehny mitään, en

menny mihinkään.” Hän koki ajan yksinäiseksi kaveripiirin hajottua ympäri Suomea

opiskelemaan. Vaikeat perhesuhteet ja pettymys itseen muodostuivat hänelle olosuhteeksi,

jossa paha olo alkoi kääntyä sisäänpäin.

PH: Miten kun sä sanoit, että lukio aikaan se jotenkin kulminoitu, rupes eskaloitumaan..?Silja: Sen jälkeen kun lukio oli ohi, niin se on tietenkin tämmösen pienen xxx kylän kokemus, että kaikki kaverit hajaantuu eri puolille Suomea opiskelemaan, kuka minnekin. Et se kaveripiiri niinku katos. KOMPLIKAATIO: Ja tuota mää en päässy ekalla yliopistoon. Ja mulla oli itseasiassa semmonen, että mää vietin käytännössä niinku ”hikikomorina” eli niinku en tehny mitään, en menny mihinkään sen vuojen aikana lukion jälkeen. Sit mä olin yhen vuoden amiksessa ja luin käytännössä koulun laskuun avoimen yliopiston kursseja ja sitte oli vielä yksi vuosi että mä en tehny mitään. EVALUAATIO: Että se oli kans kun ei ollu ihmisiä, joitten kanssa vuorovaikuttaa kuin perheenjäsenet niin sitä taas passivoitu ja tottu siihen, että ihmisten kans ei tarvi olla tekemisissä ja se oli sitä vaikeampaa sitten kun taas piti.PH: No mikä se ero sun mielestä sitte oli että jos ajattelet sun peruskouluaikaa ja kasvuvuosia niin mikä se ero oli, että oliko se radikaalisti erilainen se vuosi lukion jälkeen?Silja: Se oli mulle muutenki sellasta huonon olon aikaa. Mää olin tosi pettynyt itteeni kun en päässyt yliopistoon ja ei ollu mitään tekemistä ja mulla on aika huonot välit mun perheen kanssa. Ne on sanotaanko...hmm väkivaltainen on ehkä yks tapa kuvailla mun isää ja tuota kuitenkin mää jäin sitte asumaan sinne ja se ei ollu kauhean hyvä ympäristö mulle. EVALUAATIO: Siinä vaiheessa se kaikki paha olo alko kääntyä jotenkin sisälle päin. Mun on vaikea sanoa, että miksi se oli just se vuosi kun siitä ujoudesta tuli semmonen, että mä en enää kestä nähä ihmisiä. KOMPLIKAATIO: Tai siitä tuli semmonen, että se ei enää vaan oo semmonen, että pikkusen tuntuu hiki kämmenissä tai vähä vapisuttaa vaan että siitä tuli semmonen, että mää aloin aktiivisesti, hyvin aktiivisesti välttelemään ja tekeen kaikkeni, ettei vaan tarvis mennä niihin tilanteisiin.

Silja kuvaa sosiaaliseksi vetäytyvyydeksi (ks. Kellokumpu 2017) muuttunutta ujouttaan

jäsentämällä nykyhetkessä kokemusta syrjäytymisdiskursseista tutuin termein:”käytän-

nössä niinku hikikomorina”, ”niin sitä taas passivoitu”. Hän ei yritä selittää kokemustaan

miksikään muuksi vaan kuvaa sitä suorasanaiseen tyyliinsä sellaisena kuin se hänen koke-

manaan oli. Nyt, vuosien jälkeen, Silja asettuu suhteessa menneeseen minäänsä ymmär-

täjän positioon. Hän näkee ne monet tilannetekijät, jotka vaikuttivat pahan olon kil-

pistymiseen. Siljan vaikeuksiin ajautunut mennyt minä on siis hänen kerronnassaan jossain

määrin olosuhteiden uhri, jonka kohdalle kasaantui liian monta jaksamista heikentävää

tekijää: kaveripiirin hajoaminen, pettymys itseen, sosiaalisten suhteiden vähäisyys ja vai-

62

keat perhesuhteet, jotka muodostuivat hänelle huonon olon ajaksi. Kerronnan päättävä

toteamus:”mää aloin aktiivisesti, hyvin aktiivisesti välttelemään ja tekeen kaikkeni, ettei

vaan tarvis mennä niihin tilanteisiin”, on tapahtumien komplikaatio. Huonon olon aika

kilpistyi lopulta Siljan elämää mutkistavaksi kamppailuksi ujouden kanssa. Vuodet yli-

opistossa ovat olleet hänelle monin paikoin selviytymiskamppailua vaikka hän onkin

menestynyt opinnoissaan hyvin ja ollut tyytyväinen valitsemaansa humanistiseen

koulutusalaan.

Helin kohdalla ujouden kilpistyminen aiempaa vahvemmaksi ahdistukseksi liittyi erilai-

suuden kokemukseen suhteessa kanssaopiskelijoihin kasvatus- ja opetusalalla. Koko en-

simmäisen opiskeluvuoden hän kävi sisäistä kamppailua alavalintansa kanssa. Heli ki-

teyttää tarinan tasolla kuvaamansa mutkistuvien tapahtumien synnyttämät olotilat

ilmaisuihin:”oonko mä oikeassa paikassa”, ”pitäiskö vaan pakata kamat”. Terapian myö-

tä Heli evaluoi tapahtumia nykyhetken näkökulmasta kokoavasti:”Sit tavallaan miettii,

että mä tekisin ittelleni vaan huonoa, että luovuttaa ja pakenee, se ei auta mua miten-

kään”, minkä voi tulkita myös kuvastavan tunnetta pahimpien vaikeuksien voittamisesta.

Heli ei enää harkitse laukkujen pakkaamista ja opintojen jättämistä. Sen sijaan Heli

jäsentää kokemustaan uusilla työvälineillä, joiden avulla hän rakentaa nykyistä selviytyjän

ja sietäjän identiteettipositiota:”Pitää vaan niinku altistaa itteään epämukaviin tilan-

teisiin”, ”ei nyt parannu, mut et oppii sietään niitä tilanteita.”, ”ettei enää puhuis itelleen

niin rumasti.”, ”Se et hyväksyy ittensä.” Toisaalta Helin uudessa perspektiivissä on mu-

kana on myös vastapuheeksi tulkittavissa olevaa kapinaa, joka tulee esille ilmaisussa:”et

mä oon nyt tämmönen ja jos jotain haittaa niin ihan sama.”.

Heli: Sit mä pääsin itseasiassa myös terapiaan, se loppu tuossa vuoden lopussa. Se autto tosi paljon. Sielläki sai tosi paljon apua siihen omaan ahdistukseen…KOMPLIKAATIO:…kun mä oon niin erilainen ja oonko mä oikeassa paikassa. Pitäiskö vaan pakata kamat ja lähteä kotiin. EVALUAATIO: Sit tavallaan miettii, että mä tekisin ittelleni vaan huonoa, että luovuttaa ja pakenee, se ei auta mua mitenkään. Pitää vaan niinku altistaa itteään epämukaviin tilanteisiin. Sitä kautta ei nyt parannu, mut et oppii sietään niitä tilanteita. Sit ettei enää puhuis enää ittelleen niin rumasti. Kun se ei hyödytä yhtään. EVALUAATIO: Se et hyväksyy ittensä, et mä oon nyt tämmönen ja jos jotain haittaa niin ihan sama. PH: Mikä sulla oli se kulminaatiopiste, jossa totesit, että tarviit enemmän apua? KOMPLIKAATIO: No siis mä olin ihan hajalla sillon ekan vuoden syksyllä. (...) sit pääsin psykoterapeutille puhumaan…EVALUAATIO:…ja se oli tosi mukava. Seki niinku heti ymmärs mua, tai ainaki tuli sellanen olo, et se tietää, se tajuu mua. Sillä mä kävin puhumassa aika tiiviisti sen ekan vuoden ja se alko helpottaa sillon ekana vuotena. EVALUAATIO: Yks syy ehkä vähä oli siinä, että kaikilla oli omat sivuaineet eikä enää tavannu niin paljon niitä omia vuosikurssilaisia eikä sit vertaillu itteä niihin. Kun ei nähny niitä niin ei voinu vertailla

63

itteä. Sit mä tein omassa tahdissa opintoja ja huomasin, että alko helpottaa se olo. Ja sit se lopetettiinki nyt (terapia).

Helin kerronnan voi nähdä myös nojautumisena itseä vastuuttavaan tilanteen tulkintaan

(ks. Komulainen & Korhonen 2019). Tällainen asennoituminen ja itsensä positioiminen

uudelleen suhteessa vaikeiksi koettuihin asioihin voi olla ilman muuta ujoa ihmistä

voimauttava ja toimintakykyä vahvistava pyrkimys. Kuitenkin asetelma suuntaa myös

katsomaan niitä tilannetekijöitä, joiden myötä Heli kokee ajautuneensa tilanteeseen, jossa

hän tarvitsee ulkopuolista apua. Heli merkityksellistää olonsa helpottumisen terapian li-

säksi liittyneen myös siihen, ettei enää tavannut sivuaineopintojen myötä oman vuo-

sikurssinsa opiskelijoita niin usein ja säästyi siten vertailemasta itseään heihin. Helin

kerronta synnyttää tulkinnan kokonaisvaltaisesta altavastaajan asemasta suhteessa muihin

alan opiskelijoihin. Ikään kuin hän ujona ihmisenä olisi täysin sosiaalisesti paikal-

listumaton kasvatus- ja opetusalan opiskelijoiden keskellä - ollen jossain, missä hänen ei

kuuluisi kaiken järjen mukaan olla. Tämä altavastaajan asema liittyy Helin synnynnäisiksi

tulkitsemiin luonteen ominaisuuksiin. Helin koko tarinan kontekstissa voi tulkita, että hän

on myös oppinut vertaamaan itseään muihin, sosiaalisempiin ja puheliaampiin ihmisiin.

Toisaalla hän kertoo, kuinka opettajat kiinnittivät yläasteella ja lukiossa huomiota hänen

hiljaisuuteensa, jolloin ujous alkoi häiritä myös häntä itseään. Nyttemmin yliopistossa

käyty keskustelu erään opettajan kanssa toi hänelle helpotuksen vääränlaisuuden koke-

muksesta suhteessa kasvatus- ja opetusalaan. Hän toivoo, että olisi kuullut nämä pääs-

tösanat jo aiemmin. Hän myös pohtii kouluvuosina koetun vaikeuden tehdä itseä ymmär-

rettäväksi opettajalle ja samastumiskohteiden puuttumisen merkitystä niille tulkinnoille,

joita hän on itsestään tehnyt (ks. Coplan ym. 2011). Tämän voi tulkita yritykseksi hakea

ymmärrystä koetuille vaikeuksille.

Heli: (…) Kun se (opettaja) sen sano, niin tuli sellanen, että miks kukaan ei sanonu tuota mulle sillon ekana vuonna. Se olis auttanu tosi paljon jos olis tienny, että on ihan ok olla semmonen ujo ja hiljanen. Et tavallaan mun mielestä siitä pitäs just puhuu, et niinku voi olla ihan minkälaisii ihmisii ja tarvitaanki. Just tuntuu, että kasvatus ja opetusalalle valitaan tosi paljon semmosia sosiaalisia ihmisiä . Eikä siinä mitään pahaa oo mut mun mielestä opettajia pitää olla monenlaisia. Et mäki mietin, että jos munki opettaja olis ollu ujo ja hiljainen niin olisinko mä samastunut siihen enemmän? Sit ku oma opettaja ei ymmärtäny sitä, että se ujous jotenkin, se ei ymmärtäny sitä, että ujous voi olla jotenkin, että sä oot ihan niinku, ujous voi niinku…ehkä, mä en nyt osaa sanoa, mutta just tuntu että vaikka teki just mitä niin ei saanu parannettua arvosanoja just sen takia kun on ujo.

Heli asettuukin kritisoimaan kasvatus- ja opetusalan opiskelijavalintoja, joissa suositaan

enimmäkseen tiettyä ihmistyyppiä:”Just tuntuu että kasvatus ja opetusalalle valitaan tosi

paljon semmosia sosiaalisia ihmisiä.”. Tämä näyttäytyy avoimena vastapuheena kyseen-

64

alaistamattomille ihanteille. Vastapuheen avulla Helin voi tulkita yrittävän raivata tilaa

ujoudelle. Kerrontajakson lopussa Heli etsii kiinnostavasti oikeita sanoja yrittäessään ku-

vata vaikeutta, jota peruskouluaikaisen opettajansa kanssa koki:”se ei ymmärtäny sitä, että

ujous voi olla jotenkin, että sä oot ihan niinku, ujous voi niinku…ehkä, mä en nyt osaa

sanoa, mutta just tuntu että vaikka teki just mitä niin ei saanu parannettua arvosanoja just

sen takia kun on ujo”. Kenties hän yrittää etsiä neutraalimpia sanoja ilmaista ilmeisen ikä-

vää kokemusta, mutta päättää lopulta paljastaa kokemuksen sellaisena kuin se hänelle

todella oli. Heli yritti kouluaikana kaikin tavoin ansaita saman kuin muutkin, mutta mikään

ei auttanut. Hän ei pystynyt tekemään itseään opettajalle ymmärrettäväksi ujona ihmisenä.

Helin tarinan kokonaisuudessa hänen suhtautumistapansa tulevaisuuteensa ja mahdolli-

suuteen toimia kasvatus- ja opetusalalla on joka tapauksessa selvästi myönteisempi kuin

aiemmin. Hän on myös saanut apua beetasalpaajista ujouden oireiden hillitsemiseen

esiintymistilanteissa. Siljan ja Helin tarinat herättävät kysymyksen siitä, miten suuri rooli

tilannetekijöillä ja koetulla elämänhistorialla on ujon ihmisen toimintakyvylle ja sille, mil-

laiseksi tilaksi ujous ikään kuin venyy tai liukuu. Koulutusvalintojen ja ujouden suhdetta

tarkastellaan lähemmin luvussa 6. Viittauksia asiaan on kuitenkin toistuvasti niiden haas-

tateltavien puheessa, joille asia on erityisen akuutti ja jotka siten jäsentävät ujouttaan

toistuvasti teemaan liittyviä huolenaiheita vasten.

4.1.4 Yhteenveto: ujous inkoherenttina identiteettikokemuksena

Edellä analysoitu ujojen ihmisten kerronta osoittaa, että ujous kokemuksena ja omaa

elämää määrittelevänä tekijänä ymmärretään aineistossa lähes poikkeuksetta pysyväksi

luonteenpiirteeksi ja itseä määrittäväksi ominaisuudeksi (Minttua lukuunottamatta). Kyse

on elämänhistoriallisesta kokemuksesta itsestä tietynlaisena. Tässä mielessä ujous näyt-

täytyy haastateltavien kerronnassa essentialistisena, olemuksellisesti määrääytyvänä kate-

goriana. Ujouden biologiseksi tulkittu pohja legitimoi sen, millaiseksi haastateltavat itsensä

kertovat ja selittävät - millä itseään perustelevat. Tämä ei kuitenkaan näytä aina riittävän

legitiimiksi selitykseksi suhteessa sosiaaliseen maailmaan. Dilemman kiteyttää osuvasti

luvun ensimmäiseen aineistonäytteeseen sisältyvä Helin toteamus siitä, että ymmärrys

ujouden perinnöllisyydestä on helpottavaa, mutta se ei kuitenkaan käytännön tasolla poista

piirteen aiheuttamia hankaluuksia sosiaalisessa maailmassa. Sama dynamiikka ilmeni

Marin tekemässä identiteettityössä hänen yrittäessä sovittaa ihanteen (ujous yhden-

vertaisena luonteenpiirteenä) ja realismin (uuden työn vaatimukset) välistä ristiriitaa. Ujon

65

itsensä kokemat arkipäivän vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa vaativat toimenpiteitä ujolta

ihmiseltä. Hänen on pohdittava aktiivisesti, kuinka selviytyä ja pitää yllä osallisuuden

kokemusta siinä toimintaympäristössä, jossa hän kulloinkin on. Toisaalta kyse on myös

omanarvontunnon säilyttämisestä. Tämä tuli esille etenkin Helin, Marin ja Tiinan ker-

ronnassa vastapuheena sekä osallisuuden ja autonomian välillä taiteiluna.

Ujolle ihmiselle kysymykset oman itsen muuttumisesta ja venyttämisestä (samuus/muutos)

ovat tuttuja dilemmoja, joita on jouduttu miettimään elämän varrella. Ujous sysää monin

paikoin rajankäyntiin seuraavien kysymysten kanssa: Voinko minä muuttua? Paljonko

minä voin muuttua? Tarviiko minun muuttua? Tässä välitilassa ujo ihminen etsii tasa-

painoa. Ujon tekemä identiteettityö tapahtuu yhtäaikaisesti monella kehällä: suhteessa

itseen, muihin ja maailmaan. Muutosneuvottelu näyttää ensisijaisesti merkityksellistyvän

suhteessa toimintaan: mihin minä pystyn? Toisaalta kyse on myös sosiaalisen vertailun

synnyttämästä uhasta omalle identiteetille (kuka olen suhteessa muihin?). Ujo ihminen

haluaa kertoa itsensä omaa elämää elävänä ja hallitsevana ihmisenä – omillaan toimeen

tulevana, joka ei ole muiden hyväksyntää vailla. Tarve alleviivata tätä, kertonee siitä, että

hyväksyntää ja vapautta olla omalla tavallaan ei ole liiaksi asti ollut tarjolla.

Keskustelu identiteetin koherenssista liitetään usein kysymyksiin jatkuvuudesta (esim.

Hänninen 1999; Löyttyniemi 2004) ja toisaalta yllättävien tapahtumien (esim. Komulainen

& Korhonen 2017; Vihottula 2015) aiheuttamiin katkoksiin tässä jatkuvuuden tunteessa.

Ujojen ihmisten pyrkimykset oman itsen muuttamiseksi ja sosiaalisen identiteetin uudis-

tamiseksi eivät näytä istuvan näihin useimmin käsiteltyihin identiteettihaasteisiin. Vilma

Hänninen ja Arja Koski-Jännes (2010) ovat käyttäneet inkoherenssin käsitettä, jolla

kuvataan ihmisen tarvetta jättää vanha taakse ja aloittaa uudestaan. Tämä konkretisoitui

aineiston ujojen ihmisten kohdalla oman itsen venyttämisenä ja toisaalta puhtaalta pöydältä

aloittamisena. Sosiaalisen identiteetin uudistaminen oli onnistunut haastatelluilta vaihte-

levasti. Ujo ihminen voi kokea suuriakin kehityksellisiä siirtymiä (Zittoun 2013) suhteessa

ujouden rajoittavuuteen omassa elämässä kuten etenkin Tiinan kohdalla näyttää käyneen.

Aleksi ja Veera ovat myös kokeneet myönteiseksi tulkitun muutoksen, joka liitettiin osal-

lisuuden kokemusten lisääntymiseen ja sosiaaliseen rohkaistumiseen. Ilonan kohdalla ikä

on tuonut helpotusta voimakkaaseen ujouden kokemukseen.

66

Marille, Susannalle, Helille ja Siljalle taiteilu ujouden kanssa on edelleen akuuttia ja

enemmän huolta aiheuttavaa kuin muilla haastatelluilla. Etenkin Helin ja Siljan kohdalla

ujous on liukunut hyvinvointia uhkaavaksi. Vaikka ujoudessa on usein kyse perinnölliseltä

pohjalta nousevasta asiasta, ei se silti tarkoita kiveenhakattua, lopullista määritystä ihmi-

sestä. Joillekin ujous saattaa myös olla olosuhteiden muodostama rooli, joka voi kehi-

tyksen kuluessa murtua, kuten Mintun kohdalla näyttää käyneen.

4.2 Ujous tilanteisena kokemuksena

Tässä luvussa tarkastelen ujoutta tilanteisena kokemuksena ja sen merkitystä ujolle itsel-

leen. Se, millaisena ujous omassa kehossa tuntuu, oli haastateltavien kerronnassa hyvin sa-

mankaltaista. Punastuminen, hikoilu, vapina, ajatuksen katkeaminen ja sisäinen kaaos tuli-

vat esille kerta toisensa jälkeen. Nämä fyysiset tuntemukset ovat tunnistettavasti yleisiä

ujouteen liitettäviä ”oireita” (Zimbardo 1977; 2014). Keholliset reaktiot ja niihin liittyvät

itsestä tietoisten havaintojen kuvailut olivat myös aineistossa hyvin yhdenmukaisia. Siitä-

kin huolimatta, että ujouden voimakkuus ja siihen liittyvät olosuhdetekijät vaihtelivat ai-

neistossa paljon. Tässä luvussa kiinnostuksen kohteena on se sosiaalinen merkityksenanto,

jonka ujot ihmiset kokemukselleen antavat. Millaiseen positioon se ihmisen laittaa, kun

hän ei voi hallita kehoaan sosiaalisissa tilanteissa? Itsen esittämiseen liittyvä dramatur-

ginen stressi on ruumillis-tajunnallinen kokemus, jota leimaa itsen paljastuminen ei-toivo-

tunlaiseksi (Freund 1998). Keho on ylipäätään osa ihmisen sosiaalista identiteettiä, joka

osallistuu oman itsen esittämiseen muille ihmisille. Keho voidaan nähdä osana ihmisen

kasvoja sosiaalisessa tilanteessa. (Goffman 1955.) Narratiivisessa tutkimuksessa keho on

tulkittavissa joksikin mitä ihminen on. Täten omasta kehosta puhuminen on puhumista

itsestä (Heavey 2015, 445) ja siten osaltaan vastaamista kuka minä olen -kysymykseen.

Toisessa alaluvussa käsittelen kontrastina tilanteita, joissa ujous väistyy. Jokainen haas-

tateltava toi esille tällaisia hetkiä. Scott (2007, 118) on niin ikään kiinnittänyt huomiota

aiheeseen omassa ujoustutkimuksessaan. Scott kysyykin, miksi ujo ihminen kokee jonkun

sosiaalisen tilanteen turvallisena ja toisen taas pelottavana. Kyse saattaa olla siitä tulkin-

tulkinnasta, jonka ujo ihminen tekee tilanteessa omasta kyvykkyydestään suoriutua

sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Kaikkineen nämä ”ujouden unohtamis” -tilanteet

67

näyttävät paljastavan käänteisesti heidän kokemusmaailmaansa ja siihen vaikuttavia

tekijöitä. Näiden tilanteiden kerronnalla vastataan myös vahvasti kuka minä olen -

kysymykseen.

4.2.1 Tottelematon keho

”miun pitää väkisin liikuttaa vaikka kättäki”

Seuraavassa selonteossa Mari kuvaa, millaisia vaikeuksia hän vuorovaikutustilanteissa

kokee. Samalla hän pyrkii selventämään, miten vaikea omia sisäisiä tiloja on toisinaan

tehdä muille ymmärrettäväksi. Tuskallisia tunteita syntyy etenkin siitä, että ujo on piinal-

lisen tietoinen siitä, miten sujuvan vuorovaikutustilanteen pitäisi mennä:”ja ihan tämmöstä

perusjuttuu”. Tällä Mari alleviivaa sitä, että kyse ei ole tietämättömyydestä tai tyhmyy-

destä vaan suorituspaineesta, joka ottaa vallan. Usein tästä ennakoinnista tulee itseä toteut-

tava ja ujo kokee alisuoriutuvansa. Tämä dramaturgisen stressin (Freund 1990; 1998) ai-

heuttama alisuoritus tulee kaikille nähtäväksi ujon omassa kehossa erilaisina fyysisinä re-

aktioina, joita on vaikea kätkeä muilta.

PH: No onko se sitten jotenkin...et tuntuuko siinä jotenkin, että halvaantuu tai ettei pysty siihen mihin periaatteessa pystyis?Mari: Joo kyllä, tuolta se tuntuu! Että kyllahän mie nyt tiiän miten keskustelu menee. Että moikataan ja vaihetaan kuulumiset ja ihan tämmostä perus juttuu… KOMPLIKAATIO:…mutta sit mie vaan meen jotenki siinä tilanteessa lukkoon ja kaikki häviaä päästä, että sie et vaan tiiä mitä siun pitäs sanoa. Ja alkaa ääni jotenkin tärisemään tai jotenki hermosto iskee päälle, että tulee vaan sellanen että nyt pois tästä tilanteesta!PH: Niin aatteleeks sitä sitte että kaikki huomaa? Mari: Kyllä mie esimerkiks punastun tosi helposti jos miun pitää olla luokan edessä. En mie sitten tiiä miten se muille näyttäytyy, mutta kyllä mie oon tosi rehellisesti sanonu kaikissa noissa niinku harkoissa sille ohjaavalle opettajalle, että miua jännittää ihan sikana ja koen olevani tosi ujo, että mulla on hankalaa. Mut ne aina sanoo, että kun ei se näy siusta vaikka miun sisälla on semmonen totaalinen kaaos ja miusta tuntuu, että miun pitää väkisin liikuttaa vaikka kättäki.EVALUAATIO: Niin sit se on niin suuri se ristiriita, että jos se ei näy miusta mitenkään, mikä on ehkä ihan hyvä juttuki sitte, mutta että mie en saa päästäni pois sita ajatusta, että nyt mie en oo tassä sujuva vaan, että voi ei nyt tuo näki, että mie en tiiä mitä tässä tehaän ja mie oon ihan hämilläni.

Ujouden kehollinen kokemus näyttäytyy Marin kerronnassa osittain hänelle itselleenkin

irrationaalisena:” mutta sit mie vaan meen jotenki siinä tilanteessa lukkoon ja kaikki

häviaä päästä”. Tämä kokemuksen irrationaalisuus on Marin kerronnan komplikaatio ja

ristiriita, jota hän selonteollaan yrittää ratkoa ikään kuin etsien vastausta kysymykseen:

miten tällaisten hallitsemattomien oireiden kanssa tulisi toimia? Samalla kerronta ilmaisee

68

neuvottomuutta kehosta, joka vaan menee lukkoon: pää tyhjenee, sanat katoavat, ääni

tärisee, hermosto iskee päälle. Ujous tulee läpi kehollisina reaktioina, jolloin hän ei pysty

esittämään itseään haluamallaan tavalla.”mutta että mie en saa päästäni pois sita ajatusta,

että nyt mie en oo tassä sujuva”. Mari vertaa itseään suhteessa ennalta kuvittelemaansa

sujuvaan suoritukseen ja havaitsee, ettei ylläkään siihen. Mari asettuu siis myös itse itsensä

arvioijaksi. Totaalinen kaaos sisäisenä olotilana kuvaa hallinnan menettämisen tunnetta ja

dramaturgisen stressin virittymistä äärimmilleen. Hän asettaa itsensä empimättä ujon ihmi-

sen kategoriaan, eikä pyri puhumaan itseään sielä pois:”kylla mie oon tosi rehellisesti

sanonu kaikissa noissa niinku harkoissa sille ohjaavalle opettajalle, että miua jännittää

ihan sikana ja koen olevani tosi ujo”. Koettujen oireiden merkityksenanto näyttää liittyvän

arvioiduksi tulemisen pelkoon:”etta voi ei nyt tuo näki että mie en tiiä mitä tässä tehaän ja

mie oon ihan hämilläni”. Tämä on yleisesti tunnistettava ujouteen liittyvä piirre (Zimbardo

2014; Scott 2007). Samalla lausuma kuvastaa sitä, kuinka Mari näkee itsensä muiden sil-

min, objektiminänä. Tätä ei-toivotunlaista kuvaa hän ei saa pois päästään. Vaikka Mari

jäsentää kokemustaan paljolti pystymiseen liittyvänä toimimisen vaikeutena oman kehonsa

kanssa kamppaillen, aiheuttaa hänelle eniten kipua pelko kasvojen menetyksestä. Se, että

Marin sisäinen tila ei näy muille niin voimakkaana kuin hän on kuvitellut, on toisaalta

helpottavaa, mutta samalla se laittaa hänet kestämään ja sietämään tilannetta yksin. Mari

kuvaa tätä suurena ristiriitana, jonka voisi tulkita myös ontologisen turvattomuuden

(Freund 1998) kokemukseksi, jossa oma sisäinen maailma jää muille tuntemattomaksi.

Marin selonteossa hänen perspektiivinsä maailmaan näyttäytyy yksinäisen selviytyjän

asemasta käsin.

Samankaltaisia sävyjä on Mintun selonteossa vaikka esilläolo tilanteiden jännittäminen on

hänelle satunnaisempaa ja enemmän mennyttä minää koskevaa kuin Marille edellä. Läpi

aineiston jokaisen haastateltavan kerronnassa toistuu kokemus ennakoimattomien

tilanteiden hankaluudesta. Runsas harjoittelu ennalta ja tilanteeseen valmistautuminen

etukäteen kuvittelemalla näyttäytyy vastalääkkeenä hallitsemattoman tuntuiselle jännityk-

selle, joka läpäisee koko kehon erilaisina tuntemuksina jo ennen tilannetta. Minttu kuvaa

ennakoivan jännityksen ilmenevän nälän tunteen puuttumisena ja päänsärkynä.

Minttu: Että kyllä mä niinku jännitän tosi paljon asioita, varsinki sellaset, että jos mä en tiiä ennalta miten joku menee, että pitää olla hyvin suunniteltua jotta mä en jännitä sitä niin paljon ja sitte taas jos on joku uus muutos isompi vaikka joku työpaikka niin kyllä mä jännitän sitä niin paljon, että mulla ei oo nälkä ja suunnilleen ihan hirvee päänsärky joka ilta ja tota...PH: Pystyyks sitä kuvata, että mikä sua siinä eniten jännittää?

69

Minttu: Se on niinku että ei oo kontrollia sulla, pitäs osata ennakoida hirveen hyvin. Tai sitten mä saatan kuvitella sen tietynlaiseks, mut ei se aina oo niin edes, en mä aina jännitä niitä niin paljon. KOMPLIKAATIO: Tässä oli ihan outo tilanne, kun meillä oli töissä semmonen tilanne, jossa mun piti esitellä, mitä mä oon tehny, niin mä jännitin sitä niin paljon ettei mitään järkee. EVALUAATIO: Että mä en ymmärrä miks?PH: Miten se tulee sulla esille se jännitys?Minttu: No ihan tyyliin tällai, että saattaa kädet ihan täristä, mä oikeen koitin miettiä, että perhana ettei niitten käsien nyt ainakaan tarvi täristä, että ihan niinku suututtaa ja ärsyttää se. Vaikka sit ei tällasta ollu esimerkiks tässä kun opiskeli ihan täyspäiväsesti, että xxx tieteessähän tehään koko ajan jotain yhessä ja tällasta, pitää niinku olla, niin ei mua siinä jännittänyt.

Vaikka Minttu ei enää määrittelekään itseään suoranaisesti ujoksi ihmiseksi, näyttäytyy

esiintymistilanteessa vallan saava jännitys ihan yhtä irrationaalisena ja järkipuhetta

tottelemattoman kuin muillakin haastateltavilla. Läpi selonteon Minttu käy diskursiivista

kamppailua liittyen hiljattain kokemiinsa ujouden tuntemuksiin. Hän ikään kuin astuu vuo-

ron perään positiosta toiseen:”kyllä mä niinku jännitän tosi paljon asioita” ja ”en mä aina

jännitä niitä niin paljon.” Ilmaisuilla:”Tässä oli ihan outo tilanne”, ”niin mä jännitin sitä

niin paljon ettei mitään järkee”. Minttu kertoo kokemansa tuntemukset poikkeuksellisiksi

ja nykyiselle itselleen epätavanomaisiksi. Näillä kerrotun komplikaatiota ilmaisevilla lau-

seilla Minttu positioi itsensä ihmiseksi, jolle ujostelu ja jännittäminen eivät enää ole joka

päiväisiä tuntemuksia. Keho ei kuitenkaan tottele Mintun käskyä:”mä oikeen koitin miet-

tiä, että perhana ettei niitten käsien nyt ainakaan tarvi täristä”, ja hän jää ihmettelemään,

mistä tuntemuksissa on hänen kohdallaan kyse evaluoiden asian hänelle itselleenkin

selittämättömäksi asiaksi:”Että mä en ymmärrä miks?”. Kerronnan vuorovaikutuksellisella

tasolla Minttu tuntuu kysyvän kysymyksiä myös osittain itseltään, joka tuli esille myös

tämän analyysiluvun edellisessä osiossa.

Hän myös vertaa opintoihin liittyviä esiintymistilanteita töissä kokemaansa yllättävään

jännitysreaktioon:”niin ei mua siinä jännittänyt”. Minttu siis esittää töissä tapahtuneen

jännitysreaktion enemmänkin poikkeustilaksi kuin joksikin millainen hän yleisesti on.

Tässä mielessä Mintun ja Marin kokemus eroavat toisistaan. Mari tarkastelee kokemustaan

vääjäämättömästi ujon ihmisen kategoriasta käsin kertoen itsensä lähtökohtaisesti ujoksi

ihmiseksi. Minttu puolestaan katsoo itseään kuin ulkopuolelta, ihmetellen, miten hän taas

on siellä, ujouteen liukuneena. Minttu siis ajautuu kertomassaan tilanteessa ujon ihmisen

positioon, joka kenties on askel taaksepäin - sinne, mistä hän on jo kuvitellut irtautuneensa.

Kokemus ajaa hänet tekemään identiteettityötä ja sovittamaan kokemusta hänen nykyiseen,

rohkeamman ja itsensä enemmän ekstrovertiksi luokittelevan ihmisen identiteettiin. Ajoit-

taisen ujouden pintaan pulpahtamisen ihmettely näyttäytyy Mintun kerronnassa hänen

70

ydinkysymyksenään ja identiteettityön kohteena läpi haastattelun. Onkin esitetty, että ujou-

teen liittyvä itsen esittämisen hankaluus on laajempi ilmiö, joka ei koske vain itsensä

ujoksi vallitsevasti kokevia (esim. Crozier 2001; Scott 2007). Tällöin jako ujoihin ja ei

ujoihin ihmisiin on yksipuolinen, sillä kuka tahansa sosiaalisten olosuhteiden sysäämänä

voi liukua ujouden kokemukseen.

Pelko noloon valoon joutumisesta ja tunne muiden arvioinnin kohteena olosta toistui

aineistossa haastattelusta toiseen. Virheen tekemisen pelko julkisessa tilanteessa näyttää

monen kohdalla olevan ujouteen liittyvä ydinhuoli, joka sävyttää esiintymistalenteiden

lisäksi sosiaalisia tilanteita laajemminkin. Seuraavassa Tiina kuvaa pakokauhua, jota tunsi

kun sai kuulla tulossa olevasta pakollisesta puheviestinnän kurssista.

PH.: Tuleeko sulle mieleen täältä yliopisto ajalta muita tämmösiä konkreettisia tilanteita missä on joutunut käydä tuon tyyppistä kamppailua mitä tuossa äsken sanoit? Tiina: No ei nyt silleen tuu mieleen…KOMPLIKAATIO:…mutta yks sellanen oli puheviestinnän kurssi.EVALUAATIO: Aivan kauhea! Painajainen! Kun sai tietää, että tämmönen tulossa ja se on pakollinen kurssi, että onko sitä elossa tämän jälkeen. Ajatuksena se oli aivan painajaismainen, että nyt minä jou'un puhumaan, että enhän minä. Eihän mulla ole minkäänlaista heittäytymistaitoa ja kun siellä piti kuitenkin improvisoida ja esiintyä ja puhua ja joka kerralla pääsi ite ääneen niin ihan hirveältähän se tuntu. Alussa sitä kuumotteli aivan hirveästi ennen kuin se kurssi edes alko ja että millastakohan se tulee olemaan. Että kun se riippuu niin paljon opettajasta, että millasta se sitten on tavallaan, että…EVALUAATIO: …mutta sitten luojan kiitos opettaja oli tosi mukava ja se meiän porukkaki oli tosi mukava, että ei siinäkään semmosia sitte ollu, että ei niin ahdistava olo tullu kumminkaan. Tottakai sitte oli tilanteita, että piti puhua ja olla ja esiintyä, että se kuumotti, että siinäki tuli taas se epävarmuus, että mitä sitten, muitten reaktiot ja näin. EVALUAATIO: Kyllä siitä selvis sitten kuitenkin hengissä, suurin piirtein. Kyllä mie uskon että se kurssi, ei se miule paljoo tehny, mutta anto ehkä vähä sellasta varmuutta, että kyllä mie selviin näistä tilanteista jos mie haluun ja jos on pakko selviytyä.

Tiina kuvaa dramaattisin sanan kääntein kurssia edeltäviä tunnelmiaan evaluoiden men-

neen kokemuksen komplikaationa näyttäytyvää vääjäämätöntä painajaista:”Aivan kauhea!

Painajainen!”, ”onko sitä elossa tämän jälkeen”, ”Ajatuksena se oli aivan painajais-

mainen.” Pakollinen kurssi ajaa Tiinan tilanteeseen, jossa hän joutuu puhumaan. Hän

merkityksellistää kauhun tunteiden liittyneen siihen, että hänellä ei ole taitoja, joita kurssi

edellyttää. Kokemus omasta taidottomuudesta suhteessa Tiinan oletuksiin siitä, mitä tilan-

ne vaatii, näyttäytyy kerronnassa kuin uimataidottoman veteen joutumisena:”Eihän mulla

ole minkäänlaista heittäytymistaitoa”. Tiinan kertomassa kokemuksessa yhdistyy mielen-

kiintoisesti kykenemisen ja täytymisen modaliteetit. Tiinasta tuntuu, että hän ei kykene,

mutta silti hänen täytyy, on pakko. Tiinan kohdalla tämän kyseisen tilanteen modaalisuus

71

ei kuitenkaan näyttäydy ahdistavana tai toimijuutta kaventavana asetelmana (ks. Juvonen

2015). Hän kertoo tilanteen tasolla kokemuksesta melko kepeässä sävyssä ja lähes ylpeänä

omasta selviytymisestään evaluoiden jälkikäteen:”että ei niin ahdistava olo tullu kum-

minkaan”. Tiina kuvaa myös havainnollisesti aineistossa usein ilmenevää tulevien

tilanteiden ennakointia ja kuvittelua:” Alussa sitä kuumotteli aivan hirveästi ennen kuin se

kurssi edes alko ja että millastakohan se tulee olemaan”. Tämän voi nähdä myös ennakolta

positioitumisena suhteessa hypoteettiseen tilanteeseen, jolla pyritään asemoitumaan

tilanteen potentiaalisesti sisältämiin uhkiin. Kuitenkin mukavan opettajan ja ryhmän ansi-

osta tilanne muodostui siedettäväksi ja myönteisemmäksi kuin Tiina oli ennakoinut. Hän

liittääkin selviytymisensä nimenomaan näihin tilannetekijöihin liittyväksi. Tilanteen kuu-

mottavuuden Tiina merkityksellistää liittyväksi pelkoon muiden reaktioista:”että mitä sit-

ten, muitten reaktiot ja näin”. Silti Tiinan kerronta ja koko haastattelu ylipäätään kuvastaa

tiettyä myönteisyyttä ja uskoa aluksi kauheiltakin tuntuvista tilanteista selviämiseen:”että

kyllä mie selviin näistä tilanteista jos mie haluun ja jos on pakko selviytyä”. Kerronnan

päättävällä toteamuksella Tiina kertoo tilanteessa itselleen hallinnan kokemusta, jonka voi

myös tulkita vahvaksi toimijuuden tunteeksi ja käsitykseksi itsestä ihmisenä, joka voi

omalla päätöksellään luovia aluksi ylitsepääsemättömiltäkin tuntuvien haasteiden läpi.

Identiteettityön pystymiseen liittyvä dilemma näyttäytyy Tiinan kohdalla ei-deter-

ministisenä. Vaikka pakollinen tilanne haastaa hänen pystymisensä, kokee hän kuitenkin

itsensä tilannetta hallitsevaksi toimijaksi.

Veera kuvaa jännittäneensä taannoista englanninkurssin puhetta aika paljon ja kokeneensa

esiintymisen aika hankalana. Kuten kaikki muutkin haastateltavat, myös Veera pyrkii

lievittämään esiintymiseen liittyvää jännittämistä harjoittelemalla etukäteen paljon. Vaikka

puhe lopulta meni hyvin, palaa Veera vielä kerran lisäämään:” Mutta se oli kyllä sillai aika

haasteellista itelle”, arvioiden näin kerrontatilanteesta käsin mennyttä kokemusta yhtäältä

hallittavissa olevana, toisaalta aika hankalana. Tämän voi tulkita eräänlaiseksi tasapai-

noiluksi sen suhteen, kuinka lopulta merkityksellistää kokemus. Kertoako itsensä yksi-

selitteisesti reippaaksi selviytyjäksi, joka harjoittelemalla selvittää tilanteen. Veera päätyy

kuitenkin lisäämään, että harjoittelusta ja onnistumisesta huolimatta tilanne oli hankala

hänelle. Tämän voi tulkita tilanteessa tapahtuvaan sopivan position etsimiseen liittyväksi

itsereflektioksi, jossa pyritään sovittautumaan suhteessa kerrottuun itselle oikealta tuntu-

valla tavalla (ks. Bamberg 2004), tasapainoillen kenties rehellisyyden ja sosiaalisen identi-

teetin suojaamisen välillä.

72

Veera/KOMPLIKAATIO: No syksyllä miula oli sellanen englanninkurssi, jossa piti pitää kymmmenen minuutin puhe luokan eessä niin se oli aika hankalaa. Ja jännitin sitä aika paljon. EVALUAATIO: Mutta toisaalta mie harjottelin sitä aika paljon ja miusta se tuntu menevän aika hyvin. EVALUAATIO: Mutta se oli kyllä sillai aika haasteellista itelle. PH: Millasta se oli siinä tilanteessa?Veera: No jotenki tuntuu, että kaikki kattoo minuu niin sitte saattaa punastuttaa tai jotenki sitte mennä ajatukset solmuun tai sanoa jotaki mitä ei pitäny sanoa. Ja sit ehkä pelkää tavallaan sitä, että kaikki ei meekään niinku on suunnitellu vaikka, että tietokone ei toimikaan tai sit sattuu jotain muuta ja sit pitää niinku nopeesti reagoida siihen ja sit se voi olla vaikeempaa kun on siinä esillä ja kaikki kattoo tarkkaan, että mitä tekee.

Tunne muiden katseiden kohteena olosta punastuttaa, saa ajatukset solmuun tai saattaa

laittaa sanomaan jotaki mitä ei pitäny. Veera liittää jännittämiseen pelon siitä, että kaikki ei

menekään ennalta kuvitellulla tavalla. Jokin ennakoimaton kömmähdys voisi saada muiden

katseet nauliutumaan häneen, jolloin tilanteen korjaaminen olisi erityisen vaikeaa. Hypo-

teettinen epäonnistuminen on siis jännityksen moottori Veeran kuvaamassa kokemuksessa

jokseenkin samaan tapaan kuin Tiinan kertomuksessa yllä.

Sen lisäksi, että haastateltavat olivat hyvin tietoisia siitä, millä tavalla heidän ujoutensa tu-

lee näkyväksi erityisesti esilläolotilanteissa, kokivat he tulevansa muillakin tavoilla tunnis-

tetuiksi ujoiksi tai jollakin tavalla erilaisiksi ihmisiksi. Tämä näkyy esimerkiksi erityis-

kohteluna tai heidän kehollisten signaaliensa tulkitsemisena, mutta myös heistä tehtyinä

väärinä päätelminä. Seuraavassa näytteessä Ilona kuvaa, kuinka on työelämässä tullut tun-

nistetuksi ujoksi ihmiseksi. Toteamus:”On, on tullu. Mut vähemmän, siis kyllähän kaikki

tunnistaa mut ujoksi.”, kuvastaa, että kokemus on hänelle tuttu, jotain mihin hän on

tottunut.

PH: No onko työelämässä tullu esille, että joku olis kiinnittäny huomiota siihen, että mites sä et puhu?Ilona: On, on tullu. Mut vähemmän, siis kyllähän kaikki tunnistaa mut ujoksi. PH: Okei, mistä sä tiiät, että ne tunnistaa sillai?Ilona: Sen vaan huomaa, että se heidän käytöksensä muuttuu, että he jättää niinku rauhaan sillä tavalla että ei he ala painostaa kun he tietää, että mulla on vaikeeta. Ja tottakai se jännitys kuuluu äänestä. Et siitä huomaa jo. Ja sitte punastelusta. Mut itseasiassa mä oon huomannu tuolla työelämässä, että sellaset ihmiset, joista mä oon luullu, että ei oo minkäänlaista ongelmaa, mut kun heidän pitää kokouksessa sanoa jotaki niin ihan raavaat miehet punastuu siellä vaikka he on joutuneet esiintymään ja tottuneet niin silti. Kai se liittyy heilläki sitte, et he kokee sen epävarmuuden välillä niistä heidän asioistaan. Että jotenki mä oon sitä vähä tulkinnnu, että tuleeko siellä jonkun puolelta jotain sanomista, joutuuko he puolustautumaan jotenki. Se on aika raakaa kuitenki työelämässä. Ja se on myös semmonen esto, minkä takia ei mielellään puhukaan ääneen.

Ilona kertoo, että vaikka hänen vähäpuheisuuttaan on joskus kommentoitu työelämässä, on

ujoksi tunnistaminen enemmän jotain sanatonta, joka näkyy muiden ihmisten käytöksessä

73

häntä kohtaan. Tämän voi tulkita positioon laittamisena. Hänet jätetään rauhaan:”kun he

tietää, että mulla on vaikeeta”. Kehollisten oireiden paljastavuus on Ilonan kokemuksen

mukaan väistämätöntä. Ujous ihmisen ominaisuutena tulee siis tässäkin esille sosiaalisesti

määräävänä:”Ja tottakai se jännitys kuuluu äänestä. Et siitä huomaa jo”. Ilonan ker-

ronnassa näkyy myös aineistossa ujojen ihmisten toistuvasti esille tuoma havainto siitä,

kuinka joku ei-ujona pidetty ihminen voikin kaikeksi yllätykseksi reagoida ujostellen (ks.

Scott 2007, 112-115). Yllättyneisyys tulee havainnollisesti esille Ilonan käyttämissä

ilmaisuissa:”Mut itseasiassa mä oon huomannu”, ”sellaset ihmiset, joista mä oon luullu,

että ei oo minkäänlaista ongelmaa”, ”ihan raavaat miehet punastuu siellä vaikka he on

joutuneet esiintymään ja tottuneet, niin silti”. Tämän voisi tulkita vertailun kautta tapah-

tuvaksi kasvotyöksi, jossa pyritään normalisoimaan omia kokemuksia osoittamalla, että

muillekin sattuu. Kuitenkin ujojen ihmisten kohdalla näyttää usein siltä, että yllättyneisyys

on ikään kuin aitoa. Kyse ei siis ole niinkään strategisesta yrityksestä vahvistaa omaa

tavallisuutta suhteessa yleiseen vaan ennemmin se ilmaisee todella koettua välimatkaa

suhteessa ei-ujoihin ihmisiin. Tämä tulee esille myös siinä, kuinka näiden ei-ujoina pidet-

tyjen ihmisten taidot sosiaalisissa tilanteissa paikoin näyttäytyvät ylivertaisina. Scottin

(2007, 62-64) käyttämä termi tästä vertailukohdasta on kompetentti toinen (ks. tarkemmin

luku 5.5.2), joka kuvaa ujon ihmisen positioitumista suhteessa ei-ujoina pidettyihin

ihmisiin ja tähän liittyviin ihanteisiin. Puheenvuoronsa lopussa Ilona liittää ei-ujona pitä-

mänsä ihmisen yllättävän reagoinnin epävarmuuden ja arvostelluksi tulon kokemukseen

alleviivaten, että näistä samoista syistä hän itsekin on varovainen sanomaan ajatuksiaan

ääneen. Tämä tekee jälleen näkyväksi ujouteen liittyvän yleisemmänkin pelon arvioiduksi

joutumisesta (Zimbardo 1977; Scott 2007).

Vaikka Susanna on myös kokenut, että hänet on tunnistettu ujoksi, on ujoudessa silti

puolia, joita hän pyrkii peittämään. Tämä kokemus näyttäytyy kerronnan komplikaationa.

Hän tuo esille, että onneksi muitakin näyttää jännittävän esiintyminen, minkä voi nähdä

yrityksenä kuroa välimatkaa erilaiseksi koetun itsen ja paremmin selviävien muiden välillä.

Sen sijaan peruskauraa olevien asioiden jännittäminen täytyy Susannan mukaan pyrkiä

peittämään. ”Että tämmöset tavallisetki asiat jännittää”, ilmaisee Susannan arviointia

kokemuksestaan, jossa hän samalla määrittelee tavallisten asioiden jännittämisen jonain,

mikä särkee normaalina pidetyn rajan. Luennolle meno ja puhelimella soittaminen tunte-

mattomalle ihmiselle esimerkiksi aikaa varatessa, ovat asioita, joihin ei oleteta liittyvän

jännittämistä.

74

PH: Onko susta ujoudessa jotain mitä pitää peittää??Susanna: Kyl sitä jotenki, onneks on huomannu, että nuo esiintymistilanteet jännittää muitaki. KOMPLIKAATIO: Mutta ei sitä uskalla sanoa, miten paljon voi jännittää joku luennolle meno…EVALUAATIO:…kun muille se on kuitenki peruskauraa. KOMPLIKAATIO: Tai sit jos pitää varata joku aika et kuin paljon sä joudut tsemppaa, että sä otat sen puhelimen käteen. Sydän tykyttää kun sä laitat sen numeron…EVALUAATIO:…että tämmöset tavallisetki asiat jännittää. Susanna: Mä en tykkää puhua puhelimessa jonku random tyypin kansa. Uudet ihmiset just jännittää. Kyllä sitä yrittää peittää niin pitkälle kuin mahollista, mutta kyllä sen aika niinku näkee päältä päin jos ei puhu. Nyt oli aamupäivästäki tapaaminen tuolla xxxpaikka kun mulla on semmonen xxxoprojekti. Siinä oli kaks muuta ryhmäläistä mukana ja tavattiin ekaa kertaa semmonen xxxasiantuntija, puhuttiin siitä projektista, joka me tehään siellä. KOMPLIKAATIO: Niin tuntu, että mä en sanonu mitään ja ne kaks mun ryhmäläistä vaan puhu…EVALUAATIO:…ja sit tuntu että se xxxasiantuntija koko ajan katto mua, että miks tuo ei puhu mitään. Tuli taas semmonen että, mä oon taas liian hiljaa.

Susanna tuo esille, että ujouden tunnistaminen on vääjäämätöntä jo siitä syystä, että

puhumattomuus herättää huomion. Susanna käyttää tarinallista selittämistä (Hänninen

1999), jonka komplikaationa Susanna pitää sitä, että hän ei sanonut tilanteessa mitään.

Kuvaamallaan opintoihin liittyvällä episodilla hän pyrkii avaamaan, mitä hiljaa olo saa

aikaan ja kuinka huomiota herättävää se voi olla. Kokemuksen siitä, että tapaamisessa ollut

asiantuntija oli katsonut häntä, voi tulkita arvioiduksi ja arvotetuksi tulemisen koke-

mukseksi vaikka Susanna ei sitä suoraa sanokaan. Ilmaisut:”että, miks tuo ei puhu

mitään.” ja ”mä oon taas liian hiljaa.”, kuvastavat tilanteessa koettua paineen tunnetta, jo-

ka johtuu omasta erilaisuuden kokemuksesta ja vaikeudesta täyttää tilanteeseen ladattuja

sosiaaliseen järjestykseen sisältyviä normatiivisia odotuksia. Susannan tilanteessa kokema

täytymisen modaliteetti kaventaa hänen sen hetkistä toimijuuttaan (ks. Juvonen 2013, 213).

Hän ei voi vapaudesta käsin osallistua tai olla osallistumatta keskusteluun tilanteeseen

liittyvän moraalisen latauksen vuoksi. Puhumattomuus uhkaa hänen sosiaalista identi-

teettiään asettaen hänet pakon eteen, mikäli hän haluaa säilyttää kasvonsa. Samalla tuo ar-

vioduksi tulon kokemus sysää Susannan altavastaajan positioon vuorovaikutustilanteessa -

sosiaalisesti paikantumattomaksi. Susannan kertomuksen voi tulkita ilmentävän pysty-

misen dilemman lisäksi myös erilaisuuden kokemusta ja välimatkaa suhteessa muihin. Pu-

humattomuus ujouden kehollisena ilmenemismuotona erottaa hänet muista, kuten myös

kerrontajakson alussa kuvattu kokemus siitä, että ujoudessa on puolia, joita on vaikea näyt-

tää muille. Näin ollen Susannan kokemukset itsestä ujona ihmisenä ja hänen siihen liit-

tämänsä tilanteiset merkitykset näyttäytyvät vahvoina identiteettiä määrittävinä asioina -

eivät vain ujouden oireina tai tyyppipiirteinä. Tulkitsisin ne myös ontologisen turvat-

tomuuden kokemuksiksi (ks. luku 2.2.3).

75

4.2.2 Ujo ei-ujona

Vaikka ujous on haastateltavien kerronnassa pääosin määräävä ja monin tavoin elämään

vaikuttava ominaisuus, toivat he esille tilanteita, joissa ujous ikään kuin unohtuu tai

väistyy. Näistä hetkistä kerrottiin enimmäkseen poikkeustilanteina. Kuitenkin kertoessaan

näistä tilanteista, haastateltavat tuntuivat ikään kuin pysähtyvän kerronnassaan niiden

äärelle. Osa haastateltavista silminnähden kohottautui, nauroi ja hymyili näissä kohdissa

puhuessaan. Identiteettikokemuksena tilanteilla, joissa ujous väistyy, näyttää olevan ujoille

itselleen voimauttava merkitys. Samalla noista kokemuksista kertominen on omanlaistaan

vastapuhetta stereotyyppiselle käsitykselle ujoudesta aina samanlaisena - aina yhtä kah-

litsevana. Usean haastateltavan kohdalla tästä joskus yllättävänä pidetystä puolesta ker-

tominen oli osa sitä, kuinka he haluavat tulla ymmärretyksi.

Ujouden ilmeisimpänä tunnusmerkkinä pidetään puhumattomuutta ja hiljaisuutta. Aineis-

tossa ujojen hiljaisuus ylipäätään näyttäytyy tekijänä, joka ei sosiaalisessa maailmassa jää

muilta huomaamatta. Scottin (2007) argumentti ujouteen liittyvistä paradokseista näyttää

toteutuvan Tiinan kohdalla. Hän on ujo ihminen, mutta määrittelee silti itsensä elämän-

historiallisesti puheliaaksi ja puhumisesta pitäväksi:”mä oon aina ollu sellanen puhelias

ihminen.”, ”mie oon tavallaan tykänny puhua ihmisten kanssa”.

Tiina: Että vaikka mä oon aina ollu sellanen puhelias ihminen, mutta osittain mulla on se, että vaikka on hiljanen niin mie oon tavallaan tykänny puhua ihmisten kanssa, mut sekin varmasti niinkun ujous ja tämmönen on sinällään ehkä miulla ainakin kontekstisidonnaistakin siinä, että esimerkiksi tällaisessa tilanteessa, kun toinen kuuntelee, niin en mie siinä niin ujo oo, suht suoraakin pystyn kertomaan asioita, mutta sitten jos on paljon muut ei niin semmosia hiljasia ja ujoja vaan on sellasia ekstrovertteja ympärillä, niin sit se ujous heti iskee esille niinku semmonen enemmän.PH: Tuntuuks, että ne vie jotenkin sen tilan?Tiina: Kyl se niin, niin...et sen huomaa ihan selkeesti jos on vaikka joku ryhmäkeskustelu tai joku muu vastaava niin helposti taantuu siihen, että itte vaan kuuntelee eikä sitte ehkä uskalla sanoa niitä asioita, joita ehkä haluaiski sanoo. Vaan ei sitte välttämättä uskalla.

Tiina tuo esille, että puhumattomuus on hänen kohdallaan kontekstisidonnaista todeten,

että meneillään oleva haastattelutilanne on esimerkki tilanteesta, jossa hän ei koe itseään

ujoksi vaan voi puhua, ”suht suoraakin”. Selittäväksi tekijäksi hän selventää kokemuksen

siitä, että häntä kuunnellaan. Tämän voi tulkita liittyväksi siihen, että ujot kokevat toisi-

naan vaikeaksi saada ääntään kuuluviin. Haastattelutilanteessa huomiosta ei tarvitse tais-

tella. Hän lisääkin, että jos ympärillä on ekstrovertteja ihmisiä, tilanne vaikeutuu. Sel-

76

aisessa tilanteessa hän kertoo taantuvansa vain kuuntelemaan eikä uskalla puhua vaikka

haluaisikin. Tiinan kohdalla ja yleisemminkin ujojen ihmisten kohdalla tuntuma omasta

vuorovaikutuksellisesta toimijuudesta näyttää usein muotoutuvan sosiaalisen vertailun

kautta (ks. Scott 2005, 95-96; 2007, 62-64). Kyse on siis siitä, mihin omat kyvyt tai

toimintamahdollisuudet vertautuvat. Täten kyse ei siis suoranaisesti ole ujon ihmisen

sosiaalisista taidoista vaan ennemminkin hänen uskostaan mahdollisuuteen käyttää noita

taitoja tasaveroisesti ja onnistuneesti muiden ihmisten kanssa. Kokemus omasta hiljai-

suudesta tai puheliaisuudesta on sosiaalisen merkityksenannon virittämää, jossa ekstro-

verttien ihmisten läsnäolo on määräävä tekijä.

Heli kuvaa niin ikään olevansa tosi puhelias omien kavereidensa kanssa. Tämän Heli liittää

siihen, että nämä ihmiset ovat tuttuja ja turvallisia. Heli käyttääkin vastapuhetta mur-

taakseen ujouteen liitettyä stereotypiaa ja laajentaakseen kapeaksi kokemaansa yleistä ku-

vaa ujoista ihmisistä:”että niillä ei oo kavereita, ne on koko ajan yksin, ne ei tykkää

puhuu”. Hän positioi itsensä päättäväisesti ihmiseksi, joka tykkää puhua erontekona ste-

reotyyppiselle käsitykselle ujoista ihmisistä koko ajan yksin viihtyvinä.

Heli: Et vaikka on ujo niin kyllä mä oon omien kavereiden kaa tosi puhelias. Se on just se, että ne on tuttuja ja turvallisii ihmisii. Tuntuu että, et ehkä ujoja ihmisiä pidetään sellasina, että niillä ei oo kavereita, ne on koko ajan yksin, ne ei tykkää puhuu. Kyl mä tykkään puhuu mun perheen kanssa ja mun kavereiden kanssa. Et jotenki just joillaki on mielikuvia ujoista ihmisistä. Niitäki vois lähtee avaan. Että ujoja on tosi monenlaisia.

Osa haastateltavista kuvasi tilanteita, joissa kokivat ikään kuin unohtavansa oman ujou-

tensa. Tämän kaltaisiin tilanteisiin näyttää liittyvän tekijöitä, jotka saavat ujon ihmisen

kokemaan itsensä luonnolliseksi ja luontevaksi. Jännittäminen, toisten reaktioiden tarkkailu

ja virheen tekemisen pelko vuorovaikutuksessa häviävät ja ujo ihminen löytää luontaisen

sointinsa, johon ei liity pakkoa eikä täytymistä. Näihin tilanteisiin näyttää erityisesti liit-

tyvän kokemus aitoudesta ja omana itsenä olosta koko laajuudessaan. Heli kuvailee, että

hän unohtaa ujoutensa toimiessaan lasten kanssa. Hän kertoo nauraen tällaisiin tilanteisiin

liittyneistä hetkistä, joissa hän yhtäkkiä on havahtunut todellisuuteen:”et ainiin, mähän

oon ujo.”

PH: Onko sulla tilanteita, joissa ujous väistyy?Heli: Ehkä just kun on ollu noitten lasten kanssa, unohtaa että on ujo ihminen kun lähtee mukaan niihin leikkeihin. Jotenki tosi hauskaa tehdä niitten kans kaikkea ja sit muistaa, et ainiin, mähän oon ujo (nauraa). Kun lapset jotenki hyväksyy heti ja niiltä tulee niin mahtavia kommentteja ja ne uskaltaa olla

77

omia itsejään. Niitten kaa on tosi luontevaa olla, ei tarvi esittää sosiaalisempaa mitä on. Myös ehkä niinku luonnossa kun on koiran kaa. Lemmikit ja eläimet ylipäätään on semmosia, että voi olla oma itsensä niitten seurassa. Ne ei tuomitse eikä arvostele sua. Et ne hyväksyy sut. Mä en tiiä, joskus aikuisten ihmisten seurassa tulee semmonen olo, että ne arvostelee sua jotenki. Lukiossa ja yläkoulussa opettajat jotenki, niitä niin häiritsi se, että oon ujo ja sitten se häiritsi mua.

Heli liittää kokemusten lasten aitouteen ja varauksettomaan hyväksyntään. Lasten kanssa

ei Helin kokemuksen mukaan tarvitse esittää sosiaalisempaa kuin oikeasti on:”Kun lapset

jotenki hyväksyy heti ja niiltä tulee niin mahtavia kommentteja ja ne uskaltaa olla omia

itsejään”. Hän kertoo, että myös eläinten kanssa on helppoa olla oma itsensä, koska:” Ne

ei tuomitse eikä arvostele sua. Et ne hyväksyy sut”. Helin kerronta synnyttää vaikutelma,

että ujon ihmisen arkeen liittyy paljon pinnistelyä ja yrittämistä sosiaalisissa tilanteissa.

Näin hän rakentaa itselleen jäsenyyttä niiden ihmisten joukkoon, jotka arvostavat aitoutta

ja teeskentelemättömyyttä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ujouteen näyttää liittyvän

yleisemminkin kokemus siitä, että toimiminen ihmisten kanssa edellyttää usein todellisen

itsen kätkemistä (ks. Scott 2005; 2007; Carducci 2009). Tämä kokemus tuli esille jollain

tavoin myös usean muun haastateltavan kerronnassa. Heli kertoo, että kokee aikuisten ih-

misten seurassa tulevansa sanattomasti arvostelluksi ujoutensa takia. Hän myös mainitsee,

että yläkoulun ja lukion opettajat olivat tuoneet asian eksplisiittisesti esille, jolloin siitä tuli

huolenaihe myös hänelle itselleen:”niitä niin häiritsi se, että oon ujo ja sitten se häiritsi

mua.” Millaista identiteettikokemusta ihmiselle synnyttää jos hän toistuvasti arjessa kokee

tulevansa arvostelluksi, suoraa tai epäsuorasti? Ujouden sosiaalinen arviointi on vahva

positioon laittamisen kokemus. Huomion kiinnittäminen ujouteen arvioivassa ja arvotta-

vassa sävyssä näyttää monen ujon kohdalla lisäävän entisestään kokemusta altavastaajana

olosta sosiaalisissa tilanteissa. Entä kuinka paljon nämä kokemukset rajaavat ujon

toimijuutta ja tekevät heistä sosiaalisten tilanteiden tarkkailijoita ja muilta tulevan arvos-

telun ennakoijia? Helin kohdalla kokemus ujouden ajoittaisesta unohtamisesta liittyykin

juuri mahdollisuuteen olla vapaa tästä arvioinnista.

Mari puolestaan kertoo kokemuksistaan leirin ohjaajana. Se on hänelle luonnollinen rooli,

jota hän kuvaa:”se tuntuu mulle hirveän luontevalta esimerkiksi ohjata sellasta keskus-

telua. Et semmoset vuorovaikutustilanteet on minusta tosi kivoja.” Näiden vuorovaikutus

tilanteiden kuvaaminen hirveän luontevina ja tosi kivoina, näyttäytyy vahvana kontrastina

Marin toisaalla kertomien sisäisen kaaoksen ja kehoa halvaannuttavien jännitysoireiden

kokemisen rinnalla esimerkiksi opintoihin liittyvissä harjoitteluissa. Scottin (2007) argu-

78

mentti tilannetekijöiden ratkaisevuudesta ujouden kokemisessa näyttää todentuvan myös

Marin kohdalla.

PH.: No miten kuin joillain on sillai että vaikka kokee ujoutta niin haluaa silti saada äänensä kuuluviin tai jopa esiintyä niin onko sulla tällasta?Mari.: Hmm...no mie oon ollu leirin ohjaajana aika monta kertaa. Et siellä...mie oon ollu niinku tään xxx (nimi) toiminnassa, en tiiä tiitkö sitä? PH: Joo, on tuttu...Mari: Niin et sielläki tottakai minua on jännittäny aluks, mut et sitte, ehkä se on siellä se, että kun siellä keskustellaan asioista, joilla on merkitystä elämässä ja sit se tuntuu mulle hirveän luontevalta esimerkiksi ohjata sellasta keskustelua. Et semmoset vuorovaikutustilanteet on minusta tosi kivoja. Sellanen, että voi jakaa ajatuksia, ilman että on mitään väliä kuka sie periaatteessa oot itse.PH: Niin ja silti olla osallinen siinä...Mari.: Mie sanoisin, että miulle hankalinta on just se tuntemattoman ihmisen kans sellanen eka vuorovaikutus ja sit sellanen pinnallinen ihmissuhde, että moikkaillaan yliopiston käytävillä tai mennään kiusallisesti syömään. Että se on mulle se, missä koen, että mulla on tosi paljon rajotuksia ja se on mulle hankalaa. Mut et sitte jos on tollanen keskustelukulttuuri vahvasti läsnä tai sellanen, että sitten se ei tunnu niin hankalalta.

Mari liittää paradoksaalisen kokemuksen selittäväksi tekijäksi keskustelun merkityksel-

lisistä asioista. Lausuma:” että voi jakaa ajatuksia, ilman että on mitään väliä kuka sie

periaatteessa oot itse”, kuvastaa keskustelutilannetta, jossa itsensä esittäminen tai itsen

keskiössä olo eivät ole oleellisia. Mari asettaa vertailukohdiksi ensimmäisen vuoro-

vaikutuksen tuntemattoman ihmisen kanssa ja small talk -keskustelua edellyttävät

tuttavuussuhteet, joita hän kuvaa pinnallisina ja kiusallisina. Merkityksellisistä asioista

keskustelu, joissa on mahdollista unohtaa itsensä tärkeiden asioiden äärellä on Marille sen

sijaan jotain autenttista. Hän kategorisoi itsensä syvällisistä keskusteluista nauttivaksi

ihmiseksi, jolle pinnallinen kanssakäyminen ei ole luontevaa. Mari ei kuitenkaan näytä

muodostavan erontekoa pintapuolisesta kanssakäymisestä sujuvasti nauttiviin ihmisiin

arvoasetelmallisesti vaan vedoten omiin puutteisiinsa:” että mulla on tosi paljon rajotuksia

ja se on mulle hankalaa”.

Yhtenä ujoutta helpottavana mekanismina haastateltavien kerronnassa näyttäytyi erilaisten

tilanneroolien tuoma suoja. Rooli näyttää ikään kuin tarjoavan ujolle ihmiselle valmiit

puitteet, johon astua. Tällöin ujon ei tarvitse miettiä, kuinka hän itsensä esittäisi ja millä

tavoilla liittyä johonkin sosiaaliseen tilanteeseen. Scott (2007) on havainnut saman ilmiön

omassa ujoustutkimuksessaan. Aleksi kertoo ujouden väistymisen omalla kohdallaan liit-

tyvän tilanteisiin, joissa hänellä on selkeä rooli. Hän kuvaa luottamustoimissa edusta-

mista naamarina, jonka taakse hän voi mennä. Hän myös kuvaa, kuinka vuosien varrella

kertynyt kokemus on muovannut häntä:”että tuntuu, että on ihan eri ihminen versus kun

79

tuli tänne. Tuntuu että on aika rohkeeki nykyään”. Kuten muissakin puheenvuoroissaan,

Aleksi kuvaa välimatkaa menneen ja nykyisen minänsä välillä melko pitkänä luonnehtien

itseään suorastaan rohkeaksi sosiaalisen maailman toimijaksi. Näin hän kuvaa asteittain

tapahtunutta kehityksellistä siirtymäänsä ja toimijaposition uudelleen rakentumista, jonka

myötä hän näkee itsensä ihan erilaisena suhteessa menneeseen minäänsä.

Aleksi: Se helpottuu se meno moniin tilanteisiin kun edustin XXX enkä itseäni, että mää pystyn menemään sinne vähä takki auki, että se ei oo niin jännittävää. Että mulla on semmonen selkeä naamari, jonka taakse mää voin mennä. Jotenki se pikkuhiljaa meni sillai, että oon nyt ollu aika monissa XXX. Ja lopulta XXX hallituksessa. Että ehkä sitä ei enää sillee…että tuntuu, että on ihan eri ihminen versus kun tuli tänne. Tuntuu että on aika rohkeeki nykyään, että on aika helppo varsinkin jos on joku rooli, selkee semmonen tausta minkä kautta voi...että ei niin omana itsenä niin voi jopa ihan hyvillä mielin mennä.

Aleksi nimeää roolin tuoman suojan nimenomaan peittona todelliselle minälleen:”että ei

niin omana itsenä niin voi jopa ihan hyvillä mielin mennä.”, minkä voi tulkita viittaavan

ujon ihmisen yleisemminkin kokemaan vaikeuteen esiintyä tilanteessa, joka vaatii spon-

taania ja improvisoitua itsen esittämistä. Täten mahdollisten kömmähdysten tai sujumat-

toman vuorovaikutuksen aiheuttama uhka Aleksin sosiaaliselle identiteetille on pienempi

tilanteessa, jossa hänellä tunnistettava ja jossain määrin valmiin skriptin sisältävä rooli.

4.3.4 Yhteenveto: irrationaalista jännitystä ja paradoksaalista puheliaisuutta

Tässä luvussa analysoidut ujojen ihmisten kokemukset toivat esille ujouteen liittyviä

tilannesidonnaisia tekijöitä, jotka useimmiten muotoilevat ujon ihmisen tuntumaa mahdol-

lisuudesta toimia omana itsenään. Ujon ihmisen kokemus siitä, että ei aina pysty hallit-

semaan omia kehollisia reaktioitaan, tekee kehosta keskeisen pulman yritettäessä rakentaa

omaa sosiaalista identiteettiä. Kokemuksen tasolla ujous on voimakkaasti koettuja fyysisiä

tuntemuksia, mutta myös voimakasta tietoisuutta itsestä muiden katseiden ja arvioinnin

kohteena. Ujous tekee ikään kuin korostetun tietoiseksi omasta kehosta ja sen ääriviivoista.

Ujous sosiaalisessa maailmassa on jotain, mikä on vaikea kätkeä. Se on olemuksessa eikä

ujo ihminen pysty aina kontrolloimaan sen näkyvyyttä ulospäin vaikka kuinka haluaisi.

Keholliset reaktiot ikäänkuin merkitsevät ujon – saavat hänet jäämään kiinni ujoudestaan,

jolloin hän menettää itsestä syntyvän vaikutelman hallinnan (ks. Goffman 1955). Ujous ja

sen aiheuttamat hankaluudet herättävät häpeän, epävarmuuden ja erilaisuuden tunteita

suhteessa muihin. Keho ikään kuin vastaa ujon puolesta liian äänekkäästi Kuka minä olen -

kysymykseen.

80

On huomion arvoista, että ujoudesta kerrotuissa kokemuksissa keho on keskeinen aihe-

syy kertoa (ks. De Fina 2015). Perinteisesti kehokokemuksia käsittelevä narratiivien

tutkimus on kohdistunut esimerkiksi sairauspuheeseen tai äkillisten kehokuvan muutosten

synnyttämään identiteettityöhön (ks. esim. Heavey 2015; 232; Frank 1995). Ujoutta tutkit-

taessa kehokokemukset näyttävät niin ikään olevan relevantti huomion kohde. Tässä ai-

neistossa keho näyttäytyy kerronnassa dilemmaattisena ja problemaattisena - jonain, millä

voi olla vaikutusvaltaa ammatinvalintaan asti, kuten Marin kohdalla, joka on joutunut

pohtia, voiko hän tottelemattomassa kehossaan olla luokan edessä. Ujous kehollisena koke-

muksena synnyttää välimatkoja ja sosiaalista paikallistumattomuutta suhteessa muihin -

siis vaikeutta olla ymmärrettävästi ja ongelmattomasti esillä (ks Freund 1998; Christman

2009). Itseä voi joutua peittämään, kuten Susanna edellä kertoi. Tällä on seurauksia

ihmisen toimijuudelle ja osallistujapositioille. Etenkin Susannan, Marin ja Helin tässä

luvussa kertomat kokemukset kuvastivat ontologista turvattomuutta. Toistuvat kokemukset

vaikeudesta tehdä itseä ymmärrettäväksi voivat johtaa turvattomaan statukseen, jolla on

seurauksia ihmisen toimijuudelle (ks. Freund 1998, 283-284). Ujouden keholliseen koke-

mukseen ja siihen liittyvät pystymättömyyden dilemmat näyttävät liittyvän ennen muuta

sosiaalisen vertailun ruokkimaan merkityksenantoon, ei siihen, että ujo olisi taidoton.

Ujo ei ujona -alaluvun selonteot purkivat ujouteen liitettyjä kahlitsevia stereotypioita: Ujo

ihminen voi olla puhelias ja peräti nauttia puhumisesta. Ujon itse tekemä sosiaalinen

vertailu ja arvio omasta toisiin suhteutetusta vuorovaikutuksellisesta toimijuudesta näytti

olevan tässäkin ratkaisevaa - ei siis varsinaisesti ujon ihmisen sosiaaliset taidot. Vapau-

tuminen täytymisen modaliteeteista, toisten tekemästä sosiaalisesta arvioinnista ja tilanteen

sisältöön liittyvä autenttisuuden kokemus olivat merkityksellisiä kokemusta muotoilevia

tekijöitä. Tällaisissa olosuhteissa ujo ihminen pystyi olemaan oma itsensä ja esimerkiksi

kokemaan keskustelun ohjaamisen hirveän luontevana ja vuorovaikutuksen tosi kivana.

Tietty selkeä rooli voi myös vapauttaa ujon ihmisen toimimaan edustustehtävissä tai

johtavassa roolissa.

Onkin tähdellistä kysyä, kuinka tärkeää omalle identiteettikokemukselle on tunne siitä, että

voi olla oma itsensä ja tulee ymmärretyksi koko laajuudessaan, ei vain jonkun tietyn

luonteenominaisuuden kautta? Ujot ihmiset ovat tottuneet siihen, että heitä määritellään

ulkopuolelta. Tällöin se, että ujo määrittelee itsensä tosi puheliaaksi, villikoksi, keskustelun

81

ohjaamisesta nauttivaksi tai takki auki rooliaan toteuttavaksi ja tilannetta rohkeasti

johtavaksi, ovat vastavoimia muiden antamille määrityksille. On myös sosiaalisen kivun

paikka jos tulee tulkituksi vain yhdenlaiseksi. Tämän luvun selonteot näyttäytyivätkin

monessa kohdassa vastapuheena, jolla itseen kohdistuneita leimoja haluttiin haalistaa ja

käsitystä itsestä laajentaa. Juhilan mukaan vastapuhe ei useinkaan ilmene jyrkkänä leima-

tun identiteetin kieltämisenä vaan ennemmin hienovaraisena neuvotteluna, jolla lukkiu-

tuneita kategorioita kyseenalaistetaan. Näin tunnustellaan myös vaihtoehtoisten identi-

teettien mahdollisuutta ja loivennetaan omaan identiteettiin kohdistuvaa uhkaa. (Juhila

2004, 31–32.) Kulmala (2006, 67; 2004, 237) toteaa, että ihmiselle on tärkeää rakentaa

yksilöllistä identiteettiä vaikka hän olisi myöntynytkin tietylle kategoriajäsenyydelle. Ujot

ihmiset eivät tässä aineistossa osoita juurikaan pyrkimyksiä irrottautua ujon ihmisen

kategoriasta - ja miten he voisivatkaan ujouden ollessa osa heidän luontoaan. Silti tärkeää

on saada olla yksilöllisesti ujo, ei jäykän ennalta määrätyn kategorian jäsen. Kulmalan

(2006, 9) mukaan erityisen leimaavat kategoriat pakottavat ihmistä puhumaan itseään ulos

näihin liittyvistä voimakkaista ulkopuolelta annetuista määrityksistä. Tällainen pakottava

puhuminen tulee tässä aineistossa esille etenkin itse puolustavissa puheenvuoroissa, joissa

itseen kohdistuva sosiaalinen arviointi ja arvottaminen on ollut eksplisiittistä. Tämä ilmiö

tulee esille etenkin seuraavassa luvussa, jossa käsitellään tarkemmin ujojen ihmisten

suhdetta muihin ihmisiin.

5 Ujous relationaalisena kokemuksena: leimoja ja välimatkoja

Ujoudesta on vaikea puhua ilman sen suhteisuutta sosiaaliseen maailmaan. Tässä luvussa

näkökulmaa terävöitetään tähän suuntaan ja tutkitaan tarkemmin, miten ujot ihmiset

kuvaavaat suhdettaan toisiin ihmisiin ja erilaisiin sosiaalisiin konteksteihin. Ensimmäisessä

alaluvussa analysoin tarkemmin ujouteen liittyvää selitysvelvollisuutta ja toiseutetuksi jou-

tumista. Millaisista asioista ujo ihminen voi jäädä kiinni sosiaalisissa tilanteissa ja mikä

merkitys noilla kokemuksilla on ujon ihmisen identiteettikokemukselle ja koetulle toimija-

82

asemalle? Tiivistäen: millaisia reaktioita ujous herättää erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja

millaista identiteettityötä se ujoissa ihmisissä synnyttää? Toisessa alaluvussa kiinnitän huo-

miota ihmissuhteisiin ja osallisuuden kokemuksiin ujojen ihmisten kerronnassa. Entä miten

ei-ujoina koetuista ihmisistä (kompetentti toinen) puhutaan? Näillä näkökulmilla pyrin

tavoittamaan ujojen ihmisten tuntua omasta toimijuudestaan ja osallisuudestaan sekä niitä

ehtoja, jotka tuohon tuntuun saattavat vaikuttaa. Tässä luvussa ujojen tekemä identiteet-

tityö näyttää palaavan yhä uudestaan samanlaisuuden ja erilaisuuden kokemukseen suh-

teessa muihin ihmisiin sekä integraation ja eksluusion (Bamberg 2011) mahdollisuuksiin

erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa. Erilaisiin sosiaalisiin kategorioihin sijoittuminen ja

niistä ulos jääminen rakentavat ujolle ihmiselle tietynlaista toimija-asemaa suhteessa maa-

ilmaan. Samuuden ja erilaisuuden tilaa rakennetaan jatkuvasti ja siitä neuvotellaan vaih-

tuvissa tilanteissa. Siten se ei ole mitään ennalta olevaa vaan sosiaalisesti tuotettua.

5.1 Ujous sosiaalisen järjestyksen rikkojana

Ujojen kerronnassa heidän olemisen tapansa näyttää synnyttävän paikoin kuiluja suhteessa

muihin ihmisiin. Kuiluja5 syntyy, kun ujo ihminen tulee väärin tulkituksi muiden taholta.

Jo pelkkä ujon ihmisen olemus hiljaisempana, vähemmän osallistuvana ja varovaisena

herättää muissa oudoksuntaa ja kysymyksiä – jopa närkästystä. Silloin ujo joutuu selittäjän

paikalle. Ujo ikään kuin pettää muiden odotukset normaalista ja toivottavasta käytöksestä

rikkomalla sosiaalisen maailman järjestystä (ks. Scott & Lyman 1968, 46; Juhila 2012,

132) tai luonnollisina pidettyjä lakeja (Sceff 1966). Tämä synnyttää kuilun ja lopulta

välimatkan ellei ujo yritä tehdä selkoa toimintansa syistä. Ilman selitystä väärä tulkinta voi

jäädä voimaan. Ujon tehtäväksi jää myös neuvottella henkilökohtaisena identiteetti-

kysymyksenä näiden tulkintojen kanssa. Nämä tulkinnat näyttäytyvät kerronnassa usein

ujoja loukkaavina ja vaikeuttavat entisestään ujon yritystä esittää kasvonsa ymmärret-

tävänä ja hyväksyttynä. Leimattua identiteettiä kantavilla ihmisillä makronarratiivien ja

itse tuotettujen narratiivien välinen etäisyys on erityisen suuri, ja siksi neuvottelu näiden

narratiivien välillä vaatii heiltä paljon työtä. Leimattu identiteetti on koko ajan läsnä margi-

naalissa elävän ihmisen henkilökohtaisen identiteetin rakennusprosessissa hänen joutuessa

ottamaan jatkuvasti kantaa itseensä (Kulmala 2006, 67.) Tämä on hyvin tunnistettava tasa-

5 Scott ja Lyman (1968, 46) käyttävät tässä yhteydessä sanaa kuilu (gap). Juhila (2012, 141) puolestaan käyttää ilmaisua ongelma kuvastamaan tilannetta, jossa sosiaalinen järjestys on rikkoutunut ja vaaditaan selitys.

83

painoilun ja neuvottelun tila ujojen puheessa. Voidaanko siis ajatella, että ujo ihminen

kokemuksineen on yhä useammin marginaalissa tai ainakin vaarassa joutua sinne? Osalle

ujoista tämä on tunnistettava kokemus. Seuraavaksi tutkin tarkemmin kerronnan kohtia,

joissa säröt sosiaalisen todellisuuden moraalisessa järjestyksessä pulpahtavat pintaan ja

siten tekevät tämän järjestyksen näkyväksi.

5.1.1 Ujo selitysvelvollisena

Ujouden jännitteisyys suhteessa ympäristöön tulee usein esille silloin, kun muut ihmiset

eivät näytä ymmärtävän ujouden luonnetta. Vaikka rajoja voi venyttää, ujous on tila, josta

ei voi astua ulos vain omalla päätöksellä kuten edellisessä analyysiluvussa kävi ilmi (ks.

luku 4). Näin ujot ihmiset joskus kokevat muiden ihmisten kuitenkin olettavan. Tämä on se

jännitteinen tila, jossa ujo sysätään tekemään identiteetityötä. Samalla nämä tilanteet

tekevät näkyväksi niitä normeja, joita vasten ujo asetetaan peilaamaan omaa toimintaansa.

Välimatka normaaliin käytökseen tehdään usein näkyväksi muiden suulla. Osalle haastatel-

tavista nämä arvioiduksi tulon kokemukset rakentavat leimatun ja poikkeavan ihmisen

identiteettiä. Tämä ilmiö tulee esille Marin kuvatessa tilannetta, jossa ujouden kanssa tai-

teilua on vähätelty muiden taholta.

PH: Miten kun sanoit siinä alussa, että sulle on sanottu siitä, että oot saanu kuulla siitä, että oot ujo, minkälaisia tilanteita ne on ollu?Mari: No esimerkiks vaikka et jos on jossain kaupassa ja sie tarvit jotain ja se on vaikka loppunu, niin se on mulle niin suuri kynnys, että mie menisin kysymään joltaki tuntemattomalta ihmiseltä apua niin yleensä se on ollu sellasta…KOMPLIKAATIO:…no en mie tiia onko ne ihmiset välttämättä tarkottanu pahaa sillä tai silleen, mutta kuitenki on kommentoitu, että ei tää nyt oo niin iso juttu, että miks sie nyt oot, että meet nyt vaan ihan rohkeesti. EVALUAATIO: Että se on tulkittu sillä tavalla sit.PH: Niin et se tuntuu susta ikävältä?EVALUAATIO: Niin että jos ne aattelee, että se on vaan sellanen päätös, mutta että miule se ei oo niin yksoikosta, että menet nyt vaan ja teet sen, että jotenki pitää miettiä valmiiks, että miten tää keskustelu vois vaikka mennä tai jotenkin, että mie mietin aina valmiiksi miun sanat, että miun ei tarvi spontaanisti toimia siinä tilanteessa…KOMPLIKAATIO:…et en mie hirveesti niinku käy missään…EVALUAATIO:… koska mulle yleensä tullee vähä epämukava olo sellasissa tilanteissa ja se on mulle ihan ok, mie tykkään olla kotona ja tehä omia juttuja omien läheisten kavereitten kanssa.

Tuntemattomien ihmisten kanssa kommunikoiminen varsinkin äkillisissä tilanteissa on

universaalisti tunnistettu ujouden ominaispiirre (Scott 2004; Zimbardo 2014; Crozier

2001). Mari kuvaa tässä spontaaniuden vaatimuksen ujossa ihmisessä herättämää drama-

turgista stressiä. Vaikeus mennä kysymään apua tuntemattomalta ihmiseltä esimerkiksi

84

kaupassa saa muut ihmiset asemoimaan hänet toiminnaltaan epäymmärrettäväksi. Spontaa-

niudessa epäonnistuminen muodostuu Marin kerronnan komplikaatioksi. Hän saa muilta

kehotuksen ryhdistäytyä:”etta ei tää nyt oo niin iso juttu, että miks sie nyt oot, että meet

nyt vaan ihan rohkeesti". Mari käyttää ilmaisuja ne ihmiset ja ne aattelee, joka luo

vaikutelman välimatkasta ja toiseuden tunteesta suhteessa muihin ihmisiin. Samalla nämä

ihmiset edustavat Marille sosiaalisuuden ihanteilla ladattua kompetenttia toista (Scott

2004; 2007), joilla on varaa arvioida Marin vähemmän kompetentiksi tulkittua käytöstä.

Epäymmärrettäväksi tulkitun käytöksen myötä Marin kasvot ovat uhattuna. Kerronta-

jaksoon sisältyvä passiivi-muotoinen evalutiivinen toteamus:”Että se on tulkittu sillä ta-

valla sit”, luo vaikutelman, että hän ei ole voinut vaikuttaa tähän tulkintaan. Mari syventää

evaluaatiotaan alleviivaamalla, että kysymys on pystymisestä, ei vain päätöksestä. Hän

siis päätyy vastustamaan poikkeavuuden uhkaa puolustamalla toimintaansa ujoudesta joh-

tuvalla hankaluudella, joka rajaa hänen toimijuuttaan. Asian dilemmaattisuus näyttää kui-

tenkin olevan siinä, että sisäisiä vaikeuksia on vaikea tehdä toisille ymmärrettäväksi. Mari

myös tuntuu kommentoivan tässä yleisemminkin omaa kokemustaan, ei vain kertomaansa

kyseistä esimerkkitilannetta. Tämä synnyttää vaikutelman, että ujous oman toiminnan puo-

lustuksena ei aina ole mennyt läpi tai tullut toisille ymmärrettäväksi syyksi.

Puheenvuorossaan Mari asettuu dialogiin menneen kokemuksen kanssa ja käy keskustelun

ikään kuin uudestaan selventääkseen sisäistä logiikkaansa. Hän on usein päätynyt

ratkaisemaan ongelman jäämällä pois spontaaniutta edellyttävistä sosiaalisista tilanteis-

ta:”et en mie hirveesti niinku käy missään”. Tämä virke on kerronnan toinen komplikaatio,

joka niin ikään ilmaisee odotusten vastaisuutta sosiaalisessa järjestyksessä. Se ettei hir-

veesti käy missään, on toteamus, jota tarvitsee selittää. Vaikka Mari ei koe onnistuneensa

täyttämään reippaan ja spontaanin ihmisen ihannetta, haluaa hän kuitenkin säilyttää kas-

vonsa ja tuoda itsensä esille autonomisena subjektina, joka tekee valinnan jäädä pois

tilanteista omasta halustaan, ei pelkästään vuorovaikutuksellisten haasteiden rajaamana:

”se on mulle ihan ok”. Läheisten kavereiden kanssa viihtyminen omia juttuja tehden

alleviivaa sitä, että näinkin voi olla onnellinen ja kokea mielekästä elämää. Tämä lausuma

toimii vastapuheena ja kasvotyönä normatiiviselle oletukselle, jossa sosiaalisesta pöhinästä

ulosjääminen tulkitaan osattomuudeksi ja onnettomuudeksi.

Mari on joutunut selittäjän paikalle myös suhteessa menevään ja sosiaaliseen poikaystä-

väänsä. Hän ei ole ymmärtänyt Marin vaikeuksia sosiaalisissa kohtaamisissa uusien ihmis-

85

ten kanssa vaan on tulkinnut Marin pidättyväisyyden välinpitämättömyydeksi: ”Sit han on

tulkinnu sen miun ujouden et minuu ei kiinnosta”.

PH: Miten jos vielä ajattelet, että miten se on tullu esille sun elämässä, mitä muistoja tai semmosia tapahtumia muistat elämässä missä se on näyttäytyny? Mari: (…) on ollu esimerkiks jotain kahnauksia nyt parisuhteessa, koska miun poikaystävä on tosi menevä ja sosiaalinen ja sit hän ei ehkä oo ymmärtäny sita, että miks mie en oo myos. KOMPLIKAATIO: Sit han on tulkinnu sen miun ujouden et minuu ei kiinnosta, että siinä on ollu vähän keskustelua, että, et miks miula on niinku jos tapaan uuen ihmisen niin varmaan kolme ensimmäistä kertaa on, et mie en hirveesti anna itsestäni mitään. EVALUAATIO: Mie oon kiinnostunu kyllä ja tälleen, mutta sit se vaan tuntuu niin vaikealta puhua tai tuoda itsestänsä oikeastaan mitään muuta esille. Että en mie tiiä, että onko se sitten itsensä suojaamista, että haluaa olla varma siitä toisesta, että minkälainen hän on, ennen kun mie sitten uskallan..joo.

Mari positioidaan tässäkin tarinatason episodissa reagointitavaltaan epäymmärrettäväksi

kuten yllä. Samalla Mari itse kategorisoi poikaystävänsä meneväksi ja sosiaaliseksi impli-

koiden tämän myös syyksi sille, miksi hänen oma käytöksensä näyttäytyy tälle epäym-

märrettävänä. Marin käytös ei näyttäydy poikaystävän silmissä sosiaalisesti hyväksyt-

tävänä ja siksi Marin pitää yrittää selvittää, mistä hänen toimintansa johtuu. Siten hän on

myös altavastaajan positiosssa suhteessa hyväksyttynä ja normin mukaisena pidettyyn

käyttäytymiseen. Kerrontansa evaluoivassa osuudessa Mari jälleen vastaa niin sisäiselle

kuin ulkoisellekin yleisölleen (yleinen toinen), miksi hän toimii niinkuin toimii. Selitys

merkityksellistyy itsensä suojaamiseen ja uskaltautumiseen. Hän on kiinnostunut kyllä,

mutta itsen esille tuominen tuntuu vaan niin vaikealta. Marin kokemuksessa kyse on siis

jälleen pystymisestä ja yrityksestä oikeuttaa ja puolustaa toimintaansa ujoudella. Marin

tapa juonentaa kertomiaan asioita ja jäsentää itseään virittyvät ulkoisen ja sisäisen maail-

lman dialogiksi, jossa hänen oma sisäinen logiikkansa ei meinaa sopia ulkoisen maailman

logiikkaan. Marin koko tarinan tasolla hänen kohdalleen on osunut lukuisia muitakin

vastaavanlaisia tilanteita, joissa hänen käytöksensä on tulkittu selitystä vaativaksi ja epä-

ymmärrettäväksi. Esimerkiksi lukiovuosina hämmennystä herätti hänen epäröintinsä läh-

döstä yksin junalla viikonloppumatkalle. Ollessaan puolestaan au pairina Lontoossa host-

perhe tulkitsi, että Marilla ei ole kaikki kunnossa kun hän tarvitsi omaa aikaa. Millaista

identiteettikokemusta synnyttää jatkuva selittäjän paikalle joutuminen? Mari yrittää selittää

molemmissa analysoiduissa episodeissa toimintaansa vetoamalla ujoudesta johtuvaan rea-

gointitapaan ja resurssien puutteeseen pyrkien näin legitimoimaan odotusten vastaiseksi

tulkittua käytöstä. Kuvatuissa episodeissa ujous törmäytyy sosiaalisen järjestyksen raamei-

hin ja synnyttää välimatkoja. Marin rooli on kuroa noita välimatkoja umpeen.

86

Susannan kohdalla ujoudesta johtuva kiinni jääminen ja selitysvelvollisuus on liittynyt

erityisesti hänen hiljaisuuteensa. Tähän viitattiin jo edellisessä analyysiluvussa. Kiinnijää-

misen kokemukset johtuen hiljaisuudesta seurasivat Susannaa vielä yliopistoonkin, missä

hänet laitettiin julkisesti selittämään käytöstään. Susannan tarinatasolla kuvaama pienryh-

mäkurssi eskaloitui tilanteeseen, jossa opettaja tunnin päätteeksi ilmoitti, ettei voi päästää

Susannaa läpi, koska tämä ei ole puhunut riittävästi. Susanna kertojana herättää taitavasti

henkiin tarinatason tilanteen tunnelman ja jännitteen puhuen myös opettajan suulla toista-

malla käydyn sananvaihdon ydinrepliikit.

PH: Miten se sit lähti siellä xxx (opiskelupaikkakunta)?Susanna: (…)Sitte oliki siellä xxx (paikkakunta) se xxx (opintojakson nimi) -kurssi ja siinä oli yks ”kiva” opettaja.KOMPLIKAATIO: Kun mä en hirveesti puhunu siellä pienryhmätunneilla niin se noteeras sen siellä loppupuolella ja sano siellä kaikkien edessä, että ”Susanna, mä en tiiä voinko mä päästää sua läpi tästä kurssista, kun sä et puhu mitään täällä”. Susanna: Ja sit mä yritin vähä selittää, että ”kun mä oon enemmän kuuntelija ja tarkkailija ja tälleen”, ja se oli että ”niin joo, mut sä et oo mitenkään osallistunu näihin keskusteluihin” ja kaikki vaan kattoo mua ja taas tunsin, että kyynelet nousee silmiin. Sain pinnisteltyä sen tunnin ja sit heti kun se oli loppu niin tota jäin vaan sit itkeen ja sain aika pahan paniikkikohtauksen sen jälkeen. Siinä oli kolme mun kurssikaveria, jotka tuli lohduttaan ja vei mut tonne terveydenhoitajan luo kun mä en saanu henkeä. EVALUAATIO: Mut se oli taas semmonen, että taas joku hyökkäs mun luonnetta vastaan. Se ei ollu muutenkaan oikein mukava opettaja. Musta oli alusta asti tuntunut jotenki, et hän ei tykkää musta. Lähetin sille sit sähköpostin, jossa koitin selittää, että oon tosi ujo ja hiljanen ja kärsin paniikkikohtauksista, että siks mä en ehkä oo puhunu niin hirveesti tunneilla.Susannna: Pääsin onneks sit sen kurssin läpi. EVALUAATIO: Siinä oli sekin kun se ehkä muutenkin kyseenalaisti sen, että onko musta tälle alalle. Mulla oli muutenki jo ne tunteet, että mä en sovi opettajaks ja tälleen. Sit se oli vähä semmonen raskas...

Susannan yritys selittää tilanteessa syitä puhumattomuudelleen ei mene läpi. Julkinen

uhattuna ja arvioituna olemisen tunne on Susannalle liikaa ja hän jää tunnin jälkeen

luokkaan itkemään ja saa paniikkikohtauksen. Susanna positioidaan tilanteessa toiseksi ja

erilaiseksi suhteessa muihin tekemällä eksplisiittisesti näkyväksi hänen puutteensa. Hän on

tarinan tilanteessa sosiaalisesti paikallistumaton, epäymmärrettävä. Julkisen ripittämisen

lisäksi Susanna merkityksellistää tilanteen liittyväksi myös hänen aiempiin kokemuksiinsa

kummallisena, epänormaalina, vääränlaisena ja ei ok:na:”Mut se oli taas semmonen, että

taas joku hyökkäs mun luonnetta vastaan”, yrittäen näin tehdä kerrontatilanteessa ymmär-

rettäväksi kuvattua reaktiotaan. Susannan puheenvuoro selitysvelvollisuudestaan tekee

myös jälleen näkyväksi ujouteen liittyvän läpikotaisen kehollisuuden: ”kaikki vaan kattoo

mua”,”taas tunsin, että kyynelet nousee silmiin”, ”Sain pinnisteltyä sen tunnin”, ”jäin

vaan sit itkeen”,”sain aika pahan paniikkikohtauksen”,”kun mä en saanu henkeä”.

Ujouden synnyttämä arvostelu on koko olemuksen arvioiduksi tuloa. Lisäksi Susanna

merkityksellistää opettajan taholta tulleen julkisen arvioinnin liittyneen myös hänen omaan

87

epäröintiinsä suhteessa kasvatus- ja opetusalaan. Kokemus valmiiksi altavastaajan posi-

tiossa olosta suhteessa alan ihanteisiin ja kompetensseihin teki hänet entistä haavoit-

tuvammaksi opettajan arvioinnille:” Sit se oli vähä semmonen raskas”. Näin hän joutuu

eksluusioon ja integraatioon sekä omaan pystymiseen liittyvien identiteettidilemmojen

myötä miettimään vastaustaan siihen, kuka hän on suhteessa yhteiskunnan tai valitsemansa

alan ihanteisiin. Toisaalla Susanna kertoo myös aiemmassa työpaikassa työkaverin taholta

kokemastaan patistamisesta ja arvioinnista liittyen ujouteen ja hiljaisuuteen. Kokemuksen

normiin yltämättömyydestä voi Susannan kohdalla tulkita jo niin toistuvaksi ja vahvaksi,

että kyse on leimasta omassa identiteetissä. Leimattua identiteettiä kantavat joutuvat jat-

kuvasti ottamaan kantaa edustamansa mikronarratiivin ja yleisenä tai normaalina pidetyn

makronarratiivin väliseen kuiluun (Kulmala 2006, 67, 71). Näin näyttää olevan jossain

määrin myös Marin kohdalla edellä.

Ilonan kohdalla selitysvelvollisuus liittyy myös hänen persoonastaan tehtyihin negatiivisiin

arvioihin työtilanteissa, joissa hänen tapaansa osallistua päätöksentekoon ei ole osattu

hänen kokemuksensa mukaan tulkita oikein.

PH: Tuleeko sulle vielä mieleen, että millaisia tilanteita ne on ollu kun sanoit, että sua on tulkittu väärin?Ilona: Ne liittyy sellaseen, että niinku negatiivisesti tulkitaan väärin. Siis jotenki se on siihen persoonaan ja henkilöyteen...se että minkälainen ihminen sä olet. Minkälainen persoona sä olet. KOMPLIKAATIO: Ehkä jotain sellasta, että, etku ei sano mielipidettään johonkin asiaan, niin tulkitaan, että odottaa vaan mitä muut sanoo ja sitte peesaa niitä tai antaa niiden päättää (…). EVALUAATIO: Siitähän ei ole kysymys, että mä niin tekisin. Mulla ei vaan välttämättä ole siitä asiasta niin vahvaa mielipidettä, mä kuuntelen mitä muut sanoo ja sitte mä vasta muodostan siitä sen, et jos se on erilainen se mielipide niin se voi olla, että mä sitten vasta muodostan sen. Ne (väärät tulkinnat) on ollu jotain yksittäisiä tilanteita...jotenki, että on väärin ilmassu jonku asian ja ne on ottanu sen väärin. EVALUAATIO: Sitte siinä on se, että pelkää, että ei riitä muille ihmisille, että sä et oo tarpeeks hyvä. Kuinka paljon siinä on sitte kyse itsetunnosta? Kuinka paljon menee sen piikkiin ja kuinka paljon on ujoutta? Mutta se häpeän pelko on varmasti se mikä siihen ujouteen liittyy kaikista eniten, pelkää sitä arvostelua mikä toisilta voi tulla.

Ilona asettuu päättäväisesti vastustamaan hänestä tehtyä tulkintaa puhuen itsensä ulos

peesaajan osallistujapositiosta, johon muiden tekemät tulkinnat ovat olleet häntä työntä-

mässä:”Siitähän ei ole kysymys, että mä niin tekisin”. Sen sijaan hän asemoi itsensä sano-

jaan punnitsevaksi ihmiseksi, joka kuuntelee ennen kuin ryhtyy ilmaisemaan omaa kan-

taansa. Näin hän pyrkii rakentamaan sosiaalista identiteettiään osuvammaksi ja tekemään

itseään ymmärrettävämmäksi pyrkien samalla torjumaan ne negatiiviset konnotaatiot, joita

peesailuun voidaan liittää. Ilonan tarinatasolla kuvaamassa tilanteessa näkyy myös havain-

nollisesti ujoille ihmisille yleinen kokemus siitä, miten harkitsevuus ja sanojen punnit-

88

seminen tulkitaan helposti juuri peesailuksi tai passiivisuudeksi. Ujoilla ihmisillä on usein

niin sanotusti korkea julkaisukynnys. Ilona kertookin toisaalla, kuinka hän on joutunut

opettaa itsensä puhumaan niitä näitä. Muut haastateltavat toivat niin ikään esille saman

kaltaisia kokemuksia. Toisaalta julkaisukynnyksen korkeus näyttää useimpien ujojen ih-

misten kohdalla liittyvän myös virheen tekemisen pelkoon. Jos virhe tai kömmähdys tapah-

tuu, joutuu todennäköisesti huomion kohteeksi tai muiden haastamaksi. Ilona merkityksel-

listääkin kerronnan toisessa evalutiivisessa perspektiivissä juurisyyn liittyväksi siihen:

”että pelkää, että ei riitä muille ihmisille, että sä et oo tarpeeks hyvä”. Ilona ei ole varma,

johtuuko tämä pelko ujoudesta vai huonosta itsetunnosta. Kuitenkin hän merkityksellistää

häpeään joutumisen pelon ja muiden arvostelemaksi joutumisen siksi perimmäiseksi huo-

lenaiheeksi, joka noihin tilanteisiin liittyy. Tällöin identiteetti voidaan tahrata ja ihminen

menettää itsestä syntyvän kuvan hallinnan.

5.1.2 Ujo toiseutettuna

Kokemukset toiseutetuksi tulosta voivat olla myös hienovaraisempia tai epäsuorempia.

Osittain toiseuden tunteet syntyvät myös ujon ihmisen omista tulkinnoista esimerkiksi

sosiaalisen vertailun kautta, mutta toisinaan myös muiden ihmisten arvioivina vihjauksina.

Seuraavassa kerronnan jaksossa Veera kertoo, kuinka on harrastustoiminnan piirissä pääty-

nyt pohtimaan omaa ujouttaan ja sen vaikutusta hänelle tarjoutuviin ja tarjoutumatta jää-

viin rooleihin. Veera kertoo, että kommentti, jonka hän harrastustoiminnan piirissä sai

monta vuotta sitten, on alkanut mietityttää häntä uudestaan:”että joku toinen johtaja sano

´oon mie ihan hyvä johtaja vaikka oonki vähä hiljasempi´”. Toisin sanoen, kategorisoinnin

sijaan Veera tulee tällä kommentilla partikuloiduksi - osoitetuksi poikkeukselliseksi edus-

tamansa ujon ihmisen kategorian jäseneksi (ks. Billig 1996, 160-161). Kyseessä on kehu,

joka samalla kuitenkin vahvistaa stereotyyppistä käsitystä tietystä ihmisryhmästä sisältäen

implisiittisen vihjauksen tai oletuksen ujosta ihmisestä yleisesti epäsopivana johtorooliin

(ks. Juhila 2012, 208-209). Samalla tämä kommentti on Veeran kerronnan alkusyy ja

käynnistäjä.

PH: Tuleeko sulle mieleen jotain tilanteita, joissa ujous olis tullut esille?Veera: No xxx (harrastus) liittyen mie oon nyt aika paljon miettiny sitä ujoutta nytten varsinkin kun olin tulossa tänne haastatteluun. Et jotenki, muistaa jonku semmosen kommentin minkä sain joskus monta vuotta sitte,…KOMPLIKAATIO:…että joku toinen johtaja sano ”oon mie ihan hyvä johtaja vaikka oonki vähä hiljasempi”.

89

EVALUAATIO: Semmonen kommentti...se on jääny mieleen ja sit tavallaan on vaan miettiny, että no eihän se hiljasuus nyt välttämättä oo ongelma siinä johtajan kyvyissä. (...)PH: No oliko se kommentti susta myönteinen vai miten otit sen?Veera: No ehkä se siinä vaiheessa niinku tuntu enemmän positiiviselta, mutta nyt kun jälkeenpäin miettii niin sitte tavallaan miettii, että mistä se tulee sellanen käsitys, että jos on ujompi niin sitte on vähä jotenki huonompi kuin joku äänekkäämpi, että nyt ehkä miettii sitä vähä toisesta näkökulmasta. Positiiviseks se varmaan oli tarkotettu enkä mie siitä sillai loukkaantunu oo mutta ehkä miettii sillai eri kantilta. PH: Onko joku saanu sut miettiin sitä uudestaan?Veera: No ehkä varmaan jotenki tavallaan kun miun siskoki harrastaa xxx ja myö toimitaan siellä yhessä sit se on niinku, se ei oo sillä tavalla ujo niinku mie. Esimerkiks tässä syksyllä myö mietittiin, että kuka olis meiän xxx (harrastusryhmä) johtaja tänä vuonna…KOMPLIKAATIO:…ja sitte sillonen xxx johtaja ehotti miun siskoa…EVALUAATIO:…ja tavallaan en ollu yllättyny siitä koska niinku se oli kuitenki todennäkönen ehdotettava ja olin sitä varmaan jo miettinyki, että xxx (sisko) varmaan ehdotetaan…KOMPLIKAATIO:…mutta sitte tavallaan kun kukaan ei ehottanu minua, mie olisin periaatteessa ollu ihan yhtä hyvä valinta. EVALUAATIO: Niin sit tavallaan miettii, että miks? Et en tiiä johtuuko se sitte siitä että xxx (sisko) on vähä vanhempi ja kokeneempi kuin mie. Mutta jotenki tuntuu että johtajana ja kyvyiltään me ollaan niinku samalla viivalla, että ollaan yhtä kauan harrastettu ja samantyyppisiä juttuja tehty, että sillai ei oo hirveän iso ero kyvyissä. En tiiä sitte että miten muut sen näkee.

Veera kääntelee harrastuskaverilta saamaansa toteamusta eri puolilta ja etsii sanotun mer-

kitystä:”sit tavallaan on vaan miettiny että no eihän se hiljasuus nyt välttämättä oo ongel-

ma siinä johtajan kyvyissä.”, ”mistä se tulee sellanen käsitys, että jos on ujompi niin sitte

on vähä jotenki huonompi kuin joku äänekkäämpi”. Tämä merkityksen hakeminen itsestä

saadulle kommentille näyttäytyy Veeran meneillään olevana identiteettityönä. Harras-

tustoimintaan liittyvän johtoroolin lankeaminen Veeran tulkinnan mukaan itsestäänselvästi

hänen siskolleen joka:”ei oo sillä tavalla ujo niinku mie”, on saanut Veeran pohtimaan

uudestaan aiemmin saamaansa kommenttia. Veera päätyy kiteyttämään häntä askarruttavan

asian, jonka voi tulkita koko kerrontajakson moottoriksi ja komplikaatioksi:”kukaan ei

ehottanu minua, mie olisin periaatteessa ollu ihan yhtä hyvä valinta. Niin sit tavallaan

miettii, että miks?” Samalla hän tulee haastaneeksi tällaisen attribuoinnin, jonka mukaan

ujouteen voisi automaattisesti liittää heikommat johtajan kompetenssit. Hän punnitsee

asiaa useammalta kantilta eritellen mahdollisia muita syitä sille, että häntä ei valinnassa

huomioitu, kuten ikä, kokemus ja johtajan kyvyt, päätyen kuitenkin siihen:”me ollaan

niinku samalla viivalla.” Siten ainoaksi vaihtoehdoksi jää hieman epäsuorasti ilmaan leiju-

maan Veeran alunalkainen tunne siitä, että hänen ujoutensa liittyy jotenkin asiaan, että se

jollain tavalla positioi hänet vähemmän kompetentin ihmisen asemaan. Puheenvuoron

sulkeva kommentti kertoo asian jäämisestä avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi myös Veeran

omassa kokemuksessa:”En tiiä sitte että miten muut sen näkee.”. Veeran kokemus ja

hänen persoonalliset ominaisuutensa näyttävät rakentavan hänelle tietynlaista identiteet-

tipositiota ja osallistujaroolia. Kerronnan jännite syntyy siitä, että ujon ja äänekkäämmän

90

ihmisen kategoriat näyttäytyvät Veeran kuvaaman tarinatason kontekstissa positioituneilta,

siis hierarkisilta suhteessa toisiinsa. Tätä Veeralla on tarve perata puheenvuorossaan. Veera

positioidaan harrastuksen parissa vähän hiljaisemmaksi, mikä näyttää ohjaavan hänen

myöhempiä havaintojaan liittyen hänelle tarjoutuviin toimijarooleihin ja ylipäätään siihen,

miten häntä sosiaalisesti arvioidaan.

Heli on samankaltaisen tematiikan äärellä seuraavassa puheenvuorossaan kuin Veera yllä.

Hän tuo julki kokemuksen rangaistuksi tulosta ujoutensa takia. Heli kokee, että hänen

hiljaisuutensa on vaikuttanut saavutettuihin kouluarvosanoihin. Tämä tuntui hänestä

rankaisulta, jota hän yritti sovittaa korostetulla tunnollisuudella. Asetelma muistuttaa 4

luvun alussa olevaa Susannan kokemusta siitä, kuinka hän toistuvasti jäi kiinni ujoudestaan

kouluvuosina.

PH: Miten sit kun oot varttunu, millasta se ujous on ollu koulussa ja muualla...?Heli: Hmm...Oon ollu suht koht hyvä oppilas…KOMPLIKAATIO:… mutta ei ikinä...ne arvosanat pysy aina ysinä, koska ei uskaltanu viitata tunneilla. Ja se opettaja sanoki aina silleen, että jos vähä viittaisit…EVALUAATIO:…että tuntu vähä, että rangaistiin siitä, että oot ujo ihminen. Että kuitenki teki kaikkensa ja sai hyviä arvosanoja kokeista ja sitte niinku tuns, että rangaistiin siitä.PH: Miltä se tuntu?EVALUAATIO: Ei se kivalta tuntunu. Et kuitenki koen, että ujous on luonteenpiirre, eikä se sais olla syy sille, että no okei se ysin keskiarvo tai arvosana on ihan hyvä, mutta tuntu, että kun muut sai kymppejä kun ne oli siis aktiivisempia tunneilla…kun on niinku muitaki tapoja todistaa se.

Heli kokee, että yritti koulussa kaikkensa, mutta se ei riittänyt. Tämän rangaistuksi tulon

kokemuksen kytkeytyminen omaan luonteeseen vahvistaa tunnetta itsestä lähtökohtaisesti

altavastaajan asemassa olevana. Kerronnan komplikaatiota ilmaiseva asetelma tuo jälleen

näkyväksi sen, että ujouden tulkitseminen luonteenpiirteeksi ei aina riitä legitimoimaan

siitä kumpuavaa käytöstä sosiaalisessa maailmassa (ks. edellinen luku). Heli esittää toisena

evaluoivana perspektiivinä vastapuheeksi tulkittavan lausuman:”Ei se kivalta tuntunu. Et

kuitenki koen, että ujous on luonteenpiirre, eikä se sais olla syy sille”. Toteamalla, että

ujous on luonteenpiirre, Heli pyrkii osoittamaan häneen kohdistuneen arvioinnin ja huo-

nommaksi tekemisen perusteettomaksi. Samalla se on pyrkimys selittää ja legitimoida

omaa käytöstä selvittämällä, että kyse on luonteenominaisuudesta - ei tyhmyydestä,

laiskuudesta tai pasiivisuudesta. Kuten Juhila (2012, 222) toteaa, poikkeavan identiteetin

synnyn kannalta ratkaisevaa on se, tulkitaanko kulttuurisesti jakamiamme sääntöjä rikotun

tahallaan vai tahattomasti.

91

Silja puolestaan ei säästele sanojaan. Haastatteluaineiston verbaalikkona hän porautuu

analyyttisesti ujoudelle kulttuurissamme tarjolla oleviin sallittuihin ja kielteisiin merkitys-

vivahteisiin. Pelkästään tekstinä puheenvuoro voi äkkipäätä näyttää yleisluontoiselta ja

etäämpää tehdyltä ilmiön pohdiskelulta, mutta Siljan tarinan kontekstissa kyse on tilityk-

sestä, joka on täynnä henkilökohtaista tunnetta ja kumuloituneita kokemuksia. Hän on

ikään kuin elänyt analyysissa kuvaamiensa tulkintavaihtoehtojen läpi, ”ollut siellä”. Voi-

makas ilmaisu, ihmiset ei halua kuulla, toistuu kerronnan jaksossa eri muodoissaan kolme

kertaa. Siljan mukaan ujous tulkitaan yleensä turhasta nillittämiseksi, vihamielisyydeksi ja

maailmalle esitetyiksi vaatimuksiksi sopeutua omiin kieroutumiin.

PH: Onko ujoudessa jotain mitä ei voi jakaa, josta pitää vaieta tai peittää, onko ujoudessa jotain sellasta?Silja: Ylipäätään tämän maan kulttuurissa ja suomalaisessa yhteiskunnassa ei katota kauheen hyvällä semmosta herkkyyttä, mihin myös ujouden lukisin. Se tulkitaan yleensä joko semmoseksi turhasta nillittämiseksi tai joksiki vihamielisyyeksi, että tuo vaatii ihan liikaa tai että koko maailma sopeutuu hänen kieroutumiin. Tai sitä pietään heikkoutena. (…) Mä sanosin, että juuri se sellanen heikkoudeksi tulkittava arkuus, herkkyys, ne on semmosia mistä ei kielletä puhumasta, mutta se on implisiittistä, ne ei halua kuulla siitä. Ne pitää sita, ne näkee sen semmosesta vinkkelistä, mikä just laittaa siihen sen negatiivisen arvolatauksen. Mieluummin ihmiset ajattelis, että se ujous on semmosta nuoren neidon kainoutta tai et se on semmosta niinkö, että toinen on niin mietteliäs ja diippi ihminen, että se on hiljanen siksi kun pohdiskelee pitkään mitä se sanois. Mutta sitä ihmiset ei halua ajatella, että ujous on sellanen, ehkä sita arkuuttaki voidaan joskus jopa nähä semmosesta vinkkelistä, että se on jotenki hellyyttävää. Mutta ei ihmiset halua kuulla mistään, että sua pelottaa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa, se on vaan, että pia tuo tieto itelläs, on vähä niinku se viesti mikä siihen tulee PH: Miks sä aattelet niin?Silja: No osa on varmaan sitä kulttuurista arvotusta, mitä on vaikea alkaa analysoimaan, että miksi suomalainen kulttuuri on tämmostä kuin se on. Toisaalta ihmiset varmaan kokee, että jos toinen on arka ja heikko niin se on niille itelleen jotenki kiusallista tai se laittaa niille itelle jonku erityisen painon tai odotuksen niille siinä tilanteessa.

Siljan kokemuksen mukaan ujoudelle suomalaisessa kulttuurissa hyväksyttyjä syitä ovat

todellisuudessa korkeintaan nuoren neidon kainous, syvällisyys ja pohdiskelevuus sekä

hellyyttäväksi tulkittu arkuus. Heikkoudeksi tulkittava pelko sosiaalisissa tilanteissa sen

sijaan on Siljan analyysin mukaan jotain torjuttua ja negatiivista:”se on vaan, että pia tuo

tieto itelläs, on vähä niinku se viesti mikä siihen tulee”. Tämän hän arvelee johtuvan siitä,

että muut ihmiset joutuvat ottaa enemmän vastuuta vuorovaikutustilanteesta. 6 Siljan pur-

kaus repii auki sen ujojen ihmisten todellisuuden, johon muut haastateltavat viittaavat

hienovaraisemmin:

6 Siljan spekulaatio on linjassa Scottin (2007) tekemän huomion kanssa, että ujous koetaan usein uhkana vuorovaikutusjärjestyksen yhteiselle ylläpitovelvollisuudelle ja vuorovaikutuksen virralle, jonka oletetaan syntyvän tilanteessa olevien yhteistyönä. Siksi osallistumattomuus voi herättää närkästystä muissa ihmisissä.

92

Kyllä mie aattelen, että jokaisella pitäs olla oikeus olla sellanen kuin on, mutta että sitte kaikkien

muittenkin pitäs ehkä aatella sillä tavalla.(Mari)

Ihanne olis sellanen sosiaalisempi ja rohkee, menossa mukana oleva henkilö, että tottakai se on ihan

selkee.(…) Että kokisin, että se meiän yhteiskunta on semmonen, että ei sitä ujoutta tuolla mainosteta.

(Tiina)

Silja kokee Helin tavoin, että negatiivisimmillaan ujous on ominaisuus, josta rangaistaan.

Ilmaisulla:”musta on aina tuntunu, että siitä rangaistaan”, kytkien väittämänsä elämän-

historialliseksi kokemukseksi.

PH: No mitä sä ajattelet, että mitä merkitsee olla ujo ihminen tässä maailmassa, millasta se on? Silja: Ei sillä pitkälle paäse. Ja siitä rangaistaan, musta on aina tuntunu, että siitä rangaistaan. PH: Miten siitä rangaistaan? Silja: Oööö....Ei kauhean suoraa eikä avoimesti, mutta työelämässä semmonen piirre ei ole plussaa missään olosuhteissa käytännossä. Jos sä haluat ystävia niin kukaan ei hakeudun sen ujon seuraan. Monesti ujosta ihmisestä tunnutaan olettavan, että se haluaa olla yksin. Tai että se on jotenkin tylsä tai ehkä jotenki hidas, kaikkia tämmosia. Minuaki on kommentoitu elämäni aikana kaikenlaisilla termeillä, joista kauhean moni ei oo ollu imartelevia vaikka ne ei olis tarkottanu loukata, mutta kaikenlaisia oletuksia, että oot aina niin omissa maailmoissas ja tälleen. Ehkä mä sitte oon.

Siljan kerronnan heijastama olotila asemoi ujon ihmisen ikuiseksi altavastaajaksi, jonka

kohtalona on sosiaalinen alempiarvoisuus. Silja levittelee pidäkkeettä näkyville koko ujoi-

hin ihmisiin liitettyjen mielikuvien repertuaarin: yksin viihtyvä, tylsä, hidas, omissa maail-

moissa olija. Loppukaneetti:” Ehkä mä sitten oon.”, toimii eräänlaisen ”pitäkää tunkkinne” -

asemoitumisena, jossa Silja ei enää jaksa välittää muiden kommenteista ja tulkinnoista.

Siten se on myös eräänlainen käänteinen vastapuheen muoto, joka ei ilmaise niinkään

omalle poikkeavuudelle alistumista (ks. Juhila 2012, 215) vaan kapinaa, jolla itseä uhkaava

poikkevuuden leima ikään kuin hyväksytään, mutta osoittaen piittaamattomuutta tästä

leimasta, joka omalla tavallaan neutraloi tämän leiman vaikutusta. Tällaisen position otta-

misen suhteessa itseä uhkaavaan leimaan voi tulkita myös yläpuolelle nousemisena (ks.

Souto 2011).

5.1.3 Yhteenveto: huonosti tunnettu ja tunnistettu ujous

Tässä luvussa haastateltavat kertoivat kokemuksistaan selittäjän paikalle joutumisesta suh-

teessa muihin ihmisiin sekä toiseutetuksi tulosta. Selitysvelvollisuus liittyi etenkin tilantei-

siin, joissa heidän käytöksensä on tulkittu epäymmärrettäväksi tai he ovat ”jääneet kiinni”

ujoudesta. Tämä näkyi etenkin Marin, Susannan, Siljan, Ilonan ja Helin kokemuksissa.

Selitystä vaativaksi oli tulkittu esimerkiksi vaikeus pyytää apua tuntemattomalta ihmiseltä,

93

pidättyvyys tavatessa uusia ihmisiä ensimmäisiä kertoja tai ylipäätään vetäytyvämpi

olemus sekä vaikeus täyttää reippaan ja osallistuvan oppilaan/opiskelijan roolia. Hieno-

varaisempi toiseutus näkyi Veeran kokemuksessa joutumisessa sivuutetuksi johtaja-

valinnassa harrastuksensa piirissä. Siljan kokemuksissa ujous ylipäätään on jotain, mikä

tekee ihmisestä B-luokan kansalaisen. Heli koki toiseutta suhteessa mahdollisuuksiinsa

saavuttaa yhtä hyviä arvosanoja kuin muutkin. Nämä kokemukset näyttivät rakentavan

heille enemmän tai vähemmän altavastaajan identiteettipositioita, joka liittyi sekä koettuun

osallistujarooliin, mutta myös henkilökohtaisesti koettuun sosiaaliseen identiteettiin. Eten-

kin Mari ja Susanna näyttivät kokeneen melko voimakasta omien tunteiden epävalidointia

- Mari jatkuvasti selittäjäksi joutuessaan sosiaalisissa tilanteissa ja Susanna lähinnä oppi-

laitosympäristöissä, joissa hänen puhumattomuutensa ei jättänyt opettajia rauhaan.

Osalle haastateltavista tietynlaisen sosiaalisen identiteettiposition rakentuminen näytti

olevan elämänhistoriallisesti kumuloitunut kokemus. Voimakkaimmin tämä näkyi Marin,

Susannan, Siljan ja Helin kohdalla. Haastateltavien tapaa vastata näihin syytöksiin on lä-

hinnä Scottin ja Lymanin (1968, 47-48) määritelmää puolustavasta selonteosta, johon

sisältyy ajatus siitä, että ihminen ei ole voinut täysin vaikuttaa tekoon tai toimintaan, jolle

nyt odotetaan selitystä (ks. myös Juhila 2012, 136-137). Haastateltavat pyrkivät ensi-

sijaisesti vastustamaan heihin kohdistuvia arvioita ja syytöksiä vetoamalla ujouteen, joka

rajaa heidän toimijuuttaan tietyissä tilanteissa. Haastateltavat ovat selitysvelvollisina ikään

kuin puun ja kuoren välissä kokiessaan, että omaa sisäistä vaikeutta on hankala tehdä

muille näkyväksi. Ujouteen vetoaminen on siis tapa yrittää legitimoida omaa olemistaan ja

käytöstään, joka on toistuvasti vaarassa tulla tulkituksi negatiivisia konnotaatioita heijas-

tavilla määreillä kuten välinpitämättämyydeksi, pasiivisuudeksi, laiskuudeksi ja heikom-

min kompetentiksi verrattuna muihin. Se, mikä muiden näkökulmasta on passiivisuutta tai

tahallista hankalaksi heittäytymistä, on ujolle usein pystymisen kysymys. Vaakakupissa on

oma sosiaalinen identiteetti ja yritys välttää poikkevaksi määrittäviä leimoja.

On havaittu, että ihmisen tunteiden epävalidointi on vielä vahingollisempaa kuin ihmisen

havaintojen osoittaminen epävalideiksi, sillä tunteet tiedon muotona koetaan syvästi au-

enttisena ja eksistentiaalisena maaperänä sille keitä me olemme. Vaikeudet itsensä ja

omien kokemustensa legitimoinnissa saattaa rakentaa ihmiselle turvatonta statusta. (Freund

1990, 466-467.) Scott puolestaan toteaa Williamsiin nojaten, että erilaisten tilanteiden

94

herättämät tunteet ovat ruumiillis-eksistentiaalisia maailmassa olon tapoja, jotka paljas-

tavat kytkentöjä ihmismielen (mind), oman itsen (self) ja yhteiskunnan (society) välillä

(Scott 2007, 41). Ujojen ihmisten tasapainoilu normien, ihanteiden ja näiden synnyttämien

erilaisten modaliteettien välillä tuo näitä kytkentöjä jatkuvasti näkyväksi. Näyttääkin siltä,

että ujous psyykkisenä ja luonteenominaisuutta kuvaavana kategoriana on huonosti

tunnettu ja tunnistettu - etenkin siihen liittyvän sisäisen logiikan osalta. Siksi sen selitys-

voima paikka paikoin on heikko. Ujous tunnistetaan päältä päin, mutta sitä ei tunneta

sisältä päin.

5.2 Ujo sosiaalisissa suhteissa

Useimmat aineiston haastateltavista olivat kokeneet elämänsä aikana vaikeuksia yrittäes-

sään solmia läheisiä ihmissuhteita. Tähän liittyi osattomuuden ja ulkopuolisuuden koke-

muksia. Läheisten ihmissuhteiden solmimisen vaikeus kiteytyi monen haastateltavan

kohdalla kokemukseen siitä, että ei osaa tai tiedä kuinka. Tässä ei lopulta niinkään ollut

kyse taitojen puutteesta vaan ennemmin pelosta, että ei tule hyväksytyksi. Tämän teeman

kohdalla haastateltavat jälleen lähentyivät jollain tavalla toisiaan. Toisaalta moni haasta-

teltavista oli löytänyt sosiaalisen uomansa ja osan kohdalla tilanne oli parantunut huomat-

tavasti, etenkin Tiinan, Aleksin ja Mintun kohdalla muutos oli suuri. Sosiaalisen osallis-

tumisen hankaluuksia ilmeni monen kohdalla myös liittyen perinteisiin yliopistorientoihin

kuten fuksivuoden tapahtumiin ja bilettämiseen. Useat haastateltavista kokivat tilanteet

hankalina niihin liittyvän spontaanin ilakoinnin ja alkoholikeskeisyyden takia. Koska osa

koki nämä osallistumisen ehdot itselle sopimattomina, rajautuivat he näin pois myös yh-

eyksistä, joissa ystävyyssuhteiden solmimisen potentiaali on suuri. Tätä teemaa käsittelen

ensimmäisessä alaluvussa. Sosiaalisen ulkopuolisuuden kokemus oli osalle haastateltavista

kuitenkin laajempi kysymys. Tässä kohdassa hyödynnän Scottin (2004; 2007) ujousteo-

rian käsitettä kompetentti toinen. Miltei jokainen haastateltava mainitsi kokevansa muiden

ihmisten sosiaaliset kyvyt ylivertaisina suhteessa omiin taitoihinsa. Näin ollen he kokivat

itsensä altavastaajiksi ihmissuhteiden solmimisen lisäksi myös yliopiston arjessa erilaisissa

sosiaalisissa tilanteissa. Tätä itsen vertaamista kompetenttiin toiseen käsittelen toisessa

alaluvussa. Tämä vahvasti itseä vertaileva puhe syventää näkökulmaa ujouden tilanteiseen

kokemiseen, jota käsiteltiin edellisessä analyysiluvussa (ks. luku 4.2).

95

5.2.1 Vaikeus liittyä ja solmia suhteita

Ilona kertoo seuraavassa puheenvuorossaan, että kansakoulusta, hänelle ei jäänyt ketään

muita kuin se yksi ystävä, johon hän aina turvautui. Ilman tämän ystävän huomiota Ilona jäi

yksin, koska, hän ei osannut eikä uskaltanut mennä muiden luokse. Tämä näyttäytyy

kerronnan komplikaationa, jossa voi kuulla vertailun ihmisiin, joilla on ollut useita

kasvuvuosien ystävyyssuhteita tai ystäväporukka, johon saatetaan yhä pitää yhteyttä.

PH: Miten sun ystävyyssuhteet, että onko ujous sulla vaikuttanu siinä?Ilona/KOMPLIKAATIO: (…) Ja kansakoulusta ei jäänyt ketään muita kuin se yks ystävä, että hän tuli sille samalle luokalle. Ja kyllä mä aina turvauduin siihen yhteen parhaaseen kaveriin.EVALUAATIO: Jos hänellä oli jotain muita kavereita siinä niin sillonhan mä jäin vähä yksin. Mä en osannu enkä uskaltanu sit mennä muiden luokse. Et mä oon aina odottanu sitä, että joku muu tulee mun luokse ennemmin kuin että mä menen itse. Että mä oon joutunu todella tekee t öitä sen kanssa työelämässä, jos on ollu joku koulutus ja siinä on tauko, että mä menisin siihen muiden ryhmään. Se on ollu haaste. PH: Miten jos nyt ajattelet, niin miten sanallistaisit sitä?EVALUAATIO: Kyllä se on sitä itsevarmuuden puutetta ja pelkää ettei tuu hyväksytyks. Et se varmaan on se suurin asia. Sit mä oon ajatellu, että se sisarusparvi oli niin suuri, että heti ilkuttiin jos teki jotain väärin. Se näkyy tänäkin päivänä, että on vaikea ottaa vastaan jos on jotain ettei mennyt hyvin.

Ilona positioi itsensä elämänhistoriallisesti sellaiseksi ihmiseksi, joka on muiden tekemien

aloitteiden varassa:”Et mä oon aina odottanu sitä että joku muu tulee mun luokse ennem-

min kuin että mä menen itse.” Tällä tarinamaailman kokemusta yleistävällä ja evaluoivalla

kommentilla hän positioi sekä menneen että nykyisen minänsä ihmiseksi, joka on sosiaa-

lisen osallisuuden suhteen ollut muiden varassa. Hän kertoo, että vaikeus on seurannut

häntä työelämään asti:”Että mä oon joutunu todella tekee töitä sen kanssa työelämässä”,

Siten Ilona positioi itsensä ihmiseksi, joka on kuitenkin pyrkinyt itse auttamaan itseään

tekemällä asian kanssa töitä. Ilona siis evaluoi kuvaamaansa komplikaatiota ensin seu-

rausten ja toiminnan näkökulmasta. Esittämäni lisäkysymys saa Ilonan syventämään evalu-

oivaa näkökulmaansa. Vaikka Ilona aluksi nimeää vaikeutensa osaamisen ja uskalluksen

puutteeksi, tarkentaa hän lopulta vaikeutensa liittyvän pohjimmiltaan itsevarmuuden puut-

teeseen ja pelkoon siitä, että ei tule hyväksytyksi sekä varttumiseen isossa sisarusparvessa,

jossa toisten sanomisia herkästi arvosteltiin. Siten Ilona ei esitä vaikeuden pääasialliseksi

syyksi niinkään taitojen puutetta vaan kokemuksen itsestään jollain tavalla ihmisenä

riittämättömänä, jonka myötä hän ei voi olla varma muiden hyväksynnästä. Se mikä usein

nopeasti tulkitaan sosiaalisten taitojen puutteeksi, voi olla syvemmällä oleva toimijuuden

tuntuun vaikuttava identiteettikokemus itsestä tietynlaisena. Liittymisen vaikeus voi olla

luottamisen vaikeutta.

96

Marin kokemus yhdestä merkittävästä kouluvuosien ystävyyssuhteesta on saman kaltainen

kuin Ilonalla edellä. Toisaalla Mari kertoo kuinka välivuotena toisella paikkakunnalla vie-

etyn puolen vuoden jakson aikana ei kyennyt solmimaan yhtään ihmissuhdetta. Tämä mer-

kityksellistyi Marille iskuksi vasten kasvoja ja vaikutti myös hänen tuleviin päätöksiinsä

esimerkiksi opiskelukaupungin valintaan liittyen. Vaikeus solmia ihmissuhteita jatkui Ma-

rin osalta vielä yliopistossakin. Hän positioi puheenvuoronsa alussa itsensä ihmiseksi, joka

ei tarvitse suurta määrää läheisiä ystäviä. Kouluvuosien ystävyyssuhteen kautta Mari pää-

si osingoille, mutta yliopistossa hänelle on tullut tosi suurena shokkina, ettei hän ole

pystynyt löytämään vastaavanlaista hyvää ja läheistä ystävyyssuhdetta.

Mari : Ja mie oon sellanen tyyppi, et mie en tarvi hirveesti sellasia läheisiä ystävia, mulle riittää muutama ihminen. Ja sit kun mulla oli sen koulu ajan se miun paras ystävä samalla luokalla niin mie sit pääsin ehkä hänenkin kautta osingoille silleen. KOMPLIKAATIO: Etta nyt yliopistossa mulle on tullu tosi suurena shokkina sit se, että täältä ei ookaan loytyny sellasta ihmistä, ja että sit mie en, jotenki semmoset sosiaaliset tilanteet tai menot, että ei oo tullu semmosia ihmisiä, koska mie en oo uskaltanu spontaanisti mennä puhumaan muille vaikka olis ehkä kiinnostanuki. Ja tässäki tapauksessa tosi monet on tulkinnu, että mie oon jotenki tyly ihminen, et koska mie en oo avosylin ottamassa vastaan heti. EVALUAATIO: Et ehkä se ekaluokasta lukion loppuu, et mie en ees tajunnu sitä, että nytten se on tullu paljon selvemmin esille se, että se on vieläkin...PH: Että se ystavyyssuhde suojeli sitten jotenkin? Mari: Joo, kyllä mie näin voisin sanoa! Et varsinkin sitten kun hän ei ollu yhtään ujo eikä ujostellu, hän on ollu mulle se voima ehkä silleen, että menet nyt, kyllä sie pystyt siihen.EVALUAATIO: Itesta ei ehkä aina löydy niin helposti sitä tai niitä resursseja siihen.

Vaikeuden saada ystäviä Mari katsoo johtuvan itsestään:”koska mie en oo uskaltanu

spontaanisti mennä puhumaan muille vaikka olis ehkä kiinnostanuki”. Marin kuormaksi ja

sosiaalisen kivun aiheuttajaksi ei ole muodostonut ainoastaan jääminen vaille uusia ystä-

vyyssuhteita vaan hän on lisäksi joutunut tasapainoilemaan tulkintojen kanssa, joita muut

ovat hänestä tehneet johtuen uskaltamattomuudesta:” Ja tässäki tapauksessa tosi monet on

tulkinnu, että mie oon jotenki tyly ihminen, et koska mie en oo avosylin ottamassa vastaan

heti”. Näin hän on jälleen tullut muiden toimesta positioiduksi sosiaalisesti ei-toivotun

laiseksi ja epäymmärrettäväksi. Marin ensimmäinen tilannetta evaluoiva perspektiivi ku-

vastaa yllättyneisyyttä hänen todetessa, että on vasta yliopistossa havahtunut ystävyyksien

solmimisen vaikeuksiin:”etta nytten se on tullu paljon selvemmin esille se, että se on vielä-

kin…”. Mari jättää lauseen kesken. Kenties hän tarkoittaa sitä, että on yliopistossa,

ystävyyssuhteiden solmimisen vaikeuden myötä, ymmärtänyt kirkkaammin, millä tavoin

ujous edelleen vaikuttaa hänen elämäänsä. Marin kerronta heijastaa pettymystä ja jossain

97

määrin myös avuttomuutta liittyen hänen vaikeuteensa hallita tai korjata tilannetta. Hän

myös toteaa kouluvuosien ystävänsä, joka ei ollut yhtään ujo eikä ujostellut, olleen

itselleen voima, joka uskoi häneen ja jolta hän tarvittaessa sai kannustusta. Kontrastina hän

positioi itsensä ihmiseksi, jolta ei aina löydy resursseja sosiaalista rohkeutta vaativissa

tilanteissa. Samalla tämä on Marin toinen tilannetta evaluoiva perspektiivi. Kuten Marin

muissakin puheenvuoroissa, ujous on toimijuuden näkökulmasta juuri resurssien ja voimi-

en puutetta. Hänellä on ikään kuin pään tieto siitä, kuinka asioiden tulisi mennä ja mitä

hänen pitäisi tehdä, mutta ujo luonto estää häntä. Tästä voimien puutteesta huolimatta Mari

toistuvasti ratkoo ongelmiaan juuri toimimalla, hän lähtee Lontooseen kasvattaakseen

itseään ja repäistäkseen itsensä irti kahlitsevista peloista, hän ylittää itsensä hankkimalla

työpaikkoja (ks. luku 4.4.1) ja kehittää strategioita oman pystymisensä parantamiseksi.

Suhteiden solmimisen vaikeus ei rajaudu Marin elämässä vain liittyväksi esimerkiksi

vapaa-aikaan vaan laajenee värittämään hänen kokemustaan opiskelun arjesta, jota hän

seuraavassa puheenvuorossaan kuvaa.

PH: No miten yliopisto, miten kun sä oot useamman vuoden täällä ollu niin miten ujous näyttäytyy täällä?Mari: No toisaalta mie koen sen helpoks sen takia että täällä on kuitenkin itsenäistä, että siun ei oo pakko ottaa kontaktia muihin ihmisiin. Ehkä sitten tää miun ala on sellanen, että on enemmän ryhmätöitä ja sellasta työskentelyä. KOMPLIKAATIO: Ja voin mie rehellisesti sanoa, että ei se mahtavalta tunnu ennakkoon että jos tiiät vaikka, että on luokkatilanne ja opettaja sanoo, että joo muodostakaa neljän hengen ryhmät ja sie tiiät ettei siula oo kolmea ihmistä siinä, jotka sie automaattisesti ottasit. EVALUAATIO: Sit se luo aika paljon painetta siihen, että no miten mie toimin siinä tilanteessa. Sit vähä kattelet ympärille, että olisko täällä joku. Onneks nyt on muutama kaveri täällä tullu, mutta kyllä se on täällä tuntunu sellaselta vaikeuttavalta tekijältä. EVALUAATIO: Ja että mie aattelin ennakkoon, että yliopisto olis mahtavaa aikaa ja sellasta paljon kavereita ja tälleen. Ja sitten kun se ei ookaan ollu sellasta, niin sit on huomannu vaan odottavansa sitä, että millon tää loppuu, että millon pääsee jatkamaan elämää jonneki muualle.

Itsenäinen opiskelu tuo helpotusta, mutta kasvatus- ja opetusalalla korostuva ryhmätöiden

teko aiheuttaa Marille paineita luokkatilanteissa, joissa hänen pitäisi löytää itselleen ryhmä,

johon liittyä. Hän evaluoi kerronnan komplikaatiota ilmaisevan asian toiminnalleen

paineita luovaksi ja vaikeuttavaksi tekijäksi. Kerronnan toisen evaluaation näkökulma on

pettymys, joka leviää sävyttämään Marin yliopistoaikaa kokonaisuudessaan. Odotukset

yliopisto vuosista mahtavana aikana, johon liittyy paljon kavereita, on jäänyt toteutumatta.

Mari odottaa, että yliopisto loppuu ja hän pääsee jatkamaan elämään jonnekin muualle.

Tämän voi tulkita kuvastavan myös tietynlaista jähmettynyttä asemaa ja toisaalta

välimatkaa, josta käsin Mari on jäänyt katselemaan kuin sivusta muiden viettäessä tätä

98

mahtavaa aikaa. Tilanne tuottaa hänelle sosiaalisen kivun kokemusta. Yliopiston päät-

tyminen päästää hänet tästä asemasta ja mahdollistaa uuden alun jossain muualla.

Osalla haastateltavista ystävyyssuhteiden solmimisen vaikeus ja omiin vuosikurssilaisiin

liittyminen kytkeytyi kokemukseen fuksivuoden rientojen sopimattomuudesta itselle. Sil-

jalle fuksitapahtumien pyöriminen alkoholin ympärillä muodostui tekijäksi, joka erotti

hänet oman vuosikurssin opiskelijoista. Silja kuvaa ensimmäistä opiskeluvuottaan rankka-

na aikana, jota sävytti vaikeus löytää ihmissuhteita oman vuosikurssin opiskelijoista.

PH: Millanen yliopistoon tulo oli sitte, tänne muutto, millasta se oli? Silja/EVALUAATIO: Se oli tosi rankkaa, koska kaikilla, jotenki se fuksisyksy oli paljon sitä, että pyritään tutustuttamaan oppilaita toisiinsa. KOMPLIKAATIO: Ja kaikille muille se tuntu tulevan paljon minua helpommin. EVALUAATIO: Ei se nyt varmaan oo koko totuus, että varmasti on muitaki ujoja ihmisiä. Mutta suurin osa sitä mun ns. vuosimalliopiskelijatovereita oli tuota, tutustu aika nopeasti ja sitte ne kävi tietenki kaikissa riennoissa, mihin liittyy juominen. Itse en juo niin se tuntuu vähä oudolta, että mää edes niinku harkitsisin menemistä sinne, koska..se on aina vähä, että ootko sää se yks tyyppi selvin päin nurkassa ja kukaan ei halua puhua sulle. En tiiä olisko se menny niin, mutta sitä kuvittelee päässään, että ei kukaan haluu kuitenkaan sitä yhtä tylsää sinne nurkkaan. Ei kellään, en maä viiti olla se tyyppi, joka menee sinne ja jolta kaikki tulee kysymään, että mikset sää juo? Et mää on sitte, että joo mulla oli semmonen ja semmonen huono kokemus juomisen kanssa että no....PH: Joutuu selittämään sitte sitä asiaa?Silja: Niin! Ja kaikki vaan miettii, että ei vitsi tuo on tylsä tyyppi! PH: Niin, et siinä joutuu niinku huomion keskipisteeks tahtomattaan... Silja: En oo ikinä menny mihinkään noihin juomistapahtumiin ja sit sen jälkeen itseasiassa just tuli sen mun fuksisyksyn jälkeen palautetta, että ne sais ne tapahtumat olla enemmän tipattomiaki, tai ei välttämättä tipattomia, mutta muutaki kuin sitä örveltämistä (…) mutta sitte musta tuntu, että siinä vaiheessa se oli vähä liian myöhästä. Kaikki muut jo tunsi toisensa ja mä en niinku kehannu mennä sinne.

Kerronnan komplikaatiota ilmaiseva lause on samalla Siljan eronteko suhteessa omaan

opiskeluryhmäänsä:”Ja kaikille muille se tuntu tulevan paljon minua helpommin”. Silja

aloittaa menneiden tilanteiden evaluoinnin loiventamalla ensin komplikaatioon sisältyvää

jyrkkää erontekoaan huomauttamalla, että luultavasti on muitakin ujoja ihmisiä, joille

tutustuminen uusiin ihmisiin voi olla vaikeaa. Hänen kokemuksessaan suurin osa kuitenkin

tutustui nopeasti:”ja sitte ne kävi tietenki kaikissa riennoissa, mihin liittyy juominen”.

Menneiden tapahtumien kuvailussa Siljan näkökulma maailmaan näyttäytyy ulkopuolisen

ja sivustakatsojan osallistuja positiona. Hypoteettinen tilanteen kuvailu vahvistaa tätä

yksinäisen ja osattoman ihmisen roolia ilonpidon keskellä:”etta ootko sää se yks tyyppi

selvin päin nurkassa ja kukaan ei halua puhua sulle.”,”ei kukaan haluu kuitenkaan sitä

yhtä tylsää sinne nurkkaan.” Siljan kerronnan hypoteettinen itseä ulkopuolelta tarkasteleva

objektiminä on sosiaalisesti ei-toivottu henkilö: Ja kaikki vaan miettii, että ei vitsi tuo on

tylsä tyyppi!” Näin hän rakentaa kerronnallaan vahvat osallisten ja osattomien kategoriat.

99

Ensimmäinen määrittyy yliopistoriennoissa juhlivaksi sosiaaliseksi porukaksi ja jälkim-

mäinen yksinäiseksi ja osattomaksi nurkkapöydässä istujaksi. Bilettämisen rinnalle kehitel-

lyt vaihtoehtoiset tapahtumat tulivat Siljan kokemuksessa liian myöhään:” Kaikki muut jo

tunsi toisensa ja mä en niinku kehannu mennä sinne.” Fuksivuoden kokemukset rakensivat

Siljalle ulkopuolisen osallistuja identiteettiä. Toisaalla hän kertoo kuinka on onnistunut

”vahingossa” saamaan yhden ystävän. Kasvuvuosiensa ystävyyssuhteita hän kuvaa myös

toisaalla olosuhteiden tuomiksi - ei siis omaksi ansiokseen. Näin hän kertoo itsensä

ihmiseksi, joka ei omilla ansiollaan voi löytää ystäviä. Osittain tämän voi tulkita Siljan

sarkasmilla höystetyksi puhetyyliksi, mutta voinee tulkita, että tällaiset ilmaisut kumpuavat

myös elämänhistoriallisesti kertyneistä kokemuksista ulkopuolisena sekä taistelusta oman

ujouden kanssa.

Helin kokemuksessa fuksivuodesta on samanlaisia sävyjä. Entisen elämän jääminen

kotipaikkakunnalle tuntui hänestä haastavalta. Oman vuosikurssin opiskelijat näyttäytyvät

niin erilaisina, ettei heistä ole löytynyt samantyyppisiä ihmisiä. Sen sijaan Heli on löytänyt

toista kautta hyvän ystävän, jonka kanssa viettää aikaa.

PH: No miten tuntuu, että pystyykö solmimaan suhteita, että tuleeko se siinä mitenkään vaikeudeksi?Heli: Hmmm...en ehkä omista vuosikurssilaisista oo saanu kavereita (…) Et mulla just niinku xxx (nimi) kautta tullu se yks tosi hyvä ystävä täällä. Sen kaa viettää aikaa. Kaikki kaverit jäi just sinne xxx (paikkakunta), se oli yks iso haaste mulle, jättää kaverit sinne.KOMPLIKAATIO: Täällä huomas, et ihmiset on niin erilaisii, niin ettei heti löytäny samantyyppistä ihmistä täältä. Ja just sillee huomaaki, että mun vuosikurssi tykkää bilettää ja käydä tapahtumissa. Ehkä oon käyny kahessa tai kolmessa tapahtumassa koko opiskeluaikana. EVALUAATIO: Jotenki sen tajus, et tää ei oo mua varten. Sillon alussa yritti pakottaa ittensä menemään niihin opiskelijatapahtumiin ja sit tajus että ei, se tuotti enemmän stressiä mulle ja sit mä tajusin, että ketä varten mä niinku käyn niissä.

Erilaisuus kilpistyy Helin kuvailuun kurssitovereista ihmisinä, jotka, ”tykkää bilettää ja

käydä tapahtumissa”, vertailukohtana sille, että hän itse on käynyt koko yliopistoaikaina

muutamassa tapahtumassa. Näin hän rakentaa erontekoa itsensä ja omien vuosikurs-

silaistensa välille. Edellisistä kertojista poiketen Heli ei siis liitä ystävyyssuhteiden löyty-

mättömyyttä niinkään omaan uskallukseensa tai omiin taitoihinsa. Sen sijaan kyse on Helin

näkökulmasta ihmistyyppikysymyksestä. Hän evaluoikin tilannetta ikään kuin uudesta

oivalluksesta käsin, joka mahdollistaa irrottautumisen tulkinnasta, jonka mukaan vika olisi

Helissä itsessään. Yritys mukautua tavanomaisiin yliopisto-opiskelijoiden vapaa-ajanvietto

tapoihin muodostui Helille kuormittavaksi:” tuotti enemmän stressiä mulle ja sit mä

100

tajusin, että ketä varten mä niinku käyn niissä”, joten hän luopui yrityksestä ujuttaa itsensä

bileistä nauttivan ihmisen kategoriaan. Haastavassa tilanteessa Heli nojautuu omanarvon-

tuntoonsa ja päättää, ettei hänen tarvitse miellyttää muita omalla kustannuksellaan. Tiinan

ja Marin kerronnassa ilmeni myös tämän tyyppistä vastapuheeseen perustuvaa kasvotyön

muotoa, jossa oma itse kerrottiin itsenäiseksi ja sosiaalisesta paineesta vapaaksi oman tien

kulkijaksi, jonka voi tulkita eräänlaiseksi tilanteen yläpuolelle nousemiseksi (ks. Souto

2011).

Kuten aiemmin on jo käynyt ilmi, Aleksin kohdalla ujous on yliopistovuosien kuluessa

helpottanut ja hän on saanut paljon osallisuuden kokemuksia myös harrastusten ja

luottamustoimien kautta. Aleksi luonnehtii pärjäävänsä ujoutensa kanssa jo paljon

paremmin ja muistelee mennyttä minäänsä ensimmäisenä vuotena yliopistossa, jolloin:”oli

vielä niinku aika hankalaa”.

PH: Miten kun näyttää, että ujous on ikään kuin erisuuruinen asia eri ihmisille riippuen monesta asiasta, niin miten sulle? Miten sä asemoit ittes suhteessa ujouteen, mitä se sulle merkkaa?Aleksi: Sillai, että kyllä mä pärjään sen kanssa jo ja paljon paremmin mitä se oli sillon ekana vuonna yliopistossa. Että sillon oli vielä niinku aika hankalaa.PH: Mimmosta se oli sillon?Aleksi: No sillon oli niitä kaikkia fuksiaisia ja sellasia. Mä kyllä niinku menin niihin, mutta niissä oli sit jotenki niinku vähä hankala olla. Et sitte siinä kerrytti semmosta kokemusta...sit jotenki kun sitä jännittää niin paljon niin sitte ei muista niitä kasvoja ja nimiä eikä mitään…KOMPLIKAATIO:…ja sitte mulle kävi silleen, että kun ne osa muisti sitte mut ja kun ne jossain naulakolla moikkaa niin sitte tulee sellanen kauhea, että kuka tuo nyt on. Tai tulee juttelemaan niin sitte oli vaan, että ...jotenki koitti päästä pois siitä tilanteesta, pakoon.EVALUAATIO: Emmä tiiä, on se kyl helpottanu sellanen, nykyään en oo varmaan pariin vuoteen jättäny menemättä jonneki, että olisin kääntyny kesken pois.

Aleksi osallistui fuksiaisiin ja muihin aloitusvuoden tapahtumiin, mutta koki olonsa niissä

hankalaksi. Jännityksen vuoksi hän ei aina muistanut ihmisten kasvoja ja nimiä ja joutui

sen takia ajoittain kiusallisiin tilanteisiin. Nykyistä minäänsä Aleksi luonnehtii muut-

tuneena:”nykyään en oo varmaan pariin vuoteen jättäny menemättä jonneki, että olisin

kääntyny kesken pois.” Siten Aleksin kertojaminä ei enää ole sama kuin se tarinatason

toimija, josta hän mennyttä muistellen kertoo. Täten Aleksi kertoo itselleen jo uutta sosiaa-

lista identiteettiä, johon U-käännökset eivät enää kuulu. Voisi tulkita, että Aleksi ei enää

koe toimintatapojaan samalla tavalla sosiaalisen maailman käyttäytymisnormeja ja

ihanteita haastavaksi. Aleksin uudistunut toimijapositio on siis tällaisen tulkintatavan

mukaan moraalisempi sen yltäessä paremmin täyttämään sosiaaliset konventiot, joiden

mukaan sosiaalisesta jännittämisestä johtuvaa viime hetken epäröintiä ja kesken kaiken

101

kotiin lähtemistä voitaisiin pitää outona ja selitystä vaativana käyttäytymisenä. Aleksi ei

ole enää niin suuressa vaarassa tulla leimatuksi poikkeavaksi.

Tiina puolestaan on tasapainoillut osallistumisen kanssa mennen mukaan esimerkiksi

fuksivuoden tapahtumiin, joissa hän kuitenkin on joutunut säätelemään osallistumistaan

esimerkiksi tekosyitä keksimällä. Kerronnan komplikaatiota ilmaisevalla tapahtuman ku-

vailulla Tiina kertoo, kuinka hän ujouden rajoittamana lähti aikaisemmin pois

fuksitapahtumasta.

Tiina/KOMPLIKAATIO: Se (ujous) rajotti siinä sillä tavalla että määhän lahin sitte aikasemmin pois sieltä. Ne olis sitte jatkanu siellä. Me saatiin kaikki niin sanotusti pakolliset rastit, mutta ne oli sitte että lähetään etsimään lisää. Niin mää olin sitte...mitähän mää siinä selitykseks keksin, en muista mitä sanoin. Sanoinko mää jotain että oon vähä kipee tai mitä mää siinä sanoin, olin että joo mie en tai tässä jatkaakaan että miepä lähen tastä kotiin, ja sit olin, että huh, nyt ei tartte enää. EVALUAATIO:Toisaalta ei mulla kyllä välttämättä oo mitään mielenkiintoakaan olla siellä hillumassa…EVALUAATIO:…mutta se tietysti, että se ehkä sitte antaa miusta tietynlaista kuvaa ja silleen. En sitten tiiä mitä he miusta sitten ajattelee. EVALUAATIO: Mutta toisaalta he ei ehkä sitten oo sellasia, suurin osa vaikka miunkin vuosluokasta, että suurin osa heistä on semmosia, että ei miula ole edes suurta mielenkiintoa heihin tutustua eikä heihin tehä minkäänlaista vaikutusta. Että minä oon täältä jo ne kaverit, ne on valikoitunu tässä, että ei mulla oo painetta sellaseks ihmiseks, että mun pitas nahdä vaivaa ollakseni heidän silmissä jotain...

Tiina merkityksellistää episodin toteamalla: ”että huh, nyt ei tartte enää.”, minkä voi

tulkita ristiriidan kokemukseksi. Toisaalta Tiina ehkä halusi osallistua ja kokea sen myötä

osallisuutta tavanomaisena pidettyyn, mutta samalla tapahtumaan osallistuminen vaati

häneltä ponnistusta, joka purkautui helpotuksena kun tilanne oli ohi. Evaluaatioperspek-

tiivien vaihtelu tekee ristiriidan näkyväksi. Tiina ryhtyy kasvotyöhön evaluoimalla

tapahtuman ensin sellaiseksi, ettei hänellä itseasiassa olis edes oikein ollut kiinnostusta olla

siellä nousten näin ikään kuin tilanteen yläpuolelle. Seuraavaan evaluaatio perspektiiviin

hän kuitenkin lataa arvioin, että tällaiseen suhtautumistapaan sisältyy riski liittyen hänen

sosiaaliselle identiteetilleen:”se ehkä sitte antaa miusta tietynlaista kuvaa ja silleen. En

sitten tiiä mitä he miusta sitten ajattelee”. Lopuksi Tiina kuitenkin palaa takaisin

ensimmäiseen evaluaatio perspektiiviinsä todeten, että suurin osa vuosikurssilaisista on

sellaisia, ettei häntä edes kiinnosta tutustua heihin eikä tehdä näihin vaikutusta. Hän on itse

jo valikoinut itselleen todelliset kaverit, joiden kanssa hän viettää aikaa omasta halustaan.

Näin Tiina liikkuu erilaisten positioiden välillä rakentaen identiteettiään itsenäisenä,

omaan arvostelukykyynsä nojaavana toimijana. Kerronnassa ilmenevä jatkuva perspek-

102

tiivien vaihtelu tekee kuitenkin näkyväksi Tiinan meneillään olevan identiteettityön, jossa

hän kallistelee puolelta toiselle tunnustellen millaisen position lopulta itselleen tilanteessa

valitsee: itsenäisen ja muiden arvostuksesta piittaamattoman vai tavanomaisena pidetylle

taipuvan roolin - sosiaalista identiteettiä vähemmän uhkaavan aseman.

5.2.2 Kompetentin toisen ylivoima

Tässä luvussa ujojen ihmisten itse tekemä sosiaalinen vertailu korostuu. Osa haasta-

teltavien kokemasta sosiaalisesta ulkopuolisuudesta liittyi havaintoon muiden ylivertaisesta

sosiaalisuudesta. Toisten ylivertaisuus kiteytyi sulavuuteen ja taitavuuteen luovia sosiaa-

lisissa tilanteissa. Paikoitellen tämä näyttäytyi osalle haastateltavista miltei jonkinlaisen

salatiedon omaamisena, johon ujoilla itsellään ei ollut pääsyä. Tätä vasten omat taidot

näyttivät auttamattoman riittämättömiltä, mikä usein vaikutti koettuun osallistujarooliin

nostaen kynnystä osallistua esimerkiksi keskusteluun. Tämä havainto on täysin yhden-

mukainen Scottin (2007, 62-63) ujoustutkimuksen havaintojen kanssa. Hän on kuvannut

ilmiötä myös Bourdieun kulttuurisen pääoman käsitteellä, joka tarkoittaa sellaista tietoa,

taitoa, älyä, kokemuksia, suhteita ja muuta aineetonta pääomaa, jota yksilö voi käyttää

menestyäkseen yhteiskunnassa. Ujon ihmisen näkökulmasta kompetentilla toisella on

kaikkea tätä, mikä tekee hänestä ylivoimaisen sosiaalisen maailman toimijan, hänen itsensä

yrittäessä selvitä täysin tyhjin käsin. Seuraavassa puheenvuorossaan Heli toteaa kerronnan

komplikaatiota ilmaisten, kuinka on kokenut tosi paljon ulkopuolisuuden tunnetta suhtees-

sa opiskelukavereihinsa.

PH: Onko sulla tullu ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa sun opiskelukavereihin?Heli/KOMPLIKAATIO: Joo, on tullu tosi paljon…PH: Mistä se tulee se fiilis?EVALUAATIO: Se on se, että ku vertaa itteensä niihin muihin ja huomaa, että mitä niillä on ja mitä mulla ei oo. Et ne on jotenki niin puheliaita, sosiaalisii, tuntuu et ne osallistuu ihan kaikkeen. Ite ei oo semmonen, että arvostaa just sitä omaa vapaa-aikaa. Ja mä tarviinkin just sitä vapaa-aikaa just kun käy tunneilla ja tälleen, se kuluttaa tosi paljon. Ku joutuu pinnistelee, yrittää olla vähä sosiaalisempi, mä huomaan, et mä uuvun tosi herkästi. Mä tarvin niinku omaa aikaa et mä voin palautuu. Kun taas toiset, jotenki tuntuu, että toiset saa enemmän energiaa kun ne on koko ajan ihmisten seurassa ja koko ajan menossa. Se on itelle ihan niinku ei, en pysty. Pitää saada levätä ihan kunnolla.

Heli kiteyttää evaluaationsa havaintoon:”että ku vertaa itteensä niihin muihin ja huomaa,

että mitä niillä on ja mitä mulla ei oo.” Tämä synnyttää vaikutelman kokonaisvaltaisesta

erilaisuuden kokemuksesta oman sosiaalisen identiteetin perussävynä suhteessa opiskelu-

kavereihin. Muilla on jotain, mitä Helillä ei ole: puheliaisuutta, sosiaalisuutta ja osallis-

103

tuvuutta kaikkeen. Havainto muodostaa jyrkän kategorisen eron Helin ja hänen opiskelu-

kavereidensa välille. Heli painottaa, että hän tarvitsee omaa aikaa palautuakseen sosiaa-

listen tilanteiden synnyttämästä kuormituksesta. Hän myös kertoo joutuvansa pinnis-

telemään yliopisto-opinnoissa ollakseen vähän sosiaalisempi. Tämä näyttäytyy Helin

kerronnassa täytymisen modaliteettina, jonka moottorina on yritys täyttää edes jossain

määrin sosiaaliset odotukset ja osallistumisen vaatimukset. Opiskelukaverit sen sijaan

näyttäytyvät Helin silmissä ihmisinä, jotka suorastaan saavat lisää energiaa jatkuvasta

ihmisten seurassa olosta. Helille jatkuva sosiaalinen pöhinä on jotain, mihin hän ei pysty.

Heli siis jäsentää ulkopuolisuutensa syitä verraten totaalisen erilaista tomintalogiikkaansa

oman vuosikurssinsa huippusosiaalisten opiskelijoiden muodostamaan kategoriaan. Voi

kuitenkin kysyä, kuinka moninkertaisesti väsyttävämpää osallistuminen on täytymisen

sysäämänä - siitä pelosta käsin, ettei yllä siihen mihin muut, jääden näin yksinäiseksi ja

erilaiseksi? Tämän jyrkän kontrastoinnin voi nähdä osittain liittyväksi Helin alavalintaan

kasvatus- ja opetusalalla, missä opiskelijat saattavat olla keskimääräistä aktiivisempia

sosiaalisesti. Tämä seikka tuli esille myös muiden samassa tilanteessa olevien

haastateltavien kerronnassa.

Seuraavassa puheenvuorossaan Heli tarkentaa voimakkaan vertailun avulla vaikeuttaan

osallistua esimerkiksi yhteiseen keskusteluun. Omien sanojen suunnittelulla ja miettimi-

sellä etukäteen Heli pyrkii välttämään tilanteen, jossa hänet voidaan ymmärtää ihan väärin.

Helin osallistujarooli näyttäytyykin kuin miinakentällä kävelyltä, jossa jokin voi mennä

pahasti pieleen. Hän kokee itsensä ei-sulavaksi ja kömpelöksi. Muiden onnistuessa itsensä

esittämisessä Heli tuntee, että hänen pitää vain pienentää itsensä ja jättää mielipiteensä

sanomatta - siitäkin huolimatta, että hän haluaisi ilmaista itseään. Tämä näyttäytyy

dramaturgiseen stressiin kytkeytyvänä ontologisena turvattomuutena (ks. Freund 1998),

jossa ihminen voi kokea olevansa kuin suljettuna itseensä. Eronteot kutistavat Helin

osallistujaroolin hiljaa olijaksi ja sivusta seuraajaksi. Tämän voisi nähdä itse itselle

tuotettuna poikkeavuutena itsen kontrastoinnin kautta tai alistuvana ulkopuolisen katego-

riajäsenyyden hyväksymisenä (ks. Juhila 2012). Tuntuu kuitenkin oleellisemmalta kysyä,

miksi ihminen voi joutua kokemaan näin?

PH: Miten se sulla sitten menee noissa yliopiston tilanteissa? Liittyykö siihen jotain nolostumisen pelkoa tai jotain…?Heli: Tunnistan tuon, että sitä pelkää sanoa väärin, sitä miettii tosi paljon päässä etukäteen, melkein harjottelee sen, mitä haluu sanoa. Sit just tuntuu, että jos sanoo jotain niin joku ymmärtää sen ihan väärin.

104

Ja just ettei oo niin sulava sinä ulosannissa, tuntuu jotenki että on tosi kömpelö siinä. Ja jotku on niin taitavii kun kuulee miten joku puhuu niin hienosti, tuntuu et pitää vaan pienentää ittensä, että en lähe tuon jälkeen puhumaan enää. Sitä haluais sanoa jotain mielipiteitä, mutta sitte päättää vaan olla hiljaa ja seurata sitä sivusta.

Siljan kokemukset sosiaalisista tilanteista ovat hyvin samanlaisia kuin Helillä yllä. Silja

kokee Helin tavoin, että hänen ujoutensa korostuu entisestään kun ympärillä on abso-

luuttisen itsevarmoja ihmisiä. Silloin yllättävän solidaarisuuden kokemuksen voi tarjota

tilanteessa havaittu toinen ujo ihminen, joka:”tietää jotaki siitä, millanen mun tunne tässä

tilanteessa on.” Siljan kokemus tuo niin ikään esille tietynlaisen perustavan erilaisuuden

kokemuksen suhteessa ei-ujoina koettuihin ihmisiin.

PH: Miten sitte koet itsesi suhteessa ihmisiin joille ujous ei ole niin...tai vertailetko itseä?Silja:(…) Mitä enemmän ympärillä on semmosia ihmisiä, jotka vaikuttaa, ei välttämättä ole, mutta ainaki vaikuttaa absoluuttisen itsevarmoilta niin sen aremmalta sitä tuntee itsensä. Et joskus jos läsnä on joku ujo ihminen niin vaikka sitä ei tuntis niin siitä voi saaha semmosta pientä solidaarisuuden tunnetta, että toi tietää jotaki siitä, millanen mun tunne tässä tilanteessa on. Mutta emmä silleen niinku vertaile. Mun on ihan turha toivoa, että mä olisin jonku muunlainen kuin mä olen. Et eihän se niinku johda mihinkään.

Kuitenkin Silja päätyy toteamaan, että itsen vertailu muihin on hyödytöntä, koska hänen on

ihan turha toivoa olevansa toisenlainen. Siten Silja rakentaa identiteettiään suhteessa

asiaintilaan, joka ei ole muutettavissa eikä siten myöskään hänen hallittavissa (ks.

Bamberg 2012). Perustava erilaisuus ja sen myötä eksluusio suhteessa muihin merkityk-

sellistyy johtuvaksi sosiaalisen kompetenssin puutteesta, kuten myös Helillä yllä. Seuraa-

vassa kerronnan jaksossa Silja kertookin kertaavansa mielessään oudosti menneitä

sosiaalisia tilanteita pyrkien kehittämään itseään.

Silja: (…) koitan tavallaan kerrata aika paljon mielessä tollasia ns. ei välttämättä pieleen menneitä, mutta jotenkin oudosti menneitä sosiaalisia tilanteita, että no oisinko mä voinu jotenki, miten mää voisin kehittää tosta, mutta musta tuntuu aina, että mä en ikinä opi sellaselle tasolle, että menis niinku sulavasti ne tilanteet. Että tietenki mä ymmärrän senki, että vaikka olis kaks maailman sosiaalisesti taitavinta ihmistä vuorovaikutuksessa niin voi syntyä semmosia kömmähdyksiä ja väärinymmärryksiä ja jotain, mutta musta aina jotenki tuntuu, että kaikki ihmiset, jotka mä tapaan, tietää enemmän siitä, mitä sanotaan ja miten kuin minä jollakin semmosella tavalla, jota mä en osaa määritellä.

Näistä kehittymispyrkimyksistä huolimatta Silja toteaa:”mutta musta tuntuu aina, että mä

en ikinä opi sellaselle tasolle, että menis niinku sulavasti ne tilanteet”. Seuraavaksi Silja

yrittää järkeillä ja normalisoida kokemustaan ilmaisten tietävänsä kyllä, että kömmäh-

dyksiä voi sattua sosiaalisesti maailman taitavimmillekin ihmisille. Tästä huolimatta hä-

nestä tuntuu:”että kaikki ihmiset, jotka mä tapaan, tietää enemmän siitä, mitä sanotaan ja

miten kuin minä jollakin semmosella tavalla, jota mä en osaa määritellä.” Tämä kokemus

105

jättää Siljan sosiaalisissa tilanteissa ulkopuolisen ihmisen positioon, joka ei yrityksistä

huolimatta pysty saavuttamaan tasavertaista sosiaalisen kompetenssin tasoa suhteessa mui-

hin ihmisiin. On ilmeistä, että tällaisessa positiossa olo vaikuttaa myös ihmisen tuntuun

omasta toimijuudestaan.

Edeltävien tavoin myös Susanna rakentaa jyrkkää kontrastia suhteessa muihin. Kokemus

kanssaopiskelijoista parempina ihmisinä kiteytyy Susannan kokemukseen siitä, että muut

ovat jo kuin valmiita opettajia esiintyen itsevarmoina ja puheliaina. Itsensä hän nimeää

täysin päinvastaiseksi, sohvaperunaksi, sosiaalisesti huonommaksi, kömpelöksi ja vähän

oudoksi yliopisto-opiskelijaksi, jolla ei ole edes haalareita ja joka ei käy tapahtumissa.

PH: No miten kun sä sanoit, että tuntuu, että muut on parempia, mihin se niinku liittyy?Susanna/KOMPLIKAATIO: No kun mä nään, että jotku on jo niinku valmiita opettajia kun ne on tuolla edessä ja puheliaita ja hyviä esiintyjiä ja niin varmoja ja sit kun vertaa itteesä siihen niin on niin täysin päinvastainen kuin ne. EVALUAATIO: Ja just kun on enemmän semmonen sohvaperuna enkä tykkää mennä tuonne bilettää. Mulla ei oo haalareitakaan ja tämmöstä, enkä käy noissa tapahtumissa, että tuntuu, että mä oon niinku sosiaalisesti huonompi ja kömpelö, vähä outo, että tota siinä...Niin en tiiä. Mutta onneks nyt sillee on nyt pystyny puhuu parille tyypille ja tällee, että voi just niinku tunnin alussa, että tietää kenen viereen voi mennä istumaan ja vähä puhuu siinä ja tällee. Että yrittää vähä niinku löytää saman henkisiä tyyppejä.

Vertailevilla ilmaisuilla Susanna rakentaa erontekoa eronteon perään kuin maalaten itsensä

nurkkaan toivottomana tapauksena suhteessa parempiin ihmisiin. Samalla hän tuottaa

itselleen poikkeavuutta kontrastoiden omat ominaisuutensa ja olemisen tapansa toisaalta

valitsemansa alan kompetensseihin, mutta myös normin mukaisena pidettyä yliopisto-

opiskelijuutta vasten. Juhilan (2012, 212-215) mukaan itselle tuotettu poikkeavuus tehdään

usein kapinallisena, vallankumouksellisena tai alistuvana tekona. Susannan tapa tuottaa

poikkeavuuttaan näyttäytyy lähimpänä jälkimmäistä. Susannan kohdalla tuntuu myös

aiheelliselta kysyä, miksi hän joutuu kokemaan näin? Miksi hän päätyy kuvaamaan itsensä

poikkeavaksi? Tarkemmin ottaen ydinkysymys lienee, miksi ujo opiskelija joutuu koke-

maan luonteenominaisuuteensa perustuvan kategoriajäsenyyden konfliktoituvana suhteessa

kasvatus- ja opetusalan opiskelijoiden vertaisryhmäkategoriaan? Susanna ei myöskään

tässä puheenvuorossa yritä vastustaa tai normalisoida poikkeavuuden kokemustaan vaan

kertoo yksinkertaisesti ja kaunistelematta, millaiseksi hän itsensä kokee suhteessa muihin.

Näin tulkiten Susannan asemoituminen haastattelutilanteessa näyttäytyy myös tietynlaisena

rohkeutena ja uskalluksena olla tilanteessa peittelemättä omana itsenään. Tästä asetelmasta

käsin Susanna on pystynyt puhumaan parille tyypille yrittäen löytää ihmisiä, joihin edes

106

hieman liittyä luokassa esimerkiksi ennen tunnin alkua, jotta ei jäisi täyteen irrallisuuteen

suhteessa muihin.

Mari pelkää ujouden vaikuttavan siihen, miten hänen opintosuorituksiaan arvioidaan.

Luentotilanteet, joissa kehotus vastata kysymykseen voi osua yhtäkkiä omalle kohdalle,

ovat Marin mielestä kiusallisia. Tämä kokemus tuli esille suurimman osan kerronnassa

riippumatta siitä, miten vahvaksi oma ujous koettiin. Samalla Mari punnitsee aktiivisuuden

puutteelta näyttävän käytöksen vaikutusta kurssiarvosanoihinsa.

Mari.: No tämmösessä luentotilanteessa tuntuu hirveen kiusalliselta jos se luennoitsija on sieltä eestä sillai, että vastaappa sinä. Et vaikka mie tietäsin sen vastauksen siihen asiaan niin mie en välttämättä halua sanoa sitä ääneen. Sitten toisaalta jos mie en oo aktiivinen niin se vaikuttaa miun numeroon ja siihen miten minua arvioidaan. KOMPLIKAATIO: Mie oon huomannu sitte että meiän tuolla osastolla on sitte semmosia opettajia, jotka on tosi sellasia kaverillisia opiskelijoiden kanssa.EVALUAATIO: Kyllä siinä vähä tuntee, että sie et kuulu siihen porukkaan, koska se opettaja on niin hyvää pataa joidenkin opiskelijoitten kanssa. Et sitte jotenki pakostaki aattelee että jos mie oon vähä tällanen, että se ope ei voikaan heittää miun kans läppää koska mie jäädyn siinä tilanteessa enkä uskalla sanoa silleen välttämättä mitään.

Marin kokemusta värittää myös ulkopuolisuuden tunne johtuen vaikeudesta heittäytyä

spontaaniin kommunikaation yksikkönsä opettajien kanssa. Hän on huomannut, että osa

kanssaopiskelijoista on hyvää pataa opettajien kanssa. Tätä komplikaationa kerronnassa

näyttäytyvää asian tilaa Mari evaluoi määrittelmällä itsensä vähä tällaseks - ihmiseksi, joka

jäätyy eikä uskalla sanoa mitään ja jonka kanssa opettaja ei voikaan heittää läppää. Marin

tekemä kategorisointi hyvää pataa olevien opiskelijoiden ja vähä tällasen itsensä välillä

saartaa hänet tilannetta laitamilta tarkkailevan asemaan, joka merkityksellistyy kokemuk-

seen porukan ulkopuolella olosta. Kuten Helin ja Susannan kohdalla yllä, tämän Marin

tekemän vertailun voisi nähdä itselle tuotettuna poikkeavuutena. Samalla Marin puheen-

vuoro näyttäytyy myös eräänlaisena huolen kerrontana tilanteessa, jossa hän kokee, että

hänen rahkeensa eivät riitä samaan kuin muilla. Voisi tulkita, että Marin kohdalla kyse on

puun ja kuoren välissä olosta, jossa hän käy jatkuvaa mittaustyötä omien resurssiensa ja

ympäristön asettamien vaatimusten välillä. Hän on hyvin tietoinen ympäristön vaatimuk-

sista ja odotuksista, mutta ei usko itse yltävänsä niihin. Tämä näkyy läpi Marin kerronnan.

107

5.2.3 Yhteenveto: ulkopuolinen ja perustavasti erilainen ujo

Haastattelemieni ujojen ihmisten kokemus sosiaalisesta osallisuudesta näyttäytyy monin

tavoin epävarmuudella ladattuna. Ensimmäisessä alaluvussa kuvatut kokemukset vaikeu-

desta solmia läheisiä ihmissuhteita liitettiin omiin minäpositioihin, joita luonnehdittiin

osaamattomuuden, uskalluksen puutteen, riittämättömyyden, kyvyttömyyden ja erilaisuu-

den määreillä. Näihin kokemuksiin liittyi turvattomuutta, sosiaalista kipua, ulkopuolisuutta

ja huolta omasta sosiaalisesta identiteetistä. Vaikeus solmia ystävyyssuhteita liitettiin osan

kerronnassa myös perinteisiin yliopistoajan rientoihin, jotka monet haastateltavista kokivat

epämukavina tilanteina eivätkä siksi juurikaan osallistuneet niin. Näistä teemoista anne-

tuissa selonteoissa korostui oman toiminnan reflektointi ja itsearviointi, joka ei kuitenkaan

näyttänyt tähtäävän kovin voimakkaaseen kasvotyöhön oman sosiaalisen identiteetin

suojelu merkityksessä. Itseä ei yritetty juurikaan puhua paremmaksi esimerkiksi eron-

politiikkaa tai tavallisuusretoriikkaa käyttämällä (ks. Juhila 2012). Selonteoissa koetut

vaikeudet liitettiin ennen muuta pystymisen, osaamisen ja uskaltamisen kysymyksiksi,

jotka voi tulkita ensisijassa itseä puolustaviksi selonteoiksi vetoamalla kevennettyyn

vastuuseen resurssien ja pystymisen puutteen takia (ks. Juhila 2012, 136-137). Haastatel-

tavat kertoivat varsin avoimesti kokemistaan vaikeuksista. Oman tien kulkijuus osallistuja-

positiona näyttäytyi useamman kohdalla ratkaisuna osallistumisen ja osallistumattomuuden

välillä taiteilulle.

Toisessa alaluvussa analysoitiin ujojen ihmisten kuvauksia omasta sosiaalisesta kompe-

tenssistaan. Nämä kuvaukset hankaluuksista sosiaalisissa tilanteissa olivat hämmästyttävän

identtisiä Scottin (2004; 2005; 2007) ujoustutkimuksen havaintojen kanssa. Ujot piirtävät

voimakkain eronteoin itsestään kuvaa kömpelöinä, taitamattomina ja yksinkertaisesti

täysin puutteellisesti varustettuna voidakseen selvitä kunnialla sosiaalisista tilanteista

suhteessa kompetenttiin toiseen, jolla tällaisia ongelmia ei ole. Ujojen ihmisten joskus

vetäytyvä ja hiljainen olemus saa tässä valossa laajemman merkityksen. Ujo ihminen siis

näyttää etenkin näissä tilanteissa toimivan ujon ihmisen identiteetistä käsin, jossa oma

puutteellisuus on jotain olemuksellista ja kaiken kattavaa. Sosiaalinen vertailu tuottaa

ujolle valmiiksi altavastaajan toimija-aseman, joka nostaa dramaturgisen stressin kattoon ja

usein myös vaikuttaa suoriutumiseen. Kerronnan minäpositioita kuvattiin siis voimakkailla

kontrastoinneilla muihin sosiaalisesti kyvykkäinä näyttäytyviin ihmisiin sekä toteamalla

omat kyvyt puutteellisiksi. Tämä ujojen kerronnassa toistuva perspektiivi näyttäytyi monen

kohdalla myös itse tuotettuna poikkeavuutena tai sosiaalisesti osattoman kategoriajäse-

108

nyyden alistuvana hyväksymisenä (ks. Juhila 2012, 212). Tämä herättää kysymyksen,

miksi näin on? Itse tuotetun poikkeavuuden ilmeneminen tietyissä konteksteissa tai

ryhmissä saattaa viitata vahvoihin normatiivisiin latauksiin.

6 Ujo maailmassa: kohti työelämää

Yliopisto-opiskelijoille lähestyvä työelämä ja alavalinta ovat keskeisiä lähitulevaisuuden

siirtymiä. Tässä luvussa tarkastelen, millaisia merkityksiä ja identiteettityön tarvetta

haastateltavien alavalintaan liittyy. Tämä on ensimmäisen alaluvun teema. Toisessa

alaluvussa tarkastelen, millaisia merkityksiä lähestyvään työelämään liitetään ja miten

tuntua omasta toimijuudesta ilmennetään kerronnassa. Bambergin kerronnallisessa identi-

teettiteoriassa toimijuutta koskettava dilemma liittyy kysymykseen: mihin minä pystyn?

(Bamberg 2012, 106). Millaiseksi toimijaksi kertoja positioi itsensä, uhriksi vai selviy-

tyjäksi, altavastaajaksi vai tilannetta hallitsevaksi toimijaksi? Pystymisen kysymyksiä

liittyi ujojen kokemuksissa muuhunkin kuin työelämään. Ne ovat tulleet esille edellisissä

luvuissa. Tässä luvussa rajaudutaan käsittelemään pystymistä siis nimenomaan työelämään

liittyvän tulevaisuusorientaation kontekstissa. Tätä teemaa käsiteltiin aineistossa runsaasti.

6.1 Työelämä tulevaisuuden huolena

Useille haastateltavista edessä oleva työelämä näyttäytyi huolenaiheena. Nämä huolet liit-

tyivät ensinnäkin omaan alavalintaan. Osa oli joutunut käymään kamppailua omasta

sopivuudesta tietylle alalle. Tämä korostui etenkin kasvatus- ja opetusalan valinneiden

kerronnassa, jossa ujous näyttäytyi monin paikoin konfliktoituvana kategoriajäsenyytenä

suhteessa valittuun alaan. Ujot opiskelijat joutuvat todella miettimään, voivatko he toimia

opettajina. Näitä kokemuksia on sivuttu jonkin verran edeltävissä analyysiluvuissa niiden

haastateltavien osalta, joille alavalinta näyttäytyi akuuttina identiteettityön kohteena. Oman

pystymisen lisäksi dilemmaattista kokemusta väritti sosiaalinen vertailu suhteessa alan

muihin opiskelijoihin, jotka näyttäytyivät totaalisen erilaisina ja erilaisilla kyvyillä

109

varustettuina ihmisinä. Tätä teemaa käsittelevä puhe sisälsi toisaalta stereotypioiden kanssa

tasapainoilua, mutta myös suoraa vastapuhetta ja pyrkimystä purkaa näitä stereotypioita.

Toisaalta tulevaisuuteen suuntautuvat huolet suhteessa työelämään liittyivät myös sinne

pääsyyn ja siellä pärjäämiseen. Näissä pohdinnoissa työhaastattelu näyttäytyi pullon-

kaulana, jossa oma ujous saattaisi muodostua vaikeuttavaksi tekijäksi.

6.1.1 Tasapainoilu alavalinnan kanssa

Seuraavassa kerronnan jaksossa Heli kertoo, kuinka jo ensimmäinen syksy kasvatus- ja

opetusalan opinnoissa oli hänelle shokin kaltainen kokemus. Muutto vieraaseen kaupunkiin

ja uudet tilanteet saivat Helin menemään lukkoon ja kääntymään enemmän sisäänpäin,

jonka voi tulkita suojautumiseksi haastavalta tuntuvassa tilanteessa.

PH: No miten muuten tuleeko sulle mieleen tilanteita täällä yliopistossa tai muuten että se ujous olis niinku iskeny päälle tai muuten? Muistuttanu itsestään?Heli/KOMPLIKAATIO: Ehkä se ihan ensimmäinen opiskeluvuos. Ihan uus tilanne, kaupunki, ihmiset – mä menin ihan lukkoon, mä muistan sen, tuntu, että käänty jopa ehkä enemmän sisäänpäin. EVALUAATIO: Kaikki oli niin uutta, jännitti koko ajan. EVALUAATIO: Ja sit kun täs koulutuksessa ihmiset on niin sosiaalisia ja puheliaita niin se jotenki tuli niin yllätyksenä tai ei yllätyksenä, mutta päin naamaa ja sit sä oot ihan eka että apua, sillon alko huomaa sellasia tunteita, että oonks mä oikeassa paikassa. Että tekiks ne väärän valinnan kun ne valitsi mut tänne? KOMPLIKAATIO: Sit oli, kyllä mulla oli sillon alkusyksystä sellanen, et mä jätän kesken tän just kun tajus miten erilainen on suhteessa muihin. Se oli ehkä sellanen sisäinen kamppailu, jota kävi sen koko syksyn. PH: Niin et joutu ihan oikeasti harkitsemaan sitä sitte? Heli: Joo!PH: No miten se keikahti sitte se asia?Heli: Mä sain tosi paljon apua mun amanuenssilta. Kävin puhuu sen kans useamman kerran sen syksyn aikana. EVALUAATIO: Ja tavallaan se autto mua ymmärtämään että on muitaki xxx (ammatti), jotka on vähä rauhallisempia ja ujompia. Niin semmonen jotenki, ne keskustelut autto mua tajuu sen, että niitä ei tuu vaan yhestä muotista. Et saa olla erilainen ja se voiki olla ihan hyvä xxx (ala) työssä.

Heli merkityksellistää kerronnan komplikaatiota ilmaisevan alkushokin kokemuksensa liit-

tyneen paitsi uuteen tilanteeseen, myös havaintoon muiden koulutukseen valittujen opiske-

lijoiden sosiaalisuudesta ja puheliaisuudesta. Tämä sai hänet epäilemään:”että oonks mä

oikeassa paikassa.” Ensimmäisen opiskelusyksyn aikana Heli harkitsi opintojen keskeyt-

tämistä:”just kun tajus miten erilainen on suhteessa muihin”. Tämä evaluoiva, selittävä

toteamus näyttäytyy Helin kerronnassa itse tuotettuna poikkeavuutena suhteessa kasvatus-

ja opetusalan opiskelijan kategoriajäsenyyteen, johon hän melkein epäilee päässeensä

jonkinlaisen virheen seurauksena:”Että tekiks ne väärän valinnan kun ne valitsi mut

tänne?” Oman erilaisuuden havaitseminen suhteessa muihin alan opiskelijoihin ajaa Helin

110

konfliktoituneeseen kategoriajäsenyyteen (ks. Juhila 2012, 204-205, 212; Nikander 2000,

350), jossa ujo ihminen ei voi olla yhtäaikaa oma itsensä ja samalla kasvatus- ja opetusalan

opiskelija:” Ja sit kun täs koulutuksessa ihmiset on niin sosiaalisia ja puheliaita niin se

jotenki tuli niin yllätyksenä tai ei yllätyksenä, mutta päin naamaa ja sit sä oot ihan eka että

apua, sillon alko huomaa sellasia tunteita, että oonks mä oikeassa paikassa.”, koska hänen

luonteenominaisuutensa ovat liian suuressa ristiriidassa stereotyyppisen alan opiskelijan

ominaisuuksien (sosiaalinen, puhelias) kanssa. Kuten Juhila toteaa Sacksiin viitaten,

stereotyyppisiin kategorioihin liittyvä tieto istuu lujassa. Tämä kulttuurinen tieto on ikään

kuin suojattu induktiiviselta päättelyltä, jolloin useatkaan kohtaamamme stereotypian

vastaiset kategorian jäsenet eivät saa meitä arvioimaan uudelleen käsitystämme jonkun

tietyn kategorian jäsenistä tai heihin liitetyistä oletuksista. (Juhila 2012, 211-212.) Lopulta

keskustelut amanuenssin kanssa auttoivat Heliä sovittamaan tätä ristiriitaa, jonka myötä

hän ymmärsi:”Et saa olla erilainen ja se voiki olla ihan hyvä xxx (ala) työssä.” Tämän

myötä Heli positioitui suhteessa kokemaansa konfliktiin uudella tavalla jäsentäen

käsitystään omista mahdollisuuksista toimia kasvatus- ja opetusalalla laajennetusta

näkökulmasta. Hänen itsensä sijaan joustaa ja venyä saikin kategoria. Helin uuden

asenteen voi tulkita myös vastapuheeksi, jolla hän pyrkii haastamaan totunnaiset käsitykset

alan opiskelijalle ladatuista ihanteista ja odotuksista:”että niitä ei tuu vaan yhestä

muotista.”. Helin näkökökulma omaan pystymiseensä suhteessa opintoihin muuttui ahdis-

tuneesta toiveikkaaksi. Helin kerronta tekee samalla näkyväksi, millainen voima sosiaa-

lisella vertailulla voi olla ihmisen toimijuudelle. Etenkin jos on oppinut näkemään itsensä

altavastaajana kuten Helin kerronnan kokonaisuudesta on tulkittavissa.

Seuraavassa kerronnan jaksossa Mari kamppailee samanlaisten kysymysten kanssa kuin

Heli edellä. Niin ikään kasvatus- ja opetusalaa opiskelevana hän on joutunut pohtimaan

pystymistään suhteessa valitsemaansa alaan. Jakson alussa Mari käyttää tarinallista

selittämistä pohjustaakseen ongelmallisena kokemaansa asiaa. Kerronnan komplikaationa

näyttäytyvä erittäin suuri alisuoriutuminen englannintunnilla on yksi esimerkki tilanteesta,

joka on saanut Marin pohtimaan soveltuvuuttaan opetusalalle. Turhautumisen ja häpeän

kokemusta vahvistaa Marin todellisuudessa erinomainen kielitaito, johon hän ei yllä

esiintymistilanteessa kokemansa epämukavuuden takia. Tämän Mari liittää vieraan kielen

käyttöön täysin tuntemattomien ihmisten edessä, mikä sai hänet ainoastaan haluamaan:

”todella nopeasti pois”.

111

PH: No miten yliopisto, miten kun sä oot useamman vuoden täälla ollu niin miten se (ujous) näyttäytyy täälla? Mari: Et esimerkiksi nyt muistan englannintunnilta, ja siis mie oon ollu sen vuoden siellä Lontoossa, et mie oon ihan hyvä puhumaan englantia.KOMPLIKAATIO: Mut sit siella luokan edessä kun piti tehä se niin minä alisuoriouduin erittäin suuresti kun mie halusin, et se menee nopeesti ohi. EVALUAATIO:Että varmaan siinä oli yhistettynä se, että se ei oo oma äidinkieli siihen, että siella on luokallinen täysin tuntemattomia ihmisiä ja sitten, että siitä tilanteesta vaan halus todella nopeasti pois. KOMPLIKAATIO: Että se on sitten mietityttäny tää ammatinvalinta, että jos mulle on niin vaikeeta olla siellä edessä, että muut kattoo, vaikka ei edes olis mitenkään negatiivista ilmapiiriä vaan ihan normaali tilanne, että mie vaan meen sinne ja puhun ja eikä kukaan kommentoi siellä mitenkään negatiivisesti. EVALUAATIO: Että sita mie oon sitten miettiny, että miten paljon se vaatii työtä, että mie pystyn tekemään sitä opettajan hommaa. Varsinkin kun tuntuu, että se stereotypia opettajasta on, että on kovaääninen ja ulospäinsuuntautunut ja semmonen mitä mie en niinku yhtään koe omaks itsekseni. Et kyl se niinku tuntuu hankalalta tuon työllistymisenkin näkökulmasta.

Kertomansa esimerkkitilanteen valossa Mari kertoo miettineensä ammatinvalintaansa:

”että jos mulle on niin vaikeeta olla siellä edessä, että muut kattoo”. Mari alleviivaa

kokemansa vaikeuden luonnetta tarkentamalla, että kokee näin siitä huolimatta, että tilanne

on ihan normaali eikä siinä ole negatiivista ilmapiiriä implikoiden näin vaikeuksien

johtuvan hänestä itsestään - omasta luonteestaan, jonka sopivuus kasvatus- ja opetusalalle

on hänen huolenaiheensa. Tämän voi niin ikään nähdä oman poikkeavuuden tuottamisena

kuten Helin kohdalla edellä. Marin kerronnan painopiste on omassa pystymisen kokemuk-

sessa, mutta Helin tavoin hänkin päätyy vielä tarkentamaan huolensa taustakuvaksi käsi-

tyksen stereotyyppisestä opettajasta:”etta on kovaääninen ja ulospäinsuuntautunut ja

semmonen mitä mie en niinku yhtään koe omaks itsekseni.” Tällä ilmaisulla Mari kontras-

toi itsensä jyrkästi erilaiseksi suhteessa yleiseen käsitykseen stereotyyppisestä opettajasta

liittäen tämän myös huoleen tulevaisuuden työllistymisestä. Nämä havainnot pakottavat

Marin tekemään identiteettityötä, johon liittyy oman pystymisen punnitsemista ja erilai-

suuden kuilun sovittelua vähemmän konfliktoituvaksi. Myöhemmin toisaalla Mari tuokin

julki, että näkee oman ujoutensa myös vahvuutena kasvatus- ja opetusalalla:” Että ehkä

jotku oppilaat voi hyötyä siitä. Että ei jotenkin oleta, että kun tää on tämmöinen yleinen

hyve, että sie oot reipas ja pystyt ja oot oma-alotteinen ja tämmönen. Niin et voiko se sitten

jotenkin....Kyl mie luulen, et se on myös hyvä asia”. Tämän voi tulkita vastapuheeksi, jossa

ujous määritellään heikkouden sijaan vahvuudeksi. Tämän voi niin ikään tulkita pyrki-

mykseksi laajentaa opettajuutta määrittävää stereotyyppistä kategoriaa samaan tapaan kuin

Heli näytti tekevän edellisessä episodissa.

Kuten luvussa 5.1.1 kävi ilmi, Susanna on myös ajautunut jyrkkään konfliktiin alavalin-

tansa kanssa, joka huipentui julkiseen ripitykseen eräällä ensimmäisen opiskelusyksyn

112

kurssilla. Seuraavassa itsereflektiivisessä puheenvuorossa Susanna luotaa konfliktia eri

puolilta käyttäen tarinamaailman aineksia, joita siirtyy välillä kommentoimaan nykyhet-

ken näkökulmasta yrittäen ikään kuin summata tilannetta. Susanna kertoo saaneensa tukea

HOPS-ohjaajaltaan, joka on pyrkinyt normalisoimaan Susannan kokemusta kertomalla,

että on itsekin ollut nuorena ujo luvaten myös, että itsevarmuus kasvaa kyllä vähitellen.

Susanna päätyi tekemään ohjaajan tukemana päätöksen siirtää ensimmäistä harjoittelua

hieman myöhemmäksi.

PH: Oliko sit jotain muita opettajia, jotka olis tuonu vastapainoa tai luonu uskoa sulle?Susanna: Oli toi mun HOPS ohjaaja, joka oli aika kiva. Kävin puhuu sille siitä ja se sano, että hänki oli hiljanen ujo sillon nuorempana, sillee että itsevarmuutta tulee ja sillee. Ja että ku heti sillon syksyllä olis ollu se harjottelu niin päätettiin silleen, että on ihan ok jos jätän sen (myöhemmäksi). Kyllä siitä tuli vähä parempi mieli, mutta on mulla vieläki silleen, että en mä sovi opettajaks ja tälleen. Ja sit mä en pystyny enää menemään sen tietyn opettajan luennoille kun pelotti...PH: No tuntuuks susta, että sulla on vieläki vähä päällä mietintä sun alavalinnasta?Susanna: Vähä ristiriitaset tunteet. Mä sain just loppuun viime viikolla sen xxx (jakson nimi) harjottelun kun mä nyt tein sen. Kyllähän se oli tosi jännittävää kun joutu pitää viis kertaa semmosen lyhyen opetustuokion. (…) Kyllä mä sain ne pidettyä ja ihan ok palautetta siltä opettajalta, ja se oli just silleen, että ehkä vois puhua vähä kovempaa, että kuuluis. Mut se oli kyllä silleen, että rauhallisesti ja selkeesti puhun kyllä. Mut en tiiä, oli ne niin villejä ne 7. luokkalaiset, että tuli semmonen tunne, että onko tää yläaste ihan mun juttu. On se aina jotenki hassuu kun valitsi tän alan kun miettii omaa yläasteaikaa (nauraa). Mut mä tykkään siitä XXX (oppiaineesta) tosi paljon, et mä oon miettiny enemmän ehkä jotain asiantuntijatehtäviä, että se opettajuus sitte ehkä jää mun osalta pois… PH: Onko siinä opettajuudessa kuitenkin jotain mistä nautit, onks siinä mitään kivaa?Susanna: Se on kun näkee niitä onnistumisen kokemuksia, ne lämmittää sydäntä. Ja pysty just samastuu niihin hiljasiin oppilaisiin kun näkee just kun ne on ne rasavillit, jotka saa sen huomion ja tunnolliset ja hiljaset ei ehkä just saa. Ja sitte oli yks XXX tunti kun mä menin auttaan semmosta tyttöporukkaa, kaks semmosta tyttöö, ne oli tosi hiljasii ja epävarmoja, ne ei sanonu mitään, ne vaan nyökkäili. Mun teki mieli sanoo, että mä ymmärrän ihan hirveesti miltä tuntuu, kun pelottaa puhua ja tällee. Pysty jotenki samastuu.

Susanna on juuri saanut kyseisen harjoittelun päätökseen, mutta käy edelleen kamppailua

omasta soveltuvuudestaan kasvatus- ja opetusalalle. Viiden opetustuokion pitäminen har-

joittelun puitteissa oli Susannalle tosi jännittävää, mutta hän suoriutui niistä kunnialla ja

sai ohjaajalta ok palautetta. Vaikean asian käsittelyyn liittyvää tunnelmaa tilanteessa ke-

ventää Susannan huvittuneisuus, joka liittyy hänen havaintoonsa itsestään mahdollisesti

tulevana yläasteen opettajana:”On se aina jotenki hassuu kun valitsi tän alan kun miettii

omaa yläasteaikaa”. Susannan omat kouluvuodet olivat vaikeita liittyen kiusaamiseen ja

ujoudesta johtuvaan kamppailuun. Yläasteella hän lintsasi paljon ja koko koulunkäynti oli

välillä vaakalaudalla poissaolojen takia. Susanna palaa nykyhetkeen todeten, että pitää

kaikesta huolimatta tosi paljon opiskelemastaan oppiaineesta ja pohtii mahdollisuuttaan

sijoittua opettajuuden sijaan asiantuntijatehtäviin. Tämän voisi nähdä yrityksenä ratkaista

konfliktoitunutta kategoriajäsenyyttä luopumalla opettajuudesta. Asiaan liittyy kuitenkin

myös pystymiseen liittyviä sävyjä kuten Helillä ja Marilla edellä. Susanna tunnustelee

113

opettajuudesta luopumista toteamalla:”että se opettajuus sitte ehkä jää mun osalta pois.”

Seuraava kysymäni kysymys kirvoittaa Susannan sydäntäriipaisevaan puheenvuoroon,

jossa hän erityisellä tavalla asettautuu - lähes silmät loistaen - kuvaamaan opetustilanteissa

kokemiaan tähtihetkiä - syitä, miksi hän kokee alavalintansa kaikesta huolimatta palkitse-

vana. Oppilaiden onnistumisten kokemukset lämmittävät Susannan sydäntä. Omien koke-

mustensa myötä hänellä on erityinen virittyneisyys huomata hiljaisemmat ja helposti

syrjään jäävät oppilaat. Susanna kertoo tilanteesta, jossa olisi halunnut rohkaista aran

tuntuisia oppilaita:”Mun teki mieli sanoo, että mä ymmärrän ihan hirveesti miltä tuntuu,

kun pelottaa puhua.” Näin Susanna päätyy Helin ja Marin tavoin kuvaamaan ujouttaan

myös potentiaalisena vahvuutena kasvatus- ja opetusalalla. Tämä toimii jälleen vasta-

puheena stereotyyppisille käsityksille ujoudesta pelkästään haittana ja heikkoutena

kasvatus- ja opetusalalla.

Edeltäviin kertojiin nähden Tiina kuvaa samaa problematiikkaa mielenkiintoisesti hypo-

teettisesta näkökulmasta. Toteutumatta jäänyt ajatus opettajaksi ryhtymisestä saa Tiinan

tekemään identiteettityötä tätä kuviteltua tilannetta vasten. Tämä tulee havainnollisesti

esille evaluoivien näkökulmien runsaana vaihteluna sekä toistuvina mutta-, vaikka- ja

sitten-sanojen käyttönä. Samalla Tiina käyttää tätä kuviteltua tilannetta tarinallisen

selittämisen keinona selventääkseen ajatuksiaan siitä, millä tavoin ujous on vaikuttanut

hänen elämänkulkulkuunsa ja valintoihinsa.

PH: Niin, onko se ujous liittynyt jotenkin sun tekemiin elämänvalintoihin? Näkyykö se muuten elämänkulussa, että miten elämä on menny? Tai onko se suunnannu sun elämää?Tiina.: Itellä on aina ollu se, että jos on pakko niin on pakko, se on hoidettava, ihan sama vaikka ujostuttaa. En oo ehkä antanu sen rajottaa, että enemmän se on näkyny näissä ihmissuhteissa ja tietyissä tämmösissä reagoinneissa, että ei se koulutusvalintoihin tai tämmösiin päätöksiin vaikuttanut. Mulla jopa ensimmäinen vaihtoehto kun hain yliopistoon oli luokanopettajaksi. EVALUAATIO: Mutta siinähän mulla totta kai tuli se fiilis, että luokanopettajahan joutuu olemaan luokan eessä, että miten tämmönen ujo ihminen siihen sitten pystyy? EVALUAATIO: Sitten sitä ajatteli, että ehkä sitä sitten sen opetuksen kautta saa varmuutta ja sitten oppis.EVALUAATIO: Mutta sitten taas kun en sinne päässy vaan pääs tähän xxx (oppiaine) ja kun kuuli yheltä kaverilta, joka on luokanopettaja ja muiltakin kun sitten kuuli, että mitä kaikkea siellä tehään niin tuli sellanen, että hyvä, että en päässy sinne. Että olis varmaan aika paljon ahistanu. EVALUAATIO: Ja vaikka varmasti ajan kanssa olis siihen tottunu ja oppinu jos olis oikeasti halunnu, että tottakai kaikkeen, tai no ei ihan kaikkeen, mutta siihen luokan eessä olemiseen olis varmasti tottunu. EVALUAATIO: Mutta se että kuitenkin minä oon tyytyväinen, että valitsin näin tai pääsin tähän, että en esimerkiks yrittäny hakea uuestaan sinne, että tää on ehkä parempi. EVALUAATIO: Ja onhan mulla tämänkin koulutuksen kautta mahollista päästä opettajaks jos käy jotain pedagogisia opintoja…EVALUAATIO:… mutta niinkun, että sitten ehkä tajus, että kyllä se kuitenkin ehkä se ujous....että siihen se ehkä vaikutti sen verran, että en hakenu uuestaan sinne luokanopettajakoulutukseen, että ehkä siihen tämä tietynlainen ujous ja öö tämmönen tietynlainen arkuus vaikutti ja epävarmuus, että en mä, että

114

katotaan tätä reittiä ja että jos se ei olis sitten sujunutkaan niin olis harmittanu, että kun olis tähänkin päässyt niin sitten olis taas pitäny jättää kesken, että kyllä se sillä tavalla on vaikuttanu.EVALUAATIO: Mutta sekin tietysti vaikutti, että tämä ehkä tuntu paremmalta, että tota.

Ensin Tiina korostaa, että ei ole antanut ujouden vaikuttaa isoihin elämänvalintoihinsa tai

velvollisuuksien hoitamiseen:”että jos on pakko niin on pakko, se on hoidettava, ihan

sama vaikka ujostuttaa. En oo ehkä antanu sen rajottaa.”, kertoen itselleen näin

toimijuuden, jossa hän vie, ei ujous. Evidenssinä siitä, että ujous ei ole vaikuttanut hänen

koulutusvalintoihinsa Tiina kertoo alunperin hakeneensa jopa ensisijaisesti luokan-

opettajan koulutukseen. Jälkikäteen tapahtunut reflektointi on kuitenkin saanut Tiinan

epäröimään omaa soveltuvuuttaan luokanopettajaksi. Asian työstäminen näkyy kerron-

nassa aktiivisena identiteettinavigointina, jolla Tiina hakee muotoa asialle tunnustellen

samalla pystymisensä rajoja positioituen vuorotellen katsomaan asiaa mahdottoman ja

mahdollisen näkökulmasta:”Mutta siinähän mulla totta kai tuli se fiilis, että luokan-

opettajahan joutuu olemaan luokan eessä, että miten tämmönen ujo ihminen siihen sitten

pystyy.” Vastauksen rakentaminen tähän kysymykseen ilmaisuilla: ”Sitten sitä ajatteli”,

”Mutta sitten taas”, ”kun sitten kuuli”, ”Ja vaikka varmasti”, kuvaavat sitä kuinka Tiina

kokeilee ja sovittelee itseään opettajan kategoriaan.

Tiina päätyy lopulta eräänlaiseen kompromissiin todeten, että onneksi hän ei sittenkään

päässyt luokanopettajakoulutukseen, koska tarkentuneen käsityksensä myötä koulutuksessa

tehtävät asiat olisivat tuntuneet hänestä varmaan ahdistavilta. Kuitenkin Tiina toteaa, että

jos olisi oikeasti halunnut kyseiseen koulutukseen, olisi hän varmasti oppinut ja tottunut

alan vaatimuksiin, koska tottakai kaikkeen tottuu. Tätä lausumaa hän tarkentaa kuitenkin

todeten:”tai no ei ihan kaikkeen, mutta siihen luokan eessä olemiseen olis varmasti

tottunu”. Täten Tiina pitää hypoteettisen valinnan omissa käsissään, jota ei rajaa mikään

hänen ulottamattomissaan oleva seikka. Tiina kertoo joka tapauksessa olevansa tyyty-

väinen toteutuneeseen opiskelupolkuunsa kasvatusalalla, joka ei tähtää opettajan ammat-

tiin. Hän myös huomauttaa, että hypoteettinen ovi opettajaksi on silti edelleen hänelle auki

täydentävien pedagogisten opintojen myötä. Tiina kuitenkin myöntyy hieman ujoudelle,

mainiten sen syyksi sille, ettei hakenut uudelleen luokanopettajan koulutukseen.

Puheenvuoronsa Tiina päättää preferoimalla nykyisen valintansa paremmaksi, jättäen

samalla tämän - ei ujoutta - lopulliseksi syyksi opettajavaihtoehdosta luopumiseen. Tämän

voi tulkita Tiinan haluksi suhtautua uudella tavalla toimijuuteensa, joka kasvuvuosina oli

115

ujouden rajaamaa. Tiinan uusi minä ei halua olla kahlehdittuna ujouteen vaan hän haluaa

kasvaneiden resurssiensa myötä itse päättää mihin pystyy ja mikä hänelle on mahdollista.

Siten tämä tasapainoilu on Tiinan aktiivista pyrkimystä muotoilla identiteettipositiotaan

uudenlaiseksi.

Silja puolestaan kertoo tehneensä alavalintansa jo lapsena kertoen, kuinka vietti paljon

aikaa tietokonepelien ja satelliitti-kanavien parissa, joiden myötä hän oppi jo varhain

englanninkielen. Siitä muodostui hänelle ainoa asia, jossa hän koki olevansa hyvä.

PH: Miten tuo alavalinta, että oliko se sulle selvä? Silja: Joo, mä oon halunnu lapsesta asti kääntäjäksi. Tuota, mun tausta tuon kääntämisen kanssa on semmonen, että telkkari kasvatti minut aika pitkälti. Sitte maä olin aika intohimoinen pelaamisen harrastaja aika pienestä, opin veljeltäni tämmosen kiinnostuksen. Meillä oli vielä kun mää olin lapsi, meillä tuli niinku, miksi sitä sanotaan? Satellittii tv:ltä tuli lasten kanavia, mutta ne oli englanniksi kaikki. Mää vähä niinku sieltä omaksuin sitä kieltä lisaä. Että niinku se on aina ollu mulle helppoa se kieli. Sit mä aina lapsena mietin, että kun mä oon hyvä tässä yhessa jutussa enkä missään muussa, niin mitä sillä voi tehä? No vaihtoehot oli kääntäjä tai opettaja käytännossä. Ja minun ujoudella ei, se opettaja ajatus oli aivan mahdoton, aivan mahoton, niin kääntäjä jotenki tuntu ilmiselvältä. Mulla on tosiaan aina kiinnostanu kieli ja kulttuuri ja tämmoset. Se tuntu jotenki luontevalta sillon. KOMPLIKAATIO: Mutta sitten kun alotti yliopiston niin kyllä sita on miettiny monta kertaa, että jos ma olisin tienny esimerkiks sen, että kääntämisen ala on menossa siihen suuntaan, että pitää olla yrittäjä, eikä palkkasuhteinen kääntäjä. Tai että se kääntäminen nykyään on semmosta ryhmäprojektihenkistä…EVALUAATIO:…niin mää olisin ehkä harkinnu uuelleen sitä opettajan hommaa. Mutta tässä vaiheessa tuntuu vähä siltä, että vittu meni jo.

Ajatus kieltenopettajaksi ryhtymisestä tuntui Siljasta aivan mahdottomalta, mikä sai hänet

päätymään kääntäjän ammattiin. Hän alleviivaa asiaa toistamalla ilmaisun vielä toisen

kerran vahvistaen näin kokemusta siitä, että päätös opettajan ammatin poissulkemisesta ei

ollut hänelle makuasia vaan kyse oli pystymättömyyden kokemuksesta. Siten Silja ei edes

yritä sovittaa itseään opettajan kategoriaan vaan ikään kuin luopuu siitä suosiolla. Siljan

kerronnan komplikaatioksi muodostuu opiskeluvuosina tehty havainto kääntäjän ammatin

muuttumisesta yrittäjämäiseen suuntaan:”etta pitää olla yrittäjä eikä palkkasuhteinen

kääntäjä. Tai että se kääntäminen nykyään on semmosta ryhmäprojektihenkistä”, mikä saa

Siljan toteamaan, että jopa aiemmin ehdottomalla eillä ladattu opettajan ammatti olisi ollut

tähän verrattuna parempi vaihtoehto. Opintojen ollessa viimeistelyvaiheessa, Silja kokee,

että U-käännöksen tekeminen on kuitenkin liian myöhäistä:”Mutta tässä vaiheessa tuntuu

vähä siltä, että vittu meni jo.” Siljan tekemä negatiivinen tilanteen evaluointi kuvastaa

tulevaisuuteen liittyvää huolta, mutta myös hänen suorasukaista tyyliään käsitellä asioita

sarkasmin ja ironian keinoin. Seuraavassa puheenvuorossaan Silja jatkaa asian perkausta.

116

PH: No miten jos sä aattelet työelämää, että se häämöttää tuossa niin kuinka paljon sä oot sitä joutunu miettiä suhteessa ujouteen? Tai suhteessa yhteiskuntaan?KOMPLIKAATIO Silja: Kyllä mää oon miettiny sitä paljon. Varsinkin sen työelämän kannalta että…Varsinkin kun tosiaan on vähenevässä määrin niitä palkkasuhteisia käännöstoimistotyöpaikkoja. Pitäs olla enemmän ja enemmän freelanceri, että vaikka haluais sen käännöstoimistopaikan niin pitäs olla työkokemusta x vuotta kääntäjänä. Ja se meinaa sitä, että se oma asiakaskunta pitäs rakentaa tyhjästä. KOMPLIKAATIO: Ja vaikka poistais sen, että mää oon ujo niin mulla on aika huonot sosiaaliset taidot. Tai toisin päin, että poistais sen, että on huonot sosiaaliset taidot niin mää oon ujo. EVALUAATIO: Ja se on, se tuntuu aika, toivoton on aika vahva sana, mutta sanotaanko, että mää en tiedä, mitä sen asian suhteen tekis. EVALUAATIO: Että toisaalta mulla on tiedossa, eläköön nepotismi, eräs työpaikka missä mää olisin just tuota englanninkieltä käyttäisin ja olisin tekemisissä sähköpostitse asiakkaitten kanssa. Mun toivomus olis, että mää vähä sitä kautta pystysin niinku karaisemaan itseäni, samalla lailla niinku ne esitelmien tekemisen on auttanu mua, niin mä toivoisin, että sitä kautta mää pystyisin opettelemaan sen vieraitten ihmisten kanssa kommunikoimisen sietämistä ja sit sitä kautta kun olisin sopivan kestävässä vaiheessa niin mä voisin just alkaa siihen yrittäjyyshommaan ainaki kokeileen, että mitä siitä tulee.

Siljan selonteko kuvastaa hänen punninneen vaihtoehtoja seikkaperäisesti. Kerronnan

ensimmäisenä mutkistavana asiana näyttäytyy Siljan opiskeleman alan muuttuminen. Työn

ehtojen muuttumisen erittelyn jälkeen Silja päätyy lopulta osoittamaan suurimmaksi

ongelmakohdaksi kokemansa sosiaalisten taitojen puutteen, jonka kanssa hän kokee

olevansa pääsemättömissä:”Ja vaikka poistais sen, että mää oon ujo niin mulla on aika

huonot sosiaaliset taidot. Tai toisin päin, että poistais sen, että on huonot sosiaaliset

taidot niin mää oon ujo”. Tätä kerronnan toisena komplikaationa näyttäytyvää lausumaa

Silja evaluoi ensin toteamuksella:”Ja se on, se tuntuu aika, toivoton on aika vahva sana”.

Sanamuodon hakeminen tekee näkyväksi asiaan liittyvän merkityskamppailun, joka lopulta

päätyy neuvottomuuden ilmaisuun:”mutta sanotaanko, että, mää en tiedä, mitä sen asian

suhteen tekis”. Tästä lähtökohdasta Silja vaihtaa evaluoivaa perspektiivä esittellen varo-

vaisen toivon näköalan, jossa hänellä on tiedossa mahdollinen työpaikka. Siihen liittyviä

mahdollisuuksia Silja kuvaa modaalisin ilmaisun:”mää vähä sitä kautta pystysin niinku

karaisemaan itseäni”, ”sitä kautta mää pystyisin opettelemaan”, ”niin mä voisin just

alkaa siihen yrittäjyyshommaan”. Harjoittelun ja karaisun myötä Silja tunnustelee mahdol-

lisuutta päästä sopivan kestävään vaiheeseen, jossa yrittäjyys olisi hänelle mahdollista.

Näistä visioista huolimatta Siljan suhde tulevaan työelämään näyttäytyy huolia sisältävänä.

Työelämään suuntautuminen valitsemallaan alalla ei näyttäydy Siljan kerronnassa unelman

toteuttamisena vaan ennen muuta pystymisen kysymyksenä ja työn muuttuneitten ehtojen

kanssa neuvotteluna.

117

Aleksille opetusalalle suuntautuminen on tapahtunut edellisiä kertojia kivuttomammin.

Hän ei edelleenkään pidä huomion keskipisteenä olosta, mutta kokemus opettajuudesta

ikään kuin roolina helpottaa esillä oloa luokkahuoneessa. OPSIN tarjoamat selkeät raamit

ja rakenteet saavat Aleksi kokemaan:”Jotenki ei tunnu, että mää ite olisin siinä valo-

keilassa vaan ne asiat on ne jutut.”, minkä hän merkityksellistää kokemukseksi itsensä

ulkoistamisesta tilanteesta. Aleksin suhde opettajan työhön ei näyttäydy tässä puheen-

vuorossa voimakasta identiteettityötä herättävänä kuten edellisillä kertojilla. Silti se omalla

tavallaan tekee näkyväksi samaa ilmiötä, jota edellä olevat kertojat ovat luodanneet

problemaattisemmasta näkökulmasta: ujolle ihmiselle esillä olo ja huomion kohteena olo

on usein epäluontaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ujo ihminen voisi olla

motivoitunut ja innostunut opettajan ammatista.

PH: No onks siinä opettajuudessa sitten se että kun siinä on se selkeä rooli niin siksi se on helppoa sulle?Aleksi: Siis joo kun siinä on se rooli, ehkä se on vähä semmonen tarinan kertominen, että voi kuvitella että kuin lukis kirjaa, että tietyt raamit tulee opsista ja toki oppikirja monesti ja aiheet on semmosia, että niistä on jo opetettu, että siinä on semmosia selkeitä rakenteita, joita voi noudattaa. Jotenki ei tunnu, että mää ite olisin siinä valokeilassa vaan ne asiat ja ne asiat on ne jutut. Tunnin voi suunnitella niin, että ne oppilaat on äänessä ja voi laitaa ne tekemään ryhmätöitä ja esittämään niitä. Ja antaa siihen ohjeet ja arvioi sitte, niin se on sujuvaa. Siinä jotenkin ulkoistaa itsensä. Joskus jossain esityksessä kun pitää sitä niin tuntuu niinku itseki olis katsoja siinä. Että on myös vähä niinku yleisössä.

Aleksi on siis ratkaissut opettajuuteen ja ujouteen liittyvän mahdollisen konfliktin

asemoimalla itsensä selkeään opettajan rooliin, jossa ei ensisijaisesti ole kyse hänestä

henkilönä vaan opetettavasta asiasta. Tämä vapauttaa hänet kokemuksesta huomion

keskipisteenä olosta luokan edessä, jolloin hän rentoutuu toimimaan roolinsa suojaamana.

Scott (2007; 2017, 6) on niin ikään kiinnittänyt huomiota samaan ilmiöön tunnistaen roolin

samaan tapaan suojana, jonka turvin ujoutta kokeva ihminen vapautuu toimimaan tilanteen

virrassa, vapaana tavallisesti esillä olo tilanteissa kokemistaan jännitysoireista. Työrooli

voi Scottin (2007, 100-102) mukaan olla monelle ujolle ihmiselle ikään kuin mahdollisuus

astua valmiiseen käsikirjoitukseen, jossa tilanteen eteneminen ei perustu heidän omalle

improvisoinnilleen eikä vaadi jatkuvaa spontaania itsensä esittämistä.

Ilona jäsentää ammatinvalintaansa niin ikään ujouden kautta todeten sen ohjanneen hänen

valintojaan. Taloushallinnon alalla työuransa tehnyt ja nykyisin kauppatiedettä opiskeleva

Ilona merkityksellistää alavalintansa ujolle ihmiselle sopivaksi:”Sitä on ajatellu, että siellä

on helppo olla, että sä oot numeroiden kanssa tekemisissä ja sun ei niinkään tarvi olla

118

ihmisten kans tekemisissä. Tiinan tavoin Ilona pitää kuitenkin ensisijaisena alalle hakeutu-

misen syynä omaa kiinnostustaan:”Mutta kyl se nuorena kuitenkin on varmaan ollu

enemmän se, että mikä ala on kiinnostanu.

PH: Koetko, että ujous on jollain tavalla osa sun identiteettiä?Ilona: Kyl mä uskon, se on niinku ohjannu tähän alavalintaan just varmasti. Sitä on ajatellu, että siellä on helppo olla, että sä oot numeroiden kanssa tekemisissä ja sun ei niinkään tarvi olla ihmisten kans tekemisissä. Mutta kyl se nuorena kuitenkin on varmaan ollu enemmän se, että mikä ala on kiinnostanu. Että kun siellä kouluvuosina oli se näytelmäkerho kolmannella ja neljännellä niin joku sellanenkin olis voinu olla jos ei olis niin esiintymiskammonen. Näyttelijäthän kertoo, että heillä on tää ongelma...koska sillonhan sä saat pelata sitä roolia. Että ei mulla sellasta haavetta ole suoranaisesti ollu, mutta en olis pitäny sitä mahdottomana, tällaseenki olis ihan hyvin voinu olla jos olis muuten ollu eväitä siihen asiaan. Ehkä eniten mä oon ajatellu kirjailijaks ryhtymistä, varmaan johtuen siitä että oon hyvä ollu ainekirjoituksessa, opettajat on aina kehunu sitä puolta.

Selkeästä alavalinnastaan huolimatta Ilona kuitenkin kertoo, että ala esittävän taiteen

parissa on ujoudesta huolimatta kiehtonut häntä lapsesta saakka. Ilona viittaa

kerronnassaan ujoihin näyttelijöihin, joilla ammatinharjoittaminen on paradoksaalisesti

mahdollista roolin suojasta käsin - siis hieman kuin Aleksi edellä sanoitti opettajan amma-

tin onnistuvan häneltä roolin suojaamana. Ilona ei nimeä näyttelijän ammattia suora-

naiseksi haaveekseen, mutta toteaa, ettei olisi pitänyt sitä mahdottomana jos lahjakkuutta

sillä saralla olisi ilmennyt. Ilonan taiteellista puolta kuvaa myös hänen kiinnostuksensa

kirjoittamiseen, josta hän on saanut hyvää palautetta. Vaikka hän enemmän tai vähemmän

ujouden rajaamana on valinnut itselleen ammatin, jossa ollaan ihmisten sijaan tekemisissä

numeroiden kanssa, on hänellä myös toisenlainen, taiteellisempi puoli, jonka hän kerron-

nassa tuo esille samalla kertoen itselleen kirjavamman identiteetin, joka ei tyhjene

stereotyyppisen taloushallinnon asiantuntijan rooliin.

6.1.2 Työhaastattelu pullonkaulana

Omaan alavalintaan liittyvien huolten ja pohdintojen lisäksi osa haastateltavista koki huolta

työelämään astumisen hetkestä, jossa työhaastattelu näyttäytyi kohtana, jossa oma ujous

voisi asettua vaikeudeksi. Ylipäätään haastateltavat pohtivat jo etukäteen, kuinka selviäisi-

vät työelämässä valitsemallaan alalla. Kerronnan komplikaationa näyttäytyvä Helin huoli

liittyy pelkoon siitä palkkaako kukaan häntä, koska hän on ujo. Hän näkee itsensä

altavastaajan asemassa monien muiden työnhakijoiden joukossa:”useimmat on tosi

semmosii niinku sosiaalisii ja puheliaita ja itte tulee sinne vähä ujompana ja hilja-

119

sempana.”. Näin hän rakentaa vastakohtaisiin luonteenominaisuuksiin perustuvan katego-

risen eron itsensä ja useimpien muiden hakijoiden välille.

PH: Miten se työelämä kun aattelet, että mikä olis mahdollista tai ihanteellista ja pelottaako siinä joku?KOMPLIKAATIO: Kyllä sitä miettii, että palkkaaks ketään? EVALUAATIO: Et jos miettii, että on paljon työnhakijoita ja useimmat on tosi semmosii niinku sosiaallisii ja puheliaita ja itte tulee sinne vähä ujompana ja hiljasempana ja vaikka yrittää sillai olla vähä sosiaalisempi, mitä ehkä on, että antais paremman kuvan ittestään.EVALUAATIO: Kyl mä uskon, että työnantajat antaa herkemmin sen työn sille, joka on niinku räiskyvämpi, mikä on myös tosi sääli koska se ei aina kerro kaikkea. EVALUAATIO: Et toivon mukaan työnantaja vois niinku nähä sen yli. Ja just kun on uudessa työpaikassa niin alku varmasti on vaikeeta ennenku ehtii tutustuu muihin rauhassa ja lämmetä sille niin kyllä sitä ehkä onkin sitten puheliaampi, mut se vie just aikaa. Että toivon mukaan työnantajat olis ymmärtäväisempiä ja voiski rehellisesti jo siinä haastattelutilanteessa kertoa, että mä oon tämmönen.

Puheenvuoro havainnollistaa osuvasti aineistossa toistuvaa moniperspektiivistä puhetapaa,

jossa tasapainoillaan toiveiden ja pelkojen sekä ihanteiden ja realiteettien välillä. Ensin

Heli miettii palkkaako kukaan häntä, koska useimmat työnhakijat ovat sosiaalisia ja

puheliaita. Toisaalta Heli voi yrittää esittää sosiaalisempaa antaakseen paremman kuvan

itsestään. Mutta kuitenkin työ luultavasti menee räiskyvämmälle ihmiselle. Voisiko

työnantaja sittenkin nähdä ujouden taakse? Jos Heli vain saisi mahdollisuuden, voisi hän

alun lämmittelyn jälkeen jo ollakin puheliaampi. Voisivatko työnantajat olla ymmärtä-

väisempiä? Voisiko jopa rehellisesti kertoa millainen oikeasti on? Tällainen puolelta

toiselle kallisteleva puhe ja evalutiivisten näkökulmien vaihtelu on yritystä ratkoa ristiriitaa

suhteessa ihanteisiin, jolla Heliä tullaan mittaamaan. Heli ikään kuin venyttelee itseään

suhteessa näihin vaatimuksiin sekä etsii strategiaa ja ratkaisua. Tämän voi nähdä myös

moniäänisenä ja dialogisena identiteettityönä - sisäisenä keskusteluna, jossa etsitään

vastausta kysymykseen: kuka minä olen suhteessa yhteiskunnan vaatimuksiin.

Helin toimijuus näyttäytyy kerronnassa modaalisena - yrittämisenä ja voimisena - jonka

yhtenä strategiana on pakotettu ekstraversio (ks. Carducci 2009) paremman kuvan antami-

seksi itsestä. Kerronta heijastaa vahvaa tietoisuutta työhönottotilanteisiin liittyvistä nor-

meista ja ihanteista, joiden moraalisuus tulee esille Helin toteamuksessa:”Kyl mä uskon,

että tyonantajat antaa herkemmin sen työn sille, joka on niinku räiskyvämpi”. Tätä

itsestäänselvyytenä näyttäytyvää asian tolaa Heli pitää säälinä, sillä hänen mielestään

räiskyvämpi esiintyminen ei kerro ihmisestä kaikkea asettuen näin puhumaan yleisiä ihan-

teita vastaan. Kaiken kaikkiaan Helin positio ja näkökulma tulevaan työelämään siirty-

120

miseen on huolikeskeinen altavastaajan toimija-asema, jota hän joutuu pohtia jo tässä

vaiheessa, missä suurempi osa tutkintoa on vielä edessäpäin. Näin hän tekee identiteetti-

työtä suhteessa mahdolliseen ja tulevaan. Tiinan on samankaltaisten huolenaiheiden äärellä

seuraavassa puheenvuorossaan.

PH: Millaista suhtautumista toivoisit ihmisiltä? Missä kohtaa sun mielestä ujoutta ymmärretään väärin?Tiina/KOMPLIKAATIO: Esimerkiks jos mietitään vaikka, tai yks hyvä esimerkki on vaikka työhaastattelut tai muut vastaavat. Joku voi olla tosi taitava työssään, mutta ei osaa tuoda sitä oikein esille. Jos mietitään jotain haastattelutilannetta, jossa sun pitäis osata myydä itses toisille, että pääset töihin. EVALUAATIO: Mutta eihän nyt ujo ihminen niinku minäkin kauhistelee vaan sitä, että kun pitää yrittää vaikka ens kesänäkin jotain töitä, että minä osaa itteäni myydä, oon sen verran ujo, että minä nyt osaa itteäni kehua mitenkään, enkä osaa olla silleen…EVALUAATIO: Että siinä on ehkä just sellanen missä ymmärretään monta kertaa väärin, ei nähdä sinne ujouden toiselle puolelle, että mikä se ammattitaito on. Kun töihinkin hakee niin siinä on niin suuri merkitys sillä omalla puheella kuitenkin. Voi hyvin olla joku ihminen on just se rohkeempi ja esktrovertimpi, mutta se on vaikka, taidot ei oo yhtä hyvä kuin vaikka jollain, joka on ujompi, mutta se palkataan sitten koska se osaa sen. Siinä saattaa työnantajat aatella jopa väärin, että osaako tämä sitten mitään kun se ei kerta työhaastattelussakaan osaa tuoda itteään esille. Sitä ujoutta jotenkin selitetään negatiivisesti. Tai monesti ajatellaan sitä negatiivisena ominaisuutena, että ei osata ajatella ujouden hyviä puolia, niitäkin on. Ujoudessa on hyviäkin puolia.

Tiina ryhtyy vastaamaan kysymykseen ensin yleisemmällä tasolla (johtuen luultavasti

kysymyksen muotoilusta) esittäen työhaastattelutilanteet potentiaalisina kohtina, joissa

ujon ihmisen todelliset kyvyt voivat jäädä pimentoon, koska tilanteessa on tarkoitus myydä

itsensä ehtona työhön pääsylle. Tämän Tiina näkee ujolle ihmiselle mahdottomana - ikään

kuin absurdina vaatimuksena, vaihtaen samalla evaluoivan näkökulman omakohtai-

seksi:”Mutta eihän nyt ujo ihminen, niinku minäkin, kauhistelee vaan sitä, että kun pitää

yrittää vaikka ens kesänäkin jotain töitä, että minä osaa itteäni myydä, oon sen verran ujo,

että minä nyt osaa itteäni kehua mitenkään, enkä osaa olla silleen”. Hän positioi näin

itsensä osaamattomaksi suhteessa työnhaun edellyttämiin kompetensseihin. Tiina vaihtaa

evalutiivisen näkökulman vastapuheeksi purkaen ujon ihmisen näkökulmasta työhaastat-

teluihin liittyviä epäkohtia, jotka hän kiteyttää työnantajien kyvyttömyydeksi nähdä ujou-

den toiselle puolelle tai toisaalta ekstroverttiuden läpi. Tiina näkökulmasta työnantajat

ajattelevat väärin tai eivät osaa ajatella. Pohjimmainen syy tähän on Tiinan mielestä se,

että ujous nähdään negatiivisena ominaisuutena, joka attribuoidaan taitojen puutteeksi ja

osaamattomuudeksi. Tiina huipentaa vastapuheensa hieman ironiseen, alleviivaavaan

toteamukseen:”ei osata ajatella ujouden hyviä puolia, niitäkin on. Ujoudessa on hyviäkin

puolia”. Tiinan suhtautuminen työhaastatteluiden yksipuolisiin ihanteisiin on avoimemmin

121

poleeminen kuin Helillä yllä. Tämän voi tulkita liittyväksi Tiinan kasvaneisiin resursseihin

mikä kenties mahdollistaa suoremman vastahankaan asettumisen suhteessa yleisiin ihantei-

siin. Tiina on kyllä huolissaan työhaastattelutilanteen hänelle asettamista vaatimuksista,

mutta samalla hänellä on varaa myös ottaa jossain määrin etäisyyttä niihin.

Mari näkee edeltävien kertojien tapaan erityisesti työhaastattelun huolta aiheuttavana

tulevaisuuden tilanteena, jossa ujous saattaa muodostua ongelmaksi. Mari arvelee, että

työelämään lähtö on tilanne, jossa ujous varmaan tulee jälleen mutkistavaksi tekijäksi,

tarkentaen heti perään:”tai oon varma, että tuleekin. Sitten kun pitää käydä vaikka työ-

haastatteluissa.”, synnyttäen näin vaikutelman, että hän on ehtinyt pohtia asiaa omakoh-

taisesti jo useaan otteeseen.

PH: Koetko, että ujous olis vaikuttanu sun elämänkulkuun tai päätöksiin?Mari:(...) että on varmasti tilanteita joissa on vaikuttanu mutta mitä en välttämättä oo vielä tajunnu että se on ollu siellä taustavaikuttajana. KOMPLIKAATIO: Et sitte kun valmistuu ja lähtee työelämään niin varmaan tulee ihan eritavalla esille tai oon varma, että tuleekin. Sitten kun pitää käydä vaikka työhaastatteluissa. PH: Ooksä pohtinu sitä jo nyt?EVALUAATIO: No kyl mie oon vähän, että mie olin just reilu neljä vuotta niinku samassa työpaikassa ja että mie tosi, mie ehkä nojasin sit siihen, et koska miula on se työ niin sit mie jätin tosi paljon tilaisuuksia käyttämättä mitä miule tarjottiin, koska mie aattelin, että kun miula on tämä työ niin ei miula oo aikaa tai en mie tarvi rahaa enempää tai...et sit kun mie irtisanouduin sieltä niin kyl mie heti aattelin, että voi ei, että kohtahan miun pitää alkaa hakemaan oman alan töitä, että miten mie selviin siitä, että,…EVALUAATIO: …et koska kyl mie niinku tiiän, en mie epäile miun omia kykyjä, kyl mie tiiän, et mie pystyn tekemään ja olemaan ja varmasti oon ihan hyvä opettajakin…EVALUAATIO: … mut et sit mua jännittää enemmän se yksi pieni keskusteluhetki, missä sie oot toisen kaa. Et siun pitäs myydä itseäsi, että minä olen hyvä teille, ottakaa miut. Mutta sitten samaan aikaan tuntuu, et niinku en saa niihin sanoihin sellasta voimaa. Et...et kyl se vähä niinku mietityttää tässä vaiheessa.

Tarkentavan kysymyksen myötä Mari ryhtyy avaamaan huolensa taustoja tarinallisen

selittämisen keinoin kertoen työhistoriastaan, jossa hän ei mielestään ole osannut toimia

strategisesti oikein suhteessa työllistymiseen liittyvään huolenaiheeseensa. Monivuotinen

työpaikka on saanut Marin jättämään muita työtilaisuuksia välistä. Irtisanoutuminen tästä

työpaikasta havahdutti hänet pohtimaan, miten selvitä oman alan työpaikkojen haus-

ta:”niin kyl mie heti aattelin, että voi ei, että kohtahan miun pitää alkaa hakemaan oman

alan töitä, että miten mie selviin siitä”. Mari vaihtaa evaluoivan perspektiivin toiveik-

kaammaksi nojautumalla huolestuttavassa tilanteessa kykyynsä selviytyä:”kyl mie niinku

tiiän, en mie epäile miun omia kykyjä, kyl mie tiiän, et mie pystyn tekemään ja olemaan ja

varmasti oon ihan hyvä opettajakin”, puhuen näin luottamusta iselleen. Mutta kuinka

tuoda tämä työhaastattelussa julki?:”mut et sit mua jännittää enemmän se yksi pieni

keskusteluhetki, missä sie oot toisen kaa”. Mari epäilee kykyään vakuuttaa työantaja:”

122

Mutta sitten samaan aikaan tuntuu, et niinku en saa niihin sanoihin sellasta voimaa”. Näin

Mari positioi itsensä toimijaksi, joka vajailla resursseilla yrittää selviytyä tilanteen edel-

lyttämistä vaatimuksista. Mari tekee identiteettityötä suhteessa omaan pystymiseensä,

johon hän yhtäältä uskoo, mutta jota hän toisaalta epäilee. Näin hän käy dialogia itsensä

kanssa omista mahdollisuuksistaan. Marin tuntu omasta toimijuudestaan näyttäytyy

samalla tavalla ikään kuin keinulaudalla tasapainoiluna kuten Helin kerronnassa edellä:

toiveita ja pelkoja luotaamalla etsitään tietä eteenpäin.

Ujon nuoren aikuisen ja yliopisto-opiskelijan maailmassa oloa sävyttää huoli omien

rahkeiden riittämisestä työelämän kilpailulla kentällä. Susanna sanoittaa tämän tunteeksi

syrjinnästä, joka kohdistuu ihannetta täyttämättömiin ihmisiin kuten introvertteihin.

Susanna kertoo kuinka jo kesätyöpaikkoja hakiessa koko tämä yksipuolisten ihanteiden

kavalkadi lyö silmille saaden hänet kokemaan:”voi shit, ei voi hakee.”

PH: No miten sit jos aattelet, että jos pitas sanottaa sitä, että millasta on olla ujo ihminen tässä maailmassa? Susanna:(...) Ja jotenki se työelämäki vähä pelottaa kun just tuntuu, että syrjitään niitä introvertteja. Ja just nytki kun hakee kesätyopaikkoja, niin pitää olla sosiaalinen ja hyvät vuorovaikutustaidot niin sit on sillai että voi shit, ei voi hakee. Jotenki toivois, sitä muutosta. Toivottavasti sitte kun valmistuu niin pärjäis jotenkin työelämässä ja elamässä ylipäätään.KOMPLIKAATIO: Kyl sitä koko ajan miettii, että ottaako kukaan mua töihin jos oon näin hiljanen. EVALUAATIO: Ja just jos joutuu opettaa tai ohjata jotain ihmistä niin ei siinä voi olla hiljaa. Että pitää osata jotenki, että nyt kun on opiskellu ja saa varmuutta niin toivon just sit että jos se osaaminen tästä paranee ja paranee niin se tois sitä itsevarmuutta että joo mä oon hiljanen, mutta mä osaan nää mun jutut ja mä voin kyllä teha sen duunin. Mutta joo, kyllä se pistaä vähä miettiin. PH: Onko jotain hetkiä erityisesti missä se mietintä tulee esille?KOMPLIKAATIO: Nyt ainaki siinä harkan aikana kun näki muitaki harjottelijoita, jotka piti niitä tunteja niin sit niistäki jotku oli niin valmiita opettajia niin oli että wauu, että mä en ikinä pysty tohon.EVALUAATIO: Niil on niin erilainen se temperamentti. Et en tiiä...jotenki pisti miettiin. Mä tiiän, että mä en pysty muuntautuun sellaseks ihmiseks. Ja sitte ei sitä jaksais pitää sita esitystä ylla koko ajan. Jotenki toivois, että joku hyväksyisi minut tällaisenaan ja näkis sen jotenki vahvuutena. PH: No miten jos sä aattelet nyt tulevaa ja opintovuosia edessä? Susanna: Tuntuu, et joka vuosi aina jotenki paranee, et jos miettii mis mä olin vuos sitte, että mä nään sen eron, että mä olin vähä pahemmassa jamassa sillon. Tuntuu, että kun vähä vanhenee ja tulee sitä ällia päähän ja oppii hyväksymään ne, mitä pitää huonoina puolina itsessään, että alkaa hyväksyy niitä. KOMPLIKAATIO: Kyllähän mä niinku jännitän nyt jo pitkän aikavälin juttuja, esimerkiks jännitän nyt jos sitä syksyn XXX harjotteluu, että miten mä selviin siitä. EVALUAATIO: Sit ma mietin, että kyl mä oon aina selvinny niist jutuista. Selvisin nyt siitä XXX harjottelustakin. Jotenki toivoo, että tulis itsevarmemmaks ja se ujous ei haitais sitte ehkä just sillee, että uskaltais sanoa jos on jotain sanottavaa, uskaltais tuoda omat mielipiteet esille. Kyl mä mietin tulevaa aina, kyl sitä miettii. Mutta mä yritän opetella miettiin enemmän tätä hetkeä.

Susannan huoli ei ole ensisijaisesti se, saako hän juuri sen tietyn unelmiensa työpaikan tai

uran vaan:”Toivottavasti sitte kun valmistuu niin pärjäis jotenkin työelämässä ja elamässä

ylipäätään”. Susanna navigoi huolensa kanssa luodaten asiaan liittyviä mahdollisuuksien

ja mahdottomuuksien rajoja modaalisilla ilmaisuilla: ”jos joutuu”, ”ei siinä voi olla

123

hiljaa”, ”pitää osata jotenki”, ”mä voin kyllä”. Susanna päätyykin vastapuhetta ilmaise-

vaan lausumaan asettuen vastarintaan suhteessa ajatukseen, että hiljaisuus olisi yhtä kuin

osaamattomuus:”etta joo mä oon hiljanen, mutta mä osaan nää mun jutut ja mä voin kyllä

teha sen duunin”, pyrkien näin rikkomaan ujouteen liittyviä syrjinnältä tuntuvia stereo-

typioita. Työllistymiseen liittyvää huolta oman pystymisen lisäksi kehystää sosiaaliseen

vertailuun perustuva merkityksenanto. Harjoittelussa hän koki monet muut harjoittelijat

niin valmiiksi opettajiksi, mikä sai hänet tuntemaan:”etta mä en ikinä pysty tohon. Niil on

niin erilainen se temperamentti” , ” Mä tiiän, että mä en pysty muuntautuun sellaseks ih-

miseks.”, kontrastoiden näin itsensä totaalisen erilaiseksi ihmiseksi suhteessa harjoittelussa

näkemiinsä opiskelijoihin. Ajatus jatkuvasta pinnistelystä ja esityksen ylläpitämisestä

tuntuu Susannasta uuvuttavalta, mikä saa hänet toteamaan:”Jotenki toivois, että joku

hyväksyisi minut tällaisenaan ja näkis sen jotenki vahvuutena.” Lausumaa voi tulkita

latautuneeksi koko sen epävarmuuden kuorman, joka Susannan painolastina on ollut

lapsesta saakka hänen joutuessaan toistuvasti perustelemaan tapaansa olla. Huolista

huolimatta Susanna päättää puheenvuoronsa toiveikkaisiin tunnelmiin verraten nykyhetkeä

vuoden takaiseen:”et jos miettii mis mä olin vuos sitte, että mä nään sen eron, että mä olin

vähä pahemmassa jamassa sillon”. Hän ikään kuin hakee vauhtia vuoden takaisesta

minästään valaakseen uskoa itseensä. Vaikka tulevat harjoittelut jännittävät Susannaa, hän

uskoo pärjäävänsä:”Sit ma mietin, että kyl mä oon aina selvinny niist jutuista. Selvisin nyt

siitä xxx (opintojakson nimi) harjottelustakin.”, hän toteaa ikään kuin edelleen itseäänkin

vakuuttaen. Susanna esittää toiveen tulevasta minästään, joka olisi itsevarmempi ja

uskaltaisi tuoda sanottavansa julki. Lopuksi hän vielä kokoaa ajatuksensa lausumaan:”Kyl

mä mietin tulevaa aina, kyl sitä miettii. Mutta mä yritän opetella miettiin enemmän tätä

hetkeä”, kutoen näin yhteen pelkonsa ja toiveensa – koko sen ontologisen epävarmuuden,

joka ujon ihmisen elämää saattaa sävyttää ääntä ja normeja täynnä olevassa maailmassa.

6.1.3 Yhteenveto: konfliktoituvia kategorioita ja venytysyrityksiä

Aineistossa oli suuria eroja sen suhteen, kuinka paljon omaa alavalintaa oli jouduttu

miettiä. Etenkin Aleksi, Veera, Minttu, Ilona ja Tiina olivat säästyneet konflikteilta tähän

liittyen vaikka heistäkin lähes jokainen toi ilmi, ujouden liittyneen jollain tavoin valinnan

tekoon. Sen sijaan Heli, Mari, Susanna ja Silja olivat joutuneet työstämään asiaa paljonkin.

Tämä näkyi heidän kerronnassaan aktiivisena identiteettityönä ja huolipuheena. Helin,

Marin ja Susannan osalta kyse oli yrityksestä sovittaa ujous yhteen kasvatus- ja opetusalan

124

kanssa. Nämä kategoriat näyttäytyivät heidän kerronnassaan konfliktoituvina. Tähän liittyi

voimakasta sosiaalista vertailua, jolla kontrastoitiin omaa puutteellisuutta tai erilaisuutta

muihin alan opiskelijoihin ja ylipäätään alan kompetensseihin. Paikoin tämä näyttäytyi itse

tuotettuna poikkeavuuteena. Vaikka tilanne herätti heissä huolta, pyrki jokainen kuitenkin

osaltaan sovittamaan konfliktia venyttämällä ammattialan kategoriaa. Tämä tapahtui ky-

seenalaistamalla alaan liitettyjä ihanteita sekä tuomalla julki ujouteen liittyviä vahvuuksia,

joita ammatissa voi hyödyntää.

Opetusalaa sivuttiin kiinnostavasti myös muiden haastateltavien puheessa. Siljalle se oli

ollut vaihtoehtona ehdoton ei, kunnes hän oli ymmärtänyt, että alunalkaen turvalliselta

tuntunut käännösala on menossa yhä enemmän yrittäjämäiseen suuntaan. Tällöin jopa

opettajuus näyttäytyi hänestä siedettävämmältä vaihtoehdolta. Veera puolestaan oli

sulkenut vaihtoehdon kokonaan pois epäillen sitä itselleen sopimattomaksi. Tiina piti ovea

opetusalalle auki edelleen vaikka arvioikin asiantuntijakoulutuksen itselleen paremmaksi.

Aleksi taas oli ratkaissut ujouden ja opettajuuden konfliktin mieltämällä opettajan tehtävän

ennen kaikkea rooliksi, jossa ujommankin ihmisen on näin ajatellen mahdollista toimia.

Opettajan ammatti näyttäytyy siis tässä aineistossa eräänlaisena kuumana perunana, joka

edellyttää kohtalaisen paljon identiteettityön tekemistä, mikäli tälle alalle aikoo. Tämä

herättää jatkokysymyksiä ujojen alan opiskelijoiden tuen tarpeista ja ylipäätään alan melko

yksiselitteisistä ja kyseenalaistamattomista ihanteista.

Työelämässä pärjäämiseen ja sinne siirtymiseen liittyi myös huolta osan kerronnassa.

Etenkin Heli, Tiina, Mari, Susanna ja Silja kokivat olevansa altavastaajan asemassa jo

työhönottotilanteessa, jossa ekstrovertit ovat lähtökohtaisesti vahvemmilla täyttäessään

monet työilmoitusten ihanteet. Työhaastattelu ylipäätään näyttäytyi jossain määrin koh-

talon kysymyksenä, johon koko työnsaanti voisi pahimmillaan juuttua. Tähän liittyi

haastateltavien tunnistamia negatiivisia ujouteen liitettyjä attribuutioita kuten osaamat-

tomuutta ja kyvyttömyyttä.

125

7 Johtopäätökset

Tässä tutkimuksessa olen tarkastellut ujoutta sosiaalisena maailmassa olon kokemuksena.

Yksilöpsykologisten tulkintojen sijaan olen pyrkinyt tavoittamaan niitä merkityksenantoja,

joita ujot ihmiset kokemukselleen antavat vastatessaan kuka minä olen -kysymykseen.

Olen pyrkinyt myös tavoittamaan niitä sosiaalisen maailman käytänteitä ja mekanismeja,

jotka vaikuttavat siihen, miten ujo ihminen tuohon kysymykseen vastaa. Tämä laadullinen

ujoutta narratiivisella tutkimusotteella lähestyvä tutkimus lienee Suomessa ensimmäinen

laatuaan. Läpi tutkimusprosessin mukanani kulkenut ujoustutkija, sosiologi Susie Scott on

ollut tärkeä valon näyttäjä, kun olen yrittänyt luodata aihetta melkolailla merkitsemättö-

mällä maalla. Yhteiskunnassa vallalla olevat yksipuoliset diskurssit ujoudesta haittana ja

hidasteena ansaitsevat tulla haastetuiksi. Siten asetun tutkimuksellani myös kriittiseen

positioon suhteessa yksipuolisiin ihmisyyden ihanteisiin ja yhteiskunnan hyödyllisiksi

arvottamiin luonteenominaisuuksiin. Edes kasvatuksen ja koulutuksen kentät ja instituutiot

eivät ole näistä vapaita (ks. esim. Brunila & Siivonen 2016; Korhonen 2012; Komulainen,

Hirvonen, Kaskes, Kasanen & Siivonen 2019). Olen virittänyt tutkimukseni pitkälti

ujouden sosiologisen tulkinnan varaan nostaen sosiaalisen ja tarinallisen identiteetin

käsitteet tutkimukseni keskiöön. Narratiivinen tutkimusote on mahdollistanut ujouden

tarkastelun suhteisena, sosiaalisesti rakentuvana identiteettikokemuksena, jossa ei-ujoilla

ihmisillä on vähintään yhtä suuri rooli kuin ujoilla ihmisillä itsellään. Yhteiskunnallista

todellisuutta ihanteineen ja normeineen on myös vaikea sivuuttaa tarkasteltaessa ujoutta

kokemuksena.

Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta kiinnostukseni on kohdistunut ujouteen identi-

teettikokemuksena. Millä tavoin ujoksi itsensä kokevat yliopisto-opiskelijat kertovat itses-

126

tään ja miten he merkityksellistävät ujoutta itseä määrittävänä ominaisuutena ja elämän-

kulullisena kokemuksena vastaten Bambergin identiteettiteorian dilemmaan: kuka minä

olen samana ja muuttuvana? Toinen tarkastelun kohteeni on ollu ujojen yliopisto-opis-

kelijoiden kerronnassaan rakentamat ja ilmentämät toimija-asemat. Vastaan seuraavissa tu-

losluvuissa näihin kysymyksiin limittäisesti siten, että luku 8.1 vastaa lähinnä ensim-

mäiseen tutkimuskysymykseen, luvut 8.2 ja 8.3 vastaavat osaltaan molempiin kysymyk-

siin viimeisen luvun painotuksen ollessa kuitenkin vastaaminen jälkimmäiseen tutkimus-

kysymykseen.

7.1 Ujous identiteettikokemuksena – muutos ja inkoherenssi

Tämän tutkimuksen perusteella ujojen ihmisten oma käsitys ujoudesta elämää

määrittelevänä tekijänä ymmärretään ennen kaikkea pysyväksi luonteenpiirteeksi ja

perustavaa laatua olevaksi itseä määrittäväksi ominaisuudeksi. Kyse on siis

elämänhistoriallisesta tunnusta itsestä ja omasta olennosta tietynlaisena. Täten ujot ihmiset

itse näkevät ujoutensa essentialistisena, olemuksellisesti määräytyvänä kategoriana.

Ujouden biologiseksi tulkittu pohja legitimoi sen, millaiseksi haastateltavat itsensä kertovat

ja selittävät – millä siis olemassaoloaan tietynlaisena perustelevat ja puolustavat. Tässä

aineistossa ujoille ihmisille tuotti eniten kipua juuri se, että tätä ei ymmärretä eikä nähdä.

He tulevat tuomituiksi, pakotetuiksi, arvioiduiksi ja arvostelluiksi juuri tästä syystä, että

heidän olemustaan ujoina ei käsitetä. Kuten Veera asian ilmaisi:”En tiiä, kuvitteleeko joku

sitten, että ujoudesta voi vain astua ulos?”

Tässä suhteessa tutkimukseni asettuu jossain määrin jännitteiseen suhteeseen Susie Scottin

(2007) symbolisen interaktionismin perinteeseen nojaavan tutkimustyön kanssa. Scottin

teoria korostaa ujoutta tilanteisesti syntyvänä kokemuksena ja sosiaalisesti rakentuvana

ilmiönä, jonka myötä hän pyrkii purkamaan ujouden olemuksellisuutta. Scott ei kiellä

ujouden usein biologista pohjaa, mutta jättää sen ikään kuin sivuosaan korostaen

sosiaalisen maailman käytänteitä, jotka periaatteessa voivat tehdä kenestä tahansa ujon.

Näin ollen Scottin tutkimusten empiirissä osissa ei juurikaan valoteta tutkittavien

elämänhistoriaa tai elämän olosuhteita, mikä toisaalta toki on linjassa interaktionistisen ja

etnometodologisen tutkimusperinteen kanssa, jolle hän teoriansa on rakentanut.

127

Tutkimusprosessin edetessä huomasin jossain määrin erkaantuvani näin vahvasta

tulkinnasta. Jotta ujojen ihmisten identiteettiä ja merkityksenantoa kokemuksilleen voisi

ymmärtää laajemmin ja syvemmin, täytyy tuntea jotain siitä polusta, jota pitkin he ovat

tulleet tähän hetkeen. Pidän myös tärkeänä sen ymmärtämistä ja näkyväksi tekemistä, että

ujous on usein ujolle ihmiselle jotain mitä hän on – kuka hän on. Hän itse ymmärtää

itseään ennen muuta tästä lähtökohdasta käsin. Sen sijaan se, millaiseksi ujon ihmisen

sosiaalinen identiteetti ja käsitys itsestä legitiiminä toimijana muodostuu on mitä

ilmeisimmin sosiaalisten käytänteiden vahvasti muotoilemaa. Tältä osin olen Scottin

kanssa varauksetta samoilla linjoilla. Pidän tätä käsitteellistä erottelua kuitenkin tärkeänä ja

tarpeellisena, ujouden biologisen pohjan ollessa keskeinen seikka siinä, kuinka ujo itse

haluaa tulla ymmärretyksi.

Tutkielmani keskeinen havainto onkin se, että ujouden ankkuroituminen biologiselle

pohjalle ei usein kuitenkaan riitä legitiimiksi selitykseksi sosiaalisessa maailmassa.

Ujouteen ei esimerkiksi voi vedota toimijuuden esteenä tai hidasteena - maailma ei

läheskään aina jousta. Aineiston haastateltavat toivat monin paikoin ilmi, että pyrkimys

olla sinut oman ujoutensa, kanssa ei käytännössä useinkaan onnistu, sillä ujous törmäytyy

yhä uudestaan sosiaalisen maailman sääntöjen tai tilanteisiin liittyvien odotusten kanssa.

Täten oman luonteensa hyväksyminen ei riitä ujouteen liittyvän identiteettityön

päätepisteeksi vaan ujo ihminen tulee haastetuksi yhä uudestaan. Dilemman kiteyttää

osuvasti Helin toteamus siitä, että ymmärrys ujouden perinnöllisyydestä on helpottavaa,

mutta se ei käytännön tasolla poista piirteen aiheuttamia hankaluuksia sosiaalisessa

maailmassa – sitä, että joutuu selittämään ja puolustamaan itseään yhä uudestaan.

Tutkielmani johdannossa viittasin siihen, että ujouden ajatellaan usein olevan jotain

yleisesti tunnettua ja tiedettyä - tunnistettava luonteenominaisuuteen perustuva psyykkis-

sosiaalinen kategoria (ks. esim. Juhila 2012). Silti tämän aineiston valossa näyttää siltä,

että ujoutta ihmisen toimijuuteen vaikuttavana tekijänä ei tunnisteta. Ylipäätään ujon

ihmisen sisäistä maailmaa ja toimintalogiikkaa ei tunneta. Tämän voisi tulkita viittaavan

siihen suuntaan, että tietoa ujoudesta tarvitaan lisää.

Ujon itsensä kokemat arkipäivän vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa vaativat toimenpiteitä

ujolta ihmiseltä. Tästä alkaa navigaatio Bambergin ensimmäisen identiteettidilemman

kanssa: kuka minä olen samana ja muuttuvana?, joka ujon ihmisen kannalta vielä

128

osuvammin voitaisiin muuttaa muotoon: kuinka paljon minä voin muuttua? Tähän

pohdintaan liittyy monin paikoin huolikeskeisyyttä. Ujon ihmisen on pohdittava aktii-

visesti, kuinka selviytyä ja pitää yllä osallisuuden kokemusta. Kuinka paljon itseä voi

venyttää, jotta ei menettäisi sosiaalista osallisuuttaan. Täten ujon ihmisen muutossuunta on

aktiivisesti poispäin siitä, mitä hän nyt on tai mitä hän aiemmin on ollut. Nykyinen minä

on aina mennyttä minää parempi. Toisaalta ujon ihmisen on myös tehtävä jatkuvaa

identiteettityötä säilyttääkseen omanarvontuntonsa, autonomiansa ja tehdäkseen itseään

ymmärrettäväksi muille ihmisille. Ilman selittäviä toimenpiteitä voi tulla leimatuksi

poikkeavaksi ja pahimmillaan tuomituksi sosiaaliseen häpeään outona, tylynä, tyhmänä,

vaikeasti lähestyttävänä tai pelkästään yksin viihtyvänä ihmisenä. Näitä määreitä suurim-

masta osasta aineistoni ujoista ihmisistä oli käytetty. Tässä välitilassa ujo ihminen etsii

tasapainoa ja tekee identiteettityötä monella rintamalla: suhteessa itseen, suhteessa muihin

ja suhteessa maailmaan. Muutoksen mahdollisuuden kanssa neuvottelu näytti tässä

aineistossa ensisijaisesti merkityksel- listyvän suhteessa toimintaan: Miten selviytyä?

Miten vastata ympäröivän todellisuuden haasteisiin? Muiden antamien arvioiden lisäksi

monen kohdalla kyse oli myös sosiaalisen vertailun synnyttämästä uhasta omalle

identiteetille, jonka käsittely vaati ujolta työstämistä.

Inkoherenssi

Keskustelu identiteetin koherenssista liitetään usein kysymyksiin jatkuvuudesta tai

eheydestä (esim. Hänninen 1999; Löyttyniemi 2004) ja toisaalta yllättävien tapahtumien

(esim. Komulainen & Korhonen 2017; Vihottula 2015; Frank 1995) aiheuttamiin

katkoksiin tässä jatkuvuuden tunteessa. Ujon ihmisen pyrkimykset oman itsen muut-

tamiseksi ja sosiaalisen identiteetin uudistamiseksi, eivät näytä istuvan näihin useimmin

käsiteltyihin identiteettihaasteisiin. Vilma Hänninen ja Arja Koski-Jännes (2010) ovat

käyttäneet inkoherenssin käsitettä, jonka yksi funktio voi olla ihmisen pyrkimys uudistaa

identiteettiään jättämällä vanha taakse ja aloittamalla uudestaan. Tämä näyttää osuvimmin

kuvaavan myös ujojen haastateltavieni puhetta oman itsen venyttämisestä ja toisaalta

puhtaalta pöydältä aloittamisesta. En kuitenkaan viittaa inkoherenssilla tässä yhteydessä

tutkittavien haastattelupuheen koherenttiuteen sen enempää kuin puheen ilmentämään

persoonallisen identiteetin koherenttiuteen vaan ennen kaikkea siihen tapaan, jolla he jä-

sensivät omaa identiteettiään, etenkin sosiaalista identiteettiään muuttuvana ja edistyvänä.

Osalle tutkimukseni ujoista ihmisistä yliopistoon tulo oli osoittautunut mahdollisuudeksi

129

uudistaa omaa sosiaalista identiteettiä, etenkin Tiinalle, Aleksille ja Veeralle. Tämä myön-

teiseksi tulkittu muutos liitettiin osallisuuden kokemusten lisääntymiseen, sosiaaliseen

rohkaistumiseen ja oman toimijuuden vahvistumiseen. Etenkin tässä uudistustyössä onnis-

tuneet olivat kokeneet suuria kehityksellisiä siirtymiä. Tämä kertoo osaltaan sosiaalisen

identiteetin toimijuutta määrittävästä voimasta. Vaikka ujoudessa on usein kyse perin-

nölliseltä pohjalta nousevasta piirteestä, ei se silti tarkoita kiveen hakattua, lopullista

määritystä ihmisestä. Joillekin ujous saattaa myös olla olosuhteiden muodostama rooli,

joka voi kehityksen kuluessa murtua, kuten Mintun kohdalla aineistoni poikkeus-

tapauksena näyttää käyneen.

Tutkimusprosessin alussa näin ujouteen liittyvät muutospaineet ennen kaikkea yhteis-

kunnan luomana vaateena, joka syntyy kasvaneista esillä olon ja itsen esittämisen

ihanteista. Tutkimuksen kuluessa kuva kuitenkin moniulotteistui. Ujon ihmisen pyrkimyk-

sissä oman itsen muuttamiseksi tai muutoksen toivomisessa, on kyse myös henkilö-

kohtaisesta onnen tavoittelusta – ei pelkästään siitä, että ujo ihminen pyrkisi täytymisen

modaliteetista käsin täyttämään yhteiskunnan vaatimukset ja ihanteet. Silti haastateltavieni

muutospuheessa oli sävyjä ja sivulauseita, jotka eivät jätä rauhaan.

...sit sitä kautta kun olisin sopivan kestävässä vaiheessa niin mä voisin just alkaa siihen yrittäjyyshommaan

ainaki kokeileen, että mitä siitä tulee.

Jos se on siussa sellanen asia, että sun pitäs ehkä tehdä sille jotain, että sie pärjäisit tässä yhteiskunnassa

paremmin.

...mutta on ihan selvästi ihmisenä kehittyny...

Että on tässä silleen selvästi parempaan suuntaan menty, että oon ihan tyytyväinen näihin muutoksiin, että ei

oo silleen niinku pysyny samana.

Se on just että pitää vaan koko ajan niinku pakottaa itteensä niihin uusiin tilanteisiin tapaa uusia ihmisiä.

Sen myötä oon tajunnu, että se on ihan perinnöllistä se ujous. Se helpottaa ajatuksena.

Kokemus oman toimijuuden vahvistumisesta ja mahdollisuuksien laajentumisesta on ilman

muuta erittäin myönteinen kehityskulku. Kuitenkin tuntu omasta toimijuudesta ja käsitys

oman identiteetin kelvollisuudesta rakentuu yhteiskunnallista todellisuutta vasten.

Henkilökohtaisen onnen tavoittelun kietoutuminen yhteiskunnan luomiin normaliteetteihin

on nähnyt yhtenä terapiakulttuurin vahvistumista ruokkivista mekanismeista (ks. Brunila &

130

Siivonen 2016, 59; Rose 1998). Yhteiskunnassamme on siis ryhmä ihmisiä, jotka usein

synnynnäisesti ovat tietyillä reagointitavoilla ja persoonallisuuden piirteillä varustettuja, ja

joiden silti oletetaan olevan perustavassa muutoksen tarpeessa olevia. Onko ujolle ihmisel-

le nykyajassa ainoa kulttuurisesti hyväksytty mallitarina tarina muutoksesta ja aktiivisesta

luonteensa kehittämisestä? Pitääkö halukkuus siihen ilmaista voidakseen kokea identi-

teettinsä legitiimiksi? Ujot näyttävät olevan hyvin tietoisia siitä, millä tavoin heidän tulee

muuttua. Tähän voi oman henkilökohtaisen onnen tavoittelun lisäksi liittyä pyrkimyksiä

hallita poikkeavuuden kokemusta. Kehityspyrkimyksen paremmaksi ja menneen taakse

jättävän muutospuheen voi joka tapauksessa nähdä yhtenä pääasiallisista kehyksistä, jossa

omasta ujoudesta puhutaan ja identiteettikokemusta muotoillaan.

7.2 Ujous sosiaalisena kipuna

Tutkimukseni johdannossa viittasin Liisa Keltikangas-Järviseen, joka on esittänyt, että

ujoudesta on tullut stigma. Tässä tutkimuksessa esiintyneiden ujojen ihmisten kerronta ei

anna syytä olla kovin jyrkästi eri mieltä esitetyn väitteen kanssa. Juhila (2012, 196) on

todennut poikkeavuuden tutkimukseen liittyen, että poikkeavuus on sosiaalitieteellinen

käsite, jonka käytön voi nähdä itsessään jo poikkeavuuden ja normaliteetin rajoja vahvista-

vana sekä erilaisia ihmisryhmien niputuksia tuottavana. Hän toteaa käsitteen kuitenkin

olevan hyödyllinen halutessamme tutkia niitä mekanismeja, jotka näitä poikkeavuuksia

synnyttävät. En halua omalla tutkimuksellani olla niputtamassa ujoja ihmisiä yhdeksi

joukoksi. Tämänkin tutkimuksen aineistossa poikkeavuuden ja itsensä erilaiseksi tunte-

misen kokemukset vaihtelivat suuresti, joskin isommalla osalla haastateltavista nämä

kokemukset olivat suhteellisen vahvoja.

Keho sosiaalisen identiteetin määrittäjänä

Lähtökohta ujon ihmisen toiseuden kokemuksille näytti tässä aineistossa olevan se, että

ujous on paradoksaalisesti jotain näkyvää ja silmiin pistävää. Ujon ihmisen kokemus siitä,

että ei aina pysty hallitsemaan omia kehollisia reaktioitaan, tekee kehosta keskeisen

pulman yritettäessä rakentaa omaa sosiaalista identiteettiä. Ujous ja sen aiheuttamat

hankaluudet herättävät häpeän, epävarmuuden ja erilaisuuden tunteita suhteessa muihin.

Tällöin tunne omasta poikkeavuudesta syntyi lähinnä ujon itsensä tekemän sosiaalisen

vertailun kautta. Voimakkaimmillaan ujot ihmiset tuottivat itse itselleen poikkeavuutta

131

(vrt. Juhila 2012) vertailemalla ja kontrastoimalla omaa erilaisuuttaan suhteessa ei-ujoina

koettuihin ihmisiin. - paikoin jyrkillä eronteoilla. Tämä korostui kasvatus- ja opetusalan

valinneiden haastateltavien kohdalla. Itse tuotetun poikkeavuuden ilmenemisen voi osal-

taan tulkita syntyvän laajempaa sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta vasten, joka on

ladattu tietyillä ihmisyyden ihanteilla normeineen ja odotuksineen.

Ujon ihmisen olemus ylipäätään on jotain, mikä ei jää sosiaalisessa maailmassa huomiotta.

Toisten ihmisten reagointi ujon ihmisen olemukseen ilmeni joidenkin haastateltavien

kohdalla heidän saamanaan erityiskohteluna, joka koettiin holhoamiseksi tai toisaalta rau-

haan jättämiseksi. Osa toiseuttavasta kohtelusta oli suorempaa. Tämä tuli kärjis-

tyneimmin esille Helin ja Susannan kertomuksissa, jotka olivat etenkin kouluvuosina

oppineet, että ujoudessa on jotain väärää. Mari oli puolestaan vähän väliä joutunut

oikomaan hänestä tehtyjä vääriä tulkintoja. Tiina, Ilona ja Silja olivat myös kohdanneet

muiden tekemiä negatiivissävyisiä päätelmiä omasta olemuksestaan. Veera koki tulleensa

toiseutetuksi harrastustoiminnan piirissä.

Scottin (2007) käsitteellistys ujoudesta kaksinkertaisena stigmana (double stigmatizing) oli

tunnistettava monissa näissä selonteoissa. Ujo ihminen on usein valmiiksi huolissaan

sosiaalisesta suoriutumisestaan kokien itsensä altavastaajaksi. Kun tähän lisätään toisten

ihmisten arviointi ja kommentit, tulee ujon kokemus itsestä perustavasti erilaisena

vahvistetuksi. Ujon ihmisen kehollisista reaktioista ja toisaalta muiden reaktioista ujon

olemukseen aiheutuvat tunteet kuten häpeä, epäonnistumisen pelko ja arvottomuuden tun-

ne eivät ole ujouden oireita vaan kosketuksissa muihin syntyviä oman itsen ääriviivoja -

sosiaalisen maailman askelmerkkejä, joilla on voima määrittää omaa paikkaa maailmassa

ja tuntua siitä kuka minä olen. Käsitteellistän tämän ujouteen liittyväksi ontologisen

turvattomuuden kokemukseksi, johon liittyy tuntu sosiaalisesta paikantumattomuudesta

(ks. Freund 1998; Christman 2009). Kuten etenkin luvussa 5.1.1 tuli esille, ujous näyttää

synnyttävän kuiluja (Scott & Lyman 1968, 46) arjen moraaliseen järjestykseen. Ujon

näkökulmasta suurin kuilu lienee kuitenkin siinä välimatkassa, jonka oman sisäisen

todellisuuden tunnetuksi ja tunnustetuksi tekeminen muille synnyttää.

132

Stereotypisoivat ja konfliktoituvat kategoriat

Itse tuotetun poikkeavuuden ohella haastateltavat pyrkivät silti myös vastustamaan

ujouteen liitettyjä stereotypioita kuten puhumattomuutta ja pelkästään yksin viihtymistä.

Ujot ihmiset asettuivat paikoin myös laajentamaan tai venyttämään kategorioita mahtu-

akseen mukaan. Venytystä tehtiin esimerkiksi purkamalla omaan opiskelualaan liittyviä

stereotyyppisiä normeja ja ihanteita. Tämä tuli esille etenkin silloin, kun ujous suhteessa

kasvatus- ja opetusalaan koettiin konfliktoituvana kategoriana. Konflikti saatetaan joutua

ratkaisemaan luopumalla jomman kumman kategorian jäsenyydestä. Toisaalta myös ujout-

ta stereotypisoituna kategoriana (ks. Juhila 2012) haluttiin venyttää. Kulmala (2006, 67;

2004, 237) toteaa, että ihmiselle on tärkeää rakentaa yksilöllistä identiteettiä vaikka hän

olisi myöntynytkin tietylle kategoriajäsenyydelle. Ujot ihmiset eivät tässä aineistossa

osoittaneet juurikaan pyrkimyksiä irrottautua ujon ihmisen kategoriasta - ja miten he

voisivatkaan ujouden ollessa osa heidän luontoaan. Silti ujouden asettamista rajoista ja

ujouteen liitetyistä stereotypioista neuvoteltiin jatkuvasti. Yksilöllistä identiteettiä tässä

rakennettiin esimerkiksi kertomalla tilanteista, joissa ujous väistyy ja ujo ihminen vapautuu

toimimaan irrallaan täytymisen modaliteetista, vailla sosiaalisen vertailun ja arvioiduksi

tulon uhkaa.

Osalle haastateltavista tietynlaisen sosiaalisen identiteetin ja toimija-aseman rakentuminen

näytti olevan elämänhistoriallisesti kumuloitunut kokemus. Voimakkaimmin tämä näkyi

Marin, Susannan, Siljan, Ilonan ja Helin kohdalla. Haastateltavat käyttivät vastapuhetta

näiden leimojen vastustamiseen ja haastamiseen. Eniten käytetty vastapuheen muoto oli

pyrkimys selvittää omia toiminta- ja reagointitapoja puolustavin selonteoin. Selityksiä

perusteltiin resurssien, kykyjen ja taitojen puutteella sekä yksinkertaisesti vaikeuksilla

kyetä olemaan niinkuin ympäristö tuntuu olettavan. Selitysten antaminen on tapa yrittää

legitimoida omaa olemistaan ja käytöstään, joka on toistuvasti vaarassa tulla tulkituksi

negatiivisia konnotaatioita heijastavilla määreillä kuten välinpitämättämyydeksi, peesai-

luksi, pasiivisuudeksi, laiskuudeksi ja heikommin kompetentiksi verrattuna muihin.

Osalle aineistoni haastateltavista toistuva selontekovelvollisuus on rakentanut jossain

määrin turvatonta statusta. Tämä syntyy omien havaintojen ja tunteiden epävalidoinnista

(ks. Freund 1990). Julkisten diskurssien oletukset erilaisuudesta ja normaaliudesta

pakottavat toistuvasti marginaalissa olevan ihmisen ottamaan kantaa itseensä suhteessa

133

näihin oletuksiin (Juhila 2004). Siten leimattu identiteetti on koko ajan läsnä leimaa

kantavan ihmisen identiteetin rakennustyössä (Kulmala 2006, 67). Ujojen ihmisten

tasapainoilu normien, ihanteiden ja näihin liittyvien erilaisten modaliteettien välillä tuo

jatkuvasti näkyväksi kytkentöjä ujon ihmisen kokeman itseyden ja yhteiskunnan välillä

(ks. Scott 2007, 41).

Ihmissuhteet – liittymisen vaikeus ja sosiaalisen kyvyttömyyden tunne

Useimmat aineiston haastateltavista olivat kokeneet elämänsä aikana vaikeuksia

yrittäessään solmia läheisiä ihmissuhteita. Tähän liittyi osattomuuden ja ulkopuolisuuden

kokemuksia. Vaikeus solmia läheisiä ihmissuhteita liitettiin omiin minäpositioihin, joita

luonnehdittiin osaamattomuuden, uskalluksen puutteen, riittämättämyyden, kyvyttömyy-

den ja erilaisuuden määreillä. Näihin kokemuksiin liittyi turvattomuutta, sosiaalista kipua,

ulkopuolisuutta ja huolta omasta sosiaalisesta identiteetistä - myös pelkoa siitä, että ei tule

hyväksytyksi. Vaikeus solmia ystävyyssuhteita liitettiin osan kerronnassa myös perinteisiin

yliopistoajan rientoihin, jotka monet haastateltavista kokivat epämukavina tilanteina

eivätkä siksi juurikaan osallistuneet niihin. Näistä teemoista annetuissa selonteoissa koros-

tui oman toiminnan reflektointi ja itsearviointi, joissa taiteiltiin toisaalta oman tien

kulkijuuden, mutta myös ulkopuolisuuden kokemuksen kanssa. Useat haastateltavista

kokivat yliopisto-opiskelijoiden perinteiset vapaa-ajanviettotilanteet hankalina niihin liit-

tyvän spontaanin ilakoinnin ja alkoholikeskeisyyden takia. Koska osa koki nämä

osallistumisen ehdot itselle sopimattomina, rajautuivat he näin pois myös yhteyksistä, jois-

sa ystävyyssuhteiden solmimisen potentiaali on suuri.

Huomiota herättävin havainto ujojen ihmisten sosiaalisia suhteita ja vuorovaikutustilanteita

käsittelevässä puheessa oli miltei jokaisen haastateltavan kokemus muiden ihmisten

sosiaalisten kykyjen ylivertaisuudesta suhteessa omiin taitoihin. Näin ollen he kokivat

itsensä altavastaajiksi ihmissuhteiden solmimisen lisäksi myös yliopiston arjessa erilaisissa

sosiaalisissa tilanteissa. Perustava erilaisuus ja sen myötä eksluusio suhteessa muihin ja

erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin merkityksellistyi johtuvaksi omasta sosiaalisen kompetenssin

puutteesta. Nämä kuvaukset hankaluuksista sosiaalisissa tilanteissa olivat hämmästyttävän

identtisiä Scottin (2004;2005;2007) ujoustutkimuksen havaintojen kanssa. Ujot piirtävät

voimakkain eronteoin itsestään kuvaa kömpelöinä, taitamattomina ja yksinkertaisesti

134

täysin puutteellisesti varustettuna voidakseen selvitä kunnialla sosiaalisista tilanteista

suhteessa kompetenttiin toiseen, jolla tällaisia ongelmia ei ole. Ujo ihminen siis näyttää

etenkin näissä tilanteissa toimivan ujon ihmisen identiteetistä käsin, jossa oma

puutteellisuus on jotain olemuksellista ja kaiken kattavaa. Sosiaalinen vertailu tuottaa

ujolle valmiiksi altavastaajan toimija-aseman, joka nostaa dramaturgisen stressin kattoon ja

usein myös vaikuttaa suoriutumiseen. Kerronnan minäpositioita kuvattiin siis voimakkailla

kontrastoinneilla muihin sosiaalisesti kyvykkäinä näyttäytyviin ihmisiin sekä toteamalla

omat kyvyt yksinkertaisesti puutteellisiksi.

7.3 Ujous altavastaajan toimija-asemana

Edeltävät tulosluvut ovat osaltaan piirtäneet kuvaa ujojen ihmisten identiteettipositioista ja

niihin liittyvästä toimijuudesta. Ennen kokoavan vastauksen esittämistä toiseen tutkimus-

kysymykseen käyn läpi vielä viimeisen analyysiluvun havaintoja, jossa keskityttiin ujojen

ihmisten identiteetin rakennusprosessiin työelämään liittyvän tulevaisuusorientaation kon-

tekstissa. Tähän liittyvän identiteettityön osalta kiinnitin erityisesti huomiota Bambergin

identiteettiteorian kolmanteen dilemmaan: mihin minä pystyn?

Useille haastateltavista edessä oleva työelämä näyttäytyi huolenaiheena, joka liittyi

ensisijaisesti omaan alavalintaan. Kamppailu omasta sopivuudesta tietylle alalle korostui

etenkin kasvatus- ja opetusalan valinneiden kerronnassa, jossa ujous tähän alaan

suhteutettuna näyttäytyi konfliktoituvana kategoriana. Konflikti syntyi pääasiassa ujon

ihmisen omasta sosiaaliseen vertailuun kytkeytyvästä merkityksenannosta, jossa ujous

näyttäytyi mahdottomuutena suhteessa valittuun alaan. Ainoastaan Susanna oli kokenut

muiden taholta eksplisiittistä kyseenalaistamista sopivuudestaan opettajaksi. Kasvatus -ja

opetusala näyttäytyi tässä aineistossa ristiriitaisena ja voimakasta identiteettityötä aiheut-

tavana alavalintana, jota sivuttiin vertailukohtana myös niiden haastateltavin puheessa,

jotka eivät olleet kyseistä alaa valinneet. Ujon ihmisen toimija-asema alan opinnoissa sekä

suhteessa alan ihanteisiin ja kompetensseihin koettiin ensisijaisesti altavastaajan asemana,

jossa omaa sopivuutta täytyy mitata ja punnita jatkuvasti sekä omia rahkeita venyttää.

Toisaalta haastateltavat myös käyttivät vastapuhetta puolustaakseen asemaansa alalla ja

sovittaakseen kategorioiden välistä konfliktia. Tämä tapahtui pääasiassa yrityksellä

laajentaa opetusalan kategoriaa sekä korostamalla ujouden potentiaalisia vahvuuksia alaan

135

liittyen. Etenkin Marin, Susannan ja Helin kohdalla alavalinta omaa luonnetta uhmaten

näyttäytyi vahvana toimijuuden osoituksena vaikka se paikoin olikin vienyt heidät voimien

äärirajoille. Voi kuitenkin kysyä, mikä merkitys ja voima yleisillä puhetavoilla on siinä,

miten hyvin alan harvoin kyseenalaistettuihin ihanteisiin sopimattomat opiskelijat kokevat

mahdollisuutensa ja pystymisensä? Sosiaalisella tuella voisi olla ratkaiseva hyvinvointia

parantava merkitys.

Tulevaisuuteen suuntautuvat huolet suhteessa työelämään liittyivät myös sinne pääsyyn ja

siellä pärjäämiseen. Tämä näkyi muidenkin kuin opetusalan valinneiden kokemuksissa ja

käsityksissä itsestään kelvollisena ja pystyvänä työnhakijana. Näissä pohdinnoissa työ-

haastattelu näyttäytyi pullonkaulana, jossa oma ujous saattaisi viimeistään muodostua

vaikeuttavaksi jopa tien katkaisevaksi tekijäksi. Huolet liittyivät etenkin kokemukseen

useimpien muiden hakijoiden oletetusta ylivoimasta, vaikeuteen haastatteluhetkessä esittää

itseään toivotun laisena sekä pelkoon siitä, että työnantaja liittää havaittuun ujouteen

negatiivisia attribuutioita torpaten ujon ihmisen mahdollisuudet saada töitä. Ne haastatel-

tavat, joiden yliopisto aikaa kuvasi enemmän sosiaalinen osallisuus ja omien resurssien

kasvu, kokivat näitä tuntoja vähemmän.

Toimija-aseman rakentuminen kerronnassa

Selonteoissaan ujot ihmiset puhuivat jatkuvasti muista ihmisistä sosiaalisesti vertaillen

rakentaen näin identiteettiään suhteessa toisiin lähinnä kontrastien kautta. Nämä toiset

olivat useimmiten ihmisiä ylipäätään (yleistäen/kompetentti toinen), jolloin ujot ihmiset

näyttäytyivät kerronnassa omana, muista ihmisistä perustavasti eroavana kategoriana.

Saman alan opiskelijoista ja oman vuosikurssin opiskelijoista puhuttiin monin paikoin

ulkopuolisen ja sivustaseuraajan näkökulmasta. Oma ujous nähtiin ikään kuin ennalta

määräytyneenä tekijänä ja siten olosuhteena, jolle ujo ei määräänsä enempää voinut mitään

ja joka myös määritti ujon mahdollisuuksia toimia erilaisissa tilanteissa liittyen etenkin

osallistumiseen ja oman sosiaalisen identiteetin esittämiseen. Melko runsas modaalisten

positioiden (pitää, täytyä, voida, pystyä) ilmeneminen kerronnassa kuvasti osaltaan sitä

toimija-asemaa, jonka näkökulmasta he erinäisiä tapahtumia kertoivat. Ujot joutuivat

kertomissaan tapahtumissa usein myös ulkoapäin positioiduiksi, mihin liittyi muiden

antamia määrityksiä ja tulkintoja sekä selitysvaateita.

136

Haastateltavien kerronnassa ilmeni myös runsaasti hypoteettista kerrontaa, jonka avulla

ujot ihmiset kuvittelivat mahdollisia tapahtumien kulkuja sijoittuen usein näissä epä-

onnistujiksi, virheen tekijöiksi ja häpeään joutujiksi. Hypoteettinen kerronta liittyi myös

tulevaisuuden kuvitteluun, jonka avulla käsiteltiin edessä olevia toimijuuteen liittyviä

haasteita ja niihin liittyviä pelkoja - etenkin työhaastattelu yksittäisenä tapahtumana ja

työelämä ylipäätään latautui huolta aiheuttavaksi. Ujot ihmiset kertoivat itsensä enim-

mäkseen sinittelijän, sietäjän ja itsensä venyttäjän rooliin, mutta myös selviytyjän, itseä

vastuuttavan ja itseään aktiivisesti kehittävän ihmisen rooliin. Ujot kertoivat itsensä

jatkuvasti liikkeessä olevana kohti muutosta. Tämä näkyi etenkin menneen, nykyisen ja

tulevan minän välillä sukkulointina. Osalla haastateltavista selviytyminen oli muuttunut

kasvaneiden resurssien myötä uudeksi koetun toimija-aseman tunnusteluksi, joka mahdol-

listi etäisyyden ottamisen menneeseen ujouden rajoittamaan minään. Kerronnan strate-

gioissa korostui myös aktiivinen identiteettinavigaatio, joka näkyi runsaana erilaisten

positioiden kokeilemisina ja toisaalta – toisaalta rakenteina. Omia toimijuuteen ja osallis-

tuvuuteen liittyviä minäpositioita kuvattiin kerronnassa usein kontrasteilla ja puutteilla

verrattuna muihin, ei-ujoina koettuihin ihmisiin.

Haastateltavat asettuivat kerrontatilanteessa aktiivisiksi ja hyvin itsereflektiivisiksi,

avoimiksi kertojiksi. He korjasivat rohkeasti tekemiäni mahdollisesti liian hätäisiä

olettamuksia ja tarkensivat tekemiäni tulkintoja, joita esiintyi esimerkiksi tekemissäni

tiivistävissä kommenteissa, joilla pyrin selvittämään, olenko ymmärtänyt kerrotun

merkityksen oikein. Siten haastateltavat näyttäytyivät minulle haastattelijana hyvin tasa-

veroisina keskustelukumppaneina. Toisaalta asetelmaan vaikutti varmasti sekin, että

haastattelijan roolista huolimatta olin tutkittaville vertainen kuuluessani niin ikään

yliopisto-opiskelijoiden joukkoon. Avoimuus tuli esille useimpien haastateltavien kerto-

essa rehellisesti, että heitä oli jännittänyt tulla paikalle. Osa kertoi harkinneensa jo sovitun

tilanteen ohittamista. Tulkitsen tämän rohkeudeksi. Heidän uskalluksensa kertoa niin ikään

peloistaan, huolistaan ja kipeistäkin kokemuksista sekä tunteiden näyttäminen tilanteessa

vieraalle haastattelijalle kertoivat osaltaan haastateltavien uskalluksesta antautua tilan-

teeseen. Huumorin, sarkasmin ja itseironian käyttö puheessa viestivät haastateltavien

tilanteessa ottamaa asemaa itsenäisinä ja omanlaisinaan kertojina. Monin paikoin tulkitsin,

että kerronnan yleisönä itseni lisäksi oli laajempi sosiaalinen ympäristö yhteiskuntaa

myöden. Haastateltavat asettuivat kerrontatilanteeseen paikoin tilittäjinä, tunteen purkajina

137

ja normien haastajina. Kerratessaan menneisyydessä ikävästi menneitä tilanteita ja valot-

taessaan tapahtumien syitä ja selityksiä, koin, että haastateltavat samalla kertoivat tapah-

tumia ikään kuin uudelleen noissa tilanteissa olleille ihmisille, jotka sillä hetkellä eivät

olleet ymmärtäneet heidän toimintaansa. Tulkitsin tämän johtuvaksi kenties siitä, että heillä

ei ole aina ollut mahdollisuutta saada tilaisuutta selittää tai selitys ei ole mennyt läpi, jol-

loin haastattelun kerrontatilanne oli mahdollisuus ikään kuin paikata aiempaa kokemusta.

Haastateltavien puheessa käyttämä yleinen mallitarina oli vauhdikasta ja aktiivista

sosiaalista elämää viettävän yliopisto-opiskelijan tarina, johon asemoiduttiin useimmiten

ulkopuolisena ja sivusta seuraajana. Tähän liittyi laajempi, odotuksin latautunut tarinalinja

yliopistoajasta nuoren aikuisen parhaana, kokemuksia täynnä olevana ajanjaksona, joka

osan kohdalla oli jäänyt toteutumatta. Tämä aiheutti sosiaalista kipua. Kasvatus- ja

opetusalalla opiskelevien kerronnassa oli kuultavissa mallitarina sosiaalisesta, puheliaasta,

esiintymistaitoisesta, joka paikan höylästä, joka on varustettu loputtomalla sosiaalisella

energialla. Tähän liittyi konnotaatioita kunnon kansalaisuudesta ja suvereenista sosiaalises-

ta toimijuudesta. Omaa itseä kontrastoitiin suhteessa tähän tarinaan voimakkailla eronte-

oilla. Kerronnassa oli havaittavissa myös subjektivoitumiseksi tulkittavissa olevaa asemoi-

tumista, joka ilmeni mallitarinoissa itseä aktiivisesti kehittävästä, haastavasta ja suoritus-

kyvystään huolehtivasta toimijasta, joka on valmis menemään mukavuusalueensa ulko-

puolelle. Tämän voi tulkita myös itseä vastuuttavaksi suhtautumiseksi. Kokoavasti voi

todeta, että rajoitteista ja monen kohdalla vuosien saatossa kumuloituneista ikävistä

kokemuksista huolimatta aineistoni ujot ihmiset osoittivat sitkeää toimijuutta.

7.4 Jatkokehittelyjä

Etenkin edellä esitellyt tutkimukseni kolmannen analyysiluvun havainnot kytkeytyvät

kiinnostavasti Katri Komulaisen (2012) kehittämään kykyminuuden käsitteeseen, jolla

tarkoitetaan yksilön tulkintaa omista koulutukseen ja työelämään liittyvistä kyvyistä sekä

muista niihin kytkeytyvistä sisäisistä ominaisuuksista. Kykyminuus on yhtäaikaisesti sekä

yksilöllinen että sosiaalisesti rakentunut ja jaettu tulkinta näistä kyvyistä. Rädyn ym.(2018,

113) tuoreessa pilottitutkimuksessa tarkasteltiin korkeakouluopiskelijoiden koetun kyky-

minuuden yhteyttä heidän uskoonsa tulevaisuuden työllistyvyydestään. Enemmän intro-

version piirteitä kokevat opiskelijat suhtautuivat pessimistisemmin työllistyvyyteensä

pitäen itseään väärillä kyvyillä varustettuna, puutteellisina ja jopa kyvyttöminä.

138

Tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat osaltaan, että ujoudesta (Scott 2007) ja ylipäätään

itsen esittämisen vaikeudesta on tulossa ongelmallinen identiteetti. Yhteiskunnallista osal-

lisuutta, henkilökohtaista menestystä ja suorituskykyä mitataan yhä enenevässä määrin

kyvyllä ilmaista itseä, luoda verkostoja sekä hallita itsestä annettuja vaikutelmia (ks. Räty

ym. 2018). Näistä inhimillisistä kyvyistä on myös tullut kauppatavaraa ja siten työelämän

keskeisiä ihanteita (Jokinen & Sieppi 2018; Aho 2010, 191). Ujouden katsotaan yhä

useammin olevan puutetta nyky-yhteiskunnan hyviksi, jopa moraalisiksi esittämistä

ominaisuuksista kuten ulospäinsuuntautuneisuudesta, äänekkyydestä ja itseilmaisusta

(Scott 2006, 134; Lane 2007). Myöhäismoderniksi tulkittua aikaamme leimaa valintojen

teko, riskien ottaminen ja yksilön vastuun korostuminen (Giddens 1991), mikä lisää uusien

sukupolvien painetta suoriutua ja selviytyä. Kysynkin, millaista identiteettiä ja toimija-

asemaa se ihmiselle tuottaa jos omat sisäiset ja sisäsyntyiset ominaisuudet joutuu totea-

maan kelvottomiksi niillä yhteiskunnan keskeisillä areenoilla, joissa sosiaalista osallisuutta

rakennetaan. Iain Wilkinsonin (2005) on nimennyt tämän yhdeksi sosiaalisen kärsimyksen

muodoista.

Tutkimukseni yksi silmiin pistävimmistä havainnoista on se, miten ahtaalla ujot yliopisto-

opiskelijat kokivat olevansa etenkin kasvatus- ja opetusalan opiskelijayhteisössä, jossa oloa

toki sävytti myös itse itsensä suhteuttaminen alan kompetensseihin. Näkisin tämän yhtenä

keskeisistä jatkotutkimusaiheista, jonka avulla tulisi selvittää tarkemmin ujoksi tai ihanteita

vastaamattomiksi koskevien opiskelijoiden identiteettejä, merkityksenantoa ja toimijuutta.

Erilaisilla laadullisilla tutkimusstrategioilla olisi mahdollisuus päästä lähemmäs niitä

arkipäivän käytänteitä ja mekanismeja, jotka kenties tuottavat poikkeavuuden kokemuksia

vaikuttaen näin koettuun toimijuuteen ja tuntuun omista mahdollisuuksista. Narratiivinen

tutkimusote yhdistettynä Michael Bambergin (2011) tarinallisen identiteetin teoriaan

osoittautui hedelmälliseksi strategiaksi pyrittäessä tavoittamaan ujoksi itsensä kokevien

yliopisto-opiskelijoiden merkityksenantoa. Pidän tämän ohella aiheellisena myös kasvot-

tomien aineistonkeruumenetelmien hyödyntämistä niiden tavoittaessa kenties laajemmin ja

monikirjoisemmin aiheeseen liittyvää kohderyhmää.

Lisäksi näen tutkimukseni tuottamissa havainnossa myös virikkeitä pedagogisten ja

ohjauksellisten käytänteiden kehittämiselle yliopistoympäristössä ja ylipäätään oppilaitos

konteksteissa. Uuden työn ihanteista ja vaatimuksista puhutaan oppilaitoksissa usein

139

itsestäänselvyyksinä. Ohjaus ammattikäytäntönä on yhä enemmän vaarassa taipua vain

työelämän ihanteita palvelevaksi koneistoksi, jonka perimmäinen tehtävä on kansan-

taloudellisten hyötyjen kasvattaminen (Sultana 2014; Guichard 2018). Souto ja

Vehviläinen (2018) ovat luonnostelleet työelämäorientaation sijaan ohjauksen sivistys-

teoreettista jäsennystä, jossa yksilökeskeisyyden sijaan keskiössä on laajempi hyvän

elämän palvelukseen asettuminen. Tämän jäsennyksen päämäärinä ovat kasvun, tuen ja

ymmärryksen syvenemisen mahdollisuudet. Pidän näitä tärkeinä eettisinä signaaleina. Ujo

ihminen voi toki hyötyä siitä, että häntä neuvotaan menemään esiintymisjännityskurssille.

Näkisin ohjauksen kuitenkin mieluummin välineenä, jonka puitteissa voidaan lisäksi tutkia

sitä merkityksenantoa, joka noihin tilanteisiin liittyy – myös purkaa pakkoja ja täytymisiä

kriittisen reflektion keinoin.

140

8 Päättösanat

Aloitin tämän tutkimuksen lainauksella Mintun haastattelusta, Silja saakoon viimeisen

puheenvuoron.

PH: Ootko miettiny sitä, että miten ihmiset ylipäätään maailmassa tai yliopistolla vois toimia toisin, että sun olis helpompi olla?Silja:(...) ehkä semmonen yleinen jouston vara, että, tai sanotaanko semmonen ymmärtäväinen asenne. Että jos se toinen ihminen sanoo, että jos tää on liian paha niin me voiaan lopettaa, voit lähteä etuajassa niin siitä tulee semmonen olo, että tää ympäristö on semmonen, että se luottaa. Ja sit mää en luultavasti joudu edes käyttään sitä joustovaraa.PH: Niin onks semmosta joustoa maailmassa tai yliopistossa?Silja: Vähä riippuu...Mulla on kyllä hyvin vähä kokemusta, niinku elämässä ylipäätään. Mutta yliopistolla sitä on yllättävän paljon. Mää ootin, että sitä ei olis, mutta esimerkiksi mun piti piettää yhellä kurssilla, en ees muista mikä kurssi se oli...Piti piettää oikein esitelmä. Se oli tosiaan sitä aikaa, että mulla ahisti paljon enemmän esitelmät kuin nyt. Niin mää vaan sanoin niinku sille opettajalle suoraa, että ku se oli siis antanu arviointikriteerit etukäteen ja yks niistä oli katsekontakti yleisön kans, ja olin sitte että jaaa...Sit mä menin sille opettajalle sanoon suoraa, että mulla on tällanen ongelma, että mä en pysty. Että mä ymmärrän jos se laskee mun arvosanaa, mut mä toivoisin, että annat vähä armoa ja se anto! Se meinas mulle paljon! Ja sitte toisaalta ko mää tiesin, että se anto sitä armoa niin katoin vähä niinku sinne suuntaan, mä katoin sinne yleisön yli, seinään. Kun joku tulee vastaan niin oma olokin on sitten parempi, että pystyy ite vastaan.

Tähän voisi oikeastaan laittaa pisteen. Silja sanoo kaiken tarvittavan. Täytymisen modali-

teetista vapautumisessa on toimijuuden siemen. Usein tuo siemen kuitenkin poljetaan maa-

han pakoilla ja käskyillä tai myrkytetään arvottomuuden ja häpeän uhalla. Se millaisin

diskurssein ujoudesta tai toisaalta yhteiskunnassa vallalla olevista ihmisyyden ihanteista

puhutaan, vaikuttaa ujon ihmisen käsitykseen omista mahdollisuuksistaan (Scott 2007).

Diskursseilla viitoitetaan ujon ihmisen sosiaalista paikkaa ja asemaa. Määrääviä ne

tietenkään eivät ole, mutta kenties on mahdollista sanoa, että ne ovat vaikutusvaltaisia. Ne

suuntaavat huomiota siihen, mihin täytyy pystyä ja toisaalta oman pystymättömyyden

kokemukseen (Wilkinson 2005). Valtarakenteille ja globaaleille trendeille emme ehkä voi

mitään, mutta sille voimme, kuinka arkipäivässä kohtaamme yksittäisen ihmisen. Juhila

(2012, 223) on todennut, että jokainen voi asettua vastustamaan leimaavaa poikkeavuuden

kategorisaatiota välttämällä täl- laiseen kategorisaatioon mukaan menemistä. Pienim-

millään se on vaikenemista. Se voi tutkijan mukaan kuitenkin olla myös äänekkäämpää

purkamista, kuten toisenlaisten tulkintojen tai poikkeavuuden tulkintaa kyseenalaistavien

kysymysten esittämistä ja ongelma- puheen sijasta kauneuden osoittamista siellä, missä

yleensä nähdään vain puutteita ja vajavuuksia. Tai kuten Ilona asian sanoitti: Että ihmiset

ymmärtäis sen arvokkuuden mikä niissä ihmisissä on.

141

Lähteet

Aaltonen, S., Högbacka, R. 2015. Umpikujasta oivallukseen: Refleksiivisyys empiirisessä tutkimuksessa. Tampere: Tampere University Press.

Aho, K. 2010. The Psychopathology of American Shyness: A Hermeneutic Reading. Jour-nal for the Theory of Social Behaviour, 40(2), pp. 190-206.

Almonkari, M. 2007. Jännittäminen opiskelun puheviestintätilanteissa. Jyväskylän yliopisto: Jyväskylä.

American Psychiatric Association (APA) 1994. Diagnostic and Statistical Manual of Men-tal Disorders (DSM-IV). Washington, D.C.: American Psychiatric Association.

Baker, L., & McNulty, J. K. 2010. Shyness and marriage: does shyness shape even estab-lished relationships?. Personality & social psychology bulletin, 36(5), 665–676.

Bamberg, M. 2004. Positioning with davie hogan: stories, tellings, and identities. Teok-sessa C. Daiute & C. Lightfoot. Narrative analysis (pp. 136-157). Thousand Oaks, CA: SAGE Publications.

Bamberg, M. 2011a. Who am I? Narration and its contribution to self and identity. Theory & Psychology, 21(1), pp. 3-24.

Bamberg, M. 2011b. Who am I? Big or small—shallow or deep? Theory & Psychology, 21(1), pp. 122-129.

Bamberg M. 2012. Narrative practice and identity navigation. Teoksessa J. A. Holstein & J. F. Gubrium 2012. Varieties of narrative analysis. Los Angeles: Sage. (99-122)

Billig, M. 1996. Arguing and thinking: A rhetorical approach to social psychology (New ed.). Cambridge: Cambridge University Press.

Blumenfeld Jones, D. 1995. Fidelity as a criterion for practicing and evaluating narrative‐ inquiry. International Journal of Qualitative Studies in Education, 8(1), pp. 25-35.

Brunila, K. 2012. A diminished self: Entrepreneurial and therapeutic ethos operating with a common aim. European Educational Research Journal, 11, 477–486.

Brunila, K. & Siivonen, P. 2014. Preoccupied with the self: Towards self-responsible, en-terprising, flexible and self-centred subjectivity in education. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education, 37(1), pp. 1-14.

142

Burr, V. 1997. An Introduction to Social Constructionism. London: Routledge.

Carducci, B. J. 2009. What shy individuals do to cope with their shyness: a content analy-sis and evaluation of self-selected coping strategies. Israel Journal of Psychiatry and Re-lated Sciences, 46, 45–52.

Christman, J. 2009. Autonomy, Recognition, and Social Dislocation. Analyse & Kritik 02/2009.

Chronis-Tuscano, A., Degnan, K. A., Pine, D. S., Perez-Edgar, K., Henderson, H. A. & Diaz, Y. 2009. Stable early maternal report of behavioral inhibition predicts lifetime so-cial anxiety disorder in adolescence. Journal of the American Academy of Child & Ado-lescent Psychiatry, 48, 928–935.

Coplan, R. J., Hughes, K., Bosacki, S., & Rose-Krasnor, L. 2011. Is silence golden? Ele-mentary school teachers’ strategies and beliefs regarding hypothetical shy/quiet and ex-uberant/talkative children. Journal of Educational Psychology, 103, 939–951.

Cox, B. J., MacPherson, P. S. R. & Enns, M. W. 2005. Psychiatric correlates of childhood shyness in a nationally representative sam- ple. Behaviour Research and Therapy, 43, 1019–1027.

Crozier, W.R. 2001. Understanding Shyness: Psychological Perspectives. Basingstoke:

Palgrave.

Dalrymple, K. L. 2013. When does being shyness become social anxiety, a treatable disor-der: The authors pinpoint the fine line between overdiagnosis and underdiagnosis of SAD.(social anxiety disorder). Current Psychiatry, 12(11), p. 21.

De Fina, A. 2015. Narrative and identities. Teoksessa A. De Fina & A. Georgakopoulou toim. The handbook of narrative analysis. Chichester, England ; Malden, Massachusetts: Wiley Blackwell.

De Fina, A. & Georgakopoulou, A. 2015. The handbook of narrative analysis. Chichester, England ; Malden, Massachusetts: Wiley Blackwell.

Frank, A. W. 1995. The wounded storyteller: Body, illness, and ethics. Chicago:

University of Chicago Press.

Fritz, R. L. & Vandermause, R. 2018. Data Collection via In-Depth Email Interviewing: Lessons From the Field. Qualitative Health Research, 28(10), pp. 1640-1649.

Fludernik, M. 1996. Towards a 'natural' narratology. London: Routledge.

Freund, P. E. S. 1998 Social performances and their discontents. The biopsychosocial as-pects of dramaturgical stress. Teoksessa G. Bendelow & S. Williams (1997). Emotions in Social Life: Critical Themes and Contemporary Issues.

143

Freund, P. E. S. 1990. The expressive body: A common ground for the sociology of emo-tions and health and illness. Sociology of Health & Illness, 12(4), pp. 452-477.

Gergen, K. J. 2009. An Invitation to Social Construction. London: Sage.

Giddens, A. 1991. Modernity and Self-Identity. Buckingham: Polity Press.

Goffman, E. 1955. On Face-Work: An Analysis of Ritual Elements in Social Interaction. Psychiatry, 18(3), pp. 213-231.

Grönfors, M. & Vilkka H. 2011. Laadullisen tutkimuksen kenttätyömenetelmät. SoFia-So-siologi-Filosofiapu Vilkka. Hämeenlinna.

Guichard, J. 2018. What role can university research and training programs play as regards interventions for active life design? Itä-Suomen yliopiston ohjauksen koulutuksen 30-vuotisjuhlaseminaarin esitelmä.

Haasio, A. & Zechner, M. 2014. Identiteettipuhetta Hikikomero-keskustelufoorumilla. Teoksessa M. Gissler, M. Kekkonen, P. Känkänen, P. Muranen, M. Wrede-Jäntti toim. " Nuoruus toisin sanoen – Nuorten elinolot vuosikirja 2014. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki, s. 51–62.

Hacking, I. 2009. Mitä sosiaalinen konstruktionismi on? Tampere: Vastapaino.

Hall, S. 1999. Kulttuurinen identiteetti ja diaspora. Teoksessa S. Hall, Identiteetti (suom. ja toim. M. Lehtonen & J. Herkman) (s. 223–243). Tampere: Vastapaino.

Harvey J. H., Orbuch T. L. & Weber A. L. 1992. Attributions, Accounts, and Close Rela-tionships. New York: Springer-Verlag.

Heavey, E. 2015. Narrative Bodies, Embodied Narratives. Teoksessa A. De Fina & A. Georgakopoulou toim. The handbook of narrative analysis. Chichester, England ; Malden, Massachusetts: Wiley Blackwell.

Henderson, L., Gilbert, P. & Zimbardo P. 2014. Teoksessa S. G. Hofmann and P. M. DiBartolo toim. Social Anxiety. Clinical, Developmental, and Social Perspectives. Aca-demic Press.

Herman, D. 2009. Basic elements of narrative. Malden, Mass: Wiley-Blackwell.

Heiser, N. A., Turner, S. M., Beidel, D. C. & Roberson-Nay, R. 2009. Differentiating so-cial phobia from shyness. Journal of Anxiety Disorders, 23(4), pp. 469-476.

Hickinbottom-Brawn, S. 2013. Brand “you”: The emergence of social anxiety disorder in the age of enterprise. Theory & Psychology, 23(6), pp. 732-751.

Hofmann, S. G., Heinrichs, N. & Moscovitch, D. A. 2004. The nature and expression of social phobia: Toward a new classification. Clinical Psychology Review, 24(7), 769–797.

144

Hughes, E. 2017. The Voices of the shy: The consequences, misconceptions and ‘manage-ment’ of shyness. University of Manchester.

Hyvärinen, M., Hatavaara, M. & Rautajoki H. 2019. Kerronta, asemointi ja haastattelun analyysi. Sosiologia 1/2019.

Hydén, M. 2008. Narrating sensitive topics. Teoksessa M. Andrews, C. Squire & M. Tam-boukou (toim.) Doing Narrative Research. SAGE Publications, LA, London, New Delhi, Singapore. 121– 136.

Hyvärinen, M. 2010. Haastattelukertomuksen analyysi. Teoksessa J. Ruusuvuori, P. Nikan-der & M. Hyvärinen (toim.) Haastattelun analyysi. Vastapaino. Tampere. s. 90- 118.

Hyvärinen, M. 2017a. Haastattelun maailma. Teoksessa M. Hyvärinen, P. Nikander & J. Ruusuvuori (toim.) Tutkimushaastattelun käsikirja. Vastapaino: Helsinki. s.11- 45.

Hyvärinen, M. 2017b. Kertomushaastattelu. Teoksessa M. Hyvärinen, P. Nikander & J. Ruusuvuori (toim.) Tutkimushaastattelun käsikirja. Vastapaino: Helsinki. s. 174- 192.

Hänninen, V. & Koski-Jännes, A. 2010. Breaking of self-narrative as a means of reorienta-tion? Teoksessa M. Hyvärinen toim. 2010. Beyond narrative coherence 2010. Amster-dam ; Philadelphia: John Benjamins Pub.

Hänninen, V. 1999. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopisto.

Illingworth, N. 2006. Content, Context, Reflexivity and the Qualitative Research En-counter: Telling Stories in the Virtual Realm. Sociological Research Online, 11(1), pp. 1-12.

Jokinen, J. & Sieppi, A. 2018. Sosiaaliset taidot ovat entistä tärkeämpiä työelämässä. Talous ja yhteiskunta 2/2018.

Juhila, K. 2012 Poikkeavan kategorian jäsenyyden tuottaminen ja vastustaminen. Teok-sessa A. Jokinen, K. Juhila & E. Suoninen (toim.). Kategoriat, kulttuuri ja moraali - joh-datus kategoria-analyysiin. Tampere: Vastapaino, 175-225.

Juhila, K., 2004a Leimattu identiteetti ja vastapuhe. Teoksessa A, Jokinen, L, Huttunen & A, Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta. Neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. Tampere: Gaudeamus Kirja, 20-32.

Juhila, K. 2004b. Sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimus. Historiaa ja nykysuuntauksia. Janus : sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 12(2), pp. 155-183.

Juvonen, T. 2015. Sosiaalisesti kontrolloitu, hauraasti autonominen: Nuorten toimijuuden rakentuminen etsivässä työssä. Helsinki: Nuorisotutkimuskeskus.

Jyrkämä, J. 2008. Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä: Hahmottelua teoreettis-metodolo-giseksi viitekehykseksi. Gerontologia : Kasvun ja vanhenemisen tutkijat ry:n julkaisu, 22(4), p. 2.

145

Karjalainen, J. 2005. Sivutietoa. Teoksessa S. Hänninen & J. Karjalainen & T. Lahti (toim.) Toinen tieto. Kirjoituksia huono-osaisuuden tunnistamisesta. Helsinki: Stakes, 319–335.

Kellokumpu, A. 2017. Näkymiä neljän seinän sisältä. Tutkielma sosiaalisesti vetäytynei-den nuorten identiteetistä ja toimijuudesta. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Komulainen, K. 1998. Kotihiiriä ja ihmisiä: Retorinen minä naisten koulutusta koskevissa elämänkertomuksissa. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Korhonen, M. & Komulainen, K. 2019. (tulossa). Kyynistyminen kehityksellisenä siir-tymänä työuupumuksessa. Teoksessa K. Filander, M. Korhonen, P. Siivonen (toim.) Nyt riittää! Huiputuksen vaihtoehtoa etsimässä. Tampere: Vastapaino.

Korobov, N. & Bamberg, M. 2004. Positioning a 'mature' self in interactive practices: How adolescent males negotiate 'physical attraction' in group talk. British Journal Of Devel-opmental Psychology, 22, pp. 471-492.

Kulmala, A. 2004. Toiset identiteettiä rakentamassa. Yhteiskuntapolitiikka, 69(3), pp. 231-241.

Kulmala, A. 2006. Kerrottuja kokemuksia leimatusta identiteetistä ja toiseudesta.Tam-pereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print Tampere.

Labov, William. 1972. Language in the inner city: studies in the black english vernacular. Philadelphia: The University of Pennsylvania Press.

Laing, R. D. 1960. The Divided Self. Harmondsworth: Penguin Books.

Laine, T. 2008. Sosiaaliohjaus ja asiakkaan subjektiasema diakonialaitoksissa. Janus 16(3), 228–244.

Lane, C. 2007. Shyness: How normal behavior became a sickness. New Haven, CT: Yale.

University Press.

Liljeström, M. (toim.). 2004. Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta. Tam-pere: Vastapaino.

Lund, I. 2009. An exploration of self-awareness among shy adolescents. YOUNG, 17(4), 375– 397.

Lund, I. 2008. 'I just sit there': Shyness as an emotional and behavioural problem in school. (Report). Journal of Research in Special Educational Needs, 8(2), p. 78.

Löyttyniemi, V. (2004). Kerrottu identiteetti, neuvoteltu sukupuoli: Auscultatio Medici. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto : Minerva.

Mackenzie, C. 2008. Relational Autonomy, Normative Authority and Perfectionism. Jour-nal of Social Philosophy, Vol. 39 No. 4/2008, 512–533.

146

Nikander, P. 2000. ”Old” versus ”little girl”: A discursive approach to age categorisation and morality. Journal of aging studies 14 (4), 335-358.

Orbuch, T. L. 1997. People's Accounts Count: The Sociology of Accounts. Annual Review of Sociology, 23(1), pp. 455-478.

Penttinen, H. 2017. Socially phobic clients' self-descriptions, treatment progress and re-flexivity in short-term cognitive-constructivist group psychotherapy. University of Jyväskylä: Jyväskylä.

Peräkylä, A. 2001. Ervin Goffman: sosiaalisen vuorovaikutuksen rakenteet. Teoksessa V. Hänninen, J. Partanen & O-H. Ylijoki (toim.). Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä (s. 347-364). Tampere: Vastapaino.

Phillips, S. D. & Bruch, M. A. 1988. Shyness and dysfunction in career development. Jour-nal of Counseling Psychology, 2, 159–165.

Pilkonis, P. A. 1977. Shyness, public and private, and its relationship to other measures of social behavior 1. Journal of Personality, 45(4), pp. 585-595.

Poole, L. K., Van Lieshout, R. J. & Schmidt, L. A. 2017. Exploring relations between shy-ness and social anxiety disorder: The role of sociability. Personality and Individual Dif-ferences 110 (2017) 55–59.

Raatikainen, P. 2004. Ymmärtävän ihmistieteen arviointia. Gaudeamus.

Riessman, C. K. 2008. Narrative Methods for the Human Sciences. Sage Publications, Inc. Thousand Oaks, California.

Riessman, C. K. 1993. Narrative analysis. Qualitative Research Methods, Volume 30. Cali-fornia: Sage.

Rikala, S. 2013. Työssä uupuvat naiset ja masennus. Tampere: Tampere University Press.

Rudasill, K. & Kalutskaya, I. 2014. Being Shy at School. Sex Roles, 70(7-8), pp. 267-273.

Räty, H., Komulainen, K., Harvorsén, C., Nieminen, A., ja Korhonen, M. 2018. University students’ perceptions of their ‘ability selves’ and employability: a pilot study. Nordic Journal of Studies in Educational policy. 2018. Vol.4, No. 2, 107-115.

Saari, J. 2009. Yksinäisten yhteiskunta. WSOY pro Oy, Helsinki.

Saastamoinen, M. 2006. Minuus ja identiteetti tutkimuksen haasteina. Teoksessa P. Rautio & M. Saastamoinen (toim.) Minuus ja identiteetti. Sosiaalipsykologinen ja sosiologinen näkökulma. Tampere University Press.

Samadi, F., Maghsoudi, M. & Azizmohammadi, F. 2013. The relationship between shy-ness and local/global reading comprehension’. Language In India, 3(4) pp. 220.

147

Saresma, T. (2010). Kokemuksen houkutus. Teoksessa T. Saresma, L-M. Rossi & T. Juvo-nen toim. Käsikirja sukupuoleen. Tampere: Vastapaino, 59–74.

Scott, S. 2018. Shyness: Self-consciously perceived relative social incompetence. Teok-sessa M. H. Jakobsen. Emotions, Everyday Life and Sociology.Jacobsen, M. H. (2019). (1 Edition.). Abingdon, Oxon ; New York, NY: Routledge.

Scott, S. 2017 Transitions and transcendence of the self: stage fright and the paradox of shy performativity. (http://sro.sussex.ac.uk/54559/) Sociology, 51 (4). pp. 715-731.

Scott, S. 2007. Shyness and Society: The Illusion of Competence. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Scott, S. 2006. The medicalisation of shyness: from social misfits to social fitness. Sociol-ogy of Health & Illness Vol. 28 No. 2 2006, pp. 133–153.

Scott, S. 2005. The Red, Shaking Fool: Dramaturgical Dilemmas in Shyness. Symbolic In-teraction, 28(1), pp. 91-110.

Scott, S. 2004. Researching shyness: A contradiction in terms? Qualitative Research, 4(1), pp. 91– 105.

Souto, A-M. 2011. Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maa-hanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimus- seura Julkaisuja 110. Helsinki.

St. Lorant, T., Henderson, L., & Zimbardo, P. 2000. Comorbidity in chronic shyness. De-pression and Anxiety, 12, 232–237.

St. Pierre, E. A. 2014. Qualitative Data Analysis After Coding. Qualitative Inquiry, 20(6), pp. 715-719.

Squire, C. 2008. Experience-centred and culturally-oriented approaches to narrative. Teok-sessa M. Andrews, C. Squire, & M. Tamboukou (toim.), Doing narrative research (1. painos) (s. 41–63). Lontoo: SAGE.

Sulkunen, P. ja Törrönen, J. 1997. Arvot ja modaalisuus sosiaalisen todellisuuden raken-tamisessa. Teoksessa P. Sulkunen & J. Törrönen (toim.) Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen ja ymmärrettävyys. Helsinki: Gaudeamus, 72–95.

Sultana, R. G. (2014). Career guidance for social justice in neoliberal times. Teoksessa G. Arulmani, A. J. Bakshi, F. T. L. Leong & A. G. Watts (2014) Handbook of career de-velopment: International perspectives. New York, NY: Springer.

Tang, A. 2017. Shyness Trajectories across the First Four Decades Predict Mental Health Outcomes. Journal of Abnormal Child Psychology, 45(8), pp. 1621-1633.

148

Tökkäri, V. 2018. Fenomenologisen, hermeneuttis-fenomenologisen ja narratiivisen koke-muksen tutkimuksen käytäntöjä. Teoksessa J. Toikkanen & I. A. Virtanen (toim.), Kokemuksen tutkimus: VI, kokemuksen käsite ja käyttö. Rovaniemi: Lapland Univer-sity Press.

Törrönen, J. 2005. Toisen ääni, näkökulma ja kohteena oleminen. Teoksessa S. Hänninen & J. Karjalainen ja T. Lahti (toim.) Toinen tieto. Kirjoituksia huono-osaisuuden tun-nistamisesta. Helsinki: Stakes, 15–37.

Törrönen, J. 2000. Subjektiaseman käsite empiirisessä sosiaalitutkimuksessa. Sosiologia 2000/3. s. 243-254.

Varjonen, S. 2013. Ulkopuolinen vai osallistuja? Identiteetit, ryhmäsuhteet ja integraatio maahanmuuttajien elämäntarinoissa.Sosiaalitieteiden laitos. Helsingin Yliopisto. Hel-sinki.

Vehviläinen, S. & Souto, A-M. 2018. Ohjauksen funktiot yhteiskunnassa: ohjausteorioiden ja nuorisotutkimuksen dialogi –esitys. Aikuiskasvatuksen tutkimuspäivät 2018.

Vihottula, H. 2015. "En suostu yksinkertaisesti häviämään ihmisten silmistä": Kertomuksia traumaattisesta kokemuksesta selviytymisestä. Tampere: Tampere University Press.

Weinberg, D. 2008. The Philosophical Foundations of Constructionist Research. Teoksessa J. Holstein & J. Gubrium (toim.), Handbook of Constructionist Research (s. 13–39). New York: Guilford Press.

Wilkinson, I. 2005. Suffering: A sociological introduction. Cambridge: Polity.

Yli-Länttä, H. 2016. Sosiaalisia tilanteita pelkäävien käsityksiä ongelman luonteesta ja sen hoidosta. Psykologia. 51 (02), 2016.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (20.11.2014). Ajankohtaista: Joka kolmas yliopisto-opiskelija pelk ää sosiaalisia tilanteita. http://www.yths.fi/filebank/2972-Sosiaaliset_ tilanteet_tiedote_200114.pdf.

Zimbardo, P. G. 1982. Shyness and the stresses of the human connection. In L. Gold-berger, & S. Breznitz (Eds.), Handbook of stress: Theoretical and clinical aspects (pp. 466–481). New York: Free Press.

Zittoun, T. 2012. Life-Course: A Socio-Cultural Perspective.

Zittoun, T., Valsiner, J., Vedeler, D., Salgado, J., Goncalves, M.M. & Ferring, D. 2013. Human development in the life course. Melodies of living. Cambridge & New York: Cambridge University Press.

149

Liitteet

LIITE 1.

Haastattelukutsu

Hei yliopisto-opiskelija!

Koetko itsesi ujoksi ihmiseksi?

Tutkin gradussani ujouden kokemusta ajassamme, joka ihannoi sosiaalista itsevarmuutta ja esillä

oloa. Etsin haastateltavakseni ihmisiä, joille ujouden tunne on tuttu monenlaisissa sosiaalisissa

tilanteissa - ei pelkästään esiintymistilanteissa. Olet ehkä myös pohtinut ujoutta suhteessa

työelämään ja sen ihanteisiin sekä paikkaasi maailmassa.

Haastattelussa olen kiinnostunut nimenomaan sinun kertomuksestasi ja kokemuksistasi sellaisena

kuin ne sinulle näyttäytyvät. Haluan tutkia aihetta, koska pidän tärkeänä, että ujoutta kokemuksena

ja ilmiönä ymmärrettäisiin yhteiskunnassamme paremmin.

Kahdenkeskiselle haastattelutilanteelle olisi hyvä varata aikaa 1-2 h ja se voidaan toteuttaa vapaasti

valitsemassamme paikassa. Haastattelu nauhoitetaan äänitallentimella. Tilanteessa ilmenevät asiat

ovat täysin luottamuksellisia ja aineistoa käsitellään koko tutkimusprosessin ajan anonymisoidusti.

Olen kiitollinen jokaisesta osallistujasta - tarinasi ja kokemuksesi on arvokasta tutkimusaineistoa!

Jos koet, että voisit sopia tutkimukseen, ota minuun yhteyttä sähköpostilla. Annan myös mielelläni

lisätietoja, jos jokin asia osallistumisessa mietityttää.

Ystävällisin terveisin,

Päivi Häkkinen

ujous sosiaalisena, kulttuurisena ja kokemuksellisena ilmiönä · narrative positioning analysis...

Documents