Valikoidut kirjoitukset Oskari Lappalainen

Sisällys Tutkain – Henkilötietobisnes datasta MyDataan .............................................................................................. 3

MyData2016 - MyData: The Basics .................................................................................................................... 7

MyData 2016 – Työtodistus ............................................................................................................................... 9

Synkooppi - (Itse)tuhon taide: ......................................................................................................................... 10

Sosiologi - Menikö internet sosiologialta ohitse?: .......................................................................................... 12

Kontakti - Opintotukileikkaukset uhkaavat meritokratiaa: ............................................................................. 17

Metro - todellinen tietoyhteiskunta ................................................................................................................ 19

Metro - mikä innovaatioissa ärsyttää? ............................................................................................................ 20

Metro - Hieroglyfien paluu .............................................................................................................................. 21

Tutkain – Henkilötietobisnes datasta MyDataan Julkaistu alunperin: http://www.kannunvalajat.fi/henkilotietobisnes-datasta-mydataan/

Tutkaimen lukijakuntaan kuuluu varmasti joitain, joiden mielestä henkilötiedot ovat suunnilleen maailman

tylsin aihe. MyData 2016-konferenssin 140 puhujaa ja lukuisat vieraat eivät kuitenkaan olleet tätä mieltä.

Edustettuna oli niin start-uppeja, suuryrityksien edustajia, tutkijoita kuin aktivistejakin. MyData-konseptin

alle mahtui esityksiä niin diabeetikkojen itse kehittelemistä verensokerin seurantajärjestelmistä, esineiden

internetin haasteista yksityisyydelle kuin pohdintoja siitä, muuttaako esimerkiksi tarkemmat satelliittitiedot

vakuutusyhtiöt enemmänkin ennustusyhtiöiksi. Eri taustoista tulevien datasta innostuneiden yhteen

tuleminen nosti pintaan melkoisia energioita – lopputilaisuudessa joku kommentoi anonyymisti internetin

välityksellä ”this feels like a cult…but cults get stuff done”.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä datasta innostuneiden pariin huomatakseen, että aihe on pinnalla. Ani harva

valtsikalainen on niin ihmistieteellisessä kuplassa, ettei olisi huomannut asiaa. Big data on käsitteenä tullut

varmastikin jokaisen eteen. Ehkäpä olemme kuulleet vitsin siitä, että data scientist on tilastotietelijä, jolla

on Macin läppäri. Olemme ehkä jopa pohtineet datan merkitystä omalle tieteenalallemme, kenties jopa

istuneet aihetta sivuavilla luennoilla tai lukeneet asiasta itse. Monet ovat huolissaan NSA:n

verkkovakoilusta, samoin Facebookin ja Googlen harjoittamasta käyttäjätietojen keräämisestä.

Data? Mitä se oikeastaan on?

Data on tietoa jolla ei välttämättä ole semanttista merkitystä tai informatiivista järjestystä. Data voi siis olla

hyödyllistä tietoa tai sitten hyödytöntä kohinaa. Datan käsite liittyy oleellisesti tietotekniikkaan, ja

esimerkiksi yksittäiset bitit tietokoneessa ovat dataa. Datalähteiden määrä on kasvanut tietokoneiden

yleistymisen myötä. Nykyään autojen sensorit tuottavat dataa, pankkien tietokannat ovat täynnä dataa ja

ihmiset levittävät itsestään auliisti dataa internetiin. Datan määrä kasvaakin jatkuvasti: maailman

datamäärän arvioidaan vuoteen 2020 mennessä kymmenkertaistuvan nykyisestä noin 4,4 biljoonasta

gigatavusta 44 biljoonaan gigatavuun. Luvut ovat huimaavia.

Datan määrän kasvu on johtanut sen taloudellisen merkityksen kasvuun. Dataa voidaan hyödyntää monin

tavoin, ja esimerkiksi käyttäjädataa voidaan käyttää palvelujen kehittämiseen. Lisäksi erityisesti erilaiset

verkkopohjaiset alustat kuten Facebook ja Google keräävät käyttäjätietoja ja myyvät niitä eteenpäin

mainostajille, jotka taas käyttävät henkilötietoja kohdennettuun mainostamiseen. Tämä onkin tuottoisaa

bisnestä, sillä esimerkiksi Yhdysvalloissa verkkomainonta tuotti vuonna 2014 49,5 miljardia dollaria

liikevoittoa. Datasta saatava liikevoitto on 2010-luvulla vain kasvanut, ja arvioidaan, että vuoteen 2020

mennessä henkilödatalle perustuvat sovellukset tuottavat vuosittain 330 miljardin euroa liikevoittoa

yrityksille.

Tervetuloa tietoyhteiskuntaan

Monelta suunnalta tuleva hype ja huoli datan ympärillä onkin siis näiden lukujen valossa varsin

ymmärrettävää. Voitaisiin jopa sanoa, että olemme saapumassa tietoyhteiskuntaan. Toteamus on

melkoinen tuulahdus menneisyydestä. Tietoyhteiskunta oli yksi 90-luvun lempifraaseja, ja kuten kaikki

epämääräiseksi muuttuneet muotihokemat se on sittemmin kadonnut. Tietoyhteiskunnasta intoiltiin liian

aikaisin, sillä digitalisaation historiassa on ehkä pikemminkin ollut kyse ensin tehtävien automaatiosta ja sen

jälkeen kommunikaatiosta ja viihteestä kuin itse tiedosta.

Tietokoneistuminen alkaa toisen maailmansodan jälkeen rutiininomaisten laskutehtävien hiljakseen

tapahtuvalla siirtämisellä tietokoneille. 1970-luvulla teollisuusrobotit astuvat kuvaan, ja mukaan tuli

rutiininomaisten fyysisten tehtävien automaatio. 1980-luvulle tultaessa kooltaan pienenevät,

suoritusteholtaan paranevat ja ylipäätään hyödyllisemmäksi muuttuvat tietokoneet alkavat levitä aina vain

laajemmin koteihin ja toimistoihin. Tietotekniikan suorituskyvyn kasvamisen ja koon kutistumisen trendi on

jatkunut nykypäivään asti – nykyään tietokone mahtuu kännykkään. Juuri tämä tietotekniikan

pieneneminen on luonut valtavasti erilaisia datalähteitä. Internet on taas sekä luonut uniikin sosiaalisen

ympäristön että mahdollistanut massiivisten datamäärien reaaliaikaisen luomisen, seuraamisen ja

käsittelyn.

Datan määrästä on tullut haaste, joka vetää puoleensa ongelmanratkaisijoita. Tietotekniikka on tuottanut

niin paljon tietoa, että sen käsitteleminen vaatii tietotekniikkaa, ja tämä sykli ajaa kehitystä eteenpäin.

Lisäksi datan käsittelyssä kehitetyt esimerkiksi koneoppimiseen tai hahmontunnistukseen liittyvät

innovaatiot saattavat löytää käyttöä muualla, vaikka robotiikan puolella. Houkuttelevuus

ongelmanratkaisijoiden silmissä, hyvän syklit ja sovellusten leviäminen ovat tieteen- ja teknologian

tutkimuksen perusteella piirteitä, joita on löydettävissä useista menestyneistä teknologioista. Menestyneet

teknologiat kasaavat eräänlaista teknologista liikevoimaa, ja alkavat muokkaamaan maailmaa. Esimerkiksi

sähköverkoista kirjoittaessa Thomas P. Hughes kiinnitti huomiota siihen, kuinka sähköteknologian läpilyönti

näkyi lopulta opetuksessa asti. Olemmeko nyt data sciencen aikakaudella samassa pisteessä?

Datalla on siis merkitystä ja arvoa, jopa ihan rahaksi muutettavaa sellaista. Henkilötiedot näyttävät olevan

yksi merkittävimmistä, tai ainakin keskustelluimmista, taloudelliseen käyttöön valjastetun datan osa-

alueista. Henkilötietojen käyttäminen taloudelliseen tarkoitukseen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, vaan

siihen sisältyy eettisyyteen, läpinäkyvyyteen ja tuotonjakoon liittyviä ongelmia. Koska varsin monet

tietolähteet ovat itse asiassa tulkittaviksi henkilötiedoksi, niin ongelma on paljon laajempi kuin äkkiseltään

ajattelisi. Omat potilastiedot mieltää kyllä henkilötiedoksi, mutta entäpä sähkönkulutus, verkkohistoria tai

sijainti? Nykyinen malli, jossa ihmisten omia tietoja käytetään heidän selkänsä takana, onkin monista

ongelmallinen.

Henkilötiedoista MyDataan

MyData astuu kuvioon mukaan tässä vaiheessa. MyDatan voisi tiivistää olevan joukko ihmiskeskeisiä

henkilötiedon hallinnan ja käytön periaatteita. MyData-mallissa ihmisille tarjotaan käytännöllinen

mahdollisuus hallintaa, hyödyntää ja luvittaa eteenpäin heistä kerättyä henkilötietoa. MyData on

eräänlainen henkilötietojen osajoukko. Kaikki henkilötiedot eivät ole MyDataa, mutta MyDataa on sellainen

henkilötieto jota yksilö voi itse hallita. Erilaisia MyDatan potentiaalisia lähteitä alkaa olemaan suuri joukko.

Esimerkiksi oppiminen, liikkuminen, energia, hallinto, itsekerätyt tiedot, terveys, pankki- ja vakuustiedot,

ostostiedot, viestintä ja media, verkkopalvelut, ja esineiden internet ovat, osa-alueita missä MyDataa

esiintyy.

MyData on tällä hetkellä enemmänkin idea tai joukko periaatteita kuin käytännön sovellus. Open

Knowledge Finlandin varapuheenjohtaja Mika Honkanen odottaa kuitenkin pilotteja viimeistään vuoteen

2017 mennessä. Honkasen mukaan MyData on tärkeää, sillä henkilötietojen määrä kasvaa huimaa vauhtia,

samoin erilaisten ihmisiin kytkeytyvien sensorien tuottama data. Honkasen mukaan kansainvälisillä

mainosverkoilla on jo nykyään varsin kattava pääsy ihmisten kännyköiden tuottamaan tietoon, usein myös

paikkatietoon. Erilaiset sovellukset hyödyntävät kännykät tuottamaa tietoa ja myyvät sitä eteenpäin, ja

vastineeksi tarjotaan palveluita.

Vaikka henkilötietojen luovuttaminen eteenpäin on mahdollistanut mitä erilaisimmat verkkopalvelut, joista

ei tarvitse suoraan maksaa, niin nykyinen järjestelmä ei ole kovinkaan läpinäkyvä. Nykyisiä käytäntöjä

säätelevät sopimukset ovat raskaita. Harvat edes jaksavat lukea läpi eri ohjelmien käyttöoikeussopimuksia,

vaikka kaikki eivät välttämättä haluaisikaan luovuttaa itsestään niin paljon tietoa kuin mitä he luovuttavat

tällä hetkellä. Honkasen mukaan MyData palauttaa ihmisen takaisin keskiöön, ja antaa datan hallinnan

takaisin yksilölle.

Pilotteja, kansalaisaktivismia ja sisämarkkinoita

Vaikka MyData ei vielä olekaan mitään kovin konkreettista, niin aihepiiri on herättänyt huomiota sekä

Suomessa että muualla. Lisäksi käsite on varsin tuore: se syntyi Suomessa vuonna 2012 järjestettyjen Open

Knowledge-festivaalien yhteydessä. MyDatan juuret ovatkin siis avoimen tiedon ihanteessa, ja Open

Knowledge Finland onkin järjestö, joka on ajanut MyDataa huomattavasti eteenpäin. Järjestön alaisuudessa

toimiva työryhmä teki liikenne- ja viestintäministeriöille vuonna 2014 MyDataa koskevan selvityksen. Aihe

herätti innostusta, ja henkilötiedot nousivat hallituksen kärkihankkeeksi. Seuraavana vuonna tuli

englanninkielinen tiivistelmä, joka herätti huomiota maailmalla. MyDatan kehityskulku on nyt tänä vuonna

huipentunut Helsingissä ensimmäistä kertaa järjestettyyn MyData-konferenssiin.

Honkanen kertoo olevansa ylpeä siitä, että MyData on noussut suomalaisesta kansalaistoiminnasta.

Kolmessa ja puolessa vuodessa on saatu paljon aikaiseksi. Tulevaisuudesta kysyttäessä Honkanen ei halua

spekuloida liian pitkälle. MyDatan kehitystä Euroopassa kehitystä tulee hänen mukaansa kuitenkin

vauhdittamaan lähitulevaisuudessa kaksi seikkaa. Ensimmäinen on Viron EU-puheenjohtajakausi. Virolaiset

ovat osoittaneet suurta kiinnostusta datan siirrettävyyttä ja eteenpäin myyntiä kohtaan. Viron

tietohallinnon johtaja Taavi Kotka on ehdottanut datan siirrettävyyttä Euroopan Unionin viidenneksi

vapaudeksi. Toinen MyDataa, tai ainakin henikilötietobisnestä, kiihdyttävä tekijä on EU:n uusiutuva

tietosuojalainsäädäntö, jonka tarkoitus on yhdenmukaistaa jäsenmaiden käytäntöjä. Tavoitteena siintää yli

500 miljoonan ihmisen digitaaliset sisämarkkinat.

Data – öljyä vai oikeuksia?

Onko datan nousussa siis lopulta kyse rahasta? Entäpä ne oikeudet, avoimuus, huoli yksityisyydestä?

Valérie Peugeot, Orange Labsin tutkija ja yksi MyData-konferenssi päätöspuhujista, kritisoi talousvetoisia

tapoja nähdä data. Data nähdään taloudellisena resurssina, ja sitä on jopa kutsuttu ”21. vuosisadan öljyksi”.

Peugeot toivoi, että henkilötiedot nähtäisiin enemmän ihmisoikeuskysymyksenä, ja vähemmän pelkkänä

taloudellisena kysymyksenä.

Öljymetafora on kuitenkin nerokas – öljyähän voi käyttää sekä polttoaineena että voiteluaineena. Yhtä lailla

dataa käyttävät sekä siitä voimansa ammentavat uudet yritykset, että sillä luutuneita toimintatapojaan

voitelevat teollisuusjätit. Data on öljyä, yhä kasvavissa määrin tärkeä resurssi, jonka hyötyjen

jakautumisesta tulisi keskustella. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa kakkua jaetaan selkämme takana

eikä meillä ole edes käsitystä sen koosta – tai koostumuksesta.

Dataan liittyvät taloudelliset ja oikeudelliset intressit eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, eivät

ainakaan yksilön kiinnostuksen tasolla. Todennäköisesti tietoisuus omien henkilötietojen taloudellisesta

arvosta lisää kiinnostusta myös henkilötietoihin liittyviä oikeuksiaan kohtaan. Avoimuuden ja

läpinäkyvyyden aatteet eivät kuitenkaan pysy elossa itsessään, vaan vaativat työtä ja sitoutumista. Olisikin

siis toivottavaa, että henkilötiedot vetävät puoleensa oikeuksistaan kiinnostuneita ihmisiä myös

tulevaisuudessa.

MyData2016 - MyData: The Basics julkaistu alkuperin: http://mydata2016.org/2016/08/12/mydata-the-basics/

Huomio: Kirjoitin tämän tekstin toimiessani MyData2016-konferenssin vapaaehtoistyöntekijänä. Vaikka

julkaisijaksi on merkitty Salla Thure, niin teksti on minun. Salla toimi MyData2016-konferenssissa

viestintätehtävissä, ja välitin hänelle kirjoittamiani tekstejä, joihin kuului tämän esittelyn lisäksi joukko

pienempiä sponsori- ja osallistujaesittelyjä. Sain tästä tekstistä paljon kiitosta, sillä onnistuin tiivistämään

uuden, ehkä suhteellisen vaikeasti ilmaistavan konseptin, varsin tiiviiseen pakettiin.

What is MyData?

MyData refers to human-centric ways of organizing personal data. MyData is not a business or a

product; it’s a conceptual framework. Data has become increasingly valued as a business resource.

Meanwhile concern over privacy raises questions and the fragmentation of data poses challenges for

its effective utilization.

MyData tackles these challenges by putting the individual in control of his or her own data. In this

model, organizations grant individuals access to their own data in a machine-readable form. This

allows the individuals to utilize their personal data as they see fit. This data can be shared,

exchanged or perhaps even sold to other services by the individual or with his permission. Thus the

MyData-model could enable the creation of entirely new business models.

To understand what MyData is we have to understand the present situation. Currently a large

number of different organizations collect data from us. These include social media platforms, search

engines, retail companies, healthcare providers and so on. This process is often opaque and happens

behind our backs; we usually neither know what kind of data is being collected nor the value of the

data that we give away. In fact, World Economic Forum has estimated that the utilization of

personal data is going to be one of the most significant business trends.

Many are unsatisfied with the situation and wish to see more transparent ways of data gathering that

would respect privacy. Some have even suggested that no data should be collected at all. But is this

viable or even desirable?

The benefits of MyData will be wide, but it needs to be used in fair ways. The individual needs to

be in control and be able to benefit from the utilization of his or her data. Humans should not be

reduced into business subjects or cogs in a system.

Benefits of MyData

The utilization of personal data holds great potential for individuals, organizations and the society at

large.

Individuals would benefit among other things from data-based feedback systems, improved privacy,

easily transferable data and services, better recommendation systems and equality of information.

MyData-principles would make it easier to understand and manage information gathered from the

individual. Access to data would be more transparent and people could choose to utilize their

information in ways that suit them.

MyData could create entirely new business opportunities but also established companies could

benefit from it. These benefits include greater trust from customers, a more open business

environment, reduced transaction costs and easier ways to fulfill privacy obligations. MyData

would also help against the winner-takes all-phenomenon where many services die out because

their user base never reaches a critical mass.

Because MyData-services would be compatible with each other it would allow easier data transfer

and allow companies to draw benefits from user data with a smaller user base.

MyData could have significant social effects. MyData could allow individuals to make more

sustainable, healthier and ethical choices when choosing their purchases. This could have positive

impact on the society as a whole. MyData would allow human rights and information technology to

develop side my side and create a more sustainable basis for developing data-driven technologies. It

could help us to avoid monopolistic worst-case scenarios when developing future society.

MyData is very much a work in progress. It’s a globally developing phenomenon, a scenario for

future around which business and technology is being developed. As of now there are no unified

ways or open standards for handling personal information. Many questions regarding the

technology, organization and principles of MyData are still open.

And it’s precisely because the future is still open that we are inviting you to come with us and

create new world with MyData!

MyData 2016 – Työtodistus

Synkooppi - (Itse)tuhon taide: Julkaistu alun perin osoitteessa: https://synkooppilehti.wordpress.com/2016/06/23/itsetuhon-taide/

“There has to be danger, we have to instill a sense of fear in the audience, and ourselves. Rock ’n’

roll deserves that.” – Trent Reznor, 1991

Soitinten tuhoaminen osana lavaesiintymistä on toisaalta rock-musiikin klisee, toisaalta katoavaa

kansanperinnettä. Jokainen tuntuu tietävän, että kitaroiden hakkaaminen kappaleiksi on yhtä iso osa

rockin kaanonia kuin voimasoinnut, mutta kukaan ei tunnu muistavan, milloin viimeksi näki

tällaista tapahtuvan.

Jo rock-musiikin pioneerin Jerry Lee Lewisin väitetään tuhonneen pianoja osana lavaesiintymistä,

mutta näiden kertomusten todenperäisyyttä ei ole ollut mahdollista varmentaa. 1960-luvun

puolivälissä suosioon noussut The Who nosti soitinten tuhoamisen osaksi rock-kulttuuria ja teki

siitä lavaesiintymisensä rutiinia. Rutinisoimisen lisäksi yhtye innovoi. Yhtyeen rumpali Keith

Moon räjäytti rumpunsa yhtyeen TV-ensiesiintymisen huipennukseksi. 1960-luvun artisteista Jimi

Hendrix muistetaan taiteellisten ansioiden lisäksi kitaransa polttamisesta.

1970-luvulla muun muassa KISS ja Deep Purplen sekä Rainbow’n kitaristi Ritchie Blackmore

harjoittivat soitinten tuhoamista. 1980-luvulle tultaessa soitinten tuhoaminen väheni.

Androgyynimpi uusi aalto ja glam syrjäyttivät perinteistä rockia. Keskityttiin bilettämiseen ja

hedonismiin. Punkin vimma laantui, ja post punk -artistit alkoivat tutkailla hieno-

varaisempia musiikillisia sävyjä ja sisäänpäinkääntyneempiä teemoja. Onkin hyvin vaikea kuvitella

Duran Durania tai New Orderia rikkomassa soittimia lavalla.

1990-luvulla soitinten tuhoaminen nousi kuitenkin uudelleen muotiin. Tällä kertaa taustalla ei ollut

jonkinlainen agressiivisen maskuliinen mutta silti show business -henkinen esiintyminen.

Instrumenttien tuhoaminen tuli osaksi angstista, jopa itsetuhoista musiikkia. Synkkiä teemoja

käsitelleet Nirvana ja Nine Inch Nails ansioituivat instrumenttien tuhoamisessa. Erityisesti Nine

Inch Nails saavutti tuhoamisvimmassaan lähes käsittämättömät mittasuhteet. Pahimmillaan (tai

parhaimmillaan) yhtye tuhosi kymmenen kitaraa illassa, ja yhtyeen kapteeni Trent Reznor rikkoi

myös kosketinsoittimia. Ajoittain väkivalta purkautui jopa bändin toisia jäseniä kohtaan.

Nine Inch Nails ei olisi kyennyt tuhoamaan niin paljon ilman sitä mahdollistavia taustatahoja.

Yhtyeellä oli levy-yhtiönsä kanssa sopimus, jossa kaikki tuhotut instrumentit korvattiin. Samaan

aikaan Reznor oli riidoissa yhtiön kanssa ja purki vihaansa soittimiin. Äärimmäisen aggressiivinen

lavaesiintyminen veti huomiota puoleensa ja siivitti yhtyeen menestykseen. Syntyi erikoinen, mutta

ymmärrettävä symbioottinen suhde vihan ja tuoton, tuhon ja menestyksen välille. Levy-yhtiöt

lienevät rahoittaneet myös muita soitinten tuhoamisella positiivista huomiota saaneita artisteja –

The Who:n tosin väitetään uransa alkupuolella melkein menneen vararikkoon soitinten

tuhoamisesta johtuen.

Innostus soitinten tuhoamiseen on sittemmin laantunut eikä se ole 2000-luvulla herättänyt entisen

kaltaista pelonsekaista kunnioitusta, vaikka sitä on edelleen harjoitettu rock- ja metallipiireissä.

Kun Green Dayn nokkamies Billie Joe Armstrong tuhosi kitaransa protestiksi keikan järjestäjiä

vastaan vuonna 2012, reaktiot liikkuivat lähinnä kyynisen motiivien epäilyn ja huvittuneen säälin

välillä. Kitaran tuhoaminen – mikä klisee! Kasvaisi aikuiseksi!

Mistä soitinten tuhoamisessa on pohjimmiltaan kyse? Osittain kyseessä lienee eräänlainen trendi,

joka vain jossain vaiheessa saavutti päätepisteensä ja menetti shokkiarvonsa. Soitinten tuhoamiseen

osallistuneet artistit luultavasti huomasivat sen tuovan suosiota ja huomiota ja jatkoivat. Se myös

sointui täydellisesti yhteen rock-musiikkiin liitetyn kapinan, tabujen rikkomisen ja paheellisuuden

kanssa. Kuitenkin tämä kapinahenki on (tai ainakin oli) jossain määrin autenttista – on

sovinnaisiakin keinoja saavuttaa huomiota.

Soitinten tuhoaminen tuskin on vain kyynistä laskelmointia ja trendin seuraamista, sillä siinä voi

havaita varsin vahvan spontaanin, emotionaalisen elementin. The Clashin Paul Simon tuhosi

bassonsa vain kerran eräänä pahana päivänä, mutta hetkestä otettu valokuva on punk-historian

ikonisimpia. Jopa elektronisen musiikin suurnimi Skrillex on tuhonnut vioittelevan läppärinsä

raivoissaan. Soitinten tuhoamisesta löytyykin yllättävän paljon sävyjä, kun sitä tarkastelee

lähemmin. Se on ollut niin miehinen voimannäytös kuin piste itseinhon i:n päälle.

Ehkäpä nämä spontaanit suurten tunteiden osoitukset ovat osa soitinten tuhoamisen viehätystä niin

esiintyjien kuin yleisön puolella. Tuhoamisen vaikutusvoimaa myös ehkä lisäsi, että vihan

tuntemukset ovat tunteista tabuimpia länsimaisessa teollisessa yhteiskunnassa. Kohteettomat

vihanpurkaukset elottomia esineitä kohtaan saattavat herättää suuria tunteita ilman aggressioon

yleensä liitettyjä häpeän tunteita. Kitara nousee kaiken vihatun sijaiskärsijäksi, ja artistin

tunnekuohu sekoittuu yleisön tunteisiin – osa pelkää, osa hämmästelee, osa ehkä myötäelää.

Onkin kiinnostavaa pohtia, onko soitinten tuhoamisen vähenemisen taustalla rockin aikuistumisen

ja trendien syklien lisäksi myös se, että nykyään ennen niin salattuja vihan tunteita voi ilmaista

vapaasti ja anonyymisti netissä. Onko vihasta tullut niin normaalia, että sillä ei enää ole

shokkiarvoa, että se ei enää herätä suuria tunteita?

Oskari Lappalainen

Sosiologi - Menikö internet sosiologialta ohitse?: Julkaistu alun perin osoitteessa: http://www.sosiologi.fi/?p=474

Tämä on ehkä suosikkini omista teksteistäni. Se on akateemiselle yleisölle suunnattu, ja suhteellisen

pitkä, mutta onnistuin tavoittamaan useita ajankohtaisia ilmiöitä kerralla. Artikkelin lopussa esitin

pyynnön siitä, että aihepiiristä kiinnostuneiden pitäisi ottaa yhteyttä minuun. Sainkin muutamia

yhteydenottoja, ja kiinnostuksen pohjalta syntyi pieni Digitaalinen Sosiologia-facebookryhmä.

Sittemmin ainakin rajapinta.co on toiminut digitalisaatioteemoista kiinnostuneiden

yhteiskuntatieteilijöiden foorumina.

Vuoden 2015 pakolaiskriisin ympärillä sosiaalisessa mediassa vellova kohu on nostanut pintaan

tunteiden lisäksi analyysejä sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisten väliseen kommunikaatioon.

Eräs kiinnostavimmista analyyseistä levisi julkisuuteen Helsingin Sanomien toimittajan Jussi

Pullisen kautta. Pullinen esittelee tutkimusta, jossa todetaan, että sosiaalisessa mediassa pienen

vähemmistön kanta saattaa vaikuttaa paikallisesti enemmistön mielipiteeltä. Tämä johtuu siitä, että

sosiaalisessa mediassa kaikkein erikoislaatuisimmat ihmiset voivat kerätä itselleen suuren joukon

seuraajia. (Pullinen 2015) Tilannetta voimistaa se, että varsin harvat oikeastaan aktiivisesti

kirjoittavat mielipiteitään sosiaaliseen mediaan. (Lerman et al. 2015)

Tutkimus on kiehtova, relevantti ja sosiologinen. Se ei kuitenkaan ole sosiologien tekemä, vaan sen

taustalta löytyy Kristina Lermanin johtama tutkijajoukko. Lermanin tausta on

tietojenkäsittelytieteessä, ei ihmistieteissä. Yhteiskuntatieteellisesti relevantti tutkimus ei ole

ilmeisesti mikään yksittäinen irtiotto Lermanin uralla, sillä arxiv.org-sivun perusteella hän on ollut

mukana monissa mielenkiintoisilta vaikuttavissa tutkimuksissa kuten Effects of Social Influence in

Peer Online Recommendation tai Evolution of Conversations in the Age of Email Overload.

Lerman ei suinkaan ole ainoa tietojenkäsittelytieteen puolella, joka on kiinnostunut tietoteknologian

sosiaalisista puolista. Opiskellessani tietojenkäsittelytiedettä lyhyenä sivuaineena törmäsin

esimerkiksi alan suurnimen Peter J. Denningin näkemyksiin innovaatioista, jotka olisivat voineet

olla suoraan jostain tieteen- ja teknologian tutkimuksen artikkelista. Innovaatiot eivät ole

Denningille pelkästään uusia ohjelmia tai hilavitkuttimia, vaan perustavanlaatuisia muutoksia

yhteisön toimintatavoissa. Sivuaineen kautta opin, että ihmisten ja tietokoneiden välisen

vuorovaikutuksen tutkiminen on kokonaan oma alansa tietojenkäsittelytieteen sisällä.

Ohjelmistokehityksen opetuksessa ihmisiä, verkkosivuja, servereitä ja ohjelman osia käsiteltiin

varhaisessa suunnitteluvaiheessa ”toimijoina” samaan tapaan kuin toimijaverkostoteoriassa.

Lähestymistapa oli niin koruton ja käytännönläheinen, että se sai toimijaverkostoteorian ympärillä

vuosikymmeniä velloneen akateemisen riitelyn vaikuttamaan huonolta vitsiltä: siis totta kai kaikki

järjestelmän toimintaan osallistuvat erilaiset toimijat, ihmiset, koneet, koodinpätkät pitää ottaa

huomioon suunnitteluvaiheessa, jotta suunnitteilla oleva järjestelmä toimii…

Minulla on aikaisempaa taustaa tietojenkäsittelystä, sillä olen aikoinaan suorittanut datanomi-lukio-

kaksoistutkinnon. Kiinnostuin kauppaoppilaitoksessa siitä, mitä ihmiset oikeastaan tekevät uusilla

laitteilla ja ohjelmistoilla, ja mikä niiden merkitys oikeastaan on. Keskustelu tietotekniikan

yhteiskunnallisista vaikutuksista oli aktiivista, mutta sisällötöntä. Tietoyhteiskunnasta oli 2000-

luvun alkuvuosiin mennessä tullut jo jokapäiväistä ja tylsää poliittista jargonia. Toivottiin, että

tietoyhteiskuntaan jatkuva panostaminen johdattaisi maan talouden uusille kasvu-urille. Kukaan ei

vain oikeastaan vaikuttanut pohtivan mitä se tarkoittaa, ei ainakaan kauppaoppilaitoksessa.

Lukiossa innostuin yhteiskuntatieteistä historian kautta, ja päädyin lopulta opiskelemaan

sosiologiaa. Kuten monet muut huumaannuin yhteiskuntatieteiden kriittisyydestä ja uusista

näköaloista. Tietotekniikka sai jäädä.

Nyt vuosia myöhemmin en kadu opiskeluvalintojani, mutta minusta tuntuu siltä, että muut tieteet

ovat ottaneet sosiologiasta erävoiton nykyajan analysoinnissa. Tietotekniikka on levinnyt ja

muuttanut muotoaan äärimmäisen kiivaasti, ja sosiologia ei ehkä ole pysynyt kehityksen perässä.

Tämä ei ole mikään pieni tappio, sillä esimerkiksi monta vuotta pääsykoekirjana toimineessa

Sosiologia-kirjassa todettiin, että nykyhetken analyysi on yksi sosiologian ydintehtävä (Jokinen &

Saaristo 2004). On totta, että sosiologia on kyllä pysynyt tiettyjen teemojen perässä. Maahanmuutto

ja ikääntyminen, molemmat aikamme merkittäviä megatrendejä, ovat hyvin edustettuna

sosiologisessa keskustelussa, kirjallisuudessa ja (ainakin Helsingin yliopiston) kurssitarjonnassa.

Sen sijaan tietoyhteiskunnan todeksi tulemisen vaikutuksen ja merkityksen tutkiminen vaikuttaa

jääneen pois sosiologian kiinnostuksen kohteista. Tämä on paitsi harmillista niin myös jokseenkin

hämmentävää. Olihan sosiologi Manuel Castells aikoinaan koko tietoyhteiskunta-käsitteen pioneeri.

Castellsin myöhemmät kirjoitukset eivät tosin ole enää herättäneet kovin suurta huomiota.

Muuttuivatko sosiologian sisäiset trendit ja prioriteetit, vai menikö aika aikalaisdiagnoosin ohitse?

Ei tietenkään ole reilua sanoa, etteikö sosiologeja kiinnostaisi tietotekniikan vaikutus yhteiskuntaan

(ja ehkä yhteiskunnan vaikutus tietotekniikkaan). Nimekkäistä sosiologeista Zygmunt Bauman

(2012) on kritisoinut toiveita siitä, että sosiaalinen media edistäisi demokratiaa. Baumanin kirjoitus

ilmestyi aikana, jolloin mediassa pyöri näkemyksiä, jotka ovat tiivistettävissä lauseeseen ”Facebook

aiheutti Arabikevään”. Arabikevät on sittemmin muuttunut sekasorroksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-

Idässä. Tietourkintapaljastukset ja kuplautuminen (joka ilmiönä kaipasi kipeästi sosiologin silmää)

ovat sittemmin hillinneet some-intoilua. Baumanin kriittikki oli annos tervettä järkeä

mediamyllytyksen keskellä.

Ongelmana kuitenkin on se, että Bauman lähestyy uutta ilmiötä ikään kuin vanhan maailman

perspektiivistä. Bruno Latourin (2005) mukaan sosiologialla on nykyään taipumusta hyökätä uusien

ilmiöiden kimppuun ilman, että niistä tehdään edes kunnollista analyysiä, koska monet sosiologiset

näkemykset ovat ehtineet luutua. Uusia ilmiötä tarkastellaan vakiintuneiden näkemysten sisällä.

Ehkäpä Bauman olisi voinut miettiä, kertooko se, että ihmiset jakavat itsestään niin auliisti tietoja

netissä kenties jotain yksityisyyden käsitteen muutoksesta, tai siitä, miten paljon yksityisyyttä edes

oikeasti arvostetaan. Internet ja digitalisaatio saattavat siis asettaa uuteen valoon tai muokata monia,

ellei kaikkia, sosiologian tutkimuskohteita.

Internetiä kyllä käytetään, osittain jo täysin rutiininomaisesti, tiedonhaun apuna ja lähteiden

löytämiseen. Harjoituskursseilla opetetaan täysin luontevasti esimerkiksi blogien käyttöä laadullisen

tutkimuksen lähteenä. Sen sijaan harvemmin törmää näkemyksiin siitä, miten internet on

vaikuttanut tutkimuskohteisiin. Veikkaan, että internet on muuttanut vaikkapa työttömän elämää

ainakin jotenkin sitten Matti Kortteisen ja Hannu Tuomikosken (1998) Työttömän julkaisun.

Työnhaku tapahtuu nykyään hyvin pitkälti internetin kautta, ja yritykset ovat alkaneet käyttämään

tietotekniikkaa hakemusten käsittelyyn (Elkins 2015). Netin epäpersoonallisemman puolen

vastapainona on mahdollisuus löytää vertaistukea ja kohtalotovereita. Muistan, kuinka 2000-luvun

alkupuolella internetin mahdollisuus tarjota sosiaalisia kontakteja heikossa sosiaalisessa asemassa

oleville herätti paljon kiinnostusta.

On kuitenkin epäselvää, kuinka paljon internet tarjoaa positiivisia sosiaalisia kokemuksia.

Esimerkiksi työn alla olevassani pro gradu-tutkielmassani paljastui, että vuonna 2009 ani harva noin

800 vastaajasta koki sosiaalista arvostusta internetissä. Internetin mahdollisia vaikutuksia ei siis

pidä yliarvioida. Kuusi vuotta on tosin pitkä aika kiivastahtisella 2000-luvulla, ja luvut saattaisivat

olla nykyään hieman erilaiset. Tai ehkäpä ahkeratkaan netinkäyttäjät eivät saa internetistä

sosiaalista arvostusta? Tätä, kuten monta muutakaan mahdollista asiaa, ei ole tutkittu.

Uskon, että sosiologia sekä tarvitsee että kykenee tarjoamaan uuden aikalaisdiagnoosin

tietotekniikan roolista yhteiskunnassa. On tietysti asia erikseen herättäisikö tämä suurvisio

laajempaa kiinnostusta. Toki luonnehdinnat ajan hengestä herättävät aina kiinnostusta, mutta

sosiologia ei ole ainoa ajankuvien lähde. Sosiologian kenttä on hajanainen, ja laajempi julkisuus

vaikuttaa karkaavan sosiologian ulottumattomiin. Ehkäpä Castellsin näkemykset upposivat

poikkeuksellisen hedelmälliseen maaperään 1990-luvulla. Vuoden 2015 sosiologipäivillä eräs

henkilö tuskailikin sen kanssa, miten sosiologin äänen saisi kuuluviin ”trollausyhteiskunnassa”

(mikä mahtava aikalaiskuva!).

Internet koetaankin välillä tieteenvastaiseksi paikaksi, missä tunteet ovat pinnalla, ja

nopeatempoinen viestintä pelkistyy sadan merkin twiitteihin. On totta, että internetistä on tullut

eräänlainen raivolaatikko, eikä internet ole täyttänyt siihen joskus liitettyjä toiveita älyllisen debatin

voitosta. Eräät viimeaikaiset trendit internetissä kuitenkin osoittavat, että harkituille, asialliseen

tyyliin esitetyille näkemyksille on kysyntää. Faktantarkistus, jota Suomessa edustaa Faktabaari, on

nouseva maailmanlaajuinen trendi ja vastaavasti Facebook-yhteisö Klikinsäästäjä taistelee

huomiohakuista klikkijournalismia vastaan.

Sosiologisesti informoitu internetin tutkimus auttaisikin suhteuttamaan internetiä kohtaan esitettyjä

toiveita ja pelkoja. Esimerkiksi stereotypia internettiin vihakirjoittelevista työttömistä nuorista

miehistä voi olla joko paikkaansapitävä tai sitten vain yksi osa pitkää ennakkoluulojen jatkumoa.

1800-luvulla pelättiin, että työväenluokka suistaa yhteiskunnan barbariaan (Skeggs 2004), 2010-

luvulla pelätään, että ex-työväenluokka suistaa internetin barbariaan.

Sosiologit saattaisivat siis kyetä tarjoamaan harkittuja näkemyksiä, joilla voisi olla kysyntää

akateemisen maailman ulkopuolellakin. Internetin ympärillä vellovat kysymykset yksityisyydestä,

seurannasta, sananvapaudesta ja vihapuheesta herättävät valtavasti keskustelua. Nämä näkemykset

pitäisikin sitten vain tuoda esille. Digitaalisesta sosiologiasta kirjoittanut Deborah Lupton (2010)

painottaakin teoksessaan Digital Sociology: An Introduction, että digitaalinen sosiologia on

muutakin kuin vain internetin tutkimista. Se on kanssakäymistä muiden internetin käyttäjien kanssa

– olivatpa he sitten akateemikkoja tai maallikkoja. Kanssakäyminen tutkimuskohteen kanssa (joskin

ei ehkä näin kirjaimellisesti) ei ole sosiologialle mitään uutta. Sosiologit ovat vain olleet hitaita

ottamaan käyttöön uusia kommunikaatioväyliä.

Ehkä sosiologit vierastavat tietotekniikkaa. Ainakin heidän osaamistasonsa sen suhteen vaihtelee

varsin paljon. Tämä ei ole välttämättä huono asia, sillä näille henkilöille voi olla muunlaista tärkeää

osaamista ja näkemystä. Olisi kuitenkin hyvä, jos yliopisto kykenisi tarjoamaan sosiologeille

riittävät valmiudet toimia digitaalisessa maailmassa. Valitettavasti trendi on, ainakin Helsingin

yliopistossa, ollut pikemminkin se, että esimerkiksi ohjelmisto-opetuksen määrärahoja on

supistettu. Tämä on hyvin harmillista erityisesti sen valossa, että ohjelmisto-osaaminen voi olla

hyvin merkittävä työllistymistä edistävä tekijä.

Tietotekninen osaaminen saattaisi lisäksi toimia eräänlaisena siltana sosiologian ja

tietojenkäsittelytieteen välillä. Digitaalisen sosiologian voi ajatella olevan lähtökohtaisesti

monitieteellinen projekti (Marres 2013). Onneksi tietojenkäsittelytieteessä monitieteellisyys on

keskeinen osa koko tieteenalan itseymmärrystä: tietojenkäsittelytiede tarjoaa työkaluja muille

tieteenaloille, ja luo samalla uusia tieteidenvälisiä kytköksiä (Raatikainen 2007). Sosiologian ja

tietojenkäsittelytieteen hedelmällinen liitto onkin ehkä vähemmän epätodennäköisempi kuin mitä

äkkiseltään ajattelisi.

Internet kuitenkin tarjoaa monia lähteitä kartuttaa omaa osaamista. Etsivän sormi vain saattaa

mennä suuhun tiedonpaljouden keskellä. Motivaatio saattaa lipsua vertaistuen ja ohjauksen

puuttuessa. Luentojen ja itsenäisen opiskelun välissä on kuitenkin tilaa digitaalisesta sosiologiasta

kiinnostuneiden epäviralliselle yhteistyölle. Eräs esimerkki tällaisesta toiminnasta on brittiläisen

opintopiirin ylläpitämä Digital sociology-blogi. Näkisin mieluusti Suomessakin jotain vastaavaa.

Päätänkin kirjoitukseni eräänlaiseen ”seuranhakuilmoitukseen”. Jos olet digitalisaatiosta

kiinnostunut sosiologi, joka haluaa jakaa näkemyksiään tai osallistua yhteisoppimiseen, ota yhteyttä

minuun.

Kirjoittaja on Oskari Lappalainen Helsingin yliopistosta

oskari.j.lappalainen (at) helsinki.fi

Lähteet:

Bauman, Zygmunt. 2012. Verkon Viettylys. Voima 5-2012.

http://uusi.voima.fi/blog/arkisto-voima/verkon-viettelys/

Denning, Peter J. 2004. The Social Life of Innovation. Communications of the ACM, April 2004,

15-19. (ACM Digital Library)

Elkins, Kathleen. 2015. How to get past the robots that are reading your résumé. Business Insider,

6. helmikuuta 2015.

http://uk.businessinsider.com/how-to-get-past-the-robots-that-are-reading-your-resume-2015-

2?r=US&IR=T

Jokinen, Kimmo & Saaristo, Kimmo. 2004. Sosiologia. WSOY, Helsinki.

Kortteinen, Matti & Tuomikoski, Hannu. 1998. Työtön: tutkimus pitkäaikaistyöttömien

selviytymisestä.

Latour, Bruno. 2005. Reassembling the social: an introduction to actor-network-theory. Oxford

University Press, New York.

Lerman, Kristina, Yan, Xiaoran, Wu, Xin-Zeng. 2015. The Majority Illusion. USC Information

Sciences Institute.

http://arxiv.org/pdf/1506.03022v1.pdf

Lupton, Deborah. 2012. Digital Sociology: An Introduction. University of Sydney.

http://ses.library.usyd.edu.au/handle/2123/8621

Marres, Noortje. 2013. What is digital sociology? http://www.csisponline.net/2013/01/21/what-is-

digital-sociology/

Pullinen, Jussi. 2012. Juuri kukaan ei oikeasti sano netissä mitään, ja siksi luulemme möykkäävää

vähemmistöä enemmistöksi. Nyt.fi 1.10.2015 http://nyt.fi/a1305989177284

Skeggs, Beverly. 2004. Class, Self, Culture. Routledge, London.

Kontakti - Opintotukileikkaukset uhkaavat meritokratiaa: Julkaistu alun perin osoitteessa: http://blogs.helsinki.fi/kontakti-lehti/2016/05/29/opintotukileikkaukset-

uhkaavat-meritokratiaa/

Tämän hetken istuva hallitus on ehtinyt suurella innolla touhuta monenlaisia sittemmin kaatuneita

projekteja talouskasvun auttamiseksi. Ainoaksi kestäväksi kärkihankkeeksi näyttävät jääneen

leikkaukset koulutukseen ja opintotukiin. Tämä siitä huolimatta, että kyseiselle projektille on varsin

vaikea löytää kannattajia. Opintoleikkausten mahdollisia negatiivisia vaikutuksia onkin jo käsitelty

monesta tulokulmasta. On kritisoitu niiden niin sivistystä kuin taloutta rapauttavia vaikutuksia.

Tässä artikkelissa käsittelenkin aihetta vähemmän käsitellystä näkökulmasta eli

koulutusleikkausten, tarkemmin opintotukileikkausten, vaikutuksesta meritokratian toteutumiseen.

Meritokraattisessa yhteiskuntaihanteessa ihmisten taidot, ei syntyperä tai muut henkilökohtaiset

ominaisuudet, määrittävät yhteiskunnallisen aseman. Kuten hyvin monet muutkin asiat meritokratia

on ideaali, josta ollaan varsin kaukana. Voidaan kuitenkin sanoa, että maa jossa vähävaraiset mutta

kyvykkäät pääsevät opiskelemaan ja kehittämään taitojaan on lähempänä meritokratiaa kuin maa

jossa näin ei ole.

Nyt vähävaraisten mahdollisuuksia osallistua opiskeluun ollaan heikentämässä. Opiskelijoiden

opintoraha laskee 250,88 euroon 337 eurosta per kuukausi. Opintolainan valtiotakauksen märää

kuitenkin nousee 650 euroon, eli opiskelusta halutaan tehdä velkavetoisempaa. Samaan aikaa

tukikuukausin määrä vähenee 64 kuukaudesta 54 kuukauteen. Leikkauset tulevatkin todennäköisesti

savustamaan vähävaraiset opiskelijat ulos järjestelmästä, tai ajavat opiskelijoita työskentelemään

palkkatöissä opiskelun sijasta entistä enemmän.

Opintotuilla ja panostuksella koulutukseen on ollut meritokratiaa lisäävä vaikutus, sillä koulutuksen

periytyvyys laski huomattavan paljon 1900-luvun varrella. Tässä valossa opintotukileikkausten

perusteleminen koulutuksen periytyvyydellä on hyvin kummallista. Opintotukijärjestelmän

osittainenkin purkaminen tuleekin väistämättä kasvattamaan koulutuksen periytyvyyttä entisestään.

Koulutuksen periytyvyyteen on liittynyt argumentti siitä, että opintotuet ovatkin vain investointi jo

valmiiksi varakkaille. Opintotuet ovat kyllä investointi, ja osa opiskelijoista toki tulee varakkaista

taustoista. Ennen kaikkea opintotuet ovat kuitenkin investointi meritokratian toteutumiseen. Vaikka

jotkut toisin ajattelevat vanhempien varallisuus tuskin määrittää jälkikasvun taitoja.

Puutteellisellakin meritokratialla on valtava merkitys yhteyskunnan henkiselle tilalla ja yleiselle

ilmapiirille. Opintoleikkauksilla annetaan viestiä siitä, että mikäli tule köyhästä taustasta niin sinun

ei edes kannata yrittää kehittää itseäsi.

Ei liene yllätys jos tämä viesti herättää tulevaisuudessa aina vain suurempaa turhautumista

kansalaisten keskuudessa. Suomessa tyytymättömyyttä ehdittiin jo purkaa viime vaalien alla, mutta

kansa ei tainnut aivan saada mitä se tilasi. Turhautumista onkin alettu ilmaista politiikan

ulkopuolella. Tähän mennessä tyytymättömyys on purkautunut ennen kaikkea jo valmiiksi heikossa

semassa olevia kohtaan. Ei kuitenkaan ole mahdotonta seuraavaksi vihan joutuisivat kohtaamaan

hyvin toimeentulevat.

Eriarvoistumiskehitys ja meritokratian murentuminen saattaakin lopulta haitata jopa niitä henkilöitä

jotka ovat siitä näennäisesti hyötyneet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa politiikan mannerlaatat ovat

järisseet vaalien alla järkyttävän nopeasti, ja vakiintuneita poliittisia asemia haastavat Donald

Trump ja Bernie Sanders ovat saaneet paljon huomiota ja ääniä esivaaleissa. Trump vastustaa

globaalia vapaakauppaa joka on hyödyttänyt talouden eliittiä, Sanders taas kutsuu itseään avoimesti

sosialistiksi. Republikaanieliitti onkin erityisen tuskissaan Trumpin näkemysten kanssa.

Suurin uhka on kuitenkin lopulta pidemmällä tähtäimellä uhkaava, jos ei ihan kirjaimellinen niin

henkinen ja sosiaalinen, sisäsiittoisuus. Miten yhteiskunta pystyisi sopeutumaan uusiin haasteisiin

tai kehittämään uusia innovaatioita jos sen kaikki jäsenet ovat samasta puusta veistettyjä ja ennalta

valmiisiin asemiin pakotettuja? Meritokratia on ollut länsimaiden menestyksen moottori, ja nyt se

halutaan rikkoa.

Mikäli Suomen koulutusmenoissa haluttaisiin säästää niin se tulisi toteuttaa tavoilla jotka

edesauttavat meritokratian toteutumista. Jos opiskelijoiden määrää pitää vähentää niin tiukennetaan

pääsykoevaatimuksia. Jos tutkimuksen laatua halutaan parantaa, niin puretaan tohtoritehtailuun

yllyttävät rahoitukselliset mekanismit ja ohjataan resursseja pienemmälle joukolle henkilöitä.

Ylipäätään valtion budjetin (54mrd€/v) keventämisen kannalta korkeakoulutus (3,2mrd €/v) on

myös hyvin kyseenalainen kohde. Ainakin maassa, jossa kuntien tukeminen (9mrd €/v) on suurin

yksittäinen menoerä samalla kun sote-alueiden määrä kasvaa kesken asian käsittelyn puolella. Myös

se, että maataloustuet (1,86mrd €/v) ovat noin kaksinkertaiset opintotukiin (0,93mrd €/v) kertonee

suomalaisten omalaatuisista prioriteeteistä. Toivokaamme siis että kuntasektori- ja biotalous

työllistäisi tulevaisuudessa myös sosiologeja.

Metro - todellinen tietoyhteiskunta Julkaistu alun perin osoitteessa: http://www.metro.fi/kolumnit/a1456194194965

Ihmisten tuottama tiedon määrä on kasvanut valtavasti tietokoneiden keksimisen jälkeen.

Nettipalveluihin ladataan massoittain sisältöä joka minuutti, ja älylaitteet tuottavat itsestäänkin

esimerkiksi paikkatietoja. Tieto on ehkä jopa väärä sana tälle massalle.

Oleellinen katoaa helposti informaatiotulvaan, ja tietomassan kätköistä saattaa nousta yllätyksiä.

Ihmiskunnan tuottama tieto on ollut pitkään enemmän kohinaa kuin dataa. Nyt tilanne on

mahdollisesti muuttumassa. Tietotekniikan ja tekoälyn kehitys on mahdollistanut sen, että

tietokoneilla voidaan entistä helpommin käsitellä valtavia tietomääriä. Yritykset ovat alkaneet

analysoimaan omia massiivisia tietoaineistojaan. Big datana tunnettujen massiivisten

tietoaineistojen käsittelyn ympärille onkin syntynyt liiketoimintaa. Lisäksi big dataa on käytetty

tekoälyn kehittämisessä.

Suurten tietomäärien ja sen käsittelyn keinojen välillä on siis toisiaan vahvistava kytkös, mikä on

kasvua edistävä tekijä. Vaikuttaa siltä että teknologisesti edistyneet länsimaat ovat saapuneet

vaiheeseen, jossa tiedosta aletaan tuottamaan lisäarvoa ennenäkemättömillä tavoilla. Tietomäärien

seurannalle voidaan parantaa ihmisten terveyttä, luoda itseään korjaavaa infrastruktuuria tai koettaa

ennakoida yhteiskunnallisia trendejä. Yritykset voivat käyttää omia massiivisia tietovarantojaan

liiketoimintansa tehostamiseen.

Olemme saapumassa jonkinlaiseen tietoyhteiskuntaan juuri kun termi itsessään on hautautunut

muiden eilispäivän trendisanojen joukkoon. Valtioilla tulee olemaan suuri houkutus tuotteistaa ja

myydä kansalaisten itsestään tuottama informaatio. Terveys- ja geenitietomme kiinnostavat

lääketeollisuutta, ostoksemme kauppoja ja nettikäyttäytymisemme mainostajia. Kansalaisten tiedot

kiinnostavat myös valtiota ja julkista sektoria.

Pahimmillaan tietoyhteiskunnasta tulee vakoiluyhteiskunta, jossa valtioiden verkkovalvonta ja

tiedon tuotteistaminen lyövät kättä. Kansalaisvapauksien ja yksityisyyden yhteensovittaminen

tiedon tuotteistamisen kanssa voi olla hyvin haastavaa. Tulevat haasteet olisikin hyvä tiedostaa jo

tänään.

Metro - mikä innovaatioissa ärsyttää? Julkaistu alun perin: http://www.metro.fi/kolumnit/a1452305266159

Innovaatio on käsite, joka toistui keskustelussa paljon viime vuonna. Jotkut ovat toivoneet

innovaatioista Suomen talouden pelastusta. Toiset ovat toivoneet, että ne tungettaisiin peräsuoleen.

Mitä innovaatiot oikeastaan sitten ovat, ja mikä niissä ärsyttää?

Innovaatiolle ei ole olemassa mitään kovin selkeää määrittelyä. Innovaatio on jonkinlainen

uudennus, uusi tai paranneltu esine tai toimintatapa. Innovaatioissa on myös sosiaalinen ulottuvuus.

Esimerkiksi tietojenkäsittelytieteen suurnimi Peter J. Denning näkee, että innovaatiot ovat

pohjimmiltaan muutos yhteisön toimintatavoissa. Kännykät muuttivat sitä, miten viestimme

toisillemme. Innovaatiot voivat olla myös yhteiskunnallisia, kuten oikeusvaltio tai sosiaaliturva

olivat.

Innovaatio-sanaa tunnutaan kuitenkin usein pitävän jonkinlaisena vaikeana ja ärsyttävänä

konsulttijargonina. Osallistuin viime vuonna Helsingin yliopistolla järjestettyihin 375-vuotisjuhlien

varjotapahtumaan. Monet pitkälle opiskelleista puhujista ironisoivat innovaatiota. Pelätään, että

kaupallistuminen korvaa sivistyksen. Termi ei välttämättä avaudu kansan syville riveillekkään.

Joillekin se vaikuttaa savuverholta, jonka takana leikataan julkista taloutta. Jotkut ajattelevat, että

innovatiiviseksi tituleeratut start-upit yrittävät vain polkea työn hintaa alas. Toisia ärsyttää

ruokalähettifirmojen suurelliset väitteet maailman mullistamisesta.

Eräät rahoittajien suosikkeina olleet start-upit ovatkin kohdanneet vaikeuksia bisneksen luomisessa.

Käyttäjiä riittää, mutta start-upeilla on ollut vaikeuksia muuttaa tätä rahaksi. Osa innovaatioiden

ympärillä pyörivän retoriikan kritiikistä onkin oikeutettua.

Voi kuitenkin olla, että jonkinlainen innovaatioinho kertoo siitä, että tulevaisuuteen ei uskota.

Eilistä pienempi ja turvattomampi huominen ei ole innovaatio johon halutaan uskoa. 2010-luvun

Suomi on monessa mielessä taaksepäin katsovan ja eksyneen oloinen. Tarvitsisimme

oikeudenmukaisia innovaatioita ja uusia toimintatapoja, jotka luovat uskoa parempaan huomiseen.

Näiden kehittämisessä myös kriittisellä sivistysyliopistolla voi olla tärkeä rooli.

Metro - Hieroglyfien paluu Julkaistu alun perin osoitteessa: http://www.metro.fi/kolumnit/a1446948572871

Ulkoministeriön kehittämät Suomi-emojit ovat herättäneet positiivista huomiota maailmalla. Suomi

on saanut niiden myötä kiitosta asioista, joita ei yleensä ole tapana yhdistää Suomeen. Esimerkiksi

The Verge-uutissivuston mukaan emojit ovat osoitus suomalaisten loistavasta huumorintajusta.

Suomi-emojit ovat kuitenkin herättäneet hallituskriisi-Suomessa myös paheksuntaa. Eikö olisi

tärkeämpääkin tekemistä kuin käyttää aikaa ja rahaa joihinkin pikku-ukkojen kuviin? Mielestäni

halveksuntaan ei ole aihetta. On tärkeää pysyä kiinni nykyajan ilmiöissä. Yksi näistä on se, että

internetin myötä viestintä on muuttunut entistä visuaalisemmaksi. Tämä ei ole mitenkään yllättävää.

Kuvat ovatkin ihmiskunnan vanhin, ja ehkä luontevin kommunikaation muoto. Jo kivikauden

ihmiset osasivat tehdä luolamaalauksia, ja kuvakirjoitusjärjestelmiä on esiintynyt kaikkialla

maailmassa.

Ei ehkä ole sattumaa, että emoji-kuvasymbolit keksittiin Japanissa, jonka kielen kanji-merkkien

juuret ovat kuvakirjoituksessa. Emojien suosion räjähdysmäisen kasvun taustalla lienee osittain se,

että kirjoittaminen ei ole monille luonteva itseilmaisun tapa. Internet-ajan visuaalinen ilmaisu

vaatiikin vähemmän teknistä osaamista kuin uskottava kirjallinen viestintä. Kömpelö kirjoittaminen

antaa ihmisestä helposti tyhmän kuvan. On havaittu, että esimerkiksi deittisivustoilla

kirjoitusvirheet pilaavat ensivaikutelman helposti. Ilmaisukulttuurin muuttuminen visuaalisemmaksi

saattaa siis olla esimerkiksi lukihäiriöisille todella vapauttavaa.

Emojit ovat herättäneet joissakin huolta kirjoitetun kielen tulevaisuudesta. En usko, että

kirjoittaminen tulee koskaan lentämään historian romukoppaan. Sanotaan, että kuva kertoo

enemmän kuin tuhat sanaa. On kuitenkin ajatuksia, joita voi parhaiten ilmaista tekstillä. Hauskoista

yrityksistä huolimatta esimerkiksi tieteen tutkimustulosten ilmaiseminen emojeilla on kuin yrittäisi

tanssia arkkitehtuuria. Kirjoittaminen tulee jatkossakin olemaan monilla elämän osa-alueilla tärkein

kommunikaatiokeino, ja siksi kirjoitustaitoon kannattaa panostaa myös tulevaisuudessa.