MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja

opetuksen kehittäminen –hanke

Yhdenvertaisuus, rasismi ja hiljainen

hyväksyntä -seminaari 17.11.2011, Joensuu

Sisältö

Yhdenvertaisuus, rasismi ja hiljainen hyväksyntä –seminaari 17.11.2011, Joensuu ........................................ 1

Yhdenvertaisuus ja mahdollisuuksien tasa-arvo, FT, Sari Hammar-Suutari .......................................................... 3

Rasismi koulun arjessa, YTT, hankepäällikkö Anne-Mari Souto ................................................................................... 7

Saako meille tulla? Osallisuudesta ja yhteisistä tiloista, YTT, lehtori Päivi Harinen ........................................ 12

Loppukeskustelu: Keskustelua rasismista ja hiljaisesta hyväksynnästä ................................................................. 17

1(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Yhdenvertaisuus, rasismi ja hiljainen hyväksyntä –seminaari

17.11.2011, Joensuu

Yhdenvertaisuus, rasismi ja hiljainen hyväksyntä –seminaarissa tarkasteltiin, mitä yhdenvertaisuus,

rasismi ja hiljainen hyväksyntä tarkoittavat käytännössä sekä miten vaikeaa käytännössä on puuttua

rasistiseen tai syrjivään käytökseen. Seminaarin aluksi Monikko-hankkeen projektipäällikkö Janne

Riekki pohti, mitä rasismi ja yhdenvertaisuus käsitteinä tarkoittavat. Rasismi-käsitteen kohdalla on

luovuttu vanhasta määrittelystä ja sillä viitataan nykyään etniseen syrjintään. Yhdenvertaisuuslaissa

(2004/21) puolestaan määritellään yhdenvertaisuuden koskevan ikää, etnistä tai kansallista

alkuperää, kansalaisuutta, kieltä, uskontoa, vakaumusta, mielipidettä, terveydentilaa, vammaisuutta,

sukupuolista suuntautumista tai muuta henkilöön liittyvää syytä. Yhdenvertaisessa yhteiskunnassa

kaikilla tulisikin olla samanlaiset mahdollisuudet päästä mukaan työelämään, opiskeluun ja

palveluihin. Avauspuheenvuoronsa lopuksi Janne Riekki kysyi, miten hiljaiseen hyväksyntään voisi

puuttua.

Sari Hammar-Suutarin luennossa tarkasteltiin päivän teeman ensimmäistä osaa, yhdenvertaisuutta ja

sen toteuttamista käytännön arjessa. Anne-Mari Souto ja Päivi Harinen tutustuttivat

seminaariyleisön päivän kahteen muuhun teemaan, rasismiin ja hiljaiseen hyväksyntään nuorten

kokemusten kautta. Molempien keskeinen viesti oli se, että rasismista pitää ja siitä on lupa puhua ja

se pitää oppia tunnistamaan. Myöskään ihmisten syrjinnän ja rasismin aiheuttamia uhrikokemuksia

ei saa sivuuttaa vaan ne on kuultava. Nuoret tarvitsevat aikuisten apua ja tukea kokemustensa

käsittelemiseksi ja turvallisen koulu- ja elinympäristön luomiseksi.

Sari Hammar-Suutari aloitti seminaarin luento-osuuden puhumalla yhdenvertaisuudesta

muodollisen tasa-arvon sijasta. Muodolliseen tasa-arvoisuuteen pyrkiminen ei vielä edistä

yhdenvertaisuutta vaan voi päinvastoin pitää yllä eriarvoisuutta aiheuttavia käytäntöjä. Sari

Hammar-Suutari avasi, mitä yhdenvertaisuudella tarkoitetaan ja mitä sen huomioiminen vaatii

arjessa työyhteisöiltä.

Anne-Mari Souto käsitteli puheenvuorossa arkipäivän rasismia koulussa ja pohti, kuinka yksin

nuori voi olla kohtaamansa syrjinnän ja rasismin edessä. Miksi rasismista on niin vaikea puhua,

miksi sitä ei haluta tunnistaa eikä tunnustaa? Miksi rasistiseen koulukiusaamiseen ei puututa, vaikka

KiVa Koulu -hankkeen ”Kivassa Koulussa ei kiusata” -ajatusta pyritään levittämään kouluissa

ympäri maata?

Päivi Harinen pohti seminaarin aihetta osallisuuden ja yhteisten tilojen käytön näkökulmasta. Hän

esitteli, miten hänen tutkimuksissaan nuoret olivat kokeneet rasismin ja miten se vaikutti heidän

osallisuuteensa ja liikkumiseen yhteisissä tiloissa. Nuoret kohtaavat syrjintää omassa arjessaan,

etenkin koulussa, jonka pitäisi olla turvallinen oppimisympäristö. Päivi Harinen tarkasteli rasismin

ja erilaisuuden kokemuksia ja kuvauksia. Kuka voi ja saa olla suomalainen? Voiko erilainen olla

suomalainen?

2(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Läänintaiteilijat Jyrki Tamminen ja Mammu Koskelo lähestyivät seminaarin aihetta

toiminnallisuuden, keskustelun ja draaman avulla sekä haastoivat yleisöä pohtimaan aihetta eri

näkökulmista. Mitä on olla toisenlainen ja miten ihminen voi kohdata ja sovittaa häneen kohdistuvat

erilaiset vaatimukset ja odotukset samanaikaisesti omien haaveiden tavoittelemisen kanssa? Taistelu

omasta paikasta ja tilasta tuli esille myös Anne-Mari Soudon ja Päivi Harisen alustuksissa heidän

kuvatessaan nuorten kokemuksia rasismista. Omien haaveiden saavuttamisessa kilpaillaan oman

paikan ottamisen lisäksi toisten määrittelyjä vastaan. Todistustaakka on haaveitaan ja omaa tilaansa

tavoittelevalla.

Miten maahanmuuttajiin sitten tulisi suhtautua: onko rasismia kohdata heidät myös negatiivisissa

tunteissa ja rangaistuskäytännöissä samalla tavalla kuin kantasuomalaiset? Jos toimin näin

suomalaisen lapsen tai nuoren kanssa, miksi toimin toisin maahanmuuttajalapsen tai –nuoren

kanssa? Ehkä maahanmuuttajataustaisen lapsen ja nuoren osallistuvuudesta kannetaan suurempaa

huolta: ”Jos suljen hänet tästä tilanteesta pois, suljenko hänet pois kaikesta muustakin? Onko tämä

se ainoa kohta, jossa tämä ihminen pääsee osalliseksi suomalaisesta yhteiskunnasta ja kontaktiin

suomalaisten kanssa?” Kysymys koskee sekä maahanmuuttajataustaisen ihmisen oikeutta osallistua

ja päästä osalliseksi että meidän kaikkien vastuuta siitä, mihin osallistamme ja mistä suljemme pois.

Toisaalta jos puhutaan lapsi- tai nuorisoryhmän käyttäytymisestä tietyssä tilanteessa, esimerkiksi

koululuokassa, nuorisotalolla tai harrastusryhmässä, onko ryhmästä sulkeminen tai tilanteesta

poistaminen yleensäkään ainoa ratkaisu häiritsevään käyttäytymiseen. Ryhmän kanssa voidaan

yhdessä asettaa rajat ja varmistaa, että ryhmän kaikki jäsenet ymmärtävät ne. Näin luodaan myös

ryhmään oikeudenmukaisuuden kokemus, joka tukee lapsia ja nuoria kohtaamaan toisensa

tasaveroisina. Sääntöjä voidaan luoda myös tekemisen avulla, jolloin samalla vahvistetaan ryhmän

yhtenäisyyttä. Kieltä vähemmän ymmärtävä ihminen on helppo tyrmätä huonokäytöksiseksi ja

kritisoida häntä tai hänen kulttuuriryhmäänsä siitä, miten hän ei/ he eivät osaa olla ”maassa maan

tavalla”. Tähän ilmiöönhän viitattiin myös Onnistunut koulupolku ja maahanmuuttajanuorten

kotoutuminen -seminaarissa, jossa erityisopettaja Riitta-Liisa Koponen totesi alustuksessaan:

”Haasteellisinta monikulttuurisessa arjessa on ymmärtää, että ihmisissä ei ole sisäsyntyisinä tiettyjä

tietoja ja asenteita. On helppoa luulla kaikkialla muuallakin ihmisten osaavan ja tietävän samat asiat

kuin mitä meille suomalaisille opetetaan lapsesta saakka. Vaarana kuitenkin on, että näitä asioita

osaamaton ja niistä tietämätön nuori leimataan koulun arjessa epäonnistujaksi ja että häntä aletaan

myös kohdalla sen mukaisesti. Yksinkertaiset, arkiset asiat aiheuttavatkin kysymyksiä ja muutoksia

monikulttuurisen koulun arjessa.”

Keskustelussa pohdittiinkin lausahduksen ”maassa maan tavalla” tyhjää olemusta. Mikä on se

”maan tapa”, joka maahanmuuttajien tulisi hallita ja kuka sen määrittelee? Entä ovatko arvostelijat

itse valmiita ohjaamaan maahan tullutta ihmistä maan tavoille – ilman syrjintää ja väkivaltaa?

3(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Yhdenvertaisuus ja mahdollisuuksien tasa-arvo, FT, Sari Hammar-Suutari

FT Sari Hammar-Suutari pohti suomalaista tasa-arvokäsitystä ja kysyi, mitä tasa-arvo tarkoittaa

kansallisena aarteena meille suomalaisille. Suomea pidetään tasa-arvoisena maana. Onko Suomi

kuitenkaan niin tasa-arvoinen maa kuin mitä sen arjessa ja juhlapuheiden tasolla ajatellaan olevan?

Kuka on laatinut mittarit tasavertaiselle kohtelulle? Mitä tasa-arvolla tarkoitetaan ja mitä se pitää

sisällään? Tarkoittaako tasa-arvo kaikkien yhteiskunnan jäsenten samanlaisia poliittisia oikeuksia?

Koskevatko tehdyt päätökset kaikkia kansalaisia samalla tavalla ja huomioidaanko palveluissa eri

käyttäjäryhmät? Sari Hammar-Suutari kysyi myös, miten tasa-arvo toteutuu käytännön elämässä ja

onko eri ihmisryhmien kohdalla esteitä erilaisten paikkojen ja asioiden saavuttamisessa.

Suomalaisen tasa-arvon, demokraattisuuden ja oikeudenmukaisuuden taustalla on pohjoismainen

hyvinvointikäsite. Lain ja ohjeistusten mukaan elämme tasa-arvoisessa maassa, ja meillä on

mahdollisuus muodolliseen tasa-arvoon. Sari Hammar-Suutari herätteli seminaariyleisöä kysymällä,

onko kaikilla kuitenkaan yhtäläiset mahdollisuudet kerätä hyvää. Suomalainen järjestelmä ei

palvele ainakaan maahanmuuttajia, mutta järjestelmä peittää alleen myös muun erilaisuuden:

ihmisten erilaisen aseman yhteiskunnassa ja eri palveluiden käyttäjäryhmien sisäisen

monimuotoisuuden. Miten tasa-arvon käsite ja sitä kautta esimerkiksi palvelut saataisiin ottamaan

huomioon erilaiset ihmiset sekä heidän erilaiset tarpeensa ja elämäntilanteensa? Sari Hammar-

Suutari esittikin, että muodollisen tasa-arvon ideologiasta siirryttäisiin mahdollisuudet turvaavaan

ajatteluun. Ihmisten elämäntilanteet muuttuvat ja heidän tarpeensa niiden mukana. Huomio tulisikin

kiinnittää syrjiviin rakenteisiin ja näkymättömiin käytäntöihin sekä siihen, miten ne voivat olla

ajamassa ihmisiä marginaaliin ja syrjään kuvitteellisesta keskustasta.

Näin päädytään yhdenvertaisuuden käsitteeseen. Yhdenvertaisuuden edistämisen taustalla on

eettinen ja oikeudenmukainen ajattelu. Yhdenvertaisuus on yhtäläisten mahdollisuuksien luomista.

Yhdenvertaisessa palvelussa otetaan huomioon asiakkaiden erityispiirteet ja opitaan näkemään, mitä

ihmiset tarvitsevat. Tarvittaessa voidaan käyttää myös positiivisia erityistoimia. Yhdenvertaisuus ei

tarkoita, että kaikille tarjottaisiin samaa yhtä paljon ja samalla tavalla. Sari Hammar-Suutari esitteli

yhdenvertaisuuslain näkemyksen ihmisten samanarvoisuudesta:

”Viranomaisten tulee kaikessa toiminnassaan edistää yhdenvertaisuutta tavoitteellisesti ja

suunnitelmallisesti sekä vakiinnuttaa sellaiset hallinto- ja toimintatavat, joilla varmistetaan

yhdenvertaisuuden edistäminen asioiden valmistelussa ja päätöksenteossa. Viranomaisten tulee

erityisesti muuttaa niitä olosuhteita, jotka estävät yhdenvertaisuuden toteutumista.”

(Yhdenvertaisuuslaki 2004/21 § 4 Viranomaisten velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta)

Kuten yllä olevasta lakipykälästä voi lukea, yhdenvertaisuuslaki velvoittaa viranomaisia tekemään

erilaisia asioita. Tällä hetkellä laki on uudistumisvaiheessa ja keskustellaan siitä, miten se tulee

laajenemaan yksityiselle puolelle. Jäävätkö lain kirjain ja henki kuitenkin vain juhlapuheisiin vai

ymmärretäänkö yleisesti, miksi asioita täytyy tehdä yhdenvertaisuuslain mukaan? Samojen

toimintatapojen jauhamisen sijasta pitäisi pohtia, mitä kannattaa tehdä palvelun parantamiseksi ja

millä keinoin voitaisiin parhaiten palvella eri henkilöitä.

4(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

”Etnisen yhdenvertaisuuden edistämiseksi viranomaisten tulee laatia suunnitelma

(yhdenvertaisuussuunnitelma) siinä laajuudessa kuin kunkin viranomaisen toiminnan luonne sitä

vaatii” (Yhdenvertaisuuslaki 2004/21 § 4). Etnisyyttä korostetaan, koska on haluttu kiinnittää

huomiota ulkomaalaistaustaisten asiakkaiden kanssa toimimiseen. Samalla on kuitenkin haluttu

kiinnittää huomiota myös muihin syrjintäperusteisiin sekä moniperusteiseen syrjintään, mikä

tarkoittaa sitä, että ihmisellä voi olla monia syitä, minkä vuoksi hän voi joutua marginaaliin ja

kohdata syrjivää käytöstä. Yhdenvertaisuussuunnitelman tarkoituksena on, että sitä hyödynnettäisiin

palvelukentällä ja suunniteltaisiin, millaisia käyttäjäryhmiä kentällä on ja miten heidät voisi

paremmin ottaa huomioon palvelutuotannossa.

Sari Hammar-Suutari on ollut mukana koordinoimassa työyhteisöjen kehittämistoimintaa

Kontiolahdella ja Joensuussa. Näistä kokemuksista hän kirjoittaa yhteenvedon, joka julkaistaan

keväällä 2012 Monikko-hankkeen sivuilla kohdassa Hankkeessa tuotettu aineisto (Monikko-hanke).

Hän esitteli seminaariyleisölle, miten työyhteisöissä voitaisiin edistää yhdenvertaisuutta.

Työyhteisöissä olisi hyvä tarkastella, onko työpaikalla piiloon jääviä käytänteitä tai toimintatapoja

tai kirjoittamattomia asioita ja sääntöjä, joita ei tule lausuttua ääneen ja perattua kunnolla.

Useimmilla työpaikoilla tällaisia käytäntöjä muodostuu arjessa aivan huomaamatta. Joskus voisi

pysähtyä miettimään, miksi työpaikalla ja työyhteisössä tehdään niin kuin tehdään ja ovatko

aikoinaan toisiin tarpeisiin kehitetyt toimintatavat toimivia vielä nykyään. Samalla on hyvä

tarkastella, onko palveluissa huomioitu esteettömyys, esimerkiksi liikkumisen ja asioiden

tavoittamisen suhteen vai jäävätkö jonkun ryhmän edustajat heikompaan asemaan kuin toiset.

Esimerkiksi yhteiskunnassa innokkaasti kehitteillä olevat ja lisääntyvät sähköiset palvelut jättävät

helpommin ulkopuolelle tiettyjen käyttäjäryhmien edustajia: iäkkäiden ja

maahanmuuttajataustaisten henkilöiden joukossa on enemmän sellaisia, jotka eivät puutteellisen

tietoteknisen osaamisen tai kielitaidon vuoksi pysty sähköisiä palveluja hyödyntämään.

Yhdenvertaiseen kohteluun pyrittäessä syrjivät rakenteet onkin nähtävä ja tunnistettava, jotta

eriarvoisuutta aiheuttavat toimintatavat voitaisiin purkaa. Eriarvoisuutta aiheuttavat toimintatavat

nimittäin on tärkeää purkaa. Yhdenvertaisuus, kuten syrjintäkin, toteutuu arjessa, ihmisten

käytännöissä ja arjen työssä. Yhdenvertaisuuden edistämiseksi voi itseltään kysyä, mikä minua

velvoittaa, mitä minä voin ja mitä minun kannattaa tehdä. Samaa voi pohtia myös työyhteisön ja

organisaation tasolla. Pyrittäessä yhdenvertaisuuteen arkityössä lähdetään liikkeelle asiakkaiden

yksilöllisten tarpeiden huomioimisesta ja toimitaan vuorovaikutustilanteissa tarkoituksenmukaisesti.

Positiiviset eriyttämistoimet ovat yhdenvertaisuuslain mukaan sekä sallittuja että suotavia.

Positiivisen erityiskohtelun keinot ovat usein hyvin tavallisia ja arkisia toiset ihmiset

huomioonottavia toimintatapoja, esimerkiksi tulkin käyttö yhteisen kielen puuttuessa, uuden ajan

varaaminen tulkin kanssa tai enemmän ajan varaaminen asiakastapaamiseen ja sen varmistaminen,

että asiakas ymmärsi oikein asiakaspalvelutilanteessa läpikäydyn asian.

Vanha tasa-arvon eetos vaikuttaa vielä monessa paikassa eikä yhdenvertaisuuslakia tunneta

kunnolla. Sari Hammar-Suutarin väitöskirjaansa varten keräämässä tutkimusaineistossa tuli esille

työntekijöiden huono omatunto siitä, jos he käyttivät enemmän aikaa jonkun toisen asiakkaan

kanssa kuin jonkun toisen kanssa. Laki kuitenkin antaa henkilöstölle oikeuden kiinnittää asiaan

huomiota ja käyttää asiakastapaamiseen enemmän aikaa asiakkaan tarpeiden mukaisesti. Lain

5(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

tavoitteena on turvata kaikille samanlainen kohtelu ja estää sekä välillinen että välitön syrjintä. Lain

mukaan kaikkia kohdellaan samalla tavalla, mutta sen seurauksena ihmisiä ei saa asettaa

eriarvoiseen asemaan. Sen välttämiseksi on oikeutettua käyttää positiivista eriyttämistä, ja näihin

ajatuksiin perustuu koko yhdenvertaisuuslaki. Koko työyhteisön esimiehiä myöten tulisi olla

tietoisia tästä velvoitteesta ja oikeudesta. Tiedonkulusta onkin huolehdittava ja varmistettava, että

kaikki työntekijät työyhteisössä ymmärtävät yhdenvertaisuuslain vaatimukset käytännön työhön.

Työyhteisön olisi ymmärrettävä, että erityisryhmiin kuuluvia asiakkaita palvelevalla työntekijällä

kuluu asiakastapaamisiin enemmän aikaa kuin keskivertoasiakkaita palvelevalla työntekijällä.

Molemmat ovat yhtä hyviä työntekijöitä, vaikka toinen ottaakin vähemmän asiakkaita vastaan.

Organisaatiossa ja myös sen ulkopuolella on ymmärrettävä, millaisia arjen työskentelytilanteet ovat

ja mitä ne käytännössä vaativat.

Epävarmuus vuorovaikutustilanteissa kuitenkin hidastaa yhdenvertaisuuden toteutumista. Ihmiset

pysyvät sitä pienemmissä raameissa ja sitä tiukemmissa toimintatavoissa, mitä vähemmän heillä on

ajantasaista tietoa ja ammattitaitoa. Epävarmuus ja tietämättömyys asiakkaan oikeuksista estävät

käyttämästä lain velvoittamia positiivisia erityistoimia virheiden välttämiseksi. Yhdenvertaisuuden

edistäminen toteutuu paremmin, jos työntekijöillä on mahdollisuus pitää yllä omaa ammattitaitoaan

ja saada ajantasaista tietoa yhdenvertaisuuslain velvoitteista.

Sari Hammar-Suutari esitteli yhdenvertaisuuteen tähtäävän toimintatavan1, jonka hän on kehitellyt

yhdessä Aulikki Sippolan kanssa. Mikäli yhdenvertaisuuteen tähtäävään tilaan ei löydy tarpeeksi

sitoutumista ja muutosvoimaa, palataan takaisin vanhaan muodollisen tasa-arvon tilaan. Jos

taustalla on tahtoa ja jos todella halutaan sitoutua yhdenvertaisuuden tavoitteeseen, voidaan

nelikentän avulla miettiä, miten tavoitteeseen edetään. Huomiota on kiinnitettävä käytäntöihin,

toimintatapoihin, asenteisiin ja käytökseen sekä rakenteisiin, prosesseihin, työ- ja

organisaatiokulttuuriin, valtarakenteisiin ja politiikkaan. Näiden kaikkien kohdalla on kysyttävä,

miksi tätä pitäisi katsoa, miten voidaan tehdä ja mitä voidaan tehdä meidän työyhteisössä tai

organisaatiossa. Muutoksen taustalla on jatkuva oppimisprosessi, jonka tueksi tarvitaan paitsi omaa

arviointia myös asiakaspalautteen keräämistä ja huomioimista.

Ihmiset kohtaavat toisiaan vuorovaikutuksessa. Asiakas-käsite on hyvä laajentaa ymmärtämään

kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa olemme työpäivän aikana vuorovaikutuksessa.

Viranomaispalveluissa ja muualla palvelutuotannossa asiakkaiden yhdenvertaisuuden

toteutumiseksi on hyvä kysyä palautetta asiakkaalta. Asiakkaiden ja työntekijöiden keskinäiset

odotukset ovat hyvin samankaltaisia. Molemmat toivovat, että vuorovaikutustilanteessa oltaisiin

avoimia ja rehellisiä. Kun toiseen ja hänen rehellisyyteensä asioiden oikeellisuudesta voi luottaa,

ollaan myös itse valmiimpia antamaan tietoa toiselle. Vuorovaikutustilanteessa on tärkeää myös

osoittaa kiinnostusta toista kohtaan ja luoda kiireettömyyden tuntu, mikä voi olla hyvinkin

haasteellista niukkojen resurssien todellisuudessa.

1 Hammar-Suutari, Sari (2009) Asiakkaana erilaisuus – Kulttuurien välisen viranomaistoiminnan etnografia. Joensuun

yliopisto. Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 147. Joensuu: Joensuun yliopistopaino. Kuvio 2: Sippolan ja

Hammar-Suutarin yhdenvertaisuuden edistämisen malli, 131.

6(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Puheenvuoronsa lopuksi Sari Hammar-Suutari kysyi seuraaviin alustuksiin viitaten, miksi sallimme

tällaisten syrjivien ja rasististen asioiden tapahtuvan. Hän myönsi meidän vaikenevan, koska on

helpointa olla hiljaa ja kääntää selkä. Hän suositteli syrjintään puuttumisen avuksi oppilaitoksille

suunnattua yhdenvertaisuuden opasta Muutu. Puutu. Oppilaitoksen yhdenvertaisuusopas (2005)2,

jossa käsitellään kuvitteellisen esimerkkioppilaitoksen avulla, miten eri oppilaitoksissa voidaan

ottaa yhdenvertaisuusasiat huomioon. Yleisöstä todettiin, että myös Joensuun kaupungin

yhdenvertaisuussuunnitelma on tekeillä. Sitä valmistelee YTM Juha Halme, johon asiasta

kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä: juha.halme@jns.fi.

2 Salmenkangas, Mai (2005) Muutu. Puutu. Oppilaitoksen yhdenvertaisuusopas. SEIS-hanke. Euroopan Unioni.

Helsinki.

7(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Rasismi koulun arjessa, YTT, hankepäällikkö Anne-Mari Souto

YTT, hankepäällikkö Anne-Mari Soudon esityksen myötä siirryttiin nuorten arkeen ja heidän

kokemuksiinsa rasismista ja syrjinnästä. Asiasta kiinnostunut voi perehtyä aiheeseen tarkemmin

Anne-Mari Soudon väitöskirjan Arkipäivän rasismi koulussa3 avulla. Tutkimuksessa hän selvitti,

miten rasismi on ilmennyt koulun arjessa. Samalla hän pohti, millaisia ovat syrjivät käytännöt ja

asenteet sekä ne vastarakenteet, jotka neuvottelevat rasismia vastaan. Anne-Mari Souto on pyrkinyt

selvittämään yhdessä Joensuun kaupungin, Itä-Suomen yliopiston ja Pohjois-Karjalan

ammattikorkeakoulun kanssa sitä, mitä nuorison rasismille voisi tehdä, miten siihen voisi puuttua ja

mikä rasismissa vetoaa nuoriin. Rasismi korostuu koulussa, jossa nuoret kohtaavat toisiaan

päivittäin arjessa ja ovat toistensa kanssa vuorovaikutuksessa lukuisissa tilanteissa päivän aikana.

Koulut ovatkin keskeisiä rasismin kohtaamisen ympäristöjä – etenkin peruskoulu, mutta rasismia

esiintyy myös ammatillisissa oppilaitoksissa.

Koulun tulisi olla turvallinen paikka ja ympäristö kaikille, mutta näin ei aina ole. Anne-Mari Souto

kertoi, että hänen tutkimuksissaan tuli esille nuorten pelko. Turvallisuuden tunne on tärkeää muun

muassa oppimisen kannalta. Rasismi kuitenkin lisää turvattomuutta. Anne-Mari Soudon

tutkimuksessa tuodaan esille esimerkkejä siitä, mitä rasismi voi olla. Samalla nostetaan esiin yleisiä

rasismin ilmiöitä, sillä samat ilmiöt toistuvat eri yhteyksissä. Näillä teemoilla on myös kansallisesti

laajempaa merkitystä rasismin tunnistamiseksi ja siihen puuttumiseksi. Ne kuvastavat sitä, miten

rasismiin suhtaudutaan yhteiskunnassa ja koulumaailmassa. Rasismi on yksi koulukiusaamisen

muoto, ja se on hyvä nostaa esiin, kuten erityisryhmien kiusaaminen yleensäkin, jotta ilmiön voisi

nostaa esiin ja tarkastella, mitä sen taustalla on ja miten asioihin voisi puuttua. Anne-Mari Souto

kertoi, että nykyisessä työssään hän pyrkii auttamaan syrjäytymisuhan alla olevia nuoria takaisin

koulunpenkille. Monia hänen nuoristaan yhdistää kiusaamistausta, minkä vuoksi on tärkeää, että

kouluissa puututtaisiin kiusaamis- ja syrjimistapauksiin nuorten tulevaisuuden vuoksi. Rasismista

on kuitenkin vaikea puhua, koska rasismi herättää jännitteitä. Koulut vaihtelevatkin siinä suhteessa,

miten niissä tunnistetaan ja tunnustetaan rasismi sekä miten paljon niissä tehdään töitä rasismin ja

syrjinnän kitkemiseksi.

Rasismi kohdistuu myös suomalaisiin nuoriin, ei pelkästään maahanmuuttajanuoriin. Monikko-

hankkeen painotuksen vuoksi seminaarissa kuitenkin keskityttiin tarkastelemaan rasismia

maahanmuuttajanuorten näkökulmasta. Rasismi on suomalaisille vaikea aihe. Anna Rastas on

väitellyt rasismista ja suomalaisesta maahanmuuttokeskustelusta. Verkkoartikkelissa ”Rasismin

kiistäminen suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa (Anna Rastas)4” voi tutustua tarkemmin

hänen tutkimuksensa tuloksiin. Keskustelu rasismista on lisääntynyt, samoin kuin

maahanmuuttokritiikki. Keskustelun monipuolistumisen sijaan puheella pikemminkin kiistetään,

3 Souto, Anne-Mari (2011) Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten

ryhmäsuhteista. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 110.

4 Anna Rastaan artikkeli on luettavissa Suvi Keskisen, Anna Rastaan ja Salla Tuorin toimittamasta kirjasta En ole rasisti,

mutta... (pdf).

8(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

mikä on rasismia. Näin keskustelussa ei pyritäkään lähestymään ilmiöitä siitä näkökulmasta, mikä

on rasismia eikä kysytä ihmisten kokemuksia syrjinnästä ja rasismista. Julkinen keskustelu antaa

kansalle myös esimerkin siitä, mikä on hyväksyttävä tapa keskustella rasismista. Niinpä, kun

kansanedustajan asemassa oleva henkilö saa käyttää rasistisia ilmauksia, vedetään matto pois

suvaitsevaisuuskeskustelun alta. Anne-Mari Souto toivoi, että julkisuudessa rohkaistuttaisiin

monipuolistamaan keskustelua rasismista. Maahanmuuttokriittisyys on sallittua: Suomessa on myös

maahanmuuttokriittistä tutkimusta, mutta se ei näy maahanmuuttokriittisessä keskustelussa.

Anne-Mari Souto kertoi, että hän on saanut nuorilta kriittistä palautetta aikuisten asenteista. He ovat

ihmetelleet, miksi aikuiset ja ammattilaiset eivät halua puhua rasismista vaan ”lässyttävät”

suvaitsevaisuudesta. Myös monikulttuurisuuden puolesta puhuvat henkilöt käyttävät sellaisia

kiertoilmaisuja kuin suvaitsemattomuus, muukalaispelko ja etninen syrjintä. Nuoret kuitenkin

toivovat, että kiertelyn ja kaartelun sijasta sana ”rasismi” otettaisiin reilusti mukaan keskusteluun.

Rasismista on vaikea keskustella, mikäli koko käsitettä ei oteta käyttöön. Tällöin ilmiön

olemassaoloa vähätellään eikä ihmisten kokemuksia tunnisteta ja tunnusteta. Nuoret itsekin

arkailevat tuoda esiin kokemaansa rasismia, koska eivät koe saavansa käyttää näitä sanoja

ilmaistakseen kokemuksiaan.

Tutkimusten mukaan koulu on yksi keskeisistä rasismin ympäristöistä. Suomalaisissa

opetussuunnitelmissa ei kuitenkaan tarjota välineitä puuttua rasismiin, toisin kuin muun muassa

Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa. Tämä vaikeuttaa myös omalta osaltaan ilmiön olemassa olon ja

läsnäolon myöntämistä. Seminaariyleisöstä todettiin, että elämänkatsomustiedon

opetussuunnitelmassa rasismi on mukana. Anne-Mari Souto ilahtui tästä tiedosta, mutta pohti,

korostuvatko monikulttuuristen koulujen käsittelyssä liikaa pedagogiset kysymykset nuorten

syrjimisen kokemusten ja ryhmädynamiikan kysymysten sijasta. Ryhmään kuuluminen ja

hyväksytyksi tuleminen on tärkeää myös maahanmuuttajataustaisen nuoren koulunkäynnin

kannalta. Näitä kysymyksiä ei tulisi sivuuttaa. Koulu onkin hedelmällinen paikka tarkastella

yhdenvertaisuutta, koska siellä on jo olemassa kaikki ne rakenteet, joilla opetusta eriytetään

erilaisten oppimis- ja tukitarpeiden mukaisesti. Koulussa erityispedagogiikka on läsnä, ja sen tulisi

auttaa ymmärtämään erityistarpeita. Opettajat eivät kuitenkaan nuorten mielestä tunnista rasismia

koulun arjessa. Anne-Mari Souto kysyikin, odotammeko nuorten olevan luonnostaan

kansainvälisiä. Hän korosti, että näistä asioista on tärkeää keskustella yhdessä nuorten kanssa.

Anne-Mari Soudon tutkimuksen teemoja ovat muun muassa yksin jääminen ja pelko. Koulu on

pelottava paikka, mutta pelko täytyy peittää. Ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa ei saa näyttää vaan

jokaisen nuoren on kuuluttava johonkin ryhmään. Jos nuori jää yksin, toiset nuoret alkavat

helpommin karttaa häntä ja hän päätyy helpommin kiusaamisen ja syrjinnän kohteeksi. Ainakin

nuorten keskuudessa rasismi on ryhmäilmiö: tiettyyn porukkaan kuuluessa täytyy ajatella tietyllä

tavalla. Näin rasismi ja hiljainen hyväksyntä näkyvät siinä, millaiseen porukkaan nuori kuuluu.

Sama koskee meitä aikuisiakin. Tiettyjen ennakkoluulojen allekirjoittamisella kuulumme tiettyihin

yhteisöihin. Joissakin tilanteissa voimme tarttua rasistisiin vitseihin, toisissa vaikenemme. Voidaan

kysyä, mitä sosiaalista merkitystä on sillä, että toisiin asioihin myös nuorten puheissa puututaan tai

ei puututa sekä mitä merkitystä on sillä, että ylläpidetään rasistisia vitsejä. Mitä viestimme nuorille

tällaisella hiljaisella hyväksynnällä?

9(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Rasistisessa koulukiusaamisessa ei kyse vain kiusaajan ja kiusatun välisestä tilanteesta. Ilmiö nostaa

esille, minkälaiset erot ovat hyväksyttyjä, minkälaiset eivät ja minkälainen tyttö tai poika on

hyväksytty. Rasismi on paitsi ryhmäilmiö, myös yhteisöllistä. Koko koulun yhteisö opettajia ja

rehtoria myöten ovat mukana rasismin määrittelyssä ja siihen puuttumisessa. Ongelmana on se, että

rasismia lähestytään yksilön ja yksilöiden ongelmana. Eristämällä rasismi koskemaan vain tiettyjä

yksilöitä, ei nähdä, että rasismi koskee myös tiettyjä rakenteita ja yhteisöjen toimintatapoja.

Kasvattajan vastuulla on puuttua rasismiin ja pohtia nuorten kanssa sitä, mistä ongelmallinen käytös

kertoo ja mitä sen taustalla on. Nuorten hyvinvointi ei lisäänny sillä, että vähättelemme rasismia

toteamalla sen olevan vääjäämätöntä: rasismi on pelkoa ja meissä kaikissa on rasismia. Meidän on

pohdittava, mitä teemme rasismille ja miten estämme rasismia olemaan aktiivisesti läsnä nyky-

yhteiskunnassa.

Hiljaisen hyväksynnän ja puuttumattomuuden sijasta meidän tulisi siirtyä kohti aktiivisempaa

rasismin vastaista työskentelyä. Keskustelussa pohdittiin aktiivisen puuttumisen, esimerkiksi

rasistiseen kielenkäyttöön, olevan todellisuudessa vaikeaa, etenkin tuttujen ihmisten seurassa tai

silloin, kun ei halua vaikuttaa hankalalta ja tiukkapipoiselta ihmiseltä tietyssä seurassa. Anne-Mari

Souto myönsi, että nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Meidän kuitenkin tulisi herättää sosiaalista

vastuullisuutta eikä pitää rasismia tukevia käytäntöjä yllä. Hiljaisen hyväksynnän näkökulmasta

passiivinen suvaitsevaisuus on suurin haaste. Ihmiset, jotka eivät ole itse valmiita tekemään asioille

mitään, eivät puutu rasistisiin termeihin eivätkä lähesty aktiivisesti maahanmuuttajia. Omaa

passiivisuutta saatetaan jopa oikeuttaa sillä, että maahanmuuttajat kuuluvat keskenään samaan

porukkaan. Unohdamme, että maahanmuuttajat eivät välttämättä osaa toistensa kieltä yhtään sen

paremmin kuin mekään. Suomalaisessa lainsäädännössä määritellään rasismi kapeasta

näkökulmasta, mikä vaikeuttaa omalta osaltaan arjen rasistisiin puheisiin ja käytäntöihin

puuttumista.

Anne-Mari Souto tarkasteli pelon olemusta ja keskustelua pelosta. Erilaisuus koetaan pelottavaksi.

Pelon tunnistamiseksi pitäisi mennä ilmiön taakse ja käsitellä opitut, kulttuurisesti tuotetut

opetukset ja stereotypiat. Mistä puhutaan, kun puhutaan pelosta ja mistä pelosta on kyse koulun

arjessa? Pelosta puhuttaessa puhutaan jostakin, mutta samalla vaietaan jostain muusta. Tulisi

selvittää, mistä itseä ja toisia vaiennetaan. Pelko luo myös etäisyyttä ihmisten välille. On vaikea

ottaa kontaktia ihmiseen, jota pelkää tai johon pelkää ottaa kontaktia. Pelon herättäminen onkin

vahva valtakamppailun väline. Pukeutumalla ja käyttäytymällä pelottavasti saadaan vastapuoli

pysymään itsestä kaukana. Näin saadaan samalla pidettyä itsestä kaukana myös esimerkiksi

maahanmuuttajat ja maahanmuuttoon liittyvät asiat. Nuorten parissa työskentelevillä aikuisilla on

vastuullaan ottaa puheeksi niitä nuorten välisiä kohtaamisia, joissa rasismi ja syrjintä ilmentyvät.

Myös eri osapuolia edustavat nuoret osallistuvat keskusteluun paremmin, kun keskustelussa

käsitellään konkreettisia arkisia tilanteita suvaitsevaisuusluentojen sijasta.

Rajoittunut pelkopuhe on keskeinen osa nykyistä vihapuhetta. Sen avulla yritetään vaientaa uhrit ja

toisin ajattelevat. Pelkopuheella vahvistetaan tietynlaista suomalaisuutta sekä määritellään naiseus

ja mieheys tietynlaisiksi. Anne-Mari Souto kävi seminaariyleisön kanssa keskustelua siitä, kuinka

koulujen rehtorit ja muun muassa Joensuun kaupunki ovat todenneet, että heillä ei ole rasismia.

Yleisöstä kysyttiinkin, miten rasismiin voi puuttua ja miten mitään voi muuttaa, mikäli rehtori ei

10(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

näe rasismia koulussaan. Rasismin mahdollisuutta on myös torjuttu sillä, että ”rasismi ei koske

meitä, koska meillä ei ole maahanmuuttajaoppilaita”. Tämä näkökulma kuitenkin sisältää ajatuksen,

että rasismi koskee vain rasistisesti käyttäytyviä henkilöitä. Rasismi kuitenkin koskee kaikkia, myös

hiljaisia hyväksyjiä. Rasismin tunnistamisen kannalta ja nuorten kokemuksille tilaa antavampaa

olisi todeta, että ”meillä ei hyväksytä rasismia”. Ilmaisu sisältää sen, että rasismi tunnistetaan, mutta

sitä ei hyväksytä. Tällöin myös lasten ja nuorten on helpompi kertoa opettajille ja rehtorille

mahdollisesti kohtaamastaan rasismista ja syrjinnästä.

Arkipäivän rasismi näyttäytyy kouluissa monella tavalla. Nuorten tyttöjen ja poikien rasistiset

kokemukset erosivat toisistaan, aivan kuten koulukiusaamisen kohdalla yleensäkin. Pojat kohtasivat

rasistisia vitsejä ja herjoja sekä väkivaltaa, kuten uhkailua, tönimistä ja lyömistä; tytöt kohtasivat

juoruilua ja ryhmästä poissulkemista. Toisten nuorten harjoittamana rasismina koettiin myös

tuijottaminen, ivallinen nauru, nimittely, tyhmänä pitäminen, suomalaistunteen mitätöinti ja nuoren

kulttuurisen taustan solvaaminen ja vähätteleminen. Nuoret kohtasivat rasismia myös opettajien

taholta. Tällöin rasismi näyttäytyi muun muassa vähemmistökokemuksien sivuuttamisena,

solvaamisena, rasismiin puuttumattomuutena ja negatiivisten asioiden korostamisena. Rasismissa ei

siis aina ole kyse vain tietoisesta ja julkilausutusta syrjinnästä. Kokemukset rasismista voivat olla

vääriä, mutta ne ovat silti aitoja. Anne-Mari Souto painotti, että meidän on kuunneltava näitä

kokemuksia, jotta ymmärryksemme yhteiskunnasta ja siinä tapahtuvista asioista lisääntyisi.

Arkipäivän rasismilla on yhteys huomaamattomaan toimintaan ja ajatuksiin. Sen avulla luomme

tiloja sekä käsitystä siitä, ketkä kuuluvat joukkoon ja ketkä eivät. Ajatukset näkyvät

toiminnassamme sekä niissä tavoissa ja stereotypioissa, joilla kohtaamme toisen ihmisen.

Anne-Mari Soudon tutkimuksen suomalaisnuorten arkipäivän rasismia pitivät yllä käytännöt, joilla

suomalaisuudesta ei neuvotella. Mahdollisimman suomalaisesti käyttäytyvät maahanmuuttajanuoret

hyväksytään helpoimmin, mutta myös heitä loukataan rasistisilla ilmauksilla ristiriitatilanteissa.

Suomalaisuus määriteltiinkin kapeasti ja etnisin perustein. Suomalaisnuorten asenteissa oli

nähtävillä myös kulttuureiden hierarkiaa: toisaalta suvaitsevaa länsimaalaiskeskeisyyttä, toisaalta

venäläis- ja somalivastaisuutta. Näitä tuettiin pakolaiskliseillä sekä uskomuksilla, kuten ”ne vievät

meidän naiset ja työpaikat” sekä ”ne elävät meidän tuella”. Toisaalta tiedetään, että tällaiset

kommentit ovat vain ”heittoja”. Toisaalta tällaisten lausumien kautta hahmotetaan

maahanmuuttajien asemaa ja sitä, millaisia maahanmuuttajien tulisi olla. Lisäksi maahanmuuttajilta

odotetaan kiitollisuutta ja vaikenemista. Tätä tuetaan vielä maassa maan tavalla –periaatteen avulla,

jolla oikeutetaan myös rasismia sekä syrjivää ja loukkaavaa kielenkäyttöä.

Tahattomallakin rasismilla on sekä materiaaliset että symboliset seuraukset. Sosiaalisen eristämisen

seurauksena nuori jää yksin ja eristäytyy. Tämä voi johtaa nuoren syrjäytymiseen ja osattomuuteen

yhteiskunnassa. Tilalliset ja fyysiset seuraukset luovat pelon maantiedettä eli missä nuori uskaltaa

liikkua yksin tai edes ryhmässä. Rasismin seurauksena julkiset tilat eivät ole yhtä turvallisia

kaikille. Identiteetin määrittelyn kannalta seurauksena on stereotypioihin törmääminen. Nuori ei

tule kohdatuksi omana itsenään vaan hänen täytyy ensin todistaa, että hän ei vastaa niitä

stereotypioita, joita on olemassa hänen viiteryhmäänsä koskien. Nuoren täytyy myös kamppailla

identiteettinsä rakentamiseksi: onko hänellä tilaa olla oma itsensä ja kokea itsensä sekä

suomalaiseksi että oman kulttuurisen taustansa edustajaksi. Rasismin seurauksena ihminen jää myös

11(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

ikuisesti oppilaan asemaan: häntä ei oteta mukaan edes häntä ja hänen asemaansa koskeviin

keskusteluihin.

Maahanmuuttajanuoret reagoivat rasismiin eri tavoin. Nuoret jakautuvat sen mukaan, lähtevätkö he

vastaamaan väkivaltaan väkivallalla vai eivät. Toiset nuoret ovat sitä mieltä, että vain väkivalta

antaa tilaa olla rauhassa. Toiset puolestaan vaikenevat ja ovat sitä mieltä, että rasismiin vastaaminen

vain vaikeuttaa tilannetta. Osa nuorista pyrkii välttämään erottautumista. He eivät puhu

äidinkieltään ja välttelevät muita maahanmuuttajia, jotta heitä ei pidettäisi erilaisina. Toisaalta osa

nuorista toimii päinvastoin. He vetäytyvät syrjään ja toisten maahanmuuttajien seuraan pyrkien

pysymään hiljaa ja näkymättömänä. Rasistisia kokemuksia myös vähäteltiin selviytymiskeinona.

Nuoret eivät pääsääntöisesti kerro vanhemmilleen rasismista, koska eivät halua huolestuttaa näitä.

Nuoret kokevat, että kukaan ei puutu heidän kohtaamaansa rasismiin ja väkivaltaan. He jäävät

yksin, jolloin heidän ratkaisutapansa eivät aina ole rakentavia. Anne-Mari Souto kritisoi sitä, että

Suomessa ilmiötä lähestytään liikaa somalialaisuuden näkökulmasta ja että koko maahanmuutto- ja

rasismikeskustelu on sekä somalisoitunutta että islamisoitunutta. Tällöin ei nähdä koko ilmiötä,

esimerkiksi venäläistaustaisten tyttöjen ja naisten kokemaa turvattomuutta.

Rasismiin voi ja siihen pitää puuttua. Kasvattajien täytyy toimia paitsi yksilöiden, myös ryhmien ja

yleisen kulttuurisen ilmapiirin muuttamiseksi. Nuorten kanssa tarvitaan keskustelua siitä, millainen

on ”tavallinen nuori” missäkin yhteisössä ja miten sitä voisi avata erilaisuuksilla. Nuorten kanssa

voisi keskustella myös peloista ja ennakkoluuloista. Keskustelua voidaan edistää sillä, että

lähestytään aihetta yhtä aikaa toiminnan ja tiedollisen keskustelun kautta, esimerkiksi otetaan nuoret

pienryhmiin ja keskustellaan aiheista arjen tasolla. Lisäksi tarvitaan kohdennettua työtä rasisteiksi

tunnustautuvien nuorten kanssa. Kannattaa kuitenkin tiedostaa, että prosessi vaatii pitkäkestoista

työskentelyä. Tärkeää on myös olla vähättelemättä syrjinnän kokemuksia tai kehottaa nuorta

olemaan välittämättä kokemuksistaan.

Yleisöstä kysyttiin neuvoa, miten maahanmuuttajanuorten eristäytymistä voisi lähteä purkamaan.

Anne-Mari Souto kertoi, että onnistuneissa tilanteissa opettaja ja nuorisotyöntekijä ovat olleet

mukana nuorten ryhmäyttämisessä jo seitsemännestä luokasta alkaen ja nuoria on laitettu

työskentelemään yhdessä. Rasistisiin ja syrjiviin termeihin on jatkuvasti ja systemaattisesti

puututtava. Keskustelussa pohdittiin myös, onko opettajilla ja muilla kasvattajilla oikeus rajoittaa

sananvapautta. Sananvapautta saa rajoittaa, koska koulussa on kasvatusvelvollisuus. Lasten

rasismin todettiin olevan opittua ja tulevan vanhemmilta. Pohdittiin, miten koulussa voitaisiin

puuttua lasten rasismiin silloin, kun vanhemmat ovat kotona rasisteja. Anne-Mari Souto neuvoi

keinoiksi yleiset ja eriytetyt vanhempainillat, mutta myönsi, että nämä asiat ovat moniulotteisia.

Toisiaan vanhemmat eivät näe lasten rasismissa ongelmaa ennen kuin teot ovat määriteltävissä

rikoksiksi; toisinaan lapset ovat rasisteja vanhempien asenteista huolimatta. Kasvattajien on joka

tapauksessa vastuullistettava lapsia ja nuoria olemaan kiusaamatta toisiaan.

12(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Saako meille tulla? Osallisuudesta ja yhteisistä tiloista, YTT, lehtori Päivi

Harinen

YTT, lehtori Päivi Harisen tapaan lähestyä osallisuuden ja yhteisten tilojen kysymyksiä vaikuttivat

hänen oma tieteenalansa sekä hänen harrastamansa vapaa kansalaistoiminta. Hänen omat

viimeaikaiset tutkimuksensa kohdistuvat muihin teemoihin kuin rasismiin, joten hän lähestyi

seminaarin aihetta aikaisempien tutkimushankkeidensa tulosten näkökulmasta. Näiden tutkimusten

aihepiirit ovat olleet seuraavanlaisia:

1) Suomalaisten nuorten suomalaisuudelle antamat merkitykset

2) Rasistisista rikoksista tuomittujen nuorten vanhempien kokemukset

3) Kaksoiskansalaisten yhteiskunnallinen ja sosiaalinen jäsenyys

4) Monikulttuuristen nuorten vapaa-ajan osallisuus

5) Lasten ja nuorten syrjintäkokemukset Suomessa

Näiden tutkimusten pohjalta esitykseen oli koottu yleisiä havaintoja sosiaalisten tilojen

yhdenvertaisuuteen liittyvistä ongelmista, kuten tilojen hallintaoikeuksista ja yhteisöjen/tilojen

monikulttuurisesta avoimuudesta tai kulttuurisesta sulkeutuneisuudesta. Tila tarkoittaa tässä

yhteydessä sekä fyysistä, sosiaalista, ideologista ja poliittista tilaa. Tutkimusten tulokset kertovat

nuorten kansallisuuskokemuksista, tunnustettua tilaa etsivistä kaksoiskansalaisista ja osallisuuteen

pyrkivistä maahanmuuttajista.

Päivi Harinen aloitti alustuksensa toteamalla maahanmuuton ja rasismin liittyvän suomalaisessa

keskustelussa usein yhteen: monikulttuurinen yhteiskunta -puhe tuottaa yleensä yhtäaikaista puhetta

rasismista. Rasismi ei kuitenkaan typisty ainoastaan puhetapoihin, ja Harinen kertoikin

kannattavansa Teun van Dijkin rasismin määritelmää:

”Rasismi on etniseen taustaan perustuvaa yhteiskunnallista ja sosiaalista eriarvoisuutta, joka tulee

todeksi sekä arkisissa kohtaamisissa että yhteiskunnan institutionaalisilla ja rakenteellisilla tasoilla.”

Rasismi on osa elämäämme hallitsevaa maailmanjärjestystä, joka on kaukana yhdenvertaisuudesta.

Rasismi on myös yksi osattomuuden lähteistä. Jotta maailman kokoinen asia on haltuun otettavan

kokoinen, voidaan pohtia, miten eriarvoinen, osattomuutta tuottava ja maailmaa läpäisevä järjestys

konkretisoituu tai on konkretisoitumatta ihmisten arjessa ja kohtaamisissa. Tärkeää on olla

sivuuttamatta rasismin uhrikokemusta. Rasismi on yksi niistä asioista, joita täytyy jatkuvasti pitää

esillä sekä poliittisena että yhteiskuntatieteellisenä kysymyksenä, muun muassa eriarvoisuuden

näkökulmasta. Eriarvoiset rakenteet tulevat esille eri yhteyksissä, ja siksi rasismin olemassaolosta

täytyy muistuttaa jatkuvasti.

Päivi Harisen tutkimuksissa osallisuutta on lähestytty jäsenyyden käsitteen kautta. Jäsenyyttä voi

tarkastella jäsenyytenä yhteiskunnassa, vertaisten kanssa sekä merkitykselliseksi koetuissa

yhteisöissä, paikallisissa yhteisöissä ja abstrakteissa yhteisöissä. Osallisuutta voi tarkastella eri

13(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

näkökulmista. Se on osallistumista, jolloin ihminen saa sanoa ja sanoo. Se on osallisuutta, jolloin

ihminen saa sanoa, sanoo ja tulee kuulluksi. Sen kääntöpuoli on osattomuutta, eli äänettömyyttä ja

kuulumattomuutta. Äänettömyys voi viitata sekä ”minulla on ääni, kuulkaa minua” -äänen (voice)

että äänestämiseen (vote), osana yhteiskunnalliseen järjestelmään liittyvän äänen kuulumattomuutta.

Ihmisen tulisi saada osallistua häntä ympäröiviin toimintoihin niin halutessaan, eivätkä

osallistumisen kynnykset saisi olla liian korkeita.

Päivi Harinen esitteli esimerkkejä siitä, miten esityksen pohjana olleen ensimmäisen5 tutkimuksen

suomalaiset nuoret määrittelivät, kuka voi olla suomalainen. Nuorille osallinen saa yleensä olla hän,

joka on ollut Suomessa jo aikaisemmin. Nuorten puheissa heidän tilansa, Suomen tilat, olivat

suomalaisten paikkoja, joista oli taisteltu ja jotka oli historiallisesti annettu kantasuomalaisille.

Myöhemmin tulleiden osana on todistaa, että he jostain syystä ovat tarpeeksi hyviä voidakseen

osallistua näihin suomalaisille ”varattuihin” tiloihin. Erilainen, muualta tuleva ei voi olla

suomalainen ”tuosta noin vain”, vaan hänellä pitää olla tarpeeksi pitkä elämänhistoria Suomessa.

Samantapaisesta ajattelumaailmasta kertovat myös julkisuudessa käytetyt puheet ensimmäisen,

toisen ja jopa kolmannen polven maahanmuuttajista. Harisen tutkimuksen nuoret kuitenkin

määrittelivät itsensä kansainvälisiksi, vaikka halusivatkin pidättää itsellään oikeuden kontrolloida

muiden ihmisten Suomeen tulemista. Liike kansallisten rajojen ylitse määrittyi niin, että

suomalainen voi viettää Suomen rajojen ulkopuolella haluamansa pituisen ajan ja tulla takaisin;

muualta voidaan hakea kokemuksia, tutustua maailmaan ja perehtyä toisiin kulttuureihin.

Toisessa6 esitellyssä tutkimuksessa tarkasteltiin, miten rasismi konkretisoitu rasististen nuorten

perheissä ja millaista tuskaa erityisesti skinien äidit kokivat lastensa rasismista ja siitä langetetuista

vankilatuomioista. Tutkimuksen aineistoja pystyi tarkastelemaan myös siitä näkökulmasta, miten

skinirikollisten lähipiirissä määriteltiin nuorten rasismia ja yritettiin ymmärtää rasististen nuoren

toiminnan taustoja. Rasismia tehtiin oman lapsen kohdalla ymmärrettäväksi ja näin myös

helpommin hallittavaksi. Perusteluina käytettiin tuolloin (1990-luvulla) samanlaisia argumentteja

kuin tämän päivän maahanmuuttokriittisessä keskustelussa, vaikka tutkimuksen tekoaikana

maahanmuuttokriittisyys-käsitettä ei ollut olemassa samanlaisena puheenaiheena kuin se tämän

päivän Suomessa on.

Kolmannessa7 esitellyssä tutkimuksessa kaksoiskansalaisten kokemusten ja haastattelujen kautta

tuli myös esille kysymyksiä osallisuuden ehdoista. Tutkimusaineisto moniulotteisti ajatusta siitä,

että kulttuurisesti erilainen ihminen määrittyisi aina ongelmaksi ja kohtaisi syrjintää. Kulttuurinen

erilaisuus voidaan kokea ja määritellä myös eksoottiseksi, ja siinä voidaan mieltää olevan haluttuja

ja hienoja asioita. Erilaisuus asettuukin hierarkioihin, joissa länsimaisista kulttuuritaustoista

5 Harinen, Päivi (2000) Valmiiseen tulleet. Tutkimus nuoruudesta, kansallisuudesta ja kansalaisuudesta. Helsinki:

Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 11/2000.

6 Harinen, Päivi (2001) Vajaiksi leimatut. Ongelmanuorten vanhemmuudesta. Teoksessa Vesa Puuronen (toim.)

Valkoisen vallan lähettiläät. Tampere: Vastapaino, 77-102.

7 Harinen, Päivi (toim.) (2003) Kamppailuja jäsenyyksistä. Etnisyys, kulttuuri ja kansalaisuus nuorten arjessa. Helsinki:

Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 38/2003.

14(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

tulevien taustoista ja tavoista ollaan kiinnostuneita ja joissa toisista kulttuurista tuleviin

suhtaudutaan usein torjuvasti. Erilaisuus voi olla myös ongelma, ja toisinaan erilaisuus yritetään

piilottaa. Kaikki eivät kuitenkaan voi kätkeä erilaisuuttaan ja sitä, että eivät ole suomalaisia

alkuperäiseltä taustaltaan. Kaksoiskansalaisilla on hiukan paremmat mahdollisuudet osallisuuteen

kuin täysin maahanmuuttajataustaisilla nuorilla; he ovat Suomen kansalaisia, heillä on suomalaiset

juuret, ja usein he kokevat itsensä etuoikeutetuiksi, kaksoisidentiteetti-ihmisiksi. Länsimaisuuden ja

valkoisuuden ”ripaus” tuottaa heille parempia mahdollisuuksia olla läsnä ja luo heille sosiaalista

vakuuttavuutta.

Neljännen8 tutkimushankkeen lähtökohtana oli ajatus siitä, että nuorten vertaisyhteisöllä on suuri

merkitys nuorelle. Kuten Anne-Mari Soudon alustuksessakin todettiin, nuori haluaa kuulua

ryhmään, olla osa jotain yhteisöä. Osattomuus on usein yksin jäämistä, yhteisistä toiminnoista ja

iloista ulos jäämistä. Tutkimuksessa tarkasteltiin, miten maahanmuuttajataustaiset tai muuten

monikulttuuriset nuoret pääsevät osallisiksi vertaisten kanssa toimimiseen liittyvistä riennoista.

Tutkimuksessa tuli vahvasti ja surullisesti esille, että koska maahanmuuttajataustaiset tai

monikulttuuriset nuoret ovat ”erilaisia”, heidän täytyy pärjätäkseen ja jaksaakseen oppia olemaan

piittaamatta rasismista ja syrjinnästä. Nuoren täytyy oppia elämään rasismin ja syrjinnän kanssa:

ikään kuin ne kuuluisivat elämään eikä niitä voisi mitenkään välttää.

Kyseisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää erityisesti vapaa-ajan toimintojen kynnysten

korkeutta ja kysyä, mitä rasismille voisi tehdä ja mitä monikulttuurinen yhdessä tekeminen ja

oleminen voisivat olla. Nämä osoittautuivatkin vaikeiksi kysymyksiksi. Sekä monikulttuuristen että

suomalaistaustaisten nuorten puheessa tuli esille sama asia: molemmilla ”puolilla” koettiin, että

itsellä, ”meillä” olisi haluja, mutta vastapuolella ei ole – että ”he” pystyttävät raja-aitoja ja ovat

hankalia. Osallisuuteen pääsy on helpompaa niille, jotka pystyvät esittämään mahdollisimman

suomalaista.

Päivi Harinen kertoi, että tutkijana on monesti saanut törmätä sellaiseen asenteeseen, että

maahanmuuttajat itse asiassa tuovat rasismin osaksi sosiaalisia yhteisöjä: monesti haastattelija on

saanut kuulla, että ”ei meillä ole rasismia, koska ei meillä ole maahanmuuttajiakaan”. Toisaalta

monikulttuurisessa arjessa voidaan helposti ajatella, että ”asiat” (esimerkiksi rasistiset konfliktit)

menevät ohitse, ja niistä ikään kuin kasvetaan ulos itsestään. Harinen kysyi, onko rasismissa

kuitenkaan lopulta kyse niin vahvoista tunteista ja asioista, että niitä ei voisi lainkaan käsitellä.

Tässä näkyy myös nuorten maailmassa olemassa oleva jännite. Miten nuoret voisivat olla yhdessä ja

osallisia? Miten voitaisiin pitää huolta siitä, että erilaiseksi määrittyvä ei määrity huonommaksi ja

ulkopuoliseksi? Harisen tutkimusaineistojen perusteella näyttää siltä, että aidoksi määritelty

monikulttuurinen osallisuus on sellaista yhdessäoloa, josta kulttuuri ikään kuin häviää: erilaisiin

kulttuuritaustoihin ei kiinnitetä huomiota, ja ihmiset ottavat vastaan toisensa ihmisinä ilman

leimaavia taustoja.

8 Honkasalo, Veronika & Harinen, Päivi & Anttila, Reetta (2007) Yhdessä vai yksin erilaisena? Monikulttuuristen

nuorten arkea, ajatuksia ja ajankäyttöä. Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja 15. Helsinki:

Nuorisotutkimusseura. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/erilaisina.pdf. (Viitattu 28.11.2011.)

15(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Viimeisimmässä9 esitellyssä tutkimuksessa tutkittiin lasten ja nuorten syrjintäkokemuksia. Nuorten

maailmassa toiset voidaan sulkea pois osallisuudesta erilaisin syin, esimerkiksi ulkonäön,

fiksuuden, epäfiksuuden, seksuaalisen suuntautumisen, etnisen toiseuden tai uskonnon perusteella.

Etninen toiseus voi määrittyä syrjinnän ja ulossulkemisen välineeksi myös monenlaisten

nimittelysanojen kautta. Kyseisen tutkimuksen perusteella seksuaalivähemmistöön kuuluminen on

nuorten maailmassa vielä selkein uloslyömisen kriteeri, mutta toiseksi yleisimpänä on

maahanmuuttotausta, ja erityisesti näkyvä erilaisuus, jota ei saa piilotettua (esim. ihonväri).

Tutkimustensa tulosten esittelyn jälkeen Päivi Harinen pohti, mitä hänen esittämiensä empiiristen

havaintojen pohjalta voitaisiin sanoa itse seminaaripäivän teemasta: yhdenvertaisuus, rasismi ja

hiljainen hyväksyntä sekä osallisuus ja yhteisen tilojen käyttö. Väistämättä tarkastelija tässä törmää

siihen, kuinka kulttuurieroista ja erilaisuudesta tehdään helposti yhdenvertaisuusongelma. Esiin

nousee myös rasismin ja monikulttuurisuuden yhteen kytkeytyminen. Sosiologit ovat viime vuosina

pohtineet paljon kulttuurieroja eivätkä ole keskenään aivan yhtä mieltä siitä, ovatko kansallisuudet

todella erilaisia ja kulttuurisesti meitä jakavia. Erojen todellisuudesta tai kuvitteellisuudesta

huolimatta kulttuuri- ja etnisyyserot ovat vahvasti olemassa ja läsnä silloin, kun määritellään,

kenellä on oikeus olla tietyssä tilassa. Kulttuurieroja käytetään myös selittämään asioita,

esimerkiksi silloin kun opetetaan, että ”meidän täytyy ymmärtää heitä, koska heidän kulttuurinsa on

tällainen”, tai että ”eivät he pysty tähän, koska heidän kulttuurinsa on sellainen”.

Yhdenvertaisuuden näkökulmasta mikään ei kuitenkaan muutu, mikäli sallimme kulttuurierojen

määrittää sosiaalisia hierarkioita ja valtarakenteita. Sen sijaan tärkeää olisi nyt tehdä näkyväksi,

miten kulttuurieroja käytetään määrittämään sosiaalisia hierarkioita.

Ongelmana on ihmisten opittu tapa suhtautua toisiin ihmisiin stereotyyppisesti. Päivi Harinen

viittasi Sara Ahmedin käyttämään käsitteeseen ”comfort”, tunteeseen, joka syntyy, kun arkemme

etenee turvallisen mukavasti ja helposti. Arki ei saa rikkoutua. Comfort-tunne pitää yllä jäykkää

rajojen tekemisen arkea ja olemista, tunteiden politiikkaa. Meidän pitäisi pysähtyä pohtimaan sitä,

miten tunteiden politiikalla tuetaan valtaeliittiä, palvellaan poliittista ja taloudellista eliittiä. Hyvän

pyrkimyksen politiikasta huolimatta erilaiset strategiat ja ohjelmat eivät näy käytännön arjessa.

Osattomuuden kokemus on edelleen olemassa eikä se saa unohtua.

Päivi Harinen pohti myös Jean Baudrillardiin ja Nikolas Roseen viitaten, miten normaaliusnäkemys

tuottaa tiukan valtarakenteen. Normaaliksi määrittäminen määrittää siihen kuulumattomat asiat

epänormaaleiksi. Samalla kun määritellään, mikä on oikea tapa olla suomalainen, määritellään

väärä tapa olla suomalainen. Näin toinen määrittyy aina lähtökohtaisesti vääräksi. Tiukoilla

normaaliusmääritelmillä luodaan osattomuuden maailmaa. Osattomuudesta kärsivät elävät

hiljaisuuden maailmassa: he eivät tule kuulluiksi ja muut määrittelevät heitä. Päivi Harinen pohti

yhdessä yleisön kanssa erojen määrittelyä. Voisiko asioita nimetä ja luokitella ilman, että erot

määritellään huonoiksi tai hyviksi? Jos huomion kiinnittää jatkuvasti vain eroihin, esimerkiksi

9 Kankkunen, Paula & Harinen, Päivi & Nivala, Elina & Tapio, Mari (2010) Kuka ei kuulu joukkoon? Lasten ja nuorten

kokema syrjintä Suomessa. Sisäasiainministeriön julkaisu 36/2010.

http://www.intermin.fi/intermin/biblio.nsf/DF02D15C5CFCDE65C2257854002C450B/$file/362010.pdf. (Viitattu

28.11.2011.)

16(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

ulkoasuun tai kieleen, ei voi nähdä itse ihmistä vaan ihminen määrittyy kansalaisuuteensa ja

taustaansa liitettyjen käsitysten perusteella. Ihmiselle tavallaan annetaan valmiiksi paikka ja

identiteetti sen sijaan, että hän saisi itse vaikuttaa itsestään syntyviin mielikuviin.

Osallisuudelle määritellään yhä tiukat ehdot, esimerkiksi muukalaiset ovat usein mielestämme

väärässä paikassa silloin, kun he eivät ole kotimaassaan. Myös tutkijat syyllistyvät samaan

ajattelutapaan kysyessään esimerkiksi maahanmuuttajilta tai kaksoiskansalaisilta, kuinka kauan he

aikovat olla Suomessa. Samoin heiltä kysytään usein, tuntevatko he itsensä suomalaiseksi.

Tutkimuksissa siis myös ylläpidetään tilaan ja osallisuuteen liittyviä ongelmia. Näihin asioihin

olisikin syytä kiinnittää huomiota tutkimusaineistoa kerättäessä.

Alustuksensa lopuksi Päivi Harinen esitteli Meille saa tulla -kampanjan synnyn ja tarkoituksen.

Joensuulaiset opiskelijat väsyivät maahanmuuttajiin kohdistuneeseen asenteeseen ja toimintaan

eivätkä halunneet 1990-luvun tapahtumien uusiutuvan. Kampanjaan liittymällä voi osoittaa

olevansa eri mieltä rasismista ja sen hiljaisesta hyväksynnästä. Meillä itsellämme on mahdollisuus

tuoda näihin asioihin toisenlaista suhtautumista ja opetella puuttumaan asioihin aktiivisen vastaan

panemisen kautta.

17(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

Loppukeskustelu: Keskustelua rasismista ja hiljaisesta hyväksynnästä

Seminaarin loppuun oli varattu aikaa keskustelulle päivän aiheesta: yhdenvertaisuudesta, rasismista

ja hiljaisesta hyväksynnästä. Yleisöä kiinnosti, tarkoittaako passiivinen suvaitsevaisuus samaa kuin

hiljainen hyväksyntä. Päivi Harinen vastasi, että kyseessä on varmaan oma valinta. Ideana on nousta

aktiivisesti rasismia vastaan, mutta se ei ole helppoa.

Yleisöstä toivottiin, että joskus lähdettäisiin liikkeelle positiivisesta sanomasta, esimerkiksi

yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Usein kuitenkin kyselyissä lähdetään liikkeelle

erotteluista. Pitäisi ymmärtää, että me kaikki olemme ihmisiä ja että kaikki varmasti haluavat olla

osallisia, niin itse kuin muutkin. Toisille pitäisi antaa mahdollisuus osallistua ja pitäisi kunnioittaa

toisia ihmisiä. Olisi hyvä, jos ongelmakeskeisyydestä siirryttäisiin eteenpäin. Toisaalla yleisössä

todettiin, että toisaalta positiivista viestiä on hyvä välittää. Toisaalta nähtiin, että

keskusteluilmapiiriin on tullut positiivinen muutos sen myötä, kun rasismista saa puhua.

Aikaisemmin rasismista ei saanut puhua vaan haluttiin kääntää puhe johonkin positiivisempaan.

Kun rasismista saa puhua, voidaan etsiä keinoja siihen sekä rasististen asenteiden lieventymiseen ja

poistumiseen. Tietoisesti voidaan nostaa myönteinen esiin, mutta uhrikokemusta ei saisi vähätellä.

Keskusteltiin myös arkipäivän haastajista, niistä ihmisistä, jotka uskaltavat puuttua rasismiin.

Joensuun Kansalaistalolla rasismiin puututaan tiukasti. Se on kuitenkin raskasta työtä. Avointa

keskustelua pitäisi käydä siitä, mikä on rasistista käyttäytymistä. Erilaisuus tulisi oppia

hyväksymään ja sallimaan, samoin toisten ihmisten kunnioittaminen. Koettiinkin harmillisena, että

nuoret sekä tietyt maahanmuuttokriitikot määrittelevät tavallista suomalaisuutta ja että tavallinen

suomalaisuus on näissä määrittelyissä ideaali ja tavoiteltava asia. Mutta onko tavoite olla tavallinen

suomalainen? Entä jos tavoitteena olisikin olla erilainen suomalainen? Jokainen voi myös miettiä,

miten haluaisi itseään kuvailtavan. On helppoa lyödä ihmisiin leimoja ja lokeroida heitä. Ihmisten

taakaksi jätetään sen todistaminen, että he eivät ole negatiivisten stereotypioiden mukaisia

luokittelujen ilmentymiä. Suomalaisten kapeaa käsitystä Afrikasta kritisoitiin, samoin sitä kuva- ja

informaatiokieltä, joka välittää meille tietynlaisen kuvan Afrikasta ja afrikkalaisista ihmisistä.

Toisaalta myös maahanmuuttajille jaettavassa Perustietoa Suomesta –oppaassa esitetään

suomalaisista ihannoitu kuva, joka voi hämmentää ja luoda vääriä odotuksia.

Päivi Harisen alustuksessaan käyttämä termi ”kriittinen massa” herätti kiinnostusta yleisössä.

Tiedusteltiin, miten sitä voisi herätellä, jos se on jostain syystä hiljaa. Kriittinen massa on joukko

ihmisiä, joka vaatii äänekkäästi muutosta. Kun ihmisiä on riittävän paljon, he saavat muutoksen

aikaan. Yksi tällainen muutos on Meille saa tulla –kampanjan syntyminen. Maahanmuuttoasiassa

kriittinen massa on maltillista, ja se pysyttelee suhteellisen hiljaa. Osaa ihmisistä asiat eivät

lainkaan kosketa. On helppoa olla välittämättä, kun omassa lähipiirissä ei ole maahanmuuttajia.

Päivi Harinen totesi, että asiaa kuvaamaan sopii ”comfort”-käsitteen suomennos ”lehmäytyminen”:

lysähdät vain niitylle ja kaikki on kivaa, ei tarvitse välittää toisten ihmisten osallisuudesta eikä

puuttua rasismiin. Sanaa pidettiin hyvänä ja esitettiin sen liittyvän yhteisöllisyyden katoamiseen.

Yhteistä sopimusta ei ole vaan ”kaikki on sallittua” –asenne elää ja voi hyvin. Mielipiteen ilmaisua

voi harjoittaa, vaikka ihminen harrastaisi itsesensuuria toisista ihmisistä puhuessaan. Ihmiset

18(18)

MONIKKO – Monikulttuurisen kasvatustyön, kotoutumisen ja opetuksen kehittäminen –hanke

kuitenkin puhuvat myös yhteiskunnan ylemmällä tasolla, mitä sattuu, ja se jää ihmisten mieliin.

Tuntuu, että on yhä legitiimimpää puhua asioista eriarvoisesti. Jokainen voi pohtia, millaisia

signaaleja sallitaan omassa maassa ja millaisia viestejä kuunnellaan.

Keskustelussa nousi esiin myös koulun ja rasismin välinen suhde. On ikävää, että lapset ja nuoret

joutuvat koulussa törmäämään rasismiin ja kiusaamiseen. Tämä ei voi olla palautettavissa

pelkästään opettajien ja rehtorien toimintaan. Koulu instituutiona ja osana itseään suurempaa

yhteiskunnallista järjestelmää tuottaa sosiaalisia hierarkioita. Myös ulkoiset kouluun kohdistuvat

paineet on hyvä tiedostaa. Resurssien niukkuus, suuret luokkakoot ja erilaiset lisääntyvät

vaatimukset kuormittavat koulujen henkilökuntaa ja vaikuttavat koulujen ilmapiiriin. Oppilaiden

välillä on kova kilpailu eikä nuorilla ole tiloja toimia, koska kaikki on karsittu minimiin.

Julkisuudessa puhutaan yhteisöllisyydestä, mutta samanaikaisesti lakkautetaan lähikirjastoja, pieniä

kouluja ja muita ihmisten yhteisiä kokoontumistiloja. Todettiinkin rasismin olevan yhteydessä

taloudelliseen kriisiin. Jotkut ryhmät hyötyvät rasismista: se on tapa saada köyhät ja sorretut ihmiset

tappelemaan keskenään. Asiaan tarvittaisiin yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja. Opettajien pitäisi

vaatia resursseja kouluihin. Rakenteellisesta rasismista pitäisi pyrkiä eroon ja politikointia pitäisi

käydä muilla asioilla, jolloin politikoinnin maahanmuuttoasioilla voisi jättää omaan arvoonsa.