kamppaileva opiskelija 2012

K A M P P A I L E V A

OPISKELIJAJYVÄSKYLÄN YL IOPISTON V IHREÄN VASEMMISTON LEHTI

Miksi yliopistot ovat poliittisia? 2

Korruption lannistama Kroatia 4

Yrittäjyys voi vapauttaa työväen 9

Esittävää taidetta & politiikkaa 10

Béla Tarr 16

Vapaus ilman vaihtoehtoja 18

2012

2 • KAMPPAILEVA OPISKELIJA

MIKSIEVA RAIVIO

Yliopiston (ja laajemmin kouluuk-sen ja tieteen) poliittisuus ovat kuitenkin niin yksinkertaisia ja läpinäkyviä ilmiöitä, että on arvoi-

tus, miksi niistä nykyään niin harvoin kirjoi-tetaan osuvasti, eli poliittisesti – tavalla, joka inspiroi uutta ajattelua ja toimintaa.

Kyse on enemmän tahdon kuin osaami-sen puutteesta. Nyt jatkuvan korkeakoulupo-liittisen hämmennyksen – jopa läkähtämisen – vallitessa tällainen kirjoittaminen ja puhe on kuitenkin tärkeämpää, poliittisempaa ja helpompaa kuin koskaan.

Teoreettista se edelleen on, ja hyvä niin. Mitään vaikeasti hahmotettavaa ei pidä si-vuuttaa liian ”teoreettisena”. On yksinker-taisesti pyrittävä valtaamaan se omalle ym-märrykselle ja politiikalle. Mitäänsanomaton tai itseimarteluunsa kaatuva teoria voi olla yksinkertaisesti vain huonoa teoriaa, epäpo-liittista teoriaa tai poliittisen vastustajan teo-riaa. Lisäksi valtaaminen voi olla lähes mitä vain: teorian toimivien osien hyödyntämises-tä aina sen varsinaiseen hajottamiseen.

Kuitenkaan juuri yliopiston poliittisuuden hahmottamiseen ei tarvita oikeastaan min-

käänlaista teoria-apparaattia, kuten seuraa-vassa huomaamme. Poliittisuus näyttäytyy meille välittömästi yliopiston rakenteissa ja toiminnassa. Siinä arkiymmärryksessä, joka opiskelijoilla on yliopiston osana olemisesta: esimerkiksi opintojen suunnittelusta ja suo-rittamisesta sekä siitä, mitä yliopistossa ope-tetaan ja mistä voit valita opintojaksosi.

Se näyttäytyy myös siinä, mitä si-nulle on opetettu korkeakoulutukses-ta, eri tieteenaloista, ammateista, työ-elämästä, kaiken tämän tarkoituksesta sekä siihen liittyvistä paremmuuksista ja huonom-muuksista.

MISSÄ KOULUTUS JA TIEDE, SIELLÄ POLIITTISET PAINEET

Yliopisto on politiikan kohteena siten, että erilaiset yhteiskunnalliset eturyhmät käyvät jatkuvaa kamppailua sekä yliopiston

resursseista että niiden toiminnan ohjelmas-ta, eli tutkimuksesta, koulutuksesta ja ”yh-teiskunnallisesta vuorovaikutuksesta”.

Miten yliopistot rahoitetaan? Miten rahat jaetaan ja käytetään? Kuka päättää tutkimus-rahoista ja siitä, mitä yliopistoissa tutkitaan? Kuka päättää oppiaineiden olemassaolosta ja

sisällöstä? Kuka tut-kinnoista ja niiden määristä, siitä, min-kä alojen osaajia “yh-teiskunta tarvitsee”? Kuka siitä, mitä yh-teiskunnallinen vuo-rovaikutus on ja mitä

sen pitäisi olla? Poliittisia tavoitteita, paineita ja valintoja on jokaisella näistä portaista.

Yliopisto on myös politiikan alustana si-ten, että nämä yliopiston oman rakenteen lä-vistävät kamppailut suuntautuvat yliopistos-ta edelleen muualle yhteiskuntaan. Mikään ei estä ketään pyrkimästä vaikuttamaan tähän kamppailuun. Omat tavoitteensa on kaikilla, poliittisista puolueista valtionhallintoon ja etujärjestöihin, kuten esimerkiksi työmarkki-na- ja opiskelijajärjestöihin.

Yliopisto on poliittinen. Tämä väite saattaa tuntua joko

turhauttavan itsestäänselvältä, tai sitten liian moniselitteiseltä

ja epäkiinnostavalta, liian ”teoreettiselta”.

Kuka päättää, minkä

alojen osaajia

”yhteiskunta tarvitsee”?

YLIOPISTOT OVAT POLIITTISIA?

KAMPPAILEVA OPISKELIJA • 3

Mikä tärkeintä, kamppailu ulottuu näi-den tahojen sisään asti. “Opiskelijoiden edun” määrittäminen opiskelijajärjestöissä on po-liittinen kysymys. Tahattoman tai tahallisen naiivit väitteet sen epäpoliittisuudesta ovat opiskelijapolitiikan turhauttavimpia kestoai-heita. Etujärjestöissä kautta linjan kamp-paillaan yleisten, läpinäkyvältä poliit-tisuudeltaan peitel-tyjen tavoitteiden määrittelystä.

Kuka saa määrit-tää esimerkiksi pro-fessoreita edustavan järjestön tavoitteet, oikeistolaisesti, vasem-mistolaisesti, keskustalaisesti, vihreästi vai muulla tavalla suuntautuneet professorit? Mikä ryhmäkunta onnistuu määrittämään tietyn puolueen koulutuspoliittisen linjan? Millaisia ratkaisuvaihtoehtoja koulutushal-linnon kaikkea muuta kuin epäpoliittiset vir-kamiehet valmistelevat?

YHTEISKUNNALLISET KAMPPAI-LUT MUOKKAAVAT YLIOPISTOJA JATKUVASTI

Yliopistojen historia on niistä käytyjen poliittisten ja yhteiskunnallisten kamppai-lujen historiaa. Oppiaineiden, tutkintojen ja niiden sisältöjen nykymuodot ovat kaikki tämän historian tulosta. Se, että yliopistos-sa opetetaan esimerkiksi kasvatustieteitä ja pätevöidytään erilaisiin opettajan ammat-titehtäviin, on seurausta kasvatus- ja koulu-tusinstituutioiden kehittymiseen johtaneista yhteiskunnallisista kamppailuista.

Erilaiset kamppailut ovat nostaneet oppi-aineita yliopiston sisään, pilkkoneet ja muo-vanneet niitä ja joskus johtaneet kokonaan uudenlaisten tieteenalojen perustamiseen. Tieteelliset ja poliittiset ristiriidat ovat yh-teenkietoutuneita. Tämä ei tarkoita, etteikö tiede voisi myös itse luoda uutta ja muuttaa itseään. Se ei myöskään tarkoita, että vallan-pitäjät pyrkisivät aina sanelemaan tieteellis-ten ongelmien ratkaisut, vaikka näinkin on tapahtunut ja voi tapahtua edelleen.

Se tarkoittaa, että vallanpitäjät yliopisto-jen sisällä ja ulkopuolella tulevat aina pyrki-mään vaikuttamaan siihen, mitä tulee tutkia, mitä kysymyksiä tulee kysyä, mihin yhteis-kunnalliseen käyttöön tutkimuksen tulokset suunnataan, sekä siihen, mitä nimitetään tie-teeksi ja mitä politiikaksi.

Kapitalistisissa yhteiskuntasuhteissa yli-opiston historia on osa niiden historiaa. Kapi-talismin historiassa yliopistot eivät koskaan ole olleet sen ulkopuolisia saarekkeita, vaikka usein näyttääkin, että korkeakoulutuksessa ja tieteessä on jotakin, mikä ei täysin taivu kapitalismin palvelukseen (ja joskus tämä voi myös pitää paikkansa).

Sekä yliopistojen muuttuvat että pysyvät piirteet ovat kytköksissä kapitalististen yh-

teiskuntien kehitykseen. Kun pyrkimykset hallita kapitalististen yhteiskuntasuhteiden ristiriitoja muuttuvat ja kun nämä pyrkimyk-set ja poliittiset kamppailut ulottuvat yliopis-toihin, muuttuu myös yliopisto. Kuten muu-tenkin yhteiskunnassa, näiden kamppailujen

historian kirjoittavat voittajat, tai sitten kompromissien ja vallanjakojen osa-puolet, heijastellen omia voittojaan ja uusia tavoitteitaan. Luonnollisesti on myös häviäjien ja ka-pinallisten historiaa.

Tämän vuoksi puhdasta, ylihistorial-lista, epäpoliittista ja epäyhteiskunnallista yliopistoa ei ole, eikä voi olla. Valtiosta tai elinkeinoelämästä itsenäisestä yliopistosta haaveilevakaan ei haaveile ylihistoriallisesta yliopistosta, vaan vain edellämainitusta yli-opistopoliittisesta tavoitteesta, jolla on oma historiallinen taustansa. Haaveilijoina ovat tietyt historialliset henkilöt tietyistä syistä, ja voimme yrittää ymmärtää näitä – poliittisesti.

VALTION JA ELINKEINOELÄMÄN OHJAAMAT ”AUTONOMISET” YLIOPISTOT

Suomalaisten yliopistojen kehityslin-ja kulkee tällä hetkellä kohti entistä voimak-kaampaa yhteiskunnallista ohjausta.

Vuonna 2010 voimaan astunut yliopis-tolakiuudistus, jossa yliopistot muutettiin valtion virastoista julkisoikeudellisiksi laitok-siksi (14 kpl) tai säätiöiksi (2 kpl), pyrki isku-lauseidensa mukaisesti antamaan yliopistoil-le taloudellisen ja hallinnollisen autonomian.

Yliopistot ovat kuitenkin edelleen valtion verovaroin rahoit-tamia. Nyt ne ovat uudella tavalla riip-puvaisia rahoittajan suosiosta, kun ne on “vapautettu” kilpai-lemaan koulutus- ja tutkimustoiminnan tuloksista ja järjestä-misvastuista uudella autonomiallaan. Valtio hallitsee niitä kiihtyvän resurssikilpailun kautta epäsuoremmin, mutta tehokkaammin ja liikkuvaisemmin kuin ennen.

Tässä yhteydessä ”valtion korkeakoulupo-litiikka” ja ”valtionohjaus” ovat käytännössä yhtä kuin elinkeinoelämän järjestöjen ja yli-opistojen johtajien korkeakoulupolitiikka. Yliopistouudistuksen päälinjat ovat peräisin näiden tahojen tavoitteista 1990- ja 2000-lu-vuilta.

Elinkeinoelämä tavoitteli korkeakoulu-järjestelmän tulojen uusjakoa teknisten ja kaupallisten alojen hyväksi (tämän huipentu-ma oli Aalto-yliopiston perustaminen lisära-hoituksineen) sekä joustavampia rakenteita ja sisäistä kilpailua yhä uusien uudistusten helpottamiseksi. Yliopistojen johtajat tavoit-

telivat lisää valtaa omissa organisaatioissaan sekä omien yliopistojensa rahoituksen ja merkittävyyden kasvua, käytännössä muiden yliopistojen kustannuksella.

Oikeistopuolueiden tuki, vaalivoitto 2007 ja Matti Vanhasen II hallituksen (“porvarihal-litus”) muodostaminen mahdollistivat pit-kään tavoitellun yliopistojen uudistamisen. Sen suunnittelu käynnistettiin tosin jo Van-hasen I hallituksessa sosialidemokraattien pi-täessä opetusministerin salkkua. Uudistusta voidaankin pitää 1990- ja 2000-luvuilla kor-keakoulupolitiikkaa “kaksipuoluejärjestelmä-nä” hallinneiden kokoomuksen ja demareiden yhteisenä tuotoksena.

KAPITALISMIN KRIISI MUUTTAA YLIOPISTOKAMPPAILUJA

Poliittinen oikeisto puolueista elin-keinoelämään on nyt luonut korkeakouluille vahvat ohjauspuitteet, vaikka ne 1960- ja 1970-luvuilla vastustivatkin valtionohjausta tieteen autonomian (!) nimissä. Valtionoh-jausta ovat aina kannattaneet ne, joilla on ollut sen kautta jotakin yhteiskunnallista ja tieteellistä voitettavaa. 1960- ja 70-luvut oli-vat keskustan, keskustavasemmiston ja myös laitavasemmiston instituutiomarssin aikaa, jolloin haluttiin “tiede kansaa palvelemaan”.

Suomen, Euroopan ja maailman yhteis-kunnalliset voimasuhteet ovat muuttuneet noista ajoista merkittävästi. Elämme nyt 60- ja 70-lukujen oikeistolaisten todeksi tullees-sa haavemaailmassa, silloisen kapitalistisen blokin maailmanintegraation reaaliutopiassa. Se on tosin katkerasti jättänyt lunastamatta aineellisen ja kulttuurisen vakauden lupauk-sensa, sekä itselleen että muille. Se horjuu parhaillaan maailman ja Euroopan talouskrii-sissä.

Kapitalististen yhteiskuntien krii-sistä purkautuvat ja sen mahdollistamat uudet kamppailut tulevat määrittä-mään 2010-luvun korkeakoulupolitii-kan suunnan. Näissä

vasemmistolainen iskuvoima ei välttämättä suuntaudu vanhakantaisen sivistysradikalis-min tavoin yhteiskunnallista ohjausta vas-taan, vaan pikemminkin sen ja pääoman po-litiikan törmäyttämiseen.

Koulutus- ja tiedeinstituutiot sisältävät edelleen ihmisten ja työvoiman itsemäärä-miskykyä tukevia mahdollisuuksia, jotka ovat ristiriidassa heidän hallitsemisensa ja tuot-tamansa lisäarvon haltuunoton kanssa. Va-semmistolaiset kamppailevat löytääkseen ja mobilisoidakseen näitä mahdollisuuksia kou-lutuksen, tieteen, yliopiston, opiskelun, työn ja elämän kaikilla tasoilla. Tavoitteena tulee olla pelkän uudenlaisen yliopiston sijaan uusi yhteiskunta.

Tahattoman tai tahallisen

naiivit väitteet opiskelijapoliii-

kan epäpoliittisuudesta ovat sen

turhauttavimpia kestoaiheita.

Elämme nyt 60- ja 70-lukujen

oikeistolaisten todeksi tulleessa

haavemaailmassa.


MARJUKKA HUTTUNENTAIJA ROIHA

Kroatian lähihistoriaan kuuluu sotia ja korruptiota. Hajoamissotia käy-tiin entisen Jugoslavian alueella vuodesta 1991. Motiivit olivat hal-

linnolliset – ennen sotaa alueen eri kansal-lisuudet elivät sulassa sovussa. Esimerkiksi Bosnia-Herzegovinassa neljäsosa asukkaista eli seka-avioliitossa ja kaupunkikulttuuri oli sekularisoitunutta ja monimuotoista. Sota hajotti perheitä ja tuotti inhimillistä kärsi-mystä monelle. Bosnia-Herzegovinan sodassa tapettiin noin 260 000 ihmistä ja kaksi kol-masosaa väestöstä joutui jättämään kotinsa.

Zagrebissa tapaamamme Ivanan suku koostui puoliksi serbeistä ja puoliksi kroaa-teista. Ivanan sukulaiset kieltyäytyivät so-timasta keskenään, mutta joutuivat siitä huolimatta vuosi-kausiksi toisistaan eroon. Sodan käytän-nön toteutus pohjau-tui toki etniselle na-tionalismille ja jopa “etnisille puhdistuksille”. Myös silloisessa kansainvälisessä diskurssissa sodasta puhuttiin ikiaikaisten etnisten ra-

jojen ja vihan sekä tribalismin sävyttämänä konfliktina. Ennen sotaa alue oli kuitenkin ollut yksi nykyaikaisimmista ja liberaaleim-

mista kommunis-tisista maista ja eri ryhmittymät olivat eläneet sovussa vuo-sikymmeniä. Natio-nalismia herätettiin henkiin päämää-

rätietoisesti erityisesti median avulla, vain poliittisista syistä. Jugoslavian hajoamisen alkaessa vallassa ollut poliittinen eliitti halusi

KORRUPTION LANNISTAMA

Rahalla ja suhteilla selviää

tilanteesta kuin tilanteesta.

Heinäkuussa 2012 Jyvivan aktiivit Marjukka Huttunen ja Taija

Roiha reilasivat Balkanilla. Kroatian pääkaupungissa Zagrebissa

he tutustuivat paikallisiin, jotka kertoivat vallitsevasta korrup-

tiosta, poliisin mielivallasta ja taloudellisesta epävarmuudesta

– ja toisaalta siitä, miten kaiken hulluuden keskellä tärkeintä on

solidaarisuus läheisiä kohtaan.

KROATIA


epätoivoisesti säilyttää jäljellä olevan valtion vallassaan.

OLUTTA, YSTÄVIÄ JA KAUKOKAIPUUTA

Kroatiassa suurin osa poliitikoista on yhä samoja henkilöitä kuin sodan aikaan. Maan korruptoituneisuus ei motivoi nuoria vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Parlamentin ja hallituksen tavoitteena on taloudellinen hyötyminen systeemistä niin oikealla kuin vasemmallakin laidalla.

Paikallisten luotto hallitukseen on karis-sut olemattomiin, mutta samalla perheen ja ystävien merkitys korostuu. Kun tulevaisuu-desta ei ole takeita, käytetään viimeiset kunat mieluummin olueen ja ystäviin kuin sääste-tään omakotitaloa ja farmariautoa varten. Vieraanvaraisuus on aitoa ja sydämellistä.

Toisaalta monet nuoret kaipaavat pa-remman elämän pariin – joskin sitä on läh-dettävä etsimään muualta kuin kotimaasta. Kroatiassa työpaikan takaavat suhteet, ei-kä koulutus ja osaa-minen. Onnekas on se, joka ylipäätään saa työpaikan, mut-ta oman alan töis-tä saa useimmiten vain haaveilla. Ei-vätkä ongelmat lopu työn saamiseen: joskus palkkaa saa odottaa puoli vuotta tuloksetta,

toisaalta oikeilla suh-teita kuukauden bo-nukset saattavat vas-tata suuruudeltaan kahden kuukauden keskivertopalkkaa. Toivottomuus tule-vaisuuden näkymien suhteen on Ivanan mu-kaan sitä luokkaa, että erityisesti moni kor-keasti koulutettu nuori haaveilee ulkomaille muuttamisesta.

VÄKIVALTAA JA LAHJONTAA

Korruptio ei Kroatiassa ulotu pelkästään parlamentin toimiin ja poliitikkoihin, vaan on konkreettisesti läsnä ihmisten elämässä polii-sin ja oikeuslaitoksen kautta. Ivanan poikays-tävä Mario kertoo omista kokemuksistaan: hän on ollut useamman kerran syytettynä rattijuopumuksesta sekä joutunut kerran oikeuteen kioskiin murtautumisesta. Seura-ukset olivat olemattomat. Murtotapauksessa

hän kertoo päässeen-sä kuin koira veräjäs-tä hyvän asianajajan ansiosta, vaikka tunnustaa avoimesti olleensa syyllinen.

Esimerkkitapaus sai toki Marion itsen-sä kannalta positiivi-

sen lopputuloksen, mutta tieto oikeuslaitok-sen välinpitämättömyydestä syö luottamusta

koko järjestelmään. E p ä l u o t t a m u s t a lisää väkivalta: po-liisi saattaa yllättää seurueen kesken tavallisen baari-illan ja alkaa pamputtaa

ilman selkeää syytä. Rangaistus saattaa tulla pienistäkin asioista, jos se sattuu poliisin oi-keustajuun sopimaan.

Mario kertoo myös poliisien ammatillisis-ta taustoista: nämä ovat yleensä Jugoslavian hajoamissodan nähneitä henkilöitä, jotka ei-vät kuitenkaan taistelleet sodassa vaan kou-luttautuivat tuolloin poliiseiksi parin päivän hätäkoulutuksessa. Nuoremmat poliisit taas ovat saaneet oppinsa näiltä DIY-poliiseilta, joten samat toimintamallit periytyvät. Oi-keustoimen osalta taas ei ole harvinaista, et-tä rahalla ja suhteilla selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Esimerkiksi oikeusjuttuun joutu-nut pääministeri saattaa lounastaa juttunsa tuomarin kanssa, joka sattuu olemaan hänen parhaita ystäviään. Koherenttia käytöstä ja päätöksentekoa ei siis voi odottaa sen parem-min poliiseilta kuin oikeuslaitokseltakaan.

Syntyy luonnollisesti vielä lisää toivot-tomuuden tunnetta, kun tietää, ettei välttä-mättä saa oikeutta vaikka toimisi rehellisesti. Ei ihme, että nuorista tuntuu turhalta edes yrittää kamppailla oikeudenmukaisuuden puolesta.

KORRUPTION LANNISTAMA

Poliisi saattaa yllättää seurueen

kesken tavallisen baari-illan ja

alkaa pamputtaa.

Parlamentin ja hallituksen

tavoitteena on taloudellinen

hyötyminen systeemistä.

KROATIAPoliisi ei pamputa turistia.


Kasvatus on välttämättä poliittis-ta, vaikka tämä unohdetaan usein mainita. Kasvatuksen poliittinen merkitys on kuitenkin muuttunut:

ihmisolion uusintamisesta kasvatuksellis-ten käytänteiden avulla on tullut yhä tärkeämpää niin kutsutussa tietoky-kykapitalismissa ja kontrollien yhteis-kunnassa. Selkein merkki tästä on yrit-täjyyskasvatuksen entistä intensiivisempi tuominen koulutuk-sen ja kasvatuksen piiriin, aina esikouluista yliopistoihin.

Tekstissäni käsittelen näiden kasvatus-

koulutuksellisten instituutioiden merkitystä uudessa poliittis-taloudellisessa kontekstis-sa. Mukanani kulkevat ajatukset uudesta, immateriaalisesta työstä sekä ranskalaisfilo-sofi Gilles Deleuzen kuvaama muutos kuriyh-

teiskunnasta kohti kontrolliyhteiskun-taa. Osoitan, että uudenlainen työvoi-ma ja uudenlainen työnteki jäsubjek-tiviteetti luodaan nimenomaan kasva-tus-koulutuksellis-

ten käytäntöjen avulla. Käytäntöjen, joiden kautta ihmiselle luonteenomaisia lajipiirtei-tä (oppiminen, uteliaisuus, kieli) pyritään muokkaamaan.

UUSI TYÖ JA TYÖVOIMAN KONT-ROLLOINTI

Kuten usein on osoitettu, uusi työ on yrit-tämistä. Työ ja siihen kouluttautuminen ovat levinneet suljetuista instituutioista – kouluis-ta, tehtaista ja ennen kaikkea tehdasmaisista kouluista – kaikkialle yhteiskuntaan, ihmisen persoonallisuuteen ja koko elämän aikaan. Tietokykykapitalismin vaatimusten mukai-nen uudenlainen työntekijä tekee työtä koko persoonallisuudellaan, milloin ja missä halu-aa. Tuotantoaika ja tuotantotila ovat menet-täneet tarkat rajansa: tehtaan seinät avautu-vat ja oppimisesta tulee elinikäistä valmiutta olla oppivainen. Nyt ihminen käyttää itseään ja koko persoonallisuuttaan työvälineenä. (ks. esim. Vähämäki 2003.)

ESKO HARNI

KASVATUKSEN MERKITYS

Kun kapitalismi ratkoo edelleen, miten hallita työvoimaa,

on kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen ongelmana yhä

kaiken kasvatuksen poliittisuuden kieltäminen. Jos koulun

yhteiskunnallista merkitystä ei tunnisteta, muuttuu vastarinta

tyhjäksi paatokseksi, sillä juuri koulu ja kasvatus tuottavat

uutta työvoimaa järjestelmän tarpeisiin.

TIETO-KAPITALISMILLE

Ihminen käyttää itseään ja

koko persoonallisuuttaan

työvälineenä.


Työn muutos tarkoittaa myös muutosta työvoiman hallinnoinnissa. Perimmiltään tietokykykapitalismin ja kont-rollien yhteiskunnan ongelma onkin edelleen sama kuin mo-dernissa fordistiseen tuotan-tomalliin perustuvassa kuriyh-teiskunnassa: kuinka hallita ja kouluttaa työvoimaa? Siinä missä fordistinen kuriyhteis-kunta kesytti ja valvoi massaa, kontrollimekanismeihin pe-rustuva tietokykykapitalismi hajottaa sen ja pyytää jokaista valvomaan itse itseään.

Foucault’n (1975) esit-telemien kuriyhteiskunnan vallankäyttöä luonnehtivat suljetut instituutiot (koulu, armeija, sairaala jne.), joista Deleuze käyttää termiä ”enfer-mement”, aitaus, rajattu, sul-jettu alue. Termi on kuvaava: kuriyhteiskunnan instituutioissa toiminta oli ajaltaan ja sisällöltään rajattua – ihminen siirtyi elämänsä eri vaiheissa lineaarisesti ja progressiivisesti eriöstä toiseen (koulusta armeijaan, armeijasta tehtaaseen) aloittaak-seen aina alusta. Kuriapparaatit olivat kuin erityisiä valumuotteja, joissa yksilöä muo-kattiin ja joissa yksilö muokkasi itseään ins-tituution normien mukaiseksi; niissä ihmiset vaihtuivat, mutta instituutio pysyi muuttu-mattomana. (Deleuze 1990.)

Kontrollaatit ovat puolestaan avoimia ja muuttuvia. Niitä kuvaa suljettujen instituu-tioiden avautuminen ja leviäminen yhteis-kuntaan: koulussa elinikäinen oppiminen ja kouluttautuminen, sairaaloissa avo- ja itse-hoito, armeijassa yleinen poliisitoiminta ja kriisintorjunta. Kun kuriapparaatit ”valoivat” massasta identiteettejä, kontrolli kohdistuu epämääräiseen ja mahdolliseen, yksilöiden varioimiseen ja moduloimiseen: niin koulu-laisista, sotilaista kuin vangeista on tullut asiakkaita. (Deleuze 2004.)

Olennaista on, että kontrolliyhteiskun-nan instituutioissa, kontrollaateista, toimin-ta ei lopu koskaan. Elinikäisen oppimisen käsite kertoo, että vanhat painajaisemme ovat palanneet: kou-lu ei lopu koskaan. Te ol l i s uu syhte is -kunnalle tyypillinen yhteen ammattiin kouluttautuminen ja erikoistuminen ovat korvautuneet jatku-valla itsensä koulut-tamiselle ja yleisten, ihmisen persoonal-listen kykyjen muok-kaamisena työ-markkinoita varten. Koulutus kohdistuu kontrolliyhteiskunnissa ja tietokykykapitalismissa koko elämän ai-kaan ja se on lähinnä yleisten, ihmisenä ole-miseen liittyvien valmiuksien kehittämistä. (Vähämäki 2003, 17.)

IHMISKONEEN TUOTTAMINEN, SEN KONTROLLOINTI JA YRITTÄ-JYYSKASVATUS

Tietokykykapitalismille on keskeistä ihmisen tuottaminen, hänen uusintamisen-sa, ei niinkään mihinkään erityiseen teh-tävään suuntautuvana fyysis-voimallisena olentona, vaan pikemmin joustavana ja aina oppimaan kykenevänä älyoliona. Työn laa-dullisista ja kommunikatiivista ominaisuuk-sista tulee tärkeimpiä ja nämä ominaisuudet siirtyvät työntekijän sisään. Kun ihmisen persoonallisuudes-ta, tietämisestä ja kommunikoinnista muodostuu uusi rik-kauden alkuperä, ih-misten kouluttami-nen ja kasvattaminen juuri toisten ihmisten avulla muodostuvat keskeisimmiksi työkykyä synnyttäviksi kategorioiksi. ”Ihmisestä on tehtävä oppivaisempi ja tehokkaampi, pa-rempikuntoinen ja terveempi, monialaisempi ja innovatiivisempi” ja tämä onnistuu vain toisten ihmisten avulla, kasvattaessamme. (Vähämäki 2009, 142–143.)

Joustavan ja k o m m u n i k o i v a n älyolion tekeminen ja uusintaminen ei enää onnistu kurilli-silla koulukäytänteil-lä. Tehtaasta mallin-sa ottanut kurillinen koulu vaati keskitty-mistä, kuuliaisuutta, ahkeruutta ja taitoa keskittää voimansa m a h d o l l i s i m m a n tehokkaasti. Nyt

oppilaalta vaaditaan yleistä levottomuutta ja laaja-alaista sivistyneisyyttä. Uuden työn käytänteiden mukaisesti ihmisestä on kasva-tettava ja koulutettava muutosaltis, joustava, riskinottokykyinen ja mihin tahansa kommu-nikaatioon kykenevä oman elämänsä yrittä-

jäsankari. Tähän on olemassa oma erityinen käytäntönsä: yrittäjyyskasvatus.

Koulutuspoliittinen puhe yrittäjyyskasva-tuksesta nousi esiin 1980-luvun alkupuolella Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliiton toimesta. Aluksi yrittäjyyskasvatus miellet-tiin vain osaksi ammatillista koulutusta, mut-ta 1990-luvun puolivälissä siitä tuli osa yleis-sivistävän koulutuksen opetussuunnitelmaa. Vuonna 2004 opetusministeriö tarttui asiaan tositoimin ja käynnisti yrittäjyyskasvatuksen toimenpideohjelman, joka laajensi ja muutti

yrittäjyyden sisältöjä ja toiminta-aluetta koulutuksen piirissä radikaalisti. Yrit-täjyyskasvatuksen merkitystä korostet-tiin erityisesti Matti Vanhasen hallituk-

sen ohjelmassa (2003). Ohjelmaan liitetyssä strategia-asiakirjassa esiteltiin neljä keskeis-tä poliittista toimenpidettä tulevalle hallitus-kaudelle: työllisyyden-, tietoyhteiskunnan-, kansalaisvaikuttamisen-, ja yrittäjyyden po-litiikkaohjelmat. Olennaisin näistä oli yrit-täjyyden politiikkaohjelma, sillä ilman sitä muita ei olisi voitu toteuttaa.

Politiikkaohjelmien sisällöt noudatti-vat selvästi EU:n omaksumaa linjaa: ”Lis-sabonin Eurooppa-neuvoston kokouksessa 23.–24.3.2000 asetettiin tavoitteeksi raken-taa unionista maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous” ja ”tämä edellyttää toimenpiteitä yrittäjyyden edis-tämiseksi”. (YLT 2004, Ikonen 2006 11–13.) Nämä edellytettävät toimenpiteet ovat tar-koittaneet yrittäjyyskasvatuksen tuomista kouluihin entistä intensiivisemmin. Yrittä-jyyskasvatusta tulisi nykyään opettaa läpäise-vänä periaatteena kaikissa koulun oppiaineis-sa ja kaikilla luokka-asteilla sekä sen tulisi ilmetä koulun toimintakulttuurissa.

Uuden yrittäjämäisen toimintakulttuurin hyveitä voidaan kaikkia kutsua kommuni-kaatiokyvyiksi tai -taidoiksi. Yhtäältä ne ovat kykyjä, joilla kyetään ohjaamaan suhteita toisiin ihmisiin ja muuttuvaan ympäristöön.

Painajaisemme ovat

palanneet: koulu ei

lopu koskaan.

Ihmisestä on kasvatettava

ja koulutettava muutosaltis,

joustava, riskinottokykyinen

ja mihin tahansa kommu-

nikaatioon kykenevä oman

elämänsä yrittäjäsankari.

Yrittäjäsankari.


Toisaalta niissä painottuu kyky organisoida sekä yhdistellä erilaisia ja jopa toisilleen risti-riitaisia sisältöjä. Kommunikaatiotaidot ovat tärkeitä koska niistä on muodostunut uuden työn perusta ja uusi tapa tuottaa rikkautta. Instituutiot (kuten koulu) ovat menettäneet legitimiteettinsä toi-mia erikoistuneita ja suljettuina tiloina avautuessaan muu-hun yhteiskuntaan ja ”ollessaan kuulolla” mitä niiltä kulloinkin halutaan. Toisaalta taas itse työnteossa ja sen johdannaisis-sa (opiskelu, vapaa-aika) on korostunut kommunikaatioky-kyjen merkitys: on oltava aktiivinen, joustava ja muutoskykyinen.

Olennaista on, että kyvyt ja taidot kom-munikoida ovat irronneet itse kommunikoita-vasta sisällöstä ja alkaneet toimia sellaisinaan – ”mitä tahansa käyttöä varten”. Kommuni-kaatiokyvyt eivät niinkään ota kantaa siihen, mitä varten ne ovat, vaan niistä on itsessään tullut tuottavia. Opettajien puheessa ihan-neoppilaaksi on noussut nuori, joka uskaltaa ilmaista omat mielipiteensä, olla aktiivinen ja keskustella. Merkitystä ei ole niinkään sil-lä, mitä mieltä on, tai mitä kunakin hetkenä ilmaisee, vaan pikemminkin pelkästä kyvys-tä kommunikoida mahdollisimman ”hyvin”; opettajan kanssa saa olla eri mieltä, ainoas-taan aktiivisuus ja kyky kommunikoida sinän-sä ovat merkityksellisiä. (Laine 119–120.)

Uusliberalistisen hallinnan ja kontrollin paradigmassa on korostettu possessiivista individualismia, eräänlaista pakkoa yksilölli-syyteen. Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat (2009) -raportti puhuu ”elämänhallinnan, vuorovaikutuksen ja itsensä johtamisen tai-doista, kyvystä innovaatioihin ja muutosten

kohtaamiseen”. Tämän lyhyen sitaatin avulla voidaan kiteyttää olennainen. Ensinnäkin, elämää täytyy hallita koska sitä ei kukaan muukaan tee: valta on siirtynyt kuriapparaa-teilta ihmisille itselleen ja hajaantunut erilai-sin tekniikoin toteutettuun hallintaan, jota

olen tekstissäni ni-mittänyt kontrolliksi. Kommunikaatioky-vyt ovat muodosta-neet kontrollimeka-nismien perustan; vuorovaikutuk sen taidot osoittavat yk-silön olevan valmis muutokseen, koh-taamaan ja yhdiste-lemään toisilleen vieraita sisältöjä.

Olennaista on, että yrittäjyyteen ei kasvateta niinkään ammattiin harjoittavassa mielessä, vaan luomalla tietynlaista ihmistä, subjek-tiviteettia ja mielialaa. Jokaisesta tulee näin oman elämänsä yrittäjä – ”yhteiskunnallinen atomi”, joka kohtaa kanssaihmisensä kilpaili-joinaan.

LOPUKSI

Kuten Ville-Veikko Pulkka viereisellä sivulla olevassa tekstissään ”Yrittäjyys voi vapauttaa työväen” hienosti osoittaa, oi-keanlaisen politiikan avulla uudessa työssä ja yrittäjyydessä voi piillä mahdollisuus työväen ”vapauteen”. Koulutuksen ja kasvatuksen pii-rissä asia on kuitenkin problemaattisempi. Kouluissa yrittäjyyskasvatuksen muodot ja yrittäjämäiset oppimisympäristöt näyttävät tietenkin vapauttavilta – ja takuulla sitä ovat-kin: kun opettaja ei enää opeta vaan ohjaa taustalta ja valvoo toiminnan tehokkuutta, kun hierarkkisuudesta siirrytään oppivan or-ganisaation, ryhmätöiden ja tutkivan oppimi-

sen maailmaan, vapautetaan oppimisyhteisön potentiaa tuottaa entistä tehokkaammin ja innovatiivisemmin. Tätä vapautta ei koulu-tuksen piirissä tule kuitenkaan niellä sellaise-naan. Etenkin kasvatustieteissä ja opettajan-koulutuksessa olisi välttämätöntä ymmärtää mihin näillä ”vapauttavilla” käytännöillä py-ritään.

Jos kontrollimekanismeihin perustuvan tietokykykapitalismin ongelma on edelleen sama: “kuinka hallita työvoimaa?”, niin kasva-tustieteen ja opettajankoulutuksen ongelma on edelleen kaiken kasvatuksen poliittisen kieltäminen. Kun koulun yhteiskunnallista merkitystä ei tunnisteta vaan vedotaan peda-gogis-pragmaattisiin, ihmistä viimeiseen asti psykologisoiviin ajatuksiin, muuttuu koulu-tuksellinen – ja koko kapitalismin – vastarinta tyhjäksi paatokseksi, sillä juuri koulu ja kasva-tus ovat niitä instansseja, jossa uusi työvoima tuotetaan ja uusinnetaan.

LÄHTEET

Deleuze, G. (2004) ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteis-kuntiin.” Suom. Jussi Vähämäki. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=184.Foucault, M. (1975) Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.Ikonen, R. (2006) Yrittäjyyskasvatus: Kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Helsinki: Minerva.Laine, K. (1997) Ameba pulpetissa: koulun arkikult-tuurin jännitteitä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.Vähämäki, J. (2003) Kuhnurien kerho – Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto.Vähämäki, J. (2009) Itsen alistus – Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Helsinki: TutkijaliittoYKS 2009. Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat. Helsin-ki: Opetusministeriö.YLT 2004. Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset ja toimen-pideohjelma. Helsinki: Opetusministeriö.

Jokaisesta tulee oman

elämänsä yrittäjä –

”yhteiskunnallinen atomi”,

joka kohtaa kanssaihmisensä

kilpailijoinaan.


Uusi työntekijä on työläisyrittäjä, jonka odotetaan markkinoivan aktiivisesti itseään, kehittävän jat-kuvasti kilpailukykyään ja osaamis-

taan sekä organisoivan itsenäisesti työtään.Kaikilla koulutusasteilla lisääntyvän

yrittäjyyskasvatuksen, yrittäjyyteen kannus-tavan politiikan ja toimintaansa työsuhtei-ta ulkoistamalla tehostavien suuryritysten myötävaikutuksesta itsensä työllistäjien lukumäärä lisääntynee myös jatkossa. Vii-meistään nyt tulisikin poliittisesti ratkaista, lisätäänkö yrittäjäeetoksen voimistamisella ihmisten itsemääräämisoikeutta vai syvenne-täänkö sillä työelämän epävarmuutta.

Etenkin työsuhteiden ulkoistaminen it-sensä työllistäjille työnantajavelvoitteiden kiertämiseksi voi johtaa siihen, että yrittä-järiskin rinnalla ei ole mahdollisuutta edes riittävään toimeentuloon, vaan näennäisestä vapaudesta maksetaan köyhyydellä. Itsen-sä työllistäjien ympärillä käyty keskustelu pakkoyrittäjyydestä ohittaa kuitenkin kate-gorisesti yrittäjyyteen perinteisesti liitetyn mahdollisuuden vapautua palkkatyön tukah-duttavista käytänteistä itsensä omaehtoiseen toteuttamiseen. Sen sijaan, että palkkatyöyh-teiskunnan mureneminen nähtäisiin katego-risesti uhkana, tulisi muotoilla politiikkaa, joka tukee ihmisten valinnanvapautta yhteis-kunnassa, jossa yrittäjyyden ja palkkatyön vastakkainasettelu näyttäytyy keinotekoise-na.

Ihmisten korkea koulutustaso ja talouden laajeneminen pääomavetoisesta teollisesta tuotannosta innovaatiokeskeiseen tieto- ja

palvelutalouteen luovat työntekijöille ainut-laatuisen mahdollisuuden organisoida itse-näisesti omaa työtänsä. Jottei yrittäjyydestä kuitenkaan muodostuisi itseriistoa, vaan ih-misten hyvinvointia edistävä työnteon muo-to, tarvitaan ennakkoluulotonta elinkeinopo-litiikkaa. Jälkiteollisessa tietoyhteiskunnassa tehokkain tapa kohdistaa yritystuet on inves-toida suoraan ihmisiin; massaälyyn. Palkka-työstä riippumaton riittävän toimeentulon takaava perustulo muodostaisi innovaatiotu-en, jonka varassa ihmiset voisivat enenevissä määrin heittäytyä yrittäjiksi ilman kohtuu-tonta riskiä ajautua epäoikeudenmukaiseen asemaan.

Tänä vuonna vietetään YK:n julista-maa kansainvälistä osuustoimintavuotta. Osuuskunta on yhteisyrittämisen muoto, jossa lain mukaan vähintään kolme ihmistä omistaa yrityksen, jossa päätökset tehdään jäsen ja ääni -periaatteella, ylijäämä jaetaan oikeudenmukaisesti esimerkiksi tehdyn työn perusteella ja toimintaa ohjaa yhteiskunnal-linen vastuu. Ylhäältä alas tulevien käskyjen sijaan osuuskunnissa pyritään omatoimi-suuteen, työntekijöiden keskinäisen kilpai-lun sijaan sitoudutaan solidaarisuuteen ja yksilötason tietotaidon kartuttamisen sijaan panostetaan koko yrityksen oppimiseen ja kouluttautumiseen.

Osuustoiminnan arvojen ja periaatteiden tarkastelu paljastaa väistämättä palkkatyön kipukohtia, jotka ilmenevät nyky-yhteiskun-nassa vallan ja vaurauden kasautumisena sekä työstä vieraantumisena. Palkkatyössä

työntekijä suljetaan ulos demokraattisesta päätöksenteosta, voitot jaetaan kasvottomil-le omistajille ja työ on ensisijaisesti voiton-tavoittelun välikappale yhteisten resurssien luomisen tai yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisen sijaan. Palkkatyö näyttäytyy monille vain välinearvona ja omaa identiteet-tiä joudutaan rakentamaan kulutuksen kei-noin vapaa-ajalla.

Kun palkkatyöstä vapauttavaa elinkeino-politiikkaa aloitetaan muotoilemaan, osuus-toiminnan arvot ja periaatteet yhdistettynä perustuloon luovat hyvän pohjan ihmiskas-voisemmille tuotantojärjestelyille. Yhteen yritysmuotoon takertuminen ei kuitenkaan tarjoa riittävän dynaamista vaihtoehtoa nykyiselle palkkatyöyhteiskunnalle. Osuus-kuntien lisäksi osuustoiminnan arvoja ja pe-riaatteita voivatkin edistää myös esimerkiksi itsensä työllistäjät, yhteiskunnalliset ja sosi-aaliset yritykset, mikroyritykset, yhdistykset ja rahatalouden ulkopuolella operoivat ver-taistuottajat.

Palkkatyö tuskin koskaan häviää yhteis-kunnastamme kokonaan, mutta jälkiteolli-sessa yhteiskunnassa on hahmotettavissa mielekkäämpiäkin tapoja luoda yhteistä hy-vinvointia ja toteuttaa itseään. Työssä ja tuo-tannossa tapahtuneita muutostrendejä tark-kailemalla vähintään se on kuitenkin jo tässä vaiheessa selvää, että työväenliikkeellä ei ole enää varaa rakentaa taistelua työntekijöiden oikeuksista pelkästään palkkatyöinstituution varaan, mikäli se aikoo säilyttää elinvoimai-suutensa.

VILLE-VEIKKO PULKKA

YRITTÄJYYSVOI VAPAUTTAA TYÖVÄEN

Uusi työ on yrittämistä. Itsensä työllistäjien lukumäärä on

kasvanut suhteellisella tasolla merkittävästi, ja myös

palkkatyössä vaaditaan nykyisin yrittäjämäistä suoriutumista.


Sen lisäksi että teattereiden toimin-ta on tutustumisen arvoista, opin-not ja erityisesti yliopistopolitiikan aloitettuani minua on kiinnostanut

taiteen tekemisen rooli suhteessa sekä tie-teeseen että poliittiseen aktiivisuuteen. Olen itse vuosia tehnyt tanssiteatteria, mutta po-litiikka on vienyt viime aikoina mukanaan ja usein vaakakupissa tulee punnittua kumman-kin päämäärää ja tarkoituksenmukaisuutta sen saavuttamisessa: kumpaa siis tulisi tehdä yhteiskunnan muuttamiseksi paremmaksi, vai ovatko molemmat yhtä arvokkaita, ja mil-lä tavalla?

Pohdintojen seurauksena päätin esittää jy-väskyläläisille teatteriaktiiveille muutamia aiheeseen liittyviä kysymyksiä.

1. Missä teattereissa tai e s i i n t y -vissä ryhmissä itse toimit?

2. Mikä on mielestäsi taiteen tärkein tehtävä?

3. Onko taiteen tekeminen poliittinen teko?

4. Pitäisikö taiteen olla yhteiskunnalli-sesti vaikuttavaa?

5. Mitä mieltä olet seuraavasta väittä-mästä: ”Moderni taide on vasemmis-

tolaista silloinkin, kun se ei ole ’osallistuvaa’ tai ’kantaaottavaa’” (Esa Kirkkopelto 2011). Toisin sanoen moderniin taiteeseen kuuluu määritelmällisesti vallitsevan, porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän haastaminen, pyrki-mys muutokseen tai vallankumoukseen sekä tyytymättömyys nykyjärjestelmään, mikä on olennaista myös vasemmistolaiselle maail-mankatsomukselle. Taide siis joko tukee ja edistää porvarillista yhteiskuntajärjestystä tai haastaa sen.

6. Mitä kannattaa käydä katsomassa tu-levana lukuvuonna?

& POLITIIKKAAMARJUKKA HUTTUNEN

Kaupunkiin muuttavalle opiskelijalle voi tulla yllätyksenä, miten

aktiivinen kulttuurielämä Jyväskylän kokoisessa kaupungissa on.

Esitys- ja harjoitustilojen akuutista pulasta huolimatta kaupungin

harrastajateattereissa saa vuoden aikana ensi-iltansa jopa

kymmeniä näytelmiä, monituisista sirkusteoksista,

performansseista ja tanssiesityksistä puhumattakaan.

ESITTÄVÄÄ TAIDETTA


JOANNA HAAPALAINEN, JYVÄSKYLÄN YLIOPPILASTEAT-TERIN (JYT) PUHEENJOHTAJA

1. JYT on ”kotiteatterini”, mutta näyt-telen tällä hetkellä myös Kansan-

näyttämöllä.

2. Taiteen tärkein tehtävä on vaikuttaa ihmisiin, joko näiden tunteisiin ja

asenteisiin tai vain saada nämä viihtymään esityksen ajan. Tärkeää on luoda elämyksiä ja saada jotakin lii-kahtamaan katsojan sisällä. Olen pohti-nut paljon tieteen ja taiteen välistä jakoa: tieteellä on paljon annettavaa, mutta se ei useinkaan tule ulos yliopistoista. Taide taas herättää tunteita, ja tunteet ovat paras keino vaikuttaa ihmisiin. Sen takia koen taiteen tekemisen tärkeäksi vaikutta-miskanavaksi.

3. Uskon, että henkilökohtainen on poliittista. Mikä tahansa teko voi-

daan siis ajatella poliittisena. Itsekin etsin ja löydän usein esityksiä katsoessani poliittisia tai ainakin kantaaottavia asioita. Mielestäni taide ottaa aina kantaa johonkin.

4. Kyllä, sillä taiteen avulla voi vaikut-taa paljon ihmisiin. Tämän ei tarvitse

aina tapahtua tiedostaen tai olla itsetarkoi-tus, mutta kantaaottavaa taidetta tarvitaan. Jonkin teoksen tarkoitus voi kuitenkin olla se, että katsoja viihtyy, eikä se ole mitenkään huono päämäärä ja sellaistakin taidetta tar-vitaan. Usein teoksiin kuitenkin ujuttautuu mukaan myös tekijän oma näkökulma.

5. Ymmärrän väittämän pointin, mut-ta karsastan kuitenkin puoluepo-

liittisuutta. Ainakin vasen–oikea-määrittely häiritsee ja tuntuu kahlitsevalta. Laske-taanko esimerkiksi anarkistinen taide vasemmistolaiseksi?

6. JYTin tuleva toiminta on

varsin monipuo-lista. Alkusyk-systä vieraileva

virolainen ohjaaja tulee ohjaamaan Daniil Harmsin tekstejä, joissa on anarkistisia vivahteita. Marraskuussa meiltä tulee pienoisnäytelmäproduktio Paljaat, jo-ka on jäsentemme kirjoittama ja ohjaama. Helmikuussa tulee minun ohjaamani yhteis-työprojekti, jossa jyväskyläläinen kirjailija Matti Tulla tekee kuvataideteosten pohjalta tekstejä, jotka sitten ohjataan lavalle. Huhti-kuussa ensi-iltaan tulee Martin McDonaghin teksti Inishmaanin rampa, jonka ohjaa jä-senemme Kaisa Nissi. Lisäksi näyttelen itse

Kansannäyttämön Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä alkusyksystä. Tulkinta ei ole kovin perinteinen, ja se on itse asiassa aika poliittinen.

ESITTÄVÄÄ TAIDETTA

Tieteellä on paljon

annettavaa, mutta se ei

useinkaan tule ulos

yliopistoistaJoanna Haapalainen johtaa Jyväskylän ylioppilasteatteria ja näyttelee myös Kansannäyttämöllä.

Tanssiteatteri Krampin Romeo ja Julia. Kuva: Elsa Kalervo.


ANTTI VIITAMÄKI, KÄSIKIRJOITTAJA, OHJAAJA JA SÄVELTÄJÄ

1. Tällä hetkellä teen työtä Tans-siteatteri Krampin ja Kuusan

Kanavateatterin kanssa. Olen kyllä toi-minut useimmissa Jyväskylän harrasta-jateattereissa.

2. Saada ihmiset kyseenalaista-maan, etsimään ja pohtimaan

sekä antaa näkö-kulmia. En pidä ” j u l i s t a v a s t a ” teatterista vaan ennemminkin ky-syvästä. Jos vält-tämättä haluaa antaa vastauksia joihinkin kysy-myksiin, pitäisi niitä ainakin pyr-kiä antamaan jollain uudella tavalla.

3. Sehän riippuu täysin siitä, mi-ten ”poliittinen” määritellään...

Kaikki ihmisten välinen toimintahan on periaatteessa poliittista. Tunnepitoisis-ta asioista tulee poliittisia viimeistään, kun niitä yritetään järkiperäistää pu-kemalla ne kielelle. Taide voi tosin olla myös elämysten antamista, ei poliittista sinällään.

4. Ei välttämättä juuri yhteiskun-nallisesti, riittää jos saa vaiku-

tettua edes yhteen ihmiseen. Usein tällä on tietysti välillisesti yhteiskunnallinen vaikutus, kun saadaan yksittäisiä ihmi-siä pohtimaan asioita. Vain harva teos kuitenkin puhuttaa laajemmin yhteis-

kunnassa. Yhteiskunnallista merkitystä ei kuitenkaan kaikissa esittävän taiteen lajeissa tarvitse olla, esimerkiksi fars-sissa tai sirkuksessa harvemmin on. Laajimmassa mahdollisessa mielessä kyseenalaistaminen kuitenkin avartaa mieltä ja vapauttaa.

5. Tässäkin törmätään taas termi-en määritelmiin. Jos Kirkkopel-

to määrittelee modernin noin, niin toki väittämä pitää paikkansa. Vallitsevien olojen ravistelu on hyvä määritelmä ja

siltä osin voin os-taa väitteen. Mut-ta entä moderni-p o s t m o d e r n i -jaottelu? Entä mikä on porvaril-lisuuden määritel-mä? Tarkoittaako se vallitsevien olo-jen ylläpitämistä vai kapitalismin ja

talouden vallan edistämistä? Kyllähän Neuvostoliitossakin kommunistit yrit-tivät pitää yllä vallitsevaa systeemiä ja olivat siinä mielessä porvarillisia. Mut-ta mielestäni, minun määri-telmäni mukaan modernin taiteen ei välttämättä tarvitse olla vallitsevia oloja ravistelevaa.

6. Itselläni ei ole mitään sovittuna ensi vuodelle. Kaikki jututhan

voivat olla hyviä, mutta välillä vastaan tulee pettymyksiäkin. Ainakin AdAst-ran Doloreksen tunnustusta ja Jännä-Kumman Amok-esitystä odotan mielen-kiinnolla.

Laajimmassa mahdollisessa

mielessä kyseenalaistaminen

kuitenkin avartaa mieltä

ja vapauttaa.

PIRTA LAAKSONEN, JYVÄSKYLÄN KANSAN- NÄYTTÄMÖN PUHEENJOHTAJA

1. Tällä hetkellä vain Kansannäyttämöllä. Aiemmin olen toiminut myös Huone-

teatterilla ja Pahnanpohjimmaisissa. Lisäksi laulan Ruamjai-kuorossa ja lauluyhtye Fiorissa. Olen myös Yläkaupungin yön tuottaja ja tiedot-taja.

2. Taiteella on monia tehtäviä, esimer-kiksi herättää ajatuksia, viihdyttää ja

koskettaa.

3. Se voi olla. Usein teatterissa käsitellään poliittisia asioita. Esimerkiksi Kansan-

näyttämön Harjun historiaa ja uudistamissuun-nitelmia käsitellyt Huojuuko Harju oli hyvinkin konkreettisesti paikallispoliittinen.

4. On tärkeää, että yhteiskunnallisesti vaikuttavaa taidetta tehdään, mutta

mielestäni se ei ole ainoa tarkoitus. Taide voi olla myös muulla tavalla koskettavaa.

5. Kyllä taide yleensä haastaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen, mutta moder-

nia taidettakin on monenlaista.

6. Kansannäyttämöltä on tulossa Yksi lensi yli käenpesän -näytelmä Teatteri

Miilulle. Lisäksi minua kiinnostaa AdAstran Doloreksen tunnustus, sekä Huoneteatterin Madaamit koska teimme siitä juuri kesällä Kan-sannäyttämön version.


RAISA PYLKKÖ, TANSSITEATTERI KRAMPIN PUHEENJOHTAJA

1. Toimin puheenjohtajana Tans-siteatteri Krampissa, jossa olen

viime vuosina toiminut myös lähinnä puvustajana. Lisäksi olen mukana Jyväs-kylän Flamencoyhdistyksen esiintyvässä ryhmässä Flamantessa

2. Elämysten antaminen ihmisille. Tämä pätee siis katsojien lisäksi

myös esiintyjiin, joiden voimin harrasta-jateatteria tehdään.

3. Se voi usein olla, mutta ei ole sitä aina ja automaattisesti. Taide-

nimikkeen alle mahtuu kuitenkin aika paljon asioita. Esimerkiksi jo-ku hömppäko-media voi kyllä joskus olla myös satiirista ja oi-valtavaa, mutta ei useinkaan ole sitä eikä edes tavoittele sitä. Vastaus riip-puukin paljon siitä, missä menee viihteen ja taiteen raja.

4. Se riippuu siitä, miten yhteis-kunnallinen vaikuttavuus ra-

jataan. Mielestäni kaikki kulttuuri on yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, sillä vai-kutukseksi voidaan laskea sekin, että ih-miset tulevat hyvälle tuulelle. Tällaisella hyvinvoinnillisella vaikutuksella on myös kerrannaisvaikutuksia. Aika vaikeaa olisi tehdä taidetta, jolla ei ole mitään vaiku-tusta – silloin sitä pitäisi ehkä tehdä yksin metsässä... Kaikella taiteellisella toimin-

nalla on yhteiskunnallisia vaikutuksia vaikka niitä ei erityisesti haeta. Joku voi ajatella vaikuttamisen “lobbaamisena” tai kadunvaltauksena tai muuna suorana ra-kenteisiin vaikuttamisena. Itse näen että yhteiskuntaan voi vaikuttaa myös hieno-varaisemmin kuin suorilla protesteilla.

5. Eikö ole olemassa kolmatta vaih-toehtoa nykyisten rakenteiden

tukemisen ja vastustamisen lisäksi? Tai-de voi myös haastaa yksilön omia ajatus-malleja eli sitä miksi ihmiset ajattelevat jostakin asiasta automaattisesti tietyllä tavalla, eikä tällä välttämättä ole tekemis-tä vasemmisto–porvaristo-jaon kanssa. Mielestäni maailma ei muutenkaan selke-ästi jakaudu vasemmistoon ja oikeistoon ainakaan kulttuurin suhteen. Esimerkik-si vaalikeskusteluja kuunnellessa eroa

ei aina huomaa – onko muka vaikka Paavo Arhinmäki ollut erityisen innois-saan modernista taiteesta? Eikö Arhiksen tämän

väittämän perusteella pitäisi olla intohi-moinen modernin taiteen ystävä..?

6. Tanssiteatteri Krampilta on tu-lossa pienimuotoinen tanssiteos

Ilokiveen tammi-helmikuussa. Se pohtii suomalaista kansallisidentiteettiä sekä erottelua meidän ja muiden välillä. Fla-mencoyhdistys järjestää myös matinean marraskuussa. Itse aion mennä katso-maan Veljeni Leijonanmielen Jyväskylän kaupunginteatterille.

Yhteiskuntaan voi vaikuttaa

myös hienovaraisemmin kuin

suorilla protesteilla.

Rallien puolustajat haluavat pitää vuo-sittaisen MM-rallien osakilpailun Neste Oil Rallyn Jyväskylässä hinnalla millä hyvänsä, perusteenaan sen suuri

merkitys kaupungin taloudelle. Rallien tuomat hyödyt kaupungille ja erityisesti sen asukkaille ovat kuitenkin todellisuudessa varsin kyseen-alaisia, etenkin suhteutettuna kisojen muka-naan tuomiin haittoihin.

Jyväskylä tukee tänäkin vuonna Neste Oil Rallya suoraan yli kahdella ja puolella sadalla tu-hannella eurolla. Suhteuttaakseni: vuonna 2012 lautakuntien myöntämät kulttuuritoiminnan avustukset olivat yhteensä 385 650 euroa lähes sadalle projektille tai toimintaryhmälle. Eikä suoraan budjetoitu raha tietenkään ole ainoa tuki, mitä kaupungilta näille kemuille heruu, vaan tapahtumaan virtaa euroja myös välillises-ti esimerkiksi Lutakon ja sataman massiivisten investointien kautta.

Ralleista koituu taloudellisten kustannus-ten lisäksi myös inhimillistä kärsimystä. Ylempi keskiluokka bailaa, oksentelee ja urpoilee kuin mikäkin teinilauma. En myöskään totisesti ole ainoa tuntemani nainen, joka on kokenut eniten seksuaalista ahdistelua Jyväskylässä juuri ralli-en aikaan. Rallit on jälleen kerran yksi mainio esimerkki siitä, kuinka kaupunkitila on vapaata niille, joilla on tarpeeksi rahaa.

Rallit rajoittavat myös kaupunkilaisten liik-kuvuutta. Esimerkiksi Köhniön, Kypärämäen ja Kortemäen asukkaat tarvitsevat kotiin päästäk-seen kulkuluvan, kun taas Paviljongin edustan halki kulkeminen on kielletty kokonaan lähes viikoksi. Täysin oma lukunsa asiassa ovat vielä rallien aiheuttamat saasteet ja melu.

Mutta on ralleilla yksi hyväkin puoli. Vuo-desta toiseen tapahtuma on innostanut aktivis-teja ottamaan kaupunkitilan haltuun ihmisten, ei pääoman ehdoilla. Tänä vuonna Reclaim the Streetsin järjestäjät kehottivat osallistujia edel-lisvuosia enemmän pelkän rallikriittisyyden sijaan näyttämään, mitä kaikkea julkisella kau-punkitilalla voi tehdä, jos siihen vain annetaan mahdollisuus – ilman rahaa ja kuluttamista.

Kaduilla tavataan!

NESTE OILRALLY:

Kaupunkitilan rajoituksia ja keskiluokan juhlaa

TAIJAROIHA


KEIJO LAKKALA

1990-luvun alussa Neuvostoliiton romahdettua koettiin historian tul-leen loppuunsa. Francis Fukuyaman (1992) kuuluisaksi tekemä hegeliläi-

nen teesi ”historian lopusta” osoittautui pian koko uutta aikakautta leimaavaksi sloganiksi. Sosialismin ja liberalismin välinen ideolo-ginen kamppailu oli päättynyt liberalismin hyväksi ja ihmiskunta oli yhtenäistynyt. Mi-tään uutta ei ollut enää mahdollista kuvitella. Liberaali kapitalismi oli tullut jäädäkseen. Elettiin, kuten Jürgen Habermas (1987) sa-noi, ”uuden yleiskatsauksettomuuden” aikaa. Utopiat menettivät suurina kertomuksina mahdollisuuden suunnata ihmistä kohti uut-ta todellisuutta.

Perinteisen liberaalin utopiakritiikin (ks. Berlin 2001, Popper 1963, 355-363 & Talmon

1973) rinnalle samaan kuoroon kaikkien radikaalien, yhteiskuntaa juuriaan myöten uudistavien totaalisten muutosten kritiikkin yhtyi myös postmoderni vasemmisto (ks. esim. Pulkkinen 1996), joka syytti utopioita väkivallasta ja yhden totuuden julistamisesta. Identiteettipolitiik-kaan juuttuneella poliittisella teori-alla ei ollut enää kykyä hahmottaa kokonaisvaltaisia ja totaalisia vaihto-ehtoja vallitsevalle järjestelmälle. Eikä se oikeastaan ollut tarkoituksenakaan. Identiteettipolitiikka kui-tenkin pahimmillaan jätti kunnollisen kapita-

lismikritiikin kesannolle ja tuli identiteettien moneuden korostamisellaan edistäneeksi liberalistista agendaa.

Esimerkiksi Naomi Kleinin (2001, 164-165) mukaan ”melko monet niistä vakinaista virkaa hoitavista radikaaleista, joiden kaiketi

olisi paraikaa pitänyt turmella nuorisoa sosialistisilla aatteil-laan, askartelivatkin sen postmodernin havaintonsa parissa, jonka mukaan totuus on vain yksi ajatus-rakennelma muiden joukossa. Tämän ha-

vainnon vuoksi usea heistä piti älyllisesti ky-seenalaisen osallistua sellaiseen poliittiseen

VAIHTO-

EHTOJA?Historia osoittaa jopa aiempaa myrkyisämpää liikettä.

Kapitalismin kriisiytyminen osoittaa yhteiskunnallisten

vaihtoehtojen välttämättömyyden. Kapitalismin ylittävän,

kohti parempaa suuntautuvan ohjelman muotoilemiseen

tarvitsemme kunnollisia käsitteitä.

Eräs niistä on utopia.

Postmoderni vasemmisto

syytti utopioita väkivallasta

ja yhden totuuden

julistamisesta.


kiistaan, joka olisi korottanut yhden (siis julkisen) koulutusmallin toisen (yritysvetoi-sen) mallin yläpuolelle”. Myös David Harveyn mukaan uusliberalistinen ideologia sai kas-vualustaa moneutta korostavasta 1960-lu-vun opiskelijaliikkeestä alkunsa saaneen, ja myöhemmin postmoderniksi ”suurten tari-noiden” epäilemiseksi kasvaneen asenteen vaikutuksesta (Harvey 2008, 72-73).

Kaikesta hyvästä huolimatta pelkkään identiteettipolitiikkaan keskittyminen on jo pitkään tehnyt vasemmiston sokeaksi yhteis-kuntarakenteen kokonaisjärjestystä koske-ville kysymyksille. Jos historia on ohi, miksi pohtia vaihtoehtoja liberaalille kapitalismille? Tämän fukuyamalaisen hengen vallitessa on täysin mahdotonta edes kuvitella puhuttavan sosialismista – saati sitten marxismista.

HISTORIA JATKUU VIELÄ

Fukuyaman tärkein oppi-isä hänen hege-liläisyydessään oli Alexandre Kojève. Kojèven mukaan historia on pohjimmiltaan ”univer-saalin tunnustuksen ja puhtaan arvovallan vuoksi käytyjen veristen taistelujen histori-aa” (Kojève 2007a, 42). Kaikki sodat ja vallan-kumoukset ovat vain kamppailuja tunnustuk-sen puolesta. Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen lakkautti mahdollisuuden transgressioon, rajojen ylittämiseen ja risti-riitaan. Historia on loppunut ainakin siinä merkityksessä että mikään ei enää muutu toi-seksi, mitään uutta ei ilmaannu.

Tämä on täydellisessä ristiriidassa itsel-leni tärkeän ajattelijan Ernst Blochin filosofi-an kanssa, jolle historia on jatkuvasti uuden (Novum) ilmaantumista, mutta Kojèvelle ja Fukuyamalle ajatus on itsestään selvää. Eri-tyisen hyvin uuden kuihtuminen näkyy tai-teen kentällä. Kuten Guy Debord teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta (2005, 162) hie-nosti tiivisti: avantgarde ei enää taiteessa ole mahdollista, ”[s]en avantgardea on sen oma katoaminen” (ks. myös Pyhtilä 2001, 61). Ko-jève (2007b, 78) kirjoittaa:

Vilkaiskaapa ympärillenne. Kaikki, myös maailman kouristukset, osoittaa, että histo-ria on ohi. Nykyään Berliini on täsmälleen sa-manlainen kuin nuoruuteni latinalaiskortteli. Poliittisesti ajatellen kuljemme kohti uni-versaalivaltiota, jonka Marx oli ennustanut, mutta hän oli ammen-tanut ajatuksen Napo-leonin aikakaudelta. Mutta kun homogee-ninen universaalival-tio on pystytetty – on selvää, että kuljemme sitä kohti – voidaanko se ylittää? Voiko mennä pidemmälle kuin sanoa, että ihminen on jumala? Totta kai on taide, mut-ta miten konkreettisen musiikin ja abstraktin maalaustaiteen jälkeen voi vielä sanoa uuden lauseen?

Kaikki mitä nykyisin tehdään, on Kojèvel-le vain vanhan toistoa. Mitään radikaalisti uutta ei voi ilmaantua. Historia on loppu. Tämä analyysin fukuyamalainen muoto osuu

sikäli oikeaan, että radikaalilta vasem-mistolta puuttuu edelleen kyky hah-mottaa vaihtoehto kapitalismille. Slavoj Žižekin mukaan historian julistaminen loppuneeksi oli kuitenkin ennenaikais-ta. Liberaali kapitalismi on kuollut jo kaksi kertaa: ensin vuoden 2001 terrori-iskuissa, toisen kerran vuonna 2008 alkaneessa talouskriisissä (Žižek 2009, 20).

Historia osoittaa edelleen liikettä, jopa aiempaa myrkyisämpää liikettä. Kapitalismin kriisiytyminen osoittaa välttämättömyyden yhteiskunnallisille vaihtoehdoille. Meillä on oltava kapi-talismin ylittävä ohjelma, jonka avulla voimme suuntautua kohti parempaa. Tämän ohjelman muotoilemiseen tar-vitsemme kuitenkin kunnollisia käsit-teitä. Eräs näistä käsitteistä on mie-lestäni edelleen niinkin epämuodikas käsite kuin ”utopia”.

UUDENLAISTA VASTAVOIMAA

Vaihtoehdottomuuden tuntu on ikävä vitsaus. Tällä hetkellä sille kuiten-kin tuntuu olevan jopa järkeviä perusteita. Vasemmistoliiton meno hallitukseen keväällä 2011 pilasi puolueen mahdollisuudet kehit-tyä aidoksi vastavoimaksi parlamentaarisen järjestelmän sisällä. Itse olen tehnyt tästä johtopäätökseni ja irrottautunut puolueesta toistaiseksi kokonaan. En koe vasemmisto-laisuutta identiteettikategoriana tarpeeksi voimakkaaksi syyksi kuulua puolueeseen. Mi-nulle ei riitä keskinäinen puuhastelu ”vasem-mistolaisiksi” itsensä kokevien keskuudessa.

Vaadin aidosti vasemmistolaista politiik-kaa, jotain mikä ei nykyisessä tilanteessa ole mahdollista parlamentaarisen politiikan puit-teissa. Ehkä tulee vielä aika jolloin se jälleen on mahdollista. Nyt kiinnostavampaa näkö-kulmaa tarjoavat kuitenkin sosiaalisen sfää-rin projektit: edes perustuloa sosialistisena päämääränä ei tule sitoa vasemmistolaisiin puolueisiin. Myös kulttuurinen näkökulma on tärkeä, mutta sitä ei pidä käsittää vää-rin. Vasemmistolaisen kulttuurin luominen

ei ole vielä efektii-vistä politiikkaa – etenkään jos se jää vasemmistolaisten keskinäiseksi oikea-mielisyyden klubias-karteluksi.

Olen tyytyväinen siitä että Jyviva on pysytellyt suhteelli-

sen etäällä vasemmistolaisesta parlamentaa-risesta politiikasta, vaikka monilla sinnekin suuntaan kytköksiä on. Jyvivan tärkeimpiä tehtäviä tällä hetkellä on pystyä edistämään tiettyjä edistyksellisiä, puoluerajat ylittä-viäkin, sosiaalisen tason projekteja. Yksi tällainen projekti on ilman muuta perustulo – ja sitä Jyvivassa onkin pidetty kiitettävästi esillä.

VIITTEET:

Berlin, Isaiah (2001): Vapaus, ihmisyys ja historia. Valikoima esseitä. Suom. Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus.Debord, Guy (2005): Spektaakkelin yhteiskunta. Suom. Tommi Uschanov. Helsinki: Summa.Fukuyama, Francis (1992): Historian loppu ja vii-meinen ihminen. Suom. Heikki Eskelinen. Juva: WSOY. Harvey, David (2008): Uusliberalismin lyhyt histo-ria. Suom. Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino.Habermas, Jürgen (1987): ”Uusi yleiskatsauksetto-muus”. Suom. Jussi Kotkavirta. Teoksessa Jürgen Ha-bermas, Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1985. Toim. Jussi Kotkavirta. Helsinki: Gaudeamus. 190-209.Klein, Naomi (2001): No Logo. Tähtäimessä brän-divaltiaat. Suom. Liisa Laaksonen & Maarit Tillman. Helsinki: WSOY.Kojève, Alexandre (2007a): ”Hegel, Marx ja kristin-usko”. Suom. Eetu Viren. Teoksessa Alexandre Kojève, Historian loppu. Toim. Tapani Kilpeläinen & Jussi Omaheimo. Helsinki: Tutkijaliitto. 20-57.Kojève, Alexandre (2007b): ”Kojève: ’Filosofit eivät minua kiinnosta, minä etsin viisaita’”. Suom. Tapani Kilpeläinen. Teoksessa Alexandre Kojève, Historian loppu. Toim. Tapani Kilpeläinen & Jussi Omaheimo. Helsinki: Tutkijaliitto. 72-82.Popper, Karl R. (1963): Conjectures and Refutations. The Growth of Scientific Knowledge. London: Routled-ge & Kegan Paul.Pulkkinen, Tuija (1996): The Postmodern and Political Agency. Helsinki: Department of Philosophy/University Of Helsinki.Pyhtilä, Marko (2001): Taiteen kritiikki ja kritiikin taide. Länsimaisen kulttuurinihilismin lyhyt oppimää-rä. Helsinki: Like.Talmon, J.L. (1973): Totalitaarinen demokratia. Suom. Jaakko Lavanne. Helsinki: Otava.Žižek, Slavoj (2009). Politiikkaa, idiootti! Vastakkain-asetteluja Zizekin kanssa. Toim. Kimmo Jylhämö & Hanna Kuusela. Helsinki: Like.

EHTOJA?

Radikaalilta vasemmistolta

puuttuu edelleen kyky

hahmottaa vaihtoehto

kapitalismille.

Identiteettipolitiikalla ei pitkälle pötkitä.


Keskustelu alkoi Tarrin henkilökoh-taisen elämän käsittelyllä. Hän ker-toi aloittaneensa ajattelun 16-vuo-tiaana.

”Silloin ymmärsin, että maailma toimii epäoikeudenmukaisesti. Päätin että maail-man tulee muuttua.”

Tarr teki kah-d e k s a n m i l l i m e t -risellä kameralla elokuvan Unkarin romanivähemmis-töstä.

”He raatoivat aamusta iltaan eivätkä silti-kään tulleet toimeen. Kirjoitin epäkohdasta sosialistisen puolueen pääsihteerille János Kádárille ja pyysin, että he saisivat ottaa töitä vastaan ulkomailta.”

Ohjaaja kertoi tapahtuneen vaikuttaneen häneen syvästi.

”Tämän jälkeen tiesin, että tahdon tehdä elokuvia, vaikka työskentelin telakalla eikä opiskeluun ollut mahdollisuutta.”

Ammatistaan huolimatta Tarr suhtautuu kriittisesti elokuvataiteeseen.

”En ole koskaan pitänyt elokuvien kat-somisesta. Elokuvia enemmän minuun ovat vaikuttaneet kohtaamani ihmiset. Elokuva on vain peili. Miksi kiinnostua pei-likuvasta, kun todelli-

suus on edessämme.” Hän kuitenkin tunnustaa 60-luvun uuden

aallon elokuvien vaikutuksen omaan tuotan-toonsa.

”60-luku toi mukanaan valtavasti uusia elokuvia ja vaikutteita. Erityisesti vuoden 1968 tapahtumien vaikutus oli merkittävä.”

PITKIÄ OTOKSIA ILMAN KÄSIKIRJOITUSTA

Béla Tarr kertoi löytävänsä näyttelijät elo-kuviinsa sattumalta.

”Löydän näyttelijät samoin kuin löydäm-me puolison tai rakastetun. Yksi tilanne joh-taa toiseen.”

Hänen mukaansa ohjaaja ei ole kunnialli-nen, jos hän menee kapakkaan varta vasten etsimään näyttelijöitä.

”Sen sijaan ohjaaja on kunniallinen, jos hän tutustuu ihmiseen ja tämän jälkeen pyy-tää häntä mukaan elokuvaan. Ei tarvitse et-siä, täytyy huomata.”

Hän kiinnittää erityistä huomiota persoo-naan näyttelijävalinnoissaan.

”On aivan sama onko kyseessä Tilda Swin-ton vai satamatyöläinen. Haluan esittää ihmi-sen arvokkuuden. Tähän verrattuna elokuvan

PRIMITIIVISEN ELOKUVAILMAISUN PIONEERI

BÉLATARR

MATTI LAHDENMÄKI

Vietin kesäkuussa viikon talkoolaisena Sodankylän Midnight Sun

Film Festivalilla. Jo 27. kerran järjestettävän festivaalin jokainen

päivä alkoi keskustelulla Kitisenrannan koululla. Lauantaiaamun

vieraana oli unkarilainen elokuvaohjaaja Béla Tarr.

Päätin, että maailman

tulee muuttua.


tarina on toisarvoinen. Tarina on pysynyt samana Vanhasta testamentista asti ja kaikki vääryydet sekä onnen hetket on jo käsitelty.”

Käsikirjoitus ei ole keskeisessä roolissa Tarrin elokuvissa.

”Toki käsikirjoitus on oltava tuottajia ja rahoittajia varten, koska he luulevat hyvän käsikirjoituksen tuottavan jotain laadukasta. Mutta mitä yhteistä on elokuvalla ja paperil-la? Ihmiskatsetta ja siihen liittyvää tunnetta ei voi selittää. Jos elokuva voitaisiin selittää sanoin, olisi se paljon helpompaa, nopeampaa ja halvempaa kuin elokuvien tekeminen.”

Ohjaaja kertoi näkevänsä elokuvan koko-naisuutena jo aloittaessaan.

”Miksi siis tarvitsisin käsikirjoitusta, pinkkaa mukaan kannettavaksi?”

Musiikki sen sijaan on keskeinen osa Tar-rin elokuvia.

”Olen hyvin uskollinen ihminen ja siksi olen tehnyt yhteistyötä samojen ihmisten kanssa vuosikymmeniä. Kerroin tulevasta

elokuvastani Mihály Vígille ja hän äänitti studiolla CD:n, joka sisälsi tu-levan elokuvan musiikin. Musiikkia ei juuri tarvinnut muuttaa, vaikka se sävellettiin paljon ennen kuvauksia.”

Tarrin elokuvissa musiikki on kuin yksi pääosan esittäjistä.

”Jos elokuva ei etene, mutta siinä on paljon jännitettä, tätä jännitettä voidaan korostaa musiikin avulla.”

Tarrin elokuvissa käytetään ahke-rasti pitkiä otoksia.

”Pitkän otoksen aikana syntyy jännitetila, eikä näyttelijä enää pysty näyttelemään. Sanonkin usein näyt-telijälle, että älä näyttele vaan elä. Elokuvan teko on helppoa. Täytyy vain luoda tilanne, jossa näyttelijä voi elää ja elokuvan tekijän on kuvattava tilanne.”

KOHTI PUHTAINTA ELOKUVAN KIELTÄ

Béla Tarrin tunnetuin teos on Neuvosto-liiton jälkeistä Unkaria kuvaava Sátántangó. Vuonna 1994 ilmestynyttä elokuvaa kuvat-tiin 120 päivää kahden vuoden aikana.

”Kuvausprosessi oli pitkä, koska monet kohtaukset oli kuvat-tava joko syksyisin tai keväisin. Rakas-timme elokuvan te-kemistä, koska siinä oli jotain pysyvää ja ikuista.”

Sátántangó on myös tunnettu pit-kästä kestostaan.

”Tiesin että elokuvasta tulee pitkä ja val-taisa työ ihmisen nykytilasta.”

Alkuperäisen suunnitelman mukaan elo-kuva olisi ollut kuusituntinen, mutta valmis teos paisui yli seitsentuntiseksi.

Ohjaaja kertoi Sátántangón kuvaavan

peruskysymyksiä, jotka ovat läsnä jokaisessa yhteiskunnassa.

”Miten toiveemme ovat epätodellisia. Mi-ten helppoa meille on uskotella asioita. Miten helposti petämme toisemme. Miten helposti teemme rikoksia itseämme ja erityisesti mui-ta kohtaan.”

Tarrin viimeisimmät elokuvat ovat vielä alkupään tuotantoakin pelkistetympiä.

”Olen pyrkinyt puhtaaseen elokuvan kie-leen, jota primitiivisempää ei voi enää kuvi-tella. Toivon että viimeinen elokuvani Tori-non hevonen (A torinói ló) on päätepiste, jota pidemmälle meneminen on mahdotonta.”

PUOLUE TUHOSI ELOKUVATAITEEN

Béla Tarr kertoi myös mielipiteensä unka-rilaisen elokuvan nykytilasta.

”Kansa valitsi vuonna 2010 oikeiston Un-karin johtoon, minkä seurauksena kahteen vuoteen ei ole juurikaan valmistunut eloku-via. Oikeistopuolue Fidesz päätti, että aikai-sempi unkarilainen taide on merkityksetön-tä, ja että sen tilalle tarvitaan uutta taidetta. Kukaan ei ole kuitenkaan halukas tekemään puolueelle mieleistä taidetta. Unkarin eloku-va-ala on murentunut, vaikka siitä käydään päivittäistä taistelua.”

Aihe sai Tarrin ahdistumaan, eikä hän suostunut puhumaan siitä enempää.

Elokuvien ohjaa-misen lopetettuaan Béla Tarr olisi ha-lunnut tuottajaksi, mutta se ei ollut Unkarissa mahdol-lista maan poliittisen tilanteen vuoksi. Sen sijaan hän opettaa elokuvantekijöitä pe-

rustamassaan pienessä kansainvälisessä elo-kuvakoulussa. Se on hänen tapansa muuttaa maailmaa.

Oikeistopuolue Fidesz

päätti, että aikaisempi

unkarilainen taide on

merkityksetöntä.

Lukuisten yritysten ja vuosien odotuksen jälkeen Béla Tarr saatiin vihdoin vieraaksi Sodankylän elokuvajuhlille.

Béla Tarrin pääteos Sátántangó antaa synkän kuvan Neuvostoliiton jälkeisestä Unkarista. Ohjaajan mukaan Unkarin sosiaaliset ongelmat ovat pysyneet pitkälti samoina talousjärjestelmän muutoksesta huolimatta.


Tapaan paikallisia opiskelijoita Trisak-tin yliopiston kampuksella. Kysyvät, mikä Indonesiassa on vikana. Ketjut tippuvat ja menen täysin lukkoon.

Taloustilastojen valossa kaikki on silkkaa erinomaisuutta, mutta todellisuudessa... Niin, todellisuus ja tilastot eivät aina kulje käsi kädessä.

Vielä 1960-luvun alussa Partai Komunasi Indonesia (PKI) oli hallituspuolue. Presidentti Sukarnon hallitus tasapainoitteli islamistien, nationalistien, armeijan ja kommunistien välillä. Yritys oli tuhoon tuomittu. Inflaation noustessa samaa tahtia PKI:n kannatusluku-jen kanssa poliittinen korttitalo luhistui.

Lokakuun ensimmäisen päivän aamuna 1965 kuusi korkea-arvoista kenraalia löy-

dettiin kaivosta. Armeija syytti veriteosta kommunisteja valtaan nousseen kenraali Suharton johdolla, vaikka teon takana olivat armeijan rakoilevat rivit. Oliko iskun takana sitten itse Suharto vai käyttikö hän tilanteen hyväk-seen? Ken tietää. Yk-si asia on kuitenkin varmaa: PKI:llä ei ollut syyskuun vii-meisen päivän tapahtumiin osaa eikä arpaa.

Palataanpa kampukselle. Pohdin, miten selittää vasemmistolainen vaihtoehto ihmi-sille, joille vasemmistolaisuus ei ole vaihtoeh-to. Koetan protektionismin ja nationalismin

kautta, mutta perusongelma on edelleen sa-ma. Kommunismi on kommunismia, vaikka voissa paistaisi.

Syyskuun vii-meisen päivän ta-pahtumat ajoivat maan kaaokseen. Armeija aloitti kom-munistien vastaisen vihakampanjan, joka johti täysimittaiseen teurastukseen. Eri-

puraisten arvioiden mukaan vuoteen 1968 mennessä poliittisissa noitavainoissa kuoli 300 000 – 1 000 000 PKI:n jäsentä ja oppo-sition edustajaa. CIA:n raportti kuvaa väki-valtaisuuksia seuraavasti: ”Mitä kuolleiden

ILMAN VAIHTOEHTOJAVAPAUS

TANELI HÄMÄLÄINEN

Miltä kuulostaisi maailma ilman vasemmistoa? Ei hankalia

ammattiyhdistysliikkeitä, ei taantunutta mussutusta työläis-

ten oikeuksista, ei ikäviä tasa-arvovaatimuksia vaan mark-

kinoiden rajoittamatonta riemua. Tervetuloa Indonesiaan!

Täällä kommunistinen puolue on lailla kielletty eikä vasem-

mistolaisuus ole vaihtoehto.

Kommunismi on

kommunismia, vaikka

voissa paistaisi.


VAPAUSTANELI HÄMÄLÄINEN

lukumäärään tulee, PKI:n vastainen ve-rilöyly Indonesiassa on yksi 1900-luvun pahimmista massamurhista.”

Vuonna 1965 PKI oli maailman kol-manneksi suurin kommunistinen puolue. Vuotta myöhemmin se oli kadonnut po-liittiselta kartalta. Kahden vuoden kuluttua satojatu-hansia ihmisiä oli teurastettu ja Su-harto hallitsi sekä maan politiikkaa että armeijaa. Loppu on historiaa.

Koetan selittää opiskelijoille tapah-tumia, jotka johtivat vallitsevaan ideolo-giaan. Kiusallisia totuuksia, jotka eivät istu itsenäisyysnarratiiviin. Syvästi uskon-nollisessa maassa ei voi suoraan syyttää valtauskontoa poliittisesta apartheidista. Tuhannet ihmiset kuolivat, koska Suharto oli paha, eivät siksi että he olivat kommu-nisteja.

Kun Suharto lopulta luopui vallasta 1998 opiskelijaliikkeen aloittaman kan-sannousun vauhdittamana, odotukset olivat kovat. Pettymys seurasi vasta vuosia myöhemmin. Suharto lähti, mutta raken-teet jäivät. Vapauden hintana oli vasem-mistolaisista arvoista siivottu oligarkia.

Kun kysyn ihmisiltä, mihin suun-taan Indonesia on matkalla, moni kai-paa Suhartoa. Köyhillä oli mahdollisuus

koulutukseen ja terveydenhuolto oli uni-versaalia. Suharton jälkeinen politiikka jatkoi siitä, mihin kenraali ja tämän apuna toimineet amerikkalaiset ekonomistit jäi-

vät. Diktaattori korvattiin mark-kinoilla ja ihmiset saivat vapauden maksaa peruspal-veluista.

K apita l ismi ilman vastavoi-maa johtaa kas-vaviin tuloeroi-hin, omistuksen keskittymiseen

ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Kes-tämätön yhteiskuntarakenne johtaa kon-fliktien kierteeseen ja itseään toistavat konfliktit demokraattisen järjestelmän rappioon. Konsensus ilman vaihtoehto-ja passivoi politiikan. Lopulta konfliktit kärjistyvät jatkuvaksi muutokseksi, joka ylläpitää muuttumatonta järjestelmää. Laskun maksavat duunarit ja kaikkein köyhimmät.

Teen jotain itselleni ennenkuuluma-tonta: kehotan opiskelijoita ratkaisemaan omat ongelmansa. Eivät ole tyytyväisiä vastaukseeni. Kerron, ettei oikeudenmu-kaiseen maailmaan johda oikopolkuja. Selitän, että muutos vaatii tarpeen, tilai-suuden ja vaihtoehdon. Tarvetta on ja ti-laisuus tulee väistämättä. Enää vaihtoehto puuttuu.

Tykkääks vai et sä tykkää? Eiks sul oo mitää mielipidettä? Vai etkö sä yh-tään välitä?

Oi autuutta, kun taas saa kohda-ta tän luovan tilanteen, joss’ kysytään, mitä mä oon mieltä asiasta x tai y. Mistä sitä raapis kokoon sen verran yritystä, että sais äänteen tai kaksi syljettyä ulos suustaan. En tajuu, miks nää tyypit olettaa, että mun päätäni pi-täis vaivata näilläki jutuilla. Siellä kieli huulia lipoen vaan odotellaan herkun valuvan tarjol-le. Niin ku mä olisin niin tyhmä, että jäisin vastaan kaikkien urpojen kysymyksiin. On kiire ja parempaaki tekemistä.

Ennen muuta täytyy ymmärtää nykyopis-kelijan elämän realiteetit. Niche building ei ole mikään itsensä toteuttava prosessi. Se vaatii aktiivista panostusta. On rakennettava merkitykset, tavoitteet ja verkostot. Vaikka paljon ympäristötekijöitä joudutaankin ot-tamaan annettuina, on määrätietoisen iden-titeetin muokkaamisen kautta lopulta mah-dollista löytää ja sisustaa sellainen kolo, jossa sätkyttely tuntuu mielekkäältä. Tämä on sitä elämänprojektiajattelua. Sen toteuttaminen vaatii kuitenkin aikaa ja vaivaa, ei sitä kukaan tule vastikkeetta valmiina lahjoittamaan.

Joten palataampa alkuperäiseen di-lemmaan: ”Miksi v***u sä edelleen jankaat mulle noita kysymyksiä?!” Nyt ihan näin to-verillisuutta tuntevana opiskelijana heitän tässä ilmaan, että josko antaisimme opiske-lijakollegoille viimein hieman rauhan aikaa. Ymmärrämmehän me toki, että nykyisessä yliopistossa opiskelu- ja työelämäympäris-töuhkiin varautuminen kokonaisvaltaisen elämänhallinnan suunnittelun keinoin vie ihmisistä kaikki liikenevät prenkut ja mehut. Ei siis pidä vaatia, että opiskelijat vastaisivat kysymyksiin, joiden telos ei liity Projektiin. Ei pidä olettaa, että miettisimme muita vaihto-ehtoja, toisenlaista olemista.

PIDÄOLETTAA,EI

EI VAATIA

JUKKARUOKANEN

Armeija aloitti kommunistien

vastaisen vihakampanjan,

joka johti täysimittaiseen

teurastukseen.

Toukokuussa 1998 Suharton joukot surmasivat neljä Trisaktin yliopiston opiskelijaa, mikä laukaisi vallanku-mouksen. Yliopiston seinällä muistetaan uhreja.

OPISKELIJASYKSY 2012 Kasvatuksen merkitys

tietokapitalismille

Esko Harni

Yrittäjyys voi

vapauttaa työväen

Ville-Veikko Pulkka

Esittävää taidetta

& politiikkaa

Marjukka Huttunen

Miksi yliopistot ovat

poliittisia?

Eva Raivio

Korruption lannistama

Kroatia

Marjukka Huttunen

Taija Roiha

Neste Oil Rally:

Kaupunkitilan rajoituksia

ja keskiluokan juhlaa

Taija Roiha

Vaihtoehtoja?

Keijo Lakkala

Béla Tarr: Primitiivisen

elokuvailmaisun pioneeri

Matti Lahdenmäki

Vapaus ilman vaihtoehtoja

Taneli Hämäläinen

Ei pidä oletta, ei vaatia

Jukka Ruokanen

6

9

10

2

4

1314

1618

19

K A M P P A I L E V A

Toimintamme ei rajoitu ylioppilaskunnan sisälle vaan harrastamme kansalaistoimintaa kaikkialla kaupunkitilassa muiden vasemmisto- ja kansalais-järjestöjen kanssa. Jyviva ei ole sitoutunut puoluei-siin tai ryhmäkuriin, vaan pyrimme toimimaan ja oppimaan yhdessä.

Sekä yliopisto että opiskelijoiden asema ovat murroksessa. Pakottaminen lainanottoon, opin-to-oikeuksien ja -aikojen rajaaminen sekä vallan keskittyminen korkeakoulujen johdolle kaventavat opiskelijoiden autonomiaa ja mahdollisuuksia osal-listua tasaveroisina jäseninä yliopistoyhteisöön.

Tehokkuusvaatimukset ja ohjauksen puute näky-vät kasvavina mielenterveysongelmina, levon ja vapaa-ajan vähenemisenä ja pakkona tehdä töitä. Opiskelijat Jyväskylässä ovatkin valtava halpatyö-voimareservi, jota on helppo kyykyttää.

Monet opiskelijoita koskettavat kysymykset ovat luonteeltaan poliittisia ja haluamme tarjota niihin vahvan vihervasemmistolaisen vaihtoehdon. Ta-voitteenamme on estää opintotuen lainamuotois-taminen ja opintomaksujen leviäminen. Haluamme edistää perustuloa, tiedon ja tutkimuksen vapaut-ta, yhdenvertaisuutta, kehitysyhteistyötä, ekologis-ta ja solidaarista kulutusta, elävää kaupunkikulttuu-ria, pyöräteitä sekä edullisempaa ja toimivampaa julkista liikennettä.

Valtakunnallisesti edistämme näitä tavoitteita Va-semmisto-opiskelijoissa, joka kokoaa yhteen eri kaupunkien vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt ja ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin.

Tule mukaan oppimaan ja luomaan uutta, innova-tiivista ja elämänläheistä opiskelijapolitiikkaa, kes-kustelemaan ja tanssimaan! Kaikki tapahtumamme ovat avoimia ja mukaan voit tulla koska vain!

Jyväskylän yliopiston vihreä vasemmisto Jyviva

on opiskelijaryhmä, joka kamppailee

tasa-arvoisen, ekologisen ja demokraattisen

yhteiskunnan puolesta.

jyviva.wordpress.com

kamppaileva opiskelija 2012

Documents