Kansan Sivist

ystyön Lii

tto KSL

ry

Kansan Sivistystyön Liitto KSL ryLintulahdenkatu 10, 4krs.00500 Helsinkiwww.ksl.fi

Copyright © Teppo Eskelinen & Matti Ylönen

ISBN: 978-951-9455-96-9 E-kirja: 978-951-9455-97-6 (PDF)

Ulkoasu: Misa Myllyviita

Kansi: Misa Myllyviita

Painopaikka Picascript OyHelsinki 2012

VASEMMISTOLAINEN TALOUSPOLITIIKKA LYHYT OPPIMÄÄRÄTeppo Eskelinen ja Matti Ylönen

5

Sisällysluettelo

1 ALUKSI 6Mitä talous on? 7Globalisaation karikot ja pasaatituulet 9Lähteet 11

2 TALOUDEN OHJAAMISEN KEINOT 12Valtio luo säännöt ja suuntaviivat 12Kunnat vastaavat palveluista 13Euroopan unionin talousvalta on vahvistunut 13Globaalien instituutioiden reunaehdot ja hiljainen vallankäyttö 14Taulukko: Julkisten hankintojen osuus bruttokansantuotteesta 16Lähteet 17

3 MITEN KASVU SYNTYY? 18Talouskasvu on politiikkaa, ei insinööritiedettä 18Epätasa-arvo ja tuloerot ovat myös taloudellisia ongelmia 20Kasvun todelliset moottorit 21Taulukko: Marginaaliveroasteet ja bruttokansantuotteen kasvu USA:ssa 1930-2009 22Lähteet 23

4 TEOLLISUUS- JA KAUPPAPOLITIIKKA 24Suorat sijoitukset: hyvä renki, huono isäntä 25Kauppasopimukset kaventavat teollisuuspolitiikkaa 26Enemmän ja parempaa teollisuuspolitiikkaa 27Taulukko: Voittojen kasvu ei ole luonut investointeja 28Lähteet 29

5 RAHAPOLITIIKKA 30Mitä raha on? 30Rahapolitiikasta on tullut keskuspankkien politiikkaa 31Ei kasvua ilman alijäämiä ja velkaa 32Taulukko: Asuntokuntaväestön tulojen reaalikehitys 1995-2010 34Lähteet 35

6 FINANSSIPOLITIIKKA 36Myös hallinto on talouspolitiikkaa 37Finanssipolitiikalla voidaan pehmentää talouden notkelmia 38Lähteet 39

7 LOPUKSI 40Talouspolitiikka ei synny tyhjiössä 40Työkaluja tulevaisuuden tekemiseen 41

LUKEMISTO 44

KYSYMYKSET 45

6

1 ALUKSI

Budjettikuri, finanssikriisi, verokilpailu, vaihtotaseen heikentyminen ja huoltosuhde… Talous tuntuu usein rajoittavalta ja ahdistavaltakin voimal-ta. Kuulemme jatkuvasti, että ”talouden lainalaisuudet” pakottavat moniin epämiellyttäviin toimiin: julkisten palveluiden alasajoon, heikentyviin työ-ehtoihin, kovempaan kansainväliseen kilpailuun ja niin edespäin.

Mielipidetiedusteluissa suurin osa suomalaisista kannattaa toisenlaista yh-teiskuntamallia kuin mihin ”talouden lainalaisuudet” ovat ohjanneet meitä etenkin viimeisen 20 vuoden ajan. Esimerkiksi Voima-lehden TNS-gallupil-la maaliskuussa 2011 teettämän kyselyn mukaan enemmistö suomalaisista hyväksyy yli 2500 euroa kuukaudessa ansaitsevien palkansaajien tulovero-tuksen kiristämisen, jotta sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja ei tarvitsisi leikata. (Jylhämö 2011) Kuitenkin ”talouden realiteetit” tuntuvat jatkuvasti vaativan veronalennuksia, joita hallitukset usein vievät käytäntöön.

On erikoista, että nämä ”lainalaisuudet” määräävät demokratiassa yhteis-kunnan suuntaa enemmän kuin enemmistön tahto. Osa tästä enemmistöstä tuntuu jopa hiljaa alistuvan jatkuvasti toistettuihin talouden lainalaisuuk-siin. Ajatuksena on, että hyvinvointivaltio on periaatteessa kannatettava asia, mutta valitettavasti epärealistinen.

1980-luvulla kansantaloustieteessä tapahtui suunnanmuutos, kun uusklas-sinen taloustiede nousi kansantaloustieteen valtavirtaan ja käytännössä ai-noaksi politiikan julkisuudessa käytetyksi taloustieteen malliksi. Tämä vah-visti käsitystä taloudesta mekanistisena ja matemaattisena järjestelmänä. Ajateltiin, että taloustiede voi selvittää ”talouden lainalaisuuksia” jokseen-kin samalla tavalla kuin fysiikka selittää luonnon lainalaisuuksia. Samaan aikaan muiden yhteiskuntatieteiden kenttä pirstaloitui ja niiden merkitys yhteiskuntien suunnittelussa väheni. ”Talouden lainalaisuudet” nojaavat pääoman omistajia hyödyttävään jäsennykseen rahasta ja markkinoista, mutta entistä harvempi sanoo tätä ääneen.

Uusklassista taloustiedettä edustavilla talouden asiantuntijoilla on valtavas-ti yhteiskuntapoliittista sananvaltaa. Lopputuloksena on paitsi virheellinen kuva talouden pakoista ja mahdollisuuksista, myös järjestelmä, jossa eko-nomistit ja talousvirkamiehet pystyvät sanelemaan yhteiskuntapolitiikan suuntaa. Tämä vaarantaa demokratian perusperiaatteet. Jos jokin asia hy-väksytään lainalaisuudeksi, voi lainalaisuuden toteaja kasvattaa valtaansa roimasti ja väittää edelleen hyväksyvänsä demokratian lähtökohdat, vaikka tosiasiassa halventaa niitä.

Kaikki tietävät, ettei esimerkiksi valtiovarainministeriön valtiosihteeriä Rai-mo Sailasta ole äänestetty tehtäväänsä. Samalla on selvää, että Sailas on ollut Suomessa tärkeämpi vallankäyttäjä kuin monet ministerit, rivikansanedus-tajista puhumattakaan. Suomessa tämä suuntaus on vahvistunut erityisesti 1990-luvun laman myötä, jolloin virkamiesvallan kasvua perusteltiin talou-

7

den kriisimielialalla. (Kantola 2006) Talouspolitiikan toisinajattelijoita toki löytyy, mutta heidän äänensä ei kuulu yhtä lujaa.

Todellisuudessa talous on yhteiskunnallinen ilmiö ja talouden instituuti-ot aina poliittisten valintojen tulosta. Veroja lasketaan, koska ryhmät jot-ka eivät halua maksaa veroja, pystyvät määrittelemään talouden agendaa. Työttömyyttä voitaisiin laskea esimerkiksi työllisyyttä painottavalla teolli-suuspolitiikalla ja suosimalla tuotannollista taloutta rahoitusmarkkinoiden sijaan, mutta näiden toimien vastustajilla on paljon valtaa ja taloudellisia etuja menetettävänä. Talouden esittäminen luonnonlakien tavoin etenevänä koneistona palvelee tiettyjä poliittisia tavoitteita. Kun valtion roolin vähen-tämiseen pohjautuvan yhteiskuntamallin ajajat eivät saa ajettua malliaan demokraattisesti läpi, mallin toteutuminen selitetään vaihtoehdottomaksi pakoksi.

Jokaisen kansalaisen on hyvä ymmärtää, millä tavalla talousammattilaisten puhe on usein poliittista, verhottua kannatusta tietynlaiselle yhteiskunta-mallille. On myös hyvä oppia näkemään ”välttämättömyyksien” taakse ja analysoida, minkälaisia todellisia mahdollisuuksia talouspolitiikalla on – mikä on sen todellinen liikkumatila.

Nämä yhteiskunnalliset perustaidot eivät edellytä pitkiä kansantaloustie-teen opintokokonaisuuksia. Ne edellyttävät mielenkiintoa aiheeseen, ky-kyä ymmärtää politiikan koukeroita, ja tiettyjen peruskäsitteiden hallintaa. Tämä vihkonen on kirjoitettu tarjoamaan näitä eväitä.

Mitä talous on?

Taloudella tarkoitetaan monia asioita. Talous on mahdollista ymmärtää esi-merkiksi tuotantona, riistona, vaihtona tai instituutioiden joukkona. Myös talousjärjestelmä, jossa elämme, on vain yksi monien erilaisten järjestelmien joukossa.

Vaihto on ehkä yleisin tapa ymmärtää talous. Talouden piiriin lasketaan kaikki vaihto, jossa raha vaihtaa omistajaa. Tällöin esimerkiksi vaihtokaup-pa, omavaraisviljely tai jokamiehenoikeuksiin kuuluva keräily rajataan ta-louden ulkopuolelle. Määritelmä tuntuu luontevalta, koska nimenomaan raha on keskeinen taloutta koskevissa mielikuvissa. Myös valtavirran talo-ustiede ymmärtää talouden vaihtojen joukkona, tutkiihan taloustiede juuri markkinoita: millä hinnalla kukakin on valmis ostamaan tietynlaisen tuot-teen. Toisaalta vaihto on laaja käsite, ja kasvava rahatalous saattaa uhata muita vaihdon ja vaurauden muotoja.

Suurin osa meistä on sekä tuottajia että kuluttajia. Käytämme noin kahdek-san tuntia päivässä tuottajina saadaksemme palkkaa – jotkut enemmänkin. Sen jälkeen käymme kaupassa tai maksamme laskuja, ja olemme sen het-ken kuluttajia. Miksi talouden mielenkiinnon tulisi keskittyä siihen pieneen

8

osaan ajastamme, kun olemme kuluttajan roolissa? Onko uskottava kuvaus työnteosta sanoa, että työnantaja ”kuluttaa” työvoimaa? Pitäisikö ajatella mieluummin ihmisten hyvinvointia työssä kuin työtä hyödykkeenä? Mer-kittäviä taloudellisia ratkaisuja oikeutetaan jatkuvasti sillä että kyse on ”ku-luttajien” edusta. Tällöin vedotaan kaikkien etuun, mutta samalla vedetään monta mutkaa suoraksi. Itse asiassa valtavirtaisen taloustieteen hyvinvoin-tikäsitys perustuu kokonaan siihen, millaisia mahdollisuuksia meillä on ku-luttajina.

Osa taloustieteestä käsittelee taloutta vaihtoa laajemmin: tuotantona tai riistona. Tuotanto tarkoittaa lähinnä niiden olosuhteiden tutkimista, joissa tavaran ja palveluiden tuottaminen markkinoille tapahtuu. Riiston käsite lisää tähän havainnon valta- ja omistussuhteiden epäsymmetrisyydestä. Tuotanto-olosuhteet ovat tulosta työnantajan ja työntekijän neuvottelusta (joko suoraan tai liittojen välityksellä), ja työnantajalla on roolinsa vuoksi käytännössä aina enemmän valtaa vaikuttaa työn ehtoihin.

Uusklassinen talousteoria olettaa, että erot ihmisten ostovoimassa markki-noilla eivät ole ongelmallinen asia. Taustalla on ajatus, jonka mukaan toiset ovat halukkaampia lykkäämään kulutusta eli säästämään. Eriarvoisuudet selitetään näin psykologialla ja henkilökohtaisilla mieltymyksillä. Todelli-suudessa kuluttajat ovat markkinoilla hyvin eriarvoisessa asemassa talou-den rakenteisiin sisältyvien valtasuhteiden vuoksi.

Taloustieteen ulkopuolella taloutta tutkitaankin usein taloudellisten raken-teiden eli instituutioiden kautta. Talouden katsotaan tällöin muodostuvan pitkäkestoisista yhteiskunnallisista järjestelyistä. Esimerkiksi markkinat ovat taloudellinen instituutio: siihen kuuluu tiettyjä virallisia ja epävirallisia sopimuksia, ja jaettu ymmärrys siitä, mitä markkinat ovat. Taloutta voidaan tällöin tutkia esimerkiksi kysymällä, minkälaiset markkinat yhteiskunnassa vallitsevat. Tämä taas vaikuttaa moniin asioihin, esimerkiksi tulonjakoon. Markkinoiden toiminta rakenteena ei liity suoraan yksilöiden ominaisuuk-siin tai valintoihin, esimerkiksi työmotivaatioon tai säästämishaluun.

Taloutta ei siis tulisi määritellä liian kapeasti. Suuri osa taloustieteestä tyy-tyy tutkimaan markkinavaihtoa, ja tällöin institutionaaliset ja poliittiset taustatekijät useimmiten ”vakioidaan”. Esimerkiksi työolosuhteet saattavat esiintyä ”ulkoisena” tekijänä, jolla on merkitystä vain mahdollisten epäte-hokkuuksien tuottajana. Tällöin esimerkiksi kuluttajien halujen tutkiminen saattaa johtaa tilanteeseen, jossa taloustiede päätyy suosittelemaan työolo-suhteiden heikennystä tuotteiden hintojen laskemiseksi. Varjoon jää tällöin se, ettei ihmisten tuottaja- ja kuluttajarooleja voida irrottaa selvästi toisis-taan.

Talouspolitiikka on tätäkin rajatumpi käsite. Talouspolitiikka liittyy tietty-jen instituutioiden poliittiseen ohjaukseen. Talouspolitiikkaa voidaan tehdä paremmin tai huononmmin - oikeudenmukaisesti tai tuloeroja kasvattaen, riskejä lisäten tai riskejä kasaten, julkisten palveluiden rahoituksesta välit-

9

täen tai välittämättä, ja niin edespäin. Talouspolitiikan linjoilla on siis suuri merkitys. Talouspolitiikka ei kuitenkaan ohjaa, ainakaan suoraan, monia yhteiskuntia koossa pitäviä toimintoja, kuten kotityötä, vapaaehtoistyötä, talkootyötä, kasvatusta ja hoivaa, ja niin edespäin. Talouden instituutioiden ohjaaminen ei suoraan ota kantaa myöskään esimerkiksi työtaisteluihin. Nämä kaikki asiat ovat tietysti äärimmäisen tärkeitä, joten on muistettava, että talouspolitiikka on vain yksi politiikan lohko ja näkökulma yhteiskun-taan.

Globalisaation karikot ja pasaatituulet

Eräs perusongelma talouspolitiikka pohdittaessa on, ovatko talouden ken-tällä tehtävät valinnat edes mahdollisia. Usein katsotaan, että talous on ir-tautunut demokraattisesta päätöksenteosta. Useimmat epämiellyttäviksi koetut päätökset ovat kuitenkin demokraattisesti valittujen päättäjien teke-miä, ja sellaisina ne voidaan myös haastaa. Kuitenkin ”talouden globalisaa-tion” katsotaan tuottaneen myös lainalaisuuksia, jotka ohittavat perinteiset päätöksentekijät. Tätä käsitystä on syytä tutkia tarkemmin.

Globalisaatioon on perinteisesti yhdistetty kaupan ja rahoitusmarkkinoiden säätelyn ja rajoitusten yksipuolinen poistaminen kansallisesti ja kansainvä-lisesti, siirtyminen julkisesta yksityiseen palvelutuotantoon, valtioiden kes-kenään käymä verokilpailu yrityksistä ja investoinneista, sekä ylikansallis-ten järjestöjen vallan kasvu. (Buckman 2004)

Vuoden 2008 finanssikriisin ja uusien talousmahtien nousun jälkeen harva puhuu enää globalisaatiosta. Taustalla olevat ajatusmallit valtioiden verokil-pailusta ja ”vapaan” kaupan eduista vaikuttavat kuitenkin edelleen taustal-la sekä uusklassisessa taloustieteessä että etenkin käytännön politiikassa.

Monet Suomen keskeisistä hallinnonuudistuksista käynnistettiin 1980-luvun lopulla. Rahoitusmarkkinoiden säätelyä purettiin, valtionyhtiöitä alettiin muuttaa osakeyhtiöiksi ja osin yksityistää, ja virastoja muutettiin liikelaitok-siksi. Suunnanmuutoksen taustalla olivat Ison-Britannian, Uuden-Seelannin ja OECD:n esimerkit. 1990-luvun alun suuri lama loi kriisitietoisuutta, jonka avulla muutoksia saatiin vietyä läpi nopeasti. (Patomäki 2007)

Muutoksen yhtäaikaisuus eri maissa on tuottanut ”globalisaatiouskoa”, aja-tusta siitä että jonkinlainen globaali prosessi pakottaa kaikki maat sopeutu-maan samoihin ehtoihin. (Sovellusta veropolitiikkaan ks VM 2010, kritiikkiä ks Kozul-Wright 2006) Väite on yksinkertainen ja kärjistävä, mutta ohjaa tarkastelemaan politiikan tasoja. On olennaista erottaa, mitkä päätökset ovat puhtaasti kansallisvaltioiden asioita ja mitkä taas ylikansallisten ins-tituutioiden ehdollistamia. Kansallisvaltioiden politiikan rajoitteita liioitel-laan, mutta valtioiden liikkumavara kaventuu nykyistäkin enemmän ilman oikeanlaista globaalipolitiikkaa.

10

Tyypillinen esimerkki globalisaatiopuheesta on usein kuultu väite, jonka mukaan globalisaatio vaatii veroasteiden laskemista. Yritysten ajatellaan siirtävän tuotantoaan pois maista, joissa verotus on liian korkeaa. Peruste-lu ei ole yleispätevä. Kehitysmaihin siirretään teollisuutta jossakin määrin, mutta taustalla on ennen kaikkea matala palkkataso, ei niinkään verotus. Mekaanista kokoonpanoteollisuutta monimutkaisempia toimintoja taas in-vestoidaan mielellään korkean veroasteen maihin, joissa yhteiskuntarauha, yhteiskunnan palvelut ja koulutettu työvoima ovat aitoja vetovoimatekijöi-tä. Taloushistorian näkökulmasta kehitysmaihin investoidaan tänä päivänä erittäin vähän. Viime vuosina monet yritykset ovat myös alkaneet siirtää tuotantoaan takaisin Kiinasta laatuongelmien vuoksi. Sitä voi kuitenkin pohtia, onko työnantajilla intressi tuottaa ja pitää yllä epävarmuuden ilma-piiriä ja jatkuvaa työpaikan menettämisen pelkoa. (De Rivero 2003)

Keskeinen osa talouden globalisaatiota on ollut veroparatiisitalouden mer-kittävä kasvu. Tässä kyse ei ole tuotantotalouden vaan finanssimarkki-noiden globalisaatiosta, ja sen porsaanrei’istä. Maailmassa on noin 70 sa-laisuusvaltiota tai -aluetta, jotka tarjoavat yrityksille ja yksityishenkilöille tiukkaa yksityisyyden suojaa, usein yhdistettynä matalaan verotukseen ja puutteelliseen säätelyyn. Rikkaat ihmiset pystyvät välttämään tai rikolli-sesti kiertämään veroja näiden salaisuusvaltioiden avulla. Lisäksi suuryri-tykset pystyvät välttämään tai kiertämään veroja perustamalla tytäryhtiöitä veroparatiiseihin ja käymällä kauppaa näiden kanssa vääristellyin hinnoin. Monet pankit, tilintarkastusyhtiöt ja lakiasiaintoimistot avustavat tässä toi-minnassa. (Ylönen 2008)

On totta, että niin kauan kun pääomat liikkuvat vapaasti ja veroparatiisien toimintaan ei puututa, valtioilla on painetta kokonaisveroasteen laskemi-seen. Tämä kuitenkin johtuu maailmantalouden valuvioista, joihin voidaan puuttua, sen sijaan että rapautetaan hyvinvointijärjestelmiä ”globaalin kilpailun paineiden” vuoksi. Veroparatiisien toiminnan rajoittamiseksi on otettu pieniä askelia kehittämällä esimerkiksi valtioiden välistä verotietojen vaihtoa ja lisäämällä joidenkin yritysten velvoitteita raportoida tytäryhti-öidensä välisistä rahavirroista. Nämä toimet ovat kuitenkin jääneet vielä täysin riittämättömiksi. (Kehitysyhteistyön palvelukeskus 2010)

11

Lähteet

Buckman, Greg (2004). Globalization. Tame it or scrap it? Zed books, Lontoo.

De Rivero, Oswaldo (2003). The myth of development. The non-viable economies of the 21st century. Zed books, Lontoo & New York.

Jylhämö, Kimmo (2011). Mä maksan!, Voima-lehti, 3/2011, Voima kustannus.

Kantola, Anu (2006). Markkinakuri ja managerivalta: Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä, Loki-kirjat, Helsinki.

Ylönen, Matti, Kohonen, Matti, Nahi, Tytti, Nokelainen, Pasi & Uljainen, Johanna (toim) (2010). Kansainvälinen veronkierto kuriin: Kuinka turvata Suomen ja kehitysmaiden verotulot?, Kepan ajankohtaiskatsaukset 6, 2010, Kehitysyhteistyön palvelukeskus.

Kozul-Wright, Richard (2006). Globalization now and again. Teoksessa K.S.Jomo (ed) Globalization under hegemony. Oxford University press, Oxford.

Patomäki, Heikki (2007). Uusliberalismi Suomessa: Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot, WSOY, Helsinki.

Valtionvarainministeriö (2010). Julkinen talous tienhaarassa.VM, Helsinki.

Ylönen, Matti (2008). Veroparatiisit: 20 ratkaisua varjotalouteen, Into kustannus, Helsinki.

12

2 TALOUDEN OHJAAMISEN KEINOT

Talouden ohjaamista kutsutaan talouspolitiikaksi. Talouspolitiikka koostuu finanssipolitiikasta, rahapolitiikasta, kauppapolitiikasta ja teollisuuspolitii-kasta. Toisinaan talouspolitiikkaan luetaan myös tulopolitiikka ja aluepoli-tiikka.

Finanssipolitiikalla tarkoitetaan valtion budjettiin liittyviä kysymyksiä, eli valtion kulutusta ja veroja. Rahapolitiikalla tarkoitetaan keskuspankin ta-louspolitiikkaa, jolla vaikutetaan muun muassa rahan arvoon, liikkeellä olevan rahan määrään ja korkoihin. Kauppapolitiikkaan kuuluvat kansain-välistä kauppaa ohjaavat säännöt ja sopimukset.

Teollisuuspolitiikalla tarkoitetaan toimia, joilla pyritään parantamaan tai muovaamaan yksityisen sektorin toimintaedellytyksiä tai rakennetta. Tulo-politiikalla tarkoitetaan palkoista sopimisen tapaa ja periaatteita, aluepoli-tiikalla taas pyrkimyksiä tasata tuloja ja työtä eri maantieteellisten alueiden välillä. Jaottelut auttavat ymmärtämään, millä taholla on poliittista kykyä ja valtaa puuttua tiettyyn talouspolitiikan alueeseen.

Jaoteltaessa talouspolitiikan osa-alueita on pidettävä mielessä mainittu ta-louden alan määrittelyn vaikeus. Osa talouspolitiikasta vaikuttaa muihin politiikan osa-alueisiin, esimerkiksi sosiaali- ja ympäristöpolitiikkaan. Täl-löin niitä olisi mahdollista käsitellä muuten myös muilla kuin talouspoli-tiikan välineillä ja käsitteillä. Tämä vaikuttaisi vastaavasti myös politiikan sisältöön.

Valtio luo säännöt ja suuntaviivat

Valtio on monessa mielessä keskeisin talouspolitiikan toimija. Monet suu-rimmista poliittisista kiistoista liittyvät tavalla tai toisella valtion kulu-tukseen ja veroihin, eli finanssipolitiikkaan. Finanssipolitiikkaan kuuluva veropolitiikka on ensiarvoisen tärkeää yhteiskunnallisen oikeudenmukai-suuden kannalta, koska veropolitiikalla on suuri vaikutus tulonjakoon. Sillä voidaan myös ohjata markkinoiden toimintaa.

Suomessa kunnat toteuttavat suuren osan hyvinvointipalveluista. Vaikka hyvinvointipalveluiden toteuttajia ovat kunnat eivätkä valtio, valtion toi-milla on näihinkin toimintoihin tärkeä vaikutus. Valtio rahoittaa välillisesti merkittävän osan kuntien menoista. Valtionosuuksien suuruus ja kunnille annettujen lakisääteisten tehtävien määrä vaikuttavat tasaverona kerättä-vän kunnallisveron suuruuteen, ja sitä kautta laajemmin veropolitiikkaan.

Teollisuuspolitiikka ja siihen liittyvät elinkeino- ja tuotantorakenteen ohjaus kuuluu valtion keskeisiin tehtäviin. Valtio voi myös tehdä teollisuuspoli-tiikkaa, ja siihen kuuluvaa omistajapolitiikkaa. Tällä tarkoitetaan aktiivista elinkeino- ja tuotantorakenteen ohjausta. Valtiolla voi olla pitkän tähtäimen

13

intressejä keskittyä tietynlaiseen tuotantoon, esimerkiksi korkeamman ja-lostusasteen tuotantoon, tai keskittää tuotantoa enemmän tietyllä maantie-teelliselle alueelle. Markkinoihin luottamalla monet tulevaisuuden kannalta tärkeät investoinnit jäävät helposti tekemättä.

Lisäksi valtio on osapuolena kansainvälisissä sopimuksissa, joita löytyy käytännössä kaikilta talouspolitiikan aloilta. Kansainväliset sopimukset rajoittavat kansallisvaltioiden valtaa, ja niiden poliittisen arvioinnin onkin tapahduttava ennen solmimista. Valtiot ovat myös edustettuna useissa kan-sainvälisissä elimissä, jotka tekevät politiikkaa globaalimmalla tasolla. Niin-pä myös kansainväliseen politiikkaan vaikuttaminen tapahtuu useimmiten valtiovallan kautta.

Kunnat vastaavat palveluista

Suomalainen palveluiden tuotannosta vastaava kuntamalli on kansain-välisesti harvinainen. Muun muassa terveydenhuollon ja koulutuksen järjestäminen on kuntien vastuulla, mikä luo paineita tarvittavien tulojen keräämiseen. Kunnilla on tätä varten verotusoikeus ja periaatteessa laaja talouspoliittinen autonomia. Autonomiaa rajoittavat yhtäältä lakisääteiset velvollisuudet, toisaalta kyky kerätä tuloja. (Loikkanen ja Nivalainen 2010)

Valtiontalouden päätökset vaikuttavat vahvasti kunnissa. Kuntatalouden heikentyminen johtaa tasaverona kerättävän kunnallisveron nousuun, ellei kunta tahdo velkaantua. Kunnallisverojen nosto vähentää näin verotuksen progressiota – periaatetta, jonka mukaan kunkin tulisi maksaa veroja kyky-jensä mukaan. Tämä johtaa usein välillisesti tuloerojen kasvuun, jonka hai-talliset vaikutukset näkyvät laajalti paitsi sosiaalisessa, myös taloudellisessa kehityksessä.

Talouden ohjaamisen ja demokratian kannalta ongelma on, että valtionta-louden päätöksien ja kuntatalouden palveluiden yhteyttä on vaikea hah-mottaa. Kuntataloudessa valtiotason päätökset näkyvät joka tapauksessa viiveellä. Onkin järkevää katsoa julkista sektoria ja verotuksen progressiota kokonaisuutena. Millainen osuus koko taloudesta julkisella sektorilla on, kun katsotaan sekä valtion- että kunnallistaloutta? Miten progressiivinen verojärjestelmä kokonaisuutena on, kun katsotaan erilaisia valtionveroja ja kunnallisveroa kokonaisuutena?

Euroopan unionin talousvalta on vahvistunut

Euroopan unionilla on tänä päivänä huomattava vaikutus jäsenmaiden ta-louspolitiikkaan. Yleensä EU:sta puhuttaessa keskitytään EU:n lainsäädän-tövaltaan. Talouspoliittisesti huomattavasti merkittävämpiä kuitenkin ovat kasvu- ja vakaussopimus sekä ennen kaikkea Euroopan rahaliiton perusra-kenne.

14

Kasvu- ja vakaussopimuksessa määritellään EMU-jäsenmaille kaksi julkista taloutta koskevaa eli finanssipolitiikkaan liittyvää tavoitetta. Ensinnä jul-kinen velka ei saa ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, ja toiseksi valtion budjetin alijäämä ei saa ylittää kolmea prosenttia bruttokansantuot-teesta. Käytännössä näitä tavoitteita on noudatettu huonosti. Ne heijastavat poliittista valta-asemaa: suurten maiden on helpompi poiketa säännöistä.

Komission valtaa on vuoden 2008 finanssikriisin ja sitä seuranneiden valti-oiden velkaongelmien myötä lisätty. Joulukuussa 2011 astui voimaan kuusi lakimuutosta sisältänyt ”six-pack” -lainsäädäntö, joka antoi komissiolle val-taa valvoa sakon uhalla jäsenmaiden budjettialijäämiä. (Chaffin 2011) Tätä työkalua vahvistettiin vielä 2012 uudella kansainvälisellä sopimuksella. (Patomäki 2012)

Nykyolosuhteissa rahapolitiikka on kokonaan Euroopan keskuspankin toi-mialaa, eikä Suomessa ole elintä joka voisi vaikuttaa rahapolitiikan linjaan. Tarkkaan ottaen sellaista ei ole missään muuallakaan politiikan piirissä, koska Euroopan keskuspankki on määritelty poliittisesti itsenäiseksi. (Eu-roopan keskuspankki 2012) Se ei siis ole vastuussa kenellekään. Euroopan keskuspankin tehtäväksi on määritelty inflaation pitäminen matalana.

Poliittisesti tilanne on kummallinen, koska poliittinen valinta rahapolitiikan linjasta on ikään kuin valmiiksi tehty ja määritelty politiikan ulottumatto-miin. Vaikka rahapolitiikkaan ei tällä hetkellä voikaan vaikuttaa, on tästä poliittisesta valinnasta syytä olla tietoinen. On myös luultavaa, että kysy-mys muuttuu uudelleen keskustelun aiheeksi ja avoimeksi. Keskuspankin itsenäisyyteen on jo ilmestynyt säröjä Euroopan talouskriisin myötä. (Esim. Talouselämä 2012)

Globaalien instituutioiden reunaehdot ja hiljainen vallankäyttö

Yhä useammat talouden reunaehdot tulevat nykyään EU:n lisäksi kansain-välisten talousjärjestöjen kautta. Tunnetuimpia näistä ovat Maailman kaup-pajärjestö WTO, Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki. WTO:n sitovat sopimukset linjaavat kauppapolitiikkaa.

WTO:n mandaattiin kuuluu kaupan vapauttaminen. WTO-sopimuksilla on sovittu myös muun muassa patenttijärjestelmän laajentamisesta ja investoi-jien oikeuksien laajentamisesta. WTO-sopimukset säätelevät maiden mah-dollisuuksia kauppapoliittiseen päätöksentekoon. Käytännössä WTO:ssa käytävät neuvottelut uusista globaaleista kauppasopimuksista ovat ajau-tuneet umpikujaan. Kauppapolitiikkaa tehdään yhä enemmän valtioiden välisillä pienemmillä sopimuksilla, joita EU on solminut aktiivisesti kehi-tysmaiden kanssa.

Maailmanpankki ja erityisesti IMF käyttävät merkittävää valtaa velkakriisiin ajautuneissa maissa, jotka ovat joutuneet ottamaan kriisilainoja selvitäkseen

15

talousongelmista. IMF tarjoaa lainaa maille, jotka muuten olisivat maksu-kyvyttömiä. IMF:n lainaohjelmissa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin lainan tarjoamisesta: ohjelmiin kuuluu raskaita talouspoliittisia ehtoja. Maailmanpankin kansainvälinen kehitysjärjestö myöntää lainoja valtioiden hankkeisiin, mutta myös sen lainat edellyttävät IMF:n positiivista arviota.

IMF:n velallisten on rutiininomaisesti edellytetty vapauttavan kauppaa, purkavan pääomien liikkumisen esteitä, yksityistävän valtionyhtiöitä ja leikkaavan julkisia palveluja. Samalla sijoittajien saatavien maksaminen täysimääräisenä on pyritty varmistamaan. IMF:n ohjelmiin joutuminen on mille tahansa maalle erittäin huono uutinen. (Ylönen 2012) Suomi oli lähellä joutua IMF-ohjelmaan vuonna 1992. Laman hoito olisi ollut varmasti sosiaa-lisesti raskaampaa, jos näin olisi käynyt.

Rikkaiden maiden yhteistyöjärjestön OECD:n piirissä sovitaan esimerkiksi moniin kansainväliseen verotukseen liittyvistä kysymyksistä.

Kansainväliset talousjärjestöt käyttävät usein valtaa myös epäsuorasti. IMF:llä, Maailmanpankilla ja OECD:llä on kaikilla hyvin resursoidut tut-kimusosastot, joiden tekemään tutkimukseen ja maa-arvioihin vedotaan usein myös Suomen julkisessa keskustelussa. OECD:n valtaa lisäävät sen ylläpitämät, eri maiden virkamiehiä kokoavat työryhmät. Monet uusista julkishallinnon opeista ovat tulleet Suomeen OECD:n julkishallinnon komi-tean kautta.

Monen erityisalan sääntöjä suunnittelevat markkinoiden itsesäätelyyn perustuvat kansainväliset järjestöt. Tällaisia aloja ovat perinteisesti olleet pankkitoiminta, vakuutustoiminta, sijoitustoiminta ja kirjanpitoala. Kaikilla aloilla sovelletaan toki myös kansallisia ja EU-lakeja. Joillain aloilla, kuten kirjanpidossa, vuoden 2008 finanssikriisi ja muut markkinaepäonnistumiset ovat johtaneet itsesäätelyn alan maltilliseen pienentämiseen.

IMF, Maailmanpankki, OECD ja WTO ovat perinteisesti ajaneet valtion roo-lin ja talouden säätelyn vähentämiseen perustuvia malleja. Sama kaava on toistunut EU:n neuvottelemissa kauppasopimuksissa. Suurien järjestöjen si-sään mahtuu kuitenkin monenlaista ja osin keskenään ristiriitaista ajattelua. Vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisin jälkeen erityisesti IMF on alkanut pu-hua talouden vahvemman säätelyn ja esimerkiksi tuloerojen kaventamisen puolesta. Toisaalta nämä uudet ajatukset ovat toistaiseksi näkyneet heikosti käytännön lainapolitiikassa. (Ylönen 2012)

16

Taulukko: Julkisten hankintojen osuus bruttokansantuotteesta

Seliteteksti: Valtion ja kuntien hankintojen kautta ohjattiin Suomessa vuon-na 2008 lähes 17 prosenttia eli lähes viides osa bruttokansantuotteesta. Bruttokansantuote mittaa koko maan taloudellista tuotantoa. Tulos kertoo 1980-luvun lopulla aloitettujen hallinnon ja palveluiden tuottamismallien

Total expenditure on work, goods and services as a percentage of GDP2004 2005 2006 2007 2008

Belgium 15,70 16,38 14,71 14,47 15,08Bulgaria n/a n/a n/a 16,33 16,66Czech Republic 25,67 20,35 26,50 25,29 25,07Denmark 16,41 14,28 14,65 14,81 15,22Germany 15,78 16,18 16,16 16,52 16,82Estonia 12,84 18,76 17,41 17,16 18,38Ireland 12,01 12,67 13,03 13,99 15,83Greece 10,37 9,43 9,23 9,46 8,95Spain 13,81 13,96 14,51 14,99 14,90France 17,00 17,57 17,47 17,39 17,48Italy 15,09 14,30 14,33 13,93 14,08Cyprus 12,11 11,22 11,82 10,51 10,57Latvia 17,73 16,24 16,68 16,01 16,11Lithuania 13,05 13,48 16,60 17,85 17,34Luxembourg 16,79 13,74 13,21 13,77 15,26Humgary 19,59 18,41 21,58 21,68 19,62Malta 13,68 16,06 15,10 14,26 15,59Netherlands 23,64 24,08 25,35 25,43 25,51Austria 17,06 18,62 17,36 18,25 19,36Poland 15,79 15,94 18,44 18,12 18,87Portugal 15,75 15,54 15,44 16,62 17,36Romania n/a n/a n/a 21,84 19,96Slovenia 17,58 14,19 19,44 14,95 15,51Slovakia 22,71 22,77 25,48 25,45 23,18Finland 16,63 16,13 16,11 16,07 16,77Sweden 17,61 17,93 18,21 18,38 19,13United Kingdom 17,67 17,22 18,12 17,79 18,83Total EU 27 16,37 16,30 16,63 16,89 17,23

17

muutoksista, kun julkisen sektorin tehtäviä on siirretty yksityiselle sekto-rille. Hankintojen kriteereillä voidaan niiden volyymin vuoksi vaikuttaa merkit-tävästikin yritysten toimintaan, esimerkiksi suosimalla yrityksiä jotka ra-portoivat avoimesti eri maihin maksamistaan veroista.

Lähteet

Chaffin, Joshua (2011). European parliament backs ’six pack’ legislation, lehdessä Financial Times 28.9.2011

Euroopan keskuspankki (2012). Riippumattomuus, www-sivu, luettu 4.4.2012

Loikkanen, Heikki A. & Nivalainen, Henna (2010). Suomen kuntatalouden kehitys: Miten tähän on tultu?, Kuntien takauskeskukselle tehty raportti, 18.6.2010, www.kuntientakauskeskus.fi/pdf/SUOMEN_KUNTATALOUDEN_KEHITYS_190710.pdf, luettu 4.4.2012

Patomäki, Heikki (2012). Sopimusluonnos eurooppalaiseksi budjettikuriksi, http://patomaki.fi/?p=459, 2.3.2012, luettu 4.4.2012

Talouselämä (2012). Saksa vaatii jo EKP:ta sulkemaan rahahanat, Talouselämä 11.3.2012, luettu 4.4.2012

Ylönen, Matti (2012). Mahti kukkarossa: Johdatus Maailmanpankkiin ja IMF:ään, Into kustannus, Helsinki.

18

3 MITEN KASVU SYNTYY?

Taloustieteen ja talouspolitiikan keskeisimpiä käsitteitä on talouskasvu. Se on perinteisesti yhdistetty hyvinvoinnin kasvuun (Kajanoja 2005). Vuosi-kymmenten ajan talouskasvun käsitteeseen liitettiin elintason nousu, elin-keinorakenteen muutos ja laajeneva hyvinvointivaltio. Sittemmin ekologiset seikat ovat pakottaneet arvioimaan uudelleen talouskasvun toivottavuutta (Latouche 2010).

Talouskasvu synnyttää pitkän aikavälin hyvinvointia vain, jos se yhdiste-tään oikeisiin ratkaisuihin muilla politiikanaloilla, kuten talous-, teollisuus-, ympäristö- ja työvoimapolitiikassa. Kasvun, vakauden ja oikeudenmukai-suuden kannalta keskeistä on, että kasvun hyödyt jakautuvat riittävien palkkatulojen kautta tasaisesti koko väestölle.

Esimerkiksi Kiinassa talous kasvaa valtavasti, mutta suurin osa kasvusta ei suuntaudu palkankorotuksiin, vaan säästöasteen kasvattamiseen. Tämä voi myöhemmin muodostua ongelmaksi, jos säästöt kanavoidaan työpaikkoja luovien investointien sijaan esimerkiksi keinotteluun rahoitusmarkkinoille. (Lo 2008)

Talousajattelun valtavirtaa nykyään edustava uusklassinen taloustiede tul-kintoineen on tuonut talouspolitiikkaan monia talouskasvua koskevia yk-sinkertaistuksia. Monet päättäjät ovat tämän seurauksena alkaneet uskoa vähintään alitajuisesti sen tarjoamiin selityksiin.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa vedetään esimerkiksi usein mutkia suoriksi toteamalla, että ulkomailta tulevat sijoitukset luovat talouskasvua. Joskus taas esitetään että markkinoiden säätelyn purkaminen nopeuttaa kasvua mutta kasvattaa tuloeroja, ja vastustetaan säätelyn purkamista tu-loerojen takia. Tällöin kuitenkin hyväksytään virheellisesti säätelyn purka-misen ja kasvun yhteys.

Talouskasvu on politiikkaa, ei insinööritiedettä

Taloustieteilijät eivät ole löytäneet yksimielisyyttä kasvun syistä maail-mantaloudessa tai edes yksittäisten valtioiden sisällä. Kiistanalaisiin asioi-hin suhtaudutaan usein itsestäänselvyyksinä. Keskeisin talouspoliittisessa keskustelussa vaikuttava väärinkäsitys on kaupan vapauttamisen yhteys talouskasvuun (esim Bhagwati 2004). Tyypillisesti tällainen vapauttaminen sisältää rahamarkkinoiden liberalisoinnin.

Ajatellaan, että valtion harjoittama ohjaus aiheuttaa vääristymiä markkinoi-den toimintaan. Säätelyn purkamisen uskotaan johtavan markkinoilla mak-simaaliseen vaihtoon ja tätä kautta tuotannon kasvuun.

19

Rahamarkkinoiden säätelyn purkamisen pitäisi uusklassisen talousteorian mukaan johtaa talouden tehostumiseen, kun erilaisiin investointeihin on tarjolla pääomaa. Viimeistään vuoden 2008 finanssikriisi romutti tämän teo-rian oikeutuksen. Teoriaa käytetään kuitenkin edelleen. (Holappa 2008)

Kokemus osoittaa, että sääntelyn purkamisen seurauksena on pikemmin markkinoiden tehottomuus ja kasvun hidastuminen sekä tuloerojen räjäh-dysmäinen kasvu. Pääomien vapauttamisen myötä sijoittajilla ei ole kan-nustinta sijoittaa pääomia tuottavaan toimintaan, vaan niitä voi säästää ja si-joittaa rahoitusmarkkinoille. Tuotannollisten investointien osuus pääoman eri käyttötarkoituksista siis laskee.

Rahoitusmarkkinoiden keinottelu luo suurta epävakautta koko talousjär-jestelmään. Erilaiset ”innovatiiviset sijoitusinstrumentit” ovat pahentaneet tilannetta huomattavasti, kun sijoituksiin liittyvien riskien tunnistamisesta on tullut vaikeaa. Vuoden 2008 finanssikriisin lisäksi myös pienempien ra-hoitusmarkkinakriisien esiintymistiheys on kasvanut huomattavasti rahoi-tusmarkkinasäätelyn purkamisen seurauksena. (Skidelsky 2008)

Pääomien vapauttaminen johtaa pääoman poliittisen vallan kasvuun, min-kä seurauksena palkkatulojen suhde pääomatuloihin heikkenee. Suomessa tämä trendi on ollut näkyvissä 1990-luvulta saakka. Palkkatulojen ostovoi-man heikkeneminen johtaa kokonaiskysynnän laskuun, mikä vähentää tuo-tantoa: tuotteille kun täytyy olla ostajia.

Kokonaiskysynnän pieneneminen on maailmanlaajuinen ilmiö, eikä ole välttämättä kovin selvästi näkyvissä pienessä vientivetoisessa taloudessa kuten Suomi. Vastuullinen pitkän aikavälin talouspolitiikka edellyttää kui-tenkin kansainvälistä yhteistyötä, jossa yksi maa ei voi poimia rusinoita pul-lasta. Esimerkiksi Euroopan unionin talous ei kasva vain Saksan talouskas-vulla, jos kuluttajakysyntä hiipuu pysyvästi Välimeren valtioissa ja muualla EU:ssa. (Euromemorandum 2010)

Rahoitusmarkkinoiden, kansainvälisen kaupan ja palveluiden säätelyn pur-kamiseen yhdistyy usein ihmiskäsitys, jonka mukaan on tärkeää ”motivoi-da” työntekijöitä työhön. Tämän päättelyketjun mukaan ihmisten työhalut kasvavat lähes automaattisesti, kun palkasta käteen jäävä osuus nousee ja tuloerot kasvavat. Tällä logiikalla perustellaan erityisesti veronalennuksia mutta myös sosiaaliturvan leikkauksia. Äärimmilleen vietynä on esitetty, että esimerkiksi valtion veronkevennykset voivat maksaa itsensä takaisin. Todistusaineistoa väitteille ei ole löytynyt. (Wolff & Resnick 1987).

Motivaatio-argumentin suuri ongelma on, että ihmisten työskentelyhalulla on varsin vähän tekemistä edes työllisyyden, saati kasvun kanssa. Yhteis-kunnassa, jossa kaikki olisivat yrittäjiä, työskentelyhalu-argumentti voisi olla ratkaiseva.

20

Palkansaajayhteiskunnassa, eli käytännössä kaikissa vauraissa yhteiskun-nissa, tehdyn työn määrän ratkaisee ennen kaikkea työn kysyntä eli se, kuinka paljon yksityinen ja julkinen sektori haluavat työllistää ihmisiä. Ih-miset eivät voi vain päättää työllistyä, vaikka olisivat miten motivoituneita, koska jonkun pitää haluta maksaa työstä palkkaa. Lisäksi on epäselvää, mi-hin suuntaan motivaatiotekijät vaikuttavat: veronalennuksetkin voivat yhtä hyvin vähentää työhaluja, koska suurempi tulotaso lisää mahdollisuuksia vapaa-ajan lisäämiseen.

Epätasa-arvo ja tuloerot ovat myös taloudellisia ongelmia

Monet vasemmiston ja oikeiston välisistä linjaeroista liittyvät tulonjakoon. Tulonjako on arvokysymys. Toisaalta erityisesti viimeisen 10 vuoden aikana tehdyt tutkimukset tukevat tulonjakoa pitkän aikavälin talouskasvun ja va-kauden yhtenä välttämättömänä pilarina.

1980-luvulla kansantaloustieteen ja sitä kautta politiikan valtavirtaan nous-sut uusklassinen taloustiede näki tuloerot talouskasvuun nähden toissijai-sena kysymyksenä. Pienen ryhmän vaurastumisen ajateltiin hyödyttävän kaikkia. Hyvinvointi ”pisaroi” ylhäältä alas, kun rikkaat käyttävät omai-suuttaan investointeihin ja kulutukseen. Oletus on hataralla pohjalla, sil-lä osa varoista jää joko makaamaan pankkitileille tai kanavoituu rahoitus-markkinasijoituksiin. (Harvey 2008; luku 2)

Korkeiden tuloerojen on havaittu johtavan spekulatiivisten sijoitusten kas-vuun, kun rikkaat yksityishenkilöt, investointipankit ja muut sijoittajat et-sivät varoilleen tuottavia sijoituskohteita ja nopeita voittoja. Spekulatiiviset sijoitukset ruokkivat hyödykkeiden ja rahoitusmarkkinoiden hintakuplia, mikä huomattiin jo vuoden 1929 talousromahduksen yhteydessä. (Skidels-ky 2008)

Rahoitusmarkkinoiden säätelyn purku pahentaa tilannetta. Esimerkiksi vuoden 1929 talousromahduksen jälkeen luodut ”palomuurit” talletuspank-kitoiminnan ja investointipankkitoiminnan välillä purettiin 1990-luvulla. Tämä oli yksi merkittävä syy vuoden 2008 subprime-lainakriisin syttymi-seen. Investointipankki Goldman Sachs myi subprime-lainoja asiakkailleen samalla, kun se ”löi vetoa” rahoitusmarkkinoilla sijoitusten romahtamisen puolesta. (Wolff 2010; part 2)

Konservatiivisesta talousajattelustaan perinteisesti tunnettu Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on viime vuosina tehnyt tutkimusta tasaisen tulonjaon yhteydestä talouden vakauteen. Kasvukaudet ovat IMF:n ja monien muiden tutkimusten mukaan olleet pisimpiä valtioissa ja alueilla, joissa tulonjakoon on kiinnitetty huomiota (Ylönen 2012).

Maailmantalous kasvoi varsin nopeasti vuodesta 1945-75, minkä jälkeen taloutta ryhdyttiin vapauttamaan (Lordon 2010). Sen jälkeen kasvu on ol-

21

lut useita prosenttiyksikköjä hitaampaa, Kiinan kaltaisten erittäin nopean kasvun maiden vaikutuksista huolimatta. Toisinaan tätä on selitetty sillä, että sodan jälkeisellä jälleenrakennuskaudella kasvu on aina nopeaa. Täl-löin kuitenkin unohdetaan, että talouden vapauttaminen johti lamaan myös maailmansotien välisenä aikana.

Toisen maailmansodan jälkeinen alkoi pitkän kansainvälisen talouskasvun ja vakauden kausi, jonka yksi oleellinen elementti oli tuloerojen tasaami-nen vahvasti progressiivisella veropolitiikalla. Tuloerojen tasaaminen onkin välttämätöntä pitkän aikavälin talouskasvulle (Chang 2003; 2.2). Lyhytnä-köiset budjettileikkaukset voivat kostautua, jos ne luovat pitkäaikaistyöttö-myyttä tai vähentävät muilla tavoilla talouskasvun kannalta välttämätöntä kuluttajien ostovoimaa.

Ymmärrys eriarvoisuuden ongelmista on lisääntymässä. Perinteinen käsitys, jonka mukaan pienetkin tulonlisäykset ovat hyödyksi riippumatta siitä, että toinen voi samaan aikaan rikastua satakertaisesti, on haastettu taloustietees-sä. Esimerkiksi maanosittain tarkasteltuna tasa-arvoisemmissa maanosissa talouden kasvu on nopeampaa. Lisäksi monilla sosiaalipolitiikan alueella eriarvoisuus näyttäisi olevan itsessään ongelmia tuottava tekijä riippumatta köyhien tai rikkaiden absoluuttisesta tulotasosta. Paljon puhutussa Spirit level -kirjassaan englantilaiset Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat eriarvoisuuden tuottavan kielteisiä ilmiöitä esimerkiksi terveyden, väkival-lan ja vankilatuomioiden muodossa (Wilkinson & Pickett 2009).

Kasvun todelliset moottorit

Viime vuosikymmeninä vallalla ollut uusklassinen taloustiede on pitkälti tarjonnan taloustiedettä. Taustalla on hieman yksinkertaistaen ajattelutapa, jonka mukaan taloudessa tarjonta synnyttää aina oman kysyntänsä, ja että markkinat toimivat tehokkaasti ilman valtion merkittävää ohjausta. Väit-teelle löytyy heikosti tukea taloushistoriasta. Vuoden 2008 finanssikriisi oli myös tärkeä muistutus sen puutteista.

Talouskasvu vaatii kehittyneissä talouksissa paljon muutakin kuin matalaa kynnystä liiketoimintaan: laadukasta koulutusjärjestelmää, hyvää sosiaali-politiikkaa, päivähoitojärjestelmää, vanhuspalveluita, toimivaa oikeuslai-tosta ja niin edelleen. Ilman vanhainkoteja ja päivähoitojärjestelmää moni meistä joutuisi keskittymään huomattavasti nykyistä enemmän läheistensä hoitamiseen, mikä vaikuttaisi väistämättä työelämään.

Hyvä sosiaali- ja koulutuspolitiikka varmistavat, että taloudessa on korkean osaamistason tuotteiden vaatimaa työvoimaa. Tasaisella tulonjaolla varmis-tetaan, että taloudessa kiertävästä rahasta mahdollisimman suuri osuus pa-lautuu rahoitusmarkkinoiden sijaan todelliseen talouteen. Sosiaalipolitiikka on tärkeää myös nykyisten ja tulevien kustannusten estämiseksi: syrjäyty-

22

misen hintalappu nousee jo yksittäisten ihmisten kohdalla helposti miljoo-niin euroihin.

Pohjimmiltaan kyse on toki eurojen sijaan myös arvoista ja perustavanlaa-tuisista ihmisoikeuksista.

Taulukko: Marginaaliveroasteet ja bruttokansantuotteen kasvu USA:ssa 1930-2009

Top marginal tax rate: ylin marginaaliveroastePercentage Change in GDP: Bruttokansantuoteen muutos prosentteina

Lähde: Eliot Spitzer: ”Tax Fraud”, Slate 23.10.2010

Suomessa on puhuttu viimeiset 20 vuotta paljon kireästä työn verotuksesta ja sen vaikutuksesta talouskasvuun. Useampi hallitus peräjälkeen on alen-tanut työn verotusta, minkä seurauksena julkiset palvelut on pitänyt tuottaa yhä pienemmällä rahasummalla.

USA:n marginaaliveroasteet olivat korkeimmillaan vuosina 1951-63 yli 90 prosentissa. Keskimääräinen talouskasvuprosentti oli tänä ajanjaksona 3,71. Viimeisen seitsemän vuoden aikana ylin marginaaliveroprosentti on ollut

Marginal Tax Rates and GDP Growthfrom 1930 to 2009

Top Marginal Tax Fate Percentage Change in GDP

100

�0

�0

�0

20

�20

0Pe

rcen

tage

�ear

1950

1960

1970

1980

1990

2000

1940

1930

2010

23

35 prosenttia. Talous on kasvanut vain noin 1,71 prosenttia vuodessa. Yh-dysvaltojen ja maailmantalouden tilanne on toki muuttunut tällä ajanjak-solla perusteellisesti. Esimerkki kertoo kuitenkin siitä, että korkea verotus ei sinänsä ole talouskasvun este.

Lähteet

Bhagwati, Jagdish (2004). In defence of globalization. Oxford University press USA, New York.

Chang, Ha-Joon (2003). Globalisation, economic development and the role of the state. Zed books, Lontoo.

Euromemorandum group (2010). Euromemoradum 2010/2011. Transform! Europe, Wien.

Harvey, David (2008). Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino, Tampere.

Holappa, Lauri (2008). Herra Keynes ja kapitalistit. Teoksessa Bruun, Otto & Eskelinen, Teppo (toim) Finanssikapitalismi – Jumala on kuollut. Into kustannus, Helsinki.

Kajanoja, Jouko (2005). Mitä on hyvinvointi? Kuntapuntari 3/2005.

Latouche, Serge (2010). Jäähyväiset kasvulle. Into kustannus, Helsinki.

Lo, Dic (2008). China as a “model” of utilizing foreign capital for economic development. Perceptions, observations, and interpretation. Teoksessa Assmann, Heinz-Dieter, Chan, Thomas M.H. & Filseck, Karin Moser, (eds.), Perceptions and Images of China. Baden-Baden: Nomos.

Lordon, Frederic (2010). Rahamyllyt kuriin. Into kustannus, Helsinki.

Skidelsky, Robert (2008). Keynes. The return of the master. Penguin books, Lontoo.

Wilkison, Richard & Pickett, Kate (2009). The spirit level. Why more equal societies almost always do better. Allen Lane, Lontoo.

Wolff, Richard (2010). Capitalism hits the fan. Olive branch press, Northampton mass.

Wolff, Richard & Resnick, Stephen (1987). Economics. Marxian versus neoclassical. Johns Hopkins University press, Baltimore MD.

Ylönen, Matti (2012). Mahti kukkarossa. Johdatus Maailmanpankkiin ja IMF:ään. Into kustannus, Helsinki.

24

4 TEOLLISUUS- JA KAUPPAPOLITIIKKA Mitkä yritykset ja tuotannonalat menestyvät? Mille aloille syntyy työpaik-koja, ja kuinka paljon? Miten liiketoiminta jakautuu alueellisesti? Miten teh-dä asioita pienemmällä hiilijalanjäljellä? Tähän kaikkeen voidaan vaikuttaa teollisuus- ja elinkeinopolitiikalla. Sen rajoja määrittelevät nykyään muun muassa kansainväliset kauppasopimukset ja EU:n kilpailusäännöt.

Suomen teollisuuspolitiikan kivijalka on ollut aiempina vuosikymmeninä valtionyhtiöissä. Valtio perusti toisen maailmansodan jälkeen yhtiöitä aloil-le, joita pidettiin strategisesti tärkeinä tai joiden uskottiin menestyvän tu-levaisuudessa. Laadukkaaseen koulutus- ja sosiaalipolitiikkaan ja tulonja-koon yhdistetty strategia oli menestys.

Kansainväliset teollisuuspolitiikan tuulet kääntyivät 1980- ja 1990-luvuilla. Valtionyhtiöissä trendiksi tuli valtion omistuksista luopuminen. Teollisuus-politiikan kulmakiveksi nousi houkuttelevan ympäristön luominen ulko-mailta tuleville suorille sijoituksille.

Muutoksen tukipilarina oli valtavirtataloustieteen suhteellisen edun teoria, jonka mukaan valtion kannattaa erikoistua hyödykkeisiin, joita se pystyy tuottamaan suhteellisesti tehokkaammin kuin muut maat. Sitä vahvistettiin muun muassa Maailmanpankin ja IMF:n piirissä käynnistyneillä tutkimuk-silla, jotka keskittyivät valtion aktiivisen markkinaroolin aiheuttamiin vää-ristymiin markkinoiden toiminnassa.

Taloushistoria ei tue suhteellisen edun teoriaa. (UNCTAD 2007, 3) Jos Suo-mi olisi 1950-luvulta eteenpäin luottanut markkinoiden itseään ohjaavaan voimaan ja senhetkisiin kilpailuvaltteihin, eläisimme yhä edelleen metsästä ja puuteollisuudesta. Tällöin kuitenkin katsottiin tärkeäksi ohjata tuotanto-rakennetta vastaamaan tulevaisuuden tarpeita aktiivisella teollisuuspolitii-kalla.

Suomessakin tehtiin valtionyhtiöistä pörssiyhtiöitä, ja alue- ja työllisyyspo-litiikka jäivät taka-alalle. Uusien toimialojen kehitystä alettiin ohjata valtio-omistusten sijaan ensisijaisesti yrityksille suunnattujen tutkimus-, tuoteke-hittely- ja muiden tukien avulla. Teollisuuspolitiikalle tuli samoihin aikoihin uusia rajoja esimerkiksi EU:n ja Maailman kauppajärjestöjen WTO:n sääntö-jen myötä. Teollisuuspolitiikan rooliksi jäi pitää kiinni valtionomistuksista strategisesti tärkeillä aloilla tai aloilla, joissa markkinoiden ei katsottu syys-tä tai toisesta toimivan kunnolla.

Tarve aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan kasvaa ilmastonmuutoksen, öljyva-rantojen vähenemisen ja muiden tulevaisuuden uhkakuvien myötä. Histori-an todistusvoima puhuu aktiivisen teollisuuspolitiikan puolesta. Esimerkik-si Etelä-Korea seurasi 1980-luvulla menestyksekkäästi Japanin ja Euroopan maiden aiemmin käyttämää strategiaa valtionyhtiöiden kautta tapahtuvas-

25

ta kehityksestä, ja myös Kiina on kehittynyt aktiivisen teollisuuspolitiikan suojassa. (Chang 2002)

Suorat sijoitukset: hyvä renki, huono isäntä Kansainvälisten pääomavirtojen vapauttaminen oli yksi 1990-luvulla käyn-nistyneen talouden globalisaation kulmakivi. Pääomien vapaan liikkumi-sen ajateltiin johtavan tehokkaaseen resurssien käyttöön: yhteen maahan kertyvät säästöt kanavoituisivat taustalla olevan ajatusmallin mukaan in-vestoinneiksi sinne, missä pääomasta on pulaa.

Ajatusmalli elää edelleen, vaikka siihen liittyy monia ongelmia. Talouden globalisaation malliesimerkkeinä usein esitetyt Kiina ja Etelä-Korea ovat te-ollistuneet aktiivisen teollisuuspolitiikan keinoin. (Rodrik 2004) Vain harvat liiketoiminta-alat ovat menestyneet ilman valtion aktiivista alkupanosta. (Chang 2002)

Ulkomailta tulevalla suoralla sijoituksella tarkoitetaan investointia, joka an-taa ulkomaiselle sijoitukselle valtaa ostamassaan yrityksessä. Suorien sijoi-tusten keskeinen kysymys on se, onko niistä hyötyä maiden talouskehityk-selle. Tutkimus ei anna yksiselitteistä vastausta kysymykseen.

1970- ja 1980-luvuilla vahva riippuvuus ulkomaisesta pääomasta on joh-tanut keskimääräistä alempiin bruttokansantuotteisiin ja keskipalkkoihin. (Ellmers ym. 2010) 1980-luvun jälkeen suorista investoinneista hyötyneet maat, kuten Taiwan ja Etelä-Korea, yhdistivät suorien investointien houkut-telun talouden vahvaan säätelyyn, kuten vaatimuksiin kotimaisten ja ulko-maisten yhtiöiden yhteisyrityksistä, rajoituksiin pääomien kotiuttamisille ja paikallisille, kehittyville teollisuudenaloille annettuun tukeen.

1990-luvulta alkaen vaikuttaa, että ulkoa tulevilla rahavirroilla ei keski-määrin ole enää merkittävää vaikutusta talouskasvuun — ei hyvässä eikä pahassa. Tämä keskiarvotulos tukee näkemystä, jonka mukaan suorien in-vestointien hyödyt riippuvat siitä, miten investointeja säädellään. Kiina on kokonsa vuoksi onnistunut Taiwanin ja Etelä-Korean (sekä aiemmin myös Euroopan) esimerkkien mukaan vaatimaan ulkomaisilta investoijilta hyö-tyjä itselleen.

Suorista sijoituksista voi siis olla hyötyä tai haittaa. Ei ole poikkeuksellista, että ulkomaiset investoijat ajavat kotimaisia yrityksiä konkurssiin, korvaa-vat perinteisiä työpaikkoja pääomavaltaisella teknologialla, ja siirtävät voit-tojaan verottomina ulkomaille. (Ellmers ym. 2010) Suorat sijoitukset voivat tuottaa lyhytaikaisia kasvupiikkejä, mutta laaja tutkimusaineisto todistaa että ulkomaisesta pääomasta riippuvaiset kehitysmaat ovat myös tulonja-ollisesti kaikista epätasa-arvoisimpia. Suorien investointien tuomat nopeat voitot hyödyttävät eniten rikkaita.

26

Kauppasopimukset kaventavat teollisuuspolitiikkaa Valtioilla on käytössä aiempaa vähemmän keinoja tehdä aktiivista elinkeino- ja teollisuuspolitiikkaa. Yhä useampi näihin politiikanaloihin liittyvä toimi kuuluu kansainvälisten kauppasopimusten tai EU-lainsäädännön piiriin. Kehitysmaissa teollisuuspolitiikan liikkumavaraa rajoittavat merkittävästi myös kansainvälisten rahoituslaitosten lainaehdot.

Maailman kauppajärjestön WTO:n säännöt rajaavat teollisuuspolitiikkaa rajoittamalla tukiaisten käyttöä, ulkomailta tulevia sijoituksia koskevaa säätelyä sekä tiukentamalla patenttien kaltaisten aineettomien oikeuksien suojaa. WTO-neuvottelujen pitkään jatkunut umpikuja on johtanut siihen, että vastaavia sääntöjä ajetaan alueellisilla kauppasopimuksilla. (UNCTAD 2007, 5)

Euroopan unioni rajoittaa teollisuuspolitiikkaan esimerkiksi kilpailutuslain-säädännön kautta. Suomi on ollut ”mallioppilas” EU:sta tulevan kilpailu-tuslainsäädännön soveltamisessa. Kilpailutussäännöillä on merkitystä, sillä julkisten hankintojen osuus oli esimerkiksi vuonna 2008 jopa 17 Suomen bruttokansantuotteesta. (Euroopan komissio 2010) Trendi on ollut nouseva, kun aiemmin kuntien ja valtion hoitamia palveluita on siirretty yksityisille yrityksille.

Samaan aikaan kun kaupan ”esteitä” on purettu, ovat kasvaneet spekulatii-viset sijoitukset ja yhtiöiden valta neuvotella itselleen mieluisia sopimuksia valtioiden kanssa. Spekulatiivisten sijoitusten kasvu on johtanut resurssien tehokkaan jakautumisen kannalta huonoon lopputulokseen. Sen sijaan että pääomat ohjautuisivat tuottaviin investointeihin, ne päätyvät yhä useam-min kiihdyttämään markkinoiden kannalta epäterveiden kuplien syntyä.

Yritysmaailmassa pääomavirtojen avaaminen ja sijoitustoiminnan säätelyn purkaminen on johtanut monella alalla maailmankaupan keskittymiseen yhä suurempien ja harvempien yritysten käsiin. OECD:n suuntaa-antavan arvion mukaan vuonna 2002 noin 60 prosenttia maailmankaupasta käytiin monikansallisten yrityskonsernien tytäryhtiöiden välillä. (OECD Observer 2002)

Tytäryhtiökaupassa käytettyjen hintojen pitäisi OECD:n sääntöjen mukaan vastata käypiä maailmanmarkkinahintoja, mutta käytännössä hintoja usein vääristellään veronkiertosyistä. Resurssien tehokas kohdentuminen ei siis toimi myöskään yritysten sisällä, kun tulovirtoja ohjataan esimerkiksi ta-varamerkeistä perittävillä maksuilla keinotekoisesti veroparatiiseihin. (Ylö-nen 2008)

27

Enemmän ja parempaa teollisuuspolitiikkaa Onnistuneeseen teollisuuspolitiikkaan ei ole olemassa yhtä oikeaa reseptiä. (UNCTAD 2007, 8) Suomessa teollisuuspolitiikan painopiste on viime vuo-sina ja vuosikymmeninä ollut voimakkaassa panostuksessa korkean tekno-logian yritysten tutkimus- ja kehitysrahoitukseen Teknologian ja innovaa-tioiden kehittämiskeskuksen Tekesin, Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran, sekä yliopistojen kautta.

Olisi sinisilmäistä ehdottaa menneiden vuosikymmenten valtionohjausop-pien soveltamista sellaisenaan nykypäivään. Yhtä sinisilmäistä olisi sivuut-taa taloushistorian opit teollisuuspolitiikan suunnittelussa. Keskeisiä kysy-myksiä ovat,

Miten olemassa olevia valtionyhtiöitä voidaan hyödyntää talouspolitiikan työkaluina?

Miten valtion rahallisia panostuksia elinkeino- ja teollisuuspolitiikkaan käytetään parhaiten?

Voisiko julkisia hankintoja käyttää nykyistä enemmän teollisuuspolitiikan työkaluina?

Miten teollisuuspoliittisia päämääriä voidaan ohjata veropolitiikalla ja muulla yritysten säätelyllä?

Miten Suomi voi vaikuttaa kansainvälisesti kauppa- ja teollisuuspolitiikan sääntöihin ja käytäntöihin?

Lyhyellä aikavälillä voi olla järkevää ottaa annettuna se, että yhä suurem-pi osa julkisista palveluista tehdään yksityissektorilta julkisten hankintojen kautta. Pidemmällä aikavälillä on perusteltua kysyä, onko tällä monella alalla perusteita edes taloudellisesta näkökulmasta, puhumattakaan laajem-mista yhteiskuntapoliittisista tavoitteista.

Valtionyhtiöiden osalta valtion ”kädet irti” -politiikkaa perustellaan niiden asemalla pörssiyhtiöinä, joista monessa valtio on nykyään vain osaomistaja-na. Teollisuuspolitiikan harjoittamisen pelätään vaikuttavan kielteisesti yh-tiöiden osakekurssiin ja rahoitusmahdollisuuksiin. Argumenttia käytetään usein tietoisena pelotteluna. Esimerkiksi suljettujen paperitehtaiden uusio-käyttöä olisi voitu miettiä huomattavasti laajemmin myös työvoimapoliitti-sista näkökulmista.

Uusia valtionyhtiöitä ei ole Suomessa haluttu kehittää, vaikka tämä olisi esimerkiksi kaivosalalla ollut realistinen vaihtoehto ulkomaisten kaivosyh-

28

tiöiden rynnistykselle Suomeen. Olemassa olevia valtionyhtiöitä ja muita elinkeinopolitiikan keinoja on käytetty kitsaasti esimerkiksi työvoima-, ym-päristö- ja aluepoliittisten tavoitteiden ajamiseen. Tämä on näkynyt esimer-kiksi pohdittaessa mahdollisuuksia suljettujen paperitehtaiden jatkokäyt-töön tai Lapin yöjunayhteyksiä.

Työllistäviä pienyrityksiä voidaan tukea esimerkiksi tutkimus- ja kehitysra-hoituksella, mutta paikallisten ja pienyritysten toimintaedellytyksiä voidaan yhtä lailla tukea parantamalla suurten yritysten säätelyä. Jos suuryritykset maksaisivat veronsa nykyistä paremmin maihin joissa niillä on toimintaa, parantuisi samalla pienyritysten kilpailuasetelma. Keskeistä olisi velvoittaa yrityksiä raportoimaan maittain tulot, maksetut verot ja muut avaintiedot. Myös julkishankintojen kilpailutuskriteereitä on mahdollista käyttää edistä-mään samoja pyrkimyksiä.

On myös tärkeää hahmottaa, mitä tekijöitä yritykset pitävät vetovoima-tekijöinä. Tällaisia ovat erityisesti hyvä infrastruktuuri, yhteiskuntarauha ja koulutettu työvoima. Nämä ovat kaikki ominaisia korkean veroasteen maille, joihin edelleen investoidaan huomattavan paljon. Veroaste on vä-hemmän tärkeä tekijä. Toki yritykset mieluiten ottaisivat hyvinvointivaltion edut ja matalan veroasteen, mutta useimmat sentään ymmärtävät yhtälön mahdottomuuden.

Taulukko: Voittojen kasvu ei ole luonut investointeja

Y-akseli: Yritysten voittojen ja investointien suhde YhdysvalloissaNet operating suprlus, private enterprises: Yksityisten yritysten nettoylijää-mä

Net non-residential private investment: Yksityisten yritysten investoinnitYritysten voittojen kasvu lisäsi investointeja USA:ssa 1980-luvun alun uus-klassiseen käänteeseen asti, minkä jälkeen voittojen ja investointien yhteys murtui. Poikkeuksena tästä oli vuosituhannen vaihteen ”uuden talouden” kupla. Taustalla on ollut useampia syitä, kuten johdon lyhyen aikavälin voittoja painottavat palkkiojärjestelmät. Eräs hyvin merkittävä tekijä on ol-lut rahoitusmarkkinoiden koon ja vallan kasvu suhteessa tuotannolliseen talouteen. (Till van Treeck / Hans Böckler –säätiö)

29

Lähteet

Chang, Ha-Joon (2002). Kicking Away the Ladder: Development Strategy in Historical Perspective, Anthem Press, Lontoo.

Ellmers, Bodo; Molina, Nuria & Tuominen, Visa (2010). Development Diverted: How the International Finance Corporation Fails to Reach the Poor, European Network on Debt and Development Eurodad, http://www.eurodad.org/uploadedFiles/Whats_New/Reports/Development%20diverted(1).pdf, luettu 11.8.2011

Euroopan komissio (2010). Public Procurement Indicators, 27.4.2010, Bryssel.

OECD Obersver (2002). Transfer Pricing: Keeping it Arm’s Length, OECD Observer, tammikuu 2002, korjattu 3.7.2008, http://www.oecdobserver.org/news/fullstory.php/aid/670/Transfer_pricing:_Keeping_it_at_arms_length.html, luettu 4.4.2012

Rodrik, Dani (2004). Industrial Policy for the Twenty-First Century, Harvardin yliopisto, syyskuu 2004, www.hks.harvard.edu/fs/drodrik/Research%2520papers/UNIDOSep.pdf, luettu 4.4.2012

UNCTAD (2007). Rethinking Industrial Policy, Discussion papers no. 183, huhtikuu 2007

Figure 4: Investment and Profits, USA, 1980 = 100600

500

400

300

200

100

01955 1960 19951985 19901980197519701965 2000 2005

Source: NIPA, table 1.10; Fixed Assets Tables, table 5.9; author’s calculations.

Net operating surplus, prvate enterprises

Net non-ressidential private investment

30

5 RAHAPOLITIIKKA

Raha- ja finanssipolitiikka ovat talouspolitiikan peruspilarit. Rahapolitiikal-la säädellään rahan määrää markkinoilla sekä lainojen ja talletusten korkoja. Tällä on huomattavia vaikutuksia esimerkiksi työllisyyteen. Finanssipoli-tiikka taas liittyy valtion tuloihin ja menoihin, ja määrittää siten esimerkiksi hyvinvointipalveluiden reunaehtoja.

Mitä raha on?

Raha vaikuttaa käsitteenä itsestään selvältä – kaikkihan tiedämme mitä raha on. Tarkemmin ajatellen asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen. Mutkik-kuus ei seuraa ainoastaan siitä, että suurin osa rahasta ei ole setelimuotoista, vaan numeroita tietokoneen näytöllä. On olemassa eri teorioita siitä, mitä raha pohjimmiltaan on. (Auvinen 2010)

Arkielämässä raha näyttäytyy yleensä arvon mittarina ja arvon säilyttäjä-nä, ikään kuin ”varastona” aiemmin tehdylle työlle. Tällöin ajatus on, että rahaan on ikään kuin varastoitunut historiallista työtä. Toinen tapa on aja-tella rahaa heijastumana alkuperäisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Tämä oli esimerkiksi Marxin ajatus. Marxin mukaan teollisuuden synty edellytti maanviljelijöiden maiden riistoa, minkä jälkeen tämä alkuperäinen rikos häivytettiin näkyvistä, ja syntynyt järjestelmä alettiin esittää luonnollisena. (Wolff & Resnick 1987)

Kolmas tapa on ajatella rahaa lähinnä valtion takaamana luottamuksena. Setelillä on arvoa vain siksi, että sen vastaanottaja tietää, että muutkin ot-tavat sen vastaan. Raha on näin ajateltuna vain yhteiskunnallinen sopimus, jonka pitävyyden viimekätinen vahvistaja on valtio. (Wray 1998)

Nykyaikaisessa rahatalousjärjestelmässä kolmas kuvaus on kenties uskot-tavin. Eri valuuttojen arvo sidottiin aina 1970-luvulle asti lyhyitä poikke-usaikoja lukuun ottamatta kultaan, jolloin louhitun kullan määrä rajoitti automaattisesti kierrossa olevan rahan volyymia (Stalker 2009). Rahan arvo ei kultakytköksen purkamisen jälkeen riipu enää mistään muusta konkreet-tisesta hyödykkeestä. Raha säilyttää sille määrätyn arvonsa ainoastaan sik-si, että ihmiset uskovat ja luottavat sen säilyvän käypänä maksuvälineenä myös tulevaisuudessa.

Keskuspankki luo nykyjärjestelmässä rahaa lainaamalla sitä tietyllä korolla (”ohjauskorolla”) liikepankeille. Liikepankit taas harjoittavat niin sanottua luotonlaajennusta, eli lainaavat keskuspankilta saamaansa rahaa eteenpäin sellaisille yrityksille ja kotitalouksille, joiden takaisinmaksukykyä ne pitä-vät tarpeeksi uskottavana. Raha syntyy tässä lainaustapahtumassa, koska liikepankeilla täytyy olla hallussaan vain pieni reservi suhteessa lainaaman-sa rahan määrään ja ne voivat korjata reserviään lainaamalla keskuspankilta lisää.

31

Tässä mielessä liikepankit luovat rahaa ”tyhjästä”. Toisaalta se ei synny si-käli tyhjästä, että edellytyksenä on maksukykyisten yritysten ja kotitalouk-sien olemassaolo. Joka tapauksessa liikepankkien asemaa järjestelmässä voi perustellusti pitää kohtuuttoman hyvänä.

Rahapolitiikasta on tullut keskuspankkien politiikkaa

Rahapolitiikka on keskuspankin keino vaikuttaa talouteen. Nykyään kes-kuspankit ovat lähes kaikissa maissa eristetty poliittisesta valvonnasta, ja niiden päätehtävänä on keskittyä hintavakauden ylläpitoon. Kyse on po-liittisesta valinnasta: keskuspankkien poliittisen ohjauksen ja itsenäisyyden välinen tasapaino on historiallisesti vaihdellut suuresti. (Stalker 2009).

Rahapolitiikalla tarkoitetaan keskuspankin harjoittamaa markkinoilla ole-van rahan määrän säätelyä, korkopolitiikkaa ja sekä valuuttakurssipolitiik-kaa. Keskuspankin rahapolitiikka on poliittisesti hyvin ratkaisevaa työlli-syydelle, hintavakaudelle ja yleiselle talouskehitykselle.

Keskuspankin tärkein työkalu on ohjauskorko, jolla keskuspankki määrit-telee liikepankkien lainaaman rahan hinnan. Tämä korko siirtyy käytän-nössä suoraan kuluttajien ja yritysten laina- ja talletuskorkoihin – pankin perittyä omat kulunsa välistä. Keskuspankit suorittavat myös niin sanottuja avomarkkinaoperaatioita, joissa keskuspankit vaikuttavat rahan määrään markkinoilla ostamalla esimerkiksi kultaa tai arvopapereita.

Keskuspankki valitsee tiukan ja löysän rahapolitiikan väliltä. Löysä rahapo-litiikka tarkoittaa sitä, että liikepankkijärjestelmään siirretään paljon rahaa. Rahan määrä markkinoilla tällöin kasvaa. Näin syntyy paljon investointeja ja sitä kautta työpaikkoja. Lisääntyneiden investointien, korkeamman työl-lisyysasteen ja ihmisten käytössä olevien korkeampien palkkatulojen joh-dosta kuitenkin kysyntä markkinoilla kasvaa, mistä seuraa inflaatiota eli rahan arvon laskemista.

Tiukka rahapolitiikka tarkoittaa sitä, että keskuspankki pyrkii vähentämään rahan määrää markkinoilla. Tiukan rahapolitiikan tavoitteena on matala in-flaatio eli hintavakaus. Rahan arvon vakauden kääntöpuolena on se, että vähäinen rahan määrä markkinoilla johtaa työllisyyden vähenemiseen.

Kun keskuspankki haluaa harjoittaa löysää rahapolitiikkaa, se laskee oh-jauskorkoa. Tiukka rahapolitiikka taas merkitsee ohjauskoron nostamista. Kun raha on pankeille ”halpaa”, ne laskevat liikkeelle rahaa enemmän, ja vastaavasti rahan ollessa kallista, sitä tulee kiertoon vähemmän. Ohjauskor-kotaso heijastuu pankkien kautta myös yritysten ja kotitalouksien olosuh-teisiin lainan korkoina.

Rahapolitiikka on äärimmäisen poliittinen kysymys. Karkeasti ottaen raha-politiikassa voidaan valita pääoman omistajia, säästäjiä ja velattomia kansa-

32

laisia suosiva linja, eli tiukka rahapolitiikka jossa inflaatio pysyy matalana, tai työllisiä ja velallisia suosiva linja eli löysä rahapolitiikka jossa työllisyys on korkea ja korot matalat. (Ingham 2004; luvut 1-2).

Euroopan keskuspankin tavoite on pitää inflaatio alle kahdessa prosentissa. Historiallisesti ottaen tavoite on erittäin kova. Suomen hyvinvointivaltion rakentamisen kultakaudella 1970- ja 1980-luvuilla inflaatio oli yleisesti lähes kymmenen prosentin luokkaa vuodessa. Yhdysvallat ei ole pitänyt kiinni yhtä tiukoista inflaatiorajoista. Myös perinteisesti uusklassisesta rahapoli-tiikasta tunnettu IMF on varoittanut Eurooppaa liian tiukan rahapolitiikan vaaroista työllisyydelle ja elvytykselle. (Ylönen 2012)

Kohtuullisesta inflaatiosta ei ole erityistä haittaa muille kuin säästäjille. Henkilö, jolla on paljon rahaa säästössä, menettää inflaation verran säästö-jensä reaaliarvosta. Inflaation vaikutuksesta talouden kasvuun on kiistelty paljon. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että kasvulla ei voi perustella inflaatiota-voitteen saamista alle 5 prosentin, vaan kyse on tällöin muista intresseistä, kuten juuri säästäjien asemasta (Mitchell & Bill 2004). Inflaatiosta ei toki ole hyötyäkään, mutta korkeamman inflaation sallimisesta voi olla, sikäli kun inflaatio on seurausta kysynnän kasvusta, mikä tyypillisesti tarkoittaa kor-keampaa työllisyyttä.

Inflaatio on toki erittäin haitallista silloin kun kyse on hyperinflaatiosta. Hyperinflaatiossa raha menettää erittäin nopeasti ja hallitsemattomasti ar-voaan. Tällaiset tilanteet liittyvät suurempiin taloudellisiin ja yhteiskun-nallisiin mullistuksiin, ja ovat erittäin epätavallisia. Hyperinflaation pelko saattaa kuitenkin vaikuttaa talouspolitiikkaan. Esimerkiksi Saksan 1930-lu-vun hyperinflaatiota pidetään toisinaan syynä sille, että Saksa haluaa pitää euron erittäin tiukasta inflaatiotavoitteesta kiinni: maassa on totuttu pelkää-mään inflaatiota.

Kun sekä kuluttajien että monien valtioiden velkataakka on ollut kasvussa, on hyvin vaikea nähdä, miten tilannetta saataisiin korjattua ilman politiik-kaa joka sallisi nykyistä suuremman inflaation. Näin velkojen arvo laskisi ja työllisyyttä voitaisiin kasvattaa.

Kilpailukyvyltään heikommat valtiot ovat perinteisesti parantaneet tilan-nettaan alentamalla valuuttansa arvoa suhteessa muihin valuuttoihin eli de-valvoimalla valuutan. Euroalueen ongelmana on että talousjärjestelmiltään hyvin erityyppiset valtiot käyttävät samaa valuuttaa, jolloin valuuttakurssi on väistämättä epäsuotuisa osalle valtioista.

Ei kasvua ilman alijäämiä ja velkaa

Käytännössä valtiot tekevät useimmiten alijäämää. Rahapoliittisesti itse-näiset valtiot voivat rahoittaa alijäämäänsä esimerkiksi lainaamalla omasta keskuspankistaan. Rahapoliittisesti epäitsenäiset valtiot, kuten nykyiset eu-

33

romaat, joutuvat lainaamaan alijäämän markkinoilta. Tällöin markkinoiden luottamus valtioon heijastuu lainan korkoihin, ja valtioille voi syntyä paine tehdä ”markkinaystävällisiä” ratkaisuja.

Alijäämä on luonnollinen ilmiö, kun talous kasvaa. Alijäämäiset budjetit voivat olla hyvin perusteltuja, jos niillä ylläpidetään nykyisen tai tulevan kasvun edellytyksiä. Tällöin alijäämä lisää taloudellista aktiivisuutta ja siten myös yksityisen sektorin tuotteiden kysyntää ja kasvua. Alijäämällä valtiot voivat huolehtia siitä, että talouden kasvua pidetään yllä.

Toisinaan valtiontalous halutaan esittää, eritoten oikeistolaisessa puhees-sa niin, että ”ensin on tienattava että voisi kuluttaa”. Valtiontalous ei toimi näin: kulutus tapahtuu aina ennalta ja perustuu oletukseen tulevista verotu-loista. Velkaantuminen on pikemmin tulevaisuuden kuorman kasvattamis-ta kuin tulevaisuuden kuormasta syömistä, sikäli kun se pysyy sellaisissa rajoissa ettei synny velkakriisiä.

Liiallisesta velkaantumisasteesta ei ole yksimielisyyttä. Periaatteessa ra-hapoliittisesti itsenäinen valtio on voi olla hyvinkin velkaantunut. (Wray 1998). Euromaiden kaltaisten markkinoilta lainaavien valtioiden tilanne on epäselvempi, koska siihen vaikuttaa myös markkinoiden mieliala. Yleisesti ottaen suomalaisessa keskustelussa laina on tahdottu nähdä suurempana uhkana kuin mitä se tosiasiassa on. Toki on myös muistettava, että vaikka lainataso ei johtaisi kriisiin, sillä saattaa olla kielteisiä tulonjakovaikutuksia. Valtio voi olla hyvinkin velkaantunut omille kansalaisilleen kriisiytymättä, mutta tällöin joudutaan perimään korkeita veroja kaikille, jotta velkakirjo-jen omistajille voidaan maksaa.

On tärkeää erottaa yksityinen ja julkinen velka. Finanssimarkkinoiden va-pauttamisen jälkeen yksityinen velka on kasvanut maailmassa räjähdys-mäisesti. Tällä tarkoitetaan yritysten ja kotitalouksien velkaa. Eritoten Yh-dysvalloissa kotitalouksien velkamäärän kasvua selittää palkkatason hidas kehitys. Kun talous on haluttu pitää kasvussa nostamatta työntekijöiden palkkoja, velan saatavuutta on helpotettu. Lisäksi yritystoiminta on tullut huomattavasti velkavetoisemmaksi. Julkinen velka on taas kasvanut maltil-lisemmin kuin yksityinen. ”Valtioiden holtittomasta rahankäytöstä” puhu-minen on harhaanjohtavaa. (Patomäki 2012).

Toisinaan esitetään, että finanssipolitiikan tehtävänä on vain ”pitää yllä” markkinoiden toiminta-edellytyksiä, eli mahdollistaa investointeja ja korjata markkinahäiriöitä. Tämä on täysin yhtä poliittinen ajatus talouspolitiikasta kuin mikä tahansa muukin, eikä edusta yhtään vähempää ”puuttumista”. Kaikki talouspolitiikka puuttuu siihen, miten taloudelliset suhteet järjeste-tään. Kyse on siitä, mitä talouspolitiikkaa pidetään (oletettujen) lopputulos-ten valossa toivottavimpana.

34

Taulukko: Asuntokuntaväestön tulojen reaalikehitys 1995-2010

Y-akseli: ProsenttiaKäytettävissä oleva rahatulo kulutusyksikköä kohden, keskiarvo

Lähde: http://www.stat.fi/til/tjkt/2010/tjkt_2010_2011-12-16_tie_001_fi.html

Selitysteksti: Tuloerot ovat kasvaneet Suomessa merkittävästi 1990-luvun alun laman jälkeen. Tuloerojen kasvu aiheuttaa sosiaalisia ongelmia ja inhi-millisä tragedioita. Se on muun muassa IMF:n tutkimusten mukaan myös haitallista pitkän aikavälin talouskasvulle ja kasvattaa finanssikriisien vaa-raa, kun tuloista yhä suurempi osa käytetään finanssimarkkinoille kulutuk-sen sijaan.

Suurituloisin prosentti

Suurituloisin tulokymmenys

Väestö keskimäärin

Pienituloisin tulokymmenys

260

240

220

200

180

160

140

120

100

80

19951996

2002

2000

1998

2001

2003

1999

1997

200420052006

2008

2007

20092010

1995=100

35

Lähteet

Auvinen, Tero (2010). On money. University of Lapland press, Rovaniemi.

Ingham, Geoffrey (2004). The nature of money. Polity press, Cambridge.

Mitchell,William & Bill, Anthea (2004). The real problem with inflation targeting. Coffee working paper 04/2004

Patomäki, Heikki (2012). Eurokriisin anatomia. Into kustannus, Helsinki.

Stalker, Peter (2009). The no-nonsense guide to global finance. New Internationalist, Lontoo.

Wolff, Richard & Resnick, Stephen (1987). Economics. Marxian versus neoclassical. Johns Hopkins University press, Baltimore MD.

Wray, L Randall (1998). Understanding modern money. The key to full employment and price stability. Enward Elgar, Cheltenham.

36

6 FINANSSIPOLITIIKKA

Finanssipolitiikalla tarkoitetaan päättämistä valtion tuloista ja menoista. Keskeisimpiä finanssipolitiikan kysymyksiä ovat näin ollen verotus ja jul-kinen kulutus.

Useat peräkkäiset hallitukset ovat 1990-luvun alusta lähtien laskeneet ve-roasteita ja vähentäneet verotuksen progressiota. Verotuksen suuri linja Suomessa on 1990-luvulta asti ollut veroasteen laskeminen ja progression vähentäminen (Julkunen 2001). Progression vähentäminen näkyy pitkänä linjana erityisesti painopisteen siirtymänä pääoman ja työn verotuksesta kulutus- ja energiaverotukseen. Työ on progressiivisen verotuksen piirissä, kulutus ja energia eivät. Pääomatulojen progressio poistettiin 1990-luvun alkupuolella. ja jälkimmäinen eri. Vuonna 2012 julkisyhteisöjen kaikista tu-loista vain 16,1% koostuu välittömistä veroista, ja näistäkin osa on tasavero-ja eli kunnallisveroa ja pääomatuloveroa.

Verotuksen painopisteen siirtämistä kulutus- ja energiaverotukseen on toi-sinaan perusteltu sillä, että näin lisätään kulutusta ja sitä kautta kasvua ja työllisyyttä. Teesiä on pitänyt Suomessa esillä erityisesti Veronmaksajien keskusliitto. Sille on vähänlaisesti näyttöä. Verotuksen progression vähene-misen ainoa selvä ja yksiselitteinen seuraus on tuloerojen kasvu. Tuloerojen kasvu johtuu monista muistakin tekijöistä, mutta verotuksen progressio on osoitus valtiovallan halusta tasata tuloeroja.

1990-luvun alun pääomaverouudistus oli tärkein yksittäinen verotuksen progressiota vähentänyt päätös. Sen seurauksena palkka- ja pääomatulojen verotus eriytettiin toisistaan ja pääomia ryhdyttiin verottamaan tasavero-prosentilla. Varakkaat omistajat maksavat pitkälti tästä syystä veroja jopa matalammalla kokonaisprosentilla kuin keskituloiset palkansaajat. Uudis-tus on myös lisännyt verokikkailun mahdollisuuksia. Monet hyvätuloiset ammattilaiset pyrkivät nostamaan palkkansa pikemmin pääomatuloina kuin varsinaisena palkkana, ja alentavat näin verotustaan.

Veroasteen laskemista kautta linjan perustellaan usein kannustinvaikutuk-silla. Teorian mukaan matalampi verotus motivoi ihmisiä työskentelemään enemmän, kun palkan lisäosasta jää enemmän tuloja käteen. Poliittinen oi-keisto esittää myös toisinaan, että tätä kautta valtion verotulot jopa kasvavat pitkällä aikajänteellä.

Käytännössä työmotivaatio ei ole lainkaan näin suoraviivainen kysymys palkkatyö-yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä nauttii varsin jous-tamatonta kuukausipalkkaa. Väitteen varsin uskottava vasta-argumentti kuuluu, että itse asiassa veroasteen nostaminen motivoi työskentelemään enemmän, kun ihmiset pyrkivät pitämään yllä elintasoa, johon ovat tottu-neet. Tutkimukset eivät ole antaneet yksiselitteistä vastausta verotuksen kannustinvaikutuksesta suuntaan eikä toiseen.

37

Joka tapauksessa motivaatiotekijöiden vaikutus verotulojen kehitykseen näyttää pienehköltä. Uskottiin kumpaa teesiä tahansa, lähtökohtaisesti kor-kea veroaste merkitsee korkeita verotuloja ja matala veroaste matalia vero-tuloja. Korkea progressio on työkalu pienempiin tuloeroihin, mikä auttaa luomaan tasa-arvoa ja talouskasvua. Kysymys on poliittisesta valinnasta, joka liittyy ennen kaikkea siihen, minkä kokoista julkista sektoria palvelui-neen tahdotaan ylläpitää. Veroasteen laskeminen ei myöskään ole mikään pakollinen kehityskulku vaan poliittinen valinta, jonka hallitukset 1990-lu-vulta alkaen ovat halunneet tehdä.

Myös hallinto on talouspolitiikkaa Ministereillä ja ministeriöillä on Suomessa suuri valta päättää itse hallin-nonalojensa varojen käytöstä. Käytännössä kulutuksen rajoja määräävät kuitenkin Valtiovarainministeriön valmistelemat kehysbudjetit. Budjettike-hykset valmistellaan hallituksen ohjauksessa ja ne hyväksytään eduskun-nassa. Käytännössä kehysbudjetointi on kasvattanut kuitenkin merkittäväs-ti VM:n valtaa yli muiden ministeriöiden.

Ministeriöiden työvoimaa on vähennetty 2000-luvun aikana merkittäväs-ti tuottavuusohjelmilla, joiden hyödyt ovat riippumattomien tutkimusten mukaan olleet kyseenalaisia. Kataisen hallituksen myötä vaikuttavuus- ja tuloksellisuusohjelmaksi uudelleennimetty tuottavuusohjelma on ollut ku-vaava esimerkki talousajattelun ylivallasta: henkilövähennyksiä on pitänyt tehdä riippumatta siitä, johtavatko ne todellisiin kustannussäästöihin, pu-humattakaan pidemmän aikavälin sosiaalisista tai edes kansantaloudellisis-ta hyödyistä.

Useat hallitukset ovat 1990-luvun alun jälkeen kasvattaneet VM:n valtaa eri aloilla. Kehysbudjetoinnin lisäksi VM vastaa yleisestä hallinnon kehit-tämisestä, ja on siten ollut avainroolissa liikelaitosuudistusten, tulosohjauk-sen, valtionyhtiöiden yhtiöittämisen ja monen muun uudistuksen taustalla. VM:n valtaa kuntasektorien ohjauksessa on kasvatettu. Viime vuosina on käyty keskusteluja ministeriöiden yhdistämisestä yhdeksi valtiokonsernik-si. Näissä ehdotuksissa monet merkittävät päätökset eri hallinnonaloilla edellyttäisivät puoltavaa lausuntoa valtiovarainministeriöltä.

Monet politiikan vaikuttajat yli puoluerajojen kannattavat ministeriöiden tonttirajojen höllentämistä, jotta kyettäisiin vastaamaan paremmin hallin-nonalat ylittäviin ongelmiin. On kuitenkin ongelmallista, jos kehitys kulkee käytännössä kohti yhden ministeriön ja yhden näkökulman (talouden) yli-korostumiseen. Kansantaloustieteilijä Markus Jäntti on ehdottanut Valtio-varainministeriön pilkkomista budjettia koordinoivaan ministeriöön ja kan-santalouden suunnitteluministeriöön. Lisäksi valtionvarainministeriö tulisi Jäntin mukaan erottaa kokonaan hallinnon kehittämisestä.

38

Ministeriöiden, virastoiden ja kuntien hallinnon taloudellistuminen on lei-mannut viime vuosikymmenten kehitystä laajemminkin Suomessa ja muu-alla maailmassa. Uudet hallinnon opit – tulosohjaus, tulosprismat, liikelai-tokset, konsernirakenteet – on haettu yksityiseltä sektorilta.

Ajatuksena on ollut, että yksityinen sektori tekee samat asiat tehokkaammin ja halvemmin kuin julkinen valta. Yksityisellä kilpailulla on haluttu hakea myös uusia toimintatapoja. Vaikka harva kannattaa nykyään esimerkiksi te-leyhtiöiden kansallistamista, sisältyy yksityistämisiin paljon ongelmia.

Julkinen sektori on perinteisesti hoitanut tehtäviä alueilla, joissa syntyy helposti luonnollisia monopoleja. Klassinen esimerkki tästä on, että ei ole järkevää pitää yllä useita kilpailevia vesijohto- tai tieverkostoja. Sama pä-tee yhtä lailla kuntien lääkäriasemiin. Välimallin ratkaisu on pitää yllä vain yhtä rakennetta (vaikkapa vesijohtoja tai terveyskeskusrakennusta), mutta kilpailuttaa palvelun tuottaja säännöllisin väliajoin.

Käytännössä markkinat toimivat harvoin tehokkaasti ilman ohjausta. Isot yritykset pyrkivät ostamaan pienemmät kilpailijansa pois markkinoilta, ja hintojen salaiseen sopimiseen yritysten kesken perustuvia kartelleja pal-jastuu usein. Yksityistämisten taustalla onkin usein ideologinen usko yksi-tyisen sektorin tehokkuuteen. Uskolle on vähän perusteita: oleellista on se, miten toiminta järjestetään.

Talous ja sitä koskeva tieto on yleensä yksityistä, ja päätöksenteko perustuu omistamiseen. Myös tällä on merkitystä hallintoa kehittäessä: yksityistet-tyihin toimintoihin vaikuttaminen rajoittuu usein ostopäätösten tekemiseen tai tekemättä jättämiseen. Kansalaiset voivat vaatia julkista tietoa Suomen melko hyvän julkisuuslain perusteella, kun taas yritysten kanssa tehdyt so-pimukset ovat yleensä liikesalaisuuksia.

Finanssipolitiikalla voidaan pehmentää talouden notkelmia Finanssipolitiikalla on erityinen merkitys myös taloudellisten syklien ta-soittajana. Sykleillä tarkoitetaan nousukausien ja taantumien vuorottelua. Itse asiassa sekä kansantalouksien että globaalin talouden tasolla syklit ovat hämmentävän säännöllisiä, vaikkakin talouden psykologia voi hämärtää asiaa: usein nousukaudet esitetään populaarissa talouspuheessa niin, että on keksitty ”pysyvän kasvun” resepti ja laskukaudet yllätyksinä, joita ”ku-kaan ei osannut ennustaa”.

Niin sanotun keynesiläisen talouspolitiikan perusidea on, että valtio pyrkii tasamaan syklien vaihtelua. Näin ollen taantumassa valtio kuluttaa enem-män ja velkaantuu reilustikin. Kulutus tapahtuu esimerkiksi sijoittamalla suuret infrastruktuurihankkeet taantuma-aikaan. Näin työvoiman kysyntä saadaan pidettyä yllä ja yksityinenkin sektori saa piristysruiskeen. Sen sijaan nousukauden aikaan valtio taas kuluttaa vähemmän ja pyrkii maksamaan

39

velkaansa pois, mikä taas estää talouden ylikuumenemisen. Ajatuksena on, että taloudessa ratkaisevaa on kokonaiskysyntä, eli se, miten paljon talou-den toimijat yhteensä ostavat tuotteita, palveluja ja sitä kautta työvoimaa. Keynesiläisen talouspolitiikan seurauksena kokonaiskysyntä pysyy suurin piirtein tasaisena.

Keynesiläisen talouspolitiikan ideana on tuottaa toivottuja sosiaalisia vaiku-tuksia. Perinteinen idea on ollut esimerkiksi täystyöllisyys. Kun valtio tasaa kysyntää lisäämällä ja vähentämällä työn kysynnän korkea- ja matalasuh-danteita, saadaan täystyöllisyyttä pidettyä yllä sen sijaan, että taantuman tullen osa työvoimasta olisi siirretty reserviin odottamaan korkeasuhdan-netta. Tämä olisi ollut paitsi sosiaalisesti vastuutonta, myös taloudellisten voimavarojen tuhlaamista. Tänä päivänä täystyöllisyystavoitteesta on poli-tiikassa käytännössä luovuttu, mutta keynesiläiset ideat ovat edelleen olen-naisia valtiontalouden suunnittelun kannalta.

Yllä kuvattua ideaa kutsutaan toisinaan vastasykliseksi talouspolitiikaksi, koska valtio kuluttaa syklin vastaisesti: paljon matalasuhdanteessa ja vähän korkeasuhdanteessa. Tämän vastakohta on myötäsyklinen talouspolitiikka. Myötäsyklinen talouspolitiikka kärjistää syklien huippuja entisestään. Osa poliittisesta oikeistosta kannattaa myötäsyklistä talouspolitiikkaa, koska he vastustavat periaatteellisista syistä valtion velkaantumista jopa tilapäisesti. Jos lähdetään siitä, että valtio kuluttaa aina sen verran, mitä saa verotuloina kerättyä, päädytään väistämättä harjoittamaan myötäsyklistä talouspolitiik-kaa. Tämän seurauksia ovat tarpeettoman rajut lamat ja talouden tarpeeton ylikuumentuminen nousukaudella.

Lähteet

Julkunen, Raija (2001). Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Vastapaino, Tampere.

40

7 LOPUKSI Rahoitusmarkkinavero, johdannaismarkkinat ja luottoluokitukset löytyivät vielä neljä vuotta sitten vain lehtien taloussivujen marginaaleista, jos edes sieltä. Vuoden 2008 finanssikriisi ja sen jälkimainingit teki niistä – ja monista muista vastaavista käsitteistä – puoli yhdeksän uutisten kärkiaiheita.

Talous jyrää, jos me annamme sen jyrätä. Mitä useampi kansalainen ottaa selvää talouden käsitteistä ja rakenteista, sitä moniäänisempää ja demo-kraattisempaa on myös taloudesta käytävä keskustelu. Tietoisuus taloudel-lisista valinnoista ja taloudellisista syy-seuraussuhteista synnyttää kriittistä osaamista, jonka yli ei helposti kävellä.

Tärkeintä on ymmärtää, että talous ei itsessään vaadi mitään, vaan vaati-muksia esittävät eri yhteiskunnalliset ryhmät. Niiden edustajilla on omat, usein osin poliittiset syynsä kannattaa esimerkiksi uusklassista talousteo-riaa.

Talouspolitiikka ei ole vaihtoehdotonta, mutta uusklassisen talouspolitiikan menestys on seurausta juuri tämän harhakäsityksen luomisesta ja ylläpi-tämisestä. Uusklassiset käsitykset ovat usein intuition vastaisia (tiedämme esimerkiksi, että ihmisten ”kannustaminen” on monimutkaisempaa kuin tuloerojen kasvattaminen). Ne ovat kuitenkin menestyneet loistavasti juuri siksi, että ne on esitetty vaihtoehdottomina.

Talouspolitiikka ei synny tyhjiössä

Talouspolitiikkaa ei tehdä tyhjiössä. Monia kysymyksiä voidaan tutkia pait-si talouspolitiikkana, myös esimerkiksi työllisyys- tai ympäristöpolitiikan näkökulmista. Näkökulman ja kehyksen valinta on usein itsessään poli-tiikkaa. Esimerkiksi talouskasvu ei riitä perusteluksi millekään ennen kuin osoitetaan, ettei talouden kasvu aiheuta enemmän haittaa muilla yhteiskun-nallisen toiminnan aloilla. Julkisen palvelun yksityistäminen voi kasvattaa lyhyellä tähtäyksellä taloutta, mutta lisätä samalla pahoinvointia. Talouspo-litiikka on suhteutettava muuhun yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Talouspolitiikan haastaminen edellyttää käsitystä siitä, mitä asioita haluam-me käsitellä talouden termein. Joskus paras haaste on sanoa, että kyse ei ole taloudesta. Talous on käytännössä aina puhetta tavaramuotoisista asioista eli tuotteista. Tällöin monet yhteiselämän, moraalin, oppimisen ja laajem-man hyvinvoinnin näkökulmat jäävät sivuun.

Tyypillinen esimerkki taloudesta näkökulmana on lasten päivähoito. Kyse on talouspolitiikasta sikäli, että päivähoidolla on työvoiman tarjontaan liit-tyviä tavoitteita: saada lisää työvoimaa työelämään ja tehostaa kansantalou-den työnjakoa. Tämän kehyksen kautta voimme olla eri mieltä esimerkiksi siitä, mikä on työvoiman tarjonnan todellinen merkitys. Päivähoitoa voi-

41

daan kuitenkin yhtä hyvin ajatella kasvatuksen ja lasten näkökulmasta. Jos sitä ajatellaan ensi sijassa talouspolitiikkana, ollaan väärillä raiteilla.

Tämä on vain yksi esimerkki. Koulutusta voidaan ajatella itseisarvoise-na sivistyksenä tai työmarkkinoiden tarpeiden palvelemisena. Vesialueen suojelua voidaan ajatella luontokokemuksen tai kalastuselinkeinon näkö-kulmasta. Maahanmuuttoa kriisimaista voidaan ajatella inhimillisen vel-vollisuuden tai työmarkkinoiden näkökulmasta. Taloudellinen näkökulma tuottaa taloudelliselle näkökulmalle ominaisia johtopäätöksiä.

Suurinta osaa arkisista toiminnoistamme on mielekästä jäsentää muuten kuin taloutena. Omien lasten kasvattaminen, puolison kanssa toimiminen, naapuriapu tai ystävyyssuhteet ovat itsestään selvästi jotain muuta kuin ”taloutta”. Taloudellinen ajattelutapa muuttuu kuitenkin jatkuvasti hallit-sevammaksi. Edellä esimerkeistä tämä näkyy selvimmin koulutuksessa. On entistä enemmän paineita suunnitella koulutusta työmarkkinoiden tarpei-den mukaan, yleisen sivistysnäkökulman jäädessä sivummalle.

Työkaluja tulevaisuuden tekemiseen

Talouden ja talouspolitiikan kysymysten auttaa suhtautumaan kriittises-ti talouspuheen leviämiseen sekä hallitsevaan talouspolitiikan muotoihin. Oppiminen luo itsessään poliittista voimaa. Kuitenkin tänä päivänä talous-kysymykset ovat erityisen kiinnostavia myös ajankohtaisista, päivänpoliit-tisista syistä. Tulevaisuuden talousjärjestelmää luodaan nyt.

Politiikka etenee tyypillisesti harppauksittain: yhteiskunnallinen todelli-suus kohtaa taitoskohtia, jossa itsestäänselvyydet määritellään uudestaan. Historiasta tällaisia taitoskohtia tunnetaan esimerkiksi ”hullujen vuosien” 1848 ja 1968 nimillä. Elämme nyt tällaisessa taitoskohdassa. Finanssikriisi ja eurokriisi eivät ole irrallisia kriisejä, vaan kamppailua siitä, minkälainen talousjärjestelmä kriisistä seuraa. Uusklassiseen teoriaan perustuva uusli-beralistinen yhteiskuntamalli on epäonnistunut. Tätä epäonnistumista on paikattu pitkään ainoastaan lisäämällä velkarahan määrää julkisella ja yksi-tyisellä sektorilla.

Umpikuja ei synnytä automaattisesti parempia ratkaisuja. Aidot ulos-pääsytiet edellyttävät esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden suhteellisen koon pienentämistä ja velkasaneerauksia, jotka vahingoittavat monia vaikutus-valtaisia intressiryhmiä. Esimerkiksi EU:ssa on nähtävissä, että uusi talo-usjärjestelmä saattaa olla entistä autoritäärisempi, epädemokraattisempi ja epätasa-arvoisempi. Todelliset muutokset syntyvät vain poliittisten kamp-pailujen kautta.

Taitoskohta on jonkinlainen politiikan tiivistymä, ja sen lopputulos riippuu siitä, miten aktiivisesti eri poliittista maailmankatsomusta edustavat ihmiset osallistuvat yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri nyt kannattaa olla kiin-

42

nostunut talouspolitiikasta. Toki samaan aikaan liikkeessä ovat myös pe-rusinstituutiot. Emme esimerkiksi tiedä, miten kansallisvaltioiden ja EU:n suhteet jäsentyvät jatkossa, tai onko esimerkiksi IMF:n rooli tulevaisuudes-sa yhtä suuri kuin nyt, tai säilyykö dollari globaalina keskusvaluuttana.

Samalla toki joudumme vastuullisena ihmiskuntana pohtimaan suhdet-tamme taloudelliseen kasvuun. Kasvua voidaan jatkaa, mutta sen erilaiset oheishaitat kasvavat jatkuvasti. Kasvun haitat eivät ole vain saasteita, vaan lisääntynyttä kilpailua, stressiä ja sosiaalista pahoinvointia, sekä kulttuurin rahavälitteistymistä. Toisaalta kasvu on ollut pitkään vasemmistolaisen ta-louspolitiikan kärjessä, kun pyrkimyksenä on ollut osoittaa, että pääoman intressien asettaminen etusijalle heikentää kasvua ja lisää työttömyyttä, toi-sin kuin uusklassinen teoria esittää. Vasemmiston tavoitteita voisi kuitenkin kuvata paremminkin kuin kasvun käsitteen kautta, esimerkiksi puhumalla hyvinvoinnista ja sosiaalisista oikeuksista. Lopulta talouspolitiikassa ei ole kyse yhtään sen vähemmästä kuin hyvästä elämästä.

Historian murroskohdat synnyttävät säröjä vallan keskuksiin. Säröt luovat mahdollisuuksia hyödyntää yllättävienkin tahojen argumentteja lyhyen ai-kavälin päivänpoliittisten kiistojen ratkaisussa. Esimerkiksi IMF on tehnyt 1980-luvulla hartiavoimin työtä minimivaltion ihanteiden levittämiseksi koko eteläisen pallonpuoliskon maihin. Vuoden 2008 kriisi on saanut järjes-tön puhumaan pääomaliikkeiden rajoittamisen ja tasaisen tulonjaon puo-lesta – samaan aikaan, kun nämä ihanteet eivät kuitenkaan ole näkyneet suurimmassa osassa sen lainapäätöksiä.

Pitkällä aikavälillä IMF:stä tuskin kuitenkaan tulee edistyksellisen talous-politiikan johtotähteä, vaikka uudistukset jatkuisivatkin. Tähän tarvitaan laajakatseisempia ajatuksia, ideoita ja uusia työkaluja. Omaa ja yhdessä ajat-telua muilta lainaamisen sijaan.

Lyhyen ja pitkän aikavälin talouspolitiikan keinojen ja tavoitteiden erojen hahmottaminen on oleellinen osa menestyksellistä vaikuttamista talouspo-litiikkaan. Lyhyellä aikavälillä esimerkiksi Euroopan keskuspankin riippu-mattomuus ja perusteettoman tiukka rahapolitiikka on otettava annettuna. Tämä heijastuu veropolitiikkaan ja talouden liikkumavaraan myös Suomes-sa. Pitkällä aikavälillä on syytä luoda samalla visioita siitä, miten tilannetta saadaan muutettua.

Euroopan budjettikuripolitiikalle ja rahoitusmarkkinoiden vallalle on vaih-toehtoja. Sosiaalipolitiikkaan, eli ihmisiin, terveydenhuoltoon ja koulu-tukseen panostaminen kannattaa pitkällä aikavälillä myös taloudellisesti. Suomen velkaantuminen on maltillisella tasolla, ja velkaan liittyy yleisem-minkin ylidramatisointia. Oleellista on, mitä rahalla tehdään. Jos velalla luodaan tulevan talouskasvun edellytyksiä, on velan kasvattaminen hyvin-kin järkevää.

43

Uutta, tasa-arvoisempaa talouspolitiikkaa voidaan edistää monilla tasoilla, kuten kunnissa, valtakunnanpolitiikassa, Euroopan unionissa ja myös aivan ruohonjuuritasolla. Talous, hallinto ja globaalit kysymykset ovat liian tär-keitä jätettäväksi vain ”virallisten” asiantuntijoiden keskusteluihin ja pää-tettäviksi.

44

LUKEMISTO

Eskelinen, Teppo & SorsaVille-Pekka (2011). Hyvä talous, Like kustannus, Helsinki.

Harakka, Timo (2009). Luoton loppu: Rahavallan raunioilta kohti uutta kapitalismia, WSOY, Helsinki.

Kantola, Anu (2006). Markkinakuri ja managerivalta: Poliittinen hallinta Suomen 1990-luvun talouskriisissä, Loki-kirjat, Helsinki.

Patomäki, Heikki (2007). Uusliberalismi Suomessa: Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot, WSOY, Helsinki.

Shaxson, Nick: Aarresaaret, Into kustannus, Helsinki.

Ylönen, Matti (2012). Mahti kukkarossa: Johdatus Maailmanpankkiin ja IMF:ään, Into kustannus, Helsinki.

45

KYSYMYKSET

Luku 1 Aluksi

Listaa muutama esimerkki virkamiesvallasta ja “talouden realiteeteista”, 1. jotka ovat mielestäsi supistaneet poliittisten vaihtoehtojen ajamisen mahdollisuuksia. Esimerkit voivat tulla niin omasta arjestasi, kuntapolitiikasta kuin valtionpolitiikasta tai globaaliltakin tasolta.

Mitä muita palvelujen ja hyödykkeiden tuottamisen ja vaihtamisen 2. tapoja ihmisillä on kuin markkinat? Toisin sanoen, mitä muita mahdollisuuksia ihmisillä on vaurauteen kuin kuluttaminen - vai onko?

Ovatko markkinat kansallinen vai globaali instituutio?3.

Mitä veroparatiisilla tarkoitetaan ja miksi ne ovat haitallisia? Nimeä 4. muutamia. Mitä veroparatiisien kitkemiseksi olisi tehtävissä?

Luku 2 Talouden ohjaamisen keinot

Mitkä ovat talouspolitiikan eri alueet ja mitä niillä tehdään?1.

Millä eri tavoin valtio ohjaa taloutta? Millaisia esimerkkejä 2. löydät siitä, kuinka valtio on ohjannut suomalaisen tuotannon muotoutumista markkinoiden “vapaan käden” sijaan?

Mitä EU:n kasvu- ja vakaussopimuksella tarkoitetaan? Mitä puolestaan 3. tarkoitetaan Euroopan keskuspankin “itsenäisyydellä”?

Mitä IMF, WTO ja OECD tekevät? Millaisia vaikutuksia IMF:n lainaohjelmilla?4.

46

Luku 3 Miten kasvu syntyy?

Miksi uusklassisessa taloustieteessä katsotaan, että 1. valtiopoliittisen säätelyn purkaminen lisää talouskasvua?

Miten sanonta “kyllä työtä tekevälle riittää” 2. pätee palkkatyöyhteiskunnassa?

Mitä mieltä olet itsensä työllistämisestä ja yrittäjyydestä? Olisiko 3. toivottavaa, että entistä useampi tekisi työtä itsellisesti?

Millaisia sosiaalisia hyötyjä tasaisesta tulonjaosta on yhteiskunnalle4.

Millä eri tavoin talouskasvu on riippuvaista julkisista 5. hyvinvointipalveluista ja muista instituutioista?

Miten talouskriisit kyseenalaistavat uusklassisen taloustieteen 6. väitteen, että tarjonta luo oman kysyntänsä.

Luku 4 Teollisuus- ja kauppapolitiikka

Millainen käänne teollisuuspolitiikassa tapahtui 1980- ja 1990-luvuilla?1.

Mitä aktiivisella teollisuuspolitiikalla tarkoitetaan? Miten 2. sen harjoittaminen on näkynyt Suomen historiassa?

Mitkä tekijät ovat heikentäneet valtioiden valtaa tehdä 3. aktiivista elinkeino ja teollisuuspolitiikkaa?

Pohdi myös kirjoittajien tekstiin liittämiä kysymyksiä tässä luvussa. 4.

47

Luku 5 Rahapolitiikka

Mitä rahan luominen tyhjästä tarkoittaa? Onko sanonta täysin pätevä?1.

Mitä keskuspankin ohjauskorolla tarkoitetaan?2.

Selitä mikä on inflaation ja työllisyyden välinen mekanismi.3.

Kenen intressejä Euroopan Keskuspankin niin 4. sanottu tiukka rahapolitiikka palvelee

Miten julkinen ja yksityinen velka eroavat toisistaan?5.

Luku 6 Finanssipolitiikka

Miten nykyiset tuloerot on tuotettu verotusta 1. koskevilla poliittisilla linjauksilla?

Miten verotuksen ja työmotivaation yhteyttä on selitetty?2.

Miten julkishallinnon rationalisointeja ja 3. yksityistämisiä on viime vuosina perusteltu?

Miten julkisten palvelujen yksityistäminen vaikuttaa 4. päätösten ja innovaatioiden avoimuuteen?

Luku 7 Lopuksi

Mistä näkökulmista ja argumenteista käsin talouspolitiikka voidaan 1. politisoida? Hyödynnä koko kirjan antamaa aineistoa.

Mitä mieltä olet talouskasvusta vasemmistolaisen politiikan keskiössä?2.

Elämme historiallista murroskautta, joka tulee muuttamaan talouden 3. ja hallinnon paradigmaa. Millaisia tulevaisuudenkuvia sinä näet?

Millaisiin talouspoliittisiin asioihin sinä haluat vaikuttaa?4.

48 Kansan Sivist

ystyön Lii

tto KSL

ry