Kehityksellinen verbaali dyspraksia; kuvaus lapsen puheen ja kielen kehityksestä iässä 2:0 - 4:6

Mira Pihlajamaa 02/ 2006

Helsingin yliopisto

HELSINGIN YLIOPISTO Ä HELSINGFORS UNIVERSITET Ä UNIVERSITY OF HELSINKI

Tiedekunta - Fakultet - Faculty Käyttäytymistieteellinen tiedekunta

Laitos - Institution - Department Puhetieteiden laitos

Tekijä - Författare - Author Pihlajamaa, Mira Maarit Työn nimi - Arbetets titel Kehityksellinen verbaali dyspraksia: kuvaus lapsen puheen ja kielen kehityksestä iässä 2;0 - 4;6 Oppiaine - Läroämne – Subject Logopedia Työn laji - Arbetets art - Level Pro gradu -tutkielma

Aika - Datum - Month and year Tammikuu 2006

Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 107 + liitteet 3s.

Tiivistelmä - Referat - Abstract Kehityksellisen verbaalin dyspraksian keskeisimmät ongelmat on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta häiriön luonteesta ja diagnosoinnista kiistellään yhä. Se on neurologisperäinen häiriö, joka vaikuttaa puhemotoriikan ohjelmointiin. Puheen kehitys on viivästynyttä ja heikkoa verrattuna muuhun kielelliseen kehitykseen. Foneemivarasto on rajattu, ja peräkkäisten puheliikkeiden tuottaminen on työlästä. Puheen virheet ovat vaihtelevia ja kuultujen sanojen toistaminen on vaikeaa. Diagnoosin tekeminen on hankalaa vaikka häiriön peruspiirteet tunnetaan hyvin ja ovat usein selkeästi havaittavissa. Diagnoosia vaikeuttaa usein dysfasia, joka voi esiintyä yhdessä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kanssa. Erotusdiagnostiikkaa vaikeuttaa siis sen määrittely, mitkä kielen kehityksen poikkeavat piirteet ovat primaaristi dyspraksiaan kuuluvia ja mitkä poikkeavan puheen kehityksen rinnalla syntyneitä lisävaikeuksia. Tässä tapaustutkimuksessa kuvaan poikani poikkeavaa puheen ja kielen kehitystä iässä 2;0 - 4;6. Pojallani on diagnosoitu dysfasia, joka painottuu kehityksellisen verbaaliin dyspraksiaan. Kuvaan poikani puheen kehityksen hidasta etenemistä, sen yhtäläisyyksiä ja eroja tyypilliseen puheen kehitykseen verrattuna. Kuvaan myös poikani käyttämää puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota sekä pohdin näiden keinojen tarpeellisuutta ja kehittämisen tarvetta kliinisessä työssä. Lapsen aktiivinen rooli nousee tässä työssä selkeästi esille, ja pohdinkin lapsen omien kielellisten strategioiden syntymistä ja merkitystä poikkeavassa puheen ja kielen kehityksessä. Aineisto koostuu minun tekemistäni, säännöllisistä päiväkirjamerkinnöistä sekä videoinneista. Poikani puheen kehitys näytti ensisanojen myötä lähtevän liikkeelle tyypillisessä aikataulussa 1;0-vuoden iässä. Tämän jälkeen puheen kehitys eteni erittäin hitaasti. Aineistossa nousi esiin lapsen aktiivisen sanavaraston kasvua estäneiden fonologisten rajoitusten sinnikkyys. Lapsi ei myöskään pystynyt ilmaisemaan sanojen taivutusmuotoja, johtuen fonologisista rajoituksista. Huolimatta puheen kehityksen erittäin hitaasta etenemisestä, lapsen kielellinen kehitys eteni. Hän muodosti pidempiä ilmauksia, omaksui abstrakteja käsitteitä sekä aktiivisesti valitsi, toteutti sekä vaihtoi ilmaisukeinoja ja kohdesanoja. Tämä tutkimus lisää dyspraksian tutkimukseen, diagnosointiin, kuntoutukseen ja puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation (AAC) käyttöön liittyvän keskustelun ja tutkimuksen tarvetta kielihäiriöisten lasten kuntoutuksessa ja arjessa. Lapsi, jonka puhekyky kehittyy selkeästi muun kognitiivisen kehityksen jäljessä, tarvitsee tehokkaita AAC-keinoja, jotka vastaisivat lapsen ilmaisutarvetta sekä tukisivat kokonaisvaltaisesti kielellistä kehitystä ja samalla vähentäisivät lisävaikeuksien riskiä.

Avainsanat - Nyckelord Kehitykselinen verbaali dyspraksia, dysfasia, fonologiset rajoitukset, puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio (AAC) Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjasto

Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information

HELSINGIN YLIOPISTO Ä HELSINGFORS UNIVERSITET Ä UNIVERSITY OF HELSINKI

Tiedekunta - Fakultet - Faculty Fac.of Behavioural Sciences

Laitos - Institution – Department

Department of Speech Sciences

Tekijä - Författare - Author Pihlajamaa, Mira Maarit Title Developmental verbal dyspraxia: description of the development of speech and language of a child at the age 2;0 – 4;6 Oppiaine - Läroämne - Subject Logopedia Työn laji - Arbetets art - Level Master´s thesis

Aika - Datum - Month and year January 2006

Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 107 + 3

Tiivistelmä - Referat – Abstract In this study I will describe the development of speech and communication of my own son, who is diagnosed with developmental verbal dyspraksia (dysfasia). The focus of this study is on verbal dyspraksia, it´s impact on speech development and the communication of the child. I will consider this disputed diagnosis and different views of research of developmental verbal dyspraksia. I will search for points in common with normal and dyspractic speech and language development and consider the possible effects arising from differeces in the development. The speech development of my son was extremely slow but still there was connections to a typical speech development. The data is based on my diary and videorecordings during the age period of 2;0 - 4;6. I will describe the child´s personal means to express himself. The communication of my son consisted from many different resources which he connected and built meaningful combinations. One of the focuse in this study is the active role of the child during his acquisition of language and interaction with his environment. I take into consideration also the meaning of augmentative and alternative communication (AAC) on the development of language. After a typical production of first words at the age 1;0, the speech development of my son was extremely slowly. In my study it appears to be the fonological constraints which constituted enormous obstacle for the development of speech. In my study it seems clear that the slowly growing lexicon and the incompetence to use grammatical markers could be result of strong fonological constraints.II will consider the possibility that the extremely slow maturation of fonology together with the poor chances to practice language could be the reason for some problems in acquisition of abstract concepts an complex grammatical markers. Although the speech development was very slow the language development could still make progress. The child producted longer expressions, learned many abstract concepts and was an active communicator and learner by choosing, executing and changing the means to express himself and also the target words. There is a need to study more the development of language development of children who are diagnosed with developmental verbal dyspraxia. There is also a great need for the use, and for the study of AAC with the children who have a language impairment.

Keywords Developmental verbal dyspraxia, dysfasia, fonological restrictions, augmentative and alternative communication (AAC) Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited Library of Behavioural Sciences

Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information

SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO .................................................................................................................. 1 2. SUOMENKIELISEN LAPSEN PUHEEN KEHITYS .............................................. 3 2.1 Esileksaalinen kausi .................................................................................................. 4 2.2 Protosanojen / sanahahmojen kausi .......................................................................... 5 2.3 Systemaattisen fonologian kehityksen kausi............................................................. 7 3. PUHEEN MOTORISET HÄIRIÖT ........................................................................... 8 3.1 Puheen apraksia......................................................................................................... 8 3.2 Kehityksellinen verbaali dyspraksia ......................................................................... 9 4. LAPSEN KOMMUNIKOINNIN KEHITYS ............................................................ 12 4.1 Puhetta korvaava kommunikaatio........................................................................ 13 4.2 Puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation yhteydet kielelliseen kehitykseen........................................................................................................... 15 4.3 Lapsi aktiivisena oppijana ja viestijänä ............................................................... 17 4.3.1 Valikointi ja välttely fonologisten piirteiden mukaan.................................. 17 4.3.2 Fonologiset rajoitukset poikkeavassa kielenkehityksessä............................ 19 4.3.3 Puheen monitorointi..................................................................................... 20 5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS ................................................................................. 21 6. TUTKIMUSMENETELMÄT ..................................................................................... 23 6.1 Tutkittava lapsi....................................................................................................... 23 6.2 Aineiston keruu ..................................................................................................... 24 6.3 Analyysi ................................................................................................................. 26 6.4 Merkintätavat ......................................................................................................... 27 7. TULOKSET................................................................................................................... 28 7.1 Ilmauksen [am] monipuolinen käyttö ................................................................... 30

7.2 Fonologiset prosessit............................................................................................ 35 7.2.1 Diftongien kehitys........................................................................................ 37 7.2.2 Konsonanttien omaksuminen ja konsonanttiyhtymät .................................. 41 7.2.3 Protosanojen kauden päättyminen ............................................................... 47 7.3 Puuttuvien sanojen kohtalo .................................................................................... 49 7.3.1 Kohdesanat "maito" ja "auto" ..................................................................... 49 7.3.2 Kohdesanat "mato" ja "satu"....................................................................... 52 7.3.3 Merkkejä välttelystä: kohdesanat "laiva" ja "possu" .................................. 55

7.4. Puheen monitorointi ja itsekorjaus ..................................................................... 58 7.5 Sanaston kasvu..................................................................................................... 65 7.6 Kooste Aaronin puheen kehityksestä iässä 2;0 -4;6............................................. 70 7.7 Lingvistisen tiedon ilmaiseminen non-verbalein keinoin .................................... 72

7.7.1 Ilmaisukeinot sanoille "iso" ja "pieni" ........................................................ 72 7.7.2 Vaikeuksien kompensointikeinoja .............................................................. 75 7.8 Kielen ja kognition kehitys .................................................................................. 79 8. POHDINTA ................................................................................................................... 83 8.1 Tulokset fonologisen kehityksen osalta ............................................................... 83

8.2 Tulokset kielellisen kehityksen osalta.................................................................. 86 8.3 Lisätuloksia .......................................................................................................... 91 8.4 Metodin pohdinta ................................................................................................. 92 8.5 Jatkotutkimusajatuksia ......................................................................................... 94 LÄHTEET ......................................................................................................................... 95 Liitteet

1

1. JOHDANTO

Tämä työ käsittelee kehityksellistä verbaalia dyspraksiaa ja sen vaikutusta pienen

Aaron-pojan kielenkehityksessä kahden ja puolen vuoden aikana. Kehityksellinen

verbaali dyspraksia on kiistelty aihe, josta on vain niukasti systemaattista

tutkimustietoa tarjolla. Erityisen vähän on tehty suomenkielistä tutkimusta.

Kehityksellisen verbaalin dyspraksian oireet tunnistetaan hyvin, mutta häiriön

erotusdiagnoosista, sen suhteesta dysfasiaan ja erityisesti häiriön motoris-kielellisten

ongelmien luokittelusta on eriäviä näkemyksiä.

Tässä työssä seurasin Aaronin puheen ja kielenkehitystä iässä 2;0 - 4;6. Tarkoituksena

oli kuvata kehityksen moniulotteisuutta, sitä kuinka kielelliseen kehitykseen vaikutti

moni tekijä. Kehityksellinen verbaali dyspraksia esti ja vaikeutti Aaronin puheen ja

kielen kehitystä. Tutkimuksessa nousi selkeästi esille fonologisten vaiheiden

merkittävyys ja erityisesti näiden vaiheiden rajoitukset. Fonologiset rajoitukset

hidastivat muun muassa aktiivisen sanavaraston kasvua ja kieliopillisuuden

ilmaantumista. Aaron joutui omaksuman kieltä poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa

hänen kognitiivisen kehityksensä ja puheen kehityksensä välillä oli merkittävä ero.

Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Aaronilla oli aktiivinen rooli puheen ja

kielen käytössään. Lapsi itse, hänen kognitiivinen kehityksensä, alati kasvavat

kokemuksensa ja halunsa kommunikoida ympäristön kanssa tarjosivat

mahdollisuuksia korvata osin puhekyvyn puutteita. Aaronilla oli oma, aktiivinen rooli

viestin välittäjänä, viestintäkeinojen valitsijana, oman puheensa arvioitsijana ja roolin

valinnassa sosiaalisessa tilanteessa. Aaron osoitti myös kykyä monitoroida omaa

puhettaan ja tehdä kohdesanojen valinnassa ratkaisuja, jotka mahdollistivat hänelle

puhe- tai äänteellisen ilmaisukeinon.

Pohdin tässä työssä myös puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation (AAC,

augmentative and alternative communication) mahdollisuuksia ja tarvetta

kielihäiriöisen lapsen kuntoutuksessa ja arjessa. Aaronilla oli käytössään omien

2

ilmaisukeinojensa lisäksi tukiviittomia. Kaikki puhetta tukevat ja korvaavat

kommunikaatiokeinot, joita Aaron käytti: eleet, ilmeet, pantomiimi, kuvat, viittomat ja

omat ilmaisut, toimivat puheen korvikkeena siihen asti, kunnes Aaron pystyi

korvaamaan nämä korvikkeet sanoilla ja puheella. Aaron valikoi ja vaihtoi aktiivisesti

erilaisia ilmaisukeinoja kehitysvaiheensa ja ikänsä mukaan. Intonaatio oli yksi

merkittävä keino, jonka avulla Aaron kuvasi merkityksiä ja kieliopillisuutta. Hän myös

suoritti aktiivista leksikkovalintaa valikoidessaan kohdesanoja, jotka olivat hänen

fonologisten rajoitustensa mukaan mahdollisia tuottaa.

Tämä työ on erityinen siinä mielessä, että olen sekä tutkimuksen tekijä, että tutkittavan

lapsen, Aaronin äiti. Tämä tarjosi minulle mahdollisuuden seurata hyvin läheltä

Aaronin kielenkehitystä ja kehityksellisen verbaalin dyspraksian ilmenemismuotoja

sekä hänen omia keinojaan selviytyä erittäin rajoitetun puheen tuottokyvyn kanssa. Jos

lapsella on vaikea-asteinen kehityksellinen verbaali dyspraksia, hänen tutkimisensa ja

arviointinsa on vaikeaa. Ihmiset pystyvät tulkitsemaan lapsen ilmauksia vain, jos heillä

on tietoa lapsen kommunikaatiokeinojen syntymisestä ja kehityksestä. Se, että muut

eivät ymmärrä lapsen kommunikointia, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ilmaisun

perustana ja taustalla voisi tapahtua kielellistä prosessointia. Lapsen kielellinen kehitys

voi edetä ja kehittyä myös silloin, kun aktiivinen sanavarasto ei juurikaan kasva.

Tässä työssä olen verrannut Aaronin poikkeavaa puheen ja kielen kehitystä lapsen

normaaliin, tyypilliseen kehitykseen. Olen pyrkinyt kuvaamaan kehityksellisen

verbaalin dyspraksian perusvaikeuksia ja hahmottamaan näiden vaikutusta

kokonaisvaltaiseen kielelliseen kehitykseen. Olen käyttänyt työssäni paljon

esimerkkejä Aaronin arkikommunikaatiosta. Hänen ilmaisunsa vaikeutta ja vaikeuden

massiivisuutta kuvaa hyvin esimerkki (s. 73), jossa Aaron tuotti ilmauksen "paha susi"

muodossa: /aa uu/. Tässä vaiheessa hän pystyi tuottamaan vain sanojen ensimmäisten

tavujen vokaalit. Työssäni pyrin kuvaamaan minkälaisia fonologisia ja lingvistisiä

prosesseja oli esimerkiksi tuon ilmauksen /aa uu/ taustalla ja mikä rooli lapsella

itsellään oli tuossa prosessissa.

3

2. SUOMENKIELISEN LAPSEN PUHEEN KEHITYS

Puheen kehitykseen vaikuttavat neuraaliset ja kognitiiviset muutokset ja

ympäristötekijät yhdessä (Netsell 1986:28). Puheen kehitys edellyttää neuraalisen

järjestelmän kypsymistä ja vuorovaikutusta puhuvan ympäristön kanssa (Blischak

1994). Puheen kehitykseen vaikuttavat myös anatomisten rakenteiden ja

lihastoimintojen koordinaation kypsyminen (Ström 2004).

Suorin keino tutkia lapsen kielen kehitystä on tarkastella lapsen ilmauksia ja hänen

puhesuoritustaan. Kielenkehitystä voidaan arvioida muun muassa suhteuttamalla

kielelliset taidot ikään ja kielen eri osa-alueiden taidot lapsen muuhun kehitystasoon.

(Korpilahti 1998). Rapinin ja Allenin (1988) luokituksen mukaan 18 kuukauden

ikäisellä lapsella tulisi olla käytössään 10-12 merkityksellistä sanaa ja kahden vuoden

ikäisellä lapsella tulisi ilmaantua sanaliittoja ja ensilauseita. Kuitenkaan

kommunikaation arvioinnissa ei riitä yksin sanavaraston ja kielen rakenteiden

hallinnan arviointi. Yhtä tärkeää on ottaa huomioon se, miten lapsi käyttää kieltä ja

erilaisia ilmaisukeinoja erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Keskeistä on ilmaisun

toimivuus, ja tarkastelun kohteena ovat myös ei-kielelliset keinot (esimerkiksi

Överlund 1998 ja Riitesuo 2001).

Fonologialla tarkoitetaan kielen äänteellistä järjestelmää, jonka mukaan puhetta

muodostetaan, tai se on kuvaus tästä järjestelmästä (Iivonen 1995). Fonologinen

tutkimus keskittyy äännedinstinktioihin eli äänteiden välisiin suhteisiin. Kielen

äänteiden tutkimuksessa erotetaan myös foneettinen tutkimus, jolloin tutkimus

keskittyy puheen äänteisiin, niiden kvantiteettiin, kvaliteettiin ja prosodiaan. Lapsen

kielen tutkimuksessa foneettinen ja fonologinen tutkimus usein yhdistyvät (Vihman ja

Velleman 2000).

Puheen motorisen kontrollin kehitys on kehittyvä kyky ja motorisella kehityksellä on

yhteys neuraalisen kypsymisen edellytyksiin ja rajoituksiin (Netsell 1986:27-28,

4

Iivonen 1995). Ensimmäisten 12 elinkuukauden aikana puheen motoriseen kontrolliin

vaikuttavat voimakkaasti neuro-sensorimotorinen kypsyminen ja anatomiset

muutokset. Toisen ikävuoden jälkeen nämä samat muutokset vaikuttavat fonologiseen

kehitykseen (Netsell 1986: 28).

Tässä tutkimuksessa käytetään Iivosen (1994a,b) varhaisen kielenkehityksen jaottelua:

1) prenataalinen kausi (ennen syntymää), 2) esileksikaalinen kausi (0-1;0), 3)

protosanojen eli sanahahmojen kausi (1;0 – 1;6 ), 4) systemaattisen fonologian

kehityksen kausi (1;6 - 3-4v), 5) fonologisen viimeistelyn kausi (3-4v – 12v ).

2.1 Esileksikaalinen kausi

Kielellisen kehityksen voidaan katsoa alkavan jo ennen syntymää. Prenataalisella

kaudella voidaan olettaa tapahtuvan kielellistä, lähinnä puheen havaitsemisen kehitystä

(Iivonen 1994a,b).

Varhaista kielenkehityksen kautta on usein kutsuttu esikielelliseksi kaudeksi (mm.

Jakobson 1968, Ingram 1989:83), ja tällöin lapsen kielellinen kehitys on määritelty

alkavaksi ensimmäisten sanojen alkamisesta. Monet tutkijat katsovat kuitenkin

kielellistä kehitystä tapahtuvan jo ennen ensimmäisten sanojen ilmaantumista, ja muun

muassa Leiwo (1980) korostaa esikielellisen vaiheen merkitystä kielellisen kehityksen

kannalta, esimerkiksi puheen ymmärtäminen ja ei-sanastollinen kehitys edistyvät.

Myös jokeltelulla ja ensisanoilla on todettu olevan keskinäisiä yhteyksiä (muun

muassa Oller, Wieman, Doyle ja Ross 1976, Ferguson & Macken 1983, Vihman,

Macken, Miller, Simmons & Miller 1985, Stoel-Gammon 1989). Iivonen (1994a, b)

käyttää tästä kaudesta nimitystä esileksikaalinen kausi. Esileksikaalisen kauden

jaotteluita ovat esittäneet useat tutkijat (muun muassa Koopmans-van Beinum ja Van

der Stelt 1986, Stark 1980).

5

Varhaisen, esikielellisen ja kielellisen puhekommunikaation väliin sijoittuu

elekommunikaation vaihe (Launonen 1995:41). Kommunikatiiviset funktiot täytetään

varhaisessa vaiheessa eleillä, myöhemmin puhe täyttää nämä tehtävät (Goldin-

Meadow ja Morford 1990). Lapsen varhaisen kielenkehityksen vaiheet esiintyvät

myös päällekkäin. Kun ensimmäisiä sanoja alkaa ilmaantua, lapsilla on vielä runsaasti

ääntelyä, jokeltelua ja osoittamista (Vihman 1996:147).

2.2 Protosanojen / sanahahmojen kausi

Puheen ja kielenkehityksen vaihetta iässä 1;0 – 1;6 kutsutaan muun muassa

protosanojen kaudeksi (Ferguson ja Farwell 1975, Iivonen 1994a, b) ja usein myös 50

ensisanan kaudeksi (mm. Ingram 1976, Stoel-Gammon ja Cooper 1984). Lapsen

ensisanat ilmaantuvat noin yhden vuoden iässä (muun muassa Ferguson ja Farwell

1975, Stoel-Gammon ja Cooper 1984, Ingram 1999, Kunnari 2000). Aluksi kehitys on

hidasta ja ensisanojen jälkeen voi kestää huomattavan pitkä aika, ennen kuin lapsen

sanavarasto laajenee. 50 ensisanan saavuttaminen vie keskimäärin kuusi kuukautta

(Iivonen 1995, Bates, Dale ja Thal 1995, Ingram 1999, Kunnari 2000). Yleisistä

tendensseistä huolimatta lapsilla on havaittu merkittäviä yksilöllisiä eroja varhaisen

fonologian (Iivonen 1994a) ja morfologian (Bates, Dale ja Thal 1995:97) kehityksessä.

Lapsen varhainen kielen kehitys on toistuvasti muuttuva prosessi ja tutkimuksen

ongelmana on sekä muodon että merkityksen vakiintumattomuus kielessä (Iivonen

1995).

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ensisanojen kauden sanojen rakenteet ovat

yksinkertaisia verrattuna aikuiskieleen (Savinainen-Makkonen 2001). Ensisanojen

tavupituus on yleensä rajoittunut; sanat ovat vain yksi- tai kaksitavuisia (Vihman

1996, Macken 1995:683). Yksinkertaiset tavurakenteet ovat suomen kielessä

hallitsevia (Kunnari 2000). Varhaisessa vaiheessa lapsen on vaikea tuottaa samassa

sanassa äänteitä, joiden ääntymätapa tai -paikka on erilainen (Vihman 1978). Lapsen

6

on vaikea yhdistää eripaikkaisia äänteitä toisiinsa ja siirtyä artikulaatiopaikasta toiseen

(Iivonen 1994b).

Yksilöllisyyttä ilmenee siinä, mitä eri äänteitä lapset suosivat (Ferguson ja Farwell

1975: 435-437, Stoel-Gammon ja Cooper 1984) ja välttelevät (Menn 1976). Kielen ja

sanojen lingvistinen rakenne ja lapsen yksilöllinen aiempi foneettinen oppiminen

vaikuttavat yhdessä lapsen puheeseen. Lapsella on tietoutta kielestä, jolle hän on

altistunut, ja hän prosessoi sanoja niiden foneettisen perustan ja jo olemassaolevien

vähäisten malliensa mukaan. Nämä varastossa olevat mallit ovat muotoutuneet

havaituista sanoista ja artikulaatiokokemuksista (Vihman ja Velleman 2000).

Valikoivuus kohdistuu lähinnä 50 ensimmäisen sanan kauteen. Aktiivinen valikointi

perustuu lapsen senhetkiseen, yksilölliseen fonologiseen järjestelmään. Lapsi

tavoittelee niitä sanoja, jotka uskoo hallitsevansa ja välttää muita sanoja. Vaikuttaa

siltä, että lapsen omat fonologiset mallit vaikuttavat sanaston leksikaaliseen

kehitykseen (Schwartz ja Leonard 1982).

Lapsen varhaisen puheentuoton valikointi perustuu foneettiseen oppimiseen, joka ei

kuitenkaan vielä ole merkki fonologian alkamisesta (Vihman ja Velleman 2000).

Lapsen suorittama prosessointi, aikuiskielen sanojen adaptaatio, heijastaa fonologian

alkua. Lapset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin tilanteissa, joissa heidän foneettiset

taitonsa eivät riitä kielen vaatimuksiin. Lasten varhaiset, muuntunet sanat voidaan

jakaa kahteen luokkaan: 1) Valikoidut muodot. Kohdesanassa on valmiiksi oikea

rakenne. Lapsi voi prosessoida sanan konsonanttia tai vokaalia, mutta sanan rakenne ei

muutu. Valikoituja muotoja ilmenee pääasiallisesti ensimmäisissä sanoissa. 2)

Adaptoidut muodot. Kohdesanaa kohtaa radikaalimpi muutos, ja aikuiskielen sanan

fonotaktinen rakenne muuttuu. Tämä tapahtuu esimerkiksi konsonanttiharmonian,

konsonanttien omission tai tavuomission kautta (Vihman ja Velleman 2000).

50 ensisanan kaudella lapsen ilmaukset ovat yksisanaisia (Ferguson ja Farwell 1975,

Stoel-Gammon & Dunn 1985, Iivonen 1995). Lapsi käyttää yksittäisiä sanoja usein

holistisesti, hän ei vain nimeä esineitä vaan liittää ilmaukseen esimerkiksi haluamisen

7

intention, ja yhteen sanaan saattaa liittyä lausemainen kokonaisuus (Ingram 1976,

Iivonen 1995).

2.3 Systemaattisen fonologian kehityksen kausi

”Fonotaksi koskee foneemien ja tavujen peräkkäinasettelua: foneemien yhdistymismahdollisuuksia ja sanojen pituutta. Lapsen ensimmäiset sanat ovat lyhyitä ja fonotaktisesti yksinkertaisia. Lapsen kielenkehityksessä sanaston fonotaktisia merkkipaaluja ovat sanan tavumäärän kasvu, kvantiteettiopposition oppiminen, etu- ja takavokaalin tai kahden eri konsonantin ilmaantuminen sanaan sekä diftongien, vokaali- ja konsonanttiyhtymien ilmestyminen.” (Iivonen 1994b)

Systemaattisen fonologian kehityksen kausi alkaa noin 18 kuukauden iässä ja jatkuu 3

- 4 vuoteen asti (Iivonen 1995). Lapsen puheessa alkaa ilmetä sääntöihin perustuvaa

fonologista systemaattisuutta (Vihman 1996:216, Ingram 1999). Artikuloinnin

hienosäätö täsmentyy huomattavasti systemaattisen kehityksen kaudella. Tällöin

ilmaantuu myös sanojen taivutusta ja morfofonologiaa (Iivonen 1994b) ja lapsi alkaa

myös yhdistää sanoja lyhyiksi lauseiksi (Ingram 1976).

Lapset voivat edelleen välttää sanoja, joita eivät osaa tuottaa täydellisesti (Ferguson ja

Farwell 1975). Lapsen taidot ovat vielä rajalliset (Ferguson 1978) ja lapsi

yksinkertaistaa aikuiskielen sanoja omien fonologisten sääntöjensä (Ingram 1974) ja

fonologisten prosessiensa mukaan (Grunwell 1987). Ingram (1999:73) kutsuukin tätä

kautta systemaattisten virheiden kaudeksi. Iivonen (1994b) painottaa fonologisen

prosessoinnin merkitystä ja käyttää kaudesta nimitystä systemaattisen fonologian

kehityksen kausi. Lapsi muokkaa systemaattisesti aikuiskielen kohdesanoja, jotta ne

olisivat hänelle mahdollisia tuottaa.

8

3. PUHEEN MOTORISET HÄIRIÖT

Duffyn (1995:5) määrittelyn mukaan puheen motoriset häiriöt ovat seurausta

neurologisesta heikentymisestä, joka vaikuttaa puheen motoriseen ohjelmointiin tai

neuromuskulaariseen toteuttamiseen. Puheen motorisiin häiriöihin kuuluu muun

muassa puheen apraksia. Apraksia tarkoittaa kyvyttömyyttä suorittaa

tarkoituksenmukaisia ja tahdonalaisia liikkeitä, vaikka neuromuskulaarista häiriötä ei

ole. Puheen apraksian suhde muihin apraksian ja afasian muotoihin, sekä puheen ja

toiminnan suhteen määrittely tekee puheen apraksian diagnosoinnin vaikeaksi (Code

1998).

3.1 Puheen apraksia

Aikuisten hankitun puheen apraksian (acquired apraxia of speech) määrittely,

diagnosointi ja termistö on edelleen epävarmaa ja vaihtelevaa (Buckingham 1981,

Duffy 1995: 262), vaikka ensimmäiset kuvaukset häiriöstä on tehty jo sata vuotta

sitten (Code 1998). Puheen apraksia on puheen motorisen ohjelmoinnin vaikeus,

puheliikkeiden ohjelmoinnin häiriö (Buckingham 1981, Duffy 1995:259).

Perusongelmana on afasian ja puheen apraksian suhteen määrittely. Lisävaikeutta

diagnosointiin aiheuttaa puheen apraksia, joka esiintyy yhdessä afasian kanssa.

Perinteisesti puheen motorinen kontrolli on erotettu fonologisista operaatioista, mutta

uusimmissa fonologisissa teorioissa fonologisten esitysten ja motoristen toimintojen

välinen raja on hämärtynyt. Kiistaa on syntynyt siitä, pitäisikö puheen apraksia

sijoittaa fonologiselle vai motoriselle tasolle vai molemmille (Kent 2000). On

pohdittu, pitäisikö verbaali apraksia nähdä fonologisena vai foneettisena häiriönä.

Nykyään painotetaan näkemystä, jonka mukaan vaikeutta ilmenee vaiheessa, jossa

abstrakti, fonologinen esitys pitäisi muuntaa konkreettiseksi, foneettiseksi

9

ilmentymäksi (Code 1998). Buckingham (1981) olettaa potilailla ilmenevän

haparoinnin ja hakemisen artikuloinnissa osoittavan, että heillä on perustava

fonologinen muoto mielessään ja ongelma on artikulaation ohjelmoinnissa. Code

(1998) tarkentaa ongelmakohdan hetkeen ennen artikulaation ohjelmointia, mutta

fonologisen erittelyn jälkeen tapahtuvaksi. Vaikeus kohdistuu abstraktin fonologisen

tason muuntamiseen konkreettiselle motoriselle tasolle artikulatorisen toiminnan

kautta.

3.2 Kehityksellinen varbaali dyspraksia

"Kehityksellinen verbaali dyspraksia voi ilmetä eriasteisena ja –tyyppisenä. Puhemotoriikan suunnittelussa, ohjelmoinnissa tai säätelyssä on häiriö, joka voi ilmetä monin vaihtelevin oireyhdistelmin. Artikulaatioliikkeiden tahdonalaisessa suorittamisessa on vaikeutta: artikulaation aloittaminen, ohjailu ja nopeuden ja keston kontrollointi tuottaa vaikeuksia. Sekä motorinen ohjelmointi, että sensoristen palautejärjestelmien toiminta on epäluotettavaa, jonka vuoksi tuotto on vaihtelevaa. Lapsi ei pysty ohjaamaan ja säätelemään puhemotoriikkaansa haluamallaan tavalla toistuvista peräkkäisistä yrityksistä huolimatta. Nykyisin verbaalin dyspraksian oletetaan olevan sekä motorinen, että kielellinen häiriö”. Mäenpää (1994) Kehityksellinen verbaali dyspraksia (developmental apraxia of speech eli DAS,

developmental verbal dyspraxia) on neurologisperäinen artikulaatioliikkeiden

ohjelmoinnin häiriö (Crary 1993, Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). Häiriön

pääoireita ovat rajattu foneemivarasto, vaihtelevat puheäänteiden virheet, peräkkäisten

puheliikkeiden tuottamisen vaikeus, prosodiikan poikkeavuus ja viivästynyt

ekspressiivinen kieli (Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). Tutkijoiden keskuudessa

ollaan yhtä mieltä keskeisistä ja selkeimmistä ongelmista eli dyspraksiaan kuuluvista

artikulatorisista ja fonologisista häiriöistä sekä reseptiivisen kielen vahvuudesta

verrattuna ekspressiiviseen kieleen. On myös havaittu perinteisten kuntoutusmuotojen

tehottomuus verbaalin dyspraksian kohdalla (Aram 1984).

10

Dyspraksiatutkimusta on tehty 40 vuotta, mutta edelleen kehityksellinen verbaali

dyspraksia on kiistanalainen diagnoosi. Tutkimus on edennyt hitaasti osaksi johtuen

niukasta teoriasta, tutkimustulosten vähäisyydestä ja osaksi tutkijoiden

erimielisyyksistä, jotka koskevat diagnoosia, tutkimusmenetelmiä ja teoriaa (Davis,

Jakielski ja Marquardt 1998). Vain vähän systemaattista tutkimusta on suunnattu

kehityksellisen verbaalin dyspraksian kielelliseen puoleen (Crary 1993: 168),

pääpainon ollessa puheen tuoton tutkimuksessa. Tutkimusryhmät ovat olleet pieniä,

lasten oireisto ja tutkimustulokset vaihtelevia (Kent 2000). Diagnostisesti termi

kehityksellinen verbaali dyspraksia on kyseenalainen, ja suurin ongelma on erottaa

puheen motorinen vaikeus kielellisestä heikkoudesta (Glasson 1984, Ekelman & Aram

1984). Keskustelua on herättänyt myös koko dyspraksia-termin oikeellisuus tämän

häiriön kohdalla sekä dyspraksian liittäminen dysfasiaan. On myös pohdittu pitäisikö

kehityksellinen verbaali dyspraksia erottaa omaksi häiriökseen yleisemmistä puheen

häiriöistä (Davis, Jakielski ja Marquardt 1998).

Alkuperäinen näkemys kehityksellisestä verbaalista dyspraksiasta painotti puheen

artikulatorista ja motorista vaikeutta (Adams 1990). Dyspraksiaan on liitetty myös

syntaktista vaikeutta, jolloin kyseessä ei ole vain motorinen puhevaikeus tai

fonologinen rajoitus vaan puheen ja kielen erityisvaikeus (Ekelman ja Aram 1983).

Tämä näkemys kehityksellisestä verbaalista dyspraksiasta liittää sen diagnoosina

lähelle dysfasiaa . Termeinä käytetään kielenkehityksen erityisvaikeutta (specific

language impairment, SLI) ja Suomessa erityisesti kehityksellistä dysfasiaa

(Korpilahti 1998). Poikkeava kielenkehitys on erityisvaikeus, jolle on tyypillistä suuri

ero kielellisten ja ei-kielellisten taitojen välillä. Lisäksi verbaalisten osataitojen

suoritusprofiili on epätasainen. Rapinin ja Allenin (1983) tekemään dysfasian

syndroomajakoon kuuluu kuusi erilaista dysfasiatyyppia, joista kaksi on rajattu

ekspressiivisten taitojen häiriöiksi: verbaali dyspraksia ja fonologisen ohjelmoinnin

häiriö.

Syntaktiset virheet voidaan nähdä osoituksena syntaktisesta häiriöstä ja tällöin koko

ekspressiivinen kielellinen systeemi on häiriintynyt ja kehitys on epätyypillistä

11

(Ekelman ja Aram 1983). Syntaktiset virheet voidaan tulkita myös olevan osaksi

suoraa seurausta puheen motorisista ja/tai fonologisista rajoituksista ja osa virheistä

voivat viitata kieliopin yksinkertaistamiseen jollakin kielellisen prosessoinnin tasolla.

Suuri osa kielen häiriöistä voi heijastaa kehittyvän lapsen epätyypillistä oppimista tai

kompensaatiota, jonka avulla lapsi yrittää sopeutua toisen ongelman vaikutuksiin.

(Crary 1993: 162). On myös pohdittu vaikeutta erottaa puheliikkeiden suunnittelusta ja

toteuttamisesta lingvistinen ja motorinen aspekti Kent (2000). Kehityksellistä

verbaalia dyspraksiaa pidetään tavallisesti melko puhtaasti motorisena ongelmana,

mutta koska puheen kontrollointikyvyn häiriö voi johtaa fonologiseen häiriöön

(Mäenpää 1994, Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004d), on luontevaa puhua

motoris-kielellisestä häiriöstä Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004c,d).

Fonologinen häiriö (dysfonologia) johtuu äännejärjestelmän ongelmasta. Fonologiset

ongelmat saattavat aiheutua puhtaasti motorisista vaikeuksista kuten verbaalista

dyspraksiasta. Fonologisen häiriön alaryhmiä ovat fonologisen ohjelmoinnin häiriö ja

fonologis-syntaktinen häiriö. Fonologisen ohjelmoinnin häiriössä puhetta voi olla

runsaasti, mutta se on vaikeasti ymmärrettävää. Usein toistaminen onnistuu hyvin,

vaikka spontaani tuotto olisi virheellistä. Fonologis-syntaktisessa häiriössä fonologiset

ja syntaktiset ongelmat yhdistyvät. Ilmaisu on sähkösanomatyyppistä (Savinainen-

Makkonen ja Kunnari 2004c).

Aikuisten hankittua puheen apraksiaa ja lasten kehityksellistä verbaalia dyspraksiaa

yhdistää diagnostiikan vaikeus. Näiden puheen häiriöiden perusluonnetta ei tunneta

vaikka yleisimmistä oireista/ilmenemismuodoista ollaankin yhtä mieltä. Kent (2000)

pohtii sitä, onko kehityksellinen muoto etiologialtaan ja oireistoltaan samanlainen kuin

hankittu muoto. Lapsilla puheen häiriö voi vaikuttaa fonologisiin ja/tai motorisiin

prosesseihin, joiden kautta kieltä omaksutaan. Kehityksellisen verbaalin dyspraksian

diagnostiikkaa vaikeuttaa edelleen lapsen kehityksen keskeneräisyys. Vaikeiden

kielihäiriöiden häiriökuva muuttuu lapsen kasvaessa (Korpilahti 1998). Jokainen lapsi

myös kehittyy omaan yksilölliseen tahtiinsa, ja aikaperspektiivi yleensä muuttaa

12

tilannetta myös kehityksellisessä verbaalissa dyspraksiassa vähitellen kypsymisen ja

kuntoutuksen myötä (Rapin ja Allen 1983).

4. LAPSEN KOMMUNIKOINNIN KEHITYS

Verbaalia kommunikointikykyä arvostetaan ihmislajin erityisenä ja kehittyneenä

piirteenä. Verbaalin kommunikoinnin merkitys korostuu myös verratessa sitä non-

verbaaliin kommunikaatioon. Prelingvistisen ja lingvistisen kommunikoinnin

kehityksen suhde on kuitenkin kiistanalainen (Reddy 1999). Eleillä ja kielellä on

varhainen yhteys, jonka luonne muuttuu kielellisen systeemin kehittyessä.

Varhaisvaiheessa eleet ja puhe kehittyvät yhdessä ja voivat olla saman systeemin osia

(McNeill 1992:295). Tyypillisessä puheen ja kielen kehityksessä lapsi voi hyödyntää

eleitä kehityksen varhaisvaiheessa, mutta puheen alkaessa elekommunikaatio ei enää

kehity. Esimerkiksi Caselli (1990) on havainnut spontaanin elekommunikaation

merkittävyyden siihen saakka kunnes puhekieli korvasi elesysteemin. Puhekielen

vahvistuessa eleiden käyttöä ilmeni pääasiallisesti vain silloin kun puheilmaisu

epäonnistui tai lapsi halusi laajentaa yksi- tai kaksiosaista ilmausta yhdistämällä siihen

eleitä ja sanoja. Useat tutkijat painottavat eleiden merkittävyyttä lapsen

kommunikaatiossa juuri kahteen ikävuoteen saakka (esimerkiksi Bonvillian, Orlansky

& Folven 1990).

Eleet olvat apuna vaiheessa, jossa lapsi siirtyy kompleksisempaan kielelliseen

vaiheeseen, mutta puheen päätehtäviä eleet eivät ota, jos puhe on lapsen

pääkommunikaatiokeinona. Lapsi vaihtaa ilmaisutavan kanavaa kun hän siirtyy

prelingvistisestä kommunikaatiosta puhuttuun kieleen (Petitto 1990).

13

4.1 Puhetta korvaava kommunikaatio

Puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikointia (augmentative and alternative

communication, AAC) tarvitsevat lapset ovat heterogeeninen ryhmä, ja näiden lasten

tarve puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikaatioon on yksilöllinen. Kaikille heille

on yhteistä se, etteivät he pysty ilmaisemaan itseään puheen avulla. Ero ryhmien

välillä muodostuu siitä millaiset edellytykset heillä on oppia käyttämään puhetta ja

kieltä tulevaisuudessa (von Tetzchner ja Martinsen 1999:80). Monet kielihäiriöiset

lapset alkavat lopulta puhua, ja tarve puhetta tukevaan ja korvaavaan

kommunikaatioon jää lopulta pois (von Tetzchner ja Martinsen 1999:14). Nämä lapset

kuuluvat tukikieliryhmään, heillä on kielihäiriö ja heidän oletetaan lopulta alkavan

puhua. Näiden lasten puhetta korvaavan kommunikoinnin ensisijaisena tehtävänä on

puheen kehittäminen. Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on tällöin tarkoitettu

väliaikaiseksi keinoksi tukea kielen ja puheen kehitystä sekä vastata lapsen

kommunikointitarpeisiin (von Tetzchner ja Martinsen 1991:81).

Dyspraktisen lapsen kuntoutuksessa puhetta tukevina ja korvaavina keinoina voidaan

käyttää viittomia, eleitä, kuvakommunikaatiota ja puhelaitteita. AAC-keinojen

valinnassa on huomioitava tarkkaan lapsen yksilöllisyys ja tarpeet (Arvidson,

McNaughton, Nelms, Loncke & Lloyd 1999). Puhe ja sitä korvaavat kommunikoinnin

muodot voivat tukea toisiaan ja kuntoutus on hyödyllistä käynnistää mahdollisimman

varhain (von Tetzchner ja Martinsen 1999:156).

Viittomakielillä on oma kielioppinsa, joka poikkeaa puhutun kielen kieliopista,

esimerkiksi sanataivutus ja sanajärjestys ovat erilaisia. Viitottu puhe on erilaista kuin

viittomakieli. Viitottu puhe seuraa puhekielen rakennetta (von Tetzchner ja Martinsen

1999:22). Puheen mukaan eteneviin viittomajärjestelmiin voidaan lisätä myös sanojen

taivutusta, mutta opetuksen alkuvaiheessa tämä on tarpeetonta. Tukiviittomissa on

huomioitava myös mahdolliset motoriset vaikeudet, jotka saattavat vaikeuttaa

viittomien omaksumista ja käyttöä (von Tetzchner ja Martinsen 1999:45). Viittomilla

14

ja äännetyillä sanoilla on yhtäläisyyksiä. Viittomat täytyy puheen tavoin tuottaa itse,

niitä ei valita annetuista vaihtoehdoista kuten esimerkiksi kuvakommunikaatiossa.

Tämä asettaa vaatimuksia muistille. Ymmärtämisen kannalta on osattava kiinnittää

huomio tuotettuun merkkiin ja sen kommunikatiiviseen merkitykseen (von Tetzchner

ja Martinsen 1999:41). Useat tutkimukset osoittavat, että viittomien käytöllä on

myönteisiä vaikutuksia puheen kehitykseen (esimerkiksi Launonen 1995). Perustana

on eri kanavien käyttöön perustuvien kommunikatiivisten taitojen yhteisvaikutus,

toistensa tukeminen ja edistäminen. Kuntoutus tulee aloittaa mahdollisimman varhain,

jotta edistettäisiin kommunikointitaitojen kehitystä ja estettäisiin kielteisiä vaikutuksia,

joita syntyy puutteellisesta kommunikaatiosta (von Tetzchner & Martinsen 1999: 155).

Kielihäiriöisillä lapsilla tukiviittomat ovat usein väliaikainen ratkaisu. Aluksi sanan

tilalla on käytössä viittoma ja kun puheen tuotto on tarpeeksi kehittynyt ja sanan tuotto

onnistuu, viittoman käyttö loppuu (Bonvillian ja Nelson 1982). Caparulon ja Cohenin

(1977) tutkimuksen kielihäiriöinen lapsi omaksui uusia viittomia tavalla, joka

muistutti varhaisen sanaston kehitystä puhuvilla lapsilla. Lapsi nimesi viittomilla

suorasti näkyviä objekteja ja vähitellen hän alkoi yhdistellä viittomia spontaanisti.

Rakenteellisesti ja semanttisissa suhteissa yhdistelmät muistuttivat normaalin

kielenkehityksen varhaista lauseenmuodostusta.

Puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikaatiossa voidaan käyttää myös graafisia

keinoja. Kuvien käytön tarkoituksena on tarjota kommunikaatiohäiriöiselle ihmiselle

mahdollisuus kommunikoida visuaalisin keinoin (von Tetzchner & Martinsen

1999:35). Kuvajärjestelmiä ovat esimerkiksi PCS-kuvat (Picture Communication

Symbols) ja piktogrammit (Pictogram Ideogram Comminication, PIC) (von Tetzchner

ja Martinsen 1999:24-31). Graafinen symbolisysteemi, esimerkiksi Bliss-symbolit, on

avoin ja tehokas kommunikaatiokeino, jonka avulla on mahdollista kokeilla ja luoda

uusia mahdollisuuksia (Arvidson, McNaughton, Nelms, Loncke & Lloyd 1999).

15

4.2 Puhetta tukevan ja korvaavan kommunikoinnin yhteydet kielelliseen

kehitykseen

Kun lapsi oppii kommunikoimaan puhetta korvaavien kielen muotojen avulla, prosessi

voi sisältää sekä yhtäläisyyksiä, että eroja verrattuna tyypilliseen kielen kehitykseen.

Eroja aiheuttavat muun muassa kielen kehityksen edellytyksenä olevat erilaiset

motoriset ja kognitiiviset prosessit. Systeemit edellyttävät myös erilaisia lingvistisiä ja

kommunikatiivisia taitoja ja strategioita. Nämä erilaiset kielelliset systeemit sisältävät

erilaisia rajoituksia ja vaihtoehtoja. AAC-keinoja käyttävillä lapsilla on puhuviin

lapsiin verrattuna myös erilaisia kokemuksia, mahdollisuuksia ja kykyjä ohjata muiden

ihmisten huomiota. Myös ympäristön ihmisten käyttäytyminen ja

kommunikaatiotilanteen ohjaus on erilaista kuin normaalissa puhetilanteessa (Loncke,

Clibbens, Arvidson ja Lloyd 1999).

Ehkä kaikkein merkittävin ero puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation ja

normaalin kielenkehityksen välillä on se, että edellinen on suunniteltua ja riippuu

täysin ympäristöstä, kun taas normaali puheen ja kielen kehitys on luonnollista ja

spontaania (Loncke, Clibbens, Arvidson ja Lloyd 1999). Jos lapsella on kehityksellisiä

kielihäiriöitä, hänelle ei opeteta puhetta korvaavaa kommunikointijärjestelmää

äidinkieleksi. Hän kuuluu tukikieliryhmään ja tukevaa kommunikointia opetetaan

puheen kehityksen tukemiseksi (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 90). Jos merkkien

opettaminen onnistuu hyvin, se saattaa epäsuorasti pienentää puutteelliseksi jäävän

sanavaraston ja käsitteellisen kehityksen heikkouden riskiä (von Tetzchner ja

Martinsen 1999:91). Viittomakielissä ja puhutussa kielessä on paljon yhtäläisyyksiä,

mutta yhtenä merkittävänä erona on se, että viittomakielessä morfologinen ja

syntaktinen informaatio ilmaistaan pääasiallisesti tilan ja liikkeen avulla, mikä sisältää

myös kasvojen ilmeet (Petitto 1990).

Lapsilla, joilla on puheentuoton vaikeutta, ilmenee usein myös vaikeutta omaksua

kieliopillisia morfeemeja. Syy tähän voi liittyä osaksi siihen, että lapsella on vain

16

vähäisiä kielen tuoton mahdollisuuksia, myös kieliopillisia morfeemeja sisältävien

lauseiden. Puhetta tukevat ja korvaavat menetelmät, jotka on suunnattu kuuleville

lapsille, harvoin tarjoavat näille lapsille mahdollisuutta käsitellä kieliopillisia

morfeemeja (Blockberger ja Johnston 2003). Tämä voi johtua siitä, että kielihäiriöiset

lapset alkavat yleensä lopulta puhua, vaikka puhe onkin tyypillisesti epäselvää ainakin

kouluikään saakka (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 88).

Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on merkityksellistä jo ensisanavaiheessa

(Light, Draker, McCarthy, Mellot ym. 2004), mutta kommunikaatio-opetuksen

luonteen tulee muuttua kun ihminen pystyy käyttämään spontaanisti ja

johdonmukaisesti 10 - 20 merkkiä. Ensisanavaiheen jälkeen puhetta tukevan ja

korvaavan systeemin tulee tarjota myös keinoja organisoida kielellisiä käsitteitä.

Kuntoutusmenetelmien tulee luoda edellytyksiä kokonaisvaltaisen kielitaidon

kehittymiselle ja tavoitteena on merkkivalikoiman kasvattaminen, merkkien

yhdistäminen lauseiksi ja keskusteluun osallistumismahdollisuuksien parantaminen

(von Tetzchner ja Martinsen 1999:225).

AAC-keinoja käyttävien ihmisten viestintää kuvataan usein sähkösanomatyyppiseksi

(esimerkiksi Beukelman, McGinnis ja Morrow 1991). Yksi selitys tälle on

kieliopillisten morfeemien puuttuminen puhetta tukevista ja korvaavista keinoista

(Marvin, Beukelman ja Bilyeu 1994), toisaalta sama ilmiö on havaittu myös AAC-

keinoja käyttävien henkilöiden kirjoittamissa teksteissä (Kelford Smith, Thurston,

Light, Parnes ja O´Keefe 1989). Ajan ja fyysisen vaivan säästäminen voisi olla yhtenä

syynä kieliopillisten morfeemien puuttumiselle (Light 1989, Baukelman, McGinnes ja

Morrow 1991). Tällöin näiden morfeemien ymmärtäminen tulisi olla ongelmatonta

(Blockberger ja Johnston 2003). On myös oletettu, että AAC-keinojen käyttö ja

ilmentymät eivät antaisi täydellistä kuvaa käyttäjän lingvistisestä tietoudesta ja

taidoista (Kraat 1991). Jos lapsen puhe on erittäin rajoittunutta, hän ei saa käytännön

kokemuksia, joiden avulla hän omaksuisi kieliopillisen morfologian. Hänellä ei ole

mahdollisuutta manipuloida ja rakentaa kielen muodoista erilaisia viestejä. Jos hänellä

ei ole aktiivisia keinoja tuottaa kieliopillisia morfeemeja, myös näiden omaksuminen

17

saattaa viivästyä. Tällöin kieliopillisten morfeemien puute ei olisi vain merkki

epäonnistumisesta tuottaa näitä muotoja vaan myös vaikutusta puheen tuoton

rajoituksista. Tällöin myös lapsella ilmenisi ongelmia sekä kieliopillisten morfeemien

ymmärtämisessä että tuottamisessa (Blockberger ja Johnston 2003).

Sosiaalinen vuorovaikutustilanne luo paljon kielellisen ja tiedollisen oppimisen

edellytyksiä (von Tetzchner ja Martinsen 1999:90). Sekä lapsi että hänen lähi-

ihmisensä tulkitsevat aktiivisesti toisiaan ja reagoivat toistensa käyttäytymiseen.

(Launonen 2005). Jos lapsilla on puheen tuoton vaikeutta, he ovat jatkuvasti

poikkeavissa vuorovaikutuksellisissa tilanteissa. Aikuisten rooli on usein aktiivinen ja

ohjaileva (von Tetzchner ja Martinsen 1999:90). Aikuiset myös muokkaavat tilannetta

sekä omaa ja lapsen käyttäytymistä (Launonen 2005).

4.3 Lapsi aktiivisena oppijana ja viestijänä

Tutkijoiden tietoisuus lapsen kielen omaksumisesta on kasvanut viimeksi kuluneiden

25 vuoden laajan empiirisen tutkimuksen johdosta, mutta kielen omaksumisen

peruspiirteisiin liittyy yhä kiistanalaisia kysymyksiä (Bonvillian, Orlansky ja Folven

1990). Erimielisyttä aiheuttavat muun muassa non-verbaalisen ja elekommunikaation

rooli ja kehitys, sekä lapsen roolin aktiivisuuden ja ympäristön merkitys kielen

omaksumisessa.

4.3.1. Valikointi ja välttely fonologisten piirteiden mukaan

Useat lapsen kielen tutkijat ovat havainneet pienten lasten olevan valikoivia sen

suhteen, mitä aikuiskielen sanoja he yrittävät tuottaa (mm. Ferguson ja Farwell 1975,

Ingram 1976, Schwartz ja Leonard 1982). Lapset näyttävät valikoivan sanoja tiettyjen

18

fonologisten ominaisuuksien mukaan ja välttelevät tiettyjä piirteitä yksilöllisesti (mm.

Ingram 1974, Schwartz ja Leonard 1982, Vihman, Macken, Miller, Simmons, Miller

1985). Sanojen valikointi ja välttely vähenee lapsen saavuttaessa 50 ensisanaansa

(esimerkiksi Kunnari ja Savinainen-Makkonen 2004:72, Schwartz ja Leonard 1982).

Tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet suuresti sellaisiin lapsiin, joiden kielenkehitys

etenee tyypillisesti, ja heidän varhaiseen kielenkehitykseen ennen 50 ensisanan

täyttymistä (Storkel 2004). Storkelin (2004) tutkimuksessa ilmeni, että fonologiset

rajoitukset jatkuivat yli 50 ensisanan täyttymisen jälkeenkin sellaisilla lapsilla, joilla

oli kielellisen kehityksen poikkeavuutta. (Katso aiheesta lisää seuraavassa kappaleessa

4.4.2.)

Fonologisella valikoinnilla ja välttelyllä on merkittävä rooli fonologisen järjestelmän

omaksumisessa. Kiparskyn ja Mennin (1977) mukaan valikointi ja välttely todistavat

lasten havaitsemiskyvyistä ja aktiivisesta roolista fonologian omaksumisessa. Lapsi

välttelee sanoja, joita hän ei pysty tuottamaan täydellisesti (Ferguson ja Farwell 1975).

Varmaa tietoa lapsen roolista leksikon ja fonologian omaksumisesta ei kuitenkaan ole

(Schwartz ja Leonard 1982, Vihman, Macken ym. 1985 ).

Macken ja Ferguson (1983) pohtivat fonologisen kehityksen kognitiivista perustaa ja

muodostavat kolme prosessia, joita lapsilla ilmenee fonologian omaksumisessa: 1)

Valikoivuus, jonka perusteena on kaksi mahdollisuutta. Lapsi käyttää havaitsemaansa

puhetta preferoitujen strategioiden kautta tai sitten lapsi on erittäin valikoiva

fonologisen tiedon etsijä. 2) Luovuus. Lapsi käyttää fonologisia segmenttejä tai

malleja, jotka puuttuvat aikuiskielestä. 3) Hypoteesin muodostus. Lapsi muokkaa,

kokeilee ja uudistaa hypoteeseja kielen fonologisesta rakenteesta.

Lapsi ei kuitenkaan ole tutkija tai kielitieteilijä, vaan hänen kielelliset kykynsä ja

prosessinsa ovat erilaisia kuin aikuisten (Macken ja Ferguson 1983). Toisaalta vaikka

lapsen tuottamat varhaiset sanahahmot ovat holistisia kokonaisuuksia, osoittaa

joidenkin rakenteiden välttäminen lapsellakin olevan jo varsin varhain ainakin

jonkinlaisia metalingvistisia taitoja (Savinainen-Makkonen 2001).

19

4.3.2. Fonologiset rajoitukset poikkeavassa kielenkehityksessä

Kun lapset omaksuvat kieltä, he joutuvat omaksumaan rinnakkain kolmea

sanaedustusta: fonologista, leksikaalista ja semanttista. Koska tämä rinnakkainen

omaksuminen muodostaa simultaanin oppimistilanteen, on mahdollista, että

fonologinen omaksuminen vaikuttaisi myös leksikaaliseen omaksumiseen.

Leksikaalisen edustuksen oletetaan perustuvan lapsen puheen tuottoon, joka on

suppeampi kuin kyky ymmärtää puhetta (Storkel 2004). Tutkimukset viittaavat siihen,

että fonotaktiset rajoitukset ja todennäköisyydet muokkaavat leksikon kehittymistä.

Fonotaktiset rajoitukset voivat toimia filtterinä leksikon omaksumisessa (Vihman

1993) ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti leksikon omaksumiseen (Schwartz ja Leonard

1982).

Storkel (2004) tutki fonotaktisten rajoitusten ja todennäköisyyden vaikutusta leksikon

omaksumiseen kolmessa lapsiryhmässä. Tutkittavat lapset muodostuivat kolmesta

ryhmästä. 1) Lapset, joilla oli funktionaalinen fonologinen viivästymä (functional

phonological delay, PD-ryhmä). Tämän ryhmän lasten keskimääräinen ikä oli viisi

vuotta. 2) Edellistä ryhmää fonologisesti vastaavat mutta iältään nuoremmat lapset,

joiden kielellinen kehitys oli normaali (phonology-matched, PM-ryhmä). Tämän

ryhmän keskimääräinen ikä oli 3;10. 3) Ensimmäisen ryhmän kanssa iän ja sanaston

mukaan vastaavat lapset, joilla oli normaali kielellinen kehitys (age- / vocabulary-

matched, AVM-ryhmä). Tämän ryhmän lasten keskimäärinen ikä oli 4;9.

PD-lasten leksikon koostumus voi erota normaaliin kielenkehitykseen kuuluvasta

leksikon kehityksestä ja kielellinen prosessointi voi erota normaalista kielen

kehityksestä. Tutkimuksessa havaittiin fonologisten rajoitusten jatkumista yli 50

ensisanan täyttymisen jälkeenkin PD-lapsilla. Tällöin niiden vaikutus oli päinvastainen

kuin varhaisemmassa kielen kehityksen vaiheessa. Tämä voisi Storkelin (2004)

mukaan johtua esimerkiksi siitä, että varhaisessa kielenkehityksessä lapsen fonologian

mukaiset sanat ovat sellaisia, jotka kiinnittävät lapsen huomion. Tämä huomion

20

kohdistuminen voisi helpottaa leksikon omaksumista. Myöhemmässä kehityksen

vaiheessa vaikutus olisi päinvastainen eli juuri äännejonon poikkeavuus lapsen

fonologiasta tekisi siitä huomiota herättävän lapsen kannalta. Tämän mukaan ne

piirteet, jotka herättävät lapsen huomiota, voivat vaihtua kehityksen myötä. Leksikon

oppimisen fonotaktiset rajoitukset voivat vaihdella lapsen fonologisen tietoisuuden

tyypin mukaan.

Fonologinen todennäköisyys ei Storkelin (20004) tukimuksessa vaikuttanut leksikon

omaksumiseen samoin PD-lapsilla kuin lapsilla, joilla oli normaali kielen kehitys.

Yksilöllisen leksikaalisen edustuksen muodostuminen oli herkkä häiriöille kun uusi

äännejono oli yleinen ja samankaltainen useiden muiden sanojen kanssa (Storkel

2004).

4.3.3. Puheen monitorointi

Puheen monitorointi on kognitiivista toimintaa, jota on monentasoista ja joka on

tutkimuksissa määritelty eri tavoin. Sitä on pidetty automaattisena tapahtumana, jo

puheen tuottoprosessin aikana tapahtuvana tai tietoisena toimintana, joka tapahtuisi

vasta oman puheen havaitsemis- ja ymmärtämisprosessin kautta (Postma 2000).

Monitoroinnin on kognitiivinen prosessi, joka toimii jo puheen tuottamisen aikana.

Tämän mukaan puhuja pystyy monitoroimaan ja tarkastamana puhettaan jo ennen kuin

on artikuloinut sen (Laakso 2005).

Puhujan tekemiä oman puheen muutoksia kutsutaan itsekorjauksiksi. Itsekorjaus

kohdistuu usein sanavalintaan. Korjaus voi kohdistua myös yksittäisiin äänteisiin,

sijapäätteisiin tai sanaa pidempiin kokonaisuuksiin (Laakso 2005).

Pienten lasten metalingvistisiä kykyjä on käsitelty kirjallisuudessa hyvin vähän

(Macken ja Ferguson 1983). Lasten kielellisen tietoisuuden omasta puheestaan

21

oletetaan usein kehittyvän kovin myöhään, vasta noin viisivuotiaana (esimerkiksi van

Kleek 1982). Hokkanen (2001) erottelee aikuisen ja lapsen sekä kielihäiriöisen

ihmisen tekemät puheen virheet ja lipsahdukset, koska virheen aiheuttaman prosessin

taustalla vaikuttavat erilaiset syyt. Lapsen tekemiin virheisiin vaikuttaa kielen

kehityksen keskeneräisyys ja kielihäiriöisen aikuisen virheissä syynä on itse

häiriö/vaikeus. Aikuinen, puhehäiriöinen ihminen voi olla tietoinen puheensa

virheistä, mutta silti kyvytön tekemään korjauksia, kun taas nuori lapsi on melko

kyvytön myös monitoroimaan omaa puhettaan (Hokkanen 2001).

Vastakkaisen näkemyksen esittää Schegloff (1989), jonka mukaan lapset tekevät

ensimmäisiä itsekorjauksia jo puolentoista vuoden iässä. Myös Laakson (2005)

tutkimuksen mukaan lapset alkavat jo 1;6 - 1;8 ikäisinä keskeyttää ja korjata

puhettaan. Puheen monitorointia ja itsekorjauksia ilmenee lapsilla jo varhain samaa

tahtia puheen kehityksen kanssa. Samoihin aikoihin kun lapset tavoittavat 50

ensisanan merkkipaalun ja sanaston nopea kehitysvaiheen, alkaa myös oman puheen

itsekorjaus. Viisivuotiaalla korjaussysteemi on jo täysin toimiva ja aloituskeinojen

valikoima sama kuin aikuisilla suomenkielisillä puhujilla (Laakso 2005).

5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS

Tässä tapaustutkimuksessa kuvaan yhden lapsen, Aaron-poikani puheen ja

kommunikaation kehitystä iässä 2;0 - 4;6. Aaronin puheen kehityksessä on todettu

kehityksellisen verbaalin dyspraksian piirteitä, dysfasia-diagnoosi saatiin pojan ollessa

4;4 vuoden ikäinen. Perheemme alkoi käyttää puhetta korvaavia keinoja, lähinnä

tukiviittomia, pojan ollessa 2-vuotias. Tässä tutkimuksessa kuvaan paitsi Aaronin

poikkeavan puheen kehityksen ilmenemistä ja kehitystä, myös puhetta korvaavien

keinojen ja kielellisen kehityksen etenemistä, puuttuvista sanoista huolimatta. Tärkeässä

asemassa on myös lapsen oman aktiivisen roolin pohdinta. Kielellisen kehityksen ja

22

vuorovaikutuksen päätekijöinä ei siis tarkastella pelkästään diagnosoitua haittaa ja

lapsen ympäristöä, vaan myös lapsen omia tarpeita, kokemuksia ja ilmaisukeinoja.

Kehityksellisen verbaalin dyspraksian diagnoosi on kiistanalainen. Toivon tämän

tapaustutkimuksen antavan virikkeitä ehkäpä uusille teoreettisille lähestymis- ja

tutkimusasetelmille ja myös kliiniseen arviointi- ja kuntoutustyöhön.

Tutkimuksen keskeiset kysymykset:

1) Kuinka lapsen poikkeava, dyspraktinen puheen ja kielen kehitys etenee kahden ja

puolen vuoden aikana? Millaista on lapsen fonologinen kehitys; löytyykö siitä

yhteyttä normaaliin puheen kehitykseen? Toteutuuko kielellisen kehityksen yleinen

hierarkisuus?

2) Kehityksellisen verbaalin dyspraksian oireiden primaarisuus ja sekundaarisuus.

Mikä johtaa mihin? Ennen puhuttiin puhtaasti motorisesta vaikeudesta, uudemmissa

tutkimuksissa erityisestä kieliopillisesta häiriöstä. Millaisia viitteitä tämän

tutkimuksen havainnot antavat?

3) Millaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja lapsi käyttää? Miten

nämä keinot kehittyvät ja muuttuvat puheen kehityksen myötä?

4) Millainen on lapsen rooli oppijana ja viestijänä? Voiko kielihäiriöinen lapsi olla

aktiivinen oman puheensa ja aikuiskielen havainnoitsija? Pystyykö lapsi tekemään

ratkaisuja oman kommunikaationsa suhteen? Mitä seuraa kun lapsen puheilmaisun

ei vastaa ilmaisutarvetta, kognitiivista kehitystä eikä ikätasoa?

23

6. TUTKIMUSMENETELMÄT

6.1. Tutkittava lapsi

Aaron on äitinsä lapsista I/2. Pikkusisar syntyi Aaronin ollessa 2;11-ikäinen, lisäksi

perheessä on isosisko. Perhe on yksikielinen. Aaron on ollut varsin terve lapsi,

korvatulehduksia ei ollut pikkulapsi-iässä lainkaan ja kuulo todettiin normaaliksi

neuvolassa 4-vuotiaana. Motorinen kehitys on ollut vähintään ikätasoista, eikä

suualueen motoriikassa ole todettu poikkeavuutta.

Aaron aloitti puheterapian äitinsä aloitteesta 2;5 vuoden iässä ja osa-aikainen

päiväkotihoito alkoi iässä 2;10. Ensimmäisen alustavan diagnoosin, viivästynyt puheen

ja kielen kehitys, Aaron sai lastenneurologilta 3-vuotiaana. Ensimmäinen lausunto

foniatrilta tuli iässä 3;6, diagnoosina edelleen viivästynyt puheen ja kielen kehitys.

Puheterapian ensimmäinen vaihe (1 x viikko) kesti 13 kuukautta (iässä 2;5 - 3;6).

Tämän jälkeen Aaron siirtyi toiseen päiväkotiin, osa-aikaisesti puhehäiriöisten lasten

ryhmään. Puheterapiassa oli pitkä tauko, jonka jälkeen toteutui toinen vaihe, muutama

kerta uuden puheterapeutin kanssa. Ensimmäinen sairaalan tutkimusjakso oli Aaronin

ollessa 4;4-ikäinen, ja silloin saatiin puheterapeutin, toimintaterapeutin ja

lastenneurologin arvio sekä tehtiin EEG-tutkimus. Diagnoosiksi tuli dysfasia, joka

painottuu verbaaliin dyspraksiaa. Puheterapian kolmas vaihe, intensiivinen ja

säännöllinen puheterapia (2 x viikko) alkoi Aaronin ollessa 4;4-ikäinen.

Kommunikoinnin apuvälineiden suunnittelu ja toteutus tapahtui vasta tämän

tutkimuksen tarkkailujakson jälkeen.

24

6.2 Aineiston keruu

Puheen arvioinnissa yksittäiset sanat edustavat yleensä lapsen parasta osaamista ja

spontaanipuhe taas edustaa parhaiten arjen kommunikaatiotilanteiden todellisuutta.

Vapaa keskustelu tuo sanojen välisten prosessien vaikuttavuuden ja lauseiden

mahdollisen kuormittavuuden esille (Savinainen-Makkonen ja Kunnari 2004b). Tämän

tutkimuksen aineisto koostuu Aaronin arjen kommunikaatiotilanteista.

Aineisto keräsin kahden ja puolen vuoden ajalta, Aaronin ollessa 2;0 - 4;6-ikäinen.

Aineisto koostui omista päiväkirjamerkinnöistäni, MCDI-lomakkeista sekä

videonauhoituksista. Aineiston alkuosa painottui videointeihin, joita tehtiin noin kerran

kuukaudessa, kun taas aineiston loppuosa painottuu päiväkirjamerkintöihin ja

videointeja tehtiin harvemmin. Päiväkirjamerkintöjä on runsaasti, ja ne sisälsivät uusien

äänteiden ja sanahahmojen lisäksi omia vakiintuneita ja uusia ilmauksia, eleitä ja

viittomia. Päiväkirjamerkintöihin kirjasin melko tarkkaan kaikki muutokset, joita

kommunikoinnissa oli havaittavissa. Tämä oli mahdollista tehdä melko luotettavasti

aina aineiston loppukuukausille saakka, jolloin kehitys vauhdittui selvästi. Lisäksi

aineistoon kuului muutamia spontaanipuheen kirjallisia koosteita. Nämä koosteet

kirjasin spontaanien leikkitilanteiden aikana ja ne olivat kestoltaan 30min.

Spontaanipuheen koosteista tarkastelin sanaston kokoa ja lauserakenteita. Käytössäni

olivat myös puheterapeuttien ja lääkärien lausunnot ja testitulokset. Tutkimuksen

päähuomio oli kuitenkin lapsen arjessa ja spontaanissa viestinnässä. Käytössäni olleen

laajan aineiston lisäksi minulla oli lapsen arjesta tietoa, jonka perusteella tein tulkintoja

ilmauksista.

Analyysiin valitsin lapsen aktiivisen sanaston sanoja, jotka herättivät huomioni

käyttönsä tai ilmenemismuotonsa perusteella, toisin sanoen niiden käyttö oli

epätyypillistä. Analyysissa pohdin myös joidenkin sanastosta puuttuvien sanojen

kohtaloa ja niiden poissaolon mahdollisia syitä. Koska tutkimuksen perusasetelma oli

dyspraktisen puheen kehityksen vertailu normaaliin puheen kehitykseen ja sen

25

fonologisiin vaiheisiin, analyysi perustui kohdesanojen fonologisten piirteiden

kuvaukseen. Merkittäviä puheen kehityksen fonotaktisia merkkipaaluja olivat muun

muassa diftongien ja konsonanttiyhtymien ilmaantuminen, joten tarkastelin aineistostani

myös näitä prosesseja. Analysoin myös intonaatiota ja sen avulla tapahtuvaa

merkitysten luomista sana- ja lausetasolla. Pohdin myös kieliopillisten morfeemien

puuttumisen syitä. Aineistossani huomioni kiinnittyi myös lapsen aktiiviseen

prosessointiin, niihin keinoihin ja tapoihin, joiden avulla hän pystyi toimimaan ja

ilmaisemaan itseään huolimatta rajoittuneesta puheen tuottokyvystä. Pyrin todentamaan

tätä aktiivisuutta analyysissani. Tämä johti siihen, että analysoitava aineisto muodostui

melko laajaksi.

Aaronilla oli käytössään puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Perheemme

käytti tukiviittomia, joista Aaron sai yhden keinon kompensoida rajoitettua sanastoaan.

Lisäksi Aaron käytti rikkaasti ja itsenäisesti useita muita keinoja: eleitä, ilmeitä,

intonaatiota, kuvia ja omia ilmauksiaan. Kaikki nämä erilaiset puhetta tukevat ja

korvaavat kommunikaatiokeinot yhdessä antoivat Aaronin ympäristölle vihjeitä ja

kuvasivat merkityksiä, jotta ilmaisu oli tulkittavissa puuttuvista sanoista huolimatta.

Kuvaan tätä non-verbaalia kommunikaatiota ja pyrin valottamaan sen tehtävää ja sen

pohjalla mahdollisesti olevaa lingvistista ja kognitiivista tietoutta.

Tutkimuskysymysten ja aineiston laadun vuoksi esitin tutkimushavainnot ja pohdinnan

yhdessä. Sekä aineisto, että tutkimusaihe oli laaja ja kompleksinen. Tavoitteenani oli

nostaa esille toistuvia piirteitä ja käyttäytymistä kommunikaation eri osa-alueilla, jotka

kuvasivat lapsen aktiivista roolia oman puheensa monitoroinnissa. Analyysissa näkyi

kehityksen hierarkisuus ja yhteys normaaliin puheen kehitykseen. Pohdin myös

normaalin kognitiivisen kehityksen ja rajoittuneen puheentuottokyvyn yhteisvaikutusta

ja niitä lisävaikeuksia, joita saattoi aiheuttaa selkeästi muuta kehitystä jäljessä oleva

puheen kehitys.

26

6.3 Analyysi

Aineistossa erottui Aaronin käyttämien omien ilmauksien merkittävyys hänen

kommunikaatiossaan. Omat ilmaukset olivat yksinkertaisia äänteellisiä ilmauksia, jotka

olivat vakiintuneesti käytössä korvaten tiettyjä kohdesanoja. Oma ilmaus [am] ilmeni jo

Aaronin varhaisessa ilmaisussa, jolloin hänen sanavarastonsa koostui vain muutamasta

aikuiskielen mukaisesta sanasta. Ilmauksella oli tärkeä tehtävä ja analysoin ilmauksen

syntyä, käyttöä ja muutoksia sekä mahdollisia syitä omien ilmauksien käyttöön.

Pohtiessani syitä Aaronin puheen kehityksen erityisiin ja huomiota herättäviin

piirteisiin, tein analyysia myös Aaronin fonologisesta kehityksestä. Analyysi tarkentui

vokaalien ja konsonanttien kehitykseen saakka. Fonologisten rajoituksien merkitys

ilmeni selkeästi tutkimuksessa ja analysoin muutoksia näissä rajoituksissa ja niiden

yhteyttä tyypilliseen puheen kehitykseen.

Analysoin myös sanaston kokoa, kasvua, laatua ja huomiota herättäviä piirteitä. Nostin

tarkastelun kohteeksi myös eräitä yksittäisiä sanoja, jotka puuttuivat Aaronin

aktiivisesta sanavarastosta ja pohdin syitä tälle. Kuvaan myös niitä puhetta tukevia ja

korvaavia keinoja, joiden avulla Aaron korvasi puuttuvia sanoja ilmaisussaan.

Tutkimuksessa näkyi merkkejä siitä, että Aaronin rooli omassa kommunikaatiossaan oli

aktiivinen. Analysoin hänen osoittamaa aktiivisuutta ja kykyä havaita oman puheensa

poikkeavia piirteitä. Analysoin myös Aaronin non-verbaalisia keinoja ilmaista

lingvististä tietoa, erityisesti intonaation keinoin. Pohdin myös erittäin rajoittuneen

puheen tuottokyvyn mahdollisia vaikutuksia kielelliseen kehitykseen.

27

6.4 Merkintätavat

Olen merkinnyt Aaronin tuottaman äänteellisen ilmauksen hakasulkeissa ja hänen

tavoittelemansa aikuiskielen kohdesanan tai -lauseen sitaateissa. Esimerkiksi Aaronin

yksinkertaistama muoto [appa] sanasta ”kauppa”. Äänteellinen ilmaus voi olla

sanahahmon lisäksi myös Aaronin luoma oma ilmaus, jolla ei ollut suurta/lainkaan

yhtäläisyyttä kohdesanan fonologiseen muotoon. Esimerkiksi ilmaus [am] saattoi

tarkoittaa sekä kohdesanaa ”maito” että kohdesanaa ”syödä”. Ilmaus saattoi myös

koostua vain yhdestä äänteestä, esimerkiksi äänteistä /s/ tai /i/. Erotuksena lyhyelle

äännölle merkitsin ilmauksen kahtena äänteenä, koska Aaron tuotti ilmauksen

pidempänä. Ilmaus on hakasulkeissa silloin kun sillä oli vakiintunut merkitys ja se toimi

Aaronin omana ilmauksena. Esimerkiksi ilmaus [ss] merkitsi kohdesanaa ”käärme” ja

ilmaus [ii] kohdesanoja ”iso” tai ”pieni”. Analysoidessani yksittäisten äänteiden

ilmaantumista ja kehitystä merkitsin äänteet vinoviivojen sisään, esimerkiksi /s/.

Kun analysoin Aaronin tuottamaa pidempää ilmausta, lausetta tai lausemaista

ilmaisujonoa, olen merkinnyt kokonaisuuden vinoviivojen sisälle. Taukoa ilmaisi (.) ja

hieman pidempää taukoa (..). Esimerkiksi:

/am oppuu/ (.) /namnam/

”Syödä/ruoka loppuun, (sitten saan) namia.”

Tulkinnassa huomioin myös Aaronin ilmaisusta puuttuvia sanoja, ne merkitsin

sulkeiden sisään. Nuolella merkitsin Aaronin käyttämän sanahahmon ja tulkitsemani

todellista tavoitesanaa. Esimerkiksi:

[namnam am] ”nami ruokaa” → ”hyvää ruokaa”

Puuttuvia sanoja ja niiden merkitystä kuvasi usein rikas intonaatio sekä tauot

ilmaisuketjussa. Tauot näkyvät suoraan litteraatiossa, sen sijaan intonaatiosta kerron

lähinnä kuvaamalla sitä. Lapsen painottama tavu tai sana lauseessa on lihavoitu lähinnä

kappaleessa 7.7, jossa analysoin intonaation merkitystä lingvistisen tiedon

28

ilmaisemisessa. Tällöin oli oleellista kuvata uuden ilmaisun korostunutta intonaatiota,

joka vähitellen tasaantui kun ilmaus sai vakiintuneen tulkinnan ja korostunut intonaatio

jäi tarpeettomaksi. Esimerkiksi yhden vokaalin ilmaukset [ii] ”pieni/iso” ja [aa] [uu]

”paha susi”, jotka vähitellen tasaantuivat värittömiksi, sananlailla käyttäytyviksi

ilmauksiksi [ii] ja [aa] [uu].

Diftongien yksinkertaistumista olen kuvannut lähinnä kappaleessa 7.2.1 ja merkitsin

yksinkertaistumisen kursivoidusti. Esimerkiksi [heeti] ”heidi” ja [appa] ”kauppa”.

Sanan rakennetta kuvasin erottelemalla konsonantit (C) ja vokaalit (V), kuten sanassa

"laiva" (CVVCV).

Viittomat olen merkinnyt kaksoisviivojen sisälle, esimerkiksi viittoman kohdesanasta

”mummi” merkitsin //mummi//. Eleitä olen merkinnyt erityissulkeiden sisälle.

Esimerkiksi vakiintunut ele{osoittaa taivaalle}, jonka merkitys oli ”lintu”.

Aaronin iän olen merkinnyt vuosina ja kuukausina, esimerkiksi 2;2 tarkoittaa kahden

vuoden ja kahden kuukauden ikää. Joskus olen huomioinut myös viikot, esimerkiksi

2;2:2 (kaksi vuotta, kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa).

7. TULOKSET

Ferguson (1978) määrittelee yksilöllisen ja erityislaatuisen kommunikoinnin

idiosynkraattiseksi kommunikoinniksi. Sitä ilmenee normaalin kielenkehityksen

varhaisvaiheessa, mutta erityisen tyypillistä se on kielihäiriöiden yhteydessä. Tällaisia

ilmauksia kutsutaan vokaabeleiksi. Ilmauksella on vakiintunut ja tunnistettava

äänteellinen muoto ja selkeä käyttötarkoitus. Äänteellisesti vokaabelit eivät muistuta

niitä vastaavia sanoja, esimerkiksi ilmaus [trntrn] leikkiautosta. Vokaabelien ja niitä

vastaavien eleiden käyttötarkoitus kielihäiriöisillä lapsilla ei ole suora puhutun kielen

sanan vastaaminen (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 129).

29

Myös tyypillisesti kehittyvät lapset siis käyttävät vokaabeleja, joilla ei ole äänteellistä

yhteyttä kohdesanaan. Yleistä on esimerkiksi eläinten nimeäminen aluksi niiden

ääntelyn perusteella, esimerkiksi [miau/mau] tarkoittaa ”kissaa” ja [hauhau] ”koiraa”.

Näillä vokaabeleilla voisi olla tehtävänään helpottaa lapsen siirtymistä

yksinkertaisempien äänneyhdistelmien avulla kohti aikuiskielen sanoja. Vaikka

äänteellistä yhteyttä vokaabelien ja sanojen välillä ei olisikaan, on näiden välillä yleensä

jonkinlainen käytännöllinen yhteys. Esimerkiksi millaista ääntä pitää kissa tai auto.

Koiran nimeäminen esimerkiksi [hauhau]:ksi ja sitten ”hauva”ksi on äänteellisesti

yksinkertaisempaa kuin sanan ”koira” tuottaminen. Tässä esimerkissä näkyy myös

aikuiskielen ja vokaabelin äänteellinen yhteys. Tämän tutkimuksen Aaron-pojalla

puheen ja äänteiden yhdistämisen vaikeudet näkyivät jo esimerkiksi juuri eläimiin

liittyvä pienen lapsen ääntelyssä. Aaron, jonka oli vaikea tuottaa diftongeja, ei pystynyt

2-vuotiaana tuottamaan esimerkiksi [hau] tai [miau/mau] äänneyhdistelmiä. Sen sijaan

hän tuotti ääntelyä, joka pyrki imitoimaan mahdollisimman tarkasti aitoa eläimen

ääntelyä ja myöhemmin nimesi eläimet viittomilla. Vaikka Aaronin vokaabeleilla ei

todettu olevan yhteyttä aikuiskielen sanoihin, voimme olettaa, että niillä oli kuitenkin

oma tehtävänsä hänen siirtyessään kohti aikuiskielen sanoja. Vaikka esimerkiksi ilmaus

[hau] ei ole varsinainen aikuiskielen sana, lapset ja pienille lapsille puhuttaessa sitä

käytetään yleisesti. Esimerkiksi: ”Koira sanoo hau-hau.” Lapsen on ilmeisesti helpompi

tuottaa diftongi yhden tavun pituisessa ilmauksessa kuin kaksitavuisessa. Kun lapsen

fonologinen kehitys etenee, hän kykenee myös lisäämään diftongin perään toisen tavun

ja sanaan toisen konsonantin [hau] + [va] ja muodostamaan sanan. Tosin tämä sana on

muodoltaan edelleen yksinkertaisempi kuin aikuiskielen kohdesana ”koira”. Aaron

nimesi kohdesanan ”hauva” viittomalla ikään 2;6 saakka, jolloin hän onnistui

tuottamaan tunnistettavan sanahahmon [auva] ”hauva” ja sana korvasi viittoman.

Kompleksisempaa kohdesanaa ”koira” Aaron vältteli tehokkaasti ikään 4;6 saakka.

(Lisää Aaronin diftongien kehityksestä luvussa 7.2.1) Toisin sanoen vokaabeleilla ja

kohdesanojen yksinkertaisilla muodoilla oli tärkeä tehtävä siihen saakka kunnes

Aaronin fonologia oli tarpeeksi kypsyny, jotta aikuiskielen kompleksiset sanat oli

mahdollista tuottaa. Aaronin muodostamilla omilla ilmauksilla vaikutti olevan

samankaltainen tehtävä.

30

7.1 Ilmauksen [am] monipuolinen käyttö

Aaronin oma ilmaus [am] muuntui merkitykseltään kahden ja puolen vuoden aikana.

Ilmaus muotoutui alunperin ilmauksesta [apm], ja molemmilla ilmauksilla oli identtinen

merkitys 3-vuoden ikään saakka, jolloin alkuperäisen ilmauksen [apm] käyttö vähitellen

hiipui ja loppui. Ilmaus [am] oli Aaronin käytössään varhain, jo ennen ikää 2;0 ja sen

tulkittiin tuolloin perheessä tarkoittavan ”maitoa”. Oletettavasti tuon merkityksen

vakiintumiseen ajan myötä vaikutti osiltaan Aaronin perheenjäsenten reagoiminen sen

käyttöön. Perheenjäsenet toimivat samoin kuin jos käytössä olisi ollut sana "maito" ja

siten ilmaus oli tehokas. Ilmauksen tulkintaa puoltavat muun muassa seuraavat

esimerkit.

Ikä 3;0: Ilmauksen [am] merkitys oli laajentunut tarkoittamaan ”ruokaa”: [yää am] ”yäk → pahaa ruokaa”

[namnam am] ”nami → hyvää ruokaa”

Iässä 3;7 Aaron käytti ilmausta [am] yhdyssanan osana: [am-appa] ”ruokakauppa” Ilmauksen [am] rinnalla esiintyi aluksi useammin, ja Aaronin saavuttaessa 3;0 iän yhä

harvemmin, muoto [apm], jonka merkitys oli identtinen ilmauksen [am] kanssa.

Esimerkiksi iässä 2;9 lausemainen ilmaus ja kysymys (intonaation ja ilmeen

perusteella):

[äiti apm ei] "Äiti syö ei." → ”Miksi äiti ei syö?” / ”Eikö äiti syö?”

Muoto [apm] katosi lopulta kokonaan ja ilmaus [am] vakiinnutti asemansa. Ilmauksen

[apm] merkitys ei laajentunut koskaan alkuperäisen semanttisen kenttänsä ulkopuolelle.

Kehityksessä nähtiin merkkejä lapsen aktiivisesta roolista. Aaron pyrki siirtymään kohti

verbaalista ilmaisukeinoa, kun hänen fonologinen kehitysvaiheensa mahdollisti sen.

Tätä ennen hänen oli tyydyttävä itse luomiinsa tai ympäristön tarjoamiin korvaaviin

31

keinoihin. Ilmauksen [am] merkityskenttä laajeni ja supistui kahden ja puolen vuoden

aikana (kuva 1).

Kuva 1. Ilmauksen [am] laajenevat ja eriytyvät merkityskentät

[am]

moi → puhelin

maito → ruoka → syödä

32

Kuva 2. Ilmauksen [am] kehityskaavio I

Ikä alle 2;0: Omat ilmaukset [apm] ja [am] merkitsevät kohdesanaa "maito". Oletettava

fonologinen yhteys; vaikeus tuottaa sananalkuinen labiaalikonsonantti /m/ sekä diftongi /ai/.

Ikä: 3;0: Sanan alkuperäinen merkitys ja fonologinen yhteys on kadonnut. Merkityksen alkulaajentumisen jälkeen se on tarkentunut

semanttisesti vain ruokailuun liittyviin sanoihin.

Ikä 2;1: Ilmauksen merkitys laajenee ruokailuun : ”ruoka, syödä, nälkä”. Näillä kohdesanoilla ei ole fonologista yhteyttä ilmaukseen. Semanttinen yhteys ruokailuun säilyy.

Ikä 2;1: Ilmauksen merkitys laajenee myös muihin juomiin : "mehu, vesi”.Näillä kohdesanoilla ei ole fonologista yhteyttä ilmaisuun. Semanttinen yhteys säilyy.

Ikä 2;4 - 2;9: Ilmaukset eriytyvät. Kohdesanoille ”maito” ja ”mehu” viittoma, kohdesanalle ”vesi” sana [että] .

33

* Semanttinen yhteys muodostui toiminnan kautta. Lapsi yritti vastata puhelimeen ”moi” [am] ja

tämä ilmaus eriytyy tarkoittamaan myös kohdesanaa ”puhelin”.

Kuva 3. Ilmauksen [am] kehityskaavio II.

Iässä 3;0: Ilmaus [am] tarkoittaa kohdesanoja: ”ruoka, syödä, nälkä”. Ilmauksella on vain yksi semanttinen kenttä.

Semanttinen kenttä 2: "moi, puhelin"

Ikä 3;1: Ilmaukselle uusi merkitys: "moi". Alkuperäinen fonologinen yhteys (labiaali

/m/ sanan alussa ja diftongi). Uusi semanttinen kenttä.

Ikä 3;2. Merkitys laajenee samassa *semanttisessa kentässä kohdesanaan

”puhelin”. Ei fonologista yhteyttä.

Semanttinen kenttä 1: ”ruoka, syödä, nälkä”

Ikä: 3;9: Ilmaus eriytyy, kohdesanalla ”syödä” uusi oma ilmaus.

Ikä 3:11 Kohdesana "moi" onnistuu verbaalisesti. Oman ilmauksen tilalle sana

[moi].

Ikä 4;5. Oma ilmaus [am] tarkoittaa vain kohdesanaa "puhelin". Ei alkuperäistä fonologista yhteyttä.

Ikä 4:3: Sanahahmo sanoista "ruoka" [hooka] ja "nälkä" [ääkä] tai kiertoilmaus

ILMAUKSELLA "AM" EI OLE ENÄÄ MERKITYSTÄ TÄSSÄ SEMANTTISESSA

KENTÄSSÄ. KOHDESANOILLA ON JOKIN MUU ILMAISUKEINO.

34

Pian sen jälkeen, kun alkuperäinen merkitys ”maito”, jolla oli fonologinen yhteys

ilmaukseen [am], katosi, tuli tilalle uusi merkitys, jolla oli myös fonologinen yhteys

ilmaukseen (kuva 3). Kohdesana ”moi” alkaa myös äänteellä /m/ ja sitä seuraa diftongi,

samoin kun alkuperäisessä kohdesanassa ”maito”. Kun kohdesanalle ”maito” löytyi

korvaava ilmaisukeino viittoman avulla, se ikään kuin vapautti tilaa uudelle

kohdesanalle uudessa merkityskentässä. Aaronin 50 ensisanaa olivat täynnä iässä 3;10,

ja samaan aikaan helpottui sananalkuisen labiaalikonsonantin /m/ tuottaminen. Aaron

tuotti 3;11 vuoden iässä oikein monia /m/-alkuisia sanoja, esimerkiksi: "moi". Kun

oikea sanamuoto oli mahdollinen, Aaronin ei enää ollut tarpeen käyttää ilmaisua [am]

myöskään sanan ”moi” korvikkeena.

Bonvillian (1999) määrittelee lapsen homonymiaksi prosessin, jossa lapsi käyttää yhtä

foneettista muotoa kahdesta tai useammasta lingvistisestä kohteesta, joilla on

aikuiskielessä eri foneettinen muoto. Varmaa ei ole, onko kyseessä

tahaton/tiedostamaton seuraus tilanteesta, jossa lapsi ei pysty tuottamaan tai

havaitsemaan oikeaa muotoa. Kyseessä voi olla myös aktiivinen strategia, jolla lapsi

välttää uuden foneettisen muodon oppimista. Sama ilmiö esiintyy myös

kuulovammaisten lasten viittomakielen omaksumisessa (Bonvillian 1999). Ainakin

Aaronin tapauksessa kyseessä näytti olevan aktiivinen prosessi, jonka avulla hän pyrki

kompensoimaan puheen tuoton rajoituksiaan ja joka perustui kohdesanan fonologiseen

rakenteeseen ja Aaronin fonologisiin rajoituksiin. Prosessissa näkyi myös merkkejä

semanttisesta tiedosta. Laajentuneet sana- tai ilmaisumerkitykset liittyivät alkujaan

kohdesanan fonologiseen muotoon ja laajentuivat myöhemmin merkitykseltään, mutta

laajentuminen tapahtui aina saman semanttisen kentän sisällä.

Puheen kehityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin Aaronilla oli hyvin rajoittunut

sanavarasto käytössään, hänellä ilmeni kuitenkin merkkejä kielellisen järjestelmän

kehityksestä. Iässä 2;6 hän käytti ilmausta "am" verbinä lausemaisessa, kolmiosaisessa

ilmaisujonossa, joka koostui oman ilmauksen lisäksi eleestä ja eläimen ääntelyn

matkimisesta. Ilmauksesta oli eroteltavissa subjekti, verbi ja objekti.

35

{osoittaa taivaalle} [am] [sss]

="lintu, syödä, mato" → "Lintu syö matoja."

Iässä 3;5 Aaron yritti ilmaista kokonaista lausetta äänteellisesti: /am oppuu/ (.) /namnam/ ”(Syön) ruoan loppuun, (sitten saa/syön) namia.”

Ilmauksen tulkintaa helpotti suuresti vahva ja vakiintunut intonaatio sekä lauseen

rytmitys, esimerkiksi puuttuvan konjunktion ”sitten” tilalla oli tauko. Iässä 3;9 Aaron

yritti muodostaa täydellisempää lausetta kuin neljä kuukautta aikaisemmin, nyt verbiä

"syödä" merkitsi haukkaamista ja syömistä imitoiva ääntely [hau]. Intonaatio ja rytmitys

olivat samat kuin ennen.

/hau am oppuu/ (.) /hau namnam/

"Syön ruoan loppuun, (sitten) syön namia."

7.2. FONOLOGISET PROSESSIT

Tämän tutkimuksen Aaron-pojalla oli kerätyn aineiston mukaan käytössään erilaisia

fonologisia sääntöjä, joiden mukaan kohdesanat muuntuivat. Nämä fonologiset prosessit

muuttuivat lapsen puheen kehityksen edetessä ja noudattivat suurelta osin fonologisten

vaiheiden (Iivonen 1995) mukaisia periaatteita. Tarkastelen nyt lapsen fonologisten

prosessien kehitystä ja ilmentymistä neljän kohdesanan ("maito, auto, mato, satu")

perusteella. Näiden neljän sanan kohtaloa Aaronin aktiivisessa sanavarastossa analysoin

tarkemmin seuraavassa luvussa 7.3.

Aaronilla oli edelleen 3;11-4;6 vuoden iässä tarkat rajoitukset siitä, mitä kahta

konsonanttia sama sana voi sisältää, muulloin sanan kaikki konsonantit

yhdenmukaistuivat konsonanttiharmonian avulla. Myös sanan tavurajoitus oli hyvin

vahva.

36

Seuraavanlaisia prosesseja ilmeni Aaronin tuottamissa sanoissa iässä 3;11 -4;6:

1) Äänne /s/ muuttui joskus äänteeksi /t/, ei kuitenkaan aina. Esim.”susi”→ /tuti/.

2) Jos sanan sisällä oli konsonantti /t/, se saattoi muuntaa sanan alkukonsonantin

samaksi /t/-äänteeksi ja myös lisätä sananalkuisen vokaalin eteen ylimääräisen

konsonantin /t/. Esim. ”matti” → /tatti/, ”iita” → /tiita/.

3) Diftongia /ai/ Aaron vältteli tehokkaasti eikä tavoitellut sanoja, joissa se esiintyi,

esimerkiksi sana ”maito” puuttui pitkään aktiivisesta verbaalista sanavarastosta.

Aineistosta ei löydy esimerkkejä tämän diftongin käytöstä ennen ikää 4;6, jolloin Aaron

toisti kohdesanan ”auto” [atu], mutta hylkäsi kuitenkin muodon. (Katso myös

diftongien kehitys luku 7.2.1)

4) Vokaali /o/ muuntui joskus vokaaliksi /u/, kun sen läheisyydessä (ennen tai jälkeen)

sijaitsi konsonantti /t/ . Esim. ”koti” → /uti/.

Taulukko 1. Malli siitä kuinka neljä eri kohdesanaa voisivat muuntua fonologisen

yksinkertaistamisen jälkeen liian samankaltaisiksi.

Kohdesana Fonologiset prosessit Lopputulos

MAITO • sanan alkukonsonantin /m/ omissio • diftongin /ai/ yksinkertaistuminen vokaaliksi /a/ • sanan lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen vokaaliksi /u/

/ato/, /atu/

MATO • sanan alkukonsonantin /m/ omissio • sanan lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen vokaaliksi /u/

/ato/, /atu/

SATU • sanan alkukonsonantin /s/ omissio /atu/

AUTO • diftongin /au/ yksinkertaistuminen vokaaliksi /a/ • sana lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen vokaaliksi /u/

/ato/, /atu/

Fonologisten yksinkertaistamisprosessien jälkeen kaikki neljä kohdesanaa olisivat

muistuttaneet äänneasultaan toisiaan identtisesti ja sanojen erottaminen toisistaan olisi

37

ollut mahdotonta. Näytti siltä, että Aaron ratkaisi tilanteen seuraavanlaisesti. Sanoista

kahta, joissa on diftongi, hän ei yrittänytkään artikuloida: ”maito" ja "auto”. Näistä oli

käytössä viittoma, kiertoilmaus ja oma ilmaus. Sanat, joissa on perusrakenne CVCV,

Aaron tuotti ensimmäisenä verbaalisesti. Lopputuloksena oli kaksi äänneasultaan melko

samanlaista sanahahmoa, jotka olivat kuitenkin ainakin kontekstin perusteella

eroteltavissa toisistaan. (Katso myös seuraava luku 7.3.)

Kun Aaron oli iältään 4;6:1 yhden päivän aikana ilmeni monia uusia edistysaskelia ja

monet fonologiset rajoitukset murtuivat. Fonologiset prosessit ja rajoitukset olivat osin

myös päällekkäisiä, edellisen ja seuraavan kauden prosesseja ilmeni yhtäaikaa.

7.2.1 Diftongien kehitys

Diftongit ovat vokaaliäänteitä, joihin sisältyy artikulaatioelinten liike ääntämisen

aikana. Akustisesti diftongin aikana tapahtuu formanttirakenteen muutos (Ball 1993: 72,

149). Ball (1993: 73) huomauttaa fonologisten häiriöiden tutkimuksessa jätettävän usein

huomioitta vokaalisysteemin häiriöt. Aaronin puheilmaisussa diftongit muodostivat

yhdessä konsonanttiyhdistelmien kanssa fonologian kehityksen voimakkaan esteen.

Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004d) mainitsevat normaalissa kielenkehityksessä

suppenevien diftongien (esimerkiksi /i/-loppuiset) omaksumisen vaivattomuuden. Tässä

tutkimuksessa /i/-loppuiset diftongit tuottivat Aaronille huomattavaa vaikeutta

kaksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi sanoissa ”maito” ja ”poika", jotka puuttuivat

täysin Aaronin aktiivisesta sanavarastosta ikään 4;6 saakka. Tosin diftongien

omaksumisessa ja käytössä näkyi myös diftongien lähellä todentuvien äänteiden ja

äänneyhdistelmien vaikutus. Koko sana, sen rakenne ja diftongeja edeltävät ja seuraavat

äänteet vaikuttivat diftongien käyttöön. Erityisen merkittäväksi tekijäksi nousi sanan

tavumäärä. Kun diftongien kehitys hieman eteni Aaronilla 3;0 vuoden iässä, siinä ilmeni

eniten /i/-loppuisia diftongeja yksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi: [ei], [pois], [eis]

”seis”, [toin] ”noin”, [voi/poi]”moi”. (Katso omaksumisjärjestys seuraavalla sivulla.)

38

Aaronin sanat, joissa diftongit onnistuivat, on esitetty alla omaksumisjärjestyksessä.

Onnistuvat diftongit esiintyvät pääasiallisesti yksitavuisissa sanoissa aina ikään 4;6

saakka. Mukaan on otettu myös diftongien yksinkertaistamisprosessia, jota ilmeni

kaksitavuisissa sanoissa. Aaronin usein vältteli niiden pitkien kohdesanojen käyttöä,

joissa oli diftongeja. Koko puheen kehitystä leimasi yli kaksitavuisten sanojen

puuttuminen varsin pitkään. Myös diftongien kehityksessä näkyi sanan tavumäärän

kuormittavuus siten, että yksitavuisissa sanoissa diftongit usein onnistuivat aiemmin

kuin kaksitavuisissa. Poikkeuksen muodostivat Aaronin ensimmäiset sanat ”äiti” ja

”hauva”. Diftongien yksinkertaistamiset on merkitty kursivoidusti.

Ikä

1;0: [äiti]

2;0 [heeti] ”heidi”

2;6: [auva] ”hauva”

2;8: [ei] / [ai] ”ei”, [ii oo] ”ei oo”

Sana ”ei” onnistuo toisinaan oikein, toisinaan diftongi muuntui muotoon [ai]. Kahden sanan ilmauksessa

”ei oo” diftongi ”ei” yksinkertaistui [ii] [oo].

2;11 [ei], [ei oo] , [vauva]

3;0 *[eijjaa] ”hiljaa” , [ipi-au] ”pipi-au, sattuu”, [poi / pois]

3;2 [eis] ”seis” , [toin]”noin” , [voi-voi / poi-poi] ”moi-moi”, [okii] ”okei”

Sanassa ”moi” diftongi oi-onnistui, mutta sananalkuinen /m/-äänne ei vielä onnistunut.

3;4 [appa] ”kauppa”

3;11 [moi], [näi] ”näin” , "heiti" [heidi]**

4;0 Toisto:[atu] ”auto”, [anna apuu] ”auta”. *** 4;2 [näi] ”näin”, imperfekti ”nähdä”-verbistä

[hookaa] ”ruokaa”

4;5 [höölä]”pyörä”, ****[keeni] "pieni"

4;6 [päivä], [tai] [sai], [puita], [kieni] ”pieni”

*Tässä esimerkissä näyttää siltä kun lapsi tuottaisi diftongin paikassa, jossa sitä ei ole. ”Diftongimaisuus”

syntyy oletettavasti sanan ”hiljaa” konsonanttiyhtymän /l-j/ yksinkertaistamisesta kaksois-/j/-äänteeseen

”hijjaa”, josta yhdessä sananalkuisen /h/-äänteen kanssa voi syntyä vaikutelma mukana olevasta /e/-

äänteestä [eijjaa].

39

** Sanoessaan nimen ”heidi” Aaron käytti yleensä muotoa [heeti]. Pyrkiessään tarkempaan

lopputulokseen, hän tuotti sanan hitaammin ja jakoi diftongin eri tavuille /he/ /i/ /ti/. Vokaalien /e/ ja /i/

välillä oli intonaationmuutos: äänteessä /i/ sävelkorkeus nousi ja sitä edelsi hienoinen tauko: /he/(.)/i//ti/.

*** Tämä on melko selkeästi tulkittavissa vaikean diftongin -au sanassa "auta" välttelyksi. Korvaava

keino on semanttisesti ja verbaalisesti korrekti, vaikka ei aikuiskielessä yleisesti käytössä, "anna apuu".

(Katso myös luku 7.4.)

**** Sanaa "pieni" ja diftongia kaksitavuisessa sanassa Aaron oli vältellyt intonaation keinoin (katso luku

7.7.1) tuottaen sanan omalla ilmauksellaan [ii] tai [iika] ikään 4;2 saakka ja kiertoilmauksella [kikku]

"pikku" tai [ei oo tito] "ei oo iso" ikään 4;5 asti, jolloin hän yksinkertaisti diftongin muotoon [keeni].

Diftongi onnistui oikein tässä kaksitavuisessa sanassa iässä 4;6 [kieni] "pieni", mutta sanassa ja diftongin

lähellä ei vielä onnistunut konsonantit /p/ ja /n/ yhdessä.

Fonologinen prosessi, jossa vokaalin ja konsonantin /n/ yhdistelmä korvasi diftongin ja

myös joitain konsonanttiyhtymiä, oli uusi ilmiö iässä 4;6:2. Ilmiö laajeni nopeasti,

viikon aikana, muun muassa seuraaviin konteksteihin.

[anto] ”auto”: diftongi -au → /an/ , seuraava konsonantti on /t/

[anta] ”paita”: diftongi -ai → /an/ , seuraava konsonantti /t/

[hontu] ”housut”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /t/ (koska /s/ → /t/)

[ontee] ”nousee”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /t/ (koska /s/ → /t/)

[onku] ”koulu”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /k/ (kun /l/ → /k/)

Huomattavaa on se, että Aaron pystyi tuottamaan diftongin -au oikein muutamissa

sanoissa: ”hauva”, ”vauva”. Diftongin loppuosan /u/ yhdistyi helposti äänteeseen /v/,

jotka molemmat tuotetaan suun etuosassa huulien avulla. Aaron tuotti myös diftongit -

ai ja -oi oikein, kun ne olivat osa yksitavuista sanaa: ”hai”, ”moi”. Toisin sanoen monet

diftongeista olivat Aaronin fonologian mukaisia, mutta niiden yhdistäminen muihin

äänteisiin ja tavuihin oli ongelmallista, erityisesti jos artikulointipaikkaa piti vaihtamaan

liian kauaksi.

Edellä mainittu uusi fonologinen prosessi ilmensi laajempaa muutosta Aaronin

taidoissa. Muutaman viikon aikana iässä 4;6:2 – 4;6:4 tapahtui nopeaa kehitystä myös

diftongien tuottamisessa.

40

Ikä 4:6:2 [huita] ”puita”: diftongi oikein kaksitavuisessa sanassa

Ikä 4:6:3 [puita] : sanan alkukonsonantti /p/ ja diftongi -ui oikein kaksitavuisessa sanassa

Ikä 4:6:2 [okka] ”moikka”: diftongi yksinkertaistui

Ikä 4:6:3 [onkka] ”moikka”:uutta prosessointia, diftongi –oi muuntui→ /on/

Ikä 4;6:3 [moikka]: sananalkuinen /m/ ja diftongi -oi oikein kaksitavuisessa sanassa

Ikä 4:6:2 [keeni"] ”pieni” : sananalkuinen labiaalikonsonantti /p/ ei onnistunut yhdessä diftongin

kanssa vaan muuntui äänteeksi /k/ ja diftongi yksinkertaistui

Ikä 4:6:3 [kieni] ”pieni” : diftongi onnistui

Ikä 4:6:3 [pieni]: sananalkuinen /p/ ja diftongi -ie onnistui kaksitavuisessa sanassa

Ikä 4;6:3 [päivä]: sanan tuotto onnistui oikein

Lisäksi ilmeni vielä diftongien yksinkertaistumista muun muassa sanoissa: [pooli] ”puoli” ja [höötä]

”yötä”.

Diftongien ja sanojen tuottamisen vaikeuteen ja onnistumiseen vaikuttivat Aaronilla

sekä diftongien sisäinen rakenne että sitä edeltävien ja seuraavien konsonanttien

artikulointipaikka. Erityisesti labiaalit sanan alussa olivat työläitä. Mahdollisimman

läheinen artikulointipaikka ja pieni vaihtoliike sanansisäisissä äänteissä vaikutti

Aaronille helpommalta tuottaa kuin laajempaa kielen liikettä ja eri artikulaattoreiden

yhteisliikettä vaativa sana.

Tarkkaa analyysia oli vaikea tehdä johtuen prosessin uutuudesta. Iässä 4;6 Aaron oli

omaksumassa uutta fonologista prosessia, joka näkyi muotojen häilymisenä ja

harjoitteluna kunnes kohdesanan tuotto onnistui. Merkittävää on se, että nyt Aaron

harjoitutti ja kokeili näiden sanojen tuottamista kun aiemmin hän ei lähtenyt

yrittämäänkään itselleen vaikeiden sanojen tuottamista. Vaikuttaa siltä, että Aaron

saavutti vasta tässä iässä 4;6 näiden äänneyhdistelmien vaatiman fonologisen vaiheen,

jolloin hän myös alkoi aktiivisesti harjoituttaa taitojaan.

41

7.2.2 Konsonanttien omaksuminen ja konsonanttiyhtymät

Konsonanttiyhtymät alkavat ilmaantua vasta kun lapsi on omaksunut valtaosan

yksittäiskonsonanteista. Seuraavassa taulukossa on Iivosen (1998) aineiston kahden

pojan (poika J ja poika E), Savinainen-Makkosen (1998) aineiston Sini-tytön sekä

tämän tutkimuksen Aaronin konsonanttien ilmaantumisaikataulu. Siinä ilmenee ikä,

jolloin lapsi oli omaksunut ensimmäiset 11 yksinäiskonsonanttia, konsonanttien

omaksumisjärjestys sekä ikä, jolloin ensimmäinen konsonanttiyhtymä ilmaantui.

Taulukko 2. Konsonanttien ilmaantuminen.

Lapsi Ikä, jolloin oli omaksuttu 11 konsonanttia

Ikä, jolloin 1.konsonant-tiyhtymä ilmaantui

Konsonanttien omaksumisjärjestys

Ensimmäiset konsonanttiyhty- mät

Sini 1;8 1;6 /k,t,p,m,s,h,v,n,j,l,ŋ,f,r,d/ nt, ks, mp, lk

Poika J

1;10 2;2 /t,k,n,p,l,s,m,v,h,j,r,ŋ,f,d/ st, ntt, ks, ŋk

Poika E

2;5 2;5 /t,p,k,m,n,v,l,s,h,ŋ,f,j,r,d/ nt, mp, ŋk, hv

Aaron 4;6 4;6 */t,n,k,h,j,p,v,l,s,m,f,ŋ/

Puuttuvat äänteet: /d/ , /r/

nt, hv, nj, hl, lt

*Konsonanttien omaksumisjärjestystä ei ole erityisesti seurattu, vaan omaksumisjärjestys on arvioitu

jälkeenpäin päiväkirjamerkintöjen perusteella. Äänne /m/ on kirjattu ilmaantuvan myöhään, tässä on

huomioitu äänteen ilmaantuminen vasta aikuiskielen sanassa ("moi"), koska prosessi oli epätyypillisen

työläs. Jo aiemmin äänne ilmeni omissa ilmauksissa [am, nam-nam, ampum].

Taulukossa erottuu huomattava ikäero Aaronin ja muiden lasten välillä iässä, jolloin he

olivat omaksuneet 11 ensimmäistä yksittäiskonsonanttiaan ja muodostivat ensimmäiset

konsonanttiyhtymänsä. Yhteistä lasten puheen kehityksessä on 11 ensikonsonantin

täyttymisen ja konsonanttiyhtymien läheinen ilmaantuminen.

42

Seuraavassa taulukossa on eritelty Aaronin yksittäiskonsonanttien tarkempi

omaksumisjärjestys ja kehityksen huomiota herättäviä piirteitä.

Taulukko 3. Aaronin yksittäiskonsonanttien kehitys

Ikä, johon mennessä konsonantti omaksuttu

Konsonantit Huomioitavaa Kons.yht.

1;0 /t/ sanassa [äiti] /n/ sanassa [anna]

Tyypillinen ensisanojen ilmaantumisikä ja tyypillisiä varhaisvaiheessa omaksuttavia yksittäiskonsonantteja.

2

2;5 /k/, /h/, /j/, /p/ Labiaalikonsonantti /p/ oli Aaronilla vasta 6. konsonantti.

6

2;6 /v/ 7 2;8 /l/ 8 3;0 3;2

/s/, [pois] (myös muoto [poi]) [eis] "seis

Aaron haki tietoisesti äänteen /s/ sanan loppuun. Hän osasi sihistä ja tuotti sanan "pois" aluksi muodossa [poi]. Harjoitteli alkujaan spontaanisti ja sitten äidin ohjauksella ja sai äänteen todentumaan lyhyen sanan loppuun. Äänne oli käytössä häilyvästi, ajoittain se katosi. Sanan sisällä /s/ muuntui.

9

3;9 3;10 3;11

/m/ [mä] [imi] "nimi" [mummi] [moi]

Äänne /m/ oli esiintynyt jo 1-v. iässä omissa ilmauksissa, esim. [am] ja 2-v., esim. [namnam]. Aikuiskielen sanoihin äänne ilmaantui vasta nyt, aluksi yksitavuisiin ja sitten kaksitavuisiin sanoihin. Kahdessa kuukaudessa /m/ onnistui yhdessä diftongin kanssa yksitavuisessa sanassa.

10

4;5 /f/ 11 4;6 /ŋ/ 12 Puuttuvat äänteet olivat /d/ ja /r/.

Aaronin konsonanttien varhainen kehitys sekä omaksumisjärjestys loppuun saakka oli

samankaltaista Iivosen (1998) ja Savinainen-Makkosen (1998) aineistoon verrattuna,

poikkeuksena oli Aaronin erityisen pitkä kehitysväli viimeisten konsonanttien ja

konsonanttiyhtymien omaksumisessa. Lisäksi Aaronilla ilmeni erityistä vaikeutta

äänteiden yhdistämisessä, esimerkiksi konsonantin /m/ käyttö ja yhdistäminen muihin

äänteisiin aikuiskielen sanoissa oli erityisen työlästä. Aaron oli omaksunut kahdeksan

ensimmäistä konsonanttiaan iässä 2;8. Seuraavan ja 9. konsonantin /m/ omaksuminen

oli Aaronille työlästä aikuiskielen sanoissa. Tosin Aaron oli käyttänyt äännettä /m/

43

omissa ilmauksissaan [am] ja [apm] jo ennen 2;0 vuoden ikää ja se ilmeni myös

ilmauksessa [namnam] iässä 2;5 sekä ilmauksessa [ampum] iässä 3;0. Iässä 3;2 Aaron

yritti tuottaa ilmausta ”moi-moi”, joka todentui toisten labiaalien kautta [poi-poi] ja

[voi-voi]. Varsinaisiin aikuiskielen sanoihin äänne /m/ ilmaantui haparoivasti 3;9 iässä

yksitavuisessa sanassa [mä]. Äänteen /m/ Aaron tuotti aluksi poikkeavasti siten, että

kieli nousi ylähuulen päälle, äänne oli kuitenkin tunnistettavissa kohdeäänteeksi /m/.

Äänteen käyttö tarkentui ja yleistyi kuukauden sisällä iässä 3;10 sanoihin [imi] ”nimi”

ja [mummi] sekä iässä 3;11 sanaan [moi]. Iässä 4;1 Aaron tuotti sanan [mun] täysin

oikein kun sana oli tähän saakka esiintynyt muodossa [nan].

Konsonanttia /m/ pidetään melko helppona äänteenä tuottaa, esimerkiksi koska se

tuotetaan huulilla ja visuaalinen malli on selkeä. Aaron käytti äännettä omissa

ilmauksissaan kauan ennen äänteen ilmaantumista aikuiskielen mukaisiin sanoihin. On

mahdollista, että aikuiskielen sanojen tuottamisen vaikeus, jonka Aaron tiedosti hyvin,

lisäsi hänen painettaan tuottaa äänne verbaalissa ympäristössä. Näin ollen oman

ilmauksen tuottamisympäristö olisi ollut stressittömämpi. Tosin myös tyypillisessä

puheen kehityksessä on havaittu esimerkiksi sananloppuisten konsonanttien tuottamisen

onnistuvan lapsilla varhaisemmin onomatopoieettissä ilmauksissa kuin aikuiskielen

sanoissa (Savinainen-Makkonen 2001: 38).

Aaron omaksui 10. konsonanttinsa /m/:n aikuiskielen sanoissa 3;9-vuoden iässä.

Samoihin aikoihin (3;10) täyttyi myös hänen 50 ensisanaansa. Savinainen-Makkosen

(1998:62) aineistossa Sini-tytön ensimmäisissä 50 sanoissa esiintyivät seitsemän

konsonanttia: /k, t, p, m, s, h, v iässä 1;3. Näin ollen Aaronilla oli käytössään enemmän

konsonantteja (9-10) kuin tyypillisessä puheen kehityksessä tässä sanaston kehityksen

vaiheessa, mutta sanaston koon kehitys oli merkittävän viiveistä.

Viimeiset konsonantit näiden 12 konsonantin sarjassa, /f/ ja /ŋ/, ilmaantuivat Aaronilla

vasta iässä 4;5 - 4;6, jota ennen konsonanttien kehityksessä ei pitkään aikaan tapahtunut

juurikaan muutosta. Näyttää siltä, että Aaronin fonologinen kehitys noudatti

suomalaisten lasten melko tyypillistä järjestystä. Poikkeuksena oli äänteen /m/ hidas

44

siirtyminen aikuiskielen sanoihin. Puheen motorinen ja äänteellinen kehitys ilmeni

normaalissa aikataulussa ensimmäisten sanojen ilmaantuessa iässä 1;0, mutta tämän

jälkeen fonologinen kehitys ja aktiivisen sanavaraston kasvu edistyi erittäin hitaasti

seuraavat kolme vuotta.

Aaronin fonologiseen järjestelmään kuului 3;9 vuoden iästä asti kymmenen

konsonanttia, mutta vaikeutta ilmeni sanatasolla, jossa konsonanttien yhdisteleminen ei

onnistunut, vaan yksi sanan konsonanteista muunsi sanan loput konsonantit

kaltaisekseen. Vihmanin (1996:141) mukaan ensisanat sisältävät tyypillisesti

yhdentyyppistä konsonanttia ja yksikonsonanttisuus voi toteutua muun muassa

konsonanttiharmonian kautta. Aaronilla tämä konsonanttiharmonia jatkui vielä varsin

pitkään 50 ensisanan saavuttamisen (3;10) jälkeenkin. Poikkeuksen

konsonanttiharmoniasta tekivät ensimmäisenä seuraavat sanat jo ennen 50 ensisanan

kauden täyttymistä: [hajji, halli] ”harri”, [heeti] ”heidi”, [hauva], [hakkaa], [hattu],

[pois]. Näissä sanoissa on toisena konsonanttina laadultaan poikkeuksellinen /h/, paitsi

sanassa ”pois”. Myös tyypillisessä puheen kehityksessä on havaittu kohdesanan "pois"

ilmaantuminen varhain ja tilapäisesti harvinaisen täydellisenä tuotoksena (Savinainen-

Makonen 2001:72). Neljä vuotta täytettyään Aaron käytti myös muun muassa seuraavia

sanoja (ilmaantumisjärjestyksessä): [vettä] [pimu], [hanaa], [homma], [hyvä], [kynä]

(aluksi muodossa [kyŋä]), kana (aluksi muodossa [kaŋa]), kuuma (aluksi muodossa

[kuuŋa]), [komee] ja [keeni, kieni, pieni]”pieni”. Lisäksi hän käytti yhdyssanoissa kahta

konsonanttia, esimerkiksi [äkiyppy / äkipyppy] ”mäkihyppy” ja [hääpaappi]

”jääkaappi”. Ilmeisesti hän käsitteli yhdyssanojen osat omina kokonaisuuksinaan, ja

konsonanttiharmonia ylsi vain yhteen kokonaisuuteen eli ydinsanaan [jää] + [kaappi].

Molemmat yhdyssanan osat koostuivat enintään kaksitavuisista sanoista.

Konsonanttiharmoniaa arvioitaessa on huomattava virheellisten sanahahmojen

vakiintuneisuus, jonka takia niiden muuntaminen saattoi olla työlästä Aaronille, vaikka

konsonanttiharmonian sääntö olisikin jo lieventynyt. Harjoittelun ja kuntoutuksen avulla

Aaron pystyi tuottamaan myös oikein useita sanoja, joissa spontaanipuheessa ilmeni

edelleen konsonanttiharmoniaa. Esimerkiksi sanan "nopee" hän tuotti vakiintuneesti

muodossa [popee], mutta pystyi myös tuottamaan korrektin muodon kahdella eri

45

konsonantilla [nopee]. Puheterapiassa harjoiteltu kasvojen kosketusvihje-menetelmä oli

apuna tässä ja Aaron käytti tätä apukeinoa myös itsenäisesti arkikommunikaatiossaan.

Myös sanan esiintymiskonteksti saattoi vaikuttaa tuotokseen. Aaronin puheen tuottoon

vaikutti se, oliko kyseessä yksittäinen tavu, epäsana, sana vai lause, oliko kyseessä

nimeäminen, toisto tai harjoitustilanne vai spontaanipuhe. Kuitenkin tämän aineiston

perusteella näyttää siltä, että lapsen perusfonologiassa konsonanttiharmonian sääntö

lieveni, ja tämä ilmeni laajasti myös puheessa. Edelleen kuitenkin vanhat sanahahmot

pyrkivät ajoittain pinnalle, riippuen sanan esiintymisympäristöstä ja kontekstista.

Yksikonsonanttisuus oli merkittävä rajoite Aaronin puheen kehityksessä. Seuraavassa

taulukossa näkyy kehityksen hitaus ja kahden eri konsonantin tuottamisen työläys.

Taulukko 4. Kahden eri konsonantin esiintyminen samassa sanassa.

Ikä Sana/sanahahmo/oma ilmaus

2;0 [hajji] ”harri”, [heeti] ”heidi”

2;6 [hauva]

2;8 – 2;10 [namnam], [hopihopi], [imna] ”pusu”

3;1 [toin] ”noin”

3;2 [pois] → tilapäistä, myöhemmin /s/ katosi sanan lopusta [poi]

3;6 [tiis] ”siisti”

3;9 [aalon] ”aaron”

4;0 [tino] ”dino”

4;1 [mun], [kakot] ”sakot”

4;3 [komee], [tinä] ”sinä”, [heti], [hämähämähäkki] ”hämähäkki”

[hettiin] ”nettiin”, [hooka] ”ruoka”, [huloo] ”muroja” jne.

4;4 [pimu], [pommi], [tönii], [höömään] ”syömään”, [naami] ”maali”

Aaron tuotti sanoja, joissa ilmeni konsonantti /h/ yhdistyneenä toiseen konsonanttiin

melko varhain, esimerkiksi [hajji] ”Harri”ja [heeti] ”Heidi” iässä 2;0 ja [hauva] iässä

2;6. Aaronin tavoittelemissa aikuiskielen mukaisissa sanoissa ei kuitenkaan ilmennyt

kahta eri konsonanttia kuin harvoin ennen ikää 4;2. Ilmauksissa, jotka eivät olleet

varsinaisia aikuiskielen sanoja, onnistui kahden konsonantin tuottaminen helpommin,

esimerkiksi ilmaukset [namnam], [hopihopi] ja [imna] ”pusu” iässä 2;9. Aaronin

46

täytettyä 3-vuotta hän onnistui tuottamaan muutamia uusia kahden konsonantin

sanahahmoja tai sanoja. Toisin sanoen jo ennen 50 ensisanan täyttymistä Aaron pystyi

käyttämään joissakin sanoissa kahta eri konsonanttia, mutta pääasiallisesti

yksikonsonanttisuuden rajoitus oli edelleen vahvana. Myös tyypillisessä puheen

kehityksessä on havaittu samanlaista prosessointia. Voimakas konsonanttiharmonia

(Savinainen-Makkonen 2001:37) ja sanojen yksi- ja kaksitavurajoitukset voivat

vaikuttaa voimakkaasti 50 ensisanan aikana (Savinainen-Makkonen 2001:75). Myös

puheen kehityksen tilapäisesiintymät, jotka ilmenevät jo ennen varsinaista seuraavan

kehitysvaiheen saavuttamista, ovat tyypillisiä (Savinainen-Makkonen 2001:72). Kun

ilmaus on kehittyneempi kuin lapsen fonologinen järjestelmä sitä kutsutaan

progressiiviseksi idiomiksi ja kun tuotos taantuu varhaisemman kehityksen tasolle,

regressiiviseksi idiomiksi (Macken 1979).

Kaikki seuraavat konsonattiyhtymät, ovat esimerkkejä kuukauden ajalta Aaronin

ollessa 4;6 vuoden ikäinen. Ensimmäiset konsonanttiyhtymät olivat seuraavat:

·[inta] "silta", konsonanttiyhtymä /l-t/ → /n-t/

·[anka] "jalka", konsonanttiyhtymä /l-k/ → /n-k/

·[enkää] "pelkää", konsonanttiyhtymä /l-k/ → /n-k/

Edellä mainittu konsonanttiyhtymä oli sama, jota Aaron käytti uutena prosessina myös

diftongien korvikkeena samassa iässä (katso diftongien kehitys s.41).

Konsonanttiyhtymät, jotka ilmaantuivat iässä 4;6:3: ·[pihvi], konsonanttiyhtymä -hv

·[heppanja] "espanja", konsonanttiyhtymä -nj

·[vihleetä] "vihreetä", konsonanttiyhtymä -hl (koska r → l)

·[kuutelta] "kuudelta", konsonanttiyhtymä -lt

47

7.2.3 Protosanojen kauden päättyminen

50 ensisanan kausi / protosanojen kausi kesti Aaronilla huomattavan pitkään, ja sen

aikana olivat voimassa tämän kauden fonologiset rajoitukset erittäin vahvoina. Myös

tyypillisessä puheen kehityksessä on myös havaittu fonologisten rajoitusten vaikutus 50

ensisanaan (Savinainen-Makkonen 2001). Aaron saavutti 50 ensisanaansa 3;10 vuoden

iässä. Tämä on tyypillistä puheen kehitystä merkittävästi hitaammin saavutettu sanaston

merkkipaalu. Kun Aaron saavutti 50 ensisanaansa, hänen sanastonsa kasvoi aiempaan

verrattuna nopeammin, mutta edelleen puhetta leimasivat ja vaikeuttivat merkittävästi

fonologiset rajoitukset. Merkittäviä rajoituksia olivat kaksitavuisuuden ja

yksikonsonanttisuuden rajoitus myös 50 ensisanan kauden jälkeen. Aaron tuotti

selvästi vain niitä kohdesanoja, jotka olivat hänen fonologisten ja fonotaktisten

rajoitustensa mukaisia tai niiden mukaan helposti muokattavissa. Aaron ei typistänyt

pitkiä sanoja tavumäärältään itselleen sopivaksi, kuten esimerkiksi Savinainen-

Makkosen (2001) tutkimuksessa on havaittu 50 ensisanan kaudella tapahtuvan. Aaron

tavoitteli vain niitä kohdesanoja, jotka olivat valmiiksi enintään kaksitavuisia.

Valikoinnin lisäksi Aaron käytti AAC-keinoja sekä omia ilmauksiaan välttääkseen

pitkiä ja kompleksisia sanoja. Aaronin systemaattisen fonologian kauden alkaminen

vaikutti käynnistyvän vasta kun hän oli 4;6-ikäinen. Niinpä hän joutui operoimaan

hyvin rajatulla sanavarastolla, enintään kaksitavuisilla sanoilla aina ikään 4;6 saakka.

Iivonen (1998:11) mainitsee konsonanttiyhtymien omaksumisen yhdeksi

viimeisimmistä fonotaktisista ja yleensä fonologisen kehityksen kohteista. Lasten on

ilmeisesti työlästä siirtyä yhden konsonantin artikulaatiosta toiseen saman sanan sisällä.

Vaikka suomalaislasten konsonanttiyhtymien omaksumisesta on rajatusti tutkimustietoa,

näyttää siltä, että samapaikkaiset konsonanttiyhtymät, esimerkiksi /mp/ ja /nt/ olisivat

lapsille kohtalaisen helppoja (Savinainen-Makkonen ja Kunnari 2004d). Tämä voi

selittää prosesseja, joita ilmeni Aaronin konsonanttiyhtymien ja myös diftongien

omaksumisen alkuvaiheessa.

48

Aaronilla ilmeni vasta 4;5 vuoden iässä runsaammin sanoja, jotka sisälsivät kahta tai

jopa kolmea eri konsonanttia (esimerkiksi "pullo, pallo, hyvin, pääkallo, papukaija").

Hän oli omaksunut 11 yksittäistä konsonanttia 4;6 vuoden iässä. Iässä 4;6:2 ilmeni

ensimmäinen konsonanttiyhtymä ja tavurajoitus katosi.

Aaronin saavuttaessa 4;6:3 vuoden iän, yhden päivän aikana ilmeni näiden fonologisten

perusrajoitusten toisin sanoen yleensä pikkulasten varhaisen puheen kehityksen

rajoitusten, monenlaista murtumista. Aaron tuotti tuona päivänä seuraavat sanat:

[pihvi]

[papeli] ”paperi”

[alokaa] ”varokaa”

Sanassa ”pihvi” on kolme konsonanttia, joista kaksi oli peräkkäistä. Tämä oli

ensimmäinen kerta kun Aaronin havaittiin käyttävän sanaa, joka sisälsi useita eri

konsonantteja, ilman, että kyseessä oli yhdyssana. Sana ”paperi” on kolmitavuinen, ja

kerta oli myös ensimmäinen, jolloin Aaron käytti tai tavoitteli kolmitavuista sanaa, joka

ei ollut yhdyssana. Saman päivän iltana Aaron käytti myös sanaa ”varokaa”, joka on

myös kolmitavuinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aaron käytti verbin monikon

2.persoonamuotoa. Aiemmin Aaron oli käyttänyt monikon sijasta lyhyttä, kaksitavuista

yksikön 2..persoonamuotoa ”varo” [alo]. Kun fonologinen rajoite sanan tavupituudesta

katosi, se vihdoin salli Aaronin alkaa harjoituttaa ja käyttää tähän saakka passiivisesti

omaksumaansa lingvististä tietoa.

Aineistoni perusteella Aaronin puheen kehityksessä fonologisten rajoitusten katoaminen

oli merkittävämpi tekijä kuin 50 ensisanan ilmaantuminen. Fonologisten rajoitusten

kadottua puheen kehitys (diftongit, konsonanttiyhtymät) ja sanasto (yli kaksitavuiset

sanat) sekä kieliopillisuus (taivutuspäätteet, persoonamuodot) lähtivät jo seuraavan

viikon sisällä nopeaan kasvuun niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

49

7.3 PUUTTUVIEN SANOJEN KOHTALO

Tarkastelen seuraavaksi neljää sanaa, joiden kohtalo Aaronin aktiivisessa sanavarastossa

oli poikkeuksellinen (vertaa luku 7.2). Kaikki nämä kohdesanat puuttuivat Aaronin

aktiivisesta sanavarastosta, mutta passiivisessa sanavarastossa ne selvästi olivat. Näiden

sanojen tuottamisessa Aaronin käyttäytymistä voidaan tulkita ehkä välttelyksi ja

kohdesanan korvaamiseksi. Sanat olivat: maito (CVVCV), auto (VVCV), satu (CVCV),

mato (CVCV). Sanat ovat kaikki kaksitavuisia substantiiveja. Muita yhteisiä piirteitä

sanoilla on vokaalin /a/ sijainti ensimmäisessä tavussa ja konsonantin /t/ sijainti toisessa

tavussa sekä sananloppuinen /o/ tai /u/. Kahdessa sanassa on diftongi ja kahdessa ei.

(Katso myös taulukko 1.)

7.3.1 Kohdesanat "maito" ja "auto"

Sanaa ”maito” Aaron ei käyttänyt lainkaan ennen ikää 4;6:3. Käytössä oli sanan tilalla

viittoma tai verbaalinen kiertoilmaus. Sanasta "auto" hän ei käyttänyt puhuttua sanaa

eikä viittomaa vaan kohdesanan tilalla oli oma ilmaus [ampum] aina 4;6 vuoden ikään

saakka. Tätä ennen havaittiin vain harvoin Aaronin yrittävän tuottaa oikeaa kohdesanaa.

Vasta iässä 4;6:1 Aaron lähti uutena prosessina kokeilemaan vokaalin ja konsonantin /n/

yhdistelmää diftongin tilalla ja muutamassa päivässä sanasta "auto" tuli Aaronin

spontaanin ja vakiintuneeseen käyttöön muoto [anto]. (Katso myös luvut 7.2.1 ja 7.2.2.)

Kuten luvussa 7.2.3 todetaan Aaronin protosanojen kauden päättymiseen liittyi niin

vokaalien kuin konsonanttien merkittävää fonologista muutosta ja kehitystä. Samaa

muutosta näkyi samassa 4;6 vuoden iässä myös sanaston kehityksessä.

Sekä sanassa "maito", että "auto" on diftongi sanan alussa. Sanassa "maito" olisi voinut

tapahtua alkukonsonantin /m/ omissio. Luvussa 7.2.2 todettiin, että konsonantin /m/

omaksuminen oli erityisen työlästä Aaronille, erityisesti jos konsonantti sijaitsi sanan

50

alussa. Sanan alkukonsonantin omission jälkeen myös tämä sana alkaisi diftongilla.

Nämä diftongit näyttivät muodostavan Aaronille erittäin vaikean tilanteen, josta hän

pyrki selviytymään välttelemis- ja korvaamiskeinoilla. Sanat ”maito" ja "auto”

saattoivat muuntua fonologisessa yksinkertaistamisessa äänneasultaan liian

samankaltaisiksi. (Katso myös taulukko 1).

Kuva 4. Kohdesanan "maito" ilmaisukeinot.

Ennen ikää 2:0: oma ilmaus [am] tai [apm]

Ikä: 2:9: Viittoma //maito// käyttöön.. Oman ilmaukssen [am] merkitys laajenee, mutta ei tarkoita enää maitoa.

Ikä 4:6 viittoma //maito// edelleen käytössä Käytössä myös kiertoilmauksia: Äiti: "Otatko vettä vai maitoa? " Aaron: /ei vettä/ → (maitoa)

Ikä 4:6:3(viikkoa) Ilman lainkaan varhaisempaa sanan tavoittelua, suoraan korrekti

muoto: [maito].

51

*Oletuksena ilmauksen "ampum" muotoutumiseen voisi olla aluksi huulitäryn ja "pumpum" ääntelyn yhteys auton päristelyääniin, joita yleisesti leikkiessä käytetään. Iässä 3;0 ilmaantuvan uuden ja pitkään pysyvän muodon "ampum" voisi olettaa olevan yhdistelmän vanhasta päristelyääntelystä ja kohdesanan [auto] ensimäisestä äänteestä /a/.

Kuva 5. Kohdesanan "auto" ilmaisukeinot.

Voidaan olettaa, että ilmaus, joka oli ollut lapsen käytössä näin pitkään, oli myös

jonkinasteisesti automatisoitunut ja edusti Aaronin aktiivisessa leksikossa vahvasti

sanaa "auto". Kun aikuinen tai toinen lapsi puhui "autosta", Aaron vaihtoi kohdesanan

omaan ilmaukseen nopeasti ja joustavasti omassa puheenvuorossaan. Siitä huolimatta

hän pyrki tuottamaan oikean kohdesanan kehityksen edetessä. Toki on mahdollista, että

Ennen ikää 2;0: huulitäry

Ikä 2;6 Täryyn yhdistyy viittoma //auto//

Ikä 2;8 oma ilmaisu [pumpum], mukana myös viittoma //auto//

Ikä 3;0 oma ilmaus [ampum] vakiintuu, viittoma katoaa

*

Ikä 3;11: Automaattinen toisto (1x) : /atu/, oma ilmaus [ampum] pysyy edelleen

käytössä.

Ikä 3;11 [puuampum] ”puuauto”,

[pum] ”ajaa”

Ikä: 4;4: Kokeilua (2x), tuloksena /aato/, edelleen oma ilmaus käytössä

Ikä 4;6: Diftongin korvaaminen vokaalilla & konsonantilla /n/, spontaaniin käyttöön

[anto].

52

vanhan oman ilmauksen hylkäämiseen vaikutti myös esimerkiksi tilanne, jossa toinen

lapsi tai aikuinen olisi ihmetellyt Aaronin käyttämää ilmausta. Aaron oli ehkä kokenut

olevansa pakkotilanteessa, jolloin ilmaukselle oli löydettävä uusi ilmaisumuoto. Iässä

4;6 ilmeni uusia fonologisia prosesseja, jotka mahdollistivat tämän uuden muodon

käyttöönoton.

Varovaisen kokeilun jälkeen Aaron vaihtoi yllättävän nopeastikin, muutamassa päivässä

spontaanin käyttöön muodon [anto] ja oma ilmaus [ampum] katosi käytöstä iässä 4;6.

Diftongi muuntui vokaalin /a/ ja konsonantin /n/ yhdistelmäksi. Iässä 4;6 Aaron sanoi:

/mä en totaa tanoo/ (..) /anto/ (.) mä tito (.) mä totaan/

"Mä en osaa sanoa auto, (mutta/sitten) isona osaan."

Tämä oli merkki siitä, että lapsi oli tietoinen omasta virheellisestä sanahahmostaan ja

tunnisti oikean muodon mutta oli kyvytön tuottamaan sitä ja joutui vastahakoisesti

tyytymään toiseen vaihtoehtoon. Iässä 4;6;1 ilmeni myös harvinainen ja ainoa

toistoyritys sanasta ”maito”. Aaron oli sanonut täysin oikein yksitavuisen sanan ”hai” ja

lähti mukaan leikittelemään tavutoistolla äidin kanssa.

Äiti: /mai/ Aaron: /pai/ Äiti: /mai/ Aaron: /mai/ Äiti: /to/ Aaron: /anto/ *

*Huom. Aaron ei enää toistanut viimeistä tavua "to" vaan yhdisti suoraan tavut jo sanaksi ("mai-to") ja

suoritti fonologiset yksinkertaistamisprosessit (sananalkuisen /m/-äänteen omissio, diftongin -ai

muuntuminen yhdistelmäksi /an/).

Tämä oli ainoa esimerkki Aaronilta yrittää tuottaa kohdesana "maito", eikä muoto

[anto] jäänyt käyttöön. Tähän ratkaisuun voi olla erilaisia selityksiä. Jälleen kaksi eri

kohdesanaa olisivat fonologisten prosessien jälkeen identtisiä eli sanoja ”auto” ja

”maito” ei erottaisi yhteisestä muuntumasta [anto]. Muoto [anto] voisi myös olla jo liian

kaukana ja vaikeasti tunnistettava kohdesanasta ”maito”? Vihdoin iässä 4;6:3 Aaron

53

tuotti spontaanisti ja täysin oikein muodon sanasta "maito". Tässä esimerkissä näkyi

myös tavumäärän merkityksellisyys diftongien onnistumisessa. Yksitavuisessa sanassa

"hai" ja tavussa "mai-" diftongi onnistui kun taas kaksitavuisessa sanassa "maito"

diftongin tuottaminen ei onnistunut ennen ikää 4;6:3.

7.3.2 Kohdesanat "mato" ja "satu"

Kuva 6. Kohdesanan "mato" ilmaisukeinot

Sanatasolla vaikeudet ilmenivät selkeästi. Aaron pystyi toistamaan oikein tai hakemaan

uudella yrityksellä oikean toistettavan tavun, kun taas sanatasolla ilmenivät voimakkaat

ja sen hetkiset fonologiset rajoitukset. Tämä ilmeni esimerkiksi Aaronin ja isosiskon

leikkiessä tavutoistoa iässä 4;3.

Ikä 2:4 Sanasta "käärme" viittoma ja lisänä sihinä.

Ikä 2;5: Viittoma //mato//, lisänä sihinä..

Ikä 4:1: sana /ato/, /tato/

Ikä 2;6: Viittomat sanoista "käärme" ja "mato" katoavat, jäljelle jää molempia

tarkoittava sihinä.

Ikä 2;11: Lapsi kuvailee joskus sihinällä myös muita pitkiä asioita, esim. "naru" ja

"juna".

Ajoittain myös viittoma //mato// käytössä.

54

Heidi: ”ma”

Aaron: ”ma”

Heidi: ”to”

Aaron: ”to”

Heidi: ”mato”

Aaron: ”tato”

Tämän epäonnistuneen sanatoiston jälkeen Aaron oli tyytymätön omaan sanatuottoonsa

eikä enää halunnut jatkaa leikkiä.

Kuva 7. Kohdesanan "satu" ilmaisukeinot

Yhteenvetona neljän sanan "maito, auto, mato, satu" kohtalosta voin esittää, että Aaron

ratkaisi samankaltaisuuden ongelman viittomien ja omien ilmaisujen avulla. Näin hän

pystyi ilmaisemaan kolme kohdesanaa "maito, auto, mato" lähiympäristölleen

ymmärrettävästi. Kun fonologinen kehitys eteni ja Aaron sai mahdollisuuden kokeilla

uusia mahdollisuuksia, tilanne muuttui. Kaksi sanoista "mato" ja "satu" saivat

ilmaisutavoikseen sanahahmon ja lopulta myös kohdesana "auto" sai sanahahmon.

Kohdesana "maito" sai iässä 4;6;3 täydellisen sanamuodon [maito]. Aaron ei yrittänyt

tuottaa sanoja, joissa lopputuloksena olisi ollut fonologisten prosessien jälkeen

Alle 4-vuoden iässä lapsen viittoma sanasta "kirja" on saattanut edustaa myös kohdesanaa "satu".

Ikä 4:3: [atu ,tatu]

Ikä 4;6: [kiija] "kirja"

55

kohdesanasta liian muuntunut muoto tai muihin hänen sanahahmoihinsa sekoittuva

muoto.

7.3.3 Merkkejä välttelystä: kohdesanat "laiva" ja "possu"

Seuraavassa kaaviossa tarkastelen Aaronin prosessointia kohdesanojen "laiva" ja

"possu" kanssa ja pohdin hänen oman aktiivisen roolinsa merkitystä leksikkovalinnassa.

Kun aikuinen ja Aaron tarkastelivat laivan kuvaa ja aikuinen nimesi kuvan laivaksi,

Aaron ei lähtenyt matkimaan tai yrittänyt artikuloida tätä samaa sanaa vaan käytti aluksi

viittomaa ja vaihtoi sen myöhemmin toiseksi kohdesanaksi "vene". Tämä lyhyempi sana

oli hänen senhetkisen fonologisen vaiheensa mukaisesti mahdollinen tuottaa melko

tunnistettavasti. Aaron havaitsi ja tunnisti sanan "laiva", mutta joutui tyytymään omassa

puhetuotoksessaan yksinkertaisempaan kohdesanaan, joka ei sisältänyt diftongia. Hän

myös ilmaisi 4;5 vuoden iässä, että kohdesana "laiva" oli hänelle liian vaikea.

Aaron: /ei oo heppo (.) mä ei totaa/

"Ei oo helppo, mä en osaa.”

Aaron ilmaisi 4;6 vuoden iässä tietävänsä semanttisen eron käsitteiden "laiva" ja "vene"

välillä. Tilanteessa aikuinen kritisoi Aaronin sanavalintaa tilanteessa, jossa olimme

satamassa ja näimme suuren matkustajalaivan.

Aaron: /toi toti tito nene/ (Osoittaa suurta matkustajalaivaa satamassa.) "Toi (on) tosi iso vene."

Aikuinen: ”Toi on laiva.”

Aaron: */äiti(.) mä totaa hanoo keeni nene (.) mä ei totaa tito nene/

"Äiti. Mä osaan sanoo pieni vene, mä en osaa sanoo iso vene ( →laiva)."

*Lapsi osoitti nyt viestin äidille, mahdollisesti seurauksena toisen aikuisen epätyydyttävästä tulkinnasta.

Tällaista viestin suuntaamista äidille, vaikka keskustelutilanne oli lapsen ja jonkun muun aikuisen/lapsen

välillä, tapahtui melko usein (katso myös esimerkki s.61)

56

Tämä vaihtoprosessi sanojen "laiva" ja "vene" välillä ei kuitenkaan merkitse sitä,

etteikö lapsi tiennyt mitä sanaa häneltä odotettiin, vaan se osoittaa kielellistä

prosessointia ja omien kykyjen arviointia. Tässä tapauksessa lapsi ei voinut valita sanaa,

jonka hän muisti ja tarvitsi ("Mitä haluan sanoa?"), vaan hän joutui hakemaan

kohdesanalle korvikkeen ja tyytymään vähemmän sopivaan sanavalintaan ("Mitä pystyn

sanomaan?").

Kuva 8. Kohdesanan "laiva" ilmaisukeinot

Sanaa "possu" käytettiin lapsen ympäristössä aktiivisesti kuten yleensäkin pienten lasten

kanssa eläimiä nimetessä. Sanaa "sika" käytettiin huomattavasti vähemmän ja

merkitysvivahteeltaan hieman toisin. Myös viittoma sanasta [possu] oli ympäristön

käytössä. Aaron kuitenkin valikoi itse käyttämänsä kohdesanan.

Kohdesana on liian monimutkainen: kaksitavuinen sana, joka sisältää diftongin ja kaksi konsonanttia

"laiva" (CVVCV)

Ikä: 3;11. Viittoma katoaa. Leksikkovalinnan ja fonologisen yksinkertaistamisprosessin tulos: [nene]

(CVCV)

Ikä: 3;2: Viittoma //laiva// käyttöön. Fonologisesti helpomman sanan (joka ei sis.diftongia), semanttisesti läheisen korvikkeen haku → "vene"

(CVCV)

57

Kuva 9. Kohdesanan "possu" ilmaisukeinot

Nämä esimerkit kohdesanoista ”laiva” ja ”possu” olivat selkeitä esimerkkejä välttelystä.

Aaron ei yrittänyt tuottaa eikä tavoitellut kohdesanaa, joka ei ollut hänen fonologiansa

mukaan mahdollinen. Välttelyn lisäksi näkyi merkkejä semanttisesta tietoisuudesta,

Aaron valitsi korvaavaksi keinoksi semanttisesti läheisen sanan, jolla oli fonologisesti

helpompi muoto. Kohdesanojen valikoinnissa Aaron suosi tavurakennetta CVCV ja

vältteli diftongeja. Toisinaan rakenne VCCV(V) oli hänelle mieluisampi, esimerkiksi

kohdesanan "katso" (CVCCV) tilalla Aaron käytti kohdesanaa "kurkkaa" (CVCCCVV).

Erona kohdesnanoissa on se, että Aaronin suosimassa kohdesanassa on kahta eri

konsonanttia kun taas sanassa "katso" on kolme konsonanttia. Aaronin käyttämä muoto

sanasta oli [ukkaa], esimerkiksi lause:

/ukkaa mä/ "kurkkaa mä" → "katso mua"

Se, miksi Aaron ei käyttänyt yleistä puhekielen muoton "kato" ja muodostanut siitä

esimerkiksi muotoa "kako" tai "tato" ei ole selvä. Kuitenkin ilmaus [ukkaa] esiintyi

vakiintuneesti ja vahvasti Aaronin ilmaisussa sanan "katso" tilalla.

Kohdesana on liian monimutkainen rakenteeltaan ja sisältää kaksi eri konsonanttia (CVCCV)

Ikä: 4;2. Viittoma ja oma ilmaisu katoaa. Leksikkovalinnan ja fonologisen yksinkertaistamisprosessin tulos:

[kika] (CVCV)

Ikä: 2;4 : Oma ilmaisu [öö-ö]["röh-röh" ja viittoma

//sika, possu// käyttöön.

Fonologisesti helpomman, semanttisesti läheisen korvikkeen haku → "sika" (CVCV)

58

Edellä mainituissa esimerkeissä Aaron valikoi ja vältteli tiettyjen sanojen tuottamista

niiden fonologisten piirteiden ja omien fonologisten rajoitustensa mukaan. Hän korvasi

kohdesanan puhetta korvaavalla keinolla, sanavaihdolla, kiertoilmauksilla tai

välttelemällä koko ilmaisukohteeseen viittaamista. Tämä välttely ja valikointi oli

Aaronin puhekäyttäytymisen peruspiirre aina ikään 4;6 saakka. Normaalin

kielenkehityksen mukaan välttelyä esiintyy noin ikään 1;6 - 2;0 saakka, jolloin 50

ensisanaa ovat täynnä. Oletan, että kolmenkin vuoden viiveen aikana prosessi on

kehittynyt siitä alkuperäisestä muodosta, joka on alle 2-vuotiaiden käytössä. Lapsen

oma, aktiivinen rooli kasvoi tässä prosessoinnissa. Aaronin kokemukset kielestä ja

omasta puheen tuottokyvystään laajenivat tuon kolmen vuoden aikana. Hänen tietonsa

maailmasta ja käsitteistä laajenivat, vaikka hänen puheen tuottokykynsä pysytteli

pitkään 2-vuotiaan vaiheissa. Prosessi saattoi myös muuntua (katso Storkel 2004).

Aaronin tietoisuus oman puhesuorituksen poikkeavuudesta aikuiskieleen verrattuna oli

usein selkeästi nähtävillä. Tästä oli osoituksena hänen suora kommentointinsa ja

kritiikkinsä omaa suoritustaan kohtaan sekä vastahakoisuus väärien muotojen

käyttämiseen tai liian kompleksisten kohdesanojen välttäminen ja kiertäminen.

Tietoisuus omista puheen tuoton puutteista saattoi myös osaltaan vahvistaa ja tehostaa

välttelyä. Tämä prosessi voi olla merkki Aaronin kyvystä monitoroida omaa puhettaan.

7.4 Puheen monitorointi ja itsekorjaus

Pienten lasten kykyä monitoroida omaa puhettaan on usein epäilty, erityisesti

kielihäiriöisen lapsen kohdalla (katso luku 4.3.3). Nuoren lapsen puheessa tekemät

virheet johtuvat yleensä kielen kehityksen keskeneräisyydestä. Kielihäiriöisen aikuisen

tekemät virheet taas johtuvat erityisestä häiriöstä, jonka aikuinen voi kyllä havaita,

mutta on kyvytön korjaamaan (Honkkanen 2001). Tässä tutkimuksessa yhdistän

kiistanalaisia näkemyksiä ja pyrin todistamaan, että jo varsin nuori lapsi, joka on myös

kielihäiriöinen voi olla aktiivinen, monitoroida omaa puhettaan ja joiltakin osin tehdä

valintoja (muun muassa leksikkovalinnan avulla), joiden avulla hänelle muodostuisi

59

keinoja selvitä puheen tuoton rajoitusten ja kommunikaatiotarpeen konfliktissa. Oletan,

että tämän tyyppinen puheen tuoton (dyspraktinen) vaikeus voisi jopa herkistää lapsen

tunnistamaan omia vaikeuksiaan ja monitoroimaan omaa puhettaan tehokkaasti,

huolimatta nuoresta iästään.

Korvaavien sanojen tai omien ilmausten käytössä Aaron epäröi vain sellaisissa

tilanteissa, joissa hän ei halunnut käyttää kyseistä ilmaisua mutta hänellä ei ollut

parempaakaan keinoa. Esimerkiksi iässä 4;6 hän käytti jonkin verran vastentahtoisesti

viittomaa kohdesanasta ”maito”, mielummin hän valitsi kiertoilmauksen tai

osoittamisenkin, jos tilanne sen salli. Myös sanahahmon [anto] käyttöä kohdesanasta

"auto" Aaron toisinaan epäröi ja hän ilmaisi tietävänsä sanahahmon olevan poikkeava

aikuiskielen sanaan verrattuna. Omaa ilmausta sanalle ”syödä” (haukkaamista imitoiva

äännähdys) Aaron käytti vielä joskus iässä 4;6, mutta näytti häpeilevän ilmaisun

käyttöä. On selvää, että Aaron ei lähtenyt tuottamaan tai tavoittelemaan sanoja, joiden

tuottaminen ei häneltä onnistunut. Pääasiallinen selviytymiskeino tällaisen kohdesanan

kohdalla oli välttely, joka tapahtui viittoman, oman ilmauksen, kiertoilmauksen, tai

kohdesanan vaihdon avulla, tai sitten kohdesanaa eikä myöskään sitä korvaavaa

ilmausta ollut käytössä lainkaan.

Aaron osoitti semanttista ja verbaalista tietoutta iässä 4;0, jolloin hänen oli vaikea

tuottaa diftongeja kaksitavuisissa sanoissa ja kolmitavuisten sanojen tuotto ei onnistunut

lainkaan. Aaron käytti vakiintuneesti ilmausta [anna apuu] tilanteessa, jossa olisi

korrektisti sanottu ”auta”. Ilmaus ”anna apua” tai sen puhekielinen versio ”anna apuu”

on kieliopillisesti ja semanttisesti korrekti, mutta ei yleisesti käytössä aikuiskielessä.

Ilmaus on kuitenkin täysin ymmärrettävä ja toimiva vaikkei sellaisenaan muiden

puhujien käytössä. Aaron löysi tehokkaan keinon välttää ongelmallinen tilanne (diftongi

kaksitavuisessa sanassa) lisäämällä kohdesanaan helposti tuotettavan apuverbin [anna]

ja käyttämällä puhekielen yksinkertaisempaa muotoa.

Aaronin varhaisessa puheen kehityksen vaiheessa puutuin ja ohjasin suoraan hänen

ilmaus-/sanavalintaansa kaksi kertaa tilanteissa, joissa tiesin hänen pystyvän tuottamaan

60

paremman ilmaisun kohdesanalle. Aaronin käytti 3;0 vuoden iässä kohdesanasta "juna"

vakiintuneesti ilmausta [puupuu]. Kohdesanasta "puu" hän käytti monimutkaista

ilmausta, joka oli muille kuin perheenjäsenille mahdoton tulkita ja ymmärtää. Ilmaus oli

/ii am/ eli "dinosaurusten ruoka" → "puiden lehdet" → "puu". (Katso myös luku 7.7)

Tilanteessa, jossa Aaron jälleen kerran nimesi "puun" omalla tavallaan /ii am/, kerroin

hänelle:

Äiti: "Aaron, sähän osaat sanoa puupuu (junasta). Sä osaat myös sanoa puu."

Aaron: /ii apm/

Aaron kieltäytyi kokeilemasta tai hyväksymästä äidin ehdottamaa ratkaisua ja itse en

palannut aiheeseen. Kuitenkin viikon sisällä Aaron osoitti ulkona puuta ja nimesi sen

äidilleen: [puu]. Tämän jälkeen vanha ilmaus [ii apm] katosi ja korrekti, ja muidenkin

ymmärtämä ja käyttämä kohdesana ”puu” jäi käyttöön.

Toinen kerta, jolloin ohjasin Aaronia suoraan oli tilanne, jossa hän iässä 3;2 tuotti

leikkiessään useasti ilmausta [kaa-kaa-kaa].

Äiti: "Sähän osaat hienosti sanoa kaakaa, sehän on ihan kun kaakao."

Muutaman päivän kuluttua Aaron alkoi käyttää kaakaosta helposti ymmärrettävää

nimitystä [kaakaa]. Tätä ennen hän oli käyttänyt kaakaosta kuvaa tai osoittamista.

Nämä äidin suorat ohjaukset ja Aaronin reagoiminen niihin antavat joitakin vihjeitä

Aaronin puhekyvyn ja kielen välisestä suhteesta. Ensinnäkin Aaronin omat ilmaukset

olivat vakiintuneita ja edustivat hänelle vahvasti kohdesanaa, vaikka hänen passiivisessa

sanavarastostaan löytyikin korrekti aikuiskielen sana. Fonologinen edistyminen ei

välttämättä näkynyt heti spontaanipuheessa. Omissa ilmauksissa esiintyvät onnistuneet

äänteet ja äänneyhdistelmät olivat työläämpiä tuoda varsinaisiin aikuiskielen sanoihin

(katso esim. konsonantin /m/ omaksuminen, s.42-43). Toisekseen edellä esitetyissä

esimerkeissä, joissa äiti tarjosi Aaronille varmaa ja helppoa keinoa ilmaista kohdesanat,

tarvittiin Aaronin omaa prosessointia ja hyväksyntää. Kummassakaan tapauksessa

61

Aaron ei hyväksynyt ratkaisua suoralta kädeltä vaan tarvitsi vaihtoprosessiin aikaa.

Ensimmäisen kerran prosessi vei viikon, toisella kerralla muutaman päivän.

Aaron tiedosti ja tunnisti omat poikkeavat sanahahmonsa ja ilmauksensa. Tämä

tietoisuus kehittyi vähitellen, ja sen myötä kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa

väheni. Aaron saattoi myös suunnata viestinsä ohi keskustelukumppanin, suoraan

äidille, koska hän tiesi jo ennakkoon, ettei hänen ilmaisuaan ymmärrettäisi. Tämä liittyi

sekä omien ilmauksien käyttöön, epäselviin sanahahmoihin että viittomien käyttöön.

Esimerkkinä tilanne, jossa Aaron oli 4;3-ikäisenä perheensä kanssa kylässä. Aaron istui

muiden lasten kanssa pöydän ääressä, ja vieras aikuinen tuli kysymään lapsilta, mitä

juotavaa he ottaisivat.

Aikuinen: "Aaron, otatko mehua vai maitoa?"

(Juomapurkit eivät olleet näkyvillä. Aaron ei voinut osoittaa mitään kohdetta.)

Aaron: (Etsi katseellaan äitiä ja viittoi:) //mehu//

(Viittoma oli "hiljainen" ja vaimea, liike oli pieni ja huomaamaton.)

Äiti: "Aaron ottaa vissiin mehua."

Aaron: /joo/

Katso myös luvun 7.3.3 esimerkki (s.55), jossa Aaron vaihtoi keskustelukumppaniksi

äidin kun toinen aikuinen kritisoi Aaronin sanavalintaa. Aaron suuntasi viestin äidilleen

selventääkseen omaa tietämystään ja saadakseen oikean tulkinnan asialleen.

Spontaaneissa puhetilanteissa Aaron keskeytti vain harvoin sanansa ja korjasi itseään.

Vaikutti siltä, että hänellä oli leksikkovalinta tehty hyvissä ajoin, jo ennen artikuloinnin

aloittamista. Aaron operoi ainoastaan kulloistenkin fonologisten rajoitustensa sallimissa

rajoissa. Omat ilmaukset ja korvaavat sanat tai viittomat vaikuttivat hyvin vakiintuneilta

ja melko automaattisilta. Spontaaneissa keskustelutilanteissa Aaron vaihtoi yleensä

nopeasti, viiveettä keskustelukumppanin käyttämän kohdesanan oman systeeminsä

mukaiseen ilmaukseen. Vasta 50 ensisanan täyttymisen jälkeen ilmeni tilanteita, joissa

Aaron keskeytti ja/tai korjasi omaa puhettaan ja nimenomaan sanavalintaa. Yhteyden

lapsen itsekorjausten ja 50 ensisanan välillä on havainnut myös Laakso (2005). Erona

62

Aaronin ja tyypillisen puheen kehityksen omaavan lapsen välillä on tässä kuitenkin

Aaronin ikä sekä hänen käytössään olleet laajat puhetta korvaavat keinot, jotka antoivat

hänelle mahdollisuuden tehdä valintoja ilmaisutapojen välillä jo ennen 50 ensisanan

täyttymistä. Verbaalista itsekorjailua, jota ilmeni Aaronilla 50 ensisanan omaksumisen

jälkeen, ilmeni kuitenkin vain tilanteissa, joissa hän kommentoi nopeasti edellisen

puhujan viestiä ja käytti edellisen puhujan valitsemaa sanaa. Spontaanipuheessa näitä

"virheellisiä" leksikkovalintoja, Aaronin fonologisten rajoitusten mukaan mahdottomia

valintoja ei havaittu.

Aaronin 50 ensisanaa tulivat täyteen iässä 3;10. Ensimmäinen havaittu esimerkki

Aaronin itsekorjauksesta on iässä 3;11, jolloin äiti luki kuvakirjaa Aaronin

pikkusisarelle ja nimesi kirjan kuvia. Aaron leikki itsekseen lattialla ja toisteli äidin

nimeämiä asioita.

Äiti: "kukka."

Aaron:/kukka/

Äiti: "auto"

Aaron:/atu/ (..)

Aaron nosti katseen omasta leikistään lattialta ja sanoi äidille varmasti:

Aaron:/ei oo atu (.) ampum/

Itsekorjaus kohdistui Aaronilla väärin tuotettuun, juuri havaittuun ja toistettuun

kohdesanaan. Aaronin omassa puheentuottosysteemissä tämä aikuiskielen kohdesana oli

väärä, ja Aaron vaihtoi sen omaan ilmaukseensa [ampum]. Aaron ei kuitenkaan

kritisoinut kohdesanaa ”auto” silloin kun aikuiset tai muut lapset käyttivät sitä

puheessaan.

Seuraava esimerkki on kuvaus ja oletus siitä, miksi iässä 4;3 Aaronin puheesta

puuttuivat useimmat taivutuselementit ja puhe oli sähkösanomatyyppistä. Kyseessä ei

varsinaisesti ole itsekorjaus vaan osoitus lapsen spontaanin sanamuodon valinnan

perusteista ja aikuiskielen muodon vaikeudesta. Tilanne oli äidin ja Aaronin välinen

hippaleikki.

63

Aaron: /ota mä kii/

Äiti: "Ota mut kii!"

Aaron: /ota muv (..) kii/ (..) /ei oo heppoo/ (.) /mä ei totaa/.

"Ei oo helppoo, mä en osaa."

Aaron viittasi kritiikissään puhesuoritukseensa ja nimenomaan taivutusmuotoon ”mut”.

Spontaanipuheessa Aaron käytti vakiintuneesti taivuttamatonta muoto ”mä”, mutta

osoitti ymmärtävänsä muodon ”mulle” merkityksen. Edellä mainitussa leikkitilanteessa

äiti korosti omaa tuotostaan ”mut” nähdäkseen lähtisikö Aaron kokeilemaan oikeaa

muotoa. Aaronin spontaanipuheen valinta kohdesanan perusmuodosta oli siis

perusteltua, fonologinen rajoitus esti kahden konsonantin käytön samassa sanassa,

erityisesti sananloppuinen konsonantti oli mahdoton tuottaa. Esimerkki osoittaa myös

sen, että Aaron havaitsi oman tuotoksensa poikkeavuuden verrattuna aikuiskielen

kohdesanaan ja korrektiin kieliopilliseen muotoon.

Iässä 4;4 Aaron keskeytti ja aloitti uudestaan jo aloittamansa lauseen ilman havaittavaa

syytä. Tässä iässä hän tuotti jo melko vakiintuneesti sanahahmot [tito] "iso" ja [tuti]

"susi". Aaronilla oli mielessään lause, jonka hän halusi ilmaista: "Iso susi hyppää

kimppuun." Lause ei ollut mahdoton lapselle tuottaa, sanat olivat kaikki kaksitavuisia ja

konsonanttiharmonia helpottaisi monikonsonanttisuutta. Aaron lähti spontaanisti ja

reippaasti tuottamaan lausetta.

/tito tu. (…)/

Aaron jumittui lauseen alussa ja pysähtyi aloittaakseen lauseen tuoton uudestaan.

Ennakoiko hän tässä vaiheessa tulevia ongelmia? Ongelmia ei vielä ollut kuultavissa.

Vai syntyivätkö ongelmat tilanteessa, jossa Aaron aloitti puhesuorituksen uudestaan ja

suuntasi siihen tietoisesti huomiotaan? Lause todentui seuraavasti:

/titto tutti pyppää pippuu/

"Iso susi hyppää kimpppuun."

64

Vakiintuneet sanahahmot [tito] ”iso” ja [tuti] ”susi” saivat vaikutteita lauseen loppuosan

sanojen tavurakenteesta. Puhesuorituksensa jälkeen Aaron vaikutti havainneensa

lauseen poikkeavuuden ja jäi ihmettelemään tuotostaan.

Sanavaihdosta ja itsekorjauksesta nähtiin esimerkki keskustelutilanteessa, jossa Aaron

kommentoi juuri kuulemaansa väitettä iässä 4;6:1.

Äiti: ”Toi on nätti koira."

Aaron: /ei oo nätti ko (..) hauva/

Tämä puhetilanne muistutti jälleen toistotilannetta, Aaron lähti nopeasti

kommentoimaan edellisen puhujan viestiä ja jatkoi aihetta automaattisesti edellisen

puhujan valitsemalla kohdesanalla ”koira”. Spontaanipuheessa hän käytti sanan ”koira”

sanan tilalla vakiintuneesti sanaa ”hauva”. Tässä tilanteessa Aaron jo aloitti kohdesanan

tuottamisen /ko../, ennen kuin huomasi olevansa ongelmallisessa tilanteessa.

Kohdesanassa [koira] on diftongi –oi-, joka yhdessä lopputavun kanssa oli hänelle

ongelmallinen. Hän keskeytti sanan ja vaihtoi sen oman fonologisen systeeminsä

mahdollistamaan sanaan ”hauva”, jossa diftongi -au- onnistui helppojen konsonanttien

/h/ ja /v/ kanssa. Tässä esimerkissä Aaron oli jo 4;6 vuoden ikäinen ja hänen

fonologisessa järjestelmässään oli käynnissä murros. On oletettavaa, että aiemmin hän

tuskin olisi edes lähtenyt toistamisen alkuun näin vaikeaa kohdesanaa (katso diftongien

vaikeus kaksitavuisissa sanoissa luku 7.2.1). On siis mahdollista, että jälleen

vaikuttavampaa kuin 50 ensisanan täyttyminen Aaronin puheen kehityksessä olisi ollut

fonologisten rajoitusten murtuminen myös itsekorjausten osalta. Aaronhan usein tiesi

korrektin muodon, mutta oli kyvytön sitä tuottamaan. Tämän esimerkin kohdalla on

myös pohdittava ympäristön mallin vaikutusta. Tässä esimerkissä olin jo siirtynyt

nimeämään koiran ”koiraksi” eikä ”hauvaksi” kuten olin tähän saakka Aaronille tehnyt.

Äitinä myötäilin melko automaattisesti Aaronin puheen kehityksen vaihetta ja käytin

hänelle mahdollisia sanamalleja. Tällainen siirtymä saattoi olla myös lapsesta lähtöisin

eli Aaron oli saattanut alkaa käyttää jotakin hänelle uutta mahdollista sanaa tai muotoa,

jota perhe alkoi myös hänen kanssaan käyttää.

65

Esimerkiksi Aaron käytti ”katso” ja myös äänteellisesti helpomman ”kato” tilalla

vakiintuneesti ilmausta [ukkaa] ”kurkkaa”. Aaron sanoi usein [ukkaa mä], joka tarkoitti

”katso mua”. Tällaiseen radikaaliin leksikkovaihtoon perhe ei lähtenyt täysin mukaan,

mutta Aaronin ilmaisut hyväksyttiin ja ymmärrettiin. Perheestä lähtöisin taas olivat

useat sanojen lyhennökset, joita Aaron myös suostui käyttämään, jos muutkin

perheenjäsenet niitä käyttivät. Esimerkiksi sanasta ”kaukosäädin” lyhennös ”kake”.

Aaron ei käyttänyt lyhennöksiä, joita yritettiin räätälöidä hänelle, jos niitä eivät

käyttäneet muut perheenjäsenet. Esimerkiksi pikkusisaren nimi ”Maria” oli Aaronille

erittäin työläs tuottaa eikä tuotosta helposti tunnistanut. Aaron käyttikin sisarestaan

melko myöhään nimitystä ”vauva”, mutta joutui luopumaan nimityksestä sisaren

varttuessa. Perheessämme yritettiin ottaa käyttöön lempinimi ”Manna”, jonka

tuottaminen oli Aaronille huomattavasti helpompaa. Lempinimi ei kuitenkaan jäänyt

käyttöön muiden perheenjäsenten keskuudessa eikä Aaronkaan jäänyt käyttämään sitä

yksinään. Aaronin käyttäytyminen tässä suhteessa oli hieman erikoista, koska hänellä

kuitenkin oli käytössään runsaasti yksilöllisiä omia ilmauksia, joita muut eivät

käyttäneet. Ehkäpä Aaronin oma aktiivinen prosessointi ja hyväksyntä kohdesanojen

valinnassa esti häntä hyväksymästä joitakin muiden tarjoamia kohdesanoja.

7.5 Sanaston kasvu

Kunnari (2000) on tutkinut 11 suomalaisen lapsen tyypillistä leksikaalista ja fonologista

kehitystä. Seuraavassa taulukossa vertaan Kunnarin (2000) tutkimuksen tuloksia

Aaronin puheen kehitykseen.

66

Taulukko 5. Sanaston kasvun keskimääräinen aika (kuukaudet).

Leksikon koko

Kunnari (2000): keskimääräinen ikä

Kunnari (2000): Pojat

Aaron

1.sana

1;0 1;1 1;0

10 sanaa 1;3 1;5

2;5

50 sanaa 1;6 1;8 3;10

Taulukosta näkyy Aaronin sanaston kasvun hidastuminen merkittävästi ensimmäisten

sanojen ilmaantumisen jälkeen. Kehitys ensimmäisestä sanasta 50 sanaan vei Kunnarin

tutkimuksen pojilta 7 kuukautta, ja Aaronilta vastaavan leksikon saavuttaminen vei

lähes kolme vuotta.

Taulukko 6. Sanaston koko verrattuna lapsen ikään

Leksikon koko Kunnari (2000): keskimääräinen ikä

Aaron

4

1;3 2;0

15

1;5 2;8

25

1;6 3;0

Nämä taulukot kuvaavat suoraan verbaalisen sanaston määrällistä kasvua ja kokoa,

mutta eivät kerro lainkaan Aaronin kokonaisvaltaisesta kyvystä kommunikoida ja

muodostaa merkityksiä ja ilmaisuketjua. Vertailu osoitti selvästi Aaronin merkittävän

puheen tuottamisen vaikeuden, jonka voidaan olettaa vaikuttaneen myös muuhun

kielelliseen kehitykseen.

Kunnari (2000: 47) on vertaillut myös sanojen tavupituuden muutoksia lapsilla.

Aineistoon oli hyväksytty myös onomatopoieettiset ilmaukset, jotka usein ovat

67

yksitavuisia. Varhaisessa kehityksessä 27 % sanoista oli yksitavuisia, 71 %

kaksitavuisia ja 2 % monitavuisia. Kehityksen edetessä yksitavuisten sanojen osuus

pieneni ja monitavuisten sanojen osuus kasvoi. Aaronin kaikki ensisanat olivat

kaksitavuisia, lukuun ottamatta omaa ilmausta [am], joka oli yksitavuinen. Kun Aaronin

sanasto oli kasvanut 15 sanaan, yksitavuisten sanojen osuus oli noussut jo 40 %, mutta

monitavuiset sanat puuttuivat sanastosta edelleen.

Taulukko 7. Kooste Iivosen (1994b) tutkimuksen E ja J- poikien sekä tämän tutkimuksen Aaron-pojan

kehityksen eräistä merkkipaaluista.

Kehityksen merkkipaalu

Poika E

IKÄ

Poika J

IKÄ

Aaron

IKÄ

Ensimmäinen sana 0;10 0;10 1;0

Kolmitavuinen sana 2;3 1;10 4;6

Yhdyssana 2;4 1;10 3;2

Aaronin merkittävimpiin fonologisiin rajoituksiin kuului tavurajoitus aina 4;6 vuoden

ikään saakka. Yhdyssanojen osia Aaron käsitteli ilmeisesti erikseen ja ydinsanat

saattoivat olla enintään kahden tavun pituisia kunnes tavurajoitus heikkeni. Seuraavassa

taulukossa tarkastelen Aaronin yhdyssanojen ja tavupituuden kehitystä.

Taulukko 8. Yhdyssanojen ja tavupituuden kehitys iässä 3;2 – 4;6.

Ikä Sana Huomioitavaa 3;2 [kaakaa-akku]

”kaakaokakku” → ”suklaakakku” • Molemmat ydinsanat oli prosessoitu omien fonologisten rajoitusten mukaan: *[kaakaa]”kaakao” – sanan loppuvokaalin omissio *[akku] ”kakku” – sanan alkukonsonantin omissio

•Ensimmäinen yhdyssana. • Kahden kaksitavuisen sanan liitto. (Huom. Ilmaus [kaakaa] on poikkeukselinen, koska se oli aikuisen tarjoama ilmaus. Ei siis lapsen itsensä muodostama.)

3;7 [amappa] ”ruokakauppa” *[am] ”ruoka” – vakiintunut oma ilmaus * [appa]”kauppa” –sanan alkukonsonantin omissio ja diftongin yksinkertaistuminen [puuampum] ”puuauto” *[ampum] ”auto” –vakiintunut oma

• Kohdesana ”ruokakauppa” sisältää kaksi kaksitavuista ydinsanaa. Aaronin versio yksitavuiset ilmauksen ja kaksitavuisen sanahahmon. • Lapsen omia ratkaisuja tilanteissa, joissa kohdesanat ovat

68

ilmaus [ettäukka] ”vettä+kukka” → ”kastelukannu” * sananalkuisen konsonantin omissio kummassakin ydinsanassa [akkaikki] ”hakkaa+rikki” → ”vasara”

tavumäärältään liian pitkiä. Nämä 3 yhdyssanaa "puuauto, kastelukannu ja vasara) olivat väliaikaisia kokeiluja, Aaron käytti niitä vain muutamia kertoja.

3;11 [nuna-ata]”junarata” * [nuna] ”juna” konsonanttiharmonia * [ata] ”rata” alkukonsonantin omissio [puupää]

4;0 [iluappa]”lelukauppa” [umitota]”lumisota” [umiallo] ”lumipallo” * Kaikissa ydinsanoissa on tapahtunut sananalkuisen konsonantin omissio.

• Yksittäisissä sanoissa [mumi] ”lumi” ja [tota] ”sota” esiintyi vielä konsonanttiharmoniaa.

4;1 [ampumtata] ”autorata” [nunatata] ”junarata”

• Konsonanttiharmonia ja sanan alkukonsonantin omissio vuorottelevat.

4;2 [äkihyppy] ”mäkihyppy” [pelle henni] ”pelle hermanni”

• Harvinainen kolmitavuisen sanan typistyminen (havaittu vain yhden kerran)

4;3 [hämähämähäkki]”hämähäkki” [hokohokotiiti] ”krokotiili”

• Lapsen tuotoksessa tavumäärä kasvaa, tavumäärä pysyy parillisena

4;4 [hääheekko] ”jääkiekko” [häähaappi] ”jääkaappi” [hitoäiti] ”isoäiti” * Puheessa on vallalla ”h-maisuus”, äänne /h/ esiintyy usein muiden konsonanttien korvikkeena.

• Ensimmäiset lapsen tuottamat kolmitavuiset sanat. Kaikki kohdesanat olivat yhdyssanoja.

4;5 [hiitihuulo] "riisipuuro" *Sanan kaikki konsonantit ovat muuntuneet. Katso lisää liite 3.

4;6:2 [papeli]”paperi” [hikkuna]”ikkuna”

• Ensimmäiset lapsen tuottamat kolmitavuiset sanat, jotka eivät olleet yhdyssanoja.

4;6:3 [appentiini] ”appelsiini” • Ensimmäinen lapsen tuottama nelitavuinen sana, joka ei ollut yhdyssana.

Aineisto ja edeltävät kappaleet ovat osoittaneet Aaronin vahvat fonologiset rajoitukset.

Tämän tiedon ja yllä oleva taulukon perusteella, tein seuraavia johtopäätöksiä.

1) Aaronin merkittäviin rajoituksiin kuului sanan kaksitavuisuuden rajoitus, joka esti

kolmi- ja nelitavuisten ei-yhdyssanojen käytön aina ikään 4;6 saakka. Tähän saakka

Aaron joutui operoimaan yksi- ja kaksitavuisilla sanoilla. Sanan tavumäärä oli hyvin

69

merkityksellinen Aaronin puheen kehityksessä. Lisäksi esimerkiksi diftongien kehitys

liittyi vahvasti sanan tavurakenteeseen. Dyspraktisilla lapsilla onkin havaittu selkeää

vaikeutta sanojen tavurakenteesen liittyen. Puhevirheisiin johtavien rajoitukset liittyvät

vahvasti tavun rakenteeseen (Marquardt, Sussman, Snow ja Jacks 2002).

2) Aaronin puheentuottojärjestelmää, aktiivista sanavarastoa ja sanamuotoja leimasi

vahvasti kahden tavun rajoitus ja on oletettavaa, että hän käsitteli yhdyssanojen osat

erillisinä, merkityksellisinä yksiköinä (ydinsanat). Myös konsonanttiharmonia näytti

yltävän vain ydinsanan laajuiseen yksikköön. Esimerkiksi kohdesanassa "junarata"

[nuna-ata] ja [nunatata] konsonanttiharmonia ylsi vain ydinsanaan. Kaikki Aaronin

tavoittelemat ensimmäiset nelitavuiset sanat olivat yhdyssanoja, joiden sisältämät kaksi

ydinsanaa olivat enintään kaksitavuisia. Aaronin oma tuotos saattoi olla niukempi kuin

kohdesana, esimerkiksi kolmitavuinen ilmaus [amappa] nelitavuisesta kohdesanasta

”ruokakauppa”. Tämä vaikutti esimerkiltä Aaronilla harvinaisesta sanan tavumäärän

typistymisestä, mutta prosessi ei ollutkaan varsinainen kohdesanan typistyminen, koska

Aaron käytti vakiintuneesti lyhyttä ilmausta [am] kohdesananan "ruoka" tilalla.

3) Sanapituus sanoissa, jotka eivät olleet yhdyssanoja, kasvoi vasta viimeisten

varhaisten fonologisten rajoitusten lievennyttyä iässä 4;6.

Eri tutkijat ovat maininneet niin sanotun sanapyräyksen (vocabulary spurt) lapsen

sanavaraston kehityksessä, mutta määritelleet sen melko eri tavoin (katso esim. Kunnari

2000:91). Usein sanapyräysvaihe kuitenkin mainitaan alkavaksi 50 ensisanan rajapyykin

tullessa täyteen (esim. Ingram 1999, Kunnari 2000). Oman tutkimukseni perusteella

sanaston äkillisen ja nopean kasvun yhteys fonologisten taitojen muutokseen näytti

olevan vahvempi kuin 50 ensisanan täyttyminen. Aaronin sanasto jatkoi 50 ensisanan

täytyttyä kasvuaan hieman nopeammin kuin aikaisemmin, mutta varsinainen sanapyräys

ajoittui vasta ikään 4;6, jolloin varhaiset fonologiset rajoitukset lievenivät.

70

7.6 Kooste Aaronin puheen kehityksestä iässä 2;0 - 4;6

Aaronin ensisanat ja ensikonsonantit ilmaantuivat kielenkehityksen tyypillisessä iässä

1;0. Tämän jälkeen fonologinen kehitys eteni erittäin hitaasti, ja Aaron joutui 2-

vuotiaana turvautumaan suuresti puhetta korvaaviin keinoihin: eleisiin, pantomiimiin,

ilmeisiin, omiin ilmauksiin, kuviin ja viittomiin. Iässä 2;0 Aaronin aktiivinen sanasto

koostui neljästä sanasta, ja seuraavan vuoden aikana sanasto kasvoi 15 sanaan. Aaronin

pääasiallinen ilmaisukeino oli 2-vuotiaana non-verbaalista ääntelyä, ja josta osa

vakiintui omiksi ilmauksiksi. Aaron yhdisteli eleitä, omia ilmaisuja, sanoja ja/tai

viittomia. Iässä 2;5 Aaron yhdisti sanan ja viittoman: sana [anna] + viittoma //mehu// eli

hän tuotti lauseen "anna mehua". Tämä osoitti Aaronin kielellisen kehitykseen olleen

melko ikätasoista, lapsi tuotti kaksiosaisen lauseen 2-vuotiaana. Kuitenkin Aaronin 50

ensisanaa tulivat täyteen vasta lähes puolentoista vuoden kuluttua. Tyypillisessä

kielellisessä kehityksessä 50 ensisanan täyttymisen aikoihin noin iässä 2;0 ilmenee

myös kaksiosaisia ilmauksia. Huolimatta puheen tuoton esteistä Aaron pystyi

ilmaisemaan ikätasonsa edellyttämään kielellistä kehitystä puhetta tukevien ja

korvaavien keinojen avulla.

Puheen ja ääntelyn (esimerkiksi eläinten ääntelyn) toistaminen ja matkiminen sekä

sanojen tavoitteleminen oli erittäin vähäistä 2-vuotiaana. Aineiston analyysissä heräsi

ajatus eläinten ääntelyä kuuvavan ääntelyn yhteydestä sanojen diftongien vaikeuteen.

Jos tulkitsemme esimerkiksi ilmaukset "hau-hau" ja "miau"/"mau" tavuiksi, ne sisältävät

diftongeja. Vakiintuneet, 50 ensi-ilmausta olivat Aaronilla täynnä noin iässä 2;8. Tämä

arvio tosin voi olla aliarvioitu, johtuen eri ilmaisukanavien ja –keinojen arvioinnin

vaikeudesta (esimerkiksi ilmeiden, intonaation ja eleiden yhdistelmät). Samoihin

aikoihin ilmeni ensimmäinen kolmiosainen ilmaisuketju, joka koostui eleestä ja omista

ilmauksista. Joten jo kauan ennen Aaronin 50 ensisanan täyttymistä hänellä oli

käytössään puhetta korvaavia keinoja, joiden avulla hän pyrki ilmaisemaan kolmiosaisia

lauseita.

71

Aaron joutui vielä 3-vuotiaana operoimaan puheen tuotossaan täydellisesti enintään

kaksitavuisilla sanoilla, joissa oli melko tiukka yksikonsonanttisuuden periaate. Hän

tavoitteli vain kohdesanoja, jotka olivat fonologisten rajoitusten mukaisia eli enintään

kaksitavuisia. Konsonanttiharmonia auttoi sanavaraston kasvattamisessa, mutta tätä

apukeinoa Aaron käytti vain sanoissa, joiden fonologinen rakenne oli valmiiksi

yksinkertainen, esimerkiksi kohdesanat, joiden rakenne oli VCCV. Myös diftongit

kuuluivat Aaronin fonologisiin rajoituksiin ja sanoja, joissa oli diftongi, Aaron

pääasiallisesti vältteli tai yksinkertaista.

Lopullinen fonologinen prosessi määräytyi kohdesanan fonologisten piirteiden

kokonaisrasitteesta. Lyhyissä, yksitavuisissa sanoissa oli helpompaa harjoituttaa ja

tuottaa työläitä äänneyhdistelmiä kuin kaksitavuisissa sanoissa. Esimerkiksi useat

diftongit onnistuivat Aaronilta 3-vuotiaana yksitavuisissa, mutta eivät kaksitavuisissa

sanoissa. Aaronin 50 ensisanaa tulivat täyteen iässä 3;10. Tämän jälkeen sanaston

kehitys lähti kasvamaan aiempaan kehitykseen verrattuna nopeammin, mutta edelleen

verkkaisesti. On huomioitava myös se seikka, että vaikka Aaronin 50 ensisanaa

täyttyivät vasta lähes nelivuotiaana, hän tuotti jo pitkään sitä ennen pitkiä

ilmaisuyhdistelmiä ja lauseitakin.

Ikä 4;6 oli merkityksellinen Aaronin puheen kehityksessä, koska tässä vaiheessa monet

fonologiset rajoitukset murtuivat. Sanan tavurajoitus murtui, ja nyt Aaron tavoitteli ja

tuotti myös pitkiä sanoja. Ensimmäiset kolmitavuiset sanat [hikkuna] "ikkuna" ja

[papeli] "paperi" ilmaantuivat yhden päivän aikana, jolloin ilmaantui myös

ensimmäinen konsonanttiyhtymä. Konsonanttiyhtymä ilmeni sanassa "pihvi", joka

sisälsi siis yhteensä kolmea eri konsonanttia. Aiemmin samassa sanassa oli esiintynyt

enintään kahta eri konsonanttia. Tässä vaiheessa ilmeni nopeassa tahdissa myös uusia

kieliopillisia muotoja ja sanantaivutusta. Samana päivänä edellä mainittujen sanojen

kanssa ilmeni myös monikon 2. persoonan käskymuoto "varokaa" [alokaa] ja uusi

sijaintikäsite [alle] ensimmäisen kerran. Seuraavien viikkojen aikana ilmeni muun

muassa seuraavia uusia taivutusmuotoja: [mulle], [mun], [vauvan], [mummille],

[vauvalle], [tuli], [tulen], [ihleetä] "vihreetä", [ekana]. Näissä esimerkeissä näkyy myös

72

sananloppuisen konsonantin todentuminen, joka oli aiemmin Aaronille mahdoton

tuottaa. Merkittävää on selkeä yhteys fonologisten rajoitusten lieventymisen ja

kieliopillisten muotojen ilmaantumisen välillä.

7.7 Lingvistisen tiedon ilmaiseminen non-verbaalein keinoin

Intonaatiolla on usein syntaktinen tehtävä (Ball 1993). Sen avulla voidaan ilmaus jakaa

lyhyempiin, lingvistisiin yksiköihin ja erotella muun muassa kysymykset ja käskyt.

Lisäksi intonaatiolla voi olla emotionaalinen ja semanttinen tehtävä (Ball 1993:94).

Kielellisiä häiriöitä arvioitassa on tärkeää tarkastella myös intonaatiota ja

vuorovaikutustilanteen onnistumista. Prosodiikasta on intonaation lisäksi oleellista

tunnistaa ainakin rytmi ja tauot (Crystal, Fletcher & Garman 1976:57). Kielihäiriöiden

puheen analyysin ongelmana on se, että intonaation kuvauksessa ei ole yhteneväistä

metodia (Ball 1993:94). Tässä työssä tarkastelen intonaation piirteinä sävelkulun nousua

ja laskua sekä painotettuja sanoja ja tavuja. Näiden piirteiden lisäksi tarkastelen Aaronin

ilmauksissa ilmeneviä taukoja.

7.7.1 Ilmaisukeinot sanoille "pieni" ja "iso"

Aaron käytti intonaatiota tehokkaasti luodakseen merkityseroja ja korvatakseen

puuttuvia sanoja. Kun ilmaisukeinot tarkentuivat, hän luopui korostavasta intonaatiosta,

koska se ei enää ollut ainoa merkitystä luova tekijä. Tarkastelen ensin intonaation

merkitystä yksittäisten ilmausten ja sanojen kohdalla. Aaron käytti iässä 2;6

kohdesanoista "pieni" ja "iso" samaa foneettista ilmausta [ii]. Jos sanassa ”pieni”

tapahtuu alkukonsonantin omissio kuten Aaronin puheessa oli yleistä niin molemmat

kohdesanat alkavat tällä /i/-vokaalilla. Näiden kahden Aaronin identtisen äänteellisen

ilmauksen merkityksen välinen ero syntyi intonaation perusteella.

73

Ikä 2;6

[ii] "pieni": Alussa nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli "kimakka" (korkea) ja äänen voimakkuus

pienempi verrattuna alla olevaan ilmaukseen.

[ii] "iso": Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli matalampi ja äänen voimakkuus suurempi kuin

merkityksessä "pieni".

Ikä 2;8: Ilmaisutapa kohdesanoille "pieni" ja "iso" oli pysynyt samana, mutta ilmaisuun "iso" liittyi myös

uusi merkitys.

[ii] "pieni": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on "kimakka" (korkea) ja äänen voimakkuus pienempi

kuin merkityksessä "iso".

[ii] "iso" ja "dinosaurus": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on matalampi ja äänen voimakkuus on

suurempi kuin merkityksessä "pieni".

Ikä 3;2 : Ilmaukseen "pieni" liittyi myös ele.

[ii] "pieni": Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on kimakka ja äänen voimakkuus pieni. Lisäksi ele

sormilla.

[ii] "iso" ja "dinosaurus": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli matalampi ja äänen voimakkuus

suurempi kuin merkityksessä "pieni".

3;7: Muutoksia illmaisutavoissa, mutta intonaatiolla oli edelleen merkittävä rooli:

[iika] "pieni": Sävelkulku oli nouseva, äänenkorkeus korkeampi ja toisinaan äänen voimakkuus oli

pienempi kuin merkityksessä "iso". Ilmaus esiintyi toisinaan myös tasaisella intonaatiolla ja tasaisella

äänenkorkeudella ja -voimakkuudella. Lisänä ele sormilla.

[ii] "iso" ja "dinosaurus": Sävelkulku oli nouseva, äänenkorkeus matalampi ja äänen voimakkuus

saattoi nousta, mutta ilmaus esiintyi myös toisinaan täysin tasaisella intonaatiolla ja äänenkorkeudella

sekä -voimakkuudella. Lisänä ele käsillä jos kyseessä oli kohdesana "iso".

Aaron alkoi siis käyttää ilmausta [ii] tasaisella intonaatiolla iässä 3;7. Nyt ilmaisulla oli

enää yksi kokoa ilmaiseva merkitys "iso" ja koska se oli ilmeisesti vakiintunut

merkitykseltään, korostavalle intonaatiolle ei ollut enää tarvetta. Minulla oli aluksi

vaikeuksia tulkita ilmaus, kun se yhdistyi toiseen yhden äänteen ilmaisuun [aa].

Ilmaisuun [aa] liittyi myös aluksi vahva "värikäs" intonaatio, joka sopi hyvin ilmaisun

merkitykseen "paha". Aaron ilmaisi ensi kerran molemmat yhden äänteen ilmaukset,

74

joilla oli aiemmin ollut vahva intonaatio, tasaisena /aa ii/, ja tulkintani ilmaisusta

vaikeutui suuresti ilman kuvaavaa intonaatiota. Ilmaisun merkitys oli: "paha/hurja

dinosaurus". Iässä 3;9 ilmaisutapa oli laajentunut. Kohdesanaa ”susi” takoittava ilmaus

[uu] yhdistyi ja ilmeni tasaisessa intonaatiossa: /aa uu/ "paha susi". Huomautus:

Kaikissa näissä yhden pidennetyn vokaalin ilmausten [aa], [ii] ja [uu] kohdesanojen

toinen äänne on kyseessä oleva vokaali. Jos sanoissa paha, dino ja susi tapahtuu

sananalkuisen konsonantin sekä lopputavun omissio, jää jäljelle edellä mainittu vokaali.

Ikä 3;11

[iika] "pieni": Yleensä tasainen intonaatio ja äänenkorkeus- ja voimakkuus. Joskus lisäele sormilla.

[ii] "iso": Yleensä tasainen intonaatio ja äänenkorkeus ja -voimakkuus.

/aajaa ii/ "paha/vihainen dinosaurus": Nouseva sävelkulku alku"tavulla" [aa] ja laskeva

loppu"tavulla"[jaa]. Tasainen intonaatio viimeisimmällä "tavulla" [ii] "dinosaurus".

Tässä vaiheessa tulkinta intonaation tasaantumisesta voisi olla se, että ilmaukset olivat

eriytyneet ja vakiintuneet. Ilmaus [iika] tarkoitti vain "pientä" ja kohdesanalle "iso" ja

"dinosaurus" oli omat ilmauksensa. Aaron erotteli tässä vaiheessa usein kohdesanat

"iso" ja "dinosaurus" liittämällä dinosaurusta merkitsevään ilmaukseen etuliitteeksi

[aajaa].

Ikä 4;0

[iika] "pieni": Tasainen intonaatio. Joskus sormiele lisänä.

[ii] "iso": Tasainen intonaatio.

[nino] "dino, dinosaurus"

Ikä 4;1

[iika]"pieni" = Tasainen intonaatio. Joskus sormiele lisänä.

[tito] "iso"

[nino] "dino, dinosaurus"

Ikä 4;2

Ilmaus [iika] "pieni" esiintyi enää vain harvoin. Sen sijaan Aaron käytti kiertoilmausta:

[ei tito] / [ei oo tito] "ei iso" / "ei oo iso" tai sanaa:

[kikku] "pikku"

* Aaron vältteli diftongia kaksitavuisessa sanassa "pieni". Katso myös luku 7.2.1

75

[tito] = "iso"

[tino] = "dino, dinosaurus"

Ikä 4;5

[keeni] "pieni"

[tito] "iso"

[tino] "dino, dinosaurus"

Ikä 4;6

[kieni] "pieni"

[tito] "iso"

[tino] "dino, dinosaurus"

7.7.2 Vaikeuksien konpensointikeinoja

Intonaatio toimi myös pidemmissä ilmauksissa, esimerkiksi lauluissa ja loruissa. Iässä

3;0 Aaron tuotti lasten hiekkalaatikko-lorun oikealla intonaatiolla ja rytmityksellä,

melkein täysin vailla kohdesanoja:

/ii *aa akku/ (.) /ei yä akku/

"Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku."

Aaron ilmaisi leikkiessään sanonnan "n, y, t, nyt" samanlaisella intonaatiolla kuin y

leisesti käytetään, mutta vailla oikeita äänteitä:

/a(.)kee(.)tii(.)tut/

"än, yy, tee, nyt"

Aaronilla oli käytössään apukeinoja, joiden avulla hän pyrki kompensoimaan

vaikeuksiaan. Esimerkiksi sanoessaan nimen ”heidi”, Aaron useimmiten yksinkertaisti

diftongin ja käytti käytti muotoa [heeti]. Pyrkiessään tarkempaan lopputulokseen Aaron

76

tuotti sanan hitaammin ja jakoi diftongin eri tavuille /he/ /i/ /ti/. Vokaalien /e/ ja /i/

välillä oli intonaationmuutos: ääteessä /i/ sävelkulku nousi hieman ja sitä edelsi

hienoinen tauko /he(.)i/ /ti/.

Rytmityksen vaikeudet näkyivät Aaronilla erityisesti lauluissa, joiden tempo oli usein

liian nopea hänelle. Aaron pyrki usein laulamaan mukana esimerkiksi tietyn sanan

viimeisen tavun ja tällöin hänen ajoituksensa toisinaan petti ja tavu saattoi pyrskähtää

ulos jo ennen sanan alkua tai vasta myöhässä sen jälkeen. Aaronilla pyrki kuitenkin

harjoituttamaan taitojaan ja juuri kyseinen, spontaani tapa laulaa aluksi vain yksi tavu

oikeassa kohdassa auttoi häntä tarkentamaan ajoitustaan. Aaron saattoi myös

valmistautua puhesuoritukseensa, erityisesti hankalan tuotoksen kohdalla, vetämällä

syvään henkeä ja hakemalla hyvää rytmiä aloitukseen. Sana "äiti" toimi usein

apusananana, jonka avulla Aaron ikään kuin haki vauhtia lauseen aloitukseen. Tosin

joskus hän myös toisinaan juuttui "äiti"-sanan toistamiseen. Iässä 3;8 Aaron käytti sanaa

"äiti" myös keskellä lausetta puutuvan sanan korvikkeena. Korvikesana saattoi olla

jokin muukin sana tai äänneyhdistelmä, esimerkiksi ”jokeltelusana” [aiga] Nämä

yksittäiset sanojen lisäykset eivät vaikuttaneet juuttumiselta vaan paremminkin lauseen

puutteellisen sanamäärään täyttämiseltä.

Kysymyssanat ilmaantuivat Aaronin puheeseen myöhään. On huomattava, että Aaronin

ympäristössä kysymyssanoja käytettiin viittoen heikosti. Aaron käytti ensimmäisen

kerran kysymyssanoja "mikä" [hikä] ja "mitä" [hitä] iässä 4;6. Ensimmäiset

kysymyssanat ilmaantuivat siis samaan aikaan kuin fonologinen kehitys eteni ja

sanaston kasvu kiihtyi. Aaron käytti kuitenkin jo ennen ikää 4;6 kysyviä ilmauksia ja

lauseita korvaten kysymyssanat omilla ilmauksilla ja esimerkiksi intonaation avulla.

Iässä 4;2 Aaron ilmaisi kysymyssanaa "mitä" ja ”miksi” ilmaisulla [nii] tai [no].

Ilmauksiin liittyi kysyvä intonaatio sekä ilme.

Ikä 4;2

/mä näi/ (.) /äiti näi/

"Mä näin, näkikö / näitkö äiti?"

77

Ensimmäinen lause oli julistava, Aaron huudahti huomanneensa jotakin. Seuraavan

lauseen intonaatio oli kysyvä, Aaron halusi tietää ehtikö äitikin huomaamaan saman

asian. Koska Aaron joutui operoimaan puheen tuotossaan suurten fonologisten

rajoitusten vaikutuksessa (sanojen kaksitavuisuuden rajoitus, diftongien vaikeus,

yksikonsonanttisuus), hän sai yhteen sanaan vain vähän informaatiota jos arvioimme

pelkästään verbaalista tuotosta. Aaron sai vokaalin /i/ avulla näkyviin mennyttä

aikamuotoa kummassakin lauseessa, vaikka yksikön 1.persoonan sananloppuinen /n/

katosi ja 2. tai 3.persoonan tunnus puuttui kokonaan. Myös kysyvä pääte –kö puuttui,

mutta kysyvä intonaatio ja ilme korvasi sen ja loi ilmaisusta kysyvän.

Iässä 4;3 Aaron tuotti täydellisemmän lauseen:

/äiti näi ten/

”Äiti näitkö sen?”

Intonaatio oli edelleen kysymyslauseen mukainen. Nyt Aaron pystyi jo tuottamaan

sananloppuisen konsonantin /n/ (esimerkiksi omassa nimessään [aalon] ”Aaron”) ja

genetiivimuoto sanasta ”se” onnistui. Aaron pystyi tuottamaan diftongin –äi

yksitavuisessa ja myöskin joissakin kaksitavuisissa sanoissa (esimerkiksi sanassa ”äiti”),

mutta kohdesanan muoto ”näitkö” oli vielä liian kompleksinen rakenteensa puolesta.

Aaron ei pystynyt tuottamaan diftongia kaksitavuisessa sanassa, varsinkin kun sitä

seurasi konsonanttiyhtymä. Hän lyhensi sanan yksitavuiseksi, kuitenkin niin, että siinä

näkyi menneen aikamuodon taivutus.

Ympäristön ihmiset eivät mallittaneet konjunktioiden käyttöä AAC-keinojen avulla ja

konjunktiot puuttuivatkin Aaronin ilmaisusta. Toisin sanoen Aaronilla ei ollut

käytössään puhetta korvaavaa keinoa, jolla hän olisi voinut ilmaista konjunktioita

kehitysvaiheessa, jolloin hänen ilmaisunsa pitenivät ja niiden omaksuminen olisi ollut

luonnollista. Hän kuitenkin otti käyttöönsä omia ratkaisuja ja ilmaisukeinoja

korvatakseen puuttuvia konjunktiosanoja. Puuttuvaa konjunktiota korvasi usein tauko,

ja intonaatio kertoi paljon lauseen merkityksestä. Puuttuvaa konjuktiota saattoi myös

78

korvata jokin äänne tai jokellussana [aiga]. Esimerkiksi sanoja "ja", "mutta" ja "kuin"

Aaron ei käyttänyt lainkaan. Aaron käytti ”ja” sanan negatiivisia muotoja [eikä] ja

ilmausta /emmäkää/ ”en minäkään – mäkään” iässä 4;5. Aaron käytti toisinaan

rinnastuskonjunktion tilalla äännettä /i/, mutta usein konjunktion tehtävää kuvasi myös

pelkästään tauko ja intonaatio.

/aalo (.) i (.) vauva/

”Aaron ja vauva”

tai

/aalo (..) vauva/ ”Aaron ja vauva”

Iässä 4;3 Aaron käytti konjunktion "kuin" tilalla apuäännettä /e/ sekä intonaatiota

kuvatakseen konjunktion merkitystä.

/hitoäiti mama e (.) mummi /

"Isoäiti (on) sama kuin mummi."

Lauseen loppuosan sana "mummi" erottui lauseesta toteamuksen kaltaisena lauseen

päättäjänä ja Aaron painotti tätä sanaa. Sävelkulku oli etenevä, hieman nouseva alussa

ja se laski tasaiseksi viimeisen sanan kohdalla. Ilmaisun merkitys oli helposti

tulkittavissa intonaation perusteella vaikka lauseesta puuttui konjunktio "kuin" ja myös

"olla"-verbi.

Myös iässä 4;4 Aaron korvasi lauseessa konjunktiota "kuin" äänteellä /e/, joka tosin oli

nyt pidempi ilmaus [ee]. Ilmauksella oli nyt toinenkin tehtävä, se korvasi myös

komparatiivin päätettä -mpi. Intonaatio oli edelleen hyvä ja merkitystä kuvaava.

/mä oon tito ee vauva/

"Mä oon isompi kuin vauva.

79

Seuraavassa esimerkkilauseessa Aaron ei käyttänyt apuäännettä /e/ pelkän

komparatiiivin päätteen -mpi tilalla vaan tyytyi partitiivia ilmaisevaan

vokaalipidennykseen. Lauseen merkitys selvisi kuuntelijalle ilman komparatiivia,

intonaatio oli edelleen merkitystä kuvaavaa.

/mä oon alluu tito/

"Mä oon Allua/Alluu isompi"

Aaronille oli tärkeää saada aikuisen huomio kokonaan halutessaan ilmaista jotakin.

Viittomaa edelsi käsky [ukkaa mä] "kurkkaa mua" / [kako mä] "kato mua". Saatuaan

aikuisen katseen kohdistumaan itseensä, Aaron näytti viittoman. Myös aloittaessaan

kertomaan jotakin Aaron vaati yleensä katsekontaktin aloittaakseen puhumisen.

Tällaista huomion ohjaamista ei kuitenkaan ilmennyt kodin ulkopuolella muiden

ihmisten kanssa.

7.8 Kielen ja kognition kehitys

Goldin-Meadow ja Morford (1990) pohtivat sitä kuinka lapset käyttävät

kommunikatiivisia funktioita varhaisvaiheessa eleillä ja myöhemmässä vaiheessa

puheella. Kielen omaksumisen varhaisvaiheissa manuaalinen järjestelmä saattaa tarjota

lapselle helpomman keinon kielen saavuttamiseksi kuin oraalinen. Normaalissa

kielellisessä kehityksessä eleiden käyttö vähenee kun lapsi alkaa puhua. Aaronilla

eleiden käyttö oli runsaampaa ja kesti kauemmin kuin tyypillisessä kielellisessä

kehityksessä, ja myös puheen kehitys oli tyypillistä kehitystä hitaampaa. Yhdessä

intonaation, ilmeiden ja omien ilmausten kanssa eleet muodostivat tehokkaan keinon

ilmaista merkityksiä. Koska Aaronin puhe ei edistynyt eikä näin ollen voinut ottaa

eleiden tehtävää tehokkaampana kommunikaatiokeinona, eleet pysyivät tärkeänä osana

Aaronin kommunikointia. Kun verbaalinen kehitys lopulta eteni riittävästi, väheni

AAC-keinojen käyttö. Tämä näkyi esimerkiksi eleiden, viittomien ja korostavan

intonaation käytön vähentymisessä, kun Aaronin puheilmaisu kehittyi.

80

Arvioimme kehityksellisen verbaalin dyspraksian vaikutusta kielelliseen suoritukseen,

on tärkeää ymmärtää kielen omaksumistavan poikkeuksellisuus näillä lapsilla. Kraat

(1990) huomauttaa AAC-keinoja käyttävien lapsien prosessoivan oman kielellisen

ilmaisunsa heidän käyttämiensä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikaatiokeinojen

kannalta tehokkaiden straregioiden kautta. Tämä tehokkaimpien ja ehkä tyypillisestä

poikkeavien strategioiden käyttö ilmeni todennäköisesti myös Aaronin

kokonaisilmaisussa. On myös huomiitava se millä tavoin ja millä laajuudella näille

lapsille opetetaan puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Näillä lapsilla ei ole

kuulovammaa, joten heille ei opeteta viittomakieltä, joka kielellisenä systeeminä sisältää

myös kieliopin. Näille lapsille ei myöskään opeteta esimerkiksi CP-vammojen

yhteydessä usein käytettyä bliss-symbolien käyttöä, joka myös sisältää kieliopin. Koska

kommunikoinnin tavoitteena lopulta on puhe, lapsille tarjotaan väliaikaista puhetta

korvaavaa kommunikaatiotapaa. Tämä tapahtuu pääasiallisesti tukiviittomien avulla,

joita käytetään puheen rinnalla. Kuvakommunikaation avulla olisi mahdollista tukea

kielellistä kehitystä ja lapsen ilmaisua rikkaasti, erityisesti yhdessä tukiviittomien

kanssa.

Aaron sai käyttöönsä kuvakansion vasta iän 4;6 jälkeen, jolloin hänen puheilmaisunsa

oli vihdoin edistynyt siten, että hän pystyi ilmaisemaan esimerkiksi kieliopillista

taivutusta. Näyttää siltä, että Aaronille tarjottiin puhetta tukevia ja korvaavia keinoja

varsin ”kevyesti". Niiden pääasiallinen tavoite oli hänen käytössään olevan sanavaraston

kasvattaminen ja hänen kommunikointimahdollisuuksiensa tehostaminen, mikä toki oli

tärkeää. Nämä keinot eivät kuitenkaan näyttäneet oleva riittävän tehokkaita tukikeinoja

Aaronin kielelliselle kehitykselle eikä myöskään ilmaisun tarpeisiin. Hän joutui

omaksumaan suomen kielen kielioppia passiivisesti, kuulohavaintojen perusteella aina

ikään 4;6 saakka, jolloin useat fonologiset rajoitukset murtuivat ja hän onnistui

tuottamaan kieliopillisia tunnuksia verbaalisti. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia käsitellä

esimerkiksi sanojen ja lauseiden aika-, monikko- tai taivutusmuotoja, jotka suomen

kielessä edellyttävät sanaa pidentäviä ja monimutkaistavia lisäosia. Hän pystyi

kompensoimaan joitakin näistä puutteista käyttämällä apunaan esimerkiksi intonaatiota

81

ja eleitä. Aaron pyrki myös taivuttamaan sanoja kunhan tämä tapahtui fonologisten

rajoitusten mukaan. Esimerkiksi Aaron tuotti melko pitkän ilmaisun, jossa ilmeni

sanojen taivutusyritystä iässä 3;6, samoihin aikoihin kun hänen 50 ensisanaansa tulivat

täyteen:

/ei oo nan uti (.) ennää utii/

”Ei oo mun koti, mennään kotiin.”

Kieliopillisten seikkojen ja erityisesti joidenkin abstraktien käsitteiden sekä pitkien

lauseiden ymmärtäminen tuotti Aaronille jonkin verran vaikeuksia tutkimusjaksolla

iässä 4;3. Ottaen huomioon hänen erittäin rajoittuneet mahdollisuutensa kokeilla ja

käyttää kieltä voidaan itse asiassa pitää yllättävänä sitä, etteivät vaikeudet olleet

suurempia. Fonologisten rajoitusten katoamista seuraavan kuukauden aikana Aaron sai

käyttöönsä erittäin nopeasti suuren osan sanojen taivutusmuodoista. Tällöin hän myös

harjoitteli aktiivisesti abstraktien käsitteiden käyttöä ja ymmärtämistä. Tämä tapahtui

keskustelun avulla, ja nyt hän pystyi myös ensimmäistä kertaa kysymään suoraan, mitä

sanat ja käsitteet tarkoittavat. Aaron pystyi nyt myös muodostamaan lauseita, joita

ympäristön ihmiset tarpeen tullen korjasivat ja näin ollen samalla ohjasivat hänen

kielellistä oppimistaan. Perhe reagoi luonnollisesti lapsen kehitysvaiheisiin. Kun Aaron

kykeni tuottamaan kompleksisimpia sanoja ja lauseita perheen oli mahdollista ja

hyödyllistä ensi kertaa korjata ja ohjata Aaronin puhesuoritusta. Tällöin Aaron myös

hyväksyi tällaisen ohjauksen ja pyrki korjaamaan virheellistä tuotostaan mallin mukaan.

Värikäsitteet Aaron omaksui viittomien avulla. Kun fonologiset rajoitukset lievenivät,

Aaron hylkäsi viittomat ja ilmaisi värit verbaalisti iässä 4;6. Kun Aaron ilmaisi värit

verbaalisesti ne ilmaantuivat suoraan taivutettuina. Tähän saakka hän oli ilmaissut värit

viittomilla, vailla taivutusta. Samaan aikaan hän alkoi myös laskea verbaalisti, tosin

vielä sormia apuna käyttäen ja nimeten numerot. Nopeasti hän laajensi laskemisen yli

luvun 10 ylittäviin lukuihin. Numeroiden tunnistaminen oli jo tarpeeksi hyvää

esimerkiksi korttipeleihin. Yhteen- ja vähennyslasku onnistui pienten lukujen osalta.

Aaron oli myös kiinnostunut kirjaimista ja kirjoitti muutamia nimiä itsenäisesti sekä

sanelusta kaikki yksittäiset vokaalit oikein, konsonanttien osalta hän tarvitsi vihjeitä

82

muutamien kirjainten kohdalla. Aaron tunnisti kirjaimia muun muassa rekisterikilvistä

ja katukylteistä. Nämä esimerkit ovat merkkinä Aaronin kognitiivisen kehityksen

valmiudesta, huolimatta puheen ja kielen vaikeuksista. Epävarmuutta ilmeni erityisesti

sijaintikäsitteiden tunnistamisessa ja myös käytössä, kun fonologiset rajoitukset

lievenivät. Myös abstraktien käsitteiden kanssa ilmeni toisinaan sekaannuksia.

Äiti: /heidillä puudutettiin hammas eikä se tuntenu mitään/

Aaron: /titten heiti ei tunne mua/

Aaronin fonologiset rajoitukset estivät häntä esimerkiksi sanomaan oman nimensä

sananloppuista konsonanttia ja Aaron joutui tyytymään kertomaan nimekseen [aalo].

Sananloppuisen konsonantin artikuloiminen helpottui iässä 4;6, mutta tätä ennen Aaron

ei pystynyt sanomaan omaa nimeään itseään tyydyttävällä tavalla. Aaron kirjoitti

nimensä itsenäisesti iässä 4;2 ja tämän jälkeen hän myös opetteli ilmaisemaan nimensä

kirjaimet sormiaakkosin. Tällöin Aaron saattoi sanoa nimensä [aalo] ja lisätä sanan

perään "hiljaisen" äänteen /n/ sormiaakkosin tai ääntäen erikseen /än/

/aalo/ (sormiaakkonen)//N//

tai

/aalo/ (.) /än/

Tämä esimerkki kuvaa melko hyvin sitä merkittävää eroa, joka oli Aaronin puheen

tuottokyvyn ja kielellisen tietoisuuden välillä. Hyvät lukemisen ja kirjoittamistaitojen

valmiudet ja orastavat taidot voisivat tukea erotusdiagnostiikkaa kehityksellisen

verbaalin dyspraksian ja dysfasian välillä. Dysfasiaan oletettavasti kuuluu

syvällisemmän kielellisen prosessoinnin vaikeutta, joka saattaa näkyä selkeämmin luki-

taitojen vaikeutena, kun taas verbaalissa dyspraksiassa (ja aikuisten puheen apraksiassa)

voivat kyky lukea ja kirjoittaa esiintyä häiriöittä.

83

8. POHDINTA

"Puhumattomat lapset voivat analysoida puheääniä ja tehdä foneemisen tason analyysia. Puhutun kielen

tarkka analyysi on mahdollista huolimatta kyvyttömyydestä artikuloida sitä. Puhumattomille lapsille voi

kehittyä samantyyppisiä fonologisia taitoja kuin puhuville lapsille, mutta mahdollinen kriittisen tason

fonologian saavuttamattomuus voi aiheuttaa puhumattomille lapsille vaikeuksia laajemmissa kielellisissä

taidoissa. Auditiivisesti ja visuaalisesti havaittu puhe on tarpeeksi voimakas kompensoidakseen

esimerkiksi rajoitettua puheen tuottokykyä. Spontaanikommunikoinnissa käytössä oleva kognitiivinen

prosessointi ja strategiat saattavat olla erilaisia puhuvilla ja puhumattomilla lapsilla." (Hjelmqvist 1999)

Dyspraktisten lasten metalingvististen kykyjen arvioiminen, erityisesti fonologisen

kompetenssin tason arvioiminen, voi tarjota merkittävää tietoa siitä kuinka näiden lasten

rajoitettu kielen systeemi toimii (Marquardt, Sussman, Snow ja Jacks 2002). Myös

tämän tutkimuksen perusteella näyttää olevan merkittävää selvittää lapsen fonologinen

kehitysvaihe. Se tarjoaa lähtökohdan häiriön luonteen määrittelyyn ja kuntoutuksen

suunnitteluun. Fonologinen kehitysvaihe tarjoaa vertailukohteen myös puheen ja muun

kielen kehityksen osa-alueiden välille. Kun verrataan lapsen fonologista kehitysvaihetta

hänen kronologiseen ikäänsä ja muuhun kielelliseen suoritustasoonsa, voidaan saada

myös viite dyspraksian vaikeusasteeseen ja mahdollisiin kielellisiin lisävaikeuksiin,

joihin pitkittynyt puheen rajoittuneisuus keskeneräisessä kehityksessä voi johtaa.

8.1 Tulokset fonologisen kehityksen osalta

Aaronin protosanojen / 50 ensisanan kausi oli fonologisesti tyypillinen. Sanojen

rakenteet olivat yksinkertaisia verrattuna aikuiskieleen. Tavupituus oli rajoittunut ja

tavurakenteet olivat yksinkertaisia. Aaronin oli vaikea tuottaa sanan sisällä äänteitä,

joiden ääntymäpaikka oli erilainen. Erityisesti eripaikkaisten äänteiden yhdistäminen oli

työlästä. Aaron suosi vahvasti kohdesanoja, jotka olivat enintään kaksitavuisia ja

rakenteeltaan yksinkertaisia. Hän vältteli tehokkaasti sanoja, jotka olivat yli

84

kaksitavuisia ja sisälsivät diftongeja tai konsonanttiyhtymiä. Aaron käytti valikoituja

sanamuotoja, kuten Vihman ja Velleman (2000) mainitsevat ensisanojen yhteydessä

tapahtuvan. Tällöin kohdesanassa oli jo valikoinnin perusteella oikea rakenne. Aaron

käytti kuitenkin myös adaptoituja muotoja, joissa sanan fonotaktinen rakenne muuttui

lähinnä konsonanttiharmonian tai -omission avulla. Huomattavaa on, että Aaron ei

käyttänyt tavuomissiota apukeinona kompensoidakseen erittäin voimakasta

tavurajoitustaan.

Tyypillisessä kielen kehityksessä sanojen valikoivuus vähenee lapsen saavuttaessa 50

ensisanaansa (Schwartz ja Leonard 1982, Kunnari ja Savinainen-Makkonen 2004:72).

Normaalissa kielenkehityksessä tähän vaiheeseen liittyy myös useiden fonotaktisten

rajoitusten lieveneminen (Savinainen-Makkonen 2001, Iivonen 1994b). Tämä on

loogista, koska silloin valikoivuudella ei ole enää varhaista tehtäväänsä lapselle kun hän

pystyy tuottamaan kompleksisempia sanoja. Aaronin kehityksessä tämä fonotaktisten

rajoitusten lieveneminen tapahtui hitaasti, vasta yli puoli vuotta 50 ensisanan

täyttymisen jälkeen ja tällöin lieveni ja katosi nopeasti sanojen valikoivuus. Aaronin

puheen kehityksessä fonologisten merkkipalujen saavuttaminen oli merkittävämpää

kuin sanaston merkkipaalun saavuttaminen. Myös Donahuen (1986) tutkimuksessa

fonologinen rajoite näytti olevan vahvempi tekijä kuin laajan sanaston merkitys puheen

kehityksessä. Kun Aaronin viimeiset fonologiset rajoitukset lähtivät murtumaan, alkoi

hän samalla tavoitella kaikentyyppisiä sanoja, ja sanavarasto lähti kasvamaan erittäin

nopeasti. Tällöin hänen strategiansa tuottaa puhetta selkeästi muuttui. Erona

tyypilliseen puheen kehitykseen oli kehityksen hitaus ja prosessin pitkittyminen

Aaronilla ikään 4;6 saakka. Tällöin kielellinen prosessointi on mahdollisesti ollut

laadultaan kompleksisempaa kuin tyypillisessä kehityksessä tässä vaiheessa, jolloin

muutos tapahtuu huomattavasti nuoremmalla iällä.

Aaronin puheen kehitys poikkesi tyypillisestä kehityksestä siinä, että fonologinen

kehitys oli erittäin hidasta, ja protosanojen / 50 ensisanan kausi kesti huomattavan

pitkään. Aaron saavutti 50 ensisanaansa iässä 3;10 ja hänen systemaattinen fonologian

kehityskautensa alkoi vasta iässä 4;6. Fonologisten rajoitusten vaikutusta 50 ensisanan

85

saavuttamisen jälkeenkin on havaittu jonkin verran normaalissa kielenkehityksessä

(Donahue 1986) sekä poikkeavassa puheen ja kielen kehityksessä (Storkel 2004).

Aaronilla nämä rajoitukset ilmenivät voimakkaina yli puoli vuotta 50 ensisanan

täyttymisen jälkeen. Tyypillisessä puheen kehityksessä mainitaan usein 50 ensisanan

saavuttamisen aikoihin tapahtuvasta nopeasta sanaston, fonologian ja morfologian

kehityksestä. Aaronilla 50 ensisanan täyttyminen ei ollut näin dramaattinen vaihe

puheen kehityksessä vaan vasta varhaisten (protosanojen kauden) fonologisten

rajoitusten lieveneminen aiheutti suurta muutosta Aaronin ilmaisussa. Tätä ennen

sanasto kasvoi hitaasti yli 50 sanankin, mutta sanaston kasvu oli erittäin rajattua ja

jäykkää. Aaron joutui valikoimaan tarkasti kohdesanoja ja prosessoimaan pitkään vain

enintään kaksitavuisilla kohdesanoilla. Fonologiset rajoitukset vaikuttivat merkittävästi

sanaston kasvuun, kuten myös esimerkiksi Schwartz ja Leonard (1982) ja Vihman

(1983) ovat todenneet.

Aaron käytti AAC-keinoja kompensoidakseen rajattua puhekykyään. Hän osoitti

aktiivisuutta näiden keinojen valinnassa ja muutoksissa. Aaronin 50 ensi-ilmausta

tulivat täyteen ainakin noin vuosi ennen 50 ensisanan täyttymistä, joten hänellä oli

hallussaan runsaammin ilmaisukeinoja kuin aktiivinen sanavarasto antoi ymmärtää.

Aaron yhdisteli tehokkaasti monia erilaisia ilmaisukeinoja: eleitä, ilmeitä, viittomia,

kuvia, pantomiimia, sanoja/sanahahmoja, omia ilmauksia ja intonaatiota. Näiden avulla

hän sai ilmaistua melko pitkiäkin, lausemaisia ilmaisuketjuja jo ennen 50 ensisanan

täyttymistä. Vaikka Aaronin puhe oli pitkään sähkösanomatyyppistä, kykeni hän

ilmaisemaan lauseissaan kieliopillisuutta esimerkiksi intonaation avulla. Sekä

ympäristön tarjoamat, että Aaronin itse luomat keinot kompensoida rajoittunutta

sanastoa, olivat merkittävässä asemassa hänen ilmaisussaan. Kun puhe edistyi, Aaron

luopui puhetta korvaavista ja merkityksiä korostavista apukeinoista.

86

8.2 Tulokset kielellisen kehityksen osalta

Fonologisen kehityksen kognitiivisena perustana on lapsen valikoivuus ja luovuus sekä

hypoteesien muodostaminen ja näiden uudelleen organisoiminen (Macken ja Ferguson

1983). Aaron oli hyvin valikoiva kohdesanojen kanssa, mutta lisäksi hän osoitti myös

luovuutta ja semanttista tietoa valitessaan kohdesanoja sekä ilmaisutapoja. Kohdesanan

ollessa rakenteeltaan liian kompleksinen Aaron vaihtoi sen fonologisesti

yksinkertaisempaan sanaan, joka kuitenkin oli semanttisesti läheinen alkuperäisen

kohdesanan kanssa. Aaron saattoi myös muuntaa kohdesanan muotoa siten, että sen

tuottaminen oli hänelle mahdollista. Esimerkiksi diftongin välttäminen kohdesanassa

"laiva" → "vene" [nene] ja kohdesanassa "auta" → /anna apuu/. Aaron käytti myös

toisenlaisia kiertoilmauksia, jos näitä oli tarjolla. Esimerkiksi kysymykseen vastaamisen

yhteydessä. "Otatko maitoa vai vettä?" Aaron kiersi jälleen diftongin ja vastasi: /ei

vettä/ → "maitoa". Aaron myös osoitti aktiivista strategian uudelleenmuokkausta kun

hänen fonologinen kehityksensä eteni ja sanan tuottaminen onnistui. Silloin hän luopui

omista ilmauksistaan, viittomista tai korostavasta intonaatiosta.

Aaron havaitsi oman puhesuorituksensa poikkeavuuden ja hän usein tiesi jo ennen

sanan artikuloimista, ettei sen tuottaminen onnistu häneltä. Aaron saattoikin tuottaa

uusia sanoja vasta kun niiden tuottaminen onnistui täydellisesti, vailla yrityksiä

harjoitella sitä tai tuottaa adaptoituja muotoja. Aaron oli ehkä havainnut jotakin omasta

vaikeudestaan parantaa puhesuoritusta toistamalla sitä. Aaronin kyky monitoroida omaa

puhettaan vaikutti hyvin tehokkaalta, vaikka hän olikin usein kyvytön parantamaan

suoritustaan esimerkiksi toiston avulla.

Laakson (2005) havainto siitä, että lapsen oman puheen itsekorjaus liittyy 50 ensisanan

täyttymiseen, näytti pätevän myös Aaronin kohdalla. Aaronin 50 ensisanaa tulivat

täyteen vasta iässä 3;10, ja hänen täytettyään 4-vuotta ilmenivät ensimmäiset sanojen

varsinaiset itsekorjaukset. Tosin nämä itsekorjaukset rajoittuivat tiukasti

toistotilanteisiin, joissa Aaron käytti toisen puhujan valitsemaa sanaa. Ennen viimeisten

87

fonologisten rajoitusten lieventymistä Aaronilla ilmeni vahvaa välttelyä ja valikointia.

Hän vältteli fonologiansa mukaan mahdottomia sanoja ja käytti niiden sijaan korvaavia

ilmaisukeinoja: viittomia, omia ilmaisuja ja korvaavia sanoja. Tämä välttely oli niin

tehokasta, ettei sen läpi yleensä päässyt sanoja, joita Aaron ei olisi pystynyt tuottamaan

omien vaatimustensa mukaan tyydyttävästi. Aaronilla ilmeni kuitenkin jo varhain

tehotonta itsekorjausta, joka liittyy dyspraktiseen vaikeuteen toistaa ja parantaa omaa

puhesuoritustaan (katso s.95). Aaronin yritykset korjata omaa puhettaan saattoivat

edelleen heikentää tuotosta ja tämä saattoi vaikuttaa itsekorjausten vähenemiseen.

Aaron saattoi yrittää toistaa omaa virheellistä sanaansa, mutta tämä oli työlästä ja tulos

usein epätyydyttävä. Vaihtoehtona hän usein kieltäytyi lainkaan toistamasta

virheellisesti tuottamaansa sanaa.

Aaronin 50 ensi-ilmausta täyttyivät noin iässä 2;8, joten hänellä oli käytössään erilaisia

ilmaisukeinoja jo ennen 50 ensisanaa, jotka täyttyivät vasta iässä 3;10. On myös

huomioitava se seikka, että 4-vuotiaalla lapsella on suurempi ja erilainen tarve ilmaista

asioita kuin 1,6-vuotiaalla lapsella. Kognitiivinen taso, lapsen kokemusmaailma ja

ilmaisutarve on täysin erilainen 4- ja 2-vuotiaalla lapsella. Aaron oli varmasti oppinut

jotakin omasta kyvystään viestiä muiden ihmisten kanssa noiden vuosien aikana, jolloin

hänen sanavarastonsa oli hyvin rajattu ja ilmaisu vaikeasti ymmärrettävää. Aaronin

kognitiivinen kehitys eteni ja ilmaisutarve kasvoi, mutta puheen tuottokyky jäi pitkäksi

aikaa pikkulapsen tasolle. Tämä aiheutti ymmärrettävästi lapselle turhautumista. Tämä

ero puheen ja kognitiivisen kehityksen välillä saattoi myös häiritä kielellistä kehitystä

laajemmin.

Aaronin puhekäyttäytyminen viittasi usein siihen, että hän oli tietoinen omasta

poikkeavasta suorituksestaan, mutta ei pystynyt vaikuttamaan siihen. Tämän vuoksi

kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa oli vähäistä. Hän usein vaimensi koko

viestintänsä (eleet, ilmeet, äänen voimakkuus) joutuessaan tilanteeseen, jossa jo

etukäteen tiesi olevan kyvytön ilmaisemaan vieraalle ihmiselle asiansa. Tämä näkyi

myös sanaston (verbaalisissa) testitilanteissa, jotka turhauttivat Aaronia. Puhekyvyn

edetessä Aaron myös kertoi tiettyjen sanojen olevan hänelle liian vaikeita. Näissä

88

tapauksissa oli merkittävää se, että Aaron tiesi ja ilmaisi tunnistavansa hänelle liian

vaikeat sanat jo ennen niiden tuottamista. Hänellä oli siis kokemukseen perustuvaa

tietoa omista puheen tuoton vaikeuksistaan ja/tai kielellistä tietoutta kohdesanojen

ongelmallisista piirteistä.

Pienen lapsen kieliopillista osaamista on arvioitu viime aikoina kriittisemmin kuin

aikaisemmin. Muun muassa Tomasello (2000) on sitä mieltä, että lasten kieliopillista

kykyä on varhaisemmissa tutkimuksissa yliarvioitu. Bates ja Goodman (1999)

painottavat kieliopin kehityksen yhteyttä sanaston kokoon. Jotkin poikkeavat,

syntaktiset ilmentyvät voivat todellisuudessa olla foneettisen paineen aikaansaamia

(Gleitman, Gleitman, Landau ja Wanner 1988). Tämä fonologian, erityisesti

fonologisten rajoitusten yhteys muuhun kielelliseen kehitykseen näkyy melko selkeästi

myös tässä tutkimuksessa. Aaronin puheen kieliopillisuus lähti merkittävästi kasvamaan

vasta kun fonologiset rajoitukset lievenivät ja sanasto oli tarpeeksi laaja. Aktiivinen

sanavarasto taas ei pystynyt laajentumaan kuin hyvin rajatusti tiukkojen fonologisten ja

fonotaktisten rajoitusten sisällä. Selvää on se, että siihen asti kun lapsi joutuu

operoimaan enintään kaksitavuisilla ja yksikonsonanttisilla sanoilla, puheilmaisu on

hyvin rajattua. Sanavarasto pääsi merkittävästi kasvamaan vasta kun viimeiset

fonologiset rajoitukset lievenivät. Samalla hetkellä vapautui myös mahdollisuus käyttää,

harjoitella ja ilmaista kieliopillisia merkityksiä. Savinainen-Makkonen ja Kunnari

(2004b,c) painottavat fonologisten häiriöiden kuntoutuksen perustuvan aina

perusteelliseen fonologiseen analyysiin. Mitä nuorempi lapsi on kyseessä tai mitä

enemmän äänteissä on virheellisyyttä, sitä tärkeämpää on tutkia systemaattisesti lapsen

fonologisen järjestelmän logiikkaa.

Ilmaisun kieliopillisuutta on tärkeää arvioida paitsi lapsen puhesuoritusta, myös puhetta

tukevia ja korvaavia keinoja, joita lapsi käyttää, ja joita hänelle on opetettu ja joita

hänen ympäristönsä on käyttänyt. Vaikka Aaronin kieliopillinen omaksuminen oli ollut

ikään 4;6 saakka täysin puheen havaitsemisen varassa, hän pystyi kehittämään

kompleksisen kieliopillisen systeemin passiivisesti. Hän ryhtyi käyttämään monia

taivutusmuotoja samalla hetkellä kun viimeiset fonologiset rajoitukset murtuivat.

89

Puhumattomille lapsille voikin kehittyä näkemys ympäristön puhutun kielen kieliopista

(Hjelmqvistin 1999). Puheen kieliopillisuutta arvioitaessa on oleellista tehdä havaintoja

myös prosodiikasta ja pragmaattisista taidoista. Aaron ilmaisi kieliopillisia piirteitä

esimerkiksi ilmeiden, intonaation ja omien äänteellisten ilmauksiensa avulla. Aaron

käytti näitä merkitystä korostavia ja puhetta korvaavia keinoja tehokkaasti.

Kehityksen tärkeät vuodet, jolloin Aaron pystyi vain rajatusti harjoituttamaan kieltään

ja puhettaan ovat saattaneet vaikuttaa merkittävästi hänen kielelliseen prosessointiinsa.

Aaron käytti puhetta jättäen siitä kaiken mahdollisen "ylimääräisen" materiaalin pois.

Lauseista puuttuivat pitkään esimerkiksi olla-verbi, sanojen taivutuspäätteet ja

konjunktiot. Lauseiden merkityksen kannalta useat näistä elementeistä eivät ole

ehdottomia. Oletan aineistoni perusteella, että useat näistä Aaronin ilmaisusta

puuttuvista elementeistä jäivät alkujaan pois johtuen fonologisista rajoitteista. Osa,

kuten taivutuspäätteet ja kysymyssanat, ilmaantuivat Aaronin puheeseen heti kun

fonologiset rajoitteet lievenivät, osa taas jäi puuttumaan senkin jälkeen kun Aaronilla jo

oli taito tuottaa kyseinen äänneyhdistelmä. Tässä puheen kehityksen vaiheessa, iässä 4;6

ja siirtymässä systemaattisen fonologian vaiheeseen, puuttuvia elementtejä olivat

esimerkiksi konjunktiot, vaikka Aaron jo tuotti pitkiä lauseita. Yhtenä syynä tähän voisi

olla esimerkiksi se poikkeava strategia, jonka kautta Aaron omaksui kieltä. Myös

puheen tuottamisen työläys, yksittäisten sanojen tuottaminen ja niiden valikointi on

saattanut viedä huomattavan osan Aaronin huomion suuntaamisesta ja energiasta, joka

käytettiin kielelliseen prosessointiin. Kaikki hiemankin vähemmän tärkeä, ja erityisesti

ilmaisua fonologisesti monimutkaistava aines jäi pois. Ehkäpä konjunktioiden käytön

aloittaminen vaiheessa, jolloin passiivinen sanavarasto ja kognitio oli selkeästi puheen

tuottoa edellä, oli työlästä. Varsinkin kun puheen vaikeudet ja epäselvyys olivat

edelleen vahvat, huolimatta fonologisesta edistymisestä, ja veivät edelleen paljon

Aaronin huomiota ja energiaa.

90

Aktiivinen sanavarasto

niukka, kasvu fonologisten rajoitusten mukaista

Kieliopillisten merkkien

käyttö fonologian sallimissa rajoissa.

Kielellinen prosessointi muovautuu vaikeuksien

mukaan.

FONOLO-GINEN KEHITYS on hidasta ja rajoitukset voimakkaita.

Kuva 10. Fonologisten rajoitusten vaikutus kielelliseen kehitykseen.

91

8.3 Lisätuloksia

Erona tyypilliseen puheen kehitykseen oli Aaronin jo oppimien äänneyhdistelmien ja

sanojen vaihtelevuus ja muuntuminen. Tämä koski erityisesti tilannetta, jolloin hän

toisti omaa puhettaan yrittäen korjata sitä. Sosiaalisen paineen merkitys

puhesuorituksen onnistumiseen oli selkeä ja usein heikensi suorituksen onnistumista.

Tilanteet, joissa Aaron tietoisesti kohdisti huomionsa puheen tuottoonsa (oman

virheellisen suorituksen korjausyritys ja sosiaalisesti vaativa tilanne) aiheutti yleensä

huomattavaa kuormitusta ja virheiden lisääntymistä puheessa.

Myös äänteiden esiintymisympäristö vaikutti suuresti vaihteluun tuotoksen

onnistumisessa sekä virheissä. Äänne tai äänneyhdistelmä, jonka Aaron pystyi

tuottamaan korrektisti esimerkiksi yksitavuisessa sanassa, saattoi kaksitavuisessa

sanassa yksinkertaistua ja kokonaisessa lauseessa olla täysin muuntunut. Eroa

tuotokseen saattoi syntyä sanansisäisten rakenteiden vaikutuksesta, esimerkiksi

diftongia seuraavan konsonantin laadun tai sanan kokonaistavumäärän johdosta. Samoin

lauseen viimeinen sana saattoi vaikuttaa lauseen ensimmäiseen sanaan. Äänteiden

esiintymisympäristöjä on lukemattomia ja siten myös erilaisten virheiden ja

muuntumien lukumäärä voi olla vaihteleva ja suuri. Joten tämä dyspraksialle tyypillinen

virheiden vaihtelevuus voi perustua ainakin osin systemaattisuuteen ja

säännönmukaisuuteen.

On myös huomioitava kyseessä olevan fonologisen vaiheen vaikutus sekä erityisesti

uuden fonologisen vaiheen ja prosessoinnin vaikutus lapsen puhesuoritukseen. Jo

omaksuttu ja onnistuva äänneyhdistelmä saattoi esiintyä edelleen varhaisemmassa,

vakiintuneessa muodossaan, kunnes uusi yhdistelmä hitaasti vakiintui ja automatisoitui.

Myös kehitysvaihetta edellä olevia yksittäisiä sanoja ja äänneyhdistelmiä saattoi esiintyä

tilapäisesti. Tyypillisessä puheen kehityksessä on havaittu myös fonologisen kehityksen

tilapäisiä esiintymiä, jotka ilmentävät tulevaa kehitysvaihetta jo ennen vaiheen

varsinaista saavuttamista (Macken 1979, Savinainen-Makkonen 2001:72).

92

Tämän tutkimuksen lapsella puheen virheellisyyteen ja virheiden vaihtelevuuteen

vaikuttivat siis seuraavat seikat:

1) Huomion kiinnittäminen omaan puhesuoritukseen. Tätä edelsi joko virheellinen

tuotos, jonka Aaron oli itse havainnut ja pyrki korjaamaan tai tilanne vieraan

aikuisen tai ihmisryhmän kanssa, jolloin Aaron ilmeisesti ennakoi tulevia ongelmia

ja oman puheensa vaikeuksia. Aaron tiedosti puheen tuottonsa vaikeuksiaan jo

ennakoivasti (ennen/ilman sanan artikuloimista), mikä saattoi myös kuormittaa

tilannetta.

2) Tuotettavan äänteen tai äänneyhdistelmän rakenne ja erityisesti äänneympäristö,

jossa se ilmeni. Sanansisäiset rakenteet ja lauseen rakenne vaikuttivat äänteen tai

äänneyhdistelmän tuoton onnistumiseen eri tavoin eri ympäristöissä. Äänteiden

yhdistäminen oli erityisen työlästä, kun ne tuotettiin kaukana toisistaan.

3) Fonologisen kehityksen eteneminen synnytti uusia prosesseja ja ilmentymiä

puheeseen. Erityisesti uuden prosessin harjoittelu ja varhaisemman prosessin

sekoittuminen aiheutti vaihtelua puhetuotoksissa. Virheanalyysissa on huomioitava

lapsen kronologinen ikä ja fonologinen vaihe sekä näiden välinen poikkeavuus.

Pitkä aikakausi, jonka lapsi on mahdollisesti ollut kiinni varhaisessa fonologisessa

vaiheessa saattaa vaikeuttaa siirtymistä edistyneempiin äänneyhdistelmiin jos

vahvaa automatisoitumista on jo tapahtunut.

8.4 Metodin pohdinta

Tässä tutkimuksessa olen ollut sekä tutkimuksen tekijä että tutkittavan lapsen äiti. Tämä

asetelma muodostaa tietynlaisen riskin tieteellisen tutkimuksen edellyttämälle

objektiivisuudelle, vaikka tavoitteenani onkin ollut mahdollisimman objektiivinen tapa

93

käsitellä ja analysoida aineistoa. Toisaalta huomioiden tutkimusaiheen

kiistanalaisuuden ja vaikeuden, tällainen asetelma voi olla myös hyödyllinen

tutkimukselle. Äitinä minulla oli lapsesta ja hänen puhekäyttäytymisestään laajaa

tietämystä, jota lapselle vieras tutkija ei olisi voinut hyödyntää. Keräsin aineiston

nimenomaan lapsen arkikommunikaatiosta, johon vaikuttivat monet tekijät eri tavoin.

Aineisto edustaa lapsen luonnollisinta puhekäyttäytymistä sekä sen muutoksia. Ainakin

tämän tutkimuksen lapsen kohdalla tutkimustilanne ei ole antanut tarkinta mahdollisinta

kuvaa hänen kyvyistään ja taidoistaan. Negatiivinen puoli aineiston luonteessa on se,

että siitä puuttuu vakiintuneiden testien vertailukelpoisuus. Kuitenkin aineiston laatu ja

tutkimuksen lähestymistapa tukee näkemystä, että perinteiset, verbaaliseen suoritukseen

pitkälti perustuvat testit eivät välttämättä kuvaa tarpeeksi verbaalin dyspraksian

olennaisia piirteitä ja lapsen kielellistä kehitysvaihetta ja kommunikaatiotaitoja.

Aineiston ja yleensä lapsen puheen kehityksen tutkimuksen ongelmana on myös

yhteneväisen fonologisen kehityksen kuvaustavan puute.

Aineisto on melko monipuolinen, siinä ilmenee hitaita muutoksia fonologiassa,

sanastossa ja AAC-keinojen käytössä. Aineiston analyysi paljastaa osin prosessia, joka

kehityksen takana on vaikuttanut. Keräsin aineistoa kahden ja puolen vuoden ajalta ja

näen tämän melko pitkän ja tärkeän ajanjakson seurannan tutkimuksen vahvuutena.

Puheen kehitys oli verkkaista ja sen analysoinnissa oli hyödyksi laajempi

aikaperspektiivi. Tämän tutkimuksen aineisto sekä itse tutkimustyö oli varsin laaja ja

tämä vaikeutti analyysin ja johtopäätösten sitomista yhteen loogiseksi kokonaisuudeksi.

Halusin kuitenkin liittää tähän työhön näin monia Aaronin puheen ja kommunikaation

piirteitä koska ne kaikki kuvasivat omalta osaltaan ilmaisun rikkautta, vaikeuksien

kompensointikeinoja, aktiivisuutta ja kykyä monitoroida omaa puhesuoritusta. Koska

analysoitavia osa-alueita on niin paljon, merkitsee se väistämättä sitä, että analyysi ei

ole niin tarkasti esiteltävissä kuin olisin toivonut. Tämän vuoksi myös päädyin

esittelemään tutkimushavainnot ja pohdinnan yhdessä.

94

8.5 Jatkotutkimusajatuksia

Tämä aineisto perustuu tapaustutkimukseen, joten yleisiä johtopäätöksiä ei voida

tehdä. Tämän tutkimuksen havainnot saattavat kuitenkin herättää ajatuksia

uudentyyppisestä kehityksellisen verbaalin dyspraksian lähestymis- ja

tutkimustavoista. Uutta tietoa kaipaa myös kliininen työ kielihäiriöisten lasten

parissa, jossa on vasta melko hiljattain otettu systemaattisemmin käyttöön puhetta

tukevia ja korvaavia menetelmiä. Tärkeä tutkimus- ja kuntoutuskohde on näiden

lasten kokonaisvaltaisen kielellisen kehityksen tukeminen. Tämän tutkimuksen

lapsen kieliopillinen kehitys näytti kytkeytyvän pitkälti fonologiseen kehitykseen,

vaikka nykynäkemys dyspraksian osalta painottaakin myös sen luonteeseen kuuluvaa

erityistä kielellistä vaikeutta. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan ehkä olettaa

Aaronin kielellisen heikkouden olevan pääasiallisesti seurausta erittäin rajoitetusta ja

pitkään kestäneestä puheen ja kielen käytön harjoituttamismahdollisuuksista. Tällöin

lisävaikeuksia olisi ehkä mahdollista varhaiskuntoutuksen ja tukitoimenpiteiden

avulla helpottaa ja lieventää, ehkä jopa jonkinasteisesti estää.

Fonologisen vaiheen tarkan analyysin tekeminen voi olla hyödyllistä myös

tutkimuksessa ja tutkimustulosten tulkinnassa. Lapsen rooli fonologian ja kielen

omaksumisessa on vielä epäselvä. Vaikka lapsella ei ole aikuisen kykyä analysoida

kielen osia, on kuitenkin mahdollista, että lapsenkin prosessointi voi olla tehokasta

omalla erityisellä tavallaan. Prosessointi ja strategiat muotoutuvat lapsen kehityksen

ja tarpeiden mukaisesti. Lapsi voi oppia havaitsemaan niitä kielen piirteitä, jotka

ovat hänen kehitysvaiheensa mukaan oleellisia ja kommunikoinnin onnistumisen

kannalta ensisijaisia. Ehkäpä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kaltainen häiriö

muokkaa myös lapselle kompensoivia kielellisiä taitoja.

Kielihäiriöiselle lapsella tarjottava puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on

yleensä tarkoitettu väliaikaiseksi keinoksi niiden vuosien ajaksi, jolloin puhe ei vielä

ole tarpeeksi kehittynyt. Käytännössä puhetta tukevana ja korvaavana keinona toimii

95

usein tukiviittomat, joiden opettaminen ja käyttö aloitetaan parhaimmassa

tapauksessa lapsen ollessa noin 2-vuotias, usein vasta myöhemmin. Oletettavasti

tukiviittomien käyttö kielihäiriöisillä lapsilla ajoittuu varsin usein siis ikävuosille 3-

6. Tämä lyhyt aika ja lapsen ikä rajoittaa tukiviittomien mahdollisuuksia.

Esimerkiksi lapsen ympäristöt vaativat aikaa omaksua viittomia ja kehittyä niiden

käytössä. Tukiviittomat yksinään eivät välttämättä tarjoa lapselle tarpeeksi

mahdollisuuksia harjoituttaa kieltä. Kuntoutuksessa tulisikin huomioida tämä seikka

ja tarjota lapselle ja perheelle mahdollisuutta käyttää useampia puhetta tukevia ja

korvaavia keinoja. Kuvakommunikaatio ja erityisesti kuvakansioiden käyttö voisi

tukea ja rikastuttaa yhdessä tukiviittomien kanssa lapsen kielellistä kehitystä.

Yksittäiset kuvat eivät myöskään tarjoa lapselle kovin rikasta ilmaisukeinoa, mutta

kuvakansion avulla tapahtuva lauseen muodostus on jo monipuolisempaa kielellistä

prosessointia. Kuvien käyttö ratkaisee myös osin lapsen vaihtuvien ympäristöjen

ongelman, joka syntyy viittomien käytössä. Tosiasia on, että viittomia ymmärtäviä ja

käyttäviä ihmisiä ei välttämättä ole juurikaan lapsen ja perheen ympäristöissä. Kuvat

tarjoavat myös nopean ratkaisun tilanteessa, jossa lapsen kuntoutus käynnistyy liian

myöhään ja ympäristöt eivät ole valmistautuneet esimerkiksi viittomien käyttöön.

Viittomat ja kuvat yhdessä tarjoavat rikkaamman ilmaisukeinon kuin kumpikaan

keinoista yksinään.

Tulen jatkamaan aineiston keräämistä Aaronin puheen ja kielen kehityksestä ja juuri

alkaneen systemaattisen fonologian kauden seuraamista.

96

LÄHTEET

Arvidson, H. H., McNaughton, S., Nelms, G., Loncke, F. T. & Lloyd, L. L. (1999)

Graphic symbols: Clinical Issues. Teoksessa (toim.) F. Loncke, J. Glibbens, H. H.

Arvidson & L. L. Lloyd: Augmentative and alternative communication. New

directions in research and practise. Whurr Publishers, Lontoo.

Adams, C (1990) Syntactic comprehension in children with expressive

language impairment. British Journal of Disorders of communication 25, 149-

171.

Aram, D. M. (1984) Johdanto. Seminars in speech and language 5. Thieme-

Stratton, New York.

Ball, M. J. (1993) Phonetics for speech pathology. 2.painos. Whurr Publishers,

London.

Bates, E., Dale, P. & Thal, D. (1995) Individual differences and their implications

for theories of language development. Teoksessa P. Fletcher & B. MacWhinney

(toim.) The Handbook of Child Language. Oxford, Massachussetts, Blackwell.

Bates, E. & Goodman, J.C. (1999) On the emergence of grammar from the lexicon.

Teoksessa B. MacWhinney (toim.) The emergence of language, 22-79. Mahwah,

NJ, Lawrence Erlbaum Associates Inc.

Beukelman, D. R., McGinnis, J. & Morrow, D. (1991) Vocabulary selection in

augmentative and alternative communication. Augmentative and Alternative

Communication 7 (3).

Blischak, D. M. (1994) Phonologic awareness: Implications for individuals with

little or no functional speech. Augmentative and alternative communication 10 (4).

97

Blockberger, S. & Johnston, J. R. (2003) Grammatical Morphology Acquisition by

Children with Complex Communication Needs. Augmentative and Alternative

Communication, vol.19 (4), 207-221.

Bonvillian, J. D. & Nelson, K. E. (1982) Exceptional cases of language

acquisition. Teoksessa (toim.) K. E. Nelson: Children´s language, vol.3.

Lawrence Erlbaum Associates, New Jersey.

Bonvillian, J. D., Orlansky, M. D. & Folven, R. J. (1990) Early sign language

acquisition: Implications for theories of language acquisition. Teoksessa V.

Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing and deaf

children. Springer-Verlag, Berliini.

Buckingham, H. (1981) Explanations in apraxia with consequences for the

concept of apraxia of speech. Teoksessa (toim.) M. T. Sarno: Acquired aphasia

in adults, 2.painos. Academic Press, New York.

Caparulo, B. K. & Cohen, D. J. (1977) Cognitive structures, language and

emerging social competence in autistic and aphasic children. Journal of the

American Academy of Child Psychiatry 16.

Caselli, M. C. (1990) Communicative gestures and first words, Teoksessa V.

Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing and deaf

children. Springer-Verlag, Berliini.

Code, C. (1998) Models, theories and heuristics in apraxia of speech. Clinical

linguistics & Phonetics 12, 47-65.

Crary, M. (1993) Developmental motor speech disorders. San Diego, CA,

Singular Publishing.

98

Crystal, D., Fletcher, P. & Garman, M. (1976) The grammatical analysis of

language disability. A procedure for assessment and remediation. Studies in

language disability and remediation 1. Elsevier, New York.

Davis, B. L., Jakielski, K. J. & Marquardt, T. P. (1998) Developmental apraxia

of speech: determiners of differential diagnosis. Clinical linguistics &

Phonetics 12, 25-45.

Donahue, M. (1986) Phonological constraints on the emergence of two-word

utterances. Journal of Child Language 13, 209-218.

Duffy, J. R (1995) Motor speech disorders. Substrates, differential diagnosis

and management. Mosby-Year-Book, Inc., St.Louis.

Ekelman, B. L. & Aram, D. M. (1983) Syntactic findings in developmental

verbal apraxia. Journal of Communication Disorders 16, 237-250.

Ekelman, B. L. & Aram, D. M. (1984) Spoken syntax in children with

developmental verbal apraxia. Seminars in Speech and Language 5, 97-111.

Ferguson, C. & Farwell, C. (1975) Words and sounds in early language acquisition.

Language 51, 419-439.

Ferguson, C. & Macken, M. A. (1983) The role of play in phonological

development. Teoksessa (toim.) K. E. Nelson: Children´s language, 4. Lawrence

Erlbaum, Hillsdale.

Glasson, C. (1984) Speech timing in children with history of phonological-

phonetic disorders. Seminars in speech and language 5, 85-97.

99

Gleitman, L. R., Gleitman, H., Landau, B. & Wanner, E. (1988) When

learning begings: Initial representations for language learning. Teoksessa

Newmeyer, F. J. (toim.) Language: psychological and biological aspects.

Linguistics: The Cambridge survey, vol.3. Cambridge University Press.

Goldin-Meadow, S. & Morford, M. (1990) Gesture in early child language.

Teoksessa V. Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing

and deaf children. Springer-Verlag, Berliini.

Grunwell, P. (1987) Clinical Pholology. Chapman & Hall, London, New York,

Tokyo, Melbourne, Madras.

Hjelmqvist, E. (1999) Form and meaning in alternative language development.

Teoksessa Loncke, F. T., Glibbens, J., Arvidson, H. H. & Lloyd, L. L.

Augmentative and anlternative communication. New Directions in research and

practice. Whurr Publishers, Lontoo.

Hokkanen, T. (2001) Slips of the tongue. Errors, repairs, and a model. Finnish

Literature Society, Helsinki. Studia Fennica, Linguistica 10.

Iivonen, A (1994a) Paradigmaattisia ja syntagmaattisia näkökohtia lapsen

fonologis-foneettisessa kehityksessä. Teoksessa (toim.) A. Iivonen, A.Lieko &

P.Korpilahti: Lapsen normaali ja poikkeava kielen kehitys, 33-77. Helsinki,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Iivonen, A. (1994b) Lapsen varhainen äänteellinen kehitys. Suomen logopedis-

foniatrinen aikakauslehti 1, 5-19.

Iivonen, A.(1995) Lapsen fonologis-foneettinen kehitys: 3. Lapsi leksikon

kynnyksellä. Suomen logopedis-foniatrinen aikakauslehti 15, 1-15.

100

Iivonen, A (1998) Lapsen sanaston fonotaktisesta kehityksestä. Teoksessa (toim.)

M. Karjalainen: Kielen ituja. Ajankohtaista lapsenkielen tutkimuksesta nro.10.

Oulun yliopistopaino.

Ingram, D. (1974) Fronting in child phonology. Journal of Child Language 1, 233-

241.

Ingram, D. (1976) Phonological Disability in Children. Studies in language

disability and remediation 2. New york, Elsevier.

Ingram, D. (1989) First language acquisition. Method, description and explanation.

Cambridge University Press, Cambridge.

Ingram, D. (1999) Phonological acquisition. Teoksessa (toim.) M. Barrett: The

development of language. Psychology Press, Sussex.

Jakobson, R (1968) Child Language, aphasia and phonological universals. The

Hague, Paris, Mouton.

Kelford Smith, A., Thurston, S., Light, J., Parnes, P. & O´Keefe, B. (1989) The

form and use of written communication produced by physically disabled

individuals using microcomputer. AAC, Augmentative and alternatve

communication 5 (2), 115-125.

Kent, R. D. (2000) Research on speech motor control and it´s disorders. A review

and prospective. Journal of communication disorders 33 (5).

van Kleek, A. (1982) The emergence of linguistic awareness: a cognitive

framework. Merril-Palmer Quarterly, 28, 237-265.

101

Kiparsky, P. & Menn, L. (1977) On the acquisition of phonology. Teoksessa J.

Macnamara (toim.) Language learning and thought. New York, Academic

Press.

Koopmans-van Beinum, F. L. & Van der Stelt, J. M. (1986) Early stages in the

development of speech mocements. Teoksessa (toim.) B. Lindblom & R.

Zetterström: Precursos of Early Speech, 37-50. Basingstoke, Hampshire:

Macmillan Press.

Korpilahti, P. (1998) Kielen kehityksen häiriöt; viivästynyt ja poikkeava

kielenkehitys. Teoksessa (toim.) K. Launonen & A-M. Korpijaakko-Huuhka:

Kommunikoinnin häiriöt. Syitä, ilmenemismuotoja ja kuntoutuksen perusteita.

Tammer-Paino Oy, Tampere.

Kraat. A. (1991) Methodological issues in the study of language development

among children using aided language. Teoksessa (toim.) Brodin, J. & Björck-

Åkersson, E.: Methodological Issues in research in augmentative and alternative

communication. The Swedish Handicap Institute, Vällingby.

Kunnari, S. (2000) Characteristics of Early Lexical and Phonological Development

in Children Acquiring Finnish. Acta Universitatis Ouluensis. Oulu University

Press, Oulu.

Laakso, M. (2005) Oman puheen lipsahdusten monitorointi ja korjaus

keskustelussa: havaintoja lasten ja afaattisten henkilöiden puheesta. Teoksessa A-

M. Korpijaakko-Huuhka, S. Pekkala & H. Heimo(toim.) Puheen ja kielen

tutkimuksen yhdistys ry:n julkaisuja 37. Helsinki.

Launonen, K. (1995) Viittomiseen perustuva varhaiskuntoutus: Downin syndrooma

-lapsen kehitystä voidaan edistää. Lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto.

102

Launonen, K. (2005) Kielen ja kognition varhainen yhteys. Teoksessa (toim.) A-M.

Korpijaakko-Huuhka, S. Pekkala & H. Heimo: Puheen ja kielen tutkimuksen

yhdistys ry:n julkaisuja 37. Helsinki.

Leiwo, M. (1980) Lapsen kielen kehitys. Oy Gaydeamus Ab, Tammer-Paino Oy,

Tampere.

Light, J. (1989) Toward a definition of communicative competence for individuals

using augmentative and alternative communication systems. Augmentative and

Alternative Communication 5 (2).

Light, J., Drager, K., McCarthy, J., Mellott, S, Millar, D., Parrish, C., Parsons, A.,

Rhoads, S., Ward, M. & Welliver, M.(2004) Performance of typically developing

four- and five-year-old children with AAC systems using different language

organization techniques. Augmentative and Alternative Communication 20 (2).

Loncke, F. T., Glibbens, J., Arvidson, H. H. & Lloyd, L. L. (1999) Augmentative

and anlternative communication. New Directions in research and practice. Whurr

Publishers, Lontoo.

Macken, M. A. (1979) Developmental reorganization of phonology: Ahierarchy of

basic units of acquisition. Lingua 49, 11-49.

Phonological Acquisition. Teoksessa (toim. FJ. A. Goldsmith) The Handbook of

Phonological Theory, 671-696. Blackwell, Massachusetts, Oxford.

Macken, M. A. & Ferguson, C. A. (1983) Cognitive aspects of phonological

development: model, evidence, and issues. Teoksessa K. E. Nelson (toim.)

Children´s language 4. Lawrence Erlbaum, Hillsdale.

103

Marvin, C. A, Beukelman, D. R. & Bilyeu, D. (1994) Vocabulary-use patterns in

preschool children: Effects of contex and time sampling. AAC, Augmentative and

alternatve communication 10 (4), 224-237.

McNeill, D. (1992) Hand and mind. What gestures reveal about thought. The

University of Chicago Press, Chicago.

Menn, L. (1976) Pattern, control, and contrast in beginning speech: A case study in

the development of word form and word functions. Doctoral dissertation.

University of Illinois, Urbana. (Schwartz & Leonard 1982 viittaavat).

Mäenpää, M (1994) Kehityksellinen verbaali dyspraksia. Teoksessa A.

Iivonen, A. Lieko & P. Korpilahti (toim.) Lapsen normaali ja poikkeava kielen

kehitys. Ykkös.Offset Oy, Vaasa.

Netsell, R (1986) A neurological view of speech production and the dysartrias.

College-Hill Press, San Diego.

Oller, D. K., Wieman, L. A., Doyle, W. J. & Ross, C. (1976). Infant babbling and

speech. Journal of Child Language 3, 1-11.

Petitto, L. A. (1990) The transition from gesture to symbol in American sign

language. Teoksessa V. Volterra & & C. J. Erting (toim.) From gesture to language

in hearing and deaf children. Springer-Verlag, Berliini.

Postma, D-J. (2000) Detection of errors during speech production: a rewiev of

speech monitoring models. Cognition 77, 97-131.

Rapin, I. & Allen, D. A. (1983) Developmental language disorders: Nosologic

Considerations. Teoksessa U. Kirk (toim.) Neuropsychology of language,

reading, and spelling. Orlando: Academic Press.

104

Rapin, I. & Allen, D.A. (1988) Syndromes in developmental and adult aphasia.

M.Plum (toim.) Language, communication and brain. New York: Raven Press.

Reddy, V. (1999) Prelinguistic communication. Teoksessa M. Barrett (toim.) The

development of language. Series in Developmental Psychology. Psychology Press,

Sussex.

Riitesuo, A. (2001) Lapsen varhaisten kommunikaatiotaitojen arviointi. Teoksessa

K. Launonen ja M. Lehtihalmes (toim.) Lapsen kielen käytön kehitys ja sen

ongelmat - pragmaattinen näkökulma. Suomen logopedis-foniatrinen yhdistys ry:n

julkaisuja 33. Yliopistopaino, Helsinki.

Savinainen-Makkonen, T. (1998) Ensisanojen kauden fonologiaa. Tapaustutkimus.

Teoksessa (toim.) M. Karjalainen: Kielen ituja. Ajankohtaista lapsenkielen

tutkimuksesta. Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja 10.

Oulun yliopistopaino, Oulu.

Savinainen-Makkonen, T. (2001) Suomalainen lapsi fonologiaa omaksumassa.

Helsingin yliopiston fonetiikan laitoksen julkaisuja 42. Hakapaino Oy, Helsinki.

Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004b) Fonologisten taitojen kliininen

arviointi. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on

pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki.

Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004c) Fonologisen järjestelmän

ongelmat. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on

pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki.

105

Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004d) Motoriset puhehäiriöt ja niiden

kuntoutus. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on

pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki.

Schegloff, E. A (1989) Reflections on language, development, and the interactional

character of talk-in-interaction. Teoksessa (toim.) M.Bernstein & J. S. Bruner:

Interaction in human development. Lawrence Erlbaum, New York.

Schwartz, R. G. & Leonard, L. B. (1982) Do children pick and choose: an

examination of phonological selection and avoidance in early lexical acquisition.

Journal of Child Language 9, 319-336.

Stark, R. E. (1980) Stages of speech development in the first year of life. Teoksessa

(toim. G. Yeni-Komshian, J. Kavanagh & C. Ferguson) 73-90. New York,

Academic Press.

Stoel-Gammon, C (1985) Phonetic Inventories, 15-22 months: a longitudinal study.

Journal of Speech and Hearing Research 28, 505-512.

Stoel-Gammon, C (1989) Prespeech and early speech development of two late

talkers. First Language 9, 207-223.

Stoel-Gammon, C. & Cooper, J. A. (1984) Patterns of early lexical anf

phonological development. Journal of Child Language 11, 247-271.

Storkel, H. L. (2004) The emerging lexicon of children with phonological delays:

Phonotactic constraints and probality in acquisition. Journal of Speech, Language

and Hearing Research 47, 1194-1211.

Ström, U. (2004) Varhainen puhemotoriikka. Teoksessa (toim.) H. Heimo & K.

Norberg-Haggren & J. Paloheimo: Kuinkas nyt suu pannaan? –puhemotoriikan ja

106

syömisen kehitys sekä vaikeudet. Puheen ja kielen kehityksen yhdistys ry:n

julkaisuja 36.

von Tetzchner, S. & Martinsen, H. (1999) Johdatus puhetta tukevaan ja korvaavaan

kommunikointiin. Kehitysvammaliitto ry., Hakapaino Oy, Helsinki.

Tomasello, M. (2000) Do young children have adult syntactic competence?

Cognition 74, 209-253.

Vihman, M. M (1978) Consonant harmony: Its scope and function in child

language. Teoksessa (toim.) J.H. Greenberg: Universals of Human Language, 281-

334. Stanford University press, Stanford, CA.

Vihman, M. M (1992) Early syllables and the construction of phonology.

Teoksessa (toim. C. A. Ferguson, L. Menn & C. Stoel-Gammon) Phonological

Developmnet: Models, research, implications, 393-422. Timonium,MD, New York.

Vihman, M.M. (1993) Variable paths to early word production. Journal of

phonetics 21, 61-82.

Vihman, M. M (1996) Phonological development: The origins of language in the

child. Oxford, Blackwell.

Vihman, M. M., Macken, M. A., Miller, R., Simmons, H. & Miller, J. (1985) From

babbling to speech: A re-assesment of the continuity issue. Language 61, 397-445.

Vihman, M. & Velleman, S. (2000) The construction of a first phonology.

Phonetica 57, 255-266.

107

Överlund, J. (1998) Puhe ja kieli kehittyvät vuorovaikutuksessa. Teoksessa: K.

Launonen & A-M.Korpijaakko-Huuhka (toim.) Kommunikoinnin häiriöt. Syitä,

ilmenemismuotoja ja kuntoutuksen perusteita.

Liite 1. Taulukko Aaronin puheilmaisusta ja lauseista 3-vuotiaana. Ikä Tuotos Kieliopillisuus ja tavoite Muuta

3;0 [äiti am ei] (kysyvä intonaa-tio)

"Eikö äiti syö? Miksi äiti ei syö?"

·Oma ilmaus [am] verbinä "syö-dä". ·Sanajärjestys poikkeava, mutta kyseessä on kysymys ilman ky-symyssanaa? Sanajärjestyksellä voi olla merkitystä korostava tehtävä yhdessä intonaation kanssa.

3;1 [ei an ennä] [äiti ei oo pipi]

"En halua mennä." "Äiti ei oo pipi./ Äitillä ei ole pipiä."

· Kielto "ei" ei taivu persoona-muodoissa. ·Lyhennös [an] sanasta "anna" korvaa usein puuttuvaa verbia lauseessa, erityisesti verbiä "ha-luta".

3;2 [pois äiti ennä] Käskymuoto, tavoitelause: "Me-ne pois äiti."

Sanamuodot "mennä, mennään" ja "ei mennä" on oletettettavasti omaksuttu kokonaisuuksina.

3;3 Äiti: [haluatko mennä isona armeijaan?] Aaron: [joo äiti, an enä] [ei an ennä...]

"Joo äiti, haluan mennä." "En halua mennä...(tarhaan)."

·Edelleen kielto "ei" taivuttamat-tomana. · Puutteellinen sanavarasto nä-kyy usein lauseissa puuttuvina sanoina, tekemisen kohde jää nimeämättä.

3;5 [ei oo puppuu] "Ei oo pumppuu / pumppua." Vokaalipidennys sanan lopussa merkitsemässä taivutusta.

3;6 [ei oo nan uti, ennää utii] [hajji hakkaa (sss) pipi]

"Ei oo mun koti, mennään ko-tiin." "Harri hakkaa/hakkasi kärmeelle pipiä."

·Verbitaivutukset kohdallaan ja sana "koti" erilliset taivutus-muodot jälleen vokaalipidennyk-sen avulla. ·Oma ilmaus [sss] sanasta "käärme". ·Lauseessa subjekti, verbi ja ob-jekti. 4 osainen ilmaus.

3;7 [am-appa, puu-ampum ettäukka akkaikki]

"ruokakauppa, puuauto, kastelukannu, vasara"

Yhdyssanojen muodostamista omista ilmauksista sekä sanoista. Huom: Kohdesana (yhdyssanan osa) on aina enintään kaksita-vuinen.

3;9

Lauseissa vahva intonaatio, lapsi korvaa puuttuvia sanoja jokelte-lusanoilla, toistolla ja "äiti" sa-nalla.

3;10 [nan imi aalo] [äiti imi ila] [äiti pum ampum pois] [mä ei nää] [mä näi jo]

"Mun nimi (on) Aaron." "Äitin nimi (on) Mira." "Äiti ajaa (lähtee) autolla pois." "Mä en nää." "Mä näin jo."

· Aikamuotojen erottelua verbis-sä [nähdä], apuverbi ei taivu.

3;11 ”tut iittaa” ”ei mamu” "mämä" "nää, tää"

[nyt riittää] [ei mahdu] [vähän]

Uudentyyppistä sanastoa.

Liite 2 Kuvausta Aaronin puheessa ilmenneistä äännemuunnoksista erilaisissa ympäristöissä.

Ikä 4;1

/ukkaa äiti (.) mä taa kak/

"kurkkaa → katso"

"katso äiti, mä sain kaks" -Sanan "kurkkaa" Aaron on valinnut itse eikä käytä verbiä "katso". Sanassa tapahtuu alkukonsonantin omissio ja konsonant-

tiyhtymä yksinkertaistuu.

-Sanassa "saa" konsonantti /s/ →/t/. Aaronin fonologinen rajoite esti diftongien ja vokaaliyhtymien tuottamisen sekä sanan-

loppuisen konsonantin tuottamisen, joten sana ei taivu imperfektiin "sain" tai edes preesensin yksikön 1.persoonan konso-

nanttiloppuiseen muotoon "saan".

-Konsonanttiyhtymä sanassa "kaks" on mahdoton, sananloppuinen konsonantti omissoituu.

/mä anna kak ekkaa appii/ "mä painan kaks kertaa nappia" Sanan "painan" kohdalla on vaikeus tuottaa diftongia kaksitavuisessa sanassa, lisäksi kaksi eri konsonanttia /p/ ja /n/ tuotta-

vat vaikeuksia. Aaron vaihtaa sanan "apusanaan" "anna". Tästäkin sanasta puuttuu sanalopuuinen konsonantti.

Sanassa "nappii/nappia" omissoituu alkukonsonantti, taivutus onnistuu puhekielen mallilla.

[nunatata] ”junarata" Yhdyssanan ydinsanat on oletettavasti käsitelty erikseen.

/nuna/ "juna" Viimeisen tavun aloittava konsonantti /n/ muuntaa sanan alkukonsonantin myös äänteeksi /n/. Tyypillistä

tässä kehitysvaiheessa.

/tata/ "rata" Viimeisen tavun aloittava konsonantti /t/ muuntaa sanan alkukonsonantin myös äänteeksi /t/. Tyypillistä

tässä kehitysvaiheessa.

Ikä 4;5

[hiitihuulo] "riisipuuro".Sanan kaikki konsonantit ovat muuntuneet. Yhdyssanan ydinsanat on oletettavasti kä-

sitelty erikseen.

/hiiti/ "riisi" Tässä kehitysvaiheessa vallalla oli "h-maisuus", äänne /h/ korvasi useita konsonantteja, aiemmin e ollut tyy-

pillistä että /r/→/l/. Usein sanan alussa /r/ omissoitui tai muuntui äänteeksi /l/. Äänteen /s/ muuntuminen äänteeksi /t/

oli melko tyypillistä

/huulo/ "puuro" Äänne /p/ muuntui /h/-äänteeksi, ei tyypillinen prosessi. Äänne /p/ oli yleensä helppo tuottaa. Äänne /r/

→ /l/, oli tyypillinne prosessi.

Liite 3

Dialogi äidin ja Aaronin välillä, jossa näkyy hyvin aikuisen aktiivinen rooli Aaronin puheenvuo-

rojen tulkitsijana ja aikuisen tietämys yhteisestä arjesta ja kokemuksista, joita ilman Aaronin il-

maisua olisi mahdoton tulkita.

Ikä 4;2

Aaron ja äiti olivat autossa ja lauloivat.

Äiti: ”Sä osaat jo hyvin”

Aaron:/mä totaa mämä/ (.) /ei oo eppoo äiti/

"Mä osaan vähän, ei oo helppoo."

Äiti:”Ei ookkaan, mutta sä oot oppinu hienosti.”

Aaron:/mä totaa kikku kuu/ (.) mä totaa pip pap/

"Mä osaan (laulaa) pikku kuu-laulun ja tipe tipe tip tap."

Äiti:” Ja sä osaat hienosti pelata sählyä. Joku ei osaa ollenkaan.”

Aaron:/nii äiti/ (.) /mä haluu eekkoo/

"Niin äiti, mä haluun kiekkoo."

Äiti:” Haluut pelata jääkiekkoa?”

Aaron:/joo/ (.) /mä näi eekko/

"Joo, mä näin → löysin kiekon !"

Äiti:”Löysitkö sä sen kiekon?”

Aaron: /joo äiti/ (.) /mä ukkaa uti/ (.) /mä nää eekko/ (.) /äiti ei nää eekko/ (kysyvä int.)

”Joo äiti. Mä etsin kotona ja mä löysin (sen) kiekon. Äiti et sä/ei löytänyt/nähnyt sitä

kiekkoa?"

Äiti: ”En oo löytäny. Hyvä jos sä löysit sen.”