3

KOKOUSKUTSUDAF ry:n sääntömääräinen kevätkokous pidetään

ennen rumpupäivän tapahtumien alkua25.5.2014, klo 10:00 Arabian Nuorisotalossa

(Arabianpolku 1, 00560 Helsinki)Kutsu koskee yhdistyksen jäsenistöä. Tervetuloa!

3

Vuosi 2014 on alkanut yhdistyksen kannalta mielenkiintoisissa merkeissä. Yhdistys on saa-nut uuden puheenjohtajan, Kari Laakson. Monet tuntevat Karin jo muista yhteyksistä, mutta lehden sivuilla on juttua uudesta puhiksesta enemmänkin. Yhdistys toivottaa Karin lämpimästi tervetulleeksi. Tämän myötä yhdistyksen toiminta saa varmasti uutta virtaa.

Yhdistyksen johtokuntaan tuli monien vuosien jälkeen edustusta myös pääkaupunkiseu-dun ulkopuolelta ja samassa pakkauksessa roima annos naisenergiaa. Henna Mäkinen tuo mukanaan kuuluville tamperelaisten rumpujen ystävien äänen. Ilmassa on paljon ideoita ja kerromme niistä sen myötä kun mahdollisesti osoittautuvat mahdollisiksi toteuttaa. Ainakin DAF:n rumpupäivää olisi halukkuutta kierrättää myös muissa kaupungeissa. Toivottavasti jo ensi syksynä.

Yhdistys on saanut myös paljon sähköpostia. Jossain vaiheessa info-osoitteemme uudel-leenohjaus ei ollut toiminut oikein ja siksi vastaukset ovat viivästyneet. Olemme kuitenkin lukeneet mailit ja kiitämme niiden lähettäjiä lämpimästi palautteesta ja loistavista ideoista. Pyrimme aina vastaamaan kaikille.

KansainvälisyyttäVuoden ensimmäinen Viidakkorumpu on teemanumero. Teeman nimi on kansainvälisyys. Kan-sainvälisyyteen liittyy tässä yhteydessä ainakin kolme isompaa teemaa: opiskelu, työskentely ja kauppa. Lukuisat suomalaiset muusikot ovat kautta aikain matkustaneet opiskelemaan musiikkia ulkomaille, myös rumpujensoittoa. Joidenkin kirjallisten lähteiden mukaan jo 1600-lu-vulta alkaen. Tänä päivänä opiskelu ulkomailla on erilaisten vaihto-ohjelmien kautta helpompaa kuin koskaan. Keikkojen löytäminen ulkomailla ei ole liiemmin helpottunut, mutta keikoille matkustaminen avoimemman Euroopan myötä sen sijaan on. Opiskelusta eri muodoissa sekä työskentelystä ulkomailla on lehtien sivuilla paljon lisää asiaa.

Internetin ja verkkokaupan myötä kotimaiset soitinkauppiaat ovat joutuneet kovan paikan eteen. Maakuntien pieniä soitinkauppoja on mennyt lakoon huolestuttavaa vauhtia, eivätkä isommatkaan ole vähällä päässeet. Lisääntynyt tarjonta ja kilpailu ovat luonnollisesti koituneet kuluttajan eduksi, mutta joskus tuntuu unohtuneen se, että paikallinen kauppias on ainoa joka voi tarjota aidon mahdollisuuden tutustua hankittavaan laitteeseen. Ostaisitko symbaalin sok-kona? Lisäksi oma kauppias tai kotimainen verkkokauppa pystyy huomattavan usein tarjoamaan tuotteen samaan hintaan, tai jopa edullisemmin, kuin esimerkiksi saksalainen verkkokauppa, kun vain muistaisimme tarkistaa asian ja pyytää tarjousta.

Verkkokauppa on onneksemme myös tuonut ulottuville tarjontaa, jollaisesta paikallisella tasolla emme ole voineet ennen edes uneksia.

Kuluttajaa ei kiristyneessä tilanteessa voi syyllistää, mutta on meidän kaikkien etu että kyliltä löytyy myös kotimaista tarjontaa. Fiksu kauppias osaa myös kuunnella asiakastaan ja pyrkii luomaan tarjontaa.

Tarjontaa voi alkaa haarukoimaan esimerkiksi kädessäsi olevan lehden kaupallisten tiedotteiden perusteella.

Juha

SISÄLTÖ4 Tuomas Rauhala9 Kari Laakso10 Kari Paavola14 Reiska Laine20 Ossi Raippalinna24 Ossi-Percussion28 Percussion Plus 201430 Week on the scene32 Young drummer of the year34 Testissä Lewitt mikrofonit37 Hyvä rumpulevy38 Me and My Honey41 Viidakkorumpu kouluttaa42 Viidakkorumpu kouluttaa44 5 filliä45 Risto Rikalan uusi ilme46 Kauden setti

Suomen rumpaleiden ja lyömäsoittajien äänenkannattaja

JULKAISIJADrummers´ Association of Finland ry PL 827 • 00101 Helsinkiwww.dafry.fi • info@dafry.fi

Puheenjohtaja: Kari Laakso, puh. 0400-135420

Päätoimittaja: Juha Tanninen, puh. 0400-936 466 viidakkorumpu@dafry.fi

Ilmoitusmyynti: Juha Tanninen, puh. 0400-936 466 lmoitukset@dafry.fi

Taitto: Tomi Laaksonen/AD-Man Industries

Pankkiyhteys: Tapiola FI61 3636 3010 1674 43

23. vuosikerta

Painotalo Miktor Oy ISSN 1236-3170

Päätoimittajan palsta

dx-viidakkorumpu-a4.pdf 1 28/03/14 08:33

54 54 5

TEKSTI: MISHA KOIVUNENKUVAT: MARKO SIMONEN, OLLI VARTIAINEN

Tuomas Rauhala Tuomas Rauhala tekee rummuilla mitä huvittaa - omilla ehdoillaan ja omista lähtökodista.

Hänen soittoaan ihmetellessä on helppo todeta, että siinä on mies joka tekee sitä mitä eniten rakastaa. Ja homma sujuu kuin leikki. Leikkisältä se myös kuulostaa. Hänen soitossaan tuntuu olevan ainoana rajoitteena mielikuvitus. Oman polun löytymiseen tarvittiin yhtye, jossa ei sääntöjä palvota. Se piti perustaa itse. Näin syntyi For the Imperium.

V A S T A R A N N A N K I I S K I

Sävellystyöhön osallistuvalla Rauhalalla oli tarve perustaa bändi ilman mitään rajoituksia. Tehdä musiikkia jossa pääsisi hyödyntämään kaikkea oppimaansa. Joskus äkkivääriä rat-kaisuja tehtiin pelkästä provosoinnin halusta.

– Alussa haettiin myös härskiyspisteitä. Välillä se oli vähän läpinäkyvääkin eikä kuu-lostanut aina kovinkaan hyvältä, mutta tulihan tehtyä. Ei ne välttämättä edes kuulostaneet kokonaisilta biiseiltä.

Tuomas korostaa että kyseessä ei ole hänen oma luomuksensa, vaikka miehen hyperaktiivinen soitto leimaakin yhtyeen sointia voimakkaasti. Soittokaverit löytyivät samasta koulusta, Helsingin Pop-jazz-konservatoriosta.

– Meillä oli yhteinen visio tehdä rajoja rikkovaa metallia. Meitä otti päähän semmonen ankea suomihevi, joka on junnannut jo vuosia paikallaan. Haluttiin provosoida musiikillisesti ja muutenkin. Rikottiin kaikkia sääntöjä. Miten niin ei noin voi tehdä?

PDF:llä ei soiteta rumpujaRumpusysäys tapahtui ala-asteella vuonna 1995, jossa koulun talonmies esitteli rumpu-settiä soittimiin tutustumispäivänä. ”Noita olis siisti soittaa”, muistaa Tuomas ajatelleensa. Seuraavana vuonna hän vastaanotti ensimmäi-sen settinsä. Sitä ennen musikaalisuuden rajoja oli koeteltu – koeta arvata... No alttotorvella! Tuomastakin alkaa hiukkasen naurattamaan tämän mainitessa. Onhan se kieltämättä hiu-kan vaikeata löytää yhteyttä em. soittimen ja rumpujen välillä.

Ja takaisin asiaan: Samana vuonna järjes-tettiin kevyen musiikin leiri Vimpelissä, jossa

oli opettajana UMO:stakin tuttu Markus Ketola.– Markus oli tosi hyvä opettaja. Hän

käynnisti tosissaan innostuksen rumpujen soittoon. Kylällä musiikkiopistossa ei ollut mahdollisuuksia soittaa rumpusettiä, joten kävin muutaman vuoden Etelä-Pohjanmaan musiikkiopistossa Seinäjoella. Siellä soitettiin pelkästään klassista musiikkia. Täytyy nostaa isälle ja äidille hattua, että jaksoivat kuskata mua sinne.

Rauhala paljastaa ettei siihen aikaan ollut kauhean innostunut klassisen soitosta. Opiskelu kuitenkin kannatti, sillä klasaripuolella sai luotua käsien tekniikalle vahvan perustan.

- Soitin siellä paljon virveliä, jonkin verran patarumpuja ja ksylofonia. Maikka oli tosi pedantti jätkä. Nyt olen tosi kiitollinen että jaksoin silloin siihen puoleen perehtyä. Mulla on paljon oppilaita jotka kiroaa sitä ettei ole tullut ikinä rudimentteja harjoiteltua.

Tuohon aikaan luotiin perusta Rauhalan monipuoliselle soittotyylille. Koulussa treenat-tiin klasaria ja kellarissa hakattiin Panteraa, jota hän kuunteli tuolloin eniten. Nuotinluvun oppimisen myötä Tuomas alkoi ottaa haltuun suosikkirumpaleidensa juttuja. Sen myötä rytminen näkemys laajeni ja soitto sai lisää erilaisia vaikutteita.

– Vinnie Paul ja Dennis Chambers oli silloin mun kovimmat idolit. Mieti, kaksi ihan erilaista soittajaa. Punaniska ja Parliament-funkkimies. Se voi selittää aika paljon miks mä oon tällanen sekasikiö. Sitten lukioaikaan tuli Virgil Donati ja Marco Minnemann, ja tie-tysti Vinnie Colaiuta, joka on itselleni kaikkien aikojen suurimpia idoleita.

Lukioon meno tiesi muuttoa Kaustiselle, jossa mies liittyi ensimmäiseen oikeaan bän-diin. Tuomas soitti Kansanmusaa esittävässä ”Snekka” -bändissä kuusi vuotta ja keikkoja teh-tiin Suomen rajojen ulkopuolellakin. Snekassa Tuomas soitti rumpusetin lisäksi perkussioita. Seuraavaksi edessä olikin miltei pakollinen muutto Helsinkiin ja Pop/Jazz konservatorioon.

– Helsingissä oli ihan eri markkinat. Iso koulu ja erilaisia soittajia. Pari vuotta meni ennen kuin löytyi soittokavereita ja tyyppejä kenen kanssa halutti soittaa. Olin ehtinyt asua pari vuotta Helsingissä kun eräänä päivänä Arabian ostoskeskuksessa seisoessani tajusin, että ”Kyllä mä ihan viihdyn täällä”. Se oli niin erilaista verrattuna siihen 3500 asukkaan kylään mistä tänne muutti. Sopeutuminen vie aikaa, sitä ei voi nopeuttaa.

Keikkojen saaminen vaatii paljon työtä ja aikaa. Hyvien kontaktien tärkeyttä ei voi kyllin korostaa. Kannattaa olla ”hyvä jätkä”.

- Siitä pitää olla kiitollinen että sai kon-takteja. Koulussa annettiin kuva että keikat tehdään myöhemmin, mutta ensin koulu lop-puun. Sillä mentaliteetilla ei tule mitään! Onhan se kiva, jos sulla on 50 sivuinen tutkimus John Coltranen soolosta. Okei, pääset koulusta pois, mutta et tunne ketään. Sä jäät tyhjän päälle sen helkkarin pdf:n kanssa.

- Sosiaalisuus on niin iso asia musahom-missa. Kaikista ei ole siihen, eikä siinäkään mitään pahaa ole, mutta töitä on vaikea saada sen jälkeen. On paljon soittajia jotka on sosiaalisesti niin hyviä, että heidän kanssaan halutaan soittaa vaikka eivät olisikaan aivan huippuja. 90 prosenttia yhteisestä ajasta on kuitenkin autossa istumista.

Djembeä soittava sekasikiöTässä vaiheessa alkoi For the Imperiumin muoto hahmottumaan ja sen myötä myös Rauhalan soittotyyli.

– Bändi on merkittävin tekijä mun soi-tossa. Kun on soittanut jazzia, kansanmusaa,

6 7

klassista, rockia ja metallia niin ei siitä voi tulla mitään kauhean normaalia.

Samoilla sanoilla voisi luonnehtia FTI:n musiikkia. Päällimmäisenä mielikuvana on sen monipuolisuus ja virtuoosimainen moni-mutkaisuus. Kun samasta kappaleesta löytyy drum’n’bassia, blastia ja rumpusoolomaista ilotulitusta, niin brändäytymiseltä on vaikea välttyä.

– Mua pidetään varmaan jonain ”chopsi-miehenä”. Tampereella pari jätkää tuli puhu-maan ennen keikkaa, että ”Sähän olet sellanen ja sellanen...”. Oli hauska kuulla mitä mieltä ne oli musta. Mä kerroin että mä olen soittanut myös kansanmusiikkia kuusi vuotta mutta se ei varmaan kuulu enää. FTI:n myötä on tapahtunut vahva leimautuminen tietyn tyyppi-siin juttuihin ja niin pitääkin. Sellanenhan mä oon!

Kehityksen kannalta tärkeitä nimiä Rau-halalle ovat edellä mainitut Colaiuta, Donati, Minnemann ja Chambers. Rumpaleita jotka ovat puskeneet rumpujensoiton rimaa ylem-mäksi.

– Heidän kauttaan avautui uusi maailma polyrytmiikkaan, sekvensseihin, metrisiin modulaatioihin ja koordinaatioon, josta pää oli aivan pyörällä. Hevipuolelta voisin nimetä Gene Hoglan (Death, Testament, Dark Angel...) ja Vinnie Paul (Pantera) komppaamisen ja raivosoiton puolelta. Deathia olen kuunnellut paljon. Mä kasvoin hevimusan kanssa, vaikka tein kymmenen vuotta muuta siinä välissä. Loppujen lopuksi sitä löysi itsensä heviä soit-tamasta – vaikkei ihan tavallisinta. Olen aina tykännyt hevistä, sitä ei voi teeskennellä. Hevi teki paluun mun elämään.

Ketkäs uudet jätkät on kolahtaneet?– Kaksi on yli muiden: Chris Coleman

ja unkarilainen Gergo Borlai. Borlaita olen blokannut jonkun verran - se on tämän hetken suosikkeja. Hänessä yhdistyy Chambers ja Colaiuta, mutta ”on the steroids”. Mua pelottaa että mitä nää tyypit on 20 vuoden päästä. Borlai on syntynyt 1978. Sitkun se on Donatin ikänen eli viiskytviisi ja se treenaa edelleen... En tiiä onko se hyvä asia, hahaha. Pitäiskö senkin joskus tehdä jotain muuta? Käydä vaikka Lintsillä...

Chopsimiehen dilemmaChopsimiehen maine ei tule ilmaiseksi. Rau-hala ei kuitenkaan ollut mikään himotreenaa-ja ennen vuotta 2005. Siihen asti oli vain ”soiteltu”. Treenimäärät kasvoivat ja siitä tuli systemaattista.

– Olen aina tiennyt mitä teen. Mulla on ollut ihan selkeä plaani sen suhteen. Muutama vuosi sitten luovuin siitä ajatuksesta että mun tarvitsee osata kaikkea.

Oma polku siis löytyi, mikä on jo saavu-tus sinänsä sillä sen löytyminen ei ole aina itsestään selvää. Oman bändin kautta myös rumpujen soittoon on välittynyt ”punkkimainen”

asenne, että voin tehdä mitä haluan, enkä välitä mitä muut ajattelee.

– Ihmettelen koulumaailmassa esiintyvää ajattelua, jossa istutetaan heti alussa siemen, että tullaksesi toimeen pitää osata kaikkea hyvin. Se vanha malli ei ehkä toimi enää. Mua ärsyttää keskinkertaisuus ja tasapäistäminen. Osaat kaikkea vähän muttet mitään hyvin. Ei ole sääntöjä. Voin soittaa heviä jazz- tai latta-rijuttuja käyttäen. Juttuja pitää vain soveltaa. Vastarannan kiiski nousee minussa pintaan aina kun sanotaan ettei noin voi tehdä. Kyllä mä ainakin olen pystynyt käyttämään kaikkia juttuja mitä olen opetellut. Se tietysti edellyt-tää sen, että tekee sellaista musiikkia mihin niitä voi käyttää.

Ammattikoulujen ja ammattikorkeakou-lujen tavoitehan on tuottaa monipuolisia soittajia, kaikki erikoishommat on sitten erikoiskouluille.

– On harvinaisempaa että tällaisista paikoista tulee erikoisheppuja kuten Kallion Mika. Hänenlaisiaan tyyppejä on oppinut arvos-tamaan kovasti. Toimeentuleminen soittamalla free jazzia ei ole varmasti yhtä helppoa. Se on intohimoa ja ihmisen lujuutta että jaksaa tehdä tuollaista. Se kertoo vain sen ihmisen rakkaudesta ja intohimosta siihen hommaan. Eihän sitä muuten jaksaisi tehdä. Ei sellaista teeskennellä.

Soittaminen omista lähtökohdista muut-taa soittajan suhtautumista esitettävään musiikkiin. Musiikin takana on voitava seistä. Tästä syystä oman materiaalin esittäminen on Rauhalalle hyvin tärkeää.

– Kun soittaa itse säveltämäänsä musiik-kia on huomannut, että sessiokeikat ei ruoki sielua samalla tavalla. Totta kai arvostan freelancereita. Erilaisia soittajia tarvitaan että homma toimii. Kaikki ei voi vaan haahuilla.

Ei armoa kuulijalleRauhala pitää itseään onnekkaana koska on löytänyt ympärilleen yhteisen vision omaavat soittajat. Yhtyeen jossa jokainen puhaltaa yhteen hiileen.

- Joka soittajalla on oma rooli musiikilli-sesti ja muutenkin. Mä tuon biiseihin harmo-nioita ja rumpalina tietysti rytmisiä juttuja. Ville Suorsa, kitaristi, ohjelmoi paljon ja on pätevä kaveri äänittämisessä. Usein Hakim Hietikko (vokalisti) lähettää lauluraitoja, jonka päälle alan suunnittelemaan sointuharmoniaa. Aluksi suunnitellaan isot kokonaisuudet, ennen kuin lähdetään koristelemaan. Tekotapoja on monia.

Tuomas painottaa, että kaiken takana on kuitenkin oltava oikea kappale. Niitä ei kasata vain kikkailun takia.

– Me ei pyritä tekemään mitään aakkos-progea, osia osien perään, josta ei jää mitään mieleen. Varmasti pystyttäisiin tekemään musaa jota ei kuuntele pirukaan. Ei kuuntele nytkään, hehee... Vaikka ei heti uskoisi, niin

meidän musassa on paljon logiikkaa. Raken-teissa esimerkiksi, mutta voi olla että jokin osa toteutetaan vaan eri tavalla. Toivottavasti meidän musaa pystyy kuuntelemaan vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

– Maailmalla on rutkasti esimerkkejä, että kummallisemmallakin musiikilla voi pärjätä. Se vaatii vaan paljon työtä. En odottanutkaan että homma lähtisi kahdessa vuodessa. Bänditoi-mintaa voi verrata yritysmaailmaan. Harva yritys kasvaa vuodessa isoksi. Sanotaan, että kun viisi vuotta on kulunut niin asioita alkaa tapahtua. Monet nuoret bändit luovuttaa liian nopeasti. Tässä hommassa vaaditaan kärsivällisyyttä!

Sävellystyön Tuomas tekee pääosin pianolla ja joskus kitaralla.

– Mä en soita kitaraa niin hyvin kuin pianoa, mutta jos sattuu tulemaan joku ”Morriconemainen” juttu, on luontevampaa esittää se kitaralla. Ville (Suorsa, kitaristi) osaa jalostaa mun juttuja tosi hyvin. On aina mie-lenkiintoista mihin muotoon idea päätyy hänen käsissään. Kaikkien mielipiteistä muodostuu sitten For the Imperium -sekasikiö.

Mitä on tekniikka?Niin, se systemaattisuus. Tuomas pitää Chris Colemanin luomaa ”ABC-metodia” hyvänä. Systemaattisuus tarkoittaa myös sitä, että lähtiessä treenaamaan hän päättää jo kotona mitä harjoittelee. Apuna on vihko johon kaikki treenit merkitään.

– Jos sulla on kaksi tuntia aikaa, jaa se lohkoihin. Esimerkiksi tekniikka, koordinaatio, nuotinluku ja musiikin kanssa soittaminen. Jokaista puoli tuntia. Ota kaikki nuotit esiin mitä sulla on, heitä ne lattialle ja ala järjeste-lemään. Jaa nuotit eri osa-alueisiin ja eri kan-sioihin. Tiedän että se kuulostaa rasittavalta, mutta myöhemmin kiität itteäs. Sitten kun harjoittelet, otat joka kansiosta yhden paperin. Silleen saat treenattua kaikkea tasapuolisesti. Ei niin että soitat kaksi tuntia jalkojen ja tunnin käsien tekniikkaa. Puoli vuotta tuolla tavalla niin varmasti kuulostat kyborgilta sen jälkeen. Eikä siinäkään mitään pahaa jos tekee kyborgimusaa.

Tuomas suosittelee ”ABC-metodia” kehit-tyvälle rumpalille, koska sen avulla asiat pysyvät hyvässä balanssissa. Kirja-aika on kui-tenkin suuremmilta osin häneltä ohi. Nykyään painotus on improvisoinnissa ja materiaalissa jota voi suoraan käyttää musiikissa.

Usein hyvän tekniikan merkkinä pidetään kykyä soittaa nopeasti. Se on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Tekniikkaan kuuluu kaikki rumpujensoiton osa-alueet, fraseeraus, time ja tatsi.

– Myös dynamiikka on tekniikkaa. Tar-vitset paljon erilaisia tekniikoita että pystyt toteuttamaan dynamiikkaa ympäri settiä. Hiljaisesta kovaan. Sama fraseerauksen kanssa. New Orleans -jutuissa tai moderneiden

hip hop rumpalien fraseerauksessa tapahtuu mikrotasolla niin paljon asioita. Nopeus tulee vain harmillisesti sieltä parhaiten läpi. Se onkin aina se juttu kun joku alkaa soittamaan jollain soittimella nopeasti, niin yleisö alkaa hurraamaan.

Huonolla tekniikalla ei pysty toteutta-maan kaikkia asioita. Esimerkiksi soittaa hiljaa jossain kahvilan nurkassa. Sitä ei pysty fuskaamaan.

– Koeta soittaa Sirkesalon naispaholaista viisi minuuttia putkeen nopeasti niin kyllä siinä huomaa, rupeaako kättä puristamaan. Mun mielestä hiljaa soittaminen on ihan yhtä paljon tekniikkaa kuin että osaa soittaa sing-lejä nopeasti.

Rauhala pyrkii treenaamaan tällä hetkellä 2-4 tuntia päivässä, jonka päälle saattaa vierähtää vielä tovi kotona pianon ääressä. Joskus treenaamista joutuu patistamaan.

– Välillä pitää tehdä myös ylläpitävää treeniä. Aina ei ole fiilistä soittaa, mutta sitten kun on lähtenyt treenikselle niin sitä kiittää itseään. Bändi on siinä mielessä hyvä, että se pitää varpaillaan. Kaikki on niin hyviä soittajia, että jos tulee huonoa laatua keikalla, niin kaikki muistuttaa kyllä heti. Se on mahtavaa tervettä syyllistämistä.

Ole hellä itsellesi Rumpuja soittaessa on tärkeää ymmärtää kuinka paljon se keholta vaati. Jossain vai-heessa Tuomaksen nuoruuden ongelmat kostautuivat ja niska pääsi huonoon kuntoon. Ongelmana oli niinkin pieni asia kuin että soittaessa pää oli vähän edessä. Kiropraktikko laittoi niskan kuntoon ja antoi hyvät ohjeet miten sitä pidetään kunnossa.

– Mulla paikat rutisee joka päivä soit-tamisen jälkeen. Kroppaansa pitää muistaa huoltaa. Venyttelyä ja keskivartalotreeniä. Se jeesaa tosi paljon. Kun soitat kolme tuntia paikallaan niin varmasti menee jumiin. Ilman venyttelyä käy huonosti ja silloin tarvitsee auttajaa.

Erityisesti junioreille on tärkeää jakaa tietoa ergonomiasta. 15-25 -vuotiaana ei ongelmat vielä välttämättä näy, mutta pari vuotta päälle niin johan alkaa näkymään. En mä mikään vanha vielä ole - kaksikymmen-täseitsemän. Mutta alkaa kuitenkin tuntu-maan jos joku juttu on ollut vähän huonossa kulmassa. Keho muistaa ja kilsat tuntuu. Ihan sama mitä soitat, paree pitää itsensä kunnossa. Muista ergonomia!

Oikealla tielläRakas harrastus, elinkeino ja elämän

tarkoitus – noin niin kuin kevyesti ilman sen suurempia liioitteluita. Onko Tuomas missään vaiheessa kyllästynyt rumpujensoittoon?

– En oikeastaan. Yksi tyyppi kysy multa vähän aikaa sitten, että ”Miten sä voit olla noin innoissaan tosta rumpujensoitosta?”.

– No emmää tiiä. Musta on aika siistiä että elämässä on joku asia mistä on vilpittö-mästi innoissaan. Lukioikäisestä asti en ole nähnyt tämän asian ulkopuolelle. Mä en ole nähnyt itseäni missään muussa hommassa. Olen aina ajatellut että soitan. Mieluummin pelimanni kuin pedagogi, vaikka opettajan paperit onkin takataskussa.

– Sen takia olen laittanut tavaraa nettiin kun tykkään jakaa tietoa ihmisille. Se suoma-lainen mentaliteetti että ”Jos tuo oppii saman kuin minä, niin miten mulle käy?” ketuttaa. Kaikki tieto pitäisi olla vapaata. Se on kai-kista siisteintä kun joku laittaa mulle viestiä että on saanut treeni- ja soittomotivaatiota mun pätkistä. Siinä vahvistuu visio että on oikealla tiellä.

Käy tutustumassa Tuomaksen elämän tärkeimpiin levyihin osoitteessa www.dafry.fi

98 98 98

P Ö N T T Ö H O M M A A Tuomas soittaa uudella merkillä, mutta vielä hieman tuntemattomilla, Sakae-rummuilla. Mutta ähäkutti! Kyseessä ei olekaan mikään ihan vaatimaton pikkupulju, vaan Sakae on vastannut vuosikausia Yamahan highend -rumpujen valmistuksesta. Kyseessä on miehen ainoa virallinen endorsment -diili.

– Japanista tuli vaahterasetti viime kesänä. Koot on 10”, 12”, 14” 16” -tomit ja 22”-bassari. Perussnare 5½ syvä ja vaahterainen.

Koska Tuomas on soittanut Yamahalla pitkään, oli siirtymä Sakaeen looginen. Varsinkin kun hän oli suunnitellut ennen Sakaen talliin liittymistä Maple Custom -setin ostamista.

– Sakae on kuitenkin tehnyt Jammulle rumpuja alihankkijana jo 60-70 luvulta asti, niin se on kuin Yamahalla soittaisi.

Itse setti ei ole jättimäinen. Joka palalla on tarkoitus ja kaikki lisäykset tarpeellisia. – En tarvitse kahdeksaa tomia samaan Mike Portnoy -filliin. Symbaalit, kolme

crashia, ride ja chopper on Sabiania. Niistä on löytynyt hyvä set uppi. Etsiskelin sopivia aika kauan ja viimein löytyi. Kaikki crashit on HHX Extreme -sarjaa. Se sarja on ohkainen, lähtee soimaan helposti, mutta kestävä. Riippuu tietysti miten lyö. Ohuetkin kestää kun lyö oikein ja paksut saa vastaavasti hajalle. Tuomas toteaa soittavansa symbaaleita välillä tosi kovaa ja joka keikan jälkeen mies naputtaakin korvan vieressä sormella symbaalin läpi, josko säröjä olisi ilmaantunut.

– Mutta kun ei vaan hajoa. Mikä siinä oikein on? Vaikka kuinka yrittää, Tuomas nostelee olkapäitään ymmyrkäisenä.

Haitsun vierestä löytyvä chopper – haitsun ja stackin sekoitus – on kovassa käytössä. – Se tulee hyvin läpi. Aika tehokas jos soittaa fillejä vaikka bassarin kanssa unisonossa. Elektromainen säksätys. Mulla on pari luottovirveliä. Yleensä käytössä on Jammun Mike Bordin -model, mutta nyt ykkösenä on vähän aikaa sitten hommattu Keplinger stainless steel. Todella hyvä! Mä olen niin tyytyväinen. Pedaaleita on kaksi, jonka lisäksi löytyy vielä kaapelihaitsu. Ai niin, ja Rolandin spd-sx sämpleri!

M O N E E N T Ä S S Ä L A S K E T A A N ?Katkokävelyä muistuttavista rytmeistä huolimat-ta suurin osa Tuomaksen ideoista tapahtuu 4/4 tahtilajin sisällä.

- Neljäsosapulssin löytyminen kappaleesta ei olisi pahitteeksi, hehe. Totta kai rytminen idea voi olla 15/16 tahtilajissa, jos se on sellaiseksi luontevasti asettunut. Mulla on säveltämisessä monesti sellainen intialaisen rytmiikan periaate.

Tahtilajin alijaot, esimerkiksi triolit, jaetaan eri mittaisiin sekvensseihin. 4/4 tahtilajin sisällä voi tehdä uskomattomia asioita. Intialainen rytmilaulu Konnakol on tästä hyvä esimerkki. Koettakaa googlettaa, tulee äkkiä äitiä ikävä. Livenä näkee mikä hyvin mitkä kohdat toimii ja mikä ei. Se antaa viitteitä siihen miten asioita kannattaa tehdä. Yleisön tarkkailu on antanut

apua sävellysprosessiin.- Vaikeaa musiikkia on helppo tehdä,

mutta kaikista vaikeinta on tehdä vaikeaa musiikkia, joka kuulostaa helpolta.

Rauhala mainitsee Stingin, jolla on paljon juttuja jotka menevät viiteen, seitsemään tai yhdeksään. Silti kappaleista löytyy aina joku elementti joka vie eteenpäin.

TEKSTI JA KUVA: JUHA TANNINEN

Kari Laakso

DAF:n uusi puheenjohtaja

Näin aluksi, valaisisitko hieman rumpalitaustaasi?Olen eksynyt musiikin pariin noin kymmenenvuotiaana. Olin kuunnellut vanhempieni matkalevysoittimella Juha Watt Vainion kappaletta Juhan-nustanssit, joka teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, koska siinä oli jossain kohtaa virvelillä vedetty rumpufilli. Mä olin aivan hypnoottisen ihastunut siihen. Samaan aikaan mua pari vuotta vanhemmat kaverit olivat oppikoulussa musiikkitunneilla, missä Seija Järvinen perusti ”nolla-kitararyhmän”. Kaverit innostui siitä sen verran, että ne päätti perustaa bändin ja jostain kumman syystä ne päätti pyytää mua siihen rumpaliksi. Niillä oli akustiset kitarat, mitkä musiikinopettaja oli hommannut, mutta rummut puuttui. Treenipaikaksi sovittiin toisen kaverin oma huone kerrostalossa. Mun rumpuharrastus lähti liikkeelle siitä, että mä aloin miettimään luovasti mistä saataisiin rummut. Ne päätettiin tehdä itse. Mä tajusin, että noin 5 litran vetoiset kurkkupurkit näyttää ihan rummuilta. Me mentiin pummaamaan lähi-Elannosta tyhjiä kurkkupurkkeja, ja yllätys yllätys – niitä löytyi sieltä. Sitten lompsittiin ostoskeskuksen kemikalioon hakemaan koulumuovia ja teippiä, joista tehtiin rumpukalvot. Mulla taisi loppujen lopuksi olla peräti seitsemän rumpua. ”Pikkutomit” laitettiin kaverin himassa nojalleen avattuihin pöy-tälaatikoihin. Me oltiin katsottu koulun musakirjan rumpusettikuvasta mallia miltä sen pitäisi näyttää. Kapulat saatiin, kun toisen kaverin äiti lahjoitti mulle riisipuikot. Siinä oli mun ensimmäinen setti ja siitä alkoi rumpalin ura.

Siitä vuosi eteenpäin, oltiin vuodessa -72, Seija Järvinen sanoi mulle, että ”kuule Kari, kyl siun pittää tulla opiskelemaan rumpujen-soittoa. Myö ollaan Klasun kanssa perustettu tällainen Oulunkylän Pop&Jazz Musiikkiopisto”. Syksyllä -72 mä sitten aloitin Kauko Saaren (DAF ry:n perustaja ja kunniajäsen) oppilaana. Se ”Juhannustanssit”, mistä kipinä alkoi, on edelleen mulla vahvasti mielessä.

Mitä rummutusrintamalle kuuluu tänä päivänä?Mä soitan satunnaisesti kahdessa bändissä. Syy siihen miksi sa-tunnaisesti on siinä, että mulla on tällä hetkellä perheessä kolme pientä lasta, jotka vaatii oman aikansa. Näiden kahden ”fuusiojazz –tyyppisen” bändin lisäksi mä soitan edelleen silloin tällöin Ogeli Big Bändissä. Mun päätyöhän tällä hetkellä on Pop Jazz Konservatoriossa opettajana. Siellä mä toimin myös sellaisena opiskelijoiden tutorina.

Mielenkiintoinen lisä pedagogisella uralla on se, että mä vedän bändipajoja kahdella itä-helsinkiläisellä koululla: Myllypurossa ja Mus-takivessä. Sen päälle on muutama yksityisoppilas.

Oletko ollut musiikin ammattilainen koko ajan ogeli-vuosien jälkeen?En koko aikaa. Olen ollut välillä ammattilaisena. Yhdessä vaiheessa tein syrjähypyn kauppakorkeakouluun, josta valmistuin aikanaan ekonomiksi. Tein sitä hommaa aikani leipätyökseni ja soitin samaan aikaan. En kuitenkaan pidä sitä aikaa päätoimisena muusikkoaikana, koska mun päätyö oli muutamassa konsernityyppisessä organisaatiossa.

Vuonna 2004 mä olin töissä eräässä ruotsalaisessa konsernissa, missä tuli päälle yt-neuvottelut. Se pienenä saatu kipinä kuitenkin roihusi mussa edelleen sen verran isona, että mulle oli aivan päivänselvä kuvio, että nyt mä päivitän tilanteen ja otan tän soittohomman uudestaan haltuun. Hakeuduin Pop Jazz Konservatorion aikuisten näyttötutkinto-linjalle. Sain kuulla silloiselta apulaisrehtorilta, että seuraavana syksynä sinne otettaisiin sisään neljä hakijaa. Mä päätin, että olen niiden neljän joukossa, piste! Siitä tämä unelmani lähti uudelleen liikkeelle.

Olit ennen businessuraa siis keikkojen varassa? Missä soitit tuolloin?Soitin muun muassa gospel yhtyeessä nimeltään Livingstone. Me tehtiin kaikkiaan kolme levyä ja sen kanssa me kierrettiin aika paljon. Sitten olen tehnyt satunnaisia keikkoja ja tuurauksia.

Minkälaisia ajatuksia DAF:n puheenjohtajuus herättää?Mä ajattelin, että nyt mulla on tilaisuus verkostoitua alan huippuosaajien kanssa ja tutustua heihin. Nyt voin kuroa umpeen sitä aikaa mitä olin businessmaailmassa ja tulen tavallaan ”back to the basics”. Musta on hienoa myös se, että me aherrettiin aikanaan siellä musaopistossa samojen tyyppien kanssa jotka on nyt konservatoriolla opettajina. Verkostoitumisen lisäksi mulla on sellainen ajatus, että saataisiin järjes-tettyä hyviä tapahtumia tälle isolle joukolle jäseniä. Yli 400:han meitä on jo kasassa. Musta olisi hienoa jos oltaisiin sellaisessa tilanteessa missä päästäisiin, jos nyt ei aivan säännöllisesti, niin riittävän usein järjestämään erilaisia rientoja ja tapahtumia.

Ja terveiset menee?Mä haluan tietenkin lähettää terveiset kaikille jäsenille ja sanoa, että tämä on sitä mitä mä aina halusin tehdä. Jossain vaiheessa musta oli kuitenkin tullut sellainen vellihousu, että mä mietin olisiko se akatee-minen ura sittenkin turvallisempi. Sitä se voi olla, mutta totta vieköön, se on ainakin tylsempi!

Yhdistystämme pitkään ansiokkaasti luotsannut Ar-ska Himberg vetäytyi puheenjohtajan tehtävistä tu-hansien muiden kiireiden paineessa. Puikkoihin astui yhdistyksen riveissä tuore kasvo mutta monella rinta-malla ansioitunut Kari Laakso. Arvoisa lukijakunta, saammeko esitellä…

1110 1110

Painimista kesti aikansa, samaan aikaan

mies opiskeli koulutetuksi hierojaksi ja

urheiluhierojaksi, jonka jälkeen ymmär-

rys kehon toimintaa kohtaan kasvoi ja

ongelmakohdat alkoivat löytymään. Pe-

1990-luvun puolivälistä asti Yhdysvalloissa, Englannissa ja Itä-vallassa asuneen Kari Paavolan soittajanuran kulku ei ole niitä tavanomaisimpia. Liki parin vuosikymmenen mittaiseksi venähtä-neen ulkomaan keikan jälkeen mies päätti perheen perustettuaan palata synnyinmaahansa, ja löysikin täällä paikkansa varsin pian, kahden tuoreen artistikasvon riveissä. Paavola soittaa nyt listojen kärkeen rynnineen Voice of Finland -voittaja Antti Railion yhtyeessä ja luotsaa myös brittilaulajatar Toni-Marie Iommin bändiä – Suo-meen rantautunut Toni-Mariehan on tietenkin legendaarisen Black Sabbath -kitaristin tytär.

Mutta palataan Paavolan kiintoisaan työhistoriaan. Ensim-mäiset pari vuotta USA:ssa, sitten 12 vuotta Lontoossa ja ennen paluutaan kolme vuotta Wienissä asunut Paavola innostui rum-munsoitosta toden teolla Suomessa yläasteella, onnistuessaan kinuamaan opastusta lajiin juuri Amerikasta palanneelta nuorelta Sami Kuoppamäeltä. Kokemuksen innostamana Paavola muutti itsekin 19-vuotiaana Los Angelesiin MIT-kouluun opiskelemaan rummunsoittoa. Ennen lähtöään hän ehti soittaa suomalaiseen

”brittipop”-genreen kuuluneessa Supperheadsissa parin albumin verran.

Amerikkaan ei ollut alun perin tarkoituskaan jäädä, joten parin lukukauden jälkeen Paavola suunnisti päästötodistus kädessään Lontooseen.

– Ei Amerikkaan kannattanut jäädä työluvattomana muusik-kona. Tyhmää jäädä kiinni 50 dollarin keikalla, ja saada viiden vuoden karenssi maahan.

Keikkailu USA:ssa kuitenkin kiinnosti, ja Lontoossa sattui onnekkaasti, että ensimmäinen työllistävämpi artisti oli David Gedge, jonka päämarkkinat sekä levy- että keikkarintamalla olivat juuri Yhdysvalloissa. Gedgen luotsaamien Cinerama- ja The Wed-ding Present -bändien kanssa pyrähdettiin hittilistoilla asti.

Vauhdikas varaslähtöLontoossa soittajan elämä näyttäytyi alussa turhankin auvoisena, kun melkein heti lentokoneen laskeuduttua Paavola löysi itsensä bändistä, jonka naisvokalistista sir George Martinin poika Giles alkoi sorvata uutta tähtiartistia.

– Soiteltiin kolme kuukautta Martinin Air-studioilla Lyndhurs-tissa, jossa pyörivät kaikki maailman tähdet, ja me. Olin 22-vuotias ja ehdin jo iloita, että ”hitto, kun tämä kävi helposti”, kunnes opin kantapään kautta ettei mikään ole varmaa. Projektista ei seurannut mitään, vaan kaikki haihtui ilmaan ties mistä syystä.

Soittajan elämä Lontoossa jatkui sellaisena kuin se olisi voinut Suomessakin olla: coveryhtyeitä, hääkeikkoja, bilebändejä, pubisä-estyksiä. Ohessa löytyi vakituinen soitonopettajan homma tarjoa-maan taloudellista turvaverkkoa suhdanneherkälle keikkailulle.

Brittipop-bändien jälkeen Paavola pääsi Lontoossa monien yhteensattumien summana komppaamaan soul-, funk- ja R&B-artisteja, joista tunnetuimpia on James Taylor Quartetin ja Ingocniton laulajana tunnettu Noel McKoy. Afroamerikkalainen ja länsi-intialainen kehä laajeni luontevasti Stratford Royal East -teatteriin, jonka montussa Paavola soitti merkillisiä joulumusi-kaaleja, vaikkapa Tuhkimoa hiphop-versiona.

Pubeista piireihin

Paavola tähdentää, että metropoleissa selviytyäkseen on tärkeää ajatella uraa huomisillan keikkaa pidemmälle. Jos haluaa soittaa, pärjätä ja menestyä, kaikki keikat tehdään ja niin hyvin kuin osa-taan. Palkka saattaa olla kehnoakin kehnompi, mutta jos sylkee ruohonjuuritason tarjouksille, jäävät rahakeikatkin aikanaan saamatta.

Esimerkiksi Paavolan tunnetuin kiinnitys Womack & Womack natsasi muutaman punnan heittokeikan kautta. Maailmankuulu hitintekijäduo sattui pistäytymään pubiin, jossa Paavola säesti paikallisia laulajia, ja mies päätyi viideksi vuodeksi Womack & Womackin keikkakokoonpanoon, lopulta jopa bändiliideriksi.

Paavolan mukaan pääsy minkäänlaisiin piireihin edellyttää angloamerikkalaisessa maailmassa yltiöpäistä sosiaalisuutta, halua tutustua ja syöksyä tilanteisiin. Samalla tulee varoa astumista kenenkään varpaille, esimerkiksi niin että varastaisi töitä kolle-goilta tarjoamalla itseään keikoille polkuhintaan. Paavolan mielestä muusikoita, joilla pukkaa eniten keikkaa yhdistää samankaltainen persoonallisuus: he ovat joviaaleja, leppoisia ja luontevia.

– Suuren osan keikoistani olen saanut puhumalla – mutta olen pitänyt ne soittamalla! Paavola tiivistää.

Mutkia ja oikoteitäSoittajalla on ulkomaille kaksi väylää: jos soittaa bändissä, on kätevämpää pitää tukikohta Suomessa ja heitellä täältä verkkoja isommille vesille. Sessiosoittajan on sen sijaan lähdettävä itse mat-kaan, yksin. Omaa reissuaan Paavola ei tunnu katuvan miltään osin.

– Pärjääminen maailmalla on mahdollista. Jos on nuori ja näl-

käinen niin sinne vaan! Paavola rohkaisee toppuutellen kuitenkin, että oikoteitä menestykseen tuskin löytyy mutta mutkia matkassa sitäkin enemmän.

– Suomalaisille muusikoille on eduksi, että esimerkiksi Lon-tooseen voi mennä omana itsenään, siellä ei ole Suomesta tietoa eikä siis ennakkoasenteita meikäläisiä kohtaan. Isompien maiden kansalaisiin liittyy rankkaa stereotyypittelyä, jota ei voi kuitata pelkkänä vitsailuna, vaan se on aina taustalla ja pulpahtaa esiin monissa tilanteissa.

Ei ikälisiäUlkomaalaiselle kontaktien luomista voivat vaikeuttaa kulttuuriset koodit, kuten se, että vaadittavan joviaalin sosiaalisuuden ja aggres-siivisen itsensä markkinoinnin välissä on raja, jota ei pidä ylittää. Ainakaan Englannissa jälkimmäistä lähestymistapaa ei siedetä. Jos soittaja näkee seuraavan keikan ainoastaan tilaisuutena, josta hakee vain itselleen välitöntä hyötyä, se aistitaan.

– Pitää viestittää, että tulen siksi koska se on hauskaa ja koska haluan. Soiton täytyy tulla sydämestä – ainakin 90-prosenttisesti.

Musiikkibisnes on pelikenttä, ja vaikka isot markkinat tuovat-kin kentälle kaikenkirjavaa vilunkimiestä, Paavola kertoo onnistu-neensa välttämään pahimmat vedätykset maailmalla viettäminään vuosina. Toki ala on kauttaaltaan alipalkattu ja sikäli jokainen soittaja joutuu huijatuksi koko ajan, mutta ei tietämättään.

– Tällä alallahan koulutustaso, kokemus ja työvuodet eivät ole sidoksissa ansaittuun palkkaan.

Briteistä mantereelleLontoosta löytyneen amerikkalaisvaimon työtehtävien perässä matka jatkui Wieniin, mikä vaikeutti olennaisesti rumpalintontin hoitamista Englannissa. Wienin musiikkipiirejä Paavola kuvailee sisäänlämpiäviksi, ja paikallistasolla pelastukseksi koituivatkin Itävallassa majailevat angloamerikkalaiset muusikot, joiden kautta pääsi taas keikan syrjään kiinni.

– Muusikoille asetetut vaatimukset vaihtelevat eri maissa jyrkästi. Wienissä tärkeintä tuntui olevan hyvä koulutus, hyvä meininki ei niinkään.

TEKSTI: TOMMI SAARELAKUVAT: JUHA TANNINEN JA IAN MACGREGOR

Kari Paavola

”rumpali on taiteilijan

ystävä”

Jokainen muusikko punnitsee jossain vaiheessa mahdollisuuksiaan ammatin-harjoittamiseen kotimaan ulkopuolella. Suomessa Antti Railion ja Toni-Marie Iommin bändeistä tuttu Kari Paavola ehti viettää puolet elämästään rumpali-na maailmalla, ja jakaa nyt paluumuut-tajana kokemuksiaan hommien etsi-misestä, löytämisestä ja pärjäämisestä ulkomaisissa keikkakehissä.

1312 1312 13

Keski-Euroopassa ei tempoista ja grooveista välitetty, mutta biisiin kirjoitetut aksentit ja synkoopit tulee soittaa tarkasti, jos aikoo saada soittajan passiinsa hyvin tehdyn työn leiman.

– Englannissa taas arvostetaan yli kaiken timmiä meininkiä ja että osaa soittaa komppia. Siellä tulee sanomista jos on väärä tempo tai fiilis. Esimerkiksi tuurauskeikalla voi vetää biisin jyränä läpi, kunhan groovaa oikeassa tempossa. Varmasti ei kukaan tule valittamaan, että ”...kun ne unisonot jäivät pois”.

Paavolan kokemuksissa Britanniassa vasta musikaaliteatterin montussa törmää vaatimukseen korkeammasta koulutustasosta, hyvästä nuotinlukutaidosta ja tyylilajien hallinnasta.

Samalla pulssilla

Vajaalla parillakymmenellä pitkäsoitolla ja lukemattomilla keikoilla musisoineen Paavolan mukaan maailmalla tarvitaan tietty soitto-taidon taso, mutta se ei pelkästään riitä.

– Soittaminen taimissa ja hyvällä soundilla ovat itsestäänsel-vyyksiä! tokaisee Paavola, joka pitää rumpalintonttia haasteellisena siksi, että jokainen soittaa samat tutut ja helpot kompit hieman eri vivahteilla.

Sitä omaa pientä vivahdetta pitäisikin aina yrittää nostaa esiin. Paavola itse on vannoutunut komppirumpali, joka pitää fillailun ja tiluttelun minimissään. Hän tähtää komppiin, jossa on energiaa, imua ja tunnetta. Se, mistä ja miten ne soittoon tulevat, onkin vähän henkimaailman hommaa.

– Rumpalillehan sellainen on voittojen voitto, kun soittaa jotain staattista ja simppeleintä komppia, ja artisti äkkiä kääntyy ja ilme kertoo, että ”jess, nyt on hyvä groove”!

Paavola haluaa muistuttaa, ettei toimivan kompin synnyttämi-nen ole pelkästään rumpalin vastuulla – eikä ansiota.

– Rumpali ei voi groovata yksinään, vaan groove syntyy bändin kaikkien soittajien vivahteista, jotka toivon mukaan kohtaavat toisensa upeasti lavalla.

Setit puoliksiKari Paavolan rummustona oli maailmallakin suomalainen Kumu, joskin virvelitelineessä vierailee muitakin merkkejä Pearlista lähtien. Symbaalit ovat Zildjiania, esimerkiksi ohutta ja tummasointista K-sarjaa.

– Puolet kamoistani on Lontoossa, ja pysyvätkin niin kauan kun siellä keikkoja riittää. Kohta taidan tosin olla jo ”entinen kansainvälinen rumpali”, paluumuuttaja Paavola naurahtaa esitellessään kalustoaan Helsingin Kaapelitehtaan kämpällä.

Paavola on vannonut uskollisuuttaan muutamalle merkille, mutta myöntää auliisti että jokaisella tunnetulla tehtaalla on hyvää tarjolla. Kyse on ennemminkin siitä, miten soittimiaan virittää, demppaa, soit-taa – ja millä kapulalla.

– Kapulaa vaihdan sen mukaan, millaista peltisoundia tarvitaan. Ja laukut ovat täynnä demppipatentteja, joita olen leikellyt vanhoista kalvoista. Niillä saa nopeasti erilaista soundia ilman, että tarvitsee vaihtaa rumpua.

Paavolalla on suosikkinsa soittimissa ja musiikinlajeissa, mutta inhokkeja ei. Hän soittaa mukisematta esimerkiksi sähkörummuilla tai millä tahansa, mikä tuo tilanteeseen tarvittavan moodin.

– Ajattelen niin, etten ole taiteilija vaan taiteilijan ystävä, ja siitä katsoen minulla ei ole mitään mitään vastaan.

Sähkösetistä puheen ollen, nuorille rumpaliksi aikoville Paavola ei kuitenkaan suosittelisi harjoittelua padeilla.

– Siinä ei opi ollenkaan soundin muodostusta, kun triggaa jonkun toisen soittamaa samplea. Oman, hyvän soundin synnyttäminen rum-mulla vaatii aikansa, ja siihen liittyy myös virittämisen opettelu.

Miten kannattaa toimia, kun olet astunut lentokoneesta vieraaseen, ulkomaiseen suurkaupunkiin? Aikuisikänsä muusikkona maailmal-la viettänyt rumpali Kari Paavola viitoittaa tietä perässähiihtäjille.

1. Ongi selville uuden kotikaupunkisi kaikki jamit, ja käy tsekkaa-massa ne läpi.

2. Valitse itsellesi tyylillisesti sopivin jami tai kaksi, ja käy niissä joka viikko.

3. Käy kuuntelemassa ”up and coming”-muusikoiden keikkoja, ja esittäydy rohkeasti, koska skeneen pyrkivillä on tarve tutustua kaltaisiisi uusiin naamoihin.

4. Ota puhelimitse ja keikoilla yhteyttä muusikoihin, joilla on samanlainen työhistoria kuin itselläsi. Jos olet juuri koulusta valmistunut tapaa kaltaisiasi, jos taas olet soittanut Suomessa kymmenillä levyillä ja rundeilla ota rohkeasti yhteyttä paikkakun-nan huippuihin! Suomessa tehdyt levyt ovat yhtä kova juttu kuin maailmalla tehdyt.

5. Hanki (osa)päivätyö, ja ole erittäin tarkka rahankäytössä! Mikään ei ole kurjempaa kuin paluu kotiin kesken kaiken vain siksi, että rahat loppuivat. Äläkä välitä köyhäilystä – you are living the dream!

6. Keskity jamien ja muiden peruskuvioiden haltuunoton jälkeen

itsellesi omimpaan musatyyliin. Esimerkiksi Lontoossa on selke-ästi erikseen rock-, jazz-, blues-, urban- ja teatteriskenet. Tämä ei tarkoita, ettet voisi soittaa useita lajeja, mutta kannattaa pyrkiä tunnetuksi siinä, jossa olet haka.

7. Tee kaikki keikat jotka saat, vaikka taloudellinen tuotto olisi plusmiinusnolla.

8. Jos joku kysyy, sinulla ”on auto”! Voit aina tarvittaessa vuokrata sellaisen, vaikka se veisikin koko keikkaliksan.

9. Ole innokas ja energinen, mutta älä tyrkytä, älä polje taksoja äläkä valita klubikeikan huonosta liksasta. Mene peliin mukaan sen sään-nöillä, koska valitettavasti et voi niitä muuttaa – ainakaan ihan heti.

10. Pidä soittotaitoasi yllä, mutta samalla luota itseesi ja usko että Suomessa treenatut jutut riittävät, ja muista että hyvät keikat ovat aina vuoden parin päässä ja pidä hauskaa matkalla sinne: ”it’s not about the goal, it’s about the journey!”

London extra tip:Ota yhteyttä paikallisiin sessioagentteihin, jotka järjestävät tausta-bändejä playback-telkkarikeikoille. Niistä saa mukavaa lisäansiota, ja kontakteja syntyy luontevasti, koska niissä pyörivät kaikki soit-tajat. Telkkariin voi olla saumaa uudellakin tyypillä, jonka naama ei ole vielä kulunut.

Kari Paavolan ”Top 10” -selviytymisvinkit

Teksti perustuu Riffi-lehden numerossa 7/2013 julkaistuun Kari Paavolan haastatteluun.

Teatraalisen ”Russkaja” orkesterin Euroopan kiertueella kevaalla 2011.

RUMPUTUNTEJAHelsingin Kaapelitehtaalla

Aloittelijasta ammattiin haluaville –tule yksittäistunnille tai koko lukukaudeksi.

Muiden kaupunkien rumpalit huom!!

Yksittäistunteja keikkakalenterin puitteissa myös ympäri Suomen!

Katso lisää:karipaavola.com

KUVA Tommi Saarela

Toimin opettajana

London Centre

of Contemporary

Musicissa 2002–2008

www.lccm.org.uk

1514

Keikka jokaisessa Porin Jazzissa eli neljäkymmentäkahdeksan

kertaa, tuhansia keikkoja, yli seitsemänkymmentä levyä, miltei

tuhat levytettyä kappaletta, Yrjö-palkinto, Porin Jazzin kunniajäsen,

jazzlegenda nro 19...

Kuudella vuosikymmenellä musisoinut Laine on jättänyt vahvan

jäljen suomen musiikkikenttään. Jopa niin vahvan että entisaikojen

sketsisarja ”Pulttibois”, otti miehen osaksi sketsejään, jonka myötä

koko suomen kansa oppi hänet tuntemaan.

TEKSTI: MISHA KOIVUNENKUVAT: MIKKO KÄKELÄ

Ei paluutaHenkeen ja vereen jazzmieheksi tunnustautuva Laine aloitti musadiggailut yhdessä tulevien muusikkokaverien Pekka Pöyryn ja Esko ”Rusina” Rosnellin kanssa 50-luvun lopulla. Pöyryn kotona radiossa pauhasi jazziin keskittynyt ”Amerikan ääni” -kanava, joka toi Amerikan vaikutteet heti kuvioihin. Myös naapurin, saksofonisti Lahden Penan, sukulaisilta löytyi ”kaikki jazz-levyt”, joten valinta oli selviö.

Ensimmäinen fanituksen kohde oli trumpe-tisti Bobby Hacket, eikä aikaakaan kun huomio kiinnittyi taustalla soittaviin rumpaleihin. Eritoten Hacketin kanssa välillä soittanut Gene Grupa teki vaikutuksen. Viimeinen niitti iskettiin vuonna 1962, John Coltranen keikalla Helsingin Kulttuu-ritalolla. Rummuissa Elvin Jones.

– Silloin näin ekan kerran rumpalin joka kolahti oikein kunnolla. Sen jälkeen menin pitkän aikaan päin seiniä, aivan sekaisin. Se oli modernia musaa, josta ihmiset oli montaa mieltä. Ne soolot oli niin erilaisia. Siitä se ajatus lähti että noin mä haluan tehdä. Jos pääsisi lähellekkään siihen suuntaan, niin hyvä olis.

Valinta oli siis tehty ja harjoitteluintoa riitti. Laine kertoo ettei kuitenkaan käynyt yhdelläkään rumputunnilla, vaan oppia haettiin keikoilta. Joskus myös joku vanhempi rumpali – kuten Matti Oiling – saattoi näyttää jonkun jutun tai antaa neuvoja. Pääasiassa homma eteni kuitenkin itseopiskeluna.

Kaikki lähtee komppaamisestaEnsimmäiset keikat Laine heitti Olavi Virran bändissä. Untuvikko otettiin bändiin koska muita rumpaleita ei yksinkertaisesti ollut.

– Mä en tiennyt edes mikä on valssi tai tango. Siinä vaan mäiskittiin, mistään mitään tietämättä. Ola soitti itsekin aika paljon rumpuja kun en mä osannut.

Vaikka jazz veti puoleensa, oli ammattimuu-sikoksi mielivän soitettava tanssimusiikkia, sillä rahaa oli pakko tehdä. Kehityksen myötä alkoivat rahkeet riittää myös jazzin soittoon. Soittotaito ei ollut kuitenkaan tärkein kriteeri Laineen saadessa pestin Kai Backlundin jazzbändiin.

- Pääsin mukaan kun mulla oli joku Zildjianin symbaali. Muilla oli Sultanin symbaaleita. Tyylinä oli mainstream-jazz suoralla kompilla.

Backlundin pestiin sisältyi Reiska Laineen rumpaliuran tärkein opetus.

– Kaitsun ansiosta olen oppinut suoran kompin soittamisen. Siihen aikaan kompatessa mun vasuri soitti mitä soitti. Kaitsu sano että ”vaikee löytää ykköstä kun sä sillä vasemmalla räpsytät koko ajan”. Kysyin että No mitä mä sitten teen? ”Laita vaikka taskuun se vähäksi aikaa”, se vastasi. No minä nuorena poikana tein työtä käs-kettyä ja jätin sen vasemman rauhaan. Silloin mä opin että vasemmalla lyödään oikeeseen aikaan. Räplää oikein! Siinä oppi että kaikista tärkeintä rumpujensoitossa on komppaaminen. Että osaat

kompata oikein. Treenikämpällä voi räpeltää kaiken maailman sooloja, mutta komppaamisen opit aino-astaan soittamalla muiden kanssa.

Reiska painottaa, että musiikinsoitossa vai-keus alkaa siinä vaiheessa kun mukaan tulee toinen osapuoli. Silloin oma osaaminen pitää sovittaa muiden osaamiseen. Homma vain vaikeutuu mitä enemmän ympärille tulee porukkaa. Se vaatii rumpalilta että todella osaa kompata.

– Rumpalin pitää myös tyytyä siihen, että se on säestämistä. Nimi ei ole lehdessä välttämättä ensimmäisenä. Autat sitä solistia tekemään par-haansa. Komppaaminen on kuitenkin erittäin tärkeä osa soittamista. Jos ei sitä tajua, pitää perustaa oma bändi, missä voi tehdä mitä haluaa. Säestämisen oppiminen on paljon vaikeampaa kuin sen teknisen puolen. Kun menen rumpujen ääreen, mietin miten voin helpottaa solistia. Se ajattelu tarttuu koko elämään. Mietin koko ajan miten voisin auttaa itse ketäkin missä vaan. En usko että voit muuttua täysin toiseksi ihmiseksi kun alat soittamaan. Sen jutun pitää löytyä sydämestä ja sen mukaan pitää mennä kaikkialla elämän alueilla. Se on kokopäiväduunia jos sen haluaa haltuun. Multa kysytään usein että kannattaisiko ostaa lapselle rummut? Suosittelen aina. Rummut on soitin joka hyödyttää kaikkialla elämässä. Olet kokki tai rakennusmestari, niin ei ole mitään haittaa että osaa soittaa rumpuja – päinvastoin. Kaikkihan noi hyvät soittajat – oli ne fonisteja tai mitä tahansa – soittaa vähän rumpuja, koska se auttaa niiden hommassa.

Kovaa kouluaLaineen soittoura alkoi siis suoraan suomen musiikkimaailman huipulta. Pesti Olavi Virran bändissa oli kova koulutus keikkaelämään. Viinaa oli tarjolla mielin määrin ja sitä myös kului. ”Kaikki oli niin kännissä koko ajan”. Viisitoista-vuotias rumpali pyrki kaatamaan tarjotut viinat parhaansa mukaan pois. Onneksi ”huruaika” oli ohimenevä juttu.

Ennen jazz-kautta hän työskenteli Musiikki Fazerin varastossa plokkarina Toivo Kärjen alai-sena. Kärjen konttori oli yläkerrassa ja varasto alakerrassa. Kontaktien luominen tällaisessa ympäristössä oli helppoa.

15

REISKA LAINEK O K O K A N S A N R U M P A L I

”Onks Reiskaa näkyny?” Niinpä niin, kukapa ei Reiskaa tietäisi. Onhan hän kautta aikojen yksi suomen tunnetuimmista rumpaleista.

14

1716

– Siellä oli yks Taage-niminen kundi, joka tunsi kaikki nää Rautavaarat, Helismaat ja muut. Ne kävi aina siellä kahvilla sen jälkeen kun ne oli käynyt Topia tapaamassa. Siellä tapasin Taisto Tammen joka pyysi mua bändiinsä.

Tammen bändiin liittyminen merkitsi muut-toa Kuusankoskelle yhteismajoitukseen muun bändin ja managerin kanssa. Töitä tehtiin viiden keikan viikkotahtiin. Lainetta vuoden vanhempi Tammi oli kova jätkä.

– Tammen bändissä ei dokattu. Me oltiin koko ajan kimpassa. Taisto tutustutti mut romanikulttuu-riin. Sillä ei ollut ajokorttia mutta mulla oli, joten toimin sille myös kuskina. Lyhyet matkat tehtiin eri autolla kun bändi. Se oli opettavainen pari vuotta.

Laine muutti takaisin Helsinkiin vuonna 1966 ja jazzhomma alkoi pyörimään toden teolla. Työs-kentely muuttui ammattimaisemmaksi. Päivittäiset treenimäärät olivat 3-4 tuntia.

Samainen vuosi oli muutenkin merkittävä suomalaiselle musiikille, sillä tuolloin aloitti toimintansa Love Records ja Pori Jazz. Laine on näytellyt merkittävää osaa kummassakin.

Vuosikymmenen lopulla kuvioihin asteli KOM-teatteri, joka työllisti miestä jonkin aikaa. Tämä taas johti lukuisiin levytyssessioihin Love Recordsille.

– Tehtiin paljon poliittista musaa. En ollut täysin levyjen julistaman Marxismi-Leninismin kannalla, mutta sain asiasta ainakin tietoa ja olihan se jonkinlainen vaihtoehto kuitenkin.

Kiinnitys KOM-teatteriin päättyi aikanaan ja tilalle tuli Ryhmäteatteri. Ryhmiksen aika oli hauskaa ja opettavaista. Bändi oli mukana luku-harjoituksista lähtien.

- Näyttelijöiltä oppi paljon. Se miten näyt-telijät kehittävät rooliaan ja päätyvät tiettyyn lopputulokseen oli rumpalille hyvin opettavaista. Ei kukaan rumpali olisi pystynyt mua opettamaan-kaan tällaisissa asioissa.

Rumpaloinnin lisäksi järjestöaktiivina ja kansanedustajana toiminut Laine kertoo ammen-taneensa oppinsa ihan muilta aloilta. Hän ei myös-kään nosta rumpujen soittoa millekään erityiselle jalustalle. Se on yksi homma muiden joukossa.

Ludwig-miehet ja Gretsh-miehetRumpalien keskinäistä kilpailua esiintyi 60-70-luvulla enemmän kuin nykyään. Esimerk-kinä Reiska mainitsee rumpumerkkikohtaisen kisailun. Yhteisissä illanvietoissa Gretsh-miehet ja Ludwig-miehet istuivat visusti omissa pöydissään. Laine istui muuten Gretsh-pöydässä.

– Vahingossakaan ei oltu kapakassa yhdessä vaikka kaikki tunnettiinkin toisemme.

Kilpailusta huolimatta ainakin herrat Anssi Pethman ja Christian Schwindt päästivät nuoren rumpalin kuuntelemaan yhtyeidensä treenejä.

– Istuin Old House-jazzklubilla ja kuuntelin. Joskus pääsin jopa soittamaan. Nää kaksi rumpalia ovat hyviä esikuvia. Niiltä oppi paljon. Crisse (Sch-windt) oli maailman parhaita medium-tempoisessa suorassa komppauksessa ja Anssi (Pethman) taas oli niin vilkas ja hyvällä mielikuvituksella varus-tettu että se soitti hienoja sooloja. Sitten oli tietysti

Eki Valaste ja Kallion Ilpo jotka soitti isoissa tanssi-bändeissä ja joilta sai myös hyvää oppia.

Suomen jazzkentän ykkösbändi oli tuohon aikaan Otto Donnerin ja Christian Schwindtin yhtye. Radion viihdeorkesteri – jossa oli paljon jazzmuusikoita – oli myös suosittu. Tästä syntyi myöhemmin UMO. Myös Heikki Sarmanto oli kova nimi.

Helsingissä toimi tuohon aikaan jokaviikkoi-nen jazzklubi ravintola Groovessa. Vaikka jengiä riitti, itsensä elättäminen jazzilla oli haave vain.

– Onko sillä ikinä pystynyt? Säveltäjät kuten Sarmanto, Linkola ja Ahvenlahti ovat ehkä pys-tyneet siihen sävellyksiä myymällä, muttei soit-tamalla. Paitsi ehkä Vesala (Edward). Senkin piti tehdä muutakin. Tanssikeikkoja pääsi vetämään viisi viikossa mutta jazzia muutaman kerran kuukaudessa niin kuin nytkin. Jazz oli ja on mar-ginaalia. Pienet yleisöt kuten myös liksat.

Soundiin lisää saunavihtaaMusiikkilehdistön hehkuttaessa 70-80-luvuilla minkä milloinkin suomalaisen pop/rockbändin ”maailmanvalloituksesta”, jäi suurelta yleisöltä huomaamatta että suomalainen jazz oli niittänyt kansainvälistä mainetta jo vuosia aiemmin.

Reiska Laine matkasi vuonna 1969 Eero Koivistoisen yhtyeen rumpalina Montereuxin jazz-festivaaleille katselmukseen, jonka yhtye yllättäen voitti. Palkintona oli keikka Newportin festivaaleille. Erilaisten kiemuroiden kautta mies jäi Jenkkeihin vuodeksi asumaan. Keikkaa oli pari kertaa kuussa triolla, jossa oli rumpujen lisäksi urkuri ja fonisti.

Suomalaista jauhonaamaa ei pidetty minään kummajaisena alan piireissä.

- Osasin jo vuonna 70’ mielestäni soittaa hyvin ja aina kun pääsi johonkin soittohommaan niin aina pyydettiin uudelleen. Ennakkoluuloja ei esiintynyt vaikka muut muusikot oli yleensä mustia.

– Joskus kun mentiin Harlemiin jazzklubeille, niin meitä katsottiin pitkään, kun eivät olleet tot-tuneet siellä valkoisiin, eikä heitä siellä käynytkään. Vessassa joskus vähän tönittiin, mutta kun ne oppi että oltiin suomesta niin homma oli ihan ok. Ne kun piti niitä oman maan valkoisia semmoisina jotka tulevat varastamaan heidän juttunsa. Pääsin piireihin aika nopeasti ja tutustuin aika moneen soittajaan.

Kotimainen jazz haki vuosikymmenien ajan muotoaan. Musiikin rantautuessa maahamme 50-luvulla, kaikki vaikutteet tulivat Yhdysvalloista. Euroopassa, missä kaikki oli tuhottu, sota kesti vielä pitkään sen loppumisen jälkeenkin.

Jossain vaiheessa Eurooppaan alkoi kantautua freejazz-kaikuja. Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan muutti paljon amerikkalaisia soittajia, joiden myötävaikutuksella syntyi käsite Skandinaavinen jazz, jossa oli hyvin amerikkalainen soundi. Suomi jäi ilmiön ulkopuolelle ulkomaalaisten soittajien karsastaessa suuren Neuvostoliiton syleilyssä uinuvaa maata.

Mukaan tuli kansallisia piirteitä folkista ja kansantaruista, eli suomalaiset alkoivat tehdä omaa

juttuaan. Kun tulevat sukupolvet ottivat vaikutteita aiemmilta polvilta, alettiin hiljalleen irtautua ame-rikkalaisista vaikutteista.

- On selvää, että jos matkitaan jotain juttua, niin se alkaa väkisinkin kuulostamaan samalta, Laine viittaa skandinaaviseen jazziin.

– Tää oli itäisin kolkka ja kaikki uudet ulko-maiset jutut jäi Tukholmaan, Köpikseen ja Osloon. Me jäätiin väkisin oman onnen nojaan, joten jotain piti keksiä.

– Suomalaiset kehittivät oman soundinsa. Siinä on eri vivahde – joku slaavilainen ulottuvuus. Amerikan matkiminen on jäänyt. Tietysti kaikil-lahan on amerikkalaisia esikuvia, mutta meidän soundiin on tullut saunavihtaa mukaan. Se on eri juttu kuin muilla skandinaaveilla tai amerikkalai-silla. Ei parempaa tai huonompaa, mutta erottuvaa.

Oman sointinsa ansiosta suomalaiset yhtyeet ovat pärjänneet kautta aikojen hyvin kansainväli-sissä kilpailuissa.

– On kova juttu soittaa ulkomailla nimen-omaan suomalaista jazzia. Ei häpeillen vaan ylpeänä. Sen takia suomalaiset on aina top 3:ssa. Persoona-asia vaikuttaa paljon. Onneksi täällä on ollut paljon persoonia. Tekninen taituruus ei ole läheskään niin tärkeätä kuin tunnistettava per-soona. Mä en enää kuuntele soittajan teknisyyttä, vaan enemmänkin että se on uniikkia ja erilaista.

Miten suomalainen soittaja pärjää kansainvä-lisessä vertailussa?

– Hyvin pärjää. Tämä on juuri se pointti: yleisö tulee festareille katsomaan miten suoma-lainen siellä pärjää. Jos olisi pelkkiä ulkolaisia tai pelkkiä suomalaisia, niin ei sinne tulisi kukaan. Jengi haluaa nähdä miten suomalaiset pärjää. Ja kun pärjää se on tietysti ylpeyden aihe ja siitä se jutun juuri alkaa. Vertailu on olemassa halusi tai ei. Jotkut ei halua vertailua, mutta täytyy ihmisillä jotain vertailukohtaa olla.

– Kehitys on tapahtunut niin nopeasti. Vii-meisen 10 vuoden aikana suomalaisten jazzmuu-sikoiden arvostus maailmalla on kasvanut. Suo-malainen jazz on tänä päivänä käsite ulkomailla. Ennen ei ollut.

Ei Porin voittanutta80-luku oli Laineelle työllisesti parasta aikaa. Päätyöllistäjinä oli Ryhmä-, Kaupungin- ja Kansal-listeatterit. Sivussa tehtiin levytyksiä ja kesäisin oli aina parin viikon kiinnitys Porin Jazzeille. Harjoit-telu maistui ja näkyvyyttä piisasi aina Pulttibois-ohjelmaa myöten, jossa Laineen nimi vilahteli sketsiyhtye Trio Erektuksen puujalkavitseissä.

– Tein silloin Veskun (Vesa-Matti Loiri) bändissä paljon keikkaa ja ihmiset tunnisti mut. Se on eri asia miten se liittyy musiikkiin. Jengi huutelee vieläkin niitä vitsejä. Kivahan se on kun ihmiset tuntee. Heidän kanssa on kiva jutella, ei siitä haittaa ole.

Reiska Laine on säestänyt vuosien aikana miltei kaikkia Porin Jazzeissa esiintyneitä tähtiä. Tapahtuman yhteydessä käydyissä jameissa staraa pukkasi lavalle oikealta ja vasemmalta.

– Jameissa pääsee soittamaan ulkolaisten kanssa. Harvalla festarilla on enää jameja. Porissa

on ollut legendaarisia jameja, esimerkiksi missä Coreat (Chick) ja Cannonballit (Adderley) on soit-taneet ekan kerran yhdessä. Vaikka olen kiertänyt paljon, niin muualla en ole samanlaista nähnyt. Pori on harvinainen tapaus.

Reiska vetäisee hatusta ensimmäiseksi muis-tamansa jamikavereiden nimet:

– Dexter Gordon, Archie Shepp, Harper Foni, Phil Woods, Billy Harper ja monia muita. Niitä on niin paljon – kaikki starat mitä on maailmassa melkein ollut. Jamit järjestettiin yleensä ”Mr. Pori Jazz” Jyrki Kankaan toimesta, joka kutsui paikalle suhteillaan eri maista porukkaa jamimuusikoiksi. Kovaa hommaa, ja soitto jatkui neljään asti.

Kansallisuuksista edustettuina olivat ainakin Venäjä, Viro, Turkki, Jenkit, Unkari ja Latvia. Kokoonpanon nimi oli usein Reiska Laine Trio ja lavalla saattoi olla kymmenen tyyppiä.

Ja kaikki eri maista. Porukkaa oli joskus niin paljon ettei Reiska tiennyt edes kaikkien nimiä.

Pääsipä Laine joskus tuuraamaan jopa Max Roachia – vielä Roachin omassa bändis-sään.

– Hänen fonisti Odeon Pop kysyi että ”Mitä tiedät Roachista?” ”Olen kuullut paljon”, sanoin. Pop vastasi ettei se ihan riitä. Sitten soitettiin vähän, hän löi nopean tempon. Kahdeksan tahtia riitti, jolloin fonisti huikkasi ”Illalla nähdään.”.

– Olen soittanut varmaan enemmän kuin kukaan muu maailmassa muiden kanssa. Nel-jäkymmentäkahdeksan vuotta ja 4-10 tyyppiä vuosittain. Heitä on satoja.

Pori Jazz on mun korkeakoulu.Jamit ovat spontaaneja tilanteita, joita ei voi

mitenkään harjoitella etukäteen. Bändit ja soittajat vaihtuvat yhtenään. Reiskan vankka jazzin tunte-mus helpottaa asiaa.

– Ne biisit tietää aika hyvin. Sitä paitsi rum-palilla on aika helppoa. On pakko vaan hyökätä sekaan. Kokonaiset konsertit voisivat olla asia erikseen, mutta Reiskan mukaan ”ei siellä paljon harjoiteltu”.

– Dizzy Gillespien kanssa Ylen studiokonser-tissa 70-luvulla pidettiin yhdet harjoitukset. Neljä biisiä. Keikalla biisit oli kuitenkin ihan erilaisia ja eri tempot. Kyllä sen vaan jotenkin klaaraa. Jos on tempobiisejä niin sen suoran kompin mä osaan. Se on mun juttu.

Reiska Laine ei osaa sanoa mistä perinne soit-taa joka Pori Jazzeilla sai alkunsa. Jostain löytyi aina joku keikka. Ja aikansa tapahtumassa esiinnyttyään, häntä alettiin pyytämään paikalle.

– Eritoten Ted Cursonin kanssa soitettiin paljon. Ted tuli aina kesäkuussa suomeen. Tehtiin muutamia keikkoja ennen ja Porissa meni kaksi viikkoa joka päivä keikkaillen ja elokuussa kotiin. Joskus oli kaksikin keikkaa päivässä. Väittävät että niin kauan kuin elän, saan tulla sinne keikalle.

Cursonin viimeinen keikka oli vuoden 2012 Jazzeissa. Katso osoitteesta www.dafry.fi linkki videoon kyseiseltä keikalta jossa hän esittää Liljan-kukan ja laulaa jopa muutaman sanan suomeksi.

Suosikkikokoonpanot Porin Jazzin esiintyjä-historiaa selatessa Reiska Laineen nimeä kantavia yhtyeitä löytyy yhteensä kolmetoista. Keikkoja

1716

1918 1918

– Youtubesta tulee nykyään kuunneltua aika paljon myös sooloja. On mielenkiintoista verrata miten joku on kehittynyt vuosien varrella. Otan jonkun soittajan ja kuuntelen häneltä saman biisin eri versioita. Esimerkiksi Buddy Richiltä kymmenen sooloa peräkkäin. Jotain Art Blakeyn levyjä olen hommannut pelkästään soolojen takia. Olen onnekas kun olen nähnyt hänetkin livenä monta kertaa.

– Rumpujensoittoa oppii myös pelkästään katselemalla. Sen takia rumpali on mielenkiintoi-nen lasten ja aikuisten keskuudessa, kun liike on iso. Pianistin kohdalla vain sormet heiluu.

– Ennen screenejä monella big band -rumpa-lilla oli pellit ylhääällä. Mitä ne siellä tekee? Siksi että se näytti sadan metrin päähän joltain.

- Toinen puoli on että verrattuna esim pianisteihin rumpalit on melkein kaikki persoonia. Kun pianistit aloittaa soittamisen niillä on joko Aaronin tai Thompsonin koulu pohjalla. Kaksi kuuluisaa koulua, josta homma alkaa. Rumpaleilla ei ole mitään nimettyä vaan he joutuvat itse kai-vamaan asioita esiin. Heillä on jo alusta asti oma

Laineen nimen alla taas miltei neljäkymmentä. ”RLB” on häilyvä määrite yhtyeelle.

– Se nimi vaihteli koko ajan. Välillä se oli Ahvenlahti (Olli), mutta useimmiten Koivistoinen (Eero), jolla tehtiin paljon levyjä. Jollain nimellä mentiin vähän aikaa ja sitten muutettiin nimi joksikin toiseksi. Sama bändi se kuitenkin aika pitkälle oli.

Omista kokoonpanoistaan Laineen on vaikea nimetä suosikkiaan. Missään ei ole ollut huonoja puolia, mutta kaikissa hyviä. Yllätykseksi esiin nousee miehen tämänhetkinen proggis.

– Olen innostunut tästä mitä tehdään Aalto-sen Junnun kvartetilla Iro Haarlan ja Uffe Krok-forsin kanssa. Hyvin mielenkiintoista ja modernia musiikkia, jossa saa toteuttaa itseään ihan miten haluaa. Kukaan ei sano mitä pitää tehdä. Kunhan olette lopussa samaan aikaan?

– Sekään ei ole tärkeää. Eikä me aloitetakaan samaan aikaan. Ei ole mitään sääntöjä. Todella haasteellista musaa. Koko konsertti soitetaan rubatossa (ilman pulssia). Tosi vaikeeta, joka biisin pitäis kuulostaa joka kerta vähän erilaiselta. Hienoja melodioita. Melodia onkin ainoa mikä on olemassa, muuten on vapaata. Lapuissa ei ole edes nuottiviivoja. Junnu on huikea saxofonisti!

Loistavia arvosteluja saanut kvartetti on kon-sertoinut viime vuosina muunmuassa Israelissa, Saksassa, Ranskassa, Englannissa ja kaikissa poh-joismaissa.

– Sitten on Clasun (Andersson) ja Mutikai-sen (Pentti), joiden kanssa soitetaan rauhallista swingiä. Pakko mainita myös Koivistoisen Eero, jonka kanssa soitettiin 70-80-luvulla pitkän aikaa samalla kokoonpanolla. Tehtiin monta kiertuetta ympäri maailmaa.

Tärkeimpiä omia levytyksiä Reiskalle ovat Eero Koivistoisen levyt, Juhani Aaltosen uusi kvartettilevy ja hiljattain Claes Andersonin ja Pentti Mutikaisen kanssa tehty triolevy.

– Sitä oli kiva tehdä. Sillekin pitää antaa arvoa, että jonkin levyn tekeminen on ollut muka-vaa ja siihen on itse tyytyväinen. Loirin kanssa on tehty monta hyvää. ”Tolonen!” on myös aika legendaarinen levy. Silloin oli kova vaihe elämässä muutenkin. Vaikea noita on laittaa jonoon. Päivän fiilis ratkaisee.

Tärkeimmät rumpulevytNiitä on helpompi listata. Riittää kun tietyt nimet löytyvät takakannesta ja laatu on taattu.

– Coltranen kvartetin ja Milesin kvintetin levyt. Levyt missä Elvin Jones ja Tony Williams soittaa. Myös Jack DeJohnette on kova.

Reiskan Coltranen diggailu on jatkunut niin voimakkaana että ei kulu päivääkään ilman Coltranea.

– Mä en enää muuta kuuntelekaan. Jonotin silloin joskus lippuja hänen keikalle monta tuntia. Pakko oli päästä. Elvin Jonesin olen nähnyt ja tavannut monesti.

Reiska lisää samaan hengenvetoon jammail-leensa joskus myös Joe Morellon kanssa samalla keikalla Natsalla vaikka myös Morello on rumpali.

persoona näkyvissä. Kaikki rumpalit kuulostavat aika erilaisilta mikä on hieno homma.

Omaa uraansa Reiska analysoi nöyränä: - Enemmänkin olisi voinut harjoitella,

mutta olen harjoitellut sen homman niin pitkälle että pystyn heiluttamaan niitä kapuloita ja heit-tämään sirkussooloja jos niitä tarvitaan. Soitto ei ole työtä mulle. Olen vieläkin innoissani siitä kun pääsee keikalle.

- Pidän itseäni onnekkaana. Saan edel-leen soittaa kovien tyyppien kanssa.

Kun Cursonilta kysyttiin suosikki soittaja-kavereitaan hän ei koskaan sanonut kenenkään elossaolevan soittajan nimeä, ettei loukkaa ketään. Samanlaisella nöyryydellä tulee kuunneltua jotain omia juttuja että ”Ai, olen tonkin osannut soittaa noin...”

Muistan kuitenkin koko ajan että olen säes-täjä. Mun pitää kompata.

Lue osoitteessa www.dafry.fi Reiskan levynte-komuisteloita uran varrelta.

”SEHÄN SOITTAA TAJULLA”60-luvulta asti Laineen kanssa soittanut basisti Pentti Mutikainen tietää mistä puhuu Reiskaa kuvaillessaan.

- Reiska ei ole mikään nuottihirviö, sehän soittaa tajulla. Mutta se ei ole suin-kaan negatiivinen asia. Se on helkkarin nopea oppimaan. Kertakuulemalta oppii ja soittaa aivan loistavasti. Erittäin hyvä taju soittaa oikealla volumella. Jos soi-tetaan akustisella kokoonpanolla, niin hän ei ole siellä se pääasia. Se soittaa juuri sillä voimakkuudella mikä on sen kokoonpanon voimakkuus. Sen osaaminen on yksi hienoimmista asioista. Reiskalla on myös synnynnäinen lois-tava motoriikka ja se pystyy soittamaan ihan mielettömiä up-tempoja.

Mutikainen alleviivaa että Laine on nimenomaan oivaltava jazzmuusikko, joka pystyy menemään kehään kenen kanssa tahansa.

- Sehän on ihan sama, mihin tommosen peliman-nin laittaa, kun se oivaltaa silmänräpäyksessä mistä on kyse.

Hyvä DAF:in jäsen!!

Onko kaikki kunnossa? Luistaako komppi? Mitä rumpuyhdistyksesi voisi tehdä SINUN eteen?

Drummers Association of Finland kerää kevään ajan palautetta toiminnas-taan. Anna palautetta, korjausehdotuksia ja ideoita osoitteessa info@dafry.fi. Laita viestiin otsikko ”Palaute”. Kysely päättyy 1.6.2014, jolloin kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kymmenen DAF-paitaa ja kolme ilmaista vuoden jäsenyyttä. Eniten palautetta saaneita aiheita tullaan puimaan kesällä johtokunnan voimin sivuillamme osoitteessa: www.dafry.fi

RUMPALI, OSALLISTU JA VAIKUTA!

RUMPUYHDISTYKSESI TARVITSEE SINUA!

Vietettyään parikymmentä vuotta erossa toisistaan, komppipari palasi yhteen Claes Andersonin trion myötä. ”Aivan kuin kotisohvalla istuisi.” Laineen ja Mutikaisen yhteistyö on hitsautunut saumattomasti yhteen.

- On hyvä kun me soitetaan, niin siitä keikasta ei muista mitään. Eli soitossa ei ole hajontaa. Jos homma ei klingaa, sen tuskan muistaa. Reiskan kanssa en muista kovin montaa keikkaa. Mehän soi-tetaan vieläkin pari keikkaa viikossa vaikka ikämme puolesta meidän ei pitäisi soittaa enää yhtään.

2120 2120

Ossi RaippalinnaKulttuurinvaihtoa Afrikassa

– Mestarien opissa

TEK

STI JU

HA T

AN

NIN

EN

KU

VAT –

OS

SI RAIP

PALI

NN

A

Rummutus on ollut keskeinen osa Helsinkiläisen Ossi Raippalinnan elämää jo lähes vaippaiästä saakka. Tarina on meille rumpaleille entuudestaan tuttu, sillä äidin kattilat eivät säästyneet myöskään Raippalinnan perhees-sä. Kattilat tosin ovat vaihtuneet oikeisiin soittimiin ja kotipihan hiekkalaa-tikko laajentunut koko maailman mittakaavaan. Monet matkat Afrikkaan ovat elämän ohella opettaneet taidokasta rummutusta sekä soitinrakenta-misen taidon. Ossi Raippalinnalle monikulttuurisuus on elinehto.

Nuori miehenalku katsottiin parhaaksi passittaa muskariin, missä viisikieliselle kante-leelle ei annettu armoa. Ossin ollessa vielä alle kymmenvuotias, alkoivat rumputunnit Harjun nuorisotalolla Tero Klingin opissa.

Ossi on hengaillut ja musisoinut Harjun nuorisotalolla lähes koko ikänsä – ja toiminta jatkuu edelleen. Oppipojan rooli on tosin tässä vaiheessa muuttunut esikuvan ja kouluttajan rooliksi. Harjun nuorisotalo tunnetaan paitsi lukuisten musiikkikulttuurien kohtaamispaik-kana, myös useiden menestyneiden kotimais-ten bändien kotipaikkana.

Murrosikään tultaessa harrastuksiin oli jo kuulunut konemusiikin ohjelmointia ja teknobi-leissä ravaaminen, mitä kautta hänelle avautui mm. drum´n´bass sekä erilaiset tanssirytmit ja tanssiin liittyvä ”transsimeininki”. Ossin ollessa 15-vuotias hän kuuli talolla sattumalta senegalilaista rummutusta.

– Mun päässä se senegalilaisten rum-mutus kuulosti jotenkin teknolta ja tuumasin, että mitäs tässä nyt on meneillään? Mä kävin kokeilemassa sitä ja olin tietysti pihalla kuin lumiukko. Ajattelin vain, että ei tämä ole yhtään mun juttu. Onneksi kuulin heitä myös

toisenkin kerran kun paikalla oli enemmän soittajia ja paljon tiukempi meininki. Se rytmi kuulosti ihan melodialta. 5-6 rumpalin polyryt-misesta rummutuksesta muodostui selkeä melodiakulku, mikä oli todella päräyttävä kokemus. Mieletön meininki päällä.

Päräyttävän kokemuksen jälkeen Ossi alkoikin käymään säännöllisesti senegalilaisten järjestämillä tunneilla. Hyvän musiikkitaustan avittamana alkeisiin kiinni pääseminen ja kärryille hyppääminen ei ollut ylivoimaisen vaikeaa. Ensimmäiset katukeikat tulivat jo samana kesänä, jotka satunnaisesti poikivat myös muita keikkoja.

Myöhemmin Ossille alkoi hahmottumaan erilaisten afrikkalaisten rytmien ja musiikki-kulttuurien erot. Esimerkiksi sabar- ja djembe-rummutus ovat omat lukunsa. Pian Ossi löysi itsensä djembetunneilta ”Merceau”-nimisen Burkina Fasolaisen rumpalin opista. Dun duneilla ja djembeillä soitettu musiikki kulmi-noitui lopulta Faso Kan nimisen griottimusiikkia soittavan ryhmän perustamiseen. Treenejä oli kahdesti viikossa ja keikkojakin alkoi vähitellen kertyä mukavasti.

– Mulle alkoi selkiintymään käsitys afrik-kalsesta musiikista. Senegalilainen sabar on mageeta musaa, ja se on edelleenkin oma suosikkini. Djemberummutus on vain levinnyt

laajemmalle. Kynnys aloittaa on monelle pie-nempi djembellä. Sabar on niin monimutkaista polyrytmiikkaa ja siksi vaikeampaa lähestyä. Siinä rummuilla puhumisen perinne on hyvin vahvaa, senegalin sabarrummut puhuvat wolofia. Jotta siihen pääsisi kunnolla sisälle pitäisi osata myös kieltä.

Griotin poikaVuosien kuluessa Ossi oli hengannut senega-lilaisten muusikoiden kanssa niin paljon, että hän alkoi vähitellen myös ymmärtää wolofia.

– Kun mä sitten lopulta v. 2007 menin Senegaliin, yritin määrätietoisesti opiskella sitä kieltä kun mä tajusin miten suuri merki-tys kielellä on ihmisten tapaamisessa. Jo se että mä tervehdin niitä niiden omalla kielellä aiheutti sen, että vastaanotto oli kymmenen kertaa sydämellisempää kuin että jos olisin mennyt suoraan puhumaan siirtomaaisäntien kieltä ranskaa.

Motivaatiota kielen opiskeluun ruokki luonnollisesti myös tieto siitä, että se avaa senegalilaista rummutustakin. Hyvään reis-suun olennaisena osana liittyy usein myös hyvä tuuri. Ossille avautui mahdollisuus päästä vanhemman polven sabar-griotin oppiin, nimeltään Ndongo Diop, joka on paikallisten keskuudessa korkealle arvostettu muusikko. Kun Ndongo ymmärsi että nuori suomalainen oli asialla oikeasti tosissaan, otti hän Ossin oppipojakseen. Homma kun toimii sikäläisessä kulttuurissa niin, että oppipoika menee asu-maan mestarin perheeseen.

– Ndongo otti mut sinne kuin omaksi pojakseen ja opetti wolofinkielisiä ”bakkeja”, jotka on ikään kuin runoja joita soitetaan rummuilla. Runoja, tai tarkemmin sanottuna räppiä. Mun näkemys nykyräpin historiasta on sellainen, että nämä senegalilaiset taasut, eli griottien esittämät ylistyslaulut, ja rummuilla soitetut bakit, joita räpätään, ovat matkanneet orjien mukana jenkkeihin ja siellä kehittynyt räpiksi.

Nyt tietenkin mielessä herää kysymys voisiko räppi irrota myös suomenkielellä.

– Joo. Olen kääntänyt niitä biisejä suo-meksi ja oppinut periaatetta miten rummuilla puhutaan ja samalla ajatellut koko ajan sitä, miten rummuilla voisi puhua suomea. Tois-taiseksi kaikille kääntämilleni wolofin kielisille tavuille on löytynyt käännös joka on toiminut. Tätä juttua mä haluaisin vielä kehittää.

Härmäläiselle rummunkoputtelijalle rum-muilla puhuttava kieli kuulostaa huomattavasti abstraktimmalta kuin Stroyvillen iltajamit. Mutta ei se täysin selvää ole läheskään kaikille senegalilaisillekaan, vaikka rummutus pohjaa heidän omaan äidinkieleensä. Kyse on muusikoiden ”salakielestä”.

– Muusikoiden toisilleen rummuilla puhut-tava kieli on aina oma lajinsa. Se juttuhan on niillä sillä tasolla, että ne kesken keikan heittää rummuilla toisilleen läppää. Ne saattaa herjata toisiaan ja tanssijoita. Se on niin hurjalla

tasolla, ettei sitä ulkopuolinen voi tajuta ellei joku avaa sitä juttua.

Syvillä juurillaAfrikassa ammatit ovat perinteisesti kulke-neet suvussa. Niin myös muusikkosuvuissa. Griottien tehtävä on ollut, ja on edelleenkin, muistaa merkittävien sukujen historia. Ossi kertoo, että nyt tämä on alkanut vähitellen muuttumaan. Ei ole täysin itsestään selvää, että muusikkosuvun vesat jatkavat isänsä perintöä, ja toisaalta muusikon työstä on tullut ammatti, jota muutkin kuin griotit voivat harjoittaa.

Soittamisen sitominen kieleen on edes-auttanut sitä, että grioteilla on ollut mah-dollisuus muistaa valtavia kokonaisuuksia historiasta.

– Jos sukusi on tunnettu, voit mennä griotin luokse kysymään vaikka esi-isiesi nimet ja elämäntarinan jopa kymmenen sukupolven taakse. Tosin se vaatisi muutaman päivän aikaa ja sopivat lahjukset. Mutta sä istut siihen alas ja se griotti alkaa soittaman sulle sitä tarinaa. Siihen melodiaan ja rytmisiin fraasei-hin tallentaminen on mahdollistanut valtavien muistikokonaisuuksien tallentamisen.

Kun griotti aloittaa soittamisen, on hänellä tapana kutsua ensin paikalle henkiä. Liittyykö tähän tapahtumaan uskonnollisuutta, vai mistä mahtaa olla kyse?

– Mun käsityksen mukaan pohjalla animis-tinen maailmankuva, eli että kaikella elävällä on henki. Tietysti tähän liittyy myös sekoitus suuria valtauskontoja. Esimerkiksi Islam on länsiafrikassa sekoittunut alkuperäisuskon-toihin. Osa animistiseen kulttuuriin kuuluu myös elävien olentojen hengille uhraaminen. Esimerkiksi djemberummusta ajatellaan että siinä nivoutuu yhteen kolme henkeä: puun henki, nahkansa luovuttaneen eläimen henki ja soittajan henki. Henkien paikalle kutsuminen

soiton alussa liittyy juuri tähän. Esimerkiksi Senegalissa on tietty suojausfraasi, joka soitetaan rumpuun aina ensimmäiseksi. Sessio myös päätetään siihen ja sen jälkeen rumpuihin ei koske kukaan. Tai ei se aina niin konservatiivista ole, mutta perinteisesti näin. Kyse on oikeasti vakavasta asiasta, sillä tähän liittyy transsijutut. Olen nähnyt kun porukalla kääntyy silmät ympäri ja kuola valuu suupielistä ja niitä kannetaan bileistä muualle toipumaan. Jopa pikkutyttöjä.

Ossi ei halua avautua asiasta tarkemmin, koska hän on ymmärtänyt kyseessä olevan arkaluontoiset asiat joita ei haluta kaikille avata. Sama afrikkalainen perintö on siirtynyt orjakaupan mukana myös Kuubaan (Yoruba) ja Brasiliaan (Candomblé). Ossi muistuttaa, ettei kyse ole mistään pelottavasta asiasta, vaan että transsi on ennen kaikkea parantamisriitti.

– Malin pääkaupungissa Bamakossa pääsin seuraamaan sellaista parannusriittiä, suomeksi käännettynä ”paholaisen tanssi”. Mut toivotettiin tervetulleeksi. Mulle vaan tehtiin ensin selväksi se, että jos tulet tänne olet osa riittiä. Mulle lyötiin rumpu käteen, ”et soitas vähän”. Mä olin vähän pala kurkussa, että hetkinen, tässä on juuri transsisessio meneillään ja mut pannaan soittamaan. Mut ei siinä auttanut epäröidä. Mä soitin ja ne oli heti että ”Yes! Miten tämä voi olla totta”! Niillä oli todella mielenkiintoinen soundi. Ensinnäkin niillä oli varmaan metrin halkaisijaltaan olevat kalebassin kuoret maahan kaivetuissa vesi-vadeissa. Naiset soittivat niitä noin metrin pituisilla risuilla. Ne soitti nopeaa polyrytmiä, säksättävää iskua. Mutta sitten se koko kalebassi ja vati alkoi resonoimaan jatkuvaa bassohuminaa, niin että koko maa tärisi siinä mestassa. Ensin paikalle saavuttaessa ei edes tajua mitä siellä tapahtuu. Taajuus oli niin matala, että sen pystyi vain tuntemaan. Kolmien kalebassien lisäksi paikalla oli kolme puhuvaa rumpua ja laulaja-seremoniamestari.

Ndongo Diop, Ossi, ja Ndongon pojat Issa ja Abdoulaye Diop valmistautumassa studio-sessioon Dakarissa 2012

Ossi ja Khadim Wade, Ndem, Senegal 2012

2222

Lopulta parannettava kaveri meni transsiin. Paikalliset kertoivat Ossille, että sessio

on kasvattanut suosiotaan viime vuosina. Eten-kin psyykkisesti sairaat ihmiset ovat kokeneet saaneensa siitä parannusta.

Ei tuurilla, vaan suhteillaSenegaliin Ossi on tehnyt kaksi kolmen kuu-kauden mittaista matkaa. Näiden matkojen välissä kolmen kuukauden reissu on suuntau-tunut myös Burkina Fasoon ja Maliin v. 2009. Afrikkaan miestä on vienyt paitsi rummunsoit-to, myös rummun tekeminen. Toinen puoli matkaa on ollut aina rummun rakentamiseen perehtyminen. Homma on lähtenyt käsistä jo sen verran pahasti, että nykyisin Raippalinnalla on oma afrikkalaisia rumpuja valmistava tuo-temerkkinsä Ossi-Percussion.

Kuukausien pituisille reissuille keskelle Afrikkaa ei lähdetä hetken mielijohteesta valmistautumatta, kielitaidottomana ja ilman suhteita, jos matkoista haluaa saada rep-puunsa muutakin kuin kulttuurishokin.

Ossin ensimmäinen reissu onnistui suomen afrikkalaisten soittokavereiden kautta. Burkina Fason matka onnistui niin ikään suomessa asuvan burkina fasolaisen mes-tarimuusikko Issa Dembélén kautta, jonka kanssa Ossi oli mukana perustamassa Faso Kan-bändiä paria vuotta aiemmin.

– Molemmissa tapauksissa todella tärkeä juttu on ollut se, että olen päässyt siellä suoraan perheeseen. Eli olen päässyt muu-sikkojen perheisiin, missä on takana griottien perinne. Se on mun mielestä oikea tapa oppia asioita Afrikassa. Sä ikään kuin synnyt sinne afrikkalaiseen perheeseen uudestaan pikkupo-jaksi ja opettelet sitä kautta. Siellä elämäntapa on hyvin perhekeskeinen. Kaikki lähtee siitä, että ”tämä on meidän perhe, tämä on meidän porukka”. Ja se ei aina tarkoita sitä, että kuka sut on synnyttänyt, vaan perheen käsitys on tässä mielessä paljon laajempi. Mä oikeasti koin olevani siellä perheen jäsen. Aina löytyi joku luottomies jonka kanssa voi liikkua turvallisesti.

Valtavien tuloerojen maassa liikkuminen tavallisena turistina on aivan eri juttu. Jännit-teet ovat suuret. Siirtomaahistoriallakin saat-taa olla osuutensa asiaan. Ryöstöyrityksiä on osunut Ossinkin kohdalle. Eräs niistä laukesi kuitenkin hieman humoristisestikin.

– Mä puhuin sille kaverille wolofiksi, että ”en ole tullut tänne asti ryöstettäväksi. Mulla ei edes ole mitään ryöstettävää”, ja vetäisin taskut ympäri. Se kaveri putosi maahan nau-ramaan, että ei voi olla totta. Tubapi tulee tänne puhumaan mulle wolofia…

Afrikassa opitut soitto- ja rakennustaidot ovat lopulta kulkeutuneet kotisuomeen ja hyvään käyttöön.

Tällä hetkellä Ossi Raippalinnan työn-kuvaan kuuluu soitinrakentamisen lisäksi keikkoja lyömäsoittajana mitä erilaisimmissa projekteissa sekä afrotanssin säestyksiä ja

rumpujen ryhmäopetusta Harjun Nuorisota-lossa. Rumpuopetukseen kuuluu myös bas-sorumpujen, eli dun dunien opetusta, missä tutkitaan polyrytmisiä kuvioita. Aihe on ollut mielenkiintoinen myös monille ammattimuu-sikoille, koska sitä kautta pääsee suoraan afrikkalaisen polyrytmiikan sydämeen. Afri-kassa djemben soitto alkaa siitä, että rumpali on ensin soittanut 10 vuotta dun duneita, sillä djembensoitto ei luonnistu jos ei tiedä miten bassolinjat menevät.

Keikoilla Ossi sanoo soittavansa tanssi-musiikkia laidasta laitaan, eli kaikkea kone-musiikista flamencoon ja afrosta funkiin. Tanssi on edelleen läsnä kaikessa musiikin tekemisessä.

– Mulle rummuttaminen on kuin käsillä tanssimista. Mun rummuttaminen kun on oike-astaan alkanut konemusiikin tanssimisesta.

f-musiikki_viidakkorumpu_a4.indd 1 25.3.2014 8.51

Rummunveistäjämestari Suruku työssään, Burkina Faso 2010

Mestarirumpali Ndongo Diopin opissa Dakarissa v.2012

Surukun päivän työ valmiina

2524 2524

TEKSTI – JUHA TANNINEN KUVAT – JUSTUS KONTIOLA

Ossi-PercussionKotimaisia soitinrakentajia

Etnoa ja afroaVuosikausien ajan puoliammattimaisesti afrikkalaisen musiikin parissa vaikuttanut Ossi Raippalinna on myös asialleen vihkiytynyt soitinraken-taja. Miehen oma tuotemerkki Ossi-Percussion herätti DAF:n rumpupäi-villä keväällä 2013 ansaittua huomiota. Miehen kotimaisista puulajeista veistämät rummut käänsivät ainakin meikäläisenkaltaisen perkussioin-toilijan huomion välittömästi puoleensa. Erittäin laadukkaan oloisista ja hyväsoundisista soittimista piti käydä ottamassa tarkemmin selvää.

Tapasimme Harjun Nuorisotalolla, missä Ossi Raippalinna treenaa ja säestää afrotanssi-tunteja rakentamillaan soittimilla. Siellä hän myös opettaa afrikkalaisten rumpujen soittoa. Tapaamisemme alkoi – kuten arvata saat-taa – rummuttamalla. Samalla meikäläiselle tarjoutui loistava tilaisuus päästä testaamaan käytännössä Ossi Percussion djembejä ja dun duneja. Ensivaikutelma ei jätä toivomi-sen varaa. Olisin voinut vaikka vannoa, että testaamani djemberummut olivat afrikkalaisen mestarirakentajan tekemiä. Rummut olivat

erittäin helppoja soittaa, kaikki soundit löy-tyivät vaivatta ja tarvittaessa ääntä lähtee kuin pienestä kylästä. Ihastusta ei herätä pelkästään loistavat soittimet, vaan myös Ossin soittotaidot. Polyrytminen rummutus ja autenttisen kuuloiset fraasit pölähtävät ilmoille. Selvää on, ettei näitä asioita opita vahingossa – eikä kirjekursseilla.

Opintiellä maailmallaOssi Raippalinna on ollut innostunut nikkaroi-maan hyvin pienestä pitäen. Vaikka laadukasta

rumpua syntyy vakuuttavaan tahtiin, ei miehel-lä ole takanaan soitinrakentajan koulutusta. Hommat on opeteltu mestareiden opissa, matkimalla, tekemällä ja kokeilemalla.

Lapsuusvuosinaan Ossilla oli käytössään verstas vaarin saaressa ja runsaasti aikaa. Innostus käsillä tekemiseen on kulkenut mukana koko nuoruusiän erilaisissa veistoker-hoissa harrastaessa ja afrikkalaiselle musiikille omistautuminen teki lopulta harrastuksesta osan ammattia.

Oppia soittimien rakentamiseen on han-kittu musiikin juurilta, eli Afrikasta, tarkemmin sanottuna Senegalista, Burkina Fasosta ja Malista paikallisilta rummunveistäjiltä. Rummun veisto on monissa Afrikan maissa yhtä lailla perinneammatti kuin soittaminenkin. Ensim-mäisellä reissulla Senegaliin Ossilla oli mah-dollisuus tutustua sabarin, djemben ja puhuvan rummun tekoon. Jälleen kerran Ossi löysi itsensä senegalilaisen perheen huomasta.

Perheen kaksi nuorinta poikaa joutuivat tekemään työn rankimman vaiheen. Heidän tehtävänään oli katkaista tukki erilaisilla käsi-työkaluilla, kuten kirveillä. Katkaisua seurasi rungon kuoriminen, muodon alustava työstä-minen sekä reiän teko.

Seuraavassa vaiheessa noin 20-vuotias nuorukainen veisti telsolla (kuin kirves, jonka terä on poikittain) rungon pääpiirteittäin

oikeaan muotoonsa. Seuraavan työvaiheen teki pojista vanhin, noin 30-40 -vuotias mies.

– Koko ajan kun se veisti, se kuunteli rungon sointia ja haki tietyt intervallit. Sen kuulee telson äänestä ja myös sormilla naputtelemalla. Tietyissä kohtaa runkoa on hyvin tarkat seinämän paksuudet, että se saadaan soimaan. Runko on viritetty jo työvaiheessa. Yhdessä nurkassa työskenteli valkohapsinen vanhempi herrasmies, joka teki kooltaan paljon pienempiä puhuvia rumpuja.

– Sen työkalut oli tietenkin pienemmät, mutta se oli myös ainoa jolla oli useanlaisia mittavälineitä käytössään. Se mittasikin koko ajan tarkasti ja sai tehtyä yhden puhuvan rummun päivässä.

Nuorten miesten tekeminen oli suuripiir-teisempää ja tehokkaampaa, mutta siinäkin työssä oli mukana kokenut kaveri, jonka tehtävänä oli työn viimeistely.

Ossilla oli mahdollisuus päästä tutus-tumaan rummun veistoon myös Burkina Fason matkalla. Suomessa Ossi oli aiemmin tutustunut paikalliseen mestarilyömäsoittajaan nimeltään Zoumana Dembélé, joka on pitänyt suomessakin monia workshopeja ja klinikoita. Burkina Fasossa matka kävikin Zoumanan rumpujen rakentajan Surukun pakeille, jonka työtä Ossi sai seurata yhden päivän ajan. Tällä kertaa soittimen rakentaja teki kaikki työvaiheet itse.

Työn ensimmäinen vaihe piti sisällään kaikki asiaan kuuluvat menot.

– Ennen puun kaatamista se lepytti puun henget tietyillä loitsuilla ja suitsutuksilla ja sai näin henkien luvan kaataa puu. Se sai veistettyä rummun tukista valmiiksi djem-ben rungoksi yhden päivän aikana. Sillä oli sellaista osaamista mitä en ole kenelläkään muulla nähnyt. Rummut ovat niin hyviä, että ne kelpaavat Zoumanallekin. Ja Zoumanalla on tietysti omat salaisuutensa jotka hän on Surukulle uskonut.

Vierailu ei jäänyt pelkästään passiiviseksi vierestä katsomiseksi, vaan Ossilla oli mah-dollisuus myös päästä kokeilemaan telsolla veistämistä. Hyvin pian kävi selväksi, että härmän jätkällä kestää vuosikausia ennen

kuin rummun runko syntyy telsolla veistä-mällä samalla rutiinilla kuin natiiveilta, jotka ovat sitä tehneet koko ikänsä.

Rungosta rum-muksiOssikin valmistaa rum-mun rungot kokonai-sesta puusta. Niissä ei ole yhtään liimasaumaa resonaatiota heiken-tämässä, vaan runko

pääsee resonoimaan kokonaisena kappaleena. Ossin työmenetelmät eivät kaikilta osin

ole täysin afrikkalaisten esikuviensa mukaisia. Ensimmäiset rummut syntyivät tosin perintei-sin menetelmin telsolla veistämällä.

– Mä katselin silloin, että kun toi noin kätevästi näyttää menevän, niin ehkä se on mahdollista tehdä näillä. Mä tein muutamat rummut suomalaisesta puusta, ja se on tie-tyissä vaiheessa ihan kätevää ja sujuvaa, kun vain oppii lyömään tarkasti. Suomalainen puu on kuitenkin syyrakenteeltaan niin erilaista, että se lohkeaa eri tavalla. Samoja teräkulmia ja työstömenetelmiä ei pysty ihan suoraan soveltamaan varsinkaan djemben teossa, koska sen yläkammion kulho on niin syvä ja lyöntikulma niin tiukka, että suomalainen puu imaisee telson jumiin. Afrikkalaisen puun syy taas katkeaa siitä kohtaa mihin terä pysähtyy.

Telson lisäksi työkalupakista löytyi ainakin puukkoja, talttoja, kirves ja moottorisaha. Jälki oli joka tapauksessa hyvää ja soundi miellytti paitsi mestaria itseään mutta myös afrikka-laisia rumpalikollegoja. Onnistunut lopputulos kannusti ajattelemaan asiaa pidemmälle. Lisää pontta haaveille tuli, kun rumpuja alkoi mennä maailmalla kaupaksi ja omat oppilaatkin niitä himoitsivat. Kaupoista kun ei yhtä hyviä soittimia voinut ostaa. Kokeilemalla uusia ja perinteisiä menetelmiä alkoi syntymään oma tapa työstää puuta. Yksi perinteisistä mene-

telmistä on mm. ensin reiän tekeminen ja sen suurentaminen polttamalla ja kovertamalla. Rummunveiston saadessa lisää nostetta alkoi Ossi kokeilemaan veistoa modernien työkalujen äärellä. Koulun veistokerhosta löytyi tarvittavat työkalut.

– Aloin lopulta miettimään sorvausta työstömenetelmänä. Mä en ollut aikaisemmin sorvannut, joten aloin opettelemisen ihan nollasta. Ensin sorvasin rungon ulkomuodon, jonka jälkeen koversin sisäpuolen tyhjäksi telsoilla. Sen jälkeen mä aloin tutkimaan ontelosorvausta. Siinä tuli vastaan kuitenkin se, että työstettävät kappaleet ovat niin isoja ja painavia, että jouduin lopulta rakentamaan tarvittavat työkalut ja kiinnitysmenetelmät itse. Sellaisia kun ei markkinoilla valmiina ollut tai ne olivat liian kalliita. Sorvaamalla on mahdol-lista tehdä runkoon sellaisia muotoja, joihin telsoilla ei ole mahdollista päästä.

Yrittäminen palkittiin ja Ossi onnistui rakentamaan ensimmäiset suomalaisesta puusta sorvatut djembet.

Alussa materiaaleina toimi rumpuseteis-säkin paljon käytetyt koivu ja vaahtera. Soundi oli niin hyvä, että mestari oli yllättynyt itsekin. Lopputulos oli hyvin lähellä aitoa afrikkalaista soundia. Ja aivan kuten afrikkalaiset mestarit, myös Ossi kuuntelee runkoa työskentelyn aikana. Nykyisin hän pystyy kuulemaan jo sorvausäänestä missä ollaan menossa. Näppituntuman tukena toimii myös erilaiset mittatyökalut. Ossi kertoo, että djemben runkoon on saatava kolme erilaista nuottia.

– Basso on ensimmäinen, oli kalvo missä kireydessä tahansa. Sen lisäksi on ”tone” (open) ja ”klakki”(slap), joiden täytyy erottua selkeästi toisistaan. Kaikkien soundien pitää olla tasapainossa. Olen alkanut kehittää sellai-sia runkoja, joissa tone muistuttaa enemmän congan soundia. Tykkään itse soittaa djem-bellä jossa tone soi pitkään.

Hyvä rumpu onkin sellainen, josta saa helposti hyvät soundit. Ossi painottaa hyvän rummun merkitystä myös aloitteleville soit-tajille.

Vaikka Afrikan matkat tarjosivatkin hyvät lähtökohdat, on omilla kokeiluilla ollut tärkein vaikutus rummun syntyyn. Työtä on tehty paljon ja kehitystä onkin tapahtunut monella rintamalla.

– Mä olen kokeillut hirveästi erilaisia malleja. Olen halunnut tutkia muodon ja äänen suhdetta. Sorvaaminen on mahdollistanut sen paremmin. Nyt ollaan siinä pisteessä, että pystyn tekemään tilaustyönä tietynlaisen soun-din. Tähän suuntaan mä olen tätä halunnutkin viedä. Ei niinkään että mulla olisi vakiintuneet sarjatuotantomallit, vaikka niitäkin on. Mutta ennen kaikkea se, että kun muusikko tietää mitä se haluaa niin se pystytään tekemään. Siihen vaikuttaa tietenkin myös kalvo- ja puu-valinnat, sekä viritysratkaisut jne. Mä teen ensisijaisesti uniikkeja tilaustöitä.

Yksi perinteestä poikkeava ratkaisu osuu

Sorvin äärellä

Ossi pystyy tekemään yhdestä rungosta sorvaa-malla kolme rumpua: djemben ja bongot, jolloin puuta ei mene hukkaan. Lisäksi jos kyseessä on erityisen kaunis puu, saa samalla kertaa kaikki rummut samalla puun kuviolla.

2726 2726

heti valpaskatseisen toimittajan silmään. Yhdessä djembeistä on metalliset virityskou-kut ja viritys tapahtuu ruuveja kiristämällä. Ratkaisu on lähtenyt ammattilaisten tarpeista kun soitin on täytynyt saada just eikä melkein oikeaan vireeseen. Ratkaisu mahdollistaa myös vireen laskemisen keikan jälkeen, mikä pidentää vuohennahkaisen kalvon käyttöikää.

Täyttä luomuaOssi Percussion rummut tehdään monista eri materiaaleista. Rungot syntyvät etupääs-sä koivusta, vaahterasta ja jalavasta. Dun dunin rungon voi tehdä myös tervalepästä, jos tavoittelee pehmeämpää soundia. Kaikki rungot syntyvät jo valmiiksi kaadetuista tai kaatuneista rungoista, jotka olisivat muuten joutuneet energiahakkeeksi. Ainoan kaatonsa Ossi on tehnyt aivan alkuvaiheessa. Sekin suvun omasta metsästä. Puuta on toistaiseksi löytynyt muun muassa Helsingin kaupungilta. Jotkut asiakkaat taas haluavat ikuistaa oman pihanpuunsa rummuksi.

Erikoisuutena Ossi valmistaa myös puhu-via rumpuja. Niiden runkomateriaaleiksi on soveltunut pihlaja ja omenapuu.

– Ne on kovempia ja tiheäsyisempiä puulajeja. Tietysti aivan mikä tahansa pihlaja ei käy.

Rummun kalvovalinta sai allekirjoittaneen yllättymään perinpohjaisesti.

– Mateennahka. Suomalainen made käy erittäin hyvin puhuvan rummun kalvoksi. Afri-kassa käytetään käärmeen ja ennen kaikkea varaanin nahkaa. Varaanin nahka tosin on laitonta kauppatavaraa ja sitä ei tänne saa tuoda, varaanit kun ovat monin paikoin uhan-alaisia. Mateennahka kestää todella hyvin. Omaan rumpuuni laitoin kalvon v. 2011. Tosin kalvot alkavat jo olemaan elinkaarensa loppupäässä. Mutta on niitä leivottukin melkein päivittäin.

Isojen rumpujen kalvot puolestaan synty-vät etupäässä afrikkalaisesta vuohennahasta. Ossi sanoo kokeilleensa myös suomalaista vuohennahkaa, jossa on oma soundinsa, mutta eläimen kasvuympäristöllä on nahan ominaisuuksiin huomattava vaikutus.

– Kun sikäläiset vuohet kasvaa kuivissa oloissa niukalla ravinnolla, on niiden rasva-prosentti pienempi kuin pohjoisilla vuohilla. Nahka on tiiviimpää ja pitää vireen paremmin. Suomalainenkin nahka toimii, mutta se täytyy valita hieman paksummasta päästä, mikä on soundiltaan erilainen jo senkin vuoksi. Soolodjemben virityskireys on niin valtava, että afrikkalaisen vuohen nahka on ainoa joka pitää vireensä.

Ossilla on Afrikan päässä muusikkoka-vereita valitsemassa päältä parhaat nahat. Samalla tulee tarjottua ”kaupallista” tukea myös toiseen päähän. Suomalaiset nahat on haettu suoraan teurastamoilta tai metsästä-jiltä. Nahka ei sellaisenaan kuitenkaan käy rummun päälle suoraan.

– Se on soundiltaan verraton, mutta nahka on osattava ensin valmistaa. Nahan valmistaminen on työlästä ja aikaa vievää. Onneksi kontakteista löytyy osaavia tekijöitä, jotka tekevät työn juuri halutulla tavalla. Soundin kannalta on tärkeää miten kalvo on valittu, tehty ja minkä paksuinen se on. Se on tietysti osittain myös makukysymys. Congan kalvoissa ei mun mielestä ole niinkään suuri ero käyttääkö afrikkalaisen vai suomalaisen lehmän nahkaa, molemmat toimii oikein valmistettuna.

Afrikkarumpujen lisäksi sorvissa on pyörähtänyt muutama darbukan runko ja lähitulevaisuudessa tuotelistalle tulevat myös congarummut. Erikoista Ossin congissa on se, ettei niitä tulla tekemään puusoiroista liimaamalla vaan sorvaamalla yhdestä tukista. Vielä en demokappaleita päässyt kokeilemaan, mutta ilmoittaudun jo tässä vaiheessa ensim-mäisten testaajien joukkoon.

Kestävää kehitystäOssi pitää hyvin tärkeänä kestävän kehityksen periaatetta ja myös sitä, miten työ linkittyy op-pien juurille Afrikkaan. Afrikassa rummunveis-toon soveltuvat hyvät puut alkavat olemaan kortilla. Tietyt puulajit nimittäin ovat haluttua tavaraa myös muuhun käyttöön. Käytännössä ulkomaisilla, esimerkiksi kiinalaisilla, yrityksillä on varaa maksaa puusta niin paljon parempi hinta, ettei paikallisilla veistäjillä ei aina ole varaa edes oman kylän puihin. Metsäkato on monin paikoin huolestuttavaa. Joitakin puula-jeja ei saisi enää edes hakata, mutta laittomia hakkuita valitettavasti esiintyy.

Ossi ei tyydy seuraamaan asioiden kehi-tystä sivusta.

– Mun ajatuksena on, että jos mä jonain päivänä pystyn tästä hommasta leipääni tienaamaan, laitan jokaisesta myymästäni Rummun saa halutessaan koristekaiverruksin

rummusta 5% Afrikkaan metsien uudelleen istutukseen. Siellä on suomalaistenkin koordi-noimia projekteja. Toistaiseksi tämä on vielä alkuvaiheessa, koska joudun tekemään leipäni eteen samanaikaisesti montaa muutakin työtä. Uskon että tässä on potentiaalia, koska mark-kinoita on ulkomaita myöten. Osaltaan tähän liittyy myös se kuinka puuta pystytään käyttä-mään mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi.

Ossi muistuttaa, että hän tavallaan antaa puulle uuden elämän. Hän uskoo vahvasti, että oikein pidettyinä hänen rakentamansa rummut kestävät pidempää kuin ihmisen ikä ja puut voivat näin jatkaa elämäänsä vielä paljon meidän jälkeenkin.

Lisäinfo ja tilaukset:www.ossipercussion.com

Djembeen on mahdollista saada myös Ossin itsensä kehittämät metalliset virityskoukut, jolloin virittäminen onnistuu ruuveilla.

RT SERIESRT-10K/10S/10T – TRIGGERS

TM-2TRIGGER MODULE

BT-1BAR TRIGGER PAD

KT-10KICK TRIGGER PEDAL

2928

PERCUSSION PLUS 2014

TEKSTI JA KUVAT: JUHA TANNINEN

Festivaalin johtaja Olli-Pekka Martikainen

Latvian Musiikkiakatemian Rihards Zalupe jakaa mestarikurssillaan oppejaan. Tanskalaisen Phantom Duon virtuoosimainen esitys kahdella marimballa sai yleisön haltioitumaan.

Tampereen Musiikkiopiston TAMK Percussion Ensemble vauhdissa.

Örebro Percussion Ensemble esitti konsertissa John Cagen musiikkia.

Symbaalinsoiton erikois-osaamis ta venäläisen Mikhail Peskovin mestarikurssilla.

Joka toinen vuosi järjestettävä Percussion Plus tapahtuma

kerää yhteen nuoria ja lahjakkaita lyömäsoittajia Itämeren

rantavaltioista. Tapahtuma vaihtaa paikkaa joka kerta ja

tällä kertaa järjestyksessään toinen Percussion Plus sijoittui

Sibelius Akatemian siipien suojassa Helsingin Musiikkitaloon.

Helmikuinen festivaali tarjosi klinikoita, konsertteja ja

mestarikursseja aamusta iltaan kokonaiset viisi päivää. Ilman

sisäänpääsymaksua! Pakko tsekata!

Saavun tapahtumapaikalle torstaiaamuna. Musiikkitalon alakerta kuhisee innokasta lyömäsoittajaa ja yleisöä monissa eri ikäluokissa. Klo 9:30 alkanut virvelinsoittoon perehdyttävä mestarikurssi on juuri päättynyt ja yleisö on siirtymässä toiseen konserttitilaan kuulemaan aamupäivän konserttia, jossa yleisö pääsi seuraamaan neljää eri nuorta solistia ja kokoonpanoa. Lava oli täynnä erilaisia lyömäsoit-timia. Konserttia seurasi Tapani Länsiön luento aikamme merkittä-vimmistä lyömäsoitinteoksista. Lounaan jälkeen päivä jatkui uudella mestarikurssilla, jossa aiheena oli soolo marimba ja äänessä Latvian Musiikkiakatemialta Rihards Zalupe. Tämän jälkeen olikin heti siirryttävä seuraavaan konserttiin, jossa pääsimme kuulemaan mm. Bob Beckerin, John Cagen ja Zoltan Gaalin säveltämää musiikkia lyömäsoittimille. Esiintyjinä toimivat eri ikäiset opiskelijat Tampereen Musiikkiopistosta, Ruotsin Lilla Akademiesta, Tanskan Kuninkaallisesta Musiikkiopistosta ja kahdesta Norjalaisesta Musiikkioppilaitoksesta.

Vielä ennen lounasta ehdittiin todistamaan venäläistä symbaalin-soittoa, kun paikalle kutsuttu Mariinsky Theatre Symphony Orchestran symbaaleihin erikoistunut lyömäsoittaja Mikhail Peskov avasi ammat-tinsa saloja master class luennollaan.

Lounaan jälkeen oli hetki aikaa hengähtää ja tutustua Kumu-Pekan, Jackshopin Jaskan ja Tuomo Huhdanpään paikalle tuomaan soitinarsenaaliin.

Iltapäivä jatkui iltaan saakka uusien mestarikurssien ja konserttien merkeissä. Ja sama hengästyttävä tahti jatkui viisi päivää putkeen eikä tasokaan jättänyt toivomisen varaa, etenkään mestarikursseilla. Mestarikurssien vetäjät olivat pitkän linjan huippuammattilaisia kaikkien itämeren maiden orkestereista. Esiintyjistä festivaalilavoilla puolestaan kuultiin esiintyjiä nuorista harrastajista pitkän linjan ammattilaisiin saakka.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma tarjoaa 11 konserttia, lukuisia work-shoppeja ja mestarikursseja, paneelikeskusteluita, luentoja ja muuta mielenkiintoista seurattavaa.

Konsertit pitivät sisällään ainoastaan lyömäsoitinmusiikkia. Ohjelmassa oli niin soolokonsertteja marimballa kuin eri kokoisia lyömäsoitinensemblejakin.

Percussion Plus on lyömäsoittajien verkosto, johon kuuluu ammattilaisia, ammattiin opiskelevia sekä eri ikäisiä harrastajia. Percussion Plus puolestaan toimii osana Nordplusmusic verkostoa, joka yhdistää ammattioppilai-toksien toimintaa sekä pohjois- että Baltian maissa. Verkostoon kuuluu 40 musiikkioppilaitosta ja yliopistoa. Suomessa yhteistyöverkostoon kuuluu kahdeksan oppilaitosta. Vaikka Percussion Plus tapahtuma painottuikin voimakkaasti taidemusiikin puolelle, toimii Nordplus monilla musiikin eri kentillä kuten jazz, pop, rock, latin ja maailmanmusiikki. Norplus koordinoi eri oppilaitosten välistä toimintaa ja tarjoaa myös opiskelijaohjelmia tietyissä oppilaitoksissa opiskeleville nuorille. Sibelius Akatemia on yksi näistä kouluista.

Yritän tavoittaa festivaalin johtajaa, lyömäsoittaja Olli-Pekka Marti-kaista, joka tapahtuman johtajana juoksee paikasta toiseen, ja lopulta onnistunkin. Sibelius akatemiassa nykyisin ensimmäisenä varadekaanina työskentelevä Martikainen on hallinnossa kiireinen mies, mutta ehtii kuitenkin edelleenkin tekemään keikkoja solistina, kamariorkestereissa ja satunnaisissa projekteissa laidasta laitaan. Festivaalin ajan kalenteri

on kuitenkin rauhoitettu vain Percussion Plusin johtamista varten. Olli-Pekka valaisee hieman tapahtuman taustoja. – Tapahtuma järjestetään tällä nimellä nyt toista kertaa. Tälle oli

neljä vuotta sitten Oslossa pienempi alkutapahtuma, missä osallisena oli vain Norja, Tanska ja Ruotsi. Sieltä Århusilainen kollegani Henrik Larsen otti minuun yhteyttä Percussion Plus tapahtuman järjestämiseksi, missä mukana olisivat kaikki pohjoismaat ja Baltian maat. Ensimmäinen Percussion Plus järjestettiin Århusissa ja se oli musiikkiakatemioiden yhteistyö. Siellä päätettiin, että seuraava tapahtuma tulisi olemaan Hesassa. Siitä se lähti. Meillä on 20 partneria, joista nyt paikan päälle on pyydetty 19. Ainoastaan Bergen oli estynyt aikatauluongelmien vuoksi. Suomessa partnereina on muun muassa Tampereen AMK ja konservatorio sekä Porin Palmgren konservatorio. Tilaisuuteenhan on vapaa pääsy, eli paikalle voi tulla kuka tahansa. Järjestelyvastuu, mestarikurssien pitäminen ja aktiiviopiskelijat tulevat partnerikouluista. Tärkeä osa on myös meidän opiskelijat, jotka kantavat suuren vastuun tapahtumien oikeasta instrumentaatiosta.

Helsingin tapahtuma eroaa edellisestä muun muassa siten, että partnerikouluja on enemmän. osa rahoituksesta tulee Nord Plus ver-koton kautta, joka on ns. Horizontal rahaa ja joka velvoittaa pitämään mukana eritasoisia koulutuksia. Niinpä Helsingin tapahtuman pääsivät osallistumaan myös konservatorioiden ja musiikkiopistojen harrastajat. Suurin osa kuluista tulee opiskelijoiden siirtämisestä paikan päälle ja majoituksista. Huomattavia kuluja tulee myös siitä, että tapahtumalla on musiikkitalosta käytössään melkein koko ajan viisi salia viiden päivän ajan.

Percussion Plus on päätetty pidettäväksi joka toinen vuosi.– 2016 on jo päätetty. Se tulee olemaan Tallinnassa. 2018 tulee

näillä näkymin olemaan Tukholmassa. Tässä on tällainen kierto. Tuk-holman jälkeen mennään varmaan Norjaan ja sitten jälleen palataan

Tanskaan. Percussion Plusin kaltais-

ten tapahtumien anti varmasti kouluttaa ja motivoi osallistu-jia. Millaisia muita tavoitteita tapahtumalle on asetettu?

– Tämä oppimisympä-ristö on monipuolinen niin järjestelyvastuiden kuin sisäl-lönkin suhteen. Meillä ole vielä ikinä ollut tällaista mestari-kurssin pitäjien määrää, eikä vähään aikaan tule olemaankaan. Ei ole mahdollisuutta. Mestarikurssien pitäjät tekevät tätä osana omaa opetustyötään, jotka heidän omat oppilaitoksensa ovat lähettäneet. Oppimiseen liittyy vahvasti myös se, että kaikki opiskelijat jotka tänne tulevat myös esiintyvät jossain vaiheessa lavalla. Kamarimusiikkia soittaa kaikki. Meillä on hyvin laaja kirjo eri ikäisiä, tyyppisiä ja tasoisia soittajia. Siitä tulee tämä hienous. Kaikki tukevat toisiaan.

Paikalla olleena voin todeta, että harrastajaryhmätkin olivat valmistelleet ohjelmistonsa huolellisesti ja esittivät nautittavaa lyömä-soitinmusiikkia. Tukholmasta saapuneen nuorimman ryhmän keski-ikä ei varmaan ollut kovin paljon yli kymmentä ikävuotta.

- Ja yhtään ei pitäisikään alkaa arvostelemaan. Sanoin kaikille avajaistilaisuudessa että jokainen yrittää voittaa, mutta voittaa itsensä. Missään nimessä ei ole olemassa minkäänlaista kilpailuasetelmaa. Tässä on jo nyt sellainen hyöty, että pääsee näkemään tulevia kollegoita ja pystyy verkostoitumaan ja muistamaan.

Mestarikurssien ”mestarit” ovat enimmäkseen paitsi osaavia pedagogeja myös aktiivisia muusikoita. Joukossa on myös heitä, jotka enimmäkseen opettavat tai ovat pääsääntöisesti taiteilijoita. Joka konservatoriosta paikalla on kuitenkin joko professori tai vastaava opettaja. Nimitykset vaihtelevat.

- Siblius Akatemiasta, minun lisäkseni kuusi opettajaa, soittavat kaikki jossakin orkesterissa, eli kontakti työelämään on lähellä.

Palautetta järjestävän tahon suuntaan on ropissut jo festivaalin puolessa välissä. – Toistaiseksi on tullut pelkkään kiitosta. Toisaalta, uskaltavatko tulla moittimaan vielä tässä vaiheessa (heh heh), mutta uskoisin että palaute on ollut rehellistä. Kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Negatiivisia yllätyksiä ei vastaan ole tullut.

Tapahtuman näyttävä esillepano, laadukkaat esitykset ja mahtava ilmapiiri vakuuttivat allekirjoittaneen siitä, että ehkäpä seuraavakin Percussion Plus tapahtuma löytyy kalenteristani. Tallinna ei Helsingistä katsoen kuitenkaan ole Tamperetta kauempana.

Playing together, learning together, building a future together

2928

3130 3130

TEKSTI JA KUVAT: JARKKO RANTALA

WEEK ON THE SCENE NEW YORK (30.9-4.10.2013)

Stev

e Sm

ith, m

inä

ja R

ed H

ot C

hili

Pep

pers

ien

Cha

d Sm

ith S

teve

n us

kom

atto

man

kei

kan

jälk

een.

Kun sain tiedon tämän vuoden

Week On The Scene -kurssin

ajankohdasta New Yorkista,

pakkasin matkalaukkuni miltei

siltä istumalta valmiiksi. Siinä

määrin huikea kokemus tuo

viisipäiväinen intensiivikurssi

jo viime vuoden helmikuussa

oli, että tiesin löytäväni itseni

Isosta Omenasta jälleen kerran.

Jim Payne, professorini Berklee College of Mu-sic Funk and R&B Drums -on line kurssilta, on järjestänyt Week On The Scene -kursseja vuo-desta 2003 lähtien. Itselleni reissu oli toinen.

Ensimmäisen Week On The Scene -kurs-sini sisältö ylitti kaikki odotukseni; tehokasta opiskelua päivisin, illalla maailmanluokan esi-tysten seuraamista ja mukavana bonuksena Jim Paynen kollegoihin ja eturivin muusikoihin – mm. Bernard Purdie, Steve Jordan, Mike Clark, Steve Gadd, John Riley, Keith Carlock, Steve Ferrone, Fred Wesley – tutustumista ja kanssaan hengailua. Jim alan vanhana konka-rina esitteli meidät auliisti ystävilleen ja hänen kontaktiensa avulla pääsimme tutustumaan sikäläisten musiikkiympyröiden sisäpiiriin. Enpä lähtiessäni tiennyt mitä kaikkea matka toisi mukanaan.

Viime vuonna ryhmässämme oli seitse-män oppilasta eri puolilta maailmaa. Koska yhteishenki oli siinä määrin korkea, olemme pitäneet yhteyttä kurssin jälkeenkin ja käväi-sipä sveitsiläiskollegani taannoin Suomessa allekirjoittanutta tervehtimässä.

Tänä vuonna koulutukseen osallistui viisi henkilöä: minä ja italialainen Elia Micheletto sekä kolme amerikkalaisrumpalia.

Saavuin New Yorkiin jo pari päivää ennen koulutuksen alkamista välttääkseni pahimman jetlagin. Ikuisena seikkailijana en ollut varannut etukäteen majoitusta, joten ensimmäiset tunnit Isossa Omenassa menivät keskellä yötä Man-hattanilla majapaikkaa etsiessä. Ei välttämättä

suositeltava kokemus paikallisen hintatason tietäen, mutta suomalaisella sisulla tärkeintä oli vain päästä paikan päälle.

Aamulla suuntasin legendaariselle Madi-son Square Garden -stadionille. Huikean kokoista stadionia katsellessa muistelin Rod Morgenstein (mm. Dixie Dregs, Winger), eli Berkleen Rock Drums -kurssin professorini, kertomuksia esiintymisistään KISS:in kanssa tuolla samaisella stadionilla.

WOTS up?Ennen innolla odottamani WOTS:in alkua kävin luonnollisesti testaamassa pääkallo-paikkamme Ultra Sound -studion ominaisuuk-sia ja rumpusettiä, joka oli onnekseni vielä DW:n setti, sillä itsekin soitan sellaisella. Nähtävyyksien sijasta kulutin päiväni soitta-malla em. studioilla ja nauttimalla hyvän setin lisäksi hyvästä akustiikasta.

Ensimmäisenä WOTS -opetuspäivänä lähdimme tutkimaan hyvän rumpusoolon aineksia Jim Paynen antaessa osuvan ja mieleenpainuvan vinkin; sooloa soittaessasi ajattele mielessäsi simppeliä rytmikuviota, jota toistat yhden tahdin verran rumpusetillä, sitten soita taas ihan mitä vaan yhden tahdin verran. Sen jälkeen palaa samaan rytmiin ja soita sitä tahti.

Itse huomasin sooloa soittaessani kuinka em. mentaliteetilla siitä tulee musii-killisesti kiinnostavampi ja vangitsee kuulijan paremmin otteeseensa.

Niin kuin edellisenäkin vuona, päivän puurtamisen jälkeen vaihdoimme rennolle vaihteelle.

Illalla suuntasimme 55 Baariin kuuntele-maan Journeysta tuttua Steve Smithiä, joka soitti kitaristi Mike Sternin ja basisti Anthony Jacksonin kanssa. Baariin asteli myös Red Hot Chili Peppersistä ja Chickenfootista tuttu rumpalijätti Chad Smith. Tämä oli jo kolmas tapaamisemme vuoden sisään, sillä tapasin Chadin ensimmäisen kerran viime vuoden Week On The Scenessä ja sittemmin Pepper-sien Helsingin keikan yhteydessä.

Kurssin aikana vierailimme myös New Jerseyn puolella Jim Paynen bändikaverin Jerry Z:n studioilla, jossa käsittelimme urku-harmonistin ja rumpalin yhteistyötä. Samalla jokainen meistä pääsi jammailemaan Jerryn kanssa. Sain myös kuulla New Yorkin olevan muusikoiden kohtaamispaikka, jossa eri puo-lelta maailmaa saapuvat muusikot tutustuvat toisiinsa. Rahaa New Yorkissa ei niinkään tehdä – se on parhaassa tapauksessa seu-rausta näiden kohtaamisten synnyttämästä yhteistyöstä ja kiertueista maailmalla.

Seuraavaksi Jim Payne luotsasi ryhmän seuraamaan miten maailmankuulu, ABBA:n hittejä sisältävä, Mamma Mia -musikaali toteu-tetaan. Tunsimme itsemme jälleen etuoikeu-tetuiksi saadessamme seurata muusikoiden livesoitantaa orkesterimontussa. Kiitos tästä kuuluu esityksen rumpali Ray Marchicalle, joka mahdollisti ainutlaatuisen kokemuksen.

Kurssin aikana ja sen päätyttyä jatkoin vielä treenaamista italialaiskollegani Elian kanssa – hän kun on ollut tekniikkaguru Virgil Donatin opissa. Elian kanssa treenasimme niin studiossa kuin mm. puistossa padin avulla

rudimentaalisia ja teknisiä asioita. Elia opetti minulle täysin uuden tavan pitää kapuloita; otteessa etusormet ovat löyhästi kapulan ympärillä eivätkä purista kapulaa. Näin kapula resonoi paremmin kalvon kanssa, minkä ansi-osta soundi on avonaisempi ja isompi. Tämän lisäksi kalvon reboundin tuntee paremmin käsissä. Ko. tekniikan oppiminen lisää nope-utta, rentoutta ja kestävyyttä.

Tämä onkin yksi hienoimpia asioita ko. kurssilla; siellä tutustuu loistaviin rumpaleihin, jotka auliisti esittelevät vahvuusalueitaan - samalla vaihdetaan näkemyksiä ja informaa-tiota kaikkeen rumpujen soittoon liittyvässä. Kaikilla kun on vahvuutensa ja heikkoutensa; tekniikka, feel, time, groove, attitude, transc-riptions, jamming, improvisation, showman-ship, style, musicianship jne.

Myös Week On The Scenen kansainväli-syys puhuttelee – puheissa onkin jo vilahtanut niin rumpuklinikkani Italiassa kuin Elian vierailu Suomessa.

Reissuni aikana annoin myös rumputun-teja. Niiden myötä konkretisoitui ajatus siitä, että voin elättää itseni toimimalla myös rumpu-opettajana maasta tai kulttuurista riippumatta. Kansainvälinen ammatti siis kyseessä!

Bernard Purdie.

Rumpuopettajani Jim Paynen johdolla viikko sujui upeasti.

KUMU DRUMS | Olympiakatu 1 | 13130 Hämeenlinna | puh./fax (03) 612 7424 | kumu@kumu.fi www.kumu.fi

Pisteenä i:n päälle Koska New Yorkin kaltaisessa kaupungissa sattuu ja tapahtuu jatkuvasti, kävi näin myös viimeisenä päivänäni. Suuntasin legendaa-riseen Iridium jazz-klubiin Ginger Bakerin keikalle ja kuinka ollakaan, löysin itseni jälleen jutustelemasta Red Hot Chili Peppersien Chad Smithin kanssa.

Small world myös – ja varsinkin – rum-paleille.

Week On The Scenen kohderyhmä: Edistyneet rumpalit, jotka haluavat kehittää taitojaan eturivin ammattilaisen ohjauksessa.

Opetussisältö: Opiskelimme Ultra Sound Studiolla nuotin

lukua, kappalerakenteita, rytmidiktaatteja ja eri tyylilajeja ryhmä- ja yksityissessioissa studiossa Jim Paynen kanssa. Vierailimme musiikkiliikkeissä, tapasimme alan kansainvä-lisiä edustajia, osallistuimme seminaareihin ja harjoituksiin sekä seurasimme ja analysoimme esityksiä.

Kurssimaksu: $750

Jim Payne ja Week On The Scene -lisä-infoa: www.funkydrummer.com

Fred Wesleyn poppoota B.B. King Blues Clubilla.

3232 33

Young Drummer of the Year on kasvanut vuosien aikana merkittävästi niin osallistujien määrän kuin tasonkin suhteen. Korkean pro-fiilin omaavien valmistajien ja maahantuojien sponsorointi on edesauttanut tapahtuman suosiota ja kasvua merkittävästi.

Kilpailun voittajia ei päästetä lepäilemään laakereillaan, vaan finaalien jälkeen voittajaa kiidätetään moniin TV- ja radio-ohjelmiin sekä vuosittaisiin rumputapahtumiin Lontoossa.

Halukkaat osallistuvat kilpailuun lähet-tämällä maksimissaan kahden minuutin mit-tainen DVD omasta soitostaan akustisella rumpusetillä setillä ilman elävää säestystä. Osallistujilla on myös mahdollisuus matkustaa Lontooseen teettämään oma videonsa Young Drummer of the Year -tiimin avustamana. Materiaalia voi käyttää hakemuksena rum-pukilpailuun.

Kilpailun ensimmäisessä vaiheessa osal-listujamäärä karsitaan 40:een osallistujaan DVD materiaalin perusteella. Seuraavassa vaiheessa osallistujamäärä karsitaan 10:een finalistiin puolueettoman tuomariston toi-mesta. Kymmenin finalistia pääsevät lopulta esiintymään Young Drummer of the Year finaaliin elävän yleisön ja kansainvälisistä rumpaleista koostuvan tuomariston eteen.

Viimeisin finaali järjestettiin 2. Helmikuuta 2014 Leamington Span ”Royal Spa” –keskuk-sessa. Paikalle oli rumpalikollegoiden lisäksi saapunut finalistien perheitä ja kavereita jän-nittämään uuden rumpalisukupolven nousua loistoonsa.

Tämänvuotisen tapahtuman oli spon-soroinut Sakae, Meinl ja Evans. Finalisteilla

olikin käytössään kolme upeaa Sakae Trilogy -settiä höystettynä uusilla Evans kalvoilla ja Meinl symbaaleilla.

Jokaisen setin taakse oli asennettu videokamerat kuvaamaan lähikuvia finalistien esityksestä.

Mike Dolbear avasi tilaisuuden esittele-mällä tuomariston, joka ei koostunut aivan mistä tahansa sunnuntairummuttelijoista. Tuomariston jäseninä toimivat muun muassa Karl Brazil (Robbie Williams, Elton John), Josh Devine (One Direction) ja Ginger Hamilton (Jessie J). Tänä vuonna ensimmäistä kertaa tuomariston jäsenenä toimi myös edellisvuo-den finalisti, joka tässä tapauksessa oli Dexter Hercules. Dexter on loistava esimerkki siitä, kuinka kilpailu voi johtaa muusikon uralle. Kilpailun myötä Dexterille avautui paikka yhty-eissä kuten Pixie Lott ja Rita Ora.

Itse kilpailu koostuu kolmesta osiosta. Jokainen osallistuja avaa osuutensa etukäteen valmistellulla sooloesityksellä. Sitä seurasi kappaleen säestys, joka oli lähetetty jokai-selle 1. Tammikuuta 2014 ja johon piti olla keksittynä oma rumpusovitus. Tämänvuotisen kappaleen oli kirjoittanut nuori yhtye nimeltään Polary Bear ja se tuntui olevan täydellinen kappale rumpukilpailua ajatellen. Kappaleen tahtilaji vaihteli 5/4 ja 6/4 välillä, joka jät-ti rumpaleille paljolti tulkinnan varaa mm. backbeatin sijoittamiselle kompissa. Yleisö sai siten nauttia kymmenen täysin erilaista ja ainutlaatuista esitystä.

Kilpailun kolmas osio pisti kilpailijat todel-

liseen tulikokeeseen. Vain tunti ennen ovien avautumista kilpailijoille soitettiin bassolla ja kitaralla säestetty kappale kolme kertaa peräkkäin. Tehtävänä oli muistaa kappaleen rakenne ja keksiä kappaleeseen sopiva rumpuosuus. Muistiinpanoja sai tehdä, mutta nauhoittaminen oli kiellettyä. Kappaleessa oli erilaisia ”time-fiiliksiä” ja paikoittain sinne oli haasteen lisäämiseksi ripoteltu unisono-osuuksiakin.

Joutuminen ensimmäiseksi esiintyjäksi on jokaiselle hermostuttava paikka, mutta 14-vuo-tias John Holbrook onnistui paalupaikalta loistavasti persoonallisine soundimaailmoineen ja mielenkiintoisine ideoineen.

Viiden ensimmäisen esityksen jälkeen kilpailussa seurasi 30 minuutin tauko, jonka aikana tuomaristo tutustui finalisteihin syväl-lisemmin haastattelemalla. Tämä osuus on hyvin tärkeä, sillä asenteella ja persoonallisuu-della on suuri merkitys uralla menestymiselle.

Tauon jälkeen tilan energiat hipoivat kattoa ja salista kuului valtava suosionosoitusten myrsky, kun kilpailun ainoa tyttörumpali Ishara Andrews astui valokeilaan. Viisi jäljellä olevaa finalistia selviytyivät tulikokeestaan lähes tasa-veroisesti. Rumpusovitukset olivat kekseliäitä, groove napakasti ”taskussa” ja jokaiselta irtosi vielä mehukkaita rumpulikkejäkin.

Tuomariston haastateltua kaikki finalistit, oli aika julistaa vuoden 2014 “Young drummer of the year” voittaja. Tehtävä muodostui lähes mahdottomaksi, sillä kaikki 10 esitystä olivat loistavia ja ainutlaatuisia sen lisäksi, että jokaisella kilpailijalla oli omia henkilökohtaisia vahvuuksia eri osa-alueilla.

Tärkeintä ei kuitenkaan tällä kertaa ole ainoastaan voitto, vaan tilaisuus päästä valokeilaan, kehittyä rumpalina ja saada taak-seen kilpailuorganisaation tuki saadakseen näkyvyyttä, neuvoa ja tukea silloin kun sitä tarvitaan.

Viimeinkin tuli aika julistaa voittaja. Tänä vuonna kunniakas tehtävä annettiin Skunk Anansie -yhtyeen rumpalille Mark Richard-sonille. Vuoden 2014 voittajaksi julistettiin Morgan Simpson. Morganin komppisoitto ja fillit olivat poikkeuksellisen kypsää niin-kin nuorelle miehen alulle. Tuomaristo oli hämmästynyt siitä, kuinka 15 vuoden ikään mennessä Letchworthista kotoisin olevalle vasta Morganille oli kehittynyt niinkin musikaa-linen korva ja edistykselliset taidot. Vauhtia nuorelle rumpalinalulle on varmasti antanut kotiseurakuntansa musiikilliset tilaisuudet, joissa Morgan on soittanut jo 7-vuotiaasta alkaen. Esikuviin kuuluu mm. Tony Royster Jr ja Dennis Chambers. Tavoitteet ovat nuoresta iästä huolimatta korkealle. Hän aikoo olla lähi-tulevaisuudessa Englannin paras ja kysytyin sessiorumpali.

Voittajan julistuksen jälkeen jokainen finalisti palkittiin suurella symbaalikassilla, joka sisälsi tuotteita yhtiöiltä kuten Evans, Meinl, Zildjian, Sabian, Vic Firth, Rhythm Magazine, Drummer Magazine, Remo ja Tuner fish. Pal-kintoja kuolasivat finalistien lisäksi myös lähes kaikki yleisössä istuneet rumpalit.

Päivän päätteeksi finalisteista otettiin lavalla valokuvia ja vähitellen lava alkoi täyttyä myös kavereista, perheenjäsenistä ja faneista.

Young Drummer of the Year tapahtuman finaali on erittäin intensiivinen ja inspiroiva päivä, josta ei rumpuja ja rytmiä puutu. Finaalissa koettiin myös herkkä hetki, kun Dolbear lausui ääneen kiitollisuutensa vanhalle rumpuopettajalleen ja vanhemmilleen kaikesta tuesta uranvalinnassaan. Hän kertoi kaikille salissa oleville aikuisille kuinka tärkeää van-hempien tuki nuorille rumpalinaluille on. Musiik-kiteollisuuden paineen alla menestyminen on haastavaa, varsinkin jos sen lisäksi vielä täytyy pystyä todistamaan omille rakkailleen että pystyy menestymään.

Young Drummer of the Year -rumpukilpailu Englannissa

TEKSTI – VICKY ÖSTERBERGKUVAT – DAVE HUGHESTEKSTIN KÄÄNNÖS ENGLANNISTA – JUHA TANNINEN

Voittajan on helppo hymyillä

Vicky ÖsterbergAlun perin suomesta kotoisin oleva Vicky on asunut viimeiset neljä vuotta Lontoossa ja työskennellyt siellä free lance muusikkona. Vickyllä on taskussaan myös rytmimusiikin alemman korkea-koulun tutkinto arvostetusta Drum Tech, Tech Music Schoolista.Vicky on saanut tilaisuuksia esiintyä monilla Lontoon tunnetuista musiikkiareenoista, kuten 02 Shepherd’s Bush Empire ja päässyt lämmittelyesiintyjäksi artisteille kuten JLS ja Jessie J.

Vicky työskentelee free lance rumpaloinnin ohessa rumpujen ja lyömäsoitinten ohjaajana ja silloin tällöin perustaa erilaisia musiikillisia projekteja. Yksi niistä on ollut Rock Donna in Finland, musiikkileiri tytöille, jonka tarkoituksena on motivoida tyttöjä alkaa soittamaan perinteisesti miesvaltaisia soittimia. Hän on tällä hetkellä pääosassa YLE 5:n tuottamassa TV-dokumentissa “Girlpower@V_FemaleDrummer”. Dokumentti saa ensi-iltansa syksyllä 2014.

Mike DolbearMike Dolbear on toiminut ammattimaisena rumpalina jo yli 30 vuotta. Hän on työskennellyt laajasti musiikin eri kentillä monien eri artistien kanssa ympäri maailman. Hän perusti oman opetus-studionsa 18 vuotta sitten ja monista hänen entisistä oppilaistaan on lopulta päätynyt ammattiin, mm. Steve Forrest

(Placebo), Cherisse Osei (Mika), Mark Richardson (Skunk Anansie) ja Matt Helders (Arctic Monkeys).

Mike on suunnitellut ja esiintynyt monissa lyömäsoitinper-formansseissa. Suurin niistä on ollut vuoden 2012 olympialaiset, mihin hän kokosi 1000 rumpalia avajaisseremoniaa varten. Mike on kirjoittanut Englannissa hyvin menestyneen rumpukirjan ”Rhythm and Fills” ja kirjan teemaa mukaillen on rakennettu ja julkaistu samalla nimellä myös älypuhelinsovellus.

Parhaiten tunnettu Mike on kuitenkin perustamastaan suuresta rumpaleiden nettisivustosta ja foorumista www.mike-dolbear.com.

Siksi neuvommekin kaikkia vanhempia tukemaan lapsiaan ja uskomaan heidän unelmiinsa. Kaikilla nuorilla ei ole unelmia, joten jos sinun lapsellasi sellainen on, autta-kaa häntä unelman seuraamisessa. Lopulta unelma seuraa häntä.

Mike Dolbear suunnittelee parhaillaan kilpailun viemistä myös Englannin rajojen ulkopuolelle. Ensimmäinen maa jossa hän haluaisi nähdä kilpailun toteutuvan on Suomi.

Mike Dolbearin rumpumaailma netissäwww.mikedolbear.com

3534 3534

Viidakkorumpu testaa TEKSTI JA KUVAT: JUHA TANNINEN

Itävaltalainen Lewitt on mikrofonimarkkinoiden in-

novatiivinen tuore tulokas. Valmistajalta löytyy laaja

valikoima mikrofoneja eri käyttötarkoituksiin. Viidak-

korumpu testasi Miri Miettisen kotistudiolla kasan

tuoreita rumpumikkejä. Lyhyt testirupeama ei ollut

kaikenkattava, mutta sen perusteella uskaltaa sanoa,

että Lewitt on onnistunut puristamaan kasaan hyvän

hintalaatusuhteen omaavan kattauksen.

Lewitt on kehittänyt mikrofoneja moneen lähtöön. Se ei ole tyytynyt kopioimaan tai ainoastaan parantelemaan vanhaa, vaan on myös onnistunut luomaan uutta. Sen meriitteihin lukeutuu muun muassa maailman hiljaisin mikrofoni LCT 550, jonka kohinan taso on onnistuttu pudottamaan tasolle 0 dB.

Uusinta uutta on USB väylällä varustettu kondensaattoristereo-mikrofoni DGT 650. Mikrofonin voi kytkeä kaapelilla suoraan PC- tai Mac-tietokoneeseen tai kannettavaan iOS-laitteeseen. Sillä voi esimer-kiksi äänittää stereoääntä, linjatasoista instrumenttia tai molempia samanaikaisesti.

Rumpaleille yhtiö on koonnut kaksi valmista mikkisarjaa DTP Percussion sarjasta, jotka kantavat nimeä Beat Kit 6 ja Beat Kit Pro 7. Mikkisarjat toimitetaan asianmukaisesti metallisalkussa. Beat Kit 6 sisältää kuusi mikrofonia ja Pro 7 seitsemän mikrofonia hieman kalliim-masta hintaluokasta. Molemmista seteistä löytyy bassarimikin lisäksi kaksi overheadia ja kolme tomimikkiä. Tomimikit ovat molemmissa seteissä samat. Pro 7 paketissa on lisäksi dynaaminen mikrofoni esimerkiksi virvelin mikittämistä varten.

Kaikille mikeille löytyy luonnollisesti myös tarvittavat kilkkeet ripustamista varten. Tomimikit saa ripustettua joko rummun vanteeseen tai mikkitelineeseen.

Lewittejä vertailtiin moniin tunnettuihin mikrofoneihin. Vertailun vuoksi Miri oli äänittänyt samaa rumpusettiä rinnakkain eri mikrofoneilla, samasta kohtaa rumpua ja identtisillä soittoesimerkeillä. Lisäksi tein oman pienen testisession muutaman yksityiskohdan tarkistamiseksi.

Rummut äänitettiin vain yhdenlaisilla vireillä ja kalvoilla, joten tältä osin vertailu ei anna täysin kattavaa kokonaiskuvaa mikrofonien ominaisuuksista.

DTP 640 REX on Lewittin erikoisuus, sillä sen sisälle on mahdu-tettu sekä dynaaminen että kondensaattorikapseli. Käyttäjällä on mah-dollisuus valita käyttöönsä vain toinen kapseli kerrallaan tai molemmat samanaikaisesti. Mukana toimitetaan mikrofonin viisinapaiseen liittimeen sopiva Y-johto, jolla kummankin kapselin signaali saadaan ulos erikseen.

Mikrofonin kyljestä löytyy kolmiportainen esiekvaloinnin liukukytkin sekä leikkuri, jolla signaalia saa tarvittaessa vaimennettua -10 ja -20db.

Testissä 640 REX osoittautui varsin kelvolliseksi ja monikäyttöi-seksi mikrofoniksi. Dynaaminen kapseli on sama kuin pikkuveljessään DTP 340:ssä. Se on viritetty hyvin maltillisesti. Bassopuolen korostus on maltillista mutta jatkuu tasaisena toistoalueen alareunaan saakka. Diskanttikorostus löytyy oikeaoppisesti 4-5 kHz:n alueella. Bassorum-mun, koolla, kalvovalinnalla ja vireellä on aina osuutensa lopputuloksen suhteen. Oman 20” rumpuni matalle viritetty clear ambassador toimii dynaamisen kapselin kanssa mainiosti.

Kondensaattorikapselin preesensalueita hieman ihmeteltiin, sillä diskanttikorostus on jätetty alle 4kHz:iin. Kondensaattorikapselin sointi on hieman kuivempi, mutta selkeämpi.

Esiekvalisoinnin nolla-asetuksilla soundi ei vielä vakuuta. Se vaikutti hieman ponnettomalta ja kumisevalta. Mikrofonin siirtäminen rummun sisällä lähemmäs kalvoa terävöitti sointia. Esiekvalisoinnin kytkintä napsauttamalla tilanne parani. Ensimmäinen asetus vaikuttaa vain dynaamisen kapselin ominaisuuksiin. Bassopuoli ryhdistyi ja rockmu-siikissa kaivattu ”naksukin” saatiin paremmin esiin. Molemmat kapselit toimivat erikseen ihan hyvin, mutta mielikuva soundista on joihinkin verrokkimikkien rinnalla hieman löysä. Parhaimmillaan mikrofoni oli silloin kun kytkin oli napsautettu +/+ ääriasentoon, jolloin kytkimestä saadaan päälle molemmille kapseleille omanlaisensa suodatukset. Mikrofoni korostaa tällöin 75-150 Hz:n botneosaston kondensaatto-rikapselilla ja korkeat taajuudet dynaamisella kapselilla. Molempien kapselien signaalit voi summata mikserissä ja tuloksena on mukavan muhkea ja täsmällinen bassarisoundi. Alemmat keskitaajuudet ovat vai-mentuneet ja sekä botne- että yläkeskitaajuudet korostuneet. Helpoksi elämän tekee se, että tällä ratkaisulla kummankin kapselin soundia ja keskinäistä balanssia voi muokata erikseen.

Yksittäin testiryhmää miellytti enemmän dynaaminen kapseli. Kon-densaattorikapseli antaa toki enemmän botnea ja terävämmän naksun, mutta se oli dynaamiseen verrattuna hieman löysemmän kuuloinen.

Rocksoundia ajatellen mikrofonin preesenskorostukset eivät ole kaikkein ihanteellisimmillaan. Mutta itseäni miellytti mikrofonin dynaami-nen puoli niin paljon, että DTP 340 Rex on erittäin vahvoilla parhaillaan hankinnassa olevaksi uudeksi bassarimikiksi musiikkityyleille laidasta laitaan. Soundillisesti se asettuu jonnekin Shure Beta 52:n ja EV N/D868:n välimaastoon. Kun ohjehintakin jää alle 150€:n, voin ainoastaan nostaa peukut ylöspäin.

Kokonaisuutena DTP 640 Rex on oivallinen mikrofoni, jolla pärjää varmasti tilanteessa kuin tilanteessa. Jos mikrofonista haluaa käyt-töönsä sen kaikki ominaisuudet, verottaa se mikseristä kaksi kanavaa. Normaalia livekäyttöä ajatellen tämä saattaa olla turhamaista. Mietimme myös skenaariota, jossa äänimiehen on miksattava lavalla vaihtuvia bändejä ja musiikkityylejä samalla setupilla. Tällöin bassarisoundin muokkaaminen onnistuu kätevästi kahta mikserin liukua säätämällä. Äänitystilanteisiin ratkaisu on varmasti oivallinen.

Referenssimikkeinä käytettiin Shuren Beta 52 ja 91 sekä EV N/D868 mikrofoneja.

Virvelille MTP 440 DMPro 7 paketin virvelimikiksi pakattu 440 vastaa kooltaan legendaarista Shuren SM57:ää, jota testissä käytimme myös referenssimikkinä. Emme testanneet mikrofonia millään muulla instrumentilla kuin virve-lirummulla, joten sen soveltuvuus muuhun käyttöön jää tällä kerralla arvailun varaan. Joitakin verrokkitestejä luettuani, uskallan ehdottaa mikrofonia käytettäväksi kaikessa siinä, missä käyttäisit SM57:kin.

Testin perusteella voi todeta että kelpaa kyllä. Virvelin kohdalla sävyerot SM57:aan ovat hyvin pieniä. Erona Shuren klassikkoon totesimme hieman tuhdimman botnen ja aavistuksen kirkkaamman yleissoinnin, jonka vuoksi hi hat vuoto on hivenen suurempaa. Virvelin soundi vaikutti raakana jopa hieman valmiimmalta kuin 57:lla äänitet-tynä, mutta tämä on makuasia, sillä käytännön eroa emme tunnusta. Hintaluokkakin on verrokkinsa kanssa sama.

Tomeille ja perkussioille DTP 340 TTSalkun kolme tomimikkiä saivat testiryhmän lähes hihkumaan innos-tuksesta. Mikrofonin soundi on loistavasti viritetty ja tomeille todella valmis, botne on kohdallaan ja soundi kautta linjan terveen kuuloinen. EQ:sta kaivoimme vain hitusen lisää yläkertaa, sekin on makuasia.

Soundillisesti totesimme Lewittin kuulostavan hyvin läheisesti Audiotechnican AT M25:lta. Toisena referenssimikkinä toimi Shure 56. Joka kuitenkin kuulosti Lewittin rinnalla ohuelta. Vaikka suuntakuvio on superhertta on symbaalivuoto maltillista.

Mikrofonilla tuntui olevan merkitystä ripustaako sen omalla klipsulla rummun vanteeseen vai mikrofonitelineeseen. Mikkitelineessä soundi kuulosti omiin korviin hieman tuhdimmalta, eli runkoresonanssit vaikut-tavat soundiin eri tavoin.

340:n soundi on sen verran tuhti, että sen voisi kuvitella toimivan kohtuullisesti myös bassorummussa. Myös monien perkussiosoittimien, kuten congat tai djembe, mikittämiseen se on varmasti oivallinen työkalu. Virvelimikiksi en tätä kuitenkaan lähtisi tuhdin soundin vuoksi ensimmäisenä tarjoamaan.

340 TT:ssä on loistava hintalaatusuhde ja se kuulostaa itseään kalliimmalta mikrofonilta.

Katolle LCT 140 tai LCT 340LCT 340 on oikeastaan kaksi kondensaattorimikrofonia samassa paketissa. Monipuolisten kytkinten lisäksi mukana seuraa myös vaihto-kapseli. Käytettävissä on näin ollen kaksi eri suuntakuvioista kapselia – hertta- ja pallokuvio. Mikin saa toki hankittua myös yhdellä kapselilla varustettuna. Referenssimikkinä käytimme mm. Shure 181:tä.

Mikrofonin kytkimistä saa säädettyä mieleisekseen kolme erilaista vaimennustehoa (6/8/18dB) ja bassoleikkuria (40/150/300Hz). Kytki-mien asento käy ilmi pienestä led-näytöstä.

Käytimme mikrofoneja overheadeina ja lyhyesti ambienssimikkinä, joten lopputulos on suuntaa-antava. Varsinkin overhead mikrofoneissa merkitsevää on myös heijastumat ja vuotoäänet erilaisissa tiloissa.

Molemmilla kapseleilla mikki kuulosti tasapainoiselta ja selkeältä. Mikrofonia on ilmeisesti viritetty kuulemaan setistä olennaisin infor-maatio ilman ylimääräisiä huminoita. Toisaalta se tarkoittaa hieman vaimeampaa yläkertaa. Herttakuvioinen kapseli on soinnissaan kirk-kaampi, pallokuvioinen botnekkaampi. Hi hat ei piirry äänikuvassa yhtä kirkkaana ja muutkaan symbaalit eivät erotu yhtä kirkkaina Shure 181:een verrattuna. Mutta jälleen kerran paljon riippuu siitä mitä ollaan hakemassa. Esimerkiksi jazzmusiikin parissa valinta saattaisi kallistua LCT 340:n puolelle.

Pienessä huoneessa LCT 340 oli myös hyvä ambienssimikrofoni. Rumpusetti kuulosti erittäin valmiilta pelkästään yhdellä overheadilla ja noin kahden metrin päähän asetetulla ambienssimikillä. Mikrofoniin 100 Herzistä alaspäin tehty loiva korostus toi mukaan setin mataliakin taajuuksia kiitettävästi. Hyvällä mikrofonien asettelulla lähimikityksen rooli pienee tuntuvasti.

Herttakuvioisella kapselilla huoneen heijastumat pysyivät hallin-nassa erinomaisesti.

Muiden soittimien äänitystä emme valitettavasti päässeet testaa-maan. Kokonaiskuva LCT 340:n soinnista jäi joka tapauksessa run-saasti plussan puolelle. Perusterveen kuuloisia mikkejä, joilla varmasti äänittää mitä tahansa.

Hinnan puolesta LCT 340 asettuu alempaan keskiluokkaan.LCT 140 on keski- ja ylätaajuuksilla saman oloinen kuin 340:kin.

Suurimmat eroavaisuudet ovat kuitenkin matalilla taajuuksilla, joita 140 ei poimi yhtä laveasti. Se on kuitenkin hyvä mikrofoni livekäyttöön.

Onnistunut pakettiTestaamamme paketti on onnistunut kattaus mikrofoneja keikkailevan tai studiossa työskentelevän rumpalin tarpeisiin.

Testin ehdottomasti parasta antia olivat DTP 340 TT tomimikit, jota parempaa hintalaatusuhdetta on vaikea löytää. Myös virvelimikki MTP 440 DM oli erittäin positiivinen kokemus ja haastaa virvelissä perinteisesti käytetyn SM57:n.

Bassorumpumikrofoni DTP 640 REX on mainio työväline sellaiselle, joka tarvitsee monipuolisen bassarimikrofonin, mutta ei voi kuljettaa mukanaan monia eri mikkejä. Hintalaatusuhde nostaa pikkuveljen DTP 340 Rexin houkuttelevaksi hankinnaksi.

LCT 340 on monipuolinen kondensaattoripuikko, jolla äänittää mitä tahansa. Useimpiin livetilanteisiin riittää mainiosti myös edulli-sempi LCT140.

Lewittit eivät kaikilta osin ole ehkä parhainta, mutta eivät kal-leintakaan. Laatu tämän testin perusteella on hyvää ammattitasoa ja hintataso lähes kaikkien ammattimaisia työkaluja tarvitsevien ulottuvilla.

Lewitt-mikrofonitDPT Beat Kit Pro 7

3736 3736

LCT 140• Kondensaattorimikrofoni livetilanteisiin 219€

LCT 340• Kondensaattorimikrofoni kaikkeen äänittämiseen 449€ (pelkällä herttakapselilla 339€)

Lisätiedot:Profitronwww.profitron.fi

Lewitt Maahantuojan ohjehinnat

Rumpumikrofonisarjat:Beat Kit 6 • Sis. DTP340Rex, 3x DTP340TT, 2xLCT140 ja metallisalkku 699€

Beat Kit Pro 7• Sis. DTP640Rex, MTP440DM, 3x DTP340TT, 2x LCT340 ja metallisalkku 999€

Yksittäiset mikrofonit:DTP 640 REX • Kaksikapselinen mikrofoni bassorummulle 279€

DTP 340 REX • Dynaaminen mikrofoni bassorummulle 149€

DTP 340 TT• Dynaaminen mikrofoni rummuille ja perkussioille 79€

MTP 440 DM• Dynaaminen mikrofoni instrumenttikäyttöön 89€

SARJASSA RUMPALI KERTOO LEVYSTÄ JOKA KOLAHTI TEKSTI JA KUVA: MISHA KOIVUNEN

AC/DC: Highway to Hell (Atlantic Records, 1979)

Zarkus laittaa haastattelijalle jauhot suuhun yllättävällä valinnallaan. Mies kertoo, että albumilta löytyy paljon käyttökelpoista tavaraa jota hän on pystynyt hyödyntämään kaikissa musiikkityyleissä. Valinta olisi voinut olla yhtä hyvin jokin hyvä Motown-levy. Yhden valitseminen on aina vaikea – ellei mahdoton tehtävä. Nuorena Zarkus saattoi kuunnella saman illan aikana Stax-tuotantoa, jazzia, AC/DC:tä, Slayeria tai Väli-Amerikkalaista musiikkia. Highway to Hell tuli kuitenkin intuitiivisesti ensimmäisenä mieleen.

Tärkeimmäksi yksittäiseksi asiaksi nousee rumpali Phil Ruddin haitsun käyttö ja läskit snare ja basarisoundit. Tämä kirvoittaakin miehessä melkoisen ryöpyn, jota hän nimittää ”papatusmonologiksi”.

– Olen enemmän biisi- kuin albumimiehiä. Diggailupohja on mulla biisilähtöistä. Harva levy on silleen, että ”tässä on koko maailma”. Ehkä jossain on puolikas maailma... Mun mielestä ei ole mitään levyä jolla joka biisi on ”mieletöntä rumpujensoittoa”, vaan se on aina sen kappaleen kokonaisuus joka ratkaisee myös rumpaloinnin hienouden.

Joka bändillä on oma sävynsä. AC/DC:n sävy antaa käyttökelpoista inspiraatiota moneen musatyyliin. Olen huomannut käyttäväni tiettyjä AC/DC -lickejä jopa mustassa rytmimusassa. AC/DC:ssä tulee hyvin esille muun muassa haitsun prässäys. Tuntuu että soiton kiihkeys piilee usein haitsun ja komppikitaran yhteistyössä. Millä osalla kapulaa soitetaan ja kuinka auki pellit on. Se on aika tärkeä juttu, miten haitsu painottaa missäkin vaiheessa kappaletta. Minimalistisella availulla ja kapulan sijoittelulla voi vaikuttaa tosi paljon tunnelmaan.

– Haitsu on jotenkin aika emotionaalinen osa rumpujensoittoa. Sillä pystyy määrittämään sitä kiihkeyden fiilistä ja intensiteettiä. Vaikka olisi kaikkien soittimien kanssa yhteinen nakutettu backbeat, niin haitsulla voi silti vaikuttaa paljon timefiilikseen. Onko se tunnelma laiska vai ajavan kiihkeä.

Philin soitto on tavallaan aika funkkia. Sen ideoita voi repäistä mihin tahansa ympäristöön – jopa jorauksellisempaankin musaan. Mustan musan ja australialaisen rokin väliltä löytyy yllättävän paljon ”yhtäläisyyksiä”. Osa Phil Ruddin hienoa rumputyöskentelyä on studio-

tekniikastakin kiinni. Soundit on pelkistettyjä ja paksuja. Siinä on joku semmonen mystinen emotionaalinen fiilis. Esimerkiksi Touch Too Much -biisissä se hypnoottinen tunnelma tulee hyvin esille.

Välillä Zarkus inspiroituu ajattelemalla eri musiikkigenren rumpaleita kuin mitä itse paraikaa soittaa. Hän käyttää esimerkkinä AC/DC:n uniso-nossa soitettuja fillejä, joita varioimalla päätyy uusien ideoiden äärelle.

Albumin kohokohtia Zarkukselle ovat ”Touch Too Much”, ”High-way to Hell” ja ”Girls Got Rhytm”. Päällimmäiseksi nousee kuitenkin tiukkaan kuntoon hioutunut komppiryhmä. Eritoten Malcolm Youngin komppikitara.

– Hienoa miten ne kitarat soittaa eri rekkareista ja eri käännöksillä ja siihen päälle se liimaava haitsuasia.

Zarkus on pöllinyt omaan soittoonsa AC/DC:ltä ainakin edellä mainittua ”haitsuasiaa” ja junan lailla rullaavaa päättäväisyyttä. Eri tyylisissä kokoonpanoissa yhteinen backbeat kulkee eteenpäin vaikka joku ampuisi haulikolla.

Miltä levyhylly muuten näyttää?– Jazzia, soulia, heviä, elektronista ja funkkia on vinyylinä aika

paljon. Joskus oli Teknarit (Technicsin legendaarinen levysoitin) himassa ja silloin kuuntelin paljon vinyyleitä, mutta nyt on mobiili-välikausi meneillään, eli aika pelkistetty levyhylly ja -varasto. CD:tkin on laitettu semmosiin vihkoihin ilman kansia. Niitä on ihan A:sta Ö:hön. Olen yrittänyt myös hieman rajoittaa fyysisten levyjen omistamista, että kaikkia hankkimiani levyjä ei tarvitse omistaa ikuisesti. Tällä hetkellä löytyy viisi 250 cd:n vihkoa, joita ajattelin alkaa skannaamaan, että mitä oikeasti kuuntelen ja laittaa loput kiertoon. Vaikka pidänkin vinyyleistä ja nauhoista, niin mulle sopii myös toi mobiilimpi digi-asia. Pidän sen nopeudesta. Onhan siinä tietysti fiilistä kun kavereilla on Teknarit siinä kahvipöydällä, mutta joskus on myös kivaa että musiikki löytyy käden ulottuvilta vaikka olisi liikenteessä.

HYVÄ RUMPU-

LEVYZarkus Poussa

... harvemmin (rumpu)mikrofonien maailmassa tapahtuujotain innovatiivista ja merkittävää...

Lisätietoja maahantuojalta: Profi tron Oy puh. 0400-101220info@profi tron.fi • www.profi tron.fi

profi tronsoundsolutions

solutions

PUT MORE BOOM IN YOUR CHA.

snare: MTP 440 DM (dynaaminen)tom-tom: DTP 340 TT (dynaaminen, sis. clamp-pidike)kick-drum: DTP 340 REXDTP 640 REX tuplakapseli (dynaaminen + kondensaattori)overhead:LCT 140 (kondensaattori) LCT 340 (kondensaattori)

Tsekkaa myös LCT 240 (kondensaattori)!

“... innovative designs, roadproof build and excellent sound reproduction... ... an impressive set of mics... ”

Infoa ja pöhinää netissä:

www.lewitt-audio.comwww.musicradar.comwww.moderndrummer.comwww.soundonsound.com

3838

Sarjassa rumpalit kertovat elämänsä tärkeimmästä (rumpu)esineestä. Tällä kertaa palstalla esitellään DAF:in johtokunnan uudet jäsenet. Jotkut heistä ovat tosin olleet kehissä jo hieman pitempään.

TEKSTI: MISHA KOIVUNEN

Ensiksi ääneen päästetään pari vuotta mukana ollut PETRI NIKKONEN.

Pete funtsaili pitkään palstan arvolle sopivaa vehjettä ja päätyi AKG:n D12 VR -bassarimikkiin. Petellä on menossa kyseisen mikrofoniperheen toinen sukupolvi.

– Mulla oli aikoinaan tämän edeltäjä D12 partakone, mutta tää uusi on mahtipeli.

Kyseessähän on siis konkka JA dynaaminen. Jos tähän ei syötä phantomia, toimii loistavasti dynaamisena, ja phantomvirran avulla saa käyttöönsä kolmiasentoisen eq:n. Eli keskiäänileikkuri, bassokorostus ja keskiäänileikkuri ja basso- ja diskanttikorostus.

Erikoismaininnan saa kolmessa eri värissä hohtava kytkin. Väri riippuu eq:n asennosta. Sen lisäksi että hohtava kytkin paitsi ”magee”, se on myös hyödyllinen.

– Pimeessä/hämärässä pienten kytkimien asentoja on tosi hankalaa nähdä, mutta väristä voi muistaa eq:n asennon vaikka vaan kurkkaamalla bassarin sisään. Mulla on pieniä bassareita ja tällä saa bassokorostuksella just sopivaa ”pyöreyttä” ja botnea pikkuisempaan-kin rumpuun. Lisäksi vaikka lattareissa lyömäsoittimille ja monet käyt-tää tätä lauluunkin. Tässä on muuten samoja sisuskaluja - muuntaja muun muassa – kuin legendaarisessa 414:sessa.

Nyt kun iski tilaisuus, niin Pete ei malta olla mainitsematta toista Hania:

– Yamahan Al Foster Hipgig, ”Jaguar”-värityksellä. Hipgigeissä on ideana se että bassarin saa kahteen osaan ja tomit sekä snare menevät sitten sinne bassorummun sisään. Kätevää kun joutuu itse roudaamaan! Näin tällaisen aikoinaan Riffissä Haaviston Jannella ja pidin nerokkaana idiksenä. Tämän kyseisen setin ostin Hyvinkäältä käytettynä, terveiset sinne!

Peten Hipgigiä pääset kuulemaan osoitteessa www.hietakello.fi

ELIAS ORVOMAA

Viime keväänä mukaan hypännyt Orvomaa kuuluu johtokunnan varttu-neeseen kaartiin. Innokas harrastajarumpali ajautui mukaan toimintaan rumpupäivien kautta. Elias on myös kirjoittanut Viidakkorumpuun lääkärinpalstaa.

– Rakkain rumputavarani – tai ainakin nykyinen suosikkini – on perulainen karnevaalisoitin ”cajonito” (soittimella myös muita nimiä).

Elias törmäsi soittimeen puolitoista vuotta sitten DAF:in rumpu-tapahtumassa ja päätti välittömästi tilata itselleen samanlaisen. Niitä valmistaa Keravalainen pitkänlinjan saxofonisti Harri Mäkilä. Soittimia on ainakin kolmea eri väriä ja onpa yksi kappale kuulemma valmistettu vanhasta postilaatikostakin. Cajonito liikkuu Eliaksen mukana melkein kaikissa juhlissa.

– Kannettava puulaatikko mahdollistaa suvun ja kaveripiirin illanis-tujaisissa pianistien, kitaristien ja laulajien säestämisen muullakin kuin tiskiharjalla pöytää naputtaen. Laatikkoon olen kerännyt pienikokoiset mutta laadukkaat maracassit, rytmimunan ja pienen tamburiinin, jolloin saadaan kasaan kokonainen rytmisektio.

Soitin on aiheuttanut ansaittua kiinnostusta ja on sitä innokkaimmat kokeilleetkin.

– Sillä on soitettu ihan kaikenlaista musiikkia. Paul Simonista Paula Koivuniemeen, Rollareita unohtamatta.

HENNA MÄKINEN

DAF:in Tampereen vahvistuksen rakkain on esine, jota monelta ei löydy - enää. Kyseessä on hänen ensimmäinen rumpunsa, Mapexin MPX Maple Transparent Black -virveli. Ostopäiväkin on vielä muistissa: 5.7.2012.Miksi Henna ei ostanut heti alkuun kokonaista settiä?

– Noh, kun olen tällainen ”vanhempi” ihminen niin en ollut alkuun edes varma että onko musta rumpujensoittoon. Kiinnostaisiko se edes riittävästi?

Edellä mainittujen epävarmuustekijöiden vallitessa setin ostaminen olisi ollut riskaabeli veto, joten snarella siis aloitettiin. Henna laittoi innostuksensa kunnolla testiin, naputtelemalla pelkkää virveliä kuusi kuukautta. Testiympäristönä toimi hänen kerrostaloasunto. Rummun hillitty persoona helpotti kotona soittamista.

– Se on perusluonteeltaan aika helppo ja hiljainen. Vaikka lyö hiljempaa, siitä saa äänen jota viitsii kuunnella. Toimii vähemmälläkin voimalla. Löytyy siitä myös rokkihenkeä kalvoa vaihtamalla. Kyseessä on rehellisesti kiinalainen rumpu. Se ei edes yritä olla mitään muuta.

Tämän jälkeen oli aika hankkia rummut. Treenikämppänä toimi samainen asunto. Naapurit pysyivät hiljaa.

– Niitä piti dempata aika rankasti. Koska hain tuntumaa miten lyödään, niin oikeat rummut ne piti olla eikä mitkään padit. Myös oikea ääni on olennainen.

Nyt Henna hankki viimein oman treenikämpän ja jäkittämisen aika on ohi. Rapussakin uskaltaa jo tervehtiä muita.

– No olihan se henkisesti raskasta, kun jännitti että häiriintyykö naapurit. Treenatessa jäi niin paljon juttuja väliin. Esimerkiksi nopeita juttuja on vaikea soittaa hiljaa. En suosittele settiä enkä edes virveliä kerrostaloon, Henna lopettaa nauraen...

JUKKA TIENSUU

Miksei kaikilla voi olla treenikämppää kotona? Eikö maailma olisi silloin paljon parempi paikka elää? Tiensuun Jukalla sellainen on. Eikä hänen tarvitse Hennan tavoin miettiä kuinka nyreissään naapurit melusta ovat. Ajatus oman kämpän rakentamisesta muotoutui hiljalleen vuosikymme-nien aikana.

– Tavallinen tarina: nuorempana soitin rumpuja enemmänkin. Sitten tuli perhettä ja soitto jäi. Aikanaan oma poika innostui ja hommattiin hänelle kellariin rummut. Pojan soittoinnostus hiipui ja mä aloin taas soittamaan. Rupesin siinä miettimään, että olisi kiva saada ihan oikea soittotila.

Oikea treenishän siitä tuli, ja sutinaa riittää: bänditreenit kaksi kertaa viikossa ja Jukan omat soittelut päälle. Hienoin yksittäinen asia kämpässä on sen äänieristetty katto, mutta parasta on, että asuintiloista on kuusitoista porrasaskelmaa rumpujen ääreen.

Kämppä on kuitenkin osaltaan vaiheessa, sillä sisustuksen tyylisuuntaa ei ole vielä ratkaistu. Tämän hetkinen sairaalanvalkoinen kokonaisuus ei ole täysin tyydyttävä.

– Väriä pitää olla enemmän. Puolisoni on etsinyt aihee-seen sopivia verhoja, minkä lisäksi pitäisi asentaa jokin värikäs seinävaate. Kirkkaanpunainen olisi hieno - jotain mikä rikkoisi harmoniaa.

Jukka ei innostu ehdottamastani perinteisemmästä tree-nis-sisustuksesta, joka koostuu bändijulisteista ja tissikuvista.

– Kun bändissä kolme viidestä on naisia, niin he saat-taisivat vaatia tasa-arvon nimissä myös heidän mieleisiään julisteita.

Ei sen enempää yksityiskohtia, kiitos. Treenikämppä on palvellut loistavasti myös erilaisissa illanistujaisissa ja puutarhajuhlissa.

– Siellä on kunnon PA:t, joita saa luukuttaa niin paljon kuin sielu sietää. Vaikka keskellä yötä.

Remontin aikana kämppä totteli niinkin repäisevää nimeä kuin ”Bänditila”. Jos sille pitäisi nyt antaa jokin nimi, Jukka antaisi kahden viikon pohtimisen jälkeen seuraavan nimen: Bänditila.

3938

4140 4140

KARI LAAKSO

”Nämä ovat ammattilaisten symbaaleita, ei ollenkaan harrastelijoille”, kuului myyjän vastaus Helsingissä Aleksanterinkadun Musiikki Fazerilla vuonna 1981.

– Mietin että perkele, tuleeko kauppoja ollenkaan? Onneksi myi kuitenkin. Varmaan sen takia että maksoin käteisellä, muistelee DAF:in tuore puheenjohtaja Kari Laakso.

Kyseinen ikimuistoinen asiakaspalvelukokemus teki Kartsasta kui-tenkin onnellisen 20” Paiste 2002 Flat Riden omistajan. Se on hänen tärkein rumpuesineensä.

– Aikoinaan mulle sitä suositteli jo edesmennyt rumpumaikkani Sorvalin Upi. Upi on tässäkin mielessä idoli mulle, hänen sanaan pystyi luottamaan. Eikä ole tarvinnut katua!

Joka keikalla mukana olevan ”kaverin” paras puoli on että se toimii tilanteessa kuin tilanteessa.

– Herkkä, kaunissointinen, kirkas ja turvallinen symbaali - etenkin pienissä tiloissa.

Symbaalin kuvuttomuus mahdollistaa laajan soundivalikoiman.– Pinnan pystyy maksimaalisesti hyödyntämään. Soundi pysyy

keskelläkin kirkkaana ja hyväsointisena. Siinä on hyvin kiehtova, erilainen soundi.Kartsan symbaalin sointiin voit tutustua ainakin Youtubessa. Katso linkki osoitteessa www.dafry.fi

Lopuksi esitellään yksi teistä rakkaat DAF:laiset. Saanko pyytää: (urheilukuuluttajan äänellä)PEEE-ERTTIII LEINOOONEN!

Turkulainen pitkänlinjan rumpali Pertti Leinonen nostaa rakkaimmaksi esineek-seen oikean taideteoksen. Nimittäin Paisteen Rude-sarjan 20” ride/crashin. Kyseisen sarjan symbaaleita voisi pitää suorastaan sisustuselementteinä niiden kauniin värityksen ja taonnan ansiosta. Petun symbaali on arvostuksessa kuiten-kin soinnillisista syistä - ja ehkä vähän nostalgiaperäisistä vaikuttimista.

– Siihen liittyy niin paljon muistoja ja eikös aika kultaa muistot? Ostin pellin 80 -luvun lopulla Soitin Laineelta käytettynä. Myyjä sanoi että näitä ei ole kukaan saanut hajalle, paitsi Popedan Kari Holm. Se yksilö näyttikin siltä kuin joku jättiläinen olis lyönyt sen kahtia.

Symbaalin kestävyys oli heavysta innostuneelle nuorukaiselle tärkeä tekijä. Toinen asia oli sen heavymusiikissa tarvittava läpitunkevuus ja erottelevuus.

– Vähän paksummalla kapulalla kun vetää kellon juureen niin kyllä lähtee!Rude onkin aika pitkälle yhden jutun symbaali. Tanssikeikalle sitä ei juurikaan

kannata roudata. Palautetta sataa välittömästi:– Laulaja sanoi että ”älä niin saakelisti!...”. Mä olen dempannut sitä vähän

roudarinteipillä ja kokeillut leipoa vähän ohuemmalla kapulalla, mutta kun ei... Pitäis olla pleksiseinät ympärillä, niin vois vetää.

Hevisymbaali ei ole ainoa menneisyyden artefakti mitä hän tanssikeikoilla mukanaan kantaa:- Sen verran vielä löytyy hevihenkeä että tuplat (tuplapedaali) on aina mukana. Hyvin toimii loppupäräytyksissä. Joku kysyi että ”mitä sä noilla teet?”. Sitten kun soitin niitä Suspicious Mindsin (Elvis) viimeisellä minuutilla

tokaisi tyyppi keikan jälkeen, että ”Ei toi ennen oo noin lähtenyt...”. – Vanhoja hevimiehiähän me kaikki ollaan. Tällä hetkellä symbaali on miehen kotisetissä, jossa siitä pääsee nauttimaan Petun kaksi poikaa. Molemmat soittavat rumpuja.

Pertti Leinosen soitantaan ja Tiny Steps -yhtyeeseen voit tutustua osoitteessa: www.dafry.fi ja www.tinysteps.info

Edellisessä viidakkorummussa käsiteltiin otsikon aihetta virvelirummul-la. Tässä osiossa sovelletaan samoja harjoitteita setillä.

Kiinnitä erityisesti huomiota iskubalanssiin. Käsien ja jalkojen välinen balanssi on yksi asia. Toinen on löytää oikea kontrasti aksen-toitujen ja aksentoimattomien iskujen välille niin virvelirummulla kuin myös hi hatilla. Virvelirummun aksentoimattomat iskut tulisi soittaa Ghost-nuottien tapaan matalalta pehmeästi, mutta selkeästi. Hi hatilla iskujen välinen kontrasti ei ole aivan yhtä suuri.

Oma ajattelutapani iskubalanssin hakemisessa kulkee lyöntikorkeuk-sien kautta. Eli jos esimerkiksi koen, että tietyt iskut ovat suhteessa muihin liian voimakkaita, pyrin laskemaan niiden iskujen soittokorkeutta ja säilyttämään muut samana.

Viidakkorumpu kouluttaa

PARADIDDLE-KONTROLLI (osa 2/2)Teemu Vuorela

Käsijärjestyksiä ei harjoituksiin ole merkitty, koska periaate on varsin selkeä. Oikea käsi soittaa kaikki hi hat iskut ja vasen käsi kaikki virvelin iskut, lukuun ottamatta harjoitusta 7, jossa ensimmäinen virveliaksentti soitetaan oikealla kädellä.

Ei muuta kun Flam out, people!

Haluatko sinä tälle palstalle mukaan? Ensi Viidakkorummussa ääneen pääsevät DAF:laiset rakkaimpine esineineen. Jos innostuit, lähetä yhteystietosi puhelinnumeroineen osoitteeseen info@dafry.fi. Laita mailiin otsikoksi “Me and my honey”. Mukaan otetaan kuusi ensimmäistä 1.5.2014 mennessä vastannutta. SAA MAINOSTAA!!

42

Monille rumpaleille tuttu triolimylly on näyttävä ja tehokas filli- ja soolotyökalu. Tavallisimmin se soitetaan joko liidaamalla bassarilla BOV (Basso, Oikea, Vasen), matalasta äänestä korkeaan tai korkeasta äänestä matalaan liidaamalla vasemmalla kädellä VOB (Vasen, Oikea, Basso). Ted Reedin Syncopation – tuo ”rumpalin raamattu” – taipuu myös triolimyllyjen treenaamiseen. Tämä sovellutus liidataan vasemmalla kädellä ja melodia soitetaan virveliin. Harjoittele aluksi yksi tahti kerrallaan hitaasti tavoitteena soittaa syncopation sivuja läpi soolonomaisesti.

Kiinnitä huomiota rytmin ja dynamiikan tasaisuuteen. Soita tukevasti ja iskut keskelle rumpua.

Ensimmäisen sovelluksen melodia muodostuu vasurilla siten, että nuottikuva soitetaan virveliin ja nuottien väliin jäävät tauot täyte-tään pikkutomeihin.

Toisessa sovelluksessa vasen käsi pysyy virvelillä, mutta melodia tulkitaan käyttämällä dynamiikkaa. Melodia on voimakkaita aksent-teja ja nuottien väliin jäävät tauot täytetään hiljaisemmilla, tai jopa ghost, lyönneillä. Kiinnitä huomiota lyöntikorkeuksiin ja voimakkuuteen. Dynamiikan eroja voit harjoituksen alussa jopa liioitella. Oikea käsi ja bassari soittavat tukevasti koko ajan.

Harjoitusesimerkit a ja b Syncopation kirjasta

Ja näin se toimii. Pidä vasemmalla jalalla taimia hi hatilla polkemalla joko 1/4:a tai iskuttomia 1/8:a.

Viidakkorumpu kouluttaa

Synkopoitu triolimyllyJuha Tanninen

444444 45

Juuri Apocalyptican Symphony –rundilta palannut Mikko pysähtyi hetkeksi miettimään fillien syvintä olemusta. Venäjän ja Euroopan kat-taneella kiertueella oli mukana 24-henkinen Avantin kamariorkesteri.Mikko kiteyttää fillin syvimmän olemuksen Antero Mertarantaa lainaten: ”Siinä on paikka, miksi et lauo?”

– On äijää soittaa maltillisesti ja jättää filli soittamatta, mutta kuitenkin äijempää on soittaa ilmarummutusfilli, jonka yleisö tai kadunkulkijakin tajuaa ja soittaa sen messissä. Itselle on tavallaan kulminaatiopiste se, että pystyy tekemään fillistä sävellyksen, joka on teemallinen. En väitä siinä onnistuneeni, mutta se on tavoitteena.

– Viime levyn tuottajana oli Joe Barresi (mm. Tool, QotSA). Kun biiseissä tuli ilmeisiä rumpufillin paikkoja hän painotti, että tää on sun mesta jossa koko yleisön pitää soittaa sun mukana. Tee jotain merkittävää. Se oli itselleni iso opetus.

Mikon herätys rumpufilleihin tapahtui 3-vuotiaana Procol Harumin Salty Dogin kautta. Iso biisi, jossa on stadionfillejä. Opiskellessa soittaminen meni teknisemmäksi ja jossain vaiheessa maltillisuus ja pidättyväisyyden ihannointi korostui. Kuitenkin treenimotivaatiota piti yllä Anssi Nykäsen fillimaailma, jota apinoitiin, ja jonka voimalla treenattiin 6-stroke rollit yms. Siinä on jäbä joka nosti suomalaisen rock-rummutuksen kertaheitolla kansainväliselle tasolle. Oli Suomessa hienoa rumpalointia toki aiemminkin, mutta Mikon mielestä Anssi muutti kertaheitolla kaiken.

Apolyptica tekee tällä hetkellä uusia biisejä ja on loppuvuodesta siirtymässä studioon, jonka tuloksena päästään sitten kuulemaan mihin suuntaan Mikon fillailu on menossa.

Esittäjä: Phil CollinsKappale/albumi: In the air tonight/Face ValueRumpali: Phil Collins – Tää on ehkä maailman tunnetuin rumpufilli. Kun biisi soi esim.

ravintolassa niin ihmiset alitajuisesti naputtaa sen fillin pöytään. Se on niin kova ja Collins on muutenkin mun suosikkirumpaleita. Tämä on just sellainen siinäonpaikkamiksetlauo-filli. Toi on leima siihen biisiin. Vähän kuin soittaisi väärät soinnut jos sitä filliä ei tule. Collins on harmittavan aliarvostettu rumpali youngstereiden keskuudessa: mikä rumpali ja mikä soundi!

Esittäjä: NirvanaKappale/albumi: Smells like teen spirit/NevermindRumpali: Dave Grohl – Biisi alkaa rumpufillillä, ja jos ei ole asunut tynnyrissä tai

päästään tyhmä, niin sen biisin tunnistaa siitä fillistä. Koko biisi on sellainen rumpusävellys niin kuin kaikki Grohlin jutut. Kun ammutaan, ammutaan täysillä ja kun pitää pidätellä, niin sit pidätellään – sellaista röyhkeyttä molempiin suuntiin. Jotenkin kiehtoo että se karaktääri on mahdollisimman jyrkkä.

Esittäjä: Deep Purple Kappale/albumi: FireballRumpali: Ian Paice– Tää tulee vähän eri suunnasta, onko se rumpusoolo vai rumpu-

filli? Ehkä rajatapaus. Uskoisin, että ton biisin aloituksen takia on myyty muutama tuhat rumpusettiä maailmanlaajuisesti. Se on niin inspiroiva, siinä on tulta ja tappuraa. Koko soundi ja approach on hurmaava. Yksi vai kaksi bassaria? Antaa legendan elää…

Esittäjä: Tapani KansaKappale/albumi: R-A-K-A-S/ Mistä rakkaus alkoiRumpali: Nappi Ikonen– Biisihän on katatonisen paska, mutta se ei ole rumpalin syy.

Kuitenkin ehkä Suomen historian kuuluisin rumpufilli. Se on juuri sel-lainen filli, jonka kauppaopiston naiset ilmarummuttavat pikkujouluissa. Se on niin rohkea Cobham-johdatus, älyttömän kova. Olisi kiva tietää onko Napilla ollut letkeä päivä vai onko tuottaja piiskannut soittamaan enemmän.

Esittäjä: The WhoKappale/albumi: Won’t get fooled again/Who’s NextRumpali: Keith Moon– Tää biisi on rumpufillin ja kompin kaunein avioliitto, mitä voi olla.

Se on molempia melkein koko ajan. Muutti rockrummutuksen. Lisäksi se mitä Moon teki rumpalien imagolle – bändin hulluin jäbä, se jota tultiin katsomaan. Townsend sai vedellä tuulimyllyjä siinä vieressä, mutta Moon oli SE jäbä. Lisäksi järjettömän komea soundi, soittaa harmonioita, soittaa sanoja, peilaa niitä omaan soittoon. Jos nykyään menisi studiokeikalle ja soittaisi noin, niin eihän siitä mitään tulisi.

SARJASSA RUMPALIT KERTOVAT LEMPIFILLEISTÄÄN. TEKSTI: TOMI LAAKSONEN

KUVA: MIKKI KUNTTU

Mikko SirénApocalyptica

FILLIÄ, JOTKA PELASTIVAT MAAILMAN.5

Musiikki on kokovartalokokemus. Tähän tu-lokseen tuli Risto Rikala tutkiessaan vanhoja keikkavideoitaan. Ei kapuloiden pyöritystä, ei sankaritekoja, ei vaarantunnetta. Vain tiukkaa komppaamista katse jämäkästi naulittuna haitsun alle. Risto muistaa jonkun joskus tokaisseenkin, että bändi voisi tehdä jotain muutakin kuin pelkästään soittaa.

Entäs jos kyseessä ei vain ole visuaalinen soittaja? Jos humppahymy ei vain taivu ja ilman paitaa soittaessa tulee vilu? Homma rat-kaistaan panostamalla rumpujen ulkonäköön.

Uusi visuaalinen aika potkaistiin käyntiin vuoden alussa, jolloin pidettiin palaveri jossa hahmoteltiin Jenni Vartiaisen tulevan kiertueen visuaalista ilmettä. Se tulisi vaihtumaan kier-tueen jokaisen kolmen vaiheen – konsertti-, klubi-, ja festariosuuden – välissä.

Riston ajatuksena oli tilata täysin uusi setti, joka olisi maalattu tulevan kiertueen värimaailman mukaisesti, kuten esim. Neil Peart teki Snakes and Arrows -kiertueella. Koko setin ”pimppaaminen” jäi vielä kuitenkin haaveeksi, sillä miehen ruskea Yamahan Birch Custom -setti sopii nykyiseen värimaailmaan. Täysin kustomoitujen rumpujen hankkiminen on kuitenkin suunnitelmissa.

Valomies apunaJo pienillä eleillä voi saada visualisuutta rutkas-ti lisää. Keinoja ilmeen muokkaamiseen riittää. Rajoittavina tekijöinä oli nyt lähinnä ajan puute.

Tärkeimpänä vaatimuksena on, että setin pitää mahtua bussiin ja lavalle.

– Ajattelin käyttää pimeässä hohtavia uv-värejä. En halua koskea itse rumpujen pintaan, mutta tomien puuvanteet voi helposti maalata. Hardwaret haluaisin mustaksi, ettei ne kiillä tai pomppaa turhaan esiin. Nyt ongelmana on maalin pysyvyys, kun Yamahalta ei löydy mustia telineitä, Risto aloittaa.

Kunnianhimoisempi suunnitelma oli teet-tää Sabianilla erikoisvärein maalattu sym-baalisetti. Tässä tapauksessa esteenä oli arkirealismi ja suomalainen vaatimattomuus:

– Ei taida näillä leveysasteilla toimia. Voi olla, että joutuisivat pysäyttämään koko Sabi-anin tuotannon vähäksi aikaa. Mä en taida olla siihen ihan oikea tyyppi. Eihän se mihinkään oikeasti edes näkyisi, Ripa huokaa.

Etukalvojen tuunaus on ollut kautta aiko-jen suosittua hommaa. Siihen miehellä on mielenkiintoinen idea:

– Haluaisin laittaa etukalvoon pätkiä biisien teksteistä. Ei ainakaan omaa tai Jennin nimeä.

Luvassa on myös yhteisiä fillejä valomie-hen kanssa.

– Viime rundilla oli biisi missä oli vain yksi pellin isku. Kun se tuli, niin kaikki takavalot lyötiin päälle. Näytti ihan järjettömän hienolta. Nyt tulee olemaan 16-osafillejä, joissa valot on mukana.

Tokaisen, että sehän tietää hikistä iltaa valomiehelle.

Risto Rikalan ”uusi ilme”

TEKSTI: MISHA KOIVUNENKUVA: JUHA TANNINEN

– Hän on onneksi rumpali. Hänen kanssa on helppo puhua näistä asioista ja toteuttaa niitä. Me käydäänkin jatkuvaa keskustelua rundilla keikkanauhoja kuunnellen ja miettien mihin niitä fillejä voisi laittaa.

Tiukka EI peltien nostolleHistoriankirjat ovat täynnä rumpaleita jotka ovat kehitelleet visuaalisia juttuja. Ensimmäi-seksi Ristolle tulee mieleen John Bonhamin oranssit Vistalitet.

– Keith Moon on myös tosi tärkeä. Hänen setit on aina näyttäneet hyvältä. Kaikki etuto-mit saman syvyisiä ja mitä enemmän niitä oli, sen rumempaa se tavallaan on, mutta setti järjettömän hieno. Sirenin Mikon Kirchhoffit toimii myös todella hyvin. Aikaisemmin kun olin lapsellisempi, ajattelin että tällaiset asiat on pois siitä soittamisesta. Mutta näinhän ei ole. Se ei ole keneltäkään pois että miettii miltä siellä lavalta näyttää.

Soittoergonomiasta Risto ei ole kuiten-kaan valmis tinkimään. Esimerkiksi yleisölle (tytöille) suunnatun silmäniskun mahdollistava symbaalien nosto ei tulisi kysymykseenkään. Ergonomia on se tärkein juttu.

Risto, eikö olisi helpointa jos vain ottaisit paidan pois?

– No eihän sitä koskaan tiedä, hän lopet-taa käkättäen.

4746 4746

TEKSTI: MISHA KOIVUNENKUVAT: SATU TUKIAINEN

KaudenRumpuSetti

Tero nimeää mustan coctail-settinsä Little Black Monsteriksi. Se on ostettu Eero Raittiselta, joka oli kokenut unohtumat-tomia jammailukokemuksia vastaavalla rummustolla Levon Helmin studiossa Woodstockissa. Eeron luopuessa setistä se päätyi Terolle. Setin hankintaan johti monen vuoden unel-mointi, joka oli alkanut jo nuoruuden New Yorkin reissuilla nähdyistä Pots’n’Pans -katusoittajista, joilta tarttui korvaan koliseva katusoundi ja jota sitten halutti koettaa matkia.

– Settiä ihmetellessä ja äänitettäessä huomasin, että epävireinen 10” tomi tuotti vain mielenkiintoista pörinää.

Little Black Monster/

Tero Mikkonen

Sitten homma lähti käsistä ja häiriköinti alkoi todenteolla. Pörinästä ja halpis-setin soundista inspiroitunut rumpali asensi vuosien aikana keräämänsä metalliesineet ja pellinkappaleet mukaan rumpusettiin.

– Mulla oli joku haku ja tietty soundi päässä. Kävin läpi kaikkia erikokoisia ja kuntoisia splash ja chinapeltejä. Osia on myös conga-rummuista ja välillä mukana on pari konserttitomia. Sudeilla kun soittaa niin sointi tuo mieleen jonkun nykivän ja pykivän koneen. Vähän niin kuin ihmisen tuottamaa rujoa NIN / Kraftwerk-konesoundia.

Vaikka Little Black Monsteriin kuuluu jos jonkinlaista keittiöka-pistusta, vakuuttaa Tero, että kodista löytyy vielä kaikki tarvittavat ruuanlaittovälineet. Parhaiten keittiövälineistä soi muuten Hackmanin kaksikerroskattila.

Little Black Monster: Millenium Coctail 200 SST14x18” bassorumpu14x5,5” snare10x5” pikkutomija varalla 6”, 8”,10” ja 12” konserttitomit

Setin sointia voit kuulla juuri ilmestyneellä Southpaw Steel ’n’ Twang yhtyeen levyllä Hale’s Pleasure Railway. www.bafesfactory.fi/sst Symbaalien, rumputarvikkeiden ja audiolaitteiden maahantuojaSymbaalien, rumputarvikkeiden ja audiolaitteiden maahantuoja

jackshop.fijackshop.fi

symbaalit kaiuttimet ja vahvistimet custom-rummut, telineet ja tarvikkeet kapulat, rodit ja malletit

DAF Rumpupäivä25.5.2014, klo 11-16

Paikka: Arabian nuorisotalo (Arabianpolku 1, Helsinki)

ILMAINEN SISÄÄNPÄÄSYVaraukset ja info: Juha Alankopuh. 040-548 3953 • www.dafry.fi

UUSIA JA KÄYTETTYJÄ RUMPUJA, LYÖMÄSOITTIMIA JA PALJON MUUTA

KLINIKAT:

12:00 TUOMAS RAUHALA (For The Imperium)

14:30 SAMI KUOPPAMÄKI (Freelance)