1

Leikkipuisto Pohjois-Haagan asuinalueella. Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto.

Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt

Hilkka Högström

”Liikuntakasvatuslaitosten järjestäminen kuuluu nyttemmin valtakunnan ja kaupungin julkisiin tehtä-

viin aivan samalla tavalla kuin veden ja valon hankinta, viemäriverkostojen rakentaminen, koulujen

ja sairaaloiden pystyttäminen. Kaupungin kaavoittamisessa on tärkeänä tehtävänä järjestää nämä

laitokset asemakaavallisesti tyydyttävästi yhteiskunnan organismiin.”1

Käytännössä tämä merkitsi sitä, että jo lapsille haluttiin taata mahdollisuus liikuntaan omassa

asuinkorttelissa ja lähipuistossa. Laajemmat liikuntapuistot sijoitettiin useampien asuinalueiden

ulottuville.2 Liikuntalaki astui voimaan 1980. Siinä määriteltiin kuntien velvollisuudet. Liikunnan yh-

teiskunnallinen merkitys tiedostettiin: kaiken ikäisten ihmisten liikunnalla on suora yhteys tervey-

teen ja hyvinvointiin, ”yksityisen ihmisen hyöty koituu myös yhteiskunnan eduksi”. Siksi liikkumisen

mahdollistavat reitit, kentät ja hallit piti toteuttaa kaikkien ulottuville.3

Liikunta- ja urheiluympäristöjen perusteet ja periaatteet

Liikunta-alueiden kaavoitus – ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa

Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung oli visionääri, joka jo 1910-luvulla esitti

sen, minkä liikuntalaki 1980 sääti: kaupungin tulee järjestää oma liikuntaympäristöistä vastaava

hallintonsa ja rahoittaa ”kyllin laaja-alaiset” puistot palvelemaan ”syvien rivien rasittuneita laumoja”

ja rakentaa liikuntapaikkoja ”jotka tyydyttävät sekä ihmisen kauneusaistia että vaihtelun vaatimuk-

sia ja sallivat paikan erinomaisen luonnon päästä täysiin oikeuksiinsa”. Jungin tapa yhdistää kaa-

voitus ja sosiaalipolitiikka liikunnan yhteiskunnalliseksi perusteluksi on tuore vielä tänäänkin.4

2

Helsingin Keskuspuisto on tiiviisti asuttujen kaupunginosien välinen metsäpuisto, joka lukuisine liikuntapaik-koineen ja reitteineen ulottuu etelästä Töölönlahden ympäristöistä pohjoiseen Vantaanjoelle asti. Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi arkkitehti Bertel Jungin suunnitelman Keskuspuistoksi 1914. Keskuspuiston rajat osoitettiin osayleiskaavassa 1978. Vasemmalla koko Keskuspuiston kartta, oikealla pohjoisin osa. Kuvat: Helsingin kaupunkiympäristön toimiala.

3

Kaupunkilaiset kuntoilemaan

Ennennäkemätön määrä ihmisiä muutti asumaan maalta kaupunkeihin 1950-luvulta alkaen. Sa-

maan aikaan kun kaupungistuminen kiihtyi, hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen oli yhä ohjelmal-

lisempaa. Liikuntaympäristöjen pitkäjänteinen suunnittelu sisällytettiin yhdyskuntasuunnitteluun,

suunnittelijoiden opetukseen ja rakentamisen ohjaukseen.

Johanneksen kenttä, Helsinki. Kuva: Hilkka Högström.

Kuntoiluun soveltuvien ja helposti saavutettavien liikuntapaikkojen, kuten peli- ja leikkialueiden,

pallo- ja yleisurheilukenttien, voimistelu- ja palloilusalien, uimaloiden ja uimahallien sekä valaistu-

jen ulkoilureittien rakentaminen annettiin kuntien tehtäväksi. Liikuntapaikkojen tuli sijaita lähellä op-

pilaitoksia, jotta niitä voitiin käyttää koululaisten ja opiskelijoiden liikuntatunneilla. Koulujen juhla- ja

voimistelusalit päätettiin avata koulupäivien jälkeen urheiluseurojen ja muiden yhteisöjen liikunta-

käyttöön.5

Tasa-arvon takeeksi laki kunnallisista liikuntapalveluista

Liikuntalaki ja -asetus (1980) toivat liikuntalautakunnat ja niille määrätyt tehtävät joka kuntaan.

Liikuntalain perusteluissa korostui liikunnan yhteiskunnallinen merkitys:

1) liikunta kokoaa piiriinsä erilaisia kansalaisryhmiä, ja sen harrastamisen kautta yksityisen

ihmisen hyöty koituu myös yhteiskunnan eduksi

2) liikunta on keskeinen vapaa-ajan harrastus

3) liikunnalla on suuri kansanterveydellinen merkitys

4) liikuntaharrastus edesauttaa ihmisten sosiaalistumisprosessia

5) urheilulla on kansoja lähentävä vaikutus.6

4

Valtio linjasi, ohjasi ja tuki liikuntapaikkojen rakentamista opetusministeriön ja läänien hallinnon

kautta. Ensimmäiset valtionavut liikuntapaikkarakentamisessa myönnettiin 1930-luvun alussa ur-

heilukenttien rakentamiseen. Vuonna 1940 perustetun Oy Veikkaustoimisto Ab:n tuoton ansiosta

tuki vahvistui. Veikkaustoimiston perustivat urheilujärjestöt Suomen Valtakunnan Urheiluliitto, Työ-

väen Urheiluliitto ja Suomen Palloliitto. Veikkaus siirtyi valtion omistukseen 1975. Järjestelyn ansi-

osta urheilukenttien, uimaloiden, sisäliikuntatilojen sekä hiihtomäkien ja -majojen rakentaminen vil-

kastui. 1960-luvulta alkaen tuki käsitti koko kirjon suurista opistoista ja urheilukeskuksista valaistui-

hin latuihin saakka.

Tasa-arvopyrkimyksestä huolimatta eriarvoisuutta jäi maaseudun köyhien kuntien ja varakkaiden

Etelä- ja Länsi-Suomen kaupunkien välille, vaikka kehitysaluepolitiikka kirjattiin valtion veikkausvoi-

toista jakamien avustusten tavoitteisiin.7 Sukupuolten välinen tasa-arvokaan ei rakentamisessa

täysin toteutunut: parhaiten huomioitiin nuorten miesten urheilun ja liikunnan tarpeet.8

Hierarkkinen suunnittelujärjestelmä leikkipaikoista viherverkostoihin

Liikuntaympäristöjen hierarkkista suunnittelujärjestelmää havainnollistettiin erilaisin kaavioin neljännessä Suomi rakentaa -näyttelyssä vuonna 1970. Kuvalähde: Olli Lehtovuori 1970.

Sitä mukaa kuin suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät muutettiin aiempaa yksityiskohtaisemmiksi, nii-

hin sisällytettiin myös Asemakaavaopin kirjoittaneen Otto-Iivari Meurmanin viitoittama liikuntaym-

päristön suunnittelu- ja mitoitusjärjestelmä.9 Liikuntaympäristöjen suunnittelun tuli alkaa asuinkort-

5

telin asuntojen ja asukasmäärien mukaisesta mitoituksesta ja ulottua kunnan kattavaksi järjestel-

mäksi kotipihan leikkipaikoista liikuntapuistoihin ja virkistysalueisiin asti. Laajimmat viherverkostot,

kuten kansallispuistot, suunniteltiin kunta- ja maakuntarajat ylittäviksi.

Seminaareja, oppaita ja arkkitehtuurinäyttely

urheilurakennusten toteutuksen tueksi

Nykyään itsestään selvät urheilun ja liikunnan rakennustyypit, erityisesti sisähallit, olivat 1950-lu-

vun Suomessa harvinaisuuksia. Siksi opetusministeriön tuella uusien rakennustyyppien suunnitte-

lusta julkaistiin oppaita10 ja järjestettiin seminaareja. Esimerkkeinä mainittakoon opas uimaloiden ja

hallien rakentamisesta (1957) ja uimahallipäivät (1966).11 Yli sadan uimahallin valmistuttua12 jul-

kaistiin kokemuksista selvitys (1977). Siinä tulevia suunnitelmia evästettiin: viihtyvyyden ja arkki-

tehtuurin esteettisen laadun merkitystä uimahallisuunnittelussa korostettiin, samoin oikeaa mitoi-

tusta, sijoittamista yhdyskuntaan palvelemaan suurta kävijämäärää sekä koululiikunnan, ikäihmis-

ten ja liikuntarajoitteistenkin huomioimista suunnittelussa. Miesten ja naisten tilat tuli raportin mu-

kaan mitoittaa tasa-arvoisesti.

Kansainvälisessä Sports and Leisure -seminaarissa Hämeenlinnan Aulangolla (1977) keskiössä oli

kunnan hierarkkisen liikuntapaikkaverkoston suunnittelu. Suomen rakennustaiteen museon saman-

niminen näyttely tasokkaista suomalaisista liikuntaympäristöistä julkaistiin englanninkielisenä näyt-

telyluettelona. Näyttelyssä esiteltiin olympiarakennuksia, urheiluopistoja ja tutkimuslaitoksia, lii-

kunta- ja urheilupuistoja, sisäliikunta- ja urheiluhalleja, varuskuntien urheilutiloja sekä ulkoilu- ja vir-

kistysalueita – kaikkiaan 33 kohdetta eri puolilta maata.13

Ratinan stadion Tampereella (Timo Penttilä, 1966) oli yksi Sports and Leisure -arkkitehtuurinäyttelyssä (1977) esitellyistä kohteista. Kuva: Hannu Vallas, Museovirasto.

6

Urheilulaitokset-käsikirja suunnittelijoille, rakentajille ja kuntien virka- ja luottamusmiehille julkaistiin

liikuntalain (1980) tueksi. Kirjassa esitettiin "lähes kaikkien Suomessa harrastettavien urheilulajien

suorituspaikkojen suunnittelu- ja rakennusohjeita". Urheilupaikat noudattavat kansainvälisiä nor-

meja, joita eri lajeille on määritelty. Siten uima-altaiden ratojen ja urheilukenttää kiertävien juoksu-

ratojen mitat ovat samat eri puolilla maailmaa.14

Espoon Otaniemen urheilukenttäsuunnitelma. Otaniemen korkeakoulu-, tutkimus- ja asuinalueen rakenne perustui Alvar Aallon Otaniemen asemakaavakilpailun 1949 voittoon. Liikuntapuisto on sijoitettu kampus- alueen itäpuolelle, lähelle merenrantaa. Aalto piirsi myös puistoon maan ensimmäisen maapohjaisen sisä-hallin, Otahallin (1952). Kuvalähde: Urheilulaitokset RIL 118.

Liikunnan ja urheilun ympäristöt ja rakennukset

Tasokkaan suunnittelun peruspilareiksi määriteltiin ympäristöjen ja rakennusten monikäyttöisyys,

saavutettavuus ja tasa-arvoisuus. Linjaukset periytyvät jo vuoden 1940 kesäolympialaisiin tähdän-

neen rakentamisen ajalta 1930-luvulta. Silloinkin julkisen rahoituksen kriteerit olivat: kohteet suun-

nitellaan paitsi huippu-urheilun myös eri-ikäisten arkiliikunnan käyttöön, ympärivuotisiin käyttötar-

koituksiin ja erilaisten yleisötapahtumien näyttämöiksi tiheään asuttujen alueiden lähelle.15

7

Liikkumisen vihreä verkosto

Oulu tunnetaan hyvien kevyen liikenteen reittien mahdollistamasta pyöräilykulttuurista. Etualalla Pikisaari. Kuva: Hannu Vallas, Museovirasto.

Kuntien liikunta- ja viheralueverkosto on piirretty yhdyskuntien rakentumista ohjaaviin kaavoihin.

Asumisen ja muiden tiiviisti rakennettujen alueiden väliset vihervyöhykkeet, puistot, rannat ja reitit

on yhdistetty kaavoissa katkeamattomaksi verkostoksi kuntakeskuksesta kunnan laidoille saakka,

vesireitit niitten jatkeeksi.

Vihervyöhykkeet ja -verkostot näkyvät kartoissa vihreinä alueina, joihin sisältyy sekä tehokkaasti

rakennettua liikuntapuistoa, historiallisia kaupunki-, ranta- ja kansanpuistoja yhtä hyvin kuin puisto-

metsääkin.

Liikunta- ja urheilupuistot

Olympiastadionin suunnittelija, arkkitehti Yrjö Lindegren kirjoitti Arkkitehti-lehdessä olympiavuonna

1952:

”Ei riitä, että itse kentät ja suorituspaikat ovat teknillisesti oikein rakennetut pätevän spe-

sialisti-insinöörin ohjeiden mukaan, vaan vielä tärkeämpää on, että laitteet on oikein sijoi-

tettu ja siten rakennettu, että urheilualue laajennuksineen muodostuu yhdyskunnassa sel-

laiseksi keitaaksi, jonne nuoriso kiiruhtaa rentoutuakseen, hankkiakseen fyysillistä pohja-

kuntoa ja reipasta mieltä. Puhtaasti rakennustaiteelliselta kannalta katsoen on urheilulaitok-

sen suunnittelu mitä mielenkiintoisinta, sillä siinä tarjoutuu ensiarvoinen mahdollisuus luoda

kulttuurimaisema, jossa ei yksinomaan rakennukset vaan jokainen kenttä, uima- ja kahlaus-

allas, jokainen tie ja rata sekä voipa sanoa jokainen puu tarjoutuu ensiluokkaiseksi arkkiteh-

tooniseksi suunnitteluelementiksi."16

8

Kunnan liikuntapuisto on ympärivuotinen urheilu- ja virkistysalue keskeisellä paikalla asuntojen ja koulujen vieressä. Kuvalähde: Raahen Koivuluodon urheilupuiston käyttösuunnitelma 1986.

Joka kunnassa on ainakin yksi liikunta- ja urheilupuisto tai -keskus.

Liikuntapuiston keskeisiä piirteitä:

• Alue on kaavoitettu, suunniteltu ja rakennettu liikunnan ja urheilun käyttöön.

• Puisto on asuinalueiden ja oppilaitosten keskellä, liikenteellisesti helposti saavutettavissa.

• Puistossa on eri lajien liikuntapaikkoja ja -rakennuksia, usein valaistuja reittejä.

• Puisto on varustettu sekä aktiiviurheilun että virkistyksen käyttöön.

• Puisto on käytössä sekä kesällä että talvella.

• Puiston rakentamista koskevat asemakaavamerkinnät on jätetty väljiksi, jotta ”voidaan ottaa

huomioon urheilupaikkojen rakentamisessa tapahtuva kulloinenkin kehitys”17.

• Puistosta on yhteyksiä kaupungin muihin ulkoilun ja kevyen liikenteen reitteihin ja laduille,

usein hiihtokeskukseen.

9

Kaupunkipuisto

Kaisaniemen puisto on Helsingin ensimmäinen julkinen kaupunkipuisto pääkaupungiksi tulon jälkeen. Puistoa halkovan tien rinnalla on ollut urheilukenttä jo 1880-luvulla. Kuva: Hilkka Högström.

Liikuntapaikkoja on myös kaupunkipuistoissa, jotka on kaavoitettu ja rakennettu taajamarakenteen

sisälle. Kaupunkipuistot ovat usein historiallisia, puistoarkkitehtuurin ja kunnan liikuntakulttuurin

kannalta merkittäviä. Puistojen kentät ovat myös lähikoulujen ulkoliikuntapaikkoja. Kohteita ovat

esimerkiksi Turun Urheilupuisto, Helsingin Kaisaniemen puisto ja Forssan Yhtiönpuisto.

Kansallinen kaupunkipuisto on arvokkaiden kulttuuri- ja luonnonmaisemien sekä virkistysalueiden

puistokokonaisuus, joka sisältää myös tärkeitä liikunnan ja urheilun alueita ja rakennuksia. Hä-

meenlinnan kaupunkipuisto (2001) on perustettu niistä ensimmäisenä.18

Rantapuisto ja kansanpuisto

Rantapuisto tai kansanpuisto on laaja viheralue, luonnonympäristö, joka on suunnitelmallisesti tai

vaiheittain kehittynyt varsinaisen kaupunkikeskustan viereen ja rajautuu usein rantaviivaan. Alu-

eelta voi siirtyä kunnanosasta toiseen ja vaikkapa saaristoon. Alueella on yleensä reittejä, kenttiä,

halleja, uimapaikkoja sekä purjehduksen ja melonnan rakenteita. Kohteita ovat esimerkiksi Helsin-

gin Seurasaari, Vaasan Hietalahti, Hämeenlinnan Hämeensaari, Kuopion Väinölänniemi, Sotka-

mon Hiukka, Hangon Kylpyläpuisto, Porin Isomäki, Tampereen Kauppi.

10

Sotkamon Hiukan harju- ja rantamaisemassa ovat uimaranta ”Kainuun Riviera”, urheilu- ja pesäpallokenttä, lenkkipolut sekä tenniskenttä. Kuvassa taustalla kohoavan vaaran maisemissa on Vuokatin urheiluopisto. Kuva: Hilkka Högström.

Kansallispuisto

Kansallispuistoja on nelisenkymmentä. Ne ovat luonnonsuojelualueita, joissa voi liikkua merkityillä

reiteillä ja luontopoluilla. Niissä on yleensä opastuskeskukset, taukotuvat ja yöpymistuvat. Ensim-

mäiset kansallispuistot perustettiin 1938. Vuoden 1945 alueluovutusten jälkeen kansallispuistoista

olivat jäljellä Pallas-Ounastunturin ja Pyhätunturin kansallispuistot. 1956 perustettiin Metsähallituk-

sen maille Liesjärven, Linnansaaren, Pyhä-Häkin, Petkeljärven, Rokuan, Oulangan ja Lemmenjoen

kansallispuistot. Valtakunnallinen virkistys- ja reittijärjestelmä kehittyi 1970-luvulta alkaen.19

Hiihtäjiä autiotuvalla Kittilässä. Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto.

11

Liikunta- ja urheilurakennukset

Maan ensimmäiset olympiavaatimukset täyttäneet areenat 1930-luvulla samoin kuin 1950- tai

1960-luvuilla ensimmäiset uima-, jää- ja yleisurheiluhallit suunniteltiin ja toteutettiin yksilöllisesti ja

miljöönkin kannalta huolella. Kun hallien määrä ja mittakaava seuraavilla vuosikymmenillä monin-

kertaistui, niille haettiin nopeita ja toteutusvaiheessa edullisia teollisia rakennusteknisiä ratkaisuja.

Urheilurakennuksilla on kiinteä suhde lähiympäristöönsä, kuten puistoon, kenttään, rataan tai rantaan. Pääkatsomot ovat aina kiinni urheilukentässä tai muussa radassa. Kuva Paavo Nurmen stadionista (Arkkitehdit NRT 1989) Turun urheilupuistossa. Kuva: Hanna Tyvelä.

Kilpaurheilualuetta rajaavat aidat, joissa sisäänkäyn-tien kohdalla ovat lippukioskit. Kuva Turun urheilu-puistosta. Kuva: Hanna Tyvelä.

Urheilupuiston kivetty kulkureitti, ympäristössä on vi-hersuunnitelman mukaisia pengerryksiä ja istutuksia. Valaistus on osa alueen suunnittelua. Paikoitusalueet ovat parhaimmillaan jäsennelty istutuksin. Kuvassa Seinäjoen urheilu- ja uimahallin jalkakäytävä ja aita upotettuine valaisimineen. (Markku Ikola ja Antti Ilves-koski, arkkitehtikilpailu 1973). Kuva: Hilkka Högström.

12

Taideteokset ovat tyypillisiä esimerkiksi uimahallien yhteydessä. Vasemmalla Oulussa Raksilan uimahallin (1974) edustalla on Polskis, Kari Huhtamo 1976. Oikealla Seinäjoen urheilutalon (1977) edustalla Ystävyyttä yli rajojen, Raimo Utriainen 1987. Kuvat: Hilkka Högström.

Liikuntatiloja rakensi kuntien lisäksi muukin julkishallinto: niitä tehtiin oppilaitosten lisäksi varuskun-

tiin, seurakuntien tiloihin, leiri- ja vapaa-ajan keskuksiin ja vankiloihin. Niitä ovat rakentaneet myös

yhdistykset ja järjestöt, samoin yritykset esimerkiksi kaikilla suurteollisuuspaikkakunnilla. Yksityis-

yrityksinä toimivat usein hiihto- ja ratsastuskeskukset, kylpylät, golfkentät sekä tanssi- ja kuntosalit.

Liikuntapaikkaverkosto kaksinkertaistui joka vuosikymmenellä 1950-luvulta 1980-luvulle asti. Liikunta- ja ur-heilupaikkojen lukumäärä ylitti 30 000:n 2000-luvun alkupuolella. Kuvalähde: Tilastokeskus 2011.

13

Urheilu- ja palloilukentät ja eri lajien sisähallit

– muutama esimerkki rakennustyypeistä

Vimpelinvaaran urheilukeskuksen kenttä Kajaanissa on lähellä oppilaitoksia ja varuskuntaa. Betonikatsomon (1980) suunnitteli Kajaanin kaupungin rakennusmestari Tapio Räisänen, vuoden 1978 mäkihypyn maailman-mestari. Kuva: Hilkka Högström.

Urheilukenttä rakennettiin joka kuntaan. Valtio tuki käytännön rakentamista julkaisulla Urheilukent-

tien rakennusopas (Heikki Valjakka, 1948). 1950-luvun päättyessä maassa oli jo 2200 urheilu- ja

pallokenttää. Katetut pääkatsomot yleistyivät samaa tahtia. Vaikka jalka- ja pesäpallossa sekä

yleisurheilulajeissa kilpailtiin jo 1900-luvun alussa, viralliset mitat ja olosuhteet täyttävät kentät oli-

vat harvinaisia vielä 1930-luvullakin. Eläintarhan yleisurheilukenttä Helsingissä (1903–1913) täytti

ensimmäisenä kansainväliset kilpailukriteerit, ja siellä voitiin kirjata virallisia yleisurheilutuloksia.

Uimahallien rakentaminen käynnistyi 1950-luvulla.20 Turussa otettiin käyttöön ensimmäinen julkisin

varoin kustannettu uimahalli 1954 (Erik Bryggman), Jyväskylän uimahalli valmistui yliopistokam-

puksen yhteyteen 1955 (Alvar Aalto). Tampereella Pyynikin uimahalli otettiin käyttöön 1957 (Harry

W. Schreck) ja Oulun Raatin uimahalli oli valmis 1959 (Martti Heikura).

Kuntien uimahallirakentamisen vuosikymmen oli 1960-luku: vuonna 1965 niitä oli 18, 1968 jo 32.

Ensimmäinen 50 metrin uima-altaan halli valmistui Vantaan Tikkurilaan 1968. Hallit nousivat län-

nen ja etelän kaupunkeihin. Varhaisin maalaiskuntahalli oli Kirkkonummella Upinniemen varuskun-

nassa, jossa siviilitkin saivat käyttää uimahallia. Myös Sodankylän ja Kajaanin varuskuntien 1960-

luvun uimahallit olivat siviilien käytettävissä.

14

Uimahallien lennokkaita teräsbetonirakenteita. Kouvolan keskusurheilupuiston uimahallia ja maauimalaa (vas.) (Jorma Järvi, 1962) juhlittiin paikallislehdessä Suomen nykyaikaisimpana, tilaohjelmassa oli mm. miehille ja naisille oma kuntosali. Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto. Tikkurilan urheilupuiston uimahallin kaartuvan katon alle (oik.) rakennettiin maan ensimmäinen 50 metrin allas (Karl Haglund ja Pauli Sulonen, 1968). Kuva: Pekka Kyytinen, Museovirasto.

Suomen ensimmäinen jäähalli, Tampereen Hakametsä (1965). Kuva: Lars Hugo Salonen, Museovirasto.

15

Maan toinen jäähalli valmistui Helsingin Eläintarhaan (1966). Kuva: Teuvo Kanerva, Museovirasto.

Ruotsi oli edellä tekojää- ja jäähallirakentamisessa. Naapurimaan ensimmäinen jäähalli valmistui

1939. Suomessa viivyteltiin: ”meillähän on kuukausikaupalla jäätä jo muutenkin”. Suomen ensim-

mäinen avotekojäärata valmistui Tampereen Koulukadulle 1956 ja ensimmäinen jäähalli, Tampe-

reen Hakametsä 1965 (Jaakko Tähtinen). Jo seuraavana vuonna otettiin käyttöön Helsingin jää-

halli (Jaakko Kontio ja Kalle Räike) Eläintarhan liikuntapuistossa. Raumalle valmistui kolmas jää-

halli 1970, jolloin Äijänsuon tekojäärata katettiin.

1970-luvun päättyessä Suomessa oli 21 avotekojäärataa ja 21 jäähallia. Sadas jäähalli valmistui

1995. Kolme varhaisinta suurta avotekojäärataa olivat Helsingin Oulunkylä (1977), Seinäjoki

(1983) ja Pori (1985).

16

Urheiluopistot ja liikuntatieteelliset tutkimuskeskukset

Varalan urheiluopiston perustivat 1900-luvun alun naisvoimistelun uranuurtajat. Tampereen tehtaissa työs-kenteli paljon naisia, joiden liikuntakasvatusta opisto halusi edistää. Kuva: Museovirasto.

Suomen Urheiluopisto Heinolan Vierumäellä on yli 300 hehtaaria laaja alue, jonka ytimessä eri vuosikymme-ninä täydentynyt kampusalue. Valkoisissa rakennuksissa on urheilun ja liikunnan opetustiloja ja asuintiloja. Kuva: Hannu Vallas, Museovirasto.

17

Urheiluopistoinstituutio alkoi 1900-luvun alussa ja kattoi vuosisadan jälkipuolella jo koko maan. Ti-

heä opistoverkosto on liikunnan ja urheilun kasvatus-, koulutus- ja valmennuslaitos. Järvimaise-

missa sijaitsevat urheiluopistot ovat rakentaneet laajoille alueilleen halleja, kenttiä, uimarantoja,

kunto-, hiihto- ja melontareittejä ja suunnistusalueita sekä henkilökunnan ja opiskelijoiden asuinta-

loja.

Urheiluopistot perustamisjärjestyksessä:21

• 1909 Varala, Tampere (Suomen naisten liikuntakasvatusliitto SNLL).

• 1919 Tanhuvaara, Karjalan Kannas (Viipurin Suomalaiset Naisvoimistelijat, 1917 perus-

tettu osakeyhtiö). 1950 toiminta aloitettiin Säämingissä Savonlinnassa.

• 1927 Suomen Urheiluopisto, Heinolan Vierumäki (Suomen valtakunnallinen urheiluliitto

SVUL).

• 1929 Pajulahden urheiluopisto, Nastola (Työväen urheiluliitto TUL). 1952 Pajulahti siirtyi

Työväen urheiluseurojen keskusliiton TUK:n tukikohdaksi.

• 1939 Solvalla idrottsinstitut, Nuuksio Espoo (ruotsinkielisten liikuntajärjestöjen yhteis-

hanke).

• 1941 Urheiluilmailuopisto, Jämijärvi (Suomen Ilmailuliitto).

• 1945 Vuokatti, Sotkamo (Suomen hiihtoliitto ja Suomen Latu).

• 1949 Eerikkilä, Tammela (Suomen Palloliitto).

• 1949 Kisakallio, Sipoo (SNLL urheiluopisto naisille). Siirtyi Lohjalle 1966.

• 1950 Kuortaneen urheiluopisto (Pohjanmaan urheiluopistosäätiö).

• 1950 Tanhuvaaran urheiluopisto aloitti toimintansa Savonlinnassa, alkuperäinen opisto

jäi rajan taa Karjalaan.

• 1958 Kisakeskus, Pohja (Työväen urheiluliitto TUL).

• 1972 Lapin Urheiluopisto, Rovaniemi (Lapin Urheiluopistosäätiö).

• 1972 Ypäjä, Ratsastajainliitto.

Alkujaan urheiluopistot uskoivat suunnittelun luottoarkkitehdille, esimerkiksi Tanhuvaarassa Kirsti

Arajärvelle, Vierumäellä Erik Bryggmanille22, Eerikkilässä Einari Teräsvirralle, Kisakalliossa Irmeli

Visantille, Kisakeskuksessa Osmo Siparille ja Lapin urheiluopistossa Marjatta ja Martti Jaatiselle.

Seuraavina vuosikymmeninä suunnittelijat ovat vaihtuneet ja halleja on ostettu myös elementtira-

kenteisina.

Ensimmäiset liikunnan valtakunnalliset tutkimuslaitokset ovat 1963 perustettu Jyväskylän liikunta-

tieteellinen laitos (liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan rakennus 1971, Alvar Aalto) ja 1980 pe-

rustettu UKK-instituutti Tampereelle (1984, Pekka Helin, Tuomo Siitonen ja Antti Laiho).

Liikunta- ja urheiluympäristöjen arvoista ja merkityksistä

Liikunta- ja urheiluympäristöjen arvot ja merkitykset ovat monien tekijöiden summia. Kutakin koh-

detta on hyvä tarkastella paitsi osana kunnallista kokonaisuutta myös laajemmassa yhteiskunnalli-

sessa viitekehyksessä. Se voi avartaa selviönäkin pidetyn ilmiön tai ympäristön merkitystä.

18

1900-luvun jälkipuolen julkisilla varoilla toteutetut liikuntaympäristöt ovat:

• yhteiskunnallisen suunnittelun ja päätöksenteon aikaansaamia ympäristöjä

• valtion kulloinkin määrittelemien hyvinvointitavoitteiden ilmentymiä

• kasvatuksen, koulutuksen, terveyden ja hyvinvoinnin historiaa

• sosiaalipolitiikkaa: kaupungistumisen ongelmia on haluttu ehkäistä tarjoamalla tasa-arvoon

pyrkiviä kanssakäymisen ja vapaa-ajan ympäristöjä, joita käytetään yhteisten sääntöjen

mukaan

• kaupunkisuunnittelun ja -ympäristön oleellisia osia

• kunnan taloudellisen kasvun ja kulttuurin mukana kehittyneitä, parhaimmillaan yksilön ja

yhteisön identiteettiä ja itsetuntoa ruokkivia ympäristöjä

• yhteisön ja kansakunnan yleisen huomion saamia puitteita ja niitten symboleja

• noudattavat kansainvälisiä esikuvia, lajiliittojen määrittelemiä normeja ja ohjeita sisäisiltä

rakenteiltaan ja varustuksiltaan.23

Säilyttäminen

Espoon Tapiolan puutarhakaupungin ytimeen, laajan keskusaltaan ympärille, rakennettiin kirkon, koulun ja hotellin lisäksi uimahalli ulkoaltaineen (Aarne Ervi, 1965). Kuva: Volker von Bonin, Museovirasto.

Monet rakennemuutokset kohdentuvat julkisiin palveluihin, joita olemme tottuneet pitämään itses-

tään selvinä. Kasvavissa kaupungeissa, joiden yhdyskuntarakennetta tiivistetään, haetaan vapaata

tonttimaata myös viheralueilta, puistoista, liikunta- ja virkistysalueilta. Kuntaliitoksissa taas yhdisty-

vien kuntien palvelu- ja yhdyskuntarakennetta uudistetaan. Sen takia lähikouluja liikuntasaleineen

ja -kenttineen lakkautetaan, jotkut koulut puretaan. Tiukka kuntatalous voi heijastua myös liikunta-

rakennuksiin ja puistoihin, joiden tarkoituksenmukainen ylläpito, korjaus ja säilyttäminen ovat vaa-

kalaudalla.

Kun muutoksista päätetään, kannattaa kerrata, mitä liikunta- ja virkistysympäristöt ovat ja miksi hy-

vinvointiyhteiskunta on niihin investoinut. Hyvä kansanterveys on yhteiskunnallinen vahvuus. Lii-

kunnan ja urheilun lajista riippumatta on todistettu, että liikunnan monimuotoisten edellytysten säi-

lyminen on tärkeää.

19

Kirjoittaja

Hilkka Högström toimii erikoistutkijana Museovirastossa. Kirjoitus pohjautuu Museoviraston ja Lii-

kuntatieteellisen Seuran yhteisen, opetus- ja kulttuuriministeriön 2011–2012 tukeman Hyvinvointi-

Suomen liikuntaympäristöt -hankkeen julkaisuihin ilman, että niihin joka kohdassa erikseen viita-

taan. Högström toimi hankkeen projektipäällikkönä.

Lisätietoa

(linkit haettu 17.4.2020)

Teijo Pyykkönen (toim.), Liikuntaympäristöt kulttuuriperintönä – opas arviointiin, Liikuntatieteellisen

Seuran julkaisu 170. Helsinki 2013. Linkki kirjan verkkojulkaisuun: https://www.museovi-

rasto.fi/uploads/Arkisto-ja-kokoelmapalvelut/Julkaisut/liikuntaymparistot-kulttuuriperintona.pdf

Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt – inventointi 2011–2013 (inventointitiedot ovat mainituilta

vuosilta eikä niitä päivitetä tai korjata) http://liikuntaymparistot.nba.fi

Suosituksia liikuntaa suosivan elinympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen

http://www.liikuntakaavoitus.fi/

Muinaispolkujen varrella on muinaisjäännöksiä sekä kulttuuriperintö- ja luontokohteita

http://www.muinaispolut.fi/

Kansallispuistot ja Metsähallituksen retkikohteet https://www.luontoon.fi/

Lähteet

Häyrynen, Maunu 1994. Maisemapuistosta reformipuistoon: Helsingin kaupunkipuistot ja puistopo-

litiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Helsinki: Helsinki-Seura.

Högström, Hilkka 2001. Great is to triumph, greater far noble combat – Helsingin urheiluarkkiteh-

tuuri vuoden 1940 olympialaisiin. Pro gradu, Helsingin yliopisto, taidehistorian laitos. (Painamaton.)

Högström, Hilkka 2012. Liikuntaympäristö on kulttuuriympäristö. Artikkeli Liikunta ja tiede 4.

Jung, Bertel 1912. Helsingin kaupungin Rakennuskonttori: Ehdotus Helsingin keskuspuistoksi, joka

käsittäisi, Kaisaniemen, Hakasalmen, Hesperian, Eläintarhan sekä Greijuksen metsämaiden etelä-

osan. Promemoria Helsingin kaupungin yleisten töiden Hallitukselle.

Kansalliset kaupunkipuistot. Ympäristöministeriö. https://www.ym.fi/fi-FI/Luonto/Luonnon_moni-

muotoisuus/Luonnonsuojelualueet/Kansalliset_kaupunkipuistot (haettu 17.4.2020).

Kansallispuistojemme historiaa. Metsähallitus. https://www.luontoon.fi/kansallispuistojemmehisto-

riaa haettu 17.4.2020.

20

Keskuspuisto. Luonto lähellä – puisto kaupungissa. Helsingin kaupunki. https://www.hel.fi/hel2/kes-

kuspuisto/fin/3puistonosaalueet/ (haettu 17.4.2020)

Kokkonen, Jouko 2010. Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura

ry.

Konwiarz, Richard 1933. Stadioneista. Arkkitehti 1.

Lehtovuori, Olli 1970. Viheraluetutkimus näyttelyluettelossa Suomi rakentaa 1965–1970. Toim.

Jarmo Maunula. Helsinki: Suomen Arkkitehtiliitto.

Liikunnan tiedeviestintää vuodesta 1933. Liikuntatieteellinen Seura ry https://www.lts.fi/lts/histo-

ria.html (haettu 17.4.2020).

Lindegren, Yrjö 1952. Urheilulaitokset. Arkkitehti 6–7.

Meurman, Otto-I. 1982 (1947). Asemakaavaoppi. Helsinki: Rakennuskirja Oy. (Näköispainos Kus-

tannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1947 kustantamasta teoksesta.)

Klemola, Heikki, 2001: Esko Paalanen (1926– ) yli-insinööri, urheilulaitosten erityisasiantuntija.

Kansallisbiografia https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7494 haettu 17.4.2020.

Raahen kaupungin tekninen virasto, kaavoitus- ja talonsuunnitteluosasto: Koivuluodon urheilu-

puisto. Käyttösuunnitelma 1986. (Painamaton.)

Sports & Leisure. Architecture in Finland. Pekka Salminen et al (toim.). Helsinki: SAFA The Asso-

ciation of Finnish Architects, 1977.

Toinen stadionkilpailu. Arkkitehti (11 ja 12/1933), eripainos 1934.

Urheilulaitokset RIL 118. Helsinki: Suomen rakennusinsinöörien liitto, 1980.

Haastatellut lähteet

Professori, arkkitehti Pekka Salminen, toimi 1968–74 opetusministeriön ja teknillisen korkeakoulun

yhdyskuntasuunnittelun laitoksen yhteisen urheilualuetutkimuksen koordinaattorina ja vastaavana

tutkijana sekä opetusministeriön liikuntapaikkojen suunnitteluohjeiden vastaavana tutkijana 1975–

81.

Filosofian tohtori Jouko Kokkonen, urheilu- ja järjestöhistoriaan erikoistunut tutkija.

21

Viitteet

1 Konwiarz 1933, 1–5. Arkkitehti-lehden 11 ja 12 / 1933 eripainos 1934 ”Toinen stadionkilpailu” mukaan ark-

kitehti rakennusneuvos Konwiarz on Breslaun stadionin suunnittelija ja Helsingin Olympiastadionin arkkiteh-

tuurikilpailun tuomaristossa ulkomainen asiantuntijajäsen. 2 Meurman 1982 (1947), 352–366. 3 Kokkonen 2010, 158–161. 4 Jung 1912. 5 Kokkonen 2010, 88, 90, 92,129. 6 Kokkonen 2010, 160–161. 7 Klemola 2001. 8 Haastattelutieto Jouko Kokkonen 16.5.2011. 9 Meurman 1982 (1947), 352–367. 10 Kokkonen 2010, 52. Liikuntarakentamisen ohjaus, rahoitus ja liikuntapolitiikan painotukset tulivat opetus-

ministeriön (OPM) alaisuuteen. Tutkimusten ja oppaiden julkaisemisessa 1933 perustetulla Liikuntatieteelli-

sellä Seuralla oli tärkeä rooli. Uimalaopas laadittiin valtion liikuntahallinnossa opetusministeriössä. 11 Liikuntahallinto järjesti 1966 Tapiolan uimahallissa suunnittelua valaisevat uimahallipäivät. Tilaisuuteen tuli

64 osallistujaa. 12 Haastattelutieto Pekka Salminen 15.6.2012. OPM:n alaisen uimahallitoimikunnan mietintö 1977. Mietinnön

asiantuntija oli Salminen. 13 Haastattelutieto Pekka Salminen 15.6.2012. Suunnittelijoiden kansainväliset yhteydet ulottuivat länteen ja itäblokin maihin. Kansainvälinen liikuntatieteellinen yhteistyöjärjestö ICSPE perustettiin Roomassa 1960 UNESCO:n aloitteesta. Sillä oli oma Sport and Leisure -komitea. Suomalaiset osallistuivat siihen sekä kan-sainvälisen arkkitehtiliiton UIA:n Sports and Leisure -työryhmään. Aulangon seminaarin järjestivät UIA, ope-tusministeriö ja Suomen arkkitehtiliitto SAFA: VI Sports and Leisure Seminar held on 23-26 August 1977 in Aulanko. 14 Urheilulaitokset RIL 118, 1980. 15 Högström 2001. 16 Lindegren 1952, 95. 17 Raahen kaupungin tekninen virasto, 1986. 18 Kansalliset kaupunkipuistot (verkkosivu haettu 17.4.2020). 19 Kansallispuistojemme historiaa (verkkosivu haettu 17.4.2020). 20 Helsingin Yrjönkadun uimahalli (1928) oli yksityisyritys, Santahaminan Kadettikoulun uimahalli 1930-luvun lopulta oli puolustusvoimien investointi. 21 Urheiluopiston perustamisesta ovat vastanneet urheiluliitot ja säätiöt. 1990-luvulla Suomessa oli neljä alu-eellista liikuntaopistoa: Itä-Suomen, Satakunnan, Virpiniemen opistot ja ruotsinkielinen Norvalla Idrottsinsitut Vöyrissä Pohjanmaalla. 22 1930 järjestettyyn arkkitehtuurikilpailuun tuli 21 ehdotusta. Kilpailun voitti arkkitehti Erik Bryggman. Brygg-manin suunnittelema päärakennus valmistui 1936. Hän suunnitteli lisäksi useita rakennuksia, mm. urhei-luopiston rantasaunan (1931) sekä sen tilalle myöhemmin rakennetun saunan, asuinrakennuksia (1930- ja 1940-luvuilla) ja uimahallin (toteutumaton ehdotus 1954). 23 Häyrynen 1994. Häyrynen määrittelee väitöskirjassaan yleiset puistopolitiikan tavoitteet.