LIISA (55 V.), ELINIKÄINEN OPPIJA OPPIMISPORTFOLIO

PRO FORMA DIDACTICA Kevät 2002 Oulun seudun ammattikorkeakoulu Ammatillinen opettajakorkeakoulu Opiskelija: Marja Niemi Tutor: Kari Kiviniemi

2

OULUN SEUDUN AMMATTIKORKEAKOULU PRO FORMA DIDACTICA AMMATILLINEN OPETTAJAKORKEAKOULU TIIVISTELMÄ

Marja Niemi Kevät 2002 Ohjaaja: Kari Kiviniemi

LIISA (55 V.), ELINIKÄINEN OPPIJA Tavoite Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää ikääntyvän oppijan oppimishis-

toria ja miten merkitykselliset oppimiskokemukset ja koulutus toimivat elämänkulun jäsentäjinä.

Menetelmät Tutkimuksessa käytettiin teemahaastattelua. Haastateltavana oli

yksi 55-vuotias lähihoitajaopiskelija. Haastattelu nauhoitettiin ja litteroitiin. Teemat olivat identiteettikuva, koulutus ja tieto, merkittä-vät oppimiskokemukset, koulutusvalinnat sekä koulunkäynnin mielekkyys.

Tulokset Haastateltavan elämänkulussa merkittävä osa oppimiskokemuksis-

ta tapahtui arkipäivän elämässä ja harrastuksissa. Kielitaidosta muodostui tärkeä elämänkulun suuntaaja. Ikääntyvälle oppijalle on kertynyt runsaasti elämänkokemusta. Elämänkokemukset toimivat osana elinikäistä oppimisprosessia ihmisen kasvussa ja kehitykses-sä.

Avainsanat Elinikäinen oppiminen, elämänkulku, oppimiskokemukset, ikäänty-

vä oppija.

3

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO................................................................................................................... 1

2 ELINIKÄINEN OPPIMINEN MYÖHEMMÄLLÄ AIKUISIÄLLÄ ...................................... 2

2.1 ELINIKÄISEN OPPIMISEN MÄÄRITTELYÄ ....................................................................... 2 2.2 ELINIKÄISEN OPPIMISEN MUODOT .............................................................................. 2 2.3 IKÄÄNTYVÄT VÄESTÖRAKENTEESSA........................................................................... 4 2.4 IKÄÄNTYVIEN KOULUTUSRAKENNE ............................................................................. 5 2.5 IKÄÄNTYVÄ OPPIJA ................................................................................................... 6 2.6 KOKEMUKSET OPPIMISTILANTEINA ELÄMÄNKULUSSA ................................................... 8

3 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT ......................................... 11

4 TUTKIMUSMENETELMÄ............................................................................................ 12

5 TUTKIMUSTULOKSET ............................................................................................... 13

5.1 KUVAUS LIISASTA .................................................................................................. 13 5.2 LIISAN ELÄMÄN KULKU JA KOULUTUS................... VIRHE. KIRJANMERKKIÄ EI OLE

MÄÄRITETTY. 5.3 MERKITYKSELLISET OPPIMISKOKEMUKSET ELÄMÄNULUSSA........................................ 15

5.3.1 Tietoa ja taitoa tekemällä ............................................................................ 15 5.3.2 Oppiminen harrastuksena........................................................................... 16 5.3.3 Kielitaito elämänkulun suuntaajana............................................................. 17

5.4 IKÄÄNTYVÄNÄ OPPIJANA ......................................................................................... 18

6 POHDINTA.................................................................................................................. 20

LÄHTEET........................................................................................................................... 23

1 Johdanto Elinikäisen oppimisen merkitys on korostunut nykyaikana. Siihen ovat vaikuttaneet ihmisen eliniän pidentyminen, kasvava iäkkäiden ihmisten määrä, ikääntyvä työväestö, sukupolvien väliset koulutuserot sekä tulevaisuuden työvoimapula. Koulutuksen yleinen arvostus on kasvattanut koulutustarjontaa. Ihmisten lisääntynyt varallisuus ja koulutustuet mahdollistavat opiskelun koko eliniän. Useiden tutkintojen suorittaminen yleistyy. Maailmassa on suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta käydä koulua. Elinikäisestä oppimisesta on tullut läntisten hyvinvointivaltioiden ihmisten etuoikeus. Näiden koulutusvarojen ja monikertaisten tutkinnon suorittamisista olisi jaettavaa valtioille, joissa on vähäiset koulutusmahdollisuudet. Elinikäinen oppimisen laajassa merkityksessään tarkoittaa ihmisen jokapäiväistä oppimista arkielämässään. Sosiaalinen vuorovaikutus on ollut ihmiskunnan historiassa yksi tärkeä väline kokemustiedon siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Edelleen tämä on monen ihmisen ainoa oppimisen mahdollisuus. Koulutus antaa välineet elämässä oppimiseen. Elämänkulku itsessään järjestää oppimistilanteita. Yksilöltä vaaditaan rohkeutta rajojen ylittämiseen haastavissa oppimistilanteissa. Silloin oppiminen on mahdollista. Elämänkokemuksista oppimisesta ei saa todistusta. Niiden arvo ja merkitys ihmisen kasvulle ja kehitykselle on tärkeä. Tässä tutkielmassa olen teemahaastatellut 55-vuotiasta lähihoitajaopiskelijaa. Tutkimustehtäväni oli selvittää ikääntyvän oppijan oppimishistoria ja miten merkitykselliset oppimiskokemukset sekä koulutus ovat jäsentäneet hänen elämänkulkua. Haastateltavan elämänkulussa harrastemuotoisesta englannin kielen opiskelusta muodostui merkittävä elämänkulun suuntaaja. Suurin osa merkityksellisistä oppimiskokemuksista oli tapahtunut nonformaalissa ja infor-maalissa kasvatuksen piirissä.

2

2 Elinikäinen oppiminen myöhemmällä aikuisiällä

2.1 Elinikäisen oppimisen määrittelyä

Elinikäinen oppiminen - lifelong learning, laajassa merkityksessään tarkoittaa ihmisen jokapäiväistä oppimista ympäristössään elämänsä aikana. Oppimisen eräs ominaispiirre on se, että se on elinikäistä. Elinikäisen oppimisen rinnalla on käsite elin-ikäinen kasvatus, jonka mukaan ihmisen oppiminen on jatkuvaa kasvuprosessia koko elämän ajan. Elinikäinen kasvatus sisältää yksilön elämän aikana tapahtuvan kaiken formaalisen, ei-formaalisen ja informaalisen oppimisen. Nämä tekevät mahdolliseksi ihmisen persoonallisuuden sekä sosiaalisen ja ammatillisen elämänsä täydellisen kehityksen. Elinikäinen oppiminen korostaa opiskelijanäkökulmaa kasvatuksen suunnittelussa ja oppimisen yksilöllisyyttä sekä sen prosessiluonnetta. Jatkuva koulutus käsite tarkastelee elinikäistä oppimista lähinnä koulutusjärjestelmän näkökulmasta. Jatkuvan koulutuksen periaate on, että jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus oman persoonallisuu-tensa jatkuvaan ja monipuoliseen kehittämiseen koko eliniän. Koulutusmahdolli-suudet tulee olla järjestelmällistä ja joustavaa. (Tuomisto 1994, 14-19.) Suomessa elinikäinen oppiminen on 1990-luvun aikana tullut osaksi keskeistä koulutuspoliittista keskustelua. Uusia haasteita kansalaisten kouluttamiselle ovat tuoneet työvoiman ikääntyminen, eläkeikäisten väestön määrän kasvu, ikäpolvien väliset kasvaneet koulutuserot sekä ammattitaito- ja osaamisvaatimusten kohoaminen. Tietotekniikka ja verkkopedagogiikka lisäävät mahdollisuuksia elinikäisessä oppimisessa. Elinikäisen oppimisen tavoitteiksi asetettiin 1990-luvun puolivälin jälkeen seu-raavia: 1) Kaikkien ikävaiheiden huomioiminen elinikäisessä oppimisessa,2) koulutusjärjestelmän ulkopuolella hankittujen tietojen ja taitojen tunnustamisjärjestelmien laajentaminen ja kehittäminen, 3) oppimisympäristöjen laajentaminen, 4) ohjauksen ja neuvonnan kehittäminen, 5) työssäoppimisen kehittäminen, 6) rahoitusjärjestelmän kehittäminen, 7) opettajien opetustaitojen lisääminen,8) koulutuksen laadun turvaaminen, 9) oppimistaitojen kehittäminen,10) joustavuuden ja valinnanmahdollisuuksien takaaminen sekä 11) informaatioyhteiskunnan haasteisiin vastaaminen. 2000-luvulla elinikäinen oppi-minen on läpäissyt suomalaisen koulutusjärjestelmän. (Nyyssölä & Hämäläinen 2001, 3-6.)

2.2 Elinikäisen oppimisen muodot

Formaalilla oppimisella tai formaalilla kasvatuksella tarkoitetaan hierarkisesti rakentuvaa järjestelmää, joka ulottuu esi- ja peruskoulusta aina yliopistoon

3

saakka. Formaali oppiminen etenee alhaalta ylöspäin asteittain myös ajallisesti. Se on yleensä täysipäiväistä ja päätoimista opiskelua. Formaalin oppimisen tavoitteena on viran-omaisten hyväksymä ja normittama päättötodistus tai tutkinto. Formaaliin kasvatukseen kuuluvat perus-, keski-, ja korkea-asteen koulutus sekä lisäksi vastaavantasoiset aikuisille sovelletut tutkinto-opinnot ja työvoimapoliittinen koulutus. (Silvennoinen 1998, 66.)

Nonformaali kasvatus tarkoittaa kaikkia oppimista ja kasvatusta, joka on muodollisen koulutusjärjestelmän ja sen tutkintohierarkian ulkopuolella. Se on oma itsenäinen kokonaisuutensa. Se ei muodosta koulutusjärjestelmän kaltaista yhtenäistä järjestelmää. Nonformaalin kasvatuksen piirissä aikuiset voivat kehittää esimerkiksi työ- ja perhe-elämässä sekä yhteiskuntaelämässä käyttä-miään taitoja. Nonformaalin kasvatuksen puitteissa tyydytetään myös sosiaali-sen osallistumisen tarpeita. Suomessa vapaa sivistystyö on nonformaalia kasvatusta. Työntekijän osallistumiset erilaisiin henkilöstökoulutuksiin on myös nonformaalia, milloin ne ovat irrallisia toisistaan eikä niistä jää usein edes tositetta työntekijälle. Elinikäisen oppimisen kehittämisessä korostuu nonfor-maalin kasvatuksen merkitys, koska se on joustavaa ja käytännönläheistä. Formaali kasvatus ei voi koskaan muodostua niin joustavaksi. (Silvennoinen 1998, 66-68.)

Informaali kasvatus sisältää kaikki eliniän kestävät prosessit, joiden kautta yksilö omaksuu tietoja, taitoja, mielipiteitä, arvoja ja asenteita. Ihminen oppii kaiken aikaa päivittäisistä kokemuksista esimerkiksi työpaikalla, perheessä ja naapurustossa. Joukkotiedotus ja kulttuuriteollisuus ovat tärkeitä informaalin oppimisen alueita. Informaali oppiminen on tietoista, tavoitteellista ja (itse) kontrolloitua sekä myös satunnaisoppimista. Iän myötä lisääntyy tietoinen ja tavoitteinen oppiminen ja huipentuu aktiivisimman toiminnan kauteen, aikuisuu-teen. (Silvennoinen 1998, 68.)

4

Taulukko 1. Elinikäisen oppimisen muodot elämänvaiheissa (Silvennoinen 1998, 67.)

2.3 Ikääntyvät väestörakenteessa

Suomen väestön ikärakenne vanhenee merkittävästi 2000-luvulla. Ikärakentei-den muutokset ovat huippujen ja kuoppien siirtymiä. Suuria ikäluokkia seurasivat pienet ikäluokat ja sen vuoksi lähitulevaisuus näyttää Suomelle hankalammalta kuin esim. muissa EU- maissa keskimäärin. Euroopan tilastoviraston ennusteen mukaan vuonna 2005 Suomessa on 50-59-vuotiaita suhteellisesti enemmän ja 30-39-vuotiaita vähemmän kuin EU:ssa. 50-63-vuotiaiden osuus työvoimasta säilyy yli 30 prosentissa aina vuoteen 2025 saakka. Pitkään jatkunut matala syntyvyys selittää sen. Vuonna 2025 Suomi siirtyy historiansa vanhimman työvoiman aikakauteen ja sitä kestää seuraavat 20 vuotta. Ikääntyvän työvoiman rooli on merkittävä, koska sen varassa on pitkälti Suomen valtion kilpailukyky ja tuottavuus. Kansantuotteen kasvu on kiinni ikääntyvästä työvoimasta, koska se on lähivuosina määrällisesti suurin

5

inhimillinen resurssi työelämässä. Näin uusien asioiden oppiminen koskee myös ikääntyvää väestöä. Arvoonsa nousee työkyvystä huolehtiminen ja monipuolinen osaaminen. ( Ilmarinen 2000, 18-21.) Suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle 2010-2015. Eliniän pidentyminen merkitsee, että heidän joukkonsa Suomessa kaksinkertaistuvat työikäisiin verrattuna. Eläkeläisissä on myös voimavara yhteiskunnalle. He voivat aktiivisesti toimia yhteiskunnan hyväksi terveyden ja toimintakyvyn salliessa. Oppiminen ei ole iästä kiinni. Vakavat sairaudet voivat heikentää oppimiskykyä. Eläkeläisten osaaminen ja kokemus on kallista kansallista pääomaa. Työvoimapulan uhatessa he ovat merkittävä työvoima-reservi. Osa säilyy työkykyisenä pidempään kuin aikaisemmin. Elinikäinen oppiminen on heille merkittävä keino turvata omaa hyvinvointia. Oppiminen voi olla elämää rikastuttavaa ja hauskaa - iästä riippumatta. ( Ilmarinen 2000, 19.)

2.4 Ikääntyvien koulutusrakenne

Vanhemmilla ikäluokilla on enemmän vajauksia ja puutteita koulutuksessa verrattuna nuorempiin ikäluokkiin. Tähän vaikuttaa aikansa yhteiskunnalliset olosuhteet ja koulutusmahdollisuudet. Vanhempien ikäluokkien vahvuudet ovat kokemusperäinen osaaminen, jota työelämässä tarvitaan paljon. Sitä ei saa koulutuksella. Työssä oppiminen on antanut ikääntyville mahdollisuuden pärjätä työelämässä puutteellisesta koulutustausta huolimatta. Vuonna 1996 lähes puolella 50-54-vuotiaista ja runsaalla kolmasosalla 55-59-vuotiaista oli ammatillinen tutkinto. 60-64-vuotiaista runsas neljännes oli suorittanut tutkinnon ammatillisessa oppilaitoksessa. Suomi kuuluu korkean koulutustason maihin myös tulevaisuudessa. Koulutus on keino huolehtia osaamisesta. Osaamisen jatkuva päivittäminen pitää Suomen huippumaiden joukossa. Erityishaaste onkin vuoteen 2025 se, miten suuri seniorikunta pystyy vastaamaan osaamisen muuttuviin haasteisiin. (Ilmarinen 2000, 29-31.) Henkilöstökoulutus on yksi muoto elinikäistä oppimista. Suomessa vuonna 1996 ikääntyvistä miehistä (yli 45-vuotiaat) lähes 24 % osallistui työnantajan maksamaan koulutukseen vähintään viitenä päivänä viikossa. Kreikassa ja Portugalissa vain 5 % ikääntyvistä miehistä osallistui työnantajan koulutukseen. Suomessa työntekijöiden koulutuspanostukset ovat EU:n huippuluokkaa. Suomessa ja Ruotsissa ikääntyvät miehet osallistuivat yhtä paljon henkilöstö-koulutukseen kuin nuoremmat. Pohjois-maissa ikääntyvät naiset saivat hieman enemmän henkilöstökoulutusta kuin nuoremmat naiset. Toisaalta 75% ikäänty-vistä miehistä ja lähes 80 % ikääntyvistä naisista ei osallistunut työnantajan koulutukseen vähintään viitenä päivänä viikossa. Onko syynä se, että heillä ei ole tarvetta kehittää osaamistaan tai he eivät haluistaan huolimatta pääse koulutukseen. Eurobarometrin mukaan miehet edelleen osallistuvat koulukseen

6

enemmän kuin naiset. Osaamisen päivittäminen koskee lähes jokaista työntekijää. Ratkaisu kasvavaan koulutustarpeeseen voisi olla oppiminen osana työ-prosessia ja työntekoa. (Ilmarinen 2000, 32-34.)

2.5 Ikääntyvä oppija

Gerogiikka tarkoittaa ikääntyvien ihmisten opettamista ja oppimista. Kasvatus-gerontologia syntyi, kun sosiaaligerontologia ja aikuiskasvatus kohtasivat suotuisissa olo-suhteissa 1970-luvulla. Kognitiivinen psykologia ja psykogeron-tologian perustiedot nähdään tärkeänä osana ikääntyvien ja iäkkäiden koulutuksen suunnittelussa. Ikääntyvän henkilön on itse tunnettava onnistunee-seen vanhenemiseen liittyviä hyvänlaatuisia muutoksia, jotta hän kykenee suhteuttamaan oman suorituskykynsä nuorempien vastaavaan suorituskykyyn. Vaarattomien muistin ja oppimiskyvyn häiriöiden yliherkkä tulkinta johtaa usein oman suorituskyvyn aliarvostukseen, dementian pelkoon ja sosiaaliseen eristäytymiseen. (Hervonen 1994,195-196.)

Parantuneet koulutusmahdollisuudet lisäävät ikääntyvien osallistumista amma-tilliseen koulutukseen ja täydennyskoulutukseen. Opiskelijaryhmät ovat iältään ja taidoiltaan hyvin heterogeenisia. Opetuksen suunnittelussa ja toteutuksessa tulisi huomioida myös ikääntyvien aikuisopiskelijoiden erityispiirteet.

Oppiminen edellyttää aivotyötä. Muistin toiminnan osuus korostuu oppimisessa ikääntymisen myötä. Ikääntymisen vaikutus muistiin ei tapahdu äkillisesti eikä liity tiettyyn ikävuoteen. Lievää heikkenemistä vaativimmissa muistitehtävissä alkaa tapahtua jo 50-60 vuoden ikävuoden vaiheilla. Osa niistä on selvemmin havaittavissa vasta noin 70 ikävuoden jälkeen. Ikääntymismuutokset ovat hyvin yksilöllisiä. Tutkimusten mukaan ikääntyessä muistin heikkeneminen ilmenee selvemmin episodisessa muistissa (pitkäkestoinen muisti- sisältää aikaan ja paikkaan liittyvät kokemukset ja elämykset) ja työmuistissa. (Kuikka & Pulliainen 1995, 427-429.) Työmuisti käsittää kaiken aivoissa tapahtuvan tiedonkäsittelyn prosessoinnin. Työmuistilla on oma kapasiteettinsa. Vanhemmiten työmuistin kapasiteetti supistuu entisestään ja useiden asioiden samanaikainen käsittelykyky heikkenee. Ikääntyessä muistamisen pullonkaulan muodostaakin muistiin painaminen ja muistista haku eli mieleen (työmuistiin) palauttaminen. (Hervonen 1994, 200-201.)

Pitkäkestoinen muisti eli säilömuisti on rajaton varasto. Se sisältää tietoa ihmisen omaelämäkerrallisista ja elämyksellisistä muistikuvista aina sanavaras-toon ja huippuammattitaidon ylläpitämiseen liittyviin taitoihin. Muistista haku onnistuu parhaiten, jos tallennettava tieto on jollain tavalla jäsentynyttä. Ikääntyessä säilömuistin käytössä korostuu hakuavaimet ja vihjeet. Mitä enemmän yksilö ratkaisee ja pohtii oppimiseen liittyviä ongelmia, sitä enemmän hän muodostaa erilaisia hakuavaimia. Niiden avulla hänen on helppo purkaa

7

hyvin varastoitua tietoa. Oppimiskyky säilyy korkeaan ikään saakka, joskin saman tuloksen saavuttamiseen seniori tarvitsee enemmän työtä. (Hervonen 1994, 200-203.) Tutkimuksissa on todettu, että aikaisempi opiskelu aikuisiässä ennakoi eläkeiän opiskelua. Mikäli opiskelu on kuulunut aiemmin olennaisena osana elämäntapaan, on todennäköistä, että opiskelu jatkuu eläkkeellä ollessa. Elämänkulussa kertyneet kokemukset oppimistilanteista muovaavat opiskeluun liittyviä asenteita ja vaikuttavat sitä kautta aikuisopiskeluun osallistumiseen. (Pitkänen 2000, 186-187.)

Elinikäisen oppimisen koulutuspoliittisessa keskustelussa on tullut esiin, että kouluttautuminen myöhemmällä iällä kasaantuu niille aikuisille, jotka ovat aikaisemminkin käyttäneet koulutusmahdollisuuksiaan hyväksi. Opiskelumah-dollisuuksien lisääminen lisää myös eriarvoisuutta, vaikka sen tarkoituksena on tuoda tasa-arvoisuutta. Elinikäisessä oppimisessa oppijalla on vastuu. Innostus ja mielenkiinto itsensä kehittämiseen ja elämänhaluisena pysymiseen lähtee jokaisesta itsestä.

Ikääntyvän oppijan vahvuutena on, että tiedonkäsittelymekanismit ovat ajan myötä monipuolistuneet eli asiakokonaisuuksien hallintakyky on parantunut. Nuoremmat oppivat nopeasti irrallista tietoa. Ikääntyvät oppijat hyödyntävät kokemustaan monimutkaisten asioiden ymmärtämisessä. (Paane-Tiainen 2000, 15-16.) Tutkimuksissa on todettu, että iäkkäämmät aikuiset voivat vahvistaa metakognitiivisia taitojaan kehitystehtävissä työskentelemällä toisten kanssa, reflektoimalla enemmän ja käyttämällä ulkoisia apukeinoja (Lahn 2000, 58).

Useissa tutkimuksissa on havaittu, että aikuiset oppijat ovat tavallisia opiskelijoita motivoituneempia ja tottuneempia ajattelemaan oppimista sekä epämuodollisissa ja muodollisissa ympäristöissä. He kantavat myös enemmän huolta oppimisesta kuin nuoremmat. (Lahn 2000, 55.)

Ikääntyvät tarvitsevat oppimistilanteita, jotka mahdollistavat asiakokonaisuuksi-en hallinnan ja opitun tiedon jäsentämisen siten, että oppimisesta muodostuu työn tekemisen kannalta mielekäs kokonaisuus. Ikääntyvän oppimisen merkittävä alue on myös vanhasta ”poisoppiminen”. Se on sitä vaikeampaa, mitä automatisoituneempia ovat työskentely- ja kommunikointitavat. Oppimisen esteiksi ja rajoitteiksi muodostuvat nämä totutut tavat, uskomukset ja asenteet. (Paane-Tiainen 2000, 15-16.) Ikääntyminen ei merkittävästi vaikuta oppimiseen. Sairaudet lisääntyvät iän myötä, jotka voivat tuoda omat rajoituksensa. Aistit ovat tärkeä väline oppimisessa. Kuulon ja näön huonontuminen vanhuudessa saattaa heikentää oppimisvalmiuksia, mutta niitäkin voidaan kompensoida apuvälineillä ja leikkaushoidoilla.

8

2.6 Kokemukset oppimistilanteina elämänkulussa

Kokemusta ei voi irrottaa oppimisesta. Mitkä tahansa kokemukset voivat johtaa useisiin erilaisiin oppimiseen ja ei-oppimiseen. Ihmiset elävät elämänsä ajassa, tilassa ja sosiokulttuurisessa ympäristössä. Heidän henkilökohtaiset elämänhis-toriansa ovat oman aikakautensa merkkejä. Ihmiset ovat oman aikansa tuotteita. Oppimista ei voi erottaa siitä sosiaalisesta viitekehyksestä, jossa oppiminen tapahtuu. (Jarvis 1994, 143-144.) Elinikäinen oppiminen sisältää suuren määrän kokemuksia yksilön elämänkulussa, joista hän oppii tai hänellä on potentiaalisia oppimismahdollisuuksia. Kulttuuri välittyy ihmiselle vain henkilökohtaisen vuorovaikutuksen kautta. Vuoro-vaikutuksen kokemus voi olla joko suoraan toiminnan tai aistikokemuk-sen kautta tapahtuvaa tai kielellisen vuorovaikutuksen kautta tapahtuvaa. Ihminen on sitä, mitä hän on oppinut omassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössä kasvaessaan ja kehittyessään. (Jarvis 1994, 147-148.) Oppiminen voidaan määritellä kokemisen kautta. Oppiminen on prosessi, jossa kokemus muuntuu muun muassa tiedoiksi, taidoiksi, asenteiksi ja arvoiksi. Oppiminen on kokemuksen muuntamisprosessi ja kokeminen tapahtuu elämisen prosessin kautta. Tähän vaikuttaa oppijan elämänpiirissä vallitseva kulttuurinen ja sosiaalinen ympäristö. (Jarvis 1994, 149.) Yksilön kaikki kokemukset eivät ole oppimiskokemuksia. On olemassa useita tapoja reagoida kokemukseen oppimalla tai ei-oppimalla. Esimerkiksi ennakko-oletus prosessi on ei-oppimista. Siinä yksilö olettaa, ettei maailma ole muuttu-nut sitten hänen aiempien kokemustensa perusteella ja jatkaa toimintaansa edelleen niiden mukaisesti. Ihmiset pitävät asioita itsestäänselvyyksinä. He toimivat lähes ajattelematta, olipa tilanne millainen hyvänsä. Kaksi muuta ei-oppimisen muotoa ovat torjunta ja huomiottajättäminen. Molemmat ovat potentiaalisia oppimistilanteita. Yksilö päättää jostain syystä olla toimimatta eikä tule ajatelleeksi tilanteeseen liittyvää mahdollisuutta oppimiskokemukseen. (Jarvis 1994, 150-151.) Ei-tiedostavassa oppimisessa yksilö sisäistää sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristönsä rakenteita, käyttäytymismalleja, arvoja, taitoja ja tietoja. Hän peilaa niitä omissa ajatuksissaan ja teoissaan. Tätä tapahtuu myös tiedosta-vassa oppimisessa, mutta se sisältää ulkoisen muutoksen mahdollisuuden. Ei-tiedostavassa ja tiedostavassa oppimisessa oppija on itse muuttunut. Hän oppinut uutta tai hänen aiemmat oppimansa ovat saaneet vahvistusta. Tämän seurauksena hän kykenee vastaamaan uusiin tilan-teisiin toisin kuin jos hän ei olisi oppinut mitään. (Jarvis 1994, 150-151.) Tiedostavassa oppimisessa omaksutaan uusia tietoja, taitoja, mielipiteitä, arvoja ja muuta sellaista, joista seuraan lähes aina käyttäytymisen muutos. Oppijan toimiessa uudella tavalla, alkaa hänen vuorovaikutuksensa lähiympäristö

9

vähitellen muuttaa siinä esiintyviä rakenteita. Muuttunut käyttäytyminen on myös riskin ottamista, koska se luo ennalta tuntemattomia tilanteita. Tavallaan oppijan kanssa vuorovaikutuksessa olevat ihmiset ovat joutuneet itse keskelle potentiaalista oppimistilannetta. Voidaan olettaa, että jos yksilön henkilökohtai-sen elämänhistorian ja hänen sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristönsä välillä vallitsee täydellinen sopusointu - on mahdollista toimia maailmassa tarvitsematta ajatella toimiaan. Potentiaalisia oppimistilanteita ovat ne, joissa ihmisen välitön kokemus elämäs-sään sosiokulttuurisessa ympäristössä joutuu ristiriitaan hänen henkilö-historiansa kanssa. Ihmisen on pakko oppia, jotta hän pystyy palauttamaan sopusoinnun elämänhistoriansa ja sosiokulttuurisessa ympäristössä tapahtu-vien kokemusten välille. (Jarvis 1994, 153.) Elinikäistä oppimista tarkasteltaes-sa kokemusten näkökulmasta voi olettaa, että ihmisen elämänkulkuun sisältyy päivittäin tapahtuvia ristiriitatilanteita. Yksilön tehtäväksi jää päättää haluaako hän oppia. Sosiokulttuurinen ympäristö muuttuu nykymaailmassa kaiken aikaa hyvää vauhtia. Myös yksilön kokemusten ja elämänhistorian välisten ristiriitojen mahdollisuus lisääntyy. Tämän vuoksi ihmiset joutuvat potentiaalisiin oppimis-tilanteisiin itse pyrkimättä ja heidän on pakko reagoida niihin. Uusiin tilanteisiin on vastattava tai torjuttava, jos jostain syystä on mahdotonta vastata niihin. Seurauksena on silloin ei-oppiminen. Jollekin ihmiselle on luonteenomaista halu säilyttää asiat entisellään. (Jarvis 1994, 154.) Yksilö voi reagoida kolmella tavalla potentiaaliseen oppimistilanteeseen; perinteistä kiinnipitäminen, sopeutuminen ja riskinotto. Perinteistä kiinnipitäjät säilyttävät mielellään kaiken ennallaan. Heillä on taipumus torjua potentiaaliset oppimistilanteet. Sopeutujat oppivat ei-tiedostavalla tavalla ja muuttavat käyttäytymistään palauttaakseen sopusoinnun oman elämänhistoriansa ja sosiokulttuurisen ympäristönsä välille. Tiedostavat oppijat ovat seikkailun-haluisia ja vastaavat uusiin tilanteisiin uusilla, jopa yksilöllisillä ja luovilla tavoilla. Nämä typologiat eivät välttämättä esiinny puhtaasti tietyllä yksilöllä, vaan saattavat vaihdella riippuen yksilön persoonallisuudesta, iästä, koulutustaustas-ta ja yhteiskunnallisesta asemasta. Kasvattajat pitävät hyvänä tiedostavaa oppimista, mutta työnantajat hakenevat palvelukseensa enemmän sopeutujaa kuin riskinottajaa. (Jarvis 1994, 154-155.) Oppimistilanteiden syntyminen voidaan nähdä myös rajojen ylittämisenä ja rajojen välillä liikkumisena. Oppimismahdollisuuksia syntyy enemmän, kun ihmiset liikkuvat rajojen välillä. Tällaista tapahtuu esimerkiksi, kun ihmiset osallistuvat myöhemmällä aikuisiällä järjestettyyn koulutukseen ja oppimistilan-teisiin. Yksilöt myös suunnittelevat elämänprojektinsa vuorovaikutuksessa muihin merkittäviin tekijöihin. Niitä ovat perheen jäsenet, kollegat, läheiset ystävät ja instituutiot. Nämä määräävät sekä tarjoavat mahdollisuuksia ylittää kontekstin rajoja. (Lahn 2000, 45-46.)

10

Maailma muuttuu nopeammin kuin koskaan aikaisemmin historiassa, joten ihmiset kohtaavat oppimistilanteita entistä useammin. Ihmiset ovat vapaampia traditioista. Uusi vapaus pelottaa ihmisiä. Toisaalta he elävät riskiyhteiskunnas-sa, jossa on vastattava muuttuviin olosuhteisiin tai tehtävä aloitteita muutoksen aikaan saamiseksi. Vanhetessaan ihmiset välttelevät riskejä. He pysyvät mieluummin tutun maailman puitteissa. Muiden ihmisen näkökulmasta he vaikuttavat konservatiivisilta ja muutokseen haluttomilta. Jossakin elämänkulun vaiheissa ihminen tarvitsee muuttumatonta ympäristöä. (Jarvis 1994, 156.) Tutkimusten mukaan ihmiset tunnistavat merkittävät oppimiskokemukset elämässään yhtä lailla perheeseen kuin jokapäiväiseen elämään kuuluviin tehtäviin. Tiedon ja taidon hankinta nähdään välttämättömänä ammatilliseen uraan valmistautumisena. Elämänkulku jakautuu leikin, koulutuksen, tuottavan elämän ja eläkkeellä olon ajan-jaksoihin. Nykyaikana työn, koulutuksen ja perhe-elämän rajat ovat hämärtyneet, jolloin elämänkulku tarjoaa uusia kehityskaaria. Lisääntyvä joukko aikuisia ihmisiä ottavat vapaata elämänsä keskivaiheilla ja hakeutuvat keskitason tai korkeampaan koulutukseen. Näin aloittavat uudelleen orientoitumisen elämässään saadakseen uusia näkökulmia menneeseen. Osa hankkii muodollisen tunnustuksen ammatillisille taidoille ja toiset haluavat päästä eroon stressaavista työolosuhteista. Perhe-elämä ja lastenkasvatus voivat sujua helpommin yhdistettynä opiskeluun kuin kokopäiväiseen työelämään. Ihmisten motiivit ja tavoitteet suhteessa koulutuk-seen ja oppimiseen ovat muuttuneet. ( Lahn 2000, 47-48.) Ihmisen elämänkulussa perhe on yksi merkittävästä oppimisympäristöstä. Perheen kehityksessä on omat elinvaiheensa. Perheen rakenne, suhteet ulkomaailmaan, työhön, sukulaisiin sekä lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin vaihtelevat. (Tolkki-Nikkonen 1994, 185-191.) Arkipäivän tehtävät ja vuorovai-kutussuhteet sisältävät runsain määrin oppimistilanteita.

11

3 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävät

Parantuneet koulutusmahdollisuudet ovat lisänneet ikääntyvien määrää amma-tillisessa koulutuksessa. Opetusharjoitteluni opiskelijaryhmä oli vanhustyöhön suuntaavia lähihoitajia. Kolmannes opiskelijoista olivat varttuneita aikuisia, keski-ikäisiä. Vanhustyö kiinnostaa enemmän aikuisia opiskelijoita. Aikuisilla opiskelijoilla on paljon kokemusta. Heidän aikaisempi koulutuksensa on kirja-vampaa kuin nuorten opiskelijoiden. Opettajalta vaaditaan enemmän taitoa opettaessaan heterogeenista ryhmää. Aikaisemmilla oppimiskokemuksilla ja koulutuksella on merkitystä myös myöhemmän iän opiskeluun. Tässä tutkimuk-sessa tutustun keski-ikäinen naisen oppimishistoriaan ja hänen oppimiskoke-muksiin. Tämän tehtävän tarkoituksena oli laajentaa näkemystäni ikääntyvästä oppijasta ja tarkastella oppimista elinikäisenä prosessina.

Tutkimustehtävä: 1. Millainen on ikääntyvän oppijan oppimishistoria erään lähihoitajaopiskelijan kokemana? 2. Miten merkitykselliset oppimiskokemukset ja koulutus jäsentävät elämänkul-kua?

12

4 Tutkimusmenetelmä Tutkimuksessa haastattelin 55-vuotiasta lähihoitajaopiskelijaa. Haastattelun apu-välineenä käytin haastattelulomaketta, johon oli teemoittain koottu keskusteltavia aiheita (kts. Liite). Haastattelun teemoja olivat identiteettikuva, koulutus ja tieto, merkittävät oppimiskokemukset, koulutusvalinnat ja koulunkäynnin mielekkyys (Antikainen & Huotelin, 1996, 311-316). Opiskelija osallistui vapaaehtoisesti haastatteluun ja tuli tietoiseksi siitä, että haastattelussa saatu aineisto käsitellään nimettömänä. Haastateltavan peitenimi oli Liisa. Haastattelun sujuvuuden vuoksi haastateltava sai tutustua etukäteen keskusteltaviin teemoihin. Haastattelu nauhoitettiin sanelukoneelle ja se kesti yhden tunnin. Haastattelu suoritettiin opiskelijan kotona. Tilanne oli rauhallinen ja miellyttävä. Haastattelun litteroinnin tuloksena analysoitavaa tekstiä kertyi kolmetoista sivua. Hyvänä apuna oli opettajakorkeakoulusta saatu sanelunpurkulaite. Tunnin haastattelun purkaminen kesti seitsemän tuntia. Analysoitavasta tekstistä etsin vastauksia tutkimustehtävääni. Jäsentelin tekstistä oppimishistoriaan, oppimiskokemuksiin ja elämän tapahtumiin kuuluvat asiat.

13

5 Tutkimustulokset

5.1 Kuvaus Liisasta

Liisa on 55 -vuotias lähihoitajaopiskelija. Hänellä on kaksi aikuista lasta. Toisella lapsella on oma perhe. Liisan elämänkulussa oli kaksi pitkää hyvää avioliittoa, jotka päättyivät eroon. Ensimmäisen avioliiton hän solmi 17 -vuotiaana. Liisa kuvasi omaa luonnettaan rohkeaksi, positiiviseksi ja avoimeksi. Nuorena oli otettava vastuu perheestä ja työskenneltävä sen eteen. ”…mähän en tommosta kestä… että terve ylpeys…mää en alennu semmoseen… sanosko rohkea ja tavallaan positiivinen. Et vaikka kuin on kolhinut elämä niin aina tuntuu, että ei se mittää. ”…on tekemisen merkki ku jotakin sattuu… pitäs uskaltaa repästä ja mä oon tehny rohkeat ratkasut …Työtä pelkäämätön… aika ei kulu, jos mulla ei oo jotakin tekemistä… mulla on aina ollu harrastus… ei oo jääny johonkin yhteen kohti… tämmönen, että aina oon jotakin tehny käsilläni ja päällänikin. Tyytyväinen.” Liisan luonteelle oli ominaista aktiivinen ja osallistuva elämänmuoto. Elämän tapahtumat kasvattivat Liisaa ihmisenä ja persoonana. … mää olin hirveen ujo. Mieluummin aina taka-alalla olin, koska olin tavallaan painettu alas eikä ossaa mittää… itte luonteenpiirteeltään semmonen, että mahollisimman hyvin kaikki. Vaikee sitä on kyllä luonnettaan muuttaa.” Liisa oli nuorena koulutyttönä ujo. Liisan avoimuus ja rohkeus ovat lisääntyneet elämänkulussa erilaisia tilanteita kohdatessa ja ihmisenä kasvaessa.

5.2 Liisan elämän kulku ja koulutus

Liisan formaaliset koulutusmuodot koostuvat kansakoulusta, oppikoulusta ja lähihoitajakoulutuksesta. Liisa on asunut lapsuuden kaupungissa. Perheessä oli neljä tyttöä ja yksi poika. Liisa oli toiseksi vanhin. Lapsuus- ja nuoruus vuosien koulut ajoittuvat 50- ja 60-luvun taitteeseen. Ensimmäinen koulu oli neljä vuotta kestävä kansakoulu. Sieltä hän pääsi pyrkimisen kautta oppikouluun Oulun tyttölyseoon, joka kesti kuusi vuotta. Vanhimman siskon jalanjälkiä seuratessa tyttölyseo määräytyi opinahjoksi. Pitkä saksa oli valittava, sitä määritti taloon ostettu saksan kielen kirja, joka siirtyi luontevasti nuoremman siskon käyttöön. Taloudelliset seikat siihen aikaan vaikuttivat voimakkaammin lasten ja nuorten valintoihin kuin nykyaikana.

14

”Että kaikki sitte siihen sammaan kouluun ko samat kirjat.” Oppikoulun viimeisenä vuonna elämänsuuntaa muutti raskaus. Siihen aikaan tyttö-lyseoon ei saanut mennä raskaana. Joten Liisa itse pyysi eroa koulusta. Muutoin hänet olisi erotettu. ”…sitte sen jälkeen ku jonku semmonen vähän arvokkkaammman ihmisen, silmää tekevän oululaisen perheen tytär tuli raskaaksi, niin hän sai käyä koulun. Se oli sitä aikaa.” Oppikoulussa ollessaan Liisa oli ajatellut jatkaa ylioppilastutkintoon saakka. Toisaalta koulu tuntui ankaralta. Osa luokkakavereista vaihtoi koulua ja saivat parempia arvosanoja toisesta oppikoulusta. Koulun vaihto oli Liisalla käynyt myös mielessä. Vanhempien pyynnöstä Liisa kävi kirjanpitokursseja koulun ohella. Tarkoituksena oli, että Liisa hoitaa isän yrityksen toimistoasioita. Raskaus muutti nämä suunnitelmat. Voimisteluopettaja oli Liisan ammattihaave oppikoulussa. Liisa sai koulussa hyviä arvosanoja voimistelusta. Voimistelun-opettaja oli myös Liisan ihanne. Ammattihaaveeseen vaikuttivat ihanteet sekä vanhempien vahvistukset. ” … Liisalta ei katota todistuksesta muuta kuin voimistelu.” ”… siihen puuttuu mun vanhemmat siihen mun elämään. Sitte ku mä tulin raskaaksi… mä en saanu vaihtaa sitä koulua, jos mä oisin saanu vaihtaa toiseen oppikouluun, että oisin päässy siitä hirveästä puristuksesta pois ja käyny sitte ylioppilaaksi, niin ehkä varmaan ois olluki voimistelunopettaja, mikä mää oisin halunnu olla.” Raskaus, avioliitto ja perheen perustaminen muuttivat ratkaisevasta Liisan koulu-suunnitelmia. Elämän tapahtumat kääntävät elämänkulkua toiseen suuntaan. Toisaalta koulutus itsessään voi toimia myös elämänkulun suuntaaja-na. Myöhemmällä aikuisiällä Liisa hakeutui lähihoitajakoulutukseen. Toisen avioliiton aikana Liisa oli ollut ulkomailla noin kymmenen vuotta. Sitten hän palasi Suomeen. Elämä tuntui yksinäiseltä. Hän tunsi voimakasta tarvetta saada itselle ammattitutkinto. Siitä hän sai innostuksen opiskeluun. ” mun on pakko yrittää joku paperi saaha ittelleni, että mää oon jotaki mihin mää oon valmistunut.”

15

5.3 Merkitykselliset oppimiskokemukset elämänulussa

5.3.1 Tietoa ja taitoa tekemällä

Liisan elämäntarinaa tarkasteltaessa suurin osa merkityksellisistä oppimiskoke-muksista on tapahtunut nonformaalissa ja informaalissa kasvatuksen järjestel-mässä. Lapsuudessa vanhemmat, sukulaiset ja ystävät ovat olleet tärkeitä taitojen ja tietojen oppimisessa. Liisan äiti kuoli 50-vuotiaana. Äiti oli merkittävä henkilö elämän arvojen ja opetusten antajana. Kotiaskareet ja pienet työtehtä-vät ovat opettaneet monenlaisia taitoja ja vastuuntuntoa. Lapset laitettiin maalle sukulaisiin kesällä. Kesällä taitoja sai opetella paimenessa, kasvimaan hoidos-sa, leipomon ja kaupan töissä. ”…siellä oli porkkanat kaikki tämmöset, me koululaiset oltiin niitä kitkemässä, harventamassa. Siellä oli semmonen kiva tyttöporukka meitä Kastellilaisia. Meillä oli mukavaa. Ei se tuntunut työltäkään.” ”Tavallaan sukulaiset, koti, ne on tärkeimmät ihmiset, jotka ovat antanu näitä oppeja.” Pyhäkoulu, tyttökerho ja partio olivat myös merkittäviä oppimispaikkoja lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa. Kouluajan harrastuksiin kuului myös balettikoulu. Sen myötä aikuisiän harrastuksiin on kuulunut jazzbaletti sekä myöhemmällä iällä contrytanssi. Liikunta on ollut koko elämän ajan mieluisa harrastus. Liisa kertoo oppineensa tietoa ja taitoa tekemällä. ” Joka pyhä oli pyhäkoulu, sitte oli tyttökerho. Kaikki kuulu tyttökerhoon. Sitte oli partio. Nää oli ylleensä kaikkien, että se oli ihan sääntö, että jokkainen oli ja siellä kans opittiin niitä taitoja, tietoo ja taitoo. ” ”Tänä päivänä mä käyn countrytanssiakursseja. Mä en siitä tanssista näköjään haluakkaa päästä erroon. Musta se on hirveen hyvä liikunta-muoto et tuossa countrytanssissakin, vaikka tään ikänen, niin siellä on ikäjakautuma hirveen suuri. Ja siinä tullee se koordinaatiokyky esille ja sitte se ajatus, sun pittää muistaa ne askeleet ja kuntoo…” Vuosikymmenten kuluessa hyvä harrastus jalostuu ja saa syvällisempiä merkityksiä. Tanssiharrastuksen kautta sosiaaliset tarpeet osaltaan tyydyttyvät. Toisaalta katse kääntyy kohti omaa ikääntymistä. Tanssi harrastuksena ylläpitää hyvää kuntoa ja koordinaatiokykyä sekä aktivoi muistitoimintaa. Perheen perustaminen nuorena toi Liisalle mukanaan oppimistilanteita, joista oli pakko selvitä. Elämä on paradoksaalista siinä mielessä, että suunnittelipa ihminen elämäänsä tai ei, niin elämä itsessään järjestää oppimistilanteita. Niitä ei voi valita – ne on kohdattava. Käden taidot ovat olleet Liisalle merkittäviä,

16

koska hän on joutunut huolehtimaan perheestään nuorena äitinä. Kodin hoitaminen, ruoan laitto ja vaatteiden ompelu ovat olleet merkittäviä taitoja, joita on tarvittu elämän aikana. Ensimmäisessä avioliitossa mies toimi yrittäjänä. Silloin Liisa hoiti yrityksen kirjanpidon. ”…kaikki nämä taidot ovat perheen hyvinvoinnin kannalta tärkeitä…” Yhden lapsen nuorena äitinä Liisa sai toimistotöitä eräästä laitoksesta. Vuoden ajan siellä työskenneltyään hän sai toimistotyöntekijän viran. Tätä virkaa hän hoiti peräti 20 vuotta. 60-luvulla vakinaisiin työpaikkoihin otettiin ihmisiä, vaikka heillä ei ollut ammattitutkintoa. Ammattitutkinnot olivat harvinaisempia kuin nykyään. Työ opetti Liisaa ammattilaiseksi. Myöhemmin työpaikka olisi kouluttanut Liisan kauppa-opistossa tietojenkäsittelyn alalle, mutta Liisan suunnitelmat olivat toiset.

5.3.2 Oppiminen harrastuksena

Liikuntaharrastuksen lisäksi Liisan elämään ovat kuuluneet erilaiset opintohar-rastukset. Työelämän aikana Liisa on osallistunut kansalaisopiston vapaaeh-toistyöntekijän kurssille. Tämän kurssin jälkeen Liisa teki vapaaehtoistyötä eräässä perheessä, jossa oli vaikeuksia kasvatuksessa. Liisa toimi ammattiyh-distysliikkeessä opintosihteerinä. Ohjelmaan kuului monenlaisia kursseja, muun muassa sosiaalipolitiikkaa. Näitä oppikirjoja hän on tarkastellut uudelleen nykyisessä opiskelussa. ”Sitte ku minä olin opintosihteeri, mä jouin tarkistaa niitten tehtävät, että mulla se tuli käytyä kyllä tarkkaankin.” Liisaa jäi vaivaamaan, että oppikoulu jäi hieman kesken. Tyttölyseon oppikoulu kesti kuusi vuotta, mutta muissa oppikouluissa oppikoulun pituus oli viisi vuotta. Koulun kestoa lisäsivät valinnaisaineet. Aikuisiällä kielitaidosta muodostui merkittävä tekijä Liisan elämänkulussa. Toisaalta kielten opiskeluun liittyy myös kielteisin oppimiskokemus oppikoulun aikana. Saksan kielen opiskelu ei ole Liisaa innostanut sen jälkeen, kun hän oppikoulun aikana koki niillä tunneilla pelkoa ja nöyryytystä. ”…se oli aivan hirviä se opettaja semmonen tyranni… Se alko tunti sillai, että ulkoläksy luokan eestä puolisivua suunnilleen ja jos oli ääntämisvirhe, niin se pysäytti siihen ja sitte saatto mennä pasmat ihan seka-si…” ”Elikkä pelon sekaisessa tunteessa ei opi yhtään mittää. Mä en pahempaa ole elämässäni kokenu, vaikka mulla on ollu kova kotikuri, mutta tää meni niinku yli.”

17

Liisalle nämä kokemukset olivat niin voimakkaita, että hän kertoo nähneen saksan kielen oppitunneista painajaisunia aikuisiällä. Nuoruus ja lapsuus ovat herkkää kasvun ja kehityksen aikaa. Aikuinen ihminen voi omalla vastuuntun-nottomalla käyttäytymisellä aiheuttaa toisen ihmisen elämään elinikäisen trauman. Näitä aikuisia lapset ja nuoret kohtaavat niin kotona, koulussa kuin harrastuksissa. Kielteisten kokemusten kertominen toisille ihmisille helpottaa vaikean kokemuksen käsittelyä. Tärkeintä näiden kokemusten käsittelyssä on, että ei tunne itseään niissä syylliseksi. Vaan osaa suhteuttaa kielteisessä kokemuksessa olevat tekijät realistisesti silloiseen aikaan ja paikkaan.

5.3.3 Kielitaito elämänkulun suuntaajana

Myönteiset kokemukset kielten opiskelussa olivat montaa kertaa vahvemmat ai-kuisiällä kuin nuoruuden saksan kielen painajainen. Liisa innostui työelämän aikana kielten opiskelusta. Kun lapset olivat jo vähän isompia Liisa meni iltalukioon opiskelemaan ruotsia ja englantia. ”…rupesin kokkeileen minkälaista koulu… ja sen verran ilmeisesti se rupes tuntuu se englannin puhuminenkin helpommalle ja tietenkin television kautta niin sitä kuulee enempi…” Englannin kielen opiskelua kannustivat myönteiset oppimiskokemukset. Televi-sion englanninkieliset ohjelmat toimivat oppimistilanteina ja lisäsivät motivaatio-ta. Harrastusmuotoinen englannin kielen opiskelu mullisti myöhemmin Liisan elämää. Hän tutustui englantilaiseen mieheen ja meni hänen kanssaan naimisiin. ”…sitte tuli suuri muutos mun elämään, että mä pääsen kattoon näitä muita kulttuureja ja kokemuksia maailmalla ja kaikki nää uskonnot, rodut, matkusta-minen ja kotipaikkojen valinta siinä mielessä, että koti oli siellä täällä ja tuolla ja yhessä vaiheessa niitä oli neljäkin. Ko oli Englannissa, yks Suomessa ja yks Kyproksella ja se missä oltiin millonkin, että ilman sitä kielitaitoo ei ois voinnu kuvitellakaan ja se minu luonteenlaatu…” Kielitaidosta oli yhtäkkiä tullut Liisalle merkittävä elämänkulun suuntaaja. Englannin kielestä tuli pariskunnan kotikieli ja uusien asuinympäristöjen kommunikaatioväline. Erilaisten kulttuurien kohtaaminen ja uusissa ympäristöissä toimiminen aiheuttivat ristiriitaisia tilanteita suhteessa Liisan omaan elämänhistoriaan. Elämä oli täynnä oppimistilanteita. Nämä ulkomaan vuodet ovat antaneet runsaasti elämänkokemusta ja vaikuttaneet asenteisiin toisia uskontoja, kulttuureita ja rotuja kohtaan. Suomeen palatessa Liisa haki ensimmäistä kertaa elämässään työpaikkaa. Kielitaito vaikutti vahvasti työpaik-kojen määräytymiseen. Pakolaisten vastaanottokeskus oli työpaikkana. Pako-laisten kulttuurien tuntemus oli Liisalle myös eduksi, koska hän oli ollut niissä

18

maissa, mistä pakolaiset olivat kotoisin. Kielitaitoa ja ulkomaiden kulttuurien tuntemusta sai Liisa myöhemmin hyödyntää, kun häntä pyydettiin luennoimaan oppilaitoksissa kokemuksistaan. ”…mun tausta tietenkin, että mä olin ollu noissa maissa niin vaikutti se kielitaito…. Että vois sannoo et tää kaikki kielitaito on siihen vaikuttanu.” Työsuhde pakolaiskeskuksessa kesti vuoden. Aktiivisena ihmisenä Liisa meni vanhusten hoitokotiin vapaaehtoistyöntekijäksi, jossa hänen kiinnostuksensa vanhustyöhön sai alkunsa. Liisa kertoi, että hänellä on ollut elämässä vahvoja intuitioita. Vahvoja tunteita valinnoistaan hän on kohdannut sanomalehtien ilmoituksia lukiessaan. Lehdessä oli hakuilmoitus Euroopan sosiaalirahaston kolmenkuukauden kursille varttuneille naisille (omat polut, taitavat naiset). Kurssin sisältö oli, että miten työllistämistä voidaan edistää. Kurssiin sisältyi matka Portugaliin, jonka tarkoituksena oli tutustua Suomen ja Portugalin sairaanhoitajien yhteistyöhön. Tämän kurssin jälkeen Liisalle tuli vahva tunne hankkia itselle ammattitutkinto. Pian tämän jälkeen Liisan lukiessa sanomalehtiä ”pomppas lähihoitajakoulutuksen hakuilmoitus silmille”. Vahva tahto ja innostus varmistiopiskelupaikan 53-vuotiaalle elämää nähneelle naiselle. Ammattitutkin-to on nykyaikana tärkeä pysyvämmän työpaikan saamiselle. Liisan tulevaisuu-den työpaikka on todennäköisesti pakolaiskeskuksessa, jossa hän voi osoittaa pätevyytensä kielitaidolla, kokemuksilla vieraista kulttuureista ja uudella lähihoitajan ammattitutkinnolla.

5.4 Ikääntyvänä oppijana

Kokopäiväisen aikuisoppijan työ ammattitutkintoon tähtäävässä koulutuksessa on ollut Liisalle mieluisaa, vaikka voimia vaativaakin. Parantuneet koulutusmahdollisuudet myöhemmällä aikuisiällä mahdollistavat opiskelun monelle aikuiselle. Iltalukion kielten opiskelusta Liisa kertoo saaneen opiskeluhalun, joka on myös vaikuttanut ammattitutkintoon pyrkimiseen. ”… ihan turha syyttää sitä, että ei oo töitä, jos ei oo ittellä mittää koulutusta, niin kyllä se on lähti niin ku ittestä se se halu ja sitte ku ko oli mahollisuus. Musta se on tosi hyvä, että nyt ei oo ikä siinä vaiheessa ollu…” ”… kannustus on se, että mä työllistysin…sitä toteuttamista taas ker-ran, että jos kun jäi kesken… mähän pärjäänkin koulussa.” Liisa otti selvää koulun valintakokeiden tuloksista. Niiden perusteella Liisalla oli keskimääräistä paremmat mahdollisuudet menestyä koulussa. Vahvuutena oli myös matemaattiset taidot. Liisan kouluaikoina korostettiin päässälaskutaitoa. Tämän hän kertoi olevan vahvuutena myös valintakokeissa. Elämän

19

kokemukset, varmuus ja hyvät vuorovaikutustaidot olivat myös eduksi. Koulutus alkoi hyvin vahvoilla motivaatiotekijöillä: ammattitutkinnon saaminen, työllistymi-nen, aikaisemman keskeneräisen koulunkäynnin hyvittäminen itselle ja valinta-kokeen kannustava tulos oppimisedellytyksistä. Opiskelijaryhmässä Liisa oli vanhimpia. Hän oli 53-vuotias ja nuorin opiskelijatoveri oli 18-vuotias. Liisan mielestä suuret ikäerot eivät haitanneet opiskelua. ”Mää tunsin olevani yks sen siinä samassa samassa porukassa. Et mää siitä mitenkään ollu erikoisemmassa asemassa, enkä tuntenut, että nyt en pysy perässä tai vähän saa niinku sannoo, että pielläki itteesä, että ne kyllä alussa varottiki aikuisopiskelijoita, että te otatta liian tunnon tarkasti tämän homman. ” Liisalla innostus ja kiinnostus oli toisinaan niin valtava, että kotitenttejä tehdessä mielenkiintoisia oppikirjoja pursui pöydän täydeltä. Hänen mielestään nuoret ottavat kotitehtävät palasena ja suoriutuvat tehtävistään ehkä vähemmällä työllä. Oma kiinnostus ja tiedonhalu näkemysten laajentamiseen lisää työmää-rää, vaikka se on antoisaakin. ”…se sitte se laajentuu, että mä haluan tietää sitte oman itteni kannalta enempi.” Opiskelun viimeinen puoli vuotta on Liisan mielestä ollut vanhan kertaamista. Siihen ovat vaikuttaneet eritasoiset ryhmät. Osa opiskelijoista ovat käyneet oppijaksoja eri tahdissa, mikä vaikeuttaa opetusta. Kertaamiselta on mahdoton välttyä. Opettajalta vaaditaan tällöin enemmän selvitystä opiskelijoiden tieto- ja taitotasoista. Oppilaitoksen opetuksen järjestelyissä on myös parantamista. Kevään aikana tytön perheen jäsenten vakavat sairaudet ovat myös kuluttaneet voimia. Toisaalta opiskelu on pitänyt kiinni elämässä. Uudet suunnitelmat ja tehtävät odottavat elinikäistä oppijaa ammattitutkinnon saavuttamisen jälkeen. ”… seuraava opinahjo mihin mää voin pyrkiä niin on yliopisto…elämä on nakellu näin ja tyytyväinen oon valintoihini. ”

20

6 Pohdinta Elinikäistä oppimista on ollut koko ihmiskunnan historian ajan. Elinikäinen oppiminen laajassa merkityksessään tarkoittaa ihmisen jokapäiväistä oppimista arkipäivän elämässä. Sosiaalinen vuorovaikutus on aina ollut tärkeä tietojen ja taitojen oppimisessa. Kisälli on oppinut mestariltaan ja lapset vanhemmiltaan elämän taitoja. Hyvät koulutustarjonnat kansalaisille on yksi hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä. Korkean elintason maissa ihmisten elinikä on pidentynyt. Vanhenevan väestön lisääntyminen on vaikuttanut myös siihen, että tieteiden ja tutkimusten kautta tuodaan esille ikääntyvien ja iäkkäiden ihmisten asemaa yhteiskunnassa. Ikääntyvät ovat yhä suurempaa joukkoa työelämässä. Heidän koulutustaus-toissa on suuria eroja. Työ-elämässä esiintynyt ikärasismi on kääntynyt huoleen työvoimapulasta. Oppiminen nähdään myös iäkkäiden ihmisten virkistystoimin-tana, mikä ylläpitää toimintakykyä. Nämä edellä mainitut tekijät ovat yhtenä syynä siihen, että elinikäisestä oppimisesta on tullut keskeinen aihe koulutus-poliittisissa keskusteluissa. Elinikäisen oppimisen periaatteiden mukaan ihmisellä on mahdollisuus kehittää itseään elinaikana niin kauan kuin on mahdollista. Koulutuksen arvostus on lisääntynyt. Lieneekö työpaikan saanti enää mahdollista ilman ammattitutkintoa. Elinikäinen oppiminen tarkoittaa tavallisen kansalaiselle sitä, että hänellä on mahdollisuus kouluttautua suhteellisen edullisesti haluamalleen alalle. Koulu-tustarjonta on lisääntynyt oppilaitosten tarjoamilla erillisillä kursseilla. Näiden avulla voi kehittää itseään harrastuksen omaisesti tai muuten lisätä työkykyä. Elinikäisen oppimisen idean huomaa lehtien ilmoituksia lukiessa. Opintotarjon-nasta, joihin ei tarvitse pohjakoulutusta, ilmoittavat niin kansalaisopistot kuin yliopistot. Formaalin koulutusjärjestelmän oppimismahdollisuudet ovat tulleet jokaisen kansalaisen ulottuville. Vanhemmat ikäpolvet saattoivat nuoruudes-saan vain uneksia nykyisen kaltaisista koulutusmahdollisuuksista. Senpä vuoksi osa heistä toteuttaa opiskeluhaaveitaan tänäpäivänä. Myöhemmän iän opiskelua harrastavat ne ihmiset, jotka ovat aikaisemmin elämässään aina jotakin opiskelleet. Koulutustason noustessa voi ennustaa, että oppimis-paikat täyttyvät varttuneista ja iäkkäistä opiskelijoista. Viimeistään silloin opettajan on luovuttava ”kaikkitietävän” roolista.

Haastateltavani opiskelija edustaa vielä sitä sukupolvea, joissa koulutustasot saattavat vaihdella paljon. Vanhempien varallisuudella oli merkitystä koulutusmahdollisuuksiin. Toisaalta työpaikan sai ilman ammattitutkintoa. Näistä osa on kouluttautunut ammattiin työpaikan kautta. Nykyään he täydentävät opintojaan lisääntyneillä koulutusmahdollisuuksilla. Koulutustuet ja varallisuus mahdollistavat opintojen suorittamisen. Kansalaisopistojen rooli on ollut aikaisemmin merkittävä opinahjo itsensä kehittämisessä. Sen rooli on

21

nykyään muuttunut vähäisemmäksi. Vaikuttaneeko siihen muiden oppilaitosten lisääntynyt opintotarjonta. Haastateltavan elämänkulkua tarkasteltaessa tulee esille kesken jäänyt koulun käynti. Oletan, että ikääntyvistä ammattitutkinnon suorittajissa on useita, joilla opiskelut jäivät käymättä nuoruudessa elämänmuutosten vuoksi. Keskeneräi-syyttä paikataan erilaisilla kursseilla ja harrasteopinnoissa. Ammattitutkinnolla on vahva merkitys ihmisen identiteetille – ”Olla jotakin, mihin on valmistunut”. Haastateltavan elämässä tapahtui sellaisia oppimistilanteita, joita ihminen ei tietoisesti valitsisi. Teiniraskaus, avioerot, varhainen vastuu perheestä sekä oman äidin kuolema ovat kasvattavia ja opettavia kokemuksia. Toisaalta rohkeutta ja rajojen ylittämistä vaati avioliitto englantilaisen miehen kanssa. Se oli tietoisesti valittu oppimistilanne, joka vaikutti myöhempään elämänkulkuun. Formaalisen koulutuksen todistukset toimivat edelleen virallisina mittareina yksilön koulutuksesta ja oppimisesta. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet muualla opitut taidot ja tiedot. Asia on uskottavaa, kun se on dokumentoitu. Haastattelutehtäväni osoitti, miten paljon ihminen oppii muualla kuin koulutusjärjestelmässä. Arkipäivän oppiminen, harrastukset ja elämän tapahtumat toimivat oppimistilanteina, joissa tapahtuu syväoppimista. Näiden tietojen ja taitojen hyväksiluku oppilaitoksissa on liian vähän huomioitu. Sen vuoksi varttuneista opiskelijoista tuntee joskus turhautumista tuttuja asioita opiskellessa. Koulutusten järjestäminen olisi taloudellisempaa ja opiskelijoille mielekkäämpää, mikäli opintojen hyväksilukua kehitettäisiin todellisuutta vastaavaksi. Ikääntyvien opiskelijoiden kokemusten sisältö ja määrä ovat runsaita. Opettajalta tämä vaatii nöyryyttä, sillä elämän kokemukset lisäävät ”viisautta”. Tätä viisautta on myöhemmän iän opiskelijoilla. Parhaimmillaan opettaja ja ikääntyvä oppija oppivat toisiltaan. Eri ikäisten opiskelijoiden ryhmä mahdollis-taa elämän kokemusten jakamisen yhteiseen käyttöön, josta kaikilla on mahdollisuus oppia. Kokemukset ovat olleet tärkeitä oppimisessa sukupolvien ajan. Teemahaastattelua nauhalle kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen aikaisemmin työssäni kotisairaanhoidossa ”haastatellut” ihmisiä useamman kerran päivässä. Näistä kokemuksista oli hyötyä. Tekniikka pelasi hyvin, kun siihen oli perehtynyt ennen haastattelua. Opiskelija oli todella hyvin perehtynyt teemoihin, joten minun ei tarvinnut puhua juuri ollenkaan. Haastattelussa pidettiin kahvitauko, joka oli tarpeen väsymisen ehkäisemiseksi. Vähäiset kommenttini litteroituna paljastaa haastattelijan aloittelijaksi. Litterointi oli työlästä, mutta mielenkiintoista. Haastattelun sisältö avautui ja se toimi analysoinnin pohjana työtä jatkaessa. Teemoissa oli päällekkäisyyttä, jotka huomasin haastattelutilanteessa. Viimei-nen teema - koulunkäynnin mielekkyys olisi pitänyt jättää pois, koska

22

oppimiskokemukset - teemassa siitä keskusteltiin. Toisaalta haastattelutilan-teessa toiston pystyi korjaamaan. Yhden ihmisen haastattelusta ei voi tehdä yleisiä johtopäätöksiä, mutta sen kautta voi laajentaa näkökulmia. Jatkossa haastattelisin useampaa ikääntyvää opiskelijaa. Oletan, että löytäisin vain erilaisempia oppimistarinoita. Tämän tehtävän tekemisessä tulin tietoiseksi siitä, miten kokemusrikas voi olla ikääntyvän oppijan maailma.

23

LÄHTEET Antikainen, A & Huotelin, H. 1996. Oppiminen ja elämänhistoria. Aikuiskasva-tuksen 37. vuosikirja. Jyväskylä: Gummerus. Hervonen, A. 1994. Muisti, oppimiskyky ja vanheneminen. Teoksessa A. Kajanto & J. Tuomisto (toim.) Elinikäinen oppiminen. Vapaan sivistystyön 35. vuosikirja. Jyväskylä: Gummerus, 193-217. Ilmarinen, J. 2000. Väestön ikärakenteen kehitys, työelämän tarpeet ja yhteiskunta-politiikan haasteet. Teoksessa P. Sallila (toim.) Oppiminen ja ikääntyminen. Aikuiskasvatuksen 41. vuosikirja. Saarijärvi: Gummerus, 18-40. Jarvis, P. 1994. Elinikäinen oppiminen ja kokemus. Teoksessa A. Kajanto & J. Tuomisto (toim.) Elinikäinen oppiminen. Vapaan sivistystyön 35. vuosikirja. Jy-väskylä: Gummerus, 143-158. Kuikka, P. & Pulliainen, V. 1995. Ikääntymisen vaikutus muistiin. Teoksessa A. Lyytinen, M. Korkiakangas, H. Lyytinen (toim.) Näkökulmia kehityspsykologiaan. Kehitys kontekstissaan. Porvoo: WSOY, 426-439. Lahn, L.C. 2000. Ikääntyvät oppijat oppivassa yhteiskunnassa. Teoksessa P. Sallila (toim.) Oppiminen ja ikääntyminen. Aikuiskasvatuksen 41. vuosikirja. Saarijärvi: Gummerus, 41-72. Nyyssölä, K. & Hämäläinen, K. 2001. Elinikäinen oppiminen Suomessa. Opetus-hallitus. Helsinki: Hakapaino. Paane – Tiainen, T. 2000. Oppijaksi aikuisena. Helsinki: Edita. Pitkänen, M. 2000. Eläkeikäisen osallistuminen opintotoimintaan. Teoksessa P. Sallila (toim.) Oppiminen ja ikääntyminen. Aikuiskasvatuksen 41. vuosikirja. Saari-järvi: Gummerus, 182-200. Silvennoinen, H. 1998. Oppiminen työelämässä. Teoksessa H. Silvennoinen & P. Tulkki (toim.) Elinikäinen oppiminen. Tampere: Tammer-Paino, 61-102. Tolkki-Nikkonen, M. 1994. Sosiaalinen oppiminen – esimerkkinä perhe-elämän kehitys. Teoksessa A. Kajanto & J. Tuomisto (toim.) Elinikäinen oppiminen. Va-paan sivistystyön 35. vuosikirja. Jyväskylä: Gummerus, 185-192. Tuomisto, J. 1994. Elinikäisen oppimisen muodot – teoreettiset lähtökohdat ja käytäntö. Teoksessa A. Kajanto & J. Tuomisto (toim.) Elinikäinen oppiminen. Vapaan sivistystyön 35. vuosikirja. Jyväskylä: Gummerus, 13-45.