Takon nykydokumentointihanke Digitaalinen peliteollisuus Espoon kaupunginmuseo 2012─2013

Suunnittelu ja toteutus: Tutkija Jaana Laamanen Ohjausryhmä: Kokoelmapäällikkö Pirkko Sillanpää ja näyttelypäällikkö Carina Jaatinen. Kirjallinen osuus. Kuvallista ja esineellistä aineistoa lahjoittaneet yhteistyötahot: Remedy Entertainment Oy ja Ropecon ry. Aluksi

Vuonna 2012 käynnistynyt Digitaalinen peliteollisuus -nykydokumentointihanke on pelialalta museon ensimmäinen. Idean keksivät Carina Jaatinen ja Pirkko Sillanpää. Lähtökohtana ja perusteena olivat aiheen ajankohtaisuus ja vahva Espoo-panos. Työ alkoi ajankohtaisen tiedon hankkimisella. Peliala, jota kuvaillaan tulevaisuusorientoituneeksi, jatkuvasti kehittyväksi ja innovatiiviseksi, on tällä hetkellä Suomen taloudellisesti merkittävin kulttuurivientiala. Mikään muu viihdeteollisuuden ala ei kasva tällä haavaa niin nopeasti kuin pelibisnes. Paikallisista pelifirmoista pyysimme mukaan yhteistyöhön Remedy Entertainment Oy:n. Perusteena tälle oli mm. se, että tämä maailmanmaineeseen yltänyt pelifirma on alkujaankin espoolainen ja toiminut täällä koko kahdeksantoistavuotisen historiansa ajan. Remedy on myös yksi Suomen vanhimmista pelifirmoista. Remedyläiset saivat ns. vapaat kädet esitellä toimintaansa sähköisessä esittelyssä. Suunnitelman mukaan Remedy Entertainment Oy lahjoitti museon kokoelmiin myös pelejä ja mainosmateriaalia.

Toinen yhteistyötahomme, Ropecon ry, on suomalaista rooli-, kortti-, lauta- ja miniatyyripelaamista kehittävä yhdistys, jonka päätarkoitus on tukea vuosittaisen Ropecon-roolipelitapahtuman järjestämistä. 21. Ropecon järjestetään totuttuun tapaan heinäkuisena viikonloppuna 2014 Kongressikeskus Dipolissa ja sen lähistöllä. Espoon rooli on Ropeconin pitopaikan ohella ollut merkittävä suomalaisen liveroolipeli-harrasteen puitteissa, sillä erityisesti Nuuksiossa järjestettiin varsinkin 1990- ja 2000-luvuilla runsaasti harrastuksen tuolloiseen kehittymiseen vaikuttaneita pelejä. Ropecon ry tarjoaa museolle mm. digitaalista haastattelu-, video- ja kuvamateriaalia. Lahjoitusjärjestelyt ovat vielä kesken.

Kirjallisen osuuden seisemän osiota

Kirjallisen osuuden toisen osion aiheina ovat pelit, pelaaminen ja pelaajat. Siinä käsitellään pelien ja pelilaitteiden historiaa, peliharrastusta ja tämän päivän pelikulttuureita sekä pelillistämistä ja peliytystä. Esille nostettuja, varsin ajankohtaisia aiheita ovat mm. lasten pelaaminen ja ikärajat. Tässä osiossa kerrotaan myös kuinka naiset valtaavat tilaa pelimarkkinoilla ja että pelisukupolvesta on julkaistu ensimmäinen kirja: Jani Niipolan Pelisukupolvikirja-kirja, joka julkaistiin vuoden 2012 lopussa.

Kolmannen osion aiheena on pelitutkimus tieteenalana. Siinä esitellään mm. Pelitutkimuksen vuosikirja, Pelitoiminnan tutkimussäätiö ja suomalaisen pelialan keskus, Neogames. Vaikka perinteisten pelien tutkimuksella on pitkät perinteet, varsinaista digitaalisten pelien akateemista tutkimusta on ollut laajemmin olemassa vasta noin 15

vuoden ajan. Pelitutkimusalan kansainvälisessä toiminnassa ollaan vahvasti mukana. Pelitutkimusalan väitöskirjoja on valmistunut maassamme reilut 30. Kirjallisen osuuden neljäs osio keskittyy espoolaiseen peliteollisuuteen keulakuvinaan maailmanmaineeseen yltäneet Remedy Entertainment Oy ja Rovio Entertainment Oy. Viidennen ja kuudennen osion mukaan suomalaisilla pelifirmoilla menee lujaa: uusia Rovioita etsitään verorahoilla. Peliala on tällä hetkellä Suomen taloudellisesti merkittävin kulttuurivientiala. Euromääräisesti peliteollisuuden vienti on suurempaa kuin vaikkapa kevyen musiikin. Pelituotannosta yli 90 % menee vientiin. Suomessa on noin 150 peliyritystä, joista noin 40 prosenttia on perustettu vuosien 2010 ja 2011 aikana. Tekesin arvion mukaan Suomen pelialalla liikkuu tänä vuonna yli puolet enemmän rahaa kuin vuosi sitten, eli 250 miljoonaa euroa. Jos Suomen peliala jatkaa samaa kasvutahtia, liikevaihto on vuonna 2020 yli 1,5 miljardia euroa. Tässä osiossa on asiaa myös pelialan työvoimapulasta ja koulutuksesta. Viimeisessä osiossa, museossa kun ollaan, tarkastelun kohteena ovat tietokonepelit museoesineinä. Otin yhteyttä Lelumuseo Hevosenkenkään (Espoo), Mediamuseo Rupriikkiin (Tampere), Tekniikan museoon (Helsinki), joiden kokoelmista ajattelin näitä pelejä löytyvän. Ja löytyihän niitä. Mukana on luonnollisesti myös Espoon kaupunginmuseo. Laadin listan peruskysymyksiä, joihin kyseisten museoiden edustajat ystävällisesti vastasivat. Kysymykset koskivat kokoelmissa olevia tietokonepelejä yms., niiden hankintaperusteita, roolia kokoelmissa, oheismateriaalia sekä tallentamiseen, säilyttämiseen ja säilyvyyteen liittyviä ongelmia ja niiden ratkaisuja. Lisäksi tiedustelin tietokonepelialan nykydokumentointia. Digitaalisen aineiston tallentaminen on haasteellista. Hyvissä olosuhteissa museoiden aineistoista esim. paperiset aineistot säilyvät satoja vuosia. Digitaalisten aineistojen kohdalla voidaan puhua lähinnä vuosikymmenistä. Tietokonepelien säilyvyyttä sisältöjen osalta ei voida turvata tuota pidempään. Niiden säilyminen edellyttää, että niiden kuntoa ja säilymistä seurataan, mikä ei onnistu ilman osaamista ja toistolaitteita. Tietokonepelit ym. vastaavat voivat muutenkin jäädä museoiden kokoelmissa vähemmälle huomiolle, sillä ne eivät kuulu kiireellisimmin digitoitavien aineistojen joukkoon. Tälle on pätevä peruste: tietokonepeleistä on olemassa kopioita, joistain jopa runsaasti. Jotain muuta aineistoa ei ole kuin yksi alkuperäiskappale.

Lopuksi Oleellisempaa kuin pelkkä tietokonepelien ja -laitteistojen tallentaminen on mielestäni esim. digitaalisen pelaamisen ja siihen liittyvien ilmiöiden dokumentointi. Sitä olisi järkevää tehdä keskitetysti, jolloin joku museo/jotkut museot ottaisivat tallennusvastuulleen digitaalisen pelialan. Tällöin olisi olemassa paikka, jossa olisi kattavammin tämän alan kokoelma- ja käyttökokoelma-aineistoa, jota muut museot voisivat tarvitessaan lainata. Tästä paikasta olisi mahdollista saada myös neuvoja ja tietoa.

Espoon kaupungimuseon Digitaalinen peliteollisuus -nykydokumentointihankkeelle on jo olemassa epävirallinen jatkosuunnitelma. Hanke käynnistetään sillä edellytyksellä, että tutkijan palkkaamiseen saadaan rahoitus ja että yhteistyötahoksi ajateltu Rovio Entertainment Oy suhtautuu asiaan myönteisesti. Alustavan jatkosuunnitelman mukaan nyt, kun pohja- ja taustatyötä on tehty, keskitytään kenttätöihin. Tampereella 27.10.2013 Jaana Laamanen ma. tutkija

LIITE: Kirjallinen osuus Sisällys

Digitaalinen peliteollisuus

1. Hankkeen taustaa

2. Peleistä, pelaamisesta ja pelaajista Pelien ja pelilaitteiden historiaa Lajityyppien kautta kehittyvä pelien kulttuurihistoria Peliharrastuksen perusteet Tämän päivän pelikulttuureista Lapset ja pelit Ikärajat Sukupuoli pelissä Naiset valtaavat tilaa pelimarkkinoilla Ensimmäinen kirja pelisukupolvesta Pelillistämistä ja pelitystä

3. Pelitutkimuksesta Pelitutkimus tieteenalana Pelitutkimuksen vuosikirja ja Pelitoiminnan tutkimussäätiö

4. Espoolainen peliteollisuus Remedy — espoolaisesta kellarista maailmanmaineeseen Rovio — viihdemaailman uusi Disney? Muita espoolaisia pelifirmoja

5. Suomalaisilla pelifirmoilla menee lujaa Uusia Rovioita etsitään verorahoilla Peliala on Suomen merkittävin kulttuurivientituote Vahva harrastuspohja on korkean osaamisen perusta

6. Pelialan työvoimapulasta ja koulutuksesta

7. Tietokonepelit museoesineinä Espoon kaupunginmuseo Lelumuseo Hevosenkenkä, Espoo Mediamuseo Rupriikki, Tampere Tekniikan museo, Helsinki Lopuksi

Nykydokumentoinnin Työelämän murros-hanke Hyvinkään kaupungin museo Tehdassalista kaupungintaloksi Hyvinkään villatehtaan vuonna 1900 valmistuneesta märkä- ja kuivaviimeistämöstä valmistui 2011 Hyvinkään uusi kaupungintalo. Tilat olivat tehtaan lopettamisen 1991 jälkeen olleet tyhjillään, tai väliaikaisessa käytössä, mm varastoina. Tehdassaleissa tehtiin työtä rintarinnan, uuden kaupungintalon toimistotilat ovat avokonttoreita ja monien uusiin tiloihin muuttavan ”kauhunpaikkoja”. Omista pienistä työhuoneista oli luovuttava ja sopeuduttava työntekoon ilman seinien antamaa suojaa. Uusissa tiloissa palattiin tehdassalien työilmapiiriin, eli avoimeen ja julkiseen työtilaan. Hyvinkään kaupunginmuseo taltioi vanhan tehdasrakennuksen muuttumista moderniksi konttoriksi mm. valokuvaten ja haastatteli kaupungintalon henkilökunnan edustajia – työn ja ilmapiirin muuttumisesta, sekä vanhan tehdaskiinteistön ja sen puistopihan vaikutuksista työhön ja työntekijään. Haastatteluissa tuli ilmi, että henkilöt eivät kokeneet muutoksia kovin suurina. Pelot muuttamisesta avokonttoriin olivat suurempia kuin mitä itse muutos todellisuudessa oli. Muutto uuteen koettiin positiiviseksi, vaikka tilat jopa pienenivät. Myös itse muutto sujui hyvin. Aineistoa koottiin haastattelemalla työntekijät ennen kaupungintalolle muuttoa ja sen jälkeen. Vanhaa kaupungintaloa ja villatehdasta valokuvattiin ennen ja jälkeen muuton, sekä rakennusaikana. Muuttoon liittyviä aineistoja tallennettiin museon arkistoon, samoin muut aineistot säilytetään museon arkistossa. Rakennusaikaiset dokumentit säilytetään kiinteistöyhtiö Villatehtaan arkistossa. Villatehtaalla rakennetaan ja kunnostetaan tiloja jatkuvasti ja museo pyrkii kuvaamaan muutosta. Hankenumero: TAKO/2011/4/1

Villatehtaan viimeistämö 20.10.2010 ja 9.1.2013 avokonttoriksi muutettuna.

Hyvinkään kaupungintalo 2011 ja uusi kaupungintalo 2012.

Kaupungintalon työhuone 15.3.2011 ja työpiste 16.1.2013

MUUTTUNEET TYÖTAVAT PIETARSAAREN VALIMOSSAComponenta Finland Oy Pietarsaari, 23.-24.10.2012

Karkkilan ruukkimuseo Senkan yksi toimiyksikkö on Suomen valimomuseo, jonka ehdoilla Karkkilan ruukkimuseo Senkka on TAKO-yhteistyöhön ryhtynyt ja liittynyt pooliin numero neljä (tuotanto, palvelut ja työelämä). Luonnollisin ja valittuun teemaan, ”Teollisuuden ja työelämän murros”, sopivin aihe nyky-dokumentoinnille oli jokin suomalainen valimo, jossa voisi tutkia vuosien saatossa muuttuneita työtapoja. Valaminen on periaatteessa yksinkertaista: tarvitaan vain valumalli, jonka avulla kaavataan hiekalla täytet-tyjen kehysten sisälle kaksi muotinpuolikasta, valumalli poistetaan välistä, hiekkaan tehdään reikä ja muotin puoliskot suljetaan, jolloin muotin sisälle jää tulevan esineen näköinen tyhjä tila. Tämän jälkeen tehdystä reiästä kaadetaan muotin sisälle sulaa metallia, odotellaan, että metalli jähmettyy ja kaivetaan hiekkamuotin sisältä kappale esille. Näin on toimittu jo tuhansia vuosia. Suurin ero menneisyyteen on se, että ennen kaikki toimenpiteet tehtiin miesvoimin, nykyään suurin osa työtehtävistä on koneellistunut.

Suomen Valimomuseossa on dokumentoitu paljon menneisyyteen liittyviä työtapoja; aikoja, jolloin raa-vaat miehet vielä kaatoivat itse sulaa rautaa valumuottien sisään. Valimomuseon henkilöstön alkuperäinen tarkoitus suorittaa yllä mainittu hanke oli mennä museon vieressä sijaitsevaan Högforsin perinteikkääseen valimoon, joka nykyään toimii nimellä Componenta Finland Oy Högfors, etsiä käsiinsä tällä miesvaltaisel-la alalla työskentelevä naisvaluri ja seurata hänen työskentelyään modernissa valimossa. Tehtaalla ei kui-tenkaan ollut ainuttakaan naisvaluria. Tämän jälkeen naisvaluria etsittiin Valimoviesti-lehteen kirjoitetun ilmoituksen turvin Suomen muista valimoista. Ensimmäistäkään näköhavaintoa naisvalurista ei Suomen valimomuseoon asti kantautunut.

Lopulta oli pakko luopua ajatuksesta seurata naisvalurin työskentelyä, mikä oli toisaalta hyvä asia. Nais-valuri, jos sellainen olisi löytynyt, olisi muodostunut pelkäksi kuriositeetiksi, eikä olisi välttämättä tuonut uudistuneiden työtapojen kartoitukselle muuta kuin sen lisäarvon, että työmiehen haalareihin olisi tällä kertaa pukeutunut nainen. Myös hankkeen paikkakunta vaihtui Karkkilasta Pietarsaareksi. Syitä tähän oli useita, joista pienin ei ole se, että Suomen Valimomuseon kokoelmissa ei juurikaan ole aineistoa Pietarsaa-ren valimosta, joka kuuluu nykyään samaan konserniin kun Karkkilan valimo, ollen nimeltään Componenta Finland Oy Pietarsaari, ja on yksi merkittävimmistä ja perinteikkäimmistä Suomessa toimivista valimoista. Toinen tärkeä syy valinnalle oli se, että Pietarsaari on toimittanut Suomen valimomuseon kauppaan keskei-simmät myyntituotteet kohta kymmenen vuoden aikana. Kolmas, erittäin tärkeä syy on se, että Pietarsaaren valimosta kantautuneet uutiset yrityksen kannattavuudesta ovat olleet poikkeuksetta huonoja. Yrityksen dokumentointi oli siis syytä suorittaa, kun se on vielä toiminnassa. Kun myös hankkeelle myönnetty rahoitus mahdollisti matkustamisen vähän kauemmaksi, oli päätös tutkimuskohteesta lopulta helppo.

Päätettiin, että tutkimustyön suorittaisi museoamanuenssi Janne Viitala menetelminään valokuvaus, havain-nointi sekä tarpeen vaatiessa kysely. Varsinaista haastattelua ei katsottu tarvittavan. Haastattelu ei olisi ollut välttämättä teknisesti edes mahdollista suorittaa meluisassa valimohallissa. Projektille myönnetyillä hanke-rahoilla päätettiin palkata mukaan pietarsaarelainen valokuvaaja Jan Sandvik, joka toimii nimeään kantavan toiminimen alaisuudessa.

Tehtaan johtajistoon kuuluva Arto Rautakoski otti meidät ystävällisesti vastaan yhdessä koevaluvastaava Ka-levi Korpelan kanssa, ja tunsimme itsemme heti tervetulleiksi. Rautakoski oli aamupäivän aikana kertonut tulostamme ja projektistamme sekä pyytänyt kultakin osastolta erikseen alustavan luvan valokuvata. Ku-vaushetkellä kysyimme vielä kaikilta läsnäolijoilta suullisesti luvan valokuvaukseen. Vain muutama työnte-kijä kieltäytyi valokuvatuksi tulemisen kunniasta.

Henkilöstö oli kaikin puolin avuliasta, vaikka jotkut vitsailivatkin, että joko meidät museoidaan. Muutamaan kertaan jouduimme kertomaan hankkeesta ja siitä mitä nykyajan dokumentointi oikeastaan on. Selvää kui-tenkin on, että tavalliset kaduntallaajat eivät vielä osaa yhdistää nykydokumentointia nimenomaan museoille kuuluvaksi työtehtäväksi, kun se monissa museoissakin on vielä uusi ja outo asia.

Kalevi Korpela sekä museoamanuenssi Janne Viitala tehtaan puhdistamossa. Jan Sandvik/KRM

Myötämielinen vastaanotto oli siinäkin mielessä yllättävää, että juuri vierailua edeltävällä viikolla Compo-nenta konserni oli ilmoittanut joutuvansa irtisanomaan 550 työntekijää, joista 120 Suomessa. Leikkausten kohteeksi joutuvia tehtaita ei ollut vielä nimetty. Rautakoski kuitenkin ns. puoliääneen kertoi, että leikka-ukset todennäköisesti kohdistuvat osittain Pietarsaaren ja sieltä jouduttaneen sulkemaan toinen kahdesta tuotantolinjasta, mikä ei välttämättä vaikuta tuotantomääriin, mutta tuotevalikoiman supistumiseen sitäkin enemmän, mikä puolestaan johtaisi tilausten vähenemiseen. Vierailua seuranneella viikolla todellakin tuli ilmoitus, että Pietarsaaren valimossa alkavat yt-neuvottelut, joiden jälkeen tehtaan isompi tuotantolinja lak-kautetaan ja n. 100 työntekijää irtisanotaan. Tätä raporttia kirjoitettaessa (lokakuussa 2013) tehtaalla on me-neillään uudet yt-neuvottelut, joiden tarkoituksena on lakkauttaa tehdas kokonaan ja siirtää tuotantokoneisto Porin Componentan tehtaalle. Pietarsaaren tehtaan dokumentointi tapahtui siis ihan viimeisellä hetkellä.

Ennen kiertokäyntiä valimossa Rautakoski kertoi meille lyhyesti valimon nykytilasta. Tehtaan tuotanto on vuodessa 10 000 tonnia valurautaa. Se tekee työpäivää kohden liki 48 000 kiloa erilaisia esineitä. Suomen mittapuussa tuotanto on suurimpien joukossa rautavalimoista. Ainoastaan Rautpohjan ja Karkkilan valimot pystyvät parempaan tulokseen. Compenentan valimoista Iisalmen ja Porin tuotanto on suunnilleen samaa ta-soa kuin Pietarsaaressa. Valimoalan kultaisista vuosista kertoo kuitenkin jotain se, että Pietarsaaren valimon tuotantoennätys vuodessa on 22 000 tonnia.

Pietarsaaren valimo teki katsojiinsa vaikutuksen. Vaikka tilat olivat vanhat, koneet ja työskentelymenetelmät olivat uusia ja tehokkaita. Valimo oli kokonaisuudessa kiehtova sekoitus uutta teknologiaa ja vanhoja työme-netelmiä. Kaikki tuntui olevan hyvässä järjestyksessä ja hienosti organisoitua. Tuntuu suorastaan epätodel-liselta, että näin tehokkaasti toimivan tehtaan tulevaisuus on päättymässä. Maailmanlaajuinen kova kilpailu ja lähinnä Kiinasta ja Intiasta tuleva valukappaleiden halpatuonti ovat asioita, joihin tehtaan sisällä ei voi vaikuttaa. Kalevi Korpelalla oli katkeruutta äänessään hänen todetessaan, että tilaajat edellyttävät euroop-palaisilta valutuottajilta mm. tiukkaa ympäristösuojeluohjeiden noudattamista, mikä tulee erittäin kalliiksi. Tiukassa tilanteesta tilaukset suunnataan kuitenkin halpatuotantomaihin, joissa samoista määräyksistä ei välitetä mitään.

Valumotin eli ”pullan” tekee nykyään ihmiskäsien sijasta kone. Jan Sandvik/KRM

Moderneja tuotantolinjoja ympäröi kuitenkin hyvin perinteinen valimoilmapiiri. Kyseessä on edelleen selvästi ns. miesten maailma, ehkä ihan viimeisiä sellaisia. Kipinät sinkoilivat, miehet hikoilivat ja ärräpäät kajahtelivat, kun valukappaleet valmistuivat. Ainoat naiset tulivat tehtaalla vastaan valimon yläpuolella ole-vassa toimistossa sekä keernaosastolla. Kuvaavaa on, että pakkaamo, joka ei enää varsinaisesti kuulu valu-kappaleiden tuotantoketjuun ja jossa emme täten vierailleet, on tehtaan ainoa naisvaltainen osasto.

Vanhanajan valimotunnelmaa tehtaan sulatossa. Jan Sandvik/KRM

Miehisessä valimomaailmassa tutkijan silmään pisti yksi erikoisuus. Kaikissa valimoissa, joissa aikaisemmin olen vieraillut, on jokaisen taukopaikan seinällä roikkunut vähintään yksi tyttökalenteri. Ovatko siis pietar-saarelaiset valimomiehet enemmän herrasmiehiä kuin muut? Eivät ole, sillä kalenterit oli siivottu pois vain joitakin kuukausia aiemmin. Norske Veritas, yksi yritysten luokituslaitos, oli tarkastuskäynnillään maininnut kalenterien loukkaavan tasa-arvoa ja täten mahdollisesti vaikuttavan yrityksen luokituksen ja tätä kautta jopa tilauksiin. Kun kalenterit kaiken lisäksi ovat Suomen lainsäädännön vastaisia, ne poistettiin pikavauhtia.

Voidaanko tyttökalenterien poistamisen symbolisoivan ja ennakoivat yhden viimeisimmän maskuliinisuuden linnakkeen tai jopa kokonaisen teollisuuden haaran tuhoa Suomessa? Globaali lama on ajanut suomalaisen valimoteollisuuden ahtaalle, ja monet muutkin teollisuuden haarat siirtävät tuotantolaitoksiaan ulkomaille. Ja kuten sanotaan, aikansa kutakin. Toivottavasti näin ei ole. Vierailu Pietarsaaren valimossa osoitti, että Suo-messa edelleen osataan.

Janne Viitala, museoamanuenssiKarkkilan ruukkimuseo Senkka

Käsiahtauksesta koneelliseen ahtaukseen

Kymenlaakson museon TAKO-nykydokumentointiprojekti 2012/4/1

Aihevalinta

Logistiikka ja erityisesti satamat on valittu yhdeksi kokoelmalliseksi painopisteeksi Kymenlaakson

museossa. Museo osallistui työelämän murrosta dokumentoineeseen tallennushankkeeseen perehtymällä

käsiahtauksen ja koneellisen ahtauksen väliseen murrosvaiheeseen. Museon sisäisissä keskusteluissa aihe

tarkentui vielä roro-laivojen käyttöönottovaiheeseen. Roro-liikenne (roll on - roll off) oli merkittävä

uutuus suomalaisen metsäteollisuuden tuotteiden viennissä nopeuttaessaan huomattavasti mm.

paperirullien lastausta laivoihin. Kotka yhtenä Suomen suurimmista vientisatamista oli roro-liikenteen

pioneereja.

Toteutustapa

Dokumentointi tapahtui haastattelemalla neljää Kotkan satamassa käsiahtaajina ja koneenkäyttäjinä

työskennellyttä henkilöä. Haastattelut perustuivat kysymysrunkoon ja ennen kaikkea museon kuva-

arkistosta esiin otettuihin valokuviin, joiden avulla saatiin runsaasti ruohonjuuritason tietoa

työmenetelmistä ja työolosuhteista muutosvaiheen aikana. Kysymysrunkoa käytettiin lopulta varsin

viitteellisesti, sillä informantit kertoivat monet seikat oma-aloitteisesti jo ennen kuin museon

haastattelijoina toimineet tutkijat Vesa Alén ja Elvi Ikonen ehtivät esittää kysymyksiä. Myös valokuvat

pitkälti ohjasivat keskustelua.

Hankkeen yhteydessä museo sai myös jonkin verran uutta kuva-aineistoa informanteilta ja arvokkaita

kontakteja satamissa työskennelleisiin henkilöihin. Haastattelujen tuloksena saatiin n. 6 tunnin verran

puhetallenteita.

Haastattelu 1, 14.9.2012, 1 t 15 min

Informantti työskenteli Kotkan satamassa vuoteen 1979 saakka. Hän mm. ajoi traktoreita ja trukkeja.

Haastattelun alussa lähdetään liikkeella ahtaajien koulutuksesta ja varhaisvaiheen kuljetuskalustosta.

Hietasen satamasta kuvaillaan eniten eri rakennusten tehtäviä ja millaisia työvaiheita lastien käsittelyssä

oli ennen laivaan siirtämistä. Haastattelussa kerrotaan myös lastin käsittelystä laivassa. Oman

näkökulmansa haastatteluun tuo se, että informantti on ollut mukana ay-toiminnassa ja näin työnantajien

ja ammattiliittojen väliset suhteeet nousevat paikka paikoin esiin.

Haastattelu 2, 20.9.2012, 1 t 39 min

Informantti aloittaa kertomalla työuransa alkuvaiheista ja siirtymisestään ahtauksen konepuolelle. Hänen

työuransa kattoi vuodet 1962–2001. Haastattelun alkupuolella nousevat esiin eräät

työturvallisuuskysymykset, laivojen eri lastaustavat ja rakennusten käyttötarkoitukset. Haastattelun

loppupuolella palataan taas lastaustekniikan käyttöön ja lastauksen käytännön yksityiskohtiin, mm.

taljareitten tehtäviin ja ahtaajien työvaatetukseen.

Haastattelu 3, 11.10.2012, 1 t 57 min

Informantti aloitti satamatyössä v. 1961. Haastattelun aluksi hän kertoo rekrytointitilanteesta. Hän on

työskennellyt valtaosan työurastaan koneenkuljettajana. Aluksi haastattelussa paneudutaan muita

enemmän traktorien käyttöön koneellisen ahtauksen alkuvuosina. Esiin nousee myös vetomestarien

käyttökokemukset, näyttäjien rooli laivaan ajamisessa ja muutenkin vetomestarien käyttö ja ylläpito.

Käytettyjä Sisu-vetomestareita mm. vietiin Kotkan kautta ulkomaille. Lopussa on tarkempi kuvaus

surrauslinjan toiminnasta ja hieman kuvausta salakaupasta.

Haastattelu 4, 18.10.2012, 1 t 4 min

Tässä haastattelussa keskityttiin aiemmista haastatteluista poiketen satamakoneisiin ja käytettiin siksi

myös osin eri kuvavalikoimaa. Informantti kertoo haastattelun alkupuolella seikkaperäisesti

varhaisvuosien trukkilastausmenetelmästä, jota käytettiin tyhjennettäessä paperirullia junanvaunuista.

Hän oli ajamassa 1950-luvulla ensimmäisiä sataman trukkeja. Museon kokoelmiin kuuluva trukki on ollut

hänen käytössään. Trukinkuljettajasta hän siirtyi töihin sataman konekorjaamoon huoltamaan mm.

trukkeja ja vetomestareita.Seuraavaksi haastattelussa käydään keskustelua eri trukkimerkeistä ja niiden

yleisyydestä Kotkan satamassa. Haastattelussa nousevat ensimmäistä kertaa esiin myös pienten

puskutraktoreiden käyttö laivojen ruumissa ja niiden kunnossapidon vaikeudet. Haastattelun

loppupuolella käydään keskustelua mm. lastattavan laivan vakaudesta huolehtimisesta sekä varhaisimpien

lukkien ominaisuuksista.

Kuvassa Kotkan Hietasen

satama 1970-luvulla,

toimintansa alkuvuosina.

Laiturissa on kolme ro-ro-

laivaa lastattavina.

Ulkomaille vietävä lasti,

esim. paperirullat,

purettiin kuorma-autoista

tai junien tavaravaunuista

ja surrattiin eli

kiinnitettiin uudelleen ns.

flätseille eli

lauttavaunuille. Valmiit

kuormat odottivat

lastausta katoksissa.

Kuva: Matti Salonen,

Kymenlaakson museo.

Kotkan kantasatamaa 1960-luvulla. Ensimmäisiä koneellistuvan ahtauksen merkkejä satamissa olivat

nelivetoisilla traktoreilla vedettävät vaunut, joilla siirrettiin paperirullia. Useiden satojen kilojen

painoisten paperirullien käsittely nopeutui, kun niitä ruvettiin siirtämään junien tavaravaunuista

nestekaasukäyttöisillä trukeilla. Taitava mies saattoi tyhjentää junanvaunun seitsemässä minuutissa.

Kuvassa trukkia käyttää haastattelun antanut informantti. Kuva: A. G. Salonen, Kymenlaakson museo.

Kuva vuodelta 1973, lukki nostamassa konttia kuorma-auton lavalta. Kuvan lukki ei edusta aivan

varhaisinta Kotkassa käytössä ollutta sukupolvea. Kuva: Matti Salonen, Kymenlaakson museo.

Ro-ro-laivan lastausta vuonna 1976.

Vetomestari työntää edellään ruumaan

puutavaralastissa olevaa

lauttavaunua.Vetomestarin kuljettaja ei

nähnyt juuri mitään kuormansa takaa,

joten ruumassa liikuttaessa tarvittiin

aina näyttäjä, joka huolehti siitä, ettei

kukaan mennyt kuorman alle ja että

kuorma tuli oikeaan paikkaan

ruumassa. Kuva: Matti Salonen,

Kymenlaakson museo.

TAKO, pooli 4 Työ- ja tuotantoelämän murros Plastex Lohjan Museo kuvat: Plastex/Eija Koponen

Lohjan Museon Tako-tallennuskohteeksi valittiin lohjalainen muovialan yritys Plastex, jonka tuotevalikoimaan kuuluu erilaisia kotitalousmuoveja, jonkin verran myös teollisuusmuoveja. Yhtiön tuotteet ovat tunnettuja ja käytössä koko valtakunnan alueella. Dokumentoinnin taustalla on myös paikallishistorian tallentaminen. Vuonna 1936 Helsingissä Koru- ja kotelotehtaana aloittanut Plastex on toiminut Lohjalla 1940-luvun puolivälistä. Yhtiön toiminnasta ei ole ollut juurikaan aineistoa Lohjan museon kokoelmissa eikä arkistossa. Yhtiö on puhtaasti perheyhtiö. Konserniin kuuluu Kontiolahdella toimiva akryylimuoveja valmistava tehdas. Yhtiön johdossa tehtiin vuonna 2011 sukupolven vaihdos. Toimitusjohtajana aloitti Lauri Ant-Wuorinen edellisen toimitusjohtajan Jyrki Ant-Wuorisen siirtyessä hallituksen puheenjohtajaksi. Yhtiössä suunnitellaan Lohjan tuotantolaitoksen toiminnan uudistamista. Dokumentointi sopi myös sen vuoksi hyvin ko. ajankohtaan. Plastexin valikoimassa on nelisensataa erilaista tuotetta. Tunnetuimpia yhtiön tuotteita lienevät litteät ”taskumatit”, joita on valmistettu jo 1970-luvulta, kotona ja puutarhassa käytettävät kastelukannut sekä pakastamisessa ja säilyttämisessä käytettävät pakkaukset. Plastex valmistaa myös kaikki Suomessa käytettävät kardemummaputkilot.

Taskumatti valikoimaa museon kesänäyttelyssä ”Fantastik Plastik” 2012

Puutarhakannuja tuotantolinjalla

Kastelukannujen viimeistelyssä tarvitaan vielä käsityötä.

Dokumentoinnin yhteydessä museon kokoelmiin kertyi runsaasti aineistoa niin esinekokoelmaan kuin valokuva- ja kotiseutuarkistoon. Esineet on luetteloitu museon Musketti-tietokantaan. Valokuva-aineisto on vielä luetteloimatta. Plastexin puolesta ja Jyrki Ant-Wuorisen luvalla Eija Koponen luovutti dokumentointia varten runsaasti digitaalista kuva-aineistoa. Aineisto sisältää tuotantokuvia sekä materiaalia yhtiön syksyllä 2011 vietetyistä 75-vuotisjuhlista. Kuvia käytetään muovin historian ja paikallishistorian tutkimukseen sekä museoiden näyttelyissä eikä niitä käytetä kaupallisiin tarkoituksiin. Museon valokuvakokoelmiin skannattiin yhtiön omista arkistoista myös vanhempaa kuva-aineistoa. Yhtiö luovutti museolle myös kopion 1950-luvulla tehdystä mustavalkoisesta mainoselokuvasta. Talletettuun arkistoaineistoon kuuluu yhtiön tiedotteita ja tuotekuvastoja 2011-2012. Arkistoon tuli myös vanhempaa aineistoa, tuotekuvastoja ja pieniä historiikkeja.

Yhtiön hallituksen puheenjohtaja ja pitkäaikainen toimitusjohtaja Jyrki Ant-Wuorinen haastateltiin. Alun perin oli tarkoitus kartoittaa myös muita mahdollisia haastateltavia, mutta museon resurssit eivät ole riittäneet toistaiseksi useampiin haastatteluihin. Museolta laadittiin yhtiön henkilökunnalle kyselylomake, jolla pyrittiin selvittämään henkilöstön näkökulmaa työhönsä ja työnantajaansa. Vastauksia saatiin vain seitsemän kappaletta. Paikallislehti Länsi-Uusimaasta kerättiin syksyn 2011 ja alkuvuodesta 2012 ilmestyneet kaikki yhtiötä koskevat lehtiartikkelit. Museon kokoelmissa oli ennestään jonkun verran Plastexin tuotantoa 1950-1960-luvuilta. Nyt kokoelma karttui viimeisimmillä (2011-2012) tuotteilla, mutta myös vanhempia tuotteita liitettiin kokoelmaan. Julkaisut: Toukokuussa 2012 museossa avattiin kesän ajaksi näyttely kootun aineiston pohjalta. Näyttely ”Fantastik Plastik” kertoi muovin yleistymisestä kotitalouksissa ja lohjalaisesta muoviteollisuudesta.

”Fantastik Plastik” näyttelyn avajaiset 23.5.2012 Halinen, Leena-Maija: ”Plastiikista muoviksi”; artikkeli kotiseutulehti Kirkhakkinen nro 47 1/2011

TAKO, pooli 4 Työ- ja tuotantoelämän murros/Lohjan Museo Lohjan Museo/Tytyrin Kaivosmuseo Kaivosmiehen työpäivä työnjohtaja Sami Heikkisen näkökulmasta

Dokumentointi ajankohta: 14.11.2012. Dokumentoija: FM Olli-Pekka Leskinen Raportin kuvat ovat kuvakaappauksia dokumentoinnista tehdyltä dvd-tallenteelta. Tytyrin kaivosmuseo toimii Lohjan kaupungissa Nordkalk Oyj:n omistamassa ja edelleen toiminnassa olevassa kalkkikaivoksessa, sen 110 tasolla, josta aktiivi louhinta loppui jo 1950-luvulla. Lohjan kaupungin kulttuuritoimi/Lohjan Museo ylläpitää kaivoksen näyttelytoimintaa. Tytyrin kaivosmuseo oli ensi kertaa yleisölle avoinna toukokuussa 1988 kaivoksen entisen johtajan DI Carl Fredrik Bäckströmin idean pohjalta. Aluksi kaivosmuseoon pääsi vain määrättyinä päivinä määrättyyn kellon aikaan. Oppaina toimivat vapaaehtoiset ja eläkkeelle jääneet kaivosmiehet. 1990-luvun alussa kaivosmuseota alettiin pitää auki kesäaikaan päivittäin. Vuonna 1997 museo siirtyi Lohjan Museon alaisuuteen. Kaivosmuseossa oli esillä otos kaivoksen varsinaisesta työstä ja työkaluista. Vuosittain vaihtuvat näyttelyt ovat olleet erilaisia taidenäyttelyitä. Nykyinen esillä oleva kaivoksen menneisyydestä kertovat perusnäyttely valmistui 2000-luvun alussa. Tytyrin kaivosmuseolla ei ole omia esine- tai arkistokokoelmia kuten ei omia museoalan ammatillisen koulutuksen saaneita työntekijöitäkään. kaivoksen yleisöoppaina toimivat Lohjan seudun opasyhdistyksen oppaat. Kaivoksen museotasolla esillä olevan vanhan kaluston ja esineistön omistaa edelleenkin Nordkalk Oyj. Lohjan Museon omassa kokoelmassa on muutama kaivostoimintaan liittyvä esine. Kaivoksesta ja sen vaiheista kertova kuva-arkistoaineistoa on Lohjan Museon kuva-arkistossa. Kaivosta ja sen työtä on vuosien kuluessa dokumentoitu hyvin vähän. Lohjan Museon arkistossa on Risto Hakomäen kokoamaa Tytyrin kalkkikaivoksen työntekijöiden haastatteluaineistoa 1980-luvulta. Louhinta Tytyrin kaivoksessa alkoi 1800-luvun lopulla. Nykyisin Tytyrissä louhitaan 350 metrin syvyydessä. Järven ja osin kaupungin alueiden alla risteilevän käytäväverkoston yhteispituus on yli 60 kilometriä.

Lohjanjärven ja kaupungin alla. Maan alla on käytäviä n. 60 kilometriä. Kalkkikiveä riittää vielä louhittavaksi usean vuosikymmenen ajan.

Tytyrin kaivos oli 1970-luvulla merkittävä työnantaja ja veti paikkakunnalle uusia asukkaita. Kaivoksessa työskenteli parhaimmillaan yli 200 työntekijää. Nykyisin työntekijöitä vain 20-25. Lohjan kaupunki on panostamassa Tytyrin kaivosmuseon toiminnan kehittämiseen ja monipuolistamiseen lohjalaiseksi ykkösmatkailukohteeksi. Lohjan Museossa katsottiin tarpeelliseksi tehdä dokumentointi kaivoksen tämän päivän toiminnasta ja työpäivän kulusta. Dokumentointikohteeksi lupautui työnantajan luvalla kaivoksen työnjohtaja Sami

Heikkinen (s 1973), joka on aloittanut työt Tytyrissä 2005. Kaivoksessa työpäivä alkoi klo 6.00 ja päättyi 14.30. Nyt saatua uutta dokumentointiaineistoa voidaan käyttää kaivosmuseon perusnäyttelyn kehittämisessä ja uusimisessa. Aineistoa voidaan käyttää myös vanhan aineiston ohella kaivostyön historian ja kehityksen tutkimuksissa. FM Olli-Pekka Leskinen teki dokumentoinnin videokuvaamalla ja haastattelemalla kaivoksen työnjohtaja Sami Heikkistä koko hänen työpäivänsä ajan. Työnjohtajan työpäivästä on tehty dvd-tallenne ja haastattelu litteroitu. Ohjelman kesto on 2 tuntia 30 minuuttia. Siihen on kiteytetysti editoitu työpäivän kulku. Koska dokumentointi on tehty työnjohtajan näkökulmasta, se sivuaa myös muiden kaivosmiesten kuten panostajien ja porareiden työtä. Tallenteesta selviää hyvin kaivoksessa olevat työolosuhteet, pimeys, työnjohtajan ajomatkat pitkissä käytävissä, kaivoksen pölyisyys ja työn meluisuus.

Työnjohtajan työpäivästä suuri osa kuluu autolla ajamiseen kaivoksen käytävillä työpisteestä toiseen.

Panostaja työssään kaivoksen uumenissa.

Dokumentoijan kommentti: ”Dokumentointipäivä oli hyvin onnistunut ja aineisto vaikuttaa oikein onnistuneelta. Keskusteluissa tulee esille kaivostyön omalaatuisuus ja vaativuus, mutta myös tietynlainen miehinen rentous ja äijämeininki. Erityisesti aamun kahvitauko kaivoksen uumenissa oli todella omanlainen kokemus. Voin hyvin kuvitella kuinka kahvitauko on ollut jo vuosikymmeniä lähes samanlainen: miehet turisevat juttujaan ja pelaavat korttia. Suurin muutos on taidettu kokea kahvitaukoa pitävien määrässä: aikaisemmin taukoa oli pitämässä useita kymmeniä, kun nykyään miehiä on tauolla alle kaksikymmentä.”

Kaivosmiehet kahvitauolla. Edessä oikealla työnjohtajan kypärä ja teekuppi.

MALMIN MATKA

Outokummun kaivosmuseon nykydokumentointihankkeen kohteena oli Kylylahti Copper Oy:n

omistama Kylylahden kaivos Polvijärvellä ja Luikonlahden rikastamon Kaavilla. Hankkeessa

dokumentointi tapahtui valo- ja videokuvaamalla sekä haastattelemalla. Dokumentointiin kului

aikaa kolme päivää, joista kaksi käytettiin rikastamoon tutustumiseen ja dokumentointiin sekä yksi

kaivoksen dokumentointiin.

Vielä 2000-luvun alussa kaivannaisalaa pidettiin menneisyyden teollisuudenalana, eikä uusia

työpaikkoja uskottu syntyvän. 2000-luvun loppupuolella alan merkitys alkoi kasvaa uusien

kaivosten avaamisen myötä, ja uusia työpaikkoja on syntynyt. Tällä hetkellä kaivosala työllistää

suoraan noin 4500 ja välillisesti noin 30 000 työntekijää. Ympäristökysymykset ovat nostaneet

kaivannaisalan myös hyvin medianäkyväksi ja ajankohtaiseksi aiheeksi. Kylylahden kaivos ja

Luikonlahden rikastamo valittiin nykydokumentointihankkeen kohteeksi, koska Kaivosmuseo

halusi dokumentoida uuden, juuri käynnistymässä olevan kaivoskohteen Itä- tai Pohjois-Suomessa.

Kuva 1: Kylylahden kaivoksessa syksyllä 2012.

Dokumentoinnissa haluttiin keskittyä erityisesti rikastamoon, koska museon kokoelmissa ei ollut

materiaalia nykyaikaisesta rikastustoiminnasta. Ensimmäisen rikastamovierailun aikana

tutustuttiin rikastamon toimintaan, jotta dokumentointia varten pystyttiin laatimaan käsikirjoitus.

Tutustumiskierrokselle osallistui Kaivosmuseolta museonjohtaja, museoamanuenssi ja graafinen

suunnittelija. Museon työntekijät otettiin vatsaan rikastamolla erittäin hyvin.

Varsinaisen dokumentoinnin suorittivat museoamanuenssi, graafinen suunnittelija ja graafisen

alan opiskelija. Oppaana rikastamolla toimi rikastamon käyttöpäällikkö Jyrki Koskinen, joka kertoi

kattavasti malmikivien matkasta rikastamolla raakamalmista valmiiksi malmirikasteeksi.

Videokuvaa kuvattiin lähes koko dokumentoinnin ajan. Kuvauksen aikana haastateltiin rikastamon

työntekijöitä. Valokuvia otettiin ennakkoon suunnitelluista kohteista. Työntekijöillä oli

mahdollisuus kieltäytyä kuvauksesta sekä haastattelusta, mutta kaikki tahtoivat osallistua

dokumentointiin.

Kuva 2: Vaahtoa kuparin kertausvaahdotuksessa.

Kylylahden kaivoksessa dokumentointi toteutettiin rikastamoa vastaavalla tavalla, mutta

vierailukertoja tarvittiin vain yksi. Dokumentoinnin toteuttivat museonjohtaja, museoamanuenssi

ja graafinen suunnittelija. Vierailun aluksi dokumentoijat saivat päälleen kaivosmiehen vaatteet ja

turvavarusteet. Kun haalarit, kypärät ja muut varusteet oli puettu, siirryttiin autolla tunnelia pitkin

maan alle. Syvimmillään dokumentointi tapahtui yli 200 metrin syvyydessä.

Dokumentoinnin tuloksena Kaivosmuseo sai kokoelmiinsa 390 valokuvaa sekä lähes kaksi tuntia

videokuvaa. Esinekokoelmaan valittiin kolme malmikiveä, kaksi purkkia rikastetta (kupari ja sinkki)

sekä rikastamon työntekijän työasu.

Kuva 3: Kylylahti Copper lahjoitti Outokummun kaivosmuseon kokoelmiin kuparirikastetta.

Dokumentoinnin pohjalta Outokummun kaivosmuseossa toteutettiin näyttely, joka on esillä

vanhan kaivosalueen rikastamorakennuksessa. Hanke oli Kaivosmuseon kannalta erittäin

tervetullut ja herätti kiinnostusta nykydokumentointia kohtaan. Museolla on suunnitelmia uusien

nykydokumentointihankkeiden toteuttamisesta. Lisäksi dokumentointi oli uusi tapa tehdä

yhteistyötä yritysmaailman kanssa ja yhteistyö Kylylahti Copper Oy:n kanssa on dokumentoinnin

jälkeen saanut jatkoa.

M ETSÄALAN UUSI SUKUPOLVI - SEURANTATUTKIMUS

Muuttuva metsätalous

Suomalaisessa metsätaloudessa on koettu monia mur-roksia 1900-luvun jälkipuolella. Vuosituhannen vaih-de muodostaa uuden, oman murrosvaiheensa, johon liittyy erityisesti globalisaatio ja sen myötä ammateissa tapahtuneita muutoksia. Myös ammattiryhmien naisis-tuminen on vahvistunut ja metsäalan organisaatioissa on tapahtunut suuria muutoksia. Sosiaaliset rakenteet ovat muuttuneet. Koulutus ja osaamisvaatimukset pyr-kivät vastaamaan työelämän muutoksiin ja tarpeisiin.

Muuttuvan metsätalouden ammatteja tarkasteleva hanke Metsäammatit metsätalouden murroksessa to-teutettiin vuosituhannen vaihteessa Metsähistorian

Seuran, Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen kansatieteen oppiaineen ja Suomen Metsä-museo Luston yhteistyönä. Metsäperinnettä tallenta-neessa hankkeessa haastateltiin elämäkerrallisesta nä-kökulmasta eri puolilla Suomea yli tuhatta metsäalan ammattilaista: metsänhoitajia, metsätoimihenkilöitä, metsäkoneyrittäjiä, metsäkoneenkuljettajia ja metsu-reita. Haastateltavat edustivat kattavasti eri ammatti-ryhmiä, työnantajia sekä molempia sukupuolia. Van-himmat haastatellut olivat syntyneet 1910-luvulla, kun taas nuorimmat 1970-luvulla ja olleet siten työelämäs-sä vasta muutaman vuoden. Hankkeessa tallennettu muistitieto on arkistoitu Lustoon Punkaharjulle tutki-muskäyttöä varten, ja sitä on myös hyödynnetty kulu-neen vuosikymmenen aikana lukuisissa tutkimuksissa.

Metsäalan uusi sukupolvi -seurantatutkimus

Metsäalan uusi sukupolvi -seurantatutkimuksen tutki-muskohteeksi valittiin ne 1960-70-luvulla syntyneet henkilöt, jotka Metsäammatit metsätalouden murrok-sessa -hankkeessa kertoivat kokemuksistaan metsäalalla vastavalmistuneina ja juuri työelämään siirtyneinä.

Kaksikymmentäviisi kysymystä sisältävä kirjoituske-ruu lähetettiin sähköpostin välityksellä kaikille edelli-seen hankkeeseen osallistuneille, valittuun ikäryhmään kuuluville noin parillekymmenelle metsäalan ammat-

Ammatillisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyön verkostossa Tuotantoa, palve-luita ja työelämää tarkastelevassa pooli 4:ssä toteutettiin vuonna 2011 Teollisuus ja työ-elämän murros -dokumentointihanke. Suomen Metsämuseo Lusto osallistui hankkeeseen Metsäalan uusi sukupolvi -seurantatutkimuksella, jonka tavoitteena oli päivittää vuosina 1999-2002 tehtyjä Metsäammatit metsätalouden murroksessa -tallennushankeen haastat-teluja ja tallentaa ko. hankkeessa haastatellun nuoremman sukupolven kokemuksia alan muuttumisesta 2000-luvulla sekä saattaa aineisto tutkimusluvanvaraiseen tutkimuskäyt-töön.

Metsäylioppilaita puuston arviointityössä kaulaimen avulla todennäköisesti 1920–1930-luvulla. Lusto/Martti Tertin kokoelma.

tilaiselle, mutta lopulta seurantatutkimuksen aineisto koottiin haastattelemalla viittä vuosien 1963 ja 1973 välillä syntynyttä metsänhoitajaa. Haastateltavat – kaksi naista ja kolme miestä – vastasivat mm. kysymyksiin ammatinvalintaan vaikuttaneista syistä, koulutuksesta ja työpaikoista, työyhteisöistä sekä toimenkuvasta ja niissä tapahtuneista muutoksista. Lisäksi haastateltavat pääsivät kertomaan ajatuksiaan myös oman ammatti-kuntansa erityispiirteistä, naisten asemasta metsäalalla, metsäalan arvoista ja niiden muutoksista sekä sen, mitä metsä haastateltavalle merkitsee.

Haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin ja aineisto tal-lennettiin tutkimusluvanvaraiseen tutkimuskäyttöön samoin ehdoin kuin edellisessä hankkeessa. Aineiston (A12015:1 - 5) anonyymit viitetiedot on luetteloitu ja digitoitu julkisesti selattaviksi Luston käyttämään kokoelmahallintajärjestelmä Kantapuuhun (www.kantapuu.fi). Arkistohaun puolelta tutkimusaineiston tietoja voi etsiä joko arkistoyksikkönumerolla (esim. A12015:1) tai kokotekstihakukenttään kirjoitettavilla asiasanoilla, esim. seurantatutkimus, sukupolvet, TA-KO-kokoelma.

Aineiston hyödyntäminen

Seurantatutkimuksessa tallennetun aineiston avulla on mahdollista tarkastella metsäalan pitemmän aikavälin muutoksia ja saada tietoa siitä, kuinka metsäammat-tilaiset ovat työssään ja metsäalalla tapahtuneet muu-tokset kokeneet. Aiemmin kerätty ja nyt seurantatut-

• Kantapuu on kokoelmatietokanta, jonka kautta voi selata Suomen Metsämuseo Luston, Lapin metsämu-seon, Pielisen museon, Nurmeksen museon, Verlan tehdasmuseon, Möhkön ruukkimuseon sekä Suomen Metsästysmuseon kokoelmia.

• Kantapuu-tietokanta sisältää laajan valikoiman suomalaisesta metsäkulttuurista kertovia valokuvia, esineitä, arkistoaineistoa ja kirjallisuutta sekä elokuva- ja videoaineistoa ja aineistoihin liittyviä viitetietoja.

• Kantapuun kautta voi esine- ja valokuvakokoelmista tilata kopioita kuvista sekä antaa objekteista lisätietoa ja palautetta sitä hallinnoivaan ja säilyttävään museoon.

• Tietokanta sisältää kymmeniä tuhansia valokuvia ja tuhansia museoesineitä. Aineiston määrä Kantapuussa kasvaa jatkuvasti kokoelmien digitoinnin edetessä.

Teuvo Kumpare Metsähallituksen kehittämisyksiköstä testaamassa Psion-tiedonkeruulaitetta. Metsähallitus, Kehit-tämisjaoston kokoelma/Lusto.

kimuksessa koottu aineisto mahdollistavat 1960–1970 luvuilla syntyneiden metsäammattilaisten itsensä ker-tomien elämäntarinoiden vertailun eri elämänvaiheissa ja metsäalan murroksissa. Hankkeen toteuttamiseen osallistuivat Lustosta in-tendentti Leena Paaskoski, näyttelyamanuenssi Reetta Karhunkorva ja amanuenssi Sari Jantunen. Aineiston litteroi T:mi Erja Kankaala.

1

SUOMEN KELLOMUSEO: Kellosepän ammatin nykydokumentointi

Suomen Kellomuseo toteutti elokuussa 2011 TAKO-projektin, jonka tavoitteena oli valottaa

kellosepäntyön arkea nykypäivänä. Kellosepän ammatti on käsityöammatti, johon

yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet enemmän kuin kellotekniikan kehitys. Kellot

valmistettiin käsityönä, kunnes 1850-luvulta lähtien työ on siirtynyt enenevissä määrin

tehdasvalmisteisten kellojen korjaamiseen ja myymiseen. Toisaalta sotien jälkeen

Suomessa oli parisenkymmentä kellotehdasta, koska kelloa ei ylellisyysesineenä saanut tai

kannattanut tuoda maahan. Kelloteollisuutta ei juuri ole 2010-luvun Suomessa, mutta

monet suomalaiset kellosepät työllistyvät kellotehtaisiin esimerkiksi Sveitsissä. Oman

muutoksensa ammatinkuvaan aiheutti myös kvartsikellojen tulo markkinoille 1970-luvulla ja

halpatuotannon lisääntyminen.

Dokumentointi toteutettiin säkyläläisen Kelloliike T. Kankareen tiloissa. Kankareen liikettä

pitävät isä ja tytär, kellosepät Tuomo Kankare ja Kristiina Helminen. Dokumentointi tehtiin

haastattelemalla ja kuvaamalla. Haastattelu litteroitiin ja analysoitiin, valokuvista valikoitiin

ja luetteloitiin TAKO-kokoelmaan tulevat kappaleet. Kankareilta saatiin projektin yhteydessä

lahjoituksena tuotekoteloita ja arkistomateriaalia, jotka luetteloidaan Suomen Kellomuseon

TAKO-kokoelmaan.

Tavoitteet ja niiden toteutuminen

Projektin ensimmäinen tavoite oli taltioida kellosepäntyön arkea. Ammatin muutoksen

tutkiminen oli myös alusta asti tärkeä tavoite, joka nousi projektin aikana jopa nykypäivän

tallennusta tärkeämmäksi, sillä luontevinta oli peilata menneisyyttä ja nykypäivää toisiinsa.

Myös kahden eri sukupolvea edustavan kellosepän haastattelu toi keskusteluun paljon

ennen ja nyt -vertailua. Ammatin muutosten jäljittäminen oli tietoinen valinta, joka tapahtui

jo informantteja valittaessa. Kolmas tavoite oli kartoittaa Kankareen suvun historia

kelloseppien osalta.

Haastattelussa nousi esiin myös kiinnostavia asioita, jotka eivät olleet suoraan tavoitteina.

Esimerkiksi paljon pohdiskeltiin kelloseppäkoulutuksessa tapahtuneita muutoksia.

2

Mielestämme saavutimme tavoitteet hyvin. Tavoitteet oli alusta lähtien asetettu lyhyeen

aikatauluun ja vähäisiin resursseihin nähden järkevästi. Kellosepän työn nykypäivää

tallentui haastattelun lisäksi valokuviin. Ammatinharjoittamisessa tapahtuneet muutokset

tulevat myös hyvin esiin haastattelussa. Suvun historian kartoitus onnistui myös varsin

hyvin. Saimme talteen inhimillisiä muistoja ja tarinoita suvusta. Jos todella haluaisi selvittää

suvun vaiheita, pitäisi muistitiedon lisäksi turvautua arkistolähteisiin.

Kuva 1: Kristiina Helminen

Tulosten pohdintaa Kellosepän ammatin nykydokumentoinnin perusteella voi sanoa, että kellosepän ammatti ei

ole muuttunut niin paljon kuin mitä helposti tulisi ajatelleeksi. Suurin osa työstä on edelleen

hyvin lähellä perinteistä käsityöammattia. Työkaluissakaan ei ole suurta muutosta

tapahtunut, vaikka kellot ovat muuttuneet ja kehittyneet. Ammatinkuvassa samana on koko

liikkeen historian ajan myös pysynyt, se että työajasta suuri osa kuluu kellojen korjaukseen,

mutta rahaa tehdään myynnillä. Myyntiartikkelit vaan ovat vuosien varrella vaihtuneet.

Ennen vanhaan kellosepän lisätienestinä saattoi olla perunanviljely, nykyään

erikoisparistojen myyminen.

3

Kuva 2: Tuomo Kankare

Kankareiden osalta suurin työskentelyn arkea muuttanut asia on kelloliikkeen siirtyminen

kotitalosta erillisiin liiketiloihin. Luultavasti samanlainen kehitys on tapahtunut monessa

muussakin kellosepänliikkeessä ja myös muiden liikkeenharjoittajien kohdalla. Liikkeiden

siirtyminen liikkeenharjoittajien kotitalosta liikekeskuksiin heijastelee osaltaan yhteiskunnan

muutosta, jonka seurauksena työtä ja vapaa-aikaa erotellaan yhä tarkemmin. Myös

Kankareiden kohdalla näkyy selvä sukupolviero; tytär Kristiina pitää mielellään työasiat

työpaikalla, eikä juuri halua pohtia niitä työajan ulkopuolella, kun taas isä Tuomolle ammatti

ja työ ovat kiinteämmin osa omaa identiteettiä, eikä hän erottele työ- ja vapaa-aikaa niin

tiukasti. Hän on kelloseppä myös vapaa-ajalla.

Isän ja tyttären aikana suuria muutoksia ei myöskään ole tapahtunut kelloseppien

koulutuksessa. Kelloseppäkoulussa oppiaineet eivät niinkään ole muuttuneet, vaan

ennemminkin yhteiskunta ympärillä on muuttunut; koulupäivät ovat lyhentyneet samaa

tahtia työpäivien kanssa ja entisestä sisäoppilaitosmaisesta asuntolakäytännöstä on

luovuttu. Pidemmällä perspektiivillä kelloseppien koulutus on muuttunut sikäli, että

oppipoikana ammattiin kouluttautuminen on vähentynyt Kelloseppäkoulun perustamisen

myötä.

4

Tiivistäen voisi sanoa, että kellosepät eivät niinkään katso konkreettisten työtehtävien

muuttuneen vuosien varrella, vaan ympäröivän yhteiskunnan muutokset ovat vaikuttaneet

työn muuttumiseen. Myyntiartikkelit ovat muuttuneet, kelloja ei kannatakaan aina korjata,

vaan samalla hinnalla saa uuden. Kotiverstas on vaihtunut kodin ulkopuolisiin liiketiloihin,

eikä oppipoikia enää ole. Nykykellosepällä on erikseen työ- ja vapaa-aika, kun taas

vanhemman polven sepät ovat kelloseppiä myös vapaa-ajallaan. Ammatin merkitys

identiteetille on siis muuttunut.

Kellomuseo voisi jatkaa kellosepän ammatin nykydokumentointia valitsemalla kohteiksi

myös kelloseppiä, jotka ovat työllistyneet muualle kuin kelloliikkeisiin. Hyviä vaihtoehtoja

olisivat esimerkiksi työpajassa työskentelevät, kelloteollisuuteen tai muille

hienomekaanisille aloille työllistyneet kellosepät. Ammatin nykydokumentoinnin

laajentaminen voisi toimia myös yhteistyönä Kelloseppäkoulun kanssa, jos heillä on tarvetta

tai mielenkiintoa tehdä työllistymisselvitystä oppilaistaan.

www.kellomuseo.fi

Suomen käsityön museo Tako –nykydokumentointiprojekti 2012/4/1 Tiedote:

Käsityö elämässä juhlavuoden 2013 Käsityö yhdistää –verkkohistoriikki

julkaistaan Suomen käsityön museon verkkosivuilla osoitteessa www.craftmuseum.fi . Se kertoo vä-lähdyksiä Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry:n alueyhdistysten taipaleelta 1900-luvun alusta nykypäi-vään. Vuosien 2011 ja 2012 aikana on selvitetty käsi - ja taideteollisuusalalla tapahtuneita rakenteellisia muutoksia. Indikaattorina on käytetty Käsi- ja taideteollisuusliito Taito ry:tä. Haastatteluiden ja arkis-tomateriaalin avulla on selvitetty alueellisten käsi - ja taideteollisuusyhdistysten toiminnoissa ja käy-tänteissä tapahtuneita muutoksia. Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry on perustettu sata vuotta sitten, vuonna 1913. Juhlavuoden kunni-aksi on toteutettu Käsityö yhdistää -verkkohistoriikki, jossa kerrotaan otteita kattojärjestön alla toimivi-en itsenäisten alueyhdistysten toiminnoista ennen ja nyt. Ensimmäiset alueelliset kotiteollisuusyhdis-tykset perustettiin vuosina 1906 ja 1907. Niiden tavoitteena oli edistää käsityötä sekä harrastuksena että ammattina. Tavoitteet ovat edelleen samat mutta toimintamuodot ovat muuttuneet vuosikymmen-ten myötä. Toiminnan alkuaikoina alueelliset käsityöneuvojat kiersivät eri puolilla maata pitämässä kursseja, lu-ennoimassa ja antamassa henkilökohtaista ohjausta. Nykyään yhdistysten toimipaikkoja ovat taito- ja käsityökeskukset, joita on noin 140. Ne ovat monipuolisia käsityön kohtaamispaikkoja kotoisasta ku-dontapajasta kokonaiseen käsityön kortteliin. Yleisiä yhdistysten järjestämiä toimintoja ovat työpajat, kurssit, neuvonta, näyttelyt sekä materiaalien, työvälineiden ja valmiiden käsityötuotteiden myynti. Käsi- ja taideteollisuusalalla on tapahtunut sadan vuoden aikana monia rakenteellisia muutoksia. Näi-tä muutoksia luonnehditaan Käsityö yhdistää –verkkonäyttelyssä esimerkkien avulla. Monet alueyhdistysten toiminnot ovat oleellisesti muuttuneet niiden satavuotisen toiminnan aikana. Ohessa on kaksi esimerkkiä alueyhdistysten toimintojen: Käsityöalan koulutus Ennen Ensimmäisistä toimintavuosista lähtien alueelliset kotiteollisuusyhdistykset järjestivät alan koulutusta. Eri puolilla Suomea oli kiertäviä mies- ja naiskotiteollisuuskouluja ja näiden lisäksi oli kiinteitä kotiteol-lisuuskouluja miehille ja naisille. Koulujen toiminta oli aktiivista lukuun ottamatta ensimmäisen ja toi-sen maailmansodan aikaa. 1900–luvun alussa Naiskotiteollisuuskouluissa opetettiin kodin käsitöitä kuten kudontaa, ompelua ja neulontaa. Miesten koulutus oli ammatillista. Opetusohjelmaan kuului mm. veisto, ajokalu-, käsityö-, puuseppä- ja puuteollisuus sekä puu- ja rautatyö. Vuonna 1964 kiertäviä ja kiinteitä kotiteollisuuskouluja oli yhteensä 115. Kouluissa painotettiin teknis-tä osaamista. Vuonna 1970 lakkautettiin viimeiset kiertävät kotiteollisuuskoulut. Yhdistysten vastuulla ja niiden omistuksessa olleet kotiteollisuuskoulut siirrettiin kunnille ja kuntayhtymille 1970-luvun lopul-la. Alueyhdistysten vastuulta pois siirtynyt käsi- ja taideteollisuusalan ammatillinen koulutus elää 2010-luvulla suurta murroksen aikaa. . Nyt

Alueelliset käsi- ja taideteollisuusyhdistykset eivät vastaa enää ammatillisesta alan koulutuksesta. Vuodesta 1989 lähtien harrastuspohjainen käsityökouluopetus on kuulunut yhdistysten perustoimin-toihin. Nykyään Taito-käsityökoulut järjestävät käsityön taiteen perusopetusta 4–16 -vuotiaille lapsille,

nuorille ja aikuisille eri puolilla Suomea. Käsityön taiteen perusopetuksessa opitaan käsityön vaiheet suunnittelusta toteuttamiseen. Opetuksen lähtökohtana ovat oppilaan omakohtaiset kokemukset, kä-sillä työskentely, tuotteiden valmistus ja ilmaisu. Käsityöilmaisu perustuu kulttuuriperintöön, taiteiden välisyyteen ja luonnontuntemukseen. Taide- ja taitoaineiden eli myös käsityöopetuksen tuntimäärät peruskouluissa ovat vähentyneet vuosien myötä. Käsityökoulut ovat tulleet täydentämään niin koulu-opetuksen vähentymistä kuin sukupolvelta toiselle siirtyvän käsityötaidon puutetta.

Ennen Nyt

Nais –ja mieskotiteollisuuskoulut Taiteen perusopetus/lasten – nuorten ja aikuisten käsityö-

koulut

Lahden Mieskotiteollisuusopiston puutyötunti 1940-luvulla Taito Keski-Suomen Taiteen perusopetuksen Nikkaripaja Kuva Suomen käsityön museo. Kuva, Taito Keski-Suomi.

Naisia Etelä-Pohjanmaalla, Kuortaneen kiertävän naiskäsityökoulun Varsinais-Suomen käsi- ja taideteollisuus ry:n käsityökoululaisia. kudontahuoneella vuonna 1912. Kuva vuodelta 2011. Kuvaaja Elina Helminen. Kuva Suomen käsityön museo.

Muutos: Kotiteollisuuskouluttajasta – käsityökoulujen ylläpitäjäksi. Kurssitoiminnan muutos Ennen 1900-luvun alussa kotiteollisuuskoulutuksen ohella yhdistykset järjestivät kursseja, kilpailuja ja näytte-lyitä. Kiertävät kotiteollisuusneuvojat antoivat lisäksi henkilökohtaista neuvontaa. Neuvojat organisoi-vat myös monin tavoin tuotteiden myyntiä ja opastivat ja ohjasivat käsityöläisiä. Kurssit olivat monesti pitkäkestoisia vähintään syys- tai kevätkauden kestäviä. Kursseilla opittiin taitoja, joita tarvittiin arjen askareissa.

Nyt Kurssit ovat nykyään pääasiassa lyhytkestoisia, korkeintaan muutaman tunnin pituisia. Kursseille tul-laan oppimaan käsityötekniikoita, työpajoihin, tapahtumiin ja workshoppeihin tullaan harrastamaan, viihtymään ja tapaamaan ystäviä.

Varkauden kotiteollisuusyhdistyksen neuvonta-aseman kurssi Valaisinkurssi Liperissä syksyllä 2012. vuonna 1954. Kurssilainen tikkaa vanupeitettä. Taustalla kurssinvetäjä Taitobussitoiminnassa mukava oleva ohjaaja Kuva Suomen käsityön museo. Päivi Lemmetyinen. Kuva Suomen käsityön museo, Anne Hokkanen ja Anni Ilves.

Muutos: Pitkäkestoisista kursseista – lyhytkursseihin. Uusi kokeellinen toimintamuoto Taito Pohjois-Karjalan – Taitobussi –hanke on yksi alueellisten käsi- ja taideteollisuusyhdis-tysten uusista toimintamuodoista. Taloudellisten resurssien vähentyessä on pitänyt löytää uusia toimintamuotoja haja-asutusalueilla tapahtuvalle käsityöneuvonnalle ja kurssitoiminnal-le.

Taito-bussi kiertää eri puolilla Pohjois-Karjalaa. Kuva Taito Pohjois-Karjala, Päivi Lemmetyi-nen. Vuodenvaihteessa 2013-2014 valmistuvassa Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry:n alueyh-distysten verkkohistoriikissa kerrotaan alueellisten käsi- ja taideteollisuusyhdistysten toimin-nasta. www.craftmuseum.fi

Turun Uunisepät ”Teollisuuden ja työelämän murros” - dokumentointihankkeen kohteena Turussa Turun Uunisepät on vuonna 1982 perustettu varaavia tulisijoja valmistava yritys. Uunisepät ryhtyi tuolloin valmistamaan kaakeliuuneja uudenlaisella tekniikalla. Uunit ovat nyt valumassaa, kun ne ennen muo-dostuivat koverista kaakeleista ja punatiilistä. Näissä uusissa uunimalleissa uunin sisus muurataan ensin ja se laatoitetaan kaakelilla kun taas vanhoissa, perinteisissä kaakeliuuneissa sisus ja ulkokuori muurat-tiin yhtä aikaa. Uunien uusi valmistustapa heijastuu näin myös uunimuurareiden ammattiin. Turun mu-seokeskuksessa on talletettuna useita vanhoja, vv. 1874-1954 toimineen Turun kaakelitehtaan kaakeli-uuneja ja niiden valmistuksesta on jäljellä muutamia valokuvia. Tähän jatkumoksi halusimme dokumen-toida nykyaikaista kaakeliuunivalmistusta ja saada siitä museon arkistoon kattavasti valokuvia.

Vasemmalla Turun Uuniseppien ensimmäinen uunimalli Nostalgia v. 1982

ja oikealla Turun Kaakelitehtaan Koivu-uuni v. 1902. Turun Uunisepät Oy:n perusti insinööri Atso Raittio. Hän oli työstänyt ideaansa elementeistä muuratta-vasta varaavasta takasta vuodesta 1980 lähtien. Lopputuloksena syntyi samottimassa, josta elementit valettiin. Yritys toimi ensin Turussa Portsan kaupunginosassa, osoitteessa Arvinkatu 5 Tonavan saunan kiinteistössä, joka remontoitiin uuniverstaaksi. Tähän kiinteistöön muurattiin ensimmäinen varaava uuni. Täältä yritys muutti suurempiin tiloihin Turun Urusvuoren kiinteistöön vuonna 1990. Uuniseppien uuneissa on käytössä perinteinen savukanavajärjestelmä, joka kehitettiin Ruotsissa 1767. Savun monimutkainen kierto uunissa lämmittää tiilet tehokkaasti ja lämpö varastoituu tiiliin. Yrityksessä tämä vastavirtaperiaate on nimetty uudestaan ja se tunnetaan nyt nimellä tuplakierto. Savukaasujen kier-tojärjestelmä vähentää myös päästöjä. Päästöt ovat pienemmät kun savukaasut eivät mene suoraan piippuun. Nykypäivänä tämäkin on tärkeää, mutta 1700-luvulla tärkeintä oli vain saada maksimaalinen hyöty lämmöstä.

Uuniseppien valmistamat uunit muodostuvat runkoelementeistä ja kaakeleista, joilla nämä rungot pääl-lystetään laatoittamalla. Kaikki uunimallit valmistetaan samoista peruselementeistä, joita on n. 60 erilais-ta. Rungot muodostuvat uunisydämestä eli sisäosasta, välivaippakerroksesta ja ulkokuorielementeistä. Massa ja sen valmistus Uuneissa käytettävä materiaali on tulenkestävää betonimassaa, jossa pääraaka-aineena on oliviinikivi-massa. Oliviinikivi tunnetaan parhaiten kiuaskivenä, sillä se varaa hyvin lämpöä ja luovuttaa sitä hitaasti. Kivi murskataan ja siitä tehdään massaa yhdessä sementin, metallikuitujen ja veden kanssa. Massa valmistetaan tietokoneohjatusti. Aineet tulevat kuljettimia pitkin myllyyn, johon lisätään vesi. Val-mistettavaan massaan laitetaan myös mukaan muutama kilo pieniä teräspuikkoja tuomaan lisälujuutta. Kun mylly on sekoittanut massan, se kulkee hihnakuljetinta pitkin automaattiseen valukoneeseen, jossa valetaan uunin ulkokuoret ja välivaippakerrokset. Suurempaa lämmön kestävyyttä vaativat sisäosat rau-doitetaan ja niissä käytetty massa on myös koostumukseltaan erilainen. Nämä osat valetaan käsin yksit-täisissä muoteissa. Koneellinen valu Automaattinen valukone sijaitsee melkein massan valmistusmyllyn alapuolella. Kone kaataa massan täyttövaunusta valumuottiin, sen jälkeen kone tärisyttää massaa kiinni muottiin. Tärisyttämisestä tulee kova ääni, joka kuuluu läpi rakennuksen. Tämä on ehkä äänekkäin työvaihe tehtaassa. Kun massa on muotissa, työntekijä harjaa muotin päältä ylimääräiset valuroskat pois. Harjauksen jäl-keen kone kastelee valun, jottei pinta kuivu liian nopeasti. Yhdestä myllyllisestä massaa tulee noin 10 elementtiä. Elementit valetaan valulaudoille, jotka automaattisesti siirtyvät lavoille. Yhdelle lavalle mahtuu 18 valu-lautaa. Kun lava on täynnä, se nostetaan siirtonostimen avulla vieressä olevaan halliin kuivumaan. Ele-menttejä ei polteta uunissa, vaan ne kuivuvat halliympäristössä 1-2 vuorokautta. Elementtien päällä ole-va suojapeite estää sen, ettei kosteus haihdu liian nopeasti pois. Hitaasti kuivuessaan elementti saavut-taa riittävän lujuutensa. Sen jälkeen elementti on valmis esikokoonpanoon.

Automaattisella valukoneella tehdään 90% elementeistä. Valukoneen käyttöön koulutetaan tehtaalla oppisopimuksella. Vaikka koneessa on mm. kosteusmittarit, käsituntumalla kuitenkin kokeillaan massan oikeaa koostumusta. Kerran päivässä valukoneen massasäiliön luukku otetaan auki ja kokeillaan mas-saa. Silmät ja sormituntuma ovat paras mittari kertomaan onko massa liian kuivaa vai märkää. Tämän tiedon jälkeen pitää osata lisätä esim. vettä. Käsivalu Käsin valettavia osia ovat mm. tulihattu, sisähattu ja leivin-uunin sisusosat. Koska sisäosiin menee myös raudoitteita, on nämä osat tehtävä käsin. Ennen valua muotit rasvataan ruiskuttamalla muottiöljyä muotin pintaa. Sen jälkeen työntekijä raudoittaa tarvittavat osat. Käsivalulinjalla valukauha otetaan trukin piikkeihin ja se tuodaan muotin yläpuolelle ja siitä lasketaan massaa muottiin. Muotit täytetään, niistä tärytetään ilmat pois ja muottien pinta tasoitetaan lastalla. Sen jälkeen nämäkin osat kuivuvat n. vuorokauden, jonka jälkeen muotit avataan ja elementti on valmis.

Esikokoonpano Uunien rungot esikootaan tehtaalla. Tässä työvaiheessa uunit kootaan jo tilaajan nimen mukaan valmiik-si kuljetuslavoille. Kun konevalun osat ovat kuivuneet, ne puretaan toisessa päässä lavoilta pois ja esi-kootaan samalla. Tuotanto-ohjelmasta nähdään mitä uunimalleja on tilattu. Koneeseen näppäillään oikea tuoterivi ja nosturi hakee elementtilavan esikokoonpanoon ja työntekijä ryhtyy kokoamaan uunia. Ele-mentit nostetaan lavalta nostimella. Lisäksi varastosta haetaan mukaan käsin valetut uunin sisuselemen-tit.

Vaikka uunien valmistus on sarjatuotantoa ja ne valmistuvat peruselementeistä, niin silti uunit ovat aina yksilöllisiä asiakkaan tilauksen mukaan. Tähän vaikuttavat eniten uunin liitostapa ja korkeus. Uuni-tilaukseen kuuluvat rungon lisäksi savupellit, laastit, villat sekä tietenkin kaakelit mikäli on tilattu kaakeli-uuni. Monet tilaavat myös uunille hormin ja piipun. Uunikaakelit ja niiden valmistus Turun Uunisepillä on tytäryritys, Suomen muotokaakeli, joka valmistaa uunien koristeelliset kaakelit My-nämäellä. Uunisepät on tunnettu juuri perinteisistä kaakelipintaisista uuneistaan ja sen vuoksi koristeelli-set kaakelit ovat yrityksen erityisosaamista. Muotokaakelit tehdään käsityönä ja ne tehdään aina suoraan asiakkaan tilauksen mukaan. Näitä muoto-kaakeleita pidetään varastossa myös varaosina, jotta asiakkailla on mahdollisuus saada uusi rikkoutu-neen tilalle. Varastossa pidetään myös poistuneita malleja. Muotokaakeleilla on omat tuotenimensä. Näitä ovat Romantikko, Valssi, Linna, ja Mozart. Samaan uuni-runkomalliin voidaan käyttää erilaisia muotokaakeleita, jolloin uunin ilme muuttuu. Yrityksen ensimmäi-nen kaakeliuuni oli nimeltään Nostalgia ja se on edelleen tuotannossa. Tämän hetken uunimallisuosikke-ja ovat iso kaakelipintainen uuni nimeltään Riekko sekä pienempi malli nimeltään Saana. Molemmat ovat hyvin samantyyppisiä, nk. sokeripalamallisia. Uunit edustavat skandinaavista sisustustyyliä, joka on nyt vallalla. Uunien halutaan olevan suorakulmaisia ja mustavalkoisia. Uunien asennus Asennus kuuluu uunin kauppahintaan, koska uunia ei voi ostaa ilman asennusta. Uuniseppien uuneja ei saa asentaa muut kuin yrityksen kouluttamat asentajat.

Asentajat ovat koulutuksen jälkeen yksityisyrittäjiä, jotka myyvät asennuspalvelua Uunisepille. Kun uusi asentaja tulee, niin hänellä on ensin 4 kuukauden kisälliaika. Sen jälkeen suoritetaan kisällinäyte, jossa toimialueen uuni-mestari käy toteamassa, että työnjälki vastaa sitä mitä sen pitää olla ja sen jälkeen näy-te on hyväksytty. Asentaja asentaa uunin rungon sekä laatoittaa uunin. Hän tekee myös perustuksen ja sen vahvistuksen jos on tarpeen sekä tekee piipun ja sen pellityksetkin jos ne on ostettu. Asennus kestää kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä runko saadaan pystyyn ja seuraavana päivänä se pinnoitetaan eli laatoitetaan kaakelilaatoilla tai kivellä tai rapataan laastilla, aina tilauksen mukaan. Uunin pitää kuivua kaksi viikkoa rauhassa ja sen jälkeen voidaan aloittaa varovainen kuivatuspoltto.

Oikealla yksi Turun Uuniseppien tämän hetken suosikki malleista. Vasemmalla perinteistä tyyliä edustava Tsaaritar –uuni.

1

2

3

4

5