96Tuula Hyyrö

“Myö olemmo livgiläzet”, mutta

koulua käyneet venäjäksi ja

suomeksi

Venäjän Karjalan kylissä käydessä yllättyy, koska siellä“ristikansan” kanssa pääsee hyvin juttuun osaamatta itse lain-kaan venäjää. “Babat” ja “died’oit” “pakisevat” sekä karjalaksi,suomeksi että venäjäksi. Työikäisistäkin useimmat ymmärtävätkarjalaa, ja osa puhuukin sitä. Nuorten ja lasten kanssa karjalan-kielinen keskustelu kyllä voi olla jähmeää, mutta suomi saattaasujua, mikäli keskustelukumppanin opinto-ohjelmassa koulus-sa on ollut suomen kieli. Englanti on Venäjälläkin nuortenvalttia.

Sen, miksi Karjalan korpikylien rahvas on hyvin kielitaitois-ta kansaa, selittää Neuvostoliiton aikainen politiikka. Valtaosakarjalaisista on elämänsä ajan uskonut yhteen ainoaanauktoriteettiin ja järjestelmään, ja karjalaisilla on historiansaaikana ollut useita murrosvaiheita, joista yksi sijoittuu lähi-historiaan eli neuvostoaikaan. 1900-luku onkin ollut Venäjänkarjalaisille jatkuvaa yhteiskunnallisen miljöön muutosta. (Pyöli1996, 17, 20). Murrokset ovat heijastuneet myös kieli-politiikkaan.

Karjalan tasavalta, jonka karjalaisasukkaat tunnistetaankansaksi ja jolla on oma kieli, on vuodesta 1991 alkaen ollutyksi Venäjän federaatioon kuuluvista autonomisista tasaval-loista. Entisen Neuvostoliiton kansalliset vähemmistöt ovatheränneet vuosituhannen vaihteessa uudenlaiseen etniseentietoisuuteen ja osoittaneet itsenäisyyspyrkimyksiäkin. Liikeh-dintää on ollut myös Karjalassa. (Pyöli 1996,17.)

97Karjalan kielen opetus mahdollistui kouluissa ja päiväko-

deissa 1980-luvun lopulla, mikä oli merkittävä edistysaskelvähemmistökielelle (Pyöli 1996, 49). Opetuksen alkuun saatta-minen tapahtui juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista. Karja-lan tasavallan koulut saivat vuonna 1989 luvan opettaa 2-3viikkotuntia karjalan kieltä, jonka merkittävänä kehittäjänä janostattajana on toiminut Aunuksen Kotkatjärven koulun opettajaZinaida Timofejevna Dubinina. Hänen kanssaan käymäni kes-kustelut ja kirjeenvaihtomme sekä Dubininan (2013) liki 300-sivuinen kirja “Kirjutukset” ovat päälähteinäni tässä artikke-lissa, jossa selvittelen, mikä karjalan kieli on, millaista kieli-politiikkaa Karjalassa on harjoitettu ja millainen on karjalankielen eteen uurastaneen Zinaida Dubininan (Z.D.) elämän-tarina. Keskeiset lähteeni jätän artikkelissani tilan säästämi-seksi ilman tekstiviitteitä.

Livvin kieli, mikä se on?

Karjalan kieli on lähin suomen sukukielistä, jota on kutsuttumilloin karjala-aunukseksi, milloin se on luettuitäkarjalaismurteeksi. Se jakautuu kahteen päämurteeseen:varsinaiskarjalaan ja livvinkarjalaan eli aunuksenkarjalaan.(Kotus 2014.) Livviä puhutaan pääasiallisesti Aunuksen jaPrääsän piireissä, jonne tämä artikkelini sijoittuu. Aunuksenpiiri on ainoa, jossa karjalaiset ovat enemmistönä. 1990-luvulla arvioitiin, että aunuksen puhujia oli 20 000, joista noin19 000 asui Aunuksen piirissä (Pyöli 1996, 33). Vuonna 2009Aunuksen väestöstä oli karjalaisia 60 %. Livviä puhuivat myössuomalaiset Salmissa ja Suojärven Hyrsylänmutkassa.Livvinkarjala ei avaudu suomalaisille niin helposti kuinvienankarjala, sillä se on lähellä vepsää. Nykyään on kehitteilläkarjalan eri murteiden pohjalta eri kirjakieliä, joista yksi onlivvinkarjala. (Kotus 2014).

98Raija Pyöli on tutkinut väitöskirjassaan aunuksenkarjalaa

eli aunusta, joka hänen mukaansa on yksi karjalan kielen neljäs-tä päämurteesta, joita venäläistutkimusperinteen mukaan olisivain kolme: varsinaiskarjala, lyydi ja livvi. Aunuksen puhujat(livviköt) itse nimittävät kielimuotoaan livviksi, mutta käyttä-vät kielestään myös pelkkää karjala-nimitystä. (Pyöli 1996,23.) 2000-luvulla Pyöli on julkaissut mm. “Livvinkarjalankieliopin” (2012), jonka alkupuheessa hän ohjeistaa näin:“Opiskellessasi karjalan kielen aunuksenkarjalaista kielimuotoaeli livviä tulet huomaamaan monia yhtäläisyyksiä suomen kie-len kanssa…”.

Ensimmäinen maininta Karjalasta esiintyi venäläisissäkronikoissa v. 1143, mutta karjalaiset heimot ovat liikkuneetalueella jo paljon sitä ennen (Pyöli 1996, 19). Ensimmäinentuohipalaselle kirjoitettu karjalankielinen kirja on löydetty1200-luvulta (Dubinina 2013, 150).

Lönnrot tutustui aunuksenkarjalaan runonkeruumatkallaan v.1841, jolloin hän joutui kääntymään Petroskoista takaisin.Yllättävää matkankäännettään Lönnrot käytti hyödyksi ja päättitutkia aunuksen kieltä. Harmikseen Lönnrot huomasi, että aunusoli turmeltunut venäjän kielen vaikutuksesta. Kieleen olivathänen mukaansa tunkeutuneet mm. kaikki venäjän suhuäänteetja sanastostakin kolmannes oli venäläisperäisiä. Vain puoletsuomen sanoista tunnettiin aunuksessa, jossa oli kyllä säilynytsuomesta jo tuolloin hävinneitä muotoja ja sanoja. Ne auttoivatkielentutkijoita ymmärtämään suomen kehitystä. Lönnrot laatiaunuksesta 300 sanaa käsittävän luettelon. (Anttila 1985, 276.)

Livvinkarjalaksi Kalevalan kääntänyt Zinaida Dubininakertoo, että hän käänsi Kalevalan “karjalan livvin kielelle”,mikä on varsin neutraali ilmaus, koska rajantakaisessa Karja-lassa hiertää asujia, tutkijoita ja päättäjiä niin karjalan kielenasema kuin myös karjalan kehittely kirjakieleksi. AunuksenKarjalassa toivotaan, että karjalan kirjakieleksi otettaisiinenemmistön käyttämä livvin kieli, jota rikastutettaisiin toisten

99murteiden sanoilla (Volkov 2001). Murre-eroista huolimattaihmiset ymmärtävät toisiaan ja tuntevat kuuluvansa Karjalankansaan.

Livvin kieli elää. Kodeissa sitä puhutaan, sillä kirjoitetaan,tehdään diplomitöitä, rukoillaan ja lauletaan. Opetus- ja työ-kielenä livvi sen sijaan on syrjäytetyssä asemassa. Livviksiilmestyy Petroskoissa “Oma Mua” -lehti, ja livviksi toimitetaanradio- ja televisio-ohjelmia. Venäjänkielinen koulu on aiheut-tanut sen, että karjalaiset yhä vähemmän puhuvat äidinkieltään.Karjalaa opetetaan lastentarhoista yliopistoon saakka, muttapääasiassa vain isovanhemmat ovat niitä, jotka jatkavat kieli-perinnettä. Rehtorit ovat avainasemassa, annetaanko nykyisinKarjalan kouluissa karjalan opetusta.

Aunuslaista maisemaa (Seppo Hyyrö 2001)

“Kieli ei elä kansatta” Martti Penttonen (2006, esipuhe) ontodennut. Hänen mukaansa yhteiskunnallinen ja koulusanasto

100samoin kuin luontosanastokin ovat karjalan kielessä hyvinkehittyneitä Sanastokomitean, Oma Mua -lehden ja Petroskoinyliopistoissa tehdyn työn ansiosta. Livviä Penttonenkin (2006,92) pitää karjalan kielen murteena.

Suomessa karjalan kielen asema on vahvistunut vuodesta2009 alkaen, jolloin se sai Suomen virallisen ei-alueellisenvähemmistökielen statuksen (Yle 2009; Pyöli 2012, 8; Kotus2014). Tässä artikkelissani pyrin välttämään kielipoliittisetkiistat ja siksi käytän kielestä sitä nimeä, jota lähteeni kussakintapauksessa ovat käyttäneet.

Opetuskielenä venäjä, suomi ja karjala – kukin vuorollaan

ja yhtä aikaakin

1900-luvun alussa toimi Aunuksen maaseutukuvernementissa,jossa karjalaisasutus on varsin yhtenäistä ja kylät perikarjalaisia,596 venäläistä koulua. Karjalaisten osuus Aunuksenkuvernementissa oli v. 1920 peräti 94,6%. Äidit ja buabotsiirsivät kulttuuriperinnettä. (Pyöli 1996, 20-22.)

Pian vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen syntyi yksisosialistisista neuvostotasavalloista, Karjalan ASNT. Oppi-velvollisuuslaki annettiin Neuvostoliitossa v. 1931. Se vel-voitti 8–12-vuotiaat lapset 4-vuotiseen alkeiskouluun. Myö-hemmin perustettiin 7-luokkaisia vajaakeskikouluja suurehkoihinkyliin ja teollisuuskeskuksiin. Väkirikkaissa asutuskeskuksissaavattiin 10-luokkaisia täydellisiä keskikouluja. Oppivelvolli-suus laajeni v. 1936, jolloin vähintään vajaakeskikoulun käyntituli pakolliseksi. (Hölsä 2000, 12.)

Ennen oppivelvollisuuden säätämistä Neuvosto-Karjalankouluolot olivat varsin takapajuiset. V. 1926 arvioitiin yli 8-vuotiaista lapsista olleen jopa 40 % lukutaidottomia . Kansan-opetuksen järjestämisen suurena ongelmana oli opettajien puu-te, joskin venäjänkielistä opettajaoppia oli annettu Petroskois-

101sa vuodesta 1903 alkaen ja Petroskoin suomenkielisen Peda-gogisen Teknikumin toiminta vakiintui vuodesta 1923 lähtien(Hölsä 2000, 11-13).

Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen alkoi Karjalassakommunistinen hallintojärjestelmä Karjalan Työkansankommuunin KTK:n myötä. Suomesta siirtynyt fil.tri EdvardGylling valittiin kommuunin vallankumouskomitean puheen-johtajaksi. Monet muutkin Suomesta paenneet saivat Moskovantuella mittavat valtuudet Karjalan hallinnossa, ja niinpä alku-peräisiä karjalaisia hallitsivat suomalaisemigrantit. Suomalai-sesta kulttuurista ja kielestä tuli perusta Karjalan kansallisellekulttuurityölle. (Hölsä 2002, 10–11.) KTK teki helmikuussa1925 päätöksen, että kaikissa hallintoportaissa tuli ottaa käyt-töön suomen ja karjalan kieli ja kaikkien virkamiesten tuli oppiasuomea. Päätös koki kyllä suurta vastustusta kouluissakin,joissa vanhemman polven opettajat olivat venäjänkielisiä.(Akilan 2001.)

KTK:n päätös oli karjalan kielelle elähdyttävä, sillä sesynnytti karjalankielisiä lehtiä ja päivänvaloon nousi kysymyskarjalan kielen kehittämisestä ja kirjakielen luomisesta.Sykähdys jäi kuitenkin lyhyeksi, ja karjala sulautuikin suomenkieleen. Lukuvuodesta 1926–27 alkaen suomesta tulikarjalaiskoulujen opetuskieli. (Akilan 2001.) Suomi määrättiinkarjalaisten ja vepsäläisten ainoaksi kirjakieleksi ja kokoKarjalan käyttökieleksi. Suomen kielen nostaminen venäjänrinnalle palveli sekä ulkopoliittisia tarpeita että puna-suomalaisten keskeistä roolia. Gyllingillä oli kaukotavoitteenaliittää Karjala osana punaista Suur-Suomea tulevaisuudessaperustettavaan Skandinavian neuvostotasavaltaan. (Hölsä 2002,11, 14.) Toisin kuitenkin kävi.

Stalinin vainojen alettua vuonna 1937 suomen kieli todettiin“porvarillisen nationalismin ilmentymäksi”. Tarkoitukseksi tulisaada Neuvosto-Karjalaan yhteinen kirjakieli, jonka valmiste-lun sai tehtäväkseen akateemikko D. V. Bubrik. Hän laati

102kyrilliseen kirjaimistoon perustuvat karjalan aakkoset sekäkieliopin, johon hän yhdisti eri murteita, lähinnä tverinkarjalaaja aunusta. Kielen opetus alkoi alkeiskouluista, ja vuoden 1938alussa loppui suomen opetus. (Pyöli 1996, 47.)

Nykykarjalaisia äitejä ja buaboja Uuden Testamentin

ilmestymisjuhlassa Petroskoissa 5.5.2003 (Seppo Hyyrö 2003)

“Vastavallankumouksellista kirjallisuutta” alettiin tuhota,mikä merkitsi suomenkielisen kirjallisuuden poistoa kirjas-toista ja kirjakauppojen varastoista. Suomenkieliset sanoma-lehdet lakkautettiin ja kirjapainot muutettiin venäläisiksi. Vuonna1937 karjala määrättiin tasavallan 3. kieleksi. Suomen kielestä

103vapautuneet oppitunnit siirrettiin venäjän ja matematiikan ope-tukseen. Aapinen, lukukirja ja alaluokkien matematiikan kirjasaatiin karjalaksi. Alkeiskoulujen ja vajaakeskikoulun 5.- ja 6.-luokkalaiset saivat luvan käyttää karjalaa eli äidinkieltäänoppitunneilla. Tavoitteena oli siirtyä karjalaiskouluissa koko-naan karjalankieliseen opetukseen lv. 1939-40. Karjalan opet-tajista vain oli kova pula. Opettajainstituutti ja opettajaopistovenäläistettiin, eikä niissä saanut puhua suomea, mutta aloi-tettiin kyllä karjalankielinen opettajienvalmistus. (Hölsä 2000,19; Hölsä 2002, 15.)

Karjalaistumiskausi kesti vain 1,5 vuotta, ja se oli sekavaaja ongelmia täynnä. Opetuksen taso laski. (Pyöli 1996, 48.)Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 karjalaiskoulujen opetus-kieleksi määrättiin jälleen suomi. Kouluihin tuli hankkia suomeataitavat opettajat sekä oppikirjojen ja muunkin materiaalin olioltava suomenkielistä. Kaksi vuotta keskeytyksissä ollutopettajankoulutus Uhtualla käynnistettiin jälleen ja Viipuriinperustetussa opettajaopistossa annettiin opetusta suomeksi.Radikaalia muutosta perusteltiin sillä, että “suomen kieli onymmärrettävää karjalaisille, ja niin karjalaisten kulttuuri kehit-tyy nopeasti”. Todellisena tavoitteena kuitenkin oli “Suomen jaKarjalan kansan yhdistäminen, ja uudessa tasavallassa tulisiolemaan kaksi kieltä: suomi ja venäjä”. (Hölsä 2000, 19–20.)

Elokuussa 1940 Aunuksessa pidetyssä opettajainkokouksessaosanottajat valittivat niistä haitoista, joita toistuvat opetus-kielen, oppimateriaalin ja kirjaimiston muutokset aiheuttivatkoulutyössä. Opettajat katsoivat, että oli perin vaikeaa selvittäälapsille, miksi parin vuoden ajan juuri parjattu suomi olikintaas koulukieli. Hallintoa edustava virkamies vastasi, ettäNeuvostoliiton tarkoituksena oli valloittaa koko Suomi, jotenNeuvosto-Karjalan koulujen piti kasvattaa kaadereita eli vir-kamiehiä koko Neuvosto-Suomea varten. (Hölsä 2000, 20.)Lukuvuonna 1940–41 Neuvosto-Karjalan 806:sta koulusta aloittiopetuksensa suomeksi noin neljännes eli 206. Opetusta suomeksi

104sai 15 314 oppilasta. Tavoitteena oli, että koulujen ylimpienluokkienkin opetus muuttuisi lv. 1941-42 suomenkieliseksi.(Hölsä 2002, 15–16.)

Suomalainen kansakoulu Itä-Karjalassa

Martti Hölsä (2002) on kirjoittanut suomalaisten Itä-Karja-lan miehitysajalta kirjan “Suomalainen kansakoulu Itä-Karja-lassa 1941–1944”. Seuraavat kappaleet ovat poimintoja hänenkirjastaan.

Autonomiamme ajoilta alkaen Itä-Karjala on ollut suoma-laisten kiinnostuksen kohteena niin heimoaatteen kuin kulttuu-ripolitiikan kannalta. Karelianismin synnyttämä innoitus onvienyt monen tiedemiehen, taiteilijan ja kirjailijan VienanKarjalaan ja Aunukseen. Suomen itsenäistyttyäkin useat järjes-töt ja yhdistykset toimivat heimotyön merkeissä. Keväällä 1941heimoaatteessa tapahtui yllättävä käänne, kun Saksa lupailiSuomelle maa-alueen laajentumista osana Saksan hyökkäys-operaatiota Neuvostoliittoon. Suomen poliittinen johto kiin-nostui Itä-Karjala -kysymyksestä. Kiinnostuksen ensisijainentavoite oli kylläkin Neuvostoliiton talvisodassa valtaamienalueiden palauttaminen Suomelle.

Jatkosodan alussa 10.7.1941 suomalaiset ylittivät ennentalvisotaa olleen rajan. Jo ennen Karjalan valtausta aloitettiinvallattavien alueiden toimintojen suunnittelu. Suomalaiskan-sallisen koululaitoksen perustaminen oli ensimmäisiä Itä-Kar-jalassa toteutettavia konkreettisia hallintotoimia. Oli hankitta-va monin eri keinoin tietoja Neuvosto-Karjalan kouluoloistaja valmisteltava opetuksen järjestäminen kouluikäisillekarjalaislapsille ja -nuorille, joita oli jäänyt miehitysalueellesuhteellisesti eniten väestöstä. Miehitysalueellatakavarikoitaviksi määrätyt oppi- ja tietokirjatkin olivatsuomalaistiedustelijoiden kiinnostuksen kohteina. Karjalan

105suuremmissa taajamissa ja kylissä oli ennen vuotta 1940 yleis-tynyt 7-vuotinen opiskelu. Lukutaitoisia laskettiin olleen sil-loin Karjalassa 85 %.

Valistusupseeri Martti Helan laatiman muistion mukaisestisotilashallinnon vastuualueella piti mitä pikimmiten käynnistääsuomalaiskansallisen hengen läpitunkema koululaitos Karjalanlapsille, joilla tarkoitettiin vain suomensukuisen väestön lap-sia. Tavoitteena oli, että kaikkien Itä-Karjalan keskikoulujentoiminta saatiin jatkumaan, mutta suomalaisiksi oppikouluiksimuutettuina. Järjestämisperiaatteena oli Suomen koulumuotojenkäyttöönotto. Ohjesääntö oli laadittava Kanta-Suomen kansa-koululaitoksen mukaiseksi mm. siitä syystä, että liitettäessä Itä-Karjala tulevaisuudessa Suomen valtioon, sen koululaitoksenyhdistäminen suomalaiseen koulujärjestelmään toteutuisi on-gelmitta. Oppivelvollisiksi määrättiin 7–15-vuotiaat ja opetus-kieleksi suomi. Oppivelvollisuusjulistus annettiin Itä-Karja-lassa 29.10.1941. Kansakoulujen yleinen johto ja valvontakuului Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnalle.

Sotilashallinnon oli hankittava pääosa koulukalustosta, oppi-materiaalista ja opetusvälineistöstä Suomesta. Suomalaisetrahtasivat Vienan ja Aunuksen laulumaille kanteleitten sijastakouluharmoneja. Oppikirjojen valintaa ja tilaamista vartensotilashallinto oli saanut kustantajilta näytekappaleet jokaises-ta kansa- ja oppikoulua varten julkaistusta oppikirjasta jaopettajan oppaasta. Tarkoitus oli käyttää suomalaisia oppikir-joja Itä-Karjalan kouluissa. Kuitenkin lukemisen, maantiedon,historian ja laulun opetusta varten oli tehtävä suomalaiskansal-lista kasvatusta tukevaa oppimateriaalia. Prof. Aarni Penttiläntehtäväksi tuli “Karjalan lasten aapisen” laatiminen ja semi-naarin harjoituskoulun johtaja Kaarlo Merikoski työsti Maam-me-kirjaa vastaavan Suur-Suomen lukukirjan. Muitakin oppi-kirjoja valmistui Itä-Karjalan kouluihin, joskaan kaikkia eisaatu joko painetuiksi tai käsikirjoitukset vain “hukkuivat” .

Penttilän 80-sivuinen Otavan kustantama ja Rudolf Koivun

106sekä Aarne Nopsasen kuvittama aapinen pyrki muuttamaanitäkarjalaislasten mieltä suomalais-isänmaalliseen suuntaan.Esim. Maamme-laulun ja Karjalaisten laulun tekstien yläpuo-lella seisoi aapisessa teksti: “Me asumme ja elämme Suomes-sa. Suomi on isänmaamme. Olemme suomalaisia. Suomen kieli-hän on äidinkielemme. Ennen raja erotti meidät Suomesta.Ennen vieras venäläinen piti Karjalaa vallassaan. Nyt on toisin.Raja ei enää erota meitä veljistämme. Vieras sortaja on ajettuomalle maalleen.”

Miehitysalueen suomenheimoisille neuvosto-opettajille il-man uudelleenkoulutusta ei uskottu opetusvastuuta, vaan opet-tajat palkattiin Suomesta ja sotilaspalveluksessa olleista hen-kilöistä. Avoimeksi julistettuihin opettajien virkoihin oli haki-joita moninkertainen määrä. Kun opettajat oli valittu japikakurssitettu, sotilashallinnon järjestämä virallinen koulu-opetus pääsi alkamaan Itä-Karjalan 46 kansakoulussa 24.-30.11.1941. Joissakin paikoin koulut oli avattu jo aiemmin,kuten Prääsässä syyskuun alussa. Lukuvuoden 1941-42 lopussaItä-Karjalassa oli 66 suomalaiskoulua, joissa toimi 74 mies-opettajaa ja 47 naisopettajaa yläkansakoulun puolella sekälisäksi 81 alakansakoulunopettajaa. Karjalaislapsia olioppilaina 5 633. Komeasti kajahti tarkastajan käydessä näissäkoulussa laulu “Nouse, riennä Suomen kieli”.

Karjalassa koulua käytiin entisissä koulurakennuksissa jakarjalaistalojen tiloissa, joita putsattiin, korjattiin ja kohennet-tiin. Tavoitteena oli “ryssäläisen leiman poistaminen koulu-rakennuksista”. Oppimateriaalien saanti vain viivästyi, muttakun niitä Suomesta viimein saatiin, herättivät ne lapsissakiinnostusta, jopa ihastusta. Runebergiä, Topeliusta ja Kaleva-laa suositeltiin käytettävän suomen kielellä, jolla muukin ope-tus annettiin (Kulomaa 1989, 180-181).

Koulunkäyntiin motivoi päivittäinen tarjottu lämmin ateria.Pelkoja ja epäluuloa herätti niin lapsissa kuin heidänvanhemmissaan suomalaisopettajien järjestyksenpito.

107Neuvostokouluissa fyysinen rangaistus oli kiellettyä, Aunuksenpiirissä jo 1800-luvun lopusta alkaen, eikä karjalaiskodeissaollut tapana rangaista lapsia ruumiillisesti. Suomalaisopettajatsen sijaan saattoivat jopa piiskalla sivaltaa. Opetuksessasuurimmat hankaluudet olivat lyydiläis- ja vepsäläisalueilla,missä lapset “puhuivat ryssää” keskenään ja missä suomea eiaiemmin oltu viljelty. Päähuomio kiinnitettiinkin näillä alueillasuomen kielen opiskeluun. Aapinen oli tärkein kirja kaikillaluokka-asteilla. Uskontokasvatukselle annettiin suuri merkitys(Seppälä 1989, 96).

Kouluopetus ja erilainen suomenkielinen kurssitus olivattehokkaita suomalaistamisen muotoja. Lapsia ja nuoria kasva-tettiin Suur-Suomen kansalaisiksi. Alkuvuosina venäjänkielistenlasten opetus lyötiin laimin, vaikka esim. Petroskoin lapsistasuurin osa puhui venäjää. Vuodesta 1943 alkaen tätä laimin-lyöntiä kohennettiin ja perustettiin kouluja myös venäläisillelapsille. Kuitenkin 70 % näistä jäi ilman minkäänlaista opetus-ta. (Kulomaa 1989, 180-181; Seppälä 1989, 97.)

Kevätlukukausi 1944 sujui häiriöittä ja päättyi Itä-Karjalan112 suomaiskouluissa 20.5.1944. Opettajia oli tuolloin 331 jaoppilaita jatkokoululaisineen liki 10 000 (Seppälä 1989, 94).Valmistauduttiin kesätöiden ja -talkoiden ohjaukseen sekä seu-raavan lukuvuoden työn suunnitteluun, mutta tulikin äkkilähtöKarjalasta. Unelma Itä-Karjalasta osana Suomea sortui kesä-kuussa 1944. Kansakouluissa evakuointi alkoi kesäkuun puoli-välissä. Lähtö oli yllätyksellinen, ja lähdön lopullisuudentiesivät niin lähtijät kuin saattajat. Kolme vuotta kestänytsuomalaismiehitys Karjalassa oli ohi.

Vaikka Karjalan väestön suhtautuminen miehitys-viranomaisiin oli yleensä varautunutta, luottamus kansakouluunoli ilmeisesti hyvä. Karjalaiset kylläkin osasivat taitavastikätkeä sen, mitä sisimmässään todella tunsivat. Itsesuojeluvaistolienee opettanut heille sen, että mielipiteissä kannatti myötäillävallitsevaa järjestelmää, joka oli vaihtunut tiuhaan. Vuodesta

1081920 alkaen aina vuoteen 1958 asti “karjalaiset saivat kokearajuja kielipoliittisia muutoksia, jotka omalta osaltaan ovataiheuttaneet epävarmuutta äidinkielestä ja etnisestä itsetunnos-ta.” (Pyöli 1996, 46).

Uralilta evakosta kotiin Karjalaan

Suomalaiset luovuttivat Äänislinnan (Petroskoin) venäläi-sille 28.6.44. Neuvosto-Karjalan vapauduttua suomalaisistaneuvostoviranomaiset aloittivat miehitysalueella asuneidenkuulustelut. Miehityshallinnon tehtävissä olleet henkilöt teloi-tettiin ja muita syyllisiksi katsottuja rangaistiin ankarasti.Koululaisiakin kuulusteltiin ja heiltä kyseltiin suomalaistenantamasta opetuksesta ja opettajista. Evakkotaipaleeltapalanneiden oli vaikea hyväksyä sitä, että Karjalaan miehitys-ajaksi jääneillä näytti olleen melko hyvät olot siihen nähden,mitä suomalaisia paenneilla evakoilla oli ollut pakopaikoissaanVenäjällä. (Hölsä 2002, 180.)

Yksi evakkoperheistä monien muiden joukossa oli perhe,jonka 7 lapsesta oli yksi Zinaida Timofejevna, sittemminDubinina. Perhe ilman isää palasi Uralilta Matrossaan omaankotiin, jonka olivat joutuneet jättämään kesäkuussa 1941, jol-loin pommi oli iskenyt taloon. Se oli hajottanut rakennusta japihapiiriä. Kukaan talossa olleista ei pommituksessa kuollut,mutta Zinaida oli haavoittunut päähän. Hänestä tuli 6-vuotiaanasotainvalidi. Perhe kuljetettiin läheiseen Petroskoin kaupun-kiin ja lähetettiin sieltä evakkoon Uralille Komin Kudymkarinpiiriin köyhään ja syrjäiseen komien ja permien kylään.

Uralilla Zinaidan perhe asui pienessä kylmässä parakki-kamarissa. Matrossasta lähdettyä perheen venäjää taitanut kom-munisti-isä joutui sotaan, ja “tuattoi tapettih voinale”. Isää eienää Matrossasta lähdön jälkeen nähty. Äiti yritti pitää hengis-sä suuren lapsilaumansa kolmen evakkovuoden ajan. Lapsetkin

109joutuivat etsimään ja kaivamaan syömistä milloin suosta, mil-loin metsästä ja niityiltä. Talvet olivat kylmiä, pitkiä ja ankeita,nälkä ainaisena seuralaisena. Paikallisilta asujilta opittiinjotakin, kuten tuohivirsujen tekoa. Kesät kuljettiin kengittä,mutta talvella päästiin ulos virsuissa, vanhimmat sisaruksetvenäläiseen kouluunkin.

Se, mikä piti nälässä ja vilussa perheen hengissä, olikarjalan kieli ja toivo päästä takaisin kotiin kauniiseen Karja-laan. Vilussa, pimeässä ja nälässä ollessakin aina “pakistiin”.Äiti, lukutaidoton ja venäjää taitamaton karjalaisnainen olimahtava lohduttaja. Hän kertoi vanhoja tarinoita ja lauloimuinaisia karjalaislauluja. Yhdessä muisteltiin kaunista koti-seutua, sen ihmisiä ja tapahtumia. Perheen kotikieli oli “liygi”.Äiti hallitsi perinteisen karjalaisen kulttuurin. Koska Zinaida-tyttö oli oppinut lukemaan jo ennen evakkoa, hän luki, mitäkäteensä sai, kuten vanhempien sisarustensa koulukirjat.

Zinaidan perheen paluu Uralilta Matrossaan tapahtui elo-kuussa 1944. Perhe ei siis asunut suomalaismiehityksen aikanaKarjalassa, eikä Zinaida käynyt päivääkään suomalaisten kan-sakoulua. Hän meni venäläisen koulun 2. luokalle, kun koulutkäynnistyivät lokakuussa. Ikää tytöllä oli melkein 10 vuotta.Niin kotona kuin koulussa oli pulaa ja puutetta, nälkää ja vilua.Syömistä etsittiin kuten Uralilla ollessakin luonnosta. Jumalal-ta rukoiltiin apua. Zinaida hukutti elämisen ankeuden lukemi-seen – kuten Elias Lönnrot Suomessa edellisvuosisadan alussa.

Lumatjärvelle ja Kotkatjärvellä kouluun

Kevään 1945 tultua Zinaidan äiti muutti perheensämiesvainajansa kotikylään Lumatjärvelle, jossa Z. oli syntynytjoulukuussa 1934. Kylä oli kaunis ja lapset ihastuksissaankiljuivat: “Oi mi äijy vetty!”. Äiti sai työtä 6 km:n päässäsijaitsevasta Kotkatjärven (Kotkozeron) koulusta siivoojana.

110Koulurakennuksen kuva on Hölsän kirjassa (2002, 17). Lapsetasustivat Lumatjärvellä ja makaillessaan tutkivat asumuksenseiniä. Ne oli tapetoitu suomalaisilla sanomalehdillä. Niitälukutoukka Z. tutki ja oppi lukemaan suomea. Naapuri neuvoihänelle suomalaisten kirjaimet ja varoitti, että Kotkatjärvenkoulu olisi suomenkielinen. Suomalaismiehityksen aikanakarjalaislapsille pakolliseksi tullut suomen kieli pysyi tässäasemassa aina vuoteen 1958, jolloin vasta pakollisesta suomestaluovuttiin (Pyöli 1996, 48).

Kotkatjärven nykyinen koulu on rakennettu v. 1991 ja sitä

käy noin 140 oppilasta. (Seppo Hyyrö 2013)

Kun Z:n äiti pääsi Kotkatjärven koululle lämmittäjäksi ja saiasunnoksi koululta pienen kamarin, perhe muutti sinne. Z:llemuutto oli onnekas. Myöhemmin hän on muistellut tuota aikaa:“Ei täysi maha eikä rikkaus ole tärkeää elämässä, vaan tärkeintäon oppiminen ja kirjat”. Kirjoja olikin Kotkatjärven vajaa-

111keskikoulussa. Niitä lukemaan oli tytön mieli. Hän pääsi koulun3. luokalle, vaikkei suomea silloin juurikaan osannut. Koulu olisuomenkielinen, vaikka oppilaiden kotikieli oli livvi, samoinkuin opettajankin äidinkieli. Opiskelu sujui Z:lta hyvin, ja hänsai hyvästä koulumenestyksestä “stipendin”, kävelykengät. Niilläpääsi seuraavan talven yli. Opettaja huomasi tytön lukuhalut jatoi tälle kirjoja. Z. luki kaikkea, mm. “Oliver Twistin”.

Kotkatjärven koulu oli suomalaismiehityksen aikana ollutosa Aunuksen piiriesikuntaan kuuluvaa yliopettajapiiriä. Yli-opettaja R. Aksolalla oli ollut Kotkatjärvellä aluksi melkoinenurakka, sillä koulu oli sodan jäljiltä pitänyt kunnostaa. Ikkunatolivat säpäleinä, ovet rikki ja seinissäkin tykinammusten auk-koja. (Hölsä 2002, 47, 51.) Vallan vaihduttua Neuvosto-Karjalassa ei tiedetä, että lapsia olisi painostettu tai syrjittysiitä, että he olivat käyneet miehittäjän koulua.Suomalaiskouluista saaduilla todistuksilla ei kuitenkaan kat-sottu olevan arvoa, ja niinpä ne joko hävitettiin tai pidettiinvisusti piilossa, kuten miehitysajan valokuvatkin. Suomenkie-listä kansakoulua käyneillä karjalaislapsilla suomi sujuineuvostokoulussakin, mutta venäjän kielen kanssa oli vaikeuk-sia. Useimmat vaikenivat aina 1990-luvulla asti siitä, ettäolivat olleet oppilaina miehittäjän koulussa. (Hölsä 2002, 181–182.) Suomenkielisestä koulusta rahvas ei kuitenkaan pitänyt,vaan vaikeroi: “Migu suomen kieli, parem ven’an!” (Dubinina2013, 46).

Zinaidan perhe eli Kotkatjärvellä sosiaalisessa ja taloudel-lisessa pulassa. He olivat kylässä vieraita, köyhiä ja koditto-mia, kyläläisistä poikkeavia. Myöhemmin Z. D. on pohtinut,olisiko äidin ollut sittenkin parempi jäädä perheineenMatrossaan, jossa heillä oli oma koti ja jossa isä oli ollutarvostettu ja kunnioitettu henkilö. Pulassa ja puutteessa kuiten-kin elettiin Kotkatjärvellä vuodesta toiseen. Zinaida kävi vajaa-keskikoulun siellä loppuun.

112Opettajaksi Petroskoista, työhön kotiseudulle

Suomenkielisen vajaakeskikoulun käyneille nuorille ei 1950-luvun alussa ollut Karjalassa juuri jatko-opintomahdollisuuksia.Yksi kuitenkin oli, ja se oli Petroskoin opettajaopisto, jossatoimi suomenkielinen osasto. Sinne 16-vuotias Z.D. lähtiopiskelemaan monen muun karjalaistytön tavoin. Oli samante-kevää, vaikka oppilaitoksen muu opetus oli venäjäksi, kunhanvain opiskelemaan pääsi ja sai lukea, loputtomiin. TuolloinZ.D. istui illat myöhään Petroskoin yleisessä kirjastossa, jossahän luki mm. Victor Hugon kirjoja. Myös opiston karjalan- jasuomenkielisiin kuoroihin Z.D. osallistui innostuneesti. Kuorotpääsivät avustajiksi Petroskoin Kansallisteatteriin, ja näinteatteritaide avautui Z.D:lle opiskeluvuosina.

Valmistuttuaan v. 1954 Z.D:n edessä oli työ omassa piirissäkotiseudulla. Hänestä tuli “algukluasoin opastaja” eli ala-luokkien luokanopettaja. 4-luokkainen koulu oli köyhässä,tiettömässä Uut’arven kylässä, jonne koulutarvikkeet piti opet-tajien kantaa 8 km:n päästä Kotkatjärveltä. Koulussa olikylmää, ja rakennus tarvitsi kipeästi remontointia. Kylässäelää kituutti silloin vielä kolhoosi. Lapset puhuivat vain karjalaa,mutta koulun kieli muuttui juuri tuolloin venäjäksi. Niin Stalininkuin Brezhnevin aikana pelättiin venäjän kielen aseman heikke-nevän, minkä vuoksi sen käyttöä korostettiin opetuskielenä(Pyöli 1996, 49).

Z.D:n tehtävänä oli opettaa Uut’arvessa oppilaitaan venä-jäksi. Vanhemmat ihmettelivät opetuskielen muutosta, koskalapsensa eivät ymmärtäneet opettajan puhetta, eivät edes tien-neet, millä kielellä heitä opetettiin. Silloin nuori opettajaajatteli, että olisi kyllä ollut parempi opettaa lasten äidin-kielellä. Olisihan voinut lisäopetusta antaa venäjäksi.

Kylässä oli hiljaista. Opettaja Z. D. osti itselleen radion,joka oli kylän ensimmäinen. Menipä Z.D. avioonkin ja sai 6elävää lasta. Ajat paranivat: tuli sähkö, töistä saatiin raha-

113palkkaa, parannettiin kylätie ja väen eläminen kohentui. Lapsiavain syntyi kylään vähän, ja tuli yksi paha: se oli viina. Viinaankariutui Z.D:n avioliitto.

Työskenneltyään 18 vuotta Uut’arvessa Z.D. kutsuttiinKotkatjärvelle opettajaksi. Sinne hän muutti yksinhuoltajanaison perheensä kanssa. Ensin hän toimi alaluokilla luokan-opettajana, sitten suomen opettajana ylemmillä luokilla. Suo-men kieli oli tullut vapaaehtoiseksi oppiaineeksi 1960-luvulla.Tosin jo Hrushtshevin aikaan v. 1956 venäjän kielen pakollisuuskouluista oli poistettu ja julistettiin, että kaikki kansallisuudet,joilla oli oma kieli, saivat aloittaa alkeisopetuksen äidinkielel-lään. Vanhemmille oli annettu vapaus valita lastensa opetus-kieli, mutta käytännössä lasten oli käytävä venäjänkielistäkoulua, jos muuta ei ollut tarjolla, kuten Aunuksen Karjalassakaanei ollut (Pyöli 1996, 54). Niinpä Kotkatjärvelläkinkarjalaislapset kävivät venäjänkielistä koulua. Venäläisiäkinkylään tuli kymmenvuotiskaudella 1956-1967, koska alueellesuuntautui laaja muuttoliike. Karjalan etninen ja kielellinenkoostumus kirjavoitui. (Pyöli 1996,20).

Karjalan puhuminen kouluissa saattoi olla kiellettyä. JopaPetroskoin pedagogisessa opistossa karjalaa puhuville opiske-lijoille naurettiin ja heitä pilkattiin. Tomerimmat selittivät, ettäkarjalaiset ovat kansaa siinä kuin muutkin. (Antonova 2000.)

“Ideologia ja sulattautumistendenssi olivat koko ajan taus-talla Neuvostoliiton koulutuspolitiikassa” (Pyöli 1996, 54).Sitten Mihail Gorbatshovin aikana, glasnostin kaudeksi kutsut-tuna (1985-91), Neuvostoliiton henkinen ilmapiiri vapautui.Varsin tuntuva oli murros maan reuna-alueilla kansallistenvähemmistöjen elämässä. Murros heijastui myös kielioloihin.(Pyöli 1996,17.)

114Ensimmäinen livvinkielen opettaja Karjalassa

Opettaja Zinaida Dubinina perheineen kotiutui Kotkatjärvenkylään ja sulautui kyläyhteisöön. Kuten kaikki muutkin Z.D. pitikasvimaata, keräili lastensa kanssa marjat ja sienet,kalastivatkin. Raskasta elämä oli, mutta eteenpäin mentiin.Lapset kävivät koulunsa. Kaksi tyttäristä valmistui Petroskoinyliopistosta.

Kotkatjärveläistä kyläraittia kesäkuussa 2013 (Seppo

Hyyrö 2013)

Z.D:llä oli hyvä kontakti rahvaaseen. Kun aika muuttui,alettiin opettaa kouluissa jälleen karjalaa ja Z:stä tuli Karjalanensimmäinen livvin kielen opettaja v. 1989. Karjalan kielensaaminen kouluun ei ollut yksinkertaista. Kotkatjärvelläkinasiasta kiisteltiin ja kokoonnuttiin kylän kerhotaloon, jossatoisella puolen salia istuivat karjalan kannattajat, toisella puo-

115len vastustajat. Keväällä 1989 Z.D. valittiin Kotkatjärvenedustajaksi Karjalaisten konferenssiin, jossa hän luki omanensimmäisen runonsa “Kaivoine”.

Alku oli hankalaa, koska vastustus karjalan kieleen olivoimallista. Koulun venäläisen johdon kanssa oli vaikeuksia,vaikka Moskovasta kuului, että piti kehittää kansallisia kulttuu-reja. Kun Z. D. kertoi opettajakollegoilleen karjalaisistalauluista, runoista ja tarinoista, nämä tuijottivat kertojaa tyhjinsilmin, myös ne, jotka Karjalassa olivat kasvaneet. Jopa kylänkarjalaiset miehetkin olivat karjalan kouluopetusta vastaan. Olivain pieni joukko, joka oli kielen opetuksen puolella. Sentäänkarjalaisia lauluja ei kukaan vastustanut, ja niin Kotkatjärvelläpidetyn Karjalassa kuuluisaksi tulleen kokouksen 1989 jälkeenopettajien kuoro lauloi ensi kerran Karjalan rahvaan lauluja. Jasilloin Z. D. lausui kylän kerholla ensimmäistä kertaa Kaleva-lan runoja karjalaksi.

Joguine-kuoro ilahdutti Kotkatjärven koulun karjalais-

illassa suomalaisvieraita toukokuussa 2001 (Taisto Valkonen

2001)

116“Juureta ni kargei heinäine ei kazva” karjalainen sananlasku

sanoo. Karjalaisilla on syvät juuret. Heidän esi-isänsä elivätjo vuosituhansia sitten, rakensivat ja loivat Karjalan kauniiksija elinkelpoiseksi. Koska kansa ei kuitenkaan elä pelkälläleivällä, niin tarvittiin paljon runoja, lauluja ja puhetta, joistajotkut elävät yhä Karjalassa. Fil.tri Väinö Kaukonen (1952, 32)on kansanrunouden alkuperäiskysymystä käsittelevässä artik-kelissaan nähnyt vastaavanlaista: “Historialliset tapahtumat jaulkonaiset elämän edellytykset, aineellinen kulttuuri koko moni-naisuudessaan sekä yhteiskunnalliset ja valtiolliset olot ovataina vaikuttaneet ihmisyksilöiden mielikuvitukseen ja sitenmyös kansanrunouteen.”

Heräte kääntää Kalevala, jota Z.D. oli aiemmin lukenutvenäjäksi, tuli Eino Karhun teoksesta “Elias Lönnrot”. LönnrotiaZ. D. kiittää usein siitä, että tämä pelasti häviämästä Kalevalanrunot. Myös Moskovassa painettu V. Jevsejevin “Karjalais-suomalainen rahvaan eepos” oli Z.D:lle merkittävä. Z.D. eivoinut kylmäverisesti katsoa sitä, etteivät karjalaiset voineetomalla kielellään lukea Kalevalaa, joka kertoi omien esi-isienja -äitien elämästä. Kalevalassa on paljon annettavaa ja sillä onsijansa nykyajan karjalaisillekin. Z.D. oli vakuuttunut, etteipitäisi hylätä omaa kulttuuria, elämäntapoja eikä moraalia. Eipitäisi loitota Jumalasta eikä luonnosta. Kalevala on yhteinensuomensukuisten muistomerkki, jonka parhaat runot Lönnrotkeräsi nimenomaan karjalaisista kylistä, joissa niitä laulettiinpitkinä talvi-iltoina, kalassa, pelloilla, poluilla kulkiessa, töitätehdessä, metsällä tulien ääressä. Kanteleen soitto kajahtiammoin Aunuksen joka pikkukylässäkin.

117

Karjalaiskulttuurin vaalimiseksi on joihinkin kouluihin

rakennettu karjalaistyyliset pirtit, jollaisessa Kotkatjärven

koulun historian opettaja (vas.) kertoi suomalaisvieraille

kotiseudun menneisyydestä. Tulkkina toimi Zinaida Dubinina.

(Seppo Hyyrö 2013)

Z.D. päätti kääntää Kalevalan karjalan kielelle ja avata omankauniin Karjalan kielineen etenkin lapsille, jotta nämä näkisi-vät oman suuren historiansa. Kannustusta Kalevalan kääntämi-seen Z. D. sai kylänsä karjalaisilta. Myös oman äidin muistosydämessä tykytti käännöstyöhön. Äiti oli “pagissut” japajattanut” kotioloissa kalevalaisia runoja. Juottovasikalle äitisaattoi sanella: “Midä sugu, sidä heimo, sidä sinä vazazeni.Niittyheiny syödäväkse vilu vezi juodavakse!” Myös lapsille“pajozii pajatettih”. Lapsena Z. D. ei äidin “loruja” juurikuunnellut, koska sodan keskellä kasvu oli kipeää. Vastaaikuisena Z. D. on tajunnut, miten rikkaan perinnön hän on

118äidiltään saanut sanoina, runoina ja lauluina. Muutkin karjalai-set kuin Z. D:n äiti “pakisivat” kuin kalevalaiset aikoinaan. Hekerjäsivät luonnosta armoa ja jos olivat kipeitä, niin äiditparansivat sairaita “lugusillaan” tai puhelemalla kuin Kaleva-lassa.

Kun Z. D:n työ karjalan opettajana alkoi Kotkatjärven kou-lussa, ei ollut oppimateriaalia, jonka puutetta muutkin karjalankielen opettajat valittivat 1990-luvulla (Antonova 2000). Z.D.päätti itse luoda luettavaa lapsille. Kokoonnuttiin kylän karja-laisten kanssa ja etsittiin kaikki vanhat laulut. Haastateltiinkylän rahvasta ja kirjoitettiin muistiin vanhoja runoja, laulujaja tarinoita lapsille luettaviksi. Koululle saatiin oma TV-asematurkiseläimiä kasvattaneen kolhoosin tuella, ja niinpä kerranviikossa rahvaan kodeissa voitiin kuulla omakielistä puhetta.Mummot ja vaarit yhtyivät tuumaan. Koulussa pidettiinkarjalankielisiä pruasniekkoja ja joka vuosi oli suuri Kalevala-pruasniekka, jossa opettajien kuoro lauloi. Käytiin esiintymäs-sä muissa kylissä ja Suomessakin. Lapsille avattiin kesälläkarjalankielinen leiri, jolle perustan Z.D. hankki Opetusminis-teriöstä. Leiri “Livvin lintuset” sai palkinnon Moskovasta.Hyvä oli aika tuolloin 1990-luvulla karjalan kielen suhteen.“Paras aika, mitä on ollut karjalan kielellä” Z. D. tuumaa nytjäljestäpäin.

2000-luvulle tultaessa Z. D:llä oli 75 kollegaa 12 eripiirissä ja 53 koulussa. Opettajista vain 2 oli miehiä. Nuoretkarjalan kielen opettajat olivat harvinaisia, ja niinpä karjalaaopettivat jo eläkkeelle siirtyneet tai eläkeikää lähenevät naiset.Opettajat pitivät yhtä mm. käyden kursseja Aunuksessa.(Antonova 2000.)

119Tyhjästä nyhjätty karjalainen oppimateriaali

Z. D. aloitti karjalan opetuksensa rakentamisen tyhjästä.Venäläinen koulunjohtaja ihmettelikin, miten karjalan opetustaylipäätään saatettiin antaa, koska ei ollut mitään, mihin nojau-tua. Hän tarkoitti puuttuvia oppimateriaaleja. Dubinina vastasirehtorilleen: “Onhan meillä sentään päämme”. Vastaava koke-mus “omasta päästä” on ollut monella muullakin karjalan opet-tajaksi ryhtyneellä (Antonova 2000).

Z.D. laati kaikenlaista oppimateriaalia. Hän kirjoitti runojaja tarinoita, käänsi, laati ohjelmistoja, kirjoitti virsiä suurilleblanketeille, jotta lapset saattoivat lukea niitä laulaessaan. Häntoimitti opetuskirjankin, jonka käsikirjoitus kyllä hukkui minis-teriöön.

Ensimmäiseksi ilmestyi Z. D:n kääntämänä “Lasten Raamat-tu” v. 1995. Se annettiin jokaiseen karjalaiseen kotiin. Kysyjiäoli paljon, ja vastaanotto oli erittäin hyvä. Lapsille luettiinRaamattua karjalaksi oppitunneilla. Silloin lapset eivät osan-neet lukea karjalan kieltä itse, mutta heitä opetettiin sitä luke-maan. Karjalankielinen pyhäkoulu avattiin Kotkatjärvellä suo-malaisten avustamana. Suuri urakka oli äänittää karjalaksikanadalaisten tekemä Jeesus-elokuva . Z. D. käänsi tuon Luuk-kaan evankeliumin mukaan tehdyn filmin tekstin ja luki sen.Tuolloin hän raatoi illat koulun kylmässä kabinetissa ja lukitekstejä sormet kohmeessa.

Raamatun käännöstyö jatkui Z.D:n elämässä. Hänet kutsuttiinkarjalankielisen Raamatun käännöstyöryhmään, johon kuului-vat suomalaiset Inka Pekkanen ja Sinikka Saari. Z.D. noudattikutsua, jonka hän koki Jumalan käskyksi. Käännöstyö vei Z.D:n10 vuoden aikana lukuisia kertoja Suomeen, Helsinkiin jaTampereelle. Osia käännöstyön tuloksista julkaistiin vihkosi-na. Vanhempi polvi ei ollut oppinut lukemaan karjalaa koulus-sa, mutta Oma Mua -lehteä lukien oli opittu äidinkielen luke-mista. Raamatun käännökset ja sitten vuonna 2003 ilmestynyt

120Uuzi Sana (Uusi Testamentti) antoivat lukumateriaalin rahvaal-le.

Uuden Testamentin karjalankielisen käännöksenilmestymisjuhlaa vietettiin 4.5.2003 ensin Petroskoin upeassaFilharmonia-salissa, sitten Kotkatjärvellä ja vielä seuraavanapäivänä Aunuksessakin. Pertroskoissa juhlayleisön silmienedessä luki “Ozakkahat ollah net ket kuultah Jumalan sana daruatah sidä myöte”. Arvokkaaseen ohjelmaan kuului mm. alueenarkkipiispa Manuilin tervehdys ja Z.D. palkitseminen korkea-arvoisella mitalilla. Tuolloin Karjalassa toimi 54 ortodoksistakirkkoa. UT:n käännöstyössä Dubininan 10 vuoden työpanosoli keskeistä. UT saatiin kylien karjalaisille sekä kirjana ettääänitteinä, joita nauhalle ovat lukeneet mm. arkkipiispa Leo jaZ. D (Nenonen 2008). Rahvas on mielellään lukenut jakuunnellut UT:ta. Z.D:n tuntoja kuvaa toteamus: Se kieli eihäviä, jonka kielellä on Raamattu. Vanhan Testamentin kirjoi-tusten kääntäminen karjalaksi on meneillään, ja Z. D. onsiinäkin työssä ollut mukana.

Kalevala kääntyi kokonaan karjalaksi

Kalevalan käännöstyöhön ryhtyminen oli Z. D:lle kutsumus-työ, niin oman sisäisen motivaationsa kuin opettajatyönsä vuok-si. Jo ennen Uuden Testamentin käännöstyötä Z. D. oli aloittanutKalevalan runojen kääntämisen. Kun Z. D:n venäjänkielistäKalevalaa lukeneet oppilaat luulivat Kalevalan sankareita ve-näläisiksi väkeviksi miehiksi, eivät karjalaisiksi, niin Z.D:nusko Kalevalan kääntämisestä karjalaksi vahvistui entisestään.

Kalevala-käännöksiään Z. D. luki oppilailleen, jotka innos-tuivat. Kalevala-pruasniekoissa esitettiin käännettyjä Kaleva-la-runoja, ja karjalaiset iloitsivat kuullessaan omasta muinai-sesta elämästään. Kalevala-runojen nosto oli hyvin rakastakansalle, joka oli harjaantunut vaikenemiseen ja puhunut vain

121omien seinien sisällä.

Koulupäivien jälkeen opettaja Z. D. istui illat pitkät koululla,luki, käänsi ja kirjoitti. Kalevalan runo toisensa perään kääntyikarjalaksi vuosien varrella. Omina mielirunoinaan kääntäjäpitää erityisesti Lemminkäisen äidin ja Ainon tarinoita, muttasuosikkeja ovat hänelle myös muut naisista kertovat runot.Näytteeksi karjalankielisestä Kalevala-käännöksestä on allapätkä Kullervo-runosta (33. runo) Z. D:n kääntämänä. Vieressäsamat säkeet suomenkielisinä.

Kullervo, Kalervon poigu, Kullervo, Kalervon poika,Kaššalih evähät pani, otti konttihin evästä,Ajoi lehmät suodu myö, ajoi lehmät suota myöten,Ice kangahale nouzi, itse kangasta kapusi.Nenga sanoi astujes, Sanan virkki vierressänsä,Karjan ajajes pagizi: kertoeli käyessänsä:

Z. D. jäi eläkkeelle Kotkatjärven koulusta palveltuaan siellä25 vuotta, mutta on jatkanut uutterasti työtään karjalan kieleneteen, palkatta. Joskus hän on saanut pienen palkkion työstään.Paras palkka on ollut kuitenkin se, että Kotkatjärvellä vuosi-tuhannen vaihteessa puhuttiin yleisesti karjalaa ja lapset saivatkoulussa 1-2 tuntia äidinkielensä opetusta, joka kyllä onmyöhemmin vähennetty miltei olemattomiin. Rahvas kuulles-saan Kalevalaa omalla kielellään toteaa: “Tässä se on! Kale-vala on sydämessämme, meidän geeneissämme.” Siinä ilokääntäjälle, joka on saanut myös kielteisiä kannanottoja työs-tään. Häntä on moitittu siitä, ettei Kalevalaa olisi pitänytkääntää takaisin karjalaksi, koska Lönnrot on sen kerran kään-tänyt kulttuurikielelle eli suomeksi. Miksi Kalevala pitäisikääntää takaisin!

Kun Kalevala oli lähes kokonaan käännettynä, Petroskoinpedagogisen yliopiston silloinen karjalan kielen opettajarohkaisi Dubininaa kääntämään loputkin Kalevalan runot, jotta

122Kalevala voitaisiin julkaista karjalankielisenä. Dubinina tekityötä käskettyä, ja niin 15 vuoden suurtyö tuli valmiiksi vuonna2006. Painatusta käännökselle ei vain Karjalasta löytynyt.Niinpä Suomessa Karjalan kielen seura otti käännöksen, jakarjalankielinen Kalevala ilmestyi 3.12.2009 Helsingissä.Arvokkaassa julkistamistilaisuudessa SKS:ssa olivat mukanalähes 100 vieraan joukossa silloinen Tasavaltamme presidenttiTarja Halonen sekä molempien kirkkokuntiemme arkkipiispat.Presidentti Halonen korosti juhlapuheessaan vähemmistökielenmerkitystä ja sitä, että tuolloin 160-vuotias Kalevalamme olivihdoin luettavissa karjalaksi. Halonen piti käännöstä kunnian-osoituksena niille Lönnrotin tapaamille runonlaulajille, joidenäidinkielellä Kalevala Z:D:n käännöksenä ilmestyi.

Karjalankielisen Kalevalan ilmestymisjuhlassa 3.12.2009

Helsingissä puhuivat mm. Suomen Tasavallan presidentti

Tarja Halonen ja käännöstyön tehnyt opettaja-runoilija

Zinaida Dubinina. (Seppo Hyyrö 2009)

Kevät 2010 oli Kalevalan kääntäjälle raskas ja murheelli-nen. Hän koki kotiseudullaan suoranaista vainoa. Z. D:tä am-

123muttiin kotipolulla jalkaan. Suomalaisten Kalevalan päivänähänen yksi tyttäristään kuoli. Vainaja lähetettiin sinetöidyssäarkussa haudattavaksi kotikylän multiin. Kevään koittaessakoki Z. D. vielä kolmannenkin surun, kun hänen maaseutu-kotinsa Lumatjärvellä poltettiin. Palossa menehtyi myös Z. D:npoika. Tapahtumien tekijät ovat tietymättömissä.

“Ei pienytty pellole lykätä”

Pienelläkin kansalla tulisi olla valta elää. Vuonna 2009arvioitiin, että karjalaisia oli Venäjällä yli 200 000 ja Suomes-sa noin 25 000, joista viidennes puhui karjalaa jatkuvasti.Karjalan kieli on kyllä häviämässä, joskin Karjalan kylissäpuhutaan entistä avoimemmin äidinkieltä. Siellä ei tarvitseenää pelätä sen käyttöä. Kieltä puolustetaan, mutta yhteistäkirjakieltä ei ole saatu luoduksi. Karjalaiset eivät kieltäänhalua väkisin tehdä eivätkä syrjiä venäjää, vaan he tekevät työtäoman kulttuurinsa ja kielensä eteen saadakseen olla kaksikie-lisiä ja -kulttuurisia. Toivovatpa, ettei suomi olisikarjalaisnuorille äidinkielen kilpailija, vaan tie suomeen kul-kisi karjalan kautta. Uskoa kielen eteen tehdyn työn hedelmistäpidetään yllä. “Usko on gu valgei iespäi, kudai kuccuu.” , Z.D.siteeraa ja jatkaa venäläisellä sananparrella “Toivo kuoleeviimeisenä”.

Karjalankieliselle Kalevalalle on lukijoita. OmakielisestäKalevalasta on mahdollista tulla yksi karjalaisen identiteetinkeskeinen osa. Euroopan Unionin myötä vähemmistökielet ovatsaaneet todellisen mahdollisuuden elää ja kehittyä. Karjalantasavallassakin on vuonna 2004 hyväksytty kielilaki, joka tur-vaa karjalalle vähemmistökielen aseman. Laki mahdollistaakielen kehittymisen kirjakieleksi.

Vaikka karjalan kielen eteen työtä tehneet ihmiset ovat 2010-luvulla äidinkielensä suhteen apealla mielellä, uskoakin on.

124“Kieli on kuin lintu, se elää vapaana, lentää minne tahtoo jaminne tahtoo”, Z. D. muistuttaa ja jatkaa : “ Meile pidäy meijänkieli, myö olemmo livgiläzet”. Hän uskoo, ettei hyvä voi hävitäjäljettömiin eikä elämä lopu maaseudulla. Metsäkin kasvaauudestaan, vaikka sitä nykyisin hakataan. “Tulee uudet ajat”.

Itse Z. D. elää 80-vuotispäivänsä kynnyksellä uutta aikaa:hän on saanut iPadin, jonka välityksellä hän kääntää VT:nJesajan kirjaa karjalaksi suomalaisten kääntäjäkollegoidenkanssa.

Kotkatjärven kotinsa parvekkeelta Zinaida Dubinina osoit-

taa vieraalleen sitä paikkaa, jossa luoti lävisti hänen nilkkansa

v. 2010. (Tuula Hyyrö 2013)

125LÄHTEET

A. Painetut lähteet

Akilan, Ivan. 2001. Suomalais-karjalastuttamine vaigove’nalas-karjalastuttamine. Oma Mua 2.5.2001, 2.

Antonova, Natalja. 2000. Opastajan ruadoh neruo pidänolla. Oma Mua 28.9.2000, no 39, 2.

Anttila, Aarne. 1985. Elias Lönnrot: elämä ja toiminta.Helsinki: SKS.

Dubinina, Zinaida. 2003. Valgei Koivikko. Petroskoi:Periodika.

Dubinina, Zinaida. 2013. Kirjutukset. Karjalan Kielen Seurar.y. Kopijyvä.

Hyyrö, Tuula. 2009. Kalevala karjalan kielelle. Aikalainen.Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti 10, 7.

Hölsä, Martti. 2000. Itäkarjalaisopettajia Suomessa jatko-sodan aikana. Okka-säätiön julkaisuja.

Hölsä, Martti. 2002. Suomalainen kansakoulu Itä-Karjalas-sa 1941–1944. Okka-säätiön julkaisuja.

Kaukonen, Väinö. 1952. Karjalais-suomalainen kansanrunousKarjalan kansan alkuperäiskysymyksen valossa. Neuvostoliitto-instituutin vuosikirja No 3, 20–32.

Kotus. Kotimaisten kielten keskus. www.kotus.fi luettu16.8.2014.

Kulomaa, Jukka. 1989. Äänislinna. Petroskoinsuomalaismiehityksen vuodet 1941–1944. Helsinki: SHS

Lönnrot, Elias. 2009. Kalevala. Karjalankieline tevos. Hel-sinki: Karjalan Kielen Seura.

Mäkinen, Riitta. 2001. Aunus harmaasilmä lempääläistenmatkakohteena. Lempäälän-Vesilahden Sanomat 9.7.2001. No:o52, 8.

Mäkinen, Riitta & Hyyrö, Tuula. 2009. Kalevalaa ja komediaakarjalan kielellä. Pirta 3, 44.

126Nenonen, Säde. 2008. Karjalan kieli luontuu mainiosti

runollisiin psalmeihin. Helsingin Sanomat 11.7.2008.Penttonen, Matti. 2006. Karjal-Suomi-Karjal sanakniigu.

Karjalan Kielen Seura r.y.Kopijyvä.Pyöli, Raija. 1996. Venäläistyvä aunuksenkarjala. Kielen-

ulkoiset ja -sisäiset indikaattorit kielenvaihtotilanteessa. Joen-suun yliopiston humanistisen tiedekunnan julkaisija no 18.

Pyöli, Raija. 2012. Livvinkarjalan kielioppi. KarjalanKielen Seura. r.y. Kopijyvä.

Turun Sanomat. 26.7.2007. Lemminkäisen äiti puhuu karjalankieltä. Verkkolehti. http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri luet-tu 30.3.2009.

Seppälä, Helge. 1989. Suomi miehittäjänä 1941–1944. Hel-sinki: SN-kirjat Oy.

Volkov, Aleksander. 2001. Karjalazien kerähmö Priäz�s.Oma Mua 18, 2.

Väänänen, Pentti & Mäkinen, Riitta. 2013. Matka Laatokanja Aunuksen Karjalaan. Väänästen sukupuu N: o 21, 52–59.

Uuzi Sana. 2003. Helsinki: Biblienkiännändüinstituuttu.Yle Uutiset. Kulttuuri. 3.12.2009 klo 16.02. Kalevala

kääntyi vihdoin karjalan kielelle. http://yle.fi/uutiset/kalevala_kaantyi_vihdoin_karjalan_kielelle/59... luettu17.8.2014

B. Muut lähteet

Haastattelut: Dubinina, Zinaida.-Aunuksen Kotkatjärvellä 26.5.2001 ja 6.6.2013,

-Lempäälässä 12.4. 2009 ja Helsingissä 3.12.2009Kirjeenvaihtoa.

-Dubinina, Zinaida – Hyyrö, Tuula. 2000–2014