AIKUISTEN KIINTYMYSSUHTEET

SOSIAALIPSYKOLOGISESTA NÄKÖKULMASTA

Hilkka Helena Tukkiniemi

011878755

Helsingin yliopisto

Valtiotieteellinen tiedekunta

Sosiaalipsykologia

SP 20 Kandidaattitutkielma

Ohjaaja:

VTT yliopistonlehtori Jukka Tontti

2

Huhtikuu 2008

SISÄLLYS

1 JOHDANTO 3

2 KIINTYMYSSUHDETEORIA 4

3 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN RAKENNE JA TOIMINNOT 8

3.1 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN KÄSITTEELLISTÄMINEN 10

3.2 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN DIMENSIOT 13

3.3 AIKUISTEN KIINTYMYSTYYLIT 16

3.4 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN JATKUVUUS 20

4 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN TUTKIMINEN JA ARVIOINTI 21

5 KIINTYMYSSUHDETEORIAAN LIITTYVIÄ TUTKIMUKSIA 23

6 POHDINTA 25

LÄHTEET 29

3

1 JOHDANTO

Tämä kirjallisuuteen pohjautuva tutkielma liittyy Persoonallisuus, identiteetti ja yksilön

sosiaalinen kehitys -seminaariin, jonka suoritin syksyllä 2004. Valitsin tuolloin

seminaarityön aiheeksi aikuisten kiintymyssuhteet sosiaalipsykologisesta näkökulmasta

ja jatkan aiheen käsittelyä edelleen tästä näkökulmasta.

Kiintymyssuhdeteorian keskeinen ajatus on se, että varhaisessa kehitysvaiheessa

tapahtuva emotionaalisen siteen muodostuminen pienen vauvan ja hänen ensisijaisen

hoitajansa välille on ratkaisevan tärkeä lapsen myöhemmälle kehitykselle.

Lapsuudenaikainen kiintymyssuhde on perustana monille myöhemmille aikuisiän

vuorovaikutussuhteille ja vaikuttaa yksilön tasapainoiseen kehittymiseen.

Kiintymyssuhde kehittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa lapsen ja äidin tai hoivaajan

välille. Lapsena sisäistetty kiintymyssuhdemalli kulkee ihmisen mukana koko

elinkaaren ajan ja vaikuttaa ihmisen vuorovaikutuskäyttäytymiseen. Turvallinen ja

turvaton kiintymyssuhde ovat kiintymyssuhdeteorian keskeiset käsitteet ja väline

ymmärtää ja selittää lapsen sopeutumista ja psyykkistä tasapainoa tai vaihtoehtoisesti

psyykkisten häiriöiden syntymistä. (Bowlby, 1969.)

Työni etenee siten, että esittelen ensin John Bowlbyn luoman ja Mary Ainsworthin

edelleen kehittämän kiintymyssuhdeteorian peruspiirteitä. Sitten kuvaan, miten

aikuisten kiintymyssuhteet on määritelty ja käsitteellistetty. Aikuisten

kiintymystyyleistä ja dimensioista esittelen Ainsworthin ym. identifioimien

kiintymystyylien lisäksi Hazan ja Shaverin sekä Bartholomewin mallit, joita on käytetty

yleisesti viitekehyksenä aikuisten kiintymystyylien tutkimuksissa. Kiintymystyyleillä on

jatkumo lapsesta ikääntyvään, ja tästä syystä tuon esille myös kiintymystyylien

jatkuvuuteen liittyviä näkökulmia. Aikuisten kiintymystyylejä on tutkittu eri metodeilla,

jotka vaikuttavat tutkimustuloksiin ja niistä tehtäviin johtopäätöksiin. Esittelen aikuisten

kiintymystyylien keskeisiä tutkimusmenetelmiä ja niiden arviointia. Lopuksi tuon esille

kolme suomalaisten tutkijoiden tekemää tutkimusta, jotka liittyvät

kiintymyssuhdeteoriaan.

Kiintymyssuhdeteorian isän John Bowlbyn syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi

järjestettiin Tampere-talossa 1.–2.2.2007 seminaari. Tilaisuuden pääpuhujana oli John

Bowlbyn poika Sir Richard Bowlby, joka toimii kiinteässä yhteistyössä Lontoossa

sijaitsevan John Bowlby Center -keskuksen kanssa. Vaikka kiintymyssuhdeteoria on jo

4

vuosikymmeniä vanha, niin sen olemuksesta keskustellaan yhä. Tampereella pidetyn

seminaarin pyrkimyksenä oli nostaa esiin myös isän rooli lapsen kiintymyksen

kohteena. Sir Richard Bowlby kertoi seminaarissa uskovansa, että John Bowlbyn

viktoriaanisella lapsuudella oli suuri vaikutus hänen ajatteluunsa sekä

kiintymyssuhdeteorian syntyyn. Pienen Johnin suhde vanhempiinsa oli ollut etäinen, ja

hänen varhaisin kiintymyksen kohteensa lienee ollut Sir Richard Bowlbyn mukaan

perheen lastenhoitaja. Tästä johtuen John Bowlbyllä itsellään olisi ollut turvaton

kiintymyssuhde. (Davidsson, 2007, 18.)

2 KIINTYMYSSUHDETEORIA

Brittiläinen psykiatri John Bowlby (1907–1990) loi kiintymyssuhdeteorian peruspiirteet

vuonna 1958. Teoria pohjautuu etologian, evoluutio- ja kontrolliteorian sekä

psykoanalyysin käsitteisiin. Bowlby kokoaa teoriansa 1500-sivuisessa Attachment and

Loss -trilogiassaan. (Bowlby, 1969, 1973, 1980.) Bowlbyn tuotannon kuningasajatus on

se, että lapsen kokema äidinriisto ja rakkauden menetys voivat uhata lapsen kehitystä

(Hautamäki, 2000, 4). Aikana, jona Bowlby kehitteli teoriaansa, psykoanalyytikot olivat

Bowlbyn (1969, 221) mukaan yksimielisiä siitä, että lapsen ensimmäinen

vuorovaikutussuhde on hänen persoonallisuutensa peruskivi. Tämän

vuorovaikutussuhteen luonteesta ja alkuperästä ei oltu silloin kuitenkaan yksimielisiä.

Paljon myöhemmin post-bowlbyläiseksi kutsuttu Stern (2002, 117−132) on esittänyt,

että pikkulapsen ja hoivaajan välinen vuorovaikutus muuttuu vuorovaikutussuhteeksi

ensimmäisen ikävuoden lopulla. Kaikki vuorovaikutukset yhdessä vaikuttavat tämän

vuorovaikutussuhteen muodostumiseen. Käsitteellisesti vuorovaikutussuhde voidaan

määritellä Sternin (mt.) mukaan rakenteeksi tai kokemusten integraatioksi. Sen

keskeinen piirre on pysyvä psyykkinen mielikuva, skeema tai representaatio toisista

ihmisistä. Sternin (mt.) mukaan vuorovaikutussuhteiden muodostumisprosessi jatkuu

myös aikuisuudessa, mutta kaikkein dramaattisinta se on pienellä lapsella.

Bowlbyn (1969, 223–224) mukaan kiintymyskäyttäytymistä voidaan pitää yhtenä

sosiaalisen käyttäytymisen muotona ja se on ihmisen evoluutiossa yhtä tärkeä kuin

pariutumiskäyttäytyminen ja jälkeläisten tuottaminen ja kasvatus. Ihmislapsen

eloonjääminen ja sosialisaatio edellyttävät lapsen pitkäaikaista kiinnittymistä

hoitajaansa. Lapsi ei ole syntyessään emotionaalisesti eikä kognitiivisesti tai

5

sosiaalisesti valmis tähän maailmaan, vaan hän kasvaa omaksi itsekseen muiden avulla.

Bowlbyn (mt.) mukaan kiintymyskäyttäytyminen ei liity tarpeisiin tai vietteihin, vaan

tietynlaisen käyttäytymisjärjestelmän aktivoitumiseen. Tämä käyttäytymisjärjestelmä

kehittyy lapsessa, kun hän on vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja tässä ympäristössä

erityisesti äitinsä kanssa.

Kiintymyskäyttäytymisellä tarkoitetaan Bowlbyn (1980, 38–43) mukaan ihmisen kykyä

saavuttaa ja ylläpitää läheisyyttä tärkeiden ja turvaa tarjoavien ihmisten kanssa.

Kiintymyskäyttäytymisellä on oma dynamiikkansa ja merkityksensä ihmisen

elämänkaaren aikana ja se on nähtävä Bowlbyn mukaan erillisenä syömis- ja

seksuaalikäyttäytymisestä. Normaalin kehittymisen kuluessa kiintymyskäyttäytyminen

johtaa tunnesiteiden tai kiintymyksen kehittymiseen ensin lapsen ja aikuisen ja

myöhemmin kahden aikuisen välillä. Kiintymyssuhteen ydin on läheisyyden etsintä ja

sen biologinen funktio on pienen lapsen suojaaminen ja psykologinen funktio on tarjota

turvaa. Bowlbyn (1969) mukaan kiintymyskäyttäytymistä ohjaa sisäinen

säätelyjärjestelmä, jonka avulla lapsi säätelee aluksi fyysistä etäisyyttä ja myöhemmin

kokemaansa turvallisuutta suhteessa hoitajaansa. Lapsen kokema äidin saatavillaolo

vaikuttaa siihen, millaiseksi tämä dynaaminen säätelyjärjestelmä muodostuu.

Lapsen kiintyminen rakentuu vähitellen hoivaa tarjoavien aikuisten käyttäytymistä

koskevista sisäistetyistä työhypoteeseista tai sisäisistä representaatioista, jotka

järjestyvät uudelleen lapsen tekemien oletusten ja palautteen pohjalta. Sisäistettyjen

työhypoteesien avulla lapsi luo edustuksen itsestään suhteessa merkitseviin toisiin:

kuinka hyväksytty ja hyvän hoidon arvoinen olen. Nämä sisäiset mallit vaikuttavat

ajatusten, muistin ja tunteiden kehitykseen ja siihen tapaan ja niihin odotuksiin, joilla

lapsi lähestyy seuraavia ihmissuhteitaan. Lapsen kiintymisen tavat määrittelevät

Bowlbyn mukaan strategian, jolla lapsi eri konteksteissa löytää optimaalisen tasapainon

turvallisuuden tunteen säätelyn ja ympäristön tutkimisen välillä. (Bowlby, 1980, 38–

43.)

Bowlbyn (1980) mukaan erityiset olosuhteet kuten vierastilanne, väsymys,

pelästyminen, kiintymyksen kohteen poissaolo tai välinpitämättömyys laukaisee

kiintymyskäyttäytymisen. Tuttu ympäristö, kiintymyshahmon paluu ja

vastaanottavaisuus tai rauhoitteleva ja syliinottava käyttäytyminen saavat

kiintymyskäyttäytymisen loppumaan. Sekä Bowlby (1969, 1973) että Ainsworth (1978)

6

ovat painottaneet sitä, että kiintymyssuhteet sisältävät itsessään vahvoja tunteita, ei

ainoastaan turvallisuutta, ahdistusta, pelkoa ja vihaa, vaan myös rakkautta, surua,

mustasukkaisuutta ja kateutta, toisin sanoen ne sisältävät koko tunteiden kirjon.

Kiintymyssuhteeseen liittyvien sisäisten representaatiomallien muodostumisessa,

ylläpidossa ja uudistamisessa syntyy monia intensiivisiä tunteita, jotka vaikuttavat myös

nopeana ja tehokkaana arviointijärjestelmänä. Bowlby (1980) käyttää metaforaa

rakastuminen kuvaamaan kiintymyssuhteen muodostumista ja metaforaa toisen

rakastaminen kuvaamaan suhteen ylläpitämistä. Kiintymyshahmon tai partnerin

menettämisen Bowlby kuvaa suruna ja menettämisen uhkan ahdistuksena. Näihin

kahteen viimeksi mainittuun voi liittyä myös vihan tunteita. Kokemukset

kiintymyshahmon kanssa ensimmäisen vuoden, lapsuuden ja nuoruuden aikana ovat

Bowlbyn mukaan kaikkein tärkeimmät tekijät, jotka vaikuttavat yksilön

kiintymyskäyttäytymisen kehitykseen ja organisoitumiseen. Tapa, jolla

kiintymyskäyttäytyminen organisoituu osaksi persoonallisuutta, eli sisäiset

representaatiomallit itsestä ja muista, vaikuttaa muun muassa tunteiden hallintaan,

sosiaaliseen kanssakäymiseen ja mahdollisuuteen luottaa ja kiintyä aikuisena muihin

ihmisiin. (Bowlby, 1980.)

Bowlbyn oppilas, yhdysvaltalainen psykologi Mary Ainsworth kehitti omien

havaintojensa pohjalta kokeellisen tutkimusasetelman ”Infant Strange Situation”

(vierastilanne) tutkiakseen yksivuotiaiden lasten äitiinsä suuntaaman kiintymisen

yksilöllisiä eroja. Vierastilanne-menetelmällä havainnoidaan ja eritellään tapaa, jolla

lapsi käyttää äitiään turvapesänä (secure base), kun lapsen stressiä lisätään tilanne

tilanteelta kahdeksassa eri vaiheessa. Lapsen kiintyminen määritellään odotuksina eli

sisäistettyinä työhypoteeseina itsestä suhteessa toiseen, joita lapsella on

kiintymishenkilön saatavillaolosta eli siitä, miten äiti reagoi pienen lapsensa

pyrkimykseen hakea turvaa fyysisen läheisyyden avulla. Kiintymisen erittely tapahtuu

tarkasti havainnoitujen käyttäytymisseuraantojen pohjalta. Havainnoinnissa kiinnitetään

huomiota siihen, että hakeeko lapsi läheisyyttä, vältteleekö vai vastustaako hän

kontaktia. Lisäksi havainnoidaan sitä, miten tämä pyrkimys ilmenee katsekontaktien,

kasvonilmeiden ja liikkeiden koreografian kokonaisuudessa. (Ainsworth, Blehar,

Waters & Wall, 1978.)

7

Ainsworthin (1978) alkuperäiseen tutkimukseen osallistui 106 noin yksi vuotiasta lasta

Baltimore-alueen valkoisista keskiluokkaisista perheistä. Ainsworth kuvaa kolme

strategiaa, joilla pieni lapsi pyrkii ylläpitämään ja varmistamaan kiintymishenkilönsä

saatavillaolon. Yleisin kiintymystyyppi on luottavainen ja turvallinen (secure, Type B)

kiintymystyyli. Vierastilanteessa lapsi osoitti ahdistuksen merkkejä, kun äiti jätti hänet

vieraan kanssa, mutta äidin palatessa, oltuaan hänen lähellään jonkun aikaa, palasi

tutkimaan ympäristöään ja leikkimään. Nämä lapset ovat oppineet luottamaan äitinsä

saatavillaoloon. He ovat ensimmäisenä ikävuotenaan oppineet käyttämään äitiä

turvapesänään tutkiessaan maailmaa ja tekevät sen myös ”vierastilanteessa”. Äidin ja

vauvan vuorovaikutuksen havainnointi osoitti, että luottavaisten lasten äidit reagoivat

sensitiivisimmin eli nopeasti, johdonmukaisesti ja asianmukaisesti vauvan signaaleihin.

(Mt.)

Ainsworth (1978) tunnisti turvallisen kiintymystyylin lisäksi kaksi turvatonta (insecure)

kiintymystyyliä: välttelevän (avoidant, Type A) ja ristiriitaisen (ambivalent–resistant,

Type C) kiintymystyylin. Vierastilanne kontekstissa välttelevää tyyliä luonnehti

ahdistus erossaolon aikana, karttelevuus tai torjunta kiintymyshahmon palatessa.

Turvattomasti kiintyneet–välttelevät lapset ovat oppineet olemaan käyttämättä äitiä

turvapesänään ja pyrkivät välttämään tarvitsevuutensa, erityisesti kielteisten tunteiden

ilmaisua. Ainsworthin havainnot osoittivat, että turvattomasti kiintyneiden lasten äidit

olivat vastanneet johdonmukaisesti epäsensitiivisesti lapsen viesteihin tämän

ensimmäisen elinvuoden aikana. Ristiriitaista kiintymystyyliä luonnehti voimakas

ahdistus erossaolon aikana ja lähestyminen ja vältteleminen kiintymyshahmon

palatessa. Turvattomasti kiintyneet–ristiriitaiset lapset eivät ole vielä vuoden iässä

kyenneet organisoimaan strategiaa hallitakseen äitinsä monimutkaisia ja vaikeasti

ennakoivia vuorovaikutustapoja. (Mt.)

Turvallisesti kiintyneet lapset osaavat olla vuorovaikutuksessa, tutkivat ympäristöään ja

osoittavat emotionaalista joustavuutta. Välttelevät lapset ovat ahdistuneempia ja

pelokkaampia kotona ja vihaisia ja huomiota vaativia koulussa. Ristiriitainen lapsi on

riippuvainen, epäitsenäinen ja pelokas sekä emotionaalisesti epävakaa. Ainsworthin

mukaan lapsen turvallisen kiintymyssuhteen kehittymiselle kaikkein tärkeintä on

ensisijaishoitajan sensitiivisyys eli äidin reaktioiden nopeus, johdonmukaisuus ja

sopivuus. Kiintymistutkimuksen perususkomuksen on muodostanut käsitys äidin

8

sensitiivisyyden merkityksestä lapsen luottavaisen kiintymisen kehitykselle. Tässä

Ainsworth seuraa oppi-isänsä John Bowlbyn jalanjälkiä. (Ainsworth, 1978.)

3 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN RAKENNE JA TOIMINNOT

Berman ja Sperling (1994, 8) määrittelevät aikuisten kiintymyksen seuraavasti:

Aikuisten kiintymys on yksilön pysyvä taipumus etsiä ja ylläpitää läheisyyttä ja yhteyttä

yhteen tai useampaan läheiseen ihmiseen, joiden kanssa on potentiaalinen mahdollisuus

kokea fyysistä ja/tai psykologista turvaa. Tätä taipumusta säätelevät kiintymyksen

sisäiset mallit, jotka ovat yksilön kokemuksista vuorovaikutuksen kontekstissa

rakentuneita kognitiivisia, affektiivisia ja motivationaalisia skeemoja. Bermanin ja

Sperlingin mukaan aikuisten kiintymys mahdollistaa suhteen turvallisuuden, ei suhteen

turvallisuutta itsessään. Monilla ihmisillä on kiintymyssuhteita, jotka herättävät

ahdistusta ja vihaa, mutta silti he uskovat, että heidän kiintymyshahmollaan on

potentiaalinen mahdollisuus antaa turvaa. Kiintymys näyttäytyy avoimena

käyttäytymisenä, emotionaalisina reaktioina ja kognitiivisina toimintoina silloin, kun

kiintymyshahmon etäisyys ja saatavillaolo ylittää yksilöllisesti määritellyt rajat. Sisäiset

mallit ovat representaatioita siinä mielessä, että ne sisältävät käsityksen itsestä,

kiintymyshahmosta, kiintymysvuorovaikutuksen tilannevaihtelusta ja tunteista, jotka

liittyvät näihin molempiin. Sisäiset representaatiot perustuvat aikaisempaan

kiintymysvuorovaikutuksen historiaan sekä nykyiseen vuorovaikutukseen

kiintymyshahmon kanssa. Sisäiset mallit määrittelevät ne säännöt, joiden mukaan

vuorovaikutuksessa olevat kaksi henkilöä käyttäytyvät, tuntevat ja ajattelevat. (Mt.)

Berman ja Sperling (1994, 9–10) ovat sitä mieltä, että aikuisten

hoivaamiskäyttäytyminen on kiintymyskäyttäytymisen olennainen osa ja luonnollinen

seuraus. Tämä käsitys on päinvastainen näkökulmalle, jonka mukaan kiintymys- ja

hoivaamiskäyttäytyminen ovat riippumattomia, mutta toisiinsa yhteydessä olevia

käyttäytymisjärjestelmiä. Bermanin ja Sperlingin (mt.) mukaan heidän näkemyksensä

poikkeaa merkittävästi muun muassa Bowlbyn (1969) näkemyksestä, jonka mukaan

hoivaamiskäyttäytyminen ja kiintymyskäyttäytyminen ovat erillisiä

käyttäytymisjärjestelmiä. Bowlbyn alkuperäinen teoria nimenomaan tähdentää, että

kiintyminen viittaa lapsen suhteeseen äitiinsä, kun taas äidin tai isän suhde lapseen on

erillinen käyttäytymisjärjestelmä, joka viittaa hoivaamiseen. Berman ja Sperling (1994,

9

9–10) esittävät näkemykselleen kolme perustetta. Ensimmäinen on se, että

kiintymyskäyttäytyminen on täysin merkityksetön ilman hoivaavaa hahmoa tai

hahmoja. Ja itse asiassa häiriöt kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa selittävät

kiintymystyylien eroja ja sitä kautta myöhempää emotionaalista ja käyttäytymiseen

liittyvää sopeutumista. Toinen peruste näkökulmalle on se, että aikuisten toimiva

aviollinen ja seksuaalinen suhde vaatii vastavuoroisuutta ja luontevaa vaihtosuhdetta

hoivaamis- ja kiintymysroolien välillä. Lasten aikuistuessa vanhemmat pysyvät lastensa

kiintymyshahmoina, vaikka saavat myös itse aikuisilta lapsiltaan apua, tukea ja hoivaa.

Bermanin ja Sperlingin kolmas peruste liittyy heidän omiin henkilökohtaisiin ja

kliinisiin kokemuksiinsa siitä, että läheisessä yhteydessä kiintymykseen olevat

emotionaaliset kokemukset ovat juuri niitä, jotka ovat yhteydessä hoivaamiseen. (Mt.)

Berman, Marcus & Berman (1994, 213–214) vastustavat käsitystä siitä, että aikuisten

kiintymyssuhteen tehtävänä olisi erityisesti negatiivisten tunteiden säätely, kuten

Bowlby on tämän määritellyt. He perustelevat sitä ensinnäkin sillä, että

kiintymystyylien kehittymisen ja tunteiden välisen säätelyn välisellä yhteydellä ei ole

selvää hyötyä lajille. Todennäköisempää on se, että kiintymyksen odotettu lopputulos

on tunteiden säätely. Toinen perustelu erimielisyyteen on se, että heidän mielestään on

epätodennäköistä, että kiintymys säätelisi kaikkia tunteita tai edes kaikkia negatiivisia

tunteita. Monenlaiset sisäiset representaatiot tai käyttäytymisjärjestelmät säätelevät

tunteita enemmän tai vähemmän. Berman ym. (mt.) esittävät, että ahdistuksen säätely

sekä jotkut vihan muodot ovat kiintymyksen odotettuja seurauksia. Heidän mukaansa

kiintymyssuhteen tehtävä aikuisilla on dyadisen perheyksikön ylläpito, mikä lisää lajin

eloonjäämistä. Aikuisten kiintymyssuhteen päämääränä on säädellä optimaalisesti

läheisyyden ja etäisyyden jatkuvuutta ja pysyvyyttä intiimeissä suhteissa. Läheisyyden

säätely puolestaan säätele ahdistusta ja turvallisuutta. Yksittäisellä pariskunnalla

yhteenkuuluvuus tai läheisyys säätelee myös tunteita, mikä puolestaan helpottaa tai

estää pariskunnan kommunikointia, tunteiden ilmaisua, frustraation sietoa ja väistämättä

ihmislajin säilymistä, mihin liittyy pariskunnan kyky tuottaa ja kasvattaa lapsia.

(Berman ym., 1994.)

Weiss (1982, 172–174) on puolestaan esittänyt kolme tekijää, jotka erottavat aikuisten

kiintymyksen lasten kiintymyksestä. Ensinnäkin lapsilla kiintymys esiintyy suhteessa

hoivaajaan, kun taas aikuisilla kiintymys ilmene suhteessa läheisiin vertaisiin. Läheisiä

10

pidetään voimanlähteinä erityisesti haastavissa tilanteissa. Toiseksi aikuisilla

kiintymyskäyttäytyminen ei peitä alleen muita käyttäytymisjärjestelmiä kuten pienillä

lapsilla. Aikuiset kykenevät lapsia paremmin kiinnittämään huomiota muihin suhteisiin

ja asioihin, huolimatta kiintymyssuhteeseen liittyvästä uhkasta. Aikuiset ovat myös

parempia sietämään väliaikaista eroa kiintymyshahmosta, koska he luottavat

kiintymyshahmon paluuseen ja itseensä. Kolmanneksi aikuisten kiintymyksen erottaa

lasten kiintymyksestä se, että aikuisella kiintymyskäyttäytyminen kohdistuu henkilöön,

jonka kanssa on yleensä myös seksuaalinen suhde. (Mt.)

3.1 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN KÄSITTEELLISTÄMINEN

Bermanin ja Sperlingin (1994, 10–14) mukaan aikuisten kiintymyksen tutkimuksissa on

painotettu Bowlbyn teorian eri näkökulmia, ja siten tutkimusten tekniikat ja

johtopäätökset ovat riippuneet paljolti siitä, mitä näkökulmaa teoriasta on painotettu.

Kiintymyksen erilaisissa käsitteellistämisissä on kiinnitetty huomiota aikuisten läheisten

suhteiden eri puoliin. Berman ja Sperling esittävät kolme aikuisten kiintymyksen

käsitteellistämismallia. Ensimmäinen on kiintymys tilaperustaisena syndroomana (state-

based syndrome) tai ahdistusoireina, jotka ilmenevät silloin, kun kiintymyshahmo ei ole

saapuvilla. Toisen mallin mukaan kiintymys käsitteellistetään piirreperustaisena

taipumuksena (trait-based tendency) muodostaa tietyn tyyppisiä kiintymyssuhteita ja

reagoida näihin suhteisiin samalla tavoin. Kolmannen mallin mukaan kiintymys

käsitteellistetään kahden ihmisen välillä meneillään olevaksi interaktiiviseksi

prosessiksi. (Mt.) Seuraavaksi tarkastelen yksityiskohtaisemmin näitä kolmea

näkökulmaa.

Ensimmäinen näkökulma on kiintymyksen käsitteellistäminen tilana ja kiintymykseen

liittyvä ahdistus. Bermanin ja Sperlingin (1994) mukaan aikuisten kiintymyssuhteiden

varhaisimmissa tutkimuksissa on tutkittu aikuisten reaktioita kiintymyssuhteen

häiriöihin. Useimmissa näissä tutkimuksissa on oletettu, että aikuiset muodostavat

kiintymyssuhteita toisen aikuisen kanssa mennessään naimisiin. Tästä syystä on sitten

tutkittu naimisissa olevien ihmisten reaktioita kiintymyshahmon menettämiseen.

Tutkimuksissa oletettiin, että lähes kaikki aikuiset kokevat samanlaisia eroon liittyviä

tuntemuksia, kuin vanhempansa menettäneet lapset. Näiden tutkimusten mukaan

aikuiset kokevat samanlaisia tuntemuksia avioerossa ja puolison kuolemassa. Nämä

reaktiot vastaavat niitä, joita nähdään, kun lapsi erotetaan kiintymyshahmostaan, ja ne

11

sisältävät protestointia, toivottomuutta sekä irrallisuuden tunteita. Kiintymykseen

liittyvää ahdistusta on tutkittu Bermanin ja Sperlingin (mt.) mukaan myös

normatiivisissa erotilanteissa, kuten esimerkiksi opiskelupaikan vaihdoissa. Tulokset

ovat osoittaneet, että opiskelijat yleensä pitävät yllä kiintymystä vanhempiinsa, ja tämä

puolestaan voi vaikuttaa myönteisesti heidän sopeutumiseensa ja vähentää

emotionaalisen ahdistuksen määrää opiskeluvuosina. Tutkimustuloksista voidaan tehdä

se johtopäätös, että rakastava ja huolehtiva kiintymys vanhempiin, puolisoon ja ystäviin

edesauttaa mukautumista ja tervettä sopeutumista lukuisiin elämän stressitekijöihin.

Toisaalta kiintymyksen tilamalli auttaa selventämään aikuisten yleisiä reaktioita

menetykseen ja eroon. (Mt.)

Toinen näkökulma on käsitteellistää kiintymys piirteenä ja sisäisenä työhypoteesina.

Bermanin ja Sperlingin (1994, 10–14) mukaan aikuisten kiintymyksen tutkimuksissa on

yleisesti oletettu, että aikuisten kiintymystyyleissä on pysyviä yksilöllisiä eroja.

Kiintymystyylit viittaavat erityisiin kiintymyksen sisäisiin työhypoteeseihin, jotka

määräävät ihmisen käyttäytymistyylin todelliseen tai kuviteltuun kiintymyshahmosta

eroon joutumiseen ja jälleen näkemiseen. Näiden sisäisten työhypoteesien on oletettu

olevan pysyviä eri aikoina ja eri suhteissa. Keskeinen ero kiintymyksen

käsitteellistämisessä piirteeksi tai tilaksi on se, että edellisessä painotetaan

emotionaalisten kokemusten pysyviä yksilöllisiä eroja ja jälkimmäisessä

emotionaalisten reaktioiden universaalisuutta suhteessa eroon ja menetykseen.

Bermanin ja Sperlingin (mt.) mukaan vielä ei kuitenkaan ole saatu selville lapsen

kiintymykseen liittyvien sisäisten työhypoteesien suhdetta aikuisten vastaaviin. Yhtä

mieltä ollaan kuitenkin siitä, että aikuisten kiintymystyylit olisivat pysyviä intiimeissä

suhteissa ja läpi aikuisuuden, vaikka ne ovatkin saattaneet muuttua lapsuuden aikaisista

kiintymystyyleistä. Kiintymyksen piirremalli valaisee sitä, mitä ihmiset ajattelevat

läheisistä suhteista ja samalla se pyrkii selittämään sitä, miksi ihmiset reagoivat uhkaan

tai menetykseen erilaisilla, mutta pysyvillä tavoilla. (Berman ja Sperling, 1994.)

Kolmas näkökulma on käsitteellistää kiintymys vuorovaikutuksena sekä liittää se

rakkauteen ja avioliittoon. Kiintymyssuhdeteorian avulla on pyritty ymmärtämään

vuorovaikutusta, ja sen häiriöitä avioliitossa. (Mt.) Bermanin ja Sperlingin (1994)

mukaan tutkijat ovat tehneet vähän sellaista tutkimusta, jossa olisi verrattu keskenään

aikuisen vuorovaikutusta nykyiseen kiintymyshahmoon ja vanhempi–lapsi -

12

vuorovaikutusta. Mikään lähestymistapa ei ole Bermanin ja Sperlingin (mt.) mukaan

ottanut huomioon niitä Bowlbyn teorian näkökulmia, joissa on painotettu

molemminpuolisia vuorovaikutusmalleja ja tavoitekorjattuja (goal-corrected)

palautemekanismeja. Nykyiset tutkijat tutkivat kiintymystä ikään kuin se liittyisi

lyhytaikaisiin aikuisen intiimien suhteiden vuorovaikutukseen. Kobakin ja Hazanin

(1991) tutkimuksen tulosten mukaan avioliitossa olevilla kiintymyssuhteen

turvallisuuden ja avioliiton vuorovaikutuksen ja laadun välillä on merkittävä korrelaatio.

Tässä tutkimuksessa tutkijat ovat painottaneet Bowlbyn teorian niitä puolia, joiden

mukaan kiintymyksen sisäiset representaatiot sekä vaikuttavat että muuntuvat

nykyisessä suhteessa. Sisäiset representaatiot ovat yksilön ja hänen kumppaninsa

vastavuoroisen vuorovaikutuksen tulosta, ja tästä syystä on tärkeä tarkastella, kuinka

puolisoiden käyttäytyminen assosioituu heidän kumppaninsa kiintymystyylin

turvallisuuteen. Berman, Marcus & Berman (1994) ovat tutkineet kiintymyksen yhteyttä

avioliittoon sopeutumisessa ja aviollisessa vuorovaikutuksessa. Näiden tutkimustulosten

mukaan turvallinen–turvallinen aviopari osoitti vähemmän läheisyyteen pyrkivää

käyttäytymistä ahdistavan erossaolon jälkeen ja olivat tyytyväisempiä avioliittoonsa,

kuin turvaton–turvallinen aviopari. Berman ym. (mt.) esittävät, että vaikka

kiintymystyyli on yksilön persoonallisuuden osa, niin siihen vaikuttavat merkittävästi

sekä yksilön herkkyys kiintymyksen laukaiseviin tekijöihin että merkittävien

kiintymyshahmojen käyttäytyminen ja kiintymystyyli. Kiintymyksen sisäiset

representaatiot välittävät aviosuhdetta molemmilla puolisoilla. Siten toisen puolison

turvaton kiintymystyyli vaikuttaa aviolliseen sopeutumiseen ja

kiintymyskäyttäytymiseen sekä häneen itseensä että puolisoon. Bermanin ja Sperlingin

(1994, 14) mukaan kiintymyksen vuorovaikutusmalli saattaa olla kaikkein

käyttökelpoisin tutkittaessa, kuinka kiintymys näyttäytyy läheisissä ihmissuhteissa, ja

miksi yksilöiden erilaiset reaktiot riippuvat kumppanin luonteenpiirteistä.

Kobakin (1994) mukaan aikuisten kiintymyssuhteiden tutkimuksissa ensisijaisina

aiheina ovat olleet persoonalliset tai yksilölliset erot. Hänen on sitä mieltä, että

yksipuolinen keskittyminen sisäisiin representaatioihin ja kiintymyssuhdetyyleihin on

johtanut siihen, että on jätetty huomiotta se, kuinka nykyiset parisuhdemallit vaikuttavat

persoonallisuuteen. Kobak esittää, että aikuisten kiintymystä tulisi tarkastella sekä

persoonallisuuden että parisuhteen konstruktiona. Tämä auttaisi ymmärtämään

paremmin kiintymyksen jatkuvuutta ja muutoksia. Hän kritisoi sitä, että

13

kiintymyssuhteita pidetään mieluummin stabiileina kuin muuttuvina. Vaikka on

olemassa todisteita kiintymystyylien jatkuvuudesta, niin Kobakin (1994) mukaan 12–18

kuukauden ikäisten lasten kiintymystyyleissä on todettu tutkimuksissa epävakaisuutta ja

alttiutta ympäristön muutoksille. Siten muutokset kiintymyssuhteissa muovaisivat

pienten lasten sisäisiä representaatioita. Kobak on myös sitä mieltä, että kiintymystyylit

tulisi tulkita nykyisten suhteiden tuotteina eikä persoonallisuudesta johtuvina. Kuitenkin

yksi persoonallisuuteen liittyvä merkittävä seikka on se, kuinka kokemukset muuttavat

sisäisiä representaatioita, ja kuinka voidaan mitata sitä, ovatko sisäiset mallit sopivia tai

vanhentuneita tietyssä vuorovaikutussuhteessa. Jos sisäiset mallit ovat avoimia

muutokselle, kykenee yksilö sopeuttamaan mallit uusiin tilanteisiin ja reagoimaan

joustavasti eri suhteisiin. Kobak esittää myös, että jos aikuisten kiintymystyylejä ei ole

arvioitu ennen suhteen muodostumista, niin ei voida olla varmoja siitä, ovatko

kiintymystyylit nykyisen vuorovaikutussuhteen tuotetta, vai ovatko

vuorovaikutussuhteet kiintymystyylien tuotetta. Kobakin mukaan puolison valinta,

rakastuminen sekä uuden suhteen luominen tarjoavat lupaavia mahdollisuuksia tutkia

aikuisten kiintymyksen persoonallisuuden ja parisuhteen osien dynaamista

vuorovaikutusta. (Mt.)

3.2 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN DIMENSIOT

Bermanin ja Sperlingin (1994, 14–20) mukaan kiintymyksen psykologiset

yksityiskohdat ovat melko kompleksisia. Kiintymyssuhteet ovat laadultaan monitahoisia

ja monimutkaisia ja niitä on olemassa koko ajan parisuhteissa. Kiintymyssuhde koostuu

meneillään olevassa parisuhteessa geneettisesti määräytyvästä

käyttäytymisjärjestelmästä, kiintymyssuhteiden mentaalisista representaatioista, yksilön

vuorovaikutushistoriasta ja elinympäristön kontekstista. Koska eri vuorovaikutussuhteet

ovat hyvin erilaisia, niin on tärkeää tunnistaan aikuisten kiintymyksen ominaispiirteitä

ja tutkia, kuinka ne näyttäytyvät eri vuorovaikutussuhteissa. Vain harvoja läheisiä

vuorovaikutussuhteita voidaan kuvata turvaa tarjoavina kiintymyssuhteina.

Turvallisuutta tuovia kiintymyssuhteita ovat yleensä aikuisten suhteet vanhempiinsa,

lapsiinsa ja yhteen tai muutamaan rakastettuun. Kiintymyssuhteet onkin yleensä liitetty

rakkaussuhteisiin, avioliittoon ja vanhemmuuteen. Bermanin ja Sperlingin mukaan

psykoterapeuttista suhdetta, ohjaaja-, vertais- ja työkaverisuhdetta ei voida pitää

kiintymyssuhteena. (Berman & Sperling, 1994.)

14

Berman ja Sperling (1994, 14–20) ovat sitä mieltä, että kiintymyssuhteen intensiteettiä

tai vahvuutta on vaikea määrittää. Heidän mukaansa aikuisten kiintymyksen

intensiteettiä voidaan parhaiten ymmärtää yksilön reaktioista todelliseen, uhkaavaa tai

kuviteltuun eroon sekä pitkäaikaisiin tai pysyvämpiin menetyksiin. Intensiteettiä

voidaan mitata seuraamalla menetyksen jälkeisten spontaanien tai hallitsevien

kiintymyshahmoa koskevien ajatusten määriä, pyrkimystä päästä kontaktiin

kiintymyshahmon kanssa, ja halua tai pyrkimystä palata kiintymyshahmon seuraan.

Kiintymyksen intensiteettiä voidaan mitata myös sillä, kuinka voimakas

yhteensulautumisen halu, mustasukkaisuus tai turvattomuus on. Lisäksi voidaan mitata

sitä, kuinka tärkeäksi kiintymyshahmo kuvataan omalle elämälle. (Berman & Sperling,

1994.) Levittin, Coffmanin, Guacci–Francon & Lovelessin (1994) mukaan

kiintymyksen intensiteetillä on merkittävä rooli elämänmuutosvaiheissa ja Antonucci

(1994) pitää kiintymyksen intensiteettiä merkittävänä läpi elämän kaaren.

Kiintymyksen turvallisuus lienee Bermanin ja Sperlingin (1994, 14–20) mukaan

kaikkein yleisimmin tutkittu kiintymyksen ominaisuus. Kiintymyksen turvallisuus

vaikuttaa siihen, missä määrin negatiiviset tunnetilat kuten ahdistus ja viha ovat läsnä

kiintymyssuhteen kontekstissa. Pienen lapsen turvallisella kiintymyksellä on

merkittäviä seurauksia aikuisen sosiaaliselle sopeutumiselle ja saattaa olla yhteydessä

myöhempään psykopatologiaan neurobiologisten mekanismien kautta. Turvallinen–

turvaton -dimensio vaikuttaa suurimpaan osaan läheisiä vuorovaikutussuhteita ja

erityisesti niiden laatuun. Yksilöillä, jotka näyttäytyvät turvattomina, ja jotka koetaan

epäluotettavina ja välinpitämättöminä, on enemmän vuorovaikutusongelmia,

masennusta ja ahdistusta, ja yleensä he etsivät apua eri tahoilta. (Mt.)

Kiintymyksen intensiteetin ja turvallisuuden lisäksi Berman ja Sperling (1994) nostavat

esille kiintymyksen sensitiivisyyden merkityksen erityisesti kliinisestä näkökulmasta.

Kiintymyksen sensitiivisyydellä mitataan sitä, kuinka nopeasti aikuinen kokee suhteen

kiintymyssuhteeksi. Aikuiset muodostavat kiintymyssuhteita määrällisesti enemmän

kuin lapset. Yksilöiden välillä on kuitenkin merkittäviä eroja siinä, kuinka helposti he

muodostavat kiintymyssuhteita toisten aikuisten kanssa. Vaikka monet aikuiset

muodostavat klassisen kiintymyssuhdeteorian mukaisesti yhden tai muutaman

kiintymyssuhteen elämänsä aikana, niin löytyy myös yksilöitä, jotka muodostavat

kiintymyssuhteita helposti moniin ihmisiin elämänsä aikana. Näitä suhteita hallitsee

15

usein turvallisuus ja saatavillaolo, ja ne ovat hyvin usein intensiivisiä, ja suhteen

menetys koetaan hyvin voimakkaasti pitkän aikaa. Kliinisestä näkökulmasta erityisesti

rajatila ja riippuvat persoonallisuudet liittyvät tähän ryhmään. Nopeaa ja intensiivistä

kiintymyssuhteen muodostumista kuvataan käsitteellä ”epätoivoinen rakkaus”. (Mt.)

Meneillään olevassa kiintymyssuhteessa kiintymyskäyttäytymisjärjestelmä voi

aktivoitua nopeasti hyvin erilaisissa tilanteissa, tai se voi olla spesifinen ja rajoittunut ja

tulla näkyviin vain voimakkaan stressin tai uhkan yhteydessä.

Kiintymyskäyttäytymisjärjestelmän aktivoitumisessa ilmenee merkittäviä yksilöiden

välisiä laadullisia eroja. Aktivoitumiseen vaikuttavat kunkin yksilön sisäiset

representaatiot, suhteen ympäristökonteksti ja molempien näkökulmat

vuorovaikutuksesta. Aktivoituminen liittyy myös turvallisuuteen, sillä

turvaton/ristiriitainen ja turvaton/välttelevä kiintymystyyli aktivoituu helpommin, kuin

turvallinen kiintymystyyli. Berman ja Sperling esittävät esimerkin

kiintymyskäyttäytymisen aktivoitumisesta. Suhteen alussa vasta-avioituneet yleensä

viettävät paljon aikaa yhdessä ja reagoivat voimakkaasti joutuessaan eroon toisistaan ja

vaativat sitten aikaa läheisyydelle. Kun he ovat olleet naimisissa 20 vuotta, niin tämän

avioparin kiintymyskäyttäytyminen aktivoituu harvoin, koska he kokevat suhteessaan

suunnatonta turvallisuutta, ja puolison käyttäytymistä ei koeta uhkana

kiintymyssuhteelle. Kuitenkin sairaus, kuolema ja työttömyys muuttavat dramaattisesti

avioparin kiintymyskäyttäytymisen aktivoitumista. (Berman & Sperling, 1994, 18–19.)

Bermanin ja Sperlingin (1994, 19–20) mukaan vihan rooli on kaikkein monimutkaisin

ja vähiten ymmärretty puoli aikuisten kiintymyssuhteissa. Bowlbyn (1973) mukaan viha

on olennainen osa kiintymysjärjestelmää ja lapsella viha liittyy kiintymyshahmosta

eroon joutumiseen tai hylkäämisen uhkaan. Bowlby (mt.) esittää, että vihalla on

läheisissä suhteissa kaksi funktiota. Helpottava funktio auttaa yksilöä ylittämään esteitä

saavuttaakseen kiintymyshahmon läheisyyden ja pakottava funktio estää myöhempiä

eroja. Bermanin ja Sperlingin (1994) mukaan vihalla on aikuisten läheisissä suhteissa

sekä sopivia että huonosti sopivia funktioita. Monissa patologisissa suhteissa vihasta

tulee suhteen keskeinen komponentti ja aiheuttaa metaforisesti sanottuna suhteen

kuoleman. Vihan ilmenemisen syyt ovat kuitenkin näissä suhteissa joko epäselvät tai

hämmentävät sekä yksilöille itselleen että terapeuteille. Monet kliinikot ja tutkijat ovat

esittäneet, että viha avioliitoissa ruokkii läheisyyttä ja ylläpitää läheistä ja jatkuvaa

16

sidettä eronneiden ex-puolisoiden välillä. On myös mahdollista, että vihalla on minää

suojaavia funktioita. Viha voi torjua kiintymykseen liittyvät tunteet ja ahdistuksen

erityisesti niillä aikuisilla, joilla on erilliset kiintymyksen sisäiset mallit. Jos yksilö

tuntee vihaa kiintymyshahmoa kohtaan, niin kokemus hänen saavuttamattomuudestaan

on yhdenmukainen suhteen emotionaalisen valenssin kanssa. Bermanin ja Sperlingin

(1994) mukaan eri tutkimuksissa on tuotu esille, että ihmiset, joilla on välttelevä

kiintymystyyli, kokevat hyvin voimakasta vihaa ja menetystä, ja tämä ilmenee

voimakkaan stressin tai alentuneen minä kontrollin yhteydessä. Berman ja Sperling

(mt.) ovat sitä mieltä, että tarvitaan vielä paljon tutkimuksia ja pohdintaa, jotta vihan

rooli aikuisten kiintymyssuhteissa selkiytyisi. (Berman & Sperling, 1994, 19–20.)

3.3 AIKUISTEN KIINTYMYSTYYLIT

Erilaiset kiintymystyylit ja -strategiat vaikuttavat yksilön tapaan tulkita ja prosessoida

emotionaalisia signaaleja muissa ja itsessään sekä käsitellä mielessään

kiintymissuhteisiin liittyvää muuta informaatiota. Bowlby liittää kiintymysjärjestelmän

”deaktivaation” yksilön yrityksiin sulkea kiintymistä koskeva informaatio tietoisten

prosessiensa ulkopuolelle. Lapset omaksuvat erilaisia kiintymisstrategioita, joiden

avulla voidaan selittää yksilöiden välisiä eroja kiintymystä koskevan informaation

vastaanottamisessa ja käsittelyssä. Yksilön omaksumat kiintymysstrategiat vaikuttavat

siihen, millaiselle informaatiolle yksilö on avoimempi ja millaiselta ”sulkee silmänsä”.

(Bowlby, 1980; Hautamäki, 2001.)

Mary Ainsworth (1978) tutkijoineen tunnisti vierastilannetutkimuksissa kolme

kiintymystyylin perusmallia, yhden turvallisen ja kaksi turvatonta. Nykyisistä

kiintymystyylien tutkijoista Bartholomew ja Horowitz (1991) ovat sitä mieltä, että nämä

kiintymystyylit ovat organisoituneet erilaisten itseä ja muita koskevien sisäisten mallien

konfiguraatioista. Ainsworthin ym. löytämien luottavaisen (”B”), välttelevän (”A”) ja

ristiriitaisen (”C”) kiintymystyylin lisäksi on Mainin (1991, 140) mukaan löytynyt

kolmas turvaton tyyli, joka on orientoitumaton/organisoitumaton

(disorganized/disoriented) (”D”) kiintymystyyli. Tätä kiintymystyyliä ei tunnistettu

alkuperäisessä Ainsworthin ym. typologiassa. Mainin (1991) mukaan tämä neljäs

kiintymystyyli löydettiin, kun katsottiin uudelleen videoita vierastilannetutkimuksista

niiden lasten osalta, joita ei voitu luokitella kolmeen aiemmin määriteltyyn

kiintymystyyliin. Itse asiassa nämä lapset ilmaisivat erilaisia orientoitumattomia ja/tai

17

organisoitumattomia käyttäytymistapoja, joita ovat kaikkien liikkeiden jäädyttäminen,

lattialle heittäytyminen tai pään kääntäminen pois kiintymyshahmoa lähestyttäessä ja

itkeminen eron aikana sekä pois kääntymistä kiintymyshahmon palatessa. Mainin (mt.)

mukaan sitä, minkälainen vanhempien käyttäytymistyyli liittyy D-tyyliin, ei vielä

tiedetä, mutta oletetaan, että aikuisella voi olla ratkaisematon trauma, joka saa hänet

käyttäytymään ajoittain uhkaavasti tai pelottavasti. Tämä voi vaikuttaa siihen, että lapsi

on ajoittain ratkaisemattomassa konfliktitilanteessa, mikä johtaa orientoitumattomaan ja

organisoitumattomaan ”konflikti” käyttäytymiseen. (Mt.) Crittenden (1995, 367–406)

on luokitellut neljännen tyylin välttelevä/ambivalentti (avoidant/ambivalent) (”A/C”)

kiintymystyyliksi. Crittenden (mt.) esittää tutkimuksiinsa nojautuen, että A/C

kiintymystyyli syntyy silloin, kun ensisijaishoitaja on hyväksikäyttävä, masentunut,

henkisesti häiriintynyt tai äärimmäisen välinpitämätön.

Monet tutkijat ovat Rothbardin ja Shaverin (1994, 49–71) mukaan tutkineet

Ainsworthin ym. (1978) identifioimien kiintymystyylien jatkuvuutta lapsesta

aikuisuuteen, ja niiden roolia romanttisissa ja vanhemmuuden suhteissa. Mainin ym.

(1995) lähestymistavassa tutkittiin empiirisesti aikuisten haastatteluiden korrelaatioita

lapsuuden kiintymystyylin luokitteluun vierastilanteessa. Alkuperäiset tutkimukset

suoritettiin Mainin laboratoriossa haastattelemalla aikuisia, joilla oli pieniä lapsia,

heidän omista lapsuudenaikaisista suhteistaan vanhempiensa kanssa. Haastattelussa

esiin nousseita piirteitä verrattiin haastateltavien omien lasten

kiintymyskäyttäytymiseen. Arvioinnit perustuivat haastatteluiden ja nykyisen

mielentilan yhdenmukaisuuteen, eikä retrospektiiviseen selontekoon. Aikuisten, joille

luokiteltiin turvallinen ja autonominen kiintymystyyli, lapset voitiin arvioida

vierastilanteessa turvallisesti kiintyneiksi. Vastaavasti aikuisilla, joilla luokiteltiin

välttelevä kiintymystyyli, oli vältteleviä lapsia. Aikuisilla, joilla luokiteltiin ahdistuneen

ambivalentti kiintymystyyli, oli vastaavasti ambivalentisti kiintyneet lapset. Aikuiset,

joilla oli organisoitumaton kiintymystyyli, johtuen traumaattisista kiintymyssuhteeseen

liittyvistä tapahtumista, oli organisoitumattoman ja orientoitumattoman kiintymyksen

omaavia lapsia. (Rothbard & Shaver, 1994.)

Hazanin ja Shaverin (1987) lähestymistapa puolestaan perustui itseraportoidun kyselyn

mittauksiin aikuisten romanttisista kiintymystyyleistä. Heidän tarkoituksenaan oli

Rothbardin ja Shaverin (1994) mukaan tutkia, voiko kiintymyssuhdeteorialla ja

18

Ainsworthin ym. tunnistamilla kolmella kiintymystyylimallilla selittää romanttisen

rakkauden persoonallisia kokemuseroja. Hazan ja Shaver (1987) olettivat, että edellä

mainitut kolme kiintymystyyliä vastaavat aikuisten rakkaussuhteisiin liittyviä

kiintymystyylejä ja suunnittelivat yksinkertaisen ja yksiaiheisen itseraportointimittarin

tutkiakseen väitettään. Hazan ja Shaver (1987) kuvaavat kolmea aikuisten

kiintymystyyliä seuraavasti. Turvallinen (B-tyyli): Henkilö kokee pääsevänsä helposti

toisten lähelle ja haluaa hyväksyä toiset ja tulla hyväksytyksi. Henkilö ei pelkää

hylätyksi tulemista tai sitä, että joku tulisi liian lähelle. Välttelevä (A-tyyli): Henkilö

kokee tukalaksi toisten lähellä olemisen. Hänellä on vaikeuksia luottaa toisiin ihmisiin

täydellisesti, ja hän ei halua olla riippuvainen läheisistä ihmisistä. Henkilö on

jännittynyt, jos joku tulee liian lähelle, ja usein läheiset partnerit haluavat olla

intiimimmin, kuin mitä henkilö kokee miellyttäväksi. Ahdistunut ja ambivalenttinen (C-

tyyli): Henkilö kokee muiden olevan haluttomia tulemaan niin lähelle, kuin mitä hän

itse haluaisi. Henkilö on usein huolissaan siitä, että partneri ei todella rakasta häntä tai ei

halua pysyä yhdessä hänen kanssaan. Henkilö haluaa sulautua täydellisesti toisen

henkilön kanssa ja tämä pelottaa joskus läheiset ihmiset pois. (Feeney, Noller ja

Hanrahan, 1994, 129.)

Bartholomew (1990) puolestaan kehitti neliluokkaisen aikuisten

kiintymystyyliluokittelun. Rothbardin ja Shaverin (1994, 56) mukaan Bartholomew on

hankkinut vakuuttavia todisteluita siitä, että hänen kehittämänsä neliluokkainen

aikuisten kiintymystyylien malli selittäisi paremmin aikuisten

vuorovaikutuskokemuksia, kuin Hazanin ja Shaverin kolmiluokkainen malli.

Bartholomewin (1990) mukaan välttelevä kiintymystyyli tulee käsitteellistää sekä

pelokkaaksi että itseriittoiseksi. Bartholomew väittää, että aikuisten läheisyyden

välttelyn juuret ovat varhaisissa kiintymyskokemuksissa, missä emotionaalinen

haavoittuvuus liittyy vanhempien torjuntaan. Epäsuotuisat kokemukset johtavat

negatiivisiin representaatioihin muista ihmisistä, joiden oletetaan välittävän aikuisten

välttelevää kiintymystä läheisissä suhteissa. Toisin kuin lapset, aikuiset ovat tietoisia

täyttymättömistä kiintymystarpeista. Bartholomewin neljä kiintymystyyliä turvallinen,

takertuva (vastaa Hazanin ja Shaverin ahdistunut ja ambivalentti luokittelua), pelokas

(vastaa Hazanin ja Shaverin välttelevää luokka) ja itseriittoinen (vastaa Mainin ym.

itseriittoista luokkaa) voidaan erottaa toisistaan itseä ja toisia koskevien mallien

19

perusteella. Sisäisten mallien erot voivat johtua erilaisista kiintymyshistorioista.

(Bartholomew, 1990.)

Bartholomewin (1990) kiintymystyylien neliluokkaisessa mallissa turvallinen,

takertuva, itseriittoinen ja pelokas kiintymystyyli määritellään suhteessa kahteen

taustalla olevaan dimensioon eli käsitykseen itsestä ja käsitykseen toisista ihmisistä ja

näiden myönteisyyteen ja kielteisyyteen. Myönteisyyteen liittyy minän näkeminen

rakkauden ja tuen arvoisena, ja toisten näkeminen luotettavina ja saatavilla olevina.

Kielteisyydessä minää ei nähdä rakkauden ja tuen arvoisena, ja toiset nähdään

epäluotettavina ja torjuvina. Myönteinen käsitys itsestä ja muista luonnehtii turvallista

kiintymystyyliä, kun taas negatiivinen käsitys itsestä ja muista on tyypillistä

pelokkaassa kiintymystyylissä. Turvallisesti kiintyneiden myönteinen käsitys itsestä

ilmenee hyvänä itsetuntona ja luottamuksena omaan hyvyyteen ja rakastettavuuteen

sekä odotuksena muiden hyväksynnästä ja arvostuksesta itseä kohtaan. Myönteinen

käsitys muista ilmenee vuorovaikutustaitoina ja sosiaalisuutena sekä luottamuksena

muiden apuun ja tukeen silloin, kun on avun tarpeessa. Pelokkaasti kiintyneet

suhtautuvat kielteisesti sekä itseensä että muihin, ja sen mukaisesti tuntevat olonsa

ahdistuneeksi sekä yksin ollessaan että toisten ihmisten seurassa. Pelokkaasti kiintyneet

eivät luota omiin taitoihinsa ja kykyihinsä, ja eivät uskalla pyytää muiden apua, koska

eivät luota muiden haluun auttaa heitä. (Mt.)

Takertuvassa kiintymystyylissä käsitys itsestä on negatiivinen, mutta käsitys muista on

myönteinen, kun taas itseriittoisessa kiintymystyylissä käsitys itsestä on myönteinen ja

käsitys muista negatiivinen. Kielteinen käsitys itsestä ilmenee yleensä itsen ja omien

kykyjen väheksyntänä sekä omien toiveiden ja tarpeiden mitätöintinä, mikä heijastuu

odotuksina siitä, millaista kohtelua on mahdollista ja oikeutettua saada muilta ihmisiltä.

Kielteinen käsitys muista estää luottamasta muiden apuun ja hyväksyntään silloinkin,

kun niitä tarvitsisi sekä vähentää muiden tuen ja seuran etsimistä. Itseriittoisesti

kiintyneillä on yleensä korostuneen hyvä itsetunto, halu pärjätä yksin ja taipumus

painottaa tiedollisten asioiden hallintaa, ja lisäksi avun pyytäminen ja heikkouden

näyttäminen on heille hyvin vaikeaa. Takertuvasti kiinnittyneet ovat tunteikkaita ja

seurallisia ja turvautuvat mielellään muiden apuun silloinkin, kun se ei ole

välttämätöntä, mutta yksin jäädessään ahdistuvat. (Bartholomew, 1990.)

20

3.4 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN JATKUVUUS

Antonuccin (1994, 256–272) mukaan kiintymystä on pidetty koko elämänkaareen

kuuluvana käsitteenä, ja sekä Bowlby (1969) että Ainsworth (1991) ovat käsitelleet

kiintymystä tästä perspektiivistä. Pienten lasten kiintymyksen tutkijat ovat yhä

enenevässä määrin alkaneet tutkia kiintymystä koko elämänkaaren näkökulmasta, ja

Antonuccin (mt.) mukaan muun muassa Bretherton ja Walters ja erityisesti Main,

Kaplan ja Cassidy sekä Ricks ovat keskittyneet aikuisten kiintymyksen tutkimiseen.

Ikääntyvien ihmisten kiintymyssuhteisiin vaikuttavat koko elämän aikaiset sekä yksilön

sisäiset että yksilöiden väliset kehityspolut. Yksilön sisäisellä kehityssuunnalla

tarkoitetaan yksilön kehitystä, joka tapahtuu yksilössä ajan kuluessa. Kun yksilöiden

välinen kehitys alkaa, jatkaa yksilö suhteiden ylläpitoa muihin ihmisiin. Antonuccin

mukaan on tärkeää huomioida se, että ikääntyvillä ihmisillä on paljon kokemuksia

erilaisista vuorovaikutussuhteista, jotka puolestaan vaikuttavat aikuisten

kiintymystyyleihin. Näiden ihmisten välisten kokemusten ymmärtäminen on erittäin

tärkeää aikuisten kiintymystyylien ymmärtämisessä. (Antonucci, 1994.)

Rothbardin ja Shaverin (1994) mukaan kiintymystyylien pysyvyydestä läpi elämän tai

mitkä tekijät voivat jouduttaa aikuisen kiintymystyylin muuttumisen toiseksi, ei tiedetä

paljoakaan. Vaikka useissa tutkimuksissa on osoitettu melko luotettavasti aikuisten

kiintymystyylin pysyvyys, niin kukaan ei ole Rothbardin ja Shaverin (mt.) mukaan

tehnyt pitkittäistä kiintymystyylien pysyvyystutkimusta. Tutkimusten mukaan sisäisten

representaatioiden muutos on vähäisempää kuin niiden pysyvyys (22 % vs. 78 %), mikä

on yhtenevä Bowlbyn väitteen kanssa siitä, että vuorovaikutussuhteen sisäiset mallit

ovat pysyviä. Kiintymystyylin muutos on tutkimusten mukaan todennäköisempää

turvalliseen suuntaan kuin turvattomaan (98 % vs. 2 %), mikä on yhtenevä teoriaan

perustuvan oletuksen kanssa siitä, että ihmisellä on sisäinen taipumus etsiä turvaa.

Silloin kun muutos tapahtuu toisesta turvattomasta tyylistä toiseen turvattomaan, on se

tavallisesti välttelevästä tyylistä ahdistuneen ambivalenttiin (100 %). Kuvatessaan

läheisiä ihmissuhteitaan tutkittavat, jotka olivat vaihtaneet kiintymystyyliään, olivat

kokeneet suhteita, joissa toisen kiintymystyyli ei ollut sopinut tutkittavan aikaisempaan

tyyliin kuin ne, jotka eivät olleet vaihtaneet kiintymystyyliään. Vuorovaikutussuhteen

sisäiset mallit saattavat muuttua kiintymystyyliin sopimattomien kokemusten kautta.

Näiden löydösten perusteella voidaan Rothbardin ja Shaverin (mt.) mukaan olettaa, että

muutokset ympäristössä ja jatkuva vuorovaikutus omaan kiintymystyyliin

21

sopimattoman partnerin kanssa, pakottavat yksilön mukauttamaan sisäiset mallit

nykyisiin kokemuksiin sen sijaan, että hän liittäisi nämä kokemukset olemassa oleviin

representationaalisiin malleihin. Rothbard ja Shaver (mt.) ovat sitä mieltä, että todisteet,

jotka liittyvät sisäisiin representaatioihin, itseraportoituihin muistoihin omista

vanhemmista, käyttäytymisen havainnointiin ja vertaisten lausuntoihin, osoittavat sen,

että kiintymystyylejä esiintyy myös aikuisilla. Kiintymystyylejä ei kuitenkaan ole

Rothbardin ja Shaverin mukaan kirjoitettu kiveen ja ne eivät ole yhtä pysyviä kuin

geneettisesti määräytyvät persoonallisuuden piirteet. (Rothbard & Shaver, 1994.)

4 AIKUISTEN KIINTYMYKSEN TUTKIMINEN JA ARVIOINTI

Bartholomewin ja Shaverin (1998) mukaan 1980-luvulla aloitettiin aikuisten

kiintymyssuhteiden tutkimukset kahdella erillisellä tutkimussuuntauksella. Toinen

tutkimussuuntaus oli Main ja Goldwyn (Main, 1991) kehittämä Adult Attachment

Interview (AAI) haastattelumenetelmä. AAI on strukturoitu, 15 kysymystä sisältävä,

puolikliininen haastattelu, jossa keskitytään yksilön varhaisiin kiintymyskokemuksiin ja

niiden vaikutuksiin. Haastattelun tarkoituksena on virittää haastateltava lapsuuteen sekä

nostaa esiin lapsuudenaikaisiin ja nykyisiin kiintymyssuhteisiin liittyviä mielikuvia ja

tunteita eli mentaalisia representaatioita kiintymyksestä, ja pohtia, mitä ne ovat

merkinneet omalle kehitykselle ja itselle vanhempana. Vanhempien haastatteluista

etsitään piirteitä, jotka voisivat osoittaa heidän lapsensa vierastilannemenetelmällä

luokitellun kiintymystyylin. (Main, 1991.) Monilla tutkimuksilla, joissa on käytetty AAI

-menetelmää, on vahvistettu se, että vanhempien haastattelukoodit liittyvät heidän

lastensa kiintymystyylien riippumattomiin arviointeihin (Bartholomew & Shaver,

1998).

Toisessa tutkimussuuntauksessa Hazan ja Shaver (1987) tutkivat aikuisten romanttisia

kiintymyssuhteita kehittämällään itseraportointikyselylomakkeella. Hazan ja Shaver

käyttivät viitekehyksenä Ainsworthin ym. luokittelemien kolmen kiintymystyylin

typologiaa, jonka avulla voitiin koodata aikuisten ajattelun, tunteiden ja käyttäytymisen

eroja romanttisissa suhteissa. Hazanin ja Shaverin (mt.) mukaan erityisesti krooninen

yksinäisyys liittyy turvattomaan kiintymystyyliin. Hazan ja Shaver kehittivät lyhyet

kuvaukset kolmeen kiintymystyyliin. Kuvaukset on esitetty aikaisemmin sivulla 18.

Kyselyssä tutkittavia pyydetään muistelemaan kaikkein tärkeintä rakkaussuhdettaan ja

22

valitsemaan yksi parhaiten sopiva kuvaus kolmesta. Hazanin ja Shaverin (mt.)

kategorialliseksi ja pakkovalintaiseksi kutsutussa mittausmallissa oletetaan ihmisten

välisen vaihtelun tietyn luokan sisällä olevan vailla merkitystä tai sitä ei esiinny. Tämä

mittausmalli operationalisoi kiintymystyylit suhteessa nykyisiin odotuksiin ja

kokemuksiin läheisissä suhteissa, eikä suhteessa lapsuudessa syntyneisiin sisäisiin

representaatioihin. (Mt.)

Bartholomewin ja Shaverin (1998) mukaan monet tutkijat olettavat edellä mainittujen

tutkimusten liittyvän toisiinsa, koska ne molemmat keskittyvät yksilöllisiin eroihin ja

luokittelevat ihmiset karkeasti neljään kiintymystyyliluokkaan. Bartholomew (1990)

tarkasteli uudelleen molempien traditioiden tutkimuksia ja tuli siihen johtopäätökseen,

että nämä tutkimussuuntaukset erosivat toisistaan monella tapaa. Ensinnäkin

Bartholomewin (1990) mukaan löytyi kaksi erillistä välttelevän kiintymystyylin

muotoa, joista toinen on itseriittoinen ja toinen pelokas. Toiseksi hän huomasi, että

nämä kaksi näkökulmaa suuntautuvat eri alueille, toinen vanhempi–lapsi -suhteen

retrospektiiviseen kuvailuun ja toinen nykyisiin aikuisen rakkaussuhteisiin.

Kolmanneksi haastattelut ja itseraportointimittarit heijastavat erilaisia aikuisen

kiintymyksen käsitteellistämisen tapoja. AAI kiinnittää huomion sisäisiin

representaatioihin, jotka paljastuvat epäsuorasti tutkittavan kertoessa lapsuuden

suhteista, ja ihmisten ei oleteta olevan tietoisia näistä sisäisistä malleista.

Itseraportointimittareissa sitä vastoin päähuomio on läheisiin ihmissuhteisiin liittyvissä

tunteissa ja käyttäytymisessä, joista tutkittava on tietoinen ja, joita hän kykenee

kuvailemaan hyvinkin tarkasti. (Bartholomew, 1990.)

Bartholomewin kehittämä aikuisten kiintymyksen malli pohjautuu molempiin

traditioihin. Bartholomew arvioi malliaan käyttämällä läheisten vuorovaikutussuhteiden

mittaamisessa itseraportointimittaria (muunneltu Hazanin ja Shaverin mittari) sekä

kahta haastattelua, joista toinen kohdistui lapsuuden kokemuksiin (yhtenevä AAI:n

kanssa) ja toinen vertaissuhteisiin, johon sisältyivät sekä ystävyyssuhteet että

romanttiset suhteet. Bartholomewin tutkimuksen tulokset vahvistivat sen, että sekä

käsityksellä itsestä ja käsityksellä muista ihmisistä on erilliset valenssit ja, että nämä

ovat merkittäviä dimensioita läheisissä suhteissa. Lisäksi nämä kaksi dimensiota voivat

vaihdella itsenäisesti. (Bartholomew & Horowitz, 1991.)

23

Seuraavaksi siirryn esittelemään kolmea suomalaisten tutkijoiden tekemää aikuisten

kiintymykseen liittyvää tutkimusta, koska on mielenkiintoista nähdä, miten suomalaiset

ovat tutkineet kiintymyssuhteita. Ensimmäisenä on Kaisa Männikön psykologian

väitöskirjaan liittyvä tutkimus ja seuraavana Nauhan ja Silven sekä Lehtosen ja

Niemelän tutkimukset. Kaisa Männikön tutkimuksen viitekehyksenä on Bartholomewin

neliluokkainen aikuisten kiintymyksen malli. Nauha ja Silven sekä Lehtonen ja Niemelä

käyttivät sen sijaan Mainin ja Goldwynin kehittämää luokittelua. Tutkimukset liittyvät

mielestäni persoonallisuuspsykologian piiriin.

5 KIINTYMYSSUHDETEORIAAN LIITTYVIÄ TUTKIMUKSIA

Kaisa Männikön (2001) tutkimuksen tavoitteena oli kehittää aikuisten itseraportoidun

kiintymyksen mittaamista ja kiintymystyylien päättelemistä itseraportoidusta

kiintymystiedosta. Toisena tavoitteena oli selvittää naisten ja miesten eroja tavassa

kiintyä nais- ja miespuolisiin kiintymyshahmoihin. Tutkimuksen kolmas tavoite oli

tutkia eri kiintymystyyliryhmiin kuuluvien ihmisten persoonallisuuden piirteiden ja

psykososiaalisen toimintakyvyn eroja. Tutkimuksen viitekehyksenä Kaisa Männikkö

käytti Bartholomewin (1990) esittämää neliluokkaista aikuisten kiintymyksen mallia:

turvallinen, takertuva, itseriittoinen ja pelokas kiintymystyyli. Männikkö käytti

tutkimuksessaan professori Lea Pulkkisen Lapsesta aikuiseksi -pitkittäistutkimuksen

osanottajia ja aineistoa, joka on kerätty itseraportoinneilla ja persoonallisuuskyselyillä

tutkittavien ollessa 27-, 33- ja 36-vuotiaita. Tutkittavien kiintymystyyliä mitattiin 36-

vuotiaana Bartholomewin ja Horowitzin (1991) kiintymyksen itseraportointimittarilla.

(Männikkö, 2001.)

Männikkö (2001) kehitti tutkimuksessaan sekä luokitteluun perustuvan että tilastollisen

menetelmän kaikkien osanottajien luokittelemiseksi kiintymystyyliryhmiin, niin sanotun

laajennetun kiintymystyyliluokittelun. Männikön tutkimus toi uutta tietoa kiintymyksen

sukupuolieroista. Tutkimuksen tulosten mukaan takertuva kiintymystyyli luonnehtii

naisia ja itseriittoinen kiintymystyyli miehiä, mutta ainoastaan miespuolisten

kiintymyshahmojen suhteen. Sekä miehillä että naisilla turvallinen kiintymystyyli

naispuolista kiintymyshahmoa kohtaan oli tyypillisin. Männikkö (mt.) toteaa

tutkimuksessaan, että taipumus kuvata omaa kiintymystään useammalla, kuin yhdellä

kiintymystyylillä, liittyi yleiseen psykososiaalisen toimintakyvyn laskuun, neuroottisiin

24

ja psykoottisiin persoonallisuuden piirteisiin sekä persoonallisuuden haavoittuvuuteen.

Turvallinen kiintymystyyli oli Männikön tutkimuksen tulosten mukaan yhteydessä

hyvään psykososiaaliseen toimintakykyyn ja sosiaaliseen persoonallisuuteen, kun taas

turvattomasti kiintyneillä oli monenlaisia psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia ongelmia.

Erityisesti pelokkaasti kiintyneillä oli alkoholiongelmia sekä kohonnut taipumus

rikollisuuteen. (Mt.)

Männikön (2001) tutkimuksen tulokset tukevat käsitystä kiintymyksestä ja

persoonallisuudesta erillisinä, mutta mielekkäällä tavalla toisiinsa yhteydessä olevina

oas-alueina ihmisen kehityksessä. Persoonallisuudella lienee vahvempi

temperamenttiperusta, kun taas yksilöllinen kiintymystyyli kehittyy suurelta osin

ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Männikön (mt.) mukaan kiintymyksen

mittaamisessa tulisi käyttää riittävän moniportaista asteikkoa, ja lisäksi tulisi kiinnittää

huomiota naisten ja miesten eroihin eri sukupuolta oleviin kiintymyshahmoihin.

Nauha ja Silven (2000) ovat tutkineet suomalaisten miesten ja naisten

kiintymyssuhdejakaumia ja pariskuntien lapsuudenaikaisten kiintymyssuhteiden

yhteyttä toisiinsa. Tutkimukseen osallistui 86 perhettä ja tutkimusmenetelmänä

käytettiin AAI -menetelmää. Haastattelussa haastateltavia pyydettiin kuvaamaan

lapsuuttaan ja sen vaikutusta häneen aikuisena ja vanhempana, varhaislapsuuden

perhesuhteita, menneisyyden suhteista vanhempiin, nykyisiä suhteita vanhempiinsa ja

lapsiinsa. Tutkijat analysoivat haastattelut suoraan videonauhoilta Mainin ja Goldwynin

vuonna 1994 kehittämän uuden luokittelun mukaan. Pääluokkina käytettiin autonomista

(F = autonomous), etäännyttävää (itseriittoinen) (Ds = Dismissing) sekä jumiutunutta (E

= enmeshed) kiintymystyyliä. Pääluokkien lisäksi käytettiin kiintymyssuhteeltaan

ratkaisematonta (U = unresolved) luokkaa. Tutkimuksen tulosten mukaan

etäännyttävästi kiintyneiden miesten osuus oli suurin; heitä oli noin puolet kaikista

miehistä. Kiintymyssuhteeltaan autonomisia oli lähes puolet kaikista miehistä ja

kiintymyssuhteeltaan jumiutuneita vain muutama. Naisten kiintymyssuhdejakaumassa

autonomisia oli yli puolet kaikista naisista, etäännyttäviä naisia oli vajaa neljännes ja

jumiutuneita alle viidennes. Puolisoiden kiintymyssuhteiden yhdistelmissä kahden

autonomisesti kiintyneen aikuisten parit muodostivat suurimman osuuden (34 %)

kaikista pareista. Silvenin ja Nauhan mukaan haastattelujen kuvaaminen videolle, jota

25

he ovat tehneet vuodesta 1996, mahdollistaa kiintymystyylien arvioinnissa

lisäinformaation saamisen haastateltavan ilmeistä, eleistä ja puheen tyylistä. (Mt.)

Lehtonen ja Niemelä (2000) ovat vertailleet tutkimuksessaan äitien ja heidän 18-

vuotiaiden lastensa kiintymystyylejä AAI -menetelmällä. Kiintymyssuhdetyypit olivat

samat kuin Nauhan ja Silvenin tutkimuksessa eli autonominen, etäännyttävä ja

jumiutunut kiintymystyyli. Haastattelut luokiteltiin Mainin ja Goldwynin systeemin

mukaan. Tutkimukseen osallistui 19 äitiä ja heidän 18-vuotiaat esikoisensa. Tulosten

mukaan kaikkien viiden kiintymyssuhdetyypiltään autonomiseksi luokitellun äidin

lapset olivat autonomisesti kiintyneitä. Kymmenen kiintymyssuhdetyypiltään

etäännyttäviksi luokitellun äidin lapsista seitsemän luokiteltiin etäännyttäviksi ja kolme

autonomisiksi. Täten seitsemällä äidillä ja heidän 18-vuotiaalla lapsellaan

kiintymyssuhde oli pysynyt samana, mutta kolmella muuttunut. Neljän

kiintymystyyliltään jumiutuneeksi luokitellun äidin lapsista kahdella oli pysynyt sama

jumiutunut kiintymystyyli, kuin äidillä ja kahdella lapsella kiintymystyyli oli muuttunut

etäännyttäväksi. Tässä tutkimuksessa kiintymyssuhdetyyppien pysyvyys äidiltä lapselle

oli oletetun suuruinen (74 %), mikä vastaa aikaisemmissa tutkimuksissa saatuja

tuloksia. Autonomisesti kiintyneiden äitien lasten kiintymyssuhteiden pysyvyys vastasi

myös aikaisempia tutkimustuloksia. Eniten muutoksia tapahtui etäännyttävästä

kiintymystyylistä autonomiseen, mikä vastasi myös ennakko-oletuksia. (Mt.)

6 POHDINTA

Viimeisen vuosikymmenen aikana mikään muu tutkimusalue persoonallisuus- ja

sosiaalipsykologian alalla ei ole herättänyt Simpsonin ja Rholesin (1998, 3–4) mukaan

niin paljon mielenkiintoa, kuin kiintymyssuhdeteorian soveltaminen aikuisten suhteiden

tutkimiseen. Aikuisten kiintymystutkimus alkoi kukoistaa kuitenkin vasta 1980-luvun

puolivälistä lähtien. Simpson ja Rholes (mt.) ovat löytäneet kiintymyssuhdeteoriasta

kaksi rakenneosaa. Heidän mukaansa normatiivinen osa pyrkii selittämään modaalisia,

lajityypillisiä käyttäytymismalleja ja kehitysvaiheita, joiden kautta lähes kaikki ihmiset

kehittyvät. Yksilöllisten erojen osa puolestaan pyrkii selittämään pysyviä ja

systemaattisia poikkeamia modaalisista käyttäytymismalleista ja vaiheista. Simpson ja

Rholes (mt.) ovat sitä mieltä, että nykyään suurin osa empiirisestä tutkimuksesta

keskittyy kiintymyksen yksilöllisiin eroihin normatiivisten piirteiden sijaan, mikä johtuu

26

Mary Ainsworthin pioneeritutkimuksen menestyksestä pienten lasten kiintymysmallien

tutkimisessa.

Kiintymyssuhdeteorian yleinen viehätysvoima pohjautuu Rothbardin ja Shaverin (1994,

31–71) mukaan sen kykyyn yhdistää etologian, psykoanalyysin ja sosiokognitiivisen

näkökulman eri puolia yhteneväisiksi ja hedelmällisiksi, mutta empiirisesti testattaviksi

väitteiksi, koskien sosiaalista käyttäytymistä ja persoonallisuutta. Kiintymyssuhdeteoria

tarjoaa heidän mukaansa sekä distaalisen että proksimaalisen selityksen

persoonallisuuden synnystä ja pysyvyydestä. Sen mukaan sisäinen

kiintymyskäyttäytymisjärjestelmä yhdessä kokemuspohjaisten sisäisten työmallien tai

representaatioiden kanssa muodostavat perustan erilaisille motivationaalisille,

kognitiivisille, emotionaalisille ja käyttäytymistaipumuksille, jotka muodostavat

persoonallisuuden. (Mt.)

Ainsworthin (1991) mukaan kiintymyssuhdeteorian tärkein tehtävä on johdattaa

tutkijoita lisätutkimuksiin, mikä puolestaan laajentaa ja parantaa kiintymysteoreettista

ymmärtämystä. Ainsworth (mt.) esittää myös, että tutkimuksissa tulisi käyttää sekä

luonnollista havainnointia että haastatteluihin ja diskursseihin liittyvää verbaalisen

käyttäytymisen tutkimusmenetelmiä, kun tutkittaan kaiken ikäisten ihmisten

kiintymyssuhteita. Marronen (1998) mukaan kiintymyssuhdeteoria on vahvistunut

empiiristen tutkimusten kautta, mutta hän on sitä mieltä, että ilman tutkimuslöydöksiä

teorialla ei olisi niin vahvaa asemaa, kuin mitä sillä nykyään on. Mielestäni Bowlbyn

kiintymyssuhdeteoria on ollut menestyksellinen ja herättänyt paljon mielenkiintoa, mikä

näkyy teorian stimuloimista tutkimusmääristä.

Mielestäni aikuisten kiintymyssuhteita ei voida tarkastella ilman lapsuudenaikaista

kiintymystyyliä. Aikuinen ei ole koskaan missään uudessa suhteessa ”tabula rasa” (tyhjä

taulu), vaan kaikki edelliset kiintymyssuhteet lapsuudesta lähtien vaikuttavat uudessa

suhteessa. Kiintymyssuhdeteoria selittää oivallisella tavalla sen, että sensitiivinen ja

hyväksyvä sosiaalinen vuorovaikutus lapsuudessa on edellytys normaalille

vuorovaikutuskehitykselle. Turvattomat kiintymystyylit ja erityisesti organisoitumaton

kiintymystyyli, ja niihin johtavat syyt tuovat hyvin esille sen, mikä merkitys varhaisten

vuorovaikutussuhteiden laadulla on ihmisen kehitykselle. Kiintymyssuhteen luomisen

kapasiteetti on Sir Richard Bowlbyn (Davidsson, 2007) mukaan kuitenkin yhä arvoitus.

Kiintymyssuhdetutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, kykeneekö pieni lapsi

27

samanaikaisesti luomaan yhtä intensiivisen ensisijaisen kiintymyssuhteen kahteen

hoivaavaan aikuiseen (mt.). Mielestäni sama kysymys voidaan esittää aikuisen kohdalla.

Kykeneekö aikuinen luomaan läheisiä kiintymyssuhteita useaan henkilöön? Tänä

päivänä syrjäytyneiden, sinkkujen ja yksinelävien ihmisten lukumäärä lisääntyy.

Voidaanko tätä selittää kiintymyssuhdeteorialla? Männikön (2001) tutkimuksen mukaan

suomalaisista turvallisesti kiintyneitä on 40 % ja loput turvattomasti eri alaluokissa. Sir

Richard Bowlbyn (Davidsson, 2007) mukaan ihminen välttelee myöhemmin kiintymistä

kehenkään, jos lapsuudessa puuttuvat sensitiiviset vuorovaikutussuhteet läheiseen

kiintymyshahmoon. Varhaisten lapsuudenkokemusten merkitys on ratkaiseva ja sitä on

vaikea muuttaa myöhemmin (mt.).

Kiintymyssuhdeteorian monipuolisuus näkyy siinä, että se on liitetty sosiaaliseen,

kehitykselliseen ja kliiniseen näkökulmaan ihmisen käyttäytymisen tutkimuksissa.

Persoonallisuus- ja sosiaalipsykologit ovat tutkineet persoonallisuutta ja sosiaalista

vuorovaikutusta. Kehityspsykologit ovat puolestaan tutkineet varhaisten

kiintymyssuhteiden vaikutusta lapsen emotionaaliseen, kielelliseen sekä sosiaaliseen

kehitykseen. Kliinisessä psykologiassa ja psykopatologiassa on kiinnitetty huomiota

varhaisten menetysten ja kaltoinkohtelun merkitykseen lapsen patologiseen kehitykseen.

Myös kiintymystyylien yhteyttä depressioon on tutkittu, kuten esimerkiksi Bifulco,

Moran, Ball ja Bernazzani (2002). Kiintymyssuhdeteoriaan liittyvällä

menetelmäkehittelyllä on pyritty samaan esille niin lasten kuin aikuisten

kiintymystyylit. Se, mistä näkökulmasta kiintymyssuhdetta tarkastellaan, vaikuttaa

tutkimusmenetelmien valintaan, tuloksiin ja niiden tulkintaan. Esimerkiksi nähdäänkö

kiintymystyyli pysyvänä sisäisenä representaationa vai mahdollisesti muuttuvana, ja

kuinka moniluokkaista kiintymystyyliluokittelua käytetään. Muun muassa Männikkö

(2001) on kehittänyt tutkimuksessaan aikuisten kiintymystyylien luokittelua. Alun perin

Ainsworthin ym. (1978) kehittämä kolmiluokkainen kiintymystyyliluokittelu on jäänyt

liian kapea-alaiseksi, ja osa tutkituista on jäänyt tämän luokittelun ulkopuolelle, ja tästä

syystä tarvitaan monipuolisempia luokittelumenetelmiä.

Kiintymyssuhdeteoriaan ja siihen liittyviä tutkimusmenetelmiä on hyödynnetty myös

aggressiivisen ja rikollisen käyttäytymisen syiden tutkimisessa. Muun muassa Lyn ja

Burton (2005) ovat tutkineet kiintymystyylien yhteyttä miesseksuaalirikollisten vihaan

ja ahdistukseen. Kesner ja Mckenry (1998) ovat tutkineet lapsuudenaikaisten

28

kiintymystekijöiden roolia ennustamaan miehen väkivaltaa läheistä naista kohtaan.

Mikulincer (1998) on puolestaan tutkinut aikuisten kiintymystyylejä ja yksilöllisiä eroja

vihan funktionaalisessa ja dysfunktionaalisessa kokemisessa. Crittenden (1995) on

tutkinut ja tuonut esille kaltoinkohtelun vaikutuksia kiintymystyylin muovautumiseen.

Crittenden käsitteellistääkin kiintymyksen teoriaksi suojautua vaaralta ja kiintymystyylit

strategioiksi, joilla voi ennustaa vaaraa, ja suojata itsensä vaaralta.

Mielestäni kiintymyssuhdeteoria auttaa meitä ymmärtämään ihmisen käyttäytymistä ja

käyttäytymisen muotoutumisen moniulotteisuutta, ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Mutta

kuten Sir Richard Bowlby (Davidsson, 2007) sanoo, kulttuuri ja yhteiskunta tarjoavat ne

puitteet, joissa kiintymyssuhde lähtee kehittymään. Mielestäni yhteiskunnan tasolla

tulisi nähdä varhaisten kiintymyssuhteiden laadun merkitys ihmisen normaalille

kehitykselle koko elinkaaren aikana, ja pyrkiä tukemaan vanhempia tai kasvattajia

luomaan turvallinen kiintymyssuhde lapselle. Näin voitaisiin mahdollisesti estää

myöhempiä vuorovaikutus- ja psykopatologisia ongelmia, ja jopa rikollisuutta ja

aggressiivista käyttäytymistä. Muun muassa Männikkö (2001) on tutkimuksessaan

todennut, että turvattomasti kiintyneillä on monenlaisia psyykkisiä, fyysisiä ja

sosiaalisia ongelmia. Erityisesti pelokkaasti kiintyneillä on alkoholiongelmia sekä

kohonnut taipumus rikollisuuteen (mt.).

29

LÄHTEETAinsworth, M. D. S. (1991). Attachments and other affectional bonds across the life

cycle. Teoksessa C. M. Parkers, J. Stevenson–Hinde & P. Marris (toim.),

Attachment across the life cycle (s. 33–51). London: Routledge.

Ainsworth, M. D. S., Blehar, M. C., Waters, E. & Wall, S. (1978). Patterns of

attachment: A psychological study of the strange situation. Hillsdale, NJ: Erlbaum.

Antonucci, T. C. (1994). Attachment in adulthood and aging. Teoksessa M. B. Sperling

& W. H. Berman (toim.), Attachment in adults: Clinical and developmental

perspectives (s. 256–272). New York: Guilford Press.

Bartholomew, K. (1990). Avoidance of intimacy: An attachment perspective. Journal of

Social and Personal Relationships, 7, 147–178.

Bartholomew, K. & Horowitz, L. M. (1991). Attachment styles among young adults: a

test of four-category model. Journal of Personality and Social Psychology, 61, 226–

244.

Bartholomew, K. & Shaver, P. (1998). Methods of assessing adult attachment: Do they

converge? Teoksessa J. A. Simpson & W. S. Rholes (toim.), Attachment theory and

close relationships (s. 25–45). New York: Guilford Press.

Berman, W. H. & Sperling, M. B. (1994). The structure and function of adult

attachment. Teoksessa M. B. Sperling & W. H. Berman (toim.), Attachment in

adults: Clinical and developmental perspectives (s. 3–28). New York: Guilford

Press.

Berman, W. H., Marcus, L. & Berman, E. R. (1994). Attachment in marital relations.

Teoksessa M. B. Sperling & W. H. Berman (toim.), Attachment in adults: Clinical

and developmental perspectives (s. 204–231). New York: Guilford Press.

Bifulco, A., Moran, P. M., Ball. C. & Bernazzani, O. (2002). Adult attachment style. I.

Its relationship to clinical depression. Soc Psychiatry Psychiatr Epidemiol, 37, (50–

59).

Bowlby, J. (1969). Attachment and Loss, Volume 1: Attachment. Harmondsworth :

Penguin Books.

Bowlby, J. (1973). Attachment and Loss, Volume 2: Separation: Anxiety and Anger.

Harmondsworth: Penguin Books.

30

Bowlby, J. (1980). Attachment and Loss, Volume 3: Loss: Sadness and Depression.

London: Basic Books.

Collins, N. L. & Read, S. J. (1990). Adult attachment, working models and relationship

quality in dating couples. Journal of Personality and Social Psychology, 58, 644–

663.

Crittenden, P. C. (1995). Attachment and psychopathology. Teoksessa S. Goldberg, R.

Muir & J. Kerr (toim.), Attachment theory: Social, developmental and clinical

perspectives (s. 367–406). Hillsdale, NY: Analytical Press.

Davidsson, H. (2007). Kiintymyssuhteen ytimessä piilee arvoitus. Sata vuotta

kiintymyssuhdeteorian isän syntymästä. Adoptioperheet 2, s. 18–20.

Feeney. J. A., Noller, P. & Hanrahan, M. (1994). Assessing adult attachment. Teoksessa

M. B. Sperling & W. H. Berman (toim.), Attachment in adults: Clinical and

developmental perspectives (s. 128–152). New York: Guilford Press.

Hautamäki, A. (2000). Kiinnittymisteoria: Teoria yksilön kiinnittymisestä tärkeisiin

toisiin ihmisiin, kiinnittymisen merkityksestä kehitykselle ja kiinnittymisen

katkoksista. Psykologia 01, 4–29.

Hazan, C. & Shaver, P. R. (1987). Romantic love conceptualized as an attachment

process. Journal of personality and Social Psychology, 52, 511–524.

Kesner, J. E. & McKenry, P. C. (1998). The role of childhood attachment factors in

predicting male violence toward female intimates. Journal of Family Violence, 4,

417–432.

Kobak, R. (1994). Adult attachment: A personality or relationship construct.

Psychological Inquiry, 1, 42–44.

Kobak, R., Cole, H. E., Ferenz–Gillies, R., Fleming, W. S. & Gamble, W. (1993).

Attachment and emotion regulation during mother–teen problem-solving: A control

theory analysis. Child Development, 64, 231–245.

Kobak, R. & Hazan, C. (1991). Attachment in marriage: effects of security and accuracy

of working models. Journal of Personality and Social Psychology, 60 (6), 861–869.

Lehtonen, P. & Niemelä, P. (2000). Äitien ja heidän 18-vuotiaiden lastensa

kiintymyssuhdetyypit. Psykologia, 01, 35–44.

Levitt, M., Coffman, S., Guacci–Franco, N. & Loveless, S. C. (1994). Attachment

relationships and life transitions: an expectancy model. Teoksessa M. B. Sperling &

W. H. Berman (toim.), Attachment in adults: Clinical and developmental

perspectives (s. 232–255). New York: Guilford Press.

31

Lyn, T. S. & Burton, D. L. (2005). Attachment, anger and anxiety of male sexual

offenders. Journal of Sexual Aggression, 2, 127–137.

Main, M. (1991). Metacognitive knowledge, metacognitive monitoring, and singular

(coherent) vs. multiple (incoherent) model of attachment: Findings and directions

for future research. Teoksessa C. M. Parkers, J. Stevenson–Hinde & P. Marris

(toim.), Attachment across the life cycle (s. 127–159). London: Routledge.

Marrone, M. (1998). Attachment and interaction. London: Jessica Kingsley Publishers.

Mikulincer, M. (1998). Adult attachment style and individual differences in functional

versus dysfunctional experiences of anger. Journal of Personality and Social

Psychology, 2, 513–524.

Männikkö, K. (2001). Adult attachment styles: A person-oriented approach (Jyväskylä

studies in education, psychology and social research 185). University of Jyväskylä.

Nauha, S. & Silven, M. (2000). Puolisoiden varhaiset kiintymyssuhteet: viehättääkö

samanlaisuus? Psykologia, 01, 71–81).

Rothbard, J.C. & Shaver, P. R. (1994). Continuity of attachment across the life span.

Teoksessa M. B. Sperling & W. H. Berman (toim.), Attachment in adults: Clinical

and developmental perspectives (s. 31–71). New York: Guilford Press.

Simpson, J. A. & Rholes, W. S. (1998). Attachment in adulthood. Teoksessa J. A.

Simpson & W. S. Rholes (toim.), Attachment theory and close relationships (s. 3–

21). New York: Guilford Press.

Simpson, J. A., Rholes, W. S. & Nelligan, J. S. (1992). Support seeking and support

giving within couples in an anxiety-provoking situation. Journal of Personality and

Social Psychology, 62, 434–446.

Stern, D. N. (2002). The first relationship. Cambridge: Harvard University Press.

Weiss, R. S. (1982). Attachment in adult life. Teoksessa C. M. Parkers & J. Stevenson-

Hinde (toim.), The place of attachment in human behavior (s. 171–184). New York:

Basic Books.