4/20084,00 €

H.P. Lovecraft Heikki Länsisalo Joyce Carol Oates Eeva Karhunen Viktor Jerofejev

Päätoimittaja:

Timo Hännikäinen, sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com

Toimitussihteerit:

Aleksi Ahtola, sähköposti aleksi.ahtola@helsinki.fi

Vilja-Tuulia Huotarinen, sähköposti viljatuu@gmail.com

Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset:

Kerberos / Timo Hännikäinen

Fallpakankuja 8 M 119

00970 Helsinki

Puh. 050 535 2853

sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com

Kustantaja ja ilmoitusmyynti:

Savukeidas Kustannus / Ville Hytönen

Puh. 041 502 3172

sähköposti ville.hytonen@savukeidas.com

Ilmoitushinnat:

Kannatusilmoitus 20 €

Puoli sivua 40 €

Koko sivu 70 €

Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 %

www.savukeidas.com / kerberos

SISäLTö 4/2008

2

Kerberos on ärhäkkä ja asioihin perusteellisesti paneutuva kulttuurilehti. Puhumme aiheista joista muut lehdet vaikenevat:

julkaisukriteerejämme ovat laatu ja kiinnostavuus, eivät muodikkuus ja mediaseksikkyys. Emme piittaa poliittisesta

korrektiudesta emmekä kumarra ketään. Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse

käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa.

9. vuosikerta

Ilmestyy 4 kertaa vuodessa

ISSN 1457–8417

Painopaikka:

Oy Nord Print Ab, Helsinki

Irtonumerot:

Akateeminen kirjakauppa, Burning Books

Kestotilaus 16 € / vuosi

Määräaikaistilaus 17 € / vuosi

TOIMITUS

PääKIrJOITUS

�

Kerberos on siinä(kin) epäajanmukainen lehti, että vuoden viimeiset numerot näyttävät sään-nönmukaisesti ilmestyvän myöhässä. Niin on käynyt nytkin. Tästä voisi kehittää puolivillaista pohdintaa, että tärkeällä kirjallisuudella on oma aikakäsityksensä, mutta todellisena syynä on yksinkertaisesti toimituskunnan kiireisyys ja laiskuus. Ne ovat hankala yhdistelmä, mutta on-neksi lukijamme ovat aina odottaneet uskollisesti.

Tämä numero koostuu pääosin yhdysvaltalaisesta ja venäläisestä käännöskirjallisuudesta, ja mukana on amerikkalaista elokuvaa käsittelevä esseekin. Venäläiset ja amerikkalaiset ovat kansoja, jotka saksalaisten ohella ovat vaikuttaneet 1900-luvulla ehkä eniten muiden kansojen elämään. Niinpä haluankin nyt kirjoittaa muutaman sanan Suomesta ja suomalaisuudesta.

Suomi on maa, jonka sijainti pakottaa kysymään, kuinka kukaan sai alun perin päähänsä hakeutua tänne. Paitsi että täällä joutuu kärsimään räntää, tihkua ja pakkasta suurimman osan vuodesta, kiusanamme ovat monenlaiset periferioille tyypilliset henkiset ilmiöt. Yksi niistä on sitkeässä istuva oman maan, kulttuurin ja kansallisen identiteetin halveksunta. Kun suomalai-nen tapaa kapakassa turistin, hän alkaa välittömästi haukkua tälle kotimaansa oloja ja ihmette-lee, kuinka tämä sai päähänsä matkustaa tänne.

Valitettavasti moinen asenne on iskostunut niihinkin, joiden pitäisi suomalaisuuden tär-keintä kivijalkaa eli suomen kieltä ylläpitää ja kehittää, nimittäin kirjailijoihin. Kirjallisuusväki on viimeistään 1920-luvun tulenkantajista lähtien aika ajoin tuominnut koko kotimaisen kir-jallisuuden vanhentuneeksi ja ikävystyttäväksi. Armoa on annettu vain muutamalle tekijälle, joiden tuotantoon on tarttunut edistyksellisinä pidettyjä kansainvälisiä vaikutteita. Omalei-maisen tradition rakentamisen sijaan on ajateltu, että kaikki mielenkiintoinen tapahtuu muu-alla ja meidän on seurattava sitä miten parhaiten kykenemme.

Tähän liittyy pikkutarkka Suomi-kuvan seuraaminen ulkomaiden medioissa. Suomalaiset ovat kansallisuutena samanlaisia kuin naiset sukupuolena: mitä tahansa heistä sanotaankin, he kiinnostuvat välittömästi. Täällä intoillaan heti, kun suomalaiskirjailijan teos käännetään rans-kaksi, vaikkei se kerro vielä mitään siitä, toimiiko sama teos oman kulttuurimme kontekstissa.

Keskellä kaikkea pakkokansainvälistämistä ja euro-, anglo- tai russofiliaa on unohdettu, kuinka hieno, omintakeinen ja kansainvälisesti vertailukelpoinen kirjallinen perinne Suomessa onkaan. Aleksis Kivi, Joel Lehtonen, Pentti Haanpää, Eeva-Liisa Manner, Paavo Haavikko, Mar-ko Tapio, Sirkka Turkka, Matti Pulkkinen, vain muutamia mainitakseni. Nämä kirjailijat eivät eläneet umpiossa ulkomaisten vaikutteiden suhteen, mutta heidän kielensä ja sen välittämä maailma on pohjoinen, suomalainen – sanan moninaisimmassa ja parhaassa mielessä. Sitä ei ole mitään syytä hävetä.

Mellunmäessä, 11.2.2009Timo Hännikäinen

Pääkirjoitus............................................................................

H.P. Lovecraft: Dagon.............................................................

Joyce Carol Oates: Kummallisen kuningas...............................

Eeva Karhunen: Runoja........................................................

Viktor Jerofejev: Vikisevä Venäjä...........................................

Sirpa Kyyrönen: Runo..........................................................

Heikki Länsisalo: Kapinallinen menneisyydestä.......................

Kirja-arvostelut....................................................................

Numeron henkilöt................................................................

�

4

8

22

24

26

28

�4

�9

4 5

Kirjoitan tätä huomattavan henkisen paineen alla, sillä iltaan mennessä minua ei enää ole. Olen pennitön, ja huume, joka on yksin teh-nyt elämästäni siedettävää, on loppumaisil-laan. En kestä kidutusta enää pidempään, ja aion heittäytyä tämän ullakkohuoneen ikku-nasta saastaiselle kadulle. Morfiiniorjuudesta-ni huolimatta teidän ei tule ajatella, että olen heikko rääpäle tai rappeutunut surkimus. Kun olette lukeneet nämä hätäisesti raapustetut sivut, saatatte aavistaa, vaikkette koskaan täysin käsittää, miksi minun on saatava joko unohdus tai kuolema.

Yhdellä Tyynen valtameren avarimmista ja harvimmin vierailluista alueista rahtilaiva, jossa olin ylimääräisenä matkustajana, joutui saksalaisen kaapparialuksen uhriksi. Maail-mansota oli silloin aivan alussa, eikä hunnien valtamerilaivasto ollut vielä vajonnut myö-hempään alennustilaansa, joten aluksestam-me tuli laillinen saalis, kun taas meitä, jotka olimme sen miehistöä, kohdeltiin mitä rei-luimmin ja hienotunteisimmin merisotavan-keina. Vangitsijoidemme kuri oli tosiaan niin salliva, että viisi päivää vangiksi jäämisemme jälkeen onnistuin pakenemaan yksin pienellä veneellä, jossa oli vettä ja muonaa pitkäksi ai-kaa.

Kun viimein huomasin olevani tuuliajol-la ja vapaa, minulla oli vain vähän käsitystä ympäristöstäni. En ollut koskaan ollut hyvä suunnistamaan, joten saatoin vain epämääräi-sesti arvioida auringon ja tähtien perusteella, että olin jossakin päivätasaajasta etelään. En

dagON

H.P. Lovecraft (suomentanut Timo Hännikäinen)

tiennyt, millä pituuspiirillä olin, eikä näkyvis-sä ollut ainuttakaan saarta tai rantaviivaa. Sää pysyi poutaisena, ja lukemattomia päiviä aje-lehdin päämäärättömästi korventavan aurin-gon alla, odotin joko jotakin ohi purjehtivaa laivaa tai ajautuvani johonkin asutettuun ran-taan. Mutta laivaa tai maata ei ilmaantunut, ja aloin vaipua epätoivoon yksinäisyydessäni keskellä valtavaa rikkumatonta sinisyyttä.

Muutos tapahtui nukkuessani. En kos-kaan saa tietää sen yksityiskohtia, sillä vaikka tajuttomuuteni oli levotonta ja unien vaivaa-maa, se ei koskaan katkennut. Kun viimein havahduin, huomasin puoliksi uponneeni li-maiseen, helvetilliseen mustaan liejuun, joka levisi ympärilläni yksitoikkoisesti lainehtien niin kauas kuin silmäni kantoivat, ja jonka keskellä rantautunut veneeni lojui jonkin matkan päässä.

Vaikka hyvin voisi kuvitella, että ensim-mäinen tuntemukseni olisi ollut hämmästys niin ihmeellisen ja odottamattoman maise-manvaihdoksen johdosta, olin todellisuudes-sa pikemminkin kauhistunut kuin ällistynyt. Ilmassa ja mädäntyvässä maaperässä oli ni-mittäin jotakin pahaenteistä, mikä värisytti minua luita ja ytimiä myöten. Alueen olivat turmelleet lahoavien kalojen ja muiden vä-hemmän tunnistettavien olentojen raadot, jotka törröttivät päättymättömän tasangon iljettävästä mudasta. Ehkei minun pitäisi yrittää ilmaista pelkillä sanoilla sitä sanoin-kuvaamatonta kaameutta, joka voi asustaa täydellisessä hiljaisuudessa ja karussa avaruu-dessa. Mitään ei ollut kuuloetäisyydellä, eikä mitään näköpiirissä lukuunottamatta laajalle levittäytynyttä mustaa limaa. Silti hiljaisuu-den täydellisyys ja maiseman yksitoikkoisuus kuristi minua kuvottavalla pelolla.

Aurinko paahtoi taivaalta, joka näytti minusta lähes mustalta julmassa pilvettö-myydessään, aivan kuin se olisi heijastanut pikimustaa rämettä jalkojeni alla. Ryömiessä-ni kohti rantaan ajautunutta venettä tajusin, että ainoastaan yksi teoria voisi selittää si-jaintini. Jonkin odottamattoman vulkaanisen purkauksen seurauksena osa merenpohjaa oli

paiskautunut pintaan paljastaen alueita, jotka miljoonien vuosien ajan olivat olleet piilossa mittaamattomien vetisten syvyyksien alla. Niin laajalle ulottui altani noussut uusi maa, etten kyennyt erottamaan heikointakaan ääntä pauhaavasta merestä, vaikka miten pinnistin kuuloani. Eikä missään näkynyt ai-nuttakaan merilintua saalistamassa kuolleita olentoja.

Useita tunteja istuin miettimässä tai loi-koilemassa veneessä, joka makasi kyljellään ja tarjosi hiukan varjoa kun aurinko kulki taivaan halki. Päivän edetessä maan tahmeus väheni hiukan, ja oli luultavaa, että se kuivui-si riittävästi matkantekoa varten lyhyen ajan sisällä. Sinä yönä nukuin vain vähän, ja seu-raavana aamuna pakkasin itselleni ruokaa ja vettä maan halki suuntautuvaa matkaa varten etsiäkseni kadonnutta merta ja mahdollista pelastusta.

Kolmantena aamuna huomasin maan kuivuneen riittävästi, että sen päällä saattoi vaivatta kävellä. Kalan löyhkä oli sietämätön, mutta minua huolettivat liikaa vakavammat asiat, että olisin piitannut niin vähäisestä pa-hasta, ja lähdin urheasti kulkemaan kohti tun-tematonta määränpäätä. Koko päivän tarvoin tasaista vauhtia länteen, maamerkkinäni kau-kainen mätäs, joka kohosi korkeammalle kuin mikään muu korkea kohta aaltoilevalla aavi-kolla. Yöllä leiriydyin, ja seuraavana päivänä vaelsin yhä mätästä kohti, vaikka tuo kohde ei näyttänyt olevan yhtään lähempänä kuin ensi kerran sen huomatessani. Neljänteen il-taan mennessä pääsin kumpareen juurelle, ja se osoittautui paljon korkeammaksi kuin oli etäältä näyttänyt. Välissä oleva laakso eristi sen terävämmin muusta maanpinnasta. Olin liian väsynyt kiivetäkseni, ja nukuin kukkulan varjossa.

En tiedä, miksi uneni olivat niin hurjia sinä yönä, mutta kun ihmeellinen kasvava puolikuu oli noussut korkealle itäisen tasan-gon ylle, heräsin märkänä kylmästä hiestä, enkä voinut enää nukkua. Kokemani näyt olivat minulle liikaa kestettäväksi uudelleen. Ja kuun loisteessa näin, kuinka epäviisasta

minulta oli ollut matkata päiväsaikaan. Ilman auringon korventavaa paahdetta matkani olisi vienyt minulta vähemmän energiaa. Tosiaan, tunsin nyt olevani aivan valmis kiipeämiseen, mikä oli tuntunut mahdottomalta auringon-laskun aikaan. Poimin säkkini ja lähdin kipua-maan kohouman harjalle.

Olen sanonut, että aaltoilevan aavikon rikkumaton yksitoikkoisuus aiheutti minussa suunnatonta kauhua, mutta luulen että kau-huni oli suurempi kun saavutin kukkulan laen ja katsoin alas toiselle puolelle mittaamatto-maan kuiluun tai kanjoniin, jonka mustia kät-köjä valaistakseen kuu ei ollut vielä kivunnut riittävän korkealle. Tunsin olevani maailman reunalla, kurkistavani reunan yli ikuisen yön pohjattomaan kaaokseen. Pelkoni nosti mie-leen lukemattomia muistumia Kadotetusta pa-ratiisista ja saatanan kauheasta kiipeämisestä pimeyden tavattomien valtakuntien halki.

Kuun kiivetessä korkeammalle taivaalla aloin huomata, etteivät laakson rinteet olleet niin kohtisuoria kuin olin kuvitellut. Kie-lekkeet ja kallionkumpareet toimivat melko helppoina jalansijoina laskeutumista varten, ja muutama kymmentä metriä alaspäin kal-tevuus muuttui hyvin asteittaiseksi. Osittain selvittämättömän yllykkeen ajamana kom-puroin vaivalloisesti kiviä pitkin alas, ja sei-sahduin loivemmalle rinteelle tuijottamaan helvetillisiin syvyyksiin, johon ainutkaan va-lonsäde ei vielä ollut tunkeutunut.

Yhtäkkiä huomioni kiinnitti vastapäisellä rinteellä oleva suuri yksittäinen kappale, joka kohosi jyrkkänä noin sadan metrin päässä minusta. Kappale hohti valkoisena nousevan kuun vastikään suomissa säteissä. Vakuutuin pian siitä, että se oli vain valtava kivenloh-kare, mutta olin tietoinen selvästä vaikutel-masta, etteivät sen muoto ja sijainti olleet kokonaan luonnon tekosia. Lähempi tarkas-telu täytti minut aistimuksilla, joita en osaa il-maista, sillä huolimatta sen valtavasta koosta ja sijainnista syvyydessä, joka oli haukotellut meren pohjassa maailman synnystä saakka, havaitsin selvästi, että outo kappale oli hyvin muotoiltu monoliitti, jonka suunnaton massa

6 7

oli tuntenut käsityöläistaidot ja kenties elävi-en ja ajattelevien olentojen palvonnan.

Typertyneenä ja kauhistuneena, mutten silti vailla tiettyä tiedemiehen tai arkeologin riemua, tarkastelin ympäristöäni lähemmin. Kuu, joka oli nyt lähellä kukkulan lakea, loisti outona ja eloisana rotkoa reunustavien jyr-känteiden yllä ja paljasti, että pohjalla virtasi vettä, joka kiemurteli näkymättömiin molem-missa suunnissa ja melkein loiskui jaloilleni kun seisoin rinteellä. Pitkin rotkoa pienet laineet huuhtoivat suunnattoman monoliitin jalustaa, jossa saatoin nyt havaita sekä kaiver-ruksia että karkeita veistoksia. Kirjoitus koos-tui hieroglyfeistä, jotka olivat minulle tunte-mattomia ja jollaisia en ollut koskaan nähnyt edes kirjoissa. Ne koostuivat suurimmaksi osaksi tavanomaisista merellisistä symboleis-ta kuten kaloista, ankeriaista, mustekaloista, äyriäisistä, nilviäisistä, valaista ja sen sellai-sista. Useat hahmot kuvasivat ilmeisesti me-reneläviä, jotka olivat modernille maailmalle tuntemattomia, mutta joita olin nähnyt laho-amassa merestä nousseella tasangolla.

Kuitenkin nimenomaan kaiverretut ku-vat saivat minut haltioihini. Välissä olevan veden halki näkyi suunnattoman kokonsa vuoksi selkeänä ryhmä kohokuvia, joiden aiheet olisivat saaneet Dorén kateelliseksi. Uskoakseni niiden oli tarkoitus kuvata ihmi-siä – ainakin jonkinlaisia ihmisiä, vaikka nuo olennot näytettiin leikkimässä kuin kalat jossakin merenalaisessa luolassa tai harjoit-tamassa palvontamenoja jossakin valtavassa pyhäkössä, joka vaikutti sekin olevan aaltojen alla. Niiden kasvoista ja vartalonmuodoista en rohkene puhua yksityiskohtaisesti, sillä pelkkä muistelu alkaa heikottaa minua. Nuo olennot, joiden irvokkuuteen ei jonkun Poen tai Bulwerin mielikuvitus olisi yltänyt, olivat kirotun ihmismäisiä yleiseltä olemukseltaan, lukuunottamatta räpylämäisiä käsiä ja jalko-ja, järkyttävän paksuja ja velttoja huulia, la-simaisia pullistuvia silmiä ja muita piirteitä, joiden muistelu on vähemmän miellyttävää. Erikoista oli, että olennot oli kuvattu pahasti epäsuhteessa ympäristöönsä: yksi olennoista

oli kuvattu tappamassa valasta, joka oli esi-tetty vain vähän olentoa suurempana. Kuten sanoin, panin merkille niiden irvokkuuden ja omituiset mittasuhteet, mutta seuraavassa hetkessä päätin, että ne olivat jonkin alkukan-taisen kalastaja- tai merenkulkijaheimon ku-vitteellisia jumalia, heimon jonka viimeinen jälkeläinen oli menehtynyt jo aikoja ennen kuin Piltdownin ihmisen tai Neanderthalin ihmisen ensimmäinen esi-isä oli syntynyt. Äl-listyneenä tästä odottamattomasta vilkaisus-ta menneisyyteen, josta uskaliaimmallakaan antropologilla ei ollut käsitystä, seisoin mie-tiskellen samalla kun kuu heitti kummallisia heijastuksia edessäni avautuvaan hiljaiseen kanavaan.

Silloin äkisti näin sen. Vain pienen värei-lyn kertoessa sen noususta pintaan, olento liukui näkyviin tummista vesistä. Valtavana, kyklooppimaisena ja iljettävänä se ponkaisi monoliitin luo, jonka ympärille se kietoi suun-nattomat suomuiset käsivartensa samalla kun se painoi päänsä ja päästi ilmoille rytmikkäitä ääniä. Luulen, että silloin se raivostui.

Vauhkosta nousustani rinnettä ja kallioita pitkin, sekä houreisesta matkastani rantaan veneelle muistan vain vähän. Uskoakseni lauloin paljon, ja nauroin kummallisesti kun en kyennyt laulamaan. Minulla on epäsel-viä muistoja suuresta myrskystä, joka nousi jonkin aikaa sen jälkeen kun olin päässyt ve-neelle. Joka tapauksessa tiedän kuulleeni uk-kosenjyrähdyksiä ja muita ääniä, joita luonto päästää vain hurjimmalla tuulellaan.

Kun tulin pois varjoista, olin San Fran-ciscon sairaalassa, jonne minut oli tuonut amerikkalaisen laivan kapteeni, joka oli poi-minut minut veneestäni keskellä valtamerta. Houretilassani olin puhunut paljon, mutta huomasin että sanani olivat saaneet vain vä-häistä huomiota. Mistään nousseesta maasta Tyynellä merellä pelastajani eivät tienneet mi-tään, eikä minusta ollut tarpeen inttää heille asiasta, johon he eivät voineet uskoa. Kerran etsin käsiini muuan kuuluisan etnologin ja huvitin häntä omituisilla kysymyksillä koski-en muiniasten filistealaisten legendaa kalaju-

mala Dagonista, mutta huomasin pian hänen olevan toivottoman sovinnainen, enkä jatka-nut kyselyitäni.

Juuri öisin, varsinkin kasvavan puoli-kuun aikaan, näen olennon. Kokeilin morfii-nia, mutta huume on suonut vain hetkellistä helpotusta ja tehnyt minusta toivottoman orjansa. Niinpä aion lopettaa kaiken nyt, kun olen kirjoittanut täyden selonteon kanssaih-misilleni tiedon tai ylenkatsovan huvittunei-suuden lähteeksi. Usein kysyn itseltäni, olisi-ko kaikki voinut olla vain silkkaa harhanäkyä – pelkkä kuumehoure, jonka koin maatessani auringonpistoksen saaneena ja sekapäisenä avoimessa veneessä paettuani saksalaiselta sotalaivalta. Tätä kysyn itseltäni, mutta joka kerta eteeni nousee kammottavan elävä näky vastaukseksi. En saata ajatella syvää merta vapisematta nimettömille asioille, jotka saat-tavat tälläkin hetkellä ryömiä ja sätkytellä sen limaisella pohjalla, palvoen muinaisia kivisiä epäjumaliaan ja kaivertaen inhottavia oma-kuviaan vedenalaisiin graniittiobeliskeihin. Uneksin päivästä, jolloin ne nousevat hyöky-jen ylle raahatakseen löyhkäävillä kynsillään mukaansa mitättömän, sodan näännyttämän ihmiskunnan – päivästä, jolloin maa uppoaa ja tumma merenpohja nousee maailmanlaa-juisen sekasorron keskellä.

Loppu on lähellä. Kuulen ääntä ovelta, niin kuin jokin valtava liukas vartalo iskey-tyisi sitä vasten. Se ei löydä minua. Luoja, tuo käsi! Ikkuna! Ikkuna!

8 9

I

Vaikka tämä näkyvä maailma näyttää monin paikoin muodostuneen rakkauden voimasta, näkymättömät sfäärit ovat muodostuneet pelon voimasta.

– Herman Melville, Moby Dick

Kuinka salaperäisiltä, tuntemattomilta ja ää-rettömän hallitsemattomilta Uuden Maail-man avarat erämaat ovat varmasti näyttäneet 1600-luvun puritaanisten uudisasukkaiden mielestä! Luonnon tutkimaton hiljaisuus – ih-misluonnon traaginen kaksijakoisuus ja sen taipumus siihen, mitä kristityt kutsuvat pe-risynniksi, jonka olemme perineet ensimmäi-siltä vanhemmiltamme Aatamilta ja Eevalta. Kun luonto on niin avara, ihmisen tarve hallita – ”asuttaa” erämaa – muuttuu pakkomieltei-seksi. Ja kuinka voimakkaaksi muuttuukaan kiusaus heijastaa ihmiskunnan jakaantunut minuus itse luonnon hiljaisuuteen.

Puritaaneina tunnettujen englantilaisten protestanttien tarkoituksena oli ”puhdistaa” Englannin kirkko juurimalla siitä pois kaikki, millä ei näyttänyt olevan Raamatusta löyty-vää oikeutusta. Radikaalimmat puritaanit, ”separatistit” ja viimein ”pyhiinvaeltajat”, asettuivat Massachusettsin Plymouthiin 1620-luvulla. Muut, jotka tulivat perässä seu-raavina vuosina, olivat vähemmän innokkai-ta määrittelemään itsensä ”separatisteiksi”.

Kuitenkin kaikkia leimasi heidän uskonsa taipumattomuus, heidän ankara moraalisen suoraselkäisyyden ja hurskastelun tajunsa. Uuden Englannin puritaanien suvaitsematon teologia ei olisi voinut olla synnyttämättä vai-noharhaisuutta, ellei jopa hulluutta, joukon herkkätuntoisissa. Ajatellaanpa esimerkiksi armoliittoa, jossa vain ne ihmiset, joiden pääl-le Jumala on vuodattanut armonsa, pelastu-vat, koska armon avulla heidän on mahdollis-ta uskoa Kristukseen. Niiltä, jotka on suljettu Jumalan armon ulkopuolelle, puuttuu voimaa uskoa Vapahtajaan, ja niinpä he eivät aino-astaan jää vaille pelastusta, vaan heidät ki-rotaan. ”Emme koskaan saaneet tilaisuutta!” saattavat nuo ulkopuolelle jääneet huutaa helvetin syövereistä. ”Meidät oli tuomittu ka-dotukseen alusta saakka.” Äärimmäinen goot-tilainen herkkyys kumpuaa tuollaisista para-dokseista: että rakastava, isällinen Jumala ja Hänen poikansa Jeesus ovat silti omapäisiä tyranneja. ”Hyvä” on erottamattomasti sidot-tu kykyyn rangaista; itseään voi pitää vapaana, mutta tosiasiassa kaikki ihmisen toiminta on jumaluuden näkökulmasta ennalta määrättyä kauan ennen syntymää.

Niinpä ei ole yllätys, että jo 1600-luvun ja 1700-luvun alun kuuluisien puritaanisten teosten nimissä on ahdistava sointi. Hengel-linen ristiriita, Pyhä sota, Tuomiopäivä, Janoi-nen synnintekijä, Tuomittujen voihkeet, Näky-mättömän maailman ihmeet, Ihminen ei tiedä aikaansa, Katuvat syntiset ja heidän pappinsa, Unohtumattomia sallimuksia noituus- ja riivaus-tapauksissa – nämä voisivat olla goottilaisten kauhukertomusten nimiä, eivät opettavais-ten saarnojen, proosakatkelmien tai runojen. Suuri puritaanirunoilija Edward Taylor oli myös pappi. Suuri osa Taylorin hienovireises-tä, monimutkaisesti muotoillusta lyriikasta käsittelee Jumalan rakkautta ja pelkoa, sekä ihmisen merkityksettömyyttä Jumalan kaik-kivaltiuden edessä: ”Minun tahtoni on sinun muotosi.” Tässä näkyy goottilainen halu kää-riä kaikki asiat, jopa näennäisen harmitto-mimmatkin (sää, hyönteiset), kosmologiseen

tarkoituksenmukaisuuteen. Eikö goottilainen mielikuvitus tunne mitään, joka voisi tarkoit-taa vain – ”ei mitään”?

Ensimmäinen merkittävä amerikkalainen ro-maanikirjailija Charles Brockden Brown syn-tyi philadelphialaiseen kveekariperheeseen, mutta hänen pääteoksensa Wieland; or The Transformation (1798) on puritaanisen para-noian kyllästämä - ”Jumala on korkeimman intohimoni kohde,” fanaattinen Wieland ju-listaa. Tosiaan, tämä tummasävyinen fantasia perheväkivallasta kyseenalaistaa rationaa-lisen itsehallinnan koko käsitteen. Romaa-ni on painajaismainen tukahdutetun halun täyttymyksen ilmaus, joka ennakoi Edgar Allan Poen yhtä klaustrofobisia ja irvokkaita tarinoita. Wieland on valistuksen opetuslapsi, jonka kuitenkin ajavat hulluuteen ”äänet”, jot-ka houkuttelevat häntä tuhoon.

Vastaavat hyökkäykset yksilön autonomiaa ja identiteettiä vastaan ovat tyypillisiä Wa-shington Irvingille, Nathaniel Hawthornelle, Edgar Allan Poelle, Charlotte Perkins Gilma-nille, Ambrose Biercelle, H. P. Lovecraftille ja tuoreemmille 1900-luvun kirjailijoille, joiden kirjoituksissa ”yliluonnollinen” ja pahansuopa ”alitajunta” ovat sulautuneet toisiinsa. Jopa Washington Irvingin ”Sleepy Hollow’n” (teok-sessa The Sketch Book, 1820) suotuisammilla ”lumotuilla seuduilla” Ichabon Cranen kaltai-nen tavallinen kunnon mies joutuu kokemaan henkisen romahduksen.

Johtavan amerikkalaisen gotiikan edustajan, Edgar Allan Poen, jonka teoksesta Tales of the Grotesque and Arabesque (1840) hyvin suuri osa 1900-luvun kauhu- ja salapoliisikirjalli-suudesta juontuu, tuotannossa ei ole täysin todentuntuisia naishahmoja, eikä itse asiassa minkäänlaisia täysin todentuntuisia hahmo-ja. Mutta nainen on todennäköisimmin pak-komielteisen halun kohde, ja hänen ennen-aikainen kuolemansa, kuten ”Usherin talon häviössä”, ”Ligeiassa” ja ”Mustassa kissassa”, toimii todennäköisimmin tapahtumien lau-

kaisijana. ”Musta kissa” esittää mielipuolen äänen sellaisella kiihtyvällä uskottavuudella, että lukija melkein – melkein – samaistuu hä-nen motivoimattomiin ja näennäisen pidäk-keettömiin väkivallantekoihinsa hellyttävää mustaa Pluto-kissaa ja viimein hänen omaa vaimoaan kohtaan. Kuten ”Kielivä sydän”, jolle se on selvästi sukua, ”Musta kissa” tutkii kasvavaa, kukkaan puhkeavaa pahuutta sisältä käsin; alkoholin kärjistämää pahuutta, mutta kuitenkin selvästi sisäsyntyistä pahuutta, jota toisten käytös ei laukaise.

Kanonisoidut goottilais-groteskit kauhukir-jailijat syntyivät kaikki sopivasti 1800-luvulla. Kun realismi alkoi radikaalimman, murskaa-vammin materialistisen Flaubertista ja Zolas-ta juontuvan naturalismin ohella hallita ker-tomakirjallisuutta 1800-luvun loppupuolen Euroopassa ja Amerikassa, koulutetut lukijat kääntyivät Stephen Cranen, Frank Norrisin, Jack Londonin, Hamlin Garlandin ja Theodo-re Dreiserin kaltaisten kirjailijoiden teosten puoleen. Näiden kirjailijoiden kovan darvinis-tisessa, maskuliinis-urbaanissa maailmassa, jossa paljastettiin yhteiskunnallinen ja poliit-tinen korruptio sekä kuvattiin suorasukaises-ti aikuisten seksuaalisia suhteita, ei näyttänyt olevan tilaa ja vielä vähemmän sympatiaa goottilaisen mielikuvituksen sisäänpäinkään-tyneille, alakuloisille ominaispiirteille ja me-tonyymisille menetelmille.

II

Armollisin asia maailmassa on luullakseni ihmismielen kyvyttömyys käsittää kaikkea sisältämäänsä. Elämme tietämättömyyden levollisella saarella keskellä äärettömyyden mustia meriä, eikä meitä ole tarkoitettu matkustamaan kauas.

– H. P. Lovecraft, ”Cthulhun kutsu”

Henry Jamesin ja Edith Whartonin kaltaisil-le kirjailijoille, jotka tekivät kokeiluja gootti-laisen kertomuksen muodoilla, goottilainen

KUMMaLLISEN KUNINgaS

Joyce Carol Oates (suomentanut Timo Hännikäinen)

10 11

kauhukertomus saattoi kompensoida tavan-omaista, tukahduttavaa arkielämää. Toisille, erityisesti Edgar Allan Poelle ja H. P. Lovec-raftille, goottilainen kauhukertomus näyttää olleen psyykkisen omaelämäkerran muoto.

Amerikkalainen 1900-luvun kirjailija, jota useimmin verrataan Poeen kirjoitustyylissä (outo, suurenmoinen, innoittunut ja oma-peräinen, silti usein kulunut, jäljittelevä ja toistava), temaattisissa kiinnostuksen koh-teissa (pakkomielteinen kuvaus psyykkisestä hajoamisesta ”totuutena” pidetyn kosmisen kauhun edessä), ja kriitikoiden vastaanotossa sekä kaupallisessa menestyksessä kirjailijan omana lyhyenä elinaikana (surkea), on Rho-de Islandin Providencessa elänyt H. P. Lovec-raft (1890-1937). Poen tavoin Lovecraft loi monomaanisen intohimon voimalla pienen tuotannon goottilaisesta traditiosta, joka oli jo luutunut 1800-luvun puolivälissä. Poen tavoin, vaikkakin Poeta systemaattisemmin, Lovecraft kehitti estetiikan taidemuodolle, johon hän oli, temperamenttinsa ja perhe-taustansa vuoksi, tuomittu. (Lovecraftin taa-jaan päivittämä essee ”Supernatural Horror in Literature” (1927) on uraauurtava yritys jäljittää goottilaisen herkkyyden historia Ann Radcliffesta, Hugh Walpolesta, ”Monk” Lewisista ja Charles Maturinista Emily Bron-tëen, Hawthorneen, Poeen sekä Lovecraftin aikalaisiin Algernon Blackwoodiin, Arthur Macheniin, Lord Dunsanyyn, M. R. Jamesiin ym. saakka.) Molemmat yrittivät myydä kir-joittajan ja editorin kykyjään rappeutuneilla ja heikentyneillä markkinoilla, saivat siitä vä-häisen taloudellisen tuoton ja polttivat itsen-sä loppuun hankkeessa. Molempia piirittivät unet, painajaiset, ”näyt”. Molemmat astuivat lyhyisiin, surkeasti epäonnistuneisiin avio-liittoihin (vaikkakin Lovecraftin avioliitossa itseään seitsemän vuotta vanhemman naisen kanssa on kolkon koomisia sävyjä). Kummal-lekaan ei jäänyt perillisiä. Molemmat kuoli-vat ennenaikaisesti, Poe neljänkymmenen, Lovecraft neljänkymmenenkuuden ikäisenä, kohdeltuaan ruumistaan räikeän kaltoin.

Vaikka Poe on tosiaan paljon tunnetumpi kuin Lovecraft, ja ironista kyllä, nykyään kanoni-nen hahmo amerikkalaisessa kirjallisuudessa – hän joka kuoli pennittömänä ja halveksittu-na! – kummallakin kirjailijalla on ollut suunna-ton vaikutus myöhempiin kauhukirjailijoihin, ja Lovecraft on luultavasti heistä rakkaampi nykyisille goottiharrastajille.1 Poen katsotaan keksineen ”mysteerisen salapoliisikertomuk-sen” ja hioneen täydelliseksi tietyntyyppisen epähistoriallisen, klaustrofobisen ja julkean epätodellisen monologin (jonka mestarinäy-te on ”Kielivä sydän”). Lovecraftin katsotaan yhdistäneen goottilaisen kauhukertomuksen ja sittemmin ”science fictioniksi” määritellyn lajityypin, ja kehittäneen kauhufantasian, joka on sijoitettu huolellisesti kuvattuun his-toriallispohjaiseen miljööseen (Lovecraftilla etupäässä Providenceen, Salemiin, Massachu-settsiin, ja Pohjois-Massachusettsin alueelle, jolle hän on antanut nimen ”Miskatonic Val-ley”), ja jossa pintapuolisesti normaali, älykäs opiskelija tai professori, yleensä naiseton poi-kamies, alkaa selvittää mysteeriä vaikka hä-nen olisi viisaampaa paeta. Erittäin yksityis-kohtaiset, väkevän mielikuvitukselliset ”Unet noitatalossa” (tapahtuu Arkhamissa / Sale-missa), ”Väri avaruudesta” (sijoittuu ”kirotul-le nummelle” ”Arkhamista” länteen), ”Varjo Innsmouthin yllä” (tapahtuu ”Innsmouthissa” / Massachusettsin Newburyportissa) edusta-vat tätä tyyppiä, jossa itse tapahtumapaikka tuntuisi synnyttävän kauhua.

Siinä missä Poen tapahtumapaikat on kuvat-tu minimaalisesti, joskin hysteerisesti, kuin muurauslastalla levitetyt siveltimenvedot, on Lovecraftin elävimmät kertomukset sijoitettu alueille, jotka tuntuvat aluksi riittävän ”todel-lisilta”, kuten vain hiukan sumeat valokuvat. Lovecraftin mystisesti tunnistettavat miljööt Massachusettsin maaseudulla ja Salemin, Marbleheadin ja Rhode Islandin Providencen kaltaisissa vanhoissa siirtokuntakaupungeis-sa viittaavat irvailevaan transsendentalismiin, jossa ”henki” asustaa kaikkialla paitsi kenties ihmisissä.

Itse asiassa olen luonnostani eristyneempi ihmiskunnasta kuin itse Nathaniel Hawthorne, joka oleili yksin joukkojen keskellä… Jossakin paikassa asuvat ihmiset ovat minulle täysin yhdentekeviä, paitsi maiseman osina… Elämäni ei ole ihmisten keskellä vaan tapahtumapaikkojen keskellä – en tunne kiintymystä henkilöihin, vaan pinnanmuotoihin ja arkkitehtuuriin… Juuri Uutta Englantia minä tavoittelen kiihkeästi – muodossa tai toisessa. Providence on osa minua – minä olen Providence.

(kirje vuodelta 1926)

”Kuvista tekoihin” -novellin (1920) kuuluisas-sa alussa on lennokkaasti kuvattu Lovecraftin hullaantuminen maisemaan:

Kauhun etsijät hakeutuvat outoihin, kaukaisiin paikkoihin. Heitä varten ovat Ptolemaiosten katakombit ja painajaismaiden kaiverretut mausoleumit. He kiipeävät Reinin rauniolinnojen kuunvalaisemiin torneihin ja kompastelevat alas hämähäkinseittien peittämiä portaita Aasian unohdettujen kaupunkien hajalleen siroteltujen kivien alla. Aavemaiset metsät ja autiot vuoret ovat heidän pyhäkköjään… Mutta todellinen kauheuden kulinaristi, jolle uuden sanoinkuvaamattoman kamaluuden aiheuttama väristys on olemassaolon tärkein päämäärä ja oikeutus, arvostaa eniten Uuden Englannin takametsien muinaisia, yksinäisiä maalaistaloja. Sillä siellä voiman, yksinäisyyden, irvokkuuden ja takapajuisuuden synkät elementit yhdistyvät muodostaakseen täydellistä hirvittävyyttä.

Lovecraftilla, yhtä usein kuin Poella, tyyli ja itseparodia ovat erottamattomia.

III

Howard Phillips Lovecraft, joka kehui polveu-tuvansa ”puhdasrotuisesta englantilaisesta

herrasväestä”, oli providencelaisen hopeasep-päyhtiön kiertävän kauppiaan ja menestyvän providencelaisen liikemiehen tyttären välisen tuhoon tuomitun avioliiton ainoa lapsi. Hä-nen isänsä alkoi osoittaa merkkejä dementi-asta, paranoiasta, maniasta ja depressiosta Lovecraftin ollessa kaksivuotias. Tämä hoi-tamattoman syfiliksen uhri kuoli mielisairaa-lassa Lovecraftin ollessa seitsemänvuotias. Lovecraftin äiti oli emotionaalisesti tasapai-noton nainen, joka elämäkertureiden mukaan vaikuttaa olleen sekä epänormaalin kiintynyt ainoaan lapseensa että kriittinen häntä koh-taan. Hänen pelkonsa muutosta ja kodin ulko-puolista maailmaa kohtaan oli äärimmäistä.

Jo varhaisesta lapsuudesta saakka Lovecraft kärsi väkivaltaisista unista ja painajaisista. Hän nimitti näitä kärsimyksiä, joita hän sit-temmin kuvasi yksityiskohtaisesti kertomuk-sissaan, ”synkeiksi öiksi”. Monet Lovecraftin tarinat ovat kuin säälimättömästi jäljennetty-jä unia. Näistä ”Unet noitatalossa” on kaikkein huolellisin selonteko vajoamisesta hallusi-natoriseen hulluuteen. Tuossa painajaisfan-

H.P. Lovecraft (1890–19�7)

12 1�

tasiassa matematiikan ja kansanperinteen opiskelija vuokraa huoneen, jossa on aikoi-naan asunut Salemin vankilasta vuonna 1692 paennut noita, minkä seurauksena demoniset voimat tuhoavat hänet – valtava rotta kirjai-mellisesti syö hänen sydämensä. (Lovecraft näyttää olleen vakuuttunut Salemin ”noitien” olemassaolosta, eikä hän ilmeisesti ottanut huomioon, että he saattoivat olla pahantah-toisen vallankäytön uhreja.)

Poen tavoin Lovecraft keskittyy sisäpuoleen, sielun sisäpuoleen. Hänen aiheenaan on ha-jaannuksen ja pirstoutumisen voimien jatku-vat hyökkäykset persoonaa vastaan; mielen-terveyden romahtaminen kaaoksen painon alla; mielettömien entiteettien, kuten maan-alaisten jumalien Azathothin ja Nyarlathote-pin sekä ”hullun kasvottoman jumalan, (joka) ulvoo sokeasti pimeyteen kahden muodotto-man, vähämielisen huilunsoittajan musiikin tahdissa” (”Rotat seinissä”), voittokulku. Juu-ri Lovecraft havaitsi, että onnistunut gootti-lainen kauhukertomus toisintaa tietynlaisen unen synnyttämän halvaantumisen ja kau-hun:

Uskon – unimaailman oudoimpien käsitteiden perustan vuoksi – että parhaat kummalliset kertomukset ovat niitä, joissa kertoja tai keskeinen hahmo pysyy (niin kuin oikeassa unessakin) pääosin passiivisena, & todistaa tai kokee outojen tapahtumien virran, joka… virtaa hänen ohitseen, vain hipaisten häntä, tai nielaisee hänet kokonaan.

(kirje vuodelta 1936)

Tämä kuiva toteamus ei kuitenkaan kerro mi-tään niistä merkittävistä simulakrumeista, joita Lovecraft toistuvasti herättää unimai-semillaan, jotka pysyvät lukijan visuaalisessa muistissa kuin Hieronymus Boschin kammot-tavat mutta jotenkin luonnollisen oloiset hir-viöt.

Lovecraft väitti rohkeasti, etteivät hänen unensa olleet henkilökohtaisia vaan ”kosmi-sia”, eivätkä hänen tarinansakaan kummun-neet henkilökohtaisesta kokemuksesta. Jäl-leen kuten Poen, myös Lovecraftin mieli oli liian puhdas, jotta minkäänlainen arkitodelli-suus voisi häiritä sitä.

S. T. Joshin huolellisiin tutkimuksiin pohjaava H. P. Lovecraft: A Life antaa ymmärtää, että Lo-vecraft, huolimatta kaikesta kamppailustaan itsenäisen ajattelun puolesta, oli suurelta osin sairaalloisen leskiäitinsä Susien lumoissa. Äiti tuntuu tehneen poikansa ulkomuodosta (pit-kä, luiseva vartalo ja pitkä eteenpäintyöntyvä leuka, sekä monin paikoin huono iho) moraa-lisen rappion kuvan. Muuan naapuri muistaa, että ”rouva Lovecraft puhui jatkuvasti pojas-taan, joka oli niin kammottava, että piileskeli kaikilta eikä halunnut kävellä kadulla, koska ihmiset tuijottaisivat häntä.” Naapuri piti lau-suntoa ”liioittelevana”. (Uskottiin, ettei rouva Lovecraftille ollut kerrottu hänen aviomie-hensä syfiliittisestä dementiasta ja kuolemas-ta, ja että hän yhdisti poikansa tämän isään. Kuitenkin juuri hänen on täytynyt rohkaista poikaansa käyttämään edesmenneen isän-sä vaatteita nuorena miehenä.) Vasta äitinsä kuoltua laitoshoidossa, Lovecraftin ollessa 33-vuotias, hän yritti ainakin satunnaisesti päästä vapaaksi kotiin sidotusta, klaustrofo-bisesta elämästään.

Silti Lovecraftin teoksissa ei esiinny isiä tai äitejä, lukuunottamatta ”Dunwichin hirviön” koomisen groteskia Mr. Whatelya, joka liit-toutuu demonisten voimien kanssa ja järjestää tyttärensä parittelemaan Yog-Sothoth-nimi-sen olennon kanssa. Teoksissa ei ole käytän-nöllisesti katsoen lainkaan naisia, sillä Lovec-raftille, miehistä kaikkein aseksuaalisimmalle, jolle Eros ilmeni pääasiassa maisemassa ja arkkitehtuurissa, ”miehellä” ja ”naisella” ei ole sen enempää elävää keskinäistä suhdetta kuin atomeilla. Rehevästi ylikirjoitetussa novellis-sa ”Hän, joka tuli käymään” onneton avioliitto etevän tutkija-runoilijan ja nuoren, mystisiä

hypnoottisia voimia hallitsevan naisen välillä paljastuu itse asiassa avioliitoksi tutkija-ru-noilijan ja nuoren naisen edesmenneen isän välillä. Isän henki on ottanut tyttären ruumiin valtaansa kuolemansa hetkellä, ja onnistuu lopulta valtaamaan tutkija-runoilijankin ruu-miin. Tarina, joka näyttää alun perin kertovan vampiristisesta eroottisesta pakkomielteestä, muuttuu tosiaan kovin erilaiseksi.

Onko Lovecraftin elämä traaginen tarina kitukasvuisesta, rikkinäisestä persoonalli-suudesta, joka on pahasti traumatisoitunut lapsuusaikana eikä koskaan ”kypsy”, vai onko kyseessä eräänlainen kirpeä riemuvoitto, jossa satutettu, terrorisoitu lapsi muovaa lu-kemattomien unettomien yöllisten kirjoitus-sessioiden avulla itsensä uudelleen puhtaan älylliseksi olennoksi?

En kirjoita ”tavallisista ihmisistä”, koska en ole vähääkään kiinnostunut heistä. Ilman kiinnostusta ei voi olla taidetta. Ihmisten suhteet toisiin ihmisiin eivät kiihota mielikuvitustani. Vain ihmisen suhde kosmokseen – tuntemattomaan – sytyttää minussa luovan mielikuvituksen kipinän. Ihmiskeskeinen proosa on minulle mahdotonta, sillä en tavoita primitiivistä lyhytnäköisyyttä, joka paisuttelee maapalloa ja ummistaa silmänsä taustalta.

(kirje vuodelta 1921)

Tässä puhuu järkkymätön, uhmakas ääni, johon niin usein törmää amerikkalaisessa visionäärisessä mielikuvituksessa: varmas-tikin juuri Edgar Allan Poen ja Emersonin ääni. Voidaan helposti kuvitella sen kuulu-van Hawthornelle, Emily Dickinsonille, jopa ylitsevuotavalle Walt Whitmanille (”yksi kar-heikoista, kosmos”). Sillä kuinka pelkästään henkilökohtainen voisi jatkuvasti kiinnostaa mielikuvitusta?

Lumoutuminen historiallisesta menneisyy-destä voidaan Lovecraftin tapauksessa tulkita

syväksi toiveeksi, ettei nykyhetki olisi vielä tapahtunut, jos kelloa ja kalenteria käännet-täisiin tarpeeksi taaksepäin. Menneisyyden rakastaminen, menneisyyden ylistäminen, pyrkimys jollakin tavoin elää menneessä on epäilemättä menneisyyden väärinlukua, tarkoituksella tai muuten. Ennen muuta se tarkoittaa, että menneisyydestä valikoidaan vain ne seikat, jotka sopivat itsesuojelevaan ja elättelevään fantasiaan. ”Menneisyys” hou-kuttelee meitä rakentamaan maailman uudel-leen ikään kuin muurien ympäröimäksi kau-pungiksi, rajalliseksi ja suljetuksi ja kaikkein kirjaimellisimmassa mielessä ennakoitavaksi. Kirjailijalle (valikoitu, karsittu) ”menneisyys” on nimittäin itsessään fiktion muoto, vaikka kirjailijan ihanteellisena pyrkimyksenä on sen ”herättäminen eloon” ja sinisilmäisiin lukijoi-hin vetoaa sen ”autenttisuus”.

Omien sanojensa mukaan Lovecraft piti jo kahdeksanvuotiaana aikaa ”jonkinlaisena eri-tyisenä vihollisena.” Toistuvasti hän puhuu taiteestaan ”ajan tappiona”. Aikuisena hän-tä vetivät vastustamattomasti puoleensa ne kaupunki- ja luonnonmaisemat (erityisesti Quebec Cityssä), joissa menneisyys tuntuu elävän unenomaisena nykyisyyden rinnalla. ”Jatkumo menneisyydestä” oli Lovecraftille ajan tappio. Kuitenkin monissa Lovecraftin tarinoissa älyllisen päähenkilön houkutte-lee tuhoon tai romahdukseen mahdollisuus ylittää aika pyrkimällä faustisesti ”sisälle lu-kuisiin tuntemattomiin ja käsittämättömiin ylimääräisten tai äärettömiin monistuvien ulottuvuuksien valtakuntiin – sijaitsivatpa ne sitten annetun aika-avaruus-jatkumon sisäl-lä tai ulkopuolella” – kuten novellissa ”Unet noitatalossa”, jossa nuori päähenkilö kohtaa karmean kohtalonsa. (Huolimatta hartaasta ihailustaan Lord Dunsanyn, Algernon Black-woodin, Arthur Machenin ja Ambrose Biercen outoja kertomuksia kohtaan, Lovecraft piti Proustia parhaana aikalaiskirjailijanaan, kos-ka tämän tapa käsitellä aikaa oli niin hienos-tunut ja kaunis.)

14 15

Sellaiset pitkät seikkailut kuten ”Varjo men-neisyydestä” tai pienoisromaanin mittainen ”Hulluuden vuorilla” suistuvat tuhansien vuosien syvyyteen niiden yksilöiden mullis-taviin kokemuksiin, jotka kohtaavat Suuria Muinaisia, kaukaisista galakseista saapuneita suunnattoman älykkäitä ja homo sapiensille aiemmin tuntemattomia olentoja. Ensin mai-nitussa tarinassa Miskatonicin yliopiston pro-fessori päättelee, että muukalaisolennot ovat kidnapanneet hänet psyykkisesti tutkimuksia varten ja singonneet hänet takaisin esihistori-alliseen aikaan. Jälkimmäisessä kertomukses-sa taas Antarktiksen-tutkimusretkikunnan eloonjääneet, saman tiedekunnan jäsenet Miskatonicista, löytävät noiden ihmeellisten muukalaisten muumioituneet ruumiit sekä niiden kadonneen sivilisaation mahtavat rau-niot, joihin Lovecraft on varmastikin ottanut mallia muinaisesta Egyptistä. ”Rotat seinis-sä”, Lovecraftin tarina josta on otettu eniten uusintapainoksia, kääntää ironisesti ympäri homo sapiensin paljon ylistetyn kehityksen, kun sen sivistynyt amerikkalainen sankari laskeutuu avuttomana alas evoluution por-taita muuttuakseen halveksittujen esi-isiensä tavoin kannibaaliksi.

Pyrkimyksissään voittaa aika Lovecraftin pää-henkilöt kärsivät sille tappion; he saattavat kauhukseen – tai mielipuoliseksi riemukseen – todeta, että he ovat itse asiassa geneettisesti (”verenperinnössä”) sukua hirviömäisille esi-isille, ja että nuo esi-isät elävät heissä. Pitkä-piimäisen, mutkikkaan, mutta silti lumoavan kertomuksen ”Varjo Innsmouthin yllä” lopussa opiskelija-sankari muuttuu asteittain ali-inhimil-liseksi innsmouthilaisolennoksi (eräänlaiseksi humanoidikalaksi tai kalamaiseksi humanoidik-si), kuin antaisi periksi hulluudelle. Vaikka häntä inhottaa kaupungin asukkaiden ulkomuoto, tut-kiessaan Innsmouthin muinaista satamaa nuori päähenkilö ironisesti muuttuu yhdeksi heistä ja alkaa riemuita ali-ihmisyydestään:

Autan serkkuni pakoon Cantonin hullujenhuoneelta, ja yhdessä me menemme

ihmeellisten varjojen Innsmouthiin. Me uimme alakuloiselle riutalle ja sukellamme mustien syvyyksien läpi… ja tuossa Syväläisten lymypaikassa me saamme asustaa ikuisesti ihmeiden ja kunnian keskellä.

Tällaisessa täyskäännöksessä paine vastustaa surumielisyyttä helpottaa äkisti; pelättyjä ”synkeitä öitä” voi syleillä kuin perheenjäsen-tä. Kauhun, joka syntyy todistaessa vanhem-pansa vajoamista hulluuteen, voi hävittää liit-tymällä hulluuteen itsekin. Ja kenties ajan voi ”päihittää” vain hulluuden avulla.

Toisin kuin Poen kuumeiset kertomukset, jotka tuntuvat toisistaan erillisiltä, Lovecraf-tin kypsän kauden tuotanto, sarja kauhu / fantasiakertomuksia jonka hänen opetuslap-sensa ovat nimenneet ”Cthulhu-mytologiak-si”, kumpuaa yhden kuvitteellisen legendan yhteisestä lähteestä. Lovecraft kuului niihin kirottuihin, tai siunattuihin, kirjailijoihin, jotka hellittämättä työstävät pientä käsikir-joitusten ydintä, ikään kuin pakottaakseen niitä ohjaavat tiedostamattomat pakkomiel-teet hallintaansa. Kirjailija voi saavuttaa sel-laisen ”herruuden” teoksen laatimisen aikana, mutta se haihtuu välittömästi sen jälkeen, ja hänen on ryhdyttävä uuteen työhön, uuteen ponnistukseen järjestyksen ja hallinnan saa-vuttamiseksi.

Omien sanojensa mukaan Lovecraft hylkäsi lapsena äitinsä perheen baptistisen uskon. Lovecraftille, joka oli ylpeä elämänmittaisesta ateismistaan, Cthulhu-mytologia oli ”antimy-tologia”, perinteisen uskonnollisuuden iro-ninen käänteiskuva. Se sisältää huolellisesti ja yksityiskohtaisesti käsiteltynä Lovecraftin varhaisen toistuvan fantasian, että kokonai-nen vieras sivilisaatio väijyy tunnetun maa-ilman alapuolella, niin kuin ”yöpainajainen” saattaa vaania lapsen vuoteen alla pimeydes-sä, tai niin kuin traagisesti jakaantunut ihmis-luonto saattaa vaania sivilisaation julkisivun takana. (Lovecraft kirjoitti ensimmäisen maa-

16 17

mutta fantasia on jotakin aivan muuta. Siinä on taiteenlaji, joka perustuu ihmismielen kuvitteelliseen elämään, joka suoraan tunnistetaan sellaiseksi, ja omalla tavallaan luonnolliseksi ja tieteelliseksi – niin kuin se olisi aidosti sukua luonnollisille (joskin epätavallisille ja hienovireisille) psykologisille prosesseille niin kuin jyrkin valokuvarealismikin.

Lovecraft katsoi, että ”outoa fiktiota” voi tuot-taa vain sellainen aika, joka on kollektiivisesti lakannut uskomasta yliluonnolliseen mutta säilyttänyt primitiivisen vaiston uskoa siihen, omalaatuisella, atomisoituneella tavalla. Hän olisi tuskin ollut yllättynyt, vaan pikemminkin hänen kyyninen asenteensa ihmisälyä kohtaan olisi vahvistunut, jos hän olisi nähnyt ennalta, kuinka 1950-luvulta lähtien sadattuhannet, kenties miljoonat, oletettavasti selväjärkiset amerikkalaiset ovat alkaneet uskoa UFOihin ja ”maapallon ulkopuolisiin” olentoihin, joissa on tiettyjä, usein eroottisia piirteitä.

Kaikesta älykkyydestään ja esteettisestä teo-retisoinnistaan huolimatta Lovecraft oli, ku-ten Poekin, huomattavan epätasainen kirjai-lija. Kronologisesti luettuina hänen tarinansa ovat häkellyttävän vastakkaisia: runsaan yksityiskohtainen, taiteellisesti rakennettu ”Cthulhun kutsu” ja sitä seurannut kelvoton ”Pickmanin malli”, molemmat vuodelta 1926; hienovireisesti muunteleva ”Väri avaruudes-ta” ja sitä seurannut liioitellun aistimellinen ”Dunwichin hirviö”. Melvillen tavoin Lovec-raft oli ”dollareiden kiroama” – paitsi että Lovecraftin tapauksessa kirjailijan oli pakko myydä sekä ensiluokkaiset että muut tarinan-sa pulp-lehti Weird Talesiin (perustettiin vuon-na 1923 ja onnistui jatkamaan hämmentävät kolmekymmentäyksi vuotta), joka maksoi hä-nelle yleensä vain sentin sanalta. Hänen tuo-tantoaan ei koskaan julkaistu kirjamuodossa hänen elinaikanaan.

Lovecraftin tehokkaimmissa tarinoissa tun-nelma on hallitseva ja juoni toissijainen.

Niissä runsaan yksityiskohtainen, kerroksit-tainen tarina kiertää ihmeellisen, määrittele-mättömän kuvan ympärillä. Varhaisessa Poe-vaikutteisessa ”Ulkopuolisessa” rujoudestaan tietämätön puhuja kulkee kuin unessa koh-taamaan oman peilikuvansa ”kylmässä ja lep-pymättömässä lasipinnassa”. Vaikkemme tie-täisi mitään 31-vuotiaan kirjailijan kolkosta ja ahtaasta elämästä, otamme tarinan salakieli-senä cri de coeurina: ”Onneton on se, jolle lap-suusmuistot tuovat vain pelkoa ja surua. Kurja on se, joka tuijottaa yksinäisinä tunteina suu-rissa ja kolkoissa kammioissa… raivostuttavia vanhojen kirjojen rivejä…” Huolimatta ylen-katseestaan mystiikkaa kohtaan, Lovecraft oli selvästi eräänlainen mystikko, joka ammensi intuitiivisesti kuvien kosmologiasta, jotka tulivat itsestään hänen elämänsä ”alapuolel-ta”: kaikesta, mikä oli tukahdutettua, kiellet-tyä, ”lyötyä”. Lovecraftin intohimoisimmissa töissä, kuten ”Ulkopuolisessa” ja ”Hulluuden vuorilla”, on melankoliaa, merkillistä elegis-tä runoutta sanomattomasta menetyksestä, nuorekkaasta epätoivosta ja niin läpikotaises-ta eksistentiaalisesta yksinäisyydestä, että se viipyy lukijan muistissa unen tavoin, kauan sen jälkeen kun lovecraftilaisen juonen jään-teet ovat haihtuneet. Sekoittaessaan perin-teistä gotiikkaa ja ”science fictionia” Lovecraft on temperamentiltaan selkeästi goottilainen; hänen ”tieteellään” on oma fiktiivinen logiik-kansa, ja kuitenkaan se ei koskaan suuntaudu tulevaisuuteen, vaan pakkomielteisesti kohti kaukaista menneisyyttä. Lovecraftin kosmok-sessa jokin traaginen yhteys ”inhimillisen” ja ”epäinhimillisen” välillä on turmellut sen, minkä olisi pitänyt olla luonnollista elämää. Moisella kohtalolla ei ole logiikkaa eikä syytä sen enempää kuin salamaniskulla.

Yhdessä Lovecraftin parhaista kertomuksista, paraabelimaisessa ”Väri avaruudesta”, joka kuvaa lennokkaasti kerran hedelmällistä ja nyt kuihtunutta Uuden-Englannin maisemaa, näemme amerikkalaisen kohtalon kääntöpuo-len, tuomion Amerikan transsendentalistien optimismille, jossa yksilö osallistuu jumalal-

ilmansodan aikana ja sen jälkeen.) Cthulhu-mytologiassa ei ole ”jumalia”, vaan ainoastaan syrjäytettyjä maapallon ulkopuolisia olentoja, Suuria Muinaisia, jotka saapuivat maapallolle miljoonia vuosia sitten ja toivat turmiokseen mukanaan orjansa, ”shoggothit”, alkulimasta koostuvat olennot, jotka asteittain nujersivat ja päihittivät valtiaansa. Harhaan johdetut ih-miset erehtyvät pitämään Suuria Muinaisia ja niiden perillisiä jumalina, palvovat niitä tietä-mättömyyttään.

Yksi pyhistä (ja ”kielletyistä”) teksteistä, joi-hin on tyhjentävästi tallennettu Suurten Mui-naisten pitkitetty historia, on arabi Abdul Al-hazredin Necronomicon, jota Lovecraft siteeraa niin taajaan, että kirjan nimestä tulee erään-lainen vitsi. On helppo ymmärtää, miksi Jor-ge Luis Borges ihastui Lovecraftiin ja inspiroi-tui sellaisissa lovecraftilaisissa kertomuksissa kuten ”Tlön, Uqbar, Orbis, Tertius” luomaan omia tarkoitusperiään varten myyttisten, toi-siinsa viittaavien, muinaisten kabbalististen tekstien kirjaston.

Usein antologioissa esiintyvässä Grand Guig-nol -kertomuksessa ”Dunwichin hirviö” lukija ymmärtää asteittain, että Lavin Whately -neit-syen raakalaismainen isä on pakottanut tyttä-rensä parittelemaan Yog-Sothothin, toisesta ulottuvuudesta saapuneen ”jumal”olennon kanssa ja synnyttämään sille kaksospojat. Toinen niistä tuntuu alkujaan olleen parodia nuoresta Lovecraftista itsestään: pojan, joka on kolmetoistavuotiaana kaksi metriä pitkä ja toivottoman kirjatoukkamainen, kohtalona on kuolla raivopäisen vahtikoiran hampaisiin polkiessaan pyörällä Miskatonicin yliopiston kirjastoon tutkimaan Necronomiconin tapaisia tekstejä. Toisesta, jonkin aikaa näkymättö-mästä kaksonesta kasvaa ladonkokoinen, ruo-koton, ahnas, lonkeroinen hirvitys, joka kuo-lintuskissaan huutaa Sentinel Hillin huipulta: ”ii-ii – ii – ISÄ! ISÄ! YOG-SOTHOTH!”

Useimmat Lovecraftin kertomukset eivät ole yhtä terävän aistimellisia kuin ”Dunwichin

hirviö”, vaan pikemminkin kehittyvät yksi-tyiskohtien lisääntymisen myötä. Ne alkavat täysin uskottavista tilanteista – tutkimusret-kikunta Antarktiksella, hylätty 1700-luvun providencelaistalo, joka oli pystyssä vielä Lovecraftin aikaan (”Kammottu talo” - siten harvinainen Lovecraftin kertomus, että se loppuu onnellisesti: ”yksi maailman alhai-simmista kauhuista on kadonnut ainiaaksi” ja tavallinen kevät koittaa). Lovecraft vetää lukijan mukaansa juuri uskottavuuden ilma-piirin ja proosalleen tunnusmerkillisen liioit-telemattomuuden avulla, ja kysymys kuuluu Milloin kummallisuus iskee?

Genrekirjallisuuden lukijat, toisin kuin ne joi-ta tapaamme kutsua ”korkeakirjallisuuden” lukijoiksi, olettavat että heillä on sanaton so-pimus kirjailijan kanssa: he ymmärtävät, että heitä tullaan manipuloimaan, mutta kysymys kuuluu kuinka? ja milloin? ja kuinka taitavas-ti? ja minkä vuoksi? Olipa genrekirjallisuus kuinka juonikeskeistä, fantastista, absurdia ja pseudo-henkilöhahmojen kansoittamaa tahansa, se päätyy aina johonkin ratkaisuun, kun taas ”korkeakirjallisuus” ei tee sellaisia lupauksia. Lukijan ja kirjailijan välillä ei ole sopimusta, sillä ainakin teoriassa jokainen korkeakirjallinen teos on ainutlaatuinen ja ”kertoo” pohjimmiltaan omasta kielestään. Mitä tahansa voi tapahtua, tai sitten ei mi-tään. Genrekirjallisuus on addiktiivista, kor-keakirjallisuus ei valitettavasti ole.

Lovecraftin ”todellisuuden” simulointi oli tar-koituksellista. Esseessä ”In Defence of Dagon” (1921) hän jakaa kirjallisuuden romanttiseen, realistiseen ja mielikuvitukselliseen ja laittaa ”oudon fiktion” viimeksi mainittuun kategori-aan, mutta asettaa sen samaan sarjaan realis-min kanssa puhuessaan sen ihmispsykologian ja tunteiden käsittelystä. Teknisesti ”tarinan pitäisi olla uskottava – jopa eriskummallisim-mankin tarinan, lukuunottamatta sitä pientä osaa, missä yliluonnollinen on mukana.” Ro-mantiikka on kärkevästi epätodellista,

18 19

sellaista, mikä ei ollut samalla cri de coeur. Jokapäiväisistä asioista kirjoittaessaan hän antaa vaikutelman, että kamppailisi henken-sä edestä. Joshi panee merkille Lovecraftin elinikäisen viehtymyksen itsemurhaan, kuten tässä vuoden 1930 kirjeessä nuorelle opetus-lapselle August Derlethille, josta tuli myöhem-min hänen postuumi kustantajansa:

Olen täysin vakuuttunut, etten kykenisi koskaan riittävän hyvin ilmaisemaan kenellekään toiselle ihmiselle täsmällisiä syitä, miksi pidättäydyn itsemurhasta – siis syitä, miksi olemassaolo itsessään riittää yhä korvaamaan minulle oman pääosin raskaan luonteensa. Nuo syyt liittyvät kiinteästi arkkitehtuuriin, maisemiin, sekä valaistukseen ja ilmakehän ilmiöihin, ja ovat muodoltaan epämääräisiä vaikutelmia seikkailunhaluisesta odotuksesta ja hämäristä muistikuvista.

Kuitenkin, paljon aikaisemmin elämässään, 28-vuotiaana kirjoitetussa kirjeessä vuodelta 1918:

Olen vain noin puoliksi elossa – suuri osa voimistani kuluu valvomiseen tai kävelemiseen. Hermostoni on pirstoutunut hylky, ja olen täysin kyllästynyt ja innoton paitsi kun törmään johonkin mikä erityisesti kiinnostaa minua. Kuitenkin – niin monet asiat silti kiinnostavat minua… etten ole koskaan oikeasti halunnut kuolla.

Jos meidän on uskominen Lovecraftin se-lontekoon, kolmanteentoista ikävuoteensa mennessä hän oli vakuuttunut ”ihmisen vä-liaikaisuudesta ja merkityksettömyydestä”, ja seitsemänteentoista ikävuoteensa mennessä, opiskeltuaan tähtitiedettä, hänet oli lamaan-nuttanut ”kaiken olemassaolon turhuus.”

Jopa Lovecraftin tuotantoon ja hänen elä-mänsä goottilaiseen legendaan suhteellisen hyvin tutustuneelle H. P. Lovecraft: A Life tar-joaa valaisevia yllätyksiä. Saatamme tietää,

että Lovecraft oli yksinäinen yöihminen. Mut-ta se, että hänen äitinsä tapaturmaisen kuo-leman jälkeen vuonna 1921 hänen yksinäi-syytensä katkesi eräänlaiseen seuraelämään harrastelijajournalistisissa piireissä; se, että ajoittain hänen hermeettistä, näennäisraih-naista elämäänsä nuorruttivat kiihkeät bussi- ja junamatkat niinkin kauas hänen providen-celaisesta poikamiehen turvapaikastaan kuin St. Augustineen, New Orleansiin ja Quebec Cityyn2; se, että ankarista, surumielisistä sil-mistään, kummallisen jäykästä käytöksestään ja varsinkin aseksuaalisuudestaan huolimat-ta monet naiset pitivät häntä viehättävänä – kaikki tämä on tyystin odottamatonta. Saamme tietää, että ”junomainen” ja hyvin eloisa liikenainen, Sonia Greene, rakastui Lo-vecraftiin tämän älykkyyden takia, ja piiritti häntä kolmen platonisen vuoden ajan, ennen kuin mies suostui harkitsemattomasti nai-maan hänet. (Avioliitto viileni pikku hiljaa ja kahden vuoden kuluttua Sonia Greene pyysi avioeroa.)

Saamme tietää, että kirjoituksissaan konven-tionaalisen hartauden riivaama Lovecraft oli suuren osan elämästään omanlaisensa ”tory” kunnioituksesta ”puhdasrotuisesta englanti-laisesta herrasväestä” polveutuvaa sukuaan kohtaan, ja että hänestä tuli nelikymmenvuo-tiaana suuren talouslaman aikaan vankkuma-ton, joskin puhtaan teoreettinen sosialisti. On kovin outoa saada tietää, että Lovecraft oli aina ystävällinen, kärsivällinen, antelias, vaa-timaton ja herrasmiesmäinen henkilökohtai-sissa suhteissaan. Silti hän oli oikeistolaisen mielenlaatunsa mukaisesti antisemiitti (huo-limatta syvästä kiintymyksestään Sonia Gree-neen ja muihin juutalaisiin ystäviinsä), rasisti ja arjalainen kiihkoilija.3

18-vuotiaana saamansa hermoromahduk-sen, josta hän ei Joshin mukaan välttämättä koskaan täysin toipunut, jälkeen Lovecraft ei koskaan pyrkinyt kouluttautumaan muodol-lisesti tai hankkimaan itselleen kunnollista työpaikkaa. Monissa lehdissä toimittajana

liseen ja jakaa luonnon jumalallisuuden. Ja kuinka profeetalliselta kertomus tuntuukaan vuosikymmeniä myöhemmin, kuvatessaan ekokatastrofia kun mahtava, ilmeisesti radio-aktiivinen / myrkyllinen voima huokuu vilje-lijän maille pudonneesta meteoriitista kerta-kaikkisen salaperäisenä ja salaa tuhoisana.

He olivat paljastaneet jotakin, joka näytti suurelta värikkäältä pisaralta (meteorin) sisällä. Väriä, joka muistutti joitakin meteorin kummallisen spektrin raitoja, oli lähes mahdoton kuvata… Sen lisäksi, että se oli lähes muovimainen, kuuma ja himmeästi hohtava, viileni hiukan voimakkaisiin happoihin upotettuna, tuntemattoman värinen, kuihtui raittiissa ilmassa ja reagoi silikoniyhdisteeseen tuhoamalla sen ja tuhoutumalla itse, sillä ei ollut lainkaan tunnistettavia piirteitä… Se ei ollut tätä maailmaa, vaan palanen suurta tuntematonta.

Goottilaisessa mielikuvituksessa on syvä ja sovittamaton ristiriita ihmisen ja luonnon vä-lillä romanttisessa mielessä, ja traaginen jako siihen, mitä haluamme tietää ja siihen, mikä saattaa tuijottaa meitä suoraan silmiin. Niin-pä ”Väri avaruudesta” ei pääty sensaatiomai-sesti, vaan elegiseen vähättelevään toteamuk-seen: ”Se oli vain väri avaruudesta – kaiken tuntemamme luonnon tuolla puolen piilevien hahmottomien äärettömyyden valtakuntien kauhistuttava lähettiläs…” Mutta Massachu-settsin nummi on lopullisesti saastunut, ja kaikki jotka ovat olleet tekemisissä ”värin” kanssa kärsivät hermostollisista ja ruumiilli-sista tuskista, jotka eivät juuri poikkea niistä, joista radioaktiivisen säteilyn tai Agent Oran-gen uhrit kärsivät.

IV

Kuten sanakirjakin, täydellinen elämäkerta kertoo aina enemmän kuin meidän tarvitsisi tietää. Mutta tämä tuskin kelpaa kritiikin pe-rustaksi. S. T. Joshin H. P. Lovecraft: A Life tulvii

informaatiota, alaviitteissä ja liitteissä sekä nii-den ulkopuolella. Käytännössä päiväkohtaisen Lovecraftin elämän selonteon ohella se sisältää goottilaisen kirjallisuuden historiaa, katkelmia Lovecraftin julkaisemattomista kirjeistä, es-seistä ja matkakuvauksista, sekä muiden lois-tavien jaksojen ohella kuvauksen vuoden 1924 New York Citystä ja siitä, miltä se varmastikin on Lovecraftin hämmentyneissä silmissä näyt-tänyt kun hän matkusti sinne ensimmäistä kertaa ja astui urheaan ja epätodennäköiseen avioliittoonsa. Elämäkerta on niin järjestelmäl-linen, että, kuten Joshi johdannossaan ehdot-taa, lukija voi ylimalkaisesti selata tai hypätä kokonaan yli sellaiset osiot, jotka kiinnostavat häntä suhteellisen vähän. Se on ihailtava, prag-maattinen vaihtoehto ”täydellisen” elämäker-ran pitkäpiimäisyyksille.

Lovecraftin fiktion ihailijoita epäilemättä kiin-nostavat tuon eristäytyvän kirjailijan ilmeik-käät, suorasukaiset kirjeet (joita hän kirjoitti arviolta 60 000–100 000 kappaletta, joista useimmat ovat sittemmin kadonneet), mutta tuntuu epätodennäköiseltä, että kukaan olisi yhtä kiinnostunut ”amatöörijournalistisista” järjestöistä ja harrasteista, joille Lovecraft, aina herrasmiesmäinen harrastelija, uhrasi niin suuren osan ajastaan. Useimpia lukijoita ei myöskään kiinnosta loputon virta kauan sitten unohdettuja tai aina tuntemattomina pysyneitä oman aikansa ”harrastajakirjoitta-jia”, jotka tutustuivat Lovecraftiin tai olivat kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, ja joiden elämäntarinat ansaitsevat elämäkerturilta vain penseän luonnoskuvan. Joshi ehdottaa ylimalkaista selailua myös joidenkin Lovecraf-tin filosofiaa – tai pikemminkin filosofointia – käsittelevien osioiden kohdalla, mutta ne kuuluvat elämäkerran kiehtovimpiin jaksoi-hin. Elämässä tai kirjallisuudessa on erittäin harvinaista kohdata ihminen, jolle henkinen elämä, ajattelun elämä, on yhtä läpikotaisin dramaattista kuin Lovecraftille.

Kuten sankarinsa Friedrich Nietzsche, Love-craft kykeni kirjoittamaan vain vähän mitään

20 21

VIITTEET

1 On jonkinlainen kauhu- ja fantasiakirjallisuuden traditio jäljitellä

Lovecraftia. Esimerkiksi käyköön antologia Lovecraft’s Legacy,

jonka ovat toimittaneet Robert E. Weinberg ja Martin H. Greenberg

(Tor Books, 1990). Thomas Ligottin pienoisromaanissa The

Last Feast of Harlequin on omistus ”kunnianosoituksena H. P.

Lovecraftille”. Ja jos Lovecraft-kalenteri on tarpeen, The Lovecraft

Horror Calendar, jossa on kuvituksena ”myyttistä taidetta”, on

saatavilla Artefact Publications -kustantamolta.

2 Voiko olla maisemaan tai paikkaan kohdistuvaa Erosta?

Kuumeinen intensiteetti, jolla Lovecraft matkusti, nukkuen

busseissa ja junissa hotellikulujen säästämiseksi, unohtaen syödä,

väsymätön nähtävyyksien etsintä, joka uuvutti paremmassa

kunnossa olleita matkakumppaneita – mitä muuta se on kuin

toistaiseksi tuntemattomaan sisältyvän rakkauden kohteen

etsimistä? Eräs Lovecraftin ystävä kommentoi hänen maanisia

matkustustapojaan:

”… Howard saapui takaisin Quebecistä. En ole koskaan ennen enkä sen jälkeen nähnyt moista näkyä. Iholaskokset roikkuivat luurangon päältä. Silmät olivat vajonneet kuoppiinsa kuin peittoon palaneet reiät. Nuo herkät taiteilijan kädet olivat pelkkää kynttä. Mies oli kuollut hermojaan lukuunottamatta…”

Mutta nelikymmenvuotiaalla Lovecraftilla oli ollut ekstaattinen

Quebecin-matka.

3 Tietyt Lovecraftin kertomukset, varsinkin ”Varjo Innsmouthin

yllä” rappeutuneine, epäihmismäisine kala- tai matelijaihmisineen,

joilla on tuijottavat, rävähtämättömät silmät, ovat selvästi

paranoideja fantasioita rotujen sekoittumisesta. Elämänsä aikana

Lovecraft luopui kaikkein räikeimmistä arjalaisten ylemmyyden

julistuksista (”Yksikään arvostettu antropologi ei kiistä pohjoisen

rodun järjestelmällistä kehittyneisyyttä verrattuna kaukasialaisiin

tai mongolirotuihin… On avoimesti myönnetty, että välimerellisen

rodun edustajien joukossa on suurin määrä esteettisesti herkkiä,

ja että semiittiset ryhmät loistavat terävällä, täsmällisellä älyllään”,

hän myöntää vuonna 1931). Kuitenkin hän piti vakaasti ”mustia

ja Australian aboriginaaleja” biologisesti alempina. Niin kuin

Joshi huomauttaa, Lovecraft omaksui luokkansa ja aikakautensa

rotuennakkoluulot, kuten muiden muassa hänen aikalaisensa Jack

London ja Frank Norris. Vuonna 1934, oltuaan eri mieltä ystävänsä

kanssa, joka uskoi että raiskauksesta syytetyt Scottsboron

nuorukaiset olivat syyttömiä, Lovecraft kirjoitti: ”Minusta ei ole

luonnollista, että suopeat ihmiset tahallaan tuomitsisivat edes

neekereitä kuolemaan, elleivät olisi lujasti vakuuttuneita heidän

syyllisyydestään.”

työskennellyttä Poetakin epäkäytännöllisem-pi Lovecraft raapi niukan toimeentulonsa kokoon korjailemalla toisten, usein surkei-den kirjoittajien tekstejä ja toimimalla toisi-naan haamukirjoittajana (mm. kerran Harry Houdinille). Vaikka hän ylpeili kirjoittavansa ”herkkätuntoisille”, pienelle samanmielisten piirille, tosiasiassa Lovecraftin koko tuotanto julkaistiin roskalehdissä. Ja silloinkaan kun hän tuli tunnetuksi Weird Talesiin kirjoittami-ensa lukuisten tarinoiden takia, ainuttakaan hänen kertomustaan, edes kauhistuttavim-pia, ei kunnioitettu näyttävällä kansikuvalla. ”Väri avaruudesta” -kertomuksen kaltaisia laadukkaita novelleja hylättiin summittaises-ti. Kaikkein yllättävintä on, että vaikka Lo-vecraftin usein julistama elämänkatsomus oli yhtä synkkä kuin Ambrose Biercellä (”Elämä on kaameaa, ja tietämämme taustalta kurk-kivat pirulliset totuuden häivähdykset teke-vät siitä tuhatkertaisesti kaameampaa”), hän näyttää arkipäiväisellä tasolla hyvinkin usein nauttineen elämästä.

Lovecraftin ura tuotti kuitenkin hänelle yhä enemmän pettymystä. Silloinkin kun gootti-laisen kauhukirjallisuuden lahkolaishenkiset fanit alkoivat ihailla häntä, hän köyhtyi yhä enemmän, muuttui yhä eksentrisemmäksi. Yksi hänen elitistisistä vaivoistaan oli harhau-tunut aatelinen velvollisuudentunto: hän us-koi, että jokainen hänelle kirjoittanut ansaitsi punnitun vastauksen, joten hänen aikansa kului kirjoittamalla vastauskirjeitä muserta-valle määrälle innokkaita nuoria kirjoittajia ja lukijoita (joiden joukossa oli nuori suojatti nimeltä Robert Bloch, joka kirjoittaisi eräänä päivänä Psykon). Julkaistuaan julmasti run-nellun version ”Varjo menneisyydestä” -novel-lista pulp-lehti Astoundingissa vuonna 1936, jolloin Lovecraft oli 46-vuotias, hän vaikutti polttaneen itsensä loppuun. Idiosynkraattis-ten tottumustensa kahlitsemana, kuten yksi hänen onnettomista päähenkilöistään keskel-lä painajaista, Lovecraft tunsi askeettista yl-peyttä niukasta ruokavaliostaan ja siitä, että hän pystyi tulemaan toimeen arviolta kolmel-

lakymmenellä sentillä päivässä, 2,10 dollaril-la viikossa. Usein hän söi lämmittämätöntä ruokaa suoraan tölkistä ja vanhentunutta, jopa pilaantunutta ruokaa. Hänen elinikäinen kammonsa lääkäreitä ja sairaaloita kohtaan esti hänen suolistosyöpänsä diagnosoimisen ennen kuin oli liian myöhäistä. Mutta aitoon lovecraftilaiseen tapaan hän piti hirvittävis-tä tuskistaan huolimatta ”kuolinpäiväkirjaa” kunnes kynä ei enää pysynyt hänen kädes-sään.

Poen tavoin Lovecraft kuoli pitäen itseään hä-peällisen epäonnistuneena. Edes kaikkein mie-likuvituksellisimmissa haikailuissaan tämä ”kosmisen pessimismin” taiteilija ei osannut nähdä ennalta postuumia mainettaan. Kui-tenkin, vuosikymmenen sisällä hänen kuole-mansa jälkeen juuri se kirja, jota hän ei saanut aikanaan julkaistuksi, Lovecraft’s Best Superna-tural Tales, myi yli 67 000 kappaletta kovakan-tisena painoksena yhden vuoden aikana.

22 2�

I

Nainen: ”Äärimmäisen onneton. Sinä et tiedä mitään äärimmäisyyksistä: mustista öistä täynnä pyhää, pimeää houretta, kuin olisi nukkunut liian kauan ja heräisi vain uudelleen uneen voimatta millään ravistaa harteiltaan onnettomuuttaan kuin ensilunta. Kuin olisi tehty erilaisista höyhenistä, olisi lentämiseen tarkoitettu, vain lentämiseen, ja niin, korkealle hengen korkeuksiin.”

II

Kodinkoneet surisevat ympärillä. Kello naksuttaa. Nainen nyökkää päätään pisteeksi. Lauseet pitenevät kuin päivät. Lisääntyvää valonmäärää ei voi paeta. Kylmässä illassa sydän laajenee. Keväällä voi suunnitella lähtöä ennen kesänvihreää. Vuodenaika ei muuta kaipuuta, vain lievittää kipua: auringonvalo ohuen pellavan peittämällä iholla. ”Sydän - beat. Hän kävelee aurinkoon kuin pyhimys.”

rUNOJa

Eeva Karhunen

III

Ilmassa on matalapainetta. Ohimot jyskyttävät. Lasinpuhaltaja pyöräilee nopeasti mäen alas ja toisen ylös. Mies lukitsee pyörän ja kävelee sisään myrskynmerkkinä. Nainen istuu eteisen tahraisella räsymatolla. Silmät jäävät toisiinsa, kliseiden mukaan silmät jäävät toisiinsa, leimahtavat pieniä kipinöitä. Pupillit laajentuvat lautasiksi ja varjostamaton lamppu heijaa katossa. Lasinpuhaltaja ja nainen kävelevät rappukäytävästä alas pimeään. Yhdessä he painuvat betonilabyrintteihin maan alle. Autojen riveissä on tyhjiä paikkoja. Tummat pilvet kokoontuvat sinimustiksi rykelmiksi. Ensimmäinen salama tekee taivaalla kirkkaan kuvion. Pian salamoi useammin. Sähköiset juovat taivaalla tanssivat koreografiaansa. Sade valuu maata ja huuhtoo pienet mustat kivet, suuret valkeat kivet ja harmaat kadut niin, että jäljelle jää kaupungin raskas auer.

IV

Sormien luinen kehä on posliinikupin ympärillä. Kasvoille ilmestyy jalopuusta veistetty ilme: otsaan syvenevät hajataitteiset rypyt. Hän tunnustaa vapautensa. Hän tietää, että arvoitukset on selvitettävä. Arvoitukset vaivaavat kuin tarina, jonka alusta ei kerro loppua. Mustan kahvin pinta on tasainen kun naisen silmien mustuaiset. Pupillien mustat kaivot ovat silmänhurmaa. Sinussa on ihmisenkokoinen ikävänpaikka. Se on synnyinmerkki niskassa, kirjoitettu minuun alusta alkaen.

24 25

Keväällä, kun lumi muuttuu Moskovassa me-hukkaaksi mudaksi ja kalpeakasvoinen nuoriso lähtee muotikuteissaan pihalla telmimään hä-märissä, kuulen jälleen hämmästyttävän venä-läisen äänen, jota kukaan vielä ei ole kuvannut. Se voimistuu kevätilmassa niin äärimmäisen korkeana, läpitunkevana sävelenä, että mitään vastaavaa ei äänikulttuurista löydy.

Jos kutitat venäläisiä mimmejä, kaadat niiden päälle jääkylmää vettä, tirkistelet, seuraat nii-tä, kiskaiset niiden päältä peiton tai yksinker-taisesti säikäytät kunnolla, kun ne yrittävät keikistellä sinulle – ne vikisevät, kuten vikistiin entiseen aikaan, täristen koko olemuksellaan, kouristellen, vikistiin tajua vailla, taju kankaal-la. Vikisemään ei opi, se tulee syntymästä asti, vikinää ei hallitse – se tulee itsensä epähallin-nasta. Vingahdukset purkautuvat täysin tah-dottomasti, ennenkuulumattomalla voimalla, jota voi verrata vain valaan suihkuun. Niiden ekstremistinen arkaaisuus järkyttää minua. Vikinä on ktooninen muodostuma. ”Muodos-tuman”1 kummassakin merkityksessä.

Pikkutytöt vikisevät nähdessään hiirenraa-don. Pikkutyttöjen kanssa kaikki on selvää – niiden vikinä on yksimerkityksistä. Mutta mitä pitemmälle, sitä enemmän kaksimerki-tyksisyyttä on nopeutuvassa sydämenlyön-nissä. Mimmit vastaavat voiman käyttöön rakkaudessa vikisemällä. Naimisissa olevat naiset eivät vikise – niille kaikki on jo yhden-tekevää.

VIKISEVä VENäJä

Viktor Jerofejev (suomentanut Jukka Mallinen)

Mimmien vingahdukset syntyvät säikähdyk-sestä, joka muuttuu nautinnoksi, ja nautin-nosta, joka muuttuu säikähdykseksi – siinä on venäläisen halun alkuperäinen ambivalenssi. Vikinällä houkutellaan, vikinällä pelotellaan. Tämä on myrskyisä ei tunteiden vaan pikem-minkin vaistojen tunnustus. Vikinä on ”puo-lustusteollisuuden” esikulttuurinen malli, intohimojen alkukantaista uudelleenjakoa. Vingahdukset ovat venäläisten mimmien kyl-mä ase. Ne halvaannuttavat hyökkääjän kuin afrikkalaisen liskon pisto. Vingahdukset ovat venäläisten mimmien avattu intohimo. Kun mimmi vikisee, hänellä ei ole kasvoja, kasvot katoavat tyyten vikinään ja muuttuvat viki-näksi. Vingahdukset kiirivät ympäri maata ketjureaktiona, hormoniräjähdyksenä, Venä-jän historian sidossanana, neitsytsukupolvien viestikapulana, vuosisatojen kaikuna. Venäjäl-lä vingahdukset ovat rokkia vahvempia.

Venäläisen arkikulttuurin jää on ohut. On pa-rempi olla kulkematta sitä pitkin eikä sille tule astua; sitä on parempi ihailla kirjoja lukien, rannalla seisoen. Vikinä lyö läpi kasvatuksen eristeistä, hyvästä käytöksestä, jaloista tavois-ta, musiikkitunneista, tansseista, tennikses-tä, vieraista kielistä. Jopa parhaimmissakin perheissä vingahdukset ajetaan pois, mutta niitä ei saada poistettua. Yliopistoneitoset, filologit ja journalistit säilyttävät humanitaa-risten sielujensa syvyyksissä uskollisuuden vikinälle. Vikinä merkitsee periaatteellista ky-vyttömyyttä kontrolloida itseään pinnallisesti kulttuuristettuna ruumismassana, psyykki-sen höllätapaisuuden riemuvoittona vararik-koutuneesta valistuksesta.

Vikinä on vain jäävuoren näkyvä osa, oire ikuisen paniikin valtaaman sielun yleiskunnosta. Itse asi-assa se on eläimellinen tunnusmerkki sosiaalises-ta turvattomuudesta, vainoamisen odottamista, valmiutta äärimmäiseen vastarintaan ja samalla nöyrää avuttomuutta. Veden alle jää merihirviöi-tä ja vesiruohojen huojuntaa. Vikinä on näkyviin loiskahtaneen öisen painajaisen tahdonilmaus, aaltoina kulkeva vaara. Vikinä tunnustaa, että

normatiivinen ja jopa ei-normatiivinen sanasto on ammennettu loppuun.

Kun ajattelee Venäjää, kuuluu vikinää. Jos ulko-mailta puuttuu jotain, niin vingahduksia. Hiljai-suus. Ranskalaiset mimmit ovat vikisseet loppuun jo kauan sitten. Brittein saarilla ei enää kuulu eng-lantilaisten mimmien vikinää. Italiattaretkin ovat lakanneet vikisemästä. Kaikkein eristyneimmis-säkin sisilialaisissa kylissä italialaiset mimmit ovat siirtyneet kirkumiseen ja hurjaan hohotukseen. Samaa voi sanoa puolalaisista mimmeistä. Mut-ta tämä on Eurooppaa. Siellä on kuria. Siellä on itsehillintää. Mutta jos matkustaa afrikkalaiseen, meksikolaiseen tai nepalilaiseen kylään – sielläkin on vikinän suhteen kehnosti. Ne eivät vikise. Mi-ten niin? Ikään kuin niiden pitäisi vikistä, mutta ne eivät vikise. Kävelin varta vasten kuulostele-massa – eivät vikise. Afrikan syrjäseuduilla eletään niukasti, priimuksen kanssa – mutta mimmit ei-vät vikise. Vai onko kolonialismi ajanut panssari-vaunullaan niiden vikinän ylitse?

Joten missä on meidän planetaarinen omaperäi-syytemme – vikinässä. Venäläiset mimmit vikise-vät kuin viillellyt. Mutta tosiasiassa heitä viille-täänkin. He vikisevät, kun heitä viilletään. Heitä kidutetaan, untuvaisia, kalpeita, palmikkopäisiä, paksukulmakarvaisia, korkeaposkipäisiä, pun-kahtavia, heitä viilletään, viilletään, poltetaan silitysraudalla, heitä viilletään, heille kaadetaan sulaa tinaa reikiin, kaadetaan elohopeaa, hei-tä piiskataan, pikkutyttöjä, luokan priimuksia, tarkkislaisia viilletään, Komsomol-tyttöjä viille-tään, hän huitoo – häntä viilletään vielä pahem-min, viilletään luuhun saakka, jalkoja viilletään, hän ei antanut – häntä viilletään taas, viilletään vatsaa, rinnat leikataan irti, suonet ja kaula kat-kaistaan, poskia viilletään, pitkiä tyttöjä viille-tään, ryhdikkäitä mimmejä, naiskosmonautteja viilletään, keittiöveitsillä, neitsytsukupolvien viestikapulaa viilletään, viilletään tikareilla, par-taveitsillä, terävillä suomalaisilla puukoilla, sipe-rialaismimmejä viilletään, poliittisia mimmejä viilletään, konekivääriampujattaria ja pianisteja viilletään, harmaita mimmejä viilletään, nuoria synnintekijättäriä viilletään, vladivostokilaisia

mimmejä viilletään, lattarintaisia viilletään ja isotissisiä viilletään, paljasjalkaisia viilletään, kuka ajelee jalat kehnosti – sitä viilletään, ja kuka ei ajele ollenkaan – sitäkin viilletään, kuka ei har-jaa hampaitaan – viilletään, ja kuka ajelee jalat hyvin – sitä viilletään erityisen syvään, viilletään maakuopissa, viilletään eläinsuojissa, viilletään krematorioissa, viilletään lankomiehen nimipäi-villä, ja lankomies seisoo, levittelee käsiään, vaan mimmejä viilletään, hammasmorsian vikisee, vi-kisee ja heittelehtii, ja sitä narttua viilletään, sisa-ria, veljentyttäriä, kälyjä viilletään, aatelisverisiä mimmejä viilletään, ruskeatukkaisia mimmejä ja viisaita mimmejä, mimmejä pikkuhousuissa ja mimmejä ilman, vihreän herneen värisissä hui-veissa – viilletään, rikkaita tyttöjä shortseissa ja piisamiturkeissa viilletään, kaikkia viilletään ja viilletään, Jaroslavnaa2 viilletään Putivlissa, Pus-hkinin morsianta viilletään, älymystön tyttäriä viilletään, minun hammasmorsiantani viilletään, ne vikisevät, vikisevät kylmässä, venäläisen ky-län raikkaassa ilmassa, vikisevät uutta kuuta, vi-kisevät kaameisiin pensaisiin, vikisevät komeille pojille, hyppivät nuotion yli ja vikisevät, juokse-vat pahki ja vikisevät, vikisevät alastomille mu-sikoille heinähankoineen, ja heitä viilletään yhä enemmän, heidät viilletään jo kokonaan. Miksi mimmejä viilletään? Kenelle se muka kuuluu, jos niitä viilletään? Kun ne kerran vikisevät – niitä viilletään, ja tietysti päinvastoin. Vikinä on ky-län hysteeristen intohimojen dominantti, mutta turhaan ei Moskova ole ”iso kylä”, ja sen ajaton olemus tulee näkyviin tyttöjen vikinässä taustal-laan MacDonaldsit ja elektroniset mainostaulut. Pietarissa, Smolenskissa, Kazahstanin rajalla – viillellyt mimmit vikisevät ympäri maata.

Kuinka kauan venäläiset mimmit vielä vikise-vät? Niiden eläimellisten vingahdusten syvyys on käsittämätön. Jos vikinä vaikenee – venä-läinen sielu hiipuu. Minun ensyklopediani vii-meinen sivu sulkeutuu. Raamatullisessa kult-tuurissa alussa oli Sana, Venäjällä – vikinä.

1 obrazovanie – muodostuma, koulutus

2 sankaritar keskiaikaisessa ritariballadissa ”Laulu Igorin sotaretkestä”

26 27

rUNO

Sirpa Kyyrönen

Varpusmetsästä tiukkuu niukka viola.Pukeudun nuottiviivastoon, tulen alla, olen breve,osoitan aksentilla paikkaa, lyön avokämmenellä tahtia.Pasuuna heijaa joutsenlampea, kun maistan rytmihäiriöt, kiveen louhitut konserttisalit,miten ne kasvavat ja sortuvat, sortuvat ja kasvavatsirpaleita, sammalta, sordiinoja,holveja, kolveja, tuhkakuppeja, rakastanperustaa, soittaa, hävittää, kirjoakauloja pitkiin poikiin.Satakielinen huilusoolo vahvistaa varjoja,kun nokikana pakenee kuvaajaa, pyrähtelee ja poseeraa.Ruumiin valo on toisto, toisto on tähdenlentoon sydänyöllä herävää basisti,ja altavalaistujen lokkien hymni tulelle.

Timo �0 v.: Four years in m

y life (2009)

28 29

Don Siegelin (1912–91) trilleri Likainen Har-ry (Dirty Harry, 1971), jonka sankari oli Clint Eastwoodin (s. 1930) esittämä oman käden oikeutta käyttävä poliisi, raivostutti 1970-lu-vulla Yhdysvaltojen itärannikon kulttuurie-liittiä. Koska elokuvassa pilkattiin rikollisten ihmisoikeuksia puolustavia liberaaleja, useim-mat kriitikot väittivät sitä totalitaarisen polii-sivaltion puolustukseksi. Arvostelijat, jotka väittivät filmiä ”fasistiseksi”, eivät oivaltaneet sen edustavan 1950-luvun individualististen ja auktoriteettien vastaisten lännenelokuvak-lassikoiden perintöä.

Likainen Harry -elokuva, jossa epäiltyjen oi-keusturvasta piittaamaton poliisikomisario esitettiin positiivisena sankarihahmona, he-rätti ensi-iltansa jälkeen poliittisia intohimo-ja. USA:ssa oli 1960-luvun puolivälistä lähtien kiistelty poliisin valtuuksista. Maan korkein oikeus oli vuonna 1966 tehnyt kuuluisan Mi-randa-päätöksen, jonka mukaan poliisi oli vel-vollinen kertomaan pidätetyille, että näillä oli oikeus vaieta kuulustelussa ja mahdollisuus saada juristin apua. Konservatiivipoliitikot väittivät oikeuden ratkaisun tekevän poliisit toimintakyvyttömiksi ja kannustavan ihmisiä rikoksiin.

Warner Brothers -tuotantoyhtiö päätti käyt-tää hyväkseen Miranda-päätöksen aiheutta-maa kuohuntaa ja tehdä poliisia puolustavan suuren budjetin elokuvan vastapainoksi niille 1960-luvun filmeille, joissa virkavallan edus-

KaPINaLLINEN MENNEISyydESTädon Siegelin ”Likainen Harry” ja 1950-luvun westernin

arvomaailma

Heikki Länsisalo

tajat olivat joko väkivaltaisia psykopaatteja tai korruptoituneita järjestäytyneen rikolli-suuden juoksupoikia. Yhtiö suunnitteli vuosi-kymmenen lopulta lähtien Dead Right (”Kuo-lettavan oikeassa”) -nimistä filmiä. Teoksen piti kertoa oikeudentuntoisesta etsivästä, joka joutuu vaikeuksiin esimiestensä kanssa, koska suojelee viattomia ihmisiä piittaamatta rikollisten oikeuksista.

Elokuvan pääosaa tarjottiin sekä Paul New-manille (1925–2008) että Frank Sinatralle (1915–98). Newman kieltäytyi roolista, koska pelkäsi sen tahrivan hänen liberaalin imagon-sa. Sinatra vetäytyi produktiosta, koska oli loukannut kätensä eikä kyennyt pitelemään pistoolia kuvauksissa. Lopulta filmin nimi vaihdettiin Likaiseksi Harryksi. Sen miestäh-deksi valittiin Clint Eastwood ja ohjaajaksi Don Siegel.

Siegel oli Samuel Fullerin (1912–97) ja Robert Aldrichin (1918–83) ohella lahjakkaimpia tunteilemattomiin rikoselokuviin erikoistu-neista ”kovisohjaajista” (tough guy directors), jotka oppivat elokuvan tekemisen Hollywoo-din klassisen studiojärjestelmän aikana mut-ta joutuivat tekemään suuren osan urastaan 1960- ja 70-luvun muuttuneissa olosuhteissa. Siegel oli hankkinut 1950-luvulla kannuk-sensa ohjaamalla ankaran realistisen jänni-tysfilmin Kapina vankilassa (Riot in Cell Block 11, 1954) ja kulttimaineen saaneen tieteis-elokuvan Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1954). Eastwood oli noussut tähdeksi italialaisen Sergio Leonen (1929–89) lännenfilmeissä, joissa hän esitti tyylitellyn vähäeleisesti anonyymiä pistoolimiestä (man with no name).

rikollisia suojelevat lakipykälät

Siegel hyödynsi Likainen Harry -elokuvassa Clint Eastwoodin pistoolisankarin imagoa. Tämän esittämä komisario Harry Callahan oli työlleen omistautunut, raakaan voimaan us-kova poliisi, joka ajautui konfliktiin esimies-

tensä kanssa yrittäessään suojella yhteiskun-taa psykopaattisten rikollisten väkivallalta. Epäiltyjen oikeuksia puolustava lainsäädäntö esitettiin teoksessa absurdina haihatteluna.

Filmissä itseään Scorpioksi kutsuva murhaaja (Andy Robinson) pitää San Franciscoa kauhun vallassa ammuskelemalla satunnaisesti valit-semiaan uhreja. Hän ilmoittaa lopettavansa tappamisen, mikäli hänelle maksetaan 200 000 dollaria. Kaupungin todellisuudesta vie-raantunut pormestari (John Vernon) ei ym-märrä Scorpion valehtelevan vaan on valmis suostumaan tämän ehtoihin.

Callahan on virkavallan edustajista ainoa, joka ei luota murhamiehen lupauksiin. Hän vaaran-taa henkensä metsästäessään tappajaa, mutta omahyväinen piirisyyttäjä (Josef Somner) jättää hänen hankkimansa todistusaineiston huomiotta Miranda-päätökseen vedoten. Ju-ristien saivartelusta piittaamaton Callahan ampuu Scorpion elokuvan lopussa tämän yri-tettyä kaapata koulubussin. Viimeisessä koh-tauksessa byrokraattisiin esimiehiinsä ja ri-kollisia suojeleviin lakipykäliin tympääntynyt komisario paiskaa virkamerkkinsä jokeen.

Likainen Harry poikkesi ratkaisevasti oman aikansa muista oman käden oikeutta kuvaa-vista amerikkalaisista elokuvista. 1970-luvun Hollywoodin kuuluisimmissa kostotarinois-sa päähenkilö oli yleensä antisankari, johon katsojan oli vaikea samastua. Malliesimerk-ki tällaisista elokuvista on Sam Peckinpahin (1925–84) raaoista väkivaltakohtauksista kuuluisa filmi Olkikoirat (Straw Dogs, 1971), joka tuli teattereihin samana vuonna kuin Likainen Harry. Sen keskushenkilö, vaimon-sa raiskanneita eläimellisiä maalaisjuntteja vastaan taisteleva matemaatikko David Sum-ner (Dustin Hoffman) oli epämiehekäs, arka hissukka, joka päihitti vastustajansa pelkällä oveluudellaan. Siegelin elokuvan Callahan puolestaan oli aito sankarihahmo, miehisen miehen perikuva ja moraalisesti horjumaton oikeuden puolustaja.

Vaikka Siegel oli poliittisilta näkemyksiltään liberaali, Likainen Harry leimattiin taantu-mukselliseksi elokuvaksi. Filmin väitettiin ve-toavan erityisesti presidentti Richard Nixonin (1913–94) kosiskelemaan ”hiljaiseen enem-mistöön”, eli hippiliikettä ja Vietnamin sotaa vastustanutta nuorisoa inhonneisiin etelän ja keskilännen konservatiiveihin. Niinpä itäran-nikon lehdistö suhtautui elokuvaan joko nui-vasti tai avoimen halveksivasti.

Syyte ”fasismista”

The New Yorker -lehden kriitikko Pauline Kael (1919–2001), joka oli yksi aikansa vaikutus-valtaisimmista amerikkalaisista arvostelijois-ta, reagoi hysteerisesti Siegelin teokseen. Hän väitti sitä ”fasistiseksi” ja ”syvästi moraalit-tomaksi” elokuvaksi, jossa raskauttavinta oli, ettei Scorpion julmuudelle esitetty mitään psykologista tai yhteiskunnallista selitystä. Kriitikon mielestä filmin tekijät vaikenivat murhamiehen motiiveista, koska halusivat lei-mata rikolliset yhteiskunnan hylkiöiksi, jotka täytyi tappaa kuin syöpäläiset. Hän luonnehti sitä katsojan alimpiin vaistoihin vetoavaksi propagandaksi:

Taitelija saattaa olla kiinnostunut siitä, mikä tekee ihmisestä tappajan, mutta tällaiset kysy-mykset ovat pelkkä riesa jännityksen tekijälle, joka ei halua toiminnan hidastuvan. Kun teh-dään Clint Eastwood -elokuvaa, asioiden täytyy olla mahdollisimman yksinkertaisia, ja hyvän ja pahan taistelu on niin yksinkertainen asetelma kuin vain voi olla. Se tekee tästä lajityyppieloku-vasta arkkityyppisemmän, primitiivisemmän ja unenomaisemman kuin useimmat muut filmit. Sen keskiaikaisessa ja fasistisessa ideologiassa on sadun vetovoimaa.

Kaelin huolestuminen Likaisen Harryn poliit-tisista vaikutuksista tuntuu naurettavalta. Filmin ”fasistisiksi” väitetyt piirteet eivät ol-leet ovelaa ideologista sumutusta vaan poika-maisen ilkeää huumoria. Vaikka Siegel kiisti muistelmissaan uhranneensa ainuttakaan

�0 �1

ajatusta elokuvansa poliittiselle vastaanotol-le, on selvää, että teoksen tarkoituksena oli ärsyttää tosikkomaisimpia vasemmistohuma-nisteja. Andy Robinsonin esittämä Scorpio on irvokkuudessaan riemastuttavan huvittava hahmo, pitkätukkainen, rauhanmerkkiä käyt-tävä mammanpoika, joka rääkyy lakimiehiä ja sosiaalitätejä avukseen joutuessaan Callaha-nin käsiin. Täysijärkinen katsoja ymmärtää, ettei sadistisen sarjamurhaajan esittäminen stereotyyppisenä 60-lukulaisena ole hyökkä-ys pasifisteja vastaan vaan yritys provosoida ryppyotsaisempia moralisteja.

Kaelin väite, että Likainen Harry puolustaisi totalitaristista poliisivaltiota, on perustee-ton. Teoksessa ei puolusteta yhteiskunnallisia auktoriteetteja vaan päinvastoin ihannoidaan kapinallista yksilöä. Esimiestensä kanssa rii-taantuva komisario Callahan rinnastuu wes-ternin individualistisiin sankareihin, jotka ovat sodassa sekä rikollisia että yhteiskuntaa vastaan.

Clint Eastwood oli 1960- ja 70-luvun vaih-teessa tähdeksi nousseista miesnäyttelijöistä ainoa, joka oli luonut imagonsa lännenfil-meissä. Hänet nosti yleisön tietoisuuteen vil-liin länteen sijoittuva televisiosarja Lännen tie (Rawhide, 1959–66), jossa hän näytteli eleet-tömästi Rowdy Yates -nimistä karjapaimenta. Hän teki ensimmäiset suuret roolinsa Sergio Leonen dollaritrilogiassa, elokuvissa Koural-linen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dolloro in più, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966).

Leonen teokset poikkesivat jyrkästi perintei-sistä amerikkalaisista lännenelokuvista, joi-den keskushenkilö oli usein viattomien ihmis-ten suojelija, esimerkiksi erämaakaupungin sheriffi tai uudisraivaajakaravaanin vartijaksi palkattu asesankari. Hänen spagettiwester-ninsä sen sijaan kertoivat yhteiskunnasta piit-taamattomista onnenonkijoista, jotka metsäs-tivät etsintäkuulutettuja rikollisia pelkästään

palkkion toivossa. Italialaisohjaaja teki dolla-ritrilogiassaan Eastwoodin esittämästä revol-verimiehestä kyseenalaisen sankarin, jolla oli huomattavasti löyhempi moraali kuin Gary Cooperin (1901–61), James Stewartin (1907–97) tai Henry Fondan (1905–82) esittämillä perinteisillä lännenmiehillä.

Koska Leonen filmit saivat suuren suosion, myös monet amerikkalaiset elokuvantekijät matkivat niiden tyyliä. Tunnettuja spagetti-westernjäljitelmiä olivat esimerkiksi Ted Pos-tin (1918–) Hirttäkää heidät (Hang'Em High, 1967) ja Eastwoodin oma ohjaustyö Ruoska (High Plains Drifter, 1973). Klassisten lännen-elokuvien ikoni John Wayne (1907–79) piti spagettiwesternien suosiota USA:ssa loukka-uksena omaa elämäntyötään kohtaan, vaikka hän vielä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa oli kiitellyt niiden päätähden Eastwoodin näytte-lijäntaitoja. Kun Eastwood vuonna 1973 pyy-si veteraaninäyttelijää yhteiseen elokuvaan, tämä kieltäytyi jyrkästi, koska piti samana vuonna teattereihin tullutta Ruoskaa aidon amerikkalaisen westernin arvomaailmaa pilk-kaavana, moraalittomana elokuvana.

1950-luvun westernin perillinen

Eastwoodin lännenmiesimagoa analysoiva kirjailija Jim Miller katsoo, että Likaisen Har-ryn Callahan on nykyaikaiseen kaupunkimil-jööhön siirretty versio spagettiwesternien kyynisistä päähenkilöistä. Miller on väärässä rinnastaessaan Callahanin Leonen elokuvien itsekeskeisiin onnenonkijoihin. Päinvastoin, komisarion hahmo on muunnelma yhdestä perinteisen Hollywood-westernin sankarityy-pistä, yhteiskunnan hylkäämästä oikeuden puolustajasta.

Lajityypin synnystä lähtien lännenfilmin pää-henkilö oli ulkopuolinen siinä yhteisössä, jota hän puolusti rikollisia tai intiaaneja vastaan. Jokin poikkeuksellinen ominaisuus, esimer-kiksi rohkeus tai suvereeni aseenkäyttötaito, nosti hänet tavallisten kuolevaisten yläpuo-

lelle ja esti häntä sopeutumasta täydellisesti mihinkään kollektiiviin. Westernin kultaisella vuosikymmenellä 1950-luvulla lännensanka-rin ja yhteiskunnan vastakkainasettelu kär-jistyi äärimmilleen. Useissa tuon ajan klas-sikkoteoksissa, esimerkiksi Anthony Mannin (1906–67) elokuvassa Hopeatähti (The Tin Star, 1957) ja Edward Dmytrykin (1908–99) filmissä Laki ja väkivalta (Warlock, 1959), ku-vattiin kyläyhteisön kiittämättömyyttä sitä suojelevaa lainvalvojaa kohtaan.

Will Wright analysoi uraauurtavassa tutki-muksessaan Six Guns and Society (”Kuudesti laukeavat ja yhteiskunta”, 1975) länneneloku-van sankarin suhdetta häntä ympäröivään yh-teiskuntaan. Wright jaotteli westernit neljään perustyyppiin ja käytti niitä analysoidessaan seuraavia termejä: ”klassinen juoni” (the clas-sical plot), ”kostomuunnelma” (the vengance variation), ”siirtymäkauden teema” (the tran-sition theme) ja” ammattilaiswestern” (the pro-fessional plot).

Wrightin tutkimissa ”klassista juonta” nou-dattavissa filmeissä, kuten Michael Curtizin (1886–1962) elokuvassa Lännen valloittajat (Dodge City, 1939), yhteisön ulkopuolelta tullut sankari suojeli ihmisiä rikollisilta ja sai palkinnoksi yleisen hyväksynnän ja naisen rakkauden. Klassisen westernin ”kostomuun-nelmat”, joista malliesimerkki on Mannin Muukalainen Laramiesta (The Man from Lara-mie, 1955), päähenkilö irrottautui järjestäy-tyneestä yhteiskunnasta voidakseen omis-tautua verikostolle. ”Ammattilaiswesternien”, esimerkiksi Howard Hawksin (1866–1977) Rio Bravon (1959) ja Sam Peckinpahin Hurjan joukon (The Wild Bunch, 1969), päähenkilöt - olivatpa he lainvalvojia tai rikollisia - olivat so-lidaarisia ainoastaan oman ammattikuntansa jäseniä kohtaan eivätkä piitanneet yhteiskun-nan moraalinormeista.

”Ammattilaiswesternejä” edeltävien ”siirty-mäkauden” lännenelokuvien, mm. Delmer Davesin (1904–77) Katkaistun nuolen (Broken

Arrow, 1950), pääteema sen sijaan oli san-karin ja yhteisön konflikti. Näissä filmeissä kansan enemmistö kääntyi keskushenkilöä vastaan pelkuruuden tai tyhmyyden takia. Wright korostaa, että siirtymäkauden teoksis-sa yhteiskunnan tukipylväät olivat sankarille vähintään yhtä suuri uhka kuin roistot tai in-tiaanit. Hän kirjoittaa:

”Siirtymäkauden” elokuvien tarina on mo-nessa suhteessa suora vastakohta klassisen westernin juonelle. Sankari on filmin alussa yhteisön jäsen ja lopussa sen ulkopuolella. [..] Yhteisö on voimakkaampi kuin sankari tai roistot. Sankari ei enää taistele rikollisia vas-taan yhteisön puolustamiseksi, vaan hänen on pakko nousta yhteiskuntaa vastaan.”

Kuuluisin esimerkki Wrigtin analysoimasta siirtymäkauden westernistä on Fred Zinnema-nin (1907–97) neljällä Oscarilla palkittu elo-kuva Sheriffi (High Noon, 1952). Reaaliajassa tapahtuva filmi kertoo pikkukaupungin she-riffistä Will Kanesta (Gary Cooper), joka nai-tuaan väkivallattomuuteen uskovan kveekari-tytön (Grace Kelly) aikoo luopua lainvalvojan työstä. Heti häidensä jälkeen hän kuulee, että hänen vuosia sitten vankilaan toimittamansa rikollinen on tulossa veljineen tappamaan hä-net. Kane pyytää kaupunkilaisilta apua, mutta jopa hänen parhaat ystävänsä hylkäävät hänet ja hän joutuu kohtaamaan roistot yksin.

Sankari vastaan raukkamainen yhteisö

Niissä 1950-luvun lännenelokuvissa, joissa päähenkilö jättäytyi yhteiskunnan ulkopuo-lelle, oli kaksi keskenään ristiriitaista tun-nuspiirrettä: auktoriteettien vastaisuus ja halveksunta helposti harhaan johdettavaa kansanjoukkoa kohtaan. Erityisen selvästi nämä teemat ilmenevät Zinnemanin filmissä Sheriffi. Toisaalta teoksen ideologinen vies-ti on demokratian vastainen: siinä annetaan ymmärtää, etteivät pikkukaupungin raukka-maiset asukkaat ansaitsisi Kanen kaltaista suoraselkäistä miestä puolustamaan itseään.

�2 ��

Toisaalta syypäinä yksinäisen lainvalvojan ahdinkoon esitetään yhteiskunnan silmääte-kevät. Asia tulee selväksi kohtauksessa, jossa kaupungin kimeä-ääninen, näivettynyt pappi (Morgan Farley) ja tekopyhä pormestari (Tho-mas Mitchell) käännyttävät kansan Kanea vastaan.

Vaikka Sheriffissä kuvattiin kansanjoukkoa halveksivassa sävyssä, jyrkimmät oikeistolai-set tulkitsivat filmin ideologiseksi sumutuk-seksi, jossa katsojille syötettiin vasemmisto-laisia aatteita. Elokuvan käsikirjoittaja Carl Foreman (1914–84) oli vuonna 1951 paljastu-nut kommunistisen puolueen jäseneksi. Niin-pä Hollywoodin konservatiivit pitivät filmiä senaattori Joseph McCarthyn (1908–57) joh-tamien kommunistivainojen kritiikkinä, jos-sa lännenkaupungin pelkurimaiset asukkaat rinnastettiin McCarthyn kannattajiin. Va-kaumuksellinen antikommunisti John Wayne esimerkiksi kauhisteli, että Gary Cooperin kaltainen juureva konservatiivi suostui näyt-telemään maanpetturiksi leimatun Forema-nin käsikirjoittamassa elokuvassa. Nykyisin lännenelokuvaa pidetään usein yksiselitteisen oikeistolaisena lajityyppinä. Kuitenkin se, että westernin perusteosta Sheriffiä syytettiin vasemmistohenkisyydestä, on esimerkki gen-ren ideologisesta ristiriitaisuudesta.

Don Siegelin Likainen Harry -elokuvassa vii-tataan Sheriffiin niin selvästi, ettei se jää la-jityyppitietoiselta katsojalta huomaamatta. Esimerkiksi Siegelin filmin loppu on kopioitu Zinnemanin teoksen päätöskohtauksesta: Sheriffissä selkärangattomaan kyläyhteisöön pettynyt Kane viskaa rintatähtensä preerian tomuun, Likaisessa Harryssa San Franciscon byrokraattista poliisikuntaa halveksiva Calla-han heittää virkamerkkinsä jokeen.

Likainen Harry -elokuva ei ole totalitaarista poliisivaltiota puolustavaa propagandaa vaan 1970-luvulle siirretty muunnelma Fred Zin-nemanin aatteellisesti monimielisen Sheriffin tarinasta. Zinnemanin kuvaaman sheriffi Will

Kanen tavoin Siegelin komisario Harry Calla-han on horjumaton oikeuden puolustaja, joka menettää yhteiskunnan tuen suojellessaan heikompiaan. Likainen Harry -filmiä yhdistää 1950-luvun westerneihin myös ristiriitainen ideologia, jossa sekoittuvat auktoriteettien halveksunta ja alentuva suhtautuminen kan-saan. Clint Eastwoodin näyttelemä Callahan esitetään siinä sekä massojen yläpuolella ole-vana individualistina että ylempiään vastusta-vana kapinallisena.

KIrJaLLLISUUS

Kael, Pauline: ”Dirty Harry. Saint Cop”. (Artikkeli ilmestynyt 1972).

Teoksessa For Keeps. 30 Years at the Movies. Plume/Penguin,

New York 1994. 418–421.

Miller, Jim: ”Clint Eastwood: A Different Kind of Western Hero”.

Teoksessa Shooting Stars. Heroes and Heroines of Western Film.

Ed. Archie P. McDonald. Indiana University Press, Bloomington,

Indianapolis. 1987. 182–195.

Siegel, Don: A Siegel Film. An Autobiography. Faber and Faber,

London, Boston 1993.

Wright, Will: Six Guns and Society. A Structural Study of the

Western. University of California Press, Berkeley, Los Angeles,

London 1975.

KIrJa-arVOSTELUT

�4 �5

niininen libido on peräänantamattomasti eri-lainen kuin maskuliininen? Löytyvätkö ”hyvä ja paha fallos” myös naisesta?

3. ”Miehet käyttävät enemmän rationaalista aggressiota, naiset taas manipulatiivista ag-gressiota.” Rationaalinen aggressio kuvataan esimerkiksi sellaiseksi, jossa henkilö arvos-telee takanapäin suuttumuksensa kohteen työskentelytaitoja. Manipulatiivista aggressi-ota puolestaan harjoittaa henkilö, joka arvos-telee kohteen persoonaa. Vaikka ohitettaisiin ihmettelyä ansaitseva juoruaiheiden jako eri sukupuolille kuuluvaksi, jää silti kosolti ky-symyksiä. Mitä tarkoittaa järkiperäinen agg-ressio? Onko aggressio järkiperäistä, jos se kohdistuu työhön, ja emotionaalista, jos se kohdistuu henkilökohtaisuuksiin? Nykymaail-massa vaikuttaisi usein olevan pikemminkin päinvastoin: työhön suhtaudutaan intohimoi-sesti, perheeseen rationaalisesti. Entä mihin perustuu vihan ilmaisemisen keinojen luo-kittelu – ei kai vain siihen, että rationaalista on lyöminen ja manipulatiivista puhuminen? ”Äkäisyys ei ole naiselle työssä eduksi, äkäisiä saavat olla vain miehet”, kirjassa todetaan. Mihin unohtuu tässä kohtaa myytti nimen-omaan maailmaa pyörittävistä äkäisistä äm-mistä, kylmän sitkeistä Louhi-äideistä, jotka huitaisevat luudalla ukot kumoon? Epäilen väitettä, jonka mukaan työpaikalla siedettäi-siin paremmin vihaista miestä. Naista kutsu-taan ehkä tuittuilijaksi, mutta miestä kuuma-kalleksi.

4. ”Naisen minä-ihanteeseen sisältyy yleensä-kin feminiinisen ihanteen ohella maskuliinisia ihanteita voimasta ja suorittamisesta.” Virk-keet sisältävät runsaasti feminiinistä ja masku-liinista määrittelevää – tai pikemminkin mää-rittelemätöntä – mystiikkaa. Jos feminiinisyys nähdään rakentavana ja suojelevana ja masku-liinisuus tuhoavana ja väkevänä voimana, niin feminiinisyyden nimi on ihmisoikeudet. Se on ihanteena lähes kaikissa yhteiskunnissa. Ei se ole naisten haaveiden yksinomaisuutta.

Nainen ja kosto

Kostoa kirjassa käsitellään pitkään. Sitä, min-kä verran naisen koston keinoiksi määritellyt muodot ovat osa performatiivisuutta, kult-tuurin keinoiksi vakiintunutta ”eleistöä” eikä syntymälahjana naiseuteen kuuluvia, ei juuri mietitä. Olisin toivonut, että naisen ja vihan psykoanalyyttisen tulkinnan lisäksi olisi tie-dostettu tarkemmin myös teorian reunaeh-dot. En olisi kaivannut enää yhtäkään viit-tausta suomalaisiin kansantaruihin, joiden perusteella nainen sai ketulta oveluuden ja viekkauden, jotta ymmärtäisi arvostaa mani-pulatiivisia vihan ilmaisemisen keinojaan.

Monessa kohtaa teoksessa etsitään kuitenkin aidosti kokonaista ihmisyyttä: ”Niin kauan kuin kamppailu jatkuu toisen sukupuolen kanssa, ei meidän tarvitse tunnistaa sisäistä hyvän ja pahan lohkomista erilleen toisis-taan.” Reenkola huomioi myös ansiokkaasti, miten kosto kulttuurissamme kunniatekona sallitaan miehelle, mutta naisella ei ole sa-manlaista mahdollisuutta poistaa häpeäänsä. Toisaalta aikamme irvokkaiden termien kuten ”laajennettu itsemurha” tai ”kunniamurha” käsittely olisi ollut suotavaa koston ja kunni-an käsitteiden rinnalla.

Oleellinen on oivallus, jonka mukaan nainen voi vahingoittaa vihansa kohdetta epäsuorilla keinoilla, jolloin hänen oma vihamielisyyten-sä jää tunnistamatta. Mutta miksi luetella nämä pitkät listat erilaisista keinoista, joilla nainen kostaa työyhteisölleen, miehelleen, lapsilleen, lapsuuden perheelleen? Toisaalla todetaan, että naiselle aggressio ei merkitse ympäristön kontrolloimista, vaan osoitusta kontrollin menettämisestä. Jäin miettimään, kumpaan lajiin kosto oikeastaan kuuluu. Ja kuinka käsi kädessä vihan ja koston katsotaan kulkevan. En ole aiemmin ajatellut koston liittyvän samaan perheeseen puhtaan vihan kanssa – korkeintaan jonkin valepukuisen su-kulaisen hahmossa.

IKIaIKaISEN NaISEN PIdäTELTy raIVO

Vilja-Tuulia Huotarinen

Nainen ja viha. Aggressio voimavaraksi on Eli-na Reenkolan kolmas teos. Vuosikymmeniä psykoanalyytikkona ja terapeuttina toiminut Reenkola on aiemmin kirjoittanut teokset Naisen verhottu sisin ja Intohimoinen nainen.

Luin kirjan pohdiskellen sen antia lukijalle, joka ei ole terapeutti Reenkolan asiakas tai po-tilas. Onko teoksesta keskustelukumppaniksi, jos etsii laajempaa ymmärrystä naiseudesta ja vihasta?

Naisen ja vihan taustalla vaikuttaa vanha kä-sitys siitä, ettei naisella ole oikeutta ilmaista vihaansa. ”On vaikea hyväksyä ajatusta, että nainen, elämän antaja, voisi olla tuhoava kostotar”, todetaan jo ensilehdellä. Naisen aggressio on määritelty hermostuneeksi hys-teriaksi tai pirulliseksi juonitteluksi. Vaikka Reenkolan teos pyrkii ohjaamaan vihan tun-nistamiseen ja haltuun ottamiseen, se ei varsi-naisesti murra myyttiä naisen tukahdutetusta vihasta, vaan pikemminkin korostaa sitä.

Nainen on nainen, mies on mies

Teos sisältää useita mustavalkoisia väitteitä. Osittain tämä johtuu Reenkolan voimakkaas-ta tukeutumisesta psykoanalyyttiseen tulkin-taan; osittain siitä, että naiseuden käsitettä ei venytetä, vaan teoksessa pysyttäydytään

anatomisessa sukupuolierottelussa. Naistut-kimuksen peruskysymystä sukupuolen kate-goriasidonnaisuudesta, häilyväisyydestä ja performatiivisesta luonteesta ei pohdita lain-kaan. Voimakkaat yleistykset saavat helposti reduktionistisia piirteitä. Stereotyyppisiä vaikutelmia luovat muun muassa seuraavat väitteet:

1. ”Naisella psyykkinen biseksuaalisuus, nai-selliset ja miehiset puolet ovat avoimemmin läsnä kuin miehellä.” Jos naisella on sukupuo-lensa tai kulttuurin tukeman roolinsa kautta mahdollisuus täydellisempään psyykkiseen seksuaalisuuteen, miksi sitten naisen omaan ruumiiseen kanavoituvasta vihasta puhutaan niin paljon? Toisaalta niin kauan kuin koros-tetaan miehen vähäisempiä mahdollisuuksia ilmentää seksuaalisuuden moniulotteisuutta, saamme lukea pakahduttavia puheenvuo-roja miesten pahasta olosta muuttuneiden perhe- ja työodotusten paineissa. Lukuisten naistutkimuksen teoreetikkojen mukaan niin naiseksi kuin mieheksi sijoittautumistakin määrittelee moninainen ambivalenssi. Kohe-rentti, yhteisesti jaettu naisidentiteetti on en-nakko-odotus – luulo tai toive – mutta tuskin koko totuus.

2. ”Illuusion peniksen omistamisesta pieni tyttö joutuu menettämään ja käsittelemään omalla tavallaan.” Penistä ja fallosta ei kuiten-kaan ole välttämätöntä sekoittaa keskenään. Filosofi Judith Butlerin teksteissä korostuu näkemys, jonka mukaan ihmisen oman, koe-tun ruumiin ääriviivojen hahmottaminen on vahvasti mielikuvituksen varainen prosessi. Tietyt anatomiset erot eivät myöskään aina toimi perustana eroille, joita on totuttu pitä-mään sukupuolieroina ja hierarkkisen vallan merkkeinä. Vallan suhteen epäsymmetrisiin luokkiin ihmisiä voisi yhtä hyvin jakaa myös muiden erojen perusteella: esimerkiksi silmi-en värin, hiusten värin tai pituuden. Pitäytyes-sään ihmisen fysiikkaa elimellisesti koskevas-sa tulkinnassa Reenkola jättää käsittelemättä kiinnostavia kysymyksiä. Millä tavalla femi-

�6 �7

itsemurhaan jännitteisessä tilanteessa – Ma-jakovskia ennen oman käden kautta oli estra-dilta poistunut muun muassa runoilija Sergei Jesenin.

Pyhä kolminaisuus

Sellaisia yhteisöllisiä, seurueita tarvitsevia ja kulttuurisiin muutosvaiheisiin kiinni ku-toutuneita taiteilijoita kuin Majakovskia on kaikesta yksilökeskeisyydestään huolimatta mahdoton kartoittaa vailla viittauksia niihin ryhmittymiin, klikkeihin ja vapaamuotoisiin salonkeihin, joiden liepeillä tai ytimessä he liikkuivat. Majakovskin tapauksessa varsin merkittäviksi nousevat niin uusi ja toiveikas futuristinen ryhmittymä, sitä seurannut Lef-lehti kuin myös elämäkerran merkittävim-mät sivuhenkilöt, Osip Brik ja tämän vaimo Lili, joka vaikutti kenties eniten Majakovskin henkilökohtaiseen tunne-elämään ja jolle hän myös omisti suuren osan alkutuotantonsa ru-noista, muun muassa teoksen Pilvi housuissa.

Suurten linjojen ja eepokkien rinnalla kulkevat Jangfeldtin tekstissä miniatyyrimäiset mutta paljon puhuvat havainnot... mitä esimerkiksi kertovatkaan sellaiset yksityiskohdat kuin kirjallisten vallankumouslaisten kokouksessa voin kera tarjoillut blinit tai antagonistimme huulesta jatkuvasti riippuva paperossi, jonka savua hän ei milloinkaan vetänyt henkeen? Joku voisi pitää tällaisia yksityiskohtia ma-keilevana proosallisena kuvituksena itse asian ohella, mutta toisinaan niiden kautta päästään lähemmäs elävää historiaa kuin paatuneiden nimilistojen tai sukupuiden esittelyllä. Kirja koettaa taiten myös elää sitä aikaa, jolloin sei-nät huoneessa alkoivat liikkua kohti toisiaan, katto madaltua ja ikkunat pienentyä.

Vaikka Majakovskin runous onkin usein ver-rattain omaelämäkerrallista (runoelmassaan Ihminen hän jopa ilmoittaa Lilin tarkan osoit-teen), elämäkerturi Jangfeldt ei suoraan etsi vastaavuuksia Majakovskin taiteen ja reaali-maailman väliltä, vaan muistuttaa, että ”runoa

ei muitta mutkitta sovikaan samastaa elävään elämään”. Lukijan päätettäväksi jää, vetääkö yhteyksiä tiettyjen teosten ja tapahtumien välillä. Sitä ei toki voi väittää suoranaiseksi virheeksikään, sillä toisinaan tulkintaa allevii-vatiin jo aikanaan, kuten Majakovskin runoel-man Tästä tapauksessa; sen kanteen Alexan-der Rodtšenko oli kuvannut Lili Brikin.

Jangfeldtin pitkät tulkinnat nimenomaan Majakovskin laatutuotannosta (neuvostosys-teemi ei koskaan kanonisoinut sitä, vaan pai-noi unohduksiin) ovat perustavia, joskin hie-man yllätyksettömiä. Vallankumousta, maata ja työläisiä yksisilmäisesti ylistäviä käyttöru-noja Jangfeldt suomii tomerasti, eikä suotta, sillä paljon esteettistä hyvää niissä ei ole.

Korvapuusti yleiselle maulle

Merkittävää on se, että teoksessa valotetaan ensisijassa runoilijana pidetyn Majakovskin taideosaamisen laajuutta ja vaihtuvuutta: hä-nen kokeiluaan muun muassa elokuvataiteen parissa tarkastellaan kattavasti, samoin esiin nousevat grafiikka ja sarjakuva sekä tietenkin propagandatyö. Eri tekemisen tavat limitty-vät elämänvaiheisiin ja etenkin Majakovskille omimman runouden tavattoman tendenssi-mäiseen kirjoittamiseen, mutta punakynällä Jangfeldt ei yhteyksiä alleviivaa, pikemminkin antaa ymmärtää tilanteen todelliset puitteet.

Vaikea sanoa onko Jangfeldt rohkea vai rik-kooko hän hyvää makua esimerkiksi ihmisten ulkonäön esittämisessä; muun muassa kuva-tessaan Lilin päätä ”suhteettoman suureksi”. Tekstiä se ei häiritse, pikemminkin värittää sitä – ja olihan Majakovskinkin ensimmäisiä julkaisuja Korvapuusti yleiselle maulle. Jang-feldt pudottelee monia veikeitä kuriositeet-tejä tekstin mittaan tekemättä kuitenkaan hallaa vakavillekaan asioille. Se on asiansa osaavan, kuivasta akateemisesta ruumiinava-uksesta poikkeavan elävöittävän elämäkertu-rin merkki.

Fantasioita, halun näyttämöitä, Elina Reenko-la pohtii laaja-alaisemmin kuin sukupuoliroo-lien sidonnaisuutta. Erityisen mielenkiintoi-siksi kirjassa nousevat äidin vihaa ja tabuiksi miellettyjä kuvitelmia ja pelkoja pohtivat lu-vut. Institutionaaliseen, kontrolloituun äi-tiyteen ja siitä kumpuaviin vihan ilmiöihin – esimerkiksi vanhempien välinen epätasa-arvo työpaikoilla lastenhoidon tukemisessa – Reenkola ei puutu, mutta hän kuvaa syväl-lisesti lapsen ja vanhemman hienojakoista ja monella tapaa tunteikasta suhdetta.

Naiseksi ei tulla vaan naisena ollaan

Lukiessani yhtä aikaa Reenkolan teosta sekä Feministejä – aikamme ajattelijoita (toim. Ant-tonen – Lempiäinen – Liljeström) päädyin ajattelemaan, ettei Elina Reenkola ole tu-tustunut uusimpaan naistutkimukseen. Jos kulttuurimme on kyvytön kohtaamaan naista kokonaisena ihmisenä, kuten Reenkola kir-jassaan toteaa, on se ilmeisen kyvytön myös kohtaamaan sukupuolisia kategorioita mui-na kuin ammoisina aikoina muodostuneina, evolutiivisina kehityskulkuina.

Nainen ja viha keskittyy kuvaamaan sitä, mikä psykoanalyytikon näkökulmasta ”on” eikä sitä, miksi ”oleva” näyttää siltä miltä näyttää. Teos kertoo vihan, kaunan ja koston ilmenemis-tavoista ja psykoanalyyttisista syntyjuurista mallikkaasti, mutta visusti essentialistisesti. Hoitava näkökulma johtanee yksittäisten kär-sivien lukijoiden kohdalla kivun lievitykseen, mikä on luonnollisesti jo merkittävä saavutus, mutta koko yhteisön haavaa ei avata. Nimi Nainen ja viha on kirjalle suuri ja vastuullinen nimi. Siksi toivoin aloittaessani lukemisen, että teos ennen kaikkea edistäisi ja murtaisi vanhakantaista ajattelua sukupuolen, teon ja tunteen kytkennöistä.

Nainen ja viha korostaa kummankin sukupuo-len oikeutta vihaan. Vihan tunnistaminen voi auttaa kosketuksen saamisessa myös elämää ylläpitäviin tunteisiin, ei pelkästään tuhoa-

viin. Siinä mielessä Reenkola auttaa kirjassaan lukijaa kohti eheämpää ja todenmukaisempaa näkemystä maailmasta. Teoksen tärkeimmän teesin tarjoaa Aristoteles: ”Ihminen, joka ei pysty suuttumaan, ei pysty puolustamaan oi-keita asioita, ei omia tai toisten.”

Elina Reenkola: Nainen ja viha (Minerva Kustannus 2008)

KrISTUS KOMMUNISTIEN KOrTTIPöydäSSä

Ville Juhani Sutinen

Siinä missä runoilijaa, kuvataiteilijaa, eloku-vakäsikirjoittajaa ja miksei myös elämäntai-teilijaa Vladimir Majakovskia (1893–1930) on totuttu pitämään Venäjän ja Neuvostoliiton kuohuvien aikojen esteettisenä symbolina, esittää tutkija ja elämäkerturi Bengt Jang-feldt hänestä kylläisen kattavan ja ennen kaikkea suoraviivaisia tulkintoja ristiriitai-semman kuvauksen teoksessaan Panoksena elämä. Kirja välttää sekä paatuneet neuvos-tojärjestelmän marionetin kliseet että monet neromystiikkaan sortuvat suitsutukset. Se on myös ensimmäinen lännessä julkaistu kattava elämäkerta Majakovskista.

Majakovskin elämänvaiheet kuvataan pääosin hänen ailahtelevan temperamenttinsa vitsa-usten, kirjallisen uskollisuutensa vaihtelun ja tietenkin naisten kautta. Teoksen kattava lavastus, vallankumous ja neuvostoajan alun ihannetila, sen vähittäinen mureneminen ja lopulta vainojen ja vainoharhaisuuden puh-keaminen karvaaseen kukkaansa on rehellisen illuusiottomasti kuvattu. Se asettuu taustaksi kommunikoimaan niin Majakovskin henkilön kuin hänen tekstiensä kanssa. Samalla Jang-feldt onnistuu tuomaan esiin myös sen viat-tomuuden, jota monet taiteilijat potivat suh-teessa järjestelmään ja sen toimintaan.

Esiripun lopulta hapertuessa monet toisin-ajattelijat karkoitettiin maasta, toiset vain ta-pettiin kylmäverisesti. Osa puolestaan päätyi

�8

NUMErON HENKILöT

�9

aleksi ahtola on helsinkiläinen toimittaja.

Vilja-Tuulia Huotarinen on turkulainen kirjailija.

Timo Hännikäinen on helsinkiläinen kirjailija ja suomentaja.

Viktor Jerofejev on venäläinen kirjailija.

Eeva Karhunen on tamperelainen kirjoittaja.

Sirpa Kyyrönen on helsinkiläinen runoilija.

H. P. Lovecraft (1890–1937) oli yhdysvaltalainen kirjailija.

Heikki Länsisalo on helsinkiläinen poliittisen historian tutkija.

Jukka Mallinen on helsinkiläinen kirjailija ja suomentaja.

rasmus Nora on pohjoistapiolalainen nero.

Joyce Carol Oates on yhdysvaltalainen kirjailija.

antti-Veikko Salo jää maaliskuussa eläkkeelle.

Ville-Juhani Sutinen on turkulainen kirjailija.

Jangfeldt työskentelee aiheensa parissa huo-lellisesti ja asianmukaisesti maailmaan upo-ten. Hänen tyylinsä, mikä elämäkerrallisessa kirjallisuudessakaan ei ole vähäpätöinen seik-ka, on teoreettisesti ajateltuna varsin tietois-ta ja kuitenkin viehättävällä tavalla vanhan-aikaista ja kotikutoista, mikä tuo sen lähelle lukijaa. Hän muun muassa käyttää vapaamie-lisen Lilin vaihtuvista rakastajista mainiota käsitettä ”kavaljeeri”. Toisinaan Jangfeldt yl-tyy kelpo metaforiin, kuten puhuessaan Ma-jakovskin myöhemmästä itsekritiittisyydestä omia kokeilujaan kohtaan aikana, jolloin ”pe-ruutuspeili sumensi näköalan”.

Tekstiä ei tohdita häiritä viitteillä, vaan niitä on harvassa ja lähdeluettelo on asetettu kirjan loppuun. Silloin tällöin Jangfeldt tuo ihmisku-vaustensa perustelijoiksi ”muuan tutkijan” tai ”erään asiantuntijan”, joiden anonyymiys häi-ritsee – lähdetiedot ovat yhtä kaikki vankat ja runsain mitoin vasta avatuista arkistoista esiin kaivettua uutta tietoakin on esillä.

Teoksen kuvitus on laadukas, kenties Maja-kovskin laatimia mainoksia olisi toivonut mu-kaan enemmänkin ajasta kertomaan, mutta etenkin Rodtšenkon otokset tekevät niteestä kelpo taidekirjan. Kuvamateriaali kommuni-koi usein riittävästi tekstin kanssa, vaikka joi-tain kertoja sorrutaankin elämäkertojen peri-syntiin eli ymppämään tekstin oheen kaikki mahdolliset eri lähteistä löytyneet kuvat, jos ne mitenkään liittyvät johonkin sivulausees-sa mainittuun yksityiskohtaan. Myös itse kirja on liepeisiin painettuine avantgarderu-noineen komea kuin teatterilavaste tai futu-ristien perustaman ”Runoilijoiden kahvilan” sisustus.

Sukupolven laahus

Mielenkiintoisin sivulauseissa esiin lerpah-tava palkeenkieli teoksessa on 1800-luvun lopulla tai aivan vuosisadan vaihteessa synty-neen sovittamattoman ja muokattavaksi mah-dottoman, individualismin ja yhteisöllisyyden

välimuodossa eläneen vapaamielisen sukupol-ven kuvaus. Tämä ikäluokka joutui äkkiä val-lankumouksen romuttuneen idealismin takaa kajastavan totalitaristisen monoliitin varjoon. Samat vaatimukset repivät myös Majakovskin elämää eri suuntiin ja johtivat hänet lopulta panemaan itsensä liiaksi likoon.

20-luvun Neuvostoliiton seksuaalisesti ja ro-manttisesti varsin vapaassa ilmapiirissä (joka ilmeni ainakin marginaalisesti) ydinperhe-malli kärsi rappion etenkin intelligentsian ja taiteilijoiden parissa, ja jotkut jopa pitivät konventionaalista perhemallia kapitalismin yksityisomistuksen vastineena (kun yhteisöl-linen sekaperhe oli analoginen kommunstisel-le katsannolle) – parhaana esimerkkinä tästä Majakovskin itsensä sekä Lilin ja Osipin muo-dostama pitkäaikainen ménage à trois, jonka kitkan tuoma inhimillinen lämpö saattoi pitää Majakovskin hengissä hänen alituisesta itse-murha-alttiudestaan huolimatta.

Koko elämä olikin tälle pelinarkomaanille kuin jonkinlaista vedonlyöntiä – koska aseessa oli tiettty määrä panoksia valmiina, itsemurhaan johtanut liipasimen painallus olisi voinut 50% todennäköisyydellä jättää hänet henkiin; niin oli käynyt aikaisemminkin. Majakovski hävi-si, eikä kuollut vain sillä kerralla, vaan myös myöhemmin, kun hänet vääristellen valettiin Neuvostoliiton imagokampanjassa runouden uskolliseksi Stahanoviksi. Nyt hän kuitenkin saa ylösnousemuksensa, ei uhrattuna Kristuk-sena, jonka rooliin samastui melkein kaikissa runoissaan, vaan itsensä kokoisena, vähän ta-vallista suurempana ihmisenä.

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen

piirinsä (suom. Juhani Lindholm, WSOY 2008)

ISSN 1457–8417