kirjoittamisesta ja kirjaimista · 1 kirjoittamisesta ja kirjaimista yleisesti voidaan todeta,...

1

Kirjoittamisesta ja kirjaimista Yleisesti voidaan todeta, että antiikin ja keskiajan kuluessa esiintyneet kirjoitustyylit kehittyivät kirjankirjoituksen piirissä – siis niiden toimesta, jotka tuottivat käsinkirjoitettuja kirjoja. Kirjainkirjoitustyyleistä kehittyi muunnelmia, joita käytettiin virallisia ja yksityisiä asiakirjoja laadittaessa. Näissä kirjoitustyylien alalajeissa kirjainten muodot muuntuivat nopeammin kirjoitettaviksi. Kirjapainotaidon yleistyttyä uuden ajan alussa painoteksti eriytyi kirjoitetusta. Ensimmäiset koulut, joissa kirjoitusta ja kirjankopiointia opetettiin, perustettiin luostareihin tai tuomiokirkkojen yhteyteen. Kirjoitustyylien välittäjänä toimi siis kirkollinen kulttuuri. Sen seurauksena länsimainen kirjaimisto perustuu latinalaiseen kirjoitukseen. Rooman valtakunnan romahdettua Eurooppaan syntyi joukko pienempiä ”valtioita”. Näissä kehitettiin roomalaisen minuskelikirjoituksen pohjalta erilaisia ns. kansallisia kirjoitustyylejä. Latinalainen kirjoitus Pohjimmiltaan latinalainen kirjoitus on laina kreikkalaisilta. Heillä oli siirtokuntia Etelä-Italiassa, minne kreikkalaiset majuskelit levisivät länsikreikkalaisessa muodossaan. Antiikin aikana kehittyneet kirjoitusmerkit on tapana ryhmitellä A. Käytettyjen rivien määrän mukaan

1. Majuskeli eli kaksirivikirjoitus, ”suuret” kirjaimet 2. Minuskeli eli nelirivikirjoitus, ”pienet” kirjaimet

B. Kirjainten keskinäisen yhteyden perusteella

1. ”Painokirjoitus” (erilliset kirjaimet) eli varsinainen kirjainkirjoitus koostui vain suurista kirjaimista. Sitä oli kahta päätyyppiä:

a) kapitaalikirjaimet , joita käytettiin lähinnä kiveen hakatuissa teksteissä b) unsiaalit, jotka olivat edellisiin verrattuna pyöreämuotoisempia

2. Kursiivi , jossa kirjaimet liittyivät toisiinsa eikä kynää nostettu paperista niiden välillä. Sitä voi luonnehtia kapitaalikirjoituksen majuskeleista Kursiivia oli kahta päätyyppiä:

a) varsinainen kursiivi eli asiakirjakirjoitus b) puolikursiivi , jossa osa kirjaimista liitettiin toisiinsa ja osa ei

Majuskeleista kehittyi vähitellen minuskelikirjoitus. Vanhat majuskelit eivät kuitenkaan täysin kadonneet, vaan niitä käytettiin edelleen esimerkiksi suurina kirjaimina, otsikkoteksteissä tai joissakin tietyissä kirjainmerkeissä. Myös kirjainkirjoituksen ja kursiivin välillä oli jatkuva vuorovaikutus, jonka seurauksena

2

kirjainkirjoituksesta kehittyi käytännöllisempi arkikirjoitus. Kursiivissa kehittyi uusia muotoja. Ne siirtyivät yleensä kirjainkirjoitukseen ja ne sovitettiin sen jälkeen edelleen painotekstin vaatimuksiin. Pyrkimys säästää aikaa ja tilaa johti vähitellen erilaisten lyhennysten syntymiseen. Niitä käytettiin erityisesti latinankielisissä käsikirjoituksissa ja asiakirjoissa. Latinalainen kirjoitus voidaan jakaa seuraaviin päätyyppeihin

1. Scriptura capitalis, vanhin latinalainen kirjainkirjoitus, oli majuskelikirjoitusta joka muistutti kovasti epigrafisia kirjoituksia.

2. Vanhempi roomalainen kursiivi (majuskelikursiivi) oli käytössä ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskua toiselle vuosisadalle sen jälkeen. Se tunnetaan muun muassa Pompeijin seinäkirjoituksista.

3. Pyöreämuotoinen scriptura uncialis kehittyi scriptura capitaliksesta. Se ilmaantui kolmannella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen ja sillä kirjoitettiin varhaisimmat kristilliset tekstit. Nuoremmissa teksteissä sitä käytettiin otsikoissa ja alkukirjaimissa. Monet näistä kirjainmuodoista tavataan myöhemmin karolingisista minuskeleista.

4. Uudempi roomalainen kursiivi kehittyi vanhemmasta. Se sisälsi jo 300–600-luvulla nykyään käyttämiemme pienten kirjainten perusmuodot.

5. Scriptura semiuncialis eli ensimmäinen minuskelikirjainkirjoitus tai puoliunsiaali syntyi viimeistään 400-luvulla ja sen käyttö oli yleisimmillään 500–700-luvuilla.

6. Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen roomalaisen kursiivin kehittäminen siirtyi maallikoilta munkeille. Luostareissa ei ollut käyttöä kursiiville, ja niinpä kursiivi muuttui jälleen kirjainkirjoitukseksi. Munkit kehittivät kuitenkin monia erilaisia ligatuureja eli kaksoiskirjaimia ja etsivät nopeammin kirjoitettavia muotoja yksittäisille kirjaimille. Näin syntyi niin sanottu puolikursiivi .

”Kansalliset” kirjoitustyylit Rooman valtakunnan romahdettua Eurooppa hajosi joukkoon pienempiä ”valtioita”, joissa kehitettiin erilaisia johdannaisia roomalaisesta minuskelikirjoituksesta (kursiivi, puolikursiivi tai puoliunsiaali). Italiassa uudempi roomalainen kursiivi jatkui italialaisen kursiivina aina 1200-luvulle saakka jolloin karolingiset minuskelit syrjäyttivät sen. Paavillinen kanslia muotoili näyttävän kursiivikirjoituksen (asiakirjakirjoitus) korkeine pystyviivoineen. Sekin korvautui karolingisilla minuskeleilla 1000- ja 1100-lukujen kuluessa. Etelä-Italiassa ja erityisesti Napolin lähellä sijainneessa Monte Cassinon luostarissa kehitettiin puolikursiivin pohjalta aikaa myöten kirjainkirjoitus, jossa ylös tai alas menevät pystyviivat taittuivat sivulle. Karolingiset minuskelit syrjäyttivät sen 1100–1200-luvulla.

3

Espanjassa kehittyi niin sanottu länsigoottilainen kirjoitus (littera toletana eli gothica), joka pohjautui osittain kirjainkirjoitukseen (roomalainen puolikursiivi) ja osittain asiakirjakirjoitukseen. Se päätettiin korvata karolingisilla minuskeleilla Leonin kirkolliskonsiilissa vuonna 1109. Ranskassa kehittyi merovingikirjoitus (scriptura merovingica). Se on sekoitus merovingien kansliassa käytetystä, roomalaisesta kursiivista kehitetystä, asiakirjakirjoituksesta sekä roomalaisesta puolikursiivista kehitetystä merovingien kirjainkirjoituksesta. Esimerkiksi kirjainten nuijamaiset varret, jotka ylettyivät rivien yläpuolelle, olivat sille luonteenomaisia. Noin vuoden 800 vaiheilla tämä koukeroinen tyyli muuttui aikaisempaa säännönmukaisemmaksi. Muutos enteili siirtymävaihetta karolingisiin minuskeleihin. Italialaisen ja merovingikirjoituksen ohella kolmas merkittävä kansallinen tyyli kehittyi Irlannissa. Se perustui roomalaiseen unsiaalikirjoitukseen, joka myöhemmällä roomalaiskaudella sai runsaasti vaikutteita kursiivityylistä. Tätä kirjoitusta leimasivat myös riimukirjoituksesta saadut vaikutteet (esimerkiksi kirjain Þ). Siitä tuli hallitseva kirjoitustyyli Englannissa, mutta lähetyssaarnaajien mukana se levisi myös Manner-Euroopan ja Pohjolan eräisiin osiin. Karolingiset minuskelit Ajan myötä kansallisista tyyleistä kehittyi vaikeammin luettavia ja kirjoitettavia tyylejä. Tämä koski erityisesti merovingien minuskeleita, joita käytettiin vielä karolingien valtakunnan alkuaikoina. Vuonna 768 valtaan noussut Kaarle Suuri uhrasi kovasti aikaa ja energiaa elvyttääkseen vanhan kulttuurin uudelleen: kouluja perustettiin, kirjallisuus elpyi, tiede ja kulttuuri kukoistivat. Säilyneitä käsikirjoituksia koottiin yhteen ja niitä opiskeltiin ja kopioitiin. Tämä ns. karolinginen renessanssi ulotettiin myös kirjoitustyyleihin. Esikuvaksi otettiin klassinen majuskelikirjoitus, mutta vaikutteita saatiin myös Brittein saarilla käytetystä tyylistä. Näin syntyivät karolingiset minuskelit, jotka olivat 800-luvulta 1100-luvulle käytetyin kirjoitustyyli Euroopassa. Karolingisten minuskelien syntypaikasta ei ole varmuutta, joskin kuninkaallisella palatsikoulu ja Toursin luostari ovat todennäköisesti olleet merkittäviä paikkoja kirjoitustyylin muotoutumisen kannalta. Yksittäisen syntypaikan etsimisen sijasta onkin todenmukaisempaa olettaa, että useissa eri paikoissa kehitettiin samanaikaisesti roomalaisen kursiivin eri muotoja kauniimmaksi, yksinkertaisemmaksi ja selvemmäksi kirjoitukseksi. Näistä esikarolingisista tyypeistä kehittyi kulttuurikeskuksena toimineessa Kaarle Suuren hovissa käytetty kirjoitustyyli, joka tultiin sittemmin tuntemaan karolingisina minuskeleina. Tyyli levisi koko läntiseen Eurooppaan Irlantia lukuun ottamatta.

4

Minuskeleja luonnehtivat seuraavat ominaisuudet: 1. Periaatteessa kaikki kirjaimet kirjoitetaan erikseen (poikkeuksena eräät vanhat

ligatuurit eli kaksoiskirjaimet kuten ct ja st). 2. Kaikille kirjaimille annettiin samanlainen ja säännönmukainen muoto. 3. Kynää pidettiin melkein kohtisuorassa kirjoituslinjaan nähden.

Karolingisten minuskelien aikaa aikakausi ulottuu 700-luvun lopulta 1100-luvulle. Ne voidaan jakaa seuraaviin päätyyppeihin:

1. Varhaisilla karolingisilla minuskeleilla (vuoden 800 vaiheilla) oli nuijamaiset varret. Kirjaimet m ja n ovat usein ilman nousevaa aloitusviivaa, ja toisinaan n kirjoitettiin majuskelimuotoon.

2. Tyylitellyt minuskelit tulivat käyttöön 800-luvun kuluessa. Niissä nuijamaiset varret kävivät aikaisempaa harvinaisemmiksi. Kirjaimien i, m, n, d ja h kohdalla aloitusviivat yleistyvät.

3. 1000-luvun minuskelit edustivat edellisiä vuosisatoja huolellisempaa kirjoitusta, ja jaksolla ilmestyikin monia uudennoksia.

a) Nouseviin pitkittäisviivoihin liitettiin usein pieni koristeviiva ja joskus ne halkaistaan.

b) Sanan lopussa alettiin käyttää pientä majuskelimuotoista s-kirjainta aikaisemman pitkän s-kirjaimen sijasta.

c) Rivien lopussa alettiin käyttää tavuviivaa. d) Erilaiset lyhennykset yleistyivät.

4. Kehitys huipentui 1100-luvulla, jolloin liki kaikilla kirjaimilla oli omat aloitus- ja lopetusviivansa, huiput olivat halkinaisia ja kirjaimet erottuivat toisistaan selvästi.

Vuotta 1250 edeltäneiltä kymmeniltä Ruotsista tunnetaan vain yksi latinankielinen asiakirja, ja se on laadittu karolingisilla minuskeleilla. Samoilta ajoilta peräisin oleva Ruotsin vanhin käsikirjoitus, katkelma Länsigöötanmaan laista, on sen sijaan kirjoitettu Brittein saarilla käytettyä kirjoitusta muistuttavalla tyylillä. Vaikutteet ovat todennäköisesti välittyneet lähetyssaarnaajien mukana. Tästä kirjoituksesta kehittyi seuraavina vuosisatoina se tyyli, jota käytettiin erityisesti latinankielissä teksteissä. Vuoden 1350 vaiheilla teksteistä katosi Brittein saarten tyylille luonteenomainen kirjainmerkki Þ. Jatkossa se korvattiin th- tai dh-yhdistelmällä. Goottilaiset minuskelit Länsi- ja Keski-Euroopassa sekä Pohjoismaissa oli myöhäiskeskiajalla käytössä goottilainen kirjoitustyyli, joka oli syntynyt Pohjois-Ranskassa 1100-luvulla. Tyylin nimitys goottilainen on peräisin italialaisilta humanisteilta, ja sen avulla viitattiin barbaarisuuteen. Luonnehdinta on siinä mielessä osuva, että tämän tyylin käsiala näyttää olleen hyvin vahvasti sidoksissa aikakauden arkkitehtuurisiin ihanteisiin.

5

Karolingisiin minuskeleihin verrattuna goottilaiset minuskelit olivat selvästi pienempiä. Tyylille oli ominaista kirjainten kantikkuus, pystysuorien viivojen korostaminen ja suippojen kärkien tai kulmien suosiminen. Tyylin yleistyessä siitä muotoutui 1200-luvun kuluessa arkikirjoituksessa käytetty goottilainen kursiivi, jossa kulmikkaat kirjaimet liitettiin toisiinsa viivojen ja silmukoiden avulla. Kirjainten kehityksestä:

• e merkittiin usein joko kirjoittamalla viiva jonka päälle merkittiin pieni piste tai piirtämällä se nykyaikaista pientä c-kirjainta muistuttavaksi:

Esimerkki vuodelta 1390.


• c kirjoitettiin nykyistä pientä r-kirjainta muistuttavaksi kulmaksi:


6

• t merkittiin etenkin ajanjakson alkupuolella (1300-luvulla) matalaksi pystyviivaksi jonka yläosassa oli poikkiviiva:


• ä- ja ö-kirjaimet merkittiin a- ja o-kirjaimilla joiden päälle oli lisätty

korkomerkkiä muistuttava pieni viiva:


• å:n sijasta saatettiin käyttää kahta a-kirjainta (toisinaan vain a tai o)

Ruotsissa kirjainten kirjoittaminen yhteen alkoi yleistyä 1300-luvulla etenkin kirjeissä. Näin muodostui puolikursiiviksi kutsuttu tyyli, jossa osa kirjaimista kirjoitettiin yhteen ja osa erikseen. Sidos tuli esimerkiksi m- ja n-kirjainten väliin, i-kirjaimen ja sitä edeltävän tai seuraavan kirjaimen väliin sekä c- ja h-kirjainten väliin. Sen sijaan sellaisia kirjaimia kuten h, p, suora s ja w ei yleensä yhdistetty niitä seuraavaan kirjaimeen. Joskus g-kirjaimeen piirrettiin umpinainen viivan alapuolelle ulottuva silmukka, jonka avulla se myös liitettiin seuraavaan kirjaimeen. Ruotsissa puolikursiivin laajimmalle levinnyt versio oli ns. ”Vadstena-kursiivi”, jossa oli selviä piirteitä fraktuurasta, mutta kirjaimet olivat muodoiltaan pyöreämpiä ja pehmeämpiä. Ajan myötä saksalaiset vaikutteet muokkasivat siitäkin kulmikkaampaa. Myöhäiskeskiajalle tultaessa goottilainen kirjoitus oli kehittynyt epäselväksi ja vaikeasti luettavaksi, mikä suurelta osalta johtui runsaasta lyhennysten käytöstä etenkin puolikursiivilla kirjoitetuissa teksteissä. 1400-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muotoutui Saksassa goottilaisesta kirjoituksesta vähitellen uusi tyyli, uusgoottilainen eli saksalainen kirjoitus. Kirjapainotaidon yleistyessä goottilaisesta kirjoituksen pohjalta muokattiin fraktuura .

7

Vanhimmat Ruotsista tunnetut dokumentit edustavat siirtymäkautta romaanisesta goottilaiseen tyyliin. Tästä kertoo se, että o-kirjaimet ja vastaavat ovat muodoltaan selvästi ovaaleja tai ovat muuten selvästi pitkulaisia eikä pyöreitä. Kirjaimissa on myös selvästi teräviä kulmia. Myöhemmissä teksteissä löytyy lisää pitkulaisia kaaria ja yhteen kirjoitettuna de, be ja pe. Vaikka siirtyminen goottilaiseen tyyliin oli jo pitkällä, vasta 1250-luvulla goottilaiselle kirjoitukselle tyypilliset terävät kaaret yleistyivät. Tuolloin Ruotsin yhteydet muuhun Eurooppaan ja erityisesti Saksaan vilkastuivat merkittävästi, ja näin saatiin aikaisempaa enemmän vaikutteita ulkomailta. Kirjeissä käytetyt esigoottilaiset kirjaimet olivat yksinkertaisia eikä niissä ollut koristelua. Kirjojen laita oli toisin. Niissä nähtiin esimerkkejä suoranaisesta kaunokirjoituksesta. Ruotsissa ja Suomessa goottilainen kirjoitus oli käytössä aina 1500-luvun alkupuolelle saakka. Kun Ruotsi Kustaa Vaasan valtaannousun myötä irrottautui pohjoismaisesta unionista poliittiset ja kulttuuriset vuorovaikutussuhteet Saksan ruhtinaskuntien kanssa vilkastuivat. Näiden vaikutteiden eräänä ilmentymänä oli saksalaisen kirjoitustyylin yleistyminen vanhan goottilaisen kustannuksella. Humanistikirjoitus eli latinalainen kirjoitus Humanistikirjoituksen synty ja muotoutuminen 1400-luvulla perustui tietyssä mielessä erehdykseen. Italialainen renessanssille antiikin arkkitehtuuri ja kuvataide merkitsivät paluuta alkuperäisiin, puhtaisiin muotoihin. Näin oli myös kirjoituksen laita – senkin esikuva tuli hakea antiikista. Erehdys tapahtui esikuvan valinnassa. Humanistit ajattelivat käyttävänsä roomalaisaikaista kirjaimistoa, mutta tosiasiassa kysymyksessä olikin 700-luvulta 1200-luvulle käytössä ollut karolingiset minuskelit, joista goottilainen tyyli oli kehittynyt. Myös humanistikirjoituksesta kehittyi tyyli, ns. humanistikursiivi , jossa sanan kirjaimet kirjoitettiin yhteen. Humanistikirjoituksessa käytettiin lyhennyksiä usein toistuvien sanojen, titteleiden ym. yhteydessä. Yleisin lyhennystapa oli kirjoittaa sanan alku normaalikokoisella käsialalla ja viimeiset kirjaimet pienemmällä kirjoituksella ikään kuin yläindeksiksi. Yleensä lyhennetyn sanan lopun alle merkittiin piste tai kaksoispiste. Välimerkkien käyttäminen oli säännönmukaista. Pisteen ja puolipisteen ohella käytettiin myös kaksoispistettä. Kirjapainotaidon yleistyttyä humanistityylin pohjalta muokattiin aktiikvatyyli ja humanistikursiivin pohjalta kalteva kursiivityyli . Italialaiset kirjanpainajat ottivat humanistityylin käyttöönsä 1400-luvulla ja tätä kautta se levisi muualle Eurooppaan (vuoden 1550 vaiheilla Ranskaan, 1600 Englantiin ja Alankomaihin). Se syrjäytti vähitellen goottilaisen kirjoituksen Etelä- ja Länsi-Euroopassa, mutta muualla kirjoitustyyli säilyi lähinnä uusgoottilaisessa muodossaan. Näissäkin maissa latinalaista tyyliä käytettiin kuitenkin eräissä erityistapauksissa. 1500-luvun loppupuolella nimittäin vakiintui tavaksi kirjoittaa latinankieliset tekstit ja

8

yksittäiset sanat humanistikirjoituksella. Joissakin yhteyksissä myös kotimaisia henkilöiden nimiä tai arvonimiä merkittiin latinalaisella tyylillä. Näin nuo tekstinkatkelmat, sanat tai nimet ikään kuin kursivoitiin. Erityisen yleistä tämä oli 1600- ja 1700-lukujen oppineiston teksteissä, mutta esimerkiksi samalta jaksolta olevissa tuomiokirjoissa käytäntöä käytettiin yleisesti.


Esimerkki 1650-luvulta.


Ruotsissa tehtiin kuitenkin joitakin yrityksiä laajentaa ”latinalaisen” tyylin käyttö ruotsinkielisiin teksteihinkin. Ensimmäisen kerran niin tapahtui 1600-luvun alussa. Toisen kerran sitä yritettiin 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Ranskasta saatujen vaikutteiden ansiosta. Tuolloin Linné, Kellgren, Leopold ja monet muut tieteen ja kulttuurin merkkihenkilöt käyttivät sitä. Saksalainen tyyli säilytti kuitenkin asemansa kuninkaallisen kanslian ja virastojen asiakirjoissa ja kirjeenvaihdossa. Latinalaisen kirjoitustyyli syrjäytti saksalaisen Pohjoismaissa 1800-luvulla. Ruotsissa tietä muutokselle avasi Kuninkaallinen kanslia, missä siirryttiin latinalaiseen tyyliin vuonna 1808. Saksassa muutos tapahtui vasta 1900-luvulla toisen maailmansodan jälkeen.

9


Uusgoottilainen eli saksalainen kirjoitus Renessanssiaika uudisti myös goottilaista kirjoitusta. Esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa goottilainen tyyli jatkoi elämäänsä humanistityylin rinnalla ja näissä maissa kehittyivät englantilainen ja ranskalainen goottilainen kursiivi, joita kummankin maan kuninkaalliset kansliat käyttivät. Uusgoottilaisella tyylillä tarkoitetaan kuitenkin varsinaisesti Saksassa kehittynyttä goottilaista kursiivia. Siksi siitä käytetään myös nimitystä saksalainen kirjoitus. Voidaan sanoa, että sen syntyminen perustui neljään 1500-luuvlla tapahtuneeseen merkittävään muutokseen:

1. Kirjoituksista tuli entistä selvemmin kursiivisia eli kirjaimet liitettiin aikaisempaa yleisemmin toisiinsa. Samanaikaisesti kirjoitus alkoi kallistua oikealle:


2. Lyhenteiden käyttö vähentyi, eikä niitä enää merkitty yhtä monella tavalla kuin

aiemmin. 3. Kirjainten mallit muuttuivat.

• Luonteenomaista oli, että useiden kirjainten viimeinen varsi erotettiin muusta kirjaimesta ylimääräisellä silmukalla. Näin meneteltiin yleisesti

10

kirjaimissa a, g, q, r, v, w ja y. Myös sellaisiin kirjaimiin kuin b, l ja t saatettiin lisätä ylimääräinen silmukka.

• Kirjaimesta t kehittyi aikaisempaa korkeampi, joskin kahden t-kirjaimen yhdistelmä merkittiin edelleen niin että ensimmäinen kirjoitettiin matalampana ja jälkimmäinen korkeampana:

•



• 1600- ja 1700-lukujen kuluessa e kehittyi nykyisen kirjaimistomme n-

kirjainta muistuttavaan muotoon. Muutos oli yhteydessä seuraavaan kirjaimeen liittämisen yleistymisen kanssa: väkänen suoristui ja pidentyi rivin suuntaisesti, jotta se olisi helpompi liittää seuraavaan kirjaimeen:


• Myös k-kirjain muuttui merkittävästi ja alkoi 1700-luvun teksteissä

muistuttaa yhä useammin nykyisen kirjaimistomme &-merkkiä tai numeroa 8:

11




• Ä ja ö säilyttivät pitkälle keskiajalta tyypillisen muotonsa á ja ó.

Sittemmin niistä käytettiin a- ja o-kirjaimia, joiden päälle on osittain kirjoitettu e. 1500-luvulla käytettiin usein kahta pistettä, joista toinen merkittiin heti toisen yläpuolelle:


• Kirjainta å alettiin merkitä 1500-luvulla merkitä kirjaimella a, jonka

päälle oli kirjoitettu o:


12

• O-kirjain kirjoitettiin usein avoimena:


• U- ja w-kirjaimiin merkittiin usein kaari tai piste niiden yläpuolelle:


• Y-kirjain sai tavallisesti kaksi pistettä yläpuolelleen muistuttaen tällöin

kirjainyhdistelmää ij . Periaatteessa kirjainyhdistelmät voidaan erottaa toisistaan sen perusteella että y:n varsi taipui vasemmalle, mutta ij -yhdistelmässä se oli suora:



13


4. Latinalaisen tyylin vaikutus lisääntyi etenkin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun

alussa. Kirjurikoulut, joita ammattimaiset kirjoitusmestarit ylläpitivät, sekä näiden mestareiden julkaisemat kirjoitusoppaat vaikuttivat merkittävällä tavalla kirjaimiston kehitykseen ja yhdenmukaistumiseen. Voidaan sanoa, että 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saksalainen kirjoitus sai asun, jonka se seuraavien vuosisatojen aikana pääpiirteissään säilytti. Täytyy kuitenkin korostaa, ettei tämä kirjoitustyyli ollut yhtenäinen minään tiettynä ajankohtana, vaan eri-ikäisiä kirjoitusmuotoja eli rinnan. Voidaan sanoa, että esimerkiksi nuorena opittu kirjoitustyyli säilyi usein läpi elämän. Tämä seikka on omiaan tekemään eri kirjoitustyylien välisistä rajakohdista liukuvia: vanhemmat suosivat vanhoja tyylejä, nuoremmat uusia. Asiaan vaikutti myös se, missä oli oppinsa saanut. Niinpä ulkomailta tulleiden kirjoitustyyli saattoi poiketa huomattavasti Suomen tai Ruotsin ”valtavirrasta”. Myös kirjoitustilanne vaikutti siihen, millaista kirjoitusta käytettiin. Siten voidaan erottaa erityisiä kansliatyylejä, joissa noudatettiin erityisen tarkasti saksalaisia esikuvia. Vaikka saksalaista tyyliä tietyssä mielessä yhdenmukaistettiin kirjurikouluissa, sen kirjaimisto toisaalta monimuotoistui. Toisin sanoen, kirjaimille oli runsaasti johdannaisia. tämä pätee erityisesti isoihin kirjaimiin. Tästä syystä muutamista kirjaimista saattoi tulla niin paljon toistensa kaltaisia että niiden erottaminen toisistaan saattaa tuottaa vaikeuksia. Näin on laita esimerkiksi ison r- ja b-kirjaimen kohdalla. Lyhenteitä, merkkejä ja numeroita Merkki <Þ> alkoi esiintyä latinalaisilla aakkosilla kirjoitetuissa teksteissä noin vuoden 1400 paikkeilla. Se merkitsi soinnillista tai soinnutonta dentaalista suhuäännettä (kuten englannin sanoissa the tai thing). Sittemmin se on korvautunut merkinnöillä th tai dh. S-kirjaimia merkittiin teksteissä kahdella tavalla: pitkä ja tavallinen. Jäljempää käytettiin yleensä sanojen lopussa. Pitkä s-kirjain ja f sekoittuvat helposti:

14




Yleisin kaksoisässän merkki on β kuten saksassa nykyäänkin. Sitä merkittiin usein myös kirjainyhdistelmällä s ja z. Latinalaisessa kirjoituksessa ei ollut alun perin kirjaimia u ja j, vaan niiden sijasta käytettiin kirjaimia v ja i. Kun u- ja i-variantit vähitellen yleistyivät, niillä ei ensi alkuun ollut mitään rajoitettua funktiota, vaan v- ja u-kirjaimia samoin kuin i- ja j-kirjaimia saatettiin käyttää toistensa sijasta sangen mielivaltaisesti. Esimerkiksi 1500-luvulla u-äännettä merkittiin usein v-kirjaimella ja v-äännettä puolestaan W-kirjaimella. Saksalaisessa tyylissä I saattoi merkitä yhtä hyvin I- kuin J-kirjainta:


15






16

Pitkän i-äänteen merkkinä käytettiin usein merkintää ij . Erityisesti keskiaikaisissa teksteissä viljeltiin runsaasti lyhennyksiä, uutta niiden käyttö alkoi vähentyä uuden ajan edetessä. Sanan lyhentämisessä käytettiin niin keskiajalla kuin uudella ajalla seuraavia tapoja:

• Suspensio: sana lyhennettiin katkaisemalla se keskeltä ja osoittamalla sanan loppu erilaisilla viivoilla.

• Kontraktio: sanaa lyhennettiin jättämällä sen keskeltä pois kirjaimia, joiden

puuttuminen osoitettiin sanan yläpuolelle piirretyllä viivalla tai kaarella. Keskiajalla tämä lyhentämistapa oli yleisin. Näin meneteltiin etenkin kahdentuneiden n- ja m-kirjainten kohdalla, jolloin toinen niistä jätettiin merkitsemättä.


• Sana voitiin lyhentää myös niin, että sanasta kirjoitettiin vain alku- ja loppuosa.

Alkuosa kirjoitettiin normaalisti rivin tason ja loppuosa kirjoitettiin jonkin verran ylemmäksi ikään kuin jonkinlaiseksi yläindeksiksi. Sanan loppuosan alle saatettiin vetää yksi tai useampi viiva:



17


• Erityisesti sellaisista sanoista, joissa i tai e oli yhteydessä r-kirjaimeen, saatettiin

jättää jäljelle vain ne tai koko sidos r-kirjaimen kanssa, jolloin sanan joutuu päättelemään muusta lauseyhteydestä (esimerkiksi e = ther tai idher, re = bref, er = herre)

• Poistettu osuus korvattiin merkinnällä <z>, jota käytettiin merkintöjen <edh> ja

<eth> sijasta. Sanat med ja thet on korvattu joissakin teksteissä konsonanttiyhdistelmillä mz ja thz:

Esimerkki 1350-luvulta.


Esimerkki 1500-luvun alusta.

Syys-, loka-, marras- ja joulukuu saatettiin lyhentää numeron ja päätteen -bris tai -ber avulla. Nykyisestä poikkeavaa on kuitenkin noiden kuukausien numerointi: 7bris, 8bris,

18

9bris ja 10bris. Tämä johtui siitä, että vanhimmassa roomalaisessa kalentereissa nämä kuukaudet olivat 7.–10. sijalla. Se käy ilmi myös niiden latinasta johdetuista ruotsinkielisistä nimistä september, oktober, november ja december, joihin sisältyvät latinalaiset lukusanat 7–10. Koska oikeinkirjoitussäännöt olivat keskiajalla ja uuden ajan alussa vielä sangen väljät, myös välimerkkien käyttö oli vaihtelevaa. Saksalaisessa tyylissä yleisin välimerkki on pilkku, jota käytettiin usein pisteiden paikallakin. Yhdysviivan merkityksessä käytettiin nykyistä yhtäsuuruusmerkkiä muistuttavaa, mutta vinosti oikealle nousevaa viivaparia. Samaa merkkiä käytettiin myös tavuviivana silloin kun sanaa jouduttiin jatkamaan seuraavalle riville. Myös ison kirjaimen käyttö on hämmentävää ja epäselvää. Se selittyy osittain sillä, että isot ja pienet kirjaimet olivat liki toistensa näköisiä, jolloin koko erotti. Niinpä joskus onkin vaikea sanoa, onko kirjoittaja todella käyttänyt isoa vain pientä alkukirjainta. Tämä ei kuitenkaan selitä koko ilmiötä, sillä esimerkiksi 1600-luvulta peräisin olevissa tuomiokirjoissa on selvästi kirjoitettu yleisnimiä isoilla alkukirjaimilla ilman, että noilla sanoilla olisi ollut tekstissä jokin erityinen merkitys. Roomalaiset ja kreikkalaiset numerot olivat käytössä rinnan vielä 1500-luvulla, mutta pian roomalaiset jäivät kokonaan pois käytöstä. Roomalaiset merkittiin yleensä pienillä kirjaimilla. Kun tahdottiin ilmaista puolikkaita numeroita, numeron varteen vedettiin pieni viiva. Ohjeita vanhoihin käsialoihin perehtyville Kuten edellä on jo useampaan kertaan mainittu, mitkään kirjoitustyyleissä ja kirjaimistoissa tapahtuneet muutokset tai uudistukset eivät levinneet välittömästi ja kaikkialle. Ulkomailla opiskelleet toivat mukanaan vaikutteita, nuorena opittu kirjoitustyyli säilyi läpi elämän ja luostari- ja kirjurikouluilla keskeinen merkitys muutosten ja tyylien leviämisessä. Yhdessä käsialassa saattoi myös olla piirteitä useammasta tyylistä. Viimekädessä kirjoittajat olivat yksilöitä, ja heidän käsialoissaan oli persoonallisia piirteitä. Niinpä erilaisiin vanhojen käsialojen lukuoppaisiin painetuista tyyppikirjaimistoista on vain rajallisesti hyötyä. Niiden avulla voidaan toki tunnistaa ihanteelliset perustyypit, mutta varsinainen tekstin lukeminen ja luetun ymmärtäminen perustuvat tekemällä hankittuun harjaannukseen. Aloittelevan lukijan on kuitenkin syytä pitää mielessään seuraavat ohjeet, jotka jonkin verran lieventävät käsialoihin perehtymisen kynnystä. Kaikki kirjaimet ovat kehittyneet aikojen kuluessa ja käyneet läpi erilaisia muutoksia, mitkä ovat tärkeitä tekstien ajoittamisessa ja paikallistamisessa. Eräät kirjaimet ovat käyneet läpi useita perustavanlaatuisia muutoksia, mikä tekee niistä avaimia tiettyihin aikakausiin. Toiset taas auttavat tutkijaa kontrolloimaan ja viimeistelemään lukutuloksiaan. Tällaisia avaimia ovat a, g, k, p, s, x ja y.

19

Tekstissä saattaa olla vanhempi a, mutta uudempi g tai p, tai y:n perusteella voimme päätellä tekstin syntyneen tietyn ajanjakson kuluessa. Tällöin ei ole kysymys vain muutaman kirjaimen tai edes parin rivin läpikäymisestä ja vertailusta, vaan vertailussa pitää olla laaja aineisto, jotta tulokset olisivat mahdollisimman varmat. Tekstien ajoittamisella on keskeinen merkitys silloin, kun tutkitaan esimerkiksi kirjeitä, joista päivitys puuttuu. Sen sijaan arkistoihin varastoitua viranomaisaineistoa (esimerkiksi tuomiokirjoja, sakkoluetteloita, perunkirjoja) lukeva tutkija harvemmin joutuu tilanteeseen, jossa asiakirjan aitous pitäisi todentaa tai jossa kirjoitustyylien tai kirjainten tarkalla erittelyllä olisi kovin keskeinen merkitys. Tekstien lukeminen tähtää ensisijassa tekstin sisällön ymmärtämiseen. Siksi on tärkeää katsoa sanaa kokonaisuutena takertumatta yksittäisiin kirjaimiin. Asiayhteyden hahmottaminen auttaa myös oikean sanan selvittämistä. Tutkittavaan asiakirjatyyppiin kannattaa tutustua etukäteen tutkimuskirjallisuuden avulla. Erityisesti kysymykset siitä, millaisiin tarkoituksiin lähde on alun perin laadittu tai miten sitä on aikaisemmassa tutkimuksessa käytetty, kertovat lähteen sisällöstä. Esimodernilla ajalla käytettyjen etunimien määrä on nykyiseen tilanteeseen verrattuna suhteellisen pieni. Niinpä käsialan hahmottamista voi aloitella lähteessä olevien etunimien tai nimiluetteloiden avulla. Jos vastaavanlaista aineistoa on ilmestynyt aikaisemmin painettuina lähdejulkaisuina, niihin on syytä tutustua. Huomiota kannattaa kiinnittää erityisesti siihen, millaisia fraaseja tai kaavoja kirjeessä tai asiakirjassa on käytetty. Näin pääsee selville lähteessä käytettävästä terminologiasta sekä dokumentin rakenteesta. Lukemista helpottaa jos käytettävissä on vanha, mielellään 1800-luvulla painettu, ruotsalais-suomalainen sanakirja. Tällaisissa sanakirjoissa sanamuoto ja kirjoitusasu ovat usein samankaltaisia kuin vanhempina aikoina. Lisäksi niistä löytyy sellaisia sanoja ja sanontoja jotka eivät ole nykyään enää käytössä. Myös latina-suomi-sanakirjasta ja etymologisista sanakirjoista saattaa olla hyötyä. Käytetty kirjallisuus Brøndum-Nielsen, Johns.: Inledning. Teoksessa Paleografi A: Danmark og Sverige. Udgivet af Johns. Brøndum-Nielsen. Nordisk kultur 28. København: J.H. Schultz Forlag 1943. Jansson, Sam: Svensk paleografi. Teoksessa Paleografi A: Danmark og Sverige. Udgivet af Johns. Brøndum-Nielsen. Nordisk kultur 28. København: J.H. Schultz Forlag 1943.

20

Karonen, Petri [et al.]: Vanhojen käsialojen lukukirja. 3. uudistettu painos. Jyväskylä: Kampus kustannus 2002. Mäkelä-Alitalo, Anneli: Käsialakirja: arkistojen aarteiden tulkintaa 1500-luvulta 1700-luvulle. Helsinki: Sukuseurojen keskusliitto 2000. Mäkelä-Alitalo, Anneli: Vanhat käsialat: avain Ruotsin ajan asiakirjoihin. Helsinki: SKS 2004. Swedlund, R. & Svenonius, O.: Svenska skriftprov 1464–1828. Texter och toklningar. Andra upplagan. Uppsala: Almqvist & Wiksells Akademiska Handböcker 1948. Vanhat käsialat ja asiakirjat. Helsinki: Valtionarkisto 1977. Kirjoittanut Jari Eilola vuonna 2007.

kirjoittamisesta ja kirjaimista · 1 kirjoittamisesta ja kirjaimista yleisesti voidaan todeta,...

Documents