Liite 2 – RKTL:n ja muiden tahojen julkaisemaa tutkimustietoa kalakannoista, joita tavataan

Vaasan kaupungin vesialueilla

Siika (Coregonus lavaretus)

• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/siika/

− Esiintyminen ja alkuperä: Siikojen levinneisyysaluetta ovat koko pohjoisen pallonpuoliskon

pohjoisosat --- Suomessa siikaa tavataan kautta koko maan, erityisesti karuhkoissa sisävesissä ja

meressä alueilla, joilla on viileää ja hapekasta vettä. Siika on ollut kalavesiemme hoidon tärkeimpiä

istukaskaloja. Istutuksia on tehty jo viime vuosisadalta lähtien ja niin paljon, että eri siikatyyppien

levinneisyyden selvittäminen on melko työlästä. Lisäksi alkuperäinen ja istutettu kanta ovat voineet

sekoittua toisiinsa.

− Lisääntyminen: Siian kutuaika on tavallisimmin lokakuun tienoilla, mutta eri kantojen välillä on

vaihtelua;jopa samassa järvessä ensimmäiset saattavat aloittaa jo syyskuussa ja viimeiset lopettaa

vasta alkutalvella. Rannikkoalueiden vaellussiikakoiraat nousevat kudulle ensimmäisen kerran 3-5-

vuotiaina ja naaraat vuotta myöhemmin. Inarin pohjasiika saavuttaa sukukypsyyden 5-7-vuotiaana.

Siikakannoista osa kutee järvien tai meren karikoilla ja rantavesissä, osa nousee lisääntymään

jokiin. Kutupaikat ovat matalassa vedessä usein muutamien metrien syvyyteen ulottuvilla sora- ja

hiekkapohjilla. Poikaset kuoriutuvat vasta keväällä jäiden lähdön aikoihin.

− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Siikojen kasvu vaihtelee sekä siikamuodon, kannan tiheyden että

ympäristön mukaan. Ensimmäisen kesänsä jälkeen siianpoikanen on noin kymmenen sentin

mittainen. Sen jälkeen eri kantojen välille syntyy eroja. Hidaskasvuisimmat siiat voivat elää

vanhoiksi, jääden silti 25 senttiä lyhyemmiksi ja alle 150 gramman painoisiksi. Toisaalta

nopeakasvuinen vaellussiika voi Suomenlahdella saavuttaa parhaimmillaan neljävuotiaana kilon

painon ja olla kuusivuotiaana kaksikiloinen. Myös muikkukannan tiheyden on havaittu vaikuttavan

siian kasvuun. Etenkin planktonravintoon erikoistuneet siikakannat joutuvat kilpailemaan

ravinnosta planktonsyöjänä tehokkaamman muikun kanssa. Kasvua voi hidastaa myös siikakannan

oma tiheys tai tiheä särkikalasto. Siikojen ravinto on yhteydessä niiden kiduskaarien sisäreunassa

olevien siivilähampaiden lukumäärään. Kaikki siiat syövät pieninä eläinplanktonia.

Tiheäsiivilähampaiset siiat jatkavat planktonin syöntiä, mutta harvasiivilähampaisten siikojen

ravinto painottuu sen jälkeen pohjaeläimiin ja kalanpoikasiin. Vaellussiian syönnösvaellukset

meressä saattavat olla hyvinkin pitkiä. Perämeren joissa kutevat voivat vaeltaa Ahvenanmaalle asti,

jolloin edestakaista matkaa kertyy yli 1 000 km. Merialueen karisiiat liikkuvat enimmäkseen

matalan ja syvän veden välillä. Järvissä siian syönnösmatkat riippuvat vesistön koosta. Yleensä siiat

karttavat lämmintä vettä, joten ne siirtyvät kesäkuumalla syvemmälle kuin muina vuodenaikoina.

− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Luontaiset siikakannat ovat useissa vesissä

taantuneet lisääntymismahdollisuuksien heikentymisen vuoksi. Jokikutuisten kantojen kutupaikkoja

on perattu ja vaellusreitit on tukittu voimalaitospadoilla. Järvikutuisilla kannoilla vedenpinnan

säännöstely voi olla kohtalokasta. Säännöstelylle herkimpiä ovat matalaan veteen kutevat

siikakannat. Siikaa on viljelty meillä jo lähes sadan vuoden ajan. Sen helppo viljeltävyys ja monien

kalataloudellisten velvoitteiden määräämät siikaistutukset ovat suunnanneet siikavesien hoidon ja

kantojen elvytysyritykset lähes yksinomaan istutuksiin. Nykyään Suomen vesiin istutetaan

vuosittain noin 30 miljoonaa yksikesäistä tai vastakuoriutunutta siikaa. Useat taloudellisesti

arvokkaat siikakannat ovat jokseenkin viljelyn varassa. Pohjanlahdella kalastus kohdistuu liiaksi

nuoriin vaellussiikoihin, jotka eivät vielä ole sukukypsiä. Kalastuksen säätelyn tarve on suurin

syönnöksellä oleviin vaellussiikoihin kohdistuvassa pohjaverkkokalastuksessa. Verkkojen

solmuvälin kasvattaminen meritaimenen ja kuhan pyynnissä on ilmeisesti eduksi myös

siikakannoille. Suomenlahdella ollaan laajoilla alueilla siirtymässä 50 millin solmuvälirajoitukseen.

Siikamuodoistamme vaellussiika luokitellaan uhanalaisuusasteeltaan erittäin uhanalaiseksi.

Plankton- ja karisiikakannat on luokiteltu vaarantuneiksi. Järvisiikakannat ovat silmälläpidettäviä ja

tuppisiikakannat elinvoimaisia.

• http://www.mitietorakenteet.fi/hankehaavi/RKTL/RKTL.php?hanid=2294

− Tulokset - Merenkurkun alueella on säilynyt useita paikallisiin olosuhteisiin erikoistuneita

siikakantoja. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa nopeakasvuinen Maalahdenjoen suistosiika. Se

poikkeaa hyvin selvästi niin meressä kuin joessakin kutevista siikakannoista. Maalahdenjoen

siikakanta kärsii lisääntymisalueen happamoitumisesta, mutta kantaa vahvistetaan tuki-istutuksilla.

• Merenkurkun_siikakantojen_monimuotoisuus_mikrosatelliitti-DNA-

menetelmän_avulla_tarkasteltuna

(http://www.mmm.fi/attachments/elinkeinokalatalousloppuraportit/kor_-

_loppuraportit/5xiEqp9A1/Riista-_ja_kalatalouden_tutkimuslaitos_-

_Merenkurkun_siikakantojen_monimuotoisuus_mikrosatelliitti-DNA-

menetelman_avulla_tarkasteltuna.pdf)

• Vaasan saariston suurikasvuinen siika 2011-2012 -

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/92112/Raportteja%2059%202013.pdf?sequence=5

− ---

− Koekalastusten ajoittuminen ja veden lämpötilat

− Vuoden 2010 kutevien siikojen koekalastukset alkoivat veden lämpötilan laskettua alle 6’C.

Kalastusten aloitusajankohta perustuu havaintoihin, joiden mukaan noin 50 % karisiioista on

kutenut lämpötilan laskettua alle 6C rajan (Veneranta et al. hyväksytty) ---

− Veden lämpötilat mitattiin manuaalisesti rantavedestä kahdesti viikossa Sandössä, Vaasan

Strömsössä ja Alskatissa. Vuonna 2010 mittaukset aloitettiin 30.9. ja lopetettiin 8.11. Vuonna 2011

vastaavat päivämäärät olivat 18.10 ja 4.11. Pidemmän ajanjakson lämpötiloja seurattiin Gerbyssä n.

2 m syvyydellä neljällä paikalla kutupaikkojen lähellä myös automaattimittareilla (Onset Hobo UA-

002-8) (kuva 4).

Kuva 5. Veden lämpötilat Gerbyssä/Västervikissä v. 2010 koekalastuskauden aikana, automaattimittaukset (kuva a) sekä v. 2010 ja 2011 koekalastuskausien aikana Sandössä, Strömsössä ja Alskatissa , käsimittaukset (kuva b).

− ---

− Ehdotukset toimenpiteiksi

− ---

− 2. Kuturauhoitusaikaa voitaisiin säätää kudun intensiteetin mukaan. Tämä ehdotus pohjautuu

oletukseen, jonka mukaan kutevien kalojen rauhoituksella on vaikutusta poikastuotantoon. Nykyään

rauhoitusaika on ehkä hieman liian aikainen (vuonna 2011 15.10. – 31.10.). Suureksi kasvava

merikutuinen siika näyttää kutevan jonkin verran vaellussiikaa myöhemmin. Rauhoitusajan

myöhäistäminen tai pidentäminen saattaisi näin olla hyödyllistä.

− 3. Joidenkin havaintojen mukaan siiat voivat kudun jälkeen jäädä runsaslukuisina oleskelemaan

kutupaikoille tai niiden läheisyyteen. Tämän todistamiseksi sekä syiden selvittämiseksi tarvitaan

hyvin suunniteltuja koekalastuksia. Mikäli kalat ovat mätiä syömään jääneitä vaellussiikoja,

kuturauhoitusaikaa ei ehkä kannata pidentää. Jos ne taas ovat suureksi kasvavia merikutuisia

siikoja, kuturauhoitusajan venyttäminen auttaisi kaloja levittäytymään tehokkaasti elinalueilleen

kudun jälkeen. Toistuvilla koekalastuksilla voidaan saada selville siikojen tyyppi sekä

ravinnonkäyttö kalojen oleskellessa kutualueilla.

− ---

− 8. Suureksi kasvavan merikutuisen siian vakiintuneet kannat ovat polveutumisestaan riippumatta

arvokkaita, ja kaikkea sekoittumista muiden tyyppien sekä vaellussiian kanssa tulee välttää. Koska

ainakin Fjärdsminnetillä yleisesti tiedetään esiintyvän tämän tyyppisiä siikoja, mädinhankinnan

mahdollisuudet sieltä pitäisi selvittää. Fjärdsminnetillä (osa-alue G, paikat 30, 31 ja 32) lisääntyvät

siiat sietänevät happamoitumista muita siikoja paremmin. Myös poikasilla saattaa olla

happamuudelta suojaavia käyttäytymismekanismeja. Eteläiseltä kaupunginselältä virtaa

Fjärdsminnetille vuosittain hapanta ja jopa erittäin hapanta vettä.

• Muistio SE-ryhmä 16092013 - Ymparisto (https://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=9&ved=0CFAQFjAIahUKEwi32YKPwqvIAhXmvnIKHYEXCvs&url=

http%3A%2F%2Fwww.ymparisto.fi%2Fdownload%2Fnoname%2F%257B672475FE-F186-4C82-B6A1-

57A4D6C12C13%257D%2F92618&usg=AFQjCNFyn6gPfKnhFSbRCxpBrg_i94F2aA&cad=rja) − ---

− Miksi suistosiika menestyy mutta merisiika ei? Vaasassa on koekalastettu saaristosiikoja.

Kutupaikat olivat suhteellisen sisällä saaristossa, jossa vesi liikkuu paljon. Nämä kutupaikat olivat

tosi pieniä ja niitä oli vain muutama. Siellä siiat käyttävät merta lisääntymiseen, koska Vaasan

seudulla siioilla ei ole vaihtoehtoja.

• Perämeren vaellussiikaistutusten tulokset -

http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/uudet%20julkaisut/selvityksia_7_2009.pdf

− ---

− 3.3 Istutettu vaellussiika kasvaa nopeasti

− Vaellussiikaistukkaiden kasvunopeuden tarkka arviointi oli vaikeaa, koska vaellusiikaan kohdistuu

erittäin tehokas ja koon suhteen valikoiva kalastus (Lehtonen & Jokikokko 1999, Aronsuu &

Huhmarniemi 2004). Nopeakasvuisilla siioilla on suurempi todennäköisyys tulla pyydetyiksi jo

nuorena, jolloin näytteeksi saatujen kalojen perusteella aliarvioidaan vanhempien siikojen

keskimääräistä kasvunopeutta. Verkkosaaliista otettujen näytteiden perusteella tehdyt arviot kalojen

kasvunopeudesta eivät vastaa täysin todellisuutta myöskään verkkojen tehokkaan valikoivuuden

vuoksi. Toisaalta rysä- ja loukkusaaliista otetuista näytteistä tehty kasvuarvio perustuu

kutuvaelluksella olevaan, sukukypsään osapopulaatioon, joka on jo ollut syönnösalueiden

tehokkaan, nopeakasvuisia yksilöitä karsivan verkkopyynnin kohteena. Pyydysten selektiivisyys siis

vaikuttaa siihen suuntaan, että siiankalastuksen saaliista otettujen näytteiden perusteella siikojen

kasvunopeutta aliarvioidaan. Eri pyydyksistä otettujen näytteiden perusteella on kuitenkin selvää,

että siikaistukkaiden kasvu niiden saavuttua syönnösalueelle oli suhteellisen nopeaa ja että kasvu

jatkui, joskin hidastuen, vielä sukukypsyyden saavuttamisen jälkeen (kuva 4).

− Suurin osa merialueemme vaellussiikasaaliista, olipa kyseessä sitten istutetut tai villit vaellussiiat,

koostuu 4–5 vuotiaista siioista, jotka eivät vielä ole saavuttaneet sukukypsyyttään tai ovat

valmistautumassa ensimmäiseen kutuunsa. Siikaistukkaiden kasvupotentiaalia ei nykyisen

kalastuksen vallitessa hyödynnetä kovinkaan hyvin (Leskelä ym. 2004).

− 3.4 Eteläiselle Perämerelle istutetut poikaset tuottivat enemmän saalista

− Arvio eteläiselle Perämerelle tehtyjen vaellussiikaistutusten tuotosta vaihteli istutusvuodesta ja

merkintäryhmästä riippuen välillä 52–117 kg / 1000 istutettua siianpoikasta (taulukko 2). Tulosta

voidaan pitää varsin tyypillisenä Suomessa tehdyn siikaistutuksen tuottona (esim. Salojärvi 1992b).

Pohjoiselle Perämerelle, Kemijoen suulle, tehdyt istutukset tuottivat 27–55 kg / 1000 istutettua

siianpoikasta, siis selvästi vähemmän kuin eteläisellä Perämerellä tehdyt istutukset (Leskelä ym.

2004).

− Eteläisen ja pohjoisen Perämeren välistä eroa saalistuotossa selittävät monet tekijät, kuten

eteläiselle Perämerelle istutettujen poikasten lyhyempi vaellusmatka ja paremmat kasvu- ja

ravinnonhankintaolosuhteet jo vaelluksen alkuvaiheessa. Pohjoisella Perämerellä siianpoikasten

sivusaaliskuolleisuus on merkittävää (Leskelä & Lehtonen 1992), mikä osaltaan heikentää niin

villien kuin istutettujenkin siianpoikasten henkiinjäämistä pohjoisella merialueella. Mitä

nopeammin siianpoikaset kasvavat, sitä paremmat mahdollisuudet niillä on välttää petojen saaliiksi

joutuminen – eteläisen Perämeren istukkaat pääsevät nopean kasvun alueelle nopeammin, ja ne

myös aloittivat etelään päin suuntautuvan vaelluksensa nopeammin kuin pohjoisen Perämeren

istukkaat. Ylipäätään eri siikakantojen kasvu Pohjanlahdella on sitä nopeampaa, mitä

eteläisemmästä alueesta on kysymys (Lehtonen 1981). Toisaalta taas Suomenlahdelle tehdyt

siikaistutukset tuottavat parempaa tulosta kuin Pohjanlahdella tehdyt (Raitaniemi ym. 1996), joskin

istutusten tuottoisuus Suomenlahdella laskettiin eri menetelmällä kuin tässä tutkimuksessa.

Suomenlahdella vaellussiian syönnösvaellus on vielä lyhyempi kuin Pohjanlahdella. Toisaalta

siikoja kalastetaan Suomenlahdella huomattavasti harvemmilla verkoilla kuin Pohjanlahdella,

jolloin siikojen kasvupotentiaali tulee hyödynnettyä paremmin.

Taulukko 2. Merkintöihin perustuva arvio Perämerellä istutettujen vaellussiikojen tuottamasta saaliista

− 3.5 Saalistuotto jakautuu koko Pohjanlahden alueelle

− Niin eteläiselle kuin pohjoisellekin Perämerelle istutettujen siikojen tuottama saalis jakautui

koko istutuspaikkojen eteläpuoleisen Pohjanlahden alueelle (kuvat 5 ja 6). Ammattimaisen

siiankalastuksen tärkeät pyyntialueet, Selkämeri ja Merenkurkku, olivat keskeisiä alueita

siikaistutusten tuottoa hyödynnettäessä. Myös pohjoisen Perämeren siikaistutusten saaliista

suurin osa pyydettiin syönnösalueilta Merenkurkusta ja Selkämereltä. Istutuspaikkojen

lähialueelta saatiin eteläisen Perämeren istutuksessa karkeasti arvioiden noin neljäsosa

istutusten kokonaistuotosta, pohjoisella Perämerellä noin viidesosa.

Kuva 5. Eteläiselle Perämerelle istutettujen

siikojen tuottaman saaliin alueellinen jakauma.

Kuva 6. Pohjoiselle Perämerelle istutettujen siikojen

tuottaman saaliin alueellinen jakauma.

− 3.6. Vaellussiikaistutusten tuloksellisuutta on mahdollista parantaa

− Siikaistutuksen, ja kalaistutusten yleensä, tuloksellisuuteen vaikuttavat tekijät voidaan jakaa

karkeasti kolmeen ryhmään: 1) poikasten laatuun liittyvät tekijät, 2) istutusvesistön ja

istutuspaikan olosuhteisiin liittyvät tekijät, 3) istukkaisiin kohdistuvaan kalastukseen liittyvät

tekijät. Näistä poikasten laatu ja istukkaisiin kohdistuva kalastus ovat sellaisia tekijöitä, joihin

on mahdollista lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa. Sen sijaan istutusvesistön ja istutuspaikan

olosuhteet ovat Pohjanlahden tapauksessa riippuvaisia koko Itämeren mittakaavassa

tapahtuvista ympäristömuutoksista, joiden tarkastelu jää tämän raportin ulkopuolelle.

− Poikasten laatuun liittyen Perämeren velvoiteistutuksissa käytetyn siikaistukkaan koko on ollut

keskustelujen ja väittelyiden aiheena niin kauan kuin siikaistutuksilla on velvoitehoitoa

toteutettu. Useissa istutustutkimuksissa eri kalalajeilla on havaittu istutustuloksen kiloina

tuhatta istukasta kohti kasvavan istukkaan koon kasvaessa. Samanaikaisesti istutuksen

nettohyöty (saaliin paino – istukkaiden paino) on kuitenkin voinut laskea. Myös

istutuskustannukset poikasen koon kasvaessa voivat nousta saaliin arvoa nopeammin, jolloin

istutuksen tuottama taloudellinen hyöty vähenee istukkaan koon kasvaessa. Siikaistutusten

tuloksellisuuden on joissain tapauksissa, mutta ei kaikissa, havaittu paranevan istukkaan koon

kasvaessa.

− Tämänhetkinen koon keskiarvosuositus kesänvanhassa siikaistukasparvessa on 10 cm / 6 g.

Lisäksi suositellaan, että siikaistukkaan kuntokerroin olisi vähintään 0,6 ja kokonaisrasvapi

toisuus istutushetkellä vähintään 1,5 % (Salminen & Böhling 2002, MMM 2004). Painon,

pituuden ja kuntokertoimen osalta eteläisen Perämeren siikaistukkaat joko täyttivät

tämänhetkisen suosituksen tai olivat hyvin lähellä sitä. Pohjoisen Perämeren siikaistukkaat sitä

vastoin jäivät selvästi kokosuosituksen alle kahtena tutkimusvuotena kolmesta. Rasvapitoisuutta

poikasilta ei määritetty.

− Tässä tutkimuksessa merkintäerän isommilla poikasilla todennäköisyys selvitä talven yli

hengissä oli parempi kuin pienillä. Tutkimuksen yhteydessä ei kuitenkaan ollut mahdollista

rakentaa sellaista koejärjestelyä, jonka avulla olisi voitu arvioida, miten ja kuinka paljon muutos

poikasen koossa vaikuttaa saalistuottoon. Tehdyissä merkinnöissä istukkaiden keskikoko eri

merkintävuosina vaihteli vain vähän. Istukkaan koko on kuitenkin vain yksi istutustulokseen

vaikuttavista tekijöistä, ja erot eri vuosina merkittyjen siikojen tuottamassa saaliissa voivat

johtua osittain tai kokonaan muista tekijöistä kuin poikasten koosta. Kalaistutuksille on

tyypillistä suuret vuosien väliset vaihtelut istutuksen tuloksellisuudessa.

− Istukkaisiin kohdistuvaan kalastukseen liittyen siikaistutusten tuloksellisuutta Pohjanlahdella

voidaan parantaa vähentämällä nuoriin siikoihin niiden syönnösvaelluksen aikana kohdistuvaa

kalastusta. Erityisesti Merenkurkun eteläosissa ja Selkämerellä pohjaverkkokalastuksen saalis

koostuu nopean kasvun vaiheessa olevista, ei-sukukypsistä siioista. Saaliin tiettyä

istukasmäärää kohti laskevaan Y/R –malliin (Ricker 1975) pohjautuvien laskelmien perusteella

vaellussiiankalastuksessa käytettävien pohjaverkkojen silmäkoon rajoittaminen siten, että 45

mm (solmuväli) tiheämpiä verkkoja ei saisi käyttää, kasvattaisi siikasaalista huomattavasti

(Jokikokko ym. 2007). Nykyisten saaliskalan koon mukaan porrastettujen kalastajahintojen

vallitessa saaliin arvo kasvaisi jopa 30–40 %.

− Pohjaverkkokalastuksen säätely johtaisi kuitenkin myös muutoksiin siikasaaliin jakautumisessa

eri kalastajaryhmien ja eri alueiden kesken. Siikasaaliin painopiste siirtyisi nykyistä

pohjoisemmaksi, koska entistä useampi siika ehtisi syönnösalueilla saavuttaa sukukypsyyskoon

ja lähteä kutuvaellukselle ennen joutumistaan kalastetuksi. Muutos hyödyttäisi rysä- ja

loukkukalastajia nopeammin ja varmemmin kuin verkkokalastajia. Istutettujen siikojen kohdalla

muutos tarkoittaisi sitä, että siikasaaliista aikaisempaa suurempi osa olisi hyödynnettävissä

istutuspaikan lähialueella. Velvoiteistutusten osalta se tarkoittaisi useissa tapauksissa sitä, että

entistä isompi osa saaliista olisi pyydettävissä vahinkoalueelta.

− Kalastuksen säätelyllä saattaisi olla myönteinen vaikutus myös luonnossa lisääntyviin

siikakantoihin. Mikäli rysä- ja loukkukalastuksen sekä jokisuissa ja kutujoissa tapahtuvan

kalastuksen tehokkuus säilyisi suunnilleen nykyisellä tasolla, pohjaverkkokalastuksen säätely

johtaisi kudulle pääsevien siikojen määrän kasvamiseen ja sitä kautta luonnossa lisääntyvien

siikakantojen vahvistumiseen.

Kuha (Sander lucioperca)

• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/kuha/

− Esiintyminen ja alkuperä: ---. Suomessa kuha tavataan maan etelä- ja keskiosissa. Maailman

pohjoisimmat kuhajärvet ovat Kemijärvi ja Tengeliönjoen järvet. Rannikkoalueella kuhaa esiintyy

Suomenlahdessa, Saaristomerellä sekä Ahvenanmaan itäosissa ja Lumparnissa. Pohjanlahdella

kuhaa tavataan lähinnä suurten jokien suistoalueilla. Mm. Vaasan pohjoispuolella Maksamaan

saaristossa tavataan kuhaa, jonka lisääntymisalue on Kyrönjoen suistossa. Vuoden 2002 lämpimän

kesän myötä hyviä kuhasaaliita on saatu Pohjanlahden rannikolta eteläiselle Pohjanmaalle saakka,

mikä on poikkeuksellista. Kuha on vaatelias lämpimien sisävesien laji, joka viihtyy hyvin myös

murtovedessä, mikäli veden suolapitoisuus ei ole liian korkea ja lämpimiä lisääntymisalueita on

tarjolla. Ihanteellisena elinympäristönä kuhalle on pidetty suuria, sameavetisiä järviä. Järvet voivat

olla lievästi rehevöityneitä. Suomessa kuha elää levinneisyysalueensa äärirajoilla. Siten sellainen

vesi, joka kesäisin lämpiää nopeasti ja pysyy pitkään lämpimänä sopii kuhalle hyvin.

− Lisääntyminen: Kuhakoiraat saavuttavat järvissä sukukypsyyden nelivuotiaina ja noin 35-40 sentin

pituisina, naaraat 5-6-vuotiaina ja 40-50 sentin pituisina. Kuhan kutu alkaa vesien lämmetessä yli

10-asteiseksi. Etelä-Suomessa kutu yleensä alkaa toukokuun puolivälissä ja jatkuu usein

juhannukseen asti, joskus jopa heinäkuulle. Pohjois-Suomessa kutu ajoittuu kesäkuun loppuun tai

heinäkuun alkuun. Koiraat puhdistavat rantavesiin kutupaikan, johon naaras voi laskea jopa yli

miljoona mätimunaa, jotka koiras hedelmöittää. Kudun jälkeen koiras jää vartioimaan pesää ja

hoitamaan mätimunia. Poikaset kuoriutuvat 4-5 mm pituisina ja levittäytyvät vapaan veden alueelle.

− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Kuhanpoikanen alkaa syödä 5-6 millin pituisena eläinplanktonia.

Petokala kuhasta tulee ensimmäisen kasvukauden lopulla tai viimeistään toisen kesän alussa.

Aikuisena kuha on monipuolinen peto, joka syö enimmäkseen noin kymmensenttistä kalaa. Kuhan

kasvu on varsin nopeaa, mutta vaihtelee ravinnon määrän ja lämpötilan mukaan. Kuhanpoikanen

kasvaa ensimmäisenä kesänään tavallisimmin 6-11 sentin mittaiseksi. Viisivuotiaalla kuhalla on

pituutta yleensä 30-45 cm ja painoa 0,2-1 kg. Kasvu on nopeinta eteläsuomalaisissa rehevissä

järvissä, hitainta Pohjois-Suomessa ja Saaristomerellä. Kuhat vaeltavat yleensä keväällä

kutualueilleen matalaan veteen. Kudun jälkeen ne siirtyvät selkävesille syönnöstämään ja syksyllä

ne siirtyvät usein syvänteisiin talvehtimaan.

− Kalastus ja saaliit: Kuha on taloudellisesti arvokkaimpia kalojamme. Se on merkittävä sekä

ammattikalastukselle että vapaa-ajankalastukselle. Kuhan kilohinta on viime vuosina ollut

korkeampi kuin yhdenkään muun kalan ankeriasta lukuun ottamatta. Saalistilastojen mukaan

maamme vuotuinen kuhasaalis oli viime vuosikymmen lopulla yli kolme miljoonaa kiloa, josta

runsas puolet tai jopa kaksi kolmasosaa oli pyydetty rannikoiltamme. Sen jälkeen kuhasaaliit ovat

välillä pudonneet alle kahden miljoonan kilon. Vapaa-ajankalastajien osuus kokonaissaaliista on

noin 70-90 %. Ammattikalastajien saaliista valtaosa pyydetään myöhäissyksyllä, kevättalvella ja

keväällä verkoilla. Vapaa-ajankalastajien saaliista suurin osa saadaan kesällä uistimella ja verkoilla.

Viime vuosina kuhan pilkintä on taas yleistynyt. Kuhan alamitta on 37 cm.

− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Etenkin 1960-70-luvuilla maamme kuhakannat

vähenivät ja monin paikoin hävisivät kokonaan. Vesien puhdistuminen, mittavat istutukset sekä

etenkin useiden lämpimien kesien aikaansaamat voimakkaat kuhavuosiluokat ovat kohentaneet

kuhakantoja monin paikoin. Kuhasta on tullut siian jälkeen Suomen toiseksi suosituin istutuskala.

Vuonna 2003 maamme vesiin istutettiin lähes 9 miljoonaa kesänvanhaa kuhanpoikasta. Monin

paikoin kuhakannat ovat istutusten myötä sekoittuneet. Istutuskalojen alkuperään ei ole

aikaisemmin liiemmin kiinnitetty huomiota. Koska kuhakantojen ekologisia tai perinnöllisiä eroja ei

vieläkään tunneta, kuhan kotiutusistutuksissa suositellaan nykyisin käytettäväksi alkuperältään

mahdollisimman läheiseltä alueelta peräisin olevaa kuhakantaa. Kuhaveden hoidon kannalta

merkittävää on alueella tapahtuva kalastus, varsinkin verkkokalastus. Liian monessa tapauksessa

kuhat kalastetaan keskenkasvuisina tiheillä verkoilla. Jotta mahdollisimman moni kuhanaaras ehtisi

lisääntyä ennen saaliiksi joutumistaan, verkkojen solmuvälin pitäisi olla vähintään 50 mm,

nopeakasvuisimmille kuhakannoille 55 mm. Myös mätiä vartioivien ja kudulla olevien kuhien

vapakalastus on lisääntynyt kutuaikaisen rahoituksen poistuttua.

Ahven (Perca fluviatilis)

• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/ahven/

− Esiintyminen ja alkuperä: Euroopassa ahventa esiintyy laajalti lukuun ottamatta Portugalia ja

Espanjaa, Etelä-Italiaa, Balkanin niemimaan länsiosia ja Pohjois-Atlantin saaria. Ahven on yleinen

ja runsas lähes koko Suomessa, mikä kertoo lajin hyvästä sopeutumiskyvystä. Hapanta vettä ahven

sietää paremmin kuin useimmat muut kalalajimme. Itämeressä ahventa tavataan koko alueella

rannikon tuntumassa. Lajina ahven on elinvoimainen. Ahvenkannat ovat pitkään olleet runsaat

Saaristomerellä, Selkämerellä ja Suomenlahdella. Viimeaikoina Suomenlahdella saaliit ovat ainakin

paikoin olleet vähäisempiä. Ahven kärsii pitkälle edenneestä rehevöitymisestä ja

happamoitumisesta.

− Lisääntyminen: Ahven tulee sukukypsäksi 2-5 vuoden ikäisenä ja 9-14 cm pituisena.

Ahvennaaraalla on vain yksi munarauhanen, mutta koirailla on kaksi siittiörauhasta, joissa

sukutuotteet kehittyvät pitkälle jo syksyyn mennessä. Kutu alkaa matalissa rantavesissä Etelä-

Suomessa huhti- tai toukokuussa. Kutuaika ulottuu kesäkuulle, kylmissä vesissä jopa heinäkuulle

saakka. Kututapahtumassa naaras laskee kierteisen vaalean mätinauhan pohjalla olevaan risuun tai

vesikasviin. Mätimunien välitön hedelmöittyminen koiraiden laskemalla maidilla aloittaa

alkionkehityksen, jonka päätteeksi tällöin lähes läpikuultavasta mätinauhasta kuoriutuu 5-6 mm

pituisia poikasia 10-15 päivän kuluttua. Poikaset levittäytyvät vapaan veden alueelle ja siirtyvät

vähitellen matalampiin rantavesiin kasvamaan.

− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Ahvenen kasvunopeus vaihtelee paljon elinalueen ravintotilanteen ja

kannan tiheyden mukaan. Rannikkovesissämme viisivuotiaan ahvenen pituus on 12-24 cm.

Nopeakasvuisimmat ahvenet tavataan yleensä ulkosaaristossa. Nopea kasvu edellyttää

kalaravintoon siirtymistä. Pienissä metsälammissa ahvenet saavuttavat usein vain 15-16 cm

pituuden ja 30-50 g painon. Hyvissä olosuhteissa ahven kasvaa yli 40 cm pituiseksi ja kilon

painoiseksi kymmenessä vuodessa. Ahven voi tulla yli 3 kg painoiseksi. Ahven käyttää

monipuolista ravintoa: eläinplanktonia, pohjaeläimiä ja kaloja. Ahvenet vaeltavat lisääntymis- ja

syönnösalueiden välillä. Rannikkovesissä parvien liikkeet ovat tavallisesti muutaman kilometrin

pituisia, mutta myös yli sadan kilometrin vaelluksia tunnetaan.

− Kalastus ja saaliit: Runsautensa ja helpon pyydystettävyytensä vuoksi ahven on useimpien

suomalaisten ensimmäinen onkisaalis. Vapaa-ajankalastajien ahvensaalis on viime vuosina ollut 11-

18 miljoonaa kiloa, mikä on lähes kolmasosa vapaa-ajankalastajien koko saaliista.

Ammattikalastuksen osuus on viime vuosina kasvanut noin neljänteen osaan merialueen

kokonaisahvensaaliista, ja onkin nykyisin paikallisesti merkittävää.

− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Lajina ahven on elinvoimainen. Ahvenkannat ovat

pitkään olleet runsaat Saaristomerellä, Selkämerellä ja Suomenlahdella. Viimeaikoina

Suomenlahdella saaliit ovat ainakin paikoin olleet vähäisempiä. Ahven kärsii pitkälle edenneestä

rehevöitymisestä ja happamoitumisesta.

• http://www.fishpoint.net/ahvenkalastus

− Ahven on tällä hetkellä siian ohella tärkein kalavara rannikkokalastuksessa Pohjanmaalla.

Siikasaaliiden vähetessä ovat ahvenkalastuksen saaliit nousseet. Ahvensaaliit ovat ohittaneet

siikasaaliit volyymissa ja ovat noin 250 tonnia vuositasolla. Ahventa kalastetaan vuoden ympäri

pääasiassa verkoilla. Suuri osa ammattikalastajien kalastamasta ahvenesta fileoidaan, mikä

oleellisesti lisää kalastuksen arvo. Ahvenfileiden kysyntä on jatkuvasti suurta. Tärkeimmät

pyyntialueet sijaitsevat Merenkurkussa.

Hauki (Esox lucius)

• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/hauki/

− Tuntomerkit: Hauki on helppo tunnistaa petokalaksi leuoissa ja kidassa olevista runsaista terävistä

hampaista. Sille ominaisia piirteitä ovat myös iso pää ja suuret silmät. Selkä- ja peräevä sijaitsevat

lähellä pyrstöä. Vihertävissä kyljissä on keltaisia täpliä.

− Esiintyminen ja alkuperä: Hauen levinneisyysalue käsittää pohjoisen pallonpuoliskon kylmät ja

lauhkeat alueet. Euroopassa haukea tavataan lähes koko mantereella. Hauki on ahvenen ohella

sisävesiemme yleisimpiä kaloja. On arvioitu, että haukea esiintyy 80-90 % järvistämme.

Haukikannan runsaus riippuu paljolti soveliaista kutu- ja poikastuotantoalueista.

− Lisääntyminen: Koiraat saavuttavat sukukypsyyden normaalisti 2-4 vuoden ja naaraat 3-4 vuoden

iässä. Hauki kutee järvissä pian jäiden lähdön jälkeen ja kutu kestää yleensä viikosta kahteen.

Merenlahdissa kutu alkaa joskus jo huhtikuun puolivälissä, mutta se jatkuu usein kesäkuulle,

varsinkin ulkosaaristossa. Järvissä kutualueina ovat matalat tulvarannat ja merellä matalat

kasvillisuusrannat, purojen ja jokien suistot sekä mereen yhteydessä olevat järvet ja lammet.

Kuoriuduttuaan noin 8-9 mm pituinen hauenpoikanen kiinnittyy muutamiksi päiviksi vesikasveihin

ja kehittyy tällöin enemmän aikuisen hauen näköiseksi ruskuaisensa vararavinnon turvin.

− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Poikaset syövät aluksi eläinplanktonia ja sitten hyönteistoukkia.

Kalanpoikasia ne alkavat pyydystää noin 3 cm pituisina. Ensimmäisenä kesänään hauet voivat jo

syödä myös lajitovereitaan. Isompien haukien ravintoon kuuluu kalojen lisäksi myös sammakoita,

myyriä ja vesilintujen poikasia. Hauki on nopeakasvuinen. Se kasvaa ensimmäisenä elinvuotenaan

yleensä 8-15 cm, joskus jopa 20 cm mittaiseksi. Puolen metrin pituuden hauki saavuttaa yleensä 5-

6-vuotiaana ja metrin pituuden 6-10 vuotta myöhemmin. Aikuisista naaraat kasvavat selvästi

nopeammin kuin koiraat. Kaikki suurhauet (10-20 kg) ovat naaraita. Hauki on hyvin paikallinen ja

vaellukset vähäisiä.

− Kalastus ja saaliit: Yleinen, suurikokoinen ja suhteellisen helposti pyydystettävä hauki oli

entisaikojen suomalaisille merkittävä ravinnonlisä. Nykyisin hauki on yleisimpiä vapaa-

ajankalastajien saalislajeja. Vapaa-ajankalastajat pyydystivätkin merialueen haukisaaliista vuonna

2002 noin 88 % ja sisävesien haukisaaliista yli 98 %. Hauen kokonaissaalis on vähentynyt, vuonna

2002 se oli noin 10 miljoonaa kiloa. Haukea pyydetään uistimilla, perhoilla, verkoilla,

iskukoukuilla, pitkäsiimalla ja rysillä.

− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Järvien säännöstely, jokien perkaukset, kuivatukset, ns. tulvavallien rakentaminen ja

rehevöitymiseen liittyvä rantojen umpeenkasvu sekä rannikon alunamaiden käsittely ovat paikoin

heikentäneet haukikantoja sisävesissä ja jokisuistoissa. Haukikantojen on havaittu paikoin

heikentyneen myös rannikkoalueella, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla. Syitä ilmiöön ei kaikissa

tapauksissa tunneta, mutta ympäristömuutoksia pidetään todennäköisimpinä vaikuttajina.

− Aiemmin maassamme istutettiin vuosittain yli 30 miljoonaa vastakuoriutunutta hauenpoikasta.

Parinkymmenen viime vuoden aikana istutusmäärät ovat vähentyneet, ja istutuksissa on siirrytty

noin sormenmittaiseksi kasvatettuihin haukiin. Pitkään jatkuneista mittavista istutuksista johtuen on

monin paikoin vaikea tietää onko haukikanta alkuperäinen. Istutuksissa käytetyt poikaset ovat usein

olleet peräisin toisista vesistä pyydystetyistä emoista. Yleistä on ollut istuttaa myös sisävesien

haukien poikasia merialueelle. Lajina hauki on elinvoimainen.

Taimen (Salmo trutta)

• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/taimen/

− Tuntomerkit: ---

− Taimenesta tunnetaan elinympäristön ja vaelluskäyttäytymisen perusteella erilaisia muotoja, jotka

osin ulkonäöltään näyttävätkin erilaisilta: puhutaan meri-, järvi- ja purotaimenesta. Taimenen

ekologiset ja geneettiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että taimenten jako eri muotoihin

pelkän vaelluskäyttäytymisen, elinympäristön tai kasvunopeuden perusteella on osin keinotekoista

tai käytännön sanelemaa. Saman vesistön eri taimenmuodot voivat lisääntyä keskenään, ja vaeltavan

ja paikallisen taimenen osuus vesistössä määräytyy sekä perinnöllisten että ympäristöolosuhteiden

perusteella.

− Esiintyminen ja alkuperä: ---

− Taimenta tavataan koko Suomessa, niin meressä, mereen laskevissa vesissä kuin sisävesissäkin.

Samassa vesistössä voi elää vaeltavia ja paikallisia yksilöitä, ja eri muodot voivat lisääntyä

keskenään, ellei vaellusesteitä ole.

− Lisääntyminen: Kaikki taimenet kutevat virtavesissä, mutta ns. meritaimen vaeltaa syönnökselle

mereen ja ns. järvitaimen järveen. Purotaimen elää periaatteessa koko elämänsä virtavesissä.

Käytännössä rajat eivät kuitenkaan ole aina aivan selvät ja todennäköisesti osa purotaimenista

elääkin ”tammukkana” pikkupuroissa koko ikänsä, mutta osa saattaa käydä syönnöksellä päävirran

suvannoissa tai lähteä aikansa purossa elettyään syönnösvaellukselle alapuoliseen järveen tai

mereen. Onkin vaikeaa erottaa vaeltavan taimenen poikasta tammukasta ja raja on häilyvä.

Kantojen säilyminen erillisenä on vaikeaa, varsinkin alueilla missä vaeltavan ja paikallisen

taimenen kutualueet ovat samat.

− Taimen nousee merestä kudulle ensimmäisen kerran 2-5 merivuoden jälkeen ja noin kahden (2)

kilon painoisena. ---. Pohjois-Suomessa naarastaimenet alkavat lisääntyä 1-2-kiloisina ja koiraat

kilon painoisina. ---Taimenet kutevat virtavesien pohjasoraikkoon kaivamiinsa kutukuoppiin syys-

marraskuussa. Hedelmöittyneessä mädissä alkio kehittyy soran sisällä talven aikana ja poikaset

kuoriutuvat aikaisin keväällä lähes 2 cm pituisina.

− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Taimenenpoikaset elävät joessa yleensä 2-5 vuotta. Noin 18-25-

senttisinä ne muuttuvat vaelluspoikasiksi eli smolteiksi, parveutuvat ja vaeltavat kevättulvan

mukana mereen tai järveen. Osa poikasista jää koko elämänsä ajaksi jokeen. Meressä taimen

pysyttelee rannikon läheisyydessä. Merkityistä kaloista valtaosa saadaan saaliiksi sadan kilometrin

säteellä istutuspaikasta. ---Merestä taimenet alkavat nousta isoihin jokiin jo kesällä, mutta

pienempiin jokiin vasta hieman ennen kutua.

− --- Syönnösvaelluksen aikana meressä tai järvessä nuori taimen syö alkuvaiheessa hyönteisiä ja

myöhemmin kalaa. Meressä saaliina on silakkaa ja piikkikaloja, järvissä ravintokohteita ovat mm.

muikku, kuore, ahven ja kymmenpiikki. --- Taimenenpoikaset saavuttavat vaelluskoon yleensä 2-5

vuodessa. Suomenlahdella taimenen kasvu on varsin nopeaa, sillä kahden kilon rajan ne saavuttavat

keskimäärin toisen merivuoden aikana ja viisikiloiseksi taimenet tulevat neljäntenä merivuotenaan.

Perämerellä neljän merivuoden jälkeen taimen painaa noin kilon vähemmän kuin samanikäinen kala

Suomenlahdella. ---

− Kalastus: Taimen on monen kalamiehen toivesaalis. Sen kalastusmahdollisuuksista on maksettu

suuria summia ja taimenia on siirretty uusiin vesiin eri puolille maailmaa kalastusmahdollisuuksia

rikastuttamaan. Meritaimenistutuksista saatu saalis on ollut laskussa 1990-luvun alkuvuosista

saakka, vaikka istutusmäärät eivät ole olennaisesti pienentyneet. Muutos johtuu sekä istukkaiden

heikentyneestä eloonjäännistä että kalastuksessa tapahtuneesta muutoksesta. Suomenlahdella ja

Saaristomerellä kuhan verkkokalastus on lisääntynyt, minkä johdosta aikaisempaa suurempi osa

taimenista saadaan verkoilla. Liian tehokas pienisilmäisillä verkoilla tapahtuva kalastus on

heikentänyt taimenistutusten tulosta myös sisävesissä. Vapaa-ajankalastajien taimenpyynti on

yleisintä verkoilla, heittokalastusvälineillä tai vetouistelemalla.

− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Mereen vaeltavia taimenkantoja on ollut

maassamme alun perin noin 60, mutta suurin osa niistä on tuhoutunut tai voimakkaasti vähentynyt

vesistörakentamisen, veden laadun huonontumisen ja liiallisen kalastuksen johdosta. Alkuperäiseksi

luokiteltuja kantoja on jäljellä enää kymmenkunta. Kaikki kannat ovat erittäin uhanalaisia.

− ---

− Koska vaeltavien taimenkantojen heikkenemisen ensisijaisena syynä on ollut jälkeläistuotannon

pieneneminen, tilannetta voidaan parantaa joko palauttamalla olosuhteet luonnonvaraiselle

lisääntymiselle otolliseksi tai istuttamalla poikasia sellaisiin vesiin, joissa niille on

elinmahdollisuuksia mätivaiheen jälkeen. Kumpiakin tapoja on käytetty yleisesti. Luonnonkierron

palauttaminen edellyttää myös sitä, että riittävästi kaloja pääsee palaamaan kudulle, mikä usein

vaatii syönnösvaiheen aikaisia kalastusjärjestelyjä. Kalastuslain mukainen järvitaimenen alamitta on

vuoden 2014 alusta lähtien 60 cm leveysasteen 67 eteläpuolella ja 50 cm sen pohjoispuolella.

Leveysaste 67⁰00’N sijaitsee noin 50 km napapiiriltä pohjoiseen. Kuitenkin vasta 65 sentin alamitta

soisi suurimalle osalle taimennaaraista mahdollisuuden päästä kutujokeensa. Meritaimenen alamitta

on 60 cm, paitsi Suomenlahdella valtion yleisellä vesialueella meritaimenen alamitaksi on vuoden

2013 alusta määrätty 65 cm Uudenmaan ja Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne- ja

ympäristökeskusten päätöksellä. Lisäksi tällä alueella kaikki saaliiksi saadut rasvaevälliset taimenet

on laskettava viipymättä takaisin veteen. Myös muualla rannikon meritaimenistutuksissa ja

sisävesillä järvitaimenen istutuksissa on yhä yleisemmin siirrytty käyttämään istukkaita, joilta on

poistettu rasvaevä. Tällaisilla alueilla tarkoituksena on, että saaliiksi otetaan vain rasvaevättömiä

taimenia ja rasvaevälliset luonnonkalat vapautetaan takaisin veteen. Pyynti nykyistä harvemmilla

verkoilla edesauttaisi luonnonkantojen pelastamista ja lisäisi myös istutusten tuottoa. Toisaalta

yksistään taimeneen perustuva verkkosäätely vaikeuttaa vesistön muiden lajien pyyntiä. Kaikki

merivaelteiset taimenkannat ovat äärimmäisen uhanalaisia ja sisävesikannat napapiirin eteläpuolella

erittäin uhanalaisia. --

• Istutettujen taimenkantojen vaelluksissa eroa - Kallio-Nyberg, Irma, Saura, Ari & Ahlfors, Pekka -

Suomen Kalastuslehti 2002

(https://www.google.com/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&cad=rja&uact=8&ved=0CBsQFjAAahUKEwirg8mR16vIAhWG7

xQKHZj_CEA&url=http%3A%2F%2Fwww.rktl.fi%2Fwww%2Fuploads%2FKalatiedostot%2Fkalastuslehti.pdf&usg=AFQjCNGdFNwWLA

GrMY_5mLt8Ya3_88MgBQ)

− Taimenen kantakohtaisten ominaisuuksien tunnistaminen on tärkeää kantojen hoito- ja suojelutyötä

varten. Tässä työssä (Kallio-Nyberg, Saura, & Ahlfors 2002) verrattiin Isojoen ja Ingarskilanjoen

taimenkantojen vaelluskäyttäytymistä meressä. Kantakohtainen vaelluskäyttäytyminen on yksi

ominaisuus, joka vaikuttaa muun muassa siihen, millä alueella taimen voidaan kalastaa ja milloin ja

missä kalastussäätelyllä voidaan saavuttaa haluttuja tuloksia. Vaelluskäyttäytymiseen vaikuttaa

osittain sekä perinnölliset erot että osittain erilainen ympäristö. Taimenkantojen vertailuerät

Suomenlahdella oli istutettu samaan paikkaan, jotta ympäristön aiheuttama muuntelu olisi

mahdollisimman vähäinen. Tutkimus osoitti, että taimenkannat olivat jakautuneet meressä

alueellisesti eri tavalla ja tulivat pyydetyksi eri aikaan.

− Verratut taimenkannat - Isojoen meritaimen on ollut viljelyssä useita kalasukupolvia. Sitä on

käytetty hoitoistutuksissa laajasti sekä Pohjanlahdella että myös Suomenlahdella, josta oma

tuotannossa oleva vaellustaimenkanta on puuttunut pitkään. Ingarskilanjoen taimenen viljelyhistoria

on taasen lyhyt. Ensimmäiset taimenet otettiin viljelyyn vuosina 1987 ja 1988 (Saura 1998).

Verrattujen Ingarskilanjoen taimenten emokalat olivat toisen laitospolven kaloja. Ingarskilanjoen ja

Isojoen taimenet ovat perinnöllisesti erilaisia ja ainutlaatuinen (Koljonen 1989).

− Merkintäerät, palautukset ja niiden käsittely - Vuosina 1994-1996 istutettiin yhteensä neljä

Carlin- merkittyä vertailuparia. Kuhunkin vertailupariin tuli 1000 yksilön erä kummastakin

kannasta. Vertailupareista kaksi istutettiin jokiveden vaikutuspiiriin (Vantaanjoen suu) ja kaksi

avomeren ääreen (Helsingin niemen kärki, Hernesaari). Istutuspaikkojen etäisyys oli 8 km.

− Merkityistä smolteistä (8000 kpl) palautettiin noin 8 % (647 kpl). Näistä 90% saatiin

Suomanlahdelta. Kaikista palautuksista 84 % saatiin kahden ensimmäisen merivuoden aikana.

− Vaelluskäyttäytymistä analysoitiin merkkipalautuksista, joita oli saatu Suomenlahdelta 5-19

kuukautta istutusten jälkeen, eli merkit kahden ensimmäisen vuoden saaliista. Suomenlahti jaettiin

kahteen eri alueeseen tutkimuksessa: istutuspaikan läheiset rannikkovedet (pyyntiruudet 53 ja 54) ja

muu osa Suomenlahtea (Kuva 1). Pyyntiaika jaettiin kolmeen ajanjaksoon: ensimmäinen

kutuvaellus (5-7 kk istutuksen jälkeen), syönnösvaellus (8-16 kk), toinen kutuvaellus (17-19 kk).

− Lohella istutuskoolla on todettu olevan vaikutusta vaellusmalliin ja saaliiksi joutumiseen. Tässä

tutkimuksessa merkintäerät eivät eronneet toisistaan smolttipituuden suhteen, joten sitä

elisisällytetty analyysiin.

− Merkkipalautusten jakaumaan ei ainoastaan vaikuta taimenen vaellukseen, vaan myös kalastuksen

jakautuminen, saaliiksi joutumisen todennäköisyys ja käytetyt pyydykset. Taimenet olivat

Suomenlahdella lähinnä pyydetty siian ja kuhan sivusaaliina (Saura 1998). Taimenet olivat pyydetty

25 erilaisella pyydyksellä. Pyyntivälineen ja pyyntipaikan ja ajan vuorovaikutuksen tutkimiseksi

pyyntivälineet ryhmiteltiin kuudeksi pääryhmäksi: 1) pohjaverkko, 2) pintaverkko, 3) rysäpyydys,

4) siima, 5) vapa 6) muut pyydykset.

− Merkkipalautusaineistoa käsiteltiin log- lineaarisilla malleilla ja analyysin kohteina olivat kannan,

istutuspaikan tai pyyntiajan sekä toisaalta pyyntivälineen ja pyyntipaikan tai pyyntiajan väliset

vuorovaikutukset.

− Vuodenaikainen vaellus rannan ja avomeren välillä - Suurin osa Isojoen ja Ingarskilanjoen

taimenista saatiin Suomenlahdelta ja rannikon tuntumasta (kuva1, jos siihen saadaan myös pisteitä

merkkipalautuksista)

−

− −

− Kaikki Itämeren pääaltaalta, Bornholman tuntumasta, pyydetyt taimenet olivat Isojoen taimenia.

Taimen vaeltaa pääasiassa lähellä kotijokea tai istutuspaikkaa ja liikkuu vuodenaikaisesti

rannikon ja avomeren välillä. Syksyllä, kutuvaelluksen aikana, tässä tutkimuksessa 5-7 ja 17-19

kuukautta istutusten jälkeen, taimenet olivat yleensä rantavesissä. Syönnösvaelluksen aikana, 8-

16 kuukautta istutusten jälkeen, taimenet vaelsivat suhteellisesti enemmän avomerellä. Etenkin

Isojoen taimen siirtyi syönnösvaelluksellaan avomerelle ja aina Viron rannikon tuntumaan.

− Kanta, istutuspaikka ja pyyntipaikka tai –aika - Analyysi kannan ja istutuspaikan

vaikutuksesta pyyntipaikkaan osoitti, että vain kanta vaikutti pyyntipaikkaan (kuva 2).

−

− − Ingarskilajoen taimenet oli pyydetty suhteellisesti enemmän (63%) pyyntiruuduista 53 ja 54

läheltä istutuspaikkoja kuin Isojoen taimenet (49%). Isojoen taimenet oli pyydetty suhteellisesti

enemmän avomereltä kuin Ingarskilanjoen taimenet. Ingarsskilanjoen taimenet vaelsivat

pääosin rantavesissä. Vapauttaminen avomeren ääreen Hernesaaren kupeeseen ei stimuloinut

Ingarskilanjoen taimenia jättämään rantavesiä. Tarkastelu kannan ja istutuspaikan vaikutuksesta

pyyntiaikaan osoitti, että vain kannalla oli vaikutusta pyyntiaikaan. Enemmistö (57 %) Isojoen

taimenista oli pyydetty syönnösvaellukselta (joulukuu – elokuu), mutta vain 34%

Ingarskilanjoen taimenista (kuva 3). Pääosa Ingarskilanjoen taimenista saatiin syksyllä

kutuvaelluksen aikana (syyskuu-marraskuu).

− Kanta, pyyntiväline ja pyyntipaikka - Tarkastelu kannan, pyyntivälineen ja pyyntipaikan

vuorovaikutuksesta osoitti, että kannalla oli vaikutusta alueelliseen jakaumaan Suomenlahdella

ja että taimenet oli saatu eri pyydyksillä Suomenlahden avomereltä kuin rannikon ruuduista 53

ja 54. Sen sijaan Isojoen ja Ingarskilanjoen taimenet oli saatu samanlaisilla pyydyksillä.

Kantakohtaiset alueelliset vaellusmallit eivät siis johtuneet erilaisista pyydyksistä. Enemmistö

sekä Isojoen (67 %) että Ingarskilanjoen (59 %) taimenista oli saatu pohjaverkoilla.

− Kantakohtainen vaelluskäyttäytyminen - Kantakohtaiset erot vaelluskäyttäytymisessä olivat

odotettuja, koska taimenet olivat kotoisin aivan erilaisesta ympäristöstä. Pohjanlahdella, joka on

luontaista vaellusaluetta Isojoen taimenelle ja Suomenlahdella, joka on luontaista vaellusaluetta

Ingarskilanjoen taimenelle, on erilaiset ravintovarat ainakin lohelle (Salminen ym. 1995).

Pohjanlahdelle istutettu Nevan lohi kasvaa hitaammin kuin Suomenlahdelle istutettu Nevan

lohi. Lisäksi useimmat Pohjanlahdelta kotoisin olevat lohet lähtevät syönnösvaellukselle

Itämeren pääaltaalle (Kallio-Nyberg ym. 1999). Ravintovarojen jakautuminen meressä voi

selittää, miksi Isojoen taimenella on luontaisesti laajempi vaellusalue kuin Ingarskilanjoen

taimenella. Taimenkannat oli pyydetty eri aikaan vuodesta osittain johtuen

kalastusaktiivisuuden vuodenaikaisesta vaihtelusta eri alueilla ja osittain johtuen taimenten

vuodenaikaisesta vaelluksesta rantaveden ja avoveden välillä. Vuodenaikainen liike makean

veden ja suolaisen veden välillä ennen varsinaista kutuvaellusta on tyypillinen

käyttäytymismalli taimenelle. Etenkin Isojoen taimenet laidunsivat talvikuukausina avomerellä,

josta ne pääasiassa saatiin saaliiksi. Sen sijaan Ingarskilanjoen taimenet laidunsivat talvisin

runsaammin rantavesissä, missä jääpeite esti kalastusta.

− Taimenen vaellustaipumus - Taimenkannat ovat hyvin erilaisia vaellusaktiivisuuden ja

kasvunopeuden suhteen. Paikalliset purotaimenkannat viettävät koko elämänsä virtavedessä ja

kasvavat hitaasti. Vaellustaimenet taasen lähtevät syönnösvaellukselle ja kasvavat nopeasti.

Samassa kannassa osa yksilöistä voi olla paikallisia ja osa vaeltavia. Paikallisen ja vaeltavan

taimenen osuutta Isojoen ja Ingarskilanjoen taimenen luonnonkannoissa ei tunneta, mutta

ainakin tämä tutkitut viljelykannat olivat vaeltavia. Nämä viljelykannat edustavat kuitenkin vain

osaa kannan kokonaismuuntelusta. Useiden laitospolvien valinta saattaa selittää Isojoen

taimenen nopeamman kasvun toisena merivuotena. Isojoen taimenen viljelykanta on joka

tapauksessa lähtöisin kudulle palaavista emoista, sen sijaan Ingarskilanjoen taimenen

viljelykanta perustuu jokipoikasiin, joiden vaellusaktiivisuudesta ei ollut näyttöä. Joka

tapauksessa molemmat kannat osoittivat vaellustaipumusta ja olivat siten soveliaita

laidunnuskannoiksi. Kuitenkin Ingarskilanjoen taimenta voidaan suositella Suomenlahden

jokien istutuskalaksi, ainakin sen oman joen ja potentiaalisten ’tyhjien’ taimenjokien

istutuskalaksi. Ingarskilanjoen taimenta voidaan myös suositella laidunnusistutuksiin

Suomenlahdelle, koska se on peräisin tältä merialueelta ja siten sen eksykit ovat pienempi

geneettinen uhka alueen muille taimenkannoille kuin täysin vieraan kannat harhailijat.