liite 2 - rktln ja muiden tahojen tutkimustietoa · 2016-04-11 · −3.4 eteläiselle perämerelle...
TRANSCRIPT
Liite 2 – RKTL:n ja muiden tahojen julkaisemaa tutkimustietoa kalakannoista, joita tavataan
Vaasan kaupungin vesialueilla
Siika (Coregonus lavaretus)
• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/siika/
− Esiintyminen ja alkuperä: Siikojen levinneisyysaluetta ovat koko pohjoisen pallonpuoliskon
pohjoisosat --- Suomessa siikaa tavataan kautta koko maan, erityisesti karuhkoissa sisävesissä ja
meressä alueilla, joilla on viileää ja hapekasta vettä. Siika on ollut kalavesiemme hoidon tärkeimpiä
istukaskaloja. Istutuksia on tehty jo viime vuosisadalta lähtien ja niin paljon, että eri siikatyyppien
levinneisyyden selvittäminen on melko työlästä. Lisäksi alkuperäinen ja istutettu kanta ovat voineet
sekoittua toisiinsa.
− Lisääntyminen: Siian kutuaika on tavallisimmin lokakuun tienoilla, mutta eri kantojen välillä on
vaihtelua;jopa samassa järvessä ensimmäiset saattavat aloittaa jo syyskuussa ja viimeiset lopettaa
vasta alkutalvella. Rannikkoalueiden vaellussiikakoiraat nousevat kudulle ensimmäisen kerran 3-5-
vuotiaina ja naaraat vuotta myöhemmin. Inarin pohjasiika saavuttaa sukukypsyyden 5-7-vuotiaana.
Siikakannoista osa kutee järvien tai meren karikoilla ja rantavesissä, osa nousee lisääntymään
jokiin. Kutupaikat ovat matalassa vedessä usein muutamien metrien syvyyteen ulottuvilla sora- ja
hiekkapohjilla. Poikaset kuoriutuvat vasta keväällä jäiden lähdön aikoihin.
− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Siikojen kasvu vaihtelee sekä siikamuodon, kannan tiheyden että
ympäristön mukaan. Ensimmäisen kesänsä jälkeen siianpoikanen on noin kymmenen sentin
mittainen. Sen jälkeen eri kantojen välille syntyy eroja. Hidaskasvuisimmat siiat voivat elää
vanhoiksi, jääden silti 25 senttiä lyhyemmiksi ja alle 150 gramman painoisiksi. Toisaalta
nopeakasvuinen vaellussiika voi Suomenlahdella saavuttaa parhaimmillaan neljävuotiaana kilon
painon ja olla kuusivuotiaana kaksikiloinen. Myös muikkukannan tiheyden on havaittu vaikuttavan
siian kasvuun. Etenkin planktonravintoon erikoistuneet siikakannat joutuvat kilpailemaan
ravinnosta planktonsyöjänä tehokkaamman muikun kanssa. Kasvua voi hidastaa myös siikakannan
oma tiheys tai tiheä särkikalasto. Siikojen ravinto on yhteydessä niiden kiduskaarien sisäreunassa
olevien siivilähampaiden lukumäärään. Kaikki siiat syövät pieninä eläinplanktonia.
Tiheäsiivilähampaiset siiat jatkavat planktonin syöntiä, mutta harvasiivilähampaisten siikojen
ravinto painottuu sen jälkeen pohjaeläimiin ja kalanpoikasiin. Vaellussiian syönnösvaellukset
meressä saattavat olla hyvinkin pitkiä. Perämeren joissa kutevat voivat vaeltaa Ahvenanmaalle asti,
jolloin edestakaista matkaa kertyy yli 1 000 km. Merialueen karisiiat liikkuvat enimmäkseen
matalan ja syvän veden välillä. Järvissä siian syönnösmatkat riippuvat vesistön koosta. Yleensä siiat
karttavat lämmintä vettä, joten ne siirtyvät kesäkuumalla syvemmälle kuin muina vuodenaikoina.
− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Luontaiset siikakannat ovat useissa vesissä
taantuneet lisääntymismahdollisuuksien heikentymisen vuoksi. Jokikutuisten kantojen kutupaikkoja
on perattu ja vaellusreitit on tukittu voimalaitospadoilla. Järvikutuisilla kannoilla vedenpinnan
säännöstely voi olla kohtalokasta. Säännöstelylle herkimpiä ovat matalaan veteen kutevat
siikakannat. Siikaa on viljelty meillä jo lähes sadan vuoden ajan. Sen helppo viljeltävyys ja monien
kalataloudellisten velvoitteiden määräämät siikaistutukset ovat suunnanneet siikavesien hoidon ja
kantojen elvytysyritykset lähes yksinomaan istutuksiin. Nykyään Suomen vesiin istutetaan
vuosittain noin 30 miljoonaa yksikesäistä tai vastakuoriutunutta siikaa. Useat taloudellisesti
arvokkaat siikakannat ovat jokseenkin viljelyn varassa. Pohjanlahdella kalastus kohdistuu liiaksi
nuoriin vaellussiikoihin, jotka eivät vielä ole sukukypsiä. Kalastuksen säätelyn tarve on suurin
syönnöksellä oleviin vaellussiikoihin kohdistuvassa pohjaverkkokalastuksessa. Verkkojen
solmuvälin kasvattaminen meritaimenen ja kuhan pyynnissä on ilmeisesti eduksi myös
siikakannoille. Suomenlahdella ollaan laajoilla alueilla siirtymässä 50 millin solmuvälirajoitukseen.
Siikamuodoistamme vaellussiika luokitellaan uhanalaisuusasteeltaan erittäin uhanalaiseksi.
Plankton- ja karisiikakannat on luokiteltu vaarantuneiksi. Järvisiikakannat ovat silmälläpidettäviä ja
tuppisiikakannat elinvoimaisia.
• http://www.mitietorakenteet.fi/hankehaavi/RKTL/RKTL.php?hanid=2294
− Tulokset - Merenkurkun alueella on säilynyt useita paikallisiin olosuhteisiin erikoistuneita
siikakantoja. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa nopeakasvuinen Maalahdenjoen suistosiika. Se
poikkeaa hyvin selvästi niin meressä kuin joessakin kutevista siikakannoista. Maalahdenjoen
siikakanta kärsii lisääntymisalueen happamoitumisesta, mutta kantaa vahvistetaan tuki-istutuksilla.
• Merenkurkun_siikakantojen_monimuotoisuus_mikrosatelliitti-DNA-
menetelmän_avulla_tarkasteltuna
(http://www.mmm.fi/attachments/elinkeinokalatalousloppuraportit/kor_-
_loppuraportit/5xiEqp9A1/Riista-_ja_kalatalouden_tutkimuslaitos_-
_Merenkurkun_siikakantojen_monimuotoisuus_mikrosatelliitti-DNA-
menetelman_avulla_tarkasteltuna.pdf)
• Vaasan saariston suurikasvuinen siika 2011-2012 -
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/92112/Raportteja%2059%202013.pdf?sequence=5
− ---
− Koekalastusten ajoittuminen ja veden lämpötilat
− Vuoden 2010 kutevien siikojen koekalastukset alkoivat veden lämpötilan laskettua alle 6’C.
Kalastusten aloitusajankohta perustuu havaintoihin, joiden mukaan noin 50 % karisiioista on
kutenut lämpötilan laskettua alle 6C rajan (Veneranta et al. hyväksytty) ---
− Veden lämpötilat mitattiin manuaalisesti rantavedestä kahdesti viikossa Sandössä, Vaasan
Strömsössä ja Alskatissa. Vuonna 2010 mittaukset aloitettiin 30.9. ja lopetettiin 8.11. Vuonna 2011
vastaavat päivämäärät olivat 18.10 ja 4.11. Pidemmän ajanjakson lämpötiloja seurattiin Gerbyssä n.
2 m syvyydellä neljällä paikalla kutupaikkojen lähellä myös automaattimittareilla (Onset Hobo UA-
002-8) (kuva 4).
Kuva 5. Veden lämpötilat Gerbyssä/Västervikissä v. 2010 koekalastuskauden aikana, automaattimittaukset (kuva a) sekä v. 2010 ja 2011 koekalastuskausien aikana Sandössä, Strömsössä ja Alskatissa , käsimittaukset (kuva b).
− ---
− Ehdotukset toimenpiteiksi
− ---
− 2. Kuturauhoitusaikaa voitaisiin säätää kudun intensiteetin mukaan. Tämä ehdotus pohjautuu
oletukseen, jonka mukaan kutevien kalojen rauhoituksella on vaikutusta poikastuotantoon. Nykyään
rauhoitusaika on ehkä hieman liian aikainen (vuonna 2011 15.10. – 31.10.). Suureksi kasvava
merikutuinen siika näyttää kutevan jonkin verran vaellussiikaa myöhemmin. Rauhoitusajan
myöhäistäminen tai pidentäminen saattaisi näin olla hyödyllistä.
− 3. Joidenkin havaintojen mukaan siiat voivat kudun jälkeen jäädä runsaslukuisina oleskelemaan
kutupaikoille tai niiden läheisyyteen. Tämän todistamiseksi sekä syiden selvittämiseksi tarvitaan
hyvin suunniteltuja koekalastuksia. Mikäli kalat ovat mätiä syömään jääneitä vaellussiikoja,
kuturauhoitusaikaa ei ehkä kannata pidentää. Jos ne taas ovat suureksi kasvavia merikutuisia
siikoja, kuturauhoitusajan venyttäminen auttaisi kaloja levittäytymään tehokkaasti elinalueilleen
kudun jälkeen. Toistuvilla koekalastuksilla voidaan saada selville siikojen tyyppi sekä
ravinnonkäyttö kalojen oleskellessa kutualueilla.
− ---
− 8. Suureksi kasvavan merikutuisen siian vakiintuneet kannat ovat polveutumisestaan riippumatta
arvokkaita, ja kaikkea sekoittumista muiden tyyppien sekä vaellussiian kanssa tulee välttää. Koska
ainakin Fjärdsminnetillä yleisesti tiedetään esiintyvän tämän tyyppisiä siikoja, mädinhankinnan
mahdollisuudet sieltä pitäisi selvittää. Fjärdsminnetillä (osa-alue G, paikat 30, 31 ja 32) lisääntyvät
siiat sietänevät happamoitumista muita siikoja paremmin. Myös poikasilla saattaa olla
happamuudelta suojaavia käyttäytymismekanismeja. Eteläiseltä kaupunginselältä virtaa
Fjärdsminnetille vuosittain hapanta ja jopa erittäin hapanta vettä.
• Muistio SE-ryhmä 16092013 - Ymparisto (https://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=9&ved=0CFAQFjAIahUKEwi32YKPwqvIAhXmvnIKHYEXCvs&url=
http%3A%2F%2Fwww.ymparisto.fi%2Fdownload%2Fnoname%2F%257B672475FE-F186-4C82-B6A1-
57A4D6C12C13%257D%2F92618&usg=AFQjCNFyn6gPfKnhFSbRCxpBrg_i94F2aA&cad=rja) − ---
− Miksi suistosiika menestyy mutta merisiika ei? Vaasassa on koekalastettu saaristosiikoja.
Kutupaikat olivat suhteellisen sisällä saaristossa, jossa vesi liikkuu paljon. Nämä kutupaikat olivat
tosi pieniä ja niitä oli vain muutama. Siellä siiat käyttävät merta lisääntymiseen, koska Vaasan
seudulla siioilla ei ole vaihtoehtoja.
• Perämeren vaellussiikaistutusten tulokset -
http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/uudet%20julkaisut/selvityksia_7_2009.pdf
− ---
− 3.3 Istutettu vaellussiika kasvaa nopeasti
− Vaellussiikaistukkaiden kasvunopeuden tarkka arviointi oli vaikeaa, koska vaellusiikaan kohdistuu
erittäin tehokas ja koon suhteen valikoiva kalastus (Lehtonen & Jokikokko 1999, Aronsuu &
Huhmarniemi 2004). Nopeakasvuisilla siioilla on suurempi todennäköisyys tulla pyydetyiksi jo
nuorena, jolloin näytteeksi saatujen kalojen perusteella aliarvioidaan vanhempien siikojen
keskimääräistä kasvunopeutta. Verkkosaaliista otettujen näytteiden perusteella tehdyt arviot kalojen
kasvunopeudesta eivät vastaa täysin todellisuutta myöskään verkkojen tehokkaan valikoivuuden
vuoksi. Toisaalta rysä- ja loukkusaaliista otetuista näytteistä tehty kasvuarvio perustuu
kutuvaelluksella olevaan, sukukypsään osapopulaatioon, joka on jo ollut syönnösalueiden
tehokkaan, nopeakasvuisia yksilöitä karsivan verkkopyynnin kohteena. Pyydysten selektiivisyys siis
vaikuttaa siihen suuntaan, että siiankalastuksen saaliista otettujen näytteiden perusteella siikojen
kasvunopeutta aliarvioidaan. Eri pyydyksistä otettujen näytteiden perusteella on kuitenkin selvää,
että siikaistukkaiden kasvu niiden saavuttua syönnösalueelle oli suhteellisen nopeaa ja että kasvu
jatkui, joskin hidastuen, vielä sukukypsyyden saavuttamisen jälkeen (kuva 4).
− Suurin osa merialueemme vaellussiikasaaliista, olipa kyseessä sitten istutetut tai villit vaellussiiat,
koostuu 4–5 vuotiaista siioista, jotka eivät vielä ole saavuttaneet sukukypsyyttään tai ovat
valmistautumassa ensimmäiseen kutuunsa. Siikaistukkaiden kasvupotentiaalia ei nykyisen
kalastuksen vallitessa hyödynnetä kovinkaan hyvin (Leskelä ym. 2004).
− 3.4 Eteläiselle Perämerelle istutetut poikaset tuottivat enemmän saalista
− Arvio eteläiselle Perämerelle tehtyjen vaellussiikaistutusten tuotosta vaihteli istutusvuodesta ja
merkintäryhmästä riippuen välillä 52–117 kg / 1000 istutettua siianpoikasta (taulukko 2). Tulosta
voidaan pitää varsin tyypillisenä Suomessa tehdyn siikaistutuksen tuottona (esim. Salojärvi 1992b).
Pohjoiselle Perämerelle, Kemijoen suulle, tehdyt istutukset tuottivat 27–55 kg / 1000 istutettua
siianpoikasta, siis selvästi vähemmän kuin eteläisellä Perämerellä tehdyt istutukset (Leskelä ym.
2004).
− Eteläisen ja pohjoisen Perämeren välistä eroa saalistuotossa selittävät monet tekijät, kuten
eteläiselle Perämerelle istutettujen poikasten lyhyempi vaellusmatka ja paremmat kasvu- ja
ravinnonhankintaolosuhteet jo vaelluksen alkuvaiheessa. Pohjoisella Perämerellä siianpoikasten
sivusaaliskuolleisuus on merkittävää (Leskelä & Lehtonen 1992), mikä osaltaan heikentää niin
villien kuin istutettujenkin siianpoikasten henkiinjäämistä pohjoisella merialueella. Mitä
nopeammin siianpoikaset kasvavat, sitä paremmat mahdollisuudet niillä on välttää petojen saaliiksi
joutuminen – eteläisen Perämeren istukkaat pääsevät nopean kasvun alueelle nopeammin, ja ne
myös aloittivat etelään päin suuntautuvan vaelluksensa nopeammin kuin pohjoisen Perämeren
istukkaat. Ylipäätään eri siikakantojen kasvu Pohjanlahdella on sitä nopeampaa, mitä
eteläisemmästä alueesta on kysymys (Lehtonen 1981). Toisaalta taas Suomenlahdelle tehdyt
siikaistutukset tuottavat parempaa tulosta kuin Pohjanlahdella tehdyt (Raitaniemi ym. 1996), joskin
istutusten tuottoisuus Suomenlahdella laskettiin eri menetelmällä kuin tässä tutkimuksessa.
Suomenlahdella vaellussiian syönnösvaellus on vielä lyhyempi kuin Pohjanlahdella. Toisaalta
siikoja kalastetaan Suomenlahdella huomattavasti harvemmilla verkoilla kuin Pohjanlahdella,
jolloin siikojen kasvupotentiaali tulee hyödynnettyä paremmin.
Taulukko 2. Merkintöihin perustuva arvio Perämerellä istutettujen vaellussiikojen tuottamasta saaliista
− 3.5 Saalistuotto jakautuu koko Pohjanlahden alueelle
− Niin eteläiselle kuin pohjoisellekin Perämerelle istutettujen siikojen tuottama saalis jakautui
koko istutuspaikkojen eteläpuoleisen Pohjanlahden alueelle (kuvat 5 ja 6). Ammattimaisen
siiankalastuksen tärkeät pyyntialueet, Selkämeri ja Merenkurkku, olivat keskeisiä alueita
siikaistutusten tuottoa hyödynnettäessä. Myös pohjoisen Perämeren siikaistutusten saaliista
suurin osa pyydettiin syönnösalueilta Merenkurkusta ja Selkämereltä. Istutuspaikkojen
lähialueelta saatiin eteläisen Perämeren istutuksessa karkeasti arvioiden noin neljäsosa
istutusten kokonaistuotosta, pohjoisella Perämerellä noin viidesosa.
Kuva 5. Eteläiselle Perämerelle istutettujen
siikojen tuottaman saaliin alueellinen jakauma.
Kuva 6. Pohjoiselle Perämerelle istutettujen siikojen
tuottaman saaliin alueellinen jakauma.
− 3.6. Vaellussiikaistutusten tuloksellisuutta on mahdollista parantaa
− Siikaistutuksen, ja kalaistutusten yleensä, tuloksellisuuteen vaikuttavat tekijät voidaan jakaa
karkeasti kolmeen ryhmään: 1) poikasten laatuun liittyvät tekijät, 2) istutusvesistön ja
istutuspaikan olosuhteisiin liittyvät tekijät, 3) istukkaisiin kohdistuvaan kalastukseen liittyvät
tekijät. Näistä poikasten laatu ja istukkaisiin kohdistuva kalastus ovat sellaisia tekijöitä, joihin
on mahdollista lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa. Sen sijaan istutusvesistön ja istutuspaikan
olosuhteet ovat Pohjanlahden tapauksessa riippuvaisia koko Itämeren mittakaavassa
tapahtuvista ympäristömuutoksista, joiden tarkastelu jää tämän raportin ulkopuolelle.
− Poikasten laatuun liittyen Perämeren velvoiteistutuksissa käytetyn siikaistukkaan koko on ollut
keskustelujen ja väittelyiden aiheena niin kauan kuin siikaistutuksilla on velvoitehoitoa
toteutettu. Useissa istutustutkimuksissa eri kalalajeilla on havaittu istutustuloksen kiloina
tuhatta istukasta kohti kasvavan istukkaan koon kasvaessa. Samanaikaisesti istutuksen
nettohyöty (saaliin paino – istukkaiden paino) on kuitenkin voinut laskea. Myös
istutuskustannukset poikasen koon kasvaessa voivat nousta saaliin arvoa nopeammin, jolloin
istutuksen tuottama taloudellinen hyöty vähenee istukkaan koon kasvaessa. Siikaistutusten
tuloksellisuuden on joissain tapauksissa, mutta ei kaikissa, havaittu paranevan istukkaan koon
kasvaessa.
− Tämänhetkinen koon keskiarvosuositus kesänvanhassa siikaistukasparvessa on 10 cm / 6 g.
Lisäksi suositellaan, että siikaistukkaan kuntokerroin olisi vähintään 0,6 ja kokonaisrasvapi
toisuus istutushetkellä vähintään 1,5 % (Salminen & Böhling 2002, MMM 2004). Painon,
pituuden ja kuntokertoimen osalta eteläisen Perämeren siikaistukkaat joko täyttivät
tämänhetkisen suosituksen tai olivat hyvin lähellä sitä. Pohjoisen Perämeren siikaistukkaat sitä
vastoin jäivät selvästi kokosuosituksen alle kahtena tutkimusvuotena kolmesta. Rasvapitoisuutta
poikasilta ei määritetty.
− Tässä tutkimuksessa merkintäerän isommilla poikasilla todennäköisyys selvitä talven yli
hengissä oli parempi kuin pienillä. Tutkimuksen yhteydessä ei kuitenkaan ollut mahdollista
rakentaa sellaista koejärjestelyä, jonka avulla olisi voitu arvioida, miten ja kuinka paljon muutos
poikasen koossa vaikuttaa saalistuottoon. Tehdyissä merkinnöissä istukkaiden keskikoko eri
merkintävuosina vaihteli vain vähän. Istukkaan koko on kuitenkin vain yksi istutustulokseen
vaikuttavista tekijöistä, ja erot eri vuosina merkittyjen siikojen tuottamassa saaliissa voivat
johtua osittain tai kokonaan muista tekijöistä kuin poikasten koosta. Kalaistutuksille on
tyypillistä suuret vuosien väliset vaihtelut istutuksen tuloksellisuudessa.
− Istukkaisiin kohdistuvaan kalastukseen liittyen siikaistutusten tuloksellisuutta Pohjanlahdella
voidaan parantaa vähentämällä nuoriin siikoihin niiden syönnösvaelluksen aikana kohdistuvaa
kalastusta. Erityisesti Merenkurkun eteläosissa ja Selkämerellä pohjaverkkokalastuksen saalis
koostuu nopean kasvun vaiheessa olevista, ei-sukukypsistä siioista. Saaliin tiettyä
istukasmäärää kohti laskevaan Y/R –malliin (Ricker 1975) pohjautuvien laskelmien perusteella
vaellussiiankalastuksessa käytettävien pohjaverkkojen silmäkoon rajoittaminen siten, että 45
mm (solmuväli) tiheämpiä verkkoja ei saisi käyttää, kasvattaisi siikasaalista huomattavasti
(Jokikokko ym. 2007). Nykyisten saaliskalan koon mukaan porrastettujen kalastajahintojen
vallitessa saaliin arvo kasvaisi jopa 30–40 %.
− Pohjaverkkokalastuksen säätely johtaisi kuitenkin myös muutoksiin siikasaaliin jakautumisessa
eri kalastajaryhmien ja eri alueiden kesken. Siikasaaliin painopiste siirtyisi nykyistä
pohjoisemmaksi, koska entistä useampi siika ehtisi syönnösalueilla saavuttaa sukukypsyyskoon
ja lähteä kutuvaellukselle ennen joutumistaan kalastetuksi. Muutos hyödyttäisi rysä- ja
loukkukalastajia nopeammin ja varmemmin kuin verkkokalastajia. Istutettujen siikojen kohdalla
muutos tarkoittaisi sitä, että siikasaaliista aikaisempaa suurempi osa olisi hyödynnettävissä
istutuspaikan lähialueella. Velvoiteistutusten osalta se tarkoittaisi useissa tapauksissa sitä, että
entistä isompi osa saaliista olisi pyydettävissä vahinkoalueelta.
− Kalastuksen säätelyllä saattaisi olla myönteinen vaikutus myös luonnossa lisääntyviin
siikakantoihin. Mikäli rysä- ja loukkukalastuksen sekä jokisuissa ja kutujoissa tapahtuvan
kalastuksen tehokkuus säilyisi suunnilleen nykyisellä tasolla, pohjaverkkokalastuksen säätely
johtaisi kudulle pääsevien siikojen määrän kasvamiseen ja sitä kautta luonnossa lisääntyvien
siikakantojen vahvistumiseen.
Kuha (Sander lucioperca)
• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/kuha/
− Esiintyminen ja alkuperä: ---. Suomessa kuha tavataan maan etelä- ja keskiosissa. Maailman
pohjoisimmat kuhajärvet ovat Kemijärvi ja Tengeliönjoen järvet. Rannikkoalueella kuhaa esiintyy
Suomenlahdessa, Saaristomerellä sekä Ahvenanmaan itäosissa ja Lumparnissa. Pohjanlahdella
kuhaa tavataan lähinnä suurten jokien suistoalueilla. Mm. Vaasan pohjoispuolella Maksamaan
saaristossa tavataan kuhaa, jonka lisääntymisalue on Kyrönjoen suistossa. Vuoden 2002 lämpimän
kesän myötä hyviä kuhasaaliita on saatu Pohjanlahden rannikolta eteläiselle Pohjanmaalle saakka,
mikä on poikkeuksellista. Kuha on vaatelias lämpimien sisävesien laji, joka viihtyy hyvin myös
murtovedessä, mikäli veden suolapitoisuus ei ole liian korkea ja lämpimiä lisääntymisalueita on
tarjolla. Ihanteellisena elinympäristönä kuhalle on pidetty suuria, sameavetisiä järviä. Järvet voivat
olla lievästi rehevöityneitä. Suomessa kuha elää levinneisyysalueensa äärirajoilla. Siten sellainen
vesi, joka kesäisin lämpiää nopeasti ja pysyy pitkään lämpimänä sopii kuhalle hyvin.
− Lisääntyminen: Kuhakoiraat saavuttavat järvissä sukukypsyyden nelivuotiaina ja noin 35-40 sentin
pituisina, naaraat 5-6-vuotiaina ja 40-50 sentin pituisina. Kuhan kutu alkaa vesien lämmetessä yli
10-asteiseksi. Etelä-Suomessa kutu yleensä alkaa toukokuun puolivälissä ja jatkuu usein
juhannukseen asti, joskus jopa heinäkuulle. Pohjois-Suomessa kutu ajoittuu kesäkuun loppuun tai
heinäkuun alkuun. Koiraat puhdistavat rantavesiin kutupaikan, johon naaras voi laskea jopa yli
miljoona mätimunaa, jotka koiras hedelmöittää. Kudun jälkeen koiras jää vartioimaan pesää ja
hoitamaan mätimunia. Poikaset kuoriutuvat 4-5 mm pituisina ja levittäytyvät vapaan veden alueelle.
− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Kuhanpoikanen alkaa syödä 5-6 millin pituisena eläinplanktonia.
Petokala kuhasta tulee ensimmäisen kasvukauden lopulla tai viimeistään toisen kesän alussa.
Aikuisena kuha on monipuolinen peto, joka syö enimmäkseen noin kymmensenttistä kalaa. Kuhan
kasvu on varsin nopeaa, mutta vaihtelee ravinnon määrän ja lämpötilan mukaan. Kuhanpoikanen
kasvaa ensimmäisenä kesänään tavallisimmin 6-11 sentin mittaiseksi. Viisivuotiaalla kuhalla on
pituutta yleensä 30-45 cm ja painoa 0,2-1 kg. Kasvu on nopeinta eteläsuomalaisissa rehevissä
järvissä, hitainta Pohjois-Suomessa ja Saaristomerellä. Kuhat vaeltavat yleensä keväällä
kutualueilleen matalaan veteen. Kudun jälkeen ne siirtyvät selkävesille syönnöstämään ja syksyllä
ne siirtyvät usein syvänteisiin talvehtimaan.
− Kalastus ja saaliit: Kuha on taloudellisesti arvokkaimpia kalojamme. Se on merkittävä sekä
ammattikalastukselle että vapaa-ajankalastukselle. Kuhan kilohinta on viime vuosina ollut
korkeampi kuin yhdenkään muun kalan ankeriasta lukuun ottamatta. Saalistilastojen mukaan
maamme vuotuinen kuhasaalis oli viime vuosikymmen lopulla yli kolme miljoonaa kiloa, josta
runsas puolet tai jopa kaksi kolmasosaa oli pyydetty rannikoiltamme. Sen jälkeen kuhasaaliit ovat
välillä pudonneet alle kahden miljoonan kilon. Vapaa-ajankalastajien osuus kokonaissaaliista on
noin 70-90 %. Ammattikalastajien saaliista valtaosa pyydetään myöhäissyksyllä, kevättalvella ja
keväällä verkoilla. Vapaa-ajankalastajien saaliista suurin osa saadaan kesällä uistimella ja verkoilla.
Viime vuosina kuhan pilkintä on taas yleistynyt. Kuhan alamitta on 37 cm.
− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Etenkin 1960-70-luvuilla maamme kuhakannat
vähenivät ja monin paikoin hävisivät kokonaan. Vesien puhdistuminen, mittavat istutukset sekä
etenkin useiden lämpimien kesien aikaansaamat voimakkaat kuhavuosiluokat ovat kohentaneet
kuhakantoja monin paikoin. Kuhasta on tullut siian jälkeen Suomen toiseksi suosituin istutuskala.
Vuonna 2003 maamme vesiin istutettiin lähes 9 miljoonaa kesänvanhaa kuhanpoikasta. Monin
paikoin kuhakannat ovat istutusten myötä sekoittuneet. Istutuskalojen alkuperään ei ole
aikaisemmin liiemmin kiinnitetty huomiota. Koska kuhakantojen ekologisia tai perinnöllisiä eroja ei
vieläkään tunneta, kuhan kotiutusistutuksissa suositellaan nykyisin käytettäväksi alkuperältään
mahdollisimman läheiseltä alueelta peräisin olevaa kuhakantaa. Kuhaveden hoidon kannalta
merkittävää on alueella tapahtuva kalastus, varsinkin verkkokalastus. Liian monessa tapauksessa
kuhat kalastetaan keskenkasvuisina tiheillä verkoilla. Jotta mahdollisimman moni kuhanaaras ehtisi
lisääntyä ennen saaliiksi joutumistaan, verkkojen solmuvälin pitäisi olla vähintään 50 mm,
nopeakasvuisimmille kuhakannoille 55 mm. Myös mätiä vartioivien ja kudulla olevien kuhien
vapakalastus on lisääntynyt kutuaikaisen rahoituksen poistuttua.
Ahven (Perca fluviatilis)
• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/ahven/
− Esiintyminen ja alkuperä: Euroopassa ahventa esiintyy laajalti lukuun ottamatta Portugalia ja
Espanjaa, Etelä-Italiaa, Balkanin niemimaan länsiosia ja Pohjois-Atlantin saaria. Ahven on yleinen
ja runsas lähes koko Suomessa, mikä kertoo lajin hyvästä sopeutumiskyvystä. Hapanta vettä ahven
sietää paremmin kuin useimmat muut kalalajimme. Itämeressä ahventa tavataan koko alueella
rannikon tuntumassa. Lajina ahven on elinvoimainen. Ahvenkannat ovat pitkään olleet runsaat
Saaristomerellä, Selkämerellä ja Suomenlahdella. Viimeaikoina Suomenlahdella saaliit ovat ainakin
paikoin olleet vähäisempiä. Ahven kärsii pitkälle edenneestä rehevöitymisestä ja
happamoitumisesta.
− Lisääntyminen: Ahven tulee sukukypsäksi 2-5 vuoden ikäisenä ja 9-14 cm pituisena.
Ahvennaaraalla on vain yksi munarauhanen, mutta koirailla on kaksi siittiörauhasta, joissa
sukutuotteet kehittyvät pitkälle jo syksyyn mennessä. Kutu alkaa matalissa rantavesissä Etelä-
Suomessa huhti- tai toukokuussa. Kutuaika ulottuu kesäkuulle, kylmissä vesissä jopa heinäkuulle
saakka. Kututapahtumassa naaras laskee kierteisen vaalean mätinauhan pohjalla olevaan risuun tai
vesikasviin. Mätimunien välitön hedelmöittyminen koiraiden laskemalla maidilla aloittaa
alkionkehityksen, jonka päätteeksi tällöin lähes läpikuultavasta mätinauhasta kuoriutuu 5-6 mm
pituisia poikasia 10-15 päivän kuluttua. Poikaset levittäytyvät vapaan veden alueelle ja siirtyvät
vähitellen matalampiin rantavesiin kasvamaan.
− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Ahvenen kasvunopeus vaihtelee paljon elinalueen ravintotilanteen ja
kannan tiheyden mukaan. Rannikkovesissämme viisivuotiaan ahvenen pituus on 12-24 cm.
Nopeakasvuisimmat ahvenet tavataan yleensä ulkosaaristossa. Nopea kasvu edellyttää
kalaravintoon siirtymistä. Pienissä metsälammissa ahvenet saavuttavat usein vain 15-16 cm
pituuden ja 30-50 g painon. Hyvissä olosuhteissa ahven kasvaa yli 40 cm pituiseksi ja kilon
painoiseksi kymmenessä vuodessa. Ahven voi tulla yli 3 kg painoiseksi. Ahven käyttää
monipuolista ravintoa: eläinplanktonia, pohjaeläimiä ja kaloja. Ahvenet vaeltavat lisääntymis- ja
syönnösalueiden välillä. Rannikkovesissä parvien liikkeet ovat tavallisesti muutaman kilometrin
pituisia, mutta myös yli sadan kilometrin vaelluksia tunnetaan.
− Kalastus ja saaliit: Runsautensa ja helpon pyydystettävyytensä vuoksi ahven on useimpien
suomalaisten ensimmäinen onkisaalis. Vapaa-ajankalastajien ahvensaalis on viime vuosina ollut 11-
18 miljoonaa kiloa, mikä on lähes kolmasosa vapaa-ajankalastajien koko saaliista.
Ammattikalastuksen osuus on viime vuosina kasvanut noin neljänteen osaan merialueen
kokonaisahvensaaliista, ja onkin nykyisin paikallisesti merkittävää.
− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Lajina ahven on elinvoimainen. Ahvenkannat ovat
pitkään olleet runsaat Saaristomerellä, Selkämerellä ja Suomenlahdella. Viimeaikoina
Suomenlahdella saaliit ovat ainakin paikoin olleet vähäisempiä. Ahven kärsii pitkälle edenneestä
rehevöitymisestä ja happamoitumisesta.
• http://www.fishpoint.net/ahvenkalastus
− Ahven on tällä hetkellä siian ohella tärkein kalavara rannikkokalastuksessa Pohjanmaalla.
Siikasaaliiden vähetessä ovat ahvenkalastuksen saaliit nousseet. Ahvensaaliit ovat ohittaneet
siikasaaliit volyymissa ja ovat noin 250 tonnia vuositasolla. Ahventa kalastetaan vuoden ympäri
pääasiassa verkoilla. Suuri osa ammattikalastajien kalastamasta ahvenesta fileoidaan, mikä
oleellisesti lisää kalastuksen arvo. Ahvenfileiden kysyntä on jatkuvasti suurta. Tärkeimmät
pyyntialueet sijaitsevat Merenkurkussa.
Hauki (Esox lucius)
• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/hauki/
− Tuntomerkit: Hauki on helppo tunnistaa petokalaksi leuoissa ja kidassa olevista runsaista terävistä
hampaista. Sille ominaisia piirteitä ovat myös iso pää ja suuret silmät. Selkä- ja peräevä sijaitsevat
lähellä pyrstöä. Vihertävissä kyljissä on keltaisia täpliä.
− Esiintyminen ja alkuperä: Hauen levinneisyysalue käsittää pohjoisen pallonpuoliskon kylmät ja
lauhkeat alueet. Euroopassa haukea tavataan lähes koko mantereella. Hauki on ahvenen ohella
sisävesiemme yleisimpiä kaloja. On arvioitu, että haukea esiintyy 80-90 % järvistämme.
Haukikannan runsaus riippuu paljolti soveliaista kutu- ja poikastuotantoalueista.
− Lisääntyminen: Koiraat saavuttavat sukukypsyyden normaalisti 2-4 vuoden ja naaraat 3-4 vuoden
iässä. Hauki kutee järvissä pian jäiden lähdön jälkeen ja kutu kestää yleensä viikosta kahteen.
Merenlahdissa kutu alkaa joskus jo huhtikuun puolivälissä, mutta se jatkuu usein kesäkuulle,
varsinkin ulkosaaristossa. Järvissä kutualueina ovat matalat tulvarannat ja merellä matalat
kasvillisuusrannat, purojen ja jokien suistot sekä mereen yhteydessä olevat järvet ja lammet.
Kuoriuduttuaan noin 8-9 mm pituinen hauenpoikanen kiinnittyy muutamiksi päiviksi vesikasveihin
ja kehittyy tällöin enemmän aikuisen hauen näköiseksi ruskuaisensa vararavinnon turvin.
− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Poikaset syövät aluksi eläinplanktonia ja sitten hyönteistoukkia.
Kalanpoikasia ne alkavat pyydystää noin 3 cm pituisina. Ensimmäisenä kesänään hauet voivat jo
syödä myös lajitovereitaan. Isompien haukien ravintoon kuuluu kalojen lisäksi myös sammakoita,
myyriä ja vesilintujen poikasia. Hauki on nopeakasvuinen. Se kasvaa ensimmäisenä elinvuotenaan
yleensä 8-15 cm, joskus jopa 20 cm mittaiseksi. Puolen metrin pituuden hauki saavuttaa yleensä 5-
6-vuotiaana ja metrin pituuden 6-10 vuotta myöhemmin. Aikuisista naaraat kasvavat selvästi
nopeammin kuin koiraat. Kaikki suurhauet (10-20 kg) ovat naaraita. Hauki on hyvin paikallinen ja
vaellukset vähäisiä.
− Kalastus ja saaliit: Yleinen, suurikokoinen ja suhteellisen helposti pyydystettävä hauki oli
entisaikojen suomalaisille merkittävä ravinnonlisä. Nykyisin hauki on yleisimpiä vapaa-
ajankalastajien saalislajeja. Vapaa-ajankalastajat pyydystivätkin merialueen haukisaaliista vuonna
2002 noin 88 % ja sisävesien haukisaaliista yli 98 %. Hauen kokonaissaalis on vähentynyt, vuonna
2002 se oli noin 10 miljoonaa kiloa. Haukea pyydetään uistimilla, perhoilla, verkoilla,
iskukoukuilla, pitkäsiimalla ja rysillä.
− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Järvien säännöstely, jokien perkaukset, kuivatukset, ns. tulvavallien rakentaminen ja
rehevöitymiseen liittyvä rantojen umpeenkasvu sekä rannikon alunamaiden käsittely ovat paikoin
heikentäneet haukikantoja sisävesissä ja jokisuistoissa. Haukikantojen on havaittu paikoin
heikentyneen myös rannikkoalueella, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla. Syitä ilmiöön ei kaikissa
tapauksissa tunneta, mutta ympäristömuutoksia pidetään todennäköisimpinä vaikuttajina.
− Aiemmin maassamme istutettiin vuosittain yli 30 miljoonaa vastakuoriutunutta hauenpoikasta.
Parinkymmenen viime vuoden aikana istutusmäärät ovat vähentyneet, ja istutuksissa on siirrytty
noin sormenmittaiseksi kasvatettuihin haukiin. Pitkään jatkuneista mittavista istutuksista johtuen on
monin paikoin vaikea tietää onko haukikanta alkuperäinen. Istutuksissa käytetyt poikaset ovat usein
olleet peräisin toisista vesistä pyydystetyistä emoista. Yleistä on ollut istuttaa myös sisävesien
haukien poikasia merialueelle. Lajina hauki on elinvoimainen.
Taimen (Salmo trutta)
• http://www.rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/taimen/
− Tuntomerkit: ---
− Taimenesta tunnetaan elinympäristön ja vaelluskäyttäytymisen perusteella erilaisia muotoja, jotka
osin ulkonäöltään näyttävätkin erilaisilta: puhutaan meri-, järvi- ja purotaimenesta. Taimenen
ekologiset ja geneettiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että taimenten jako eri muotoihin
pelkän vaelluskäyttäytymisen, elinympäristön tai kasvunopeuden perusteella on osin keinotekoista
tai käytännön sanelemaa. Saman vesistön eri taimenmuodot voivat lisääntyä keskenään, ja vaeltavan
ja paikallisen taimenen osuus vesistössä määräytyy sekä perinnöllisten että ympäristöolosuhteiden
perusteella.
− Esiintyminen ja alkuperä: ---
− Taimenta tavataan koko Suomessa, niin meressä, mereen laskevissa vesissä kuin sisävesissäkin.
Samassa vesistössä voi elää vaeltavia ja paikallisia yksilöitä, ja eri muodot voivat lisääntyä
keskenään, ellei vaellusesteitä ole.
− Lisääntyminen: Kaikki taimenet kutevat virtavesissä, mutta ns. meritaimen vaeltaa syönnökselle
mereen ja ns. järvitaimen järveen. Purotaimen elää periaatteessa koko elämänsä virtavesissä.
Käytännössä rajat eivät kuitenkaan ole aina aivan selvät ja todennäköisesti osa purotaimenista
elääkin ”tammukkana” pikkupuroissa koko ikänsä, mutta osa saattaa käydä syönnöksellä päävirran
suvannoissa tai lähteä aikansa purossa elettyään syönnösvaellukselle alapuoliseen järveen tai
mereen. Onkin vaikeaa erottaa vaeltavan taimenen poikasta tammukasta ja raja on häilyvä.
Kantojen säilyminen erillisenä on vaikeaa, varsinkin alueilla missä vaeltavan ja paikallisen
taimenen kutualueet ovat samat.
− Taimen nousee merestä kudulle ensimmäisen kerran 2-5 merivuoden jälkeen ja noin kahden (2)
kilon painoisena. ---. Pohjois-Suomessa naarastaimenet alkavat lisääntyä 1-2-kiloisina ja koiraat
kilon painoisina. ---Taimenet kutevat virtavesien pohjasoraikkoon kaivamiinsa kutukuoppiin syys-
marraskuussa. Hedelmöittyneessä mädissä alkio kehittyy soran sisällä talven aikana ja poikaset
kuoriutuvat aikaisin keväällä lähes 2 cm pituisina.
− Ravinto, kasvu ja vaellukset: Taimenenpoikaset elävät joessa yleensä 2-5 vuotta. Noin 18-25-
senttisinä ne muuttuvat vaelluspoikasiksi eli smolteiksi, parveutuvat ja vaeltavat kevättulvan
mukana mereen tai järveen. Osa poikasista jää koko elämänsä ajaksi jokeen. Meressä taimen
pysyttelee rannikon läheisyydessä. Merkityistä kaloista valtaosa saadaan saaliiksi sadan kilometrin
säteellä istutuspaikasta. ---Merestä taimenet alkavat nousta isoihin jokiin jo kesällä, mutta
pienempiin jokiin vasta hieman ennen kutua.
− --- Syönnösvaelluksen aikana meressä tai järvessä nuori taimen syö alkuvaiheessa hyönteisiä ja
myöhemmin kalaa. Meressä saaliina on silakkaa ja piikkikaloja, järvissä ravintokohteita ovat mm.
muikku, kuore, ahven ja kymmenpiikki. --- Taimenenpoikaset saavuttavat vaelluskoon yleensä 2-5
vuodessa. Suomenlahdella taimenen kasvu on varsin nopeaa, sillä kahden kilon rajan ne saavuttavat
keskimäärin toisen merivuoden aikana ja viisikiloiseksi taimenet tulevat neljäntenä merivuotenaan.
Perämerellä neljän merivuoden jälkeen taimen painaa noin kilon vähemmän kuin samanikäinen kala
Suomenlahdella. ---
− Kalastus: Taimen on monen kalamiehen toivesaalis. Sen kalastusmahdollisuuksista on maksettu
suuria summia ja taimenia on siirretty uusiin vesiin eri puolille maailmaa kalastusmahdollisuuksia
rikastuttamaan. Meritaimenistutuksista saatu saalis on ollut laskussa 1990-luvun alkuvuosista
saakka, vaikka istutusmäärät eivät ole olennaisesti pienentyneet. Muutos johtuu sekä istukkaiden
heikentyneestä eloonjäännistä että kalastuksessa tapahtuneesta muutoksesta. Suomenlahdella ja
Saaristomerellä kuhan verkkokalastus on lisääntynyt, minkä johdosta aikaisempaa suurempi osa
taimenista saadaan verkoilla. Liian tehokas pienisilmäisillä verkoilla tapahtuva kalastus on
heikentänyt taimenistutusten tulosta myös sisävesissä. Vapaa-ajankalastajien taimenpyynti on
yleisintä verkoilla, heittokalastusvälineillä tai vetouistelemalla.
− Kantojen uhkatekijät, hoito ja uhanalaisuus: Mereen vaeltavia taimenkantoja on ollut
maassamme alun perin noin 60, mutta suurin osa niistä on tuhoutunut tai voimakkaasti vähentynyt
vesistörakentamisen, veden laadun huonontumisen ja liiallisen kalastuksen johdosta. Alkuperäiseksi
luokiteltuja kantoja on jäljellä enää kymmenkunta. Kaikki kannat ovat erittäin uhanalaisia.
− ---
− Koska vaeltavien taimenkantojen heikkenemisen ensisijaisena syynä on ollut jälkeläistuotannon
pieneneminen, tilannetta voidaan parantaa joko palauttamalla olosuhteet luonnonvaraiselle
lisääntymiselle otolliseksi tai istuttamalla poikasia sellaisiin vesiin, joissa niille on
elinmahdollisuuksia mätivaiheen jälkeen. Kumpiakin tapoja on käytetty yleisesti. Luonnonkierron
palauttaminen edellyttää myös sitä, että riittävästi kaloja pääsee palaamaan kudulle, mikä usein
vaatii syönnösvaiheen aikaisia kalastusjärjestelyjä. Kalastuslain mukainen järvitaimenen alamitta on
vuoden 2014 alusta lähtien 60 cm leveysasteen 67 eteläpuolella ja 50 cm sen pohjoispuolella.
Leveysaste 67⁰00’N sijaitsee noin 50 km napapiiriltä pohjoiseen. Kuitenkin vasta 65 sentin alamitta
soisi suurimalle osalle taimennaaraista mahdollisuuden päästä kutujokeensa. Meritaimenen alamitta
on 60 cm, paitsi Suomenlahdella valtion yleisellä vesialueella meritaimenen alamitaksi on vuoden
2013 alusta määrätty 65 cm Uudenmaan ja Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne- ja
ympäristökeskusten päätöksellä. Lisäksi tällä alueella kaikki saaliiksi saadut rasvaevälliset taimenet
on laskettava viipymättä takaisin veteen. Myös muualla rannikon meritaimenistutuksissa ja
sisävesillä järvitaimenen istutuksissa on yhä yleisemmin siirrytty käyttämään istukkaita, joilta on
poistettu rasvaevä. Tällaisilla alueilla tarkoituksena on, että saaliiksi otetaan vain rasvaevättömiä
taimenia ja rasvaevälliset luonnonkalat vapautetaan takaisin veteen. Pyynti nykyistä harvemmilla
verkoilla edesauttaisi luonnonkantojen pelastamista ja lisäisi myös istutusten tuottoa. Toisaalta
yksistään taimeneen perustuva verkkosäätely vaikeuttaa vesistön muiden lajien pyyntiä. Kaikki
merivaelteiset taimenkannat ovat äärimmäisen uhanalaisia ja sisävesikannat napapiirin eteläpuolella
erittäin uhanalaisia. --
• Istutettujen taimenkantojen vaelluksissa eroa - Kallio-Nyberg, Irma, Saura, Ari & Ahlfors, Pekka -
Suomen Kalastuslehti 2002
(https://www.google.com/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=1&cad=rja&uact=8&ved=0CBsQFjAAahUKEwirg8mR16vIAhWG7
xQKHZj_CEA&url=http%3A%2F%2Fwww.rktl.fi%2Fwww%2Fuploads%2FKalatiedostot%2Fkalastuslehti.pdf&usg=AFQjCNGdFNwWLA
GrMY_5mLt8Ya3_88MgBQ)
− Taimenen kantakohtaisten ominaisuuksien tunnistaminen on tärkeää kantojen hoito- ja suojelutyötä
varten. Tässä työssä (Kallio-Nyberg, Saura, & Ahlfors 2002) verrattiin Isojoen ja Ingarskilanjoen
taimenkantojen vaelluskäyttäytymistä meressä. Kantakohtainen vaelluskäyttäytyminen on yksi
ominaisuus, joka vaikuttaa muun muassa siihen, millä alueella taimen voidaan kalastaa ja milloin ja
missä kalastussäätelyllä voidaan saavuttaa haluttuja tuloksia. Vaelluskäyttäytymiseen vaikuttaa
osittain sekä perinnölliset erot että osittain erilainen ympäristö. Taimenkantojen vertailuerät
Suomenlahdella oli istutettu samaan paikkaan, jotta ympäristön aiheuttama muuntelu olisi
mahdollisimman vähäinen. Tutkimus osoitti, että taimenkannat olivat jakautuneet meressä
alueellisesti eri tavalla ja tulivat pyydetyksi eri aikaan.
− Verratut taimenkannat - Isojoen meritaimen on ollut viljelyssä useita kalasukupolvia. Sitä on
käytetty hoitoistutuksissa laajasti sekä Pohjanlahdella että myös Suomenlahdella, josta oma
tuotannossa oleva vaellustaimenkanta on puuttunut pitkään. Ingarskilanjoen taimenen viljelyhistoria
on taasen lyhyt. Ensimmäiset taimenet otettiin viljelyyn vuosina 1987 ja 1988 (Saura 1998).
Verrattujen Ingarskilanjoen taimenten emokalat olivat toisen laitospolven kaloja. Ingarskilanjoen ja
Isojoen taimenet ovat perinnöllisesti erilaisia ja ainutlaatuinen (Koljonen 1989).
− Merkintäerät, palautukset ja niiden käsittely - Vuosina 1994-1996 istutettiin yhteensä neljä
Carlin- merkittyä vertailuparia. Kuhunkin vertailupariin tuli 1000 yksilön erä kummastakin
kannasta. Vertailupareista kaksi istutettiin jokiveden vaikutuspiiriin (Vantaanjoen suu) ja kaksi
avomeren ääreen (Helsingin niemen kärki, Hernesaari). Istutuspaikkojen etäisyys oli 8 km.
− Merkityistä smolteistä (8000 kpl) palautettiin noin 8 % (647 kpl). Näistä 90% saatiin
Suomanlahdelta. Kaikista palautuksista 84 % saatiin kahden ensimmäisen merivuoden aikana.
− Vaelluskäyttäytymistä analysoitiin merkkipalautuksista, joita oli saatu Suomenlahdelta 5-19
kuukautta istutusten jälkeen, eli merkit kahden ensimmäisen vuoden saaliista. Suomenlahti jaettiin
kahteen eri alueeseen tutkimuksessa: istutuspaikan läheiset rannikkovedet (pyyntiruudet 53 ja 54) ja
muu osa Suomenlahtea (Kuva 1). Pyyntiaika jaettiin kolmeen ajanjaksoon: ensimmäinen
kutuvaellus (5-7 kk istutuksen jälkeen), syönnösvaellus (8-16 kk), toinen kutuvaellus (17-19 kk).
− Lohella istutuskoolla on todettu olevan vaikutusta vaellusmalliin ja saaliiksi joutumiseen. Tässä
tutkimuksessa merkintäerät eivät eronneet toisistaan smolttipituuden suhteen, joten sitä
elisisällytetty analyysiin.
− Merkkipalautusten jakaumaan ei ainoastaan vaikuta taimenen vaellukseen, vaan myös kalastuksen
jakautuminen, saaliiksi joutumisen todennäköisyys ja käytetyt pyydykset. Taimenet olivat
Suomenlahdella lähinnä pyydetty siian ja kuhan sivusaaliina (Saura 1998). Taimenet olivat pyydetty
25 erilaisella pyydyksellä. Pyyntivälineen ja pyyntipaikan ja ajan vuorovaikutuksen tutkimiseksi
pyyntivälineet ryhmiteltiin kuudeksi pääryhmäksi: 1) pohjaverkko, 2) pintaverkko, 3) rysäpyydys,
4) siima, 5) vapa 6) muut pyydykset.
− Merkkipalautusaineistoa käsiteltiin log- lineaarisilla malleilla ja analyysin kohteina olivat kannan,
istutuspaikan tai pyyntiajan sekä toisaalta pyyntivälineen ja pyyntipaikan tai pyyntiajan väliset
vuorovaikutukset.
− Vuodenaikainen vaellus rannan ja avomeren välillä - Suurin osa Isojoen ja Ingarskilanjoen
taimenista saatiin Suomenlahdelta ja rannikon tuntumasta (kuva1, jos siihen saadaan myös pisteitä
merkkipalautuksista)
−
− −
− Kaikki Itämeren pääaltaalta, Bornholman tuntumasta, pyydetyt taimenet olivat Isojoen taimenia.
Taimen vaeltaa pääasiassa lähellä kotijokea tai istutuspaikkaa ja liikkuu vuodenaikaisesti
rannikon ja avomeren välillä. Syksyllä, kutuvaelluksen aikana, tässä tutkimuksessa 5-7 ja 17-19
kuukautta istutusten jälkeen, taimenet olivat yleensä rantavesissä. Syönnösvaelluksen aikana, 8-
16 kuukautta istutusten jälkeen, taimenet vaelsivat suhteellisesti enemmän avomerellä. Etenkin
Isojoen taimen siirtyi syönnösvaelluksellaan avomerelle ja aina Viron rannikon tuntumaan.
− Kanta, istutuspaikka ja pyyntipaikka tai –aika - Analyysi kannan ja istutuspaikan
vaikutuksesta pyyntipaikkaan osoitti, että vain kanta vaikutti pyyntipaikkaan (kuva 2).
−
− − Ingarskilajoen taimenet oli pyydetty suhteellisesti enemmän (63%) pyyntiruuduista 53 ja 54
läheltä istutuspaikkoja kuin Isojoen taimenet (49%). Isojoen taimenet oli pyydetty suhteellisesti
enemmän avomereltä kuin Ingarskilanjoen taimenet. Ingarsskilanjoen taimenet vaelsivat
pääosin rantavesissä. Vapauttaminen avomeren ääreen Hernesaaren kupeeseen ei stimuloinut
Ingarskilanjoen taimenia jättämään rantavesiä. Tarkastelu kannan ja istutuspaikan vaikutuksesta
pyyntiaikaan osoitti, että vain kannalla oli vaikutusta pyyntiaikaan. Enemmistö (57 %) Isojoen
taimenista oli pyydetty syönnösvaellukselta (joulukuu – elokuu), mutta vain 34%
Ingarskilanjoen taimenista (kuva 3). Pääosa Ingarskilanjoen taimenista saatiin syksyllä
kutuvaelluksen aikana (syyskuu-marraskuu).
− Kanta, pyyntiväline ja pyyntipaikka - Tarkastelu kannan, pyyntivälineen ja pyyntipaikan
vuorovaikutuksesta osoitti, että kannalla oli vaikutusta alueelliseen jakaumaan Suomenlahdella
ja että taimenet oli saatu eri pyydyksillä Suomenlahden avomereltä kuin rannikon ruuduista 53
ja 54. Sen sijaan Isojoen ja Ingarskilanjoen taimenet oli saatu samanlaisilla pyydyksillä.
Kantakohtaiset alueelliset vaellusmallit eivät siis johtuneet erilaisista pyydyksistä. Enemmistö
sekä Isojoen (67 %) että Ingarskilanjoen (59 %) taimenista oli saatu pohjaverkoilla.
− Kantakohtainen vaelluskäyttäytyminen - Kantakohtaiset erot vaelluskäyttäytymisessä olivat
odotettuja, koska taimenet olivat kotoisin aivan erilaisesta ympäristöstä. Pohjanlahdella, joka on
luontaista vaellusaluetta Isojoen taimenelle ja Suomenlahdella, joka on luontaista vaellusaluetta
Ingarskilanjoen taimenelle, on erilaiset ravintovarat ainakin lohelle (Salminen ym. 1995).
Pohjanlahdelle istutettu Nevan lohi kasvaa hitaammin kuin Suomenlahdelle istutettu Nevan
lohi. Lisäksi useimmat Pohjanlahdelta kotoisin olevat lohet lähtevät syönnösvaellukselle
Itämeren pääaltaalle (Kallio-Nyberg ym. 1999). Ravintovarojen jakautuminen meressä voi
selittää, miksi Isojoen taimenella on luontaisesti laajempi vaellusalue kuin Ingarskilanjoen
taimenella. Taimenkannat oli pyydetty eri aikaan vuodesta osittain johtuen
kalastusaktiivisuuden vuodenaikaisesta vaihtelusta eri alueilla ja osittain johtuen taimenten
vuodenaikaisesta vaelluksesta rantaveden ja avoveden välillä. Vuodenaikainen liike makean
veden ja suolaisen veden välillä ennen varsinaista kutuvaellusta on tyypillinen
käyttäytymismalli taimenelle. Etenkin Isojoen taimenet laidunsivat talvikuukausina avomerellä,
josta ne pääasiassa saatiin saaliiksi. Sen sijaan Ingarskilanjoen taimenet laidunsivat talvisin
runsaammin rantavesissä, missä jääpeite esti kalastusta.
− Taimenen vaellustaipumus - Taimenkannat ovat hyvin erilaisia vaellusaktiivisuuden ja
kasvunopeuden suhteen. Paikalliset purotaimenkannat viettävät koko elämänsä virtavedessä ja
kasvavat hitaasti. Vaellustaimenet taasen lähtevät syönnösvaellukselle ja kasvavat nopeasti.
Samassa kannassa osa yksilöistä voi olla paikallisia ja osa vaeltavia. Paikallisen ja vaeltavan
taimenen osuutta Isojoen ja Ingarskilanjoen taimenen luonnonkannoissa ei tunneta, mutta
ainakin tämä tutkitut viljelykannat olivat vaeltavia. Nämä viljelykannat edustavat kuitenkin vain
osaa kannan kokonaismuuntelusta. Useiden laitospolvien valinta saattaa selittää Isojoen
taimenen nopeamman kasvun toisena merivuotena. Isojoen taimenen viljelykanta on joka
tapauksessa lähtöisin kudulle palaavista emoista, sen sijaan Ingarskilanjoen taimenen
viljelykanta perustuu jokipoikasiin, joiden vaellusaktiivisuudesta ei ollut näyttöä. Joka
tapauksessa molemmat kannat osoittivat vaellustaipumusta ja olivat siten soveliaita
laidunnuskannoiksi. Kuitenkin Ingarskilanjoen taimenta voidaan suositella Suomenlahden
jokien istutuskalaksi, ainakin sen oman joen ja potentiaalisten ’tyhjien’ taimenjokien
istutuskalaksi. Ingarskilanjoen taimenta voidaan myös suositella laidunnusistutuksiin
Suomenlahdelle, koska se on peräisin tältä merialueelta ja siten sen eksykit ovat pienempi
geneettinen uhka alueen muille taimenkannoille kuin täysin vieraan kannat harhailijat.