Mahdollisen Kirjallisuuden Seurankirjallisuuspalkinnon saavat

vuonna 2013

Silja Järventausta

teoksestaan Hyvän yön puisto (Teos 2012)

&

Kaj Kalin

teoksestaan Design (Siltala 2012)

&

Leevi Lehto

James Joyce -suomennoksestaan Ulysses(Gaudeamus 2012)

2

Mahdollisen Kirjallisuuden Seurankirjallisuuspalkinnon säännöt

§ 1 Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinto jaetaankerran vuodessa sellaiselle edellisenä kalenterivuonna julkaistullesuomenkieliselle proosateokselle tai -käännökselle, joka on oivalli-sella tavalla rikastuttanut suomenkielisen proosan mahdollisuuksia.

§ 2 Seura valitsee vuosittain keskuudestaan kolme–viisihenkisenryhmän, jonka on tehtävä vähintään kaksi kilpailevaa ehdotustapalkittavasta teoksesta. Kuhunkin ehdotukseen voi sisältyä useampikuin yksi palkittava teos. Ryhmä voi ehdottaa myös palkinnonjättämistä jakamatta.

§ 3 Seura äänestää em. ehdotuksista erikseen sovittavalla tavalla. Joskaksi ehdotusta saa yli 40 prosenttia annetuista äänistä, palkinto jae-taan näiden ehdotusten kesken (paitsi siinä tapauksessa, että toinenniistä on ehdotus palkinnon jättämisestä jakamatta).

§ 4 Palkinto koostuu palkinnon perusteluista eli seuran jäsentenkirjoittamista esseistä ja artikkeleista, jotka monipuolisesti valottavatpalkitun teoksen luonnetta ja ansioita.

§ 5 Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran entiset ja nykyiset jäseneteivät voi saada Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuus-palkintoa.

3

Laura Lindstedt

Ihminen on ollut paikallaKaj Kalinin ja Silja Järventaustan proosasta

Menen suoraan sinne epäilyyn, epäilyn kohteeksi.

– Silja Järventausta, Hyvän yön puisto (s. 76)

Pitäkää mielessä, esine ei ole romaani tai leffa,

joiden on yritettävä olla uskottavia.

Meitä muotoilijoita kiinnostaa Selkä ja Perse.

– Kaj Kalin, Design (s. 104)

Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on valinnut kolme teosta vuoden2012 parhaiksi proosateoksiksi: Silja Järventaustan Hyvän yön puiston(80 sivua), Kaj Kalinin Designin (175 sivua) ja James JoycenUlysseksen Leevi Lehdon uutena suomennoksena (esipuheineen,alaviitteineen ja liitteineen 857 sivua). Keskityn esseessäni kahteenensimmäiseen, sivumääräisesti suppeampaan mutta painoarvoltaantäysintä täyttä olevaan teokseen.

Kirjan mitta – sanojen määrä sivuilla, sivujen määrä kansienvälissä – vaikuttaa moniin asioihin. Se vaikuttaa lukemisen kestoon,lukijan aikakokemukseen. Se vaikuttaa painontunteeseen, siihenmiltä kirja tuntuu kädessä. Epäsuoremmin, ja etenkin proosan ta-pauksessa, se vaikuttaa ratkaisuihin, joita kirjoittaja joutuu tekemään.Millaisia tekstinsisäisiä leikkauksia ja rytmejä luodaan? Millaisinkerronnallisin ja typografisin keinoin kirjailija tekee siirtonsa?Liikkuuko kirjailija tekstimassan sisällä kuin hangessa, vai rakentaakohän hyppyjä ellipsien avulla?

MKS-palkinnon ideana on palkittavan tekstin (tai tekstien)vastaanotto. Otan siis ensimmäiseksi Hyvän yön puiston ja Designinkäsiini. Kääntelen niitä, kuorin suojapaperit pois, availen, selailen,tutkailen ja silmäilen. Hyvään kirjaan ei pidä rynnätä kuin osake-markkinoille, eikä haastavaa poetiikkaa kannata ryhtyä avaamaankuin tonnikalapurkkia.

4

1. Miltä ne näyttävät?

Design on muodoltaan miltei neliö. Kirjan kannen pohjaväri onjääkaapinharmaa. Kai Sairanen, kirjan ulkoasun suunnittelija, onvalinnut groteskin kirjasintyypin kirjan ja tekijän nimen tekstauk-seen. Majuskelit hohtavat vitivalkoisina, kirjaimia nostattaa taustastaylös aavistuksenomainen usvanmusta varjostus. Keskellä kanttapötköttää lihatiski kuin välimerkki; sen tarjoomuksiin kukaan ei olekajonnut.

Lihatiski on kliininen, myyjätön, asiakasta vailla. Se on irrotettuomasta ympäristöstään, se leijuu valkoisessa tyhjyydessä. Ratkaisutvoisivat viitata 50-lukulaiseen, kohdettaan glorifioivaan design-valokuvausestetiikkaan, mutta siitä ei nyt ole kyse. Vaikka lihatiskion toki jonkun suunnittelema, se ei ole ainakaan perinteisessämielessä kaunis, eikä sitä ole kuvattu estetisoiden. Se on käyttöesine,sillä on Tehtävä, vaan ei Viestiä. Ollaan kaukana ihanteista, joihinsuomalaisen muotoilun kultakauden ikuistaja, valokuvaaja OtsoPietinen studiossaan tähtäsi: ”[S]odanjälkeinen ankeus pyyhittiin poisliikkuvilla spottivaloilla. Haluttujen varjoefektien aikaansaamiseenmeni tunteja. Varjo esitti ideaa, esine sen toteutumaa.”1

Toisaalta kuva kertoo, että ihminen on ollut paikalla. Tiski ontäytetty, jokainen kaukalo on kukkuroillaan eläimen eri osia. Onlihaa jauhettuna ja paloiteltuna, on makkaroita siivutettuina. Onraakaa, on kypsennettyä. Pääväri on värikartastomaisesti punaineneri sävyissään. Oikeassa laidassa (siis potentiaalisen asiakkaan näkö-kulmasta oikeassa laidassa) on neljän kaukalon verran väri-ilottelua:valmissalaatteja sun muuta silppua.

Mitä Designin kansi viestii? Onko kyse ironiasta tai allegoriaanhoukuttelusta (”Tämä ei ole lihatiski”)? Kutsutaanko lukijaa tunnis-tamaan muotoilun – tyrkyllä olon (objekti) ja esineellistämisen(subjekti) – viettivoimaista dynamiikkaa?2 Vai onko lihatiski sitten-kin nähtävä an sich, onko luovuttava suosiolla kaikesta vaikeudesta?3

_____________________1 Kaj Kalin: ”Kuvien kuvitus”. Arvostelu Harri Kalhan teoksesta Muodon

vuoksi. Lasin ja keramiikan klassikot. (Helsingin Sanomat 27.10.2013)2 ”Linnan juhliin pukeudun monikäyttöiseen, lämpömuovausmenetelmällä

valmistettuun, palkittuun vaimooni.” (s. 66) ”Elämän täydellisin väline onnainen. Vain naista potkitaan sisältä. Mies vislailee.” (s. 126)

3 ”Hyvin muotoiltu esine toimii omana oppaanaan.” (s. 58)

5

Herätelläänkö tässä ruokahalua, peräti halua valmistaa ateria, vaipelataanko sittenkin ällötyksellä – toisin sanoen ”ollaan kriittisiä”?

Kannattaa myös kurkistaa kansipapereiden alle. Sieltä löytyvätsamalle riville asetettuina, ääriviivoin hahmoteltuina, ihminen, arjenesineitä – ja muurahainen! Tulkintasuuntia on jälleen enemmän kuintarpeeksi. Muurahainen on konemaisen ahkera, aggressiivinen jaaltruistinen. Se on liki kaikkialle levinnyt ja ultrasopeutuvainen laji(dinosaurukset tuhoutuivat, tämä myrkkypistiäinen selviytyi).Muurahaisyhdyskunnan kastijärjestelmä on äärimmäisen funktio-naalinen. Keko on muotoilun huipputuote, samoin kuin kolmi-osainen, kitiinikuorinen ja graafisen kaunis hyönteinen itse. Kilise-vätkö analogiakellot jo?

Ehkä paras vihje löytyy takakansitekstistä, jonka viimeisellä rivilläpikkuruinen muurahainen nuuskii lauseesta erilleen joutunuttapistettä. Luonto lopulta nakertaa minkä tahansa ihmisen suunnit-teleman – myös virkkeen tahi väitteen – käyttökelvottomaksi…

Hyvän yön puisto on muodoltaan kapea suorakaide. Kansipaperinpohjaväri on tumma, harmaaseen vivahtava turkoosi. Camilla Pentinsuunnittelema naivistinen, pyöreitä muotoja hyödyntävä kansikuvaon abstraktin ja esittävän välimaastossa. Öinen puisto puineen,valkoinen kuu, harmaa pilviverho – on selvää, että tämä viehättäväkuva on luotu juuri tätä kirjaa varten.

Design ja Hyvän yön puisto ovat kirjaesineinä, kannen suunnittelunsuhteen, toistensa vastakohtia. Ensimmäinen haluaa hämmentää,provosoida, herättää kysymyksiä. Jälkimmäinen tahtoo miellyttää,vaan ei mielistellä.

2. Mitä lajia ne edustavat ja mitä niiden sisällä on?

Kalinin ja Järventaustan teokset eroavat myös sen suhteen, kuinkahanakasti kirjailija – tai kirjailija ja kustantaja? – on halunnutmääritellä genren, johon teos kuuluu. Designin nimiösivulle kirjattulajimääritelmällinen alaotsikko kuuluu: ”Romaani. Väline. Rakenne.”Takakannessa teosta luonnehditaan aforistisiksi sarjoiksi, proosa-katkelmiksi, filosofisiksi kiteytyksiksi, runoksi ja julistukseksi.

Hyvän yön puisto on vailla luokituksia, ellei sellaiseksi lasketatakakannen kirjastoluokitusta 82.2, joka annetaan runoteoksille.Järventausta esitellään etukannen kansiliepeessä runoilijana, ja taka-kannen kansiliepeestä löytyy sitaatteja kahden edellisen kokoelma-muotoisen runoteoksen, Patjalla meren yli (2006) ja Liputettu päivä

6

(2008), arvosteluista. Tästä huolimatta Hyvän yön puistoa on perus-teltua lukea myös proosana, mihin kirjailija itsekin kannustaa: ”Minullaon siinä joitain proosaan liittyviä pyrkimyksiä, joita haluan kokeilla.[…] [Kirjan viimeinen osio ’Minä pidin häntä’] on eniten proosaanavattu, yksinkertaisin osio. Se on minun versioni proosasta.”4

Sekä Hyvän yön puisto että Design on jaettu osioihin. Hyvän yönpuiston ensimmäinen osa on nimetön, neljä muuta ovat ”Laatikonelintärkeä päivä”, ”Täydellinen kauppias”, ”Liikenne ei tiedä mitätehdä” ja, kuten todettu, proosamaisin (tässä tapauksessa kaikkeinkerronnallisin) ”Minä pidin häntä”. Osioiden sisällä on luvuiksierottuvia kokonaisuuksia, joita toisinaan jaksottavat sisennyksinmerkatut kappalejaot ja kappaleiden väliset tyhjät rivit, hapenotto-tauot. Teksti asettuu sivuille proosamaisen liehureunaisesti. Oikeareuna muodostaa harkittuja harjanteita, rytmejä, sykkeitä: kappaleen-vaihtoja ilman sisennyksiä. Esimeriksi sivulla 58 on pitkä ”Se”-alkuinen virke, joka rivi riviltä, merkki merkiltä luiskahtaa kapeam-maksi oikeasta reunastaan.

Löysin koko teoksesta vain viisi tavutettua sanaa: lattiatasolta (s.14), polvituki (s. 22), rekiajelussa (s. 31), käsivarsiensa (s. 32) jakirjoituspöydän (s. 72). Koska joka ainoa lekseemi on Järventaustanteoksessa läpeensä mietitty, tekee mieli ryhtyä pohtimaan, mikäyhdistää tavutettuja sanoja. Tai ehkä pikemminkin: mikä niistä eikuulu joukkoon? (Omassa päässäni metonymiaketjun katkaiseerekiajelu.)

Tavuttamisen syy on kuitenkin rivien päiden vaatima estetiikka.Järventausta on halunnut pitää sanat kokonaisina, mutta edellämainitut yhdyssanat on ollut pakko taittovaiheessa katkaista, jottasana ei olisi jatkunut liian pitkälle oikealle ja näin antanut sillevääränlaista korostusta.5

Design puolestaan on jaettu kuuteen osioon: 1. Hinta 2. Jäykkyys3. Lujuus 4. Paino 5. Tiheys 6. De. Viisi ensimmäistä ovat materianominaisuuksia, kuudes on prepositio. Kun sen ottaa kirjan nimestäpois, meille jää pelkkä merkki käteen. Tällaisilla alluusioilla vuonna1956 syntynyt Kalin – ehta de-konstruktionisti otteeltaan – kirjas-saan leikkii.

_____________________4 ”Runon lohkontaa kaksiteräisellä miekalla”. Laura Lindstedtin ja Silja

Järventaustan keskustelu. Toimittanut Laura Lindstedt. Kritiikki VII (syksy 2012),s. 94–95.

5 Sähköpostikeskustelu Järventaustan kanssa 27.10.2013.

7

Design asettuu paperille huomattavasti Hyvän yön puistoa levotto-mammin. Typografisten kikkojen kanssa ei ole nuukailtu, mikä sopiihyvin kirjan henkeen. Kursiivin käyttö, VERSAALIT ja LIHA-VOINTI, latinalaisista aakkosista poikkeavat vieraat kielet (japani,heprea, kreikka), ranskalaiset viivat… Kalin muotoilee kieltä monintavoin. Hän aksentoi, huutaa, lastaa painoa painon päälle ja suuntaaspottivalon haluamaansa kohteeseen. Kirjan sivuilla on onneksi myösrunsaasti valkoista, tyhjää tilaa, mikä tasapainottaa tekstin materiaali-suuden ryöppyämistä.

Myös pilkuttamisella voi muotoilla kieltä, laittaa kieli hengittä-mään haluamallaan tavalla. Kieli voi haukkoa happea, läähättää,huohottaa, yskiä, imeä sisään meditatiivisin vedoin, pitää uniapnea-maisia hieman pelottavia ja häiritseviä pausseja. Suomen kieli on siitäihastuttava, että se kestää monenlaista pilkutusta – oikeastaan vainlauseenvastikepilkut kuuluvat kategoriaan Ehdottomasti Ei Koskaan.

Design kokeilee erilaisia hengenvetoja leikkivän lapsen tavoin.Tämä virke esimerkiksi on silkkaa thomasbernhardia: ”Yhä useampi,kuten sanotaan, viaton, tulee ammutuksi, kuten sanotaan, sattumalta.”(s. 121) Tavanomaista tiheämpi pilkutus ohjaa ajattelemaan väli-merkin saartamia sanoja itsenäisinä kokonaisuuksina, omavoimaisinatoimijoina, samalla kun koko virkkeen ajatuksellinen laahus kulkeemukana: ”Jokainen liike merkitsee, on edettävä hitaasti, varmuudella,pienin, mutta omistavin, elein, kaulan ja hartioiden lumoissa, kohtisänkyä.” (s. 68) Välillä nykäyksittäinen pilkutus on suorastaan väki-valtaista, iskunkaltaista: ”Silti jotain tuttua, yhä tutumpaa, kapeassa,jyrkässä, keskeltä vasemmalle väännetyssä, kadunpätkässä oli.” (s. 126)

Kalinin pilkutustyyli ei kuitenkaan muutu maneeriksi,6 silläkirjailija irrottelee toiseenkin suuntaan: ”[K]ätelkää yleistä lääkäriähimoitkaa kuivaa ainaviileää kouraa leveää suonikasta soikeaa

_____________________6 Minua on pitkään vaivannut kysymys, mikä loppujen lopuksi erottaa tyylin

maneerista. Maneeri on negatiivinen sana, tyyli (yleensä) positiivinen, muttaasia ei silti ole mielestäni lainkaan yksinkertainen. ”Tyyli on tapa, jolla kirjoittajasuhtautuu kieleen”, totesi Sinikka Vuola, kun keskustelimme asiasta kesänloppupuolella. Tyyli on siis jotain, joka perustelee, miksi ilmaisukeinoksi onvalittu kieli (eikä esimerkiksi sarjakuva tai elokuva). Maneeri taas on tutun, joosatun kritiikitöntä toistamista. Mutta kuinka välttää maneerisuutta suuriatekstimassoja hyödyntävässä pitkässä proosassa? Ellei sitten rakenna jokaistalukua erilaisen tyylillisen lähtökohdan varaan, kuten James Joyce (ja käännök-sessä Leevi Lehto) on tehnyt Ulyssesta kirjoittaessaan (ja Lehto uudelleen-kirjoittaessaan).

8

viuhkamaista vahvaa seksikästä ranneluuta kohosuonta antiseptistäkoruttomuutta […]” (s. 43).

Mitä kaikkea Designista sitten löytyy? Varsin kohtuullisesta sivu-määrästään huolimatta teos on hämmentävä runsaudensarvi. Onlukusuosituksia muotoilijoille ja design-vinkkejä taviksille. Onlistauksia, tiedonantoja, ennakkotehtäviä ja mallinnuksia. On ensi-apukursseja, luentoja ja vierailuluentoja; konsulttikielisiä vinkkejä7 jakonsulttikielistä avautumista8. On kuittailua9, sutkautuksia10, aforis-meja11 ja räppäystä muistuttavaa name-droppausta. On yhteiskunta-kriittisyyttä12 ja vitsejä mannermaisen filosofian harrastajille – vai sit-tenkin harrastajista13? Teoksesta löytyy kummallisia kuriositeetteja,kuten esteettisen kirurgian hinnasto (euron hinnat kihlajaiskesänä1987). Löytyy valtavasti googletettavissa olevaa informaatiota, kutensynnyin- ja kuolinvuosia14. Sekavasta silpusta ei kuitenkaan ole kyse,sen verran älykkäästi ja – totta kai! – tyylikkäästi Kalin merkit jamerkitykset lukijan eteen asettelee.

Designia lukiessani en voi olla ajattelematta toista vuonna 2012ilmestynyttä, proosaksi mieltämääni teosta, Tytti Heikkisen tekstistä

_____________________7 ”Perustervehdykset siivoojan äidinkielellä tuottavat iloa.” (s. 46)8 ”Mutta siksihän me kaikki ollaan täällä että kerromme ihan avoimesti

miten asiat todella ovat. […] Sekunnon se meidän kallis suomalainen työ jahienot myymälät mikä niissä asiakkaille sitten pitkässäjuoksussa ja loppupeleissämaksaa.” (s. 47–48)

9 ”Signum on merkki, eikä siitä sen enempää. Kysykää Altilta, tai tilatkaakoskenpuoleinen huone Imatralta.” (s. 165)

10 ”Suhtaudun kriittisesti itseeni kohdistuviin vaikutusyrityksiin, olipaliitteenä lukijalahja tai journalistinen näkökulma.” (s. 101)

11 ”Etsi sähkötön seutu, asetu makuulle ja tuijota taivasta. Lopulta tuleehetki, joka menee tähdenlennosta.” (s. 75) ”Vauraus kannattelee rivien välejä.Hinnoissa on ilmaa.” (s. 49) ”Kun kaikki on hyvin, muistiksi riittää tikku.” (s.153)

12 ”Julkiset palvelut tarjoillaan luodinkestävien lasien takaa.” (s. 99) ”Kukaanei enää ’muutu’ tai ’kehity’, vaan vaihtuu.” (s. 121)

13 ”(Das Ding Dong Dingt, Martin)” (s. 35)14 Murheeni on suuri, kun numeroiden, esimerkiksi juuri näiden vuosi-

lukujen, välissä on kirjassa systemaattisesti tavuviiva. Hohoi, kustannus-toimittaja! Myös repliikkiviivat on merkitty tavuviivoilla. Miksi ihmeessä? Tässäesseessä teen sen verran väkivaltaa Design-sitaateille, että korjaan viivat oikeaan,niille hyvästä syystä designattuun muotoon, siis puolipitkiksi.

9

ja kuvista koostuvaa kollaasiteosta Moulin Extra Beauté (Poesia).15

Kuvilla, väreillä ja typografialla herkutteleva teos on komea kuinkarkki, teksteiltä olisin joiltain osin toivonut hieman enemmän.Kalin taas maalaa yksinomaan kielellä, esimerkiksi näin: ”Nainen OiNainen! nousee pikkumustasta Armani-aallokosta.” (s. 78) Tämä lauseon minusta jostain syystä tavattoman viehättävä. Se on hattarankevyt,ja samalla se onnistuu ilmaisemaan jotain oleellista odotuksista, joitakäsitteisiin ”nainen” ja ”mies” kulttuurissamme liitetään.

Hyvän yön puisto taas sisältää monenmoisia henkilöhahmoja, niinihmisiä (kelloseppä, ojankaivaja, myrkyttäjä, liikennepoliisi, sijais-opettaja) kuin esineitä (laatikko, mopo, kerrostalo, kenkä). Tapah-tumapaikkoina ovat jokapäiväiset ympäristöt (puisto, kauppa, liiken-ne, metsä), arkiset elementit toistuvat (liikenteenjakajat, liikenne-ympyrät). Järventaustan teos on kuitenkin kaikkea muuta kuinjokapäiväinen. Se on poikkeuksellisen omalakinen tavoilla, joita yritänseuraavaksi sanallistaa.

3. Mennään jo eksymään Hyvän yön puistoon!

3.1. Syntaksisirkus ja muutama vempele sieltä

Hyvän yön puistossa ortografia on kohdallaan, pilkutus jopa oppi-kirjamaisen tarkkaa. Järventausta ei juuri luo uudissanoja, joitainpoikkeuksia lukuun ottamatta (esim. ”lähi-itäisin” paikka, s. 41).Teoksen kielellinen erityisyys ei piile sanastollisella tasolla, vaansyntaktisissa syvärakenteissa.

Järventausta kasaa epäkonventionaalisella otteella yhteen lausek-keita, lauseen rakenneosia. Sanoja ei yksinkertaisesti ole tapana

_____________________15 Heikkisen kirjaa tarjoillaan runona, myös kirjan selkämyksessä: ”Viette-

levä maailma. Runokirja täynnä kauneutta. Vastustamatonta.” Tekstit ovatkuitenkin ehtaa proosaa. ”Jännäksi” (ja ilmeisesti siksi joidenkin mielestäautomaattisesti ”runoksi”) kirjan tekee kokonaiskonsepti, jossa Heikkisentekstit, kuvitus ja taitto kaikki yhdessä muodostavat eräänlaisen kirjan mittaisenja taidekontekstissaan yllättävän provokatiivisen väitteen: nautinto on kuulkaasihan jees! Ele, konsepti, ”ripustus”, käsitteellinen teko jne. eivät kuitenkaan oleminkään genren yksinomaisuutta. Ne on vain käytännössä jätetty runoudelle,koska proosan tekijät ovat keskittyneet muihin asioihin. Tarinan luominenilmeisesti riittää suurimmalle osalle teoksi ja teokseksi.

10

yhdistää näin: ”Me olimme perustaneet jo postimerkin.” (s. 48)Odotuksenmukainen merkitys kääntyy virkkeen sisällä yhtäkkiäaivan muuksi kuin mihin lauseen alku vihjaa. Järventaustan lukijattoki tietävät odottaa odotusten rikkomista, mutta ainakin minutkirjailija onnistuu yllättämään aina vain uudestaan.

Tästä huolimatta Hyvän yön puisto ei pidä meteliä erityislaatui-suudestaan. Kirjan lauseet ovat tyylilajiltaan usein toteavia, jopalakonisia: ”On kellastunutta olla olemassa.” (s. 19) ”Päivä oli käynytsyntymässä.” (s. 43) Aivan kuin teos sanoisi jokaisella sivullaan: Eitässä ole mitään ihmeellistä, että olen tällainen, minä nyt vain olentällainen! Hyvän yön puiston ilmaisu henkii järkähtämätöntä,anteeksipyytelemätöntä itsetuntoa, jossa ei ole ripaustakaan itse-tehostusta. Kombinaatio ei ole aivan tavallinen.

Odotusten rikkominen on usein hyvin hienovaraista: ”[M]utta seei voi millään, edes kengänkärjelleen, osoittaa, että se pitää siitä.” (s.57) Osoittaa-verbiä käytetään tässä kieliopillisesti aivan oikein, muttasilti poikkeuksellisesti (osoittaa jotain jollakin, siis kengänkärjellään,olisi norminmukaista). Välillä horjutetaan ärhäkämmin myös virk-keen semanttista tasoa: ”Alaharjanteelta heille näkyi valmis turve-peitteinen maailma, ylös, irti heistä.” (s. 48)

Alistuskonjunktiolla ”kun” alkava virke avaa tulevaan aikaanviittaavan tapahtumaryppään tavalla, jossa kausaliteetit singahtavatkuvittelun voimasta arvaamattomiin suuntiin: ”Kun kala on paistu-nut, pidän häntä hihasta kiinni ikkunassa, hän suuntaa katseensavesikkoon, joka liikuskelee rannikolla.” (s. 15) Joskus tosiaan voikäydä niinkin, että hellan ääreltä päädytään veden varaan yhden jasaman virkkeen varassa. Näin hauskasti Hyvän yön puisto pelaahumelaista biljardia!

Entä mitä tarkoittaa ilmaisu ”työkello oli loppunut” (s. 19)? Aikavoi loppua (kesken), mutta kuinka kello ”loppuu”? Kellosta voivatpatterit loppua, kello voi seisahtua ja työkin voi loppua. Järventaustakäyttää suvereenisti suomen kieltä ja uskaltaa siksi ottaa myösvapauksia, joita kukaan ei ole hänelle varmasti tuputtanut. Pienenlapsen tai vierasta kieltä opiskelevan maahanmuuttajan tavoin hänluo hurjin harppauksin yhdistelmiä, assosiaatiokiteytyksiä, jollaiseksimyös kellon loppumisen voi ymmärtää.

Homonymian odotuksenvastainen käyttö kuuluu myös Järven-taustan poeettisiin keinoihin. Kun kelloseppä ”oli ajatellut omanliikkeensä perustamista” (s. 32), ollaan tuon yhden pienen omistus-päätteen tähden aivan muualla kuin putiikkia perustamassa. Liike on

11

jo olemassa: ”Miten paljon hänellä olikaan liikettä.” Adessiivi (-lla/-llä) inessiivin (-ssa/-ssä) tilalla tekee liikkeestä itsenäisen liikkujaannähden, mutta samalla liike on jotain, jonka voi omistaa. Liikeesineellistyy, ja partitiivi vieraannuttaa entisestään.

Mutta missä on liikkeen paikka? Haluaako liike, tahi tavaroiden jaolentojen siirtelyyn erikoistunut liikenne, toimia inhimillisestäohjauksesta irrallaan? Tämä ressukka on ainakin eksynyt: ”Liikenneväsyy siitä, ettei kukaan tule ja ohjaa sitä pois.” (s. 56) Liike(nne)tarvitsee kielenkäyttäjää, joka on ”yhtä aikaa läpi liikkeessä japuheessa” (s. 69). Liike(nne) saattaa jopa tarvita ”minää”, jolla onTehtävä, liikkeen ylläpitämisen painava vastuu: ”Muuten ajatuksis-sani on päällimmäisenä vain koko ajan liikkuminen ja liikuttaminen.Se on minun tehtäväaluettani, täälläkin. […] Haluttiin joku jokasiirtää.” (s. 63)

3.2. Partitiivi ja täsmällisen epämääräisyyden lumo

Yllätyksellisyydestä huolimatta Hyvän yön puistosta löytyy toistuviakeinoja, joista yksi on partitiivin käyttö. ”Heitä heilui siellä edes-takaisin eikä heistä oikein tiennyt. […] Heitä ja heidän jalkojaan oliriipuksissa.” (s. 19) Hyvän yön puiston subjektit ovat tyypillisestiosaobjekteja, toiminta koskee rajaamatonta joukkoa, eikä toiminnanlopputuloksesta ole täyttä varmuutta. Kutsun tätä Järventaustanilmaisun aspektia täsmälliseksi epämääräisyydeksi, jota löytyy erimuodoissaan lähes joka sivulta: ”Oli onnea.” (s. 42)

Epämääräisyyttä käsitellään myös temaattisella tasolla, eksisten-tiaalisena kokemuksena. Esimerkiksi osiossa ”Täydellinen kauppias”ujous ja epävarmuus näyttäytyvät liikkeenä, jota ei viedä loppuunsaakka; jotain on koko ajan tapahtumaisillaan: ”[H]än on aivanheittelehtimässä itsensä kanssa, hän on kääntymäisillään […] onmelkein valmis puhumaan noille ihmisille” (s. 28).

Täsmällinen epämääräisyys voi olla myös avointa ambivalenssia,tarkoituksellista ratkaisemattomuutta: ”Hänen oli venyttävä, veny-tettävä itseään, joustamatonta puuvillakangasta, että pääsisi yrityk-sessään loppuun asti.” (s. 10) Onko tekstin ”hän” yhtä kuin jousta-maton puuvillakangas (joka toimisi tällöin subjektin määritteenä),vai onko kyse listauksesta: on venytettävä itseä ja puuvillakangasta?Pilkun käyttö mahdollistaa molemmat tulkinnat, sillä konteks-tuaaliset vihjeet ovat minimissä. Kieli ei aja tässä kirjassa eheän,yhtenäisen tulkinnan asiaa.

12

Kun kaunokirjallista teosta luonnehditaan epäeheäksi, kyse ontavallisesti kielteisestä arviosta. Jotakin puuttuu – se mystinen eheys,joka puolestaan on arvo sinänsä. Hyvän yön puisto antaa piut pauteheyden vaateille. Teoksessa yhtenäiset muodot silputaan tietentahtoen palasiksi.

Seuraavassa tekstiesimerkissä ollaan kaupassa. On helppo kuvitellatilanne, jossa hyllyjen takaa pilkistää asiakkaan päälaki. Kirjailijanappaa sen sankariksi tarinalle, joka alkaa sanoin: ”Päälaki olinäkyvä.” Havainnon perään lähtevä kirjoitus alkaa kuitenkinnopeasti hajottaa kuvaa:

Se oli rullattu päälaki […] joka piteli voidelluksi jo tullutta pullasutia

tärisevässä kädessä. Mitä se ajatteli? Jos se olikin vain roikkuva käsivarsi

leipähyllyjen välissä ja voiteluun tarkoitettu kananmuna riippui leipähyllyltä

murusten muodostamassa ketjussa. Mikä se oli yksin? […] Kun päälaki oli

erotettu omakseen, minkä osien kanssa se kävi käsi kädessä? […] Se käveli

käsi kädessä sateessa polvituki toisessa kädessä […] (s. 22)

Aineen olomuoto on ajateltava lause lauseelta uusiksi. Otetaan ensinkananmuna. Kun se on ”voiteluun tarkoitettu”, se on raaka. Muttakoska muna ei ole partitiivissa (kananmunaa riippui leipähyllyltä), onsyytä olettaa että kyse on kokonaisesta munasta kuorineen päivineen.Jos muna olisi rikki, limainen läpinäkyvä munanvalkuainen voisi”riippua” leipähyllyltä. Kuitenkin tässä virkkeessä ehjä muna riippuu,vieläpä ”murusten muodostamassa ketjussa”. Maassa lojuvat murusettoki voivat muodostaa metaforisen ketjun, kuten Hannu ja Kerttu-sadun lukijat hyvin tietävät, mutta tässä kvanttiajan konstellaatiossatodella roikutaan vertikaalisesti.

Entä sitten tarinan sankari, rullattu päälaki, kuinka sillä voi ollatärisevä käsi? Kuinka se voi ajatella? Minkä kanssa se kävelee käsikädessä? Vieläpä polvituki kädessä? Kun ruumiinosia tällä tavoinerotetaan ”omakseen”, mieleen alkaa nousta Hans Bellmer -tyyp-pistä kuvastoa. Järventausta ei kuitenkaan tee surrealismia16 vaan

_____________________16 Surrealismi ja ”unen logiikka”, tuo rasittava jokapaikanhöylä, yhdistetään

tavan takaa Järventaustan poetiikkaan. Kun Järventaustan vuonna 2009 ilmes-tynyt runokokoelma valittiin Tanssiva karhu -kilpailun ehdokkaaksi, raati aloittivalintansa perustelut näin: ”Liputettu päivä etenee alitajunnan ja unen logii-kalla”. Myös Hyvän yön puistoa on selitetty unen avulla (ks. edellä mainittu,Kritiikissä julkaistu, teoksen vastaanottoa analysoiva keskustelu). Tämä ei ole

13

pikemminkin merkityksiä muuttavista pikkiriikkisistä elementeistärakentuvaa sadunomaista kielifilosofiaa, huumoria unohtamatta.

3.3. Liukkaat pronominit ja järjestystä rikkovat kahdentumiset

Persoonapronominit ovat Hyvän yön puistossa henkilöhahmoja siinämissä liikennepoliisit, laatikot ja ojankaivajatkin. Kirjassa seikkailevatniin ”sinä” kuin ”minäkin”, joista jälkimmäistä Järventausta käyttääteoksen eniten proosaan avautuvassa loppuosiossa. Kirjailija hyö-dyntää ilkikurisesti samastumisefektiä, lukijan halua peilata ”minän”kautta itseään, jonka tuo pronomini lähes vääjäämättä tuo mukanaan:”Muistutan ihmistä.” (s. 66)

Teoksen alkupuolella kuitenkin seurataan proosan ylittämätöntäsupersankaria, yksikön kolmatta persoonaa, jolle Järventausta onluonut kontrastiksi kiinteähkön, yhtenäisen ryhmän, ”meidät”17 ja”heidät”. ”Hän” ei toki ole yksi ja sama, vaan voi luiskahtaa järven-taustamaiseen tyyliin ulos lauseen vankilasta ja ottaa noin vain uudenolomuodon. Jos lause esimerkiksi nappaa subjektikseen ensin mopon(”Hän oli paksu, kulkeentunut, kuin maksullisista kangastukoista jaerityyppisistä materiaaleista koottu hienotunteinen mopo”, s. 7),taivuttaa se jo kohta toimijansa sillaksi:

Siksi hänen lähtönsä ei ollut kuin pitkän vähittäinen kaatuminen, kun se

lopulta laskeutuu alleen ja muodostuu silta, jota kaatajan jälkeen kaikki

seuraavat. (s. 8–9)

valtava yllätys, onhan jo kirjan nimessä sana ”yö”. Jotkut tekstikohdatkieltämättä tuovat mieleen nokturnaaliset visiot, jopa painajaisunet: ”[K]enkäei nuku yhtä rauhallisesti kuin tavallisina öinä, pääasiassa keskiöinä, jolloinkalusteet irtoavat liimasta ja nekin nuokkuvat ilmassa.” (s. 36–37) ”Ja niin alkoivesi pyöreänä nousta joka taholta. Se löi ja rutisti mutta ennen kaikkea seisoivalkoisena keittiön pöydän vahakankaalla ja liikutti suutaan.” (s. 42–43)Kirjailija itse sanoo unen logiikasta näin: ”Aluksi olin todella ärtynyt tuosta,mutta nyt hyväksyn, että runoni johtavat tämäntyyppiseen ajatukseen. Muttasilti se on täysin vastoin sitä mitä minä teen ja miten ajattelen. […] En kirjoita’tiedottomassa’ tilassa. Voin toisinaan ottaa jotain alkuperäistä talteen, mutta olensilti täysin hereillä, virkeä ja hyvinvoiva, kun tätä teen.” (Em. keskusteluKritiikissä, s. 102)

17 ”Me naureskelimme lehtien välistä noin kaiken saartavaa kömpelyyttä,josta hän ei ollut millään kehittynyt pois […]” (s. 7).

_____________________

14

Nyt joku saattaa huudahtaa: ”Virhe! Tuossahan on kieltolause,vieläpä kuin-vertausta hyödyntävä kieltolause! Ei henkilöhahmojakieltämällä luoda! Eivätkä vertaukset ole totta, nehän ovat…vertauksia! Argumentaatiovirhettä, jossa abstraktiota kohdellaanikään kuin se olisi totta, kutsutaan reifikaatioksi! Ettäs tiedät!”

No, Hyvän yön puistossa tämä kaikki on mahdollista. Silta syntyy,ja ”pääasia tässä on se, että he kaikki ylittävät siltaa” (s. 9) – jopa”hän” itse. Hän, joka antoi sysäyksen rinnastukselle ”kuin pitkänvähittäinen kaatuminen”, vieläpä negaation kautta, ”hänen lähtönsäei ollut kuin”.

Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, millaisia mikro-liikahduksia kyseisen virkkeen sisältä löytyy. Miltei huomaamattatapahtuu kaksi eriskummallista kahdentumista: yksi yhtenäinenmuuttuu kahdeksi erilliseksi samalla kun subjektin identiteettiyhtenä paradoksaalisesti säilyy (”se laskeutuu alleen”, ts. itsensä alle).Myös liikkeen alkuun sysäävä suunta muuttuu (passiivinen kaatu-minen muuttuu aktiiviseksi kaatamiseksi). Tällaisiin keinoihin en olejuuri muissa kirjoissa törmännyt, Hyvän yön puistossa sitäkin useam-min.

3.4. Negaatio

Edellä esiin noussut negaatio ei ole mikään yksittäinen kumma-jainen Hyvän yön puistossa. Kieltolauseet ovat partitiivin ohellateoksessa taajimmin toistuva kielellinen erityispiirre, jota hyödyn-netään alkusivuilta viimeisille sivuille asti. Havainnollistan keinoaseuraavalla laajalla, mutta ei suinkaan definitiivisellä listauksella(korostukset lisätty):

Hän ei tullut syksylläkään […] Hän ei tuntenut tässä talossa yhtään

kahvaa, hän ei tuntenut tämän talon todellista merkitystä, meidän joka-

päiväisiä huolia saranoista. (s. 7) Hän ei ylpeänä osannut katsoa varhain

taakseen […] Hän ei ollut maihinnousua suunnitteleva järjestäjä […] (s. 8)

En tiedä, mistä tulin hänen luokseen. […] Ei ole merkityksellistä, tulinko

minä ensimmäisenä. […] Hän ei ollut epäsiisti. En olisi koskenut häneen,

jos hän olisi ollut siivoton. (s. 12) Sitä täytekakkua ei ollut nostettu suulle.

(s. 13) Se ei aio enää koskaan mennä kauppaan, ei, ei. (s. 20) Ei käsi

kädessä ja puuvillaneule löysästi säikeiden ja ruston mukaan ommeltu,

laskeva ja nouseskeleva. Ei muotiliikkeen myyjän vierustoveri lounaalla tai

optikkoliikkeessä apulaisen kanssa kaivertamassa kehyksiin turvalukko-

15

koodia, ei makutuomarina. (s. 27) Ei ole olemassa myrkyttäjää, joka sanoo

ei. (s. 38) Hän ei voi ymmärtää, miten harmiton esine, teline, ei säkenöi

[…] Hän ei saa verhonpidikettä sormiensa väliin. (s. 48) Hän ei ollut. Hän

ei ollut huohottava liiasta henkisyydestä eikä hän kolistellut päin

penkkejä ja jakkaroita. (s. 68) En erottelisi häntä vain sillä varjolla, että hän

käy välillä yhtä kelmeäksi kuin toisetkin. En nipistäisi kantapäitäni ja

hymyilisi samalla kuin kirves. […] Häntä en voi ympäröidä. (s. 72) En

kiellä itseltäni enää mitään. (s. 76) En puutu tähän. (s. 77) Ihmeellistä, että

he eivät tartukaan kaikkeen, kaulukseen ja suojalakkiini. (s. 79)

Mistä on kysymys? Mihin Järventausta kielloilla pyrkii? Vastaus onhämäävän yksinkertainen: kielenluontiin. ”Kieltämisen tekee mer-killiseksi sen suhde maailmaan, jossa mitään ei-olemista tai ei-tapahtumista ei ole sellaisenaan, vaan kiellot ovat aina ihmisenverbaaleja luomuksia”, kirjoittaa Sakari Katajamäki Nuoren VoimanKielto-teemanumerossa negaation eri funktioita ruotivassa oivalta-vassa artikkelissaan. ”Mitä tahansa asiantilaa koskevaa kielteistäväitettä voi aina täydentää loputtomilla uusilla kielloilla […].”18

Toisin sanoen negaation alkemiassa sanoja syntyy, ja myös merki-tyksiä syntyy: kielletty asia syntyy lukijan päässä sillä hetkellä kunkielto on päästetty ilmoille.

Hyvän yön puistossa kielletään hyvin spesifejä asiantiloja, joilla eiole suoraa kausaalista suhdetta edellä tai myöhemmin kerrottuun.Kiellot eivät myöskään kumpua lukijan oletetuista odotuksista; neovat jälleen kerran, Hyvän yön puistolle ominaiseen tapaan, odotuk-senvastaisia kielellisiä tekoja. Negaation voi siis nähdä tekstin tuotta-misen metodina: mitään kerrottua ei ajeta määritelmän liekaan, vaanasian ympärillä kierrellään ja juttu pidetään näin avoimena. Ker-ronta-akti nousee itse koholle, samalla kun kerrottu asia menettääkieltojen kautta mahdollisuutensa olla jotain tiettyä.

4. Muutama kokoava huomio (ja pari karkaavaa ajatusta)

Kaj Kalinin Design ja Silja Järventaustan Hyvän yön puisto ovat hyvinerilaisia teoksia, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä, millä saattaaolla jotain tekemistä sen kanssa, että Mahdollisen KirjallisuudenSeura on halunnut palkita ne.

_____________________18 Sakari Katajamäki: ”Kieltojen pitkässä lieassa”. Nuori Voima 1/2009, s. 4.

16

Ensinnäkin molemmat teokset vaativat lukijaltaan absoluuttistatarkkaavaisuutta. Taiten tehty lukuromaani mahdollistaa kielenmatkaan heittäytymisen, jopa unohtumisen. Lukija voi vajota medi-tatiiviseen tilaan, jossa kieli kannattelee eteenpäin, johdatteleehaluttuun maaliin. Ja ei, näissä virkkeissä ei ole koiraa haudattuna! Eiole pieni saavutus kirjalta, jos se saa lukijan eläytymään (kokemaanempatiaa ja identifioitumaan, kuten eläytymistä englannin ja ranskankielessä kuvataan). Mutta myös toisenlaisia poeettisia troppejatarvitaan.

Järventaustan kieli neuvottelee edetessään jokaisen jo syntyneenlukusopimuksen uusiksi. Tämä voisi synnyttää lukijassa ärtymystä,tunteen sekavuudesta, tahallisesta vaikeuttamisesta, mutta jokinvaikeasti sanallistettava piirre Järventaustan ilmaisussa pitää raken-nelmaa kasassa. Kyse on, muun muassa, kielenkäytön varmuudesta,erikoislaatuisesta rauhallisuudesta. Vaikka Järventausta horjuttaa alatilauseensisäisiä hierarkioita ja keppostelee kielen kanssa, lauseetlaskeutuvat ehdottomina ja lupaa kyselemättä lukijan eteen – ne onvain otettava vastaan.

Kalinin teos taas ei edes tarjoile itseään kertomuksena. Se annos-telee sanottavansa pienemmiksi palasiksi, sellaisiksi, jotka on helpponautiskella vaikkapa metromatkan varrella, kuten muuan MKS-jäsenDesignin lukukokemusta luonnehti. Tämä ei silti tarkoita, että kirjanvoisi huitaista aivoihinsa ajattelematta. On pikemminkin niin, ettäKalinin virke ajatteluttaa, peräti häiritsee lukijaa ainakin muutamanpysäkinvälin ajan: ”Uutuus on sitä edeltäneiden tapahtumien sir-pale.” (s. 95) Tätä efektiä Aforismeja raiteilla -kampanja on myöskoettanut vaihtelevin tuloksin houkutella esiin.

Omalaatuinen huumori on toinen seikka, joka yhdistää molem-pia teoksia. Designin vitsikkyys on mainosvalomaisempaa kuin Hyvänyön puiston hiljainen mutta syvällä tuntuva hykerryttävyys, jotatuottavat esimerkiksi tällaiset veitikkamaiset väittämät: ”Kenkäliikkuu lattiassa liikkeenomaisesti.” (s. 37) Design kujeilee toisellatapaa. Kalinin kirjan mottona on, tietysti, Lorem ipsum dolor sit ametjne. (”Leiskaa imitoiva täyteteksti, muka latinaksi, kyllä.” s. 52)Teoksessa käytetään käännösrobottia kirjallisena keinona, mikä ontässä tapauksessa harvinaisen perusteltua, ovathan monien halpa-tuotteiden käyttöohjeet koneen kääntämiä (ja nämä käännökset ovatmelkein aina huvittavia). Lopussa on hauskimmat koskaan lukemanikiitokset.

Kolmas yhteinen piirre on se, että sekä Designista että Hyvän yön

17

puistosta on hyvin vaikea tehdä järjellistä parafraasia. Jos yritän sanoavaikkapa Järventaustan teoksesta jotain yleistä, olen heti ongelmissa.Eihän se noin mennyt, missään lauseessa ei noin sanottu! Nekriitikot, jotka ovat turvautuneet ”unen logiikkaan” ja vastaaviinyleistyksiin koettaessaan selittää Hyvän yön puistoa lyhyesti kritiikinlukijoille, ovat jättäneet tämän tosiasian huomiotta.

Muuan kollega jaksaa ihmetellä, miksi kaunokirjallisen teoksen,etenkin runouden, vastaanotossa aina kiinnitetään huomio lausee-seen. Kirjailijalla joko on tai ei ole ”hyvä lause”– mitä se sittentarkoittaakaan. Niin, mitä se tarkoittaa?

On teoksia, joista tuntuu mahdottomalta irrottaa sitaattia. Luku-kokemus voi olla huikea, mutta kun sitä koettaa toiselle todistaatarkkaan valitun sitaatin avulla, teksti yhtäkkiä tyhjenee voimastaan.Lässähtää pannukakuksi. Kritiikki on tämän ongelman kanssa teke-misissä jatkuvasti. Sitaatti ei lämmitä eikä valaise. Se on kriitikontekstin sisälle väkivalloin pulttaama alaston orpo raukka, erossaomistaan. Proosan, toisinaan myös runon, lauseet kaipaavat useinympärilleen lausetta laajempia tekstikokonaisuuksia ollakseen omas-sa elementissään. Ehkä tästä syystä ”hyvän lauseen” ylistys on jonkinsortin (itse)petosta?

Design on siitä jännä kirja, että sitä lukiessa tekee mieli irrottaa,repiä erilleen, ottaa rivillinen sieltä täältä ”käyttöön”. Tekee mieli”ostaa” lause, mihin Kalinin vahvasti tyylitelty kieli epäilemättäpyrkiikin. Kuten Kalin toisaalla huomioi, design liittyy ”ostohalun-tekokykyyn”19. Designatut kirjat sekä kirjojen sisältämät designatutsanat – lauseet, virkkeet, kappaleet, luvut, osiot – kamppailevat tässäsiinä missä muutkin markkinoille tuodut tuotteet.

Samaan aikaan Design tekee tyhjäksi moiset irtirepimiset. Senlauseet eivät ole käyttölauseita, implantteja tai ostettavia tuotteita.Aforistisesta pohjavireestä huolimatta niitä on vaikea kuvitellamuihin konteksteihin, huoneentauluksi, mietelausekokoelmaan.Ehkä Designin lauseet ovatkin Bonk-tavaroita?

Neljäs Designia ja Hyvän yön puistoa väljästi yhdistävä piirre onniiden pyrkimys luoda analogioita esinemaailman ja kielen välille.

_____________________19 Kaj Kalin: ”Finnish Design kuoli, so what?” Johannes Ekholmin toimit-

taman, Designmuseon Don’t Shoot the Messenger -näyttelyn yhteydessäjulkaistun teoksen Graafinen suunnittelu. Käytännöt, tekniikat, strategiat arvostelu(Helsingin Sanomat 13.10.2013). Designissa ostohaluntekokyky ilmaistaan näin:”Tavara piileskelee muodossaan, koska haluaa selvitä kassalle hengissä.” (s. 36)

18

”Tuotteen tiedostamaton on tuotanto. […] Tuotteella on kerron-nallinen rakenne, joka perustuu tiettyyn näkökulmaan”, Designväittää (s. 36). Shoppailun syyt voisi kaapia strukturalistien juoni-rakenteiden kuvauksista (hirviön voittaminen, ryysyistä rikkauksiin-kaava jne.) Ja vaikka esineen ei romaanin lailla tarvitsisi olla”uskottava” (ks. tämän esseen avaava Kalin-motto), on se romaanintavoin kovin, kovin altis tulkinnoille: ”Kun esine puhuu, se ei yleensäsano mitä tarkoittaa, kunhan viettelee ja oireilee, mokoma.” (s. 36)

Hyvän yön puiston myrkyttäjä vaalii kenkää kuin koiranpentua:”Hän on arvostanut jokaista esinettä täällä ja antanut yhdelle nimeksikenkä, ottanut sen syliin.” (s. 36) Myrkyttäjä on siis nimeäjä, taioikeastaan Luoja-Nimeäjä, koska hän operoi yleiskäsitteillä – kuu-linko jonkun jo mainitsevan sanan ”Derrida”?

Esineitä ja kieltä vaalitaan, elotonta inhimillistetään20 ja inhi-millistä esineellistetään molemmissa teoksissa. Sekä Kalin ettäJärventausta etsivät tilaa ei-inhimillisille, ihmiseen palautumattomillenäkökulmille: ”Miltä käsi tuntuu kivestä? Miltä uimari tuntuuvedestä? Miltä sanominen tuntuu suusta? Miltä poimija tuntuumustikan juuresta? Miltä poranterä, sädejäte ikikalliosta?” (Design, s.133) Hyvän yön puiston Laatikko-jaksossa, jossa Järventausta eläytyylaatikon kokemusmaailmaan, on jopa kehityskertomuksen aineksia.

Koska molemmissa teoksissa kielessä oleminen on olemassaolonydintä, ja koska parafraasit ovat p:stä, päätän esseeni kahteen loppu-mottoon, joiden toivon heittävän jos ei lämpöä niin ainakin valoakaiken edellä kerrotun ylle.

On perusmuoto, taipumaton substantiivi. On vartalo, ei suffiksia.

Olen olemassa, kyllä! mutta miten? Se ei selviä.

– Kaj Kalin, Design (s. 169)

Tiedän, miksi olen täällä. En pysty sanomaan sitä.

– Silja Järventausta, Hyvän yön puisto (s. 63)

_____________________20 ”Kun laite on älynnyt sinut, tee palvelus: jousta nopeus- ja mukavuus-

vaatimuksissa. Tästä laite rentoutuu ja kumppanustuu.” (Design, s. 79) Kenkälaitetaan laatikkoon, ”jossa se voi kasvaa hyväksi ja iloiseksi kengäksi” ja ”nauraailoisesti, vaikka sitä kiristäisikin kasvoista, nahasta” (Puisto, s. 37).

19

Sinikka Vuola

Sanat näyttelevät, kädet todistavatKaj Kalin: Design

TÄLLAINEN TEOS VOISI OLLA PAITSI KAMMOTTAVAMYÖS HYVIN RASITTAVA.

Mutta Kaj Kalinin Design on kirjoitettu ennen kaikkea lukijalle. Seon lukijan teos, lukijan tila. Design merkitsee aitoa kohtaamista. Seon tekstinä, ajatuksina, puheena jatkuvasti läsnä, se on pinnalla jasyvällä. Lukija nauraa ääneen Kalinin vahvan näkemyksellisyyden jatäsmällisten havaintojen herättämästä ilosta.

Teoksen monipuolisuus ällistyttää: se on analyysi, puheenvuoro,proosateos, hyvin pitkä aforismisarja, sähkösanomia, runoelma,tiesmikälie. Kollaasi se on. Tekniikaltaan ja tyylillisiltä ominai-suuksiltaan se koostuu listauksista, kerronnasta, interjektioista, fak-tasta, fiktiosta… ja näiden sisään madeleineleivottuna valtavastaVarastosta, designtietoudesta. Design vaikuttaa olevan kaikesta kaik-kea, kaikille.

Kalin ottaa liberaalisti lähes minkä tahansa kuvion tai muodon jakäyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Kalin yhdistelee tajunnanvirta-maisessa kielellisessä palapelissään muista yhteyksistä tuttuja ilmai-suja, historiaupotuksia, ”lehtikieltä”, nonsensea (titityy!) valtavaanmäärään detaljeja ja tietovarastoa – ja onnistuu luomaan vaikutelmanvahvasta fyysisestä ja filosofisesta läsnäolosta. Lukija käy penkomassanäin avattua Varastoa, lukeutuu sinne yhä uusia reittejä.

Design on polyfoninen teos, fokalisoijat vaihtelevat romaani-maisesti: irvokkaanoloisia ohjeita Aalto-yliopiston hakuprosessiavarten, ääniä luennoitsijan suusta, konsultin suusta, myyntimiehensuusta, myyntimiehestä ja kaikesta, kommentteja syydetään kokoajan edestä ja sivulta, monen monet äänet tulevat läpi, näkyviin:nykymaailman osuva analogia sirpaleisuudessaan. Viihde on tapanatarjota maittavin, sopivin annoksin, mutta Designin jokainen pirstaleon niin terävä, että kokonaan nieleminen onnistuu vain vähin erin;

20

märehtien; satakertaisesti. Sen yksityiskohtia jää tunnustelemaanpitkään.

Kalin ottaa suuria vapauksia ja osoittautuu ennakkoluulottomaksikirjoittajaksi. Mikä muukaan sopisi muotoilua laajasti käsittelevänteoksen formaatiksi kuin avoin, täysin vapaa muoto?

Kalin kirjoittaa hyvin. Myös kieli poskella, rumankauniisti kir-joittaa hän. Design on vakuuttavalla ja vaikuttavalla suomen kielellälaadittu kuusiosainen tekstikollaasi, joka on kaikkea muuta kuinhajuton ja mauton: siitä heijastuu vahvasti kirjoittajan oma asenneaineen ja ideoiden historiaan. Samalla on selvää, että kyse on yhdenaikakauden kiteyttäjän ja tulkin muotoiluista.

~ Väliotsikko ~

Kalin ohjaa lukijan huomion tärkeisiin yksityiskohtiin, joita eimuuten tulisi erikseen ajatelleeksi. Designin lukeminen merkitseemainittua läsnäoloa: paneutumista, herättämistä, esille ottamista,huomion suuntaamista.

Ajattelenko yleensä arkipäiväni keskellä esimerkiksi sitä tosiasiaa,että myös titaaniruuvi on designia? Se jos mikä on suunnitteluntulosta. En ajattele, mutta Kalinin teoksen myötä nämä selviöttarjoutuvat vastaanottavaiselle mielelleni tarkkailun ja pohdinnankohteeksi. Design aidosti kiinnittää huomion sellaiseen objektiin jaseikkaan, jota ei erikseen tule ajateltua loppuun saakka. Design aidostiilahduttaa, virkistää ja havahduttaa.

Esimerkkejä riittää teoksessa siinä määrin, että palaan hetkenpäästä hiukan tarkemmin pariin kuvaavaan tapaukseen (toisena juurititaaniruuvi) ilmentääkseni sitä, miten yltäkylläinen cornu copiaeKalinin teos käytännössä on, miten se pursuaa oivalluksia yksittäistenkuviensa, lauseidensa, huomioidensa ja viittaustensa kautta.

Myönnän auliisti, että kaltaiselleni maallikolle design-käsitteestätulee kaikkein ensimmäiseksi mieleen esteettisyys, funktionaalisuus,valmistettavuus ja tuotantokustannukset. Harvan aikuisille suunni-tellun objektin tai konseptin kohdalla mietin lähtökohtaisesti vaik-kapa turvallisuutta. Designia lukiessa huomioni ohjautuu myösmelkoiseen itsestäänselvyyteen: mietin, mitä tarkoittaa, että jokin onsuunnattu ja suunniteltu ylipäätään ihmiselle. Kalinin teoksen suuripotentiaali perustuu paljolti juuri ihmiskeskeisyyteen. Miten ihmi-sen olosuhteita (kaikkea meitä ympäröivää) on helpotettu ja paran-nettu?

21

Titaaniruuvin ja luun liitto

Lukemisen voi aloittaa mistä vain kohdasta. Voidakseen ymmärtääKalinin Designia lukijan ei tarvitse seurata mitään aiempaa pohdintaa.Teoksen fragmentit eivät itsessään ”johda mihinkään”. Tämäntähden se, mitä itsekseni kutsun perinteisen proosan kaariluku-kokemuksen saturaatiopisteeksi, ei Designissa tule milloinkaan vastaan:Design ei ole ”rakentamassa” mitään.

Tyylillisesti teos on heinäsirkka tai muu gertrudesteinhyönteinen:ehdottoman fragmentaarinen, ehdottoman hypähtelevä. Teos muo-dostaa ehdottoman epäkaaren. Hypähtelevyys ei häiritse lukemista:Kalin on onnistunut rakentamaan teoksen siten, että kaikki onmahdollista. Design on Suuri Sateenvarjo, jonka alle Mahtuu. Välilläluen puhtaan kerronnallista materiaalia, joka yhtäkkiä jatkuukintarkkana, spesifinä tietona: iskuina.

Kalin upottaa kyntensä, sieraimensa, kaivinkoneensa, metallin-paljastimensa milloin mihinkin maaperään, humukseen, kompo-siittiin, kultajauheeseen, glitteriin… Yllättäviä vetoja ja siirtymiäkohtaa tämän tästä – lukijana jään odottamaan: mitähän seuraavaksi?Mitä nyt tulee, mitä tapahtuu? Mitä sanotaan muovin ja liikenne-ympyröiden ja prinsessapatjaherneiden ja suupuhalletun musliini-kristallin ja muiden lukemattomien yksityiskohtien jälkeen? Mitäsanotaan lukemattomien yläkäsitteiden jälkeen? Mitä sanotaanHiroshiman ja Nagasakin (kun ”täydellisimmän designprosessinesimerkit pudotettiin”) jälkeen?

Kalinin teksti on jatkuvassa liikkeessä, mikään ei pääty, pysähdy,lakkaa, haihdu.

Teokselle ominaista ovat yllättävät ketjutukset, yllättävien ainestenalkemistinen yhteen tuominen. Näin lukija ilahtuu aidon havahtu-misen eli oivalluksen äärellä. Nauroin usein ääneen lukiessani – näke-misen voimasta, ilosta. Design herättää myös voimakkaan jakamisenvietin: ”Kuunteles tätä, entä tämä, kuuntele!”

Poimin nyt pari yksittäistä tapausta Designin loputtomilta vai-kuttavista esimerkeistä, jotka inspiroivat minua lukijana. Ylipäätääntässä lukijaan vahvasti suuntautuvassa teoksessa minua kiehtoo japuhuttelee sen kyky kiinnittää huomioni niin moneen tuttuunseikkaan, jotka ovat todellisille havainnointimekanismeilleni käytän-nössä lähes vieraita.

Titaaniruuvin ja luun liitto. Niin häikäisevän upea, että siitä täytyy saada

22

röntgenvedos sohvaseinälle. Ulko- ja pintakauniin kääntöpuolella on

anatomian ja fysiologian rinnakkaistodellisuus. (Design, s. 32)

Titaaniruuvin ja luun liitto kiinnostaa minua, koska siinä esiintyy

a) keinotekoisen objektin & luonnon muovaaman kudoksen yhtymäb) elävän & kuolleen aineksen yhdistelmä

En todellakaan voi väittää, että olisin aiemmin miettinyt tätä asiaajuuri tämän kombinaation kohdalla. Se johtuu empiirisen tiedonpuutteesta: titaaniruuvi tunkeutuu anatomian ja fysiologian liittoon,johon se luonnollisista syistä ei alun perin kuulu. Tätä liitosta enomassa ruumiissani ole päässyt todistamaan – mutta Designissa liitosesitetään (röntgenvedos sohvaseinälle!) niin kauniina, että melkeinpähaluaisin saavuttaa tuon omakohtaisen tiedon.

Huomaan miettiväni myös, miltä mahtaa tuntua, kun täytyyluopua mainitusta liitosta (eli kun titaaniruuvi poistetaan kehosta).

Lueskelen Designia sieltä täältä, eteen- ja taaksepäin, mutta huo-maan palaavani titaaniruuviin yhä uudelleen. Siinä on kiteytettynäjotakin merkittävää, ja lopulta näen fragmentin loppuun asti.

Näen:

Anatomia: miten x on rakennettu.Fysiologia: miten x toimii.Design: miltä x näyttää ja millä tavalla x on käyttökelpoinen.

Lyhyesti vielä toinen näyte ehtymättömän oloisen detaljisarvenhedelmistä:

Sanat näyttelevät, kädet todistavat. Todellisimman designin paras esimerkki

on leikkaussali. Tai hammaslääkärin tuoli. Muu on chillausta, markkinointia,

teeskentelyä ja vedätystä. (Design, s. 114)

Hammaslääkärin tuoli: miten tuttu, miten muistoja herättävä, mitenkammottavakin monelle meistä! miten vähän sitä edes haluaa ajatellaomassa arjessaan – ne äänet, ne hajut…

Designin usuttamana annan kuitenkin uuden mahdollisuudenkyseiselle esineelle ja uhraan sille muutaman tovin. Tajuan, ettähammaslääkärin tuoli on äärimmäisen pitkälle viety tuote (myösomassa hintaluokassaan): siihen kuuluvat porat, suihkut ja muut

23

välineet (en tunne alan terminologiaa), sen pitää liikkua eri tavoin,se on osa tutkimus- ja hoitokokemusta hoidettavineen ja hoito-henkilökuntineen.

Ja entä sanat näyttelevät, kädet todistavat? Nähdäkseni tässä on yksiDesignin onnistuneista kiteytyksistä: sanat ovat vain sanoja, puhe vainpuhetta – mutta tekeminen on käden asia: se tulee käsistä, tapahtuukäsillä. Mainosmies voi puhua mitä vain. Mutta vasta tekeminentodistaa sen, toimiiko tämä.

Merkityksellinen sisältö ja muoto

Palataan alkuun. Mitähän alun perin edes odotin tällaiselta kirjalta?Esineitä ja konsepteja? Kuivakkaa, oppimestarimaista von oben -tarjontaa? En tiedä, enää. Kuten totesin, tällainen teos voisi ollakammottava, todella. Mutta Kaj Kalinin Design on erittäin ihmiskes-keinen. Ihmisen biologiaan, lisääntymiseen, seksiin sekä terveyden-huoltoviittauksiin palataan teoksessa jatkuvasti, niihin siirrytäänyllättäviä reittejä, niistä joudutaan uusiin yhteyksiin äkillisillä,riemastuttavilla loikkauksilla ja silloituksilla. Tämä menettelytapaliittyy moniin funktioihin. Ensimmäisenä huomioin genreen liitty-vän: tämä on fiktiota, non-käsikirja. Ja sitten: tämä teos on syvästiinhimillinen.

Ennen kaikkea: Design on, kuten sanottu, liikkeessä, esineellistä-mistä ironisoiden, pois esineistä, kohti ihmistä. Teoksessa kerrotaandisegno-käsitteestä: ”Disegno tarkoitti ajattelua kypsyttelevää luon-nostelu- ja piirustustaitoa sekä sommittelun tajua. Disegno oliperusteellista pohjatyötä, olipa kyse rakennuksesta, veistoksesta,maalauksesta tai tykistä. Disegnoon perustuvassa työssä oli merki-tyksellinen muoto.” (Design, s. 65)

Kaj Kalinin Design tarjoaa lukemattomin hypähdyksin, vivahtein,esimerkein ja välähdyksin toisteisen, vakavan, eettisen kysymyksensä:

Mikä on aidosti merkityksellistä?

Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinto myönnetään teokselle,joka on rikastuttanut suomalaisen proosan mahdollisuuksia. Design onrikastuttanut. Teos on itsenäinen uusi avaus ja persoonallinennäkökulma myös genren ongelmaan: se yksinkertaisesti ja suve-reenisti asettuu perinteisten luokitusten tuolle puolen.

24

Markku Eskelinen

18 syytä palkita Leevi Lehto Ulysses-käännöksestä

IMahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinto annetaanLeevi Lehdolle James Joycen Ulysseksen, ulkoisilta ja sisäisiltä viittaus-suhteiltaan ylittämättömän tiheän klassikkoromaanin, viitoitetuntarkasta, oivaltavan etäännyttävästä ja parhaimmillaan virtuoosi-maisesta suomennoksesta, josta kaiken muun ohella avautuu kieh-tova näköala paitsi 1900-luvun romaanikirjallisuuden historiaanmyös suomenkielisen bonzai-modernismin surulliseen historiaan.

IIMahdollisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuspalkinto jaetaankerran vuodessa sellaiselle edellisenä kalenterivuonna julkaistullesuomenkieliselle proosateokselle tai -käännökselle, joka on oivalli-sella tavalla rikastuttanut suomenkielisen proosan mahdollisuuksia.Mitä tämä tarkoittaa Leevi Lehdon Ulysses-käännöksen osalta?

Vastaus 1: Leevi Lehto palkitaan, koska Auringon härät, Lehdonproseduraalinen suomennos Ulysseksen neljännestätoista luvusta, eiole pelkkä käännös vaan itsenäinen suomenkielinen kaunokirjalli-nen kokonaisuus ja sellaisena olennaisesti onnistuneempi kuin PenttiSaarikosken suomennos vuodelta 1964. Samalla periaatteella elijotakuinkin kronologisesti etenevien pastissien sarjana toteutettuaalkuperäistä suomenkielistä proosatekstiä, romaania, novellia tai edesesseetä ei kerta kaikkiaan tule mieleen, mikä on lisätodiste sille, ettäsuomalainen modernismi ei koskaan päässyt Ulysseksessaan kuinkorkeintaan puoliväliin.

Vastaus 2: Leevi Lehto palkitaan, koska hänen suomennoksensatuo lukijan ulottuville samassa paketissa sekä huolellisesti käännetynmestariteoksen että sitä nykyisin erottamattomasti ympäröiväntulkinnallisen ja tutkimuksellisen kehyksen (toki siinä yhteydessälukijaa laskelmoidun assosiatiivisesti omiin löytöihin johdatellen).Intensiivisessä ja äärimmilleen viritetyssä intertekstuaalisuudessaan

25

(tekisi mieli sanoa laadullisessa ja määrällisessä hyperintertekstuaali-suudessaan) Ulysses on niitä harvoja modernistisia romaaneja, joitaei pidä eikä kannata suomentaa ilman yli 5000 selittävää viitettä.

Vastaus 3: Leevi Lehto palkitaan, koska hänen suomentamansateos on yhä edelleen yksi 1900-luvun tärkeimmistä romaaneista,jonka mahdollisimman yksityiskohtainen ymmärtäminen on tärkeääniin kirjallisuushistorian kuin nykyisten tekstinkierrätys- ja muok-kauskäytäntöjen kannalta. Lisäksi Ulysses-käännös suorastaan tyrkyt-tää mahdollisuutta arvioida uudelleen suomalaisen modernismin (elisen mitä ”meille” on onnistuttu modernismina myymään) suhdettaeurooppalaiseen ja amerikkalaiseen modernismiin.

IIIPerinteisillä kirjallisuuden arviointifoorumeilla kuten HelsinginSanomissa ja Parnassossa julkaistut Lehdon Ulysses-suomennoksenkritiikit (dosentti Janna Kantola ja ylioppilas Pauli Tapio) ovat tasa-painoilleet asennevammaisen tietämättömyyden (Tapio) ja innotto-man mitäänsanomattomuuden (Kantola) välillä. Onneksi Kritiikki-lehdessä (syksyllä 2012) julkaistussa Lauri Niskasen artikkelissa”Kääntäjän Odysseia. James Joycen Odysseuksen suomenkielisetkäännökset” on kunnolla paneuduttu arvioimaan Lehdon ja Saari-kosken Ulysses-suomennoksia käännöstutkimuksen näkökulmasta.Perusteellisempi arvio sisältyy Niskasen tekeillä olevaan väitöskirjaanintertekstuaalisen rakenteen kääntämisestä James Joycen Ulysseksenkäännöksissä, mutta myös Mahdollisen Kirjallisuuden Seuralla onsyytä kiittää Lehdon suomennosta samasta syystä kuin Niskanen: seon mahdollisimman erilainen kuin Saarikosken käännös ja sellaisenahuomattavasti huolellisempi ja vähemmän virheellinen. Avoimeksikysymykseksi tietenkin jää, kuinka monta suomenkielistä virtuoosialopulta tarvitaan kääntämään yksi irlantilainen virtuoosi haudassaanja haudastaan saati haudan lepoon.

IVLukijalle ensimmäinen selkeästi ja välittömästi havaittava eroSaarikosken ja Lehdon suomennoksissa on Lehdon käännökseensisältyvät yli 5000 alkuteosta täsmentävää ja sen intertekstuaalisenkoneiston toimintaa tarkentavaa ja paikantavaa alaviitettä. On ollutmielenkiintoista ja hämmentävää havaita, kuinka paljon uudenUlysses-käännöksen alaviitejärjestelmä on kiusannut ja kiusaa joita-kin lukijoita ikään kuin viitteitä ei voisi halutessaan ohittaa. Niiden

26

olemassaoloa ei tietenkään voi unohtaa, mutta en ymmärrä, miksialaviitteiden pitäisi häiritä (niihinhän voi turvautua vain halutessaan).Lehdon rakentama ja valikoima viiteaparaatti ei ole tiukan tieteel-linen (ja voisimme kysyä mitä sellainen Ulysseksen kohdalla lopultatarkoittaisi), mutta se on silti sekä stimuloiva että etäännyttävä osakokonaiskäännöstekoa ja -teosta ja enemmän kuin vihjaa, ettämodernismia olisi taas kerran (tai kerrankin) luettava ajatuksella jaantauduttava virran vietäväksi muuten kuin vain uppoamalla siihen.Käännös siis vastustaa epämodernia mielihyvälukemista tekemättäsitä millään muotoa mahdottomaksi.

Viitteet johtavat lukijan Ulysseksen ensyklopediseen, interteks-tuaaliseen ja kulttuuriseen laahukseen, joka 90 vuotta alkuteoksenilmestymisen jälkeen on jo olennainen ja erottamaton osa teosta.Lukija voi toki parhaansa mukaan pyristellä tätä pinnanalaistapyörrettä vastaan, mutta yrityksen onnistuminen on yhtä toden-näköistä kuin Raamatun irrottaminen teologiastaan. Viitteiden antiaja merkitystä on itse kunkin helppo testata lukemalla jokin romaaninluvuista tai vaikka kaikki kahdeksantoista lukua kahteen kertaan,ensin ilman viitteitä ja sitten viitteiden kanssa. Alaviitteiden häiritse-vyydestä tai tarpeettomuudesta valittaminen kielii muutenkin vaka-vista puutteista valittajan lukutaparepertuaarissa, sillä tällainen lukijaei liene kotonaan sen enempää tieteellisen tekstin kuin sivuja jaaukeamia ergodisesti siivuttavien esteettisten käytäntöjen parissa.

VLeevi Lehdon Ulysses-käännös siirtää Pentti Saarikosken 1960-luvunkäännöksen historiaan siitä huolimatta, että tämän perintöä hartaastivaaliva kuolleiden tutkijoiden seura ei ehkä haluaisi asiaa tunnustaa.Kummallakin käännöksellä on toki hetkensä ja puolensa eikä oleSaarikosken vika, ettei hänellä ollut 1960-luvun alussa käytössäännykyisen Joyce-tutkimuksen tuloksia. Silti Lehdon käännös tuhan-sine viitteineen tehnee lopullisesti selväksi ainakin nämä itsestäänselvät olennaisuudet:

Ulysses on poikkeuksellisen intertekstuaalinen ja intertekstuaali-suudelle rakentuva romaani, kierrätyskeskus, joka toistaa, uusintaa jamuokkaa yhtä lailla korkea- kuin populaarikulttuurin aineksia.

Tajunnat tai tietoisuudet, joiden läpi romaanin kerronnallineninformaatio siivilöityy ja siivilöidään, eivät ole itsenäisiä tai toisistaanerillisiä vaan lainojen, sitaattien, muunnelmien, täydennysten,havaintojen, muistikuvien, assosiaatioiden, ennakointien, fanta-

27

sioiden ja enemmän tai vähemmän jaetun kulttuurisen laina- jahylkytavaran kautta toisiinsa sidoksissa.

Ulysseksen kerrontastrategiat eivät palaudu vain erilaisiin tapoihinesittää tietoisuutta, koska osa teoksen luvuista (kuten Auringon härätja Kirke-episodi eli luvut XIV ja XV) toimivat omalla diskursiivisellalogiikallaan, joiden tuottamaa fiktiivistä maailmaa on epätoivoistayrittää palauttaa romaanihenkilöiden tietoisuuteen. Tästä näkö-kulmasta Ulysses ei välttämättä huipennukaan viimeiseen lukuun jaMolly Bloomin kuuluisaan monologiin, jossa erityisesti välimer-kittömyys luo vaikutelman virtaavuudesta (joka on yllättävän hel-posti käännettävissä normaalia tai normaalimpaa syntaksia nou-dattavaksi loogis-lineaariseksi puhetavaksi).

Ulysses on irlantilainen ja kreikkalais-juutalainen, poliittinen jakosmopoliittinen romaani eikä suinkaan idiosynkraattiseen kielelli-seen solipsismiin vetäytyvä irtiotto maailmasta.

VIModernismikeskustelun monilla väärinkäsityksillä (joista edellisessäosiossa mainittiin vain muutama) on yhteytensä siihen mitä voisikutsua suomalaiseksi bonzai-modernismiksi ja sen heiveröiseksiitseymmärrykseksi, jossa modernismin määreet koostuvat muutamanpelkistettyä tyyliä kuvailevan adjektiivin ryppäästä (ns. vapaatarytmiä, vapaata mittaa ja kuvallisuutta koskevan puritanismin lisäksi)ja rakentuvat käytännössä täysin proosakirjallisuuden ulkopuolella elisuomenkielisessä lyriikassa 1950-luvulla saavutetun perinteisen jamodernistisen runouden välisen laihan kompromissin pohjalle.

Jälkiviisasta ärtymystä ja ihmettelyä tuntien voimmekin vainkysyä, miksei kenellekään tullut mieleen rakentaa suomalaisenmodernismin diskurssia ensisijaisesti tai esimerkiksi Volter KilvenSaaristosarjan (1933–1937) ja Irmari Rantamalan Harhaman (1909)väliselle jännitteelle. Tai jättää Tuomas Anhava meditoimaan näivet-tymistään englannista kääntämiensä japanilaisten runojen äärelle jalähteä parantelemaan Alex Matsonin, suomenkielisen kirjallisuudenensimmäisen Joyce-tuntijan, Romaanitaidetta (1947). Paavo HaavikonTalvipalatsissa (1959) tunnetusti matkataan tunnetun kielen läpipaikkaan, jota ei ole. Kaikki kunnia Haavikolle, mutta Joycen matkatunnettujen kielten läpi kaupunkiin, joka on Dublin, ei voisi ollaerilaisempi, modernimpi eikä kosmopoliitimpi.

28

VIIJo varhaiset Joyce-tutkijat 1930-luvulla pitivät Ulyssesta kaksi-jakoisena teoksena ja tämä jakautumisen, taittumisen tai kahdentu-misen tunne yhdistää myös monia myöhempiä Ulysses-tulkintoja.Katkoskin yleensä paikannetaan suunnilleen samaan kohtaan elinoin lukujen X ja XI paikkeille, joskus jo luvun VII jälkeen, muttaosien ja prosessien nimet vaihtelevat kunkin tutkijan mieltymystenmukaan.

Brian McHalen (1992) luennassa jako hahmottuu hieman toisin,sillä siinä jälkipuoliskolle sijoittuvat luvut X–XII ja XIV–XVII (jajoissain tapauksissa myös luvut VII, XIII ja XVIII). McHalen mukaanUlysseksen jälkipuolisko kehittelee alkupuoliskon sovinnaisempaamodernismia äärimmäisyyksiin asti sillä seurauksella, että Ulysses onsamanaikaisesti sekä proosamodernismin keinovalikoiman vakiin-nuttava malliteksti että sitä parodioiva, paisutteleva ja liioittelevapostmodernistinen teksti. Tämä hieman kummallinen käsitys johtuusiitä, että McHale yhdistää tietoisuuden liikkuvuuden, kertojantakaaman fiktiivisen maailman stabiiliuden ja tästä seuraavan episte-mologisen huojunnan modernismiin ja Ulysseksen helpompaanpuoliskoon ja vastaavasti maailman liikkuvuuden ja diskurssienontologisen säröilyn ja yhteismitattomuuden postmodernismiin (taisiistitystä ja typistetystä modernismista poistettuun avantgarde-poetiikkaan) ja Ulysseksen kääntöpuoleen.

VIIINäin tehdessään McHale luo Ulysseksesta kirjallisuushistoriallisenongelman, koska se on puoliksi modernistinen ja puoliksi postmo-dernistinen teksti (ja lisätkäämme, että sellaisena McHalen kristalli-pallossa liian varhainen suuntausten välinen silta ja sekateksti).Ratkaistaanpa ongelma Helmut Lethenin (1986), John Frow’n(1986) tai McHalen tapaan, Ulysses on joka tapauksessa ajasta taiajastaan irrallaan. Tilanteen ratkeamattomuuden ymmärtämisellä onkuitenkin strategiset etunsa.

Jos oikeaa eli vakiintunutta eli tarpeeksi toistettua modernismiaon vain Ulysseksen ensimmäinen puolisko, olipa se programo-telefonisesta gramofonista kuultuna levyn a- tai b-puoli, moder-nismista on silloin suodatettu pois 1900-luvun alkupuolen lukuistenavantgardeliikkeiden poetiikat. Jos myös Ulysseksen toinen puoliskoon modernismia, joka enemmän kuin vain enteilee postmoder-nismia, niin kirjallisuushistoriallinen periodisaatio häiriintyy pahem-

29

man kerran. Olennaista on ehkä kysyä mitä väliä tällä on ja vastata,ettei juuri mitään.

Jos taas Gertrude Stein ja James Joyce ovat vain ja ainoastaanmodernisteja, niin on melkein pakko kysyä, miksi ja miten samaanryhmään voidaan tai pitäisi voida yhdistää myös Thomas Mannin jaFranz Kafkan kaltaisia kirjailijoita. Jos sen sijaan kysytään, miksisuppea ja monoliittinen käsitys modernismista jäi voimaan ja klassi-sen avantgarden poetiikat katveeseen, päädytään yhtäältä ontuviinhistoriallisiin selityksiin (ja sattumiin) ja toisaalta ei niin kaukaahaettuun ajatukseen, että perusmodernismi oli helpompi hyväksyä,sitä oli helpompi jäljitellä ja lopulta myydäkin kuin riidanhalui-sempaa avantgardea. Tai siihen, että Joyce oli kaiken muun taidok-kuutensa lisäksi myös parempi surrealisti kuin surrealistit, kekse-liäämpi dadaisti kuin dadaistit, voimallisempi ekspressionisti kuinekspressionistit ja vähemmän militantti, mutta kauempana tule-vaisuudessa kuin futuristit.

Postmodernismi ei tietenkään palaudu klassiseen avantgardeen, jaon hyvinkin mahdollisuuksien rajoissa, että etsivä löytää postmoder-nistisesta kirjallisuudesta samankaltaisen jaon kanonisoituun ja villiinkantaan kuin modernismistakin. Vielä tärkeämpää olisi vähitellenhylätä selitysvoimaltaan vähäiset sateenvarjokäsitteet ja yksittäisetmodernismi-, postmodernismi- ja avantgardekonstruktiot tai aina-kin olla luulottelematta että ne olisivat sopivia laskuvarjoja jo tut-kitulle ja tunnetulle maaperälle. Modernismin, avantgarden ja post-modernismin muodostamassa kentässä liikkuu ja sekoittuu jatkuvastiyhä laajeneva pienempien poetiikkojen, keinovarojen ja esteettistenja poliittisten pyrkimysten kirjo, johon Ulysseksenkin 18 lukua eritavoin sijoittuvat. Niistä voisi aloittaa.

IXTämäkään ei vielä riitä, koska kirjallisuushistoriallinen paikannusedellyttää nykyisin vähintään kolmiomittausta, jossa osapuolina ovatmodernismi–postmodernismi-jatkumon (tai niiden välisen pahanakselin) lisäksi sekä koko 1900-luvun kirjallisen avantgarden lukui-sat poetiikat että Oulipon traditionalistinen proseduraalisuus (jonkavalossa muutamia Ulysseksen lukuja olisi kenties syytä lukea). Näinsaavutettua perusymmärrystä on syytä tarkentaa poimimalla tailöytämällä uudelleen romaanikirjallisuuden monikulttuurisestahistoriasta sellaisia Ulysseksen oletettuja, kuviteltuja ja hypetettyjäsukulais- tai sisarteoksia kuin vaikkapa Johann Fischartin

30

Affentheurlich Naupengeheurliche Geschichtklitterung (1575, 1582, 1590)ja Cao Qujingin Guwangyan (1730) ja jäljittämällä joidenkinUlysseksessa käytettyjen tekniikoiden alkumuotoja, kuten toisiaanseuraavia Sterne-, Fielding- ja Smollet-pastisseja anonyymiksijääneen kirjoittajan romaanissa The Peregrinations of Jeremiah Grant(1763). Näillä keinoilla hahmotetun moniulotteisen historiallis-poeettisen verkoston voisi vielä hyväksi lopuksi digitaalisesti muo-kata vastaamaan teknologisesti muuntuneen ja laajentuneen kirjal-lisuusmediakentän mahdollisuuksia. Olennaista on, että näihinkaikkiin suuntiin voi nyt lähteä harhailemaan Ulysseksesta LeeviLehdon käännöksen suosiollisella avustuksella.

XTutkijoiden lamaannus Joycen Ulysseksen (ja Finnegans Waken) äärelläon inhimillisesti ymmärrettävää, mutta silti ylitulkinnoissa olisi voituhieman säästellä. On selvää, että Ulysses ennakoi ja ironisoi moniasiitä esitettyjä näkemyksiä ja kirpoaa yhä notkeasti tavallisempienteorioiden ja lähestymistapojen otteesta. Yhtä selvää on, ettei Ulyssesole ”romaani, joka tekee lopun kaikista romaaneista” (Harry Levin,1941), koska ei romaanimuodon kehitys pysähtynyt siihen eikäFinnegans Wakeen eikä mihinkään muuhunkaan romaaniin. Tällainennaiivi näköharha perustuu pitkälti siihen, että Joyce-tutkimus ontulkinta- eikä teoriateollisuutta eikä toisin voisi ehkä ollakaan.

Joyce-yhteisön uutteran parviälyn suurin saavutus on huikeastikasvanut ymmärrys Ulysseksen intertekstuaalisuudesta ja yhteyksistätapahtumahorisonttiensa poliittisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiinkonteksteihin. Tämän seurauksena solipsistisinkaan marxilainentutkija ei voi enää Jamesonin (1979) lailla väittää modernismiaperusimpulsseiltaan sisäänpäin kääntyneeksi liikehdinnäksi, koska kaskummaa tietoisuudet ja tajunnanvirrat ovatkin paitsi muunnelmiatoisistaan myös havaintoyhteydessä ulkomaailmaan. Samalla tuleetieteellisesti osoitetuksi myös Joycen ylivertaiselta tuntuva taitokirjoittaa sisäisiltä ja ulkoisilta viittaussuhteiltaan äärimmäisen tiheäromaani ja luoda verkostojen verkosto, jossa lukijat, tutkijat jakirjailijat eivät voi olla astumatta ja kulkematta harhaan.

XISivumennen sanottuna niiden, joilla ei ole tähän halua, kykyä,ymmärrystä eikä uskallusta, kannattaisi suosiolla jättää Ulysseslukematta ja arvioimatta sen sijaan että elämöisivät teoreettisen ja

31

historiallisen tietämättömyytensä, kakaramaisten odotustensa, pinta-puolisten asenteidensa ja unelmahöttötyylinsä voimalla kuten PauliTapio Parnassoon (4/2012) Jarmo Papinniemen torkkuvuorolla(graveyard shift) kirjoittamassa arviossa.

Millaisia muita vajavaisuuden, harhaisuuden, naiiviuden ja tietä-mättömyyden lajeja kertoja havaitsi Pauli Tapion Ulysses-arviossa?

Liian yksinkertaisen käsityksen teoskokonaisuudesta. (”Teoshajoaa kaikkivoipaisuuteensa.”) Teiniangstilla ja maailmatuskallaryyditetyn keskittymistä ja perehtymistä vastustavan periaatteen,jonka varassa voi hylätä kaiken kirjallisuuden – toivottavasti myösohuen, halvan ja helppolukuisen venäläisen absurdismin. (”Se onasia, johon äärimmäisen tietoinen mieli voi keskittyä välttyäkseenkeskittymästä epätoivoiseksi tekevään maailmaan.”) Pussy Riotiavastaan mieltään osoittaville Nasi-nuorille sopivan moralismin(”skandaalimaisuudestaan, turmeltuneisuudestaan, pornografisuu-destaan huolimatta”). Huikaisevan vähäisen kognitiivisen ja emotio-naalisen vastaanottokyvyn (”kertomuksen emotionaalisen huipun”,”rakkaus henkilöihin”, ”syntyy toivomus että fiktio olisi totta”,”kuilu, jonka ylittämiseen kieli ei riitä”). Läpitunkevan historia-tajuttomuuden (”romaanin teksti on likainen, saastunut, aukkoinen,vailla absoluuttista omaperäisyyttä ja vain tradition tuella kestävä”).Narsismia tihkuvan kyvyttömyyden vastata huutoonsa. (”[M]ikäliteoksen ei haluta jäävän kummalliseksi muistomerkiksi kummalli-selta aikakaudelta, olisi etsittävä radikaalisti uusia lukutapoja. Enkäepäile, etteikö sellaisia olisi löydettävissä.”) Jos oppimaton prosaistikirjoittaisi runoklassikon suomennoksesta yhtä ala-arvoisen kritiikin,niin blogosfääri repeäisi inhosta ja kritiikin kritiikistä. Mutta ilmei-sesti Tapion kaltainen oppimaton runoilija voi edelleen kirjoittaaproosasta mitä sylki suuhun tuo. Lääkkeeksi suosittelen tekemäänsaman kuin Leevi Lehto: ottamaan Ulysses vakavasti.

XIISilti Joycen luoma programotelefoninen ensyklopedia, jollaiseksiDerrida Ulyssesta 1980-luvulla luonnehti, on kuitenkin vuoden1922 (tai 1904) ensyklopedia ja kuten tiedämme, paljon on tieteen-kin valtavirroissa (Liffeysta puhumattakaan) sen jälkeen ehtinyttapahtua. Sama koskee kirjallisuutta, romaania, kerronnan ja fiktionluomisen keinoja, medioita ja teknologioita, jotka vain jatkoivatmonipuolistumistaan Joycen jälkeen.

32

XIIIKuten sanottu, Ulysseksen ensi-ilmestymistä seuranneet yhdeksän-kymmentä vuotta eivät ole tehneet pelkästään hyvää Joycen ensim-mäiselle mammuttiromaanille. Suurin osa teoksesta on nyt suhteelli-sen helposti luettavaa ja ymmärrettävää, eikä tajunnan tai toisiinsa jahavaintoihinsa sekaantuneiden tajuntojen esittäminen tavanomai-semmasta poikkeavilla syntakseilla ja lajityyppejä yhdistellen, muun-taen ja parodioiden ole ihan kaikille enää ihan niin outoa kuinjoskus ennen. Joycen käyttämien ja osin kehittelemien keinojen jatyylien tunnistettavuus samoin kuin verrattomasti tarkentunutymmärrys romaanin intertekstuaalisuudesta tuovat tajunnan sisällötlähemmäs nykylukijaa kuin Ulysseksen tarkoin valikoituneita aika-laislukijoita ja tämän seurauksena myös vuoden 1904 dublinilaisenparvitajunnan sisällölliset rasittavuudet ja puisevuudet tulevat parem-min tutuiksi.

Antiikin klassikot, katolinen perinne, englannin kieli ja kirjalli-suus ja Irlannin poliittinen historia tuntuvat monesti tunkkai-semmilta kulkusuunnilta kuin päähenkilöiden ja kertojan arkisem-mat assosiaatiot ja mielteet, joista etsivä tosin halutessaan löytää myösvanhat valkoisen miehen vakiot rasismista ja seksismistä alkaen (tässäkohdassa en kuitenkaan ajattele enkä muistele hyvällä Volter Kilvenomalta modernismiltaan edellyttämää tai siinä suosimaa puhdas-henkisyyttä). Silti jäljelle aina jää Joycen kiistaton kielellinen nerok-kuus ja sen toiseksi paras ilmentymä (Hannu Helinin lailla pidänFinnegans Wakea vieläkin suuremmassa arvossa kuin Ulyssesta).

XIVMoniin modernistiaikalaisiinsa verrattuna Joycen Ulysses on kuiten-kin selkeästi urbaani, kosmopoliittinen, eetokseltaan salliva ja kiih-koilematon teksti eikä sillä ole cantona kaskessaan Poundin fasismiaeikä Eliotin anglikaanista ahdasmielisyyttä ja antisemitismiä. Se onmyös kompositioltaan virkistävästi vähemmän orgaaninen ja mi-meettinen kuin useimmat Virginia Woolfin romaanit tai ProustinKadonnutta aikaa etsimässä ja toisaalta älykkäämmin ja piilotetumminantimimeettinen ja epäorgaaninen kuin kollaasilla vasta harjoit-telemaan ryhtynyt avantgarde. Lisäksi sen rikokset syntaksia vastaanovat vivahteikkaampia, notkeampia, mielenkiintoisempia, merkityk-sellisempiä, paremmin itsensä perustelevia ja vähemmän itseään tois-tavia kuin Gertrude Steinin loputtomat mekaaniset permutaatiot.

Ulysses jakautuu tietysti kahtia myös suhteessa Joycen tuotantoon,

33

sen helppolukuisimmat ja luonnollistetuimmat luvut viittaavattaaksepäin Dublinilaisiin ja Taiteilijan omakuvaan nuoruusvuosilta javaikeimmat, pääosin teoksen jälkimmäiselle puoliskolle sijoittuvatluvut Finnegans Wakeen.

XVJudge John M. Woolsey (1933): ”[In] Ulysses, in spite of its unusualfrankness, I do not detect anywhere the leer of the sensualist. I hold,therefore, that it is not pornographic.”Mr. Pauli Tapio (Parnasso 4/2012): ”Kaikesta skandaalimaisuudestaan,turmeltuneisuudestaan ja pornograafisuudestaan huolimatta se[Ulysses] on vain monimutkainen hiekkalaatikko.”Helsingin Sanomat (3.11.2013): ”Pakistanin Taleban etsii johtajaa.”

XVISuomentajan sanassaan Lehto kirjoittaa Ulysseksen tajunnanvirrasta:”Ja vastaavasti se, mikä on ’intiimeintä’, onkin usein henkilönasettumista toisten (ja kolmansien) puheeseen: Stephen on sitaatti-kone, Bloom pseudotieteellisten määritelmien sanakirja. Kääntäjälletämä tarkoittaa velvoitetta olla ymmärtämättä liikaa, ja yhtä luvatontakuin olisi kirjoittaa ’Boylan’ silloinkin, kun Bloom mitä ilmeisimmin’tarkoittaa’ häntä mutta käyttää silti muotoja he, his tai him, olisilähteä päättelemään, kuka (nainen) hänellä tai kenellä tahansa muullahenkilöllä (tai ’kertojallakaan’) on mielessään, kun hän kirjoittaa ’she’tai ’her’. Tässä sukupuolisesti neutraalin ’hän’-pronominimmekäyttäminen toisi näin aiheetonta lisähämäryyttä. Olen ratkaissutasian ’uudella’ suomen kielen pronominilla, kolmannen persoonanfeminiinimuodolla – kuten ’hen’, ’henelle’, jota minua ennen ovatkäyttäneet ainakin Ernst Lampén ja Tauno Yliruusi. Luotan, ettälukija piankin tottuu siihen (…) eikä saa sielulleen vahinkoa.Joycekaan ei muuten kavahtanut englannin pronominivarastonkartuttamista, esimerkkeinä ’shis’ (henän) ja ’hrim’ (heäntä) jaksossa,jossa Bloom on ’muuttunut’ naiseksi (…).”

Tämän olisi voinut luulla perustelevan hen-uudissanan käytönUlysses-suomennoksessa, mutta Lehdon perustelut täydellisestisivuuttaen kommentaattorit kiukuttelevat: Tapiosta henin käyttö onabsurdia, Kantola sentään tunnistaa ja tunnustaa ambivalentin kon-servatiivisuutensa henin suhteen, mutta Marja-Terttu Kivirintakirjoittaa näin jutussaan ”Persoonattomat pronominit” (HS5.8.2012): ”Suomen kielessä on yksi, yhteinen ja tasa-arvoinen hän

34

niin naisille, miehille, transsukupuolisille, kaikille. Ruotsi tuleejäljessämme ja matkii, vaihteeksi. (Ja nyt ummistan tiukasti silmätsiltä, että Leevi Lehto on tuoreessa Ulysses-suomennoksessaansiirtynyt käyttämään hen-pronominia tarkoittaessaan naista. Ei, ei,ei!)”

Sukupuolieron merkintävaihtoehdoista neutraalein olisi kai hän(n) ja hän (m), jonka jatkoksi voitaisiin saksalaisen perustuslaki-tuomioistuimen uunituoretta päätöstä seuraten lisätä hän (&). Taisitten nainen voisi olla hän ja mies häm. Heittomerkkien, asteriskienja muiden erikoismerkkien käyttö voisi niin ikään tulla kysy-mykseen. Lehdon Ulysses-käännöksessä hen on kuitenkin pelkkälukemista helpottava tilapäinen sopimus, joka toisin kuin pelkkähän-pronominin käyttö ei entisestään vaikeuta tekstin ymmärtämistävaan poistaessaan kohdekielestä uralilaisen poikkeaman tasoittaaeron suomenkielisen ja englanninkielisen pronominivalikoimanvälillä (jota tosin Joyce kartuttaa omilla keksinnöillään, joidenkääntäminen onnistuu vain henen kautta). Tietysti hän voisi viitatanaiseen ja hen mieheen, mutta siinä tapauksessa kommentaattoreitahiertäviä henejä esiintyisi tekstissä vielä useammin kuin nyt.

Ongelmaksi niin Kantolalla kuin Kivirinnalla näyttäisi muodos-tuvan etenkin se, että hen tarkoittaa englanniksi kanaa. Toisaalta, joskanaksi tuleminen tai identifioituminen onnistuu Kivirinnalta noinhyvin, eli jokseenkin puolitiehen, niin ehkä ongelma on jossainmuualla kuin kielessä. Lehdon esittämät perustelut kommentoimattasivuuttavan Kivirinnan silmät suljettuina hokema ”ei, ei, ei” on tosinmitä mainioin antiteesi (ellei peräti perussuomalainen käännös)Joycen ja Molly Bloomin kyllä kyllälle. Suomen kielessä kirjain-yhdistelmä hen ei kuitenkaan tarkoita kanaa, se ei tarkoita yhtäänmitään ellei toisin sovita tai Kielitoimistosta suositella. Tietääkseniedes umpimielisimmän ja itseriittoisimman nationalismin vuosina1930-luvulla suomen kieltä ei ehdotettu puhdistettavaksi sanoista jakirjainyhdistelmistä, jotka jollain toisella kielellä tarkoittavat jotakin(siinäpä olisikin sopiva ohjenuora Finnegans Waken osittaissuomen-nokselle: pois home suomen kielestä).

Tietysti asialla on myös vakava puolensa eli historiallisen tasa-arvokertomuksen uskottavuutta horjuttava pysyvä kulttuurinenvinouma, jossa hän-pronomini luetaan tai käännetään useamminmiestä kuin naista tarkoittavaksi (poikkeuksena tästä ovat MilaEngelbergin (2001) tutkimuksen mukaan vain esimurrosikäisettytöt). Poistuuko vinouma tutkimusta vai pronomineja lisäämällä vai

35

jollain muulla keinolla, jää nähtäväksi, mutta asiaan palattaneenkolmannen Ulysses-suomennoksen yhteydessä.

XVIIUlysses ja Finnegans Wake osoittavat, miksi parhaat romaanit ovatkielellisesti vähintään yhtä nerokkaita, tiheitä, kerrostuneita, vivah-teikkaita, kompleksisia ja kauniita kuin parhaat runoteokset muttasaavuttavat mittasuhteidensa vuoksi niin paljon enemmän kuin ne.Tämä lieneekin ainoa asia, jossa mielipiteeni eroaa Leevi Lehdonkäännös>runous>proosa-arvohierarkiasta.

XVIIILopuksi lyhyt yhteenveto James Joycen ja Leevi Lehdon Ulysseksenansioista kahden muun palkinnonsaajan sanoin.

Järventausta: Hän halusi tietysti, totta kai, kysyä isosta valkoisestapaperista. Hetkittäin hän oli ulkona ja heikko. Missä oli aikojensaatto, missä varmuus, missä jaksamisen tuolle puolen ylettyvätenorisointuinen lujuus? Mutta pelko menee ohi. Hän ei ylpeänäosannut katsoa varhain taakseen, koska ajan henki, rakenteellisetvaikeudet, huono järjestelmällisyys, ilmaisun leveys ja tarkoituksellaliikkeeseen määrittyvät lauseet lienevät olleet selän takana yksin-kertaisena kanavana, jota hänen olisi pitänyt saada vastustaa. Sinunpiti päästä sinne, sinä pääsitkin sinne. Oli onnea, hän tiesi sen jo. Semitä hän täällä rikkoo ei ole täällä pysyvää. Yleisvaikutelma olilyömätön, kunnianauha selkeästi niin hyvä, pylväs piti paikkansavertailukohtana. Kaiken aikaa hän oli olemassa. Mitään niin hyvää jatarkkaa ei ole kuin hänen puheensa. Minä tunnen, että kaikki onhyvin.

Kalin: Joyce on narkoottinen ja strateginen mielentila. Joyce onkeston kategoria. Joyce edellyttää tekstitettävää ihmistyyppiä. Joyceon erikoisidentiteetti. Joyce on tiukka käsikirjoitus, joka ylläpitäävälineiden ja toimintaympäristöjen tasapainoa. Joyce helpottaaahdingon jakamista. Kukaan ei tarvitse sitä. Siitä on vaikea tietäämitään.

Makuuhuone-keittiö-makuuhuone, 1.11.–3.11.2013