SAHAROV-PALKINNON SAAJIEN KIRJA

QA

-01-14-333-FI-C

SAH

AROV

-PAL

KIN

NON

SAA

JIEN

KIR

JA

SAHAROV-PALKINNON SAAJIEN KIRJA

Vuosi 2013 oli antoisa ja poikkeuksellinen vuosi Saharov-palkinnolle. Neljä

Saharov-palkittua saapui Strasbourgiin vastaanottamaan palkintonsa: ensin huh-

tikuussa Damas de Blanco -ryhmä, sitten heinäkuussa Guillermo Fariñas ja lopuksi

lokakuussa Aung San Suu Kyi. Heille kaikille oli myönnetty Saharov-palkinto joita-

kin vuosia aiemmin, Aung San Suu Kyille jo yli 20 vuotta aiemmin. He eivät olleet

odottaneet näin kauan omasta tahdostaan. Heidän maidensa viranomaiset olivat

estäneet heitä tulemasta vastaanottamaan palkintojaan peläten heidän lannis-

tumatonta rohkeuttaan, heissä henkilöityvää sananvapautta ja heidän kykyään

sytyttää toivon liekki kaikissa demokratiaan uskovissa.

Vuoden 2013 palkinnonsaaja oli iältään kaikkien aikojen nuorin. Marraskuun

20.  päivänä kuusitoistavuotias Malala Yousafzai piti riipaisevan puheen lasten

oikeuksien puolesta ja korosti erityisesti tyttöjen oikeutta koulutukseen. Kuten

muutkin palkinnonsaajat hän oli maksanut kovan hinnan vastustettuaan oman

aikansa taantumuksellisia. Hänen taistelunsa oli lähellä johtaa hänen kuo-

lemaansa, ja se pakotti hänet maanpakoon. Malala vastaanotti palkintonsa

Saharov-palkinnon 25-vuotistilaisuudessa aiempien palkinnonsaajien läsnä

ollessa. Tämä symboloi upeasti Saharov-palkinnon verkostoa: Malalan nuoruus

yhdistettynä muiden palkittujen elinvoimaan!

Vuosi 2013 oli näin ollen rohkaiseva vuosi. Meidän ei kuitenkaan tule sulkea sil-

miämme. Vuonna 2014 jatkuvat edelleen konfliktit, joiden uhreja vainotaan

useimmiten heidän ajatustensa, vakaumustensa, sukupuolensa tai vähemmis-

töön kuulumisensa vuoksi. Useat palkinnonsaajat eivät edelleenkään ole voineet

noutaa palkintoaan. Yksi vuoden 2011 palkinnonsaajista, Razan Zaitouneh, on

siepattu Syyriassa. Hänestä ei ole kuultu mitään. Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi

ovat edelleen kotiarestissa Iranin hallituksen määräyksestä. Kiinan hallitus pyrkii

hellittämättä vaientamaan Hu Jian. Vuonna 2014 vaientaminen uhkaa edelleen

niitä, jotka puolustavat mielipiteenvapautta.

Myöntäessään tänä vuonna palkinnon yksimielisesti valitulle Denis Mukwe-

gelle Euroopan parlamentti palkitsee asialleen omistautuneen lääkärin ja ennen

kaikkea rauhan puolestapuhujan. Kyseessä on lääkäri, joka ei hoida ainoastaan

ruumiin vammoja vaan joka taistelee naisten ihmisarvon puolesta. Alueella, jossa

raiskaus on sodan ja terrorin ase, ja maailmassa, jossa naisten vapautta rajoitetaan

yhä enemmän, hänen sitoutumisensa ja rohkeutensa ovat esimerkillisiä.

ESIPUHE

Martin Schulz

Euroopan parlamentin puhemies

Suuri määrä muuta tietoa Euroopan unionista on käytettävissä inter-

netissä Europa-palvelimen kautta (http://europa.eu).

Luxemburg: Euroopan unionin julkaisutoimisto, 2014

ISBN 978-92-823-5584-8

doi:10.2861/58874

© Euroopan unioni, 2014

Tekstin jäljentäminen on sallittua, kunhan lähde mainitaan.

Printed in Belgium

PAINETTU KLOORIVALKAISEMATTOMALLE PAPERILLE (ECF)

SAHAROVPALKINTO Vuonna

1988 Nelson Mandelalle ja Anatoli Martšenkolle

myönnetty ensimmäinen mielipiteenvapauden

Saharov-palkinto on Euroopan unionin merkittävin

kunnianosoitus ihmisoikeuksien puolustajille. Sen

avulla annetaan tunnustusta yksittäisille ihmisille,

ryhmille ja järjestöille, jotka ovat edistäneet merkit-

tävästi ihmisoikeuksia. Palkinnon ja siihen liittyvän

verkoston tarkoituksena on tukea palkinnonsaajia,

jotta he pystyvät toimimaan asiansa puolesta entis-

täkin paremmin.

Palkinnonsaajat ovat olleet toisinajattelijoita,

poliittisia johtajia, toimittajia, asianajajia, kansa-

laisaktivisteja, kirjailijoita, äitejä ja vaimoja sekä

vähemmistöjen johtajia. Palkinnon saajien joukossa

on myös terrorismin vastainen ryhmä, rauhanaktivis-

teja, kidutusta vastustava aktivisti, pilapiirtäjä, kauan

vankeudessa ollut mielipidevanki, elokuvaohjaaja,

koulutuksen puolesta taistellut lapsi ja jopa YK

järjestönä. Saharov-palkinnolla annetaan erityisesti

tunnustusta sananvapauden ja demokratian edistä-

misestä, vähemmistöjen oikeuksien turvaamisesta

sekä kansainvälisen oikeuden ja oikeusvaltioperiaat-

teen toteuttamisesta.

Euroopan parlamentti luovuttaa 50 000 euron arvoi-

sen Saharov-palkinnon Strasbourgissa pidettävässä

juhlaistunnossa vuoden loppupuolella. Kukin poliit-

tinen ryhmä tai vähintään 40 parlamentin jäsentä

voi ehdottaa Saharov-palkinnon saajia. Ehdokkaat

esitellään ulkoasiainvaliokunnan, kehitysyhteis-

työvaliokunnan ja ihmisoikeuksien alivaliokunnan

yhteiskokouksessa, ja varsinaisten valiokuntien

jäsenet valitsevat äänestyksessä kolme ehdokasta.

Palkinnonsaajien lopullisen valinnan tekee Euroopan

parlamentin puhemiehen johtama puheenjohta-

jakokous, jossa ovat mukana parlamentin kaikkien

poliittisten ryhmien johtajat. Näin palkinnonsaajien

valintaan vaikuttavat kaikki Euroopan parlamentin

poliittiset toimijat.

ANDREI

SAHAROV

PALKINNON

ESIKUVA

Andrei Saharov karkotettiin Gorkin suljettuun kaupunkiin vuonna 1980 sen jäl-

keen, kun hän oli julkisesti arvostellut Neuvostoliiton sotilaallista puuttumista

Afganistanin asioihin. Karkotusaikana Neuvostoliiton poliisi valvoi häntä tarkasti

ja hän oli kahdesti nälkälakossa vaatien vaimolleen lupaa päästä sydänleikkauk-

seen Yhdysvaltoihin. Gorkiin vuonna 1984 karkotetun Elena Bonnerin sallittiin

lopulta lokakuussa 1985 matkustaa Yhdysvaltoihin saamaan hoitoa. Euroopan

parlamentti tuki Saharoveja, ja parlamentissa jopa keskusteltiin yhden paikan

jättämisestä tyhjäksi istuntosalissa Andrei Saharovia varten. Hyväksytyksi tuli

kuitenkin vaihtoehtoinen ehdotus Andrei Saharovin mukaan nimetyn palkinnon

perustamisesta. Aloitteen esittelijä Jean-Francois Deniau totesi täysistunnossa,

että Saharov valittiin, koska hän on Euroopan kansalainen, jossa henkilöityi mie-

lipiteen- ja sananvapaus ja joka oli vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaisesti

päättänyt kieltäytyä kaikista ulottuvillaan olevista aineellisista eduista ja kunnian-

osoituksista.

Palkinto perustettiin Euroopan parlamentin joulukuussa 1985 hyväksymällä pää-

töslauselmalla. Vuotta myöhemmin perestroikan ja glasnostin käynnistänyt Mihail

Gorbatšov antoi Andrei Saharoville ja Elena Bonnerille luvan palata Moskovaan.

Saharov kuoli joulukuussa 1989.

Vuonna 2013 Saharovin nimeä kantava palkinto oli jo neljännesvuosisadan ajan

edistänyt ihmisoikeuksia yli kaikkien rajojen myös kansalaisiaan sortavissa maissa

palkiten ihmisoikeusaktivisteja ja toisinajattelijoita eri puolilla maailmaa. Toi-

minta ihmisarvon puolesta on vaatinut palkituilta ihmisoikeuksien puolustajilta

raskaita uhrauksia: se on johtanut vainoon, kuolemaan, vapauden menetykseen,

pahoinpitelyihin tai karkotukseen. Monet palkitut eivät ole itse voineet tulla vas-

taanottamaan palkintoaan.

Yksi näistä on vuoden 2012 Saharov-palkinnon saaja iranilainen Nasrin Sotoudeh,

joka tuolloin oli Iranissa Evinin vankilassa. Hän kirjoitti vankilasta edesmenneelle

Andrei Saharoville kirjeitä, joissa hän esitti filosofisia pohdintoja toisinajattelun

merkityksestä ja vertaili omaa tilannettaan ja Saharovin toimintaa.

”On hämmästyttävää, kuinka selviydyit päivästä päivään ja jatkoit vastarintaasi.

Saavutuksesi oli suuri voitto kaikille vapaustaistelijoille eri puolilla maailmaa. Suo-

takoon, että tulevat sukupolvet toteuttavat toteutumattomat unelmasi.”

(1) Andrei Saharovin kirjeitä, joihin tässä julkaisussa viitataan, säilytetään Euroopan parlamentin historiallisessa arkistossa.

ANDREI SAHAROV (1921–1989), tunnettu neuvostoliittolainen fyy-

sikko, ihmisoikeusaktivisti, toisinajattelija ja uudistusten ajaja, hyväksyi ajatuksen

nimeään kantavasta mielipiteenvapauspalkinnosta tärkeänä tunnustuksena

työlleen ihmisoikeuksien puolustajana, kuten hän kirjoitti kirjeessään Euroopan

parlamentille (1). Hän piti tällaisten palkintojen myöntämistä hyödyllisenä, koska

niiden avulla voidaan kiinnittää huomiota ihmisoikeusongelmiin ja kannustaa

ongelmien ratkaisemiseksi toimivia. Euroopan parlamentti kertoi aikomuksestaan

perustaa mielipiteenvapauspalkinto joulukuussa 1985 hyväksymässään päätös-

lauselmassa.

Andrei Saharov oli ydinfysiikan uranuurtaja ja Neuvostoliiton vetypommin luoja.

Hän oli 32-vuotias tullessaan Neuvostoliiton tiedeakatemian varsinaiseksi jäse-

neksi, jolloin hän myös sai Neuvostoliiton yhteiskunnan etuoikeutetuille jäsenille

eli nomenklatuuralle kuuluvia etuoikeuksia.

1950-luvun loppupuolella hän kuitenkin alkoi huolestua yhä enemmän ydinkokei-

den vaikutuksesta ilmakehään ja työnsä poliittisista ja moraalisista näkökohdista,

sillä seurauksena saattoi olla ihmisten joukkotuho.

Vuosi 1967 oli käännekohta Saharovin poliittisessa kehityksessä, kun hän vaati

Neuvostoliiton viranomaisia hyväksymään Yhdysvaltojen ehdotuksen, jonka

mukaan ballististen ohjusten torjuntajärjestelmän kehittämisestä luovuttaisiin

kahdenvälisesti. Saharov katsoi tällaisen puolustusjärjestelmän johtavan merkit-

tävään maailmanlaajuisen ydinsodan uhkaan. Hän esitteli näkemyksiään vuonna

1968 julkaisemassaan kirjoitelmassa Reflections on Progress, Peaceful Coexistence,

and Intellectual Freedom. Neuvostoliiton viranomaiset torjuivat hänen ehdotuk-

sensa, ja kirjoitelman julkaisun jälkeen Saharovia kiellettiin osallistumasta kaikkeen

huippusalaiseen sotilaalliseen työskentelyyn ja hän menetti myös etuoikeutensa.

Vuonna 1970 hän oli mukana perustamassa Neuvostoliiton ihmisoikeuskomiteaa,

ja ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeudenkäyntien uhrien puolustamisesta tuli

hänelle ensiarvoisen tärkeä asia. Vuonna 1972 hän avioitui ihmisoikeusaktivisti

Elena Bonnerin kanssa. Huolimatta viranomaisten lisääntyvästä painostuksesta

Saharov vaati vapauttamaan maansa toisinajattelijat ja hänestä tuli yksi maansa

hallinnon rohkeimmista arvostelijoista, jossa henkilöityi taistelu perusoikeuksien

puolesta. Saharoville vuonna 1975 rauhanpalkinnon myöntäneen Nobel-komitean

sanoin hän oli ”ihmiskunnan omantunnon ääni”. Hänen ei sallittu lähteä vastaan-

ottamaan palkintoaan, mutta sorto ja karkotus eivät pystyneet murtamaan hänen

vastarintaansa.

2014 Denis Mukwege

2013 Malala Yousafzai

2012 Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi

2011 Arabikevät (Mohamed Bouazizi, Asmaa Mahfouz, Ahmed al-Senussi, Razan Zaitouneh ja Ali

Ferzat)

2010 Guillermo Fariñas

2009 Memorial (Oleg Orlov, Sergei Kovaljov ja Ljudmila Aleksejeva Memorial-järjestön ja kaikkien

venäläisten ihmisoikeusaktivistien puolesta)

2008 Hu Jia

2007 Salih Mahmoud Mohamed Osman

2006 Aliaksandr Milinkevich

2005 Damas de Blanco, Hauwa Ibrahim ja Toimittajat ilman rajoja

2004 Valko-Venäjän journalistiliitto

2003 YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja YK:n henkilöstö

2002 Oswaldo José Payá Sardiñas

2001 Izzat Ghazzawi, Nurit Peled-Elhanan, Zacarias Kamwenho

2000 ¡Basta Ya!

1999 Xanana Gusmão

1998 Ibrahim Rugova

1997 Salima Ghezali

1996 Wei Jingsheng

1995 Leyla Zana

1994 Taslima Nasreen

1993 Oslobođenje

1992 Las Madres de Plaza de Mayo

1991 Adem Demaçi

1990 Aung San Suu Kyi

1989 Alexander Dubček

1988 Nelson Rolihlahla Mandela; Anatoli Martšenko (postuumisti)

PALKINNONSAAJAT

SAHAROVPALKINNON VERKOSTOON kuuluu

palkinnonsaajia ja Euroopan parlamentin jäseniä. Se luotiin vuonna 2008 Saha-

rov-palkinnon 20-vuotisjuhlan yhteydessä tunnustuksena Saharov-palkinnon

saajien erityiselle roolille mielipiteenvapauden lähettiläinä. Saharov-palkitut

allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa he lupasivat tehostaa ponnistelujaan

maailman kaikkien ihmisoikeusaktivistien tukemiseksi toteuttamalla yhteisiä

toimia keskenään ja yhdessä Euroopan parlamentin kanssa.

Palkinnon 25-vuotisjuhlavuonna 2013 verkosto järjesti kokouksen, jossa kes-

kusteltiin sen päämäärien edistymisestä. Kaksikymmentä palkinnonsaajaa ja

heidän edustajaansa Afrikasta, Aasiasta, Euroopasta, Latinalaisesta Amerikasta

ja Lähi-idästä tapasi Euroopan parlamentin jäseniä, Euroopan unionin muiden

toimielinten, kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisten järjestöjen edustajia sekä toi-

mittajia ja opiskelijoita. Kolmen työntäyteisen päivän aikana myös myönnettiin

vuoden 2013 Saharov-palkinto kansainvälisenä lasten päivänä Malala Yousafzaille,

joka oli ensimmäinen tämän palkinnon saanut lapsi.

Kokous huipentui julkilausumaan, jossa verkoston jäsenet ilmaisivat yhdessä ja

erikseen sitoutumisensa ihmisoikeuksien edistämiseen ja turvaamiseen kaik-

kialla maailmassa monin eri tavoin, kuten antamalla äänensä kansainvälisten

perusoikeuskampanjoiden käyttöön yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan ja kan-

sainvälisten järjestöjen kanssa, mukaan lukien kampanja lapsiin kohdistuvan

väkivallan lopettamiseksi ja lasten koulutuksen edistämiseksi. Julkilausumassa

korostetaan yhteisvastuuta ja koordinointia ihmisoikeuksien puolustajien kesken

ja kehotetaan kaikkia verkoston jäseniä toimimaan maailmanlaajuisena ihmisoike-

usloukkausten hälytysjärjestelmänä. EU:lta vaaditaan sitoutumista merkittävään

diplomaattiseen panokseen ihmisoikeuksien puolustajien tukemiseksi eri puolilla

maailmaa sijaitsevien edustustojensa avulla. Erityisesti sen odotetaan sitoutuvan

Saharov-palkinnon saajien ja vaarassa olevien ihmisoikeuksien puolustajien suo-

jeluun.

Nyt verkoston tavoitteena on toimia sitoumustensa mukaisesti toteuttamalla konk-

reettisia toimia, joiden tarkoituksena on lisätä tietoisuutta ihmisoikeusasioista ja

-rikkomuksista. Lisäksi sen jäsenet pitävät Saharov-luentoja EU:n jäsenvaltioissa ja

osallistuvat kansainvälisiin ihmisoikeus- ja tiedotuskampanjoihin tukien näin osal-

taan kansalaisaktivisteja ja ihmisoikeuksien puolustajia.

2014

DENIS

MUKWEGE

Kongolainen lääkäri DENIS MUKWEGE on omistanut elämänsä niiden

kymmenientuhansien kongolaisten naisten ja tyttöjen ruumiillisten vammojen

hoitamiseen ja elämän uudelleen rakentamiseen, jotka ovat joutuneet joukko-

raiskausten ja julman seksuaalisen väkivallan kohteeksi Kongon demokraattisessa

tasavallassa käynnissä olevan sodan aikana.

Hän syntyi Bukavussa vuonna 1955, opiskeli lääketiedettä ja perusti Kongon

demokraattisen tasavallan itäosassa sijaitsevaan Lemeran sairaalaan gyneko-

logian yksikön, joka tuhoutui, kun sota syttyi vuonna 1996. Mukwege pakeni

Bukavuun ja perusti sairaalan, joka aluksi toimi teltoissa. Hän rakensi myös uuden

synnytysosaston ja leikkaussalin, mutta kaikki tämä tuhoutui vuonna 1998 toi-

sessa Kongon sodassa.

Mukwege rakensi jälleen lannistumatta sairaalansa uudelleen Panziin, teki pitkiä

työpäiviä ja koulutti henkilökuntaa hoitaakseen naisia, jotka olivat joutuneet

naiset ”yhteiseksi vihollisekseen” julistaneiden taistelijoiden uhreiksi. Hän on hoi-

tanut yli 40 000:ta naista sen jälkeen, kun sairaala taas avattiin vuonna 1999, ja hän

otti vastaan ensimmäisen raiskauksen uhrin, jonka sukupuolielimissä ja lanteissa

oli luotien jättämiä haavoja. Jo ensimmäisinä viikkoina kymmenet naiset saapui-

vat sairaalaan ja kertoivat tulleensa raiskatuksi ja kidutetuksi.

”Aloin ihmetellä, mitä oli tapahtumassa”, Mukwege kertoi BBC:lle. ”Kyse ei ollut

vain sodanaikaisista väkivallanteoista, vaan raiskaukset olivat osa strategiaa ...

useita raiskattiin samanaikaisesti, julkisesti, yhden illan aikana saatettiin raiskata

koko kylän asukkaat. Teolla ei haavoitettu vain uhreja vaan koko yhteisöä, jonka

jäsenet pakotettiin katselemaan. Strategia pakottaa ihmiset pakenemaan kylistä,

jättämään peltonsa, omaisuutensa, kaiken.”

Mukwegen asiantuntemus seksuaalisesta väkivallasta aiheutuneiden patologisten

ja psykososiaalisten vaurioiden hoitamisessa on kansainvälisesti tunnustettua.

Panzin sairaalassa hoidetaan henkisiä ja ruumiillisia vammoja, ja hoidon jälkeen

naisia autetaan hankkimaan uusia elämisen taitoja ja tyttöjä autetaan palaamaan

kouluun. Lisäksi tarjotaan oikeudellista apua, jotta hyökkääjät saataisiin oikeuden

eteen.

Mukwege kampanjoi väsymättä naisten oikeuksien puolesta ja Kongon luon-

nonvaroista käydyn väkivaltaisen taistelun lopettamiseksi. Vuonna 2011 hän itse

joutui uhriksi, kun aseistautuneet miehet tunkeutuivat hänen kotiinsa ja uhkasi-

vat hänen tyttäriään aseella. Hänen henkivartijansa sai surmansa, mutta hän itse

pääsi pakoon ja pakeni perheensä kanssa Ruotsiin ja Belgiaan. Hän palasi Kon-

goon vuonna 2013, kun ryhmä naisia, jotka elävät alle dollarilla päivässä, lyöttäytyi

yhteen ja osti hänelle matkalipun kotiin.

Nykyään hän asuu johtamassaan Panzin sairaalassa.

2013

MALALA

YOUSAFZAI

MALALA YOUSAFZAI on 17-vuotias pakistanilaistyttö, jota Taleban

ampui kasvoihin estääkseen häntä ja muita tyttöjä käymästä koulua. Yousafzai

selvisi vakavista vammoistaan ja vuonna 2013 hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin

Saharov-palkinnon saaja.

Hän omisti palkintonsa ”Pakistanin unohdetuille sankareille” puolustaen voimak-

kaasti jokaisen lapsen oikeutta koulunkäyntiin.

”Monilla lapsilla ei ole ruokaa syödäkseen eikä vettä juodakseen, ja monet lapset

haluaisivat kovasti käydä koulua. On hälyttävää, että 57 miljoonaa lasta ei saa

käydä koulua … tämän on kolkutettava omaatuntoamme”, Malala sanoi 28 maan

edustajalle Euroopan parlamentin täydessä istuntosalissa, jossa Saharov-palkin-

non 25-vuotisjuhlan vuoksi paikalla olivat poikkeuksellisesti myös lähes kaikki yhä

elossa olevat Saharov-palkinnon saajat. ”Yksi lapsi, yksi opettaja, yksi kynä ja yksi

kirja voivat muuttaa maailmaa”, hän totesi.

Malala aloitti kamppailunsa koulutuksen puolesta 11-vuotiaana, jolloin hän kir-

joitti salanimellä nettipäiväkirjaa koulutyttöjen elämästä Talebanin hallitsemassa

Swatin laaksossa. Vuonna 2009 Taleban määräsi kaikki tyttökoulut suljettaviksi

samalla, kun Pakistanin armeija taisteli alueiden hallinnasta talebaneja vastaan.

Malala ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan saarretusta kotikaupungistaan,

ja hänen koulunsa tuhottiin.

Kun turvallisuustilanne koheni, Malala ja hänen tyttökoulua johtava isänsä

Ziauddin jatkoivat uhkauksista huolimatta toimintaansa tyttöjen koulutuksen

edistämiseksi. Malala käytti saamansa lahjoituksen ostaakseen koulubussin, jossa

häntä myöhemmin ammuttiin ja jossa kaksi muuta tyttöä loukkaantui iskussa,

johon Taleban ilmoitti syyllistyneensä.

Malala selvisi hengissä ja toimii edelleen aktiivisesti tyttöjen koulunkäyn-

nin puolesta. Hän on yksi Malala-rahaston perustajista sekä YK:n kasvatus- ja

koulutusasioiden erityislähettilään Gordon Brownin perustaman nuorten kou-

lutuskriisiä käsittelevän komitean Youth Education Crisis Committeen jäsen.

Brownin esittämien arvioiden mukaan tällä edistymisvauhdilla viimeinenkin tyttö

saadaan kouluun vasta vuonna 2086 eikä vuonna 2015, kuten vuosituhattavoit-

teissa luvattiin.

”Islamin mukaan tytöillä on oikeus käydä koulua. Jokaisen velvollisuus on hankkia

koulutusta ja tietoa, olipa kyse sitten tytöstä tai pojasta”, Malala on todennut.

YK on nimennyt heinäkuun 12. päivän, Malalan syntymäpäivän, Malalan päiväksi.

Vuonna 2014 Malala vietti syntymäpäiväänsä Nigeriassa tapaamalla koulutyttöjä,

jotka olivat paenneet Boko Haram -järjestön Chibokissa tekemän kidnappauksen

jälkeen, ja edelleen kidnapattuina olevien 219 tytön omaisia ja vaati lisätoimia

presidentti Jonathanilta. Hän myös ilmaisi solidaarisuutensa Syyrian ja Gazan kon-

flikteissa kärsiviä lapsia kohtaan.

NASRIN SOTOUDEH on iranilainen ihmisoikeusjuristi ja yksi niistä

harvoista, jotka asettuivat puolustamaan vuoden 2009 joukkomielenosoitusten

sekä muiden näkyvien ihmisoikeustapausten ja poliittisten tapausten yhteydessä

pidätettyjä toisinajattelijoita, ennen kuin hänet pidätettiin vuonna 2010.

Kun hänelle myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2012, hän oli suorittamassa

kuuden vuoden vankeustuomiota eristyssellissä Iranin pahamaineisessa Evinin

vankilassa. Samaan aikaan hän oli myös seitsemän viikon nälkälakossa protestoi-

den omaistensa oikeudellista painostusta.

Nasrin Sotoudeh oli hyvin heikossa kunnossa, mutta siitä huolimatta hän kokosi

voimansa kirjoittaakseen Euroopan parlamentille unohtumattoman viestin, jonka

hänen ystävänsä ja kollegansa, Nobel-palkittu Shirin Ebadi luki hänen puolestaan

palkinnonjakotilaisuudessa.

”Ihmisoikeuksilla ja niiden turvaamiseen tarvittavilla järjestelmillä on takanaan

pitkä tie, mutta silti niiden toteuttaminen riippuu edelleen paljolti hallitusten

aikeista, sillä hallitukset ovat suurimpia ihmisoikeuksien rikkojia”, Nasrin Sotou-

deh kirjoitti. Sotoudeh piti ihmisoikeusloukkauksia Lähi-idän vallankumousaallon

perimmäisenä syynä. Ihmisoikeusaktivisteille ja poliittisille vangeille hän sanoi:

”Tiedän aivan kuten tekin, että demokratialla on pitkä ja vaikea tie edessään”.

Hänet vapautettiin odottamatta syyskuussa 2013. Puhemies Schulz piti tätä elettä

tervetulleena ja kuvasi sitä merkittäväksi positiiviseksi viestiksi Iranin viranomais-

ten ja erityisesti presidentti Rouhanin taholta.

Joulukuussa 2013 Sotoudeh tapasi Euroopan parlamentin valtuuskunnan, joka oli

ensimmäinen kuuteen vuoteen Iraniin lähetetty valtuuskunta. Sotoudeh kiinnitti

huomion poliittisiin vankeihin ja arvosteli avoimuuden puutteesta oikeudenkäyn-

tejä, jotka pidettiin vallankumoustuomioistuimissa rikostuomioistuinten sijaan.

Hän pyysi valtuuskunnan jäseniä tiedustelemaan tätä Iranin viranomaisilta. Val-

tuuskunnalle kerrottiin, että vallankumoustuomioistuimet on perustettu valtioon

kohdistuneiden rikosten käsittelemiseksi, minkä vuoksi muutoksia ei voitu tehdä.

Tapaaminen herätti raivoa Iranin kovan linjan kannattajissa, jotka syyttivät Sotou-

dehia ja Jafar Panahia kansankiihotuksesta.

Sotoudeh jatkaa edelleen ihmisoikeuksien, naisten oikeuksien ja perusoikeuksien

puolustamista. Vuonna 2014 hän on kamppaillut saadakseen takaisin oikeutensa

juristin ammattiin, josta hän jo aiemmin oli taistellut vuosia ja jonka hän oli aloit-

tanut puolustamalla kuolemantuomion uhkaamia alaikäisiä, mitä asiaa hän ajaa

edelleen.

Kun Gazan sota syttyi heinäkuussa 2014, Sotoudeh käynnisti sosiaalisessa medi-

assa Gazan joukkosurmien vastaisen kampanjan Stop Killing Your Fellow Beings.

Sotoudeh ei voi tulla parlamenttiin vastaanottamaan Saharov-palkintoaan eikä

osallistua Saharov-palkinnon verkoston tapahtumiin, sillä hän ei vieläkään saa

poistua Iranista. Shirin Ebadi edusti häntä kuitenkin vuonna 2013 pidetyssä Saha-

rov-palkinnon verkoston kokouksessa.

Sotoudeh aikoo pysyä Iranissa ja taistella maan sisältä lähtevän uudistuksen puo-

lesta.

2012

NASRIN

SOTOUDEH

2012

JAFAR

PANAHI

JAFAR PANAHI on palkittu elokuvaohjaaja, jolta on evätty oikeus tehdä

elokuvia seuraavien 20 vuoden ajan.

Iranin opposition Vihreän liikkeen suorapuheisena kannattajana ja entisen

presidentin Ahmadinejadin arvostelijana hänet tuomittiin kuuden vuoden van-

keusrangaistukseen ”propagandasta islamilaista tasavaltaa vastaan”, mutta hänen

tuomiotaan ei ole edelleenkään pantu täytäntöön: Panahi ei ole vankilassa, mutta

hänet voidaan vangita minä hetkenä hyvänsä.

Panahi vangittiin vuonna 2010, kun hän oli salassa tekemässä elokuvaa Vihreän

liikkeen epäonnistuneesta kansannoususta vuonna 2009. Vaikka hänet vapau-

tettiin kolmen kuukauden kuluttua kansainvälisten protestien ja nälkälakon

seurauksena, hänelle määrättiin vankilatuomio ja häntä kiellettiin tekemästä elo-

kuvia, matkustamasta ja puhumasta tiedotusvälineille.

Hän kertoi Iranissa vuonna 2013 vierailleelle Euroopan parlamentin valtuuskun-

nalle, että hänen ja hänen asianajajansa todistajanlausunnot oli jätetty huomiotta,

sillä hänen tuomiostaan oli päätetty jo etukäteen. Hän varoitti valtuuskuntaa siitä,

että ihmisoikeusasiat unohdetaan maailmanlaajuisen huomion kiinnittyessä

Iranin kanssa tehtävään ydinsopimukseen, ja arveli sortotoimien lisääntyvän Ira-

nissa, kun pakotteet poistetaan. Hän sanoi Iranin johdon joustavuuden koskevan

ainoastaan ulkoasioita, ei sisäasioita, ja totesi lehdistöön, vangittuihin ja kulttuuri-

elämään kohdistuvan painostuksen jatkuvan.

Tiedotusvälineille heinäkuussa 2014 antamassaan haastattelussa, jonka hän antoi

haastattelukieltoa uhmaten, hän totesi, että koska häneltä oli kielletty työnteko,

hänestä tuntui kuin hänet olisi vain vapautettu pienestä vankilasta ja heitetty suu-

rempaan vankilaan.

Kaikesta huolimatta Panahi on rikkonut hänelle määrättyä elokuvantekokieltoa

jo kahdesti. Vuonna 2011 hän kuvasi elokuvan This is not a Film, jossa hän istuu

keittiönsä pöydän ääressä puhumassa asianajajalleen odottaen vangitsemistaan.

Vuonna 2014 hän kuvasi elokuvan Closed Curtains, joka kertoo yksin koiransa

kanssa asuvasta elokuvakäsikirjoittajasta, joka asuu merenrantatalossaan suljet-

tujen verhojen takana.

Panahi ei pidä itseään poliittisena henkilönä vaan pikemminkin henkilönä, joka

haluaa paljastaa epäoikeudenmukaisuuden. Hän on puhunut suoraan Iranin

sensuuria vastaan ja kritisoinut presidentti Rouhania sensuuria koskevien vaalilu-

pausten pettämisestä. Lisäksi hän on käynnistänyt Step by Step -kampanjan, jonka

tavoitteena on kuolemantuomion lakkauttaminen Iranissa.

Hän ei voi tulla itse Euroopan parlamenttiin, mutta hänen tyttärensä Solmaz sekä

elokuvantekijät Costa Gavras ja Serge Toubiana edustivat häntä palkinnonjakose-

remoniassa. Kansainvälisen ihmisoikeusliiton (FIDH) puheenjohtaja Karim Lahidji

puolestaan edusti häntä vuonna 2013 pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston

kokouksessa.

2011

MOHAMED

BOUAZIZI

mistä lähtivät kaduille osoittamaan mieltään korruptoitunutta hallitusta, korkeaa

työttömyyttä ja vapautensa rajoittamista vastaan.

Siteisiin kiedottu Bouazizi kamppaili vielä tuskissaan hengestään, kun presidentti Zine

al-Abidine Ben Alin vuodesta 1987 vallassa ollut autoritaarinen hallinto alkoi kaatua.

Kymmenen päivää Bouazizin kuoleman jälkeen Ben Ali pakotettiin eroamaan

virastaan ja poistumaan maasta, kun mielenosoittajat marssivat Tunisiin monien

kantaessa Bouazizin kuvaa.

Hänen perheensä sai lohtua siitä, että hänen kuolemansa ei ollut turha, sillä

hänen tekonsa vauhditti niin sanotun kansanvallankumouksen puhkeamista ja

ravisteli itsevaltaisia hallituksia Tunisiassa ja muissa arabimaissa. Bouazizin teon

seurauksena arabinuoret ymmärsivät, että heillä oli mahdollisuus tuoda turhau-

tuneisuutensa julki ja taistella ihmisarvonsa puolesta epäoikeudenmukaisuutta,

korruptiota ja itsevaltaista järjestelmää vastaan.

Arabikevät on pysähdyksissä, ja sen alkuaikojen optimismi sammunut, ja jotkin sen

saavuttamat voitot ovat mitätöityneet, mutta liikkeen synnyinseudulla, Bouazizin

Tunisiassa, demokraattinen perustuslaki hyväksyttiin vuonna 2014 ja parlamentti-

ja presidentinvaalit on määrä pitää vuoden loppuun mennessä.

MOHAMED BOUAZIZI (1984–2011) käynnisti Tunisian jasmiinivallanku-

mouksen ja toimi innoittajana arabikeväänä tunnetulle demokratisoitumisliikkeelle,

joka pyyhkäisi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yli vuonna 2011.

Bouazizi oli vaatimattomista oloista lähtöisin oleva työteliäs mies: 10-vuotiaasta

alkaen hän oli myynyt hedelmiä torilla ja toiminut näin perheensä ensisijaisena

elättäjänä. Hän lopetti koulunkäynnin 19-vuotiaana voidakseen tukea nuorem-

pien sisarustensa koulutusta.

Bouazizi kuoli 4. tammikuuta 2011 26-vuotiaana sytytettyään itsensä tuleen

protestina järjestelmälle, joka esti häntä hankkimasta kunnon elantoa itselleen.

Bouazizi oli useaan otteeseen joutunut Tunisian lainvalvontavirkailijoiden uhriksi:

virkailijat määräsivät hänelle sakkoja, takavarikoivat hänen tuotteensa ja vaakansa

ja viimeisellä kerralla myös kaatoivat hänet väkivalloin maahan. Hänen omaisensa

uskovat, että nimenomaan nöyryytys eikä köyhyys ajoi Bouazizin tekemään polt-

toitsemurhan sen jälkeen, kun hän oli vaatinut itselleen oikeutta, joka häneltä

kuitenkin evättiin. Bouazizi valeli itsensä polttoaineella ja sytytti itsensä liekkeihin

Sidi Bouzidin pikkukaupungin hallintorakennuksen edessä. Bouazizi oli pidetty

mies ja tunnettu siitä, että hän antoi tuotteitaan ilmaiseksi köyhemmille perheille.

Niinpä hänen kohtalonsa sai vastakaikua monilta, ja hänen tekonsa yllytti ihmiset

mielenilmauksiin, jotka levisivät pian niin, että tunisialaiset kaikista sosiaaliryh-

Hamassa vuonna 1941 syntynyt ALI FERZAT on Syyrian tunnetuin

poliittinen satiirikko ja pilapiirtäjä sekä yksi arabimaailman kuuluisimpia kulttuuri-

hahmoja. Ferzat on julkaissut yli 15 000 pilakuvaa syyrialaisissa ja kansainvälisissä

sanomalehdissä. Lisäksi hänet on palkittu diktaattoreita Saddam Husseinia ja

Muammar Gaddafia esittävistä satiireista näiden vielä ollessa vallassa Irakissa

ja Libyassa. Hänen pelättyjä turvallisuusjoukkoja kuvaavat teoksensa ovat mur-

taneet sananvapauden rajoja Syyriassa. Kun arabikevään aalto saavutti Syyrian

vuonna 2011, hän hyökkäsi piirroksissaan entistä selvemmin hallituksen edustajia

ja erityisesti Bashar al-Assadia vastaan. Hallintoa vastaan protestoivat syyrialaiset

heiluttivat hänen piirroksiaan kaduilla. Naamioituneet miehet hyökkäsivät Farza-

tin kimppuun Damaskoksen Umayyadin aukiolla sen jälkeen, kun hän oli julkaissut

pilapiirroksen, jossa al-Assad yrittää päästä autolla hurjaa vauhtia pakenevan

Libyan diktaattori Muammar Gaddafin kyytiin. Miehet hakkasivat hänet, mursi-

vat tarkoituksellisesti hänen kätensä ja huusivat, että hänen on kunnioitettava

presidentti al-Assadia ja toteltava hallitsijoitaan. Tajuttomaksi hakattua Ferzatia

raahattiin tietä pitkin autolla, johon hänet oli heitetty. Sitten hänet työnnettiin

ulos ja jätettiin kadulle siinä luulossa, että hän oli kuollut.

Ali Ferzatin kädet kuitenkin paranivat toimintakykyisiksi, ja hän voitti pelkonsa ja

hänestä tuli taiteensa ja sanojensa välityksellä Syyrian hallinnon suorasukaisimpia

arvostelijoita.

Hän ei päässyt Saharov-palkintoseremoniaan vuonna 2011, koska oli Kuwaitissa

hoidattamassa vammojaan. Niinpä hän vastaanotti palkinnon Euroopan par-

lamentissa vuonna 2012 järjestetyssä Saharov-palkinnon verkoston julkisessa

keskustelutilaisuudessa, jossa hän osallistui parlamentin puhemiehen ja muiden

palkinnonsaajien kanssa keskusteluun Syyrian vallankumouksesta ja demokra-

tiakehityksestä arabimaiden kansannousujen jälkeen. Saharov-palkinnon saajana

Ferzat osallistui myös vuonna 2012 pidettyyn Euroopan neuvoston ensimmäiseen

Maailman demokratiafoorumiin. Samana vuonna hänet äänestettiin Time-ai-

kakauslehden äänestyksessä maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön

joukkoon. Hän on voittanut useita ihmisoikeuspalkintoja ja johtaa arabipilapiir-

täjien liittoa.

Vuonna 2014 Ferzat oli pääpuhujana Prahassa järjestetyillä Saharov-palkinnon

verkoston One World -elokuvajuhlilla, jossa hän tapasi hallitusten, tiedotusväli-

neiden sekä kansalaisjärjestöjen edustajia ja palautti Syyrian konfliktia koskevassa

keskustelussa huomion tragedian ytimeen: pohjimmiltaan tässä satojatuhansia

uhreja vaatineessa ja miljoonia pakolaisiksi ajaneessa konfliktissa on kyse ihmisten

toiveista ihmisarvosta ja vapaudesta.

2011

ALI

FERZAT

2011

ASMAA

MAHFOUZ

ASMAA MAHFOUZ on egyptiläinen ihmisoikeusaktivisti ja yksi huh-

tikuun 6. päivän nuorisoliikkeen perustajajäsenistä. Egyptin arabikevään alettua

vuonna 2011 Mahfouz uhmasi presidentti Hosni Mubarakin hallinnon yrityksiä

tukahduttaa aktivistien toiminta ja lähetti egyptiläisille sosiaalisen median kautta

kehotuksia vaatia vapauttaan, ihmisarvoaan ja ihmisoikeuksiaan osoittamalla

rauhanomaisesti mieltään Tahrir-aukiolla 25. tammikuuta 2011. Hänen videonsa

levisi kulovalkean tavoin ja arviolta 80 miljoonaa ihmistä näki sen. Video sai aikaan

samansisältöisten videoiden aallon, minkä seurauksena Tahrir-aukiolle ilmaantui

satojatuhansia mielenosoittajia vaatimaan Hosni Mubarakia luopumaan 30-vuoti-

sesta vallastaan Egyptissä, minkä hän tekikin 11. helmikuuta 2012.

Saharov-palkinnon vastaanottamisen yhteydessä Asmaa Mahfouz luonnehti pal-

kintoa ”kunnianosoitukseksi tämän vallankumouksen sankareille” ja sanoi sen

menevän kaikille nuorille egyptiläisille, jotka ovat uhranneet henkensä. ”Emme

aio pettää näitä ihmisiä vaan jatkaa taistelua heidän viitoittamallaan tiellä ja var-

mistaa, että tämä unelma toteutuu”, Mahfouz sanoi.

Mahfouz toimi pääpuhujana Euroopan parlamentissa Brysselissä pidetyssä Saha-

rov-palkinnon verkoston pitämässä keskustelutilaisuudessa sekä lokakuussa 2012

pidetyssä Euroopan neuvoston ensimmäisessä Maailman demokratiafoorumissa,

jossa keskusteltiin Egyptin tilanteesta vallankumouksen jälkeen.

Vuonna 2014, kun entinen armeijan ylipäällikkö Abdel Fatah al-Sisi oli valittu vaa-

leissa Egyptin presidentiksi, mitä oli edeltänyt islamistipresidentti Muhammed

Mursin syrjäyttäminen vuonna 2013 ja sotavoimien tukeman väliaikaishallinnon

valtakausi, Mahfouz ilmoitti, että häneen kohdistuu yhä enemmän väkivaltaa,

uhkailua ja valvontaa. Alun perin muslimiveljeskuntaan kohdistetut viranomaisten

rajut tukahduttamistoimet ulotettiin koskemaan järjestelmän arvostelijoita sekä

tammikuun 25. päivän vallankumouksen tunnettuja keulahahmoja ja erityisesti

huhtikuun 6. päivän liikkeen aktivisteja. Mahfouz sanoi, että hän ja hänen akti-

vistitoverinsa on leimattu tiedotusvälineissä ulkomaisiksi toimijoiksi ja kansallisen

turvallisuuden uhkatekijöiksi, mikä on myös yllyttänyt ihmisiä solvaamaan häntä

kadulla.

Huhtikuussa 2014 egyptiläinen tuomioistuin kielsi huhtikuun 6. päivän nuoriso-

liikkeen. Kolme vasemmistoliikkeen johtajista, Ahmed Maher, Mohammed Adel

ja Ahmed Douma, kärsivät kolmen vuoden vankeustuomiota syytettyinä muun

muassa Egyptin uuden mielenosoituksia rajoittavan lain mukaan laittomista mie-

lenilmauksista, ja neljäs Alaa Abdel Fattah tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen,

mikä on saanut Euroopan parlamentin puhemiehen Schulzin sekä myös Asmaa

Mahfouz ilmaisemaan huolestumisensa. Mahfouz twiittasi asiasta seuraavasti:

”Viisitoista vuotta vankeutta mielenosoittamisesta? Entä ne, jotka tappoivat? Val-

tiosta ei voida puhua, niin kauan kuin tämä jatkuu.”

2011

AHMED

AL-ZUBER

AL-SENUSSI

Vuonna 1934 syntynyt AHMED ALSENUSSI on Libyassa pisimpään

vankilassa ollut mielipidevanki. Hän on sukua Libyan ainoalle kuninkaalle Idrisille,

jonka kenraali Muammar Gaddafi syrjäytti vallasta vuonna 1969.

Al-Senussia syytettiin salaliitosta Gaddafin hallintoa vastaan vuonna 1970 teh-

dyssä vallankaappausyrityksessä, ja hän istui vankilassa 31 vuotta, joista yhdeksän

eristyssellissä, joka oli niin ahdas, ettei hän mahtunut edes seisomaan suorassa.

Hänet vapautettiin elokuussa 2001 yhdessä kymmenien muiden poliittisten van-

kien kanssa.

Kun Naton tukema kansannousu kaatoi Libyan diktaattorin vuonna 2011, valta

siirrettiin kansallisen siirtymäkauden neuvostolle ja al-Senussista tuli poliittisista

vangeista vastaava jäsen. Vaaleista huolimatta laittomuus ja epävakaus leimasivat

edelleen Libyan poliittista kenttää, jonka eri ryhmittymät kävivät aseellista kamp-

pailua vallasta.

Al-Senussin kotipaikassa Bengasissa, joka oli syrjäytettynä Gaddafin valtakau-

della, kannatetaan voimakkaasti federalismia, jota noudatettiin Libyassa lähes

koko kuningas Idrisin valtakauden ajan. Kolmituhantinen valtuuskunta alueelta

kokoontui Bengasissa vuonna 2012 perustamaan Kyrenaikan siirtymäkauden

neuvostoa. Kyrenaikan siirtymäkauden neuvosto, jonka johtajaksi al-Senussi

nimettiin, ilmoitti puoltavansa alueen autonomian lisäämistä mutta totesi hyväk-

syvänsä kansallisen siirtymäkauden neuvoston maan kansallisen yhtenäisyyden

symboliksi ja sen lailliseksi edustajaksi kansainvälisillä foorumeilla. Kyrenaikan siir-

tymäkauden neuvoston julkilausumalla ei ole laillista pätevyyttä, eikä neuvostolla

myöskään ole takanaan miliisin tukea, toisin kuin toisella keskeisellä Bengasissa

vaikuttavalla ryhmällä eli Ibrahim Jadhranin johtamalla Kyrenaikan poliittisella

neuvostolla. Jadhran, johon al-Senussi on ottanut etäisyyttä, haluaa perustaa rin-

nakkaishallituksen.

Asemansa vakiinnuttaneet heimojohtajat ajavat al-Senussin johdolla federalismia

uuden perustuslain kautta.

Vuonna 2012 Euroopan parlamentissa pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston

keskustelutilaisuudessa Al-Sanussi keskusteli puhemies Schulzin, Asmaa Mah-

fouzin ja Ali Ferzatin kanssa Libyan vallankumouksen ja aseellisen konfliktin

jälkeisestä tilanteesta sekä demokratian tulevaisuudesta arabimaissa arabikevään

jälkeen. Euroopan neuvoston Maailman demokratiafoorumin ensimmäisessä

kokouksessa al-Senussi arvosteli ankarasti tehokkaan hallinnon puutetta Libyassa

ja vastasi maanpetossyytteisiin, joita häntä vastaan on esitetty sen jälkeen, kun

hän kehotti luomaan federalistisen järjestelmän. Hän totesi, että hänen ehdotus-

taan on haluttu tulkita väärin ja tahrata niiden maine, jotka haluavat parantaa

tilannetta. Al-Senussi osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen, joka

pidettiin vuonna 2013.

RAZAN ZAITOUNEH on syyrialainen toimittaja ja ihmisoikeusjuristi,

joka kidnapattiin kapinallisten hallinnassa olevalla alueella Damaskoksen esi-

kaupunkialueella 9. joulukuuta 2013. Hän on edelleen kadoksissa, mutta hänen

uskotaan voivan hyvin, vaikka hänen olinpaikkaansa ja kidnappaajien henkilöl-

lisyyttä ei edelleenkään tunneta. Uhkauksista huolimatta Zaitouneh tuomitsi

rohkeasti yhtä lailla Syyrian hallituksen kuin kapinallistenkin tekemät ihmisoikeus-

loukkaukset. Hänet kidnapattiin yhdessä aviomiehensä ja aktivistitoverinsa Wael

Hamadan sekä kahden kollegansa eli runoilija ja asianajaja Nazem Hamadin sekä

aiemmin poliittisena vankina olleen Samira Khalilin kanssa, kahden hänen perus-

tamansa ryhmän (Violations Documentation Centre (VDC) ja Local Development

and Small Projects Support Office) Douman kaupungissa sijaitsevalta toimistolta.

Zaitouneh on yksi Syyrian vallankumouksen tunnetuimmista ja uskottavimmista

siviiliaktivisteista. Syyrialaiset tiedotusvälineiden kommentaattorit pitävät Zai-

tounehin kidnappaamista käänteentekevänä tapahtumana siviilijoukkojen ja

ääriliikkeiden edustajien kahtiajaossa ja toisaalta kohtalokkaana takaiskuna Syy-

rian vallankumoukselle.

Zaitounehin omaiset ovat pyytäneet kansainvälistä apua Zaitounehin ja hänen

kollegojensa löytämiseksi.

He totesivat huhtikuussa 2014 antamassaan VDC:n julkaisemassa julkilausumassa

seuraavaa: ”Me Razan Zaitounehin omaiset annamme tämän julkilausuman ihmis-

oikeusaktivistin, asianajajan, kirjailijan ja ennen kaikkea ihmisen puolesta nyt, kun

hänen kidnappaamisestaan on kulunut yli kolme kuukautta, eikä mikään osapuoli

ole ilmoittautunut vastuulliseksi teosta tai esittänyt asiasta lausuntoja tai vaati-

muksia. Tarkoituksena on selvästi voittaa aikaa ja estää tytärtämme ja hänen

kollegoitaan ilmaisemasta itseään vapaasti: estää heitä kirjoittamasta ja käyttä-

mästä sananvapauttaan.”

Aktivistit ja poliitikot kaikkialta maailmasta ovat vedonneet heidän vapautta-

misensa puolesta, ja muun muassa puhemies Schulz on todennut seuraavaa:

”Euroopan parlamentin nimissä vaadin heidän välitöntä vapauttamistaan … hal-

litus ja kapinallisryhmät ovat uhanneet hänen henkeään sen vuoksi, että hän on

rohkea nuori nainen, joka kieltäytyy tekemästä myönnytyksiä ja jatkaa rauhan-

omaista taisteluaan demokratian ja vapaan Syyrian puolesta.”

Saharov-palkittu Toimittajat ilman rajoja -järjestö on yhdessä 45 muun kansalais-

järjestön kanssa julkaissut yhteisen vetoomuksen Zaitounehin ja hänen kanssaan

kidnapattujen aktivistien vapauttamiseksi.

Kun Zaitounehille myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2011, hän eli piilossa

onnistuttuaan pakenemaan ratsiaa, jonka valtion turvallisuusjoukot olivat tehneet

hänen kotiinsa. Hänen osuutensa Saharov-palkintorahoista on omistettu panssa-

rivaunun tulituksen kohteeksi joutuneen aktivistikollegan hengen pelastamiselle.

2011

RAZAN

ZAITOUNEH

SIEPATTU JOULUKUUSSA 2013

GUILLERMO FARIÑAS on psykologian tohtori, vapaa toimittaja,

poliittinen toisinajattelija ja tätä nykyä myös oppositiota edustavan Kuuban isän-

maallisen unionin (Unión Patriótica de Cuba) tiedottaja. Hän on vuosien mittaan

ollut 23 kertaa nälkälakossa, jotta Kuubassa tehtäisiin rahanomaisia poliittisia

muutoksia ja saavutettaisiin sanan- ja mielipiteenvapaus.

Toimittajana hän perusti riippumattoman Cubanacán Press -uutistoimiston, jonka

tarkoituksena oli tiedottaa muulle maailmalle poliittisten vankien kohtalosta Kuu-

bassa, mutta lopulta viranomaiset pakottivat hänet sulkemaan toimiston.

Vangitun Orlando Zapatan kiistanalaisen kuoleman jälkeen Fariñas aloitti vuoden

2010 helmikuussa 130 päivää kestäneen nälkä- ja juomalakon ja vaati vapautta-

maan monen vankilavuoden jälkeen sairastuneet poliittiset vangit. Fariñas lopetti

lakkonsa vasta 8. heinäkuuta 2010, kun Kuuban hallitus oli ilmoittanut vapautta-

vansa 52 poliittista vankia.

Guillermo Fariñas ei voinut osallistua vuoden 2010 Saharov-palkintoseremoniaan

Euroopan parlamentissa, koska hän ei saanut lupaa poistua Kuubasta. Heinäkuussa

2012 hänet pidätettiin toisen Saharov-palkitun ja kuubalaisen toisinajattelijan

Oswaldo Payán hautajaisissa, ja häntä pidettiin jonkin aikaa vangittuna.

Kuuban hallituksen lievennettyä kuubalaisten matkustusrajoituksia ja Damas de

Blanco -järjestön edustajien palattua Kuubaan Euroopan parlamenttiin tekemänsä

vierailun jälkeen myös Guillermo Fariñas sai tilaisuuden puhua parlamentille

hänen kunniakseen heinäkuussa 2013 pidetyssä viivästyneessä Saharov-palkinto-

seremoniassa.

Fariñas totesi kiitospuheessaan: ”En ole täällä tänään sen vuoksi, että tilanne

olisi huomattavasti muuttunut, vaan sen vuoksi, että nykymaailman realiteetit ja

ennen muuta kuubalaisten kansalaisten uhma ovat pakottaneet hallinnon ’muut-

tamaan jotakin, jottei mikään muuttuisi’, kuten legendaarinen prinssi Don Fabrizio

sanoi teoksessa Il Gattopardo.”

Fariñas osallistui aktiivisesti vuonna 2013 pidettyyn Saharov-palkinnon verkoston

kokoukseen sekä Maailman demokratiafoorumin yhteydessä järjestettyyn kes-

kusteluun, jossa hän korosti, että toimittajat jatkavat vastaisuudessakin työtään

tiedottaakseen Kuuban väestölle, mitä maassa tapahtuu. Vuonna 2014 Fariñas

pidätettiin uudelleen ja vangittiin lyhyeksi ajaksi. Häntä uhattiin kuolemalla ja sul-

kemisella mielisairaalaan, häntä pahoinpideltiin ja hän joutui sairaalaan.

2010

GUILLERMO

FARIÑAS

2009

MEMORIAL

Vuonna 1927 syntynyt Aleksejeva johtaa ryhmää ja on yksi harvoista neuvosto-

ajan toisinajattelijoista, joka toimii edelleen aktiivisesti nyky-Venäjällä vaatien

puolueettomia oikeudenkäyntejä toisinajattelijoille.

Oleg Orlov on toiminut yhtenä Memorialin johtajista vuodesta 1994 ja on Memo-

rialin johtokunnan jäsen. Vuonna 2014 hän keräsi todistusaineistoa kaappauksista,

jotka on tehty Itä-Ukrainassa venäjänmielisten separatistien sotiessa Ukrainan

joukkoja vastaan. Orlov nimittäin huomasi, että nämä kaappaukset olivat saman-

tapaisia kuin kaappaukset, joita Memorial oli kirjannut vuosikymmenten ajan

kahden Tšetšenian sodan aikana, jolloin hän oli myös itse joutunut kaapatuksi.

Venäjän Memorialin nykyinen puheenjohtaja Sergei Kovalev tuli tunnetuksi,

kun hän vuonna 1995 neuvotteli vapaaksi noin 2 000 ihmistä, joita tšetšeenika-

pinalliset pitivät panttivankeina Budennovskin sairaalassa. Tämä on ainoa kerta,

kun terroristi-isku ei ole johtanut Venäjällä panttivankien joukkosurmaan. Orlov

syyttää Venäjää sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin ja kiihottamisesta

sisällissotaan. Hän on myös todennut olevansa iloinen siitä, että ”sivistysvaltiot

ovat kerrankin luopuneet tavanomaisesta välinpitämättömyydestään”, jota Putin

on hänen mukaansa oppinut käyttämään hyväkseen.

Memorialin jäseniä ja läheisiä yhteistyökumppaneita on vuosien saatossa uhkailtu,

kidnapattu ja murhattu. Vuonna 2014 Venäjän viranomaiset rekisteröivät Memo-

rialin ”ulkomaiseksi toimijaksi” sen jälkeen, kun vuoden 2012 lainsäädäntöön oli

tehty tarkistuksia, joiden nojalla viranomaisille annettiin lupa rekisteröidä Venäjän

ulkopuolelta rahoitusta saavat kansalaisjärjestöt ”ulkomaisiksi toimijoiksi” ilman

näiden suostumusta.

Tämä laki koski satoja kansalaisjärjestöjä, eikä yksikään riippumaton kansalais-

järjestö ilmoittautunut vapaaehtoisesti ulkomaiseksi toimijaksi, joka venäjäksi

tarkoittaa vakoojaa, kuten Memorialin lakimies Kirill Koroteev kertoi parlamen-

tin ihmisoikeuksien alivaliokunnalle. Orlov ei päässyt osallistumaan vuonna 2013

pidettyyn Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen, koska hän kamppaili tätä

lakia vastaan tuomioistuimessa.

Memorial kuitenkin hävisi oikeudenkäynnin ja siitä tehdyn valituksen.

Memorial ja muut kansalaisjärjestöt jatkavat tätä taistelua nyt Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimessa. Myös Moskovan Helsinki-ryhmä kieltäytyi rekiste-

röitymästä ulkomaiseksi toimijaksi, ja Ljudmila Aleksejevan mukaan ryhmä aikoo

jatkaa ihmisoikeustyötään ilman ulkomaista avustusta.

Orlov puhui Venäjällä tapahtuvasta kidutuksesta Saharov-palkinnon verkoston

One World -elokuvajuhlien yhteydessä pidetyissä keskustelutilaisuuksissa vuonna

2014. Koroteev puolestaan edusti Memorialia European Youth Event -tapahtu-

massa.

OLEG ORLOV, SERGEI KOVALJOV ja LJUDMILA ALEKSEJEVA saivat vuoden

2009 Saharov-palkinnon Memorial-järjestön ja kaikkien muiden venäläisten ihmisoikeusaktivistien edustajina.

Memorial perustettiin vuonna 1988, ja sen tavoitteena on seurata ja tuoda julki ihmisoikeusloukkauksia enti-

sissä neuvostotasavalloissa. Andrei Saharov oli yksi sen perustajajäsenistä, ja hän oli myös mukana Ljudmila

Aleksejevan kanssa perustamassa Moskovan Helsinki-ryhmää.

2008

HU

JIA

Saharov-palkinnon perustamisen 20-vuotisjuhlavuotena Euroopan parlamentti

myönsi palkinnon kiinalaiselle toisinajattelijalle HU JIALLE, koska hän oli

vaatinut virallista tutkintaa Tiananmenin aukiolla tapahtuneesta verilöylystä ja

korvauksia uhrien perheille ja toiminut aktiivisesti ympäristön hyväksi ja aidsin

torjumiseksi. Palkinnon myöntämisen jälkeen Hu Jia vangittiin ja sittemmin

päästettiin vapaaksi. Vuonna 2014 Hu Jia määrättiin jälleen useaan otteeseen

kotiarestiin. Hän on ollut kotiarestissa joka vuosi Tiananmenin aukion surmien vuo-

sipäivänä 4. kesäkuuta sen jälkeen, kun hän toi aukiolle kukkia vuonna 2004. Hu

Jian Pekingissä sijaitsevaa taloa on valvottu ympärivuorokautisesti 2. heinäkuuta

2004 alkaen. Toisinaan hän ei ole päässyt ostamaan edes ruokaa tai lääkkeitä.

Vuonna 2007 Hu Jia puhui rohkeasti puhelinyhteyden välityksellä Euroopan par-

lamentin ihmisoikeuksien alivaliokunnan kokoukselle. Puheessaan hän kiinnitti

huomiota niihin miljoonaan ihmiseen, joita Kiinan kansallinen turvallisuuspalvelu

vainoaa ihmisoikeuksien puolustamisen vuoksi ja joista monia pidetään vangit-

tuina vankilassa, työleirillä tai mielisairaalassa.

Tämän seurauksena Hu Jia pidätettiin 27. joulukuuta 2007 syytettynä ”yllyttä-

misestä kumoukselliseen toimintaan valtiovaltaa vastaan”. Hänet tuomittiin

3. huhtikuuta 2008 kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen ja hänen poliittiset

oikeutensa evättiin vuodeksi.

Kun Hu Jialle myönnettiin Saharov-palkinto, valtion turvallisuuspoliisi painosti

häntä kieltäytymään siitä.

Hu Jia otti palkinnon rohkeasti vastaan ja kutsui sitä ”tärkeäksi palkinnoksi Kii-

nalle”. Euroopan parlamentin puhemiehelle heinäkuussa 2012 osoittamassaan

kirjeessä Hu Jia kertoi palkinnon olevan ”todella suuri kunnia”, joka on rohkaissut

häntä ja parantanut merkittävästi hänen kohteluaan vankilassa.

Vapauduttuaan vankilasta kesäkuussa 2011 Hu Jia yritti perustaa ihmisoikeuksiin

erikoistuneen kansalaisjärjestön, mutta sen jäsenet pidätettiin. Nyt hän johtaa

kansalaisverkostoa, joka kokoontuu poliittisissa edustajakokouksissa. Hu Jia toimii

myös koordinaattorina epävirallisessa ”paljasjalka-asianajajien” liikkeessä, jossa

oikeudelliset neuvonantajat puolustavat Kiinan ihmisoikeusaktivisteja.

Saharov-palkinnon verkoston julkilausumassa, joka julkaistiin palkinnon

25-vuotisjuhlavuonna 2013, Kiinan viranomaisia kehotettiin kumoamaan Saha-

rov-palkittuun Hu Jiaan toistuvasti sovellettavat rajoitukset. Hu Jia ei itse voinut

osallistua kokoukseen Kiinan viranomaisten hänelle asettamien esteiden vuoksi.

Sen sijaan hänen vaimonsa ja Saharov-palkintoehdokas Zeng Jinyan edustivat

häntä tilaisuudessa. Viimeksi mainittu painotti poliittisten vankien ja näiden

omaisten ahdinkoa. Vuonna 2014 Hu Jiaan kohdistuvat uhkailu ja häirintä lisään-

tyivät siinä määrin, että hän tuntee henkensä olevan vaarassa.

Kun Euroopan parlamentti vuonna 2007 myönsi Saharov-palkinnon yksimielisesti

SALIH MAHMOUD MOHAMED OSMANILLE, tämä

oli tarjonnut Sudanissa jo yli 20 vuoden ajan ilmaista oikeusapua ihmisille, joita on

vangittu mielivaltaisesti ja kidutettu ja jotka ovat joutuneet vakavien ihmisoikeus-

loukkausten kohteeksi.

”Olen syntyperäinen darfurilainen, syntynyt Jebel Marrassa. Olen työskennellyt

asianajajana Darfurissa Sudanissa monen vuoden ajan. Olen työni vuoksi joutu-

nut pidätetyksi ja kidutetuksi. Darfurin puolisotilaalliset joukot ovat kiduttaneet

perheenjäseniäni ja ajaneet heidät pois kodeistaan. Työssäni olen vuosien ajan

edustanut tuhansia ihmisiä, jotka tarvitsivat apuani oikeusistuimissa. Olen nähnyt

tuhansia ihmisiä, joita on kidutettu, olen nähnyt satoja naisia ja tyttöjä, jotka ovat

seksuaalisen hyväksikäytön uhreja”, Salih Osman kertoi palkinnon myöntämisti-

laisuudessa.

Osman on pitänyt kirjaa rikoksista ja osallistuu aktiivisesti niiden 3,2 miljoonan

sudanilaisen suojeluun, jotka ovat joutuneet lähtemään pois kodeistaan Sudanissa

meneillään olevien taistelujen takia.

Hän pyrkii edelleen kiinnittämään ihmisten huomion Jebel Marrassa vuonna

2003 alkaneeseen konfliktiin, joka on jatkunut jo yli vuosikymmenen ja jota YK on

luonnehtinut yhdeksi pahimmista maailmanlaajuisista humanitaarisista kriiseistä.

Kansainvälisestä painostuksesta ja välitysyrityksistä huolimatta kattavaa rau-

hansopimusta sodan kaikkien osapuolten kesken ei ole toistaiseksi saatu aikaan.

Samaan aikaan kapinallisryhmät yhdistyvät, ja niillä on entistä kansallisempi

ohjelma.

Osman on korostanut, että sodan puhkeamisen taustalla olevia syitä, kuten maan

pakkolunastus ja poliittinen syrjäytyminen, ei ole ratkaistu. Lisäksi on esitetty

uusia vaatimuksia kansallisten lakien yhdenmukaistamisesta kansainvälisten

vaatimusten kanssa sekä vaatimuksia oikeuslaitoksen riippumattomuudesta.

Myöskään näihin vaatimuksiin ei ole vastattu.

Sudanin parlamentin opposition jäsenenä vuosina 2005–2010 toiminut Osman

on kansainvälisen rikostuomioistuimen vankkumaton puolestapuhuja, koska

Afrikassa ei ole asianmukaisia oikeusjärjestelmiä eikä afrikkalaisilla näin ole muita

oikeussuoja- ja muutoksenhakukeinoja, kuten hän totesi puhuessaan vuonna

2013 pidetyssä EU:n ja kansalaisjärjestöjen foorumissa Saharov-palkinnon saajana

EU:n toimielinten, kansainvälisen rikostuomioistuimen sekä 200 kansalaisjärjestön

edustajille.

Vuonna 2013 pidetyn Saharov-palkinnon verkoston kokouksen loppujulkilausu-

massa Osman peräänkuulutti rankaisemattomuuden ja kidutuksen tuomitsemista.

2007

SALIH MAHMOUD

MOHAMED OSMAN

2006

ALJAKSANDR

MILINKEVITŠ

ALJAKSANDR MILINKEVITŠ on Valko-Venäjän demokraattisen

opposition vapausliikkeen johtaja, jolla on ollut ”rohkeutta haastaa Euroopan

viimeinen diktatuurihallinto”, kuten Euroopan parlamentin silloinen puhemies

Borrell Fontelles totesi, kun Milinkevitšille myönnettiin Saharov-palkinto.

Milinkevitš on tiedemies, joka valittiin yhdistyneen demokraattisen opposition

yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi lokakuussa 2005. Milinkevitš vaati Valko-Venä-

jälle aidosti demokraattista tulevaisuutta ja esitti itsensä todellisena vaihtoehtona

presidentti Lukašenkan autoritaariselle järjestelmälle. Valko-Venäjän oppositio ja

muut maat kritisoivat äänekkäästi presidentti Lukašenkan voittoa ja syyttivät tätä

vaalivilpistä. Kiistämisen jälkeen Milinkevitš pidätettiin eri syihin vedoten, mutta

häntä vastaan ei nostettu syytteitä.

Aljaksandr Milinkevitš ei asettunut ehdolle vuoden 2010 presidentinvaaleissa,

sillä hänen mielestään maan vaalilainsäädäntöön ei ollut tehty mitään muutok-

sia puolueettomien, vapaiden ja avointen vaalien varmistamiseksi. Lukašenka on

edelleen vallassa, ja Valko-Venäjän ihmisoikeustilanne on heikentynyt entisestään

vuoden 2010 vaalien jälkeen, jolloin säädettiin laki, jolla kriminalisoitiin valtion

arvosteluksi katsottu toiminta. Lisäksi toimittajien, aktivistien ja muiden nyky-

hallinnon arvostelijoiden vaientaminen ja vangitseminen jatkuu edelleen. Vaikka

vaikuttaa siltä, että Lukašenka on koettanut ottaa etäisyyttä Venäjän hallintoon

sen jälkeen, kun Venäjä liitti Krimin alueeseensa vuonna 2014, kansalaisyhteis-

kunnan aktivistit pelkäävät, että myös Valko-Venäjällä säädetään Venäjän tapaan

ulkomaisia toimijoita koskeva laki.

Milinkevitš piti myönteisenä, että Lukašenka puhui heinäkuussa 2014 pitämässään

puheessa valkovenäjäksi yleensä käyttämänsä venäjän sijaan, vaikka hän totesikin

BBC:lle, että kyse on ainakin vielä ”pikemminkin vain trendistä kuin strategiasta”.

Saharov-palkinnon saajana Milinkevitš on säännöllisesti ollut Valko-Venäjään

liittyviä asioita käsittelevien parlamentin elinten kuultavana. Hän on osallistunut

myös Saharov-palkinnon verkoston järjestämiin tapahtumiin, kuten vuonna 2013

pidettyyn verkoston kokoukseen.

Saharov-palkinnon verkoston järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon osallis-

tui myös Berta Soler, kansallisia viranomaisia sekä eurooppalaisten parlamenttien

ja Liettuan parlamentin jäseniä, Milinkevitš arvosteli ankarasti jatkuvaa uhkailua

ja nöyryyttämistä, jota viranomaiset kohdistavat ihmisoikeuksien puolustajiin

Valko-Venäjällä. Hän totesi kannattavansa Valko-Venäjän tiiviimpää yhdentymistä

EU:hun sekä kriittisen ja rakentavan vuoropuhelun käymistä Valko-Venäjän viran-

omaisten kanssa. Myös Euroopan parlamentissa Saharov-palkinnon verkoston

One World -elokuvajuhlien yhteydessä pidetyissä keskustelutilaisuuksissa Milin-

kevitš korosti puheenvuoroissaan vuoropuhelun merkitystä. Hän painotti, että

vapauden lisäämiseksi EU:n on panostettava nykyistä enemmän Valko-Venäjään.

Milinkevitšin mukaan Valko-Venäjä tarvitsee taloudellista tukea, jota voitaisiin

käyttää vipuvoimana, jolla Valko-Venäjä voitaisiin pakottaa käymään muun

muassa ihmisoikeuksia koskevaa vuoropuhelua EU:n kanssa.

2005

DAMAS

DE BLANCO

Vuonna 2013 järjestön edustajat pystyivät viimein vastaanottamaan henki-

lökohtaisesti heille vuonna 2005 myönnetyn Saharov-palkinnon. Järjestön

puheenjohtaja Berta Soler sekä liikkeen edustajat Belkis Cantillo Ramirez ja järjes-

tön perustajajäsenen, vuonna 2011 menehtyneen Laura Pollánin tytär Laura Maria

Labrada Pollán saivat luvan poistua Kuubasta sen jälkeen, kun maan kansalaisia

koskevia matkustusrajoituksia höllennettiin. Näin he voivat saapua puhumaan

Euroopan parlamentille, joka antoi heille tunnustusta heidän rohkeudestaan ja

sitoutumisestaan ihmisoikeuksien puolustamiseen.

Berta Soler vertasi Saharov-palkintoa kilpeen, joka suojelisi naisia heidän palates-

saan Kuubaan.

Pian Saharov-palkintoseremonian jälkeen järjestön naiset perustivat yhdessä

vuoden 2010 Saharov-palkinnon saajan Guillermo Fariñasin ja muiden toisinajat-

telijoiden kanssa Kuubaan ihmisoikeuksien kansainvälisen foorumin.

Berta Soler edusti järjestöä vuonna 2013 pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston

kokouksessa, jossa hän yhdessä Guillermo Fariñasin sekä Oswaldo Payán tyttären

kanssa pyysi verkostoa vaatimaan, että poliittiset vangit ja mielipidevangit vapau-

tetaan Kuubassa ja muualla maailmassa. Berta Soler osallistui yhdessä Aljaksandr

Milinkevitšin kanssa myös Liettuassa järjestettyyn Saharov-palkinnon verkoston

keskustelutilaisuuteen, ja hän on vaatinut jatkuvasti, että EU asettaisi kaikkien

Kuuban kanssa tekemiensä sopimusten ehdoksi ihmisoikeuksien kunnioittamisen.

DAMAS DE BLANCO NAISET VALKOISISSA on jär-

jestö, jonka joukko naisia perusti spontaanisti Kuubassa vuonna 2003 reaktiona

sille, että 75 heidän aviomiestään ja omaistaan vangittiin Kuuban ”mustana

keväänä”, jolloin Kuuban hallinto kohdisti tehoiskuja demokratia-aktivisteihin.

Naiset marssivat kaduilla ja kirjoittivat Kuuban viranomaisille lukuisia kirjeitä,

joissa he vaativat vankien vapauttamista.

Vaikka naiset eivät saaneet kirjeisiinsä vastausta, he eivät antaneet periksi, ja

lopulta heidän itsepintainen vastarintansa johti tuloksiin: kaksi viimeistä mustan

kevään aikana vangittua vapautettiin maaliskuussa 2011. Useimmat vangitut

suostuivat pakenemaan Espanjaan. Muutamat ovat kuitenkin jääneet Kuubaan

jatkamaan vaikeissa olosuhteissa taistelua rinta rinnan lannistumattomien naisten

kanssa, mistä he maksavat kalliin hinnan.

Järjestön naiset kävelevät edelleen sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen

Havannan kaduilla kukkia käsissään puolustaen yhteiskunnallista oikeuden-

mukaisuutta kommunistisessa Kuubassa. Järjestöön on liittynyt yhä enemmän

naisia huolimatta yhteydenpitovaikeuksista sekä järjestön naisiin kohdistuvasta

henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja pidätyksistä. Arviolta sata järjestön naista

pidätettiin väliaikaisesti heinäkuussa 2014. Kyseessä oli harvinaisen laaja pidätys,

jonka toisinajattelijat katsoivat merkitsevän, että heidän kasvava joukkonsa on

nyt uhka Kuuban hallinnolle.

© A

FP Im

ageF

oru

m

2005

HAUWA

IBRAHIM

Šaria-lain mukaan tuomittujen puolustamisesta tunnetuksi tullut HAUWA IBRAHIM syntyi vuonna 1967 muslimiperheeseen köyhässä kylässä Poh-

jois-Nigerian osavaltiossa Gombessa.

Hänet naitettiin kymmenvuotiaana, mutta koska hän oli itsepintainen lapsi, joka

oli omaksunut äitinsä vakaumuksen, että koulutus oli ainoa keino päästä pois

köyhyydestä, hän karkasi kotoa tyttöjen sisäoppilaitokseen, jossa hän jatkoi

koulunkäyntiään. Lopulta hänestä tuli osavaltionsa ensimmäinen naispuolinen

asianajaja.

Kun šaria-laki otettiin käyttöön 12:ssa Pohjois-Nigerian osavaltiossa vuonna 1999,

Hauwa Ibrahim alkoi kehittää vähintäänkin poikkeukselliseksi kuvattavaa toi-

mintaa: hän alkoi muun muassa edustaa naisia, jotka oli tuomittu kivitettäviksi

kuoliaaksi aviorikoksesta, ja lapsia, jotka oli tuomittu varkaudesta raajan amputoi-

miseen. Hän on toiminut puolustajana yli 150 tapauksessa – joskus jopa ilmaiseksi

– ja pelastanut muun muassa Amina Lawalin, Safiya Hussainin, Hafsatu Abubakarin

ja monien muiden hengen. Alussa hän ei naisena saanut puhua šaria-tuomiois-

tuimessa tai puhutella tuomaria suoraan, vaan hänen oli esitettävä sanottavansa

miespuolisten kollegojensa välityksellä. Nykyään Hauwa Ibrahimin maine on kas-

vanut, ja hänet kutsutaan tuomioistuimeen ainoastaan hankalissa tapauksissa tai

kun tarvitaan ”raskaan sarjan ammattilaista”. Myös asennoituminen aikaisemmin

kyseenalaistamattoman šaria-lain soveltamiseen on muuttunut, ja osavaltioiden

kuvernöörit kieltäytyvät allekirjoittamasta kuolemantuomioita, joilla ei enää ole

laajaa kannatusta.

Vuonna 2014 presidentti Jonathan nimitti Hauwa Ibrahamin tämän vankan koke-

muksen perusteella jäseneksi puheenjohtajakomiteaan, jonka tehtävänä oli

auttaa löytämään 219 tyttöä, jotka Boko Haram -terroristiryhmä sieppasi Chibo-

kissa Pohjois-Nigeriassa.

Ibrahim on vaatinut muun muassa Euroopan parlamentilta ja Yhdysvaltojen

kongressilta kansainvälistä apua kidnapattujen tyttöjen tragedian selvittämi-

seksi ja kehottanut toteuttamaan tehokkaampia toimia, jotta naisiin kohdistuvaa

väkivaltaa, äärimmäistä köyhyyttä, korkeaa työttömyyttä ja mahdollisuuksien

puutetta voidaan torjua siellä, missä Ibrahimin sanoin ”uskonnosta ja uskonnolli-

sista ääriliikkeistä tulee vaarallista oopiumia toivottomille”.

Ibrahimilla on vakaa näkemys siitä, että kaikkien lasten oppi alkaa jo kotona äidin

myötä ja että tyttöjen koulutuksella parannetaan koko yhteiskuntaa. Ibrahim

sijoitti Saharov-palkinnon varat lahjarahastoon, jonka korkotuloja hän käyttää

Pohjois-Nigerian köyhien lasten koulutukseen. Hän maksaa koulumaksuja ja ostaa

tarvikkeita suoraan varmistaakseen, että lapsilla on varaa jatkaa koulunkäyntiä.

Ibrahim osallistui aktiivisesti vuonna 2013 pidettyyn Saharov-palkinnon verkoston

kokoukseen, jossa hän käsitteli lapsen oikeuksia verkoston One World -elokuva-

juhlien yhteydessä käydyissä keskusteluissa. Lisäksi hän piti samana vuonna

Saharov-luennon Irlannissa.

2005

TOIMITTAJAT

ILMAN RAJOJA

Järjestö julkaisee vuosittain maailmanlaajuisen lehdistönvapausvertailun (World

Press Freedom Index). Vuoden 2014 vertailu kattaa 180 maata ja siinä ”kiinnitetään

huomiota konfliktien kielteisiin vaikutuksiin tiedonvälityksen vapauteen ja sen

puolustajiin”. Syyria on esitetty ääriesimerkkinä tällaisesta konfliktista, joka lisäksi

vaikuttaa kielteisesti tiedotusvälineiden vapauteen naapurimaissa. Konfliktin

seurauksena lehdistönvapaus on heikentynyt huomattavasti myös Malissa ja Kes-

ki-Afrikan tasavallassa. Järjestön mukaan Iranin uusi presidentti Hassan Rouhani ei

ole toistaiseksi täyttänyt lupauksiaan tiedonvälityksen vapauden parantamisesta.

Järjestö on Saharov-palkinnon saajana koonnut yhteen muita palkinnonsaajia ja

koordinoinut heidän toimintaansa. Vuonna 2013 sen edustajat osallistuivat aktii-

visesti Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen. Vuonna 2014 sen EU-edustaja

Olivier Basille käsitteli Ukrainan kuohuntaa ja lehdistönvapautta verkoston One

World -elokuvajuhlien yhteydessä järjestetyissä keskusteluissa. Hän myös keskus-

teli nuorten opiskelijoiden kanssa European Youth Event -tapahtumassa, jossa

hän kehotti näitä esiintymään omalla nimellään yhteyksissä, joissa vaaditaan roh-

keutta ottaa kantaa.

TOIMITTAJAT ILMAN RAJOJA on Ranskasta käsin toimiva

kansainvälinen kansalaisjärjestö, joka toimii vapaan tiedonvälityksen puolesta

kaikkialla maailmassa.

Järjestö katsoo, että sananvapaus ja tiedonvälityksen vapaus ovat maailmanlaa-

juisesti kaikkein tärkeimpiä vapauksia ja demokraattisten järjestelmien perusta.

Se toteaa, että ”ilman toimittajien vapautta kertoa tosiasioista, tuomita väärinkäy-

töksiä ja varoittaa yleisöä, myös keinot torjua lapsisotilaiden käyttöä, puolustaa

naisten oikeuksia tai suojella ympäristöä olisivat olemattomat”.

Järjestö seuraa lakkaamatta vapaata tiedonvälitystä maailmanlaajuisesti ja

tuomitsee sen rajoittamispyrkimykset. Lisäksi se torjuu sensuuria ja vapaan tie-

donvälityksen rajoittamiseen tähtääviä lakeja, tukee moraalisesti ja taloudellisesti

vainottuja toimittajia ja heidän perheitään sekä tarjoaa aineellista apua sota-

kirjeenvaihtajille lisätäkseen heidän turvallisuuttaan. Sensuurin kiertämiseksi

järjestön sivustolla julkaistaan aika ajoin artikkeleita, joita ei ole saanut julkaista

niiden alkuperämaassa. Se voi myös tarjota julkaisukanavan sanomalehdille, jotka

on kotimaassaan lakkautettu, ja se toimii foorumina, jolla viranomaisten vaienta-

mat toimittajat voivat saada äänensä kuuluviin. Varmistaakseen, että toimittajien

murhiin ja kidutuksiin syyllistyneet henkilöt saatetaan oikeuden eteen, verkosto

on vuodesta 2002 tarjonnut uhreille oikeuspalveluja ja edustanut heitä tuomiois-

tuimissa.

Se jakaa vuosittain kaksi palkintoa: Toimittajat ilman rajoja -palkinnon sekä

Netizen-palkinnon, jolla annetaan tunnustusta blogikirjoittajille, toimittajille sekä

tiedotusvälineille kaikkialta maailmasta.

2004

VALKO-VENÄJÄN

JOURNALISTILIITTO

VALKOVENÄJÄN JOURNALISTILIITTO (BAJ) edustaa yli

tuhatta journalismin ammattilaista. Järjestö toimii äärimmäisen vaikeissa oloissa

toimittajien oikeuksien puolesta. Toimittajat joutuvat usein pelottelun, häirinnän,

syytetoimien tai karkotuksen kohteiksi.

BAJ:n toiminta sananvapauden sekä riippumattoman ja ammattimaisen tiedon-

välityksen puolesta Valko-Venäjällä on innoittavaa. BAJ tiedottaa kansalaisille

heidän perustuslaillisesta oikeudestaan vapaaseen tiedonvälitykseen ja siitä,

miten he voivat käyttää oikeuksiaan. Se on puolustanut toimittajien oikeuksia eri-

tyisesti kriisiaikoina, kuten vuoden 2010 kiisteltyjen presidentinvaalien jälkeisten

väkivaltaisuuksien yhteydessä.

BAJ pyrkii purkamaan tiedotusvälineiden oikeudellista sääntelyä ja kannustaa

tekemään laadukasta ja eettistä toimitustyötä. Se on perustamisestaan lähtien

ollut Valko-Venäjän riippumattoman lehdistön keskeisin yhdistys, ja sen tärkeim-

pänä tavoitteena on tarjota yleisölle puolueetonta, totuudenmukaista, kattavaa ja

ajankohtaista tietoa.

Vaikka BAJ on tehnyt lujasti työtä Valko-Venäjän tiedotusvälineiden aseman

parantamiseksi, tilanne on edelleen huono. Vuonna 2009 annettu Valko-Venä-

jän tiedotusvälineitä koskeva laki antaa viranomaisille mahdollisuuden lopettaa

sellaisten tiedotusvälineiden toiminta, joiden ne katsovat olevan liian kriittisiä.

Ulkomaisten tiedotusvälineiden on saatava toimilupa voidakseen työskennellä

Valko-Venäjällä. Työskenteleminen niille ilman lupaa on haitaksi paikallisille

toimittajille, sillä kiinni jäädessään he saavat varoituksia KGB:ltä ja syyttäjänvi-

rastosta. Rikoslainsäädännössä on edelleen artikloja, joiden mukaan korkeiden

virkamiesten halventaminen on rikos. Riippumattomat tiedotusvälineet kärsivät

taloudellisesta syrjinnästä: suurimmat jakelu-, posti- ja kirjapainoyritykset ovat

valtiojohtoisia, ja ne voivat kieltäytyä tarjoamasta palveluja teräväkielisille tiedo-

tusvälineille.

Kaikesta tästä huolimatta BAJ ja sen jäsenet jatkavat toimintaansa. Myös

Saharov-palkintoehdokas, Vjasna-ihmisoikeuskeskuksen perustaja ja yksi Val-

ko-Venäjän tunnetuimmista poliittisista vangeista Ales Bialatski on julkisesti

kiittänyt puheenjohtaja Zanna Litvinaa. Bialatski vapautettiin vankilasta ennen

määräaikaa kesäkuussa 2014, ja hän katsoi tämän johtuvan saamastaan kansal-

lisesta ja kansainvälisestä tuesta ja toimittajien asialle osoittamasta jatkuvasta

huomiosta. Hänen mukaansa toimittajat eivät niinkään kirjoittaneet hänestä

vaan siitä, mitä koko kansakunnan kansalaisoikeuksille ja poliittisille oikeuksille oli

tapahtumassa.

Puheenjohtaja Zanna Litvina edusti BAJ:ta Saharov-palkinnon 25-vuotispäivän

kunniaksi pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston kokouksessa.

Kun naapurimaan Ukrainan kuohunta alkoi vuonna 2014 ja yksi liiton jäsenistä

pidätettiin, BAJ tuomitsi toimittajiin kohdistuneen väkivallan Krimillä ja totesi,

että ne, jotka käyttävät väkivaltaa toimittajia vastaan osoittavat sillä todelliset

aikomuksensa ”pysäyttää tiedonkulku, joka on tiettyjen poliittisten piirien näkö-

kulmasta ei-toivottua”.

Myöntämällä vuoden 2003 Saharov-palkinnon YK:LLE Euroopan parlamentti

halusi osoittaa kunnioitustaan YK:n pyrkimyksille rauhan, ihmisoikeuksien ja

perusvapauksien hyväksi.

Saharov-palkinto oli kunnianosoitus erityisesti YK:n henkilöstölle, joka työs-

kentelee väsymättä maailmanrauhan puolesta usein vaikeissa oloissa. Se

myönnettiin myös YK:n ihmisoikeusvaltuutetun ja järjestön ansiokkaimpiin vir-

kamiehiin kuuluneen Sergio Vieira de Mellon muiston kunnioittamiseksi. Kofi

Annanin erikoislähettiläänä Irakissa toiminut Vieira de Mello oli yksi YK:n pääma-

jaan Bagdadiin vuonna 2003 tehdyn pommi-iskun uhreista.

Kofi Annan oli YK:n seitsemäs pääsihteeri. Hän toimi virassa vuosina 1997–2006

ja oli ensimmäinen henkilöstön joukosta nimitetty YK:n pääsihteeri. Kofi Annan

puolusti uupumatta ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja vuosituhannen

kehitystavoitteita, ajoi Afrikan asioita ja pyrki tuomaan YK:n lähemmäksi suurta

yleisöä luomalla yhteyksiä kansalaisyhteiskuntaan, yksityissektoriin ja muihin

kumppaneihin.

Vuonna 2005 hän esitteli YK:n yleiskokoukselle raportin In larger freedom, jossa

hän hahmotteli näkemyksensä YK:n laajasta ja kattavasta uudistuksesta. Tämä

johti muun muassa YK:n ihmisoikeusneuvoston perustamiseen maaliskuussa 2006

entisen ihmisoikeuskomission tilalle. Tarkoituksena oli vahvistaa YK-järjestelmää

perusoikeuksien edistämiseksi ja suojelemiseksi sekä vakaviin ihmisoikeusrikko-

muksiin syyllistyneiden asettamiseksi syytteeseen.

Päätettyään toisen viisivuotiskautensa YK:n pääsihteerinä vuonna 2007 Kofi

Annan alkoi toimia useissa järjestöissä, jotka keskittyvät maailmanlaajuisiin ja Afri-

kan ongelmiin. Hän toimii myös omassa Kofi Annan -säätiössään. Vuodesta 2013

alkaen Kofi Annan on johtanut maailman johtavista poliitikoista koostuvaa The

Elders -ryhmää, jonka Nelson Mandela kokosi vuonna 2007.

Vuonna 2012 hän toimi YK:n ja Arabiliiton yhteisenä erityisedustajana Syyriassa

ja pyrki löytämään ratkaisun maan konfliktiin. Lopulta hän kuitenkin erosi mah-

dottomaksi kutsumastaan tehtävästä. Hän katsoo, että kansainvälisellä yhteisöllä

ei ole halua puuttua tilanteeseen sotilaallisesti, mutta hän on kehottanut eri

valtioista koostuvaa ydinryhmää yhteistyöhön auttaakseen Irakia ja Syyriaa rat-

kaisemaan maittensa konfliktit.

2003

YK:N PÄÄSIHTEERI

KOFI ANNAN JA

YK:N HENKILÖSTÖ

© U

N P

ho

to/S

erg

ey B

erm

enie

v

2002

OSWALDO JOSÉ

PAYÁ SARDIÑAS

OSWALDO JOSÉ PAYÁ SARDIÑAS (1952–2012) tunnetaan

parhaiten Varela-suunnitelman laatijana. Kyseessä on kampanja, jossa puolletaan

kansanäänestyksen järjestämistä kansalaisoikeudet takaavista laeista, vapaista

moniarvoisista vaaleista, kaikkien poliittisten vankien vapauttamisesta sekä talou-

dellisista ja sosiaalisista uudistuksista Kuubassa.

Payá Sardiñas oli nuoresta pitäen aktiivinen uudistaja, ja häntä vainottiin ja

hänet tuomittiin useaan otteeseen, koska hän kritisoi Fidel Castron politiikkaa

ja epäoikeudenmukaisuuksia. Tämä ei estänyt häntä perustamasta vuonna 1988

Kristillistä vapautusliikettä, joka nykyisin kuuluu Kuuban suurimpiin oppositioliik-

keisiin. Vuonna 1990 Oswaldo Payá vaati kansallista vuoropuhelua ja alkoi kerätä

10 000:ta allekirjoitusta, jotta kansalaisaloite johtaisi lain valmisteluun.

Vuonna 1997 hän esitti kunnianhimoisen Varela-suunnitelman, jota tuhannet

kuubalaiset tukivat mutta jonka etenemisen Kuuban viranomaiset estivät vas-

ta-aloitteellaan, jolla varmistettiin Kuuban valtion sosialistinen luonteen pysyvyys

ja joka viranomaisten väitteiden mukaan hyväksyttiin kansanäänestyksessä.

Monet Varela-suunnitelmaan osallistuneet vangittiin vuoden 2003 ”mustan

kevään” aikana, mutta Payá ei luovuttanut. Vuonna 2008 hän esitti poliittisten

vankien armahtamista koskevan lakiehdotuksen kansalliskokoukselle, ja vuonna

2010 hän perusti kaikkien kuubalaisten foorumin (Foro Todos Cubanos).

Häntä ei koskaan vangittu, mutta hänen perheensä mukaan hän sai useita tap-

pouhkauksia. Vuoden 2012 heinäkuun 22. päivänä hän kuoli kiistanalaisessa

auto-onnettomuudessa Kuubassa. Euroopan parlamentin puhemies Martin

Schulz osoitti Oswaldo Payálle kunnioitustaan ja totesi olevansa varma, että hänen

ajatuksensa jäävät elämään, sillä hänen toimintansa ja sitoutumisensa olivat

innoittaneet kokonaista sukupolvea kuubalaisia aktivisteja, jotka ovat seuranneet

hänen esimerkkiään poliittisen vapauden ja ihmisoikeuksien edistämiseksi.

Kristillinen vapautusliike vaatii edelleen selvitystä Oswaldo Payán kuolemaan

johtaneista olosuhteista. Oswaldo Payán omaiset ovat kiistäneet auto-onnetto-

muuden virallisen tutkimusraportin. Oswaldo Payán tytär Rosa Maria on pyytänyt

YK:n ihmisoikeusneuvostolta ja muilta kansainvälisiltä järjestöiltä isänsä kuoleman

puolueetonta kansainvälistä tutkimusta ja arvostellut maan turvallisuusviran-

omaisia, jotka ovat vainonneet ja uhkailleet Oswaldo Payán perhettä. Kesäkuussa

2013 Payán perhe muutti väliaikaisesti Yhdysvaltoihin.

Rosa Maria Payá osallistui Saharov-palkinnon verkoston 25-vuotisjuhlakokouk-

seen Euroopan parlamentissa. Kokouksen loppujulkilausumassa kehotettiin

selvittämään vuoden 2002 Saharov-palkinnon saaneen Oswaldo Payán kuolema.

Vuonna 2014 perhe tapasi paavi Franciscuksen, jonka he toivovat tukevan kan-

sanäänestystä vapaiden vaalien järjestämisestä Kuubassa.

2001

IZZAT

GHAZZAWI

IZZAT GHAZZAWI (1952–2003) oli palestiinalainen kirjailija ja opettaja,

joka kirjoituksissaan keskittyi ongelmiin ja kärsimyksiin, joita Israelin miehitys on

aiheuttanut palestiinalaisalueilla, sekä henkilökohtaiseen kärsimykseensä. Izzat

Ghazzawin elämään jätti jälkensä hänen 16-vuotiaan poikansa Ramyn surma

vuonna 1993. Israelin armeija tappoi Ramyn koulun pihalla, kun poika yritti auttaa

haavoittunutta ystäväänsä. Traagisesta tapahtumasta huolimatta Izzat Ghazzawi

jatkoi yhteyksien luomista israelilaisiin kulttuurin ja politiikan aloilla.

Izzat Ghazzawi syntyi suureen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat pakolaisia,

jotka olivat paenneet Länsirannalle vuonna 1948. Ensimmäisen näytelmänsä Izzat

Ghazzawi kirjoitti 13-vuotiaana. Hän suoritti Master of Arts -tutkinnon Yhdysval-

tojen ja Britannian kirjallisuudessa ja työskenteli myöhemmin opettajana Birzeitin

yliopistossa. Hän toimi palestiinalaisten kirjailijoiden liiton puheenjohtajana, kir-

joitti romaaneja ja novelleja sekä kirjallisuusarvosteluja, ja järjesti vuonna 1997

ensimmäisen Palestiinassa pidetyn kansainvälisen kirjailijakonferenssin, jossa hän

myös toimi puheenjohtajana.

Izzat Ghazzawi oli myös palestiinalaisten oikeuden ja rauhan neuvoston toi-

meenpanevan komitean jäsen. Israelin viranomaiset vangitsivat Ghazzawin ja

rankaisivat häntä useaan otteeseen hänen poliittisen toimintansa vuoksi. Vai-

keinta hänelle näinä aikoina oli ero perheestä ja erityisesti kuudesta lapsesta, joita

hänen sallittiin tavata vain kaksi kerrallaan puolen tunnin ajan kerran kahdessa

viikossa.

Käännekohdaksi hänen elämässään osoittautui tapaaminen israelilaisten kir-

jailijoiden kanssa Jerusalemissa vuonna 1992, vaikka hän aluksi suhtautuikin

tapaamiseen varauksellisesti. Tuolloin hän alkoi nähdä israelilaiset kollegansa

kumppaneina, joiden kanssa voitaisiin pyrkiä rakentamaan tulevaisuutta, jossa

palestiinalaiset ja israelilaiset voisivat olla yhdenvertaisia kaikilla elämänaloilla.

Izzat Ghazzawille myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2001. Euroopan parla-

mentin silloinen puhemies Nicole Fontaine ilmaisi kunnioitustaan Ghazzawille

todeten, että tämä edisti uupumatta rauhaa ja vuoropuhelua israelilaisten ja

palestiinalaisten välillä. ”Vankilatuomiot ja sensuuri eivät ole sammuttaneet kiih-

keää haluanne toimia eikä myöskään se korvaamaton menetys, jota 16-vuotiaan

poikanne Ramyn kuolema merkitsi.”

Puhuessaan Euroopan parlamentille Ghazzawi kehotti tavoittelemaan parantavia

voimia, jotka tulevat mahdollisiksi, kun ”ymmärrämme toistemme tarpeet” (1).

Ghazzawi julkaisi pian poikansa kuoleman jälkeen yhdessä israelilaisen kirjailijan

Abraham B. Yehoshuan ja valokuvaaja Oliviero Toscanin kanssa suuren suosion

saavuttaneen teoksen Viholliset, joka käsitteli palestiinalaisten ja israelilaisten

suhteita.

Izzat Ghazzawi kuoli 4. huhtikuuta 2003.

(1) 25 years of the Sakharov Prize: the European Parliament upholding freedom of thought, Euroopan parlamentin arkisto- ja asiakirjakeskus, Cardoc Journals, N:o 11 – marraskuu 2013, s. 112.

2001

NURIT

PELED-ELHANAN

Vuonna 1949 syntynyt israelilainen NURIT PELEDELHANAN

on yliopisto-opettaja ja kirjailija. Peled-Elhananin 13-vuotias tytär Smadar kuoli

palestiinalaisen tekemässä itsemurhaiskussa Länsi-Jerusalemissa vuonna 1997.

”Pieni tyttöni tapettiin vain sen vuoksi, että hän oli israelilainen. Tekoon syyllistyi

nuori mies, joka sorrettuna ja epätoivoisena oli päätynyt tekemään itsemurhan ja

murhan vain sen vuoksi, että oli palestiinalainen. Molemmat ovat Israelin Palestii-

nan-miehityksen uhreja. Nyt heidän verensä ovat sekoittuneet Jerusalemin kivillä,

joille veri on aina ollut samantekevää.” Nurit Peled-Elhanan ei antanut Israelin

viranomaisten, edes pääministerin, tulla hautajaisiin.

Nurit Peled-Elhanan on rauhan ja edistyksen puolesta toimineen tunnetun

kenraali Matti Peledin tytär, ja hänestä on tullut Israelissa niiden symboli, jotka

taistelevat miehitystä vastaan ja Palestiinan vapauden puolesta.

Hän on myös hyvin sitoutunut muuttamaan Israelin yhteiskunnan ja erityisesti

nuoren sukupolven ajattelutapaa. Hänen viimeisimmässä julkaisussaan Palestine

in Israeli school books: Ideology and propaganda in education kiinnitetään huomiota

Israelin kouluissa annettuun opetukseen, joka suvaitsevaisuuden ja monimuotoi-

suuden sijasta vaikuttaa suuntautuvan rasismiin. Hän on kritisoinut voimakkaasti

maailman johtavia poliitikkoja kuten George Bushia, Tony Blairia ja Ariel Sharonia,

koska nämä ovat ”tartuttaneet kansalaisiinsa sokean muslimivihan”.

Nurit Peled Elhanan oli vuonna 2009 mukana perustamassa kansainvälistä tuomio-

istuinta (Russell Tribunal), joka tutkii kolmansien osapuolten roolia ja osallisuutta

kansainvälisen oikeuden rikkomisiin, joihin Israel on syyllistynyt palestiinalaisia

vastaan.

Vuonna 2013 hän osallistui aktiivisesti Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen

ja muistutti jälleen, että on kiinnitettävä huomiota lasten kärsimyksiin konfliktin

ja miehityksen aikana. Kun sota jälleen syttyi Gazassa heinäkuussa 2014, Nurit

Peled-Elhanan lähetti tiedotusvälineille ja julkaisi verkossa seuraavan viestin:

”Kirjoitan teille helvetin portilta. Gazan kansanmurha, vaino ja joukkomurhat

Länsirannalla ja ohjusten aiheuttama paniikki Israelissa… Vetoan EU:hun, jotta

se käyttäisi kaikkia käytettävissään olevia diplomatian keinoja auttaakseen

pelastamaan maani tästä kuoleman ja epätoivon kuilusta, jossa me elämme… ja

auttaakseen sekä juutalaisia että palestiinalaisia palaamaan normaaliin elämään.”

Kun ZACARIAS KAMWENHO nimitettiin Saharov-palkintoehdok-

kaaksi, hän toimi puheenjohtajana Angolan kirkkojen välisessä rauhankomiteassa

(COIEPA). Tämä ekumeeninen elin saattoi yhteen Angolan ja São Tomén katolisen

episkopaalisen konferenssin, jonka puheenjohtaja Kamwenho niin ikään oli, sekä

Angolan evankelisen liiton ja Angolan kristillisten kirkkojen neuvoston. Euroopan

parlamentti antoi tunnustusta sille lujuudelle, tasapuolisuudelle ja peräänanta-

mattomuudelle, jota Kamwenho osoitti puolustaessaan rauhaa, demokratiaa ja

ihmisoikeuksia Angolassa. Hän arvosteli pelotta sekä Angolan kansallista vapau-

tusliikettä (MPLA) että kapinallisryhmä Unitaa, jotka olivat osapuolia Angolan

27-vuotisessa sisällissodassa, johon maa suistui itsenäistyttyään Portugalista

vuonna 1975.

Angolan kansan keskuudessa heräsi 1990-luvun lopulla uudelleen tietoisuus

tarpeesta toimia rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta. Tätä tuki kirkkojen johtohen-

kilöiden ja monien kansalaisyhteiskunnan toimijoiden pyrkimys kaikki osapuolet

kattavaan kansalliseen sovintoon. Rauhanliikkeen eturintamassa oli arkkipiispa

Zacarias Kamwenho.

Kamwenho syntyi Chimbundossa vuonna 1934. Hänet vihittiin papiksi vuonna

1961, ja hän toimi vuodesta 1995 lähtien arkkipiispana Lubangossa. Hän esitti

peräänantamattomasti, tasapuolisesti ja päättäväisesti näkemyksiään konfliktin

kaikille osapuolille pyrkiessään poliittisen vuoropuhelun avulla saavuttamaan

pysyvän rauhan 26 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen.

Sissijohtaja Jonas Savimbin murhaa vuonna 2002 seurannut tulitauko, rauhanneu-

vottelut sekä yleinen demokratiaa suosiva ilmapiiri olivat suurelta osin Zacarias

Kamwenhon sekä muiden kirkon ja kansalaisyhteiskunnan johtohahmojen toteut-

taman kampanjan ansiota. Vuonna 2003 arkkipiispa Kamwenho luopui Angolan ja

São Tomén piispainkokouksen puheenjohtajuudesta mutta toimii yhä hiippakun-

tansa ja Angolan ekumeenisen rauhankomitean kautta aktiivisesti demokratian

saavuttamisen, perusvapauksien ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen, oikeusval-

tion toteuttamisen sekä kestävän kansallisen sovinnon puolesta. Kamwenho totesi

vuonna 2007, että Angolan kansan keskuudessa on erityisesti viimeisten kahden

vuoden aikana herännyt uusi tietoisuus tarpeesta toimia rauhan ja ihmisoikeuk-

sien puolesta. Tätä toimintaa on tukenut kirkkojen johtohenkilöiden ja monien

kansalaisjärjestöjen pyrkimys kaikki osapuolet kattavaan kansalliseen sovintoon.

Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen.

2001

ZACARIAS

KAMWENHO

2000

¡BASTA

YA!

BASTA YA! -kansalaisliikkeen jäsenet vaaransivat henkensä vastustaessaan

terrorismia. Heidän ainoa aseensa oli kansalaisten rauhanomainen mobilisointi,

jonka tavoitteena oli perusoikeuksien suojelu. Vuosien ajan ETA:n ja siihen liitty-

vien ryhmien terrorismi vaaransi perusvapaudet ja ihmisoikeudet Baskimaassa.

Tuhannet ihmiset olivat joutuneet uhkailun, kiristyksen ja hyökkäysten kohteiksi.

Myös heidän perheensä ja omaisuutensa olivat vaarassa. Ihmiset eivät voineet

ilmaista mielipidettään vapaasti tai käyttää oikeuksiaan asettumatta suureen vaa-

raan.

Basta Ya -kansalaisliike perustettiin, koska erityisesti ”ei-nationalististen” kansa-

laisten peruskansalaisoikeudet ja ihmisoikeudet olivat uhattuina Baskimaassa

ETA:n harjoittaman terrorismin ja ETAan liittyvien ryhmien toiminnan vuoksi.

Basta Yan perustaminen sai pontta myös etnisen ja muukalaisvihamielisen natio-

nalismin kasvusta maltillisissa kansallismielisissä puolueissa sekä ryhmistä, jotka

pyrkivät tekemään sopimuksen ETA:n kanssa.

Kansalaisaloite, jonka nimi tarkoittaa ”Jo riittää”, sai heinäkuussa 2004 neu-

voa-antavan ryhmän aseman Yhdistyneiden kansakuntien (YK) talous- ja

sosiaalineuvostossa. Kyseessä oli ryhmä kansalaisia, jotka toimivat perusihmisoi-

keuksien, demokratian ja suvaitsevaisuuden hyväksi Baskimaassa.

Järjestö toteutti useita tapahtumia, joiden pohjalta järjestettiin kaksi suurta mie-

lenosoitusta San Sebastiánissa, toinen helmikuussa 2000 ja toinen lokakuussa

2000. Mielenosoittajat vaativat ETA:n hajottamista, tukivat terrorismin uhreja ja

puolustivat Espanjan perustuslakia ja baskien itsehallintoalueen perustuslakia,

jotka muodostaisivat perustan kaikkien baskikansalaisten arvokkaalle rinnakkain-

elolle.

Basta Ya lopetti toimintansa vuonna 2007. Sen johtajat Carlos Martinez Gorriarán,

Juan Luis Fabo, Rosa Díez ja Fernando Savater perustivat poliittisen puolueen

(UPyD), joka toimii Espanjan yhtenäisyyden säilymisen puolesta.

Fernando Savater oli liikkeen intellektuelli johtaja ja edusti Basta Ya -liikettä Saha-

rov-palkinnon myöntämistilaisuudessa Euroopan parlamentissa vuonna 2000.

Vuonna 2013 hän myös edusti liikettä Saharov-palkinnon verkoston kokouksessa,

joka järjestettiin palkinnon 25-vuotispäivän kunniaksi.

XANANA GUSMÃOTA kutsutaan ”Timorin Mandelaksi”. Hänet tun-

netaan Timorin vastarinnan johtajana ja symbolina, joka pyrki lopettamaan maan

irtautumiseen Indonesiasta liittyneen aseellisen konfliktin. Hänet oli juuri vapau-

tettu vankilasta, jossa hän oli suorittanut seitsemän vuotta separatismin vuoksi

saamastaan 20 vuoden tuomiosta, kun Euroopan parlamentti myönsi hänelle

Saharov-palkinnon joulukuussa 1999.

Portugalin vetäydyttyä Itä-Timorista Indonesia alkoi harjoittaa politiikkaa, joka

johti epävakauteen sen naapurimaassa. Indonesian joukot miehittivät Itä-Timorin

7. joulukuuta 1975. Xanana Gusmão pakeni maan alle ja alkoi vuonna 1978 johtaa

Itä-Timorin vallankumouksellisen itsenäisyysrintaman (Fretilin) aseellista siipeä.

Miehityksen aikaiset väkivaltaisuudet vaativat arviolta 200  000 kuolonuhria,

mutta kansan vastarinta jatkui. Xanana Gusmão yritti lukuisia kertoja saada aikaan

rauhanomaisen ratkaisun. Hän ehdotti Indonesian hallitukselle rauhansuunnitel-

maa sekä neuvotteluja YK:n valvonnassa. Vuonna 1986 hän onnistui yhdistämään

poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat Itä-Timorin kansalliseen vastarintaneuvos-

toon (CNRT).

Xanana Gusmão pidätettiin kuitenkin 20. marraskuuta 1992 ja tuomittiin elinkau-

tiseen vankeuteen, jota myöhemmin lyhennettiin 20 vuoteen. Timorin vastarinta

kuitenkin jatkui, ja Indonesiaan kohdistui valtaisa kansainvälinen painostus

Gusmão vapauttamiseksi. Hänet vapautettiin syyskuussa 1999 pian 30. elokuuta

1999 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, jossa 80 prosenttia Itä-Timorin väestöstä

äänesti itsenäisyyden puolesta. Gusmão lupasi tehdä voitavansa saavuttaakseen

rauhan Itä-Timorille ja kansalleen.

Itä-Timorin ensimmäiset vapaat presidentinvaalit pidettiin huhtikuussa 2002, ja

Gusmão valittiin presidentiksi lähes 83 prosentin ääniosuudella. YK:n pääsihteeri

Kofi Annan julisti Itä-Timorin demokraattisen tasavallan itsenäiseksi valtioksi viral-

lisesti 20. toukokuuta 2002, ja Gusmão toimi presidenttinä toukokuuhun 2007 asti.

Vuonna 2008 hän selviytyi hengissä salamurhayrityksestä. Nykyään hän on maan

pääministeri, ja vuoden 2014 elokuussa hän ilmoitti aikomuksestaan jatkaa toi-

messaan, vaikka oli aiemmin kertonut aikovansa erota vuonna 2014.

Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen. Kun Ebola-

epidemia puhkesi vuonna 2014, Itä-Timor myönsi miljoona dollaria sen torjumi-

seen. Gusmão varoitti YK:ssa, että ”tämä hätätilanne on voimakas muistutus siitä,

että olemassa olevat haavoittuvuudet ja instituutioiden heikkous voimistavat

kaikkia äkillisiä järkyttäviä tapahtumia, joilla on kehitysvaikutuksia”.

(1) Xanana Gusmão muutti virallisesti nimensä Jose Alexandre Gusmão nimeksi Kay Rala Xanana Gusmão. Kay Rala oli hänen salanimensä Itä-Timorin vapaus- ja itsenäisyystaistelussa, ja Xanana-nimellä hänet tunnettiin hänen nuoruudessaan.

1999

XANANA

GUSMÃO (1)

Kun aseellinen selkkaus serbijoukkojen ja Kosovon vapautusarmeijan välillä

laajeni vuonna 1998, Euroopan parlamentti myönsi Saharov-palkinnon IBRAHIM RUGOVALLE (1944–2006), miehelle, joka on sitoutunut väkivallan

rauhanomaisen vastustamisen periaatteeseen.

Ottaessaan palkinnon vastaan Rugova sanoi, että palkinto merkitsee hänelle ja

koko Kosovon kansalle heidän rauhanomaisten ponnistelujensa ja uhrauksiensa

tunnustamista.

Ibrahim Rugova syntyi 2. joulukuuta 1944 Cerrcassa (Istog) Kosovossa. Hän opetti

kirjallisuustiedettä Prištinan yliopistossa, kunnes hänet vuonna 1989 valittiin

Kosovon demokraattisen liiton (LDK) johtoon. Tuona vuonna Serbian johto kumosi

Kosovon maakunnan autonomisen aseman. Albaaneja sorrettiin ja oppositiojoh-

tajia pidätettiin. Kosovon kaksi miljoonaa albaania hyväksyi oman perustuslakinsa

vuonna 1990. Vuoden 1991 kansanäänestyksessä 97 prosenttia heistä äänesti

Kosovon itsenäisyyden puolesta, ja vuonna 1998 he vahvistivat Ibrahim Rugovan

nimityksen julistamansa Kosovon tasavallan presidentiksi.

Ibrahim Rugova noudatti serbihallinnon suhteen väkivallatonta vastarintaa. Hän

säilytti koko ajan valmiuden keskusteluun serbiviranomaisten kanssa. Hänen

neuvottelukantaansa kritisoi Adem Demaçi, joka suosi kansallismielisempää

lähestymistapaa. Samanaikaisesti Rugova yritti saada kansansa asialle maailman

huomion. Hän pyrki väsymättä siihen, että kansainvälinen yhteisö lisäisi painos-

tustaan ja antaisi Kosovolle kansainvälisen suojan. Vakuuttuneena siitä, että hänen

kansansa itsemääräämisoikeus voidaan saavuttaa vain rauhanomaisesti, Ibrahim

Rugova allekirjoitti 18. maaliskuuta 1999 Rambouillet’n rauhansopimuksen Koso-

von albaanien pääneuvottelijana. Serbian hallitus kieltäytyi allekirjoittamasta

sopimusta, mikä johti 24. maaliskuuta Naton hyökkäyksiin Jugoslaviaan, minkä

seurauksena Jugoslavian joukot vetäytyivät Kosovosta. Rugovan oli paettava

maan alle. Maaliskuussa 2002 hänet valittiin Kosovon ensimmäiseksi presidentiksi.

Presidentti Rugova kuoli syöpään 21. tammikuuta 2006.

1998

IBRAHIM

RUGOVA

SALIMA GHEZALI on algerialainen toimittaja, kirjailija ja naisten

oikeuksien puolustaja. Hän toimi 1980-luvulla ensin Algerian naisliikkeessä muun

muassa Euroopan ja Maghrebin naiset -järjestön perustajajäsenenä sekä perusta-

mansa Nyssa-naistenlehden päätoimittajana.

Alun perin hän oli opettaja mutta ryhtyi toimittajaksi ja toimitti Algeriassa vuo-

desta 1994 alkaen ranskankielistä La Nation -viikkolehteä, joka on Algerian luetuin

viikkolehti. Hallituksen ja islamististen kapinallisjoukkojen välisen, vuonna 1991

alkaneen 11-vuotisen sodan aikana La Nation kannatti ainoana lehtenä sodan

kaikkien osapuolten välistä vuoropuhelua sekä puolusti ihmisoikeuksia ja kaikille

kuuluvaa sananvapautta ja kritisoi sekä hallitusta että islamistiryhmiä. Tämän

vuoksi lehden toimitus vallattiin ja sen toimittaminen keskeytettiin useaan

otteeseen ja lopulta kiellettiin vuonna 1996 sen jälkeen, kun Algerian ihmisoike-

ustilannetta käsittelevä Ghezalin artikkeli oli ilmestynyt Le Monde Diplomatique

-lehdessä.

La Nation alkoi ilmestyä uudelleen vuonna 2011 internetissä. Salima Ghezali

selitti toimintansa perusteita pääkirjoituksessaan seuraavasti: ”Emme voi olla

välinpitämättömiä niitä arabimaailman aktiivisia nuoria kohtaan, jotka taistelevat

ihmisarvonsa ja vapautensa puolesta. Emme voi suhtautua välinpitämättömästi

maamme tapahtumiin. Haluamme, että Algerian kansa voi olla onnellinen, koska

se ansaitsee onnensa. Haluamme vahvat instituutiot, todellisen demokratian

ja oikeusvaltion sekä tähän tarvittavat inhimilliset voimavarat”. Hän päätti kir-

joituksensa toivotukseen ”sellaisen paremman Algerian puolesta, jossa hyvä

hallintotapa on sääntö”.

Salima Ghezali on saanut useita ihmisoikeuspalkintoja ja jatkaa toimintaansa nais-

ten oikeuksien, ihmisoikeuksien ja demokratian edistämiseksi Algeriassa.

Vuonna 2013 hän osallistui aktiivisesti Saharov-palkinnon verkoston tapahtumiin,

kuten Marseillessa pidettyyn Saharov-luentoon ja verkoston 25-vuotisjuhlako-

koukseen.

1997

SALIMA

GHEZALI

1996

WEI

JINGSHENG

Kiinan demokratialiikkeen isänä tunnettu WEI JINGSHENG elää

maanpaossa mutta on edelleen Kiinan kommunistisen diktatuurin vastarinnan

aktiivinen johtaja.

Hän on kirjoittanut teoksen The Courage to Stand Alone: letters from Prison and

Other Writings, johon sisältyvät artikkelit hän kirjoitti alun perin wc-paperille van-

kilassa ollessaan. Nyt artikkelit on julkaistu yli kymmenellä kielellä.

Hän sai yhteensä 29 vuoden vankilatuomion ja vietti vankeudessa yli 18 vuotta

demokratiaa puolustavan toimintansa ja kirjoitustensa vuoksi, joihin kuului

myös hänen vuonna 1978 julkaisemansa uraauurtava kirjoitus The Fifth Moder-

nization: Democracy. Se oli aluksi hänen allekirjoittamansa seinäjuliste Pekingin

demokratiamuurilla, jonka avulla työläiset, taiteilijat ja intellektuellit käyttivät

sananvapauttaan. Kirjoitus aiheutti sensaation, koska siinä solvattiin avoimesti

kommunistien johtamaa ”kansan demokraattista diktatuuria” ja koska hän uskalsi

allekirjoittaa kirjoituksensa omalla nimellään ja yhteystiedoillaan.

Wei julkaisi perustamassaan ja toimittamassaan maanalaisessa Exploration-leh-

dessä kirjoituksen Democracy or a New Dictatorship?, jossa hän nimitti silloista

kommunistijohtajaa Deng Xiaopingia uudeksi diktaattoriksi. Wei pidätettiin kolme

päivää myöhemmin, ja hänet tuomittiin vuonna 1979 vastavallankumouksellisuu-

desta 15 vuodeksi vankeuteen. Hän odotti kuolemantuomiota, oli eristyssellissä

ja pakkotyöleireillä tiukassa valvonnassa vuoteen 1993 asti, jolloin hänet vapau-

tettiin Kiinan päätettyä hakea vuoden 2000 olympialaisten kisaisännyyttä. Puolen

vuoden kuluttua hänet pidätettiin toistamiseen, häntä syytettiin vastavallanku-

mouksellisuudesta ja hänet tuomittiin 14 vuodeksi vankeuteen.

Kun Wei Jingshengille vuonna 1996 myönnettiin Saharov-palkinto, hän oli edel-

leen vankilassa. Valtavan kansainvälisen painostuksen tuloksena Wei vapautettiin

vankisellistään ja hänet lennätettiin Yhdysvaltoihin vuonna 1997. Wei pitää kiinni

siitä, ettei häntä ole vapautettu, vaan hänen maanpakonsa on jatkoa hänen ran-

gaistukselleen.

Wei johtaa Washingtonista käsin Wei Jingsheng -säätiötä, demokratiaa puolusta-

vaa ulkokiinalaisten liittoa ja Aasian demokratia-allianssia.

Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen, jossa Kiinan

viranomaisia vaadittiin vapauttamaan kaikki vangitut ihmisoikeusaktivistit.

Tiananmenin aukion tapahtumien 25-vuotispäivän johdosta julkaisemassaan

artikkelissa Wei vakuutti uskovansa demokratian mahdollisuuteen Kiinassa

todeten, että ”ei ole epäilystäkään siitä, että kiinalaiset löytävät tien demokratiaan

– vuoden 1989 sankareiden harteilla seisten”.

1995

LEYLA

ZANA

LEYLA ZANA oli vuonna 1991 ensimmäinen kurdinainen, joka valittiin

Turkin parlamenttiin. Hän oli myös 10 vuoden ajan vankilassa poliittisen toimin-

tansa vuoksi, sillä Turkin tuomioistuimet katsoivat hänen vahingoittavan maan

yhtenäisyyttä.

Hän meni 15-vuotiaana naimisiin Diyarbakirin entisen pormestarin Mehdi Zanan

kanssa, joka vangittiin separatismin vuoksi sotilashallinnon aikana 1980-luvulla.

Leyla Zana aloitti koulunkäynnin 23-vuotiaana ja suoritti kolmessa vuodessa

ensimmäisen ja toisen asteen tutkinnot. Myöhemmin hän omaksui pyyteettömän

johtajan roolin, koska hänen henkilökohtaista kehitystään pidettiin paljolti kurdi-

väestön perusoikeuksien toteutumisen synonyymina. Kun Leyla Zana oli valittu

ylivoimaisella äänimäärällä parlamenttiin, hän aiheutti virkaanastujaistilaisuu-

dessa skandaalin todetessaan virkavalansa lopussa kurdin kielellä ponnistelevansa

sen puolesta, että turkkilaiset ja kurdit voisivat elää yhdessä. Kurdin kielen julki-

nen käyttö oli tuolloin rikos.

Leyla Zanan parlamentaarinen koskemattomuus poistettiin vuonna 1994 ja hänet

tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta ja aseistautuneen Kurdista-

nin työväenpuolueen (PKK) jäsenyydestä. Leyla Zana kiisti syyllisyytensä.

Euroopan parlamentti myönsi hänelle vuonna 1995 Saharov-palkinnon hänen

rohkeasta toiminnastaan ihmisoikeuksien puolesta ja pyrkimyksestään saada

aikaan rauhanomainen ja demokraattinen ratkaisu Turkin hallituksen ja sen kur-

diväestön välisiin konflikteihin.

Sen jälkeen kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli antanut vuonna 2004 tuo-

mion, jonka mukaan Leyla Zana ei ollut saanut oikeudenmukaista ja riippumatonta

oikeuskäsittelyä, hän saattoi lopultakin saapua henkilökohtaisesti palkintosere-

moniaan Euroopan parlamenttiin.

Vuonna 2012 Leyla Zana tuomittiin jälleen 10 vuodeksi vankeuteen ”terroris-

tipropagandan levittämisestä”. Koska hänet valittiin vuonna 2011 uudelleen

parlamenttiin, hänellä on parlamentaarinen koskemattomuus vuoteen 2015 asti.

Leyla Zana tapasi vuonna 2012 pääministeri Erdoğanin ilmoitettuaan julkisesti

toivovansa, että Erdoğan ratkaisisi kurdikysymyksen. Hänen aloitteensa tarjosi

perustan PKK:n ja Turkin hallituksen välisille neuvotteluille, joiden ansiosta PKK:n

johtaja Abdullah Öcalan esitti maaliskuussa 2013 PKK:lle historiallisen pyyntönsä

siirtymisestä aseellisesta vastarinnasta demokraattiseen poliittiseen kamppai-

luun. Leyla Zana toimii edelleen aktiivisesti rauhanprosessissa.

Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen ja sai ver-

koston kirjaamaan loppujulkilausumaansa, että se suhtautuu myönteisesti Turkin

hallituksen ja vangitun kurdijohtajan Abdullah Öcalanin välillä käynnissä oleviin

rauhanneuvotteluihin, joiden tarkoituksena on löytää pysyvä ratkaisu vuosikym-

meniä jatkuneeseen kurdikonfliktiin.

1994

TASLIMA

NASREEN

TASLIMA NASREEN syntyi Bangladeshissa vuonna 1962. Hän aloitti

kirjoittamisen 13-vuotiaana, ja hänet tunnetaan naisten sortoa käsittelevistä

voimakkaista kirjoituksistaan ja järkähtämättömästä uskontokritiikistään, vaikka

hänet pakotettiin maanpakoon ja vaikka monissa fatwoissa on vaadittu hänelle

kuolemantuomiota. Taslima Nasreen on palkittu kirjailija, ja hänen teoksiaan on

käännetty 30 eri kielelle.

Hän on myös lääkäri, tunnustukseton humanisti ja ihmisoikeusaktivisti, jolla on

vahva bengalilainen identiteetti. Hänen ajatustensa ja näkemystensä vuoksi jotkin

hänen kirjoistaan ovat kuitenkin kiellettyjä Bangladeshissa, ja hänet on karkotettu

Bengalin alueelta, niin Bangladeshista kuin Intian Länsi-Bengalin osavaltiostakin.

Kun Taslima Nasreen sai Saharov-palkinnon vuonna 1994, hän oli jo hakenut

turvapaikkaa Euroopasta ja eli maanpaossa Ranskassa ja Ruotsissa. Palkinnon

myöntämistilaisuudessa pitämässään kiitospuheessa hän sanoi tulevansa maail-

mankolkasta, jossa sosiaaliset jännitteet ja ihmisten vaikeudet ovat kestämättömiä.

Kirjailijana hän ei voi sulkea silmiään päivittäiseltä kärsimykseltä ja nälältä.

Joitakin vuosia myöhemmin, syyskuussa 1998, Taslima Nasreen palasi Bangla-

deshiin vakavasti sairaan äitinsä luokse. Heti kun tieto tästä levisi, uskonnolliset

fundamentalistit vaativat jälleen kuolemaa kirjailijalle. Oikeus antoi häntä kos-

kevan vangitsemismääräyksen ja uhkasi takavarikoida hänen omaisuutensa.

Euroopan parlamentti vastasi Nasreenin avunpyyntöön ja vaati päätöslausel-

massaan Bangladeshin hallitusta turvaamaan tämän hengen ja turvallisuuden.

Jatkuvien uhkausten vuoksi Taslima Nasreenin oli poistuttava kotimaastaan

uudestaan tammikuussa 1999. Hän elää nykyään New Delhissä, koska vuonna 2011

hänet karkotettiin Kolkatan uskonnollisten johtajien antaman fatwan perusteella

myös Bengalista, jota hän pitää toisena kotinaan. Bangladeshin kansallinen ihmis-

oikeuskomitea tuki vuonna 2014 hänen oikeuttaan palata kotiin. Taslima Nasreen

on toiminut kaikkien uskontojen ääriliikkeitä vastaan. Vieraillessaan Euroopan

parlamentissa kesäkuussa 2013 hän kehotti tukemaan Bangladeshin sekulaarisia

liikkeitä, jotta voitaisiin torjua islamilaisen fundamentalismin nousua.

Taslima Nasreen osallistui vuonna 2013 Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen.

OSLOBOĐENJE on bosnialainen päivälehti. Sen nimi tarkoittaa ”vapau-

tusta”, ja se oli entisen Jugoslavian sodan aikana Sarajevon piirityksessä loukkuun

jääneiden ihmisten henkireikä vuosina 1992–1996. Yhtä päivää lukuun ottamatta

lehti onnistuttiin painamaan päivittäin.

Oslobođenjen työntekijät olivat bosnialaisia, Bosnian serbejä ja Bosnian kroaatteja.

Kukaan heistä ei jättänyt työtään lehdessä, kun sota alkoi, vaikka heille tarjottiin

tätä mahdollisuutta. He jäivät paikoilleen ja kamppailivat, jotta heidän kaupun-

kinsa ja maansa yhtenäisyys ja etninen monimuotoisuus säilyisi, osoittaen näin

vääräksi serbipropagandan, jonka mukaan serbien, kroaattien ja muslimien oli

mahdotonta elää rauhassa keskenään.

Sodan loputtua näistä 75 rohkeasta, henkensä päivittäin vaarantaneesta toimit-

tajasta viisi oli kuollut ja 25 oli haavoittunut. Kaikki olivat joutuneet kokemaan

henkilökohtaisia tragedioita, heidän läheisiään oli kuollut ja he olivat traumatisoi-

tuneet nähdessään päivittäin tappamista.

Yhdellä Sarajevon vaarallisimmista taisteluvyöhykkeistä sijainneet Oslobođenjen

toimitilat pommitettiin raunioiksi. Henkilökunta muutti pommisuojaan ja teki

vanhojen Ladojen moottoreista sähkögeneraattoreita. Heidän täytyi päivittäin

ylittää tarkka-ampujien valvoma alue mennäkseen töihin. Asemiehet olivat niin

lähellä, että toimittajat saattoivat kuulla heidän juttelevan ja laulavan.

”Ponnistelimme torjuaksemme kuolemaa ja estääksemme Bosnia ja Hertsegovinan

jaon tai jopa sen täydellisen katoamisen kartalta”, sanoi Zlatko Disdarević, joka oli

tuolloin yksi toimittajista.

Oslobođenjen henkilökunta teki päivittäisestä työstään vastarintansa symbolin.

Toimittajat jakelivat lehtiä itse silloin, kun autonkuljettajat katsoivat sen liian vaa-

ralliseksi. Kun lehden 700 kioskin verkosto koko Bosniassa poltettiin, uudet sivut

leikattiin paloiksi, lähetettiin faksilla ja liimattiin sitten taas yhteen, jotta Mostarin

ja muiden pommitettujen kaupunkien asukkaat voivat lukea niitä.

World Press Review myönsi Oslobođenje-lehden henkilökunnalle vuoden 1993

kansainvälisten toimittajien palkinnon heidän osoittamastaan ”rohkeudesta, sin-

nikkyydestä ja omistautumisesta journalismin periaatteille”. He ovat saaneet myös

useita muita journalistipalkintoja.

Lehden osti vuonna 2006 Sarajevon kaksi suurinta yritystä. Lehden verkkosivus-

tolla todetaan nykyään, että vaikka sen organisaatio on muuttunut paljonkin, se

on edelleen voimakkaasti sitoutunut edistämään vapautta ja oikeudenmukai-

suutta.

Toimittaja Vildana Selimbegovic edusti Oslobođenje-lehteä Saharov-palkinnon

verkoston kokouksessa vuonna 2013. Hän kuului henkilökuntaan sodan aikana, ja

vaikka sodanaikaiset kokemukset ovat jättäneet häneen jälkensä, hän on edelleen

omistautunut työlleen toimittajana.

1993

OSLOBOĐENJE

LAS MADRES DE PLAZA DE MAYO (Plaza de Mayon äidit)

on äitien perustama liike, joka pyrki vuosien ajan löytämään kadonneita lapsia ja

suri heitä yhdessä. Liike sai alkunsa, kun joukko äitejä etsi Argentiinan ”likaisen

sodan” (1976–1983) aikana kadonneita lapsiaan. Toiminta edisti maan sotilasjun-

tan kaatumista ja johti oikeudenkäynteihin, joissa vangittiin osa niistä ihmisistä,

jotka olivat vastuussa rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Kuuluminen Las Madres de Plaza de Mayo -liikkeeseen merkitsi pelon kohtaa-

mista, jatkuvaa uhkaa, väkivaltaa ja umpimähkään tehtyjä pidätyksiä maassa,

jossa naisten odotettiin kestävän epäoikeudenmukaisuutta vaieten. Naiset käyt-

tivät kehoaan ”kävelevinä ilmoitustauluina”, joihin he kiinnittivät kadonneiden

lastensa kuvia ja nimiä sekä vetoomuksia saada lapset takaisin. Aikana, jolloin oli

kiellettyä jopa seisoskella ryhmässä, äidit esittivät ensimmäisen vastalauseensa

kiertämällä hitaasti vastapäivään Plaza de Mayo -aukiota. Ensimmäiseen mielenil-

maukseen osallistui 14 naista, mutta sadat muut liittyivät mukaan myöhemmin, ja

äitien passiivinen vastarinta jatkui, vaikka osa heistä ”katosi”.

Vuonna 2014 Las Madres juhli kolmekymmentä vuotta jatkunutta toimintaansa

ja kaikkia niitä 30. huhtikuuta 1977 alkaen toteutettua 1 900:aa marssia, joiden

avulla äidit ovat tuominneet julkisesti lastensa katoamisen osoittamalla näin miel-

tään joka torstai. Vuonna 1986 liike jakautui kahdeksi ryhmäksi: Madres de Plaza

de Mayo Línea Fundadora ja Asociación Madres de Plaza de Mayo. Kumpaankin

ryhmään tuli jäseneksi myös järjestön perustajajäseniä.

Heinäkuussa 2014 Línea Fundadora ilmaisi vastustavansa presidentti Kirchnerin

puolueeseen kuuluvien parlamentin jäsenten lakiehdotusta, jonka mukaan äitien

käyttämä valkoinen huivi otettaisiin Argentiinan kansalliseksi symboliksi lipun ja

kansallislaulun ohella. Nämä äidit totesivat liikkeensä olevan aktiivinen vastarin-

taliike ja huivin olevan merkkinä heidän ja heidän lastensa välisestä rakkaudesta.

Hebe Bonafinin johtama Asociación Madres de Plaza de Mayo puolestaan kannatti

suunnitelmaa.

Asociación Madres -ryhmä ajaa perustamansa kansankorkeakoulun liittämistä

kansalliseen valtionyliopistoon Madres de Plaza de Mayon ihmisoikeusinstituut-

tina. Poliittisesta vastustuksesta huolimatta senaatti ja edustajainhuoneen kaksi

valiokuntaa ovat jo hyväksyneet suunnitelman. Lisäksi ryhmä työskentelee kau-

punkialuehankkeiden parissa.

Kun Gazassa puhkesi sota vuonna 2014, Hebe Bonafini ilmaisi solidaarisuutensa

Palestiinan kansalle ja erityisesti palestiinalaisäideille, jotka ”kärsivät eniten yrit-

täessään suojella lapsiaan”.

1992

LAS MADRES

DE PLAZA

DE MAYO

© 2

005

Jo

hn

Isaa

cso

n

1991

ADEM

DEMAÇI

Kirjailija ADEM DEMAÇI syntyi Prištinassa Kosovossa vuonna 1936. Hän

vietti suuren osan elämästään vankilassa (1958–1990), koska hän taisteli Kosovon

albaanien perusoikeuksien puolesta ja lausui ääneen katkeran totuuden Kosovon

serbien harjoittamasta kahden miljoonan Kosovon albaanin sorrosta.

”Sananvapaus on ensimmäinen tärkeä askel kohti demokratiaa. Ilman sanan-

vapautta ei ole keskustelua, ilman keskustelua ei voida löytää totuutta, ja ilman

totuutta ei edistys ole mahdollista.”

Vapauttamisensa jälkeen Adem Demaçi alkoi johtaa ihmisoikeuksien ja vapauk-

sien turvaamisen neuvostoa. Vuonna 1996 hän aloitti poliittisen uran liittymällä

Kosovon parlamentaariseen puolueeseen, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin.

Demaçi vaati avointa vastarintaa serbihallintoa vastaan ja sanoi, ettei väkivallatto-

muus välttämättä merkitse passiivisuutta, ja aloitti näkyvän mutta rauhanomaisen

protestikampanjan serbihallintoa vastaan. Tähän kuului kosovolaisille esitetty

kehotus sammuttaa valot viideksi minuutiksi ja seistä kadulla paikoillaan minuutin

ajan täsmälleen samaan aikaan.

Kosovon sodan aikana vuosina 1998–1999 Demaçi toimi Kosovon vapautusarmei-

jan (UCK) poliittisena edustajana ja pysyi Kosovossa, vaikka muut johtajat lähtivät

maasta.

Sodan jälkeen hän omistautui ennen kaikkea kansanryhmien välisen sovinnon ja

pakolaisten paluun edistämiseen. Hän toimi puheenjohtajana yhteisymmärryk-

sen, suvaitsevaisuuden ja rinnakkainelon komiteassa, joka muodostuu Kosovon

kaikkien etnisten ryhmien edustajista, koska ”Kosovo kuuluu kaikille” ja koska

”tavoitteenamme on vapaa, demokraattinen ja monietninen yhteiskunta”.

Hän on edelleen johtava poliittinen auktoriteetti Kosovossa. Kesäkuussa 2014

hän kutsui kokoon historiallisen Kosovon ja Albanian hallitusten ensimmäisen

kokouksen, jonka tarkoituksena oli lujittaa molempia maita ja erityisesti albaanien

asemaa.

”Kosovon ja Albanian olisi ollut otettava tämä askel jo paljon aikaisemmin, mutta

parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, hän totesi kosovolaisessa päivälehdessä ja

suositti rahaston perustamista Serbiassa yhä elävien albaanien tukemiseksi.

Hän ei ikänsä ja terveytensä vuoksi voinut osallistua vuonna 2013 järjestettyyn

Saharov-palkinnon verkoston 25-vuotisjuhlakokoukseen.

1990

AUNG SAN

SUU KYI

© P

lato

n/T

run

k A

rch

ive

Burman/Myanmarin demokratisoitumisponnistelujen johtaja AUNG SAN SUU KYI palkittiin Saharov-palkinnolla vuonna 1990. Kaksikymmentäkolme

vuotta myöhemmin 22. lokakuuta 2013 Aung San Suu Kyi saattoi lopulta henkilö-

kohtaisesti tulla vastaanottamaan palkinnon.

Puhuessaan Euroopan parlamentissa järjestetyssä juhlavassa tilaisuudessa 28

jäsenvaltion edustajille Aung San Suu Kyi korosti voimakkaasti demokraattisia

arvoja ja tähdensi, että Burman siirtyminen kohti demokratiaa oli edelleen pahasti

kesken. Nykyinen perustuslaki pitää hänen mukaansa yllä armeijan etuoikeutet-

tua asemaa ja sitä on uudistettava, jotta voidaan taata Burman kansalaisten oikeus

”elää omantuntonsa mukaisesti” ja ”vaikuttaa omaan kohtaloonsa”.

Hän pyysi kansainvälistä yhteisöä tukemaan jatkuvasti demokratian ja ihmis-

oikeuksien kehittämistä Burmassa ja kiitti Euroopan parlamenttia saamastaan

pitkäaikaisesta tuesta.

Aung San Suu Kyin isä oli itsenäisen Burman kansallissankari Aung San, joka mur-

hattiin tyttären ollessa kaksivuotias, ja hänen äitinsä oli huomattava burmalainen

diplomaatti Khin Kyi. Suu Kyi palasi Burmaan hoitamaan kuolemansairasta äitiään

vuonna 1988 asuttuaan tätä ennen ulkomailla. Tuolloin hän joutui todistamaan

U Ne Winin sotilashallinnon vastustajiin kohdistettuja raakoja verilöylyjä. Nämä

tapahtumat johtivat siihen, että Suu Kyi alkoi taistella väkivallattomasti demokra-

tian ja ihmisoikeuksien puolesta.

Vaikka Suu Kyin johtama Kansallisen demokratian liitto voitti ylivoimaisesti

vuoden 1990 vaalit, sotilasjuntta kieltäytyi luovuttamasta valtaansa ja nujersi

pidätyksin ja verisin kostotoimin hänen kannattajansa. Vuoden 1990 jälkeen hän

vietti suurimman osan seuraavista kahdesta vuosikymmenestä kotiarestissa tai

vankilassa. Viranomaiset kieltäytyivät tänä aikana myöntämästä hänen syöpää

sairastavalle miehelleen viisumia, jotta tämä olisi päässyt tapaamaan vaimoaan

Myanmariin. Suu Kyitä kehotettiin poistumaan maasta, mutta koska hän arveli,

ettei hänen annettaisi palata Myanmariin, hän kieltäytyi lähtemästä eikä enää

nähnyt aviomiestään, joka kuoli vuonna 1999.

Kun Myanmarissa järjestettiin vuonna 2010 ensimmäiset vaalit kahteen vuosikym-

meneen, Suu Kyi oli niiden aikana yhä kotiarestissa, mutta hänet vapautettiin kuusi

päivää myöhemmin. Kun Myanmarissa aloitettiin demokraattiset uudistukset, Suu

Kyi asettui ehdolle huhtikuussa 2012 pidetyissä parlamentin täytevaaleissa, joissa

hänen puolueensa saavutti 43 paikkaa jaossa olleista 45 paikasta. Näin hänestä tuli

parlamentaarisen opposition johtaja.

Suu Kyi kamppailee parhaillaan perustuslain muuttamiseksi siten, että hän voisi

asettua ehdokkaaksi maan presidentinvaaleissa.

ALEXANDER DUBČEK (1921–1992) oli yksi vuoden 1968 Prahan

keväänä tunnetun demokratialiikkeen kantavista voimista Tšekkoslovakiassa.

Dubček syntyi perheeseen, jonka vakaumuksena oli Neuvostoliiton sosialismin

rakentaminen. Vuonna 1939 hän liittyi salaa kommunistiseen puolueeseen ja

maanalaiseen vastarintaliikkeeseen, joka vastusti saksalaismyönteistä Slovakian

valtiota.

Kun vannoutuneesta kommunistista Dubčekista vuonna 1968 tuli Tšekkoslovakian

kommunistisen puolueen uusi pääsihteeri, hän yritti liberalisoida kommunistihal-

lintoa.

Hän käynnisti lukuisia uudistuksia, lisäsi lehdistön sananvapautta, rehabilitoi Sta-

linin kauden poliittisten puhdistusten uhreja ja pani alulle talousuudistuksia ja

Tšekkoslovakian poliittisen elämän laajaa demokratisointia. Uudistukset herätti-

vät kuitenkin huolta Moskovassa, ja Dubčekin pyrkimykset luoda ”ihmiskasvoinen

sosialismi” jyrättiin 21. elokuuta 1968 Varsovan liiton tankkien tunkeutuessa Pra-

haan ja ottaessa sen hallintaansa. KGB sieppasi Dubčekin, ja hänet vietiin Kremliin

ja pidettiin siellä jonkin aikaa pidätettynä.

Dubček sai vuonna 1970 syytteen maanpetoksesta, ja hänet erotettiin kaikista

viroista ja Tšekkoslovakian kommunistisesta puolueesta. Hän työskenteli 15

vuoden ajan tavallisena työläisenä ja palasi politiikkaan kansalaisoikeusaktivistina

vasta vuonna 1988.

Kun Dubčekille myönnettiin Saharov-palkinto 22. marraskuuta 1989, hän oli

edelleen ”kansalainen vailla ihmisoikeuksia”  (1), mutta vain muutamaa päivää

myöhemmin 28. marraskuuta Tšekkoslovakian kommunistinen puolue luopui val-

lasta samettivallankumouksen seurauksena.

”Olen vakuuttunut, että ’vapauden henki’, josta tšekit ja slovakit pääsivät

nauttimaan Dubčekin ollessa johtajana, oli alkusoittoa niille rauhanomaisille val-

lankumouksille, joita nyt on käynnissä Itä-Euroopassa ja Tšekkoslovakiassa”, totesi

Saharov parlamentille 10. joulukuuta 1989 lähettämässään viestissä, vain neljä

päivää ennen kuolemaansa.

Tšekkoslovakian vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen Dubček valittiin liitto-

kokouksen puhemieheksi vuosiksi 1989–1992. Kun Dubček tammikuussa 1990

vastaanotti Saharov-palkinnon parlamentissa, hän totesi, että ”maani kansakunnat

eivät historiansa kaikkein vaikeimpinakaan hetkinä ole koskaan lakanneet tunte-

masta olevansa mukana ihmiskunnan suuressa kamppailussa kohti vapautta” ja

että ”vapauden, itsemääräämisoikeuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden

ihanteet säilyivät elävinä Prahan kevään ja samettivallankumouksen välisenä

aikana”.

Alexander Dubček kuoli auto-onnettomuudessa marraskuussa 1992.

1989

ALEXANDER

DUBČEK

(1) 25 years of the Sakharov Prize: the European Parliament upholding freedom of thought, Euroopan parlamentin arkisto- ja asiakirjakeskus, Cardoc Journals, N:o 11 – marraskuu 2013, s. 55.

© C

TK P

ho

to/I

go

r Zeh

l

1988

NELSON

ROLIHLAHLA

MANDELA”Elämässä ei ole tärkeää vain se, että on elänyt. Tärkeää on se, miten on vaikutta-

nut toisten elämään”. Nelson Mandela on joskus sanonut näin.

MANDELA kuoli 5. joulukuuta 2013 kotonaan Johannesburgissa 95 vuoden

ikäisenä. Kaikkialla maailmassa tunnettiin syvää surua hänen kuolemansa joh-

dosta mutta osoitettiin myös kunnioitusta hänen vapaudelle ja demokratialle

omistamalleen elämälle.

Nelson Mandela oli neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Anatoli Martšenkon

ohella vuonna 1988 ensimmäinen Euroopan parlamentin Saharov-palkinnon

saaja. Tuolloin Etelä-Afrikan apartheid-hallinto, joka oli vanginnut hänet 27 vuo-

deksi, piti häntä edelleen kotiarestissa.

Mandela oli Afrikan kansalliskongressin (ANC) aktiivinen jäsen, ja hän oli mukana

perustamassa Etelä-Afrikan ensimmäistä mustien johtamaa lakiasiaintoimistoa.

Apartheidin epäoikeudenmukaisuuden lisääntyessä hänestä tuli aikaisempaa tais-

telunhaluisempi. Vuonna 1964 hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Hänet

vapautettiin lopulta vuonna 1990, kun apartheid-hallinto alkoi murentua kansain-

välisen ja sisäisen painostuksen johdosta.

Pian vapautumisensa jälkeen Mandela puhui Euroopan parlamentissa tarpeesta

pyrkiä oikeudenmukaiseen ja kestävään ratkaisuun, jotta Etelä-Afrikasta tulisi

”yhtenäinen ja demokraattinen maa, joka ei perustu rotuerotteluun”. Muunlainen

ratkaisu olisi ”loukkaus niiden Etelä-Afrikan ja alueen muiden maiden lukematto-

mien isänmaanystävien muistoa kohtaan, jotka olivat uhranneet elämänsä sen

vuoksi, että ihmiset nyt saavat luottavaisesti todeta, että apartheid-järjestelmän

loppu on näköpiirissä”.

1990-luvulla Mandela johti – presidenttinä vuosina 1994–1999 – Etelä-Afrikkaa

sen siirtyessä apartheidistä kaikki rodut osallistavaan demokratiaan taistellen

”totuuden ja sovinnon” puolesta matkalla kohti rauhaa.

Hänen kuolemansa vuonna 2013 synnytti kunnianosoitusten tulvan ja häntä muis-

tettiin myös Saharov-palkinnon verkoston taholta.

”Etelä-Afrikka on menettänyt tänään isänsä ja maailma on menettänyt yhden

sankareistaan. Osoitan kunnioitustani tälle ihmiselle, joka oli yksi aikamme suu-

rimmista. Nelson Mandela on kuollut, mutta hänen perintönsä elää ikuisesti”,

sanoi Euroopan parlamentin puhemies ja Saharov-palkinnon verkoston puheen-

johtaja Martin Schulz.

”Hän sai meidät kaikki ymmärtämään, että ketään ei saa rangaista hänen ihonvä-

rinsä vuoksi ja niiden olosuhteiden vuoksi, joihin hän on syntynyt. Hän sai meidät

myös ymmärtämään, että voimme muuttaa maailmaa, että voimme muuttaa

maailmaa muuttamalla asenteita, muuttamalla näkemyksiä”, sanoi Aung San Suu

Kyi.

”Nelson Mandela eli ainutlaatuisen elämän, jolle oli tunnusomaista uhrautuminen,

arvokkuus ja poliittinen lahjakkuus ja joka johti lopulta yhden nykyajan suuren

vääryyden rauhanomaiseen loppuun”, sanoi Kofi Annan.

ANATOLI MARTŠENKO (1938–1986) oli yksi entisen Neuvostolii-

ton tunnetuimmista toisinajattelijoista. Hän kuoli Tšistopolin vankilassa oltuaan

kolme kuukautta nälkälakossa, jolla hän vaati kaikkien neuvostovankiloissa ole-

vien mielipidevankien vapauttamista.

”Martšenkon sankarillinen elämä ja työ ovat merkittävällä tavalla edistäneet

demokratiaa, ihmisyyttä ja oikeutta”, totesi Andrei Saharov kirjeessään Euroopan

parlamentille suositellen häntä palkinnon saajaksi.

Martšenko oli kuollessaan vain 48-vuotias, mutta hän oli viettänyt yli 20 vuotta

vankeudessa ja sisäisessä maanpaossa. Hänen kuolemaansa seurannut kansainvä-

linen paheksunta oli keskeinen syy siihen, että kommunistisen puolueen silloinen

pääsihteeri Mihail Gorbatšov määräsi vapauttamaan lukuisia poliittisia vankeja

vuonna 1987.

Martšenko tuli laajasti tunnetuksi kirjoitettuaan vuonna 1966 teoksen Todis-

tukseni, joka on omaelämäkerrallinen kuvaus hänen vankeusajastaan neuvosto-

liittolaisilla työleireillä ja vankilassa. Teos oli ensimmäinen, jossa käsiteltiin Stalinin

ajan jälkeisiä työleirejä ja vankiloita, ja se herätti maailman tietoisuuteen siitä, että

vankileirit eivät olleet kadonnet Stalinin myötä.

Tämän teoksen johdosta Martšenko joutui uudelleen vankilaan neuvostovastai-

sesta propagandasta syytettynä. Ennen vangitsemistaan vuonna 1968 hänestä

oli kuitenkin tullut avoimesti esiintyvä toisinajattelija, joka tuomitsi julkisesti

poliittisten vankien olot. Heinäkuussa 1968 kirjoittamassaan avoimessa kirjeessä

tiedotusvälineille hän varoitti, että Neuvostoliitto ei sallisi Prahan kevään jatku-

mista. Tämä ennustus toteutui elokuussa, kun Varsovan liiton tankit tunkeutuivat

Tšekkoslovakiaan. Martšenko tuomittiin jälleen vankilaan ja sen jälkeen karkotet-

tiin.

Martšenkon toimintatahto kuitenkin vain kasvoi sorron lisääntyessä. Hän oli

perustamassa vaikutusvaltaista Moskovan Helsinki-ryhmää yhdessä Andrei Saha-

rovin ja ryhmän nykyisen johtajan Ljudmila Aleksejevan kanssa. Tämän vuonna

1976 perustetun ryhmän tarkoituksena oli seurata, miten Neuvostoliitto noudatti

vuonna 1975 pidetyssä Euroopan ensimmäisessä turvallisuus- ja yhteistyöko-

kouksessa hyväksytyn Helsingin päätösasiakirjan ihmisoikeuslausekkeita, joiden

tarkoituksena oli parantaa lännen ja kommunistiblokin suhteita.

Viimeisen kerran hänet pidätettiin ja vangittiin vuonna 1980 hänen julkaistuaan

viimeisen kirjansa To Live like Everyone. Hän ei elänyt 15 vuoden vankilatuomionsa

loppuun.

Martšenkon palkinnon vastaanotti hänen leskensä Larissa Bogoraz, joka itsekin on

aktivisti ja Saharov-palkintoehdokas.

1988

ANATOLI

MARTŠENKO

© In

styt

ut

Sach

aro

wa

w M

osk

wie

mien pohjalta, ja joskus päätöslauselmilla voi olla välitön vaikutus asianomaisten

hallitusten toimiin.

Parlamentti voi lainsäädäntövaltansa perusteella estää sopimusten tekemisen

unionin ulkopuolisten maiden kanssa, mikäli niissä on vakavalla tavalla loukattu

ihmisoikeuksia ja rikottu demokratian periaatteita. Parlamentti edellyttää täl-

laisiin sopimuksiin järjestelmällisesti sisällytettävien ihmisoikeuslausekkeiden

tinkimätöntä noudattamista. Huhtikuussa 2011 se vaati Euroopan unionia kes-

keyttämään EU:n ja Syyrian välistä assosiaatiosopimusta koskevat neuvottelut.

Syyskuussa 2011 EU:n yhteistyösopimuksen soveltaminen Syyrian kanssa keskey-

tettiin osittain siihen asti, kun Syyrian viranomaiset lopettavat järjestelmälliset

ihmisoikeusrikkomukset. Vuonna 2014 Syyrian konfliktin jatkuessa EU kiristi rajoit-

tavia toimenpiteitään.

EU laatii vuosittain kertomuksen ihmisoikeuksista ja demokratiasta maailmassa.

Myös parlamentti tarkastelee tätä vuosikertomusta. Parlamentti on myös vahvis-

tanut asemaansa ihmisoikeuksien puolustamisessa tukemalla parlamentaarista

demokratiaa ja poliittista vuoropuhelua, järjestämällä kuulemisia unionin ulko-

puolisten maiden kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa sekä lähettämällä

tilapäisiä valtuuskuntia arvioimaan ihmisoikeustilannetta paikalla. Euroopan

parlamentin ja unionin ulkopuolisten maiden jäsenten tärkeimmät poliittisen

vuoropuhelun foorumit ovat AKT:n ja EU:n yhteinen parlamentaarinen edustaja-

kokous, Välimeren unionin parlamentaarinen edustajakokous, EU:n ja Latinalaisen

Amerikan parlamentaarinen edustajakokous (EuroLat) sekä Euronestin parlamen-

taarinen edustajakokous itäisen Euroopan kumppanimaiden kanssa.

Euroopan parlamentti on jo käyttänyt budjettivaltaansa määrärahojen lisää-

miseksi merkittävällä tavalla demokratia- ja ihmisoikeusohjelmiin, ja se on

onnistunut pitämään demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskevan eurooppalaisen

rahoitusvälineen (EIDHR) toimivana.

EIDHR on keskeinen rahoitus- ja toimintaväline, jonka kautta EU edistää

demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen kehittämistä sekä ihmisoikeuksien ja

perusvapauksien kunnioittamista kaikkialla maailmassa. Lisäksi sen avulla tuetaan

ja suojellaan ihmisoikeuksien puolustajia eri puolilla maailmaa.

EUROOPAN UNIONI:

EUROOPAN

PARLAMENTIN ROOLI

IHMISOIKEUSKYSYMYKSISSÄ

Mielipidetiedustelujen mukaan Euroopan unionin kansalaiset katsovat, että

Euroopan parlamentin olisi puolustettava ihmisoikeuksia ensisijaisena asiana.

Euroopan parlamentti tekee usein erityisaloitteita muun muassa kidutuksen

kieltämiseksi, ihmisoikeuksien puolustajien suojelemiseksi, konfliktien ehkäise-

miseksi, naisten ja lasten oikeuksien edistämiseksi, vähemmistöjen suojelemiseksi

sekä alkuperäiskansojen ja vammaisten henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. Se

tukee aktiivisesti YK:n kampanjaa teloitusten täytäntöönpanon keskeyttämiseksi

ja kuolemanrangaistuksen lakkauttamiseksi kaikkialla maailmassa sekä kansainvä-

lisen rikostuomioistuimen pyrkimyksiä tehdä loppu joukkotuhonnan, sotarikosten

ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten rankaisemattomuudesta. EU:n perusoike-

usvirasto pyrkii varmistamaan, että ihmisten perusoikeudet turvataan ja ihmisiä

kohdellaan ihmisarvoisesti unionissa.

Ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate

ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat Euroopan unionin perustamissopimuk-

sessa vahvistettuja ja oikeudellisesti sitovia periaatteita. Jos jonkun jäsenvaltion

todetaan rikkovan niitä vakavasti, sen unionin perussopimuksista johtuvat oikeu-

det voidaan evätä, mikä edellyttää Euroopan parlamentin hyväksyntää.

Ihmisoikeuksista säädetään EU:n perusoikeuskirjassa, joka tuli voimaan

vuonna 2009 Lissabonin sopimuksen myötä. Lissabonin sopimuksessa luotiin

myös oikeusperusta, joka mahdollisti Euroopan unionin liittymisen Euroopan

ihmisoikeussopimukseen. Kaikki EU:n 28 jäsenvaltiota ovat ratifioineet ihmis-

oikeussopimuksen. EU:n tuleva liittyminen ihmisoikeussopimukseen poistaa

ihmisoikeuksien suojeluun liittyvän puutteen ja lisää Euroopan neuvoston ja EU:n

ihmisoikeusjärjestelmien yhdenmukaisuutta.

EU:n lainsäädännön mukaisesti sen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä

kehitysyhteistyöpolitiikan tavoitteina on ”kehittää ja lujittaa kansanvaltaa ja oike-

usvaltion periaatetta sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista”.

Nämä tavoitteet on sisällytetty lainsäädäntöön paljolti Euroopan parlamentin

ansiosta. Suhteissaan unionin ulkopuolisiin maihin unionin on toimittava demo-

kratian ja oikeusvaltion periaatteiden, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien

yleismaailmallisuuden ja jakamattomuuden, ihmisarvon kunnioittamisen sekä

tasa-arvon ja yhteisvastuun periaatteiden puolesta noudattaen YK:n peruskirjan

periaatteita ja kansainvälistä oikeutta.

Ulkoasiainvaliokunnan alaisuudessa toimiva ihmisoikeuksien alivaliokunta vastaa

ihmisoikeusasioista parlamentin työssä. Ulkoasiainvaliokunta hyväksyy alivalio-

kunnan laatimat mietinnöt ja päätöslauselmat. Myös kehitysyhteistyövaliokunta

järjestää säännöllisesti keskusteluja kehitysmaiden ihmisoikeuksista.

Parlamentti keskustelee täysistunnossa kuukausittain unionin ulkopuolisissa

maissa tapahtuneista kiireellistä käsittelyä vaativista ihmisoikeusrikkomuksista,

erityisesti yksittäistapauksista. Euroopan unionin neuvosto, Euroopan komissio ja

Euroopan ulkosuhdehallinto toimivat usein Euroopan parlamentin päätöslausel-

EUROOPAN

PARLAMENTIN

YHTEYSTIEDOT

PARLEMENT EUROPÉEN | EUROPEES PARLEMENT

Rue Wiertz 60, 1047 Bruxelles, BELGIQUE

Wiertzstraat 60, 1047 Brussel, BELGIË

P. +32 2284-2111

F. +32 2230-6933

PARLEMENT EUROPÉEN

Plateau du Kirchberg

BP 1601 | 2929 Luxembourg, LUXEMBOURG

P. +352 4300-1

F. +352 4300-24842

PARLEMENT EUROPÉEN

1 avenue du Président Robert Schuman

BP 1024F | 67070 Strasbourg Cedex, FRANCE

P. +33 38817-4001

F. +33 38817-4860

Lisätietoja:

http://www.europarl.europa.eu/

http://www.europarl.europa.eu/sakharov