1

Lukemista Levantista 2/2012

Arabikevät 2011 ja tutkimus – mitä, miksi, miten

Tuomo Melasuo

Eurooppalainen Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja arabimaailman tutkimus syntyi nykyisessä

mielessä joskus 1700-luvun loppupuolella, ja Napoleonin Egyptin retkeä seuranneen noin

parin sadan tutkijan työ oli sen ensimmäisiä tieteellisiä huipentumia. Sittemmin tämä

tutkimustraditio on seurannut Euroopan tieteellisiä, filosofisia ja poliittisia aatesuuntauksia

enemmän kuin mitään muuta. Alkuvaiheen tieteellisistä retkikunnista siirryttiin 1800-luvun

toisella puoliskolla koloniaaliseen tieteeseen tarkoituksena legitimoida ja oikeuttaa

siirtomaaherruus. Orientalismi ja erityisesti sen kritiikki1 ovat olleet tuota vaihetta

koskevan debatin keskiössä viimeisen neljännesvuosisadan.

Viimeistään 1870-luvulla vakiintuneesta koloniaalisesta tieteestä eteenpäin aina tähän

päivään asti Lähi-itää on tarkasteltu voittopuolisesti erilaisten ideologisesti värittyneiden

silmälasien läpi. Essentialististen käsitteiden liukuma 1970-luvulta eteenpäin arabisuudesta

ja arabeista muslimeihin ja islamisteihin on tästä oiva esimerkki.

Keväällä 2011 Lähi-idässä koettiin ensimmäinen vallankumous, joka ei perustunut islamiin

tai panarabismiin vaan itse yhteiskuntaan, siis sen ristiriitoihin ja niiden pohjalta

syntyneisiin poliittisiin voimiin. Nämä vuoden 2011 tapahtumat pakottavat meidät tutkijat

pysähtymään ja miettimään, millaista tutkimusta tässä on oikeastaan oltu tekemässä.

Seuraavassa tarkastelen Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa koskevaa tutkimusta ensisijaisesti

1 Tästä kritiikistä hyvä esimerkki on Edward Saidin Orientalismi (alkuteos Orientalism, Vintage Books, New York, 1978, suomentanut Kati Pitkänen, Gaudeamus, Helsinki, 2011), mutta ehkä vieläkin kriittisempi on Maxime Rodinsonin ‘La fascination de l'Islam’ suivi de ‘Le seigneur bourguignon et l'esclave sarrasin’, François Maspéro, Paris, 1980 (toimitettu englanniksi nimellä Europe and the mystique of Islam, I.B.Tauris, Lontoo, 1988).

2

yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden osalta. Arabikevät 2011 haastaa nykyisin

vallitsevat tutkimustraditiot ainakin kolmella tai jopa neljällä tärkeällä alueella.

1. Lähestymistavat ja peruskäsitteet

Muistikuvani mukaan joskus 1970-luvun puolivälissä eurooppalainen nimittely vaihtui

“tyypillisestä arabimaailmasta” “tyypillisiin muslimimaihin” puhuttaessa Pohjois-Afrikan ja

Lähi-idän yhteiskunnista. Tämän huomioiden Anna Lindh -säätiön2 toiminnanjohtaja

Andreu Claret, käydessään Suomessa huhtikuussa 2011, kehotti meitä hylkäämään nuo

liian monien tarkkailijoiden vääristyneet näkemykset, jotka ovat hallinneet Välimeren

etelärannan ymmärtämistä viimeiset nelisenkymmentä vuotta.

Vuoden 2011 tapahtumien seurauksena esiintyy nyt vaateita, että tutkimuksessa tulisi

siirtyä nimikkeistä ja nimittelystä itse yhteiskuntiin, siis yhteiskuntien tutkimukseen.

Käytännössä tämä merkitsee, että sosiologit tutkivat Egyptiä tai Marokkoa ja niiden

yhteiskuntia aivan kuin mitä tahansa yhteiskuntaa, tietysti kuitenkin kohteen erityispiirteet

huomioiden. Mutta välttäen “tyypillisen arabimaan” tai “tyypillisen muslimimaan” leiman

käyttöä. Tämän logiikaan mukaan näitä yhteiskuntia tulisi tutkia aivan samanlaisella

tieteellisellä kurinalaisuudella kuin millä eurooppalaisia yhteiskuntia pyritään tutkimaan.3

“Arabisuus”4 ja arabimaailma tulisi ehkä ymmärtää kulttuurisena kokonaisuutena – ennen

kaikkea kielen ja uskonnon kautta – mutta ei panarabismin, arabinationalismin tai

baathilaisuuden5 prisman läpi. Nämä kolme viimeksi mainittua voivat tietysti olla

tutkimuskohteita, ja arabimaailma on varmasti myös osittain poliittinen kokonaisuus.

Käsitteiden kohdalla tämä merkitsee turhasta eksotiikasta luopumista. Esimerkiksi termejä

kuten ’heimo’ tai ’klaani’ tulisi käyttää ainoastaan silloin kun ne pystytään riittävän

selkeästi ja aukottomasti määrittelemään. Jacques Berque, yksi 1900-luvun

merkittävimmistä Pohjois-Afrikkaa tutkineista sosiologeista, kyseenalaisti jo 1950-luvulla

heimokäsitteen käytön.6 Samoin alan tutkijat suosittelevat, että klaanikäsitteen käyttö

rajoitettaisiin lähinnä Skotlantiin, jossa se on syntynyt. Sitä voidaan ehkä tietyin

edellytyksin käyttää koskien myös Korsikaa ja Algerian Kabyliaa, mutta ei todellakaan

paljon muuta. Ja nämä ovat vain esimerkkejä.

2 Anna Lindh -säätiö on EU:n komission ja 43 jäsenmaan yhdessä vuonna 2004 perustama elin kulttuurivuoropuhelun edistämiseksi. Sen sihteeristö sijaitsee Aleksandriassa. 3 Viime vuosikymmeninä vallinneiden tutkimustraditioiden kyvyttömyydestä ymmärtää ja selittää vuoden 2011 tapahtumia Välimeren etelä- ja itärannan yhteiskunnissa katso esimerkiksi johdantoa tapahtumaan “Printemps arabes: mythe et fictions”, Cinquième Rencontre européenne d’analyses des sociétés politiques, REASOPO ja CERI, Pariisi, 2.-3. helmikuuta 2012. 4 Arabisuus, arabité, arabism, 5 Panarabismi ja arabinationalismi syntyivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lähinnä Beirut–Kairo-akselilla, baathilaisuus taas 1930-luvulla. 6 Jacques Berque, "Qu'est-ce qu'une tribu nord-africaine?", teoksessa Hommage à Lucien Febvre, Armand Colin, Paris, 1953.

3

Alueen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen osalta minua häiritsee arabimaailman liian

yksioikoinen mieltäminen yhtenä ja samanlaisena kokonaisuutena. Tämäntyyppinen

lähestymistapa estää meitä ymmärtämästä, että esimerkiksi Marokko on melkein kaikilla

yhteiskuntaelämän aloilla lähempänä Espanjaa kuin Jemeniä. Kuitenkin tämän läheisyyden

tunnustaminen avaa hyvinkin mielenkiintoisia vertailevan tutkimuksen näkymiä sekä auttaa

meitä ymmärtämään niin Marokkoa kuin Espanjaa ja niiden yhteiskuntien kehitystä.

Minua on myös hieman häirinnyt tapa, jolla Suomessa ja Euroopassa vuonna 2011 on

keskusteltu Kreikan ja erityisesti Espanjan “suuttuneiden” (“los indignados”)

massamielenosoituksista sekä Occupy Wall Street -liikkeestä. On ongelmallista, että niitä ei

ole tarkasteltu yhdessä arabimaiden kuohunnan kanssa, vaikka niin monta yhteistä piirrettä

ja tekijää löytyy. Mistähän moinen johtuu? Nähdäkseni kysymys on erään asteisesta

rasismista, ei yksinkertaisesti haluta käsitellä Välimeren etelä- ja pohjoisrannan kehitystä

yhteisen viitekehyksen puitteissa. Kuitenkin New Yorkin Wall Streetin valtaajat yhdistivät

heti hankkeensa Kairon Tahrir-aukion tapahtumiin.

2. Mitä tutkia eli mikä on relevanttia tutkimusta?

Kuten edellä yritin sanoa, vuoden 2011 mullistukset ovat merkinneet lopun alkua tähän asti

vallinneelle tavalle ymmärtää arabimaailmaa. Käytännössä se merkitsee, että uskonto ja

erityisesti uskonnollinen identiteetti sekä ns. Lähi-idän konflikti, siis palestiinalaisten ja

israelilaisten välinen taistelu maasta, ovat menettämässä rooliaan alueen keskeisinä

ongelmina ja selittäjinä.

Katse on siirtymässä moskeijasta laajemmin yhteiskuntaan, hunnusta naiseen, koraanista

nuorisoon ja (oletetusta) arabisuudesta itse arabeihin. Ranskalaisen tutkijan Olivier Royn

mukaan tieteellinen keskustelu islamista on alkanut kiertää kehää jo jokin aika sitten.

Tunisian ja Egyptin kansannousut päästivät demokratian irti myös tässä kysymyksessä.7

Erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta on tärkeä miettiä tutkimuksen

relevanssia. Mitä tekemämme tutkimus palvelee?

Suomesta katsottuna voisi kuvitella, että keskiössä on tutkimus, joka auttaa meitä

ymmärtämään Välimeren etelä- ja itärannan yhteiskuntia, niiden mahdollisuuksia,

ongelmia ja kehityspulmia. Tämä on tärkeää niille itselleen mutta myös meille, koska

ainoastaan myönteisellä kehityksellä saavutetaan rauhanomainen yhteiskunta ja

rauhanomaiset kansainväliset suhteet.

Nähdäkseni arabimaiden yhteiskuntien tutkimuksen tulee kohdistua ensisijaisesti niiden

7 Yrittäessään ymmärtää tämän päivän maailmaa Olivier Roy puhuu post-islamistisesta vaiheesta ja väittää poliittiseen islamiin lukeutuvien puolueiden olevan lähempänä Yhdysvaltojen kristillistä äärioikeistoa kuin mitään muuta.

http://www.arabist.net/blog/2012/1/7/olivier-roy-and-post-islamism.html

4

sosiaalis-taloudelliseen todellisuuteen ja toiseksi alueen nuorisoon. Nuoret ihmiset ovat

alueen väestörakenteen kannalta tärkein ryhmä, ja heidän sosiaalis-taloudellisen

todellisuutensa ja sen muutosmahdollisuuksien tunteminen on todellinen haaste

tutkimukselle.

Arabikevään vallankumousten harjalla ratsastanut nuoriso välitti kuvan täysin erilaisesta

arabimaailmasta kuin mitä meidän tutkimukselliset ja mediakoodimme sekä lukkiutuneet

asenteemme ovat viime vuosina tehneet. Välimeren etelä- ja itärannan nuoriso on selvästi

kiinnostuneempi puhumaan kansalaisuudesta (siis merkityksessä citoyenneté, citizenship),

kansalaisoikeuksista ja demokratiasta kuin uskonnosta. Relevantin tutkimuksen tavoitteena

tulisi olla tuottaa tietoa, joka soisi nuorisolle ja nuorille ihmisille suurin piirtein samanlaiset

mahdollisuudet luoda oma elämä kuin muillakin maapallon nuorilla on. Käytännössä tämä

merkitsee normaalia elämää, johon kuuluu koulutus, asunto, työpaikka ja mahdollisuus

perheen perustaminen.

Jos paikallinen, eurooppalainen ja muu kansainvälinen tutkimus eivät pysty tuottamaan

tutkimustuloksia, joiden myötä voidaan hyvin nopeasti antaa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän

nuorisolle toiveita normaalista tulevaisuudesta, niin hukka meidät kaikki perii.

3. Tieteen ja tiedemaailman näkymät

Kansainvälisissä tutkijapiireissä on jo jonkin aikaa kuulunut vaade, joka on voimakkaasti

vahvistunut vuoden 2011 kuluessa, siirtyä ideologisista enemmän empiriaan perustuviin

käsitteisiin, jotka kykenevät käsittelemään menossa olevia muutosprosesseja. Onneksi

Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on suhteellisen laaja hyvin koulutettu

yhteiskuntatieteellinen tutkijavaranto. Silti eurooppalaisen tutkimuksen helmasyntejä on

ollut samojen kosmopoliittisten eliittihahmojen kohottaminen tieteellisen keskustelun

kohteeksi ja kumppaneiksi.

Jatkossa olisikin suotavaa, että alueen yhteiskuntia koskeva tutkimus tapahtuisi paljon

enemmän yhteistyössä paikallisten tutkimuslaitosten ja tutkijoiden kanssa, jopa heidän

johdollaan. Tällä tarkoitan nimenomaan ja ennen kaikkea paikan päällä koulutettuja sekä

paikan päällä asuvia tutkijoita, en niinkään ainoastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa

koulutettuja ja siellä toisella jalalla eläviä “intellektuelleja”.

Loppukesänä 2011 kysyttiin, miten paikallisten elämää pääsisi tutkimaan. Kevään

vallankumouksen jälkeen tunisialaiset yhteiskuntatieteilijät ovat julkaisseet useita erittäin

mielenkiintoisia artikkelikokoelmia, joissa he ovat pohtineet vallankumouksen haasteita

tutkimukselle. He vaativat ponnekkaasti esimerkiksi ns. kehitystutkimuksen paluuta, mutta

eivät kuitenkaan kehitysmaita luokittelevana harrastuksena vaan ihan oikeasti

konkreettisia kehitysstrategioita palvelevana tutkimuksena. Tunisialaistutkijoiden

näkemysten mukaan yhteiskuntatieteilijöiden panosta tarvitaan poikkitieteellisesti kaikilla

5

yhteiskunnan sektoreilla ja maan eri alueilla hyvinkin paljon lähivuosikymmeninä.8

Mielestäni suomalainen Lähi-itä-tutkimus voi olla relevanttia ainoastaan, jos se kohdistuu

konkreettisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja jos se toteutetaan mieluiten yhteistyössä

paikallisten tutkijoiden ja tutkimuslaitosten kanssa. Toistan, paikallinen tutkimus ja

yhteistyö sen kanssa ovat tässä avainsanoja.

Onneksi monet Euro-Välimeri-tutkimusverkostot ovat tässä edenneet merkittävästi

viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.9

4. Mitä voimme oppia arabimaiden tutkimuksesta ja

tutkijoilta?

Vuosi 2011 on luonut meille mahdollisuuden vapautua vanhoista kaavoistamme ymmärtää

arabimaailmaa ja lopettaa status quota vaaliva “orientalismi”. Mutta voimme myös kysyä,

mitä eurooppalainen tutkimus, mukaan lukien Lähi-itä-tutkimus, voi oppia vuoden 2011

tapahtumista ja Lähi-idän omilta tutkijoilta.

Jo 1880-luvulla Emile Masquaray, kohdatessaan Pohjois-Afrikan vuoristojen

berberiyhteiskuntia, kuvitteli löytäneensä eläviä reliikkejä antiikin Kreikan

kaupunkivaltioiden demokratiasta ja pohti, miten näitä berberiyhteiskuntia tutkimalla

voisimme parantaa omiamme.10 Myös tänään, koskien vuoden 2011 mullistuksia, voisimme

miettiä, miten oppia arabimaiden tutkimuksesta ja tutkijoilta jotain sellaista, joka auttaa

meitä paremmin kehittämään omaa yhteiskuntaamme. Ehkä menossa olevat perustuslain

uudistamisprosessit voisivat sisältää jotain sellaista, jolla olisi laajempaa merkitystä ja joka

saattaisi edistää yleismaailmallista keskustelua demokratiasta.

Mielestäni arabikeväällä täytyy olla ainakin jokin vaikutus esimerkiksi niihin tapoihin, joilla

puhumme maahanmuuttajista, heidän kulttuureistaan ja heidän “kotouttamisestaan” täällä

koti-Suomessa – sosiaalisen median käytön vauhdittumisen lisäksi.

8 “La lettre de l’IRMC”, Bulletin trimestrial avril - août 2011, No. 6, IRMC, Institut de recherche sur le Maghreb contemporain, Tunis, 2011. 9 Erilaisia tutkimusyhteistyötä harjoittavia verkostoja on hyvin paljon. Nimenomaan Euro-Välimeri-akselilla toimivia verkostoja ovat esimerkiksi FEMISE, taloustutkimuslaitosten verkosto, joka on ehkä tieteellisesti vakuuttavin kaikista näistä verkostoista, ja EuroMeSCo, kansainvälisiin suhteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyvien tutkimuslaitosten yhteistyöelin. Mielenkiintoisia ovat myös SIHMED, historioitsijoiden verkosto, ja Unimed, yliopistoverkosto. 10 Emile Masqueray, Formation des cités chez les populations sédentaires de l’Algérie. Kabyles du Djurdjura, Chaouïa de l’Aourâs, Beni Mezab, (alunperin kustantanut Ernest Leroux, Pariisi, 1886), Présentation par Fanny Colonna, Archives maghrébines, CRESM, Edisud, Aix-en-Provence, 1983. Fanny Colonnan 25 sivua pitkä esittelyteksti on erinomainen johdanto aikakauden antropologiaan ja sen merkitykseen tämän päivän Pohjois-Afrikan todellisuuden ymmärtämiseksi.

6

Professori Tuomo Melasuo toimii TAPRIn eli rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen

tutkimusjohtajana Tampereen Yliopistossa. Tieteellisessä työssään hän on keskittynyt

erityisesti Pohjois-Afrikan tutkimukseen. Hänellä on myös vankka kokemus yleensä

arabimaailman, Länsi-Afrikan ja islamin poliittisen kulttuurin tutkimuksesta. Lisäksi Tuomo

Melasuo vastaa Anna Lindh -säätiön (ALF) Suomen toiminnan koordinoinnista TAPRIssa.

Kirjoitus perustuu Melasuon johdantoesitelmään Lähi-itä-kollokviossa 9.9.2011.